E-text prepared by Tapio Riikonen

MATKAMUISTELMIA PERSIASTA, MESOPOTAMIASTA JA KAUKAASIASTA

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomennos

Kirjankustannus-liike, Helsinki, 1898

SISÄLLYS:

     Esipuhe.
  1. Matka Bakuun.
  2. Apsheron niemimaa.
  3. Naftateollisuudesta.
  4. Tattarilaisista.
  5. Kaspian meren yli.
  6. Matka Elburs-vuoren yli.
  7. Teheran.
  8. Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.
  9. Matka Ispahaniin.
 10. Ispahan.
 11. Matka Kyyron haudalle.
 12. Persepolis.
 13. Muutama päivä Shiratsissa.
 14 Hautoja Shiratsissa.
 15. Farsistanin vuoristossa.
 16. Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.
 17. Basra.
 18. Matka Tigris virtaa ylös.
 19. Bagdad.
 20. Karavaanimatka.
 21. Kirmandash.
 22. Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.
 23. Persialaisista.
 24. Kieli, sivistys, uskonto ja lait.
 25. Maantieteellinen katsaus. — Taide, kauppa ja teollisuus.
 26. Matka Kaspianmeren rannalle.
 27. Satu Zohakista ja Feridunista — persialainen sankarirunoelma.
 28. Paluumatka Bakuun.
 29. Kaspianmereltä Mustallemerelle.
 30. Konstantinopeli.
 31. Turkin kautta.
 32. Vaunuilla Bulgarian kautta.
     Viiteselitykset.

ESIPUHE.

Suomenkielisiä matkakertomuksia on jo useista maista, ja ovatkin matkakertomukset sangen tähdellistä ja suotuisinta kirjallisuutta kaikille, varsinkin nuorisolle. Tässä tarjotaan ensikertaa suomenkielellä laveampi kertomus matkustuksista Aasiassa, kuuluisan ruotsalaisen matkustajan Sven Hedin'in muistelmia matkastansa halki Persian, Mesopotamian ja Kaukaasian vv. 1885-86. Aina viime aikoihin asti on Persiasta ollut yleensä ainoastaan harvojen matkustajain kautta saatuja tietoja, eikä suomenkielellä juuri mitään. Persia on yhä säilyttänyt vanhat tapansa ja olonsa, ja ollen kolmelta puolelta luonnon muurien sulkema, on Persiassa enemmän kuin muissa Aasian suurissa valtioissa säilynyt alkuperäinen muhamettilais-aasialainen sivistys. Vaan senjälkeen kun tällä vuosisadalla lähempi valtiollinen yhteys Euroopan ja Persian välillä on syntynyt, ja kun paremmat kulkuneuvot ovat liittäneet idän seutuja eurooppalaisten kansallisiin ja taloudellisiin harrastuksiin, ei Persiakaan ole voinut päästä tekemisistä "frengien" (eurooppalaismuukalaisten) kanssa.

Millaisia kuitenkin Persian olot olivat vielä vuosisatamme jälkipuoliskon alkupuolessa, siitä antaa asiallisia tietoja kuuluisa unkarilainen Itämaan matkustaja professori H. Vámbéry (s. 1832), paitsi omissa matkakertomuksissaan, myös siinä esipuheessa, jonka hän on kirjoittanut tähän Sven Hedin'in matkakertomukseen. Näin kirjoittaa Vámbéry: "Kun minä vuosina 1861-64 vaeltelin Persiassa ristiin rastiin, havaitsin aivan vähän jälkiä länsimaisesta vaikutuksesta. Irani (Persia) ja Iranilaiset näyttivät minun mielestäni valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa asioissaan olevan sata vuotta jäljessäpäin Turkista, jota muka oli eurooppalaiseen tapaan päällin puolin uusittu. Vilkas kansallisluonne, rohkea ajatussuunta ja yritteliäisyys kaupan ja teollisuuden alalla olivat tosin kaikkialla huomattavissa, mutta nämä kansalliset avut, vaikka kuinkakin loistavia, pääsevät ainoastaan vaikeasti kehittymään, kun hallinnon kaikissa haaroissa niin terävästi esiintyy tuo kauhea hirmuvaltaisuus, ja Persia kärsii ja nääntyy yhä tämän kamalan aasialaisen turmeluksen sorron alla.

"Vasta viimeisinä 25 vuotena on moniaita parannuksen oireita huomattavissa. Sähkölennätinverkko leviää pitkin Irania, Persian lahdesta Kaspian merelle ja Khorasanista Turkin ja Venäjän rajoille, joten muutamassa minuutissa saadaan nyt ne tiedot, joiden kuljettamiseen ennen kului viikkoja. Rautatietä pääsee nyt Persian kynnykselle, Reshtiin, yhtä monessa tunnissa, kuin minä tarvitsin päiviä päästäkseni Trapetsuntista, Mustanmeren rannalta, Reshtiin. Viheliäisten karavaaniteitten, likaisten ja ränstyneitten karavaani-asemien sijaan tulee vähitellen mukavia rautatienvaunuja ravintoloineen; kurdilaisrosvot, tullirettelöt, itikat, auringonhelteet ja hirmumyrskyt y.m.s. matkustajan rasitukset nyt pian jäävät unhotuksiin, ja ikäänkuin muistona muinaisuudesta näyttää vielä tie Reshtin ja Kasvinin kaupunkien välillä olevan entisessä tilassaan, sillä Kasvinista pääsee pääkaupunkiin Teheraniin jo hyvää viertotietä. Ei ihme siis, että Persiassa matkustavien luku enenee ja että Persiaa kosketteleva kirjallisuus yhä edistyy.

"Ja tällaista huomiota ansaitseekin Persia kaikin puolin. Matkailija löytää siellä monessa katsannossa miellyttävän kuvan aasialaisen maailman muinaisuudesta, niinhyvin valon kuin varjonkin puolelta katsottuna. Elämä basareissa ja karavaani-asemilla, asukasten kirjavat poimuiset puvut, huoneitten ja palatsien ainoasti vähän nykyaikuistettu rakennustapa, julkisten menojen komeus ja omituisuudet ovat omiansa muistuttamaan meille itämaalaisia satuja, joita olemme kuulleet tai joista olemme kuulleet puhuttavan. Ja joka on omin silmin nähnyt tätä omituista elämää Persian ikuisesti sinisen ja ihanan taivaan alla, hänen on helppo käsittää, kuinka nuoruuden innostus vaaroja, vaivoja ja puutetta pelkäämättä, saattaa viehättää Iranissa vaeltelemaan. Suuren määrän tällaista rakkautta ja innostusta Itämaihin on Iranin matkoille mukaansa ottanut Sven Hedin. Pohjalaisen sitkeydellä on hän seikkailuissaan ja harhamaretkeilyissään osoittautunut yhtä miehekkääksi kuin ystäväni t:ri Fagergren-vainaja. Varmaankin mielihyvästä loistaisivat tämän liian aikaisin kuolleen kunnon ruotsalaisen silmät, jos hän olisi saanut lukea tämän kirjan, sillä Hedin'in kuvaukset ovat niin luonnon-mukaisia, oivallisella kirjailijakyvyllä tehtyjä ja täynnä semmoisia sattuvia piirteitä itämaalaisesta elämästä, jotka nuoreen vaeltajaan syvästi koskevat.

"Mutta käytännöllisistäkin syistä kannattaa tarkata sitä kuvaa nykyaikuisesta Persiasta, jonka Hedin'in kirjasta saamme. Huolimatta Persian jyrkästi mielivaltaisesta hallitusmuodosta, siitä valheesta ja petollisuudesta piittaamatta, joka tyranniuden turvissa niin laajalti rehentelee, saa Persia kuitenkin kehua paremmin toimeen tulevansa kuin muut muhamettilaiset maat, joiden luku tosin päivä päivältä vähenee. Maanlaadun hedelmällisyys, mineraalirunsaus, kasvi- ja eläinkunnan rikkaus tuottavat maan asukkaille verrattain vähällä työllä melkein kaikki elämäntarpeet, vieläpä suhteellisesti paljon luonnontuotteita naapurimaihinkin vietäväksi. Persia, jota pohjoisessa rajoittaa Venäjän jättiläissyli, käy tosin valtiollisessa suhteessa vaaroista rikasta tulevaisuutta kohden, mutta persoonallinen kokemus oikeuttaa meitä arvelemaan, että Persian kansan hehkuva isänmaanrakkaus, sen vuosituhansia vanhan historian maine, ja ehkä myös kiistailu eurooppalaisten kilpailijain kesken, voivat ja saavat nousta aavistamattomaksi varustukseksi maan itsenäisyyttä suojaamaan. Lausuttaessa tuota sanaa Irani, kohoaa persialaisen rinta, olkoon hän sitten heimoltaan kurdi, luri, balttialainen, turkkilainen j.n.e.; ei mikään taivas, ei mikään maa, ei mikään vesi, eikä mikään hedelmä koko maan pallolla ole hänestä niin ihastuttavan kaunis ja viehättävä missään muualla kuin Iranissa, ja se kunniakehys, jolla historia on seppelöinnyt Rustamin, Nushirvanin, tahi Abbas-shaahin pään, vaikuttaa Itämaissa verrattomalla innostuksella Persian kahdeksaan eli yhdeksään miljoonaan asukkaaseen.

"Matka sellaisessa maassa, sellaisen kansan kesken tarjoaa aina runsaita aineita vieraalle, länsimaiselle vaeltajalle, ja viehättää ennen kaikkia kylmään pohjolaan ja jäykkään Eurooppaan tottuneen tarkkaajan silmää. Sven Hedin on runsaassa määrin virvoittanut itseään näitten eriskummallisten ilmiöitten lähteillä. Hän on innolla oppinut, taidolla ja uskollisuudella kirjoittanut ja piirtänyt; hänen kirjaansa otetut kuvat ovat kauniimpia ja parhaita, mitä tähän asti on Persiasta julkaistu. Hyvällä omallatunnolla saattaa sentähden suosittaa katseltavaksi sitä kuvaa, jonka tämä voimallisen Pohjolan ihastunut nuori mies meille esittää tästä vielä vanhuuden heikkoudessaankin ihantavaa loistoa kimeltävästä valtakunnasta. Retkeilyt ventovieraassa maassa, kieleen perehtymätönnä, ja yhtymykset aina epäluuloisten itämaalaisten kanssa ovat tuottaneet lukemattomia vaivoja ja vaaroja, ja se sitkeys, kekseliäisyys ja pelottomuus, jota Sven Hedin on osoittanut monissa arveluttavissa tilaisuuksissa, ovat todella minua hämmästyttäneet ja ihmetyttäneet. Toivoakseni Hedin ei pysähdy tähän ensimmäiseen, niin loistavalla menestyksellä päättyneeseen yritykseen, vaan tutkii ja kertoo hän tulevaisuudessa muitakin Aasian osia!"

Toteutunut onkin tämä Vámbéryn enne; sillä sittemmin on Sven Hedin, niinkuin seuraavasta lyhyestä elämäkerrasta näkyy, vaeltanut ja tutkinut Aasian eri seutuja, semmoisiakin, joissa ei ennen häntä ole käynyt kukaan eurooppalainen, ei edes tuo nykyaikuisista Aasian matkustajista Hedin'in ohessa kuuluisin tutkija venäläinen kenraali Prshevalski (s. 1839 k. 1888), joka vv. 1870-1888 teki nuo suuret "Tutkimusretket Keski-Aasiassa", mitkä sittemmin (v. 1891) Sven Hedin on laajassa teoksessa (90 + 455) s. ruotsiksi kertonut.

Tohtori Sven Hedin on syntynyt Tukholmassa 19 p. helmikuuta 1865. Tässä kirjassa kerrotun matkansa perästä oli hän v. 1890 jäsenenä Ruotsin kuninkaan lähetystössä Persian shaahin luo, sekä jatkoi matkaansa Teheranista Khorasanin, Bukharan, Samarkandin, Kokanin ja Margelanin kautta Terekdavan-solan lävitse Kashgariin ja sieltä Prshevalskin, Tashkentin, Kaukaasian ja Venäjän halki Ruotsiin. Kertomus tästä "Khorasanin ja Turkestanin matkasta" on v:lta 1892. Kolmannen ja suurimman Aasian matkansa teki Hedin vv. 1893-97. Tämä matka on merkillisimpiä, mitä nykyaikoina on tehty. Kaikin puolin varustuttuansa, Venäjän, Turkin ja Persian kieliin perehdyttyänsä sekä saatuansa melkoiset varat Ruotsin kuninkaalta ja yksityisiltä pohatoilta, lähti Hedin 16 p. lokakuuta 1893 Orenburgista kirgiisien aron poikki Tashkentiin ja Margelaniin, jossa varustettiin karavaani talvimatkaa varten Pamirin, Karakulin ja Mustagatan yli Kashgariin. Tehtyänsä v. 1894 tutkimusretkeilyjä Pamirin ylängöllä ja Mustagatan jäätiköillä (n. 6,000 m yli meren pinnan) ja talvehdittuaan Kashgarissa, lähti Hedin helmikuussa 1895 karavaaninensa, jossa oli 8 kameelia, vaeltamaan pelätyn Taklamakanin hieta-aavikon poikki, josta tiettävästi ei kukaan ennen ole tutkimusmatkaa tehnyt. Matka erämaassa kesti lähes kuukauden, 13 ensi päivänä löytyi vettä, mutta sitten ei enää; karavaani nääntyi aavikolle ja ainoastaan Hedin, 2 miestä, ja 1 kameeli pääsi kuolemaisillaan Khotandarja-virralle. Aksun j.n.e. kautta palasi Hedin Kashgariin.

V. 1895 jatkoi hän etupäässä geoloogisia tutkimuksiaan Pamirissa ja Hindukun jäätiköillä sekä Amudarjan ja Jarkentdarjan lähteillä. S.v. joulukuussa lähti hän taas Kashgarista Jarkentin kautta Khotaniin ja kameelikaravaanilla toistee Taklamakanin aavan halki Kerijadarjalle, seuraten sitten tätä virtaa, kunnes se hietikkoon loppui, ja siitä erämaita myöden Tarimiin. Tällä matkalla löysi Hedin kahden suuren budhalaiskaupungin rauniot lentohiekkaan hautaantuneina ja niissä maalauksia ja kipsikuvia tuntemattoman ajan ylön tarkasta taiteesta; myös löysi hän Kerijavirran ääreisistä metsistä, tätä kartoittaissaan, paimenkansan, josta ei kiinalaisillakaan ollut mitään tietoa. Kartoitettuansa Tarimin monimutkaisen vesistön aarniometsissä, saapui hän Korluun ja sieltä erämaiden poikki Lopnoor-järvelle, jonka tähänastiset salaperäisyydet Hedin nyt lopullisesti on kartoistaan poistanut. Palattuaan Tjertjenin ja Kerijan kautta Khotaniin, vaelsi hän v. 1896 Kuenlun vuoriston yli poikki Tibetin lännestä itään 56 kameelin ja vastaavan miehistön y.m. kanssa. Sillä matkalla kuljettiin 2 kuukautta 4,450 m. korkeudessa, ja eläimistä kesti ainoastaan 3 kameelia ja 3 hevosta koko matkan Tsaidamiin; kaikki tämä alue kartoitettiin ja m.m. 23 ennen tuntematonta järveä, niistä yksi sisä Aasian suurimpia, löydettiin. Matka jatkui Tsaidamista Kukunoorin ja Liangtseusta alkain Masjanin aavikon tuntemattoman osan kautta Ordos y.m. seutujen poikki Pekingiin 2 p. maaliskuuta 1897. Näin oli Hedin samonnut lännestä itään koko Aasian halki. Kotimatka kävi sitten Mongolian, Siperian ja Venäjän kautta Tukholmaan 10 p. toukokuuta 1897. — Berlinin, Lontoon ja Tukholman aikakauskirjoissa on hän tämän kuulun matkansa tieteelliset tulokset esittänyt.

Sven Hedin on yksi aikakautemme suurmatkustajia, jonka matkustuksien tuloksista on tiede ja Aasian maanosan tuntemus rikastunut. Mutta hän on samalla etevä kirjailija, jonka kuvaukset Itämailta välittömästi viehättävät ja opettavaista mielenkiintoa tarjoovat. Siinä myös on syy tämän kirjan suomalaisessa asussa ilmaantumiseen.

Porissa marraskuussa 1897.

K. Jaakkola.

ENSIMÄINEN LUKU.

Matka Bakuun.

Suuren Venäjän valtakunnan eteläisimmässä päässä on Kaukasosvuoren pohjoisrinteellä pieni kaupunki nimeltä Vladikavkas. Tähän päättyy se äärettömän pitkä rautatielinja, joka yhdistää Pietarin Kaukaasiaan.

Eräissä tämän rautatien mukavissa vaunuissa matkustin minä elokuussa v. 1885 sanottua kaupunkia kohden.

Venäjän rautatiet ovat oivalliset ja rautatien vaunut paremmat kuin monessa muussa maassa. Pääsee kulkemaan koko junan lävitse, vaunut ovat isot ja tilavat ja toisessakin luokassa on makuusijoja kaikille matkustajille, vaunut ovat nim. hyvin korkeat ja sohvien yli on asetettu eräänlaisia pehmeitä makuuhyllyjä, joissa sopii mukavasti levätä. Tupakkia saa polttaa kaikissa vaunuissa mielen mukaan ja rautatien palvelusväki on kohteliasta. Näissä mieluisissa oloissa menevät ne neljä vuorokautta, jotka kuluvat matkalla Pietarista Vladikavkasiin, verrattain pian.

Heti Moskovan eteläpuolella alkavat etelä Venäjän yksitoikkoiset arot, jotka silmän siintäminä leviävät joka taholle, niinkuin mainingissa aaltoileva meri. Yksitoikkoisuutta keskeyttää ainoastaan kylät, joiden keskeltä valkoinen kirkko viheriöine kattoineen kohottaa torniansa korkeutta kohti, tahi hyvin viljellyt pellot, heinäsuovat ja lukemattomat tuulimyllyt.

Rostovin tykönä porhaltaa juna vinhaa vauhtia pitkää, katettua rautasiltaa myöden Donin yli ja 80 virstaa siitä etelässä sivuutetaan Koshovskoja, joka on ensimmäinen kylä Kaukaasian puolella. Rajana on nim. Jeja niminen joki, joka laskee Asovan mereen; yksitoikkoisia aroja jatkuu kuitenkin vielä Kaukaasiassakin ja asemavälit käyvät yhä pitemmiksi. Asematalot ovat erittäin somat ja melkein kaikki rakennetut samaan malliin. Asemien lähellä on myymätelttoja, joissa saa ostaa vesimeluuneja, kurkkuja ja viinirypäleitä ja tänne kokoontuvat venäläiset talonpojat punaisissa mekoissa, tahi pitkissä, harmaissa takeissa, jotka muuten ovat ruumiin-mukaiset, mutta alhaalta väljemmät. Jokaisella asemasillalla marssii kaksi poliisikonstaapelia valkoisissa lakeissa, messinkinappisissa takeissa, sapelit nahkatupessa sivulla. Aroilla käy lukemattomia karjalaumoja laitumella. Matkan pituuden virstoissa ilmoittavat meille rautatiekiskoista tehdyt virstantolpat.

Tuolla puolen Kuban jokea alkaa havaita, että lähestytään vuoristoa. Mineralni Vadi on iso ja vilkas asema, josta lukuisat "troikat" (kolmivaljakot) kuljettavat matkustavaisia 20 virstan etäisyydessä sieltä sijaitsevaan Pjetigorsk nimiseen kaupunkiin ja terveyslähteille, joissa kesäisin paljon käydään voimakkaiden kivennäisvesien vuoksi. Täällä käy nousu yhä jyrkemmäksi. Yksityisiä keilan- ja pöydänmuotoisia vuoria kohoaa äkkijyrkästi sieltä täältä tasaisesta arosta. Vasemmalla näkyy kaukana Georgievskin kaupunki samoin kuin Pjetigorsk Kuma-joen varrella, joka laskee Kaspian mereen. Molemmin puolin leviää kenttiä, jossa päivännoutoja viljellään ja radan sivua pitkin on ojittamaton tie, jota myöden silloin tällöin näkyy kasakoita ratsastavan. Kasakoilla on pitkät, ruskeat tahi harmaat takit, patroonit neulotuissa koteloissa rinnalla, matalat, mustat villalakit sekä vyössä tikareita ja pistooleja. Usein kohtaa häkkirattaita, joihin toinen hevonen on valjastettu "dugan" (luokan) alle, toinen kulkee nuora-aisoissa vieressä. Mitä enemmän Vladikavkasta lähestytään, sitä jyrkemmäksi käy nousu ja sitä hitaammaksi junan vauhti, viimeiset tunnit kuljetaan niin hitaasti eteenpäin, että voisi astua junasta pois, poimia kukkia tahi marjoja tien vierestä ja kuitenkin ehtisi taas junaan.

Vladikavkas on pieni, soma, siisti ja terveellinen kaupunki Terek-joen varrella, joka jakaa sen kahteen osaan, joista toinen, paljoa isompi osa, on oikealla rannalla. Näitä molempia kaupungin osia yhdistää nelikaarinen rautasilta kauniine käsipuineen ja lyhtyineen. Joki on samea, matala ja täynnä laukuja hiekkäsärkkiä, jotka jakavat sen moneen haaraan. Rannoilla uiskentelee kirkuvia poikia ja ajurit pesevät siinä hevosiansa ja ajokalujansa. Kaupungissa on useita puutarhoja ja suuremmilla kaduilla on lehtokujia; sen merkillisyyksistä mainittakoon kadettikoulu ja jotenkin vahva linnaväki. Gruusian sotilastien valmistuttua on Vladikavkas niitä venäläisiä kaupunkia, jotka jättiläisaskelin edistyvät; hotelleista ei ole puutetta. Parhaita ovat Gostinnitsa Jevrovpajski ja Gostinnitsa Frantsia. Katuelämä on sangen kirjavaa, sillä paitsi Venäläisiä asuu kaupungissa koko joukko armeenialaisia, kasakoita, gruusialaisia, tattarilaisia, näkeepä siellä jonkun persialaisenkin. Vuohia, lampaita, sikoja, hanhia ja helmikanoja vaeltelee vapaasti pitkin katuja. Pitkät jonot kuormia vedätetään kaupungin läpi ylös vuorille ja joskus nähdään kaukaasialaisia vankeja, jotka raskailla rautakahleilla ranteista toisiinsa sidottuina laahataan kaupungin läpi maanpakolaisuuteen vietäviksi. Etelässä kohoovat Kaukason pilvenkorkuiset vuoret sinertävänä muurina, sekä Kasbekin hopealta hohtava kärki, ja kaukana lännessä siintää Elburksen huippu.

Niitten, jotka aikovat matkustaa yli vuorten, tulee Vladikavkasissa hankkia itsellensä hevosia ja ajoneuvoja. Joka tahtoo kulkea oikein helpolla, menköön venäläisellä omnibuksella joka määräaikoina lähtee Vladikavkasista Tiflikseen ja jossa on sijaa seitsemälle hengelle, kolmelle etu-istuimella ja neljälle sisässä, jolloin matkakapineet asetetaan katolle. Omnibuksessa maksaa paikka sisässä 12 ruplaa ja ulkopuolella 10. Hevosten luku vaihtelee seitsemän ja kahden välillä, riippuen tien noususta tahi laskusta. Kaikilla 11 asemalla vaihdetaan hevosia ja ajuri, jolloin viimemainitut saavat 20 kopeikkaa juomarahaa. Kun matkustaa gruusialaista sotilastietä, täytyy olla varustettuna passilla, jota näytetään ja tarkastetaan joka asemalla.

Mutta jos tahtoo kulkea vapaammin ja mukavammin, tulee vuokrata yksityiset ajoneuvot. Kun minä Vladikavkasista sain seurakseni maanmiehen, insinööri Juhani Sandgrenin, jota seuraavassa usein saan syytä mainita, jouduin matkustamaan viimemainitulla tavalla.

— 25 p. elokuuta 1885 lähdimme varhain aamulla Viadikavkasista. Tie on kaupungista ensimmäiselle asemalle, nimeltä Bolta, vielä jotenkin tasaista, mutta Lars'issa ollaan jo vuoristossa. Oikealla on korkeita, jyrkkiä, metsäisiä vuoria, mutta vasemmalla on syvä rotko, jonka pohjassa Terek monihaaraisena juoksee. Kasbekin keila häämöittää silloin tällöin näkyviin.

Boltasta alkaen on tie kivillä laskettu ja niin sileä kulkea kuin asfalttilattia. Kuljetaan vuorotellen laakson oikeata tai vasenta puolta ja Terekin yli mennään monasti pikku siltoja myöden. Joukko puolialastomia, kirkuvia lapsia seuraa vaunujamme; ne kurottavat käsiään pyytäen ropoa, mutta jäävät pian jälkeen ja irvistelevät silloin harmissaan meille. Vähä väliä tapaamme härkien tai puhvelien vetämiä heinäkuormia, aasinkuljettajia, paimenia lammas-, kuttu- ja hanhilaumoineen, ratsastavia kaukaasialaisia sotilaita harmaissa pitkissä takeissa tahi mustissa lammasnahkaturkeissa, hampaita myöden aseissa. Tien varrella on siellä täällä jokunen yksinäinen mökki. Tämä viehättävä tie tarjoo meille täten yhä uusia, kirjavia näköaloja, joille metsäiset lumihuippuiset vuorenseinämät muodostavat sopivan taustan.

Kasbek, jossa pysähdytään suurusta syömään, on iso asema. Se on, samoin kuin muutkin asemat, moitteettomasti sisustettu matkustavaisten mukavuudeksi. Kaikilla asemilla on nim. hyvä ravintola ja vierashuoneita, ja etehisessä löytyy matkakarttoja ja tauluja, jotka ilmoittavat ajan, etäisyyden virstoissa ja miten korkealla ollaan meren pinnasta. Asemilla saa myös ostaa kristalleja ja muita kauniita vuorikiviä. Juuri ennen Kasbekiin tuloa kuljetaan Dariel-solaa, jonka pohjassa Port Dariel muinoin suojasi ahdasta rotkoa. Tämä nelikulmainen linnoitus, matalamuurinen ja neljä hammaspykeistä tornia, on vielä jäljellä ja juuri sen yläpuolella näkyy korkealla kalliolla kuuluisan Tamaras-kuningattaren linnanrauniot.

Mitä edemmäksi päästään, sitä suuremmoisemmaksi käy sotilastie. Se on insinööritaidon mestariteos. Pitkät matkat on se hakattu pystysuoraan kallioon, joten raskaat vuorimöhkäleet riippuvat ikäänkuin holvit päämme yli. Siinä, missä tie kulkee kaltevia vuoren rinteitä alas, on matkustavaisten suojaksi talven ja kevään laviineja vastaan, vaarallisimpiin kohtiin rakennettu tunneleita, joissa on lähes 2,5 m paksut muurit. Kun laviini vyörii tahi liukuu alas vuorta vinhaa vauhtia, harppaa se ikäänkuin hypinlaudalla tunnelin yli, ja jatkuu alaspäin toiselle puolelle. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat täällä talvisaikana kulkeneet, kertovan, että laviinit usein ovat niin jättiläissuuria ja kulkevat semmoisella vauhdilla, että ne työntyvät pitkän matkan vastakkaista vuoriseinää ylös, vyörivat vielä kerran laaksoon ja täyttävät sen. Laviineja vastustetaan toisellakin tavalla, nim. kaivamalla tahi puraamalla vaakasuoria uurteita vuorenseinämään. Tämmöistä näkee usein Kaukasusvuorissa.

Tietä turvaa molemmin puolin luja, sementillä varustettu suojus. Tässä on tuon tuostakin aukkoja, joista tielle vierinyt sora ja kivet poistetaan, mutta semmoisiin paikkoihin, joista laviinit veisivät tämän muurin mukaansa, on sen sijaan pystytetty pylväitä maahan. Pienet kevättulvat tahi purot, joissa on kristallikirkasta, jääkylmää vettä juoksevat tien poikki leveissä, matalissa viemäriojissa.

Siellä täällä on pieniä vartiakoppeja, niitä sotilaita varten, joiden tehtävänä on pitää teitä kunnossa — joka ei ole suinkaan mikään helppo tehtävä. — Kun lunta on vierinyt, tulee heidän ajaa pois lumen; kun suojus jostakin paikasta on rikkunut, on se heti uudestaan muurattava, ja kun laviini on vienyt jonkun sähkölennätin-pylvään, on se vietävä paikoilleen. Ettei sähkölennätin-pylväille näin kävisi, on niitä asetettu ainoastaan lujemmille paikoille, niinkuin esiinpistäville kallionkielille, tahi korkeille vuorenseinille, joissa laviinin voima on vähin. Toisinansa kulkee sähköjohto sikin sokin laaksossa. Ja hyvin lystikkäältä näyttää, kun lanka N. ensin menee pystysuoraan alaspäin, pyrkiäksensä sitte puoliympyräisessä mutkassa seuraavaan pylvääseen.

Godaurin asemalle kuljetaan gruusialaisen sotilastien korkeimman kohdan poikki, 2,400 m. merenpinnan yli. Tässä on myös vedenjakaja vuorella ja heti Godaurin tuolla puolen alkaa Aragva, Kuran lisäjoki. Kobin lähellä taas voi seurata Terekiä aina sen lähteelle asti, joka lirisee vuoresta. Vesi on tässä hyvin raudansekaista ja joen rannat ovat ihan tulipunaiset. — Vuorihuipuista sotilastien varrella on Kasbek korkein: 5,043 m. korkea.

Ylikulkumme kesti 28 tuntia, ja kun tie on 20 Ruotsin penik. pitkä, kuljimme noin penikulman tunnissa, pysähdyksiä asemilla lukuunottamatta. Öisin oli meillä mitä ihaninta kuunvaloa, joka vaikutti omituisen ja juhlallisen valoilmiön: pikimustia vuoria hopeisine huippuineen. Dushet nimisen kaupungin luona laajenee laakso ja kasvikunta käy rikkaammaksi. Mitshet'in luona sivuutetaan Batumista Mustallemerelle vievä rautatie. Mitshet, jonka keskeltä kohoaa vanha, viehättävä kirkko, sijaitsee erittäin kauniisti Aragva'n varrella. Tämä on viimeinen asema ja vielä kaksi tuntia kuljettuamme tulemme Tiflikseen, joka on Kaukaasian pääkaupunki ja kenraalikuvernöörin asuinpaikka.

Korkeitten, alastomien vuorien ympäröimänä sijaitsee Tiflis Kura-joen varrella, Kaspian ja Mustanmeren keskivälillä, ja täten on sillä kaupanvälisessä suhteessa sangen edullinen ja tärkeä asema. Kun Batumin ja Bakun rautatiet valmistuivat, kävi se vieläkin tärkeämmäksi, ja Euroopan ja Persian väliselle kaupalle on tie Tifliksen kautta tärkeimpiä. Kaupunki, joka ennen oli Georgian pääkaupunki, on, venäläisten haltuun jouduttuaan, yhä enemmän eurooppalaistunut. Uuden Tifliksen kadut ovat leveät ja suorat ja puilla istutetut. Talot, hienoine myymälöineen ovat usein erittäin kauniit. Kaksi holvisiltaa vie Kuran yli ja kaupungin tärkeimmillä kaduilla on raitiotie. Yleisessä puistossa on joka ilta soittoa, jolloin Tifliksen hieno maailma on siellä kävelyllä.

Kaupungin vanhoissa osissa on sitä vastoin ihan itämaalaista. Kapeitten, mutkikkaitten ja likaisten katujen kulmissa istuu kerjääviä dervishejä ja rahanvaihtajia; siellä on vilkkaita myymälöitä, nälkäisiä koiria, aasien ja muulien ajajia, jotka yksitoikkoisella äänellä tarjoovat tavaroitaan, vedenkantajia, jotka nahkasäkeissä tarjoovat Kuran vettä ympäri kaupunkia, "forgongeja" (eräitä vaunuja) hoilottavine mustalaisperheineen, heinä-, hirsi-, ja hedelmäkuormia, joita levolliset mustakarvaiset puhvelit, sarvet taaksepäin kääntyneinä, vetävät, näkeepä siellä pieniä kameelikaravaanejakin — sanalla sanoen, kaupungissa on elämä niin vilkasta ja vaihtelevaista, että pohjoismaalaisen pää käy pyörälle kaikista näistä hänelle oudoista ja mieltä kiinnittävistä näkemyksistä. Tiflis onkin Kaukaasian suurin kaupunki, eikä sillä olekaan varsinaista kilpailijaa, sillä tässä maassa ei ole monta kaupunkia. Kaupungin väestö, jonka luku nousee paljon yli 100,000, kuuluu niin moneen eri heimoon, että on melkein mahdotonta luetella niitä kaikkia. Paitsi venäläisiä, armeenialaisia, tattarilaisia, tserkessejä ja gruusialaisia eli georgialaisia, on kaikista niistä 50:stä heimosta, jotka asustavat Kaukason vuoristossa, jäseniä Tifliksessä. Näillä on kaikilla erinkaltaiset puvut ja kaikki ne puhuvat eri kieltä, mutta yhteistä niillä kaikilla on se, että niillä on erinomaisen soma vartalo ja sellainen kasvojen muoto, jota pidetään inhimillisen kauneuden ihanteena. Kaukaasialaiset ovat pitkiä, hartiakkaita, sorjia; heidän käyntinsä en ryhdikäs ja uljas; pään asento on pysty ja mahtava. He ovat tumma-ihoisia ja heillä on suuret silmäkulmat ja mustat silmät, kotkannenä ja vahva parta. Luonteeltansa ovat he, niinkuin tunnetaan, sotaisia, rohkeita ja ylpeitä.

Kaukaasian ja Armeenian vuorten välillä leviää pohjoisesta etelään Mogan'in aro. Se on muinoin ollut veden peittämä, mutta nyt juoksee sen keskellä ainoastaan leveä Kura joki hiljaksensa Kaspian-merta kohti.

Mogan'in aro on tasainen kuin lattia ja näyttää sanomattoman autiolta. Sen harmaahtavalla pinnalla kasvaa harvassa ainoastaan eräs ohdakelaji, jota Kaukaasiassa nimitetään kameeliruohoksi. Täällä ei näe elonmerkkiä, mutta etäällä, ensin oikealla, sitten vasemmalla ja heti taas oikealla näkyy vehreä juova — pensaita Kuran rannalla. Pohjoisessa kuvastuvat vuoret keveinä, vaaleansinisinä pilvinä päivänsavun läpi. Ilma on täynnä pölyä sekä tähän vuoden aikaan tukahuttavan kuumaa. Ajoimme kolmannen luokan vaunuissa, osaksi välttääksemme kuumuutta, osaksi tutkiaksemme kansan elämää. Vaunuissa oli melkein yksinomaan tattarilaisia. Näitä itämaan poikia nyt ensi kerran näimme, siinä he istuivat rahille kiivenneinä, jalat ristissä, polttaen pitkiä, hienoja piippujansa, levollisina, haaveksivaisina ja välinpitämättöminä. Vaikka kuumuus oli sietämätön, oli heillä päässään mahdottoman suuret lammasnahkalakit ja huolimatta junan vinhasta vauhdista, toimittivat he auringon laskiessa, Mekkaa päin kääntyen, iltarukouksensa, huutamalla: "Bissmillah rahman errahim" (O Jumala! armahda meitä!). Vaikka kuuluukin omituiselta, niin tekee se juhlallisen vaikutuksen kun näkee muhametilaisen, omituisessa nöyrässä asemassaan kurottavan käsiään ja kasvojaan taivasta kohti, tahi hiljaksellen laskeutuvan polvilleen suudellakseen maata.

Udjeri nimisellä asemalla oli minulla pieni seikkailu. Minulla oli tapana joka asemalla, jossa juna pysähtyi, kirjoittaa joitakuita muistiinpanoja, sekä piirtää muutamia kuvia. Kun minä Udjurissa olin parastaikaa tässä luvallisessa toimessa, tuli koko kolme santarmia, ottivat muitta mutkitta sekä minut että piirustusvihkoni takavarikkoon. He tiedustelivat kuljenko virallisissa toimissa ja koska päässäni oli ruotsalainen ylioppilaslakki, epäilivät he minua englantilaiseksi vakoojaksi. He tutkivat kuvapiirroksiani jotenkin huolimattomasti ja kyselivät mitä kaikkia nämät kuvat merkitsivät. Tulkkina oli kaunis ja iloinen armeenilaistyttö, joka puhui Ranskaa. Hän koetti vakuuttaa heitä minun rauhallisista aikeistani. Tämä ei kuitenkaan auttanut, päinvastoin yltyivät heidän epäilyksensä. Asemapäällikkö noudettiin ja tavaton väkijoukko ympäröi minua ja poliisia. Asemapäällikkö, joka myöskin puhui ranskaa, kysyi mihin ja missä asioissa kuljin, tarkasti kuvapiirroksiani ja päästyänsä niistä selville, nauroi hän makeasti santarmeille, koettaen saada heitä vakuutetuiksi siitä, ett'en mitenkään ollut vaarallinen keisarivaltion rauhalle. Kuitenkin seurasivat santarmit minua vaunuihin asti ja vasta junan lähtiessä pääsin heistä. En ole koskaan ollut "Siperiaa lähempänä" kuin sinä päivänä.

Sillä aikaa oli ruvennut kovin tuulemaan. Tuuli kiihtyi sitä myöten kuin lähenimme merta. Adji Kabulin[1] tykönä yltyi se myrskyksi ja Ajatin kohdalla merenrannalla oli jo hirmumyrsky.

Insinööri Sandgren sanoi tämän olevan kovimman myrskyn koko tänä vuonna. Tomu tuoksui pilvinä, niin ettei voinut nähdä syltäkään aroa, ja tunkeutui vaunujen raoista sisälle. Ilma oli paksua, raskasta ja tukehduttavaa. Tuntui siltä kun vaunut nousisivat raitiostaan ja lopuksi höyryveturi ei enää jaksaisi vetää junaa eteenpäin. Se pysähtyi monasti kootakseen niin paljon höyryä kuin mahdollista. Kun sen lisäksi rata eräässä kohden hiljalleen nousi ja veturin voimat olivat kokonaan lopussa, pyörimme pitkän matkan takaisin.

Viimeinen väli kuljetaan ihan pitkin meren rantaa, ja sangen virvoittavaa oli saada hengittää puhdasta, raitista meri-ilmaa. Vesi oli kirkasta, vihertävää ja lakkapäät laineet olivat valkovaahtoisina harjuina. Naftanhaju kävi yhä väkevämmäksi ja vihdoin klo 7 illalla, saavuimme, monta tuntia myöhästyneinä, Bakun komealle rautatieasemalle. Oli pilkkopimeä ja sitä paitsi oli kaupunki tomu- ja savupilvien peitossa, jotta oli mahdotonta saada mitään käsitystä sen ulkomuodosta. Otimme ajurin ja ajoimme Balakaniin, 1,5 pen. kaupungin pohjoispuolella, jossa naftalähteet ovat, ja jossa minä jouduin olemaan 7 kuukautta vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessa.

Tällä matkalla tuntui tuuli vielä kovemmin. Saattoi tuskin silmiänsä avata, eikä paljon puuttunut, ettei tuuli kaatanut vaunuja kumoon. Aro oli sanomattoman autio; ei näkynyt ainoatakaan taloa, eikä ruohonpäätä, hiekkaa vaan, siellä täällä naftan lioittamana. Pari tuntia kuljettuamme saavuimme insinööri Sandgrenin suuremmoiseen taloon Balakaniin, jossa meitä odotti runsas illallinen.

TOINEN LUKU.

Apsheron niemimaa.

Kaspian meren länsi rannalla pistäikse Kaukaasian vuorten kaakkois päästä Apsheron niemimaa, 8 pen. pituisena mereen. Ylipäänsä on se samannäköinen kuin Mogan aro, mutta paljon mäkisempi, syystä, että Kaukason loppuhaarat monena matalana harjuna risteilevät sen läpi. Kasvullisuus on erittäin laihaa, varsinkin naftakenttien läheisyydessä, jossa turhaan etsii kuivettunutta ruohonkortta, mutta niemimaan sisäosissa, tuulelta suojatuissa laaksoissa, viljelevät tattarilaiset viljaa, ja pohjoisrannikolla on laajoja puutarhoja, joissa kasvaa viinirypäleitä ja vesimeluuneja.

Maa on sangen suolaperäistä, kaikki ne pienet järvetkin, joita on siellä täällä niemimaalla, sisältävät siinä määrässä suolaa, että kesäisin, veden kuivettua, jääpi järven pohjalle lumivalkoinen suojakerros. Merenrannikot ovat ylimalkaan matalat, täynnä pieniä saaria, joista suurin on Pyhäsaari (Svjatoj ostrov) itärannikolla, ja etelärannikolla Nargin, joka suojaa Bakin lahtea etelämyrskyiltä.

Ilmanala on terveellistä vaikkei juuri mieluisaa, sillä kesä on sangen lämmin ja kuiva, mutta talvi on kylmä, kostea ja uskomattoman tuulinen. Apsheron niemimaa on nim. avoin pohjoismyrskyille, jotka esteettömästi kiitävät meren yli, taittuen pohjoisrannikkoa vastaan, ja vaikka lämpömäärä harvoin laskee alle -5° C, tuntuu ilma kumminkin, läpitunkevan tuulen vuoksi, paljon kylmemmältä. Tuuli tuo mukanansa ei ainoastaan hiekkaa ja pölyä, vaan tuleepa vielä usein soraa ja someroa ilman läpi tanssien ja välistä pääsee ainoasti suurimmilla ponnistuksilla vastatuuleen kulkemaan.

Kaspian meri onkin tunnettu vaarallisista ja petollisista myrskyistään, jotka silmänräpäyksessä nousevat ja yhtä nopeasti kääntyvät pohjoisesta etelään.

Baku on niemimaan ainoa kaupunki. Se sijaitsee sen avaran lahden länsipuolella, jonka rajana idässä on Kap Sultan, lännessä Kap Shikov ja etelässä Nargin. Lahden ankkuripohja on erinomainen ja kaupunkia suojaa pohjatuulilta puoliympyräinen, matala vuorijono. Nämät luonnon tarjoomat edut sekä mukava asema meren kapeimmalla kohdalla tarjosivatkin mitä parhaimman paikan kaupungin muodostumiseen ja paljon aikoja sitte perustettiinkin tänne Baku (s.o. "tuulien kaupunki".) Viimeisinä vuosikymmeninä on kaupunki käynyt äärettömän paljon tärkeämmäksi, osaksi kukoistavan naftateollisuuden vuoksi, osaksi mukavampien kulkuneuvojen kautta Persian ja Turkmenian välillä, jossa äskenperustettua rautatietä keski Aasian sisäosiin saattaa pitää Batum-Tiflis-Baku rautatien jatkona.

Kaupungissa on selvästi kaksi eri pää-osaa: venäläinen ja tattarilainen. Edellinen on tasaisella maalla alhaalla lahden rannalla, jälkimmäisellä on pyöröteatterin muotoinen asema vuoren kunnailla lännessä. Venäläinen kaupunki muistuttaa tuon suuren valtakunnan muita kaupunkeja. Siistit talot, tasaiset, jotenkin leveät kadut, poliisi ja katuvalaistus; aiotaampa juuri rakentaa sinne raitioteitäkin. Jos sitä vastoin tahtoo nähdä jotain aivan omituista, on tehtävä kävelyretki vanhaan, tattarilaiseen Bakuun. Vanhoista, suuren suurista rakennuksista tässä kaupungin osassa tahdon mainita ainoastaan muinaisten kaanien komean palatsin, joka vielä on jotenkin ehjänä. Sen keskellä on vahva, tornilla ja ampumareijillä varustettu linnanmuuri, joka ennen ympäröi koko Bakun, mutta nyt, kun kaupunki on joka taholle levinnyt, on se ihan tämän keskellä. Vielä on huomattava "Neitsyttorni", jonka, tarun mukaan, on rakentanut mahtavan kaanin tytär, joka sen valmistuttua heittäytyi siitä alas ja musertui kalliota vastaan. Tästä, nykyään majakkana käytetystä tornista on ihanin näköala yli koko Bakun. Viimeksi tahdon mainita tattarilaisen basarin "Kara Basaarin" s.o. mustat markkinat, tahi niinkuin sitä myös nimitetään "tumma rivi", s.o. pitkä, pimeä ja ahdas käytävä, jonka molemmin puolin on pieniä myymälöitä, tiheästi vieretysten. Näitten välistä käytävää peittää ikkunoilla varustettu puinen katto, joka antaa suojaa aurinkoa vastaan kesällä, sekä pakkasta, lunta ja sadetta vastaan talvella. Käynti Kara Basaarissa on sangen huvittava, siellä kun näkee ei ainoastaan monta itämaalaista kansallismuotoa, vaan myös rikkaan valikoiman tattarilaisia ja persialaisia käsitöitä, joita on nähtäviksi asetettu myymälöitten pöydille. Persialaiset kankaat ja matot ovat ensimmäiset tavarat, joihin silmä kiintyy basariin astuessa. Eräässä toisessa myymälässä valmistetaan tattarilaisia sukkia, yhäti vaihtelevissa, mutta väririkkaissa malleissa. Toisessa myymälässä taas valmistetaan tohveleita, toisessa lakkeja. Tattarilaiset tohvelit ovat erittäin kauniita, koristetut kultanahalla, ruusukkeilla ja helyillä, mutta ne ovat niin pienet, että kantapää jää anturan ulkopuolelle. Varpaista ovat ne ylöskäännetyt hienoon huippuun. Lakit sitävastoin jotka valmistetaan lammasnahasta, villapuoli ulospäin, ovat usein niin suuret, että tulee ihmetelleeksi että ei kantaja horju niiden painosta. Ruhtinailla (begheilla) on kumminkin pienemmät lakit kalliimmasta nahasta. Pohjoismaalaista ihmetyttää nähdä näin lämpymiä päähineitä käytettävän keskellä kesää näin lämpimässä ilmanalassa. Mutta sekä tattarilaiset että persialaiset ja muut muhamettilaiset kansat ovat tottuneet pitämään pään lämpymänä ja jalat kylminä. Siten voivat he usein käydä keskellä talvea avojaloin lumisohjussa. Kun kulkee eteenpäin "tummaa riviä", tulee myymäläjonoon, jossa kulta- ja asesepät oleskelevat. Täällä saa tutustua sangen kauniiseen valikoimaan tattarilaisia kulta- tahi hopeakoristeita. Tärkeitä ovat myös "kinsaalit", pitkät, litteät tikarit, jotka tattarilaisten käsissä ovat vaarallisia aseita. Tupet ovat erittäin taidokkaasti koristetut ja vyöt, joihin ne on kiinnitetty, ovat virkatut hopea- tahi kultalangalla, sekä runsaasti koristetut kohokuvisilla hopealaatoilla.

Niinkuin jo mainittiin, sijaitsee venäläinen kaupunki ihan Bakinlahden rannalla, jota reunustaa leveä, kivilaiturilla suojattu katu. Tämä on Bakun suurin, vilkkain ja kaunein katu. Lahdella näkee lukemattomia purje- ja höyrylaivoja, joista toiset välittävät liikettä Astrakanin ja Volgakaupunkien, ja toiset Kaukaasian ja Persian rannikkojen välillä. Suoraan etelässä pistäikse kauvas ulos lahteen Kap Bailov, jota vastaan aallot ja tuulet murtuvat. Bailov on itsekin pieni kaupunki. Tämä on Venäjän Kaspianmeren laivaston pää-asema ja täällä asuvat sen upseerit ja merimiehet. Kaunis, viheriätorninen kirkko kohoaa niemekkeellä.

Kaakkoisessa näkyy nuo hiekkaiset kallioluodot Nargin, Vulf ja Petshani ja idässä kajastaa rannikko laajana kaarena Kap Sultaniin asti.

Tämänkaltainen on näköala rantalaiturilta, jossa edestakaisin liikkuu kirjava ihmisjoukko: venäläisiä sotilaita, vihreissä, harmaissa tahi sinisissä puvuissa, kasakoita, gruusialaisia, armeenialaisia, tattarilaisia komeimmista "begheistä" — vaaleansinisissä tahi mustissa kauhtanoissa, kulta- tahi hopeavyöllä vyötettyinä, sivulla kalliit, kirjaellut kinsaalit ja korkeat lakit (papash) päässä — kurjimpiin kerjäläisiin asti, jotka joko itsepintaisesti vainoovat kävelijöitä, tahi puolialastomina istuvat kokoonkyyristyneinä kadunkulmissa ja kurottavat käsiänsä. Toisia tattarilaisia vaeltelee kaduilla, ansaiten elantonsa myymällä harvalukuisille ostajille hedelmiä tahi makeisia. Rantakadulla ajaa sivutsemme katkeamaton jono vaunuja (faetoneja) ja rattaita (arboja). Edelliset muistuttavat meidän ajurivaunujamme, mutta ovat hienommat ja keveämmät sekä pidetään koko Venäjän parhaimpina ajokaluina: arbat ovat eräänlajisia puisia rattaita, joilla tattarilaiset kuljettavat tavaroita. Arbassa on kaksi korkeata pyörää, joita yhdistää rattaiden häkkiä kannattava pyörivä akseli. Kun arba on liikkeessä, kiertää siis akseli yhdessä pyörien kanssa, josta syntyy hirveä narina. Kesällä pystyttää tattarilainen telttakatoksen rattaankorien päälle, suojellakseen sekä itseään että tavaroitaan auringonsäteiltä.

Rantakadun varrella on monta huomattavaa rakennusta, niinkuin suuremmoinen tehdas, jonka omistaa höyrylaivayhtiö "Kavkas i Merkur", venäläinen tullikamari, kuvernöörin palatsi y.m. sekä useita myymälöitä, joista tahdon mainita vaan yhden höyste- ja viinikaupan, jonka omistaa eräs vanha valkohapsinen armeenialainen, nimeltä Grikonov. Kun hän muun muassa myy oikeata, hienoa Ruotsin punssia (Riiasta), ovat ruotsalaiset insinöörit antaneet hänelle tuon komean kunnianimen "Ruotsin konsuli".

Bakun asukasluku on noin 60,000. Enimmän on siellä venäläisiä, tattarilaisia ja armeenialaisia, mutta näitten ohessa on siellä paljon muitakin kansoja, niinkuin georgialaisia, leskinejä, tjerkessejä, persialaisia ja kreikkalaisia. Eurooppalaisista kansoita on siellä paitsi venäläisiä, enimmän ruotsalaisia ja suomalaisia. Näitä on noin 200 henkeä. Useimmat niistä ovat Nobel yhtiön palveluksessa, joko insinööreinä, johtajina ja työmiehinä Balakanissa, tai "Mustan kaupungin" tehtaissa, taikka ovat he katteinina ja koneenkäyttäjinä Nobelin tai Merkuryhtiön laivoissa. Niille insinööreille, jotka työskentelevät "Mustan kaupungin" tislauslaitoksissa, on Ludvig Nobel Kaspian meren rannalle, vähän matkaa Mustasta kaupungista rakennuttanut komean, mukavan huvilan, jossa on biljaardi, keilarata, tanssisali y.m. Sen nimi on "Villa Petrolia".

Tattarilaiskylät, joita on koko joukko siellä täällä niemimaalla, ovat jotenkin samannäköiset kuin Bakun tattarilainen kaupungin osa: ryhmä matalia, litteäkattoisia kivirakennuksia, joita toisistaan erottaa ahtaat, likaiset kadut. Jokaisessa kylässä on yksi tai useampia kirkkoja ja kouluja, sekä saunoja, tee- ja hedelmäravintoloita. Monessa kylässä näkee myös vanhojen linnojen, tornien ja muurien raunioita. Niin esim. suojasi Romana kylää muinoin sota-aikoina sangen suuri linnoitus, jonka raunioita vielä näkee kylän edustalla jyrkällä rinteellä, jossa sillä on luja ja hallitseva asema.

Mutta Surakanissa on kuitenkin jotain, joka paljon enemmin kiinnittää mieltä kuin linnoitukset ja muurit, nim. vanha intialainen tulenpalvelijoitten rakentama temppeli. Temppeli, joka on pari sataa askelta kylän ulkopuolella, on pieni, neliporttinen ja kupukattoinen kivirakennus. Holvin alla paloi muinoin sisässä ikuinen tuli, jota maan sisustasta nousevat kaasut vireillä pitivät. Kaasua johtamaan oli tehty kapea putkenmuotoinen reikä, jonka suu oli temppelin lattiassa. Tätä tulta, joka yöt ja päivät paloi suurena, punakeltaisena lieskana, palveltiin jumalallisella kunnioituksella. Temppeliä ympäröi kultakin neljältä sivulta matala, yhtenäinen, temppelipihan muodostama rakennus; ja keskellä tätä pihaa on itse temppeli. Huoneet ovat sisältä rapatut ja varustetut seinään kiinnitetyillä kivipenkeillä. Jokaisen huoneen sisimmässä osassa on pieni, erityinen kamari, jonka lattiassa on alttarinmuotoinen ylönnys. Tähänkin johdettiin kaasua, joka sytytettynä valaisi muuten pimeätä huonetta ja tätä palveltiin määrättyinä vuorokauden hetkinä. Temppelipihan yhdeltä puolelta johtaa iso portti ulos arolle. Tämän portin päällä kohoaa hammaspykäinen torni, jossa on huone, arvattavasti vahtia varten. Muurin ulkokyljessä on portin yli piirrettynä intiankielinen kirjoitus intialaisilla kirjaimilla. Tässä muun muassa ilmoitetaan temppelin olevan 150 v. vanhan. Tämä kaikki on erittäin hyvin säilynyt. Lienee aikoinaan ollut soma näky, kun ylimmäinen pappi yöllisen jumalanpalveluksen aikana astui tämän pienen temppelin rappusille ja taikatulen valossa puhui ympärillä seisoville, hartaasti kuunteleville tulenpalvelijoille.

Heti Surakanin ulkopuolella palaa vieläkin arolla ikuisia tulia. Kaasuja tunkee täällä niin suuressa määrin maan sisustasta, että jos sauvalla pistää reiän maahan ja pitää palavan tulitikun sen kohdalla, niin kaasu syttyy ja palaa, kunnes reikä tukitaan, tahi tuuli sen sammuttaa. Näitten ikuisesti palavien tulien ympärille, joita on noin 30 tahi 40, ovat tattarilaiset rakentaneet kivimuureja, joissa he polttavat kalkkia. Kuumuus on niin suuri, että monet kivistä ovat valkoisen hehkuvia. Nämät suuret liehuvat, kovien tuulenpuuskien repimät liekit, luovat öiseen aikaan arolle kummallisen, Bakuun asti näkyvän valon.

Surakanissa on myös iso, raa'an naftan tislauslaitos. Tämän omistaja, herra Kokerov, käyttää näitä tulia höyry- ja tislauskoneitten liikuntovoimaksi, tosiaankin halpaa ja helposti hoidettua polttoainetta! Tehtaan pihaakin valaistaan täten sytytetyllä kaasulla, jota johdetaan korkeisiin, onttoihin kivipyramiideihin. Ikuiset tulet ovat siis saaneet ihan toisen tehtävän, kuin mikä niillä oli tulenpalvelijoitten aikana. Tämän omituisen lahon viimeiset jäsenet, n.s. kebrit, ovat vetäytyneet uskonheimolaistensa luo Bombaihin.

Eräs toinen ilmiö, joka on sangen tavallinen niemimaalla ja joka ehkä on likeisessä yhteydessä voimakkaan kaasuvirtauksen kanssa, on liejutulivuoret. Dosentti H. Sjögren on laskenut 30 terävästi esiinpistävää tulivuorikeilaa Kaspian tulivuoriseudussa. Vähemmän arvoisia tulivuoria taas on paljon enemmän. Viime aikoina useimmin toimessa olleet tulivuoret ovat ennenmainitun Alijatin rautatieaseman lähellä, aivan meren rannalla, jossa dos. Sjögren on niitä tarkannut. ja kertoellut monta niiden purkausta.[2]

Niemimaalla löytyvistä tulivuorista mainitsen ainoastaan sen, joka on 12 virstaa Balakanista länteen, juuri tattarilaiskylän Binagadin vieressä. Tämä, jonka venäläinen nimi on "Grjäsni vulkan", on säännöllisesti muodostunut 160 m korkea keila.

Purkautuessa nousee ja laskee lieju tulivuoren suussa ikäänkuin ulos- ja sisäänhengittäessä, jolloin pinnalle muodostuu suuria, kaasun täyttämiä kuplia. Minuutissa voi syntyä pari kuplaa, ja näitten haljetessa roiskuu lieju laajalti ympäri; eräässä Grjäsni vulkanin purkauksessa viskautui liejua parin virstan päähän tulivuoren aukosta. Koko vuorikeilaa ympäröi harmaansininen savikerros, joka on juossut ja hyytynyt pitkin vuoren rinnettä. Savi on sitkeätä, mutta sen kuivettua, syntyy siihen usein syviä rakoja. Näitä opin tuntemaan ratsastaessani ylös Grjäsni vulkanille; hevosen jalka vajosi useat kerrat salaisiin rakoihin ja tämä teki nousun erittäin vaaralliseksi.

Liejutulivuorten purkausta seuraa usein tuli-ilmiöitä, mustaa naftaa sekä ukkosenkaltaisia jyräyksiä sisästä ja täräyksiä tulivuoren seinämissä.

KOLMAS LUKU.

Naftateollisuudesta.

Apsheron niemimaalla on siis mitä viehättävimpiä luonnon voimia vaikuttamassa ja harvoissa maan paikoissa löytynee näin ahtaissa rajoissa niin monta merkillistä ilmiötä kuin täällä. Niin, täällä on niin paljon ja niin omituista huomattavaa, että geoloogilla on täysi työ monena vuonna, ennenkuin hän oppii kaikkea tuntemaan. Mutta eivätpä ainoastaan nuo ikuiset tulet tahi maan tuliperäinen luonto tahi asfaltinrunsaus niin suuresti kiinnitä nykymaailman huomiota Apsheroniin; paljon enemmän on siihen syynä tuo suuri naftarikkaus, joka viruu sen sisäisissä, maanalaisissa osissa. Vuosituhansia on tiedetty täällä naftaa löytyvän, sillä seutu on rikas luonnollisista naftalähteistä ja pitkiä aikoja sitten on tätä kaivettu, mutta vasta viime aikoina on ymmärretty hyväksensä käyttää niitä suuria rikkauksia, jotka ennen ovat olleet saavuttamattomissa. Moni venäläinen ja tattarilainen oli kauvan purannut naftaa, mutta vasta sitte kun Nobelin veljekset v. 1874 yhtiönsä perustivat, on naftateollisuus kasvanut suuremmoiseksi.

Naftakentät sijaitsevat puoli virstaa Balakanin kylän itäpuolella. 10 neliökilometrin alalla on 870 öljykaivoa,[3] joista kuitenkin ainoastaan 161 pumputaan, ne muut ovat joko hävitetyt taikka purauksen alaisina. Nobelyhtiön hallussa on 75 kaivoa, joista 42 antaa naftaa. Ameriikkalainen puraus, jota Nobel nykyään yksinomaan käyttää, tapahtuu lyhyesti seuraavalla tavalla. Noin 18 metriä korkea, tornimainen puukehys rakennetaan ensin sille paikalle, josta aiotaan naftaa hakea. Tämän n.s. puraustornin huippuun on kiinnitetty iso rautainen väkipyörä, tässä kulkee köysi, jonka toinen pää on kiedottu puupyörään puraustornin lattialla. Pyörä pannaan liikkeelle höyrykoneen avulla, joka on eräässä vajassa, ja se taas on puraustornin yhteydessä. Tulen vaaran välttämiseksi on konehuone noin 50 tai 60 askeleen päässä puraustornista, ja höyry vaikuttaa koneeseen torvijohtoa myöden. Höyryn vaikutuksesta kiertää iso pyörä ja väkipyörässä juokseva köysi liikkuu ylös tahi alas. Köyden toiseen päähän on kaikellaisia työkaluja kiinnitetty, sen mukaan kuin niitä puratessa tarvitaan, esim. soikea rautalieriö, joka nostaa puratessa irtaantunutta savea, santaa ja kiviä. Puraus toimitetaan suureen, vaakasuoraan puuhun kiinnitetyllä taltalla, joka voimapyörän avulla pannaan ylös ja alas liikkumaan. Tällä tavalla talttakin vähitellen tunkee maan sisälle. Sitä myöden kuin se tunkee alaspäin, täytyy sitä vääntää ympäri ja puun ja taltan välistä köyttä täytyy jatkaa. Tämän toimittaa yksi tahi kaksi tattarilaista. Taltan alinomaisista iskuista syntyy ihan ympyriäinen ja pystysuora reikä maahan. Reikä varustetaan rautatorvilla, jotka ovat noin 45 senttiä läpimitaten; nämät vaipuvat, osaksi omasta painostaan, osaksi väkivivun vaikutuksesta siihen kohtaan, missä taltta työskentelee. Pian kuitenkin torvet istuvat kiinni maan painon vaikutuksesta sivulta päin ja silloin täytyy sovittaa näiden sisälle uusia torvia, joiden läpimitta on vaan 37 senttiä, sekä käyttää pienempää talttaa. Kun tämä toinen torvijakso pysähtyy, upotetaan kolmas vielä hienompi. Tämmöisiä torvijaksoja on 6, joista viimeisen läpimitta on 15 senttiä. Vaikka yöt, päivät purataan, kuluu kuitenkin vuosikausia ennenkuin päästään siihen syvyyteen, missä naftaa on. Joskus löydetään naftaa vasta kolmanneksen- tai puolen vuoden purauksen päästä, usein vasta parin vuoden perästä. Syvin purausreikä koko Kaukaasiassa kuuluu Nobelille ja on Zikh nimisen tattarilaiskylän vieressä. Kun ei siinä 500 metrin syvyydessä löydetty naftan merkkiäkään, katsottiin olevan viisainta laata puraamasta, koska jo oli turhaan maahan kaivettu kokonainen pääoma. On toisia purausreikiä, jotka ovat ainoastaan 80 à 90 m. syviä ja niistä saadaan kuitenkin naftaa.

Kun vihdoinkin on löydetty naftaa, käytetään taas väkipyörässä juoksevaa köyttä, jonka päähän nyt on kiinnitetty "shalonka", eli soikea rautalieriö. Shalonka hinataan alas naftaan, jossa se täyttyy, nostetaan taas ylös ja tyhjennetään. Tällä tavoin voidaan 24 tunnissa pumputa 6,000 puutaa (1 puuta = 16,38 k.). Tällä tavoin saatu nafta johdetaan kanavia myöten suuriin "ambareihin", eli kaivettuihin kuoppiin, joista se sittemmin pumputaan suuriin säiliöihin. Neljään tämmöiseen säiliöön Balakanissa mahtuu 100,000 puutaa jokaiseen, erääseen toiseen mahtuu 300,000 puutaa; ne ovat kaikki Nobelin omia. Salakanista johtaa Mustan kaupungin tislauslaitoksiin 13 torvijohtoa, joista kaksi on Nobelin. Nämät viimemainitut ovat 15 senttiä läpimitaten ja voivat yhteensä 24 tunnissa viedä 240,000 puutaa raakaa naftaa Mustaan kaupunkiin. Ennenkuin johtotorvia oli, kuljetettiin nafta nahkasäkeissä rattailla (arboilla) Bakuun. Katkeamaton jono nafta-arboja kulki silloin Balakanista merelle asti. Koko naftakentiillä nostetaan vuosittain noin 100 miljoonaa puutaa naftaa. Tästä määrästä tulee noin 20 milj. Nobelin purausreijistä.

Saattaa laskea, että jokainen purausreikä antaa naftaa keskimäärin viisi vuotta. Tällä ajalla tapahtuu kuitenkin usein, että nafta itsestään viskaantuu ulos maasta, muodostaen suihkulähteitä, "fontaaneja". Tämän vaikuttaa ääretön kaasujen paino, mikä syntyy niissä maan sisäisissä suurissa onkaloissa, joissa naftan luullaan olevan. Geoloogit eivät vielä ole selvillä naftan synnystä ja naftailmiöistä. Saattaa kuitenkin jotenkin varmasti otaksua, että tämä kallis neste viruu pitkissä käytävien muotoisissa onteloissa, eri syvyyksissä maan sisässä. Löytyypä monta esimerkkiä siitä, että kaksi purausreikää on yhteydessä keskenänsä, niin että toisen antaessa naftaa, toinen kuivuu ja päinvastoin. Tapahtuupa vielä että toistensa läheisistä purausreijistä, toinen antaa 100 m syvyydestä naftaa, kun sitä vastoin toista täytyy purata ehkä 300 m, ennenkuin naftaa löytää. Ennenmainittujen ontelojen olemassa oloa todistaa muun muassa ne äärettömät vieremät, jotka keväällä v. 1886, minun vielä Balakanissa ollessani, tapahtuivat erään puraustornin kohdalla, josta oli suuret määrät naftaa pumputtu. Maahan painetut torvet taipuivat, puraustornien alle muuratut kiviaukot katosivat, ja osa puraustorneja upposi maahan.

Kun kaasut puristavat naftan ylös torvien lävitse, viskaantuu se huumaavalla jyryllä puraustorvista ylös semmoisella voimalla, että tämän ylemmät osat usein menevät pirstaleiksi. Suuria kiviä ja savimöhkäleitä lentää noin 300 metrin korkeuteen ilmaan, jotavastoin itse naftasuihku harvoin nousee 60 m korkeammalle. Nafta, joka hienona vihmana putoilee puraustorvien ympärille, kootaan niin tarkoin kuin suinkin läheisiin "kuoppiin". Suuret määrät joutuvat kuitenkin hukkaan ja tuulien kuljetettaviksi. Jos naftasuihku on runsas ja kauvan kestävä, muodostaa se puraustornin ympärille oikein santa- ja savivallia, joitten poistamiseen kuluu kuukausia. Jotta ylösviskaantunutta naftaa voitaisiin helpommin koota, käytetään, ameriikkalaisissa puraustorneissa n.s. "kalpakkia" s.o. purausreiän suuhun kiinnitettyjä polvitorvia, jotka pakottavat naftasuihkun heittäytymään sivullepäin. Vaikka nämät polvitorvet ovat 5 sentin vahvuisesta valinraudasta, voipi väkevä naftasuihku muutamassa minuutissa ne kokonaan kuluttaa, kun santa ja savi alinomaa hankaa polvitorven taivunta vastaan. Toistakin tapaa käytetään naftasuihkun sivullepäin taivuttamiseksi: sysätään taaja rivi rautatiekiskoja naftasuihkun päälle. Eräänkaltaista laitosta käytetään sulkemaan ja avaamaan naftasuihkua sen mukaan kuin naftaa tarvitaan. Tapahtuu kuitenkin sangen usein, että suihku on niin väkevä, että se rikkoo kaikki tämmöiset esteet ja heittää ne sivulle. Naftan suihkuminen saattaa kestää koko vuoden ja antaa 20,000 puutaa tunnissa. Voimallisimpia naftasuihkuja Balakanissa olivat Nobelin n:o 25 ja n:o 9. Edellinen, joka suihkusi kokonaisen vuoden, lyhyillä väliajoilla, antoi 400,000 puutaa naftaa 24 tunnissa. Jälkimmäinen suihkusi 6 viikkoa, antaen voimallisimmin suihkutessaan puolen miljoonaa puutaa naftaa yhtä lyhyessä ajassa. Edellisessä huomattiin sitäpaitsi erinomaisen väkevä kaasuvirta.

Kun koko Balakani on täynnä naftajärviä ja kanavia, ja kun maa, talot ja puraustornit ovat ihan naftan liottamia, on helposti ymmärrettävissä, että täällä on sangen tulenarkaa, varsinkin lämpymänä vuoden aikana, jolloin ilma on rasittavan kuuma ja helteinen. Tulipalot eivät olekaan Balakanissa harvinaisia. Kesällä on tuskin viikkoakaan, ettei olisi tulipaloa. Nämät ovat useinmitten ajattelemattomuuden tai varomattomuuden seurauksia, mutta usein syntyvät ne myös räjähdyksistä tahi konehuoneiden kipinöistä. Niinkuin sanottu, purataan ja pumputaan useimmat purausreiät höyryn avulla. Poikkeuksena tästä ovat tattarilaisten purausreijät. Niitä tehdään käsi- tahi hevosvoimalla. Kun itse olen katsellut valkeanvaaraa Balakanissa, en saata olla lyhyesti kertomatta tätä sekä komeata että kauhistavaa nähtävää. Oltiin helmikuussa v. 1886. Ilta oli hiljainen ja tyyni, kun äkkiä alkoi kuulua kamalia huutoja: "pashar" ja "jango", edellinen venäläisten, jälkimmäinen tattarilaisten huulilta. Nämät molemmat sanat merkitsevät tulipaloa ja herättävät aina Balakanissa kauhua ja säikähdystä. Kiirehditään ulos, sillä aavistetaan jotain tavatonta tapahtuvan. Ulkona kohtaa silmiämme häikäsevä tulimeri. Koko aro on monen virstan alalla taikamaisessa, valahtavassa valossa. Läheiset ja etäiset puraustornit näyttävät vaaleata taustaa vastaan ikäänkuin yökummituksilta. Kaikki ne, jotka omistavat naftamaata ja puraustornia, kiirehtivät ensiksi tulenpaikalle, ei niin paljon estääksensä tulta, vaan enemmän suojellaksensa omaisuuttaan. Toiset kiirehtivät sinne uteliaisuudesta. Mitä lähemmäksi tulipaloa tullaan, sitä selvemmin voi eroittaa noita tavattomia, valkoisia liekkiä, jotka oikullisina kiertelevät ylös ilmaan, levittäen savupilviä ylitsensä. Palopaikalle tultuamme huomattiin suuren, 100,000 puutaa sisältävän naftajärven sekä puraustornin olevan ilmiliekissä. Tuli oli päässyt valloilleen seuraavalla tavalla. Palavassa puraustornissa oli samana päivänä ollut väkevä suihkuvirta, jotta tornin lattia ja seinät olivat ihan naftalla valetut, mutta tästä huolimatta oli armeenialainen työmies mennyt kello yhdeksän illalla sinne sisälle lyhtyineen, noutamaan joitakuita työkaluja. Tultuaan puraustorniin, oli hän pudottanut lyhtynsä, sillä seurauksella, että rakennus silmäräpäyksessä oli liekissä. Itse oli hän paennut. Sillä välin kun turhaan koetettiin sammuttaa palavaa puraustornia, vei tuuli kipinöitä ja hehkuvia lastuja ihan vieressä olevaan naftajärveen, joka myös heti syttyi.[4]

Pian kukistuivat puraustornin hiiltyneet seinät, mutta purausreiästä nousi vielä kaasuja, jotka paloivat tavattomina liekkeinä. Kun monasti oli koetettu sammuttaa näitä heittämällä kosteita turkkeja reiän suulle, onnistui se vihdoinkin siten, että 20 tattarilaista asettui purausreiän ympäri, jokaisella käsissänsä lapiollinen kosteata multaa jolla he annetun merkin mukaan tukkivat reiän. Mutta naurettavaa olisi ollut koettaa sammuttaa nafta-ambaria. Nafta kiehui huumaavalla kohinalla ja maa oli yltympäri ihan kuumeentunut. Nobelin palokunta, joka tämmöisissä onnettomuustilaisuuksissa tavallisesti on ensimmäisenä paikalla, oli nytkin saapunut, mutta kun he huomasivat, että oli mahdotonta sammuttaa palavaa naftamerta muutamilla vesisuihkuilla, jotka muuttuivat höyryksi, ennenkuin ne edes ehtivät ambariin, oli käsketty pysymään alallaan. Täytyi antaa palaa, kunnes tuli vähitellen sammui. Jos tämmöistä tulipaloa saa rajoitetuksi vähempään alaan, tapahtuu se enemmän sattumuksesta, kuin läsnäolevien huomaavaisuudesta ja toimenpiteistä.

Puraustorni ja ambari oli erään venäläisen, herra Palashovskin oma, jolle tuli 10,000 ruplan vahinko. Satatuhatta puutaa naftaa oli 4:ssä tunnissa palanut ja sitäpaitsi oli yksi puraustorni menetetty. Sitten kuin joka naftatippa oli haihtunut, kiehui jälellä oleva vesi vielä ambarin pohjalla ja läpinäkymätön pimeys peitti taas aron.

Tuskin virstan päässä Bakusta itään näkee matkustavainen suuren ryhmän mustia huoneustoja sekä korkeita tehtaan savutorvia. Näitten yli leijailee aina raskas, pikimusta savupilvi. Tämä taloryhmä on "Musta kaupunki", ja savu, joka sen yli leijailee, tulee täällä olevista, lukemattomista tislauslaitoksista, joissa raaka nafta valmistetaan. Täällä on pitkä rivi tavattoman suuria tislauspannuja, joissa nafta kuumennetaan, saatetaan kaasunmuotoiseksi, tiivistetään taas jättiläissuuruisissa jäähdytystorvissa, jotka ovat kiemuraisina vedellä täytetyissä puu-ammeissa. Tislauksessa eroittuu toinen toisensa perästä: bentsiiniä, gasoliiniä, kerosiinia, solariöljyjä, voi-öljyjä ja loput — venäjäksi "astadka" — käytetään höyrypannuissa polttoaineeksi. Sadasta osasta raakaa naftaa saadaan 25 osaa puhdasta kerosiinia. Bakusta viedään vuosittain noin 25 miljoonaa puutaa kerosiinia.

Naftan kuljettamista varten on Nobelilla 12 Motalassa rakennettua höyrylaivaa, joilla useimmilla on itämaalaiset nimet niink. Soroaster, Braama, Mooses j.n.e. Muutamia vuosia sitten paloi satamassa höyrylaiva "Nordenskiöld", jolloin usea tattarilainenkin menetti henkensä. Näitten laivojen rungot käytetään suuremmaksi osaksi öljysäilyttiminä. Jokaiseen laivaan mahtuu 45,000 puutaa. Ne vievät öljyn Astrakaniin, josta se kuljetetaan matalassa käyvillä aluksilla Zaritsyn'iin. Täältä se viedään rautatiellä erityisissä, sitä tarkoitusta varten rakennetuissa öljyvaunuissa, Venäjän valtakunnan kaikkiin osiin.

Se, joka kerran on nähnyt Nobelin naftalaitoksen Balakanissa ja Mustassa kaupungissa, ei voi muuta kuin ihmetellä sitä tarmoa ja tahdonlujuutta, jota on osoitettu näitten perustamisessa. Tämä työ olisi oikeastaan suuremmoista jo sivistyneessäkin maassa, jossa kaikki nykyajan teollisuuden apuneuvot ovat helposti käytettävissä, mutta mitä on sanottava tämmöisestä yrityksestä kaukaisessa maan-osassa, johon kaikki koneet on kuljetettava satoja penikulmia ja jossa raaka ja sivistymätön kansa tietämättömyydessään ja kateudessaan koettaa mitättömiksi tehdä ja ehkäistä kaikki hankkeet. Tämän teollisuuden perustajat ovat ruotsalaiset veljekset Roopertti ja Ludvig Nobel. Kun ensinmainittu eli vanhempi veli kerran oli matkalla Bakuun, johtui hänelle mieleen se onnellinen ajatus, että täällä epäilemättä löytynee tyhjentymättömiä aarteita kätkössä maan sisässä, ja näin hänestä tuli tämän toimen varsinainen alkuunpanija, mutta Ludvig Nobelin voimakkaassa ja viisaassa johdossa tämä yritys yhä kasvoi, laajeten niin jättiläismäiseksi, kuin se nyt on. V. 1874, kun tämä yritys pantiin alkuun ja sitä lähinnä seuraavina vuosina, saatiin taistella uskomattomia vaikeuksia vastaan. Murhat, murhapoltot ja varkaudet olivat tavallisia, ja sekä tattarilaiset, että venäläiset ja armeenialaiset koettivat kaikin tavoin vahingoittaa näitä uusia laitoksia ja niitten omistajia. He kaivoivat maan alaisia kanavia näitten nafta-ambareista, tyhjentääkseen ja varastaakseen naftaa niistä. He raastivat ylös pitkät mitat niitä torvijohtoja, jotka vievät naftan Balakanista "Mustaan kaupunkiin", mutta pelästymättä tästä, enensi Nobel vaan ponnistuksiaan. Hän asetti aseellisia "karaolshik'eja", eli yövartioita tehtaisiinsa ja hänen onnistui näin suojella niitä. Näillä varokeinoilla voitti "Öljykuningas", joksi häntä täällä yleisesti nimitetään, pian vastustajansa. Yritys kasvoi vuosi vuodelta, uusia puraustorneja rakennettiin, tehtaat laajennettiin, konepaja ja naftasäiliöitä perustettiin sekä Balakanissa että "Mustassa kaupungissa", insinööri- ja työväenasuntoja, klubihuoneustoja, piirustuskonttooreja, laivatelakoita, siltoja, rautatievaunuja ja laivoja rakennettiin ja näin on vähäisestä alusta maamiestemme tarmokkaisuudella Bakussa paisunut eräs maailman suurimpia teollisuuslaitoksia.

NELJÄS LUKU.

Tattarilaisista.

Varmuudella ei osata määrätä aikaa, jolloin turkkilaiset ensiksi ilmestyivät Kaukaasiaan, mutta sangen luultavaa on, jo ennen Kristuksen syntymää, yksityisiä joukkoja eli heimoja oli tunkeunut maan pohjoisosaan. Näitä joukkoja, jotka tulivat Kaspian meren luoteenpuolisilta aroilta ja Volgan rannikolta, tarkoittavat epäilemättä niissä vanhoissa persialaisissa sankaritaruissa, joissa turaanilaisia aina esitetään persialaisten vaarallisimpina vihollisina. Väestön suhteista uudempina aikoina on sitä vastoin paljon luotettavampia lähteitä ja muistotietoja ja ne tattarilaiset, jotka nyt asustavat Transkaukaasiassa, ovat epäilemättä tulleet Aderbeidshanista ja Kaspian meren itärannalta. Aina Seldshukkien ilmestymisestä edellisen vuosisadan loppuun asti, ovat ne vähin erin tulleet maahan, ensin jatkaneet nomaadielämäänsä, mutta sitten vähitellen asettuneet paikoilleen, muodostaneet pikku kyliä ja yhteiskuntia.[5] Päättäen niistä monista linnanraunioista, joita löytää tattarilaiskylissä, ovat ne keskenänsä taistelleet monta tulista ottelua, mutta sitten kuin venäläiset meidän vuosisatamme alkukymmeninä valloittivat transkaukaasialaiset maakunnat, ovat ne rauhoittuneet, ja taistelut ovat loppuneet.

Tattarilaiset asuvat itäisessä Transkaukaasiassa, alueella, jonka rajana pohjoisessa on Kaukasus, lännessä Tiflis ja Erivan, etelässä Aras ja Lenkoran, sekä idässä meri. Sitä paitsi muodostavat ne siellä täällä Kaukaasiassa kansanryhmiä, joista suurimmat ovat Ahaltsik'in, Derbent'in ja Kuban kaupunkien ympäristössä, molemmat Apsheronin pohjoispuolella; Derbent meren lähellä, Kuba sisämaassa. Lukuisimmin niitä kuitenkin on Shemakan, Nuhan (itä Kaukason etelärinteellä) ja Bakun kaupunkien ympäristössä.[6]

Tattarilainen on vartaloltaan pikemmin iso kuin pieni, rakenteltaan on hän roteva ja vahva, kasvojen piirteet ovat löntteröiset, ilme yleensä raakaa ja välinpitämätöntä, löytyy kuitenkin monta, joitten kasvot ovat erittäin jalot ja kauniit. Näin on varsinkin naisten laita, jotka usein ovat hurmaavan kauniit. Heidän kasvonsa ovat soikeat, mantelinmuotoiset silmänsä tummat, hiukset ja silmäkulmat mustat, huulet punaiset ja hipiä vaalea, seurauksena siitä, että he aina ovat hunnutetut. Miehillä on vahva parrankasvu ja hyvin hoidetut viikset, suuret huulet, muodostanut väkevämuotoinen, pitkä ja leveä alaleuka. Samoinkuin persialaiset ajavat tattarilaisetkin koko päälakensa paljaaksi, jättäen vaan korvien lähelle hiussuortuvan, josta syystä ne ovatkin lakki päässä huoneessa. Käsien ja jalkojen sisäpuolet sekä kynnet värjäävät he hennah värillä rusokellertäväksi. He rakastavat koristeita ja helyjä ja pukeuvat mielellänsä kirjaviin vaatteisiin.

Tattarilainen elää enimmäkseen yksiavioisuudessa, sillä harvassa on niitä, joilla on varaa pitää usiampaa kuin yhden vaimon. He asuvat pienissä, matalissa, yhdenkertaisissa, litteäkattoisissa huoneissa, joissa melkein aina on kirjavaksi maalattu veranta pihanpuolella.

Huoneita on tavallisesti kolme, joista naisten huoneeseen vieras ei koskaan saa astua. Niissä ei ole huonekaluja, mutta lattioita peittää pehmeät matot, ja yötä vietetään patjalla, joka päiväksi kääritään kokoon tyynyineen, peittoineen ja pistetään suuriin komeroihin. Kalleuksia, niinkuin hopea-astioita ja koristeita, säilytetään muissa pienemmissä, lukolla suljettavissa komeroissa. Näitten seinään kiinnitettyjen kaappien yläpuolella käy koko huoneen ympäri hylly, johon posliineja, laseja, samovaari (teekeittiö) y.m. asetetaan.

Tattarilaiset ovat kohteliasta väkeä; sille, joka käy heitä katsomassa, vaikka kuinka pienen ajan, tarjoovat he aina teetä, hedelmiä ja tupakkaa. Retkeillessäni Apsheron niemimaalla, ei minun koskaan tarvinnut ottaa mukaani evästä, sillä tattarilais-kylässä sain aina mitä minä tarvitsin. Sitä vastoin välttää tattarilainen aina visusti juomasta samasta lasista, tahi syömästä samasta vadista kuin kristitty. Siksipä, kun söin heidän kanssansa, oli meillä aina kummallakin eri pöytäkalustomme. Niin vierasvaraiset ja kohteliaat kuin tattarilaiset ovatkin ystävillensä, niin julmat ja verenhimoiset ovat he vihollisilleen. Mitätönkin pikkuasia saattaa olla syynä leppymättömään vihaan; jos vieras tattarilainen puhuttelee naitua vaimoa, on tämä hengenvaarallinen loukkaus hänen miestänsä kohtaan, ja tälle riittävä syy väijymään toisen henkeä. Balakanissa ei ole harvinaista, että, kun naftaa jostakin suihkusta on vihmonut tahi juossut vieraalle alueelle, niin tästä syntyy verisimpiä tappeluja, jotka useimmiten päättyvät ihmishengen hukalla. Pimeän tultua karataan usein yksinäisten vaeltajien kimppuun, olkootpa sitte venäläisiä, armeenialaisia, tahi johonkin muuhun kansallisuuteen kuuluvia, ja heidät tapetaan ja ryöstetään. Tällöin käytetään aina kinsaalia, jonka lappeessa on kaksi syvää juovaa, jotta veri helpommin syöksyisi ulos. Murhaaja ei tähtää sydämmeen, vaan pistää kinsaalin rintalastan alle, jossa se äkkiä väännetään ympäri.

Tattarilaisten elinkeinona on osittain kauppa, osittain karjanhoito ja maanviljelys. Heidän kauppiaansa, jotka ovat viekkaita ja viisaita, tuottavat tavaroita Venäjältä ja vievät sinne persialaisia mattoja ja käsitöitä, sekä hedelmiä. Maalaiskansan parhaimpana tulolähteenä ja tärkeimpänä ravintona on rasvahäntäinen lammas, jota elätetään suurissa laumoissa. Paljon käytetään myös kalkkunoita, kanoja ja hanhia. Kyläasukkaitten pääelinkeino on maanviljelys ja puutarhanhoito, jonka tärkeimpinä tuotteina ovat viinirypäleet ja vesimeluunit.

Vaikka olisikin houkuttelevaa kertoa kaikista niistä tattarilaisista tavoista, joita minä pitkänä olo-aikanani heidän luonansa opin tuntemaan, täytyy minun kuitenkin luopua siitä, kosk'en muussa tapauksessa pysyisi tämän teoksen rajoissa. Mutta erään kohdan tattarilaisten elämästä tahdon kuitenkin näytteeksi esittää, ja kiitollisena aineena pidän minä silloin heidän kosimisensa ja häittensä kertomisen.

Kun nuori tattarilainen rakastuu johonkin tyttöön, ei hän itse kosi, vaan jättää tämän tehtävän äidilleen. Tämä menee tytön vanhempien luokse kysymään, suostuvatko he naimiskauppaan. Jos he suostuvat, annetaan tytölle kultasormus ja kaulahuivi. Tavan mukaan vedetään huivi sormuksen lävitse ja solmitaan kiinni merkiksi, että liitto on päätetty. Tästä hetkestä on tyttö morsian, mutta sulhanen ei saa nähdä häntä vilahdukseltakaan, ennenkuin hääpäivänä. Viikko tämän ensimmäisen sopimuksen jälestä pitävät pojan vanhemmat pidot, joissa kaikki heidän sukulaisensa ovat läsnä. Heitä kestitetään teellä, makeisilla "shislikillä" (joka on hiiloksella paistettu lampaanliha), "plaffilla" (riisiryyni ruokaa) y.m. Pidot loppuvat varhain, että vieraat ehtivät mennä tytön kotiin, jossa myös samana iltana on vieraita. Sulhanen ei kuitenkaan saa täällä olla mukana. Vieraitten kokoonnuttua kysytään tytön isältä, tahtooko hän antaa tyttärensä kosijalle. Kun hän tähän on antanut myöntävän vastauksen, annetaan tytölle toinen kultasormus, joten liitto nyt pidetään täydellisesti vahvistettuna. Sitte lähdetään pois. Vieraat jakavat makeisten jäännökset keskenänsä ja vievät ne kotiinsa, jossa kaikkien perheenjäsenten, tavan mukaan, tulee niitä maistaa.

Kaikkina juhlapäivinä, joita on kosimisen ja häitten välillä, tulee sulhasen antaa morsiamelleen joko uuden puvun, tahi koristeen. Kaksi kuukautta häitten edellä ostaa sulhanen kankaita, vaatteita, posliineja ja talouskaluja uuteen kotiin. Kaikki pojan perheessä tutut naiset tulevat sitte neulomaan ostetuista kankaista vaatteita. Kun kaikki, jota tytölle lahjoitetaan, on valmista, lähettää sulho kokeneen vanhan vaimon tytön luoksi viemään peilin lahjaksi. Häntä seuraa koko jono pieniä lapsia, päällään kantaen tarjottimia, joissa on kaikki morsiamelle lahjoitettavat vaatteet ja koristeet. Matkalla soitetaan ja lauletaan ja seuran saapuessa juoksee tyttö ulos, ottamaan heitä vastaan, huutaen "hohgellsun" (terve tuloa!) Kaikki käsketään huoneeseen ja nyt tanssitaan ja lauletaan hetkinen. Sitte viedään vanha vaimo kunniasijalle ja ne muut asettuvat hänen ympärilleen. Hän ottaa nyt esille hyvin käärityn peilin, joka paljastetaan ja näytetään tytölle. Kun sitä on tarkoin katseltu, pannaan se pois ja nyt tuodaan yksi tarjottimista esille. Tässä on nyt esim. kankaita ja vaatteita, joita kaikki järjestänsä nostavat ja katselevat. Jokaista uutta esinettä näyteltäessä huutavat läsnäolevat naiset kaikki yht'aikaa: "Allah mebarek ejlasun", s.o. Jumala antakoon sinulle siunauksensa. Sitte tuodaan esille uusi tarjotin, jossa on esim. koristeita niinkuin korvarenkaita, rannerenkaita, kaulanauha y.m. Viimeisellä tarjottimella on jo makeisia. Nämät asetetaan teevadeille ja tarjotaan läsnoleville. Lopuksi vielä kerran tanssitaan ja soitetaan.

Kun sulhasen mielestä on aika pitää häitä, ei sovi hänen itse sitä ilmoittaa isälleen, sillä sen katsotaan tuottavan onnettomuutta, vaan hän puhuu jollekin sisaruksistansa, tai hyvälle ystävälle, joka sitte esittää hänen pyyntönsä isälle. Kun hääpäivä on määrätty, menevät tytön setä ja pojan eno mollan eli papin luo. On tapana, että poika siinä tilaisuudessa lahjoittaa tytölle kultarahoista tehtyjä koristeita ja pappi kysyy sentähden, montako tämmöistä rahaa tahdotaan kustantaa. Vastataan esim. 20, joka merkitään isolle paperille. Sitte kysyy pappi, tahtovatko nämät molemmat nuoret toden perästä ottaa toisensa, ja kun myönnetään asian niin olevan, merkitään näitten sekä vanhempien nimet samalle paperille. Kaikki mitä tyttö saa myötäjäisiksi, niinkuin lamppu, kello, matot, samovaari, posliinit y.m. merkitään listalle.

Häitten edellisenä päivänä kirjoitetaan yljän kodissa kaikkien niitten nimet, jotka häihin käsketään ja molla toimittaa kutsumuksen. Häät kestävät kolme päivää. Ensimmäisenä iltana on yljällä pidot, mutta vaan omille ystävilleen ja tutuilleen. Toisena iltana kutsuu hän vaan oppineita ja kokeneita miehiä, joita runsaasti kestitään, ja saavat kukin rahalahjan pois mennessään. Tytön kodissa on myös ensi iltana tanssipidot, mutta ainoastaan naisille. Toisena iltana menee hän ystävättäriensä seuraamana saunaan. Kylvettäessä soitetaan ja lauletaan koko ajan ulkopuolella. Morsiamen kodissa on yksi huoneista akuttimella jaettu kahtia. Tämän taakse astuu tyttö yhden tai kahden läheisimmän ystävättärensä kanssa. Toisella puolella istuvat kaikki muut naiset soittaen ja laulaen hänelle. Kun soitto on loppunut, nostetaan akuttimet ylös ja tyttö astuu heidän joukkoonsa. Ensiksi he tervehtivät häntä, sitten värjäävät he hänen jalkansa ja kätensä hennahvärillä. (Hennah on voimakasta, rusokellertävää väriainetta, joka sekä tattarilaisilla, että persialaisilla on erittäin tärkeänarvoista. Usein värjäävät he hevosiansa ja aasejansa ihan keltaisiksi. Niinpä ovat shahin valkoisten hevosten hännät melkein aina värjätyt). Tämän toimittaa sama vanha vaimo, joka toi peilin ja hän saa makson vaivastaan. Kolmantena hääpäivän iltana kokootuvat yljän kotiin kaikki ne naiset, jotka ovat hänen perheensä tuttuja. Hän itse ei silloin saa olla kotona, vaan menee sen sijaan saunaan, läheisimpien ystäviensä kanssa. Kun hän on kylpenyt, vaatettaa molla hänet uusiin, puhtaisiin vaatteisiin. Hänen kylpiessään ovat ystävänsä soittaneet ja puhaltaneet huilua ulkopuolella ja molla lukenut pitkät rukoukset koraanista. Näitten menojen jälkeen lähdetään yljän kotiin. Tänne kokoontuu taas 30 tai 40 kokenutta ja viisasta miestä, joista yksi kello 12 yöllä menee noutamaan morsianta. Tultuansa tämän kotiin, kiittää hän tytön vanhempia ja sitte lähdetään vanhan peilivaimon ja soittajien sekä soihdunkantajien seuraamina äskennaitujen asuntoon. Tulevassa makuuhuoneessa riippuu kaihdin ja sen takana seisoo morsian huntu kasvoilla yljän toimittaessa rukousta. Kun hän on lopettanut, käskee vanha vaimo hänet nostamaan kaihdinta. Hän tekee niin, astuu morsiamen luokse, ottaa häntä kädestä ja lausuu hänet tervetulleeksi. Kaiken tämän kestäessä peittää huntu morsiamen kasvoja, eikä hän vastaa sanaakaan. Ylkä antaa hänelle lahjan, mutta hän on yhä vaiti. Ylkä antaa hänelle muutamia kultarahoja ja sormuksen. Silloin hän vastaa, ja nyt ylkä saa ottaa pois hunnun ja nähdä hänen kasvonsa, joita hän ei ole nähnyt siitä asti kuin hän kosi häntä.

Tämä on sanasta sanaan tehty käännös tattarilaisesta hääkertomuksesta, jonka sain eräältä Balakanin tattarilaiselta. Hän oli siinä itse ollut ylkänä. Vaikka tämä kertomus on pidettävä tattarilaishäitten mallina, niin on itsestään ymmärrettävä, että häät saattavat olla paljon yksinkertaisemmat, tai myös vielä juhlallisemmatkin, riippuen varallisuudesta, asuinpaikasta ja perheoloista.

Tattarilaiset hautajaiset vietetään seuraavalla tavalla: Kun sairas tuntee kuoleman lähestyvän, kutsuu hän mollan luoksensa. Tälle hän sanelee testamenttinsa. Sitte lukee molla koraanista rukouksia kuolevaiselle, kunnes hän on viimeisen henkäyksensä vetänyt. Ruumis pestään tarkoin ja kääritään kolmeen valkoiseen liinaan. Otsaan kiedotaan myös side. Kädet ovat suorina pitkin ruumista.

Samana päivänä kutsutaan kuolleen kaikki sukulaiset, joille tarjotaan teetä ja makeisia, mollan yhä koraania lukiessa. Sitte viedään ruumis hautausmaalle, jossa se lasketaan lähes metrin syvyiseen hautaan, jonka seinät ovat muuratut, mutta lattia on sotkettua maata. Kasvot ovat paljaat ja Mekkaan päin käännetyt. Kuolleen miessukulaiset ja ystävät tulevat haudalle, onpa jokunen hunnutettu nainenkin läsnä, vaikka kauvempana. Kun hautaustoimitus ja rukoukset ovat päätetyt, pannaan haudan suulle suuri litteä kivi, jonka lyhyeen sivuun on neliönmuotoinen syvennys hakattu, ja siihen sovitetaan pystysuora hautakivi. Korkokirjaimilla ilmoitetaan tässä kuolleen nimi, ikä, ammatti ja kuolinpäivä. Alimmaisena on koraanista värssy, jossa puhutaan maallisen elämän katoavaisuudesta ja taivaallisen elämän kirkkaudesta. Kun hautajaisista on viikko kulunut, kokoontuvat sukulaiset taas pitoihin kuolleen kotiin ja 40 päivää tämän jälestä päätetään hautajaisjuhlallisuudet vielä lopullisilla pidoilla. Kolmena vuonna tulee kuolleen perheenjäsenten jokaisena juhlapäivänä rukoilla ja itkeä hänen haudallaan. Monet täyttävät tämän velvollisuuden, monet sen laiminlyövät, eivätkä enää vuoden, tai vielä lyhyemmänkään ajan jälestä tule haudalle.

Lopuksi tahdon tähän lyhyeen kansantieteelliseen kuvaelmaan liittää muutaman sanan tattarilaisten kielestä, koska minulla, heidän luonansa oleskellessani, oli tilaisuus jotenkinhyvin siihen tutustua. On itsestään selvää, ettei tässä sovi tehdä selkoa kielen rakennuksista; siis vaan muutama sana sen suhteesta Turkin kieleen.

Kun tattarilaiset ovat turkkilaisia, on heidän kielensäkin turkin kieltä. Mutta etäisyys, erilaiset valtiolliset harrastukset ja eri elämänolot ovat vaikuttaneet, että nämät molemmat kielet vähitellen ovat toisistaan eronneet. Osmannit, jotka vaelsivat kauvemmaksi länteen ja tulivat eurooppalaisten sivistyksen ja politiikin kanssa tekemiseen, ovat sekä tapoihin että kieleen ottaneet yhtä ja toista vierasta ainesta. Heidän kielensä on kehittynyt ja niin sanoakseni hienontunut, kun sitä vastoin köyhempien ja sivistymättömien tattarilaisten kieli on jäänyt ennalleen. Ainoa muutos, mikä siinä on tapahtunut, on se, että siihen on tullut monta venäläistä sanaa, senjälkeen kuin venäläiset valloittivat maan. Venäläisiä nimiä on varsinkin talouskapineilla, aseilla y.m.s., joita venäläiset kaupassa ja seurustelussa ovat tattarilaisille tuoneet.

Nämät molemmat kielet eroavat toisistaan varsinkin siinä, että turkinkieli on paljon kehittyneempi, sanarikkaampi ja säännöllisempi kuin tattarinkieli. Kuitenkin ymmärtää Konstantinopolin turkkilainen ja Apsheron niemen tattarilainen melkein täydellisesti toinen toistaan, sillä poikkeuksella vaan, että tattarilainen saa tutustua moneen uuteen sanaan, jota ei ole hänen kielessään. Sen minäkin tulin huomaamaan Konstantinopolissa, jossa minua hyvin ymmärrettiin ja minä taas ymmärsin pääasiassa sen, mitä puhuttiin, kun taas monet sanat olivat minulle ihan vieraat, kun niitä ei koskaan tattarilaisten kesken käytetty. Mainittakoon tässä muutama lyhyt lause, esimerkiksi näitten molempien kielien yhtäläisyydestä:

Turkin kieltä: ewin byjyk-my — onko talosi suuri? Tattarin kieltä: sennun övun böog-mi?

  Turkin kieltä: ewet, efendim, ewim pek byjyk dyr — on, herraai,
      taloni on sangen suuri.
  Tattarin kieltä: bäli, mennim, oovim tjoek böög dur.

Turkin kieltä: pederim shehirde dyr — isäni on kaupungissa. Tattarin kieltä: mennim attam shaharda dur.

VIIDES LUKU.

Kaspian meren yli.

Ennenkuin jätämme ikuisen tulen maan, ohjataksemme komeassa siipilaivassa "Imperator Aleksander III", kulkumme Persian rannikkoa kohti, tulee minun lukijalle esittää nuori tattarilainen, joka on oleva seuralaiseni matkalla Persian erämaitten halki ja joka on poistava vaikeudet uskottoman tieltä uskonkiihkoisten muhamettilaisten joukossa.

Isa Begh Baki Khanov on 25 v. vanha ja ennen hyvin rikkaan maan omistajan poika. Nimi ilmaisee tosin hänen olevan beghin, eli ruhtinaan, mutta Isalla ei ole entisestä loistostaan paljon jälellä, sillä jo monta vuotta sitte pettivät kavalat veijarit hänen isäänsä ja ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa. Isan täytyy sentähden tehdä työtä ja on muutaman vuoden ollut Nobelin palveluksessa, ansaiten 25 ruplaa kuussa. Hän on tukeva, hänellä on suuret, mustat silmät, kotkannenä, hyvin hoidetut, kastanjanruskeat viikset ja lumivalkoiset hampaat. Sen ohessa on hän notkea kuin kissa ja niin taitava ratsastaja, että hän, täyttä vauhtia nelistäen, voi ottaa esineen maasta kadottamatta tasapainoaan. Lopuksi on hän tehnyt toivioretken Meshediin Khorasanissa, ja siis ennenkin ollut tekemisissä persialaisten kanssa, joitten kieltä hän esteettömästi puhuu.

Kaikki nämät hyvät ominaisuudet vaikuttivat sen, että minä empimättä valitsin hänet kumppanikseni, varsinkin kun hän, insinööri Sandgrenin erinomaisesta hyväntahtoisuudesta sai pitää palkkansa Balakanissa, päiväpalkkana matkalla. Hänellä oli itsellään suuret toiveet tästä matkasta ja kävi jo ajatuksissaan pyhillä profeettain haudoilla. Pian saamme kuulla miten nämät hänen toiveensa raukesivat.

Tiistai, 6 p. huhtikuuta, oli meidän lähtöpäivämme. Me olimme huonosti varustetut; meillä ei ollut enemmän tavaraa kuin mitä voimme käsissämme kantaa. Paitsi vaaleanharmaita, kamelinkarvaisia matkavaatteita, oli minulla tattarilaisessa, kaksipohjaisessa matkalaukussani vielä toinen vaatekerta, talvikaapu ja matkapeitto. Isa Beghilla oli päällysvaatteena suuri tattarilaistakki. Aseina hänellä oli hopeahelainen turkkilainen pyssy ja kinsaali sivussa. Minulla oli revolveri nahkalaukussa, jota kannoin olkahihnassa. Samassa laukussa piilyi myös piirustus- ja muistiinpanokirjoja sekä Persian karttoja. Tämä oli koko meidän varustuksemme ja sen puutteellisuutta saimme pian tuntea Elbursin jääkylmissä vuoriseuduissa.

Meidän oli määrä lähteä kello 9 illalla, mutta jo kello 7 alkoi erittäin tuima pohjoismyrsky puhaltamaan, ja sitä seurasi ankarat sadekuurat. Hyvin tietäen miten vaarallista oli lähteä merelle pimeässä ja myrskyssä, oli katteini Danielssonin mielestä parempi odottaa raju-ilman taukoamista. Kaspian meren myrskyt eivät nimittäin ole semmoiset, joihin me olemme tottuneet. Täydellisesti selkeän ja tyvenen päivän perästä saattaa muutamassa silmänräpäyksessä puhjeta rajuin hirmumyrsky.

Äsken niin tyven meri alkaa kovin kuohuella, aallot ovat jyrkkiä vaahtopäitä ja hajaharjaisia. Usein lyhyemmässä kun 15 minutissa tuuli kääntyy pohjoisesta etelään — pohjois- ja etelätuulet ovat tavallisia Kaspian merellä, kun sitävastoin itä- ja länsituulet ovat harvinaisempia eivätkä koskaan ylly erittäin koviksi — ja silloin saa havaita, että aallokko vielä jatkuu toiseen suuntaan vaikka tuuli puhaltaa toisesta. Ne laivurit, jotka tämmöisissä myrskyissä ovat merellä, koettavat niin pian kuin suinkin päästä tuulensuojaan Apsheron niemen tahi jonkun muun maan turviin. Jos he sattuvat olemaan niin kaukana merellä, ettei tämä heille onnistu, täytyy heidän korjata kaikki purjeensa ja olla tuuliajolla, kunnes meri tyyntyy. Myrskyn tauottua näkee usein enemmän tai vähemmän pahoin pideltyjä aluksia tulevan Bakun satamaan, ja haaksirikkoja tapahtuu hyvin usein. Kaspian meri on sentähden tunnettu salakavalaksi ja vaaralliseksi purjehdusvedeksi.

Saimme siis rauhoittua ei ainoastaan koko yöksi vaan koko seuraavaksi päiväksikin ja vasta 8 p. huhtik., aamulla irroitettiin köydet ja Imperator vei meidät ulos satamasta. Välttääksensä erästä karia, joka oli juuri Kap Bailowin edustalla, ohjasi laiva suoraan päin Nargin saarta. Sitten muutettiin suunta, jotta Nargin jäi vasemmalle puolelle. Tuuli oli nyt ihan tyyntynyt, mutta ilma oli kolea sateen jälestä ja vasta aamupäivällä se lämpeni ja selkeni. Bakun valkoiset talot ja Neitsyttornin harmajat muurit katosivat pian taivaanrannalta, kun Imperator viilsi poikki sen lahden, joka on Apsheron niemimaan ja sen etelän puoleisen rannikon välillä. Tässä on rannikkoa pitkin saaristo, jossa on 8 tai 10 pientä kallioluotoa, joitten välistä laiva varovaisesti liukuu. Ainoastaan parilla luodolla on vähän kasvullisuutta huomattavana, yleensä ovat ne paljaita ja autioita. Ulommaiselle luodolle olivat muutamat kalastajat rakentaneet majansa tuulen suojaiseen laaksoon, ja äkkijyrkkien rantojen luona oli muutama alus vielä ankkurissa eilisen myrskyn jälestä.

Jätettyämme saariston, käy vesi ihan toisenväriseksi kuin ennen. Äsken vielä oli se heleän vihreätä ja läpikuultavaa, mutta nyt se on harmaata ja sakeata.

Tämän tekee Kura joki, joka tähän laskee suurimman suvantonsa. Tämä joki, jonka oikea alku on länsi Armeenian ylängöllä, saapi myös paljon vettä Kaukasus vuorelta, juoksee läpi Transkaspian autioita aroja ja saa lähellä laskuansa oikealta lisäksi Aras joen, joka nykyään on rajana Venäjän ja Persian välillä. Saljan kaupungin lähellä jakaantuu joki useampaan haraan, joista useimmat laskevat Kysylagatsh-lahteen, mutta eräs ja suurin niistä laskee tämän lahden pohjoispuolelle. Kura on sangen kalarikas joki ja sen suulla oli koko laivue kalastaja-aluksia ankkurissa. Mutta kun hiekkasärkkä estää laivat joelle pääsemästä, tuodaan kalat niihin pienissä soutoveneissä. Kalakauppa on täällä sangen vilkas ja Saljan on sen suurin varastopaikka.

Imperator Aleksander III on Merkuri-yhtiön suurimpia laivoja. Se on noin 2,5 metriä syvässä kulkeva siipilaiva, ilman talkaa, päästäksensä niin lähelle kuin suinkin noita usein sangen matalia rantoja ja varsinkin Volgan suvantoa. Merkuriyhtiön tehtaat ja telakat ovat Bakussa. Sen laivat, jotka ovat hienosti ja mukavasti sisustetut, hallitsevat yksinomaan Kaspian meren kauppaa. Miehistö on tattarilainen. Imperatorilla oli ainoastaan kaksi ensi luokan matkustajaa, joista toinen, eräs venäläinen professori, oli koko matkan merikipeä. Suuressa etusalongissa asusti joukko persialaisia ja tattarilaisia, edelliset palasivat Bakusta, myytyänsä siellä huivejaan ja mattojaan, jälkimmäiset olivat matkalla Teheraniin, ostamaan uusia tavaroita. Useimmat olivat kauppamiehiä. Abadulla Begh sitävastoin oli persialainen valtiomies, joka oli ollut virallisissa asioissa Istambulissa. Hän oli roteva, kaunis mies, keltaisessa silkkitakissa, hopeavyö uumalla. Ylimenon pitkinä hetkinä lyöttäytyivät muhamettilaiset yhteen, huvittaen itseään noppapelillä ja ajatusleikeillä. Viimemainittua toimitti kaksi henkeä siten, että toinen lausui jonkun vanhan persialaisen runoilijan tekemän värsyn, ja heti tämän lopetettua, tuli toisen lausua toinen värsy, jonka piti alkaa edellisen värsyn viimeisellä äänteellä. Se, joka ensin tarvitsi ajatusaikaa enemmän kuin 15 sekuntia, pidettiin voitettuna. Eräs tämmöinen ajatusleikki kahden persialaisen kauppiaan välillä kesti yli tunnin. Toinen kertaus seurasi taukoamatta toista ja molemmat kilpailijat osoittivat ihmeellisen hyvin tuntevansa Persian kirjallisuutta.

Pari tuntia ennen kuin Lenkoraan saavuimme, sivuutimme pienen, yksinäisen saaren meressä. Tässä oli tattarilainen kalastaja-alus kolme päivää sitten ajautunut matalikolle, ja viime myrsky oli heittänyt sen kauvaksi maalle. Meidän lähestyessä antoivat haaksirikkoiset hätämerkkejä, joihin Imperatorin katteini vastasi kahdella pyssynlaukauksella. Sinne lähetetty vene palasi pian, tuoden kolme tattarilaista, mutta kaksi jäi alukseen, jota he eivät millään ehdoilla jättäneet, heidät täytyi sentähden heittää oman onnensa nojaan.

Lenkora on pieni venäläinen kaupunki, vihreine tai punaisiksi maalattuine taloineen, puutarhojen ja poppelimetsikköjen ympäröimänä. Kaupungin keskellä on kirkko ja tulimajakka. Tuolla takana näkyy Talysh vuoren korkeat, tummat ja metsäiset seinämät lumiharjuineen. Me ankkuroimme vähän matkaa rannikolta ja silmänräpäyksessä ympäröi meitä tusina kömpelöitä, tattarilaisten soutamia veneitä. Näissä oli myös venäläisiä tullivirkamiehiä, asiamiehiä ja kauppiaita. Jätettyämme koko paljon siirtomaantavaroita, lähdimme Lenkorasta, sivuutimme kahden tunnin päästä Astaran, joka on rajapaikkana Persian ja Venäjän välillä ja saavuimme seuraavana aamuna kello 6 Enseliin. Ilma oli selkeä, meri tyyni, ainoastaan vähäisen mainingin röyheltämä, joka oli hyvä asia, sillä tuulisella ilmalla on ihan mahdotonta päästä Enseliin. Siinä tapauksessa jatkaa laiva matkaansa Asterabadiin ja menee sieltä takaisiin Bakuun. Tällä tavalla on moni matkustaja tarvinnut pari viikkoa kulkeaksensa tuon 30 tunnin matkan Bakusta Enseliin.

Meri on tässä jotenkin matalaa ja Imperator ankkuroi sentähden jo parin kaapelinpäässä rannasta. Heti tulla sohisi laineitten yli noin 50 alusta, joitten soutajat huutaen ja meluten kilpaa tunkeusivat Imperatorin rappusille. Tästä syntyi sanomaton rähinä. Siellä, täällä oli oikeita tappeluja, yksi ja toinen kieri mereen, ja moni alus oli kaatua, taistellessaan kunniasta että saisi meitä matkustajaraukkoja kapineinemme haltuunsa. Silmänräpäyksessä olivat soutajat iskeneet kiinni laivaan ja juoksentelivat niinkuin nälkäiset sudet laivan kannella, vaikka miehistö kaikin tavoin koetti heitä pidättää. Katosipa yksi ja toinen myös etusalonkiin, anastaen muitta mutkitta niin paljon kapineita kuin hän sai aluksiin kannetuksi. On sentähden viisainta, ensi sekamelskassa istua tahi seisoa kapineittensa päällä.

Merkuri-yhtiöllä on kuitenkin Enselissä erityinen höyryvene, jolla ensi luokan matkustajat saatetaan maalle. Tässä minä lähdin Imperatorista ja kymmenen minutin päästä olimme niiden tyrskyävien salakarien ohitse, jotka niin suuresti vaikeuttavat pääsöä Murdabin suvantoon. Höyryveneen täytyi laidehtia kapeassa juovassa tyrskyjen välitse, kareja välttääksensä. Persialaiset litteäpohjaiset alukset sitävastoin liukuvat ilman vaikeutta salmen läpi mistä hyvänsä. Kun tullaan salmen suuhun, huomaa oikealla kädellä kahdeksankulmaisen, viisikerroksisen tornin verantoineen. Seinien ulkopuolet on koristettu kirjavilla maalauksilla, esittäen Rustam sankaria taistelemassa velhoja ja metsänhaltijoita vastaan, sekä väkevää Alia voittamassa paholaista, joka makaa verissään, kädet ja jalat poikkihakattuna, ruumis sapelin lävistämänä ja tavattomat haavat päässä, joista veri vielä purskuu. Muut kuvat esittävät shaahia jalopeuranjahdissa. Hän on juuri keihäällänsä lävistänyt hevosen tallaaman jalopeuran sekä halkaisee paraikaa tuimimmassa vauhdissa toisen jalopeuran pään. Seinien sisäpuolia verhoo kipsiin painetut, pienet lasilevyt, muodostaen sateenkaaren värisiä koristeita. Päällimmäisessä huoneessa on mattoja ja kullattuja huonekaluja. Tämä rakennus on shaahin huvilinna ja tässä hän asuu, kun hän Eurooppaan matkustaessaan saa odottaa höyrylaivaa Enselissä. Hän on asunut täällä ainoastaan kaksi kertaa. Rakennusta, joka on ihan rappeentumaisillaan, ympäröi ihana, kukista, appelsiineista ja sitrooneista rikas puutarha.

Heti tämän huvilinnan takana on pieni Enselin kaupunki, jonka sillalle höyryvene laskee meidät maihin. Täällä oli joukko kalastajaveneitä ja kirjava ihmisjoukko liikkui rannalla. Toiset olivat tulleet sinne kantamaan matkustavaisten tavaroita, saadakseen siitä juomarahaa, toiset kerjäämään, mutta suurin osa vaan uteliaisuudesta. Pari persialaista tullimiestä otti heti selkoa meidän tavaroistamme, ja pikaisen tarkastuksen perästä, joka maksoi kaksi krania (Persian hopea raha, noin 1 mk), pääsimme menemään.

Enseli on pieni, vilkas kaupunki mataline olkikattorakennuksineen. Se on ikäänkuin Reshtin ja siis myös Teheranin satamakaupunkina. Suuret laivanlastit eurooppalaista tavaraa jätetään tänne, karavaaneilla kuljetettavaksi sisämaahan.

Enselissä vuokrasimme veneen, jonka neljä vahvaa soutajaa pian vei meidät Murdabille. Tällä nimellä, joka merkitsee "kuollut vesi", tarkoitetaan suurta makeaveden suvantoa, jonka kaksi kapeaa maan kielekettä erottaa merestä. Enseli on lännemmällä niemekkeellä. Usea pieni virta laskee suvantoon, ja kun nämät kuljettavat liejua ja puunoksia mukanansa, on luultavaa, että tämä aikaa myöden täyttyy ja katoaa. Vesi onkin sakeata ja korkeintaan parin metrin syvyistä.

Lähestyessämme etelärantaa, lisäsi perämies vauhtia, sauvoen perämelalla, jossa samoinkuin muissa airoissa oli sydämenmuotoinen lapa. Persialaiset soutavat epätasaisesti eivätkä lepää aironvetojen välillä. Heillä ei ole taipumusta merimiestoimeen, jota ei ole ihmettelemistäkään. Rantoja pitkin kasvaa kaihlistoa tuuheana ja rehevänä, muodostaen suorsaparville erinomaisia piilopaikkoja. Ilmassa lenteli variksia ja kalalokkeja. Tiellä kohtaa meitä isokuormaisia kalastajaveneitä, joissa usein on sangen korkeat purjeet. Suurin osa Gilanin maakunnan asukkaista elääkin kalastuksesta, ja siinä suhteessa on Murdab tyhjentymätön aarreaitta. Kala on perin halpaa ja sitä myydään täällä suuret määrät.

Sillä välin lähenemme etelärantaa ja joudumme pienelle kapealle joelle, jonka vesi näyttää olevan ihan liikkumatonta. Tämä on Sefid Rudin[7] läntinen suistamo, jonka rannat kasvavat ihan täynnä kahilistoa ja tuuheita pensaita, joissa lukuisat metsäsiat oleskelevat. Vähän matkaa ylöspäin kapenee joki. Soutajat astuvat silloin maalle ja vetävät venettä mastonhuippuun kiinnitytetyllä köydellä. Vene kiitää vedenpintaa äänettömästi ja hyvää vauhtia; moniaita isoja kaloja on rannoilla mietteisiinsä vaipuneina, ne säikähtävät venettämme ja katoavat veteen. Aamupäiväaurinko on polttava. Molemmin puolin jokea leviää reheviä niittyjä karjalaumoineen.

Kuljettuamme neljä tuntia soutoveneessä, saavuimme kello 1 pieneen Piribasarin kylään, joka on molemmin puolin jokea, uhkean kasvullisuuden peitossa. Rannassa on suuri, mutta vanha ja rappeutunut karavaaniasema tavaramakasiinineen, tulleineen ja teepuotineen. Sen ulkopuolella liikkui noin kolmekymmentä hevosta ja toisen sen verran miehiä. Toisilla hevosilla oli ratsastussatulat, toisille oli kuormitettu raskaita Reshtiin vietäviä tavarakääröjä.

Olimme tuskin päässeet maalle, kun meitä ympäröi joukko persialaisia, jotka vilkkailla eleillä ja suurin sanoin kiittelivät hevostensa hyviä ominaisuuksia. Pikaisesti valitsimme pari pientä, ei suinkaan kaunista, mutta vahvaa ja lihavaa hevosta ja näitten satuloitten taakse kiinnitettiin meidän tattarilaislaukkumme. Mutta ennen lähtöämme kävimme karavaaniasemalla, josta kuitenkaan ei saatu muuta kuin teetä ja leipää, viimemainittu sangen naurettavaa laadultaan. Se on ohutta kuin paperi, tummaa, sitkeätä ja pehmeätä, ja kukin leipä niin iso, että sitä hyvin sopisi käyttää huppuliinana tahi sadetakkina. Persialainen leipä kuuluu olevan vähemmän ravitsevaa, mutta hyvää se on — varsinkin kun on nälkä.

Syötyämme nousimme odottavien hevostemme selkään ja sitte lähdettiin Reshtiin. Tie oli kovin huono ja alkupuolelta täynnä suuria, epätasaisia mukulakiviä, loppupuoli oli paikoittain veden vallassa. Tiessä on syvät, yhtämittaisten muulikaravaanien sotkemat korot; näitä karavaaneja kulkee pitkinä jonoina Piribasarin ja Reshtin välillä. Hevoset kompastuvat alinomaa syviin vesilätäkköihin. Seutu on suoperäinen ja talot ovat kosteuden välttämiseksi rakennetut paaluille. Talvella sataa näet melkein taukoamatta Kaspian meren rantamailla Grilanin ja Masenderandin maakunnissa, ja laajoja maa-aloja on silloin suurimmaksi osaksi veden alla. Talojen seinät ovat erästä kovaa putkea, vahvasti rapatut, ja päällä on tavaton olkikatto.

Pian saavuimme Reshtin pitkille, kapeille kaduille ja menimme suoraan Venäjän kenraalikonsulin Vlassovin taloon, joka on kaupungin laidassa, ihanan puutarhan ja korkeitten kivimuurien ympäröimänä. Konsuli vastaanotti meidät oikein itämaalaisella vieraanvaraisuudella; meidän käytettäväksemme annettiin pari persialaiseen tapaan kalustettua huonetta, ja turkkilainen palvelija sai käskyn näytellä meille Reshtin merkillisyyksiä. Hänen seurassaan menimme ensin basaareihin.

Kadulla kohtaamme joukottain raskaasti kuormitettuja hevosia ja aaseja, joita säälimättömät kuljettajat ajavat. Katujenkulmissa istuu kerjääviä dervishejä kokoonkyyristyneinä. Jo kaukaa latelevat he huimaavaa vauhtia liikuttavimpia rukouksia: "Allah siunatkoon sinua ja antakoon sinulle pitkän iän. Anna minulle vaan yksi shej,[8] ainoastaan yksi shej! Ja, Ali. Ja Allah!" Siellä täällä näkee kummallisia moskeita, tiilikattoisine tornineen. Itse rakennus on matala, varustettu ristikkoakkunoilla ja korkealla katolla. Täällä on myös lukuisia kouluja, jotka melkein aina ovat avoimia kadulle päin. Molla[9] istuu siellä keskellä lattiaa, pienten persialaispoikien ympäröimänä. Nämät tulevat toinen toisensa perästä mollan eteen lukeakseen läksynsä, useimmiten värssyjä koraanista. Pitkin seiniä istuvat vanhemmat, edistyneemmät oppilaat kirjoittamassa. Kynä on leikattu kovasta ruokoputkesta, vasemmassa kädessä paperi, jota nojataan päin vasenta polvea. Kirjoittaessa vääntävät he myös paperia, jotta kirjaimille tulisi pyöreä muoto. Kaunis käsiala pidetään suurena taitona ja korkean sivistyksen ilmauksena. Kirjainten tulee olla pyöreitä ja tasaisia, samallaiset ihan samankokoisia, eikä viivan ala- tai yläpuolella saa olla mitään tarpeettomia mutkia.

Tällä välin olemme saapuneet basaareihin. Ajateltakoon joukko kapeita, mutkaisia, labyrinttimaisia katuja, jotka risteilevät joka suunnalle. Jokaisen kadun kummallakin puolella on myymälöitä järjestettyinä siten, että eräällä kadulla on ainoastaan hedelmäkauppiaita, toisella ainoastaan kultaseppiä j.n.e. Huomioamme kiinnittää varsinkin kauniit, taiteellisesti kokoonpannut mosaikkimatot, jotka korkeista hinnoista myydään Kaukaasiaan ja Armeeniaan, sekä runsaat silkkivarastot. Suuri osa Grilanin ja Masenderanin väestöä saa nimittäin elatuksensa silkkiteollisuudesta ja joka vuosi pidetään suuret markkinat Reshtissä, jossa silkkitavarakauppa on suuremmoinen. Näistä hedelmällisistä maakunnista viedään myös vuosittain suuret määrät riisiä ja pumpulia.

Basaarilaitokset ovat persialaisille erittäin tärkeänarvoiset. Ne ovat kaiken liikkeen ja kaupan keskustana. Täällä suunnitellaan teelasin ja kaljanin[10] ääressä kaikki kauppa-asiat ja tehdään tärkeitä sopimuksia, jopa naimisliittojakin. Täällä liikkuu katkeamaton, kirjava ihmisjoukko: araapialaisia kauppiaita pitkissä, valkoisissa silkkitakeissa ja punaisissa lakeissa valkea turpaani ympärillä; persialaisia käsityöläisiä sinisissä mekoissa vyöt uumalla, korkea, musta lakki päässä lörpötteleviä neekereitä ja parrakkaita armeenialaisia. Näitten välissä kulkee naisia, kokonaan käärittyinä keveisiin, tummansinisiin kaapuihin, ainoastaan pienet, sievät jalat vapaina. Jalat ovat pistetyt pieniin, korkeakorkoisiin suipputohveleihin. Kasvoja peittää valkoinen, polviin ulottuva huivi, jossa silmien kohdalla on lävet, mutta kuitenkin niin tiheä, ettei voi saada aavistustakaan tämän omistajan ulkonäöstä. Usein kantavat he pieniä, kirkuvia lapsia. Pysähtyessään johonkin myymälään ostaaksensa kangasta t.m.s. nostavat he huntunsa, paremmin nähdäkseen. Jos silloin on varuillansa, saattaa nähdä hurmaavan kauniit, soikeat, valkoihoiset kasvot, mantelinmuotoiset pikimustat silmät, suuret, nenän yli kiinnikasvaneet kulmakarvat, suoran nenän ja punaiset huulet. Lähemmin tarkastaessa huomaa kuitenkin kulmakarvat olevan mustatut ja posket valkoiseksi maalatut, sillä ilman valkoista ihoa ei ketään pidetä kaunottarena. Silmissä on kylmä ja arka orjan ilme. Mutta eipä usein näin saakaan tarkastaa persialaisia kaunottaria, sillä niin pian kuin he huomaavat jonkun olevan kyllin julkean tarkastamaan heitä, peittää huntu taas heidät silmänräpäyksessä.

Vaikka basaarit ovat näin vilkkaat ja kirjavat, eivät ne kuitenkaan tee katsojaan kaikin puolin miellyttävää vaikutusta. Ensiksikin on kauppiaitten koko päämääränä pettää toisiansa ja ostajia. Sitten on ilma epäterveellisten höyryjen myrkyttämä, varsinkin siinä basaarin osassa, missä ruokatavaraa ja vihanneksia myydään. Mädänneitä hedelmiä ja lihapalasia heitetään näet keskelle katua kaivettuun ojaan, jossa ne saavat olla, kunnes koirat ovat ne syöneet. Näkeepä aasin- ja koiranraatojakin päivä päivältä makaavan ja löyhkäävän päivänpaisteessa, eikä kukaan vie niitä pois tahi kuoppaa niitä. Tämä ei sovi meidän käsitykseemme puhtaudesta ja terveydestä. Kaupunki on suoperäisellä maalla. Suot ja lammikot ympäröivät sitä kaikilla tahoilla ja näissä rehottaa mehuisia vesikasveja ja miljoonittain kurnuttavia sammakoita. Öisin kuljeksii sakaali- ja hyeenalaumoja pitkin katuja raatojen haussa. Niitten valittavaa, kamalaa ulvontaa on kaikkea muuta kuin mieluista kuunnella eikä se juuri tee yölepoa suloiseksi. Pakottaapa nälkä kuningastiikereitäkin talvisaikana Reshtin ulkolaidoilta ankariin yrityksiin lampaita ryöstääkseen. Konsuli Vlassovilla oli suuressa salissaan, joka oli persialaisilla taideteoksilla runsaasti koristettu, kaksi aimon suurta tiikerinnahkaa. Toinen näistä oli eräästä juuri konsulaatin edustalla tapetusta eläimestä saatu.

Ilmanala Reshtissä ja sen ympäristössä on niin tappavaa, ei ainoastaan eurooppalaisille, vaan myös itse maan asukkaillekin, ettei missään muualla maan pallolla ole semmoista. Vuosittain käykin kuumeen musta aave unohtumattomilla tervehdysretkillään asukkaitten luona. Siitä on nyt kuusi vuotta, kun tämä kulkutauti kaatoi 5,000 ihmistä kaupungissa. Ei ehditty kuolleita hautaamaan, vaan ruumiit heitettiin moskeihin, joissa ne saivat kesänhelteessä mädätä. Kaikilla kaduilla makasi ruumiita huolettomasti heitettyinä, rupisten koirien ja korppien sekä kotkien suureksi mielihyväksi ja öisin söivät sakaalit kylliksensä ihmislihaa. Silloin muutti kymmenentuhatta henkeä Reshtistä pois. Kuumetta vastaan lienee paras keino pitää kylmillä pesemisillä ihonsa hyvin puhtaana.

Reshtiä kohtasi kaksi vuotta sitten toinen onnettomuus, kun tuhannen myymälää, viisitoista karavaani-asemaa ja kaksi moskeeta joutui liekkien saaliiksi. Tulen ehkäisemiseksi ei tietysti ole mitään keinoja. Täytyy antaa palaa, kunnes tuli itsestään sammuu.

Asukasluku nousee 60,000. Näistä on noin satakunta armeenialaista ja suuri osa neekereitä, tahi neekerien ja persialaisnaisten jälkeläisiä. Kun rikkaat persialaiset tekevät toivioretken Mekkaan, ostavat he nimittäin pyhässä maassa neekeriorjia — joka lienee Allahille otollista — ja lähtiessään kotiin Persiaan, ottavat he nämät mukaansa, mutta päästävät heidät, kotiin tultuaan, vapaiksi. Neekerit, joiden on melkein mahdoton yksinään lähteä tuolle pitkälle paluumatkalle, perehtyvät uuteen kotimaahansa, ryhtyvät johonkin elinkeinoon tai liikkeeseen ja menevät naimisiin persialaisnaisten kanssa. Neekerit näyttävät hyvin viihtyvän persialaisten kesken ja pian unohtavan synnyinmaansa. Heistä tulee yhtä hyviä muhamettilaisia, kuin heidän uudet veljensäkin eivätkä koskaan laiminlyö joka ilta rukoilla: Biszmillah rahman errahim.

Samoillessamme kaduilla ja basaareissa oli päivä loppuun kulunut. Juuri päivän laskiessa kuului kirkas, hopeanheleä ääni hitaasti, mutta voimallisesti ja sointuvasti laulavan juhlallista laulua. Se oli molla, pappi, joka auringon laskussa nousee moskeen tornin penkereelle ja sieltä muutamalla koraaninvärsyllä muistuttaa kaikille oikeauskoisille Allahin ja Muhametin suuruutta, ihmisten viheliäisyyttä ja elämän lyhyyttä. Se, joka kerran on kuullut näitä vakavia säveleitä — hiljaisessa iltahetkessä — sillä liike Persian kaduilla lakkaa jo kello viiden aikana — hän ei varmaankaan koskaan niitä unhota. Tämä kaunis tapa on käytännössä kaikissa Persian kaupungeissa ja kylissä, niinhyvin auringon laskiessa kuin noustessakin.

KUUDES LUKU.

Matka Elburs-vuoren yli.

Aamulla varhain, 11 p. huhtikuuta, tuli konsuli Vlassovin turkkilainen palvelija ilmoittamaan, että hevoset ovat satuloittuina portilla. Laitoimme kiireesti kapineemme kuntoon, söimme vahvan aamiaisen, ja kiitettyämme vieraanvaraista isäntäämme, nousimme persialaisten juoksiamme selkään, jotka muutamassa minutissa veivät meidät suuren Reshtin kaupungin näkyvistä. Meillä oli vaan kaksi hevosta, toinen minulla ja toinen Isa Beghilla, mutta hevosten omistajat, kaksi nuorta persialaispoikaa, seurasi meitä jalkaisin. Ne olivat avojaloin, pitkät sauvat kädessä, kumpikin kantaen reppunsa olalla.

Reshtin ja Teheranin välinen tie on tärkeimpiä koko Persiassa. Tätä tietä kulkevat melkein kaikki lähettiläät, matkustavaiset ja kauppiaat, jotka pääkaupunkiin aikovat ja tämä on Venäjän ja Persian kaupan valtatie. Liike onkin sangen vilkas, ja tie on Elburs-solaa lukuunottamatta jotenkin hyvä. Ne jotka matkustavat rannikolta pääkaupunkiin, vuokraavat hevosia Reshtistä Kasviniin. Tämän kaupungin ja Teheranin välillä on venäläiseen tapaan rakennettu mukava vaunutie.

Koko väli rannikolta Teheraniin on 33 penikulmaa pitkä.

Pian saavumme oikeaan aarniometsään. Molemmin puolin tietä on maa rehevän ruohon, kukkien ja tuuhean pensaston peittämä. Näitten yli kohoaa korkeita, sorjia lehtipuita, joitten ulkomuoto selvästi todistaa sen ilmaston kosteutta, jossa ne kasvavat, sillä ne ovat sammaltuneita ja välistäin ihan lehtevien loiskasvien peitossa, jotka paikoittain tunkevat maahan asti, muodostaen varmoja lymypaikkoja kuningastiikerille. Pieniä rappeutuneita kivisiltoja myöden kuljetaan useiden keltavetisten purojen ja ojien ylitse, joissa kilpikonnia, sisiliskoja ja käärmeitä asustaa. Soilla käy härkä- ja lehmälaumoja laitumella. Nämät ovat pientä, mutta voimakasta ja hyvin ruokittua rotua. Ilmassa lentelee varis- ja harakkaparvia ja sammakot öin päivin kurnuttaen säestävät tätä eloisaa ja heloittavaa näytelmää. Mutta eurooppalaisen matkustajan huomio kiintyy kuitenkin enimmän elämään ja liikkeeseen maantiellä. Siellä tapaa koko joukon hienoja ratsastajia ajaen täyttä laukkaa, ja naisia, jotka ratsastavat kaksi samalla hevosella, istuen jonkinlaisissa katoksella ja uutimilla varustetuissa puukoreissa, yksi hevosen kummallakin puolella. Päästäkseen näihin kummallisiin kaappeihin, joissa persialaiset naiset aina pitemmillä matkoilla, toivioretkillä y.m.s. kulkevat, täytyy heidän käyttää tikapuita. Näkeepä heidän usein ratsastavan hajasäärin miehensatulassa ja silloin mieluimmin aaseilla.

Useimmiten sivuutetaan pieniä kyliä, tahi yksinäisiä taloja, jotka ovat rakennetut kahdesta tahi kolmestakymmenestä nuoresta puunrungosta; puitten välit on palmikoitta ruohosta ja pajun oksista, jotka sitten on sivelty maasta ja peluista tehdyillä taikinalla. Niissä on korkea ja suippo olkikatto, ruoteina paksut neljännekset. Näissä huoneustoissa on hedelmäpuoteja, pajoja y.m.s. Muut rakennukset, joissa on ainoastaan muutamilla paaluilla lepäävä olkikatto, ovat joko karjasuojana tahi hedelmien ja viljan varastopaikkana.

Kl. 2 saavuimme Kodom nimiselle ensimmäiselle asemalle. Tämä oli suuri, vanha kivirakennus, jossa oli kylmät, likaiset huoneet, ihan tyhjät huonekaluista — eipä siellä ollut sänkyäkään. Lattiana oli tallattu maa, seinissä hometta ja sammalta ja kattoon oli lukemattomat pääskyset laatineet pesänsä, joka seikka ei juuri lattian puhtautta lisännyt. Minusta tämä näytti kammottavalta ryövärinluolalta, mutta jouduttuani kauvemmaksi Persian sisämaahan, muistelin usein kaipauksen huokauksella tätä "palatsia" persialaisten asemahuoneitten joukossa. Isa Begh ja minä kotiuduimme kuitenkin ja käveltyämme neljä tuntia viidakoissa, sytytimme pääskysten suureksi mielipahaksi tulen savilattialle ja keitimme munia ja teetä, joka paitsi leipää oli ainoata, mitä oli täällä saatavissa. Mutta jos ateria oli heikko, korvasimme sen jälestäpäin pitkien piippujen ääressä. Persialaisesta tupakasta tuleva hyvänhajuinen savu, joka vaaleansinisissä renkaissa kattoon kohosi, tuuditti meitä pian unelmien maahan — joka tapahtui sitä pikemmin, kuin minä, tottumattomana ratsastamaan kun olin, tunsin itseni ihan ruhjoontuneeksi.

Varhain seuraavana aamuna jätimme Kodomin aseman. Tie saa nyt ihan toisellaisen muodon: se käy huonommaksi ja kiviperäisemmäksi. Suot häviävät vähitellen; asuntoja on harvemmassa, mutta luonto muuttuu yhä kauniimmaksi. Nykelmäisten, loiskasvien peittämien puitten sijaan tulee korkeita, terveitä koivuja ja leppiä ihanassa kevätvehreydessä. Taempana astuu korkea Elburs-vuoristo yhä selvemmin esille. Vasemmalla on Derfakh huippu, kaukana oikealla mahtava Ramatabad päivänpaisteesta ja lumesta hopeanhohtavine kukkuloineen. Parin tunnin matkan päässä Kodomista kuljetaan ensimmäisiä, äkkijyrkkään alangosta kohoavia kunnaita. Eräällä näistä sijaitsee sangen kauniisti Imamtsadeh Hashi-niminen kylä, joka on ryhmä olkikattoisia majoja, joko taajan metsän suojassa tahi riippuvat ne ikäänkuin linnunpesät vuoren rinteillä.

Nyt ilmoittaa kaukainen kohina, että ollaan suuren joen lähellä ja pian saavutaan Sefid-Rudin luokse, joka nyt vastaa nimeänsä, tämä kun merkitsee "valkoinen joki". Vesi on vaaleanharmaata liejusta, jota joki kuljettaa mukanansa. Tie kiertelee äkkijyrkkiä vuorenseinämiä myöten, joihin se on uurrettu, samoin kuin tie Kaukasos-vuoressakin. Vasemmalla ammottaa huikaiseva kuilu, oikealla kohoovat vuoret rohkeasti pilviä kohti. Muutamissa paikoin näyttää ratsastaminen olevan hengenvaarallista. Jos hevonen vähänkään horjahtaisi, joutuisi sekä hevonen että ratsastaja suorastaan syvyyden pohjaan. Sefid Rud jakaantuu tuolla alhaalla useaan pieneen haaraan, joitten väliin muodostuu matalia, ruohoisia saaria. Niityt pitkin joen rantoja ovat vaaleanvihreät, kaukaisemmat kukkulat ovat haaleanvihertävät ja kaukana vaaleansinisiä vuoria, joitten huiput ovat liidunväriset.

Juuri kun olimme päässeet eräästä vaarallisesta vuorensolasta, kuulimme kaukaa kellojen soivan eri äänilajeissa. Ensin ei voinut päättää mistä ääni tuli, mutta hetken perästä pilkisti kallioitten välistä esiin tomupilveen peittynyt muulikaravaani. Kun ratsastimme sen ohi, näin, että kellot riippuivat eläinten kupeilla, ja että useita erisuuruisia kelloja oli asetettu toistensa sisälle, joten pienemmät kellot olivat isompien kielinä. Karavaanin etupäässä kulkeva muuli kantoi parin oikein "kirkonkelloja", jotka antoivat kumean, juhlallisen äänen. Tämä on yleinen tapa koko Persiassa ja siitä on monta etua. Tämän kautta karavaanit vuoriston sumussa ja lumituiskussa sekä öisillä aroretkillään saattavat aikanaan huomata toisensa, samoin myös kellojen kilinä pitää miehet ja eläimet hereillä. Kellot kuuluvat tavattoman kauvaksi, ei ainoastaan yön hiljaisuudessa arolla, vaan erittäinkin ylhäällä, korkeassa vuoristossa, jossa ilma on puhdasta ja kylmää. Usein kuulee karavaanin kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsee sen ohi.

Sitä karavaania, jonka nyt kohtasimme, seurasi neljä miestä sinisissä, repaleisissa mekoissa, vyö uumassa. Ne olivat kauniita parrakkaita miehiä. Pitkillä paksuilla sauvoilla ajoivat he meluten ja huutaen noita hitaita, unisia eläimiä, jotka kantoivat raskaita nahkaverhoisia laatikoita täynnä rusinoita y.m. hedelmiä.

Iltapäivällä saavuimme Rudbariin kuljettuamme Rustamabad-nimisen vanhan kylän ohi. Nyt huomaa sekä tien jyrkästä noususta, että laskevasta lämpömäärästä, että tullaan yhä korkeampiin seutuihin. Tie kiemurtelee sikinsokin ylös äkkijyrkkiä kallionseinämiä. Kun joskus ratsastaa nenäkkään kalliokielikon ympäri, näkee juuri sivullansa vuorenseinän jyrkästi laskevan laaksoon, joka ikäänkuin karttana leviää jalkaimme alla. Kylät ja talot käyvät mitättömän pieniksi, pellot ja niityt ovat postimerkkien kokoiset, ja ihmiset, jotka tuolla alhaalla kävelevät näyttävät pienen pieniltä, mustilta pisteiltä. Kauhistuen katselemme alas syvyyteen. Paikoittain on tie niin jyrkkä, että hevosen täytyy oikein kiivetä ylöspäin, toisin paikoin taas astui mieluummin alas hevosen selästä kävelemään. Syvässä jalkaimme alla kiitää joku yksinäinen pilvenhattara huimaa vauhtia laakson läpi, seuraten kaikkia mutkia. Siellä täällä leijailee yksinäinen maakotka liikkumattomin, levitetyin siivin, kunnes se äkkiä vetää ne kokoon ja syöksyy niinkuin putoava kivi alas laaksoon jonkun peltohiiren tai metsäkyyhkyn kimppuun, jonka sen terävä silmä korkeudesta keksi. Mitä ylemmäksi tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvullisuus, ja sitä kylmemmäksi ilma. Aniharvoin käy nyt tiemme jonkun harvan oliivimetsikön läpi ja nyt alkaa jo "tuoksua" lumelta. Päämme yli kuvastuvatkin yhä terävämmin vuoriharjujen paljaat, valkoiset laet. Olikin sentähden erittäin mieluista kuulla erään meidän persialaispojista mielihyvällä huutavan: "ontja Mentjil äst, sa-ab" s.o. "tuolla on Mentjil, herra", ja jo ennen pimeän tultua olimme sijoittuneet Mentjilin tjaparkanehiin.

Jokaisella asemalla on hallituksen puolesta yksi tai kaksi miestä, joitten elämäntehtävänä on hoitaa hevosia ja kiskoa matkustajilta niin paljon maksua kuin suinkin. Näiltä me ostimme yhden kanan ja kymmenen munaa. Sillä aikaa kuin nämät halutut ruokavarat katosivat meidän tyhjiin vatsoihimme, istuivat molemmat persialaiset katselemassa, jolloin olivat kyllin ystävälliset kuorimaan likaisilla käsillään munat, panemaan sokeria teehen ja täyttämään piippumme. Selvityksen tähän minun mielestäni liikanaiseen kohteliaisuuteen saimme aterian perästä, sillä silloin pyysivät he erityistä maksua näistä suurista palveluksista. Ahneus ja ansionhimo ovat koko Persian kansan yhteisenä ominaisuutena. Pienimmästäkin syystä, niinkuin tässä munan kuorimisesta tahi piipun sytyttämisestä, seuraa aina: "anom, sa-ab" (juomarahaa, herra). Nämät molemmat miehet koettivat myös laulamalla alakuloisen, soinnuttoman laulun ja näyttämällä minulle, miten muhamettilaiset käyttäytyvät iltarukoustaan toimittaessaan, houkutella minulta juomarahoja.

Illalla kävin persialaisella sähkölennätin-asemalla, joka oli siinä lähellä. Se oli surkeassa kunnossa. Huone oli pieni ja rappeutunut, kone ruosteinen ja pahoin pidelty. Virkamiehet joivat viinaa ja olivat humalassa, mutta sähköittivät kaikessa tapauksessa, näyttääkseen minulle, miten se tapahtuu ja ollen täysin varmat siitä, etten milloinkaan ennen ollut nähnyt sähkölaitosta. Isa Begh piti pienen esitelmän siitä, kuinka synnillistä juopotteleminen on. Profeetta oli kerran nähnyt kahden miehen juovan viiniä. Juovuksissa ollen olivat he suuttuneet, joutuneet tappeluun ja lopuksi tappaneet toisensa, siitä syystä Muhametti kielsi seuralaisiansa viiniä juomasta. Monet persialaiset, varsinkin ylhäiset, juovat kuitenkin aikatavalla. Ne tuumailevat, että koraanissa puhutaan viinistä, mutta ei viinasta.

Sähkölennätinvirkamies kertoi, että heillä ja koko Gilaväestöllä nykyään oli sangen mieluisa olo, koska maakunnan kuvernööri joku aika sitten oli kuollut eikä hänellä vielä ollut seuraajaa. Shaahi valitsee kuvernöörit vuoden ajaksi ja antaa tavallisesti viran sille, joka sitoontuu virka-ajallansa enimmän maksamaan valtiolle. Kun uusi kuvernööri saapuu maakuntaansa, määrää hän jo ennestään köyhälle väestölle niin suuria veroja, kuin hän itse hyväksi näkee. Vuoden lopussa maksaa hän valtiorahastoon sovitun summan, jäännöksen, joka usein on yhtä paljon, pistää hän omaan taskuunsa. Nyt sähkölennätinvirkamiehet juhlivat, iloissaan siitä, että olivat tämmöisestä verenimijästä vapaat. On jotenkin selvä, ettei väestö tämmöisissä oloissa voi edistyä varallisuudessa ja sivistyksessä.

Aamuhämärässä, seuraavana päivänä, 14 p. huhtikuuta lähdimme matkalle. Pari tuntia ratsastettuamme saavuimme joelle, jonka laakso tässä levisi laajoina niittyinä, missä karja- ja kuttulaumat laidunta pitivät. Shah-Rud joen yli vei pitkä, kahdeksankaarinen kivisiltä, joka samoin kuin persialaiset sillat yleensä oli erinomaisen huono. Persian sillat ovat enimmäkseen ulkomaalaisten konsulien toimesta tehdyt, tahi rikasten hurskaiden persialaisten testamenttivaroilla rakennetut, mutta hallitus ei maksa "kraaniakaan" niitten ylläpidoksi, josta syystä ne esteettömästi saavat rappeentua. Persialainen sananlasku sanookin, että sillat ovat varoitusmerkkejä matkustajille kulkemasta niitten yli.

Patjinar-nimisessä pienessä kylässä levähdimme juottaaksemme hevosia ja saadakseni tilaisuutta piirtämään ihanata maisemaa. Taulun loistokohtana oli suuri, tulipunainen vuorimaisema, kaikin puolin tavattomien vuorihuippujen ympäröimänä, jotka vivahtelivat eri värisinä, vaalean vihreinä, sinisinä, tummanvihreinä, keltaisina, ruskeina y.m. Punainen väri tulee raudasta ja kuparista, joita metalleja täällä selvästi on ja joita suuremmitta vaikeuksitta voitaisiin hakata. Moni etevä eurooppalainen Teheranissa onkin shaahille kuvannut, mitkä äärettömät rikkaudet hänen vuorensa sisältävät, ja kuinka helposti niitä voisi irroittaa, mutta hallitsija epäilee kaikkia tämmöisiä ilmoituksia. Löytyypä monin paikoin Persian vuorissa kultaa ja hopeaakin. Kun tohtori Polak[11] kerran kysyi shaahilta, miksi hän ei piittaa näistä aarteista, vastasi hän: "meidän ei tarvitse kaivaa jaloja metalleja, me saamme alkemistisella tavalla hopeamme ja kultamme."

Taas kiemurtelee tie tuhannessa mutkassa silmänkantamattomia jyrkänneitä ylös. Päästyämme huipulle, hämmästyttää meitä tuo viehättävä taulu. Tie näyttää kapealta nauhalta, ratsastajat ja kuormajuhdat pieniltä pisteiltä. Pian ollaan ylhäällä lumen seassa. Ilma oli jääkylmää ja heti ympäröi meitä sakea sumu. Se peitti kaikki, paitsi läheisimmät kallionhuiput jotka valkoista lunta vastaan näyttivät mustilta, jättiläissuuruisilta aaveilta. Kello 5 pysähdyimme Karsan nimiseen vähäiseen kylään, jossa oli pieniä viheliäisiä savimökkejä. Menimme erääseen tämmöiseen mökkiin ja pian ympäröi meitä persialaisia, jotka olivat uteliaita näkemään "frengin".[12] Eräs heistä oli vanha mies, pitkä ja valkopartainen ukko, jolle muut osoittivat erityistä kunnioitusta. Kun kyselin syytä tähän, vastattiin että hän oli "kentshoda", eli kylänvanhin. Jokaisessa persialaisessa kylässä on tämmöinen, miesasukkaista valittu kylänvanhin. Kuka hyvänsä kylässä voi saada tämän luottamustoimen, mutta tapa vaatii, että tähän valitaan joku vanhempi mies. Tämä toimi kestää kolme vuotta. Olkootpa kyläläiset kuinka tyytymättömät tahansa häneen, eivät he kuitenkaan voi panna häntä pois viralta, ennenkuin hän on aikansa palvellut. Mutta jos he ovat häneen tyytyväiset, saattavat he valita hänet uudestaan kolmeksi vuotta. Kaikki kylän riidat alistetaan kylänvanhimman ratkaistavaksi. Kun on tapahtunut varkaus, kuolema, hautaus t.m.s. tärkeitä tapauksia yhteiskunnassa, on hän toimitusmiehenä saatuvilla, jota paitsi hän määrää, milloin on sovelias kylvö ja leikkuu-ilma ja mitä viljaa milläkin pellolla on viljeltävä. Tästä toimesta hän ei nauti palkkaa, mutta on veroista vapaa.

Näistä tiedoista on minun kiittäminen Isa Beghiä, ja hän kertoi, että olot ovat samallaiset Apsheronniemen tattarilaisilla. Tätä yhtäläisyyttä on sangen helppo selittää: väestö on tässä seudussa pohjois Persiaa suuremmaksi osaksi turkkilaista alkujuurta. Täällä puhutaankin tattarin kieltä ja täällä löytää tattarilaisia tapoja.

Me jätimme Karsanin kello 6 seuraavana aamuna. Koko yön oli satanut lunta, ja pyrysi vieläkin tuimasti, niin että maa oli jalankorkuisten kinosten peittämä. Me nousimme yhä korkeammalle, mutta tie oli nyt ihan lumen peitossa, jotta ratsastaminen oli vaarallista. Hevonen melkein ryömii eteenpäin ja tunnustelee tarkoin eteensä, ennenkuin tohtii astua. Mutta siitä huolimatta astuu hepo silloin tällöin niin kivien väliin, että pelkää sen taittavan jalkansa; toisinaan vaipuivat sekä hevonen että ratsastaja syvälle johonkin lumen peittämään onkaloon, josta vaivoin pääsee ylös. Kerran vaipui hevoseni satulaan asti lumeen eikä sitten hankkinut liikahtaa paikalta. Silloin täytyi astua alas, kahlia lumessa ja piiskalla ajaa hevonen kinoksesta ylös.

On aivan mahdotonta saada selvää käsitystä maisemasta, sen vaan havaitsee, että vuoret ovat käyneet pyöreämuotoisemmiksi. Lumi on peittänyt kaiken ja täyttänyt kaikki loukot ja epätasaisuudet. Lumi putoaa taajoissa höyteissä ja saattaa nähdä ainoastaan parikymmentä metriä eteensä. Alhaalla laaksossa, jossa ilma oli vähän lämpeämpää, suli lumi ruumiinlämmön vaikutuksesta, kastoi vaatteet ja jäähdytti ruumiin, mutta täällä ylhäällä, aukeilla tuulisilla ylängöillä, jäätyy lumi heti jääksi, muodostaen tuulen puolella noin parin sentin paksuisen jääpeitteen, joka vaikeuttaa kaikki liikkeet. Vihdoin on melkein kiinnijäätynyt satulaan. Lakki, kasvojen vasen puoli, korvat ja kaula ovat yhtenä lumimöhkäleenä, kädet jäätyvät vähitellen, niin etteivät voi pitää ohjaksia, jotka sentähden jäävät hevosen kaulaan; nyt täytyy täydellisesti jättäytyä hevosensa haltuun, sillä ei enää voi pitää silmiänsäkään auki, kun ne ovat arat lumituiskusta ja valkoisen maan häikäisemät. Pian puutuvat jalatkin, mutta eivät irkene jalustimista. Vihdoin rupesin kävelemään, etten paleltuisi. Jollen olisi pitänyt hevosen hännästä kiinni, olisin varmaan eksynyt sekä siitä että seurastani, jota suoraan kasvoihin tupruava lumi esti näkemästä. Toisinaan eksyimme kaikin ja meidän täytyi palata pitkät matkat takaisin. Vihdoin kohtasimme erään muulikaravaanin johtajineen, näihin me yhdyimme, koska etupäässä kulki kaksi, pitkillä keihäillä varustettua sotamiestä, jotka tutkivat tietä ja osoittivat missä oli vaarallista ratsastaa. Äänettöminä ja puolisokeina seurasimme karavaania joka hitaasti ja varovaisesti eteni kinosten halki.

Olimme aikoneet tänään ratsastaa Kasviniin asti, mutta meidän täytyikin yhä kiihtyvän lumituiskun tähden pysähtyä jo kaksi kyytiväliä tännemmäksi Kasvinin kaupungista, pieneen Mäsräh nimiseen kylään. Herra Vlassov oli varoittanut minua tästä paikasta, syöpäläisten tähden, joita täällä kuuluu olevan vielä enemmän kuin muilla persialaisilla asemilla. Kun ei nyt kuitenkaan ollut muuta valittavaa, sijoituimme näitten elävien joukkoon, suuri tuli sytytettiin sitä varten lattian keskelle kaivettuun kuoppaan ja koska kaikin olimme vilusta yhtä kangistuneita, muodostimme taajan kehän tulen ympäri. Meitä oli neljä tattarilaista, kaksi persialaista ja yksi eurooppalainen. Koska ajan pitkään rupesi tuntumaan ikävältä istua kokonainen iltapäivä vangittuna matalassa, ahtaassa ja savulla täytetyssä huoneessa likaisten muhamettilaisten seurassa, jotka karsain silmin katselivat minua, uskotonta, tahdoin matkustaa eteenpäin. Mutta Isa Begh seuroineen esti minua, koska tuuli vielä vinkui ulkona. Jäimme siis kaikki seitsemän ahtaaseen hökkeliin, jossa tuli pian sammui ja tukehuttavan kuumuuden perästä seurasi kostea kylmyys. Kädet ja kasvot kirvelivät ja olivat pahasta säästä turvonneet, vaatteet olivat vielä märät, kiusanhenget, joista ennen olen puhunut, ahdistivat ja tämä kaikki teki, että yö ei suinkaan ollut hauska.

Aamulla, 16 p. huhtik. jatkoimme matkaamme. Lumisade oli tau'onnut, mutta nyt oli aika kinoksia, joille oli muodostunut erinomainen hanki. Nyt ratsastimme yhtämittaa alaspäin ja tulimme pian pois lumiseudulta.

Maa kävi yhä enemmän arontapaiseksi ja alamaa muuttui pian silmänkantamattomaksi, autioksi aavikoksi, jolla kaukana näkyi Kasvinin läntinen kaupunginportti. Lähempänä kaupunkia oli tuuheita viinitarhoja. Olimme jo parin tunnin ajan ajaneet näitten läpi, ennenkuin saavuimme korkealle kaupunginportille, joka oli varustettu pienellä tornilla ja se päällystetty vihreällä ja sinisellä fajansilla. Portista tulimme suoraan pitkälle, kapealle kadulle, jossa oli myymälöitä molemmin puolin, mutta oli kauhean likainen eikä kiviytetty. Menimme heti Kasvinin mähmakanehiin (kestikievariin). Hämmästyin suuresti huoneeseen astuessani, sillä siellä oli kaksi sänkyä patjoineen, yksi pöytä ja tuoleja — oikeita nelijalkaisia tuoleja, selkänojoineen ja vielä enemmän kummastuin kun "hotellinisännältä" kysyttyäni mitä hänellä oli tarjottavaa, tämä vastasi: viiniä, kahvia, teetä, munia, lientä ja kotletteja. Sanalla sanoen, tämä oli tavattoman sivistynyt mähmakaneh.

Päivällistä syötyämme menimme, Isa Begh ja minä, katselemaan kaupunkia, joka oli, jos mahdollista, vielä likaisempi kuin Resht. Matalat talot ovat auringon kuivaamista tiilistä rakennetut, litteäkattoiset, ilman ikkunoita päin katua. Siellä täällä näkyy keskellä kaupunkia rikkaläjiä ja eläinten raatoja, joista leviää ilkeä löyhkä. Kävimme muun muassa avaroissa basaareissa: joukko kapeita, likaisia, puukattoisia käytäviä, josta syystä niissä aina onkin pimeä.

Ainoat rakennukset, jotka yksitoikkoisuuden katkasivat, oli kuvernöörin kaunis linna ja korkea portaali eli pääportti vuorattu lasitetuilla tiilillä, komeissa, monivärisissä malleissa. Pääportin ylemmässä osassa on eräs joka taholle avonainen huone; tässä persialainen soittokunta rummuilla, huiluilla ja torvilla joka ilta soittelee jyrisevää soittoansa. Ensin alkavat huilut hiljaisessa tahdissa; hetken perästä yhtyvät rummut, joita lyödään raipoilla eikä rumpukapuloilla, ja viimeiseksi yhtyy pitkät torvet, joitten äänet pikemmin muistuttavat mylvivää lehmää kuin soittokonetta. Soittajat eivät soita mitään määrättyä säveltä, vaan jokainen käsittelee konettaan oman mielensä mukaan. Mitä kauvemmin he jatkavat, sitä enemmän soitto heitä virkistää. Sormet liitävät uskomattoman nopeasti huilun läpän yli, raipat värisevät nahalla, ja toinen torventoitotus seuraa taukoamatta toistaan. Kun vihdoin on päästy loppusäveleeseen, lakkaavat ensiksi torvet, sitten rummut ja viimeiseksi huilutkin väsyvät. Soittajat näyttävät sangen rasiintuneilta: huilunpuhaltajat vetävät henkeänsä, hiki tippuu rummunlyöjän otsasta, torvensoittajien posket ovat turvoksissa, ja heidän silmänsä seisovat kaukana ulkona kuopistaan.

Tätä kummallista iltasoittoa kuulee jokaisessa Persian kaupungissa, tämä tapa on jäännös ajoilta ennen Muhamettia. Muhamettilaiset papit koettivat alussa poistaa tätä tapaa, mutta kun se ei onnistunut, täytyi sen saada pysyä.

Sitten kävimme suuressa ja kauniissa moskeessa, jossa monta oikeauskoista oli jumalanpalvelustaan harjoittamassa. Kun pappi huomasi minut, lopetti hän äkkiä, ja eräs persialainen tuli käskemään minut pois.

Kasvin lienee perustettu kahdeksannella vuosisadalla ja on ennen ollut pääkaupunkina, mutta Shaahi Abbas riisti siltä tämän arvon ja antoi sen Ispahanille. Siitä ajasta on Kasvin paljon riutunut, siksi kun Venäjän kauppa suuremmassa määrässä suuntasi tiensä tämän kautta. Täten kaupunki taas elpyi, ja on tätä nykyä sangen tärkeä kauppapaikka ja luoteisen Persian karavaani-kaupan päävarastoasema.

Niinkuin ennen mainitsin, ylläpitää hallitus Kasvinin ja Teheranin välillä tarantassi eli kyyti-tien. Tarantassi on niinkuin tunnettu, suuret, kömpelöt rattaat, ilman linjaaleja. Näitä käytetään Venäjällä ja Siperiassa sekä nyt jo Persiassakin, mutta ainoastaan tällä 15 penikulman pituisella matkalla. Tarantassia vetää 3 hevosta, joista keskimmäinen on lujasti valjastettu luokkaan ja aisoihin kiinni, molemmat sivuhevoset ovat vaunuihin kiinnitetyt vaan keveillä hihnoilla. Keskimmäinen juoksee täyttä ravia, sivuhevoset laukkaavat. Persialaiset ajurit ajavat jotenkin hyvin, vaikkei niitä sovi verrata venäläisiin ajureihin, mutta piiska on alituisessa liikkeessä, ja jos joku hevosista osoittaa laiskuuden merkkiäkään, saa se heti tuntuvan muistutuksen.

Tämmöisellä kolmivaljakolla ajoimme varhain aamulla, 17 p. huhtikuuta Kasvinin itäisestä kaupunginportista ulos. Tämän kaupungin ja Teheranin välisellä tiellä on viisi asemaa, joissa hevosia ja ajajia vaihdetaan, joten matka jakaantuu kuuteen yhtä suureen kyytiväliin. Tästä syystä pääsee koko matkan yhdessä päivässä, tarvitsematta pysähtyä kauvemmaksi aikaa kuin mitä tarvitaan uusien hevosien valjastamiseen. Tie on erinomaisen hyvä, vaikka se, vuorilta tulevien kevättulvien tähden, paikoittain on veden vallassa. Persialaiset nimittävät tätä Shahrah eli Kuninkaantieksi.

Kun olimme lähteneet ensimmäiseltä, Kavanda nimiseltä asemalta, huomasin että kintuillamme seurasi toinen tarantassi. Tässä ajoi kolme tattarilaista, jotka vilkkailla liikkeillä koettivat saada ajajansa ajamaan meidän ohitsemme. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja toisellekin, Kislak nimiselle asemalle, pääsimme ensiksi ja saimme parhaat hevoset, joilla lähdimme kiukustuneitten tattarilaisten edelle. Mutta päästyämme kappaleen matkaa Kislakista, kävi niin onnettomasti että luokka meni rikki. Nyt täytyi meidän pysähtyä ja hihnoilla korjata vahinkomme. Meidän tätä toimiessamme, kiitävät tattarilaiset ohitsemme ja olivatpa vielä niin häpeämättömät, että huusivat meille "godahafis, sissyn jollyn jakshi olsa". (Hyvästi, onnea matkalle) joka tietysti kiihoitti meitä. Tattarilaisten tarantassi näkyi tosin taivaan rannalla vaan pienenä pisteenä, ja kun saavuimme kolmannelle, Jeng-Imam nimiselle asemalle, olivat he jo kauvan sitten sieltä lähteneet, mutta me toivoimme vielä heidät saavuttavamme. Pidin kahden kraanin kappaleen ajajan nenän alla ja lupasin sen hänelle, jos me ensiksi pääsisimme Hässäräkin neljännelle asemalle, muussa tapauksessa hän ei saisi niin mitään. Tästä odottamattomasta palkinnosta kiihottuneena, huimi hän armottomasti hevosiaan jotka pian olivat kyyristyneinä juoksusta. Me pääsimme tattarilaisten sivutse, vaikka tosin vasta kestikievarin likittyvillä. Nyt oli minun vuoroni nostaa hattua ja kiittää tattarilaisia heidän kohteliaisuudestaan, kun päästivät minut ensin ja antoivat minun saada parhaat hevoset.

Vähän matkaa neljännen aseman tuolla puolen menimme jotenkin vuolaan Kärädj-nimisen virran yli, joka alkaa Elburs vuoresta, ja luultavasti häviää suolakorvessa, Teheranin kaakkoispuolella. Yli tämän joen, joka Kärädj-vuoren luona tekee äkkimutkan, kuljemme korkeata jotenkin kaunista tiilisiltaa myöten. Tämän oikealla puolen oli samanniminen kylä ja Aleksanteri Suuren rakennuttama iso karavaanimaja. Täällä kävi näköala eloisammaksi ja levisi hymyilevämmäksi. Joen rannoilta oli verrattain rehevä kasvullisuus ja viljeltyjä ketoja. Me kohtasimme kameelikaravaaneja kilisevine kelloineen, sotamiehiä ratsastaen somasti koristetuilla hevosilla, jalkamatkailijoita, dervishejä, ja maalaisia, jotka pääkaupunkiin veivät tuotteitansa pienillä aaseilla, joitten sieramet olivat halkileikatut, että helpommin voisivat vaivalloisella matkallaan hengittää. Pian ohi menevän raekuuron jäljestä tuli mitä ihanin ilma. Laskeva aurinko kultasi Demavendin mahtavan keilan, joka etäisessä kaukaisuudessa häämöitti iltasumun lävitse.

Kello 7 saavuimme viimeiselle asemalle, Shahabad. Teheranin kaupungin portit suljetaan jo kello 9, ja sen jälestä ei kukaan, erityisettä luvatta, pääse kaupunkiin. Jäimme sentähden Shahabadiin yöksi, ettei tarvitsisi nukkuamme taivasalla, joka muuten olisi osaksemme tullut.

SEITSEMÄS LUKU.

Teheran.

Sunnuntaina, 18 p. huhtikuuta lähdimme Shahabadista, kulkeaksemme sen viimeisen taipaleen, joka meitä vielä erotti Teheranista. Kaipaukseni ja odotukseni oli ylimmillään. Kuvittelin vanhan Persian valtakunnan pääkaupunkia mahdottoman komeaksi, mutta vaikka kuinka etsin ja haeskelinkin taivaanrannalta, en saattanut nähdä kaupungista merkkiäkään. Aro näytti yhtä tasaiselta kaikkialla. Ainoastaan lukuisammat viinitarhat ilmaisivat suuremman kansanjoukon läheisyyttä. Vihdoin saattaa havaita tuon n.s. Kasvinportin tuolla kaukana, kaukana. Liike kävi vilkkaammaksi: pitkät karavaanit veivät elintarpeita ja eurooppalaistavaroita pääkaupunkiin. Vielä hetkinen, ja nyt voi selvästi nähdä kaupungin portin, sypressimetsikköjä, ja muureja saattoi erottaa; lopulta oli kaikki silmäimme edessä, mutta ei niinkuin sitä olin kuvaillut: huimaavassa väririkkaudessa ja komeudessa, vaan kaikki oli kuolettavan autiota ja paljasta. Muurit, joita olin ajatellut suuriksi, majesteetillisiksi linnoituksiksi, olivat matalat ja mullasta rakennetut. Suurta yksitoikkoisuutta eivät mitkään sellaiset kupoolit tahi tornit katkaisseet, joita Konstantinopolissa näkee.

Ajoimme nyt Kasvinportista sisälle, pitkiä likaisia katuja myöten, joilla oli niin suuri jalkaihmisten ja ratsastajien tungos, että meidän monta kertaa täytyi pysähtyä ja odotella kadunkulmassa. Vihdoin ei ajajamme enää ajanut eteenpäin: meidän täytyi astua alas, hankkia hammalin (kantajan) ja jatkaa matkaamme käyden.

Me itse emme olleet juuri näyteltävässä kunnossa tänä ensimmäisenä sunnuntaiaamuna Teheranissa. Koko viikon aikana en ollut riisunut vaatteita yltäni, ja tuskin olin ollut tilaisuudessa edes peseytymään. Pidin sentähden mahdottomana heti esittää itseäni maamiehelleni, t:ri Hybennetille, jolle minulla oli suosituskirje. Mentiin siis ensiksi kylpyyn ja sen perästä lähdin maamieheni taloon, jonka, kauvan haettuani, löysin.

Toht. Hybennet asuu pienessä hauskassa talossa Teheranissa. Sitä ympäröi viehättävä puutarha, joka minun tullessani juuri loisti runsaassa ja tuoreessa kevätvihannuudessa. Verannan edessä on pieni marmoriallas, jossa on kiiltäviä kultakaloja. — Komeimpia kuitenkin ovat ruusut, jotka täällä kukkivat meille tuntemattomassa kauneudessa. Talon sisustus on yhtä soma kuin sen ulkopuolikin. Lattioita peittää persialaiset matot, ihanimmissa kuoseissa, tuolia ja sohvia verhoovat itämaalaiset kankaat, ovissa riippuu uhkeita oviverhoja; ja ruokahuoneen seiniä peittävät persialaiset posliinivadit kaikissa sateenkaaren väreissä. Sanalla sanoin tämän kodin on mukavuus ja hieno aisti tehnyt mitä viehättävimmäksi.

Mutta mikä mies sitten on tämän talon omistaja, jonka koti nyt muutaman päivän oli minunkin kotinani? Että t:ri Hybennet on Ruotsista, olen jo huomauttanut eikä tarvitse pitkiä aikoja havaitakseen, että hän on sydämmensä pohjasta isänmaansa poika. Vaikka hän on neljätoista pitkää vuotta elänyt auringonnousun maassa, on synnyinmaa hänen rakkain muistonsa, ja äidinkieltään puhuu hän sujuvasti.

Tohtori Bertrand Hybennet on syntyisin Göteborgista, jossa isänsä oli hammaslääkäri, ja jonka ammatin poikakin valitsi. Kehittyäkseen ammatissaan, lähti hän ensin Saksaan, jossa hän lueskeli muutaman vuoden, ja sitten Parisiin, jossa hän viidessä vuodessa kehittyi sangen eteväksi alallaan. Ollessansa täällä Ranskassa, tehtiin hänelle tuo loistava ja kunniakas tarjous rupeamaan henkilääkäriksi ja varsinkin hammaslääkäriksi Persian shaahille. Tohtori Hybennet suostui tähän vastuunalaiseen ja vaaralliseen toimeen, josta moni, kuinka houkuttelevaiselta se näyttäneekin, olisi kieltäytynyt. Hankittuaan itselleen runsaasti koneita, jätti hän pitkät hyvästit kotiseudulleen ja lähti, rohkeasti luottaen taitoonsa ja onneensa, uuteen isänmaahansa itään. Että hänen toiveensa ovat toteutuneet, tietää parhaiten se, joka on käynyt tässä pohjolaisessa kodissa Teheranissa, ja monelta taholta saanut todistuksia siitä, että harva eurooppalainen, niin täydellisesti kuin t:ri Hybennet, on voittanut shaahin luottamuksen ja kunnioituksen.

Mutta t:ri Hybennet ei ole hyödyksi ainoastaan shaahille: hänen maineensa taitavana hammaslääkärinä on levinnyt koko pääkaupungin väestön kesken, jopa kauvaksi sisämaahankin. Shiratsissa, vieläpä Persian lahden rannallakin, tapasin, talonpoikia, jotka tunsivat t:ri Hybennetin. Hän on hampaitten hoidosta kirjoittanut persiankielellä kirjan, joka on maassa laajasti levinnyt, ja oleskellessani Teheranissa, sain joka aamu nähdä sitä miesten ja naisten paljoutta joka odotti päästäkseen hänen vastaanottohuoneeseensa. Kun käy shaahin linnassa, näkee monta ruotsalaista esinettä ja varsinkin kirjastossa on moni ruotsalainen teos, sisältävä kuvia kaukaisen pohjolan kansasta ja luonnosta. Tohtori Hybennet onkin ymmärtänyt niin kiinnittää shaahin huomion Ruotsinmaahan, että tämä kerran on julkisesti lausunut haluavansa tulla tänne. Ruotsissa onkin säilyssä muistoja t:ri Hybennetin auliudesta ja isänmaanrakkaudesta: Göteborgin museon itämaalaisessa salissa näkee lasikuuppien alla kallisarvoisia persialaisia esineitä, jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut.

Oleskeltuani kymmenen päivää Teheranissa, tahdon kertoa minkä vaikutuksen kaupunki tekee muukalaiseen, joka siellä on ensikertaa.

Aamulla huhtik. 19 p. ajoin t:ri Hybennetin kanssa kaupungilla hänen upeissa vaunuissansa. Emme olleet kauvaksi ehtineet, kun me erään kadun päässä havaitsimme muutamia henkilöitä punaisissa, valkoreunaisissa puvuissa, päässä korkeat hopeaiset kypärit ja kirjavat höyhentöyhtöt. Kun kysyin isännältäni, mitä tämä merkitsi, vastasi hän: "shaahi tulee" ja ajoi heti eräälle poikkikadulle. Siellä astuimme vaunuista pois, jätimme hevosemme ratsastavalle palvelijalle ja itse menimme pääkadulle, johon ehdimme juuri parhaaksi näkemään, kun "kaikkein kuningasten kuningas" ajoi sivutse, Edellä juoksivat äsken mainitut palvelijat, "ferrashit" tulipunaisissa verkapuvuissa. Käsissä oli heillä runsaasti puolentoista metrin pituiset hopeasauvat, joita he heiluttivat edestakaisin, tyhjentääkseen kadun ihmisistä. Onneton se, joka ei hyvissä ajoin katoa johonkin porttikäytävään tahi kujaan. Joka hidastelee, saa aimo sivalluksen hopeasauvasta, sillä hänen kurja olentonsa pidetään liian halpana ja arvottomana lähestymään korkeata hallitsiaa lähemmäksi kuin pyssynkantamaan päähän. Katu tyhjentyikin sentähden silmänräpäyksessä. Kaikki ratsastajat kiirehtivät poikkikaduille, ja jalkaihmiset katosivat niinkuin taikaiskulla. Koska minä olin t:ri Hybennetin seurassa, sain kunnian jäädä kadulle hänen viereensä.

Ferrashia seurasi tulisilla hevosilla ratsastaen noin 50 sotamiestä, komeissa virkapuvuissa, varustettuna aseilla ja pitkillä tikareilla siselöidyissä hopeatupissa. Näitten jäljestä tuli shaahi itse, ajaen vehreissä, komeilla kultakoristuksilla varustetuissa vaunuissa, joitten neljässä kulmassa oli kultaiset kukkatertut ja ylinnä suuri keisarillinen kruunu. Vaunuja veti kuusi sysimustaa oritta, joilla oli hopeaiset satulavaipat, kolmen vasemmanpuolisen hevosen selässä istui ratsastaja. Shaahi istui yksin vaunuissa, sillä ei löydy ketään sen arvoista, että saisi ajaa shaahin rinnalla. Hän oli kääritty mustaan vaippaan, päässä oli hänellä pieni, musta persialaislakki, ja siinä valkoinen töyhtö. Me kumarruimme maahan asti, ja shaahi katseli minua erittäin tarkasti. Hänen huomionsa kiintyi niin jokaiseen vieraaseen, ja kyselipä hän sitte myöhemmin t:ri Hybennetiltä, kuka minä olin, mitä minä tahdon ja mihin matkustin, sekä kuuluu pitäneen minua liian nuorena ja kokemattomana uskaltaakseni yksinäni lähteä niin pitkälle matkalle.

Vaunujen jälestä ratsasti vielä noin 50 sotamiestä, ja viimeksi tuli tyhjät vaunut, samannäköiset kuin ne, joissa shaahi ajoi. Kysyin t:ri Hybennetiltä, mitä varten ne olivat ja hän selitti niitten olevan varavaunut, jotka heti olisivat valmiina käytettäväksi, jos ensimmäiset särkyisiyät. Näitten takana oli sitäpaitsi muutamia valjastettuja vaunuhevosia, valmiina nekin vaunujen eteen pantaviksi, siinä tapauksessa, että joku hevosista kaatuisi tai vikaantuisi. Näitä varokeinoja käytetään ei ainoastaan matkoilla Teheranin ympäristössä, vaan pienimmilläkin matkoilla kaupungissa, ja shaahilla on aina tämmöinen suuri seurue.

Kun kuninkaallinen retkikunta oli ohitsemme mennyt, jatkoimme matkaamme suurelle linnanmuurille, joka ympäröi kaupunkia. Tämä on, niinkuin jo olen maininnut, höllästä mullasta tehty valli, niin kurja, että pitkinä sadeaikoina suuret kappaleet siitä lohistuvat alas viereiseen hautaan. Tähän viimemainittuun heitetään sitäpaitsi basaareista kaikellaista roskaa, ja kaduille kaatuneet eläimet joutuvat myös siihen. Pääkaupungin asukkaat uskovat kuitenkin täydellisesti, että muuri ja hauta suojelee heitä kaikista vaaroista. Polak kertoo sotaministerinkin kerran kysyneen itävaltalaiselta upseerilta, onko hän koskaan kotimaassaan nähnyt tämän linnoitusmuurin vertaista.

Sitte kävimme katsomassa Englannin lähettilään palatsia, jota suuremmoinen puutarha ympäröi, poliisimestarin, kreivi Monte Forteksen linnamaista taloa, joka patsaineen, koristuksineen, epäilemättä on Teheranin kauniin yksityisrakennus, sekä viimeksi sairashuonetta, ranskalaista kirkkoa ja Ameriikan lähettilään taloa.

20 p. huhtikuuta oli persialaisten suuri juhlapäivä, sillä Uudenvuoden juhla, josta sittemmin kerron, oli nyt lopussa ja nyt se piti suurella juhlallisuudella loppuun soitettaman. Tässä tarkoituksessa oli shaahi järjestänyt kello 10 aamulla kilpajuoksut kaupunginmuurin ulkopuolella. Me lähdimme sentähden tuntia aikaisemmin ja ratsastimme pitkiä, kapeita katuja eräästä kaupunginportista ulos. Kilpakentälle johtavalla tiellä oli lukematon joukko ratsastajia ja käveliöitä. Hevostungos tuntui ajoittain oikein vaaralliselta, varsinkin minulle, jolla oli hurja ja vikuri ratsu. Risteilimme eteenpäin väkijoukon läpi, kunnes oli mahdotonta päästä eteenpäin, jonkatähden astuimme alas, jätimme hevoset meitä seuraavalle tallimiehelle ja jatkoimme matkaamme jalan, suurelle punaiselle teltalle, johon muutamat itävaltalaiset överstit olivat meitä käskeneet.

Lähi tasangolle oli kokoontunut lukematon kansanpaljous, todellakin kirjava näkemys. Täällä oli kaikkia värejä, kaikki luokat, rikkaimmista herrasmiehistä sinisissä, vihreissä tai keltaisissa silkkitakeissa, täynnä loistavia tähtiä aina kurjimpiin, repaleihin käärittyihin dervisheihin asti. Hurjilla hevosilla ratsastajat ajoivat huolimattomasti täyttä laukkaa joukon läpi, ja shaahin palveliat, ferrashit, pitivät kansaa sopivassa etäisyydessä kentältä kolmen metrin pituisilla saitoilla, jotka alin-omaa koskettelivat liian tunkeilevaisten katsojien selkää.

Kilpakentän keskustan eteen oli komea huvimaja rakennettu shaahille ja hoville ja sen katosta liehui Persian keisarikunnan lippu: jalopeura ja nouseva aurinko vihreällä pohjalla. Keskelle majan pääsivua oli tehty suuri, keltapuitteinen ikkuna, josta shaahi sai katsella kilpajuoksua. Kuninkaalliset puolisot istuivat huvimajan oikeanpuolisessa päätyrakennuksessa, jonka ikkunoissa oli ohuet, läpikuultavat verhot, jotta ulkoa ei voitu nähdä näitä ylhäisiä naisia, mutta he itse saattoivat katsella päivän juhlaa.

Hetken perästä alkoi kansanjoukko tuimasti liikkua. Ihmiset juoksivat kummallekin taholle ja ferrashien pitkät saitat lakasivat joukon läpi tien. Shaahin seurassa oli useita satoja ratsumiehiä, koko hovi, puolisot, eunukit ja kamariherrat, kukin vaunuissansa. Shaahi itse ajoi puhtaalla kullalla silatuissa juhlavaunuissa, joita veti kahdeksan lumivalkoista hevosta, hopeaisissa valjaissa, korkeat, siniset töyhtöt päässä ja hännät sinipunaisiksi värjättyinä. Shaahi oli puettu virkapukuunsa, joka on musta, pitkä takki ja siinä kultakuteiset olkalaput ja niissä kummassakin kolme suurta jalokiveä; rinnalla säkenöitsi 42 suurta vesikirkasta timanttia kultapuitteissa; sivulla oli juhlasapeli, jossa oli paljon erivärisiä jalokiviä; päässä oli hänellä musta, pienellä, valkoisella höyhentöyhtöllä koristettu lakki, ja siinä ainakin 50 timanttia, joiden arvo lienee tavattoman suuri.

Shaahi nousi vaunuista ja astui seurueinensa paviljonkiin, jonka keltaisista ikkunoista hänen piti katsella kilpa-ajoja. Seurue seisoi käytävällä ikkunan ulkopuolella.

Kilparata oli farsakin (7 kilometrin) pituinen ja ympyrän muotoinen, jonka sisäpuolella oli matala muuri estämässä hevosia liukumasta ylitse. Rata piti kuljettaman kahteen kertaan, joten koko matka siis oli lähes l,5 penik.

Ensi kilpaan otti osaa 15 ratsastajaa, jotka järjestettiin riviin shaahin paviljongin eteen. Ne olivat somapukuisia, takit vihriäiset, punaiset, keltaiset tai siniset, köykäiset lakit päässä, ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hevoset ovat nälistyneitä, taitaaksensa juosta nopeammin. Merkin saatuaan lähtivät ne liikkeelle. Tuulen nopeudella kiitivät ne pois, katosivat tomupilveen ja muutaman minutin kuluttua palasivat lähtöpaikalle, jonka he nuolennopeudella sivuuttivat, kiertääkseen radan toistamiseen. Muutaman minutin kuluttua näkyi taas tomupilvi muurin mutkassa. Raikuva riemuhuuto syntyi kansassa, joka tähän asti oli seisonut ääneti ja odottaen. Voittaja ajoi vaahtoisella hevosella kuninkaallisen paviljongin eteen, jonne palkintotuomarit olivat kokoontuneet ja jossa kultarahat pusseissaan odottivat saajaansa. Korkein palkinto oli 250 tomania.[13] Muutaman minutin päästä tulivat toisetkin ratsastajat, toinen toisensa perästä; jotkut ajoivat suoraan väkijoukkoon ja tekivät siinä hirveätä hämminkiä, sillä ihmisiä joutui hevosten jalkoihin ja muuten vahingoittui pahasti. Kilpailuun otti osaa neljä eri osastoa, aina hevosten ja miesten laadun mukaan.

Paljon vääryyttä sanotaan tapahtuvan persialaisissa kilpa-ajoissa. Ratsastajat koettavat estää toistensa hevosia peloittamalla ja päähän lyömällä. Kilpailuun ottaa välistään osaa myös joku hevonen shaahin tallista. Näiden täytyy tietysti aina päästä ensiksi perille. Tätä varten asetetaan vahteja pitkin rataa. Kun joku aikoo rohjeta ajaa shaahin hevosen ohitse, heittää vahti santaa ja savea sekä hevosen että miehen silmiin, joten ratsastajan täytyy hillitä vauhtiansa. Muutamat ratsastajat näyttävätkin tämän johdosta varsin kamalilta; eräänkin suu ja nenä oli aivan verissä.

Kilpa-ajojen jälkeen seurasi toinen näky. Kaarttien piti kulkea shaahin ohitse. Kaikki Teheraniin sijoitetut rykmentit samosivat vuorotellen shaahin paviljongin sivutse. Ensiksi tuli kenttätykistö, suuri paljous kullatuita kanuunia, keltaisilla laveteilla, kunkin edessä neljä hevosta. Sitte tuli vuoritykistö, pieniä köykäisiä kanuunia, joita muulit kantoivat satuloissa. Tämä tykistö pääsee kulkemaan missä hyvänsä, vaikka kuinkakin raivaamattomilla poluilla Elburs vuoristossa. Kanuunat eivät ole sen raskaampia, kuin että kaksi miestä voi yhden nostaa. Merkillisimmät minun mielestäni olivat kumminkin ne parikymmentä kanuunaa, joita kameelit kantoivat. Itse eläimet ovat nim. lavettina ja kanuunia, jotka ovat kiinni satuloissa, sopii kääntää mihin päin hyvänsä. Kanuunia käytettäessä pakoitetaan kameelit laskeutumaan polvillensa. Jymisevä pauhu näistä kanuunoista oli jo aamulla ilmoittanut shaahin lähteneen palatsista, ja silloin olin saanut nähdä kuinka levollisina ja liikkumattomina eläimet makasivat, tulesta ja savusta huolimatta. Tykistön jälkeen tuli jalkaväki. Sotamiehet olivat tummansinisissä, punareunaisissa univormuissa, päässä korkeat, pyöreät mustavillaiset lakit ja lakissa töyhtöt. Patruunivarasto oli vatsalla ja suuri pullo rinnalla. Lopuksi ajoi ratsuväki uljailla hevosilla, hopeatamineet kaulassa ja rinnassa. Upseerien hevosilla oli kultailtu satulapeite. Ratsuväki oli tummissa takeissa, punaiset viitat hartioilla, aseina on heillä kivääri ja oikeassa kädessä paljastettu sapeli. Kullakin rykmentillä on oma lippunsa, joka lasketaan kaksi kertaa shaahin edessä. Joka rykmentin etupäässä käy tahi ajaa soittokunta, mutta aivan toisellainen kuin mitä olin nähnyt Kasvinissa, sillä rykmentin soittokunta on järjestetty aivan eurooppalaiseen tapaan, eversti Gebauerin johdossa, joka on itävaltalainen shaahin palveluksessa. Kun rykmentti on kulkenut shaahin ohi, niin kenraalit ja everstit ratsastavat rivistä paviljongin tykö, jossa he tervehtivät shaahia ja liittyvät sitten sotaministerin, ruhtinas Kamrah Mirtsa Naib-us-Sultanehin seuraan. Vastapäätä tätä istui samalla tavoin ratsain kenraalipoliisimestari itaalialainen kreivi Monte Forte, poliisipäällystön ympäröimänä.

Sillä välin on kuninkaan henkivartiosto sangen komeissa univormuissaan jo ehtinyt ratsastaa paviljongin tykö, samoin keltamekkoiset ulaanit valkoisilla hevosillaan. Ne ovat säännötöntä kaartia, joka seuraa shaahia tai kuningattaria näiden ollessa ulkona. Lyhimmälläkin matkalla täytyy nim. aina olla muassa näitä ratsastajia pari kolmesataa. Kun shaahi muutamia vuosia sitte teki toivioretken Meshedin kaupunkiin itä Persiassa, oli hänellä seuranaan monta tuhatta miestä.

Kaikkein viimeksi tulivat Donin kasakat kotimaansa univormuissa, pitkissä mekoissa, patruunivarasto rinnalla. Ne ovat paraita ratsastajia; tiheissä riveissä kiitävät ne nelistäen ja kuljettavat muassaan sitä venäläistä tykistöä, jonka keisari kerran lahjoitti shaahille, hevosineen, miehineen ja kaikkineen. Kasakoitten soittokunta soitti venäläistä kansallismarssia, nimeltä Kamarenski.

Ohikulku kesti kaksi tuntia. Se oli ulkonaisesti komea näkemys, mutta lähemmin tarkastaessa oli siinä paljon puutteita. Sotamiehet näyttivät veltoilta ja piittaamattomilta, eivät astuneet tahdissa, ja kun oli annettu komentosana, kulkivat monet rivissä lujaa puhuen ja ajatukset nähtävästi muualla.

Persian armeija on 150,000 miestä, joista 80,000 on seisovaa sotajoukkoa (hisam) ja 70,000 miestä säännötöntä ratsuväkeä (tsherik). Tykistöön kuuluu 8,000 miestä ja 200 kanuunaa. Armeijaa komentavat eurooppalaiset, etenkin itävaltalaiset upseerit, ja armeija on muutenkin järjestetty eurooppalaisella tavalla. Monet univormut ovat ihan itävaltalaisia ja monet arvoasteet päällikkyydessä nimitetään eurooppalaisilla nimillä. Persialaisia päällikkönimityksiä on esim. "emirnisam" sotamarski, "sertib" kenraali, "serheng" eversti, "naib" luutnantti ja "serbas" tavallinen jalkasoturi.[14]

Kun viimeiset joukot olivat kulkeneet ohitse, lähti shaahi puolisoineen paviljongista, väen paljous hajautui vähitellen ja vaelsi suurina laumoina takaisin kaupunkiin, ja äsken niin eloisa aro oli taas autio ja tyhjä.

Seuraavana päivänä oli järjestetty sotaväenkatselmus shaahin korkeaksi huviksi. Pitkin matalia kasarmia, jotka neljällä sivulla rajoittavat suurta harjoituskenttää, asetettiin ratsastajia, rivit suljettuina. Hetken päästä tuli sotaministeri Naib-us-Sultaneh, shaahin kolmas poika, ratsastaen seurueineen ja pian senjälkeen shaahi itse. Hän ajoi harjoituskentälle, astui sitten vaunuista ja nousi valkoisen hevosensa selkään. Tämän perästä ratsasti hän, korkeampi päällystö seurassaan, kentän ympäri tarkastamaan sotilaitansa, ja sitten suurelle punaiselle teltille, jossa oli virvokkeita, appelsiineja, teetä ja makeisia hopeamaljoissa.

Istuen pienellä tyynyllä jalat ristissä allaan, katseli hän siitä kuinka sotaväki joukottain ratsasti kentän poikki ja oli tekevinänsä ratsuväen hyökkäyksiä.

Tällaisia harjoituksia pidetään joka viikko ja ne ovat saahin suurimpia huvituksia. Hänellä on suuret ajatukset sotajoukkonsa vastustamattomuudesta ja soturiensa urhollisuudesta ja hän luulee vakaasti olevansa maailman mahtavin yksinvaltias. Ja kuitenkin ovat nämät sotamiehet siihen määrään pelkuria, että jos vaan yksi heistä lähtee pakoon, niin kaikki muut seuraavat perässä niinkuin lammaslauma.

Teheran, valtakunnan nykyinen pääkaupunki, on Irak Adshmin maakunnan pohjoisosassa, kuivalla ja hedelmättömällä tasangolla, jota pohjoisessa rajoittaa Elbursin rinteet ja idässä matalat vuorijonot. Etelään ja kaakkoon päin levenee laaja suola-aavikko. Asema ei siis suinkaan ole luonnon suosima ja sitä paitsi pääkaupungille joksikin epäedullinen, sillä Teheran on liian kaukana eteläisistä ja itäisistä maakunnista. Muutamia etuja saatiin kuitenkin, kun nyt hallitsevan Kadjarsuvun perustaja muutti hallitustoimensa sille paikalle, jossa muinainen Rages oli. Niimpä on matka Kaspian mereen nyt lyhyt, jotenka Venäjän kauppa kävi paljon helpommaksi, samoin ollaan nyt lähempänä Persian viljavinta peltomaakuntaa, Khamsea, Kasvinin itäpuolella.

Helppo on huomata miksi pääkaupunki muutettiin Ispahanista Teheraniin. Ei ollut ensikertaa, kun uuden kuningassuvun perustaja muutti hallituspaikkaa. Kun voimakas, mutta julma vallananastaja, shaahi Aga Muhametti Khan, Kadjarien heimosta, sata vuotta sitten valitsi tuon ennen niin vähäpätöisen Teheranin kylän valtansa ja valtakuntansa pääkaupungiksi, olivat jo ennen Tabris, Sultanieh, Kasvin, Ispahan, Shiras y.m. kaupungit olleet hallituksen asemana ja sen johdosta päässeet kukoistukseen, jättääkseen taas seuraavassa hallituksen vaihdossa tilaa toiselle. Kaikkia hallitusvaihdoksia on nim. Persiassa seurannut taistelu hallitusistuimesta ja sisällinen sota ja mahdollisuuden mukaan näitä välttääksensä muuttaa uusi hallitsija vanhasta pääkaupungista, johon hän jättää edeltäjänsä ystävät ja neuvonantajat ja varustaa itsensä uudessa hallituspaikassaan joukolla luotettavia miehiä, joilla ei ole mitään yhteyksiä vanhan pääkaupungin kanssa.

Teheran on, niinkuin sanottu sillä kentällä, jossa muinoin sijaitsi tuo Topiaksen kirjassa usein mainittu Rages. Rageksesta on Teheranissa vielä jäännöksiä ja Dariuksen aikana lienee siellä ollut miljoonan verran asukkaita, mutta sittemmin Tsingis-Khan ja Tamerlan sen perin-pohjin hävittivät. Kaunein ja parhaiten säilynyt näistä raunioista on 26 metriä korkea torni, joka ennen lienee ollut 40 metriä korkea, mutta jonka yläosa on revitty kivien saamista varten. Nykyinen shaahi on kuitenkin antanut korjata tornin ja varustaa sen leikkauskoristeilla, mutta siten on tämän muinaismuiston arvo suurimmaksi osaksi ollutta ja mennyttä. Läheisellä kalliolla on toinen torni, josta vahdit arvattavasti tarkastivat seutua, antaakseen aikanaan tiedon vihollisten tulosta. Muista muistomerkeistä mainittakoon "Alin lähde", kaunis ulkoneva veistokuva, jossa kuviot on luonnollisessa suuruudessa hakattu kallioon, missä kirkas lähde valuu vuoresta. Sitäpaitsi on seutu yliympärinsä täynnä vanhojen muurien jäännöksiä, kovia kuin kallio, jonka päällä ne lepäävät. Siellä täällä näkyy selviä merkkiä huoneista ja niiden pohjamuurista sekä luhistuneista kellareista.

Lähellä Rageksen raunioita on parsilaisten hautausmaa, korkealla savimuurilla ympäröittynä. Haudat ovat erittäin inhoittavan näköisiä, sillä ne ovat tuskin 40 sentin syvyisiä, eikä ruumiita peitetä mullalla, vaan ne ovat paljaina, alttiina ilmalle, tuulille ja linnuille, joita kunkin hautauksen perästä kokoontuu laumoittain. Parsit pitävät tarkkaa huolta siitä, kumman silmän korppi tai kotka ensin vie. He luulevat vainajan sielun vaeltavan paratiisin iloon, jos oikea silmä ensin menee, mutta tuonelaan, jos vasen.

Teheran on yksitoikkoinen ja ikävä kaupunki, joka ei rakennuksen eikä viheriöivän luonnon puolesta vedä vertoja Ispahanille. Kadut ovat kapeat, väärät ja säännöttömät, huoneet on rakennettu päivän kuivaamasta savesta ja ovat ulkoa kolkon näköisiä, sillä akkunoita ei ole kaduille. Poikkeuksen tästä tekee kuitenkin eurooppalainen kaupunginosa, jonka kadut ovat leveät, suorat ja verrattain siistit. Muutoin pidetään puhtautta ja lakaisemista vallan tarpeettomana; kukin heittää huoneestansa laaseet ja jätteet kadulle. Kokonaisia roska- ja likavuoria on siellä täällä ja elleivät maalaiset näitä veisi peltojensa lannoittamiseksi ja koirat söisi mätäneviä eläimen jäännöksiä, olisi ilma kaupungissa varsin sietämätön. Erittäinkin kesäkuumalla vaikuttaa likaisuus ja saastaisuus tarttuvien tautien leviämistä, jonkatähden eurooppalaiset, niinkuin myös shaahi ja varakkaammat persialaisetkin, muuttavat maalle, vuorikyliin, jossa ilma on raitis ja terveellinen.

Kun ei mitään jokea tai puroa juokse kaupungin lävitse, johdatetaan vesi kaupunkiin maanalaisia kanavia myöten, pienistä järvistä ja puroista Elburs-vuoristosta. Kaupungin sisällä juoksee vesi osittain avonaisissa, osittain umpinaisissa kanavissa. Sitä käytetään sekä juoma- että pesuvedeksi ja se lian ja roskan paljous, joka täten tulee kanaviin, sulkee ne toisinaan. Niiden puhdistamiseksi on umpinaisiin kanaviin tehty ympyriäisiä aukkoja, aina vähän matkan päähän toisistaan. Kun nämät ovat keskellä katua, ovat ne ihan hengenvaarallisia jalkamiehille, varsinkin talvella, jolloin ne ovat lumen peitossa, sekä pimeän aikana, jolloin ne eivät näy.

Katuvalaistus on sangen huono: öljylamppuja tolppien nokassa, pitkän matkan päässä toisistaan. Ne, jotka myöhemmin liikkuvat kaduilla, pitävät aina muassansa palvelian, joka kantaa suurta, valkoista silkkipaperilyhtyä. Suurina juhlina, niinkuin paastokuun (ramatsan) lopussa tai kun shaahi ottaa uuden puolison, tapahtuu, että koko kaupunki kuninkaallisesta käskystä valaistaan. Valaistus on kuitenkin aivan yksinkertainen: kaksi lamppua asetetaan joka kynnykselle, akkunoita kun ei ole; avonaiset paikat valaistaan silloin öljylampuilla, jotka järjestetään kuvioiksi maahan. Sellainen valaistus näkynee kuninkaallisesta palatsista erittäin somalta.

Teheranissa on avaroita basaaria, joissa saa erinomaisen yleissilmäyksen kaikesta Persian teollisuudesta, ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan myös tuon suuren valtakunnan kaikissa osissa. Basaarin käytävissä tapaa senvuoksi kauppiaita ja tehtailioita Hamadanista tai Ispahanista, Jesdistä tai Kirmanista j.n.e. Kauppiaat ja käsityöläiset ovat myös, samoinkuin Kasvinissa y.m. kaupungeissa, järjestetyt lajinsa ja elinkeinonsa mukaan. Kapeilla käytävillä ovat basaarit yhteydessä karavaaniseraijien kanssa. Karavaaniseraiji ei tässä mielessä merkitse ainoastaan karavaani-asemaa, eli kestikievaritaloa, vaan makasiinia, eli tavaravarastoa. On selvä, että ainoastaan rikkaampien kauppamiesten kannattaa pitää erityistä karavaaniseraijia. Teheranin kauniimmat karavaaniseraijit ovat ne, jotka ovat Emir-basaarin yhteydessä: ne ovat nim. koristetut muhkeilla fajanssi-maalauksilla ja korkokuvilla, niissä on myös kauniita pihoja ja marmori-altaita.

Mainittavin Teheranin kouluista on eräs eurooppalaisesti järjestetty korkeakoulu, jossa 200 oppilasta saattaa opinnoita harjoittaa. Melkein kaikki opettajat ovat eurooppalaisia; siinä opetetaan lääkitystaitoa, fysiikkaa, matematiikkaa, maantietoa, ranskaa, venäjää, englantia, sotatietoa, soitantoa ja maalausta. Tarkoitus on alun pitäen ollut hyvä ja opettajat ovat parhaansa tehneet kiinnittääksensä persialaisia nuorukaisia näihin opintoihin ja tieteisiin, mutta heidän työnsä hedelmä on vähäinen. Tosin joku oppilas vuosien kuluttua menee Parisiin, siellä omin neuvoin opinnoita harjoittaakseen, mutta tällaiset tapaukset eivät ole läheskään yleisiä.

Teheranin moskeet eivät saata lukumäärän tai komeuden puolesta vetää vertoja Ispahanin moskeille, mutta sitä vastoin on Teheranissa suuri paljous teatteria (tekieli), joissa persialaiset muharrem-kuussa viettävät tuota surullista muistoa Alin ja hänen puoluelaistensa häviöstä Kerbelan tappelussa, jossa jedsiläiset voittivat. Lavalla rakennuksen keskessä intoisat näyttelijät esittävät tuimilla liikkeillä, itkulla ja surulauluilla tätä onnetonta tapausta. Alin esittäjällä on irtonainen paperipää, täynnä punattua vettä. Murhaaja syöksee, paljas sapeli kädessään, ja katkaisee yhdellä iskulla tämän pään, joka vierii katsojien joukkoon, niin että verta valuu kaikkialle. Suurempaa näytelmä-luuloittelua ei saata pyytää. Tapahtuukin välistä, niinkuin olen kuullut kerrottavan, että katseliat näin elävän kuvan vaikutuksesta vaihettavat näkemänsä kuvauksen todellisuuteen ja siihen määrin kiihtyvät vimmaiseen raivostukseen, että näytelmän lopussa ahdistavat, jopa iskevät kuoliaaksi Alin murhaajana esiintyneen näytteliän.

Kaunein, mitä Teheranissa on nähtävänä on kuninkaallinen palatsi. Tämä ei ole, niinkuin Euroopassa on tavallista, yksi ainoa rakennus-ryhmä, vaan siihen kuuluu monta pienempää eri rakennusta, jolla kullakin on eri tarkoituksensa. Niin esim. asuu shaahi talvella eräässä, toisessa suvisin, kolmannessa hänen puolisonsa ja näiden orjat ja orjattaret, neljännessä on museo, taulukokoelma ja vastaan-ottosali, viidennessä pitävät ministerit kokouksiansa, j.n.e. Kun ehkä huvittanee lukijaa saada nähdä tätä merkillistä palatsia sisältä, ja kun minä sain tilaisuuden katsella sitä alusta loppuvin asti (paitsi naisten puolta), tahdon lyhyesti kertoa minkänäköisiä palatsin merkillisimmät huoneet olivat ja mitä ne sisälsivät.

Eri palatsit ovat niin sijoitetut, että niiden välille muodostuu neliskulmasia pihoja.

Joka pihan keskellä on suuri vesiallas ja siinä kirkasta, puhdasta vettä, suihkukaivoja, joutsenia ja kultakaloja ja sivuilla on mitä ihanimpia kukka-istutuksia. Pihoissa on aina raikasta ja viileätä, osaksi korkeiden kypressien ja poppelien tähden, jotka antavat suloista varjoa, osaksi myös marmorilla päällystettyjen käytävien vuoksi, jotka kesällä aina pidetään kosteina.

Kun tulin palatsiin, jouduin ensiksi vastaan-ottosaliin, jonka pihanpuolisena seinänä on ainoastaan kaksi mahtavaa pylvästä. Keskellä tämän salin lattiaa on suuri, kallisarvoinen marmorinen valtaistuin, jossa shaahin on tapa istua Uudenvuoden päivänä, hopeakaljaania poltellen; tämän valtaistuimen toi Nadir shaahi valloitetusta Delhistä, Intiasta. Seinät ovat täynnä peiliä ja tauluja, joissa on kuvattuna shaahi Abbas, Nadir-shaahi, Feth Ali shaahi y.m. Persian kuninkaita, istuen valtaistuimella kuninkaallisessa komeudessaan. Viereisessä huoneessa riippuu pari ranskalaista gobeliinimattoa, ne ovat kuningas Ludvikki Fiilipin lahjoittamia. Taulukokoelmana on suuri sali, jossa on mosaikkilattia ja katossa seitsemän säkenöivää lasiruunua, katto muuten on ihan peiliä. Täällä on paljon tauluja, joita Euroopan hallitsiat ovat shaahille lahjoittaneet, m.m. keisari Vilhelmin, Aleksanteri II, Viktor Emanuelin ja Napoleon I kuva, sekä suuri mosaikkitaulu, joka esittää Rooman Kolosseumia. Sitten on useita meri- ja maisemamaalauksia sekä shaahin kuva eri painoksissa ja eri ikäkausilta. Eräällä pöydällä on joukko keinotekoisia lintuja, jotka osaavat laulaa.

Eräässä salissa antaa shaahi syntymäpäivänään päivälliset prinsseille ja eurooppalaisille lähettiläille. Näissä tilaisuuksissa ei hän itse ole saapuvilla, mutta salin lyhyimmässä seinässä on suuri akkuna, joka johtaa pienempään huoneeseen. Täällä istuu shaahi puolisoineen ja katselee vieraitaan päivällisten kestäessä.

Toinenkin valtaistuin on toisessa salissa, jonka lattia on täynnä kallisarvoisia mattoja. Se istuin on päällystetty paksuilla kultalaatoilla, joihin on upotettu ääretön paljous topaasia ja smaragtia.

Muuan pienempi sali, jossa on suuria lasiruunuja katossa, nimitetään shaahin työhuoneeksi. Täällä hänen on tapansa istua tyynyllä lattialla, matalan pöydän ääressä ja kirjoittaa nimensä tärkeisiin asiakirjoihin. Siellä oli suuri hopeainen lipas kirjoitustarpeiden ja kirjepaperien säilyttämiseksi, ja tämän vieressä moniaita persialaisia ja ranskalaisia kirjoja. Muiden koristusten joukossa tässä huoneessa oli erittäin soma valokuva kuningas Oskari II:sta, amiraalinpuvussa.

Kaunein huone shaahin palatsissa on museosali, suuri kuin kirkko ja katto holvimainen. Täällä on osittain lasikaapeissa, osittain pienillä pöydillä kokoelma omituisimpia ja kallisarvoisimpia esineitä. Näistä mainittakoon tuo maankuulu maapallo, noin 75 senttiä läpimitaten, jonka shaahi on teettänyt ja jossa on tiheässä erivärisiä jalokiviä. Niimpä esitetään Afrikan polttavia erämaita rubiineilla, jotka ikäänkuin heijastavat kuumuutta, valtameriä kuvataan asuurisinisillä kivillä ja jääseutuja valkoisilla kristalleilla. Museon muista merkillisyyksistä mainittakoon pari suurta Grönlannin vuorikristallia, joissa on Nbrdenskjöldin nimi, sekä kokoelma valokuvia tämän matkustuksista jäällä; ne on t:ri Hybennet lahjoittanut.

Seiniä kaunistaa suuret vaakunakilvet, katosta riippuu suuren suuria lasiruunuja ja peilikirkkaalla mosaikkilattialla seisoo kaksi riviä kullatuita tuolia, keltaisella silkillä päällystettyinä. Verhojen tupsut ovat puhtaita helmiä ja äärettömän, kallisarvoisia. Komeus tässä salissa on tosiaan hämmästyttävä. Luulee joutuneensa satujen loitsulinnaan. Eikä kuka hyvänsä pääsekkään museota katsomaan; kallis pähkinäpuinen portti on varustettu lukulla ja shaahin sinetillä, jonka ainoastaan hän itse tai ensimmäinen hovimarsalkki saa avata. Kirjastossa on enimmäkseen persialaisia kirjoja, punaisissa kansissa, valkoiset leimat selässä, mutta sitä paitsi on suuri joukko eurooppalaisia loistoteoksia, varsinkin Persiasta; lisäksi kuva- ja karttateoksia, ompa myös pari vuosikertaa ruotsalaista "Familjejournalia", jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut. Shaahia huvitti tämän teoksen kuvat niin että hän antoi t:ri Hybennetin ranskaksi kirjoittaa mitä kuvat merkitsivät.

Viimeiseksi mainittakoon maantieteellinen huone, jonka seinät olivat täynnä Persian karttoja, osaksi englantilaista alkuperää, osaksi alkuperäisiä, osaksi persialaisia jäljennöksiä, myös on siellä kaunis kokoelma saksalaisia korkokarttoja koko maapallosta. Pienellä pöydällä on kaksi maapalloa, joista toinen on lasinen. Tässä huoneessa oleskelee shaahi mielellään ja maantieto on hänen lempiharrastuksiaan. Epäilemättä onkin hän valtakunnassaan paras Iranin ja Keskiaasian maantiedon tuntija.

Eri rakennuksessa on satulahuone, jossa kaikki kuninkaalliset satulat ovat asetettuina; sitte lintuhuone, suuri sali ja siellä kasvavia puita, joiden oksilla runsas paljous persialaisia lintuja lentelee.

Kuninkaan haaremi (persiaksi "enderun") jäi minulta näkemättä, enkä siitä siis saata kertoa. Ulkopuolelta se on yksinkertainen, eikä taida sisäpuoleltakaan ensinkään olla niin ylellinen ja komea, kuin Euroopassa luulotellaan. Varovaisuuden vuoksi on sen ympärillä siellä täällä vahteja.

Palatsin ajoportista vie leveä lehtokuja tykistöpihaan, jonka neljällä puolella on kasarmia ja kanuunavajoja. Keskellä pihaa on lava ja lavalla ne kolme suurta kanuunaa, jotka shaahi Abbas otti portukaalilaisilta.

Muista huomattavista rakennuksista Teheranissa on etupäässä mainittava ulkoasiainministerin palatsi. Runsaasti koristetusta eteissalista tullaan ylös marmorirappuja myöten, jotka ovat punaisien mattojen peitossa, satumaisella komeudella koristettuihin salonkeihin. Merkillisin kuitenkin on se suuri moskee jota Jahija-Khan, ulkoministeri, rakennuttaa ja joka kerran valmiiksi jouduttuansa on oleva suurin Teheranissa. Sitä on rakennettu yhdeksän vuotta, mutta suurellainen se onkin. Ylinnä on mahtava kupukatto, korkeiden minareettitornien ympäröimänä, ja suurta rukoussalia kannattaa 44 pylvästä. Kun ei se vielä ollut valmis, sain minäkin tulla sisälle, mutta jahka se kerran vihitään, ei yksikään uskoton saa sitä pyhää huonetta jalallansa saastuttaa.

Viimeksi tahdon kertoa aivan omituisesta ja huvittavasta laitoksesta, jonka näin Feth Ali shaahin vanhassa, puolittain riutuneessa palatsissa. Palatsin kellarikerroksessa on vesiallas, johon haaremista laskee valkoisista marmorilevyistä tehty kalteva lattia. Kun kuninkaallisten puolisoiden teki mieli virkistävää aamukylpyä, levitettiin soopaa marmorilevyille ja niin liukuivat he liukasta alamaata altaaseen. Ei kaiketi tarvitse sanoa, että shaahi seisoi alhaalla katselemassa. Hybennet ja minäkin koettelimme tätä laitosta ja havaitsimme sen erittäin käytännölliseksi.

KAHDEKSAS LUKU.

Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.

Nasr-ed-Din, Persian hallitsia, syntyi v. 1830 Tabriksessa. Hänen isänsä Mehmed Shaahi, heikko ja tahdoton valtias, joka kokonaan oli ministeriensä johdettavana, ei paljo ensinkään kärsinyt tätä vanhinta poikaansa. Vaikka Nasr-ed-Din osoittautui viisaaksi ja selväjärkiseksi, laiminlyötiin hänen kasvatuksensa kaikin puolin. Näin prinssi kasvoi omin päinsä, ainoastaan muutaman uskollisen ystävän seurassa, jotka tulevaisuudessa toivoivat hyötyvänsä hänen ylenemisestänsä. Hänen tulonsa olivat sangen niukat ja vähenivät vielä enemmän siitä, että se kuvernööri, jonka hallussa ne olivat, usein pisti puolet niistä omaan taskuunsa eikä välistä antanut rahoja ensinkään. Kerrotaan prinssin toisinaan olleen niin tyhjän, että hänen jokapäiväisiin menoihin täytyi lainata seuralaisiltaan.

Jokainen persialainen kruununprinssi nimitetään täysi-ikäisenä Aderbeidshanin maakunnan kuvernööriksi, hallintopaikkana Tabris. Siellä vietti Nasr-ed-Dinkin nuoruudenikänsä ja siellä sai hän 15 p. lokak. 1848 lennätin tuoman tiedon isänsä kuolemasta. Nyt oli kysymys, tuleeko Nasr-ed-Dinistä hallitsia vai eikö, sillä monta kruunun pyytäjää oli jo ilmestynyt, olipa jo eräskin Kasvinissa huudattanut itsensä kuninkaaksi. Saadakseen vaatimuksensa tunnustetuksi, vaadittiin etupäässä sotajoukkoa, ja sen asettamiseksi tarvittiin varoja, mutta näitäpä juuri prinssiltä puuttuikin. Tästä tukalasta tilasta pelasti prinssin eräs hänen ystävistään, nimeltä Mirtsa Tagi, mies tunnettu viisaudestaan ja rohkeudestaan. Hän oli ennen asunut Ertserumissa, jossa hänellä oli monta ystävää, ja näitten puoleen kääntyi hän nyt, pyytäen niin suuren summan lainaksi, että sillä voitiin varustaa pieni sotajoukko. Tämän kanssa prinssi nyt marssi Teheraniin, joka heti avasi porttinsa hänelle ja tunnusti hänet valtakunnan kuninkaaksi. Kun sitte ne muut kruunun pyytäjät oli vangittu ja tieltä pois raivattu, näytti siltä, kuin kruunu nyt pysyisi järkähtymättömästi nuoren kuninkaan päässä. Mutta hän ei osoittanut minkäänlaista kykyä hallitsiana tahi valtiomiehenä. Kun ministerit esittivät valtakunnan tärkeitä asioita, istui hän usein puhellen ihan toisia asioita tahi nauroi tuon tahi tämän lausunnolle tai ulkonäölle. Tämän johdosta sai hän monta vihollista, ja kapina oli jo puhkeamaisillaan, kun hänet taas pelasti Mirtsa Tagi, joka silloin oli suurvisiirinä, tämän onnistui tukehuttaa alkava kapinan henki. Kuningas alkoi sentähden yhä enemmän luottaa suosikkiinsa tuhlaten hänelle suosionosoituksia ja naitti hänelle nuoren sisarensa Melik-tsadehin. Seurauksena tästä kaikesta oli kuitenkin se, että Mirtsa Tagin vihollisten luku kasvoi päivä päivältä; häntä kadehdittiin yleisesti ja hänet päätettiin kukistaa. Nyt kerrottiin shaahille, että suurvisiiri salaa tavoitteli kruunua. Shaahi, joka täydellisesti tajusi emiirin suuret ansiot, ei aluksi tahtonut uskoa tuota panettelua, mutta lopuksi onnistuivat kadehtiat puuhissaan. Erään kerran kun pelko ja epäilys valtasi Nasr-ed-Dininin antoi hän käskyn suurvisiirin kuolemasta 24 tunnin kuluessa. Tämän piti itse saada valita kolmesta kuolemantavasta yhden: mestauksen, myrkytyksen tahi valtimon avaamisen. Emiiri Mirtsa Tagi, joka silloin oli Kashanissa, istui shakkipelin ääressä, kun pyöveli äkkiä ilmestyi, kertoen shaahin lähettäneen hänet surmaamaan. Emiiri ei näyttänyt ensinkään hämmästyneeltä, vaan pyysi sangen levollisesti saada ensin lopettaa pelin. Sitte hän nousi ja antoi lämpymässä kylvyssä avata valtimonsa.

Tällä välin oli shaahin tunto herännyt. Hän oli muistellut emiirin hänelle osoittamia suuria palveluksia, hän katui väärää käskyänsä ja lähetti lennätin estämään pyövelin tointa. Mutta se oli jo myöhäistä; emiiri oli jo kuollut. Kerrotaan, että shaahi, tästä tiedon saatuaan, oli katumuksesta ja toivottomuudesta ihan menehtyä, ja että hänen raivonsa kohdistui pyöveliin, joka heti mestattiin. Sittemmin taisi hän aina katua tätä tekoa, eikä hänen suustaan koskaan kuultu emiirin nimeä. Kun joka muu sitä mainitsi, synkistyivät shaahin kasvot ja hän siirsi keskustelun muille aloille.

Shaahin korkein pyrintö on aina ollut päästä Pietari Suuren, Kaarle XII:n tahi Napoleonin vertaiseksi. Näitten kolmen hallitsian historia on käännetty Persian kielelle ja se oli ennen shaahin rakkainta lukemista. Hänen politiikansa tähtää valtakunnan rajojen laajentamista ja valtiolle sen laveuden hankkimista, mikä oli Kyyroksen aikana. Tässä tarkoituksessa varustettiin, varsinkin aikaisempina hallitusvuosina, useita sotaretkiä, joista retket Merviä ja Bender Abbasta vastaan olivat onnellisimmat. Samasta syystä uhrattiin suurempia summia sotavoiman vahvistamiseksi, kuin monelle muulle hankkeelle, joka olisi maan hyvinvoinnille paljon tärkeämpi ollut.

Nasr-ed-Din shaahilla oli majesteetillinen ja kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Kasvon-piirteensä olivat terävät ja tarmokkaat, tummat silmänsä vakoilevaiset ja valppaat, silmäkulmat tuuheat ja kotkannenä ilmaisivat hänen turkkilaista alkuperäänsä; suu pieni ja suurimmaksi osaksi mustan alasriippuvan huuliparran peitossa. Kädet hienot ja sirot ja koko vartalo sopusuhtainen ja voimakas. Sääret sitävastoin heikot ja käynti sen vuoksi huonoa; mutta ratsunsa selässä oli hänen ryhtinsä majesteetillinen ja vakava. Ymmärryksen puolesta oli shaahi hyvin lahjakas. Paitsi turkkia, joka on hänen äidinkielensä, puhuu hän myös persiaa, ja ranskaan on hän niin perehtynyt, että hän ei ainoastaan puhu ja kirjoita tätä kieltä, vaan hän on myös kirjoittanut persialais-ranskalaisen sanakirjan. Muista teoksista, jotka ovat shaahin kynästä lähteneet, mainittakoon kertomukset hänen eurooppalaisista matkoistaan v. 1873 ja 1878. Kun minä olin Teheranissa, pisti yhtäkkiä shaahin päähän oppia saksaa. Erään saksalaisen upseerin piti rupeaman hänen opettajaksensa. Kun tämä määrätyllä ajalla saapui shaahin luo, saksalainen kielioppi kädessä, kysyi tämä lyhyellä tavallaan: "mitä sinulla siinä on?" "Saksalainen oppikirja, teidän majesteettinne", vastasi upseeri. "Anna tänne se", huudahti shaahi, avasi kirjan ja osoittaen erästä sanaa keskellä sivua, kysyi hän: "mitä tuossa sanotaan?" Upseerin vastattua sulki shaahi kirjan, antoi sen takaisin sanoen: "kiitos, riittää täksi päiväksi, saat mennä!"

Runojen kirjoittamisesta on shaahi erittäin huvitettu, ja siinä hän kuuluu kutakuinkin onnistuneenkin. Kun hän oli jotakin kirjoittanut, näytti hän sen ministereillensä, joiden luonnollinen velvollisuus oli kehua sen älykästä sisällystä. Shaahi piirtää myös ja piirustuksensa aiheeksi valitsee hän useimmiten ministerinsä, joitten ivakuvat sitte kiertelevät koko hovissa yleisen naurun esineinä.

Nasr-ed-Dinin laiminlyödyn kasvatuksen seuraukseksi luetaan se, että hän luotti ainoastaan itseensä ja harvoin antoi luottamustansa muille. Ollen epäluuloinen ja varovainen, hän vieraissa kasvoissa näki salamurhaajan, joka hänen henkeänsä vaani. Tämän epäluulon aiheena on muuan tapaus hänen hallituksensa alkuaikoina.

Eräs seidi (profeetan jälkeläinen) nimeltä Babeddin oli ilmestynyt, kieltänyt koraanin ja kirjoittanut uuden uskonopin, joka oli saanut monta tunnustajaa, varsinkin Masenderanissa ja Shiratsin tienoilla. Kun tuo lahko yhä enemmän levisi, katsoi shaahi sen aikaa myöden saattavan käydä valtiollisesti vaaralliseksi ja päätti hävittää Babit, jolla nimellä uuden opin tunnustajia nimitettiin. Babeddin vangittiin ja piti ammuttaman. Komppania sotamiehiä asetettiin riviin, ja kun he komennon mukaan olivat ampuneet, havaittiin, ettei yksikään luoti ollut sattunut, arvattavasti sentähden, että sotamiehet pitivät Babeddinia pyhänä ihmisenä ja kaiketi tahallaan ampuivat sivutse. Ja kruutin savussa katosi Babeddin maanalaiseen kanavaan ja hänet olisi varmaan julistettu pyhimykseksi, jos ei hän olisi ollut niin epäviisas, että kömpi kanavan toisesta päästä ylös ilmoille. Siinä hän otettiin kiinni ja ammuttiin. Tästä suuttuneina päättivät babit kostaa profeettansa häpeällisen kuoleman, ja kun shaahi eräänä päivänä oli retkeilyllä vuoristossa, muutama satakunta miestä muassaan, hyökkäsi kolme babia vuorenrotkosta. Yksi niistä ampui muutaman pistoolinlaukauksen shaahia vastaan, joka helposti haavoitettuna putosi hevosenselästä. Nämät kolme miestä mestattiin, mutta tästä hetkestä kävi shaahi varovaisemmaksi. Hän ei päästänyt ketään lähestymään ampumamatkan päähän, ja sentähden muodostettiin ferrashi-joukko, jonka tehtävänä oli pitää kansaa kohtuullisen matkan päässä shaahista.

Nasr-ed-Din oleskeli talvikaudet palatsissaan Teheranissa, mutta leudomman ilman tultua jätti hän pääkaupungin helteisen ja epäterveellisen ilman, hengittääksensä puhtaampaa ilmaa jossakin Teheranin läheisissä huvilinnoissa. Ensiksi lähdettiin koko hovin kanssa muutamaksi viikoksi Kasr-i-Kadjariin tahi Niaveraniin,[15] ja sitten Dooshan Tepeen. Viimemainittu linna, jossa hän mieluimmin oleskeli, on tunnin matkan päässä Teheranista itään, tasangolta jyrkästi nousevalla kukkulalla, josta on laaja näköala yli koko seudun ja pääkaupungin. Kukkulan alapuolella leviää suuremmoinen puutarha, jossa on runsaasti kypressipuita ja kukkapenkkejä; sen läpi juoksee joukko muuratuita kirkasvetisiä kanavia. Puutarhan keskellä on huvimaja, jonka lasitetussa kivilattiassa on runsaasti mosaikkikoristeita ja jonka seinät ja katto on koristettu tuhansilla pienillä kolmikulmaisilla lasilevyillä; valon heijastus näistä on varsin erinomainen. Tässä huvimajassa istueli shaahi usein tupakkia polttaen, teetä juoden tahi virvokkeita nauttien. Toisessa paikassa puistoa on eläintarha. Katsojan huomio kiintyy täällä varsinkin kymmenkuntaan suureen ruskeaharjaiseen Arabistanin jalopeuraan, sekä tavattoman suuriin kuningastiikereihin Masenderanin metsistä. Useat näistä ovat ministerien tahi kamariherrojen lahjoittamia, jotka, kun tahtovat shaahilta jotakin pyytää tahi pyrkivät hänen suosioonsa, lahjoittavat hänelle jalopeuran tahi tiikerin, ja tämmöinen lahja kuuluu olevan itsevaltiaalle erittäin mieluinen. Itse hän ei suinkaan pelkää tiikerijahdin vaaroja.

Kesäkuun lopussa matkustaa shaahi joka vuosi vuorille. Jo kuukautta ennen tehdään suuria varustuksia ja valmistuksia tätä retkeä varten. Toista tuhatta muulia tarvitaan vetämään kaikkia niitä tavaroita, jotka shaahi vie muassansa. Raudoitetuissa laatikoissa säilytetään pöytäastioita, vaatteita ja mattoja; mukaan viedään myös telttoja shaahille ja hänen palvelioillensa. Retkeen ottavat osaa shaahin lääkärit, joista etevimmät ovat tohtorit Tholotsan ja Hybennet, kamariherroja ja kamaripalvelioita, juomanlaskija, pääkokki, hovirunoilia, historiankirjoittaja, valokuvaaja — jonka aina täytyy olla saatavissa, sillä kun shaahi ratsastaa kauniin maiseman ohi, antaa hän heti valokuvata sen — tähän tulee vielä lisäksi hovi tähtientutkia, tulkki, paasit ja ferrashit, jotka lepopaikoissa pystyttävät teltan, sekä vihdoin nenäliinankantaja, jolla aina on tusina nenäliinoja varattuna, näistä hän tarpeen tullessa antaa yhden herrallensa, joka on liiaksi korkea kantamaan niin jokapäiväistä esinettä omassa taskussaan, eikä myös voi käyttää samaa nenäliinaa muuta kuin yhden kerran. Puolisot sitävastoin eivät saa seurata muassa, korkeintaan se, jolla sillä hetkellä on etusija shaahin huikentelevaisessa sydämmessä.

Kun tämä pitkä retkikunta, jota Niaveran linnassa varustellaan, vihdoinkin on valmis, lähtee se vuorille päin liikkeelle, mutta se tapahtuu niin hitaasti, että harvoin ehditään kulkea enemmän kuin peninkulma päivässä. Matkan ensimmäinen päämaali on tavallisesti Lar-niminen ihana laakso, jonka läpi juoksee samanniminen kalarikas joki. Tänne pysähtyy kuninkaallinen retkikunta pariksi viikkoa ja jatkaa sitten matkaa toisinaan tähän, toisinaan tuohon suuntaan.

Ensimmäisenä ratsastaa tavallisesti shaahi omaistensa ympäröimänä. Muu seurue tulee perästä sopivassa etäisyydessä, eivätkä saa pystyttää telttaansa shaahin teltan lähelle. Jos shaahi esim. tahtoo puhutella jotakuta lääkäriä, lähetetään lennätti käskemään tätä heti lähtemään tahi kiiruhtamaan matkaansa, joutuakseen määrätyllä ajalla shaahin luokse.

Shaahi määrää itse mihin leiriydytään ja nyt saavat ferrashit pitää kiirettä, sillä parissa minuutissa täytyy suuren punaisen teltan olla pystyssä, lattian mattoinensa levitetyn sekä tyynyjen ja mattojen olla kunnossa. Jos seutu on viehättävä, viivytään samalla paikalla useita vuorokausia. Sateisella ja kostealla säällä ei käytetä telttaa, vaan sen sijaan pientä kahdeksankulmaista tolpilla lepäävää puumajaa maan kosteuden välttämiseksi.

Näillä matkoilla on metsästys shaahin suurimpana huvituksena. Mukana seuraavat sotamiehet ja ferrashit tekevät ajoväen virkaa, ajamalla otusta sille paikalle, jossa hallitsia ja metsästykseen kutsutut vieraat odottavat. Kun otus, olkoon se sitte karhu, argali tahi jänis, juoksee ylhäisten metsästäjien lymypaikan ohi, paukahtaa usea laukaus ja eläin kaatuu. Tietysti se aina on shaahin luoti, joka osui. Linnustamassa ollessa ei saa kukaan muu ampua kuin shaahi itse. Mutta koska olisi ennen kuulumatonta ja mahdotonta, että kuningas ampuisi harhaan, niin on aina myötäseuraavilla palvelioilla ennen ammutuita lintuja metsästyslaukuissaan, niin että jos kuninkaallinen pyssy on laukaissut syrjään, tulee yksi palvelioista juosten pensastosta tuoden tuon muka ammutun linnun ja tämä antaa usein aihetta sangen naurettaviin kohtauksiin. Tapahtuu esim. että shaahi on tähdännyt teertä ja että ferrashi, jolla ei ole muuta lintua käsillä, tulee juosten metsäkyyhkynen kädessä onnitellen shaahia onnellisesta laukauksesta, tahi että laukauksen perästä tulee kaksi palveliaa juosten, kullakin lintu kädessä.

Lukuunottamatta tätä omituista metsästystapaa, on Nas-red-Din shaahi taitava metsästäjä; varsinkin jos on kysymyksessä virmalla hevosella vainota pakenevaa otusta raivaamattomilla vuoripoluilla, on muulla metsästysseuralla vaikea seurata häntä. Hän ratsastaa erittäin hyvin ja varmasti eikä pelkää laukata ammottavan kuilun yli, mutta jos hevonen sattuisi kompastumaan tahi kaatumaan kuningasten kuninkaan kanssa, niin ovat sen päivät luetut — se teurastetaan paikalla ja shaahi istuu uudelle hevoselle, jota pidetään varalla. Jos hevonen sitä vastoin osoittautuu rohkeaksi ja vikkeläksi, saa se yhtäkyllin armonosoituksia. Olempa kuullut kerrottavan, vaikk'en tiedä taata kertomuksen todenperäisyyttä — että eräs hevonen, joka oli ansainnut shaahin erityisen kiitollisuuden, nimitettiin kenraaliksi armeijassa, jommoisena sillä aina oli neljä ajutanttia sivullaan, nautti erityistä eläkettä ja söi hopea-astiasta, tulipa vielä auringon ja jalopeuran ritariston komentajaksi. Kaikkiin juhlasaattoihin otti tämä hevos-kenraali osaa, ajutanttiensa ympäröimänä, mutta historia ei mainitse oliko se kenraalin univormussa.

Metsästyksen loputtua jakelee shaahi saadut otukset ministereille ja muille korkeille herroille ja lähettää joskus jäniksen jollekin eurooppalaiselle lähettiläälle. Tämmöiset lahjat pidetään tosin erityisinä armon-osoituksina, mutta ne tulevat kalliiksi, jos niitä usein tulee, sillä vastaanottaja on velvollinen antamaan shaahille paljon kallisarvoisemman vastalahjan.

Polak kertoo, että jos shaahi epäonnistuneen metsästyksen perästä on huonolla tuulella, niin pannaan yhtäkkiä toimeen tekometsästys, häntä virkistääkseen. Kerrotaan, että leopaarti on näyttäytynyt läheisessä pensaikossa ja heti lähetetään kaikille suunnille metsästäjiä saartamaan petoa. Shaahi varustaa itselleen ampuma-aseita ja kiirehtii mainitulle paikalle. Hetken kestäneen tekoajon perästä sanoo joku metsästäjistä nähneensä leopaardin rikkoneen ketjun ja kadonneen laaksoon päin. Tämmöiset petokset ovat niitä asioita, joita shaahi ei saa huomata.

Kuvernöörit ja maakuntien kansa ovat sangen tyytymättömiä kuninkaallisiin matkoihin, sillä kun shaahi käy jossakin maakunnan kaupungissa, täytyy kuvernöörin olla häntä vastassa kaupungin portilla ja ojentaa hänelle kukkurainen lautanen kultarahoja. Tämä rahasumma kerätään väestöltä. Kun sentähden jossakin maakunnassa saadaan kuulla shaahin aikovan tulla sinne vierailemaan, on pelästys yleinen ja väestö lahjoo shaahin ympäristön taivuttamaan häntä matkustamaan jollekin muulle suunnalle. Nyt kerrotaan shaahille, että kysymyksessä olevassa maakunnassa parastaikaa raivoo nälänhätä tahi koleera, ja että sentähden olisi parempi matkustaa muualle. Joku aika sitten antoi shaahi perustaa teariinikynttilätehtaan heti Teheranin ulkopuolelle. Liikettä hoidettiin kuitenkin huonosti ja se meni pian myttyyn, mutta kun kuningas ajoi ohi, asetettiin akkunoihin basaareista ostetuita kynttilöitä ja savupiipuissa sytytettiin kuivia olkia, jotta näyttäisi siltä kuin tehtaassa työskenneltäisiin. Kerran sanoi shaahi johtajalle seuraavana päivänä käyvänsä laitosta katsomassa. "Tervetuloa, teidän majesteettinne", vastasi tämä, mutta ennenkuin shaahi seuraavana päivänä oli jättänyt palatsin, sai hän sanoman, että eräs höyrypannu tehtaassa oli rikki räjähtämäisillään. Shaahi piti silloin viisaimpana jättää koko käynnin. Katsokaamme nyt miten Persian shaahi viettää talvipäivän pääkaupungissaan. Kello 9 tahi 10 jättää hän haareminsa hämärät huoneet ja astuu palatsin saleihin. Silloin hän käskee tuoda teetä. Tämä käsky annetaan eräälle kamariherralle, mutta koska hän on liiaksi korkea-arvoinen puhutellakseen kokkia, käskee hän vuorostansa kamaripalvelijaa, tämä taas antaa käskyn vielä alhaisemmalle henkilölle j.n.e. joten tämä käsky kulkee viiden, kuuden suun kautta, ennenkuin se saapuu määräpaikkaansa, kokille, jolla tietysti jo on teekannu valmiina, sillä ei hän saata tietää milloin hänen majesteettinsa suvaitsee nousta. Kello 11 syöpi shaahi suurusta, jolla ajalla tohtori Tholotsan lukee ääneensä viimeiset ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet; erittäin on shaahin huomio kiintynyt siihen, mitä Euroopassa ajatellaan tahi puhutaan hänestä ja hänen valtakunnastaan. Iltapäivällä lähtee hän ajelulle vaunuissa tahi ratsulla, tarkastaa sotamiehiä, katselee heidän ohikulkuansa, allekirjoittaa hallitusasiakirjoja y.m.s. tahi viettää hän aikaansa piirtämällä tahi shakin peluulla. Eräänä päivänä, kun lammikot palatsin puutarhassa, vastoin tavallisuutta, olivat jäätyneet, käski shaahi t:ri Hybennetin näyttää, kuinka luistellaan. Hybennet luisteli edes takaisin shaahin suureksi huviksi ja hetken perästä käski tämä suurvisiirin ottamaan luistimet jalkoihinsa ja koettelemaan niitä. Tämä ensin turhaan ponnisteli pysyäkseen pystyssä, mutta se ei onnistunut, vaan hän heitti kuperkeikkaa jäälle. Tämä huvitti niin shaahia, että hän tarvitsi pitkän ajan tointuakseen naurustaan.

Päivällistään syö shaahi klo 7 i.p. Hän istuu silloin patjalla, jalat ristissä. Ruokalajit, jotka asetetaan matalalle pöydälle, kannetaan sisälle kaikki yhtaikaa, paitsi kananpojat, jotka tuodaan viimeiseksi, etteivät jähtyisi, jossa tapauksessa ne hyljätään ja tuodaan uusia. Vateja peittää suuret sinetillä varustetut hopeakuvut ja ylikokki on itse pöydässä läsnä rikkomassa sinettiä ja maistamassa joka ruokalajia, ennenkuin shaahi siitä syö, vakuuttaaksensa häntä siitä, ettei tarvitse myrkytystä pelätä. Muuten ei katsota ketään niin korkeasäätyiseksi, että saisi syödä shaahin rinnalla. Tavallisimmat ruokalajit ovat kanan-poikia, pillavia (erästä kokkaa riisisuurimoista, rusinoista, luumuista ja hienonnetusta lihasta ja tämä kaikki valettu voilla tahi lampaantalilla) lisäksi kebab eli vartailla paistettuja lihaviipaleita, piimää, hedelmiä, mieluummin appelsiinia ja viimeksi makeisia. Päivällisen jälestä tuodaan lämmintä vettä hopeakulhoissa käsien ja suun pesemiseksi. Vaikka shaahi siis on yksin pöydässä ei tuoda ruokaa pienissä annoksissa, vaan suuret kukkurapää vadit. Syynä siihen on se, ettei hovilla, korkeimmista hoviherroista aina tallirenkeihin asti, ole erityistä ruuanlaitosta. Kun shaahi on syönyt, kannetaan vielä täydet vadit pois, matto levitetään johonkin käytävään tahi etehiseen ja korkeat herrat syövät siitä, mitä shaahi jätti. Kun nämät ovat syöneet, tulee toinen arvoluokka, ja sen jälestä toinen vielä alhaisempi j.n.e, aina tallirenkeihin asti. Tämäkin on yksi keino myrkyttämisen estämiseksi, sillä jos yksi ruokalaji olisi myrkytetty, olisi se koko hovin loppu.

Shaahin puolisot ovat osaksi prinsessoja ja osaksi kansan tyttäriä. Edelliset ovat laillisia, nimeltä "akdi", jälkimmäiset "sighe." Laillisia puolisoita on neljä, polveutuen Feth Ali shaahista; laittomien luku on sitä vastoin paljon suurempi. Ne valitaan, niinkuin sanottu, kansasta ja ovat suurimmaksi osaksi Teheranista ja Tabriksesta. Muutamia on shaahi saanut lahjaksi Shiratsista.

Kuninkaallisten puolisojen asema on kaikkea muuta kuin kadehdittava. He elävät täydellisesti erotettuna ulkomaailmasta ja viettävät surullista ja yksitoikkoista elämää haaremin helteisessä ilmassa; eivätkä he sielläkään ole vapaita, vaan heitä ympäröi orjatarjoukko ja tunkeilevaiset eunukit, jotka vakoilevat jokaista liikettä ja joka sanaa. Luulisi kuninkaan haaremin olevan oikean taikalinnan, täynnä komeutta ja paratiisin ihanuutta, mutta niin ei liene ensinkään laita. Päinvastoin asuvat nämät onnettomat naiset sangen köyhästi, yksinkertaisesti ja se summa, joka kuukausittain määrätään heitä varten, ei riitä läheskään, varsinkin jos ottaa lukuun, että Persian naiset sangen mielellään käyttävät hienoja, kalliita pukuja, helmineen ja jalokivineen sekä koristavat itsensä helminauhoilla, kultasormuksilla ja rannerenkailla. Sitä paitsi täytyy heidän itse ylläpitää orjansa ja orjattarensa; kullakin on nim. palvelijansa voidakseen olla jossakin yhteydessä ulkomaailman, varsinkin omaistensa ja sukulaistensa kanssa. Sillä puolisolla, joka kulloinkin on shaahin suosikki, on paljon paremmin kuin muilla; ja laillisista puolisoista on sillä, jolla on onni olla kruunun-perillisen äiti, omat huoneensa eikä hän ole niin riippuvainen haaremin ankarista säännöistä.

Se puoliso, jolla ei ole lapsia, tahi jonka lapset ovat kuolleet, on melkein varma siitä, että hän joutuu epäsuosioon ja pian poistetaan haaremista. Ompa useita esimerkkejä siitä, että nainen, joka synnytti shaahille useita poikia, mutta sairauden kautta ne kadotti, syöstiin onnen kukkuloilta syvimpään kurjuuteen, tai tuli hänestä parturin tahi päiväläisen vaimo. Mutta ei kukaan saata olla varma hovin vakoilevista silmistä; jokainen erityisesti kaunis nuori tyttö seisoo jo toisella jalallaan haaremin kynnyksellä, eikä kukaan persialainen, olkoompa kuinka korkea hyvänsä, uskalla kieltää, kun shaahi pyytää hänen tyttärensä kättä. On kummallista, että muhamettilaista mustasukkaisuutta ei ole ollenkaan olemassa kun on kysymys kuninkaasta. Päinvastoin pitävät persialaiset erityisen lempeyden ja armon osoitteena sen, että shaahi on näyttänyt huomiota heidän puolisoilleen, ja kun kuningattarilla on haaremijuhlia, kilpailevat sinne kutsuttujen vaimojen miehet koristaessaan kukin puolisoansa kalliimmilla kankailla ja helyillä herättääksensä shaahin huomiota. Joka tällä tavalla joutuu shaahin pateisiin, hänellä on suorin tie valtion korkeimpiin virkoihin.

Persian naisen kukoistusaika on lyhyt. Yhdeksän ensimmäistä vuotta ovat hänen elämänsä onnellisimmat, sillä silloin hän on vapaa, ja saa käydä hunnuttomana kaduilla. Yhdeksän vuotta täytettyään, kantaa hän huntua ja yhdentoista vuotiaana on hän täyskasvanut ja valmis avioliittoon. Viidentoista vuotiaana on hän täydessä kukoistuksessaan, joka kestää viidenkolmatta vuoteen, mutta sitten katoaa nuoruus ja kauneus, silloin alkaa kukka kuihtua ja jokainen seuraava vuosi jättää uuden rypyn noihin ennen niin tasaisiin ja pyöreihin piirteisiin. Ennen niin viehättävä olento unhotetaan ja halveksitaan, ei häntä kukaan puhuttele, häntä ei kukaan katso, hän on täydellisesti jätetty itsekseen ja suuttuu pian elämäänsä. Moni persialainen nainen on kuollut mielipahasta ja surusta.

Shaahin pojat kasvatetaan haaremissa, kunnes ovat viiden vuoden vanhat. Sitten joutuvat he kuvernöörin ohjattaviksi, jonka tulee opettaa heitä ja ohjata heitä hienoon käytöstapaan. Useimmat prinssit eivät kuitenkaan joudu tähän ikään, vaan kuolevat jo ensi vuodella. Kun Polak lähti Persiasta (v. 1860 paikoilla) oli shaahilla ollut 34 lasta, joista oli vaan 9 elossa, ja toinen kruunun-prinssi toisensa perästä oli kuollut, muutama koleeraan, muutama — myrkytykseen. Ei kuulu nim. olevan epätavallista, että se puolisoista, joka on joutunut monien prinssien äidiksi, siihen määrään herättää muitten kateutta ja mustasukkaisuutta, että he, kukistaaksensa tuota onnellista, tappavat myrkyllä hänen lapsensa. Täten taistellaan haaremin muurien sisäpuolella moni taistelu elämästä ja kuolemasta, kamalimmat näytelmät ja juonet taitavat siellä kuulua päiväjärjestykseen ja murheellisinta on, ettei shaahi vähintäkään huoli siitä kuolevatko vai elävätkö hänen lapsensa, tahi elävätkö hänen puolisonsa sovussa vai riitelevätkö he; kuuluu päinvastoin huvittavan häntä nähdä heidän tappelevan ja torailevan. Kun shaahi käy katsomassa jo ennen mainituita näytelmiä, joita näytellään Alin kuoleman muistoksi, huvittaa häntä paljon enemmän riidan nostaminen puolisojensa kesken kuin näytelmän katseleminen. Kerrotaan, että hän joskus antaa jonkun eunukin viskellä papuja tahi pähkinöitä jonkin naisen päähän, joka silloin, luullen jonkun hänen onnettomuuden sisaristaan tahtovan häntä loukata, alkaa säälimättömästi naapureitaan muokata. Yhtäkkiä on tappelu täydessä vauhdissa ja shaahilla on mahdottoman hauskaa.

Shaahi ei erittäin rakasta kruunun-perillistä, Tabriksen kenraalikuvernööriä, Veliadia, joka onkin ymmärryksensä puolesta huonolahjainen. Hänen vanhempi veljensä, Sel-i-Sultan, Ispahanin kenraalikuvernööri, on laittoman puolison poika, eikä hänellä sentähden ole oikeutta kruunuun. Veliad ei olekaan juuri kansan suosiossa, mutta Sel-i-Sultan on sekä kunnioitettu että pelätty, viisaan ja tarmokkaan hallituksensa tähden. Hän on syntynyt v. 1851, pieni ja paksu ja muuten isänsä näköinen. Ispahanin kuvernöörinä on hänellä melkein puolet sotaväestä komennossaan, ja on hyvin luultavaa, että hänestä tulee vaarallinen kilpailia Veliadille. Hänen likeisimmät seuralaisensa ovat enimmäkseen eurooppalaisia, hän ihailee eurooppalaisia keksintöjä ja laitoksia, ja pukeutuu mieluummin preussilaiseen univormuun, kaski päässä.

(Shaahi Nasr-ed-Din sai babeilta surmansa 1897 ja hänen jälkeensä tuli
Persian hallitsiaksi shaahi Mutsoff-er-ed-Din, synt. 1853.)

Kolmas poika on tuo jo ennenmainittu sotaministeri, Neib-us-Sultaneh, jota shaahi on kunnioittanut tuolla vaarallisella arvonimellä: prinssi-hallisija. Shaahin kuolema epäilemättä antaa aihetta katkeriin sisällisiin otteluihin, jotka luultavasti päättyvät siten, että se prinsseistä, jolla on suurin sotavoima puolellansa, pääsee voitolle ja tulee kuninkaaksi ja sittemmin tappaa, tai ajaa maanpakoon veljensä. Veliadilla on kuitenkin yksi suuri etu: Venäjä on häneen enimmän mieltynyt, juuri sentähden, että hän on heikko ja yksinkertainen ja hänestä luullaan saatavan helposti ohjattava ase venäläisten valtiomiesten käsissä.

Shaahin valta on rajaton. Maan kohtalot ovat hänen käsissään ja hänen oikkujensa ohjattavina, ja yksityisenkin vaiheet riippuvat hänestä, sillä hän on kaikkien persialaisten ensimmäinen perillinen. Kun joku hänen alamaisistaan kuolee, olkoonpa hän sitte ministeri tahi käsityöläinen, on shaahilla ensin oikeus valita, mitä hän haluaa itsellensä vainajan omaisuudesta, ennenkuin jälkeenjääneet saavat vaatia oikeuksiansa. Joskus ei tarvitse rikkaan miehen kuollakaan, kun shaahi panee hänen omaisuutensa takavarikkoon; hän ei ole eläessäänkään varma omaisuudestansa. Jos esim. shaahi on tervehtimässä jotakin ministeriänsä ja sattuu näkemään parin kauniita vaaseja etehisessä, niin tarvitsee hänen vaan mennä katselemaan niitä läheltä, ja siitä tulee omistajan ymmärtää, että se merkitsee: "minä tahdon ne", Ja jos hänen katseensa jossakin salissa sattuu johonkin kauniiseen lasiruunuun katossa ja hän ihmettelee sen hienoa tekoa, niin on ruunu silmänräpäyksessä lähetettävä palatsiin. Onneton se ministeri, joka tätä tavatonta tapaa ei noudata, hän ei tule pitkäikäiseksi virassaan. On monta esimerkkiä siitä, että ministeri sangen vähäpätöisestä syystä on lähetetty kaukaiseen maakuntaan, hoitamaan mitätöntä virkaa ja shaahi on anastanut koko hänen omaisuutensa valtionrahastoon.

Shaahin valta on siis kyllä rajaton, mutta oikeastaan ministerit hallitsevat, vaikka shaahin kuitenkin tulee hyväksyä heidän päätöksensä, ennenkuin ne saavat astua voimaan. Usein allekirjoittaa hän asetuksia, joita hän ei ole lukenutkaan. Neuvonantajilla ei ole mitään vaikutusta shaahiin, joka voi millä hetkellä hyväänsä kukistaa ministeristön. Lukuunottamatta kaikkia näitä omituisuuksia ja jätteitä muinaisaasialaisista tavoista, saattaa syyllä sanoa, että Nasr-ed-Din shaahin hallitus hänen lähimpiin edelläkävijöihinsä verrattuna on erittäin ansiokas. Sydämmestään harrastaa hän maan ja kansan vaurastumista ja edistystä. Hänen molemmat eurooppalaiset matkansa varsinkin ovat avanneet hänen silmänsä huomaamaan tämän asian tärkeyttä. Enimmän harrastaa hän sotaväen uudestaan järjestämistä, uusien teitten perustamista ja pääkaupungin kaunistamista. Varsinkin Elbursissa sekä Teheranin ja Meshedin välillä on uusia teitä rakennettu. Teheranissa on kadut järjestetty, laveita puutarhoja istutettu, ja siten on tästä kurjuuden ja myrkyllisyyden pesästä tehty verrattain siedettävä olopaikka. Shaahi tahtoo maan parasta, hän tahtoo sen edistyvän sekä sisällisessä hyvinvoinnissa, että suhteissaan ulkomaisiin valtoihin, mutta hän on harrastuksissaan yksin, sillä häntä ympäröi joukko juonittelevia hovimiehiä ja onnenonkijoita, jotka ajattelevat ainoastaan omia etujaan.

Teheranissa löytyy kuitenkin mies, joka on shaahia paljon lähempänä kuin sekä ministerit että prinsit ja lähettiläät, ja se on hänen ensimmäinen henkilääkärinsä, ranskalainen tohtori Tholotsan.

Tämä mies, joka ennen oli pataljoonanlääkäri ranskalaisessa armeijassa, on palvellut shaahia 30 vuotta; tämä on todistus siitä suuresta luottamuksesta, jota hän korkealta potilaaltaan nauttii. Syystä saattaa sanoa, ettei shaahin jälestä kenelläkään ole enemmän sanottavaa Persiassa kuin t:ri Tholotsanilla, sillä hänen onnistuneet parannuskeinonsa ja leikkauksensa ovat vaikuttaneet sen, ettei shaahi enää voi olla ilman häntä, vaan tahtoo aina nähdä hänet läheisyydessään, niin ehkäpä uskoo shaahi että hänen elämänsä on t:ri Tholotsanin käsissä, ja että hänen päiviensä luku riippuu tämän tahdosta. Mutta tutkijanakin on t:ri Tholotsan paljon aikaansaanut ja hänen tieteellisiä ja kirjallisia harrastuksiaan on helppo huomata, jos käy hänen vieraanvaraisessa kodissaan Teheranissa, jossa tavallisesti löytää vanhan miehen kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään koko kasa kirjoja, papereita ja karttoja. Olen syvimmässä kiitollisuuden velassa t:ri Tholotsanille ei ainoastaan niistä hauskoista tiedoista, joita hän on persialaisista oloista minulle antanut, vaan myös niistä monista neuvoista, varoituksista ja tiedonannoista, joita sain häneltä, kun jätin Teheranin, mennäkseni etelä Persiassa kohti tuntemattomia kohtaloita, sekä suosituskirjeestänsä, joiden johdosta hänen ystävänsä Shiratsissa minun niin vierasvaraisesti vastaanottivat.

Muita Persiassa vaikutusvaltaisia eurooppalaisia tahdo mainita ainoastaan muutamia: kenraali Grasteiger Khan, eräs itävaltalainen, joka shaahin toimesta on tehnyt rohkean ja vaarallisen matkan Teheranista Balutshistanin länsirajalle, herra Brogly, saksalainen kauppias, suuren kauppahuoneen Ziegler ja kumpp. palveluksessa, everstit Felmer, Wedel, Geissler ja Gebauer, jotka kaikki menestyksellä ovat vaikuttaneet sotajoukon uudestaan järjestämisessä, joka on kohdannut vaikeimpia vastuksia, sekä ranskalainen kaivostyöinsinööri Vauvillier, joka monivuotisella, uutteralla toimellaan maan eri osissa sangen ansiokkaalla tavalla on edistänyt Persian topograafillisten ja geoloogisten olojen tuntemusta. Sittemmin on sanottava eräästä toisesta miehestä, kenraali Houtum-Shindleristä, joka on työskennellyt samalla alalla ja jonka tiedonannot ovat tehneet käänteen Persian maantiedon tuntemisessa.

Kaikille näille herroille olen suurimmassa kiitollisuuden velassa ja pidän velvollisuutenani lausua heille tässä hartaat kiitokseni.

YHDEKSÄS LUKU.

Matka Ispahaniin.

27 p. huhtikuuta lähdin Teheranista, mutta yksinäni, kun Baki Khanov oli saanut kuumeen ja täytyi jäädä lääkärin hoidettavaksi. Hän asui pari viikkoa t:ri Hybennetin luona, ja palasi sitte Bakuun, samaa tietä kuin olimme tulleet. Mutta ennenkuin lähdemme matkalle Ispahaniin, tulee minun ehkä tehdä selkoa Persian kyytioloista.

Saattaa kulkea kahdella eri tavalla maassa, joko seuraamalla kauppakaravaania, joka melkein joka päivä lähtee Teheranista eteläisiin maakuntiin, tahi myös ratsastamalla yksin ja vaihettaa hevosia asemilla. Ensinmainitulla tavalla on monta etua: tulee paljon halvemmaksi, on turvallisempi ja vähemmän väsyttävä, mutta sitävastoin menee vähintäin kuukausi ennenkuin päästään Persian lahdelle. Jälkimmäinen kulkutapa, persiaksi "tjapari", pikaratsastus, ansainnee tarkempaa selitystä. Asemat, persiaksi "tjaparkhaneh", ovat hyvin vanhat ja rappeutuneet. Ajateltakoon neliskulmainen talo, jonka keskellä on piha hevosia ja muulia varten. Seinissä on pilttuita eläimille, keskellä pihaa on ylennys, johon on tapana asettaa satuloita ja tavaramyttyjä. Suuri portti johtaa pihaan, ja sen molemmin puolin on huoneita, tallattuine multalattioineen. Paremmat matkustajat saavat pienen huoneen portin yläpuolella, joka arolta katsottuna on matalan tornin näköinen. Tämän nimi on "balakhaneh"[16] ja on tosin varustettu oviaukoilla ja ikkunareijillä, mutta siltä puuttuu tavallisesti ovia ja akkunoita. Luonnollisesti ei ole mitään sänkyä tahi makuupaikkaa lattian yläpuolella, kukin saa asettua lattiakivelle, likaläjien ja tomun sekaan, puhumattakaan siitä uskomattomasta syöpäläisten paljoudesta, jotka eivät suinkaan tee lepoa suloiseksi. Ensi alussa oli vähemmän mieluista katsella, kuinka persialaiset, ennenkuin lähtivät yöasemastaan, riisuivat vaatteensa ja tarkasti puhdistivat ne nurkassa, päästäksensä kaikellaisista pikkuelävistä, joita sitte muut matkustajat saivat hyvänänsä pitää. Mutta tämä on välttämätöntä pahaa, johon pian tottuu.

Joka asemalla on ylipäällysmies, pari tallirenkiä ja kuusi hevosta. Ensimainitulta saapi ostaa munia, leipää ja teetä, saapa joskus kanankin, harvoin kuitenkin Persian sisämaassa. Välistä tapahtuu, ettei saa ensinkään mitään, vaan saa mennä maata syömätönnä. Vesi, jota asemilla tarjotaan, on enimmäkseen lämmintä ja likaista. Kun sitäpaitse näkee miten persialaiset juovat, käy vielä vastenmielisemmäksi käyttää tuota kaikille yhteistä astiaa. Kun he ovat juoneet, viruttavat he suutansa viimeisellä siemauksella, ja, säästääkseen vettä, purskahtavat sen takaisin astiaan. Yösijasta maksetaan kaksi kraania. Ennenkuin lähtee asemalta, täytyy maksaa seuraavan kyytivälin. Tulee aina olla tarkka tieto matkan pituudesta, sillä persialaiset ilmoittavat sen mielellään kaksi kertaa pitemmäksi saadakseen kahdenkertaisen maksun. Kyytimaksu on yksi kraani farsahista (7 km) ja välit vaihtelevat 5-8 farsahin välillä hevosesta. Mies seuraa aina muassa oppaana sekä viedäkseen hevoset takaisin lähtöasemalle. Tätä miestä sanotaan "tjapartjageriksi", ja joka asemalla saadaan uusi. Hän saa yhden kraanin juomarahaksi.

Tämmöistä kyytilaitosta "tjaparia", ei kuitenkaan ole koko Persiassa; sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi muualla kuin enimmin käytetyillä teillä ja nämät ovat: Tabriksesta Senganin ja Kasvinin kautta Teheraniin, Teheranista Simnanin ja Shahrudin kautta Meshediin, ja etelään päin Teheranista Kumin, Kashahanin ja Ispahanin kautta Shiratsiin; Kashanista Jesdiin ja Kirmaniin; Teheranista lounaaseen Hamadanin ja Kirmanshahin kautta Arabian rajalle Khanekin luona; Teheranista Demanendiin, Askiin ja Barferushiin, sekä Shahrudista Asterabadiin. Parhaat asemahuoneet ovat Kasvin—Teheran—Kum reitillä, mutta sitte ne huononevat huononemistaan, mitä lähemmäksi tullaan Persian lahtea, ja länsimaakunnissa ovat asemat sanomattoman kurjia. Shiratsin ja Busherin välillä sekä Arabian rajan sisäpuolella, jossa ei löydy asemahuoneita, saapi tyytyä karavaaniasemiin, jotka ovat, jos mahdollista, vielä epämiellyttävämmät kuin tjaparkhanet. Myös yllämainittujen teitten varsilla on karavaaniasemia, mutta lyhemmillä välimatkoilla toisistaan kuin asemahuoneet; raskaasti kuormitetut karavaanit kulkevat nim. äärettömän paljon hitaammin kuin pari yksinäistä ratsastajaa. Karavaani, olkoompa siinä sitten kameeleja tahi muuleja, kulkee päivässä harvoin enemmän kuin kaksi asemaväliä.

Useimmat Persialaiset karavaaniasemat ovat Shaahi Abbas Suuren rakennuttamat, 17 vuosisadan alussa, josta ajasta ne ovat ehtineet suuresti rappeutua. Monet ovat myös varakkaitten henkilöitten rakennuttamia, jotka tähän tarkoitukseen ovat testamentanneet omaisuutensa, estääkseen shaahin anastamasta heidän jälkeenjäänyttä omaisuuttaan. Karavaaniasema on paljon suurempi kuin tjaparkhaneh, mutta muuten jotenkin samaan tapaan rakennettu. Neliskulmainen piha on niin iso, että monta karavaania yhtaikaa mahtuu sinne. Isossa portissa on tavallisesti myymälä, jossa saa ostaa teetä, leipää ja hedelmiä, mutta matkustavaisten mukavuudesta on vielä huonommin huolta pidetty kuin kyytiasemilla. Yönsä saa nim. viettää jos jonkinlaisissa suurissa, seiniin tehdyissä komeroissa.

Koska nyt on puhe kyytioloista, lienee paikallaan myös mainita jotakin persialaisista hevosista.

Alkuperäinen persialainen hevonen on pikemmin pieni kuin iso. Ulkomuodoltaan on se vähäpätöinen, jopa ruma ja kömpelökin, mutta vahva, virma ja väsymätön. Ylhäällä vuorilla, vaarallisilla, niljakkailla poluilla, äkkijyrkkien rotkojen välissä on se tyyni ja varma kuin muuli. Se on samassa varovainen ja viisas eikä astu, ennenkuin se jalallaan koettelee epäiltävää kiveä, pysyykö se paikallaan vai luiskahtaako se. Kun se kerran on päässyt liikkeelle, juoksee se uskomattoman kauvan väsymättä ja piiskaa tarvitsematta. Persian hevoset ovat enimmäkseen tasa-astujia ja liikkuvat käydessään erittäin pehmeästi ja miellyttävästi, mutta samalla vikkelästi. Asemahevosia on sitävastoin harjoitettu juoksemaan lyhyessä ravissa joka on melkein välttämätöntäkin, kun kuljetaan kaksitoista tai viisitoista penikulmaa päivässä. Persialaiset eivät ole mitään koulutettuja ratsastajia, ei koskaan sanota, että se tahi tuo ratsastaa hyvin tai huonosti, vaan taito on siinä, että jaksaa niin kauvan kuin suinkin istua lujasti satulassa ja vahingoittua niin vähän kuin suinkin, jos hevonen sattuisi kompastumaan.

Persialainen hevosrotu on ilmanalan vaikutuksesta jakautunut kahteen haaraan: ylämaan hevonen ja alamaan hevonen. Vuorilla kasvatettu hevonen ei siedä rannikko-ilmastoa, samaten alaniaanhevonen ei viihdy vuoristossa. Busherista Shiratsiin ratsastin koko matkan samalla hevosella. Se oli kasvanut vuoristossa, ja niin kauvan kuin kuljimme Farsistanin alpeilla oli se pirteä ja vilkas, mutta tultuamme matalalle rannikolle, kävi se veltoksi ja välinpitämättömäksi.

Paitsi kotimaista hevosta, löytyy Persiassa muitakin hevosrotuja, niinkuin tuo kuuluisa arabialainen hevonen, joka tuodaan Bagdadista, ja turkmenilainen hevonen, joka tuodaan turkmenien maasta ja Khorasanista. Viimemainittu lienee hevoslajeista nopein. Kasvaneena arolla ja jo aikaisimmasta nuoruudestaan tottuneena paimentolais-elämään, kiitää se nopeasti kuin tuulen viima erämaitten halki. Sen korkeat, vahvat sääret ovat sille hyväksi avuksi. Ulkonäöltään on se sitä vastoin jotenkin ruma. Sen pitkä, hoikka, harjaton kaula kannattaa suurta, kömpelöä päätä ja rinta on hyvin litistynyt.

Tämän lyhyen hevosjutun perästä jatkamme taas kertomusta ja pitkitämme matkaamme etelään päin.

Erään persialaisen seurassa ratsastin siis ulos Teheranin eteläportista, joka kantaa shaahi Abdul-Atsimin nimeä. Tohtori Hybennet saattoi minua vaunuissa parin tunnin matkan kaupungista, jonka jälestä hän jätti hyvästi ja palasi takaisin, minä taas jatkoin matkaani kohti tuntemattomia vaiheita muinaismuistoista niin rikkaassa Farsistanissa. Teheranista etelään päin leviää silmän siintämättömiin yksitoikkoinen ja hedelmätön hiekka-aro, jossa ainoastaan siellä täällä kasvaa harvaa kuivunutta ruohoa ja ohdaketta. Vasemmalla näkyy kaukana vanhan Rageksen rauniot, läntisten rajavuorten juurella, ja edessä häämöittää kaukana kultainen kupooli. Tämän alla lepää shaahi Abdul-Atsim, ja tämän pyhänä pidetyn haudan ympärille on rakennettu savimuureilla varustettu kylä. Leveä ja tasainen tie vie Teheranista kylään, jonka nimi myös on Shaahi-Abdul-Atsim. Tällä tiellä liikkuu, varsinkin juhlapäivinä, kirjava ihmisjoukko. Ylhäisiä persialaisia, virmoilla ratsuilla, dervishejä ja jalkamatkailijoita, mutta enimmän hunnutettuja naisia, jotka avojaloin retkeilevät pyhäkköön, kaikki nämät seuraavat toisiansa katkeamattomassa jonossa Shaahi-Abdul-Atsimiin ja sieltä pois.[17] Kylään ei päästetä ketään uskotonta. Muutamia vuosia sitten uskalsi eräs ranskalainen pujahtaa vitjojen läpi, jotka sulkevat lähinnä hautaa olevat kadut, mutta vaikka hän oli puettu persialaiseksi dervishiksi, tunnettiin hän ja piestiin niin pahasti, että hän puolikuolleena laahattiin pois kylästä. Tästä rääkkäyksestä tuli hän hulluksi ja semmoisena tuotiin hän Eurooppaan. Kun olin jättänyt Kährsähr ja Hassanabad nimiset asemat, saavuimme, kuljettuamme yhä mäkisempää maata Hauts-i-Sultaniin. Hauts-i-Sultanin alapuolella on samanniminen iso järvi, jonka ympäristöt ovat eurooppalaisille jotenkin tuntemattomat; luultavaa kuitenkin on, että järven muodostavat Kara-Su ja Rud-Khane-Shur nimiset-joet, jotka alkavat vuoriharjanteilla lounaisessa Irak-Adshmissa ja juoksevat itään päin.

Mitä kauvemmaksi Teheranista etenimme, sitä autiommaksi ja tyhjemmäksi kävi tie: ainoastaan silloin tällöin sivuutimme yksinäisen ratsastajan. Pari penikulmaa Hauts-i-Sultanista etelään tapasimme karavaanin, jossa oli noin viisikymmentä Mekasta palaavaa pyhiinvaeltajaa, jotka näyttivät erinomaisen väsyneiltä, laihoilta ja nälkäisiltä. Kulkiessaan pitkät matkat erämaitten halki oli heidän kasvonsa ihan ruskeiksi paahtuneet ja vaatteet riippuivat repaleina ruumiilla. Mutta koska nämät hurskaat äskettäin olivat käyneet kaikista pyhimmässä kaupungissa ja profeetan haudalla, niin ei minun persialainen matkakumppalini voinut olla alasastumatta ja suutelemana heidän vaippansa lievettä sekä pyytämättä parin arvokkaan ukon siunausta.

29 p. aamulla saavuin viidennelle asemalle, nimeltä Mensäriäh, joka hallitsee laajaa umpilaaksoa ja jonka lähellä on tuo suuri, piirustusvihkoon ikuistettu karavaaniasema Emir-i-Su.tan, ja ehtoopäivällä saavuimme kuudennelle asemalle, Pul-i-Dellak, s.o. "parturin silta." Tähän oli pari karavaania leiriytynyt ja niitten läsnäolo antoi koko lailla eloisuutta tälle paikalle. Juuri karavaaniaseman alapuolella juoksee suuri ja leveä Kara-Su joki s.o. "musta vesi." Sen yli johtaa silta, joka suurimmaksi osaksi on kukistunut. Sillan toinen puoli on syössyt alas, josta syystä täytyy ratsastamalla kahlata yli joen, joka on jotenkin vuolas, syvä ja samea.

Kuljettuani vielä kuusi tuntia, saavuin Kum-nimiseen pyhään kaupunkiin, joka sijaitsee tasaisella arolla Rud-Khane-Kum joen luona, mikä on Kara-Sun lisäjoki. Kaupunki näyttää jo kaukaa sangen kauniilta, näkee viheriöitä kupooleja, kuusi korkeata tornia, pyhän haudan kullattu kupooli keskellä. Kum on sentähden pyhä, että "saastuttamaton" Fatima, Iman Retsan sisar, on siellä haudattuna. Ollessaan toivioretkellä Meshediin, kuoli hän Kumissa ja haudattiin sinne, josta syystä kaupunki julistettiin pyhäksi paikaksi. Sitä paitsi lepää siellä neljäsataaneljäkymmentä muuta pyhimystä, ja lukemattomat hautakivet antavat meille käsityksen niitten hurskaitten paljoudesta, jotka ovat kaukaisilta seuduilta antaneet tuoda itsensä tänne lepäämään saastuttamattoman Fatiman läheisyydessä. Kum'iin vaeltavat vuosittain tuhannet retkeilijät, varsinkin lapsettomat aviovaimot ja naimahaluiset naiset, jotka pyytävät pyhimykseltä kauneutta, onnea ja perillisiä. Samoinkuin Shaahi-Abdul-Atsimissa ei täälläkään kukaan uskoton saa lähestyä hautaa määrätyllä etäisyydellä. Professori Vámbéry on luultavasti ainoa eurooppalainen, joka on ollut Fatiman haudassa, ja hänen sinne pääsemisensä riippui siitä erinomaisesta taitavuudesta, jolla hän kantoi muhamettilaista valepukuansa. Kumarassa, nöyrässä asennossa astui hän verkalleen toivioretkeläisten seurassa marmorirappusia, joita hänen täytyi suudella, ja toivioretkeläisten virret täytyi hänen osata ulkoa ettei joutuisi ilmi. Hän kertoo että arkkua ympäröi hopea-aita ja että sitä peittää kallis matto, jota vaan kerran vuodessa nostetaan.

Kun on ratsastanut Kumin laveitten basaarien läpi, tullaan taas kiviperäiselle tielle, joka vähitellen tekee nousua Kashaniin asti. Tämä kaupunki, jossa on 70,000 asukasta, on kuuluisa teollisuudestaan ja vilkkaasta kaupastaan. Kashanista tullee ehkä tulevaisuudessa sangen tärkeä paikka, ollen kahden ehdoitetun, sangen tärkeän rautatielinjan leikkauskohtana, nim. osaksi sen, joka Tabriksen on Jesdin kautta aiottu yhdistämään Eurooppaa Intian kanssa, osaksi sen, joka Teheranista tulee kulkemaan halki maan Persian lahden rannikolle. Kashanissa on pieni tulen-palvelijain eli guebrien asutus. Tämän ikivanhan uskonnon tunnustajien varsinainen pääpesä on Jesdin ja Kirmanin kaupungit. Edellisessä nousee niitten luku 6,500 ja jälkimäisessä 1,500, ja koko Persiassa löytynee niitä 8,500. Tulen palvelijat ovat suurimmaksi osaisi kauppiaita ja teollisuudenharjoittajia, mutta muhamettilaiset persialaiset sortavat heitä kovasti. Niinpä he eivät esim. saa käydä samalla tavalla puettuina kuin nämät viimemainitut[18] eivätkä saa ratsastaa hevosilla, vaan ainoastaan aaseilla.

Kashanin lakeus saa vetensä Kuhrudin vuorelta. Siellä on kahden kallion välillä sulku, jota persiaksi sanotaan Boend-i-Kuhrud, eli "vuorvirran sulku." Tämä sulku, jonka shaahi Abbas rakensi pakottamaan veden virtaamaan kohti Kashan-lakeutta, muodostaa pienen erittäin viehättävän järven. Sulun yli syöksyy 40 metrin korkuinen vesiputous alas laaksoon. Samankaltaisia sulkuja löytyy muissakin paikoin Persiassa ja tohtori Polak sanoo, että voitaisiin saada koko Teheranin lakeus hedelmälliseksi sulkemalla jonkun solan Elbursissa.

Boend-i-Kuhrud näytti erittäin kauniilta iltahämärässä. Ei pieninkään tuulenhenki väräyttänyt sen pintaa, joka selvään kuvasti vuorten rosuisia kylkiä. Pysähdyin tähän hetkeksi, osaksi nauttimaan kauniista näköalasta, osaksi lepäyttämään uupuneita hevosia. Kaikki hevoset Kashanin tjaparkhanehilla olivat nim. jo kerran samana päivänä kulkeneet Kuhrudista edestakaisin ja kun lähdimme edelliseltä paikalta, oli minulle annettu erinomaisen kurja hevonen, kun sitä vastoin opastava persialainen oli saanut paljon paremman. Huomasin pian tämän kepposen ja vaihdoin hänen kanssaan hevosta. Muutaman tunnin matkan perästä näimme, että tuo huonompi hevonen oli ihan menehtymäisillään väsymyksestä, josta syystä mies astui alas ja rupesi kävelemään. Tultuamme ylös äkkijyrkille vuoripoluille laski uupunut hevonen monasti maata, mutta mies piiskasi ja löi sitä niin rautavitjalla, että veri tippui sen silmäkoloista. Sivumennen tahdon mainita, että kaikilla persialaisilla on yhteistä se, että he mitä raaimmalla tavalla kohtelevat kotieläimiä; ja kuitenkin nämät tekevät työnsä sillä välin kun heidän ankarat herransa laiskottelevat ja vetelehtivät. Meidän täytyi nyt vähän väliä pysähtyä levähtämään, mutta kun oli jo iltaa paljon kulunut ja alkoi käydä hyvin pimeäksi, jätin seuralaiseni ja jatkoin yksinäni matkaa Kuhrudia kohti. Neljä tuntia ratsastin kapeita vaarallisia polkuja pilkkopimeässä, jota vaan silloin tällöin leimuavat salamat valaisivat. Hevonen pysähtyi monta kertaa. Luulin jo eksyneeni, ja väsyneenä kun olin, aioin juuri seisahtua, sitoa hevosen puuhun kiinni ja maata taivasalla, kun näin kaukana valkean loistavan; otaksuin että se oli Kuhrudin asema, mutta lähemmäksi tultuani, huomasin valon tulevan eräästä paimentolaisteltasta. Ratsastin lähemmä telttaa ja huusin ihmisiä. Sieltä ei kukaan vastannut, mutta tuon tuostakin näkyi varjoja teltankankaaseen kuvastuvan. Kun olin vielä kerran huutanut ja vielä kerran turhaan odottanut vastausta, astuin ratsulta alas, sidoin sen erääseen telttatankoon, kiskasin teltanoven auki ja kysyin tietä Kuhrudiin. Paimentolaisten mielestä oli tämä jotenkin hävytöntä, ja he toruivat siitä, etteivät saaneet yörauhaa, mutta selitettyäni, että olin "frengi", joka oli kulkenut eksyksiin, tuli vanha ukko ulos ja saattoi minut alas tielle. Siellä hän osoitti Kuhrudia päin ja katosi sitten pimeyteen. Tie, jota nyt ratsastin, oli oikeastaan joenuoma, jossa oli noin 30 sm vettä ja sen molemmin puolin oli tiheä oliivimetsä. Kun olin pari tuntia näin ratsastanut, tuli vihdoinkin suuri ränstynyt talo näkyviin. Hevonen, joka tunsi oloja, meni portin eteen. Tämä oli Kuhrudin tjaparkhaneh. Olin hyvin väsynyt ja nälissäni, mutta olinkin ratsastanut viisitoista tuntia. Maistuikin sentähden erinomaisen hyvältä saada lasillisen lämmintä teetä, muutaman munan ja palasen leipää, sekä aterian perästä saada polttaa piipun tuoksuavaa persialaista tupakkaa, mutta parasta kaikesta oli saada oikaista itsensä kivilattialle, satula päänalukseksi ja muutamaksi tunniksi unohtaa päivän vaivat. Aamuyöstä tuli vihdoinkin persialainen oppaani, joka oli saanut kävellä koko matkan ja ajaa väsymyksestä puolikuollutta hevoskonia.

Kuhrud on jotenkin suuri kylä, jossa on matalia savihuoneita ja risumökkejä, jotka sijaitsevat pitkin vuoren rinteitä. Yltympäri on laajoja puutarhoja ja ruohonurmikoita, jotka levittävät mieluisan ja raittiin tuoksun. Lunta oli vielä korkeimmilla vuorenharjuilla, jotka paikoittain olivat 6-7 tuh. metrin korkuisia. Englantilais-intialaisen sähkölennätinlinjan korkein asema Persiassa onkin juuri Kuhrudin kylän vieressä korkealla. Niinkuin tunnettu, kulkee englantilainen sähkölennätinlinja koko Persian poikki, Tabriksesta Teheranin, Ispahanin ja Shiratsin kautta Busheriin. Silmäys kartalle näyttää tämän tien olevan hyvin mutkaisen, mutta välttämätöntä on, että sähkölennätinlanka seuraa suurta karavaanitietä, jotta sitä olisi helpompi tarkastaa ja korjata ja jotta virkamiehet helpommin pääsisivät kulkemaan asemiensa välillä. Linjalla on kolme lankaa, joista yksi vie sähkösanomat suoraan Lontoosta Kalkuttaan; toinen on yhteydessä maailman muitten sähkölennätin-lankojen kanssa, ja kolmas vie paikallissähkösanomia asemien välillä. Langat riippuvat rautaisissa putkitolpissa. Virkamiehenä oleminen persialaisella sähkösanoma-asemalla mahtaa olla erinomaisen surkea ja yksitoikkoinen toimi. Muutamalla sähkösanomavirkamiehellä on perheensä muassaan tässä vieraassa maassa, ja kun täällä voidaan elää hyvin helpolla, laskevat he, että he vuosien kuluttua saattavat tulla takaisin Englantiin ja elää siellä säästöistään.

Tämä Kuhrudin vuori on unhoittumattoman ihana seutu. Raittiit tuulahdukset virvoittavat helteiseen, tomuiseen erämaailmaan tottunutta matkustajaa ja komeat, jylhät vuoret, joita jatkuu aina siintävään kaukaisuuteen, hurmaavat hänen silmänsä lukemattomilla värivivahduksillaan. Kristallikirkkaita puroja syöksyy alas laaksojen läpi ja nostattavat maasta jotenkin tuoreen vihannuuden. Etelärinteellä sijaitsee Soh-niminen kylä, mutta Bideshkin luona jouduin taas alas tasaiselle hiekka-arolle, joka leviää etelään päin Murshakan ja Grats kylien ohi Ispahaniin asti. Siinä kasvaa eräs ohdakelaji, jota persialaiset kokoovat, kuivaavat ja käyttävät polttoaineena. Mitä etelämpään tullaan, sitä vilkkaammaksi käy liike ja vihdoin näkyy tuolla kaukana suuri kaupunki kupooleineen, minareetteineen, oikean puutarhametsikön sisällä: se on Ispahan, valtakunnan entinen pääkaupunki.

KYMMENES LUKU.

Ispahan.

Sitä myöden kuin lähestyimme komeata Ispahania, kävi näkemys yhä eloisammaksi. Muuleja ja kameeleja kulki katkeamattomassa jonossa suurta kaupunkia kohti, alinomaa kohtasimme ratsastajia ja kävelijöitä, yksitoikkoiset arot vaihtuivat hedelmällisiin ja reheviin puutarhoihin. Hetken perästä ratsastimme pitkälle, kapealle kadulle, jota rajoitti rappeutuneet muurit. Tämän läpi ratsastettuamme jouduimme leveään, plataanien varjostamaan lehtokujaan, jossa ei muistanutkaan iltapäivän tukehduttavaa kuumuutta. Sen jälestä ratsastimme Tsendeh-Rud joen yli pitkin pitkää kivisiltaa, jonka suuremmoinen ja komea rakennustapa herättää matkustajan ihailun. Toisella rannalla johtaa tie viini- ja opiumipuutarhojen läpi ylös Djulfan esikaupunkiin. Kauvan haettuani ja kysyttyäni löysimme lopulta herra Geyerin talon; tälle saksalaiselle kauppiaalle oli minulla suosituskirje Teheranista. Erottuani oppaasta ja hevosista, menin tuohon kauniiseen, aistikkaasti sisustettuun taloon ja koetin parhain tavoin kotiutua yksinäisyydessä, sillä herra Geyer oli kauppakonttoorissaan Ispahanissa. Kun parhaillaan olin vaatteita muuttamassa ja peseytymässä, joka olikin sangen tarpeellista, tuli herra Geyer, nuori ja kaunis mies, ja hämmästyi aikatavalla nähdessään ventovieraan miehen anastaneen hänen makuukamarinsa. Vähä liian keveässä puvussa esittelin itseni, mutta minut lausuttiin sydämmellisimmästi tervetulleeksi. Vielä samana iltana teimme pitkän kävelyretken Djulfassa, ja seuraavana päivänä retkeilimme tuon vanhan kuningaskaupungin talosokkeloissa. Seuraavassa koetan kertoa tällä matkalla tehtyjä havainnolta.

Ispahanin perustamista ja aikaisimpia vaiheita peittää sadun hämärä. Persialaiset ja arapialaiset aikakirjat ovat siitä erimieliä. Jotkut kertovat, että Noan pojan poika perusti kaupungin, toiset että eräs tarunomainen kuningas Djemshid sen rakensi, toiset taas kertovat, että Nebukadneesarin toimesta maanpakoon ajetut juutalaiset Tsendeh-Rudin rannoille, Iranin sydämmeen, tämän kaupungin perustivat. Viimemainittua mielipidettä tukee se seikka, että Ispahanissa aina on ollut lukuisasti juutalaisia. Kun Omar oli kaliifina, ryöstivät Islamin uskolaiset kaupungin, ja samoin mongoolit Timur Lenkin hallitessa. Epäilemättä on Ispahan kaukaisina aikoina ollut suuri ja mahtava; jo nimikin puhuu tämän otaksumisen puolesta. Se on nim. muodostettu persialaisesta sanasta asp "hevonen" ja arapialaisesta sanasta khan "keskievari" s.o. paikka, johon karavaaneja ja ratsastajia kokoontuu, ja varmaankin on se menneinä aikoina ollut persialaisten sotajoukkojen keskuspaikkana. Nimen johdon yhteydessä tahdon mainita, että moni kirjailia ja kartan tekiä kirjoittaa sen p:llä f:n asemesta. Siihen on syynä se, että tämä äänne, jota on vaikea jäljitellä, on näitten molempien kirjainten rajalla, se kuuluu kuitenkin enemmän f:ltä. Strabo, Plinius ja Ptolemeus kirjoittivat Aspadana. Jos Ispahan jo ennen oli ollut suuri ja mahtava, paisui se vielä enemmän 16 vuosisadan lopulla, kun shaahi Abbas Suuri muutti hallitusistuimen Kasvinista Tsendeh-Rudin rannoille. Tältä viisaalta, voimakkaalta ja tarkkanäköiseltä hallitsijalta ei jäänyt huomaamatta, että valtakunnan keskipaikka, jossa karavaanitiet pohjoisesta ja etelästä, länsimaista, ja kaukaisesta idästä toisiaan leikkasivat, oli ainoa paikka, joka pääkaupungiksi sopi. Hallitusaikansa ensimmäisinä vuosikymmeninä (hän hallitsi 1587-1628) oli shaahi Abbas I alinomaa sodassa naapuriensa kanssa. Hän kukisti utsbegit, kurdit, ottamanit ja karkoitti portugalilaiset Persian lahden rannikoilta. Hän valloitti Kandaharin sekä nöyryytti kapinalliset kuvernöörinsä Khorasanissa, Gilanissa ja Kirmanissa. Kun hän kuitenkin v. 1611 oli rakentanut pysyväisen rauhan valtakunnassaan, asettui hän lepoon Ispahaniin ja rajattoman valtansa turvissa työskenteli hän nyt, rikaslahjainen kun oli, suunnitellen pääkaupungin kaunistamista. Hän rakensi palatseja, moskeita ja siltoja, joita vielä tänäpäivänä länsimainen matkustaja ihmettelee ja ihailee. Seuraavien kuninkaitten: Sefin, Abbaksen, Soleimanin j.n.e. aikana oli Ispahan vielä suuri ja ihana, mutta kuolemaniskun sai kaupunki sata vuotta sitten, kun, niinkuin jo mainittiin, Kadjarhallitsijasuvun esi-isä muutti hallitusistuimen Teheraniin. Meidän päivinämme on Ispahan sentähden tuskin entisyytensä varjo. Chardinin[19] aikana oli kaupungissa enemmän kuin 600,000 asukasta, 162 moskeeta, 1,800 karavaani-asemaa, 12 hautausmaata ja 1,500 kylää juuri lähellä, ja sen aikuiset persialaiset saattoivat siitä sanoa: "Sefahaun nispe djihaun" — "Ispahan on puolet maailmaa." Kertoopa Chardin kaupungin olleen, niin laajan, että mattokauppiaan, jolta palveliansa oli varastanut osan varastosta, täytyi hakea kymmenen vuotta, ennenkuin hän hänet löysi, vaikka varas oli pystyttänyt varastetun kauppakojunsa samaan kaupunkiin. Nyt sitävastoin on Ispahanista tullut toisen luokan kaupunki; asukasluku nousee ainoastaan 50,000 tahi esikaupunkineen korkeintaan 120,000'. Mutta muinaisesta suuruudesta ja loistosta puhuvat vielä tänäpäivänä shaahi Abbaksen upeat rakennukset, jotka vielä seisovat koskemattomina ja joita me nyt lähdemme katselemaan.

Kaupungin sydämmessä sijaitsee eräs maailman suurimpia toria, Mejdan-i-Shaahi eli Kuninkaantori, lähes 1000 metriä pitkä ja yli 300 m leveä. Sitä rajoittavat tasakorkeat, toisiinsa kiinni rakennetut talot, joissa on kasarmeja ja myymälöitä. Näitten edessä levittävät korkeat plataanit vilpoista siimestä. Shaahi Abbaksen aikana mahtoi Mejdan-i-Shaahi tarjota viehättävän ja kirjavan kuvan itämaalaisesta elämästä. Silloin täällä yhtyi kauppiaita Itämaan kaikista eri paikkakunnista. Kuninkaallisesta käskystä olivat ne sijoitetut pitkin torin neljää sivua myytäviensä erilaatuisten tavaroitten mukaan, jotta kukin tungoksessa ja sekamelskassa helposti löytäisi ostettavansa. Niimpä myytiin eräässä paikassa kameeleja, hevosia ja aaseja, toisessa paikassa hedelmiä, toisessa pumpulia, silkkiä, kulta- ja hopeateoksia, aseita j.n.e. sitten seurasi saviastioitten tekijöitä, mattojen myyjiä, tohveli- ja lakkitehtailioita, puuseppiä, rahanvaihettajia ja katkeamattomassa jonossa puoskareita, julkiset kirjurit y.m.s. Auringonlaskussa, kun kauppiaat olivat arkkuihin sulloneet tavaransa, muuttui näyttämö, sillä silloin esiintyi suurella torilla silmänkääntäjiä, käärmeenlumoojia, satujenkertojia ja hurskaita dervishejä, kaikki uteliaitten laumojen ympäröiminä. Illalla ja yöllä, kun nämätkin olivat poistuneet, pystytettiin suuria telttoja, joissa iloiset leikinlyöjät viinilasin ja kaljanin ääressä katselivat tanssijattarien keveitä tansseja ja leikkejä. Taloin seinillä torin ympärillä oli 50,000 lamppua, ja mainittu ranskalainen kertoo, että komeampaa tulitusta tuskin saattoi ajatellakaan, kun oli kaikkien näitten lamppujen palaessa. Tämmöistä ei kuitenkaan ollut useimmin kuin suurissa, uskonnollisissa juhlissa, tahi silloin kuin shaahi Abbas vastaanotti vieraan lähettilään. Keskellä toria juoksi porfyyri-kanavassa mitä puhtainta vettä ja Negareh khanesta eli soittohuoneesta kuului joka aamu ja ilta räikeätä soittoa. Kaikki tämä komeus on nyt jäljettömiin kadonnut. Niitten lukemattomien, kirjaviin ja komeihin vaatteisiin puettujen, Intian ja Arapian, Egyptin ja Iranin kauppiaitten sijassa näkee nyt ainoastaan muutamia köyhiä kauppiaita, jotka kuluneille matoille levittelevät tavaroitaan. Kirkkaasti loistavat lamput eivät enää pala ja porfyyrikanava on revitty, mutta Negareh khanesta kuuluu vielä tänäpäivänä soittajien jättiläistorvet.

Torin toisella lyhyellä sivulla sijaitsee Mesdjed-i-Shaahir eli Kuninkaan moskee, jonka shaahi Abbas v. 1612 rakensi ja joka tuli hänelle maksamaan 50,000 tomania eli noin 420,000 mk. Saadaksensa aineita tähän uuteen rakennukseen, tahtoi hän repiä tuon vanhan, melkein yhtä suuremmoisen Mesdjed-i-Djuman, joka on juuri vieressä, mutta Ispahanin papisto vastusti tätä, kuvaillen, että jos Mesdjed-i-Djuma näin häpeällisesti tasoitettaisiin maan tasalle, voisi sama kohtalo tulevaisuudessa myös kohdata Mesdjed-i-Shaahia. Kuningas luopui aikeestaan ja Mesdjed-i-Djuma seisoo siinä vielä tänäpäivänä. Marmoria tuotiin sen sijaan Jesdistä, mutta toinen vastus kuningas-moskeen rakentamisessa syntyi siitä, kun sillä paikalla, jolle se aiottiin rakentaa, oli eräälle rikkaalle leskelle kuuluva iso viinitarha, eikä hän millään ehdolla tahtonut sitä myydä. Vasta sitten kun papisto uhkasi häntä Allahin ja Muhametin vihalla, suostui hän.

Suuri, moskeesen vievä portti on asetettu tavattoman suuren porttaalimuotoisen komeron taustaan, jonka kummallakin puolen kapea, korkea minareetti eli torni kohoaa korkeuteen. Koko etusivu on verhottu fajansilla mitä kirkkaimmissa väreissä ja tähän on emaljeeratuilla tahi kullatuilla toista metriä korkeilla kirjaimilla uurrettu koraanin lauseita. Moskeen sisälle johtava tie käy kahden etehisen ja yhden Mekkaan päin sovitetun pihan kautta. Toisessa etehisessä on tarkoitukseensa vihitty porfyyrinen pesumalja, johon alinomaa juoksee kirkasta, raitista vettä, jota härkien kiertämällä nostolaitoksella nostetaan syvästä kaivosta. Moskeen päärakennuksen yli lepää atsura-sinisellä fajansilla katettu kupooli. Moskeessa säilytetään seinäkaapissa, jonka aloepuinen ovi on kultalaatoilla päällystetty, kallista pyhäinjäännöstä: Imam Retsan omakätisesti kirjoittama koraani, ja se verellä tahrattu paita, jossa Imam Hussein kuoli. Persialaiset uskovat, että jos tätä taistelussa kannetaan keihään kärjellä, niin koko vihollisarmeija sen paljaasta näkemisestä, pakenee.

Mesdjed-i-Shaahin läheltä johtaa leveä holviportti tuohon tavattoman laajaan Kaisserieb nimiseen basaariin, joka kiemuraisissa mutkissa kulkee torin ympäri ja haaraantuu kaikille ilmansuunnille. Se eurooppalainen, joka ilman opasta uskaltaa mennä tähän basaariin, saa totisesti kauvan tepastella ennenkuin hän jälleen löytää ulos. Sivulta johtaa tosin satoja portteja ulos, mutta vielä enemmän on umpikatuja ja karavaaniaseman pihaan päättyviä katuja; on sentähden parasta, basaariin mennessä, ottaa mukaansa luotettavan henkilön, joka tuntee jokaisen käytävän tuossa verkkomaisessa labyrintissa. Basaari, joka myös on Abbas Suuren rakennuttama, on erittäin kaunis. Pääkatu on kahdeksan askelta leveä ja korkeitten holvien peittämä, joitten katosta valo tulee sisälle ympyräisistä aukoista. On mahdotonta kuvata siellä vallitsevaa elämää ja liikettä. Katkeamattomassa jonossa — tahi oikeammin kahdessa — tuuppii ja tungeskelee siellä kaiken säätyistä kansaa. Hämärissä käytävissä kohtaa raskaasti kuormitettuja muuleja, jotka kaikista esteistä huolimatta järkähtämättä kulkevat suoraan eteempäin. Ratsastavia sotilaita ja hienoja herroja kullankirjailluissa silkkivaipoissa, päässä turpaanit, silmäilevät ylpeällä ylenkatseella alas korkeilta hevosiltaan ja ajavat huolettomasti, täyttä laukkaa, meluavan kansanjoukon läpi. Ylhäisten hevosten edellä juoksee usein huutavia ferrasheja, jotka suoraapäätä nyrkeillään raivaavat tien ihmisjoukon läpi. Kulkeepa täällä vielä äänettömänä ahdingon läpi karavaanittain kameeleja, tavarakääröt selässä, ja nämät, jotka tuolla mahdottoman suurella Kuninkaantorilla ovat aivan mitättömän näköiset, näyttivät täällä sisällä jättiläissuurilta. Köyhät kauppiaat, joilla ei ole varaa pitää erityistä myymäläkojua, istuvat kulmissa tahi kävelevät tarjoten yksitoikkoisen laulavalla äänellä tavaroitaan; ja dervishien, Itämaan kovanonnen lasten, alituinen huuto kaikuu kaikkialla yli muitten äänien. Mutta mitä tämä kaikki on siihen verrattuna, kun näkee kenraalikuvernöörin, prinssi Sel-i-Sultanin monivaljakolla ajavan ahtaan basaarin läpi; silloin täytyy sekä ihmisten että eläinten kadota myymälöihin tai poikkikaduille. Tämän matkan basaarien läpi tekee prinssi, ajattelemattomasti kyllä, ainoastaan huvin vuoksi, mutta ei suinkaan kauppiaitten hyödyksi, jotka eivät uskalla hiiskua sanaakaan kaikkivaltiaan kuvernöörin oikkuja vastaan. Sillä onneton se uhkarohkea, joka uskaltaa esiintuoda valituksia. Prinssi, joka on äkkipikainen ja raaka, hirtättää usein alamaisiaan jaloista johonkin talon päätyyn, tahi kaivattaa heitä maahan kurkkuja myöten, tai huutaa hän vihoissaan: "tuo tänne hänen päänsä vadilla."

Mutta ei ainoastaan ostava yleisö melua, sillä basaarin muutamassa osassa pitävät itse kauppiaat ja käsityöläiset suurinta meteliä. Tämä tapahtuu varsinkin niillä käytävillä, joissa on puuseppien, levyseppien ja kastrullintekijöitten myymälät. Sopii ajatella miltä kuuluu ahtaassa kivitunnelissa, jossa satoja työntekijöitä takoo ja paukuttaa läkkilevyjä, kastrulleja ja kaikellaisia talouskapineita. Ei täällä tarvitse koettaakaan puhua naapurilleen, sillä vaikka kuinka hänen korvaansa huutaisi, ei hän kumminkaan voi kuulla sanaakaan. Kuuluu siltä kuin kaikki manalan voimat ja henget olisivat liikkeellä; korvat menevät lukkuun ja vielä pitkän ajan sen jälestä kuin olemme poistuneet, kuulee vain huonosti.

Ispahanin basaareissa saa hyvän yleiskatsauksen Persian käsiteollisuuden parhaimmista tuotteista. Täällä valmistetaan suuret määrät mattoja, silkkikankaita, korko-ompeluja, huppuliinoja, lakeeraustöitä, niinkuin kirjoitus- ja kynäkoteloita (tuo välttämätön "kalemdan", jota jokainen kirjoitusta osaava aina kantaa taskussaan), rasioita, kaljaanipesiä, fajanseja ja posliinia, joka hyvyydessä kilpailee Kiinan posliinin kanssa, sekä pronssiastioita riikinkukon tai elefanttien muodossa. Teollisuus on siis jotenkin korkealla kannalla, mutta on kaikissa tapauksissa alentunut sangen vähäpätöiseksi entisyyteen verrattuna.

Mejdan-i-Shaahin vastapäätä on myös porttikäytävä erääseen vanhaan Ali Kapu eli "korkea portti" nimiseen linnaan. Shaahi Abbaksen aikana oli tämä linna komea ja ihana, mutta on nyt ränstynyt. Eräässä siihen kuuluvassa puutarhassa oli huvimaja nimeltä "Talaar tavileh" (tallisali). Sinne johtavaa plataanikujaa myöten vietiin ne ulkomaalaiset lähettiläät, joitten oli mentävä kuninkaan luokse, ja semmosissa tilaisuuksissa asetti shaahi Abbas 18 jalointa hevostaan, kultavitjoilla sidottuina pilttuisiin lehtokujan molemmin puolin ja jalokivillä sälystettyinä. Ali Kapu oli Abbaksen komein linna, ja tämä merkitsee paljon, kun hänellä oli 136 muuta linnaa Ispahanin muurien sisäpuolella.

Kun jatkaa kulkuansa yllämainitun linnan läpi Kuninkaantorilta päin, tullaan vielä erääseen shaahi Abbaksen rakennuttamaan laitokseen, nimittäin huvimajaan "Tjehil Sutun", eli "neljänkymmenen pylvään linnaan". Tämä on keskellä suurta puutarhaa, joka on täynnä tuoksuvia kukkia, sireenejä, kypressejä ja plataaneja. Meidän käsityksemme mukaan ei linna vastaa nimeänsä, sillä noita 9 m korkuisia kultapatsaita, jotka kannattavat verannan kattoa, on vaan kahdeksantoista; tämä on selitettävä niin, että persialaiset neljälläkymmenellä tarkoittavat määrätöntä paljoutta, samoinkuin me sadalla tahi tuhannella, ja jos peilikuvat lammikon edessä otetaan lukuun, nouseekin patsaitten luku lähes neljäänkymmeneen. Ulkoseiniä peittää lukemattomat pienet, monikulmaiset peililasilevyt sekä moniväriset lasipalaiset, jotka kullatuissa puitteissaan muodostavat mitä kirjavimpia kuvioita. Linnan suuren salin seiniä peittää tavattoman suuret maalaukset, joista monet ovat taideteoksia. Herra Geyerin persialainen palvelia, joka seurasi minua, koetti parhaansa mukaan selittää kuvien merkitystä. Eräässä näkee shaahi Abbaksen voittavan utsbegit, toisessa kuvataan kuninkaallinen vastaanotto, jossa puvut, jopa eurooppalaisten lähettiläittenkin, ovat sangen tarkasti kuvatut, kolmannessa on kuninkaalliset pidot, joissa ei tanssijattariakaan puutu. Muut taulut kuvaavat tapauksia haaremielämästä t.m.s.

Ispahanin muista rakennuksista mainittakoon moskee, jossa on messinkilattiainen torni, jonne sukulaiset kuljettavat ratsuilla lapsettomia ja äsken naituja rouvia. Nainen vie mukaansa luudan ja saviruukun täynnä pähkinöitä. Astuessaan ylös torninrappusia, rikkoo hän joka askeleelle pähkinän, pistää sydämmen ruukkuun, mutta jättää kuoret kunnes hän palajaa, jolloin hän laudalla lakaisee ne pois. Sitten menee hän kuoriin, käärii pähkinät huntunsa liepeeseen ja kotiin ratsastaessaan tarjoo hän niistä vastaantulijoille.

Vanhat hautakammiot ovat kaikki rappeutuneet. Eräällä niistä luetaan: "Olkoon tämä muistomerkki muistona muurari Husseinin kiitollisuudesta." Aihe tähän on seuraava: Oli kerran muurari, jota hänen ammattiveljensä halveksivat ja parjasivat. Eräänä päivänä, kun hän oli ansainnut ainoastaan muutaman äyrin, osti hän niillä kynttilän ja meni sille haudalle, jossa Harom, erään imamin poika lepäsi. Muurari polvistui hautakiven ääreen ja rukoili: "vaikka ihmiset halveksivatkin sinua ja hautaasi, olen minä vakuutettu siitä, että sinä olet yhtä pyhä kuin mikään muu pyhimys hyvänsä. Olen samassa tilassa kuin sinäkin: minuakin halveksitaan. Jos sentähden olet se, joksi sinut luulen, niin pelasta minut onnettomuudestani ja minä lupaan rakentaa sinulle suurimman hautapatsaan maan päällä." Eräänä päivänä oli shaahi Ismail kolmas puolisoineen ja hoviherroineen metsästämässä heti Ispahanin ulkopuolella pienen kylän lähellä, jossa muurari Hussein asui. Silloin nousi äkkiä raju-ilma ja metsästysseura hajaantui. Shaahin lempipuoliso tuli muutaman eunukin seuraamana pieneen kylään. He ratsastivat katuja myöden huutaen apua, mutta ei kukaan uskaltanut laskea heitä huoneeseen, kun pelkäsivät shaahin mustasukkaisuutta. Muurari, joka oli elämään kyllästynyt, rohkaisi itsensä, pyysi kuningattaren yksinkertaiseen mökkiinsä ja tarjosi hänelle, mitä talossa parasta oli. Palattuansa linnaan, kertoi hän shaahi Ismailille, kuinka köyhä muurari oli hänen henkensä pelastanut, josta shaahi niin ihastui, että hän heti nimitti muurarin suurvisiiriksi. Saatuansa valtaa ja rikkautta, täytti muurari lupauksensa, ja rakennutti Haromille komean muistomerkin.

Tsendeh-Rudin luona sijaitsee Tjahar Bagh eli "neljät puutarhat". Tämä on pitkä, leveä lehtokuja, jonka molemmilla puolin on rappeentuneita linnoja ja reheviä, mutta huonosti hoidettuja puutarhoja. Tämäkin lehtokuja on shaahi Abbas Suuren toimesta syntynyt, ja hän harrasti niin sen perustamista, että hän omakätisesti istutti plataanit ja asetti kultatomanin joka puun alle. Tämä on vielä tänäpäivänä, samaten kuin suuren shaahin aikana, Ispahanin kirjavan väestön kävelypaikkana. Siellä leikkivät lapset, siellä ratsastetaan edes takaisin ja komeillaan upeasti varustetuilla hevosillaan, siellä astutaan jaloin, nauttimassa iltahetkien viileyttä, kun aurinko laskee läntisten vuorten taakse ja mollan veisu moskeen tornista sekaantuu iltasoiton huiluääniin ja torven toitotuksiin.

Tsendeh-Rudin toisella rannalla on armeenialainen etukaupunki Djulfa.
Mutta ennenkuin lähdemme sitä katsomaan mainitkaamme muutamia sanoja
Irak Adshemin maakunnan suupimmasta joesta.

Tsendeh eli Sajendeh-Rud, s.o. "elämän virta", alkaa. Tsarda-Kuh vuorelta, Irakin siinä osassa, jota nimitetään Feridaniksi, jossa Khonsar niminen kaupunki sijaitsee. Joki, joka on leveä mutta matala ja samera, juoksee kaakkoiseen suuntaan ja häviää tuolla puolen Ispahania erämaan hiekkaan, tahi uudempien otaksumisien mukaan erääseen järveen, joka kuuluu olevan kymmenkunta penikulmaa kaupungista kaakkoiseen. Shaahi Abbas, joka käsitti "elämänvirran" olevan pääkaupungin elämän ja kukoistuksen alkulähteenä, ryhtyi erääseen työhön, jolla luultavasti ei ole vastinetta historiassa. Lisätäksensä joen vesimäärää, muutti hän monta peninkulmaa, vedenjakajan Mahmud Ker ja Tsendeh-Rud jokien välillä, jotta edellinen pakotettiin ottamaan toisen suunnan ja tyhjentämään vetensä jälkimäiseen. Kun tavattomia rahasummia oli uhrattu, mahdottoman suuria lammikoita, vesisäiliöitä, sulkuja ja kanavia rakennettu, onnistui tämä hanke täydellisesti. Mutta toinen, samaa tarkoittava tuuma, ei sitävastoin onnistunutkaan. Aikomuksena oli yhdistää Shat-el-Arabiin laskeva Karun joki Tsendeh-Rudiin. Abbas Suuri alkoi tämän työn, jota sitten Abbas II jatkoi, mutta kun oli työskennelty kaksikymmentä vuotta ja ajottain siihen käytetty 40-100,000 työmiestä yhtaikaa, huomattiin asia mahdottomaksi ja yritys jätettiin sikseen.

Tsendeh-Rudin yli vie kolme siltaa: Pul-i-Allah Verdi Khan, Pul-i-Hassanabad ja Pul-i-Sheristan. Ensimmäisen rakennutti Allah Verdi Khan, joka Abbas I aikana oli Persian sotaväen ylipäällikkö. Silta on joen leveimmällä kohdalla ja sitä kannattaa 34 holvikaarta. Pul-i-Hassanabad on merkillinen kauniin rakenteensa puolesta. Siinä on kaksi käytävää, toinen toisensa päällä. Ylimmäisessä, joka on avonainen, mutta sivuilta korkeitten muurien suojaamana, joissa on kaariportteja, kulkevat ratsastajat ja karavaanit; alimmainen, jonka yli on rakennettu 25 holvia, on vaan käveliöitä varten. Runsailla kevättulvilla nousee vesi alimmaisen käyttävän lattialle. Näin tapahtui minun siellä ollessani ja oli erittäin kaunista katsella kun vesi juoksi holvien läpi ja marmorirappuja myöten toiselle puolelle. Syyskesällä sitävastoin kun kuivuus alkaa, tulevat joenuomassa suuret hiekkasärkät näkyviin, ja näitten välitse pujottelee silloin vaan mitättömiä puroja. Pul-i-Sheristanista ei ole mitään erityistä mainittavaa. Se on rakennettu samalla tavalla kuin useimmat muut persialaiset sillat.

Heti Ispahanin ulkopuolella on merkillinen rakennus, nimittäin "vapisevien tornien moskee." Se on rakennettu samaan malliin kuin Mesdjed-i-Shaahi, mutta on paljon pienempi, ja torneilla on merkillinen omituisuus, että jos nousee ylös toiseen ja voimallisesti pudistaa sitä, niin vapisee ei ainoastaan tämä vaan toinenkin torni. Persialaiset väittävät, että se on moskeen alla lepäävä pyhimys, joka aikaansaa vapisemisen ja sointuvan lauluäänen, joka silloin tällöin saattaa kuulua torneista. Vapiseminen riippuu kuitenkin ainoastaan rakennusmestarin kekseliäisyydestä, joka on antanut molempien tornien olla jonkillaisessa tasapainosuhteessa toisiinsa, ja laulavat äänet syntyvät tuulen vinkunasta torniaukoissa.

Kun on ratsastanut Hassanabadin sillan yli, saavutaan puolentunnin päästä ennenmainittuun Djulfa nimiseen esikaupunkiin, jonka shaahi Abbas Suuri perusti. Kohottaaksensa Persian teollisuutta ja kauppaa, kutsui tahi oikeastaan ajoi hän Ispahaniin väkeä armeenialaisesta kaupungista, Djulfastar Arasjoen luona, jonka mukaan sitten väestön uusi kotipaikka nimitettiin Djulfaksi. Armeenialaiset kotiutuivat pian uuteen kotimaahansa, varsinkin kun shaahi myönsi heille monia vapauksia ja oikeuksia. Mutta sitä huonommin kävi heille seuraavien hallitsijain aikana, jotka kaikella tavalla nylkivät heitä ja anastivat rikkaitten kauppiaitten aarteita. Nämät siirtyivät sentähden joukottain Intiaan ja Kiinaan tai palasivat he kotimaahansa. Djulfa joutui rappiotilaan, ja tässä esikaupungissa, jossa Abbaksen aikana oli 30,000 asukasta, asuu nyt ainoastaan 2,000 armeenialaista, jotka viettävät surullista elämää ja ansaitsevat niukan elatuksensa viinin ja arrakin puhdistamisella tai opiumin viljelemisellä. Viinirypäleet tuodaan Ispahanin rikkaista puutarhoista, joissa niitä kasvaa 30 eri lajia; niistä on kishmishrypäle pienin mitä löytyy. Kaupungista viedään ulos myös vesimelooneja, persikoita ja jaloimpia aprikooseja.

Djulfan kadut ovat pitkät, mutta epäsäännölliset. Jokaisen kadun keskellä juoksee pieni puitten piirittämä puro tai kanava. Katu on siis jaettu kahteen kapeaan katukäytävään, joita kanava erottaa toisistaan, mutta siellä täällä ovat ne kivisilloilla toistensa yhteydessä. Armeenilaiset ovat suurimmaksi osaksi köyhiä, eikä heillä ole varaa pitää muuta kuin yksi huone. Kun tämä tavallisesti on iso, täytyy sitä ankarana talvisaikana jollakin tavalla lämmittää ja saadaksensa niin paljon hyötyä kuin suinkin polttopuista, jotka Persiassa ovat sangen kalliita, käytetään tattarilaisissa ja muhamettilaisissa kansoissa tavallista tulensijaa eli "kursinia". Tämä on aivan yksinkertaisesti maasta tallattuun lattiaan kaivettu kuoppa, jonka yli asetetaan neljällä matalalla jalalla lepäävä, pöydän näköinen laitos. Tämän pöydän ympäri asettuu koko perhe patjojensa ja tyynyjensä päälle ja jalat ojennetaan niin lähelle hehkuvia hiiliä kuin suinkin. Täällä istuvat armeenialaisnaiset päiväkaudet virkaten, ja täällä nukkuu koko perhe öisin. Kesällä peitetään kuoppa puukannella.

Ne eurooppalaiset, jotka osaksi sähkölennätinvirkamiehinä, osaksi kauppiaina työskentelevät Ispahanissa, asuvat kaikki Djulfassa. Perheineen on heitä 20 henkeä.

Djulfa herättää erityisesti ruotsalaistenkin huomiota. Djulfan augustiinilaisluostarissa löysi nimittäin v. 1650 Niilo Matinpoika Kjöping, silloinen Ruotsin soturi Persian palveluksessa, sittemmin kuninkaallinen ruotsalainen laivaston luutnantti, tuon tunnetun "Matkustaja-Pentin" nimen piirrettynä. Vapaaherra Pentti Oxenstjerna oli laveilla Itämaan-matkoillaan jo v. 1617 saapunut Ispahaniin, jossa shaahi Abbas Suuri hänet erittäin hyvin vastaanotti. Otettuaan shaahin rinnalla osaa sotaretkeen turkkilaisia vastaan, kävi hän taas Ispahanissa, joka silloin oli komeutensa ja suuruutensa kukkulalla. Kerrotaan että "Shaahi Abbas oli ollut sangen armollinen; Pentti herralle, niin että tämä usein oli päässyt kuninkaan luokse." Heidän keskinäisestä seurustelustaan mainitaan seuraavaa, jonka tahdon kertoa tuon vanhan kertomuksen omilla sanoilla:[20]

"Sittekun kuningas oli Pentti herralle näytellyt harvinaisimpia ja kalliimpia kapineitaan, kuuluu hän kerran vieneen hänet puutarhaansa ja oli siellä näyttänyt hänelle mitä harvinaisimpia kasveja, joita tämä muukalainen suurimmalla kummastuksella katseli. Kuningas säästi kuitenkin harvinaisimman viimeiseksi, näyttäen keskellä puutarhaa erästä kasvia, jolle hän itse sanoi panevansa suurimman arvon. Tämä kuuluu olleen katajapensas, jota ympäröi puhtaasta kullasta tehty aita, tahi oli se lukittuna erityiseen taloon, ettei kukaan saisi sitä lähestyä tahi vahingoittaa. Muitten kertomusten mukaan olisi kuninkaalla ollut tämä pensas (epäilemättä pohjoismaisena kasvina viileyden tähden) rautaovella ja vahvoilla telkeillä varustetussa holvissa, johon hän lopullisesti vei vapaaherra Oxenstjernan näyttääkseen hänelle tämän merkillisimmän harvinaisista aarteistaan. Persialainen majesteetti kuuluu silloin kysyneen häneltä, tunteeko hän tämän kasvin verrattoman voiman ja ominaisuudet? Mutta tämä, joka lapsuudestaan oli tottunut näkemään runsaasti näitä kasveja, ja ehkä oli tietämätön sen lääkevoimasta, ei voinut pitää tätä harvinaisuutena tahi kallisarvoisena, vaan kerrotaan hänen äkkiä vastanneen: 'Teidän majesteettinne, Ruotsissa on kaikki metsät ja mäet täynnä näitä pensaita.' Kuultuansa tämän, ei kuningas enään puhunut siitä mitään, eikä vapaaherra Oxenstjerna siis saanut tietää syytä miksi kuningas piti tätä kasvia niin suuressa arvossa, ja sitä seikkaa, kertomuksen mukaan, moni kuuluu katsoneen lääketieteelle suureksi vahingoksi."

YHDESTOISTA LUKU.

Matka Kyyron haudalle.

Otettuani jäähyväiset herra Geyeriltä ja kiitettyäni häntä suuresta vieraanvaraisuudestaan, jätin kello 8 aamulla, 6 p. toukokuuta, komean Ispahanin. Vielä kerran ratsastin läpi Djulfan kapeita katuja, ennenkuin pääsin maalle. Tie, tasainen ja hyvä, nousee vienosti viettävää mäkeä ylös, jonka kukkulalta kaupunki tarjoaa viehättävän näkemyksen, ollen yhden ainoan, suuremmoisen, vihannan puutarhan peitossa, leveä joki keskellä. Korkeat sillat, moskeet monivärisine tornineen, tavattoman laajat poppeli- ja kypressilehtokujat ja rakennusten sekamelska — tämä kaikki on omiansa johtamaan mieleen "tuhannen ja yhden yön" satuja ehkä enemmän kuin mikään muu Itämaan kaupunki, jos ei oteta lukuun vanhojen kaliifien satukaupunkia.

Heti Djulfasta etelään on maa hyvin mäkistä, mutta tasaantuu sitte vähitellen ja Marg ja Majar nimisten kylien kohdalla ratsastimme täyttä laukkaa tiellä, joka oli sileä kuin asfalttilattia. Täällä kohtasin englantilaisen tohtori Scullyn Shiratsista, ensimmäisen matkustavaisen eurooppalaisen, jonka Persiassa olen tavannut. Näissä kaukaisissa seuduissa ovat kaikki eurooppalaiset tuttuja, josta syystä mekin tervehdimme, astuimme hevosilta alas ja pysähdyimme hetkeksi, jolloin t:ri Scully tarjosi viiniä ja sikaaria. Majarin majatalossa oli ainoastaan yksi hevonen — kaikki muut olivat ulkona — ja oppaan täytyi sentähden ottaa aasi itsellensä ja minun kapineilleni. Aasi, joka ei pitänyt laukkaamisesta, jäi pian jälkeen, ja minä jatkoin matkaani yksinäni erinomaisella tiellä Ispe, Vajnan ja Germseh nimisten kylien läpi. Viimemainitussa kylässä oli eräs Imamtsadeh lukemattomine hautoineen, johon suuret ihmisjoukot tulivat Kumishehista, harjoittamaan iltajumalanpalvelustaan profeetan haudalla. Kumisheh on jotenkin suuri kaupunki moskeineen ja tornineen. Tein pitkän kävelyretken katuja pitkin ja kävin basaareissa, poikajoukkojen minua seuratessa. Täällä sain tyytyä pieneen oppaaseen — muuten erittäin kaunis poika — joka oli ainoastaan kymmenvuotias ja jonka jalat eivät ulottuneet jalustimiin, minkä tähden hän sai pistää ne parin nahkahihnan silmukkoihin. Hän rukoili mitä liikuttavimmilla sanoilla, etten ratsastaisi hänen tyköänsä pois.

Kuusi tuntia kuljettuamme saavuimme Jesdekastin kylään. Tämä oli kummallisin kylä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Arolta, joka muuten on ihan tasainen, kohoaa tässä äkkijyrkkänä pieni kallio ja saviasunnot on rakennettu sen huipulle tahi sijoitettu pääskysen pesän kaltaisina pitkin vuorenrinteitä. Talot ovat usein monikerroksiset, varustetut pienillä parvekkeilla, joissa moni persialainen kaunotar viettää päivänsä ja joihin kirjava joukko vaatteita on ripustettu kuivumaan ja tuuleentumaan. Ylös kylään vie mutkikas polku, jota ei voi käyttää muu kuin se, joka on oppinut sen löytämään. Ei saata toivoa varmempaa linnaa kuin Jesdekast on, ja luultava onkin, että se ennen muinoin on semmoisena toiminut. Majatalo sijaitsee arolla, kylän alapuolella ja sinne oli asettunut parikymmentä Sel-i-Sultanin sotilasta, joten siellä oli jotenkin ahdasta. Nämät olivat kuitenkin kunnon miehiä ja tarjosivat viinirypäleitä ja melooneja, josta syystä jäin kahdeksi tunniksi Jesdekastin majataloon vilkkaasti keskustelevain sotilaitten seuraan, jotka melkein kaikki olivat turkkilaisia.

Shulgistan'in, Abeden ja Surmekin kylien välillä on tie tasaista aroa, jossa vilisee pieniä, harmaita sisiliskoja ja eräänlaisia suuria, punaisia hämähäkkejä. Abade on kukoistava kylä, ihanine tuoksuvine puutarhoineen ja puhtaine, tasaisine kattoineen. Suramekin likelle, jossa vielä näkyy vanhan linnoituksen raunioita, oli noin parisataa kameelia käsittävä karavaani leiriytynyt. Eläimet kulkivat vapaasti ympäri ja söivät erämaan ohdakkeita, sillä välin kun persialaiset kauppiaat söivät tai lepäsivät tilapäisissä teltoissa, joita aivan yksinkertaisesti valmistetaan siten, että purjekangas heitetään muutamien toistensa viereen asetettujen tavaramyttyjen yli. Nämät teltat antavat kuitenkin riittävän suojan auringon polttavia säteitä. vastaan sinä lepopäivänä, jota karavaanit säännöllisesti pitävät kaksi päivää marssittuaan.

Jo Surmekin ja Khanikuran luona alkaa huomata, etteivät Farsistanin vuoriseudut ole kaukana. Ennenkuin viimemainitulta paikalta saapuu Dehbidiin on seutu käynyt yhä mäkisemmäksi ja tie kiviseksi ja liukkaaksi. Dehbidissä menin heti sähkölennätintaloon, jota ympäröi korkea muuri, sekä poppelit ja kukkapenkit. Englantilainen virkamies, joka sähkösanomalla oli saanut tietää tulostani, tuli minua jo pihalla vastaan. Hän oli ollut 12 vuotta Persiassa ja vaimonsa oli hänen mukanansa. Viivyin täällä useita tuntia, minulle tarjottiin teetä ja aamiaista, joka maistui sitä paremmalta, koska en ollut moneen päivään syönyt muuta, kuin munia ja persialaista leipää.

Englantilaisten sähkölennätinvirkamiesten tulee, paitsi varsinaista virkatehtäväänsä, myös pitää ilmatieteellistä päiväkirjaa, mutta he merkitsevät vaan jokaisen päivän korkeimman lämpömäärän Fahrenheitin mukaan, sekä muutamia yleisiä ilmatietoja, niinkuin tuulta, sadetta, pilvistä, selkeätä j.n.e. Tänä päivänä, 9 p. toukok., oli korkein lämpömäärä +24° C. Tammikuussa ja helmikuussa on korkein lämpömäärä klo 2 i.p. +3° C ja alin lämpömäärä laskee useita asteita jäähtymäpisteen alipuolelle. Dehbidissä alkavat yöhallat lokakuun keskipalkoilla ja jatkuvat huhtikuuhun asti. Lunta sataa tavattomat määrät, ja jokaisena talvena tapahtuu että lumi joskus katkaisee sähköjohdon. Englantilainen kertoi pakkasen usein olleen niin kovan, että vaikka oli kolmasti päivässä lämmitetty, oli vesi pesuastiassa kuitenkin aamulla ollut jäässä. Mutta Dehbid siaitseekin korkealla, se on Kuhrudin jälkeen korkein sähkölennätinasema Persiassa, ja ylätasanko, jonka keskellä se siaitsee, on kaikin puolin korkeitten vuorten ympäröimä, joista muutamilla on ikuista lunta korkeimmilla huipuillaan. Dehbidin ilmasto on kuitenkin erittäin terveellistä, ilma on puhdas ja selkeä, ja sentähden tulevat vuorten eteläpuolella asuvaiset paimentolais- eli nomaadiheimot (persiaksi il) ylös näille seuduille ja asettuvat ylätasangolle, jossa viipyvät vuoden neljänä lämpimimpänä kuukautena. He tarvitsevat monta viikkoa päästäkseen Shiratsista Dehbidiin, kun kuljettavat mukanaan silmänkantamattomia lammas- ja kuttulaumoja, jotka kulkiessaan samoilevat siellä täällä laitumella. Nomaadit asuvat suurissa, neliskulmaisissa mustissa teltoissa ja viettävät liikkuvaista, vaihtelevaista ja vapaata elämää, hauskempaa kuin kaupunkilaiset. Ollen luonnoltaan ylpeitä ja rohkeita, halveksivat he tilallista väestöä, ja nomaadi nai harvoin tytön, joka ei kuulu hänen heimoonsa, vielä vähämmän kaupunkilaistytön. He ovat yksiavioisia ja heidän naisensa käyvät hunnuttomina, ovat terveitä, vahvoja ja ahkeria. Heimon päällikkö, eli Ilkhani on hallituksesta ihan riippumaton ja hallitsee niinkuin kuningas omaisiaan. Hänen täytyy tuntea eläinlaumojen luvun, ja pitää huolta siitä, etteivät ne vähene, sillä ne ovat paimentolaisten rikkautena ja elatuksena. Telttojen ja talouskapineitten kuljettamiseen käytetään aaseja ja kameeleja, itse ratsastavat he hevosilla tahi kävelevät. Kaupunkeihin myyvät he maitoa, juustoa, voita, nahkoja ja villoja, joita tavaroita kaupassa vaihtavat aseihin, kuuliin, ruutiin, astioihin ja talouskapineihin. Kaupungeissa käyvät vaan toimittaessaan tämmöisiä asioita.

Näin kumminkin parikymmentä tämmöistä heimoa, kullakin 10 tai 15 telttaa, ratsastaessani Dehbidista Murgabiin, johon saavuin illalla, Tie oli koko ajan kierrellyt ylös vuoria, jotka nyt tarjosivat yhä kauniimpia näköaloja äkkijyrkkiä, holjuisia ylängöitä ja niitten välissä viheriöiviä niittyjä. Eräällä tämmöisellä sijaitsee Meshedi-i-Murgab, suuri, Murgabjoen mukaan nimensä saanut kylä. Murgabjoki kastelee läheistä ylätasankoa ja tekee sen niin perusteellisesti, että tasanko on puolittain muuttunut suoksi, jossa miljaardeja sammakoita iltasin kurnuttaa ja jossa mitä mehuisimpia vesikasveja viihtyy. Kylä on siis jotenkin vesiperäisellä ja kostealla paikalla, olivilehdon peitossa, mutta varallisuus näyttää olevan hyvällä kannalla; kumminkin oli liike vilkasta ja eläimet hyvässä lihassa. Kello 6 aamulla 10 p. toukokuuta lähdin Murgabista ja jouduin pian yhä korkeampaan vuoristoon. Sitä myöten kuin vuoret kävivät yhä jylhemmiksi ja jättiläismäisemmiksi, sitä myöten tiekin muuttui yhä huonommaksi ja epätasaisemmaksi. Eräällä kohdalla oli tie sadan metrin matkalla hakattu itse kallioon, jotta se oli avonaisen tunnelin näköinen, ja niin kapea ja ahdas, että jalustimet koskivat molempiin sivuihin. Ei olisi ollut hauskaa kohdata siellä jotakin vastaantulijaa; jommankumman olisi täytynyt peräytyä.

Parin tunnin matkan päässä Murgabista on tuon suuren, Pasargade nimisen kaupungin rauniot.[21] Pasargaden muinaismuistoista on Kyyron hauta parhaiten säilynyt. Niinkuin tunnettu, ovat oppineet kauvan kiistelleet siitä, onko Kyyro kuningasta todellakin tänne haudattu, ja ovatko rauniot vanhan Pasargaden jätteitä. Epäiliät vetoovat Pliniukseen ja Ptolemeukseen, jotka asettavat Pasargaden kaakkoiseen Persepoliksesta, jotenkin sille paikalle, missä nykyinen Easa on, sekä siihen, että haudan rakennustapa ilmaisisi naisen olevan sinne haudatun. Persialaiset nimittävätkin tätä hautaa "Salomonin äidin haudaksi" (Mader-i-Sulejman). Näitä väitteitä voidaan kuitenkin vastustaa toisilla, ehkä enemmän todistavilla väitteillä. Hautapatsaan ulkomuoto on nimittäin yksityiskohdissa semmoinen, joksi Aleksanterin historiankirjoittajat ovat sen kuvanneet, ja läheisissä raunioissa löytää Kyyron nimen moneen paikkaan piirrettynä.

Haudan rakenne on yksinkertainen. Kuusi tavatonta, valkoisesta marmorista tehtyä rappua kannattaa itse hautakammiota joka on kahtaalle päin kaltevakattoisen rakennuksen näköinen. Kaikkiaan on se noin 10,5 m korkea; hautakammion seinät ovat noin 1,5 m vahvat, sisältä on se noin 3 m pitkä sekä noin 2 m korkea ja leveä. Sisälle johtaa noin l,5 m korkea oviaukko, jota metallinen tahi marmorinen portti muinoin sulki. Tänne kätkettiin suuren kuninkaan maalliset jäännökset kullalla silattuun arkkuun. Seiniä peitti kalliit baabelilaiset verhot ja kultajalkaisella pöydällä lepäsi kuninkaan miekka, kilpi sekä hänen kaulavitjansa, korvarenkaansa ja juhlapukunsa. Nyt on kaikki tämä komeus poissa, mutta haudan sisässä riippuu sen sijassa langoilla pitkin seiniä lukematon joukko vaateriepuja, kirjavia tilkkoja ja koraanista revityitä lehtiä. Hurskaat persialaiset, jotka käyvät täällä, uhraavat nimittäin näitä pyhiä lahjoja Mader-i-Sulejmanille, eikä suinkaan Kyyrolle, josta heillä ei ole aavistustakaan. Kuningas Salomolla on tärkeä sija Persialaisten mielikuvituksessa ja Pasargaden ihanan palatsin rauniot, jotka nyt ovat hajallansa jättiläiskivilavalla haudan vieressä, ovat persialaisilta saaneet nimen Taht-i-Sulejmanin s.o. "Salomon istuin". Hän on kaikkien henkien pääherra ja kuningas ja voi lähettää uskolliset palveliansa lähettiläinä ympäri maailmaa ja kun aaveet yöllä kiitävät ilmojen halki, ovat ne kuningas Salomon lähettiä ja hänen käskyinsä toimittajia. Aaveitten varsinaisena olinpaikkana on Kevir, suuri suolakorpi Teheranista ja Kumista itäänpäin Afganistanin ja Seissanin rajoille, ja siksi ei moni persialainen uskalla astua Kevirkorven rajan yli. Hiekkapyöröt ja pölypilvet, joita tuuli ajaa korven sisämailla ylös vuorille, eivät ole muuta kuin haamuja ja henkiä, jotka lähtevät retkeilyille.

Palataksemme haudalle, on haudan ympäri kaikilla neljällä sivulla ollut patsaita. Nämät, jotka luultavasti myöhäisempänä aikana on sinne Pasargadesta muutettu, ovat nyt ihan hajalla. Kymmenen minutin matkan päässä haudalta seisoo vielä 7 patsasta pystyssä tien vasemmalla puolella. Näistä on yksi jotenkin hyvin säilynyt, mutta sekin on jo kaatumaisillaan. Pasargaden patsaitten jalustat osoittavat selvää sukulaisuutta Samos saarella löytyvien patsaitten kanssa, ja otaksuttu on, että Kyyros on kutsunut arkkitehtinsä ja rakennusmestarinsa Kreikasta. Sitävastoin seisoo kolme ovenkamanaa valkoisesta marmorista vielä pystyssä ja niitten sivuihin on Persian, Skyytin ja Babyloonian kiilakirjoituksella uurrettu: "Minä, Kyyros, kuningas, Akhemenilainen."

Pasargade sijaitsee Murgabeli Polvarjoen varrella, jonka kauniita rantoja nyt seurasin sangen raivaamatonta polkua myöten Kavamabadin kylään. Heti kylän tuolla puolen tuli näkyviin suuri valkoinen teltta vasemmalla puolen tietä sekä ratsupari, joka oli laitumella sen ulkopuolella. Minä ratsastin ohi, enkä ollut pitkälle ehtinyt, kun englantilainen tuli juosten ja nimeäni huutaen. Minua ihmetytti tietysti suuresti, käännyin ja ratsastin teltalle. Siinä oli sähkölennätinvirkamies Sivendin läheiseltä asemalta, ollen matkalla johtoa korjaamassa. Hänen muassaan oli vaimonsa ja viisivuotias poikansa ja he olivat asettuneet sinne 14 päiväksi. Minulle tarjottiin aamiaista, viiniä ja tupakkia ja vietin muutaman erinomaisen hauskan tunnin englantilaisen perheessä. Syynä tähän suureen vieraanvaraisuuteen sekä siihen, että nimeni oli tunnettu, oli se, että tohtori Hybennet oli sähköittänyt Shiratsin sähkölennätinasemapäällikölle, herra Fargues'ille, että tämä saattaisi odottaa erään ruotsalaisen matkustajan siellä käyntiä, ja Fargues oli vuorostaan antanut englantilaisille asema-virkamiehille tiedon korkeasta tulostani.

Edelleen kuljin Sivendiin ja Pusehiin, jossa yövyin mitä kurjimpaan karavaaniasemaan; ei koskaan sitä ennen tahi myöhemmin, ole syöpäläiset minua niin kiusanneet kuin siellä. Mutta minä olin päivän vaivoista hyvin väsynyt, ja laskeuduin sentähden maata keskelle kivilattiaa ja nukuin pian, vaikka magneetin tavoin vedin luokseni pieniä, mustia eläviä huoneen joka nurkasta.

KAHDESTOISTA LUKU.

Persepolis.

Ne molemmat mahtavat vuoriharjanteet, jotka Pasargadesta asti ovat Polvarin jokilaaksoa rajoittaneet, jäävät yhä kauemmaksi toisistaan ja niitten välille leviää laaja Merdasht tasanko. Tämän länsiosan läpi juoksee Polvar oikullisissa mutkissa, etsien itselleen vuorten välitse laskun Niris-järveen. Tasangon itäsivulla pistäikse päävuoresta Rahmedin vuoriryhmä ja edessä on kalliotasanne, jonka kuningas Dareio I valitsi linnansa paikaksi. Tasanteen sivuista poistettiin epätasaisuudet ja ne ympäröittiin jättiläismuureilla, joissa oli kolme eri pengertä liitettynä toisiinsa marmorirapuilla; täten muodostui kolmenkertainen penkeristö. Eteläiselle muurille asetettiin marmoritauluja, joissa oli Persian ja Assyriankielisiä kirjoituksia; eräs näistä kuuluu seuraavalla tavalla: "Suuri Auramatsda (Ormuts), joka on Jumalista suurin, on tehnyt Darajavuksen (Dareion) kuninkaaksi; hän on lahjoittanut hänelle valtakunnan; Auramatsdan armosta on Darajavus kuningas. Näin puhuu Darajavus, kuningas: Tämä Persian maa, jonka Auramatsda minulle lahjoitti, joka on kaunis maa, rikas hevosista ja väestä, se ei pelkää ketään vihollista Auramatsdan ja minun, kuningas Darajavuksen, armosta. Näin puhuu Darajavus, kuningas, Auttakoon minua Auramatsda ja kantajumalat ja varjelkoon Auramatsda tätä maata vihollisten sotajoukoista, katovuosista ja valheesta. Älköön tähän maahan tulko vihollista eikä vihollisjoukkoja, ei katovuotta eikä valhetta. Tätä armoa rukoilen, minä Auramatsdalta ja kantajumalilta; tätä suokoon minulle Auramatsda ynnä kantajumalat." Eräs toinen kirjoitus kuuluu näin: "Dareio, kuningas, sanoo: nämät suuret linnat ovat rakennetut tälle paikalle, jossa ei ennen ole mitään linnaa ollut. Minä olen ne rakentanut Auramatsdan armosta, ja Auramatsda sekä kaikki Jumalat ovat suosiolla katselleet minun rakennuttamiani palatseja. Olen rakentanut ne merkiksi hänen mielisuosiostansa minua kohtaan."

Varhain aamulla 11 p. toukokuuta ratsastin Pusehista raunioille, jotka ovat tuskin yhden farsahin päässä sieltä. Tie kulkee pitkin Rahmedin vuorta. Eräs persialainen tuli minun kanssani, mutta koska aioin jäädä sinne koko aamupäiväksi, lähetin sekä hänet että hevoset heti takaisin ja jäin yksinäni noitten sanomattoman suuremmoisten raunioitten luokse. Jo kaukaa valtaa katsojaa hämmästys ja ihmettely nähdessään nämät kadonneen suuruuden ikimuinaiset jäännökset. Viivyin siellä kauvan piirtääkseni patsaita ja korkokuvia, ja ainoa, joka huviani häiritsi tänä unhoittumattomana päivänä, oli tuo rasittava kuumuus ja moskiittolaumat, jotka tuhansittain vainosivat minua, mihin ikinä menin. Oli käsittämätöntä mistä ne tulivat ja mitenkä ne saattoivat tunkeutua korviin ja nenään, vaikka minulla oli suurin osa päästä käärittynä nenäliinoihin ja sitäpaitsi poltin tupakkaa. Mutta yhden päivän viipyminen Persepoliksen raunioilla ei riitä niitten selvään kertomiseen; seuraan sentähden nytkin prof. Justin esitystä.

Tasanteen luoteisesta kulmasta johtaa jättiläisportaat alimmaiselle penkereelle. Portaat ovat valkoisista marmorilohkareista ja niin suuret, että samasta lohkareesta on hakattu monta askelta; ne ovat niin leveät ja askeleet niin matalat, että niitä myöten mahtuu kymmenen ratsastajaa vieretysten ajamaan ylös. Kun tullaan penkereelle ylös, huomaa ensin Kserkseen etehisen, jonka läntiset ja itäiset pääkäytävät vielä ovat jälellä, sekä kaksi niistä pylväistä, jotka muinen kannattivat puista kattoa. Etehisen lattiana on tavattoman suuret, kiilloitetut marmorilevyt ja pääkäytävien sivuissa on neljä, kivestä hakattua sfinksiä. Ne ovat 6 metriä korkeat ja niiden voimakkaat jänteet ja tarmokas ryhti osoittaa babyloonialaisten mestarien taitoa. Sfinksien päätä on ihmiskäsi rumentanut, mutta ne kähärät, jotka kuvaavat partaa ja kylkikarvoja ruumiissa ja jotka ovat täydellisen mestarin veistämät, ovat vielä hyvin säilyneet. Sfinksien kaulassa riippuu somasti tehtyjä vitjoja ja koristeita.

Kserkseen pääkäytävän takana johtaa taas toiset portaat ylös toiselle penkereelle. Porraskäytävän sivumuurissa on moniaita korkokuvia. Siinä näkee linnanvahteja pitkissä, meedialaisissa viitoissa, viinet selässä ja pitkät miekat käsissä; härkää repivä jalopeura näkyy monin paikoin, edelleen näkyy edustajia kaikista Kserkseen valloittamista kansoista, kukin kansallispuvussaan, tarjoovan kuninkaalle antimiaan ja verojaan. Tällä penkereellä sijaitsi Kserkseen linna. Siinä oli suuri sali, jonka kattoa kannatti 36 pylvästä, näitten häränpään muotoiset kapiteelit kannattavat kattohirsiä. Itä-, pohjois- ja länsipuolella oli pylväskäytäviä, kussakin kuusi paria pylväitä. Luultavaa on, että nämät pylväät kannattivat hirsiä, joista kalliita kankaita riippui, niinkuin Esterin kirjassa (1: 6) luetaan: "siellä riippuivat valkeat, viheriäiset ja sinervät seinävaatteet, yhteensidotut kalliilla liinasilla ja purppuraisilla siteillä hopearenkaissa, marmorikivisten patsaitten päällä", ja epäilemättä tarjosivat palatsin sisimmät salit saman komean näön kuin kuningas Ahasveruksen palatsi Susanissa, jossa "vuoteet olivat kullasta ja hopeasta, permanto oli laskettu viheriäisistä, valkeista, keltaisista ja mustista marmorikivistä."

Heti tämän eteläpuolella on Dareion palatsi, jossa on suuri sali keskellä ja kahdeksan sivuhuonetta, sekä avonainen pylväskäytävä. Eräässä paikassa on marmoriin piirretty seuraava kirjoitus: "Darajavus, suurkuningas, kuninkaitten kuningas, Hystaspeen poika, on rakentanut tämän palatsin", ja palatsin rappusessa, jonka Artakserkses III Okhus rakensi, on muun muassa näin piirretty: "nämät kiviraput olen minä itselleni rakentanut."

Tästä Dareion palatsista, joka sijaitsee ylinnä muita penkereellä, tullaan Kserkseen toiseen palatsiin; tässä oli sali, jonka kattoa kannatti 36 pylvästä ja 12 pylväästä muodostettu pylväskäytävä. Sivulla oli neljä huonetta. Täällä näkee taas vartiomiesten ja veronalaisten kansojen kuvia, ja kaakkoisen huoneen sisäseinässä on kuvattu palvelioita kantaen täysinäisiä vateja, viinipulloja ja teurastettuja lampaita, tästä sopii päättää, että nämät ovat palatsin vartiahuoneen ja ruokasalin raunioita. Ovenkamanoissa on kuninkaan kuva ja seuraava kirjoitus; "Khsajassa, (Kserkses) suurkuningas, kuninkaitten kuningas", kuningas Darajavuksen poika, Akhemenilainen.

Kauvimpana idässä on Dareion rakentama 100 pylvään palatsi. Joka sivu on yli 67 m pitkä, siinä on kaksi sisäänkäytävää, ja on sisältä varustettu 9 komerolla. Pääkäytävien sisäsivuja kaunistaa runsaat korkokuvat. Muun muassa näkee siinä kuningas Dareion istuvan valtaistuimellaan, hovimiesten ja valloitettujen kansojen ympäröimänä, tahi on hän kuvattu taistelemassa ahrimanilaisen pedon kanssa.

Vuoreen, penkereen yläpuolella, on hakattu kolme kuningashautaa. Haudan etusivu on muodostettu mahtavaksi koloksi kallioon ja se on ristin muotoinen, jonka vaakasuorana osana on sirosti hakattu friisi ja sitä kannattaa neljä pylvästä kiinni seinämässä. Molempien keskimäisten pylvästen välillä on portti, joka johtaa kalliohautaan; tämä on tilava rotko, jota persialaiset paimenet käyttävät varastohuoneenansa paimentaessaan laumojaan Merdashttasangolla. Ristin muotoisen fasaadin ylimmäiseen koloon on hakattu kuvaryhmä esittäen kaksi riviä miehiä, toinen toisensa ylitse, jotka jonkillaisella alustalla kannattavat tulialttarin edessä polvistuvaa ruhtinasta. Ylinnä leijailee ruhtinaan henki, levitetyin siivin, noustakseen haudan pimeästä kammiosta taivaalliseen asuntoon. Läheisessä Nakshi Rustam-vuoressa on neljä samankaltaista kalliohautaa ja niissä lepäävät muun muassa kuningas Dareio I, Kserkses ja Dareio Kodomanno. Ensimainituilta haudoilta on ihana näköala Persepoliksen raunioille: oikealla on Kserkseen pääkäytävä ja palatsi, vasemmalla Dareion palatsi ja lähinnä 100 pylvään palatsi. Koko penkereellä on ainoastaan 13 pylvästä paikallaan, muut ovat maahan kukistetut, mutta pirstaleet näkyvät vielä ja jalustat osoittavat paikan, jossa ne kerran ovat seisoneet. Muutamia ovat maanjäristykset kaataneet, toisia ovat myöhemmän ajan raakalais sukupolvet väkivaltaisesti raastaneet. Tuhannet sisiliskot ja käärmeet asustavat nyt näissä pylväistä, sfinkseistä ja rapuista muodostuneissa raunioissa, jotka ovat muinaisten upeiden palatsien jäännöksiä, missä oli äärettömiä rikkauksia, ja joissa mahtavat kuninkaat elivät loistossa ja komeudessa, ja niissä kalliohaudoissa, joissa kerran ylpeät hallitsiat lepäsivät kulta-arkuissa, ryömii nyt skorpiooneja y.m. matelevaisia. Kentällä, jossa Dareio ja Kserkses tarkastivat lukemattomia sotalaumojansa, paimentavat nyt köyhät paimenet karjalaumojansa, ja missä Polvarvirta muinoin, järjestetyllä maakastelemislaitoksella tuotti hedelmällisyyttä ja runsaita laihoja, siellä kasvaa nyt ainoastaan erämaan kuivia ohdakkeita ja kuihtunutta ruohoa. Mitä liikettä ja elämää olikaan silloin täällä, kukoistavan ja mahtavan valtakunnan sydämmessä, josta Kyyros ylpeillen saattoi lausua: "minun isieni valtakunta ulottuu niin kauvaksi etelään, missä ei kuumuudelta voida asua, ja pohjoiseen päin hamaan jään kytkemiin seutuihin saakka; mitä niiden välillä on, tottelee satraappeja." Mutta nyt on toisin. Kuolon hiljaisuus vallitsee nyt tällä muistorikkaalla paikalla, haudan hiljaisuus, joka ehdottomasti saattaa kuuntelemaan moskiittojen hyrinää ja säpsähtämään sannassa liikkuvaa sisiliskoa, joka vähän väliä ja varovaisesti, mutta uteliaasti vilkaisee kivien takaa — ja tuo haalea, punakellertävä erämaanväri tekee tämän kuvan vielä autiommaksi ja juhlallisemmaksi. Mutta vaikka hävityksen kauhistus niin monta kertaa onkin kaupunkia kohdannut, tekevät Persepoliksen rauniot vieläkin mahtavan ja valtavan vaikutuksen yksinäiseen vaeltajaan. Ei ollut minunkaan helppo lähteä Persepoliksesta, vaikka illanvarjot jo laskeusivat vuorten kylkiin, silloin vasta minäkin palasin jalkaisin Pusehin majataloon.

On ihmeellistä, ettei veden ja ilman hävittävä voima ole 2,400 vuodessa kuluttaneet pois kiilakirjoitusta ja noita hienoja korkokuvia. Sekä kirjoitus että kuvat näkyvät niin selvästi, kuin olisi kivenhakkaaja vasta muutamia päiviä sitte työnsä lopettanut. Täällä löydetyistä kirjoituksista onkin saatu moni tärkeä tieto Persian muinaisista vaiheista. Tekisi mieli epäillä historian todistusta nähdessään tämän aution ja kuolleen seudun, jos eivät kivet itse puhuisi ja selvin sanoin ilmoittaisi korkeata alkuperäänsä. Paikottain ei marmorilohkareitten pinta ole kadottanut kiiltoansakaan, vaan se on niin kirkas, että se ikäänkuin peili heijastaa esineet, ja kuitenkin on Persepolis altisna pohjois-, länsi- ja etelätuulille, jotka 24 vuosisataa ovat, ajaneet Merdasht-tasangon lentohiekkaa raunioita kohti. Kun ei voi huomata, että hiekka olisi millään tavalla hangannut tahi syövyttänyt veistokuvia, otaksutaan että muinaiset persialaiset osasi valmistaa ja karaista kiveä, työn päätettyään, suojellaksensa näitä teoksia ilmoilta ja tuulilta, sekä siten säilyttääkseen suurten kuninkaitten muiston kauvaksi jälkimaailmalle. Toisen selityksen näitten muistomerkkien säilyttämisestä saamme siitä, että tässä osassa maata harvoin sataa, että tuulen voima siellä ei ole erittäin suuri, ja että ohdakkeet ja ruoho jossain määrin sitovat Merdasht-tasangon pölyä.

Ensimmäinen kova isku kohtasi Persepolista, kun Aleksanteri Suuri v. 331 e.Kr. kulkiessaan Baabelista Susaan valloitti nuo nykyään rauniona olevat kuninkaanlinnat, sekä ryösti läheisen Istakr-kaupungin. Täällä anasti hän Kyyron ajoilta asti kokoontuneet aarteet, joitten arvo nousi noin 8,400,000,000 markkaan ja talvehti sotaretkestä väsyneitten miestensä kanssa Persepoliksessa, jossa elettiin täydessä humussa. Kerran juovuspäissään poltatti hän kuninkaanlinnan, mutta kuuluu sitten katuneen tätä tekoa. Tällä välin oli vihollinen Dareio Kodomanno paennut Ekbatanaan, jossa hän valmistelihe viimeiseen epätoivoiseen taisteluun valtakunnan itsenäisyyden puolesta. Tähän ei hän kuitenkaan joutunut osaa ottamaan, sillä hänen omat satraappinsa salamurhauttivat hänet. Ekbatana lankesi Aleksanterin käsiin, ja Dareio Kodomannon ruumiin lähetti hän Persepolikseen, jossa se haudattiin Akhemenilais-kalliohautoihin.

Parthilaisen kuningassuvun aikana kadotti Persepolis merkityksensä, ja hallitusistuin muutettiin Seleukiaan, Tigris-virran varrelle, vaan Sassaniidein aikana joutui vanha pääkaupunki taas kukoistukseen. Mutta kuoloniskun sai se kuitenkin arapialaisilta, jotka Jetsdegerdin hallitessa (v. 632-651) hävittivät peraialaissuuruuden ja loiston viimeisen jäännöksen. Vielä näkee Persepoliksen raunioilla jälkiä heidän hurjasta riehunnastaan, sillä he näkivät hyväksi rumentaa melkein kaikkien kuvien ja sfinksien päät, koska sunniittien muhamettilaisuus kieltää tunnustajiaan kuvaamasta ihmiskasvoja.

Mutta, kysynee joku, mitä Persian kansa ajattelee näistä kadonneen suuruuden suuremmoisista muistomerkeistä? Kyyrosta, Dareiosta ja Kserkseestä ei persialaisella talonpojalla ole aavistustakaan. Hän luulottelee sen sijaan Persepoliksen olevan sankarikuninkaan Djemshidin työtä, tämän kuninkaan, josta Fideusi kertoo monta merkillistä satua ja seikkailua suuressa sankarrunossaan "Shahnameh" eli "kuningastenkirjassa", ja Persepolis nimi on persialaiselle ihan tuntematon. Hän antaa paikalle nimen Taht-i-Djemshia, s.o. Djemshidin valtaistuin.

KOLMASTOISTA LUKU.

Muutama päivä Shiratsissa.

Illalla lähdin Pusehin asemalta kahdella oivallisella hevosella. Oppaani oli neekeri, vaikka ei ihan täysiverinen. Persepoliksen rauniot näkyvät kauaksi ja viimeisen kerran käännyttyäni satulassa ja lähetettyäni sinne vielä jäähyväistervehdyksen, jatkoimme matkaamme hyvää vauhtia, kunnes jouduimme laajalle suomaalle, jonka yli käydään kapeata kivikatua myöden. Suuret kalat uivat vesikasvien ja levien välissä, ja sammakot kurnuttelivat yksitoikkoisesti iltalauluaan. Suo saa vetensä Polvar-joesta, jonka yli päästään korkeata, kivestä tehtyä kaarisiltaa myöden. Joki on tällä kohdalla jotenkin leveä; vesi on sakeata, mutta kalarikasta, ja juotettuamme siinä hevosemme, jatkoimme matkaamme Sergunin kauniisti siatsevalle asemalle. Seuraavana päivänä 12 p. toukok. lähdin aamuhämärässä Sergunista. Tie on täällä hyvin huono, kiviperäinen ja liukas, ja seutu mäkistä, joten nousu on sangen vaivalloista. Lukemattomat karjalaumat käyvät laaksoissa laitumella ja paimentolaiset ovat pystyttäneet mustat telttansa vuorenrinteille. Kaivetut kanavat, jotka johtavat korkeampien vuoriseutujen kirkkaita vesiä pitkin vuorten sivuja alas, ilmoittavat että olemme lähellä kaupunkia, ja tuuli tuo silloin tällöin suloisen ruusun- ja kypsien hedelmien tuoksun ylös laaksosta. Nyt kohtaa meitä monta muulikaravaania, jotka raskaine tavarakääröineen jatkavat vaivalloista kulkuansa Farsistanin vuorten yli suuren valtakunnan sisämaihin. Persialaisia talonpoikia kuljettaa aaseilla maanhedelmiä, ja dervishejä istuu tiensivussa kuroitetuin käsin. Näin ratsastamme mutkielevaa tietä kiihkeästi odottaen, kunnes vihdoin saavumme jyrkästi esiinpistävälle kallioryhmälle. Vasemmalla avautuu nyt äkkiä laakso, ja taustassa, syvällä jalkojen alla, leviää laaja tasanko, jonka keskellä on suuri kaupunki ja sen ympärillä puutarhoja ja kypressejä. Tämä on laulujen ylistämä Shirats, valtakunnan eteläinen pääkaupunki. Persialaisella on tapana, tätä kaupunkia nähdessään, huudahtaa: "Allah ekbär" ja siksi onkin solalla nimenä "Teng-i-Allah ekbär" s.o. "Jumala on suuri" niminen sola, ja suuremmoinen ja unhoittumaton onkin todella se näky, joka tässä kohtaa matkustajan silmiä.

Shirats on epäilemättä Persian kaunein kaupunki. Kypressitarhat, viinit, vuoden umpeen kukoistavat ruusut, iäti sininen taivas ja iloinen väestö, ne ovat tehneet tämän kaupungin niin kuuluisaksi koko muhamettiläis-maailmassa. Sinne saapuukin paljon matkustajia kaukaisista maista käydäkseen siellä Saadin ja Hafiksen haudoilla. Kaupungilla on erinomainen asema vuorten suojaamalla tasangolla. Puutarhat ovat kauneutensa ja rehevyytensä puolesta verrattavat ainoastaan Ispahanin puutarhoihin. Viini kehutaan parhaimmaksi koko Persiassa; se on makeata, mutta tulista ja juovuttavaa, maultaan muistuttaa se sherryä. Shirats on ruusujen kaupunki ja ruusuja onkin siellä niin runsaasti, ja ne ovat niin suuria ja niin sulotuoksuisia, että kauvan saanee hakea niitten vertaisia. Ilma on sanomattoman puhdasta ja kirkasta, ja harvoin on taivas siellä pilvessä. Hyvä ilmanala onkin vaikuttanut sen, että Shiratsin asukkaat ovat vilkkaammat ja iloisemmat kuin minkään muun kaupungin väestö Persiassa. Kun Shiratsissa valmistetaan paljon viiniä, ei siellä niin ankarasti noudateta koraanin sääntöä, joka kieltää viininjuonnin. Päinvastoin, kaupunkilaiset kokoontuvat mielellään iloisiin seuroihin ja kuuluvat silloin nauttivan suuret määrät tuota väkevää viiniä. Juopunut Persialainen ei kuljeskele kaduilla hoiperrellen ja laulaen, ei hän myös itke, eikä ryhdy tappelemaan, vaan hän menee heti maata. Shiratsilaiset rakastavat myös tanssia ja laulua, ja moni heistä viettää iltansa ja yönsä katsellen iloisten ja vallattomien tanssijattarien enemmän tai vähemmän somia taide-esityksiä.

Kuljettuamme kapeata laaksonsuuta, tulemme tasaiselle lakeudelle jonka läpi kulkee luotisuora tie ja sen sivulla yksityisiä taloja. Mitä enemmän kaupunkia lähenemme, sitä tiheämmässä on taloja, kunnes tie lopulta jatkuu Shiratsin suurimpana ja pisimpänä katuna. Niinkuin jo ennen mainitsin, oli tohtori Hybennet sähköittänyt herra Farguesille minun tulostani ja sitäpaitsi oli minulla hänelle kaksi kirjettä, toinen t:ri Tholotsanilta ja toinen Hybennetiltä. Menin sentähden suoraan sähkölennätinasemalle, tämä oli suuri, muhkea rakennus, sotamiehiä portilla vartioimassa, ja pihalla pitkänlainen vesi-allas kultakaloineen; siinä kuvastuivat sen ympärillä olevan puutarhan poppelit ja ruusupensaat. Lähetettyäni pois miehen ja hevoset, astuin sähkölennätinasemaan, jossa herra Fargues itse tuli minua vastaan lausuen minut mitä kohteliaimmalla ja herttaisimmalla tavalla tervetulleeksi. Me menimme hänen upeasti kalustettuun salonkiinsa, jossa joka askeleellaan melkein keinui pehmeillä matoilla ja jossa vanhat, kallisarvoiset pronssikalut koristivat seiniä. Mutta koska vielä olin tomuisissa ratsastussaappaissani ja kuluneissa matkavaatteissani, enkä moneen päivään ollut likeisemmässä tekemisessä veden kanssa, vetäydyin huoneisiini, sillä niitä oli jo kaksi valmiina minua varten. Virkistävän kylvyn ja lyhyen levon perästä, söimme k:lo 8 päivällisen, jossa jokaisella uudella ruokalajilla oli eri viininsä, eipä edes Reini-viiniä eikä samppanjaa puuttunut. Jälkiruoan perästä toi palvelija kukkuraisen vadin aprikooseja, viinirypäleitä, saksanpähkinöitä ja kirsimarjoja. Viimeiseksi juotiin kahvia "à la turka", ja poltettiin kaljaania, vesipiippua, sanalla sanoen, tämä oli päivällinen, joka sai minut unhoittamaan edellisten päivien niukat ateriat.

Herra Fargues, joka on ranskalainen, on 50 vuotias, hän on tarmokkaan näköinen, on vähäläntäinen, mutta vahvarakenteinen. Hän käyttäytyy tyyneesti ja arvokkaasti, mutta samalla herttaisesti, on iloinen ja puhelias ja sen lisäksi erinomaisen hienosti sivistynyt. Hän luki ennen lääketiedettä Pariisissa, mutta teki pienen huviretken Persiaan, jossa hän tuli viipyneeksi 20 vuotta. Hän tuntee Persian maantiedon kuin viisi sormeansa, lukee ja puhuu persiaa, turkkia ja arabiaa, sekä osaa myös selitellä kiilakirjoituksen omituiset merkit ja taitaa sanskrittia. Erityisesti harrastaa hän muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita hänellä heti Shiratsin lähellä on tyhjentymätön varasto, sekä tutkii babiitein pyhiä kirjoja. Niinkuin jo ennen olen maininnut, ovat babit uskonlahko, joka perusti 40 vuosiluvulla eräs pyhä seidi, (profeetan jälkeläinen), joka nimitti itsensä Babeddiksi, eli "uskon portiksi". Kammottavia ovat kertomukset siitä väkivallasta, jota hallitus näki hyväksi käyttää tätä uutta lahkoa vastaan, jonka tunnustajien luku kasvoi päivä päivältä. Hirvittävimpiä kidutuksia keksittiin tekemään heidän kuolontaistelunsa mestauspaikalla niin pitkälliseksi ja tuskalliseksi kuin suinkin. He kaivettiin kurkkua, myöten sammuttamattomaan kalkkiin; he ripustettiin jaloistaan, rakennusten päätyyn, josta kuolema joskus vasta usean vuorokauden perästä heidät vaivoista pelasti ja jossa odottavat kaarneet olivat vartioimassa, he käärittiin naftanliottamiin mattoihin, jotka sitte sytytettiin: heitä laahattiin katuja pitkin, kunnes ruumiinsa oli ihan rikkiraadeltu ja lihavien ruumiiseen leikattiin reikä ihoon ja siihen asetettiin palavia vahakynttilöitä — ja kun vaha oli sulanut, piti ruumiin oma rasva kynttiläsydämen palamassa j.n.e. Babismia ei kuitenkaan ole saatu tukahutetuksi, vaan on sittemmin yhä kehittynyt suurimmassa salaisuudessa. Sen tunnustajat ovat keksineet merkkipuheen, jonka avulla he toisiaan ymmärtävät. Fargues osaa tätäkin ja hän on mitä tutunomaisimmalla kannalla babilaisten ja heidän ylimmäisen pappinsa kanssa Shiratsissa.

Hänellä on hallussaan heidän pyhät kirjansa, jossa opin perusteet ovat, ja hän aikoo julaista ne, jahka hän palaa Ranskaan. Sitä ennen hän ei tahdo sitä tehdä, sillä hallitus saattaisi karkoittaa hänet maasta pois, se kun pelkää lahkon saavan tunnustajia myös Persian ulkopuolella ja siten vahvistuvan. Pitkänä oloaikanansa Shiratsissa ei Fargues ole laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta kokoamaan aineksia tähän omituiseen ja mielenkiintoa herättävään uskontoon. Joutuessaan jonkun babilaisen yhteyteen, tekeytyy hän ensin babismille ihan tuntemattomaksi ja vieraaksi mainiten tätä arkaa asiaa vaan ihan sivumennen. Babilainen vannoo silloin ettei hän koskaan ole kuullut puhuttavankaan semmoisesta opista, mutta kun Fargues merkkipuheella on vakuuttanut olevansa siinä yhtä perehtynyt kuin tämä vieraskin, käy tämä tavallisesti avonaiseksi ja puheliaaksi, ja Fargues saa tietää, mitä hän haluaakin.

Shiratsissa asuu toinenkin ranskalainen, herra Decroix, opettajana Sel-i-Sultanin 18 vuotiaalle pojalle, prinssi Djellal-ed-Dauleh. Tämä asustaa nimittäin Shiratsissa, jossa hän, vaikka ainoastaan nimeksi, on kuvernöörinä. Herra Decroix hyväntahtoisesti esitti minut prinssille, joka vastaanotti minut eräänä iltana kello 8. Tullessamme aidattuun puutarhaan, vastasi kamariherra, että prinssi siliä hetkellä nukkui päivällisuntaan haaremissaan, jonkatähden me asetuimme eräälle sohvalle, johon heti tuotiin kynttilöitä, teetä ja sikaaria. Tunnin odotettuamme tuli prinssi, hieroen vielä unenpörröksissä silmiään. Hän oli pieni, parraton, hyvin lihava nuorukainen, ystävällinen ja miellyttävä ulkomuodoltaan. Kumarruin nöyrästi maahan asti, johon prinssi vastasi kuninkaallisesti päätään nyökäten, jonka perästä hän kätteli minua sanoen: "bonjour, monsieur" (hyvää päivää herrani). Sitte käski hän meidän istua ja jatkaa sikaarinpolttoa, jolla aikaa hän tarkkaan kyseli matkastani, varoitti minua Busherin ilmastosta ja käski minun varomaan kuumetta tuottavaa vettä. Sitte kyseli hän, kaikki hyvällä ranskankielellä, puhuinko persiankieltä. Vastasin olleeni tilaisuudessa oppimaan ainoastaan matkaa varten tarpeellisimmat sanat ja lauseparret, jolloin prinssi huudahti: "mitkä ne ovat, luetelkaa!" Minä latelin silloin niitä kysymyksiä, joita tavallisesti tein asemapaikoilla niinkuin: aja asb haser est? tjaj dared, tjaj haser kun! balakhaneh khob est? sjend farsakh aes intja ta mensil est? j.n.e.[22] Tämä huvitti prinssiä sanomattomasti, ja hän nauroi niin että hänen suurella vatsallaan oli täysi vaiva seurata muassa. Epäilemättä olivat nämät lauseet hänen mielestään keisarillisessa palatsissa vähän liiaksi jokapäiväisiä, mutta siitä huolimatta huudahti hän: "kheili khob!" "sangen hyvin!" Prinssin lempihuveja oli metsästäminen ja hän oli tänäpäivänä ollut metsästämässä gaselleja Shiratsin lähellä. Hän vihaa englantilaisia ylön määrin, mutta itse on hän shaahin erinomainen suosikki. Viimein käski hän minun seuraavana päivänä tehdä retken Shiratsissa ja sen ympäristössä ja lupasi lähettää pari arapialaista hevosta ja tallirengin herra Decroixin taloon. Tunnin päästä hyvästeli hän meitä armollisesti päätään nyökäten.

Seuraavana päivänä ratsastimme siis, herra Decroix ja minä, prinssin hevosella, seurassamme "guhlam" eli tallirenki. Ensin kävimme laajoissa basaareissa, jotka ovat hirveän likaiset, mutta tilavammat ja korkeammat kuin monessa muussa Persian kaupungissa. Keskellä on ojanne, jota käytetään sekä rikkaläjien mukavuuspaikkana, kuin myös kuolleitten koirien ja mätänevien jätteiden koontipaikkana, nämät heitetään sinne myymälöistä ja niistä leviää sietämätön löyhkä noihin pitkiin käytävänmuotoisiin myymälöihin. Siinä basaarin osassa, jossa hedelmänmyyjät olivat, löytyi uskomattoman paljon hedelmiä, enimmäkseen viinirypäleitä, sekä hilloja ja konvehteja. Eräässä toisessa osassa olivat läkkiseppien myymälät ja työpajat. Nämät käsityöläiset ovat sangen taitavia ammatissaan ja käyttävät vasaraa nopeaan ja varmasti. Muissa pienissä tehtaissa valmistellaan mattoja, lakkeja, huiveja, tohveleita y.m.s. ja likittyvillä keksimme myymälän, jossa puhdistetaan villoja. Puhdistaminen tapahtuu sangen yksinkertaisella, mutta älykkäällä koneella; tämä on iso puukari eli jousi, jonka molempia päitä yhdistää vahva, pingoitettu seililanka. Lyömällä jännettä puukapulalla, saatetaan tämä väräjämään, ja kun se silloin viedään villojen yhteyteen, saatetaan nekin liikkeeseen ja puhdistuvat silloin tomusta ja muusta liasta. Kun jännettä lyödään, syntyy kumea ääni, josta eräs ranskalainen nainen on saanut syytä matkakertomuksessaan puhua persialaisten alkuperäisistä "harpuista."

Ratsastettuamme muutamia pitkiä, ahtaita ja mutkaisia katuja, tulimme maaseudulle ja suuntasimme matkamme varsinaisen kuvernöörin Dillkahshah nimistä palatsia kohti, jota ympäröi suuremmoinen puutarha vesialtaineen ja putouksineen. Sitte katselimme Tjehel Tannia ja Haeft-Tannia, s.o. 40 ja 7 dervishin hautoja. Näitä molempia pyhiä paikkoja ympäröi korkeat muurit sekä kypressi- ja poppeliaidat. Jokapäivä menee sinne joukottain dervishejä pitämään hartautta edesmenneitten veljien haudoilla. Molemmilla paikoilla tarjoaa eräs dervishi teetä ja kaljaania, ja rukouksen pidettyään nauttivatkin useimmat pyhiinvaeltajat näitä.

Dervishiläisyys on laitos, joka on levinnyt kaikkialle Itämailla. Dervishit ovat Islannin munkkia, sillä dervishit yhtyvät ja muodostavat veljeysliittoja, joitten "pirillä" eli päämiehellä on oikeus vaatia jäseniltä ja oppilailta alamaisinta kuuliaisuutta. Itämaalaiset pukeuvat dervishikaapuun osaksi uskonnollisesta haaveilusta, osaksi köyhyydestä ja laiskuudesta. Moni muinoin rikas ja mahtava persialainen, jonka kohtalon kovuus on kerjäläiseksi saattanut, rupeaa dervishiksi. Jokaisella dervishikunnalla on ohjeensa ja sääntönsä. Kun toinen käskee jäsenensä alinomaa hiljaisesti miettimään maallisen elämän lyhyyttä ja epävakaisuutta verrattuna Jumalan loppumattomaan viisauteen ja kaikkivaltaan, käskee toinen tunnustajansa päivän noususta sen laskuun asti huutaa: "Allahum, Allahum!" (o Jumala) tahi "Ja hu, ja haki" (Hän on vanhurskas.) Usein kuulee basaareissa ja kaduilla dervishejä, jotka tästä ijankaikkisesta huutamisesta ovat niin näännyksissä, että äänet ovat enemmän puolitukehtunutta korinaa, kuin oikeita sanoja. Toiset dervishikunnat määräävät veljiä tekemään toivioretkiä profeettain haudalle, tahi lyömään oikealla kädellä rintansa vasenta sivua, tahi haavoittamaan olkapäitään rautavitjoilla. Tämä itsensäkiduttaminen on dervishilaitoksen uskonvimman huippu. Olen nähnyt monta tähän viimemainittuun luokkaan kuuluvaa dervishiä. Ne ovat usein alastomat, paitsi lanteilla on heillä verho, ihonväri mustanruskea auringonpaahteesta ja liasta, parta ja hiukset pitkät ja takkuiset ja olkapäät haavoja täynnä.

Dervishiä kaikki kunnioittavat ja käydessään kadulla tai basaarissa ympäröi häntä aina hurskas kuuliakunta. Hänellä on vapaa pääsy niinhyvin alhaiseen mökkiin kuin rikkaan palatsiin ja se osoittaisi suurinta jumalattomuutta jos käskisi dervishin pois, tahi kieltäisi antamasta hänelle rahaa. Sauva kädessä ja kokospähkinä-kuorinen säästölaatikko nauhassa kaulan ympärillä vaeltaa hän kaupungista kaupunkiin, eikä hänen tarvitse koskaan ajatella huomispäivää, sillä hän saa ruuan ja asunnon mihin hän tulee. Näyttääkseni millä tavalla dervishit käsittävät asemansa, esitän tässä muutamia juttuja ja sääntöjä suurelta dervishiltä, ajattelialta ja runoilialta, Saadilta.[23] Eräs kuuluu näin: "Joukko tyhjäntoimittajia moitti erästä dervishiä ja he puhuivat hänestä sopimattomia. Tästä loukkaantuneena valitti hän dervishikunnan päällikölle, kertoen mitä oli tapahtunut. Päällikkö vastasi: 'oi minun poikani, dervishien munkkipuku on nöyryyden puku. Se, joka tässä viitassa ei voi kärsiä vastuksia, mielipahaa, on julkea, eikä ansaitse saada kantaa munkkipukua.' — Eräs kuningas katseli halveksien muuatta dervishijoukkoa. Joku heistä huomasi tämän ja sanoi: 'oi kuningas, tässä maassa olemme sinua alhaisemmat vallassa, mutta me olemme onnellisemmat kuin sinä, sillä me olemme tyytyväiset, me olemme sinun vertaisesi kuolemassa, ja enemmän kuin sinä ylösnousemisessa.' Dervishien säännöt ovat: rukoileminen, hyvien töitten tekeminen, jumalanpalvelus, kuuliaisuus, hyväntekeväisyys, kohtuullisuus, yhden Jumalan tunnustaminen ja häneen luottaminen, itsensä kieltäminen ja kärsivällisyys. Jokainen, jolla on nämät ominaisuudet, on totinen dervishi, olkoon hän sitte puettu vaikka rikkaitten viittaan. Mutta jokainen, joka puhuu kevytmielisiä sanoja, halveksii rukousta, on himojensa orja, joka viettää päivänsä huveissa, ja yönsä aamunkoittoon asti unhotuksen unessa, joka syö kaikkea, mitä hän saa, ja puhuu kaikkea, mitä kielellensä tulee, se on irstas ihminen 'vaikka hän olisikin puettuna köyhien kaapuun.' — Dervishin ulkomuoto on paikattu puku ja kerityt hiukset, mutta todellinen dervishi on se, jonka sydän on elävä, ja jonka himo on kuollut."

Jatkaessa matkaamme, kuljimme useitten puutarhojen läpi, joissa oli runsaasti appelsiinejä ja eräänlaisia kirsikoita, ja joita pienet kanavat kastelivat. Viimein jouduimme erääseen linnaan nimeltä Bakh-i-Taht, s.o. "valtaistuin puutarha", joka on vaan 30 vuoden vanha, mutta kokonaan rappiolla ja raunioina; on vahinko, sillä se siaitsee ihanimmasti mitä ajatella voi. Linna on rakennettu penkereissä, korkealle kukkulalle ja sen balkongeilta on viehättävä näköala yli Shiratsin, sen talojen, puutarhojen ja kupoolien yli; kupooleista huomioon astuu se, joka on rakennettu sejd Mir Ahmedin haudalle. Bagh-i-Tahtin alapuolella on suuri kypressitarha ja vesi-allas, jonka vesi nyt on kuivunut.

Useita kilometriä Shiratsin ulkopuolella alkaa pieni, Kuh Rud-niminen puro, joka eräässä kohden muodostaa matalan putouksen. Tässä pyydystelevät persialaiset suuret määrät kaloja, jolloin he menettelevät seuraavalla viekkaalla tavalla. He kaivavat varsinaisen joen vuonan sivulle pienen kanavan, ja sen he siellä täällä levittelevät altaiksi, joitten läpi vesi juoksee. Kun nyt mullot ja raudut suurissa parvissa nousevat jokea ylös ja hyppivät putouksen yli, joutuvat muutamat sivukanaviin ja altaisiin ja pyydystetään helposti siten, että viimemainittujen suut tukitaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Hautoja Shiratsissa.

Matkamme kävi eräälle hautausmaalle, joka erityisesti herättää meikäläisen huomiota. Siellä on nimittäin haudattuna eräs ruotsalainen lääkäri, tohtori Fagergren, joka 30 vuotta harjoitti lääkärin tointa Shiratsissa, jossa hän kuoli v. 1878. Tavatessani prof. Vámbéryn, kertoi tämä minulle monta hauskaa ja merkillistä seikkaa ruotsalaisesta lääkäristä, jonka tykönä Vámbéry asui kuusi viikkoa, ollessaan Shiratsissa. En saata olla mainitsematta erästä niistä.[24] Vámbéry matkusti, niinkuin tunnettu, Persian läpi turkkilaiseksi dervishiksi puettuna. Hänen ulkomuotonsa soveltuu hyvin valepukuun; hän oli antanut partansa kasvaa pitkäksi ja takkuiseksi kuin dervishin, ja käärittynä repaleiseen viittaan, turpaani päässä lähti hän Fagergrenin asuntoon, jossa hän, lausuttuaan tavanmukaisen dervishitervehdyksen: "ja hu! ja hakk!" sanoi olevansa Bagdadin shekin lähettämä käännyttämään tohtoria Muhametin oppiin. Fagergren, tottuneena tämmöisiin käännytystoimiin, antoi hänelle rahan ja käski hänet pois, mutta kun dervishi uudisti pyyntönsä kysyi tohtori mitä todistuksia hänellä oli shekin ihmeitä tekevästä voimasta. "Kyllä", vastasi dervishi, "sinä olet frengi (eurooppalainen), minä puhuttelen sinua millä kielellä haluat." Silloin käski Fagergren hänen puhumaan vähän ruotsia, ja tohtorin suureksi ihmeeksi, luki tämä repaleinen dervishi muutamia värsyjä Frithiofin sadusta. Vámbéry oli nim. jo nuoruudessaan tutkinut tuota Tegnérin runoa alkukielellä. Sopii ajatella, minkä vaikutuksen tämä teki ruotsalaiseen tohtoriin, joka ei ollut moneen vuoteen kuullut ainoatakaan ruotsalaista sanaa! Naamioitus putosi heti, ja Vámbéry tuli Fagergrenin vieraaksi.

Fagergrenillä oli pitkällä oloaikanansa Shiratsissa tilaisuus tutkia persialaisten tapoja paremmin kuin kellään muulla ja lääkärinä pääsi hän muuten salaisiin paikkoihin, jopa haaremiinkin. Hän on kirjoittanut kaikesta, mitä hän on kokenut, ja kuollessaan jäi häneltä paljon käsikirjoituksia, joita hän epäilemättä olisi julaissut, jos hän olisi saanut palata Ruotsiin, mutta jotka nyt makaavat unhotettuina Shiratsissa. Sittemmin tapasin kumminkin tohtori Fagergrenin vävyn, kenraali Houtun-Shindlerin, joka tiesi, mistä nämät persialaisten tuntemiselle epäilemättä tärkeät paperit olivat löydettävissä, ja hän lupasi että hän, tullessaan ensi kerran Shiratsiin, ottaa niistä selvän ja antaa ne minun käytettäväkseni.

Vámbéry kertoo Fagergrenin olleen erittäin rakastettavan, anteliaan ja auttavaisen miehen. Kuntoaan sai hän Persiassa osoittaa ei ainoastaan lääkärinä vaan myös sotilaana. Niinpä oli hän osallisena ja johti Bender-Abbaksen rynnäkössä, Hormussalmen pohjoisrannalla helmikuussa 1855. Tämä kaupunki ynnä siihen kuuluva alue oli annettu Maskatui imamille, ehdolla, että hän vuosittain maksaa shaahille rahasumman. Kun imami ei täyttynyt velvollisuuttansa, vaan sen sijaan koetti saada pysyväistä jalansijaa Bendar Abbaksessa, päätti Persian hallitus väkisin ottaa saatavansa. Nyt lähetettiin sinne 5,000 miestä, mutta kun päälliköt, tavallisuuden mukaan "keskinäisestä kateudesta", eivät voineet sopia, eivätkä sitäpaitsi tunteneet seutua, hyväksyttiin Fagergrenin sotaretki-suunitelma. Kun sotajoukot asetettiin hänen johdatettavakseen, onnistui rynnäkkö täydellisesti; arapialaiset kadottivat 800 ja persialaiset 50 miestä. Tämä oli onnellisempia taisteluita Nasr-ed-Dinin hallitusaikana. Tohtori Fagergren lausuu eräässä kirjeessä tästä taistelusta muun muassa: "persialaisten sodassa saattaa sattumus tahi pikkuseikka vaikuttaa taistelun voittoon tahi häviöön; yksi ainoa sotilas, johon on sattunut kuula, voi saattaa koko armeijan kauhuun tahi raivoon; jos vaan onnistuu saamaan kaksi tahi kolme liikkeeseen, niin seuraavat ne muut muassa — niinkuin lampaat, jos on vaara tarjona, tai niinkuin jalopeurat, jos on saaliintoivoa. Taistelun päivänä ei ole komentoa eikä kuuliaisuutta, jokainen seuraa omaa mieltään… Tulin siihen vakaumukseen, että persialainen sotamies saattaa olla hyvin urhollinen, jos vaan ymmärtää häntä viisaasti käyttää ja herättää hänen intoansa".[25]

Heti Dillkoshah linnan tuolla puolen on pieni, kivimuurien ympäröimä puutarha, jonka kypressien, appelsiinien ja syreenien keskellä on suuri talo ja tämän maakerroksessa suuri hautaholvi. Keskellä lattiaa on täällä marmoriarkku, jossa on kirjoituksia ja sen ympäri metalliaita. Tässä lepää runoilija Saadi.

Shekki Moslih-ed-Din Saadi Shiratsi syntyi, niinkuin nimi ilmoittaa, Shiratsissa v. 1194 j.Kr., köyhistä vanhemmista. Hän oli dervishi sen sanan oikeassa merkityksessä; sillä 20 vuotta elämästään matkusti hän karavaanien kanssa kaikkialla Itämailla, kootakseen elämänkokemustaan ja aikoi sitten kirjoittaa mitä vaikutuksia hän oli saanut. Niinpä lienee hän tehnyt 14 toivioretkeä Mekkaan, käynyt Jerusalemissa ja Syyriassa, ja matkustanut itäänpäin aina Balkiin asti. Elämänsä loppuosan vietti hän Shiratsissa, kuninkaan hovissa, jossa hän satavuotiaana kuoli. Hänen kirjoituksensa ovat kaikki siveysopillisia ja ovat itämailla niin levinneet ja niin kuuluisat, että niitten tunteminen vielä tänäpäivänä pidetään hyvän kasvatuksen pääehtona.

Kuuluisin Saadin kirjoista on Gulistan, eli "kukkatarha." Tämän kirjan aihe selviää parhaiten kirjoittajan omista sanoista esipuheessa: "olen pitänyt esityksen lyhyyttä ansiona, niin että tämä mieluisa puutarha ja näitten tuuheitten hedelmäpuitten tarha on satunaisesti jaettu kahdeksaan lukuun, niinkuin paratiisi, (jossa on kahdeksan porttia). Se on lyhennetty, ettei kukaan ikävystyisi sitä lukiessa. Se puhuu kuninkaitten käytöksestä, dervishien tavoista, kohtuullisuuden eduista, vaiteliaisuuden hyödystä, rakkaudesta ja nuoruudesta, heikkoudesta ja vanhuudesta, kasvatuksen vaikutuksesta, säädyllisyydestä seuraelämässä." Olen jo esittänyt muutamia näytteitä Gulistamin toisesta luvusta, tässä vielä yksi ensimmäisestä luvusta: "Joku oli saavuttanut täydellisyyden painiskelutaidossa. Hän tiesi 360 koukkua ja temppua, jotka ovat kallisarvoisia tässä toimessa ja joka päivä harjoittelee hän niistä yhden. Sattumalta oli hän sydämensopukassaan mieltynyt erään oppilaansa kauneuteen. Hän opetti tälle 359 temppua, mutta yhden kieltäytyi hän opettamasta. Nuori mies oli mainio tässä taidossa ja voimassa. Ei kukaan voinut hänen kanssaan kilpailla ja hän meni niin pitkälle, että hän sanoi sultaanille: opettajani etevyys minuun verrattuna tulee siitä kunnioituksesta, jota häntä kohtaan tunnen, ja johtajalle kuuluvasta etuoikeudesta; minä olen hänen vertaisensa tässä ammatissa. Tämä elämänviisauden puute ei miellyttänyt kuningasta. Hän käski heidän painiskella. Määrättiin avonainen paikka. Valtakunnan suuret ja hovin ylhäiset miehet olivat läsnä. Nuori mies ryntäsi kuin juopunut elevantti sisään semmoisella kiivaudella, että jos hänen vastustajansa olisi ollut rautainen vuori, olisi hän sen paikaltaan reväissyt. Opettaja ymmärsi tämän nuoren miehen olevan häntä voimallisemman. Hän lähestyi häntä sillä vieraalla tempulla, jonka hän oli tältä salannut. Nuori mies ei osannut väistää. Opettaja nosti hänet molemmin käsin maasta ylös päänsä yli, ja heitti hänet maahan. Huuto kuului katsojien joukosta. Kuningas käski antaa opettajalle kunniaturkit ja rahaa, mutta nuorta miestä hän nuhteli ja torui sanoen: 'sinä olet tekeytynyt taitavaksi painimaan opettajasi kanssa, mutta et ole onnistunut.' Hän vastasi: 'oi ruhtinas: Opettajani ei voita minua voimassa, mutta painitaidossa oli pikkuseikka, jonka hän kieltäytyi minulle opettamasta. Tänään on hän, tämän pikku temppunsa tähden minut voittanut.' Opettaja vastasi: 'Minä säästin sen tämmöistä päivää varten, sillä viisaat ovat sanoneet: älä anna ystävällesi niin paljon valtaa, että hän ruvetessansa viholliseksesi, saattaisi sinua vahingoittaa'."

Tässä seuraa näytteeksi ote luvusta: "kasvatuksen merkityksestä": "Minä olen nähnyt rikkaan miehen pojan, joka istui isänsä haudalla, ja alkoi kiistellä köyhän miehen pojan kanssa sanoen; 'isäni hautapatsas on kivestä ja siinä kirjoitus on värillinen; sen päällä on valkoinen marmorilevy ja siinä turkoosikiviä; onko sinun isäsi haudalla mitään sen vertaista? Sinne on haalittu 2 tahi 3 tiilikiveä ja sen ylitse on kylvetty kourallinen multaa.' Köyhän miehen poika sanoi, tämän kuultuansa: 'vaiti, sillä huomenna, ylösnousemuksessa, ennenkuin isäsi on palannut takaisin itsensä luokse tämän raskaan kiven alle, on minun isäni jo paratiisissa.' Kertomusten mukaan on köyhien kuolema lepoa. He eivät omista mitään, minkä kaipauksella jättäisivät."

Kääntykäämme nyt Hafiksen haudalle. Tämäkin on aidatun pihan sisäpuolella, mutta paljaan taivaan alla; sen ympärillä on koko joukko muita hautoja, joissa runoilijan ihailijoita lepää. Sikin sokin olevien hautojen joukossa huomataan kuitenkin heti suuren runoilijan hauta, jota peittää tavattoman iso valkoinen marmorilohkare Jesdistä, siinä on runsaasti kirjoituksia korkokirjaimilla. Nämät kirjoitukset on Hafis itse sepittänyt. Siinä sanotaan muun muassa: "Tulkaa tänne, minun rakkaani, hautani luo, viinillä ja laululla, ja ehkä iloiset äänenne ja sointuva soittonne herättää minut unestani ja minä nousen kuolleista."

Shemsed-Din Muhametti Hafis syntyi Shiratsissa 1318 (?), ja hänen laulunsa herättivät jo aikaisin erinomaista huomiota. Kaikki senaikuiset itämaalaiset ruhtinaat tuhlasivat hänelle suosionosoituksiaan, lähettipä suuri maailman valloittaja Timurkin hänelle runsaita lahjoja. Vaikka Hafis oli shekki, eli dervishikunnan päällikkö, ja ulema, eli lainoppinut, lauloi Hafis ainoastaan viinistä ja rakkaudesta, ja kaikki hänen runonsa henkivät semmoista elämäniloa ja värienrikkautta, ettei kaukaa saattaisi aavistaa niitten tekijäksi islamilaista munkkia. Hän on Itämaan Bellman, ja samoin kuin Bellmannilla, on Hafiksellakin lukuisa ihailijajoukko, jotka menevät niinkin pitkälle, että asettavat hänen kirjoituksensa yhtä korkealle, jopa korkeammallekin kuin koraanin ja pitävät Hafista profeettanansa. Monenkaltaisia toivioretkiläisiä vaeltaa hänen haudalleen — enimmäkseen juopporenttuja, sanoo Vámbéry — ja avaten neulalla umpimähkään hänen runokokoelmansa, "Divanan", saattaa avatusta kohdasta saada tiedon tulevasta kohtalostaan.

Kun Hafiksen Divana levisi kaikkialle Itämailla, kiellettiin osmanilaisessa valtakunnassa ankarasti sitä lukemasta, koska peljättiin sen saattavan itse koraanin varjoon. Kun hän kuoli 1333, julistettiin hän vapaa-ajattelijaksi ja kerettiläiseksi joka eksytti uskovaisten sielut kevytmielisillä lauluillaan, eikä luvattu hänelle kunniallista hautausta. Silloin ilmestyivät hänen ystävänsä häntä puolustamaan ja kerrotaan että hänen oma "Divanansa" sai ratkaista asian. Kirja avattiin umpimähkään ja neulankärki sattui paikkaan, jossa Hafis sanoo "panevansa kaiken toivonsa Jumalan laupeuteen." — Hän haudattiin kunniallisesti.

Paikka, jossa Hafis lepää, sanotaan Mosellaksi, s.o. "rukouspaikka", ja sen lähellä virtaa pieni Roknabad niminen puro, josta runoilija kirjoituksissaan niin usein ja semmoisella ihastuksella puhuu. Syystä sanotaan siitä Mirtsa Shaifyn mainioissa lauluissa:

    Miks' Shirats on niin kuuluisa,
    Sen ruusut, viinit ennen muita mainittu?
    Miks' ylistetty Roknabad?
    Mosellan lehto miks' on mainio?
    Ei niiden kauneus lie syynä siihen,
    Maas' ompi kauniimpiakin,
    Sun laulustas ne maineen sai
    O, Hafis, sä ne saatit loistohon.[26]

Näytteeksi rohkenen tähän kääntää Hafiksen runoudesta kappaleen eräästä hänen lauluistaan:

    "Jo aamu valkeneepi
    Ja pilvet hunnuks' käy.
    Mun aamuviinin' tänne!
    Hei saakaa veikkoset!
    On kirkas kastehelmi
    Tulpaanin poskella:
    Siis tänne mulle viini,
    Jot' aina nautitaan!
    Jo paratiisin pälve
    Tuo niityn tuoksuja.
    Smaragdi-istuimella
    Kas ruusu lepäjää:
    Siis hurmajuoman, tuokaa,
    Rubiinisäihkyineen!
    — — — — —
    Rubiininväri suuri
    Kyll' ompi vaatelijas:
    Mutt' huolett' ollos, Hafis,
    Jo nostaap' onnetar
    Huntunsa varjoomasta
    Kauniita kasvojaan."

VIIDESTOISTA LUKU.

Farsistanin vuoristossa.

Sunnuntaina 16 p. Toukokuuta piti minun jättää muistorikas Shirats. Herra Fargues kirjoitti luetteloon kaikkien niitten karavaani-asemien nimet, joissa minun tuli käydä, niitten etäisyydet toisistaan kilometreissä ja muita huomioon otettavia paikkoja. Sitten varusti hän minut erinomaisilla eväillä: pari pulloa viiniä, muutama sardiinilaatikko, sekä läkkilaatikollinen eräänlaisia kirsikoita. Lihaa sitä vastoin ei sovi kuljettaa muassaan, sillä se ei pysy tuoreena polttavassa helteessä. Herra Decroix tuli toivottamaan minulle onnellista matkaa ja toi prinssiltä valokuvan. Kello 6 i.p. olivat hevoset satuloittuina sähkölennätintalon pihalla. Otin sentähden hartaat jäähyväiset herra Farguesilta, kiittäen häntä siitä erinomaisesta vieraanvaraisuudesta ja herttaisuudesta, jota hän näinä unhottumattomina päivinä oli minulle osoittanut ja läksin jälleen matkalleni.

Shiratsista Bushiriin ratsastin samalla hevosella koko matkan. Eläimen omistaja, vanha, hyvin pieni ja kurttuinen ukko, ratsasti itse muulilla. Kun olimme kulkeneet suuren "meidanin" eli tasangon poikki sähkölennätintalon ja kasarmien välillä sekä muutamia ahtaita, iljettävän likaisia katuja, tulimme maalle ja sivuutimme verrattain hyvällä tiellä kolme puutarhaa: Retsaabad, Asisabad ja Bagh-i-Djennet, jotka kaikki ovat laajat ja rehoittavat, viimemainittu on mainio kirsimarjojensa runsaudesta.

Muutaman tunnin perästä saavuimme ensimmäiselle Tjenarrahdar nimiselle karavaani-asemalle, noin penikulman päässä Shiratsista; se sijaitsee laajalla Shiratsin tasangolla, rajavuorten juurella, josta syystä kaupunki vielä on näkyvissä. Karavaaniasema ei ollut juuri houkutteleva. Niinkuin jo ennen olen maininnut, saa maata eräänlaisissa avonaisissa komeroissa, jotka ovat täynnä likaa ja syöpäläisiä. Kun minulla sitä paitsi oli seurana kolme kissaa, jotka tappelivat ja kiljuivat koko yön ja kuu valaisi huonetta, niin tuntuu ihmeelliseltä, että heti nukuin, ja heräsin vasta kello 4 seuraavana aamuna, jolloin taas läksimme matkalle. Nyt kuljetaan pitkät matkat Deh Sheikh puroa pitkin, joka on Kara Agatshin lisäjoki ja jossa on kirkasta, hyvää vettä. Kolmesta kohtaa mennään vesistön yli pieniä kivisiltoja myöten. Maa käy yhä mäkisemmäksi ja tie kiviperäiseksi. Molemmin puolin on korkeita vuoria. Kasvullisuus käy rikkaammaksi. Vuorenrinteillä kasvaa ruohoja, kukkia, suuria ohdakkeita, saksanpihlajan kaltaisia pensaita ja yksityisiä puita. Siellä täällä ovat solat ihan täynnä paimentolaisten lammaslaumoja, jotka verkalleen siirtyvät kohti Dehbidin ylämaata.

Seuraava asema oli Khanehtsenian, johon pysähdyimme muutamaksi tunniksi, jatkaaksemme sitten matkaamme Kara Agatsh jokea pitkin, jota seurataan noin puolen peninkulmaa. Kasvullisuus käy yhä rikkaammaksi, mitä ylemmäksi tullaan vuorille, joitten harjat kasvavat läpipääsemättömiä pensaita ja pieniä reheviä, paksurunkoisia puita; nämät kuitenkaan eivät seiso kyllin taajassa, jotta muodostaisivat metsää. Eläinkuntakin käy rikkaammaksi. Jäneksiä juoksee silloin tällöin tien yli, ja kyyhkysiä ja kanalintuja lentää ylös viidakosta, kun ajamme ohi. Pian saavumme tavattoman suurelle, yksinäiselle vuoriryhmälle, jota persialaiset nimittävät Sin-e-Sefidiksi eli "Valkoiseksi satulaksi", ja syystäkin, sillä vuoren kivilaji on melkein valkoista ja muodolleen on kallio todella satulan näköinen, suuri syvennys keskessä. Tie kulkee ylimmällä vuorenharjulla ja tästä on suuremmoisin näköala laaksojen yli puroineen ja vuorten yli pensaineen ja puineen. Kalliot ja vuoriharjanteet ovat oikullisesti sikin sokin, ja näyttää siltä, kun olisivat ne heitetyt umpimähkään toistensa kesken. Epäilemättä on tie Farsistanin vuoristossa vaivalloisimpia ja vaarallisimpia teitä koko maan päällä. Himalaijassa ja Kalliovuorissa matkustaneet englantilaiset väittävät, että Shiratsin ja Bushirin välinen tie on paljon rasittavampi. Siihen tulee vielä lisäksi tässä osassa maata vallitsevat epävarmat olot. Maantierosvot mellastavat täällä jotenkin häikäilemättä. Itse sain olla niiltä rauhassa, mutta kuulin kerrottavan täällä tapahtuneen monta ilkeätä seikkaa. Monelta taholta varoitettiinkin minua lähtemästä vuoristoon ilman vartiajoukkoa. Syynä siihen että Farsin maakunnassa on enemmän ryöväriä kuin esim. Irak Adshmissa, on osaksi se, että asukkaat ovat paimentolaisia ja tottuneet vapaaseen, kuljeksivaan ja riippumattomaan elämään, osaksi se, että vuorten asukkaat ovat vilkkaammat ja rohkeammat kuin tasankolaiset, ja viimeiksi sekin, että ahtaat polut ja solat kallioissa tarjoovat niin paljon lymypaikkoja ja muita etuja sekä verivainoojille että vainotuille.

Kello puoli 10 saavuimme Dasht-Ardjin nimiseen kylään. Täällä ei ole karavaani-asemaa, josta syystä me sijoituimme kylän ulkolaitaan. Eläimet kytkettiin ja syötettiin, minä levitin takkini maalle, riisuin saappaani, ja oikoilin ratsastamisesta puuttuneita jäseniäni ukon mennessä läheisimpään maalaistaloon ostamaan munia ja leipää sekä noutaakseen vettä. Hän palasi pian tuoden noita halutuita tavaroita, ja risukimppu sytytettiin. Iloisesti räiskyvällä tulella keitimme munia ja teetä, ja herra Fargueksen kirsikat, viini ja sardiinit tekivät aterian niin rikkaaksi ja vaihtelevaksi kuin se näillä yksinäisillä vuorilla saattoi tulla. Sitä höysti vilkas keskustelu, jolloin tuo hauska ukko erityisesti selitti tahtovansa runsaasti juomarahaa Bushiriin saavuttuamme. Syötyämme sytytettiin tavallinen iltapiippu, ukko rupesi pian nuokkumaan, unhoittaen hoitaa tulta, joten se sai sammua, ja pian minäkin nukuin Farsistanin puhtaan, tähtikirkkaan taivaan alla.

Kello puoli 5 ratsastimme Dasht-Ardjinistä. Kylä on tasangolla, jonka suurin osa rajoittuu samannimiseen pieneen järveen. Tämä on likistyksissä vuorten välissä, ja sen pohjoisrannalla on kapea käytävä matkustajille. Siellä täällä pulppuaa vuoriseinästä kirkkaita lähteitä; muutamat jotenkin korkealta, muodostaen pieniä vesiputouksia. Nämä alinomaa pulppuavat lähteet, ne ne pysyttävät järvessä veden. Rannoilla, joissa suuret karjalaumat käyvät laitumella, kasvaa rehevää ruohoa. Pian kuitenkin jätämme tasangon, nousemme vähitellen rinteitä ylös, ja saavumme mutkaista, jyrkkää, kauhean kivistä tietä ylös Pir-i-Tsen nimiselle huipulle, joka on 2,200 m korkea. Kasvullisuus on paikoittain rikas, ja joskus ratsastaa oikein metsikköjen läpi. Pir-i-Tsenistä, joka merkitsee "Vanha vaimo", on viehättävä näköala joka taholle. Tuolla syvässä jalkojemme alla on jylhien vuorten välissä pieni Dash-Ardjinin järvi, jonka me muutama tunti sitten jätimme. Aurinko, joka ei vielä ole ehtinyt kauvaksi taivaalle, luo maisemalle omituisen, viehättävän värin. Alhaalla laaksossa on ihan äänetöntä, ja hiljaisuutta vaan silloin tällöin häiritsee lirisevä puronen tahi tien yli laukkaava jänis. Maakotka liitelee majesteetillisesti vuorten välissä. Suuria viheriäisiä sisiliskoja pitkine mustine purstoineen pilkistää kalliohalkeamista. Jalopeuroista me sitä vastoin emme nähneet merkkiäkään, mutta Arnold[27] kertoo, että löytyy runsaasti jalopeuroja juuri Dasht-Ardjinin lähellä.

Pir-i-Tsenin tuolla puolen alenee tie yhtä jyrkästi, kuin se äsken yleni, ja meidän allamme on nyt syvä, ympyriäinen laakso, jonka keskellä on yksinäinen, matalanpuoleinen vuoriryhmä. Tällä pienellä vuorella on karavaani-asema Mian-Kotel (Keskihuippu). Se näkyy pienenä pisteenä tuolla alhaalla, monta tuntia ennenkuin päästään perille. Kello 10 tulimme sinne ja viivyimme siellä kello 2:teen. Pitkin karavaani-aseman katonrästästä ja komeroitten sisässä oli tuhansittain pääskysenpesiä ja linnut liitelivät pilvinä pihan yli. Muuan tallimiehistä kertoi, että eräänlaiset käärmeet, jotka suurissa joukoissa asustavat vuorenrotkoissa ja karavaani-aseman muureissa, matelevat ylös katolle ja pistävät päänsä rästään yli, ryöstääksensä pääskysenpesistä munia tahi poikia. Hän näytti erään tämmöisen käärmeen; se oli noin 90 senttiä pitkä ja väriltään harmaanvehreä.

Kun tullaan Mian-Katelista alas, leviää kahden yhtäsuuntaisesti kulkevan vuoriharjun välissä ruohoja ja puita kasvava Dasht-i-Bern niminen laakso. Suoraan meidän edessämme kohosi tasangolta äkkijyrkkä vuoriryhmä, joka näytti sulkevan tien. Se on Kotel Dohter (Tytärkallio), sen yli kulkeminen on vaivalloisimpia koko Persiassa. Nouseminen käy sentään jotenkin, mutta vuoren länsipuolella jossa tie laskee äkkijyrkkää vuorta alaspäin, on kulku erinomaisen hankalaa. Tie on tässä muurattu, kivillä laskettu ja käsipuilla varustettu. Kun seisoin ylimmässä mutkassa ja katsoin jyrkännettä alas, saatoin laskea 36 kääntömutkaa, polveketta. Todellakin surkuteltavia ovat ne muuliraukat, joitten raskaine kuormineen täytyy ponnistella tätä jyrkkää tietä ylös; ja kuitenkin ovat kaikki sisämaahan tuotavat englantilaiset tavarat vedettävät Kotel Dohterin ylitse.

Kun tämä vuori on kuljettu, tullaan taas alas tasangolle ja vasemmalla on nyt pieni, matala kahilistorantainen järvi. Sen läntisen osan poikki käydään pitkää, Pul-i-Abguineh nimistä kivisiltaa myöden. Tämä silta on niin ränstynyt, että täytyy pitkät matkat ratsastaa noin 60 sentin syvyisessä vedessä. Ensimmäisen sillan pään oikealla puolen on kivitalon rauniot ja kalliossa sen yläpuolella on pieni korkokuva, joka kuitenkin on ainoastaan parinsadan vuoden vanha. Se kuvaa valta-istuimellaan istuvaa kuningatarta; palvelijatar tarjoo hänelle jotain vadilla, hänen vieressään seisoo jalopeura ja kiinnikytketty papukaija ja valta-istuimen takana näkyy hovimies.

Sillan toisella puolen leviää taas silmän siintämättömiin ulottuva ruohotasanko paimentolaisineen. Taivaan rannalla näkyy puutarhoja, taatelipalmuja ja kupooleja. Se on Katserunin kaupunki, jonne saavuimme kello puoli 9. Minä menin suoraan sähhölennätin-asemalle, jonka virkamies, Englantia puhuva armeenialainen, ystävällisesti otti minut vastaan, tarjosi viiniä, päivällistä, tupakkaa ja asuntoa. Herra Fargues oli antanut hänellekin käskyn vastaanottaa minut.

Katserunissa on 7-8,000 asukasta. Useimmat talot ovat valkoiseksi kalkitut ja jotenkin siistit, mutta suuri osa niistä on autiona ja rappeutunut. Katserun näyttää kuitenkin enemmän itämaalaiselta kuin mikään muu kaupunki mitä ennen olin nähnyt. Tähän on syynä osaksi taatelipalmut, joita joka pihalla viljellään, ollen kansan tärkein ruokakasvi, osaksi kuumuus, joka nyt, kun on tullut alas varsinaisilta vuorilta, tuntuu yhä tukahuttavammalta.

Tästä käy tie tasaisella tasangolla aina Shapuriin asti. Molemmin puolin on laajalti suuria harvaan kylvettyjä mutta suloisesti tuoksuvia viljelysmaita, joita niitetään puoli-ympyriäisillä käsisirpeillä. Puita sitä vastoin kasvaa yhä harvemmassa ja maisema kadottaa yhä enemmän suuremmoisen kauneutensa.

Shapur on pieni kylä, jossa on vanha hyvin säilynyt linnoitus. Paikka on tunnettu niistä kauniista korkokuvista, joita on hakattu kallioseinään sen pohjoispuolelle. Siellä tahdoin kaikin mokomin käydä. Palkkasin sentähden kylästä pojan saattamaan minua muinaisjäännöksille. Vuori on runsaan penikulman päässä Shapurista ja sinne viepä tie käy tasaisen heinää ja pensaita kasvavan tasangon yli, jossa mateli lukemattomia käärmeitä ja jossa oli suuret joukot kyyhkysiä ja kanalintuja. Persialainen oli sentähden ottanut mukaansa pyssyn, ja oli käyden, mutta vaikka hän useasti katosi viidakkoon ja ampui monta laukausta, ei hänen kuitenkaan onnistunut saada muuta kuin pari kyyhkystä. Parin tuntisen ratsastuksen perästä tulimme kahden kohtisuoran kallioseinän luokse, joiden välissä on pieni sievä laakso ja sen pohjassa kiitää jotenkin leveä puro Shapurin-tasankoa kohti. Sen rannoilla on taajoja, läpipääsemättömiä pensaita, ja laaksossa kasvaa runsaasti rehevää ruohoa. Oikealla kallioseinällä on kaksi taulua, joista toinen taulu on jaettu moneen ruutuun ja ympärillä on puoliympyränmuotoinen komero. Jokaisessa ruudussa on erityinen kuvaryhmä, jossa on ratsastajia, sotilaita, pitkät keihäät käsissä y.m. Keskimmäinen ryhmä esittää kuningas Saporin hevosen selässä, hänen edessään on Roomalainen polvisillaan, ojennetuin käsin. Kuninkaan yli liitelee enkeli; tämä on luultavasti palkan ja voiton kuvaus. Toinenkin taulu oikeassa seinämässä esittää kuningas Saporin hevosenselässä, Tässä hän käskevästi ja majesteetillisesti ojentaa kätensä; hevosen jaloissa on kuoleva roomalainen. Samoinkuin edellisessä polvistuu tässäkin kuninkaan edessä mies, paljain päin; eteenpäin ojennetut kädet, sisäpuolet ylöspäin käännettyinä osoittavat hänen armoa anovaksi. Se on roomalainen keisari Valerianus, jonka Sapor 3:nnella vuosisadalla j.Kr. Edessan luona voitti ja vangitsi.[28] Kun Sapor perusti tuon aikonaan niin kukoistavan ja kuuluisan Shapurin, ikuistutti hän myös ympärillä oleviin kallioihin voittonsa roomalaisista. Monessa muussakin paikassa Persiassa, niinkuin Nakshi Rustanin luona on samallaisia tauluja, joissa päähenkilöinä ovat Sapor ja Valerianus. Ensimmäinen taulu vasemmalla seinällä on myös jaettu moneen osaan ja siinä näkee ratsastajia ja sotilaita keihäineen ja jousineen. Toisessa taulussa nähdään kuningas hevosen selässä kohtaavan kameleilla ajavia sotilaita, ja kolmannessa kaksi ratsastavaa kuningasta tulevan vastatusten. Nämät kolme viimemainittua korkokuvaa ovat jotenkin korkealla maasta, josta syystä niiden eteen on kallioon hakattu kapea käytävä. Vähän matkan päässä etempänä laaksossa on luola ja sen lähellä on 7 m pitkä kuvapatsas. Sekin kuvaa kuningas Sapor'ia kruunu päässä.

Kun olin katsellut ja piirtänyt useimmat korkokuvat, sijoituimme kirkkaan, kalarikkaan puron rannalle ja lepäsimme tunnin ajan. Sitten palasimme Shapuriin, jossa söimme päivällistä.

KUUDESTOISTA LUKU.

Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.

Kello 6 i.p. lähdimme Shapurista. Kuljetaan vielä muutama tunti tasangolla ja sitten tullaan yht'äkkiä vuorisolaan, jossa paikoittain on syvä kuilu, ihan jalkojen vieressä. Toisella puolen leviää taas tasanko laajoine peltoineen. Täällä kohtasimme karavaanin, jossa oli sata arapialaista toivioretkeläistä, kaikki muulien selässä. Retkikunnassa oli ainoastaan kaksi naista, jotka menivät Meshediin. Toivioretkeläiset eivät näyttäneet juuri paljon tietävän Persian maantiedosta, päättäen siitä, että muutamat heistä kyselivät, luulemmeko että he jo huomenna tai ylihuomenna ehtivät Ispahaniin. Kun selitin heille, että he vasta viiden tai kuudentoista päivän perästä saattoivat nähdä Ispahanin minareetteja, näyttivät he hyvin alakuloisilta.

Kello 10 illalla saavuimme Kemaredjin kylään ja karavaani-asemalle. Kun olin yhdellä karavaanilla saanut tavattoman suuren taatelikakun, sijoituimme porttikäytävään, sillä se oli karavaani-asemalla ainoa paikka asuttavassa kunnossa.

Kemaredjin seutu on pahassa maineessa ryövärien pesäpaikkana. Sentähden käyvätkin kaikki, joilla vaan on siihen varoja, olkoonpa sitte paimenia tahi maanviljelijöitä, pyssyillä varustettuina.

Seuraavana aamuna ratsastimme Kotel Kemaredjin yli; tämä on rikkinäinen vuoriryhmä, yhtä vaikea ja vaarallinen kuin edellinen. Tässä kompastui hevoseni äkkiä liukkaalla vuorennikamalla ja minä olisin vierinyt jyrkännettä alas ja varmaankin pahasti loukkaantunut, jollen olisi viimeisessä silmänräpäyksessä saanut jalansijaa eräälle ulkonevalle kallionkärjelle. Tuolla alhaalla laaksossa juoksi pieni puronen, jossa oli runsaasti kaloja, rapuja ja sammakoita. Vuorilla vilisi sisiliskoja, haapanäätiä ja kyyhkyisiä. Äsken kaatuneen muulin ympärillä liiteli joukko korppikotkia.

Yhdentoista aikaan päivällä saavuimme Konar-Takteh nimiseen kylään, jonka karavaani-asema oli raunioina ja sähkölennätinasema autio. Asetuin sentähden asumaan erään hyväntahtoisen persialaisen luokse, joka perheineen asui okaisista oksista rakennetussa kesämajassa. Hänellä oli kaksi kaunista, reipasta ja hunnutonta vaimoa, jotka kyselivät minulta yhtä ja toista, erittäinkin montako vaimoa minulla oli. Kolme, noin yhden, kahden ja kolmen vuoden vanhaa poikaa konttasi ympäri mökissä. Minä sijoituin syöpäläisistä vilisevälle matolle, sillä välin kun naiset hääräsivät ruuanlaitoksesa, lypsivät lehmät ja kantoivat vettä läheisestä kaivosta ja mies ajoi elukat mökkiä ympäröivään riisiaitaukseen. Hän oli parhaassa sovussa vaimojensa kanssa ja näillä näkyi olevan enemmän sanomista kuin mitä kaupungeissa on tavallista.

Kello 9 illalla jätimme tuon vieraanvaraisen perheen ja jouduimme pian viimeiselle korkealle, Kotel Malo nimiselle vuoriryhmälle. Ahtaassa laaksossa juoksee leveä ja vesirikas Rud Khdneh Dalikin joki. Se täyttää koko laakson pohjan, josta syystä tie on muurattu toiselle sivulle. Joen yli kuljetaan korkeata seitsenkaarista kivisiltaa jota kaunistaa neljä tornia.

Pian kuitenkin mahtavat vuoret alenevat, rinteet käyvät yhä loivemmiksi, nyt astutaan alas Farsistanin ylämaasta ja Dalikin luona ollaan vaan noin 60 m merenpinnan yläpuolella. Dalikin on suuri kylä lukemattomine taatelipalmuineen, ja tänne saavuimme kello 4 aamulla. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli ilma jo tukehuttavan kuuma ja rasittava. Levähdettyämme kolme tuntia ratsastimme jylhän aron yli. Kuumuus oli kauhea ja yhä se vaan lisääntyi. Tuntee pyörrytystä ja joutuu ikäänkuin horroksiin. Hevonenkin on kankea ja on mahdotonta saada sitä vauhtiin. Harvoin tapaa kulkijaa. Koko luonto on vaiti ja kuollut tässä hirveässä kuumuudessa. Kello 11 pääsimme Borasjäniin, jossa armeenialainen sähkölennätinvirkamies ystävällisesti otti minut vastaan ja tarjosi aamiaista ja limonaatia. Viivyin hänen luonansa koko päivän ja nukuin kello 6:teen huoneessa jossa lämpömittari osoitti 39° C. Syötyämme vahvan päivällisen lähdimme taas matkaan kello 9. Nyt oli pilkkopimeä ja oppaani kävi veltoksi ja uniseksi, josta syystä heti ratsastin pois hänen luotaan. Hän huusi ja rukoili "Allahien nimessä", minua pysähtymään ja odottamaan häntä mutta turhaan. Ashmedin karavaaniaseman luona, johon saavuin kello 2 aamulla, odottelin häntä ja sitten jatkoimme yhdessä käyden tasaisella Messileh nimisellä rannikolla. Maa käy yhä kosteammaksi ja suolaisemmaksi. Paikottain on se lumivalkoinen. Päivän noustessa valaisi se säteillään Persianlahden peilikirkasta pintaa, ja Bushirin valkoiset talot alkoivat näkyä. Lahti lepäsi tuossa niin kuolleena ja hiljaisena, ei voinut huomata heikointakaan tuulenhenkeä, ei vedenpintaa ainoakaan laine röyheltänyt, mutta Arapian rannikolta heijastuva punakeltainen värivivahdus teki tämän taulun vielä autiomman näköiseksi. Pian joudutaan kostealle niemekkeelle, jota peittää paksu suolakerros. Tämän kautta on Bushir mantereen kanssa yhteydessä. Tie tekee sitten suorakulmaisen käänteen ja nousee vähitellen ylös niemimaalle. Kun on astuttu tuota tuskin huomattavaa ahdetta ylös, saa näköala ihan toisenlaisen muodon. Nyt tulee näkymään monta pientä kylää ja yksinäistä taloa, joita taatelipalmut ympäröivät, jalkamatkailijoita, ratsastajia ja kameelikaravaaneja liikkuu kylien välillä ja edessään näkee Bushirin ränstyneine, torneilla varustettuine muurineen ja sikin sokin rakennettuine taloineen. Rantoja pitkin on monenkaltaisia kalastajavenheitä kiinnitetty ja ulkona lahdella on komea laiva ankkuroituna. Kello 4, 22 p. toukok. ratsastimme kaupunginportista sisälle. Ratsastus Persian läpi oli päättynyt: 150 penikulmaa oli kuljettu 29 matkapäivässä.

Olen kiirehtinyt matkaa päästäkseni perille, jos mahdollista, ennenkuin höyrylaiva lähti Bushirista; Basradin Borasjurissa kerrottiin sen lähtevän 22 päivän illalla. Ratsastin sentähden asioitsijan luokse ostaakseni piletin, mutta sain suureksi mielipahakseni kuulla, että laiva oli juuri muutama tunti sitten lähtenyt. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin jäädä ikävään Bushiriin kokonaiseksi viikoksi odottamaan ensimmäistä höyrylaivaa. Tämä oli jo senkintähden epämieluista, kun minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistä saisin kattoa pääni päälle, sillä minusta oli sekä vastenmielistä että vaaranalastakin asua 7 päivää karavaaniaseman komerossa. Tosin oli herra Fargues antanut minulle suosituskirjeen kenraali Houtum-Shindlerille, jonka nykyään piti olla Bushirissa, mutta sekä Katserunissa että Borasjurissa kertovat sähkölennätinvirkamiehet hänen juuri lähteneen Bombayhin. Minä en siis ensinkään ottanut tätä kirjettä lukuun, varsinkin kun tiesin erään varakkaan kauppiaan, herra Hotsin, jolta minun tuli nostaa 400 kraania, ottavan minut hyväntahtoisesti vastaan. Kun matkustaa Persiassa, ei ole hyvä kuljettaa kaikkia matkarahojaan mukanansa, ja sitäpaitsi on se tuskin mahdollistakaan kun voi käyttää ainoastaan hopearahoja. Kun lähdin Teheranista, otin siis mukaani ainoastaan niin paljon rahaa, kuin tarvitsin Shiratsin matkaani. Siellä piti minun, kiitos tohtori Hybennetin huolenpidosta, saada nostaa 600 kraania herra Farguesin luona. Häneltä sain 200 kraania kilisevässä rahassa ja herra Hotsilla nostettavan 400 kraanin vekselin. Menin sentähden tämän luokse ja sain heti tuon summan, mutta mistä saisin asunnon, siitä ei hän ensinkään näyttänyt välittävän.

Vanha opastaja-ukkoni auttoi minua siinä sekä työllä että neuvolla. Hän sanoi tuntevansa erään muukalaisille sangen hyväntahtoisen ja vieraanvaraisen armeenialaisen papin. Me siis lähdimme tämän luokse pitkin ahtaita kujia myöden. Saavuttuamme taloon, nousin papin luokse ylös ja tervehdin turkinkielellä, koska meillä ei ollut muuta yhteistä kieltä, ja minut otettiin sydämmellisimmästi vastaan. Sain heti haltuuni vierashuoneen, ja kylvettyäni perinpohjaisesti, toi palvelija tarjottimella yksinkertaisen päivällisen. Sinä iltana menin aikaisin maata, täydellisesti varmana siitä, että tämä viikko tulisi olemaan sangen ikävä ja yksitoikkoinen; kirjoja minulla ei ollut, eikä retkiä kaupungissa ja sen ympäristössä voitu tehdä ennenkuin auringon laskun jälkeen, koska kuumuus sitä ennen lamautti sekä ruumiin että sielun voimat.

Seuraavana päivänä tuli papin poika huoneeseeni seurustelemaan kanssani. Minä "ammensin" hänestä yhtä ja toista, tiedustellen mitä oli kaupungissa nähtävää. Puheenalaiseksi joutui silloin myös lahdella ankkuroittu "Persepolis" höyrylaiva. "Sen pitäisi teidän välttämättömästi nähdä, mutta minä kysyn ensin kenraali Shindleriltä", sanoi poika. — "Kenraali Shindler! Onko hän kaupungissa?" "On." En saata selittää, miten se tapahtui, mutta parin minuutin päästä seisoin kenraali Shindlerin edessä, kädessäni herra Farguesin antama kirje. Tästä seurasi että kenraali heti lähetti palvelian armeenialais-papin luokse — jota minä sittemmin sain tilaisuuden kiittää hyväntahtoisuudestansa — tuomaan kapineeni ja käski minun kotiutua hänen luonaan; itse oli hän kuitenkin Amerikan konsulin Malkolmin vieraana, mutta tämäkin, synnyltään armeenialainen, vastaanotti minut suurimmalla kohteliaisuudella. Tänne minä jäinkin kunnes ensimmäinen höyrylaiva lähti. Kolme päivää asuimme Bushirissa ja kolme päivää Malkolmin huvilassa, peninkulma kaupungista etelään. — Tahdon tässä puhua muutaman sanan Bushirista, sen läheisimmästä ympäristöstä ja sen merkityksestä Englannille.

Bushirin asukasluku nousee 20,000, kirjava sekotus arapialaisia, persialaisia, armeenialaisia, hindulaisia ja neekereitä, jotka suurimmaksi osaksi elävät kaupasta ja kalastuksesta. Sitäpaitsi on täällä 40 eurooppalaista, enimmäkseen englantilaisia, kenraalikonsulinvirastossa ja sähkölennätinvirkamiehinä; muut kuuluvat saksalaisiin, englantilaisiin ja hollantilaisiin kauppahuoneisiin, jotka maahan tuottavat eurooppalaisia siirtomaantavaroita; persialaiset itse vievät ulos viljaa ja opiumia.

Bushir on suurin satamakaupunki Persianlahden rannalla ja tärkein varastopaikka Englannin kaupalle sekä keskipiste sen vaikutukselle tässä maassa. Vahvistaaksensa vaikutustaan, koettivat englantilaiset v. 1857 anastaa kaupungin. Kun englantilaiset olivat monta turhaa yritystä tehneet, rakennettiin persialaisten pelkurimaisuuden tähden rauha, joka ei juuri ollut englantilaisille häpeällinen, mutta ei likimainkaan kunniallinenkaan. Silloin olisi ollut oikea hetki asettaa Venäjän enenevälle vaikutukselle maan pohjoisosassa vastapaino, siten että olisi otettu vakava jalansija etelä-Persiassa. Nyt koettavat kuitenkin englantilaiset muulla tavalla, joskin vaan ehdotuksen muodossa parantaa vuosi vuodelta yhä vähenevää kauppaansa Persiassa. Suurimmat toiveensa ovat he nim. asettaneet Arabistanissa juoksevaan Karun jokeen, joka on Shat-el-Arabin vasemmalta tuleva lisäjoki ja Persian ainoa purjehtimiselle sopiva joki. Kaksi estettä on kuitenkin tällä reitillä avattavalle uudelle kauppatielle, nim. putoukset Ahuas kaupungin luona ja Persian hallitus, jota tämmöiset hankkeet aina arveluttaa. Vesiputouksia voisi kiertää kanavalla[29] ja Shushterista Ispahaniin tulisi rakentaa uusi karavaanitie vähemmän vaivalloiselle ja paljon lyhemmälle maa-alalle kuin Ispahan—Shirats—Bushir reitti. Tämä on erittäin hyvä tuuma ja kummallista olisi, jos se ei joskus toteutuisi. Mutta ensin täytyisi saada baktiarien hurjia paimentolaisheimoja rauhoittumaan, näillä kun juuri on tyyssijansa Shushterin ja Ispahanin välillä. Tulisipa tämä tie edullisemmaksikin kuin karavaanitie Bagdadista Kirmanshahiin, koska turkkilaiset asettavat ihan suunnattomia tulleja kaikille ulkomaan tavaroille, joita Bagdadiin tuodaan. Toinen ehdotus tarkoittaa Bagdadin ja Teheranin yhdistämistä rautatiellä, joka kulkisi Kirmanshahin ja Hamadanin kautta, mutta tavattomat esteet maaperässä, varsinkin viimemainitun kaupungin luona, haittaavat tämänkin tuuman toteuttamista.

Tämän yhteydessä tahdon muutamin sanoin kosketella Englannin suhdetta
Venäjään Persiassa.

Tiedämme venäläisten jo ammoisista ajoista tehneen valloituksia Persian kustannuksella. Venäjän valloitushimo, joka taudin tavalla voittaa alaa Keski-Aasiassa, on Auringon ja Jalopeuran maassakin edistynyt tasaisin vakavin askelin. Ensimmäiset valloitukset tehtiin v. 1723, jolloin venäläiset joksikin ajaksi anastivat Kaspian meren koko länsirannan, ja v. 1828, jolloin persialaiset, kovassa rauhanteossa Turkomantshassa (Aderbeidshanissa) lopullisesti kadottivat Transkaukaasian. Tässä rauhanteossa kiellettiin myös persialaisia omilla laivoilla kulkemasta Kaspian merellä.[30] Myöhemmin perustivat venäläiset Ashur Ade nimiselle saarelle sotasataman, voidaksensa tarkkaan vartioida naapuriaan, ja pikemmin kuin viikossa saattaa nyt venäläinen sotajoukko marssia Ashur Adesta Teheranin porteille asettamaan shaahille mitä ehtoja hyvänsä. Venäläisille se olisi vaan suupala ottaa vielä jäljellä oleva rannikko ja tehdä Kaspian meri sisäjärveksi, jopa koko Persiakin venäläiseksi maakunnaksi. Ikivanha Persia olisi ehkä jo aikoja sitten lakannut olemasta itsenäinen valtio, jos eivät juuri englantilaiset etelässä ylläpitäisi tasapainoa. Samaten kuin Kaspian meri on yksinomaan venäläinen, on Persian lahti englantilainen kulkuväylä edellisen ollessa vilkasliikkeinen reitti venäläisille ja persialaisille, on jälkimmäinen samoin avulijas välittäjä. Mutta vanhastaan on tunnettu kuinka paljon järkevämpi Venäjän siirtomaa-politiikka on kuin Englannin, ja sitä saa täälläkin huomata. Sitäpaitsi on venäläisillä monta muuta etua, niinkuin välitön naapuruus ja paljon lyhyempi tie Teheraniin, kun englantilaisten kauppakaravaanien sitävastoin, päästäkseen sisämaahan ja sieltä pois, täytyy kiivetä noita äärettömän vaivalloisia Farsistanin vuoria, joista äsken kerroimme. Näin on Venäjän valta voitolla pohjoisissa, Englannin valta eteläisissä maakunnissa ja kilpailu näitten molempien valtioitten välillä on perussyy, josta pohjiansa myöden mädännyt Persia saa kiittää epävakaista olemassa oloansa. Näyttää siis vaan olevan ajankysymys, koska tuo ikivanha valtio, jolla on niin vanha sukuperä, kukistuu ja jaetaan Venäjän ja Englannin kesken. Venäjä voittaa yhä enemmän alaa vaikutukselleen. Tämä tuntuu aina Ispahaniin asti. Englantilaisetkin sen huomaavat; he näkevät tuontitulojen vuosi vuodelta kutistuvan, ja parantaakseen tätä asioitten huonoa tilaa, tahtovat he nyt etsiä uuden tien Ispahaniin.

Kannas, joka yhdistää mannermaahan sen niemen, jossa Bushir sijaitsee, on niin matala, että se ennen muinoin, veden korkealla ollessa joutui tulvan alle. Nyt se tapahtuu harvoin, mutta sitävastoin tapahtuu joskus että korkean veden aikana itse kaupunkia kaikilla puolin ympäröi vesi. Bushirin itäpuolisessa suuressa lahdessa, joka eroittaa niemen mannermaasta, on vaan noin 60 sent. syvältä vettä, mutta sitä leikkaa syvempi juopa, jossa pienet matalassa uivat alukset välittävät liikettä. Borasjurista käy nim. karavaanitiestä lännempänä toinen tie ja kun tätä tietä myöden tullaan rannikolle, ja siellä ottaa aluksen Bushiriin, lyhenee väli jotenkin paljon.

Tässä useasti mainitun niemen pohjoisemmalla kärjellä sijaitsee itse kaupunki. Se on likainen ja kapeakatuinen niinkuin kaikki muut Persian kaupungit; talot eroavat muista kaupungeista siinä suhteessa, että ne ovat kaksi- ja kolmikerroksiset. Ne rakennetaan nuoremman tertiärikauden huokoisesta kivilajista, joka muodostaa koko niemimaan ja jossa löytää sellaisen näkinkengän ja raakuin kuoria, joka vielä elää Persianlahdessa. Kivi on niin huokoista ja pehmeätä, että se leikataan levynä suorastaan paadesta. Pitkin satamaa käy epäsäännöllinen katu koko meren-puolisen kaupungin ympäri ja tämä katu on melkein aina täynnä purnuja ja tavaroita. Kun joku laiva tulee Bombaysta tahi Adenista, tahi kun se lähtee Kiinaan, silloin on tällä satamakadulla liikettä, sillä suuri osa köyhempää kansaa ansaitsee elatuksensa kantamalla tavaroita puolen peninkulman päässä rannikolta ankkuroittuihin laivoihin ja sieltä pois. Rannikko on nim. hyvin pitkälle matalaa ja päästäkseen puolen peninkulman läheisyyteen kaupungista täytyy etsiä väylän kapeata mutkikasta syvennystä myöden hiekkasärkkien välissä. On hullunkurista katsella noita satoja arapialaisia ja persialaisia kävelevän vedessä rannan ja laivan, välillä. Ainoastaan pää, käsivarret ja kannettava taakka ovat näkyvissä.

Peninkulman päässä Bushirista[31] etelään on niemimaalla, Reshir niminen kylä kauniine Imamtsadekineen eli pyhimyshautoineen. Läheisyydessä ovat useimpien kaupungissa asuvien eurooppalaisten kesäasunnot, josta Englannin edustajan talo on oikea palatsi. Edustajan eli kenraalikonsulin vaikutusalaan kuuluu ei ainoastaan Bushir läheisimpine ympäristöineen, vaan myös kaikki muut paikat Persianlahden rannalla sekä Maskat. Reshirin muista merkillisyyksistä mainittakoon vanhan portugaalilaisen linnan rauniot kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Niemimaan asukkaat luulevat näitten raunioitten olevan noitien ja kummitusten tyyssijana, eivätkä sentähden uskalla lähestyä niitä muutakuin määrätyn matkan päähän. Reshirissa löytyy mitä ihanimpia puutarhoja, jossa kasvaa oransseja, lemooneja ja taateleita.

Bushirin ilmasto on sangen epäterveellistä. Äsken tulleet, terveydeltään heikot ihmiset sairastuvat välttämättä punatautiin ja kuumeeseen.[32] Tulee välttää olutta ja viiniä ja ylipäätään kaikkea kiihoittavaa, niin vaikeata kun lieneekin olla nauttimatta Englannin laivojen tuomia mieluisia tavaroita, joita ei ole nähnyt vilahdukseltakaan sisämaassa. Tee on parasta juotavaa. Kuumuus on rasittava, varsinkin kello 2 aikaan i.p. ja yöt ovat tukehduttavia. Kymmenen kuukautta vuodessa tuulee vuorotellen siten, että kolme päivää tuulee pohjoisesta, jota vastoin kaksi seuraavaa päivää on tyyntä. Heinä- ja elokuussa on aina ihan tyyni ilma. Vilutautia ilmestyy myös usein, ja auringonpistoja vastaan täytyy jokaisen muukalaisen olla hyvin varoillaan. Alkuasukkaat käyvät ihan alastomina ja paljain päin, eivätkä he siitä kärsi, mutta eurooppalainen on kuumuudelle sangen arka. Arimpia paikkoja on niska. Jos on liian ohuissa vaatteissa, polttaa aurinko nahankin koko ruumiilta, ja tämä kirvelee hirveästi. Yöt ovat niin tukehduttavia, että nukutaan katoilla, mutta tulee varoa makaamasta silmänräpäystäkään auringonnousun jälkeen, sillä auringonsäteet ovat heti niin kuumat, että ne polttavat pieniä valkoisia rakkoja kaulaan. Sen sain minäkin kokea. Kirventeli niin että ainoastaan vaivalloisesti saatoin kääntää päätäni.

Talvella ja varhain keväällä on niemimaa viheriän ruohon ja kukkien peitossa, ja silloin kuuluu ilmastokin olevan ihanaa, muistuttaen Euroopan kevättä.

Kaupungin kaikki juomavesi tuodaan maalta nahkasäkeissä, joita aasit kantavat. Näitä kulkee joukottain tavantakaa ajajineen kaupungin portista ulos ja sisälle. Vesi nostetaan syvistä kaivoista nahkasäkkeihin, joitten pohjat ovat järjestetyt siten, että ne, säkin ylös tultua, avautuvat itsestään ja tyhjentävät veden puiseen kouruun. Säkki on kiinni köydessä, joka kulkee pyörän yli ja sitä vetää härkä. Tämmöisiä kaivoja on kaikkialla Persiassa ja Kaukaasiassakin. Kun niemimaan suurin korkeus on 26 metriä, on ymmärrettävä, että muutamat kaivot ovat näin syvässä. Vesi on kuitenkin huonoa ja eurooppalaisten tulee juoda sitä kohtuullisesti. Elonkorjuun aika on huhti- ja toukokuussa. Enimmän viljellään nisua, ohraa, hirssiä ja herneitä. Täällä, niinkuin koko Persiassa yleensä, puidaan eräänlaisella kahden aasin vetämällä reellä ympyrään levitetty vilja.

Kesäpäivien korkein keskilämpö nousee 43,3° C. Kerran huomasin olevan 45° C huoneessa ennen päivällistä. Siihen tulee lisäksi ilman kosteus, joka tekee kuumuuden vielä kiusallisemmaksi. Niinpä ovatkin Bushirin kadut ihan tyhjät ihmisistä päivän kuumimpina hetkinä. Talvisin sataa joskus lunta, mutta se ei pysy kauvaa. Kovat sateet eivät silloin ole harvinaisia.

Eläinkunta on köyhä. Tavallisimmat linnut ovat lokit ja peltokanat; nisäkkäistä löytyy kettuja, shakaaleja ja antilooppeja.

27 p. toukok. tuli illalla Intiasta höyrylaiva "Assyria", jossa aioin mennä Basraan. "Assyria", jonka piti viipyä seuraavaan iltaan, liukui hiljalleen ja juhlallisesti hiekkasärkkien väliseen juopaan ja ankkuroi ihan persialaisen "Persepolis" nimisen rekatin viereen. 28 p. aamulla heitin sentähden jäähyväiset konsuli Malkolmille ja joksikin ajaksi Persiallekin. Kenraali Shindler ja minä astuimme sentähden pieneen höyryalukseen, joka puolessa tunnissa vei meidät komeaan "Persepolis" laivaan.

Ennenkuin astuimme tähän laivaan, tahdon mainita muutaman sanan siitä miehestä, jonka seurassa nyt olin.

Albert Houtom-Shindlerin isä oli saksalainen ja hänen äitinsä englantilainen. Hän lähti aikaisin Persiaan ja rupesi virkamieheksi englantilaisessa sähkölennätinlaitoksessa. Eripuraisuuksien tähden erosi hän pian tästä paikasta, mutta määrättiin sen sijaan Persian sähkölennätinministerin apulaiseksi ja oikeaksi kädeksi kenraalin nimellä ja arvolla. Tässä virassa ollen, tulen hänen tarkastaa persialaiset sähkölennätinlinjat ja siitä syystä on harva, ehkäpä ei kukaan eurooppalainen, matkustanut niin paljon Persiassa kuin hän. Niinpä on hän ollut 7 eri kertaa Meshedissä ja yhtä monta kertaa Bushirissa. Nyt oli hän täällä tarkastamassa äsken mainittua "Persepolis" laivaa. Yhtä paljon on hän matkustanut itä- ja länsi-maakunnissa ja retkiltään on hän koonnut koko joukon tärkeitä ja arvokkaita havainnoita Persian maantiedosta ja tilastollisista suhteista, samoin ovat myös luotettavimmat kartat maan vähemmän tunnetuista osista hänen kädestään lähteneet.[33] "Persepolis" on Persian valtion ainoa sotalaiva. Se on iso, kaunis, kaksimastoinen laiva, hienosti ja mukavasti sisustettu; laivaväkenä on 30 persialaista miestä, paitsi kapteini ja 3 saksalaista upseeria. Vaikka "Persepolis" käy rekatin nimellä, on sillä ainoastaan 3 pientä kruppilaista tykkiä. Laivan varsinaisena tehtävänä on Persian lahden ja varsinkin Bushirin suojeleminen vierailta hyökkäyksiltä, mutta rauhanaikana on se käytettävä kauppalaivana ja välittää liikettä lahden persialaisten satamien ja Bombayn välillä, sitäpaitsi tulee sen olla shaahin huvilaivana. Peräsalonki onkin kuninkaallisesti sisustettu vihreillä samettisohvilla, peileillä ja kullatuilla laudoituksilla. On hyvin luultavaa, ettei shaahi koskaan tule astumaan jalkaansa huvilaivansa kannelle. Nyt oli laiva ollut 9 kuukautta toimettomana, eikä ollut minkäänlaista määräystä saanut hallitukselta; saksalaiset upseerit olivat hyvin tyytymättömät tähän toimettomuuteen ja olivat juuri aikeessa palata Eurooppaan, kun katteini sairastui kuumeeseen. Hänen tilansa huononi päivä päivältä. Kun olin laivalla, makasi hän kannella ihan tiedotonna tuijottavin silmin, pari persialaista istui hänen vieressään ajaen viuhkoilla pois kärpäsiä ja sääskiä. Hän oli kaunis, äskennainut 30 vuotias mies, mutta näytti nyt kovin riutuneelta. Oltiin niin varmat hänen pikaisesta kuolemastaan, että oli jo kaivettu hauta armeenialaiseen hautausmaahan Bushirissa ja armeenialainen pappi oli jo puhuttu hautaamaan. Hän oli kuitenkin kestänyt Kongon ja Etelä-Afriikan ilmanalan, ja kun hän 10 kuukautta sitte tuli Bushiriin, oli hän ollut ihan terve ja elonhalua uhkuva sekä luvannut tällä ensimmäisellä persialaisella laivalla avata maalle uuden tulevaisuuden — nyt makasi hän tuossa kalpeana ja kuihtuneena, ja pian hän kätketään hautaan vieraassa maassa, jossa ainoastaan muhametinuskoisia lepää.[34]

"Persepolis" on rakennettu Bremenissä ja on maksanut 500,000 mk. Näin saattaa Persian hallitus uhrata suuret summat mitättömiin hankkeihin, sen sijaan, että se käyttäisi rahoja siltojen- ja teitten rakentamiseen y.m., mikä olisi välttämättömän tarpeellista, mutta jota hallitusmiehet pitävät ihan liikanaisena ja turhana. Ei ymmärretty edes pitää laivaa toimessa, eikä käyttää sitä hyödyksensä, kun se nyt kerran oli ostettu. Upseerit eivät saaneet säännöllisesti palkkojansa, eikä hallitus määrännyt mitään summaa vuotuiseksi ylläpidoksi, sillä hallitus aprikoi että kun laiva nyt kerran oli maksettu, tulee sen itse ylläpitää itsensä. Sen sijaan että se lähetettäisiin Intiaan, saa se maata hyödyttömänä Persianlahdessa. Oli surullista katsella tuota komeata laivaa viruen niin juhlallisena ja liikkumattomana Bushirin edustalla, jopa niinkin liikkumattomana, ettei vahvinkaan aallokko voinut saada sitä paikaltaan, sillä korallit olivat rakentaneet talonsa sen sivuja pitkin niin tukevasti, että laiva oli ikäänkuin vuoreen kiinnimuurattu. Upseerit kertoivat, että he öisin maatessaan hytissään, saattoivat kuulla humisevan äänen, joka syntyi näitten lukemattomien pikkueläinten taukoamattomasta työstä, ja että he laivan rungosta saattoivat havaita nousuveden ajan, joka täällä nousee aina l,19 metriä.[35] He kertovat että kerran kun laivan piti lähteä merelle, saatiin monta viikkoa työskennellä, ennenkuin se saatiin merenpohjasta irti.

Vankan suuruksen syötyäni lausuin kello 2 jäähyväiset saksalaisille upseereille ja kenraali Shindlerille, joka vielä viime hetkessä antoi monta hyvää neuvoa Mesopotamian vaarallisesta suo-ilmastosta ja arapialaisista ryöväreistä, sekä menin taas höyryalukseen, joka 10 minuutissa vei minut "Assyrian" rappusille. Tämä suurenmoinen laiva kuuluu "British India Steam Navigation Company" nimiselle yhtiölle ja välittää liikettä Bombayn ja Basran välillä, poiketen välisatamiin niinkuin Karantshiin Indus-joen suulla, Gwadarin Balutshistanin ja Persian rajalla, Maskatiin Omanilaisella rannikolla, Ras Djaskiin, joka on tärkeä asema englantilaisella sähkölennätinlinjalla Hormussalmen suussa, Lingehiin Laristanin rannikolla ja Bushiriin. "Assyria" makasi tässä 5,34 m syvällä vedessä odottaen postia. Minä olin ainoa matkustaja Bushirista ja ainoa eurooppalainen, kun emme ota lukuun katteinia ja upseereja, jotka olivat englantilaisia. Ensi luokan matkustajia oli paitsi minua pari rikasta persialaista; muuten vilisi koko kansi itämaalaisia, jotka kaikki olivat kannella matkustajia, siinä oli persialaisia, hindulaisia, arapialaisia, turkkilaisia, neekereitä, puolirotuisia portugaalilaisia, ja tusina neekeri orjanaisia. Tämä oli kirjava ja eloisa näkemys. Kukin koetti parhaansa mukaan kotiutua; levitti mattonsa ja patjansa johonkin nurkkaan, loikoili vesipiippunsa tahi teekeittiönsä ääressä, silminnähtävästi nauttien huolettomasta olemuksestaan. Muutamat pelasivat shakkia ja triktrakkia, jossa persialaiset usein ovat sangen taitavia. Kello 5 saapui posti laivaan. "Assyria" nosti ankkurin, liukui varovasti kanavan läpi särkkien välissä, ensin lounaiseen suuntaan, mutta päästyä väljemmille vesille koilliseen. Vihdoin keinui se vapaasti Persianlahden vaaleansinisillä laineilla, niin, se keinui todellakin, niin suuri kuin se olikin, jopa oikein tuntuvastikin, sillä oli noussut kova pohjoistuuli, josta seurasi, että eurooppalainen matkustaja tuntien vähäisiä meritaudin oireita kello 8 varovaisesti kömpi hyttiinsä, ja vaipui raskaaseen uneen. Seuraavana aamuna nousin kello 6 ylös kannelle, asetuin mukavaan rottinkiseen nojatuoliin ja särpien teetä sekä polttaen sikaaria nautin nyt täydelleen tyyneestä merestä. Tuntia myöhemmin sivuutettiin muutamia hiekkasärkkiä, joita jo kaukaa saattoi huomata veden keltaisesta väristä niiden läheisyydessä ja kello 8 liu'uimme Shat-el-Arabin sameraisille laineille. Hiekkasärkät ovat liikkuvaisia ja muuttelevat paikkaa, josta syystä kulku on sangen vaarallista, mutta majakka virran suussa osoittaa tietä öisille purjehtijoille.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Basra.

Shat-el-Arab on leveä joki, mutta virrannopeus on vähäinen. Rannoilla kasvaa kokonaisia palmumetsiä, siellä täällä on vihertäviä niittyjä laitumella käyvine karjalaumoineen sekä pieniä kyliä mataline mökkineen. Usein näkee kuljeksivia arapialaisia, valkeissa, keveissä puvuissa, päässä keltaisia, sinisiä tahi punaisia huiveja suojaksi aurinkoa vastaan, sekä näitten yli ruskea turpaani. Laiva seuraa oikeanpuolista rantaa, jossa joki on syvempi, vasemmanpuolista rantaa tukkii hiekkasärkät. Me kohtasimme lukemattomia purjeveneitä, jokaisella suuri purje. Näin sivutettiin oikealla rannalla sijaitseva Fao niminen kylä, jossa tullimiehet astuivat laivaan, sekä vasemmalla rannalla Mohammera, persialaisella alueella. Tällä paikalla on muutama yksinkerroksinen kivitalo ja eräs ulkomuodosta päättäen vähemmän vaarallinen linnoitus. Mohammeran asema on erinomainen, se kun on juuri Arapian ja Persian rajalla, jossa kaksi purjehtimiseen kelpaavaa jokea yhtyy lähellä Persian lahden rantaa. Viisas hallitus saattaisikin tehdä jotain Mohammerasta, ja englantilaiset ovatkin muutaman kerran koettaneet valloittaa sitä, varsinkin ennenmainitussa onnistumattomassa sodassa v. 1857, kun he sekä Mohammerasta että Bushirista saivat tyhjin toimin palata takaisin. Ohikulkiessamme laukasi "Assyria" tykinlaukauksen, johon linnoituksesta vastattiin.

Shat-el-Arabin oikean, ja vasemman rannan erinkaltaisuus on silmäänpistävä. Kun vasen, persialainen ranta näyttää tyhjältä ja autiolta, ja siinä ainoastaan siellä täällä kasvaa harva palmuviidakko, astuu oikea eli Arapian puoleinen ranta yhtenäisenä taatelipalmumetsänä esiin. Siellä täällä vilahtaa yksinäisiä olkikattoisia majoja puitten välistä, ja rannalla makaa pieniä puhvelilaumoja niin syvässä liejussa, että eläinten turvat ja sarvet tuskin näkyvät vedenpinnan yläpuolella. Matkan päässä jokea ylöspäin huomaa pian koko laivaston suurempia ja pienempiä laivoja, kanootteja, ja purjeveneitä, ja niistä vasemmalle, oikealla rannalla on muutamia suurempia taloja sekä joku englantilainen tahi turkkilainen lippu, tämä on Basran satama. Kun saavuimme tänne kello puoli 3, hiljensi "Assyria" vauhtinsa ja laski ankkurinsa; se oli nyt määräpaikallansa, ja rupesi purkamaan lastiansa, palatakseen parin päivän perästä Bombayhin uudessa lastissa. Satamassa oli jo ennen tätä kolme suurempaa höyrylaivaa, joista kaksi kulki Lontoon ja Basran välillä, sekä moniaita pienempiä, joitten joukossa muutamia turkkilaisia jokialuksia, ja eräs turkkilainen sotalaiva, hullunkurinen katsella, mutta sen tehtävä oli suojella kaupunkia ryöväreiltä.

Tuskin oli ankkuri laskettu, kun jo rannalta tuli noin 30 kanoottia (belems) viemään matkustajia ja tavaroita maihin. Kanootit ovat pitkiä, soukkia, mutta samalla järeätekoisia veneitä, joita syvemmällä vedellä soudetaan airoilla, airojen ympyriäiset lappeet ovat kirkuvilla väreillä maalatut. Rantoja pitkin, missä vesi on matalampaa, sauvotaan veneet pitkillä, nuppipäisillä bambusauvoilla. Kanootin partaat ovat kyllin leveät venemiesten käydä yksi kummallakin puolella, jolloin he ruumiinsa koko painolla nojaavat joenpohjaan sysätyn bambusauvan nuppia vastaan ja siten lykkäävät kanootin eteenpäin. Käytyään pitkin koko kanootin parrasta, tempaavat he bambusauvan irti, ja palaavat taas kanootin etukeulaan, uudistaakseen saman tempun. Kun tämä on muutaman kerran toistettu, joutuu kanootti hyvään vauhtiin. Vaahto solisee etukeulassa ja alus kiitää hyvää vauhtia eteenpäin ihan rantaa pitkin sekä pysyy kauvan vauhdissa kerran liikkeesen päästyään, sillä se on, niinkuin sanottu, soukka, pitkä ja raskas; viimemainittu ominaisuus on sille suureksi hyödyksi puristuksissa ja ahdingossa laivojen välissä, jolloin heikompi pian menisi murskaksi. Muutamat kanootit ovat koverretut yhdestä ainoasta puurungosta. Kun pitempiä matkoja kuljetetaan puita, hedelmiä, viljaa, siirtomaantavaroita y.m.s. käytetään suurempia purjeveneitä, jotka ovat sangen lystikkään näköisiä. Etukeula päättyy nim. kapeaan ylöspäiseen huippuun, ja samoin korkea peräpuoli kannattaa leveätä peräsintä, jota pitää paikoillaan ristiin rastiin asetetut seipäät, näitten yläpäähän on pitkä ruoritanko kiinnitetty. Mastossa on vaan yksi purje, mutta kun tämä on jotenkin iso, kulkee vene sopivalla tuulella hyvää vauhtia.

Minä astuin erääseen ensinmainittuun alukseen, jota kaksi vahvaa arapialaista erinomaisen taitavasti souti ja sauvoi laivajoukon läpi. Me tarvitsimme puolen tuntia päästäksemme maihin, mutta saimmekin soutaa vastavirtaa hyvän matkaa jokea ylös. Maihin laskiessamme olivat arapialaiset kyllin hävyttömät pyytämään kaksi kraania kumpikin soudosta. Selitin heille yhden kraanin olevan jo liikaa, mutta he kielsivät viemästä kapineeni maihin, jopa uhkasivatkin minua, josta syystä minä, ajatellen heidän ylivoimaansa, katsoin viisaammaksi myöntyä heidän vaatimuksiinsa.

Kenraali Shindleriltä oli minulla suosituskirje eräälle saksalaiselle, Ashé nimiselle kauppiaalle, mutta kun en tietänyt hänen asuntoansa, menin lähimpään taloon, jossa jouduin suurelle, koko taloa kiertävälle ulkoparvekkeelle. Täällä istui eräs herra nojatuolissa, sanomalehteä lukien. Menin hänen luokseen ja kysyin herra Ashéta, jolloin sain tietää hänen asuvan tässä talossa, mutta nyt olevan kaupungilla, josta hän illalla palaa. Herra Ellis — niin oli tämän miehen nimi — kysyi suurimmalla kohteliaisuudella enkö tahtoisi asua hänen luonaan sen ajan kun olin Basrassa. Kiitollisuudella otin tämän tarjouksen vastaan. Herra Ellis on englantilainen noin 30 vuotias kauppias, joka vaimonsa ja kahden pikku poikansa kanssa on muutaman vuoden asunut Basrassa. Kotiuduin ystävällisessä perheessä ja illalla saapui herra Ashé. Illallisen jälkeen istuimme jutellen herra Elliksen ulkoparvekkeella, josta oli viehättävä näköala yli Basran sataman, palmuistutuksien, laivojen ja veneitten sekä ylpeän "Arapian joen" yli, joka kymmenkunnan peninkulman päässä kaupungin alapuolella laskee noin 6,700 kuutiometriä vettä sekunnissa Persianlahteen.

Herra Elliksen talon ympärillä on kuusi samallaista, eurooppalaisten asumaa taloa. Niissä on makasiineja, kauppakonttooreja ja konsulivirastoja. Näitten ympärille on viime vuosina rakennettu monta muuta taloa ja luultava on, että siellä aikaa myöden kasvaa erityinen kaupunki. Varsinainen Basra on nim. kolmen kilometrin päässä joesta ja on tämän yhteydessä kolmen "kreeksin" kautta, jotka laskevat satamaan ja yhtyvät kaupungin toisella puolella. Nämät n.s. kreeksit ovat kaivettuja kanavia, joista kaikille suunnille, ristiin rastiin lähtee muita pienempiä, muodostaen koko kanavaverkon. Suurimmat ovat osaksi kulkuväylinä, osaksi vesihautoina rappeutuneitten muurien alla, ja pienemmät, jotka haarautuvat yhä hienompiin suoniin, kostuttavat palmuistutuksia. Basran ympärillä kanavat saavat vetensä Shat-el-Arabista, ja niillä kulkemaan pääseminen riippuu luonnollisesti veden korkeudesta joessa, joka seikka taas vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Sateen- ja lumensulamisaikana, s.o. syystalvella ja keväällä, joen ollessa vesirikkaimpana, tapahtuu joskus, että palmutarhat ovat ihan veden alla. Kesän kuumuudesta kuivuvat sitävastoin muutamat sisemmistä kanavista usein melkein kokonaan, ja näin on laita varsinkin luodeaikana. Luode ja vuoksi tuntuu nim. täälläkin, koska Shat-el-Arabin pinta on melkein yhtä korkealla kuin Persianlahden.

Sunnuntaina, 30 p. toukok. aamulla astuimme, herra Ashé ja minä erääseen kanoottiin, jonka peräpuolelle asetuimme patjoille ja tyynyille punaraitaisen telttakaton alle, jossa oli alasriippuvia ripsuja. Matkan päämääränä oli Basra. Kanava, jota kuljemme, lepää tyyneenä ja kirkkaana korkeitten, mehevien ihanasti kasvavien taatelipalmujen välissä, näitä on rannalla niin taajassa, että ohikulkiessa saattaa tuntea jonkun viileyden aavistusta. On tapana sanoa taatelipalmusta, ja syystäkin, ettei se luo mitään varjoa, mutta tähän se puheenparsi ei sopinut. Matkamme oli sangen soma ja yhtä mittaa kohtasimme muita kanootteja, joissa oli hedelmiä ja kauppatavaroita. Soudettuamme kolmeneljännestuntia, pilkisti vasemmalla palmujen välistä Basran ensimmäiset talot ja me astuimme maihin.

Sille, joka on lukenut "Tuhat ja yksi yötä", on Basra eli Bassorah tuttu nimi, sillä monet tässä mainiossa satukokoelmassa kerrotut seikkailut tapahtuvat juuri tässä kaupungissa. Se on rakennettu suistamo-alueelle, joka ei ole niinkään vanha. Sen perusti Omar pian Muhametin kuoleman jälkeen, v. 636. Kaliifien loistoaikana Basra kukoisti, ollen yksi maailman suurimpia ja vilkkaampia kauppakaupunkeja; mitä olikaan muuta odotettavissa ihanan ja rikkaan Bagdadin satamakaupungista? Mutta kaliifien valta hävisi, Bagdad rappeutui ja Bagdadin kanssa sen satamakin. Penikulman pituinen kanava, joka johti sinne Shat-el-Arabista meni umpeen ja kaupunki oli sitten monta vuosisataa melkein unhoitettuna. Tästä vanhasta Basrasta löytyy nyt jälellä ainoastaan ränstyneitä muureja ja soraläjiä Sobeir linnoituksen lähellä. Nykyisen kaupungin valloittivat turkkilaiset v. 1668, persialaiset v. 1777 Sadik Khaliinin johdolla, kunnes turkkilaiset vuoden päästä sen taas valloittivat takaisin. Sitten karkasivat Montefikarapialaiset Basraan, mutta olivat vaan lyhyen ajan sen herroina, sillä kun turkkilaiset kolmannen kerran olivat kaupungin valloittaneet, jäi se heidän käsiinsä. Nyt on Basrassa korkeintaan 15,000 asukasta.

Herra Ashé ja minä teimme pitkän kävelyretken Basrassa. Kävimme hyvinvarustetussa ja vilkkaassa basaarissa, jonka pääosaa peittää tiilikatto, siellä täällä maalauksilla ja fajanseilla koristettuna on basaari muuten avoin tahi palmulehti-matoilla suojattu. Täällä samoin kuin Persian kaupungeissa oli kahviloita, jossa istui kaliaanin polttajia laveilla puusohvilla kyyristyneenä ja jossa arapialaisia kauppiaita teelasin tahi kahvikupin ääressä suoritteli kauppa-asioitaan. Muita yleisiä rakennuksia ei ole kuin turkkilaisen kuvernöörin palatsi ja 40 moskeeta, joista yksi oli suuri ja kaunis. Kadut ovat ahtaat ja äärettömän likaiset. Laihoja ja surkeita koiria kuljeksii tuhansittain ympäri ja öisin tulee läheisistä erämaista joukottain shakaaleja ja hyeenoja hakemaan ahtailta kujilta ruokaansa. Ne auttavat suuressa määrin poistamaan kaupungista kuumetta tuottavia aineksia.

Basra muistuttaa Bushirista siihen nähden, että talot täälläkin ovat kaksi jopa kolmekin kerroksiset, mutta onpa suuria eroavaisuuksiakin, varsinkin mitä akkunoihin koskee. Maakerroksessa ei ole akkunoita ensinkään, mutta ylempiin kerroksiin on asetettu pieniä, häkinmuotoisia kaappeja, nämät ovat varustetut vehreillä tai ruskeilla ristikoilla, jotka on tehty ohuista poikittain asetetuista riu'uista. Näillä pienoisparvekkeilla istuu arapialaisia tai turkkilaisia naisia työskennellen, tupakkaa poltellen tahi virvokkeita nauttien ja sillä välin katsellen elämää kaduilla. Itse ovat he ristikon suojassa näkymättöminä maailman silmiltä. Mutta varsinaisesti eroavat nämät molemmat kaupungit kuitenkin taatelipalmujen kautta, joita täällä on niin runsaasti, että Basra on ikäänkuin palmumetsän peitossa. Muutamat talot ovat ihan palmujen varjossa ja vaikeata on saada yleiskatsauksen kaupungista. Ilma on täynnä hyvänhajuista taatelintuoksua, joka kuitenkin nousu- ja matalaveden aikana muuttuu ihan toisellaiseksi, sillä silloin nousee kuivatuista kanavista ja ympäriolevilta suomailta myrkyllisiä, saastaisia ja tukehduttavia höyryjä. Ilmasto onkin paljon epäterveellisempää kuin Bushirissa ja kuume on vieras, joka aina kesäisin vaatii runsaasti ihmishenkiä. Kun Armeenian ja Kurdistanin vuorilla lumi sulaa, saapi Tigris ja Eufrat paljon vettä, ja tästä Shat-el-Arab tulvii äyräittensä yli, mutta kun kanavat Basran luona ovat ränstyneet ja hoitoa vailla löytää vesi helposti tien läheisiin vainioihin. Kaupunki on täten kaikilta suunnilta veden ympäröimänä, joka tosin kesällä suureksi osaksi haihtuu, mutta kuitenkin lioittaa maan ja muuttaa sen suoksi. Tästä tulee ilma täyteen kosteutta ja illoin sekä öisin lankee niin vahva kaste että tuolit ja pöydät ulkona ovat kuin kuurassa. Ihminen pökertyy ja käy nuopeaksi, heittäytyy sänkyyn voimatta nukkua. Yö vietetään kuitenkin ulkona katolla, tahi ulkoparvekkeella, sillä huoneissa tukehtuisi. Ei ole ihmettelemistäkään, että kuume viihtyy tällaisessa ilmastossa. Ei kukaan, olkoon sitten kaupunkilainen tai siellä oleskeleva muukalainen pääse siltä rauhaan. Jos ei kuumetta muusta saa, niin saapi olla varma, että se tulee hiipien, jos on liiaksi juonut vaarallista ja epäterveellistä juomavettä, tahi jos on syönyt liiaksi hedelmiä tahi on kylmettynyt. Kaikkea tätä seuraa ensin kova ripuli, joka pian kääntyy kuumeeksi. Kuumeen tuntomerkit ovat: ensin jääkylmä puistutus, sitten tulinen kuumuus, unettomuus, vastenmielisyys ruualle, kalpeus, laihtuminen ja erinomainen raukeus. Tauti kestää, helpompana ollen, ainoastaan päivän tahi pari, muuten viikkokausia. Seikka joka vielä tekee ilmaston vaarallisemmaksi, on tuo kuuma ja epäterveellinen länsituuli, viimeinen jäännös murhaavasta Saamum tuulesta. Mutta juuri tämä viimeinen viima on mitä runsaimmin täynnä tomua. Eräs eurooppalainen Bushirissa kertoi kerran pohjois-Arapian erämaassa nähneensä muukalaisen — en muista mistä kansakunnasta, joka tuulen tullessa ei huomannut peittää kasvojansa, vaan tukehtui, kävi mustaksi kasvoiltaan, lankesi maahan ja kuoli paikalla.

Basran väestö on sangen kirjavaa. Siinä on enimmäkseen arapialaisia, turkkilaisia ja persialaisia, mutta paljon on myös armeenialaisia, hindulaisia ja neekereitä. Siitä seuraa että uskontojakin on monta. Täällä löytyy sunniitteja, shiittejä, babiittejä, vahabiittejä, armeenialais- ja kaldealaiskristittyjä, juutalaisia, jetsiidejä y.m. Suvaitsevaisuus näitten eri uskon tunnustajien välillä on kuitenkin suuri ja uskonnollisia eripuraisuuksia on harvoin.

Basraan tuleva muukalainen saa heti sen käsityksen, että tämä lienee sangen vilkas ja väkirikas kauppakaupunki. Laivat ja veneitten moninaisuus satamassa, suuret varastopaikat ja makasiinit, jotka alinomaa täyttyvät uusilla laivanlasteilla, jokihöyryt, jotka monasti viikossa käyvät Bagdadissa täynnä tavaroita — kaikki on omiansa antamaan tukea tälle luulolle. Mutta tuo näkyjänsä niin vilkas kauppa onkin vaan suuremmaksi osaksi kauttakulkutavaraa, paikalliskauppa ei ole erittäin suuri-arvoinen. Seuraavia tavaroita tuodaan Basraan ja Basran kautta: silkkiä, muslimia, pellavakangasta ja verkaa, kultaa ja hopeata, santelipuuta ja indigoa Hindustanista; hedelmiä Bahreinista, kahvia Mokasta; huppuliinoja ja hedelmiä Persiasta; maustimia Jaavasta. Ylellisyystavaroita, jotka suurimmaksi osaksi valmistetaan Bombayssä, viedään Basran kautta Bagdadin ja Mesopotamian sisäosiin. Basrasta viedään pääasiallisesti jaloja metalleja, kuparia, hedelmiä, raakasilkkiä, hevosia ja taateleita. Tärkeimpiä näistä tavaroista ovat taatelit, joita suunnattomat määrät viedään osaksi Persiaan, Syyriaan ja Nedshdiin, osaksi ja varsinkin laivoilla Indiaan ja Eurooppaan. Suetsin kanavan valmistuttua on Basran taatelien arvo noussut erinomaisesti, koska ne nyt helposti voidaan suurissa määrin viedä Eurooppaan, ja syystä saattaa sanoa, että kaupungin olemassa olo suureksi osaksi riippuu tästä arvokkaasta hedelmästä. Arapialaiset kerskailevat siitä, että ainoastaan Basrassa on 70 eri taatelilajia ja eräs persialainen runoilija kertoo, että tätä kasvia saattaa käyttää 363 eri tarkoitukseen. Toinen persialainen runoilija sanoo tämän siunatun puun kasvavan ainoastaan niissä maissa, joissa Islamin uskoa tunnustetaan. Kansa käyttääkin sitä ruokaan ja juomaan, talojen, siltojen ja veneitten rakennusaineeksi, siitä valmistetaan mattoja, köysiä, vasuja ja tuhansia muita kapineita. On sangen huvittavaa nähdä, kuinka tottuneesti ja taitavasti arapialaiset latoovat taatelit. Ne sotketaan kuution muotoisiksi möhkäleiksi, joita kääritään niinimattoihin ja palmun lehtiin. Muutamat ristiin rastiin asetetut, itse taatelipuusta otetut säleet tukevat ja pitävät koossa tätä tavarapakkaa, ja tämmöisenä on se valmis ulosvietäväksi.

Basra on viime aikoina tullut huomatuksi siitä syystä, että on aijottu rakentaa rautatie Välimeren ja Persianlahden välille. Tällä linjalla tulisi tietysti Basra, Bagdad ja Aleppo olemaan tärkeimpiä paikkoja, sillä rautatie alkaisi Iskanderunlahdesta, tahi Antiokiasta Oronteen suulla (pohjois Syyriassa) ja seuraisi joko Tigristä tahi Eufrat virran laaksoa Persianlahdelle asti. Maaperä on erittäin kiitollinen ja matka 1,400 km. Matka Brindisistä tahi jostakin muusta Välimeren satamasta Bombayhin lyhenisi täten 10:llä päivällä. Tämä rautatierakennus on laskettu maksavan noin 250 miljoonaa markkaa, tämän hinnan tuottaisi ennemmin paikallisliike kuin kauttakulkukauppa, jolla Suetsin kanavassa on niin vaarallinen kilpailija. Maan alkuasukkaat tulisivat varmaan ahkerasti käyttämään kolmannen luokan vaunuja. Jos tämä tuuma toteutetaan, olisi se kuoleman isku Syyrian ja Mesopotamian välisille suurille karavaanikauppiaille.[36]

Turkkilainen hallitus Basrassa on kurjimpia mitä ajatella voi. Sen sijaan että se huolehtisi alamaistensa menestyksestä, on se päin vastoin niille kiusaksi — ja samoin on laita monessa muussa kaupungissa, jossa on turkkilainen hallitus. Asukkaat puolestansa halveksivat turkkilaista esivaltaa sydämensä pohjasta ja koettavat pysyä siitä niin riippumattomina kuin mahdollista. Turvallisuus kaupungissa on huonolla kannalla. Beduiini- ja ryövärijoukkoja tunkeutuu kaupunkiin "muurien" yli rosvoamaan, kohtaamatta mitään mainittavaa vastarintaa. Annetaan kanavien ja muurien ränstyä, eikä käytetä maan luonnollisia rikkauksia hyväksensä. Ja kuitenkin on maanlaatu Basran tienoilla niin hedelmällistä, että voitaisiin järjestetyllä viljelys- ja kanavoimistavalla kehittää maanviljelystä erinomaisen korkealle kannalle. Nykyänsä, vaikka hoito on huonoa, tuottavat vainiot vuosittain rikkaita satoja riisiä, vehnää, ohraa, aprikooseja, omenia, kranaattiomenia, viinirypäleitä, oliiveja, kaalia, sallaattia, sipulia, herneitä, papuja y.m.; jos näillä seuduilla olisi viisas hallitus, voisi se suuresti edistää hedelmien sekä laatua että tuotantoa.

31 p toukok. kello puoli 5 i.p. lähdin kanootilla jokihöyrylaivaan nimellä Mejidieh jonka piti lähteä Bagdadiin. Herrat Ellis ja Ashé saattoivat minut sinne, mutta palasivat rantaan samalla kanootilla, kuin Mejidiehin siipirattaat kello 5 alkoivat työskennellä Shat-el-Arabin sekaisessa vedessä. Matka suunnattiin jokea ylös, ja pian katosivat Basran satamarakennukset palmujen joukkoon.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Matka Tigris virtaa ylös.

Mejidieh oli hauska ja mukavasti sisustettu siipilaiva, rakennettu Lontoossa ja erään englantilaisen yhtiön oma, joka sitä paitsi omistaa toisen, Kalifah nimisen, laivan. Nämät molemmat laivat kulkevat kerran viikossa vuoroonsa Basrasta Bagdadiin ja takaisin. Turkkilaisia laivoja käytetään sitä vastoin paljon vähemmän kuin englantilasia, koska ne tarvitsevat matkaa varten kaksi sen vertaa aikaa, sekä tulevat ja lähtevät, milloin heidän katteininsa hyväksi näkevät.

Jokilaivan kansi on ihan tasapintanen ja jatkuu vielä pari metriä partaitten ulkopuolelle valmistaakseen enemmän tilaa. Nämät parvekkeen näköiset ulkorakenteet ovat aluksen lastissa ollen, tuskin 30 senttiä vedenpinnan yläpuolella. Tämän alikannen yläpuolella on "ylempi" kerros ja siinä on kahdenkertaisia telttakankaita suojana aurinkoa vastaan. Salongit, kajuutannäköiset, mutta tilavat, sijaitsevat näitten molempien "kerrosten" välillä. Ne ovat erittäin somasti ja hauskasti sisustetut ja varustetut suurilla ikkunoilla, josta näkyy joen molemmat rannat; käärekaihtimet estävät auringon liiaksi paahtamasta. Leveässä sohvassa, johon joka ilta huolellisesti tehdään sija, lepää erinomaisen hyvin ja yöpöydällä on huokoinen savipullo, jossa vesi pysyy jotenkin viileänä. Saattaako tuolla alhaalla kuumissa erämaissa olla paremmin? Takakannella joka on erityisesti varattu ensi luokan matkustajille, on rottinkisia nojatuoleja, joissa on tukea säärille. Istua tämmöisessä tuolissa ja vaan nähdä maan ohitsensa kulkevan on erinomaisen mukavaa, varsinkin verrattuna siihen matkustustapaan, johon minä olin tottunut.

Katteini oli pieni, paksu ja leikkipuheinen englantilainen, joka 21 vuotta oli kulkenut Bagdadin ja Basran väliä. Komennettavana oli hänellä kolme upseeria, kaikki englantilaisia, muu miehistö oli turkkilaisia.

Palmupuistoja on yhä harvemmassa, viimein ne ihan loppuvat, eikä mikään ole silmän esteenä näköpiirissä. On mitä laajin näkö-ala yli silmän siintämättömien tasankojen, jotka leviävät joen molemmin puolin. Maaperä on sanomattoman vetistä. Siellä täällä on se pikemmin tavattoman suuren järven, kuin mantereen näköinen.

Shat-el-Arab on keskimäärin 500 metriä leveä ja kuudesta kymmeneen metriä syvä. Eräällä paikalla Basran satamassa kuuluu se olevan 20 metriä syvä. Veden nopeus on mitätön, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri estämään suurimman osan tuosta hienosta liejusta, jota se kuljettaa mukanaan, laskemasta pohjaan, ennenkuin se on ehtinyt suistamoon. Tässä ne laskeuvat kerroksittain ja muodostavat nuo vaaralliset hiekkasärkät joensuuhun. Vuosi vuodelta kulkee näin uutta liejua ulos suistamoon, joka täten kasvaa yhä kauvemmaksi ulos Persianlahteen. Rawlinson on laskenut, että näin muodostuu koko 53 metriä maata vuodessa. Tähän katsoen on otaksuttavaa, että koko Mesopotamia, ei kovinkaan kaukaisina aikoina sitten, on ollut merenpohjana ja Persianlahden luoteisena jatkona. Niin onkin asianlaita ollut. Kaukana sisämaassa Hillehin (Babylonin) luona ja vielä kauvempana ylhäällä löytyy runsaasti raakunkuoria ja jäännöksiä siitä eläinkunnasta, joka vielä tänään liikkuu Persianlahdessa. Tigris ja Eufrat ovat aikojen kuluessa kuljettaneet mukanansa soraa ja liejua Antitauruksesta, Armeenian ja Kurdistanin vuorilta ja vähitellen täyttäneet entisen lahden pohjoisosan. Maan muodostumista on yhä jatkunut. Joet, jotka muinoin, kukin suunsa kautta, laskivat lahteen, ovat lopuksi yhtyneet yhdeksi joeksi, muodostaen sitten kauvempana alhaalla laajan suistamon. Kerha ja Karun nimisillä joilla oli myös muinoin omat suunsa, mutta ovat sittemmin joutuneet Shat-el-Arabin jokiväylään. Kerha noin 3,000 vuotta sitten (Rawlinsonin arvelu), Karun vielä myöhemmässä ajassa.

Mutta Mesopotamia on ollut vielä merkillisempien ilmiöitten näyttämönä. Kaikella todenmukaisuudella saattaa nimittäin olettaa, että täällä on tapahtunut se mahtavin luonnonmullistus, minkä ihmiskunta on kokenut, eli tuo tuhoava tulva jonka me tunnemme "vedenpaisumuksen" nimellä. Professori Suess Wienissä on raamatullisen kertomuksen johdolla, verrattuna kiilakirjoitusmuistomerkeissä löydettyyn jokitaruun, älykkäällä ja luonnollisella tavalla selittänyt vedenpaisumukseen olleen syynä maanjäristysaallon, jota seurasi pyörremyrsky Persianlahdesta, sekä todistanut ettei ilmiö ollut käsittänyt koko maailman mannerta, vaan rajoittunut Eufrat ja Tigrisvirtojen alempaan jokilaaksoon.[37]

Kello 8 söin yhdessä Mejidiehin upseerien kanssa vankan päivällisen, jossa oli neljä ruokalajia. Sitten meni katteini ylös komentosillalle, itse johtamaan laivansa vaikeata ja vaaranalaista kulkua hiekkasärkkien välillä, nuoret upseerit, joilla ei näkynyt olevan juuri paljo tehtävää, jäivät minulle seuraa pitämään. Loikoen kukin nojatuolissamme nautimme — ainakin minä — suloisinta ja huolettominta elämää iltakahvin ja sikaarin ääressä. Sääskien miljoonalaumat eivät sitävastoin tehneet oloamme mieluisaksi, varsinkin senjälestä kuin olimme polttaneet sikaarimme loppuun. Kello 10 menivät upseerit levolle ja minä seurasin heidän esimerkkiänsä, mutta minun oli mahdotonta nukkua; mehän lähestyimme Eufratin suuta ja "Paratiisia"! Laiva vetääntyi nyt Shat-el-Arabin vasemmalle rannalle, jota Tigriksen aallot huuhtelevat. Heti kello 11 jälestä kuljimme Kerhajoen suuta; tämä joki alkaa Ardilannin ja Luristanin rajalla, länsi Persian vuoriseuduissa ja juoksee sitten suoraan etelään, laskeaksensa sitten etäämpänä Shatin vasemmalla puolella.

Kello 12 puoliyön aikaan saavuimme Kornahiin. Nimi muistuttaa latinalaista cornu (sarvi) sanaa ja Tigris ynnä Eufrat, joitten laineet täällä yhtyvät, ovat todellakin häränsarvien näköiset. Tigristä ja Eufratia onkin verrattu aviopariin. Eufrat on mies, Tigris vaimo, jotka Kornahissa menevät avioliittoon. Onhan vertaus sattuva. Mutta on toinen seikka, joka on omiansa kiinnittämään paljon enemmän huomiota Kornahiin, kuin nämät vertaukset ja matkustaja onkin pelkkänä silmänä niinä muutamina minuutteina, kuin laiva siellä viipyy. Tässä sijaitsi nimittäin paratiisi, jos saa uskoa alkuasukkaitten puheita. Eipä "hyvän ja pahan tiedon puutarhaa" ole hävitetty: Kornahin arapialainen väestö suojelee sitä vielä kiihkeällä huolella. Valitettavasti ei ollut minulla tilaisuutta astua maalle katsomaan tuota surullisen kuuluisata puuta, mutta sain katteinilta kuulla, että se saattoi olla korkeintaan kahdensadan vuoden vanha. Alkuasukkaat luulevat tämän kuitenkin elämän puuksi, ja onneton se, joka siitä taittaisi lehden tai oksan! Ainoastaan syksyllä, kun muutama oksa ja lehti on varissut, sytyttävät arapialaiset niistä paratiisillisen tulen. Mutta asukkaat harjoittavat kuitenkin sangen tuottavaa kauppaa myymällä pieniä palasia tiedon puusta herkkäuskoisille pyhiinvaeltajille. Tähän luonnollisesti ei käytetä mainittua puuta, joka silloin suuren menekin tähden pian loppuisi — pyhiinvaeltajille on erityistä puuta varalla.

Jääköön sanomatta, onko paratiisi sijainnut sillä paikalla, jossa kurja Kornah niminen arapialaiskylä nyt on, mutta jos asianlaita todellakin niin on ollut, on meillä syytä otaksua, että tämä seutu — meidän vanhimpain esivanhempiemme aikoina on ollut paljon viehättävämpi, kuin se nyt on. Muutamia matalia multakattoisia mökkejä, joita palmulehdet ympäröivät, vetinen maa, joka kevättulvien aikana on veden alla, mutta jossa nykyään pienet, lihavat lehmät käyvät laitumella (vatsaan asti liejussa) — astuen, onko tämä näky omiaan muistuttamaan kuolevaista ihmistä paratiisista?

Kornahin luona yhtyvät, niinkuin mainittiin, nämät molemmat virrat yhteen. Tigrisvirran vesi on sakeata ja harmaanruskeata savesta ja maasta, jota se tuo mukanaan Mesopotamian lakeuksilta; Eufratin vesi on kirkasta. Viimemainittu virta kyllä juoksee saviperäisen maan läpi, mutta sen vesi puhdistuu ruovikossa ja suokasveissa, joita on virran alajuoksussa. Tigris virran veden saattaa erottaa Eufratin vedestä monen kilometrin päässä Kornahin alapuolella. Vasta alempana nämä vedet täydellisesti sekaantuvat.

Luokaamme nyt näitten molempien virtojen yhtymäkohdalle lyhyt silmäys niitten kulkuun.

Eufratin alkulähteinä on kaksi lähdevirtaa: Frat ja Murad Su. Frat alkaa Armeenian pääkaupungin, Ersirumin lähellä 2,000 metrin korkeudella, juoksee ensin länttä kohti; seuraten Armeenian vuorijonojen laaksoja, mutta tekee Erginin kohdalla suoran kulman, yhtyäksensä lännestä päin tulevaan Murad Suuhun eli itäiseen Eufratiin, joka alkaa Araratin länsirinteillä ja on vesirikkaampi, kuin Frat. Malatien lähellä Kurdistanissa alkaa kokonainen koski- ja vesiputoussarja, joka ei lopu ennenkuin joki on murtautunut mahtavimpien vuorijonojen läpi Urfa (Edessa) nimisen kaupungin pohjoispuolella. Malatien luona yhtyy siihen Tohma Su, tullen Antitauruksesta Vähässä Aasiassa. Tästä juoksee virta suuressa kaaressa itään, etelään ja länteen päin ja lähenee Biredshikin kohdalla Välimertä 150 km etäisyyteen. Kuljettuaan vielä jonkun matkan etelää kohti, tekee Eufrat mutkan kaakkoon päin ja pitää tämän suunnan aina Persian lahteen asti.

Biredshik on tärkeä ylikulkupaikka kauppakaravaaneille ja pyhiinvaeltajille, jotka tulevat Djarbekrista matkalla Aleppoon tahi Välimerelle. Kameelit viedään ylitse suurilla, litteäpohjaisilla lautoilla. Biredshikin alapuolella laskee joki Mesopotamian lakeudelle, jonka kaltevuus on niin vähäinen, että se tuskin tekee desimetrin yhden kilometrin mitalle (Reclus). Vasemmalta saa Eufrat lisäjoet Nahr Belik ja Shabur, Anahin kaupungin kohdalla on uusi, tärkeä ylikulkupaikka. Bagdadin lähellä ovat Tigris ja Eufrat ainoastaan noin 50 km päässä toisistaan. Eufratista, jonka pinta tässä on 5 metriä korkeampi Tigris-joen pintaa, lähtee tällä paikoin monta haaraa viimemainittuun jokeen, ja täten Eufrat kadottaa suuren määrän vettänsä. Vielä vähän alempana jakautuu joki kahteen haaraan, joista läntinen, Hindiah, muodostaa suolajärven Nedshf. Järven toisella puolella yhtyy Hindiah taas pääjokeen. Tämä seutu on historiallisessa suhteessa merkillisimpiä maan päällä. Hillehin luona ovat Babylonin rauniot, Nedshfin luona Kufan, Hindiahin luona on Birs Nimrod ynnä Baabelin torni ja heti siitä pohjoiseen on pyhä Kerbela. Vielä alempana yhdistyvät joet monilla poikkihaaroilla ja kanavilla toisiinsa, kunnes ne lopulta juoksevat yhteen.

Siinä paikassa, jossa Frat ja Murad Su muodostavat Eufratin, on vedenpaljous melkein yhtä suuri, kuin siinä missä Shat-el-Arab alkaa. Vaikka nimittäin monta lisäjokea tulee Antitauruksesta ja niistä vuorista, jotka ovat pitkin Tigriksen oikeata rantaa, ei näitten vesirikkaus kuitenkaan riitä vastustamaan veden suurta haihtumista, joka käy yhä tuntuvammaksi, kun veden kulku joessa on erinomaisen hidas. Joen keski- ja alajuoksuun yhtyi muinoin useita suuria lisäjokia, niinkuin Wadi Ali ja Wadi Hauran, mutta meidän päivinämme ovat nämät enimmän osan vuotta kuivina. Näitten sangen syvään uurretut laaksot osoittavat kuitenkin selvästi, että pohjois Arapian ilmanala muinoin on ollut toisellainen, kuin nykyään.

Tigris-joki alkaa myös kahdella haaralla. Itäinen, Buhtan Su niminen haara, tulee vuorilta Wan-järven eteläpuolella, toinen haara nimeltä Didshleh alkaa ihan Eufratin lähellä, mutta 400 metriä korkeammalla, kuin tämä. Keski- ja alajuoksuun yhtyy molemmilta puolilta monta pienempää sivujokea ja Tigris (s.o. "nuoli") juoksee vilkkaasti eteenpäin seuraten Kurdistanin ja länsi Persian vuorien suuntaa. Ylä-Tigriksen varrella sijaitsevat nuo tärkeät Diarbekr ja Mosul nimiset kaupungit. Viimemainitun kaupungin alapuolella yhtyvät Kurdistanin vuorista tulevat suuret lisäjoet Iso ja Pieni Sab. Ardilanin vuorista tulee Dijalan joki, joka heti Bagdadin alapuolella juoksee Tigrikseen. Sitä osaa jokea, joka on Bagdadin ja Kornahin välillä, saamme heti oppia lähemmin tuntemaan.

Eufratin ja Tigriksen välillä leviää Mesopotamian lakeus, tätä maata turkkilaiset ja arapialaiset nimittävät El-Djesirah s.o. "Saari." Mesopotamiaksi sanotaan historiallisessa merkityksessä oikeastaan sitä osaa maata, joka on näitten jokien keskimmäisen juoksun välillä, ja tämän jokilaakson kaakkoisimmalle kulmalle ovat persialaiset antaneet nimen Irak Arabi. Ilmanalan puolesta on Mesopotamia ihan erilainen, kuin naapurimaansa. Sitä ympäröivät idässä, pohjoisessa ja lännessä korkeat vuorimaat ja etelässä Arapian kuivat erämaat, maa on itsestään alhaista ja kosteata. Maanlaatu on erinomaista, mutta viljelemätöntä. Muinoin, kun Babylon, Ninive, Seleukia ja Ktesifon olivat valtansa ja rikkautensa kukkulalla, viljeltiin maa huolellisesti ja sen läpi kulki ristiin rastiin suuremmoinen kanavoimislaitos. Nyt ovat nuo muinoin rikkaat vainiot muuttuneet yksitoikkoisiksi, autioksi aroiksi ja useimmat kanavat ovat jäljettömiksi hävinneet santaan. Tarvittaisiin vaan voimallinen ja tarmokas hallitus, muuttamaan vielä kerran olot parempaan päin. Bagdadin luona kuljettavat molemmat joet lähes seitsemäntuhatta kuutiometriä vettä sekunnissa. Tästä vesipaljoudesta tarvittaisiin vaan kymmenesosa koko Irak Arabin kanavoimiseen. (Dumont).

Maassa asuu suurimmaksi osaksi puolivillejä arapialaisia paimentolaisheimoja, jotka kuljeksivat pitkin jokien rantoja, tahi elatuskeinonaan ryöstävät karavaaneja ja matkustajia. Valtiollisesti kuuluu maa Turkin vallanalaisuuteen ja sitä hallitsee jotenkin itsenäisesti turkkilainen pasha, joka asuu Bagdadissa. Mesopotamia on siis erityinen turkkilainen maakunta, jota pohjoisessa rajoittaa Diarbekrin ja Kurdistanin maakunta, idässä Persia ja Persian lahti sekä etelässä ja lännessä Arapia ja Syyria.

Palaamme taas laivaan.

Aamulla kesäk. 1 päivänä saavuimme juutalaiseen kylään, jonka nimi on Esran hauta, siellä olimme puolen tuntia. Tämän kylän asukkaat ovat yksinomaan juutalaisia ja niitä tuli koko lauma kirkuvia miehiä ja naisia rantaan, kun Mejidieh laski maihin. Kylä on kauniilla paikalla, jokeen ulottuvalla niemellä. Se on palmu- ja lehtimetsän siimekkeessä, ja Tigriksen tyyneeseen veteen kuvastuu se mausolee, jossa Esra profeetan sanotaan lepäävän. Tämä on suuri, valkoinen kivirakennus, jonka persialaiseen malliin rakennettu kupooli on fajanseilla päällystetty. Alapuolella on kivinen rantalaituri, jota Tigriksen aallot huuhtelevat. Profeetta Esra vei, niinkuin tiedetään, juutalaiset pois Baabelista takaisin Jerusalemiin, mutta itse lepää hän vankeuden maassa. "Ja näin on se kirja, jonka Artahsasta antoi papille Esralle, kirjanoppineelle, joka oli opettaja Herran käskysanoissa ja säädyissä Israelin ylitse: Artahsasta, kuningasten kuningas Esra papille ja kirjanoppineelle taivaan Jumalan laissa: Minä olen käskenyt, että kenenkä ikänä kelpaa minun valtakunnassani Israelin kansasta, papeista ja leviittoista mennä kanssasi Jerusalemiin, niin menköön." Esran hauta on tärkeä pyhiinvaelluspaikka, ja monet juutalaiset vaeltavat vuosittain sinne, nähdäkseen profeetan viimeistä leposijaa. Ollessamme vielä kylän kohdalla, uiskenteli kymmenkunta alastonta juutalaispoikaa laivan luo ja kiipesi sinne ylös, levähtääkseen hetkisen sen yläkannella, mutta kun taas pian lähdimme liikkeelle, hyppäsivät kaikki yhtäaikaa jokeen ja uivat takaisin rantaan hurjasti kirkuen. Esran hauta katosi pian näkyvistä, ja sen sijaan levisi taas ääretön, matala, kostea ja suoperäinen lakeus molemmin puolin. Siellä täällä kasvaa mehevää ruohoa ja siinä näkyy suuret laumat raavaita ja lampaita laitumella. Joskus sivuutetaan kyliä, joissa on parikymmentä olkikattoista mökkiä viljelysmaiden keskellä, missä tumma-ihoiset miehet kyntävät erinomaisen alkuperäisillä kahden härän vetämillä puu-auroilla. Paikoittain kasvaa jokivarsilla ruohoa ja laivan ohikulkiessa lentää usein suuret suorsaparvet ylös vedenpinnalta.

Joen vesi on tänä vuoden aikana vielä jotenkin korkealla, mutta alenee yhä enemmän, kunnes se syyskesällä on alimmillaan. Mejidiehillä, joka täydessä lastissa ollen käy noin l,5 metriä syvässä, on silloin sangen vaikeata löytää tiensä hiekkasärkkien välitse. Laivakulkua vaikeuttaa vielä sekin seikka, että joen rannat pitkin pituuttaan ovat niin yksitoikkoiset, että laivanmiehet eivät voi saada mitään varsinaisia merkkejä rannoilta. Muutamia pahamaineisia paikkoja on tosin merkitty kivillä tahi seipäillä, mutta näitten hyötyä vähentää se seikka että joen särkät ovat liikkuvaisia ja usein muuttavat paikkaa. Ei olekaan harvinaista, että höyrylaivat ja purjeveneet laskevat matalikolle. Semmoisissa tilaisuuksissa täytyy Mejidiehin purkaa koko lastinsa, tyhjentää vesilastinsa ja viedä matkustajat maihin. Kun on onnellisesti päästy matalikolta, täytyy taas noutaa matkustajat pikkuveneillä ja sälyttää lastin uudelleen. Tähän toimeen menee usein puoli päivää ja kun tämmöisiä esteitä tulee useita samalla matkalla, niin ei ole harvinaista, että laiva tarvitsee koko yksitoista päivää päästäksensä Bagdadiin, jota vastoin veden korkealla ollessa menee vaan neljä päivää. Jokea alaspäin kulkiessa tarvitaan suotuisissa oloissa vaan 42 tuntia.

Asukkaat näillä seuduin ovat arapianheimoista paimentolaiskansaa. Vaeltaessansa vievät he mukanaan suuret eläinlaumansa ja telttansa; näitä he tilaisuuden mukaan kuljettavat purjeveneissä tahi vetävät he niitä kanooteissa pitkin joen rantoja. Luonteeltaan ovat he urhoollisia, puolivillejä ja sotaisia. Pukunsa on sangen yksinkertainen, sillä heillä on ainoastaan riepu lanteitten ympäri ja valkoinen huivi riippuu turpaanin ympärillä suojaamassa päätä ja kaulaa auringolta; muuten ovat he alastomia. Ihonsa on kuparinruskea, tukka pitkä ja takkuinen. Ahvettuneet ja tarmokkaat kasvonpiirteet ovat ikäänkuin bronssiin valetut. He ratsastavat, useimmiten satulatta, muhkeilla, virmoilla hevosilla, kädessä aina pitkät keihäät. Toisinaan meidän ohi kulkiessamme juoksivat tai ratsastivat he pienissä joukoissa pitkin rantaa, hirveästi kiljuen ja heiluttaen keihästään päänsä yli y.m. sotaisia liikkeitä tehden. Naiset ovat voimakkaan ja melkein miehekkään näköisiä, heidänkin pukunsa on erittäin keveä. Nämät kukistamattomat arapialaiset, jotka asuvat pitkin Tigriksen rantoja, kuuluvat moneen eri heimoon, joista tärkeimmät ovat: Montefig, Abu Muhametti, Beni Lam ja Khamar. Muutamat heistä ovat vakinaisesti sijoittuneet joen rannoille, muodostaen kyliä, ja elävät maanviljelyksestä, kun taas useimmat jatkavat paimentolaiselämäänsä. Nämät viimemainitut ovat erämaan vapaimpia poikia, he eivät tottele mitään esivaltaa, eivät kärsi paikallansa olemista, he rakastavat vaan vaeltamista pitkin ja poikin Mesopotamian lakeuksia suunnattomine lammas- ja puhvelilaumoineen. Löydettyään hyvän laitumen, rakentavat he telttansa sinne joksikin aikaa siten, että levittävät olkimattoja kaareksi käännettyjen tankojen päälle, joten tämä on lyhyen tunnelin näköinen. Muutamain teltat ovat kankaasta tahi nahoista. Siihen aikaan, jolloin minä Tigriksellä matkustin, oli näitä vaeltavia kyliä sangen runsaasti pitkin rantoja, sillä alkava kesä ja sen tavaton kuumuus teki veden tarpeen niin paljoa tuntuvammaksi. Paimentolaisia oli siis niin joukottain kokoontunut virran rannalle saadaksensa runsaasti vettä. Vesi oli yhä kuitenkin sameraa ja lämmintä. Tuon tuostakin kohtasimme kanootteja ja purjeveneitä, jotka virran tai vienon tuulen avulla liukuivat jokea myöden alaspäin; muutamia veneitä vetivät miehet köysillä käyden itse rantaa pitkin. Purjeveneet ovat erittäin käytännöllisiä; niihin mahtuu paljon ja iso purje kokoaa pienenkin tuulen, jonka tiellä ei ole vuoria eikä metsiä. Höyrylaivat ovat kuitenkin vähitellen poistaneet käytännöstä nämät entiset tavarankuljettajat, niin että ne nykyään ovat jotenkin harvinaisia. Kun virta kulussaan arojen halki tekee suuria mutkia, näyttää vastaantuleva purjevene kulkevan milloin meidän suuntaamme, milloin päinvastoin, milloin taas olevan kaukana sisämaassa: ja tämä tuottaa monelle katsojalle hupaista hämminkiä. Virtojen ylä-osassa kuljetetaan tavaroita lautoilla ("kelek"), jotka lepäävät ilmalla täytettyjen nahkalaukkujen päällä.

Kello 4 aikaan tulimme Amaran kaupunkiin, joka suureksi osaksi on Tigriksen vasemmalla rannalla. Täällä on m.m. sähkölennätinasema, suuri kahvila rannalla, valkoisia, hyvinrakennettuja savihuoneita ja moskee. Parisataa kaupungin asukasta riensi heti rannalle, jossa pitivät hirveätä meteliä, mutta tämä kirjava näkemys oli kuitenkin vilkas ja hupainen. Pari tuntia viivyttyämme, jolla aikaa villasäkkejä lastattiin laivasta maalle, jatkoimme matkaamme virtaa ylöspäin. Maisemat ovat yhä yksitoikkoisia, ainoastaan siellä täällä kasvaa jokunen mehevä pensas rannalla. Kaukana oikealla siintää Kurdistanin vuoria kohoten jyrkkinä, vaaleansinisinä seininä. Yöllä näkyi sieltä kaksi tavatonta liekkiä, en tiedä, mistä ne olivat. Rannoilla leimusivat arapialaisten suuret telttatulet kaiken yötä; niitä tarvitaan arvattavasti ruoan laittamiseen ja hyttysten karkoittamiseen. Liekkien leimussa saattoi useinkin selvästi erottaa telttien sisuksen: lapset makaamassa, naiset ruoan laittopuuhissa ja miehet tupakoimassa ja kahvia tai teetä juomassa. Poltinaineet ovat kuivia ohdakkeita ja oksia, joita naiset kokoavat. Päivän koittaissa tulet hiljalleen sammuvat ja väistyvät uuden päivän valkean tieltä, joka Itämailla hehkuu pohjoismaalaiselle tuntematonta kuumuutta.

2 p. kesäk. Elämä laivalla ei ole vaihtelevaa, vielä vähemmän maisema ympärillämme. Rannoilla yhä vilisee paimentolaisia laumoineen. Teltat ovat enimmäkseen mustaa huopaa, miehenkorkuisten seivästen päässä. Eräällä kohtaa oli suuri puhvelilauma virran poikki, ja ainoastaan kuono ja sarvet näkyivät vedenpäällä. Lauman edellä ui paimen, jota eläimet taajoissa joukoissa seurasivat; laumaa pitivät koossa miehet, istuen pitkät piikit kädessä uivien hevosten selässä. Naiset ajoivat samalla tavalla virran ylitse uivilla hevosilla, jotka töin tuskin saivat päänsä pysymään vedenpinnan yläpuolella. Iltapuolella tuli meitä vastaan turkkilainen siipilaiva, matkalla Basraan, ja vähän myöhemmin saavuimme Kot-el-Amaran kaupunkiin, Tigriksen vasemmalla rannalla. Kaupunki on vasta muutaman kymmenkunnan vuoden vanha. Se on vilkas ja kukoistava kauppapaikka ja seudun arapialaisheimojen markkinapaikka. Täällä lastattiin laivaan villasäkkejä. Lampaanvillat näyttävät olevankin tärkeä kauppatavara, jota kuljetetaan Tigriksen rannalta Bagdadiin, Mesopotamian kaupan pääpisteeseen, josta villat sitten viedään suurta Syyrian karavaanitietä myöden Välimeren rantamille. Kot-el-Amaran tienoilla kadottaa Tigris osan vettänsä, joka Shat-el-Hai nimistä kanavaa myöden valuu etelään ja yhtyy Eufratiin. Eufrat ja Tigris virtain suhde toisiinsa on hyvin monimutkainen. Bagdadin paikoilla Eufrat antaa Tigrikselle suuren osan vesiänsä, sillä Eufrat juoksee siellä Tigristä korkeammalla; Kot-el-Amaran kohdalla Tigris taas maksaa velkansa Eufratille.

Kot-el-Amaran pohjoispuolella ylenevät virran rannat 2-4 m korkuisiksi; rantaviivat ovat sentähden hyvin selvät ja vedensyömät. Nevat ovat nyt loppuneet ja moskitoskärpäset vähenneet; mutta sitä vastoin suhisee ilmassa miljaardittain suuria, vihriäisiä heinäsirkkoja. Rannoilla ne muodostavat tiheitä, tummia pilviä, joista kuuluu kitisevää ääntä. Nämät vahingolliset itikat kulkevat maan yli lukemattomissa parvissa ja hävittävät tieltään kaiken kasvullisuuden. Laivaammekin niitä tuli suuret liumat, asettuivat hetkeksi teltan katolle, laivan kannelle, tai matkustajien päälle, ja jatkoivat sitten levotonta kulkuansa. Oli täysi työ irroittaessa niitä vaatteista, joihin ne iskivät kiinni terävillä kynsillään sekä suojellessaan niiltä kasvojansa. Hetken aikaa niiden kanssa oteltuani, menin hyttiini, mutta en sielläkään saanut olla heinäsirkoilta rauhassa: niitä oli kaikkialla, vuoteessa ja lattialla nuo paksut, viheriäiset jätkäleet matelivat, vaikka vaan ihan pieni akkuna oli ollut auki. Saatuani hytin jotenkin puhtaaksi noista pedoista, suljin kaikki aukot; mutta arapialaiset eivät näyttäneet paljon piittaavan heinäsirkoista. Heitä oli joukko kiivennyt lastiksi tuotujen villakasojen korkeimmalle kukkulalle ja sieltä he läimähyttelivät kepeillänsä y.m. aseilla ohilentäviä itikoita, niin että pian koko joukko näitä eläinraukkoja makasi räpystellen heidän ympärillään. Savutorvenkin ympärillä, josta sakeita savupilviä nousi, makasi niitä läjittäin puolikuolleina. Tämä kaikki oli kyllä huomiota herättävää, mutta hauskuutta se ei lisännyt laivamatkan yksitoikkoisuudelle.

Tuskin saattaa ajatellakkaan kirjavampaa matkustajajoukkoa, kuin mitä Mejidieh nyt kuljetti. Eurooppalaisessa höyrylaivassa saattaa kyllä tavata matkustajia erilaisimmista kansaluokista ja kansakunnista, mutta niitä niissä on katseltava verrattuna siihen mitä näkee itämaalaisen höyrylaivan etukannella. Itämailla ei pidetä ensinkään sopimattomana eikä köyhyyttä todistavana, jos "paremmatkin ihmiset" matkustavat etukannella. Rikkaimmat kauppamiehet seurustelevat tuttavallisesti ja veljellisesti dervishien ja jätkien kanssa laivakannella. Tuon tuostakin pistäännyin minä katteinin luo komentosillalle, josta oli mukava katsella itämaalaista arki-elämää ja sen kirjavia kuvia tuolla alhaalla laajalla laivankannella. Kun itämaalaiset tekevät pitkiä höyrylaivamatkoja, hankkivat he ensimmäiseksi itsellensä niin helpon paikan kun mahdollista. Siihen ne sitten sijoittuvat parhaimmalla tavalla: heillä on muassaan makuuvaatteet, peitteet, matot, keittimet ja tarpeelliset talouskapineet. Ensin tulijat asettuvat parhaimmille paikoille, s.o. pitkin partaita ja seinämiä etu- ja peräkannen yhtymäkohdissa. Myöhemmin tulijat saavat parhaansa mukaan sijoittua keskelle laivankantta. Kas tässä muutamia kuvia Mejidiehin etukannelta.

Tuossa istuu pari arapialaista pelaten noppapeliä melkein uskomattomalla näppäryydellä; jos he todellakin ehtivät yhtä pian ajatella, kuinka parhaiten nopan heittäisivät, kuin muuttavat kavut paikoilleen, niin täytyy myöntää, että he ajattelevat erinomaisen nopeasti. Tuossa istuu arkulla kaksi hindulaista piippua polttaen, ja ihan lähellä heitä istuu matolla muutamia persialaisia kauppiaita, joista yksi pitää tulta vireillä samovaarissa, puhaltamalla sen pitkään torveen, jolla aikaa toiset lausuvat kohteliaisuuksia toisilleen tahi keskustelevat kauppa-asioista, aina sillä välin maistellen höyryävää teetään. Etäällä etukeulassa istuu dervishi kertoen satuja tarkkaavalle kuuliakunnalle, joka loikoo hänen ympärillään matolla. Omituisin kaikista mitä näimme oli erään persialaisen täydellinen haaremi, hän kun perheineen ja kaikkine kampsuineen oli muuttomatkalla Bagdadiin. Hän oli levittänyt kolme suurta patjaa seinien viereen komentosillan alla ja ripustanut tummia kankaita keppien päähän matkakistujen väliin ja näillä piirittänyt pienen alan laivan kantta, estääksensä kolmea vaimoansa näkymästä muille matkustajille. Mutta kun hän ei ollut muistanut kattaa tätä piirikuntaansa, näkyi tuo väliaikainen haaremi komentosillalle kokonansa; vaimot siellä kuluttivat aikaansa käsitöillä, tupakoiden, teetä juoden ja maaten. Heillä näytti olevan hupainen matka Bagdadiin! — Joka perheellä oli saviruukkuja, joilla nostettiin vettä virrasta pesemisiin ja samovaariin.

Ilma käy yhä suloisemmaksi, jota ylemmäksi virtaa tulemme. Kuumat ja kosteat tuulet eivät nyt tunnu niin paljon. Ilmanala on Bushirissa paljon parempi kuin Basrassa. Kello 9 illalla kuljimme Baghilan linnoitetun kylän ohi, jolloin pysähdyimme hetkeksi, kun laivaan otettiin muuan arapialainen, jota kolme miestä saattoi pienellä veneellä laivan kylkeen. Kello 10 pysähtyi laiva äkkiä keskellä virtaa. Olimme ajaneet hietasärkälle ja siinä nyt pari tuntia tuumailtiin, sillä aikaa kun laivamiehet veteen mentyänsä, pitkillä riuvuilla mittailivat veden syvyyttä särkän reunoilla. Kun matalikon heikoin kohta oli löydetty, tyhjennettiin osa vesilastia ja ponnistamalla kaikki voimansa pääsi laiva taas pimeässä liikkeelle. Varmuuden vuoksi asetettiin kuitenkin eräs laivamies uloimmaksi etukeulaan, mitatakseen tuon tuostakin sylipuulla veden syvyyttä. Tigriksen nopeus on tässä 2,5 penikulmaa tunnissa.

Kello 8 aamulla 4 p. kesäkuuta tuli vastaamme englantilainen siipilaiva Kalifah, joka edellisenä iltana oli lähtenyt Bagdadista. Tuntia myöhemmin saavuimme Ktesifonin ja Seleukian rannoille; tämä on varmaankin huomattavin paikka keski Tigriksen varrella. Jo pari tuntia ennenkuin sinne saavutaan näkee etusivun eräästä tavattoman suuresta rakennuksesta, joka terävissä piirteissä kohoaa matalasta tasangosta; tämä on Tak Kesra niminen palatsi. Ktesifonin rauniot ovat kapealla niemellä Tigriksen muodostamassa laajassa mutkassa.

Kun laiva tarvitsee kaksi tuntia kulkeakseen tämän mutkan, mutta käyden pääsee niemen yli runsaassa puolessa tunnissa, pyysin katteinilta päästä maihin, saapuakseni taas niemen toisella puolella laivaan. Tähän suostui hän kohteliaasti, vene ynnä siinä neljä arapialaista laskettiin vesille ja muutamassa minuutissa saavuimme rantaan. Kaksi arapialaista soutivat takaisin veneen, joka taas vedettiin kannelle, jonka jäljestä Mejidieh jatkoi matkaansa Tigristä ylöspäin ja minä ynnä molemmat toiset miehet lähdimme astumaan Tak Kesraa kohden. Koko tasanko on tässä täynnä fajanssisirpaleita ja kivipalasia, ja minne silmänsä kääntää, näkee pelkkiä harmaankeltaisia, pyöristetyitä soraläjiä, joilla kasvaa kanervan näköisiä kasveja ja kuivaa ruohoa. Tässä oli kerran Ktesifonin kaupunki. Kaunein muinaismuisto sen suuruuden ajalta on yllä mainittu suurenmoinen Tak Kesran linnan raunio, josta piirsin siinä paikassa kuvan.

Tak Kesran, s.o. Khosron kaaren rakensi sassanilainen kuningas Khosra Noshirvan, joka hallitsi vv. 531-578 j.Kr. Nimensä on se saanut keskisestä esisalista, kuninkaan vastaanottosalista, joka muodostaa korkean puolikaaren, tämän molemmilla puolilla on joukko muita saleja ja sivuhuoneita puolisoille ja palvelijoille. Näitä sekä ajan hammas että myöhemmät sukupolvet ovat hävittäneet, käyttämällä kivet uusiin rakennuksiin. Etumaiset huoneet ovat vielä pystyssä, lujina ja kukistamattomina kuin kallio. Kun kaliifi Djaffar Al-Mansur (754-775) perusti uuden Bagdadin, toi hän kiviä Ktesifonista. Hän tahtoi myös purkaa Tak Kesran, käyttääksensä niitä mainioita kiviä, joista tämä linna oli rakennettu, mutta koe ei onnistunut — saviruukki liitti kivet niin lujasti toisiinsa, ettei niitä saatu irti. Linnan kummassakin muurissa on neljä porttia, joista ainoastaan toinen, keskeltä laskettuna, käy läpi koko muurin, ne muut kolme ovat ainoastaan koristeina. Samoin on laita kaikkien neljän kerrosten akkunakaarten, jotka eivät ole muuta, kuin matalat syvennykset muurissa. Porttien ja akkunien välillä kohoaa mahtavat puolipylväät, kaksittain toisensa vieressä. Nämät kaipaavat kuitenkin päällyskoristeita ja jalustoita. Akkunien ja porttien, samoin kuin suuren keskietehisen yläpuolella näkyy kaaria ja koristeiden jäännöksiä. Linna on rakennettu poltetuista tiileistä ja muurit ovat alhaalta noin 6 metrin ja ylhäältä lähes 3 metrin paksut. Vastaanottosali, jonka sisimmät muurit myös ovat pystyssä, on lähes 30 metrin korkuinen ja noin 45 metrin syvä. Koko etusivu on yli 84 metrin pitkä. On luultavaa, että etusivun muureja, jotka ovat poltetuista tiileistä sekä nyt harmaan ja rosoisen näköisiä, muinoin peitti valkoiset marmoorilevyt. Näitä kalliita levyjä naapurikansat, kaupungin häviöön jouduttua, ryöstivät. Arapialaiset kirjailijat tietävät myös kertoa, että pylväskoristeet olivat puhtaalla hopealla silatut. Jos tämä on totta, lienee Tak Kesra Noshirvanin aikana ollut erinomaisen komea. Suuri vastaanottosali on, niinkuin kuvasta näkee, avonainen ulospäin, mutta toden mukaista on, että kullan ja purpuranväriset verhot ja esiriput muinoin suojasivat salin sisäpuolta auringolta ja tuulelta. Näin on asianlaita esim. vielä shahin valtaistuinsalissa Teheran linnassa. Vastaanottosalista johtaa kaksi kaarevaa porttia nykyään hävinneisiin sivuhuoneisiin ja yksi portti johtaa takaseinästä ulos. Salin katossa oli ennen metallirengas, joka äskettäin on sieltä poisotettu. Siinä riippui kuninkaallinen kruunu kuninkaan pään yli, hänen istuessaan kullasta ja norsunluusta tehdyllä valtaistuimellaan. Katossa näkee vielä useita ympyriäisiä reikiä ja luullaan ne sinne laitetun sentähden, että ulkopuolelta voitaisi hoitaa kruunut, jotka tuhansilla lampuilla valaisevat ääretöntä salia. Holvia koristi sitä paitsi eläinrataa kuvaavat kultaiset tähdet. Linnan edessä oli ihana puutarha, mutta sen keskellä kasvoi eräällä paikalla pelkkää rikkaruohoa ja ohdakkeita. Eräs roomalainen lähettiläs kysyi, miksei kuningas antanut viljellä tätäkin maanpalstaa. Noshirvan sanoi sen kuuluvan eräälle köyhälle leskelle, joka ei tahtonut sitä myydä, ja ettei hän tahtonut käyttää väkivaltaa, vaan antoi sen olla sillänsä. Roomalainen vastasi silloin kekseliäästi, että kauniin näköala palatsista oli juuri tämä viljelemätön vainio.

Ktesifonin perusti ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen syntymän jälkeen parthilaiskuningas Vardanes. Kaupunki alkoi kukoistaa samassa määrässä, kuin Seleukus I Nikatorin perustama kaupunki Seleukia alkoi rappeutua. Parthilaiskuninkaat käyttivät sitä talviasuntonaan ja silloin tuli siitä valtakunnan pääkaupunki. — Parthilaisten kanssa se kukistui, mutta alkoi taas kukoistamaan sassanilaisten hallitsijasuvun aikana, joka toisinaan asui siellä. Vuosina 232 otti roomalainen keisari Severus 100,000 vankia Ktesifonista ja v. 263 piiritti sitä Palmyran kuningas, Odenathus. Kun Sapor II (309-379) asui Ktesifonissa, ryntäsi makedoonilainen ruhtinas Thair sitä vastaan. Vuonna 637 jätti viimeinen persialainen kuningas Jetsdegerd III Ktesifonin arapialaisen sotapäällikön Sa'ad Ibn Vakkaksen käsiin, tämä kun viimeisen ratkasevan tappelun jälkeen Kadesian luona 160,000 miehellä tunkeutui Persiaan. Jetsdegerd ynnä kaupungin asukkaat pakenivat ja niin saivat vallottajat Ktesifonin helposti haltuunsa. Tästä kertoo ennen mainittu historioitsia Justi seuravaa: "Kun arapialainen sotapäällikkö maalisk. v. 637 samosi tyhjään kaupunkiin, lausui hän koraanin 44 luvusta seuraavat sanat: 'kuinka monta yrttitarhaa ja kumpua, vainioita ja kauniita palatsia ynnä suloisia esineitä, joista he riemuitsivat, ovat he jättäneet jälkeensä! Ja me olemme sen näin jättäneet perinnöksi toiselle kansalle, ja ei taivas eikä maa ole heitä itkenyt!' Senjälkeen meni Sa'ad Kobadin valtaistuinsaliin, joka oli 100 metriä pitkä marmoori-rakennus pilarikäytävineen ja lausuen koraanin alkulukua laskeutui kahdeksan kertaa maahan ja rukoili sitä voittorukousta, jota Muhametti oli rukoillut Mekkaa valloittaessa. Sitten ratsasti hän kaupungin lävitse ja astui Khosroksen linnaan, jonka huoneissa — niiden luvun tietää vaan Jumala kaikkiviisas — kultaa, hopeata, jalokiviä, juhlapukuja, peitteitä ja aseita oli kasottain. Kun historioitsijat yksityisseikkoihin asti kertovat saaliista, näkyy siitä kuinka sangen ylellisiä ja hienotapaisia persialaiset olivat olleet ja kuinka mahtavan vaikutuksen tämä suuri kaupunki kaikkine elämän mukavuuksia tarkoittavine laitoksine lienee tehnyt arapialaisiin, sopii kuvaella, kun luemme historioitsia Tabarin kertomuksia, että Jetsdegerd sanoi niille lähettiläille, jotka vaativat häntä antautumaan: 'minä olen nähnyt monia kansoja, turkkilaisia, deilemiläisiä, slaavilaisia, juutalaisia y.m., mutta en minä koskaan ole löytänyt köyhempiä kuin te. Hiiret ja käärmeet ovat teidän ruokanne ja lampaan ja kameelinnahat ovat teidän vaatteenne, kuinka te voitte vallottaa minun valtakuntani?' Ja lähettiläät vastasivat: 'olet oikeassa; nälkä ja alastomuus olivat muinoin meidän osamme, mutta Jumala on antanut meille profeetan, jonka uskonto on meidän voimamme.' Kerrotaan, että saaliinjaossa noin puolen yhdeksättätuhatta markkaa oli tullut jokaisen sotamiehen osaksi ja sotamiehiä oli 60,000. Suuri osa saaliista ei voitu jakaa, paljon oli semmoista, jolle ei ymmärretty arvoa antaa. Löydettiin kameeli ja sen kuormana arkku, jossa Khosroksen vaatteet olivat; koruompeluille oli neulottu rupiinia helmien väliin, arkussa oli sitä paitsi vielä Khosroksen kultakankaisia vaatteita, hänen kruununsa, sinettinsä ja korkokuvillisia kankaita. Khosroksen sota-asuna oli kultainen haarniska, kypäri, sekä käsivarsi- ja säärivarustukset myös kullasta. Aarreaitassa löydettiin kultainen hevonen, jolla oli jalokivillä peitetty hopeainen satula, sekä hopeainen kameeli ja kultainen kameelinvarsa. Kallisarvoinen oli eräs kullalla ja hopealla kudottu vaatekappale, noin 30 neliömetrin suuruinen, sen reunaan oli kudottu viheriäinen kukkasarka, jossa kukkina oli smaragdeja, beryllejä, rupiineja, turkooseja ja topaaseja. Kuninkaat käyttivät tätä vaatetta talvisin muistutellakseen kevään kukkia. Otettiinpa talojen ovetkin Ktesifonista, ja vietiin uusiin taloihin Kufaan."

Sitten rappeutui kaupunki yhä enemmän ja paikkaa nimittävät arapialaiset meidän päivinämme "Soliman Pakin haudaksi" — Muhametin parran ajajan mukaan, jonka profeetta itse käänsi Islamin uskoon ja joka haudattiin Ktesifonin luona. Hänelle rakennettiin kupukattoinen mausolee, joka on tähän asti jotenkin hyvin säilynyt. Sitä käyvät kaikki ohikulkevaiset muhamettilaiset katsomassa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Bagdad.

Kun olin runsaan tunnin ajan ihaillut Tak Kesraa, jolla aikaa arapialaiset minun huvikseni kiipeilivät ulkonevia tiiliä myöden holvin katolle ja sieltä viskelivät alas kiviä, jotka omituisen kaijun synnyttivät tuossa tavattomassa esisalissa, palasimme niemimaan pohjoisrannalle, johon 10 minuttia käveltyä saavuimme. Kun siellä katsoimme pitkin virtaa alaspäin, näkyi Mejidieh kaukaa pienenä pilkkuna, jonka päällä oli musta savuluuta. Saimme odottaa koko tunnin ennenkuin tuo pieni pilkku suureni ja vähitellen sai höyrylaivan näön ja muodon. Odottaessamme tekivät arapialaiset pienen uimaretken Tigriksen harmaassa, savensekaisessa vedessä. He pyysivät minunkin seuraa tekemään, mutta minun mielestäni nuo likaiset laineet ja vetelä pohja enemmän tahrivat kuin puhdistivat ruumiista, enkä siis mennyt uimaan. Sen sijaan rantakivillä istuen tarkkaelin uimarien taitavia liikkeitä, auringon hehkuessa kuin kuuma rauta pääni päälle. Varjoa ei ollut missään vähintäkään; takkuinen pensas tosin kasvoi rannalla, mutta kuin auringon säteet paistoivat "seipään läpeen", hävisi varjokin pensaaseen. Vihdoin saapui Mejidieh meidän kohdallemme, ja annettuamme merkin, noudettiin meidät veneellä "astiaan", jossa taas saatiin varjoa ja vettä. Kun annoin seuralaisilleni kaksi kraania käyntipalkkaa, kiittivät he ja sanoivat siinä olevan liiaksi — ja se oli aivan tavatonta ja selittämätöntä. Kenties he laivamiehinä olivat saaneet katteinilta kiellon juomarahoja ottamasta. Mejidiehin siivet alkoivat taas loiskia vettä, rantamaisemat liitävät silmiemme ohitse, mutta entisen yhtätoikkoisina ja autioina. Hetken perästä kuljettiin Dielajoen suun ohi; tämä virta on puolta kapeampi kuin Tigris, mutta sen vesi on yhtä sameraa. Tarun mukaan oli Kyyros Dialan yli kulkeissaan niin suuttunut virralle, joka vei yhden hänen paraita hevosiaan, että hän paloitteli sen 360 kanavaksi.

Aina sen mukaan kuin kuluvat ne hetket, jotka meitä eroittavat suuresta loistavasta Bagdadista, tuntee jännityksen, ja odotuksen kasvavan. Tietämättänsä joutuu tuhannen ja yhden yön satuihin. Ajatuksissaan näkee palatsin toisensa perästä kohoovan virran rannoilla. Harun-al-Rashidin loistoisa linna kuvastelee virran vedessä marmooriseiniään ja holvatuita kaariakkunoitaan ynnä kullan kirjailtuja purpuraverhoja. Kullatut kupoolit ja sinertävät tai valkoiset minareetit kohottavat sorjia päitänsä pilviin, ja komeiden rakennusten välissä vilisee ihmisvirta kirjavissa, kaunovärisissä puvuissaan. Muistoon astuu tuo ja tämä tapaus Bagdadin kukoistuksen ajoilta suuren kalifin päivinä, joista nuo unhoittumattomat sadut kertovat. Mutta, voi Allah! kuinka pettyykään kun päivänsavun paahtava huntu on hajonnut viileämmän iltatuulahduksen tieltä ja paljas todellisuus on selvänä silmäimme edessä! Kalifin palatsin siasta näkyy palmujen välissä oikealla rannalla sekainen ryhmä valkeaksi sivuttuja huoneita. Kullatut kupoolit ovat hävinneet ja vielä säilyneet minareetit ovat vuoratut ei kullalla vaan valkoisella rappauksella, joka monin paikoin on virunut ja valunut pois, niin että vaan harmaa savi on jälellä.

Kun tulee tätä tietä Bagdadiin, vetää ensinnä huomiota puoleensa Tsobeidin hauta, jonka katteini jo kaukaa näytti minulle. Se on virran oikealla rannalla (vasemmalla meistä) kahdeksankulmainen rakennus, jonka torni on kynttilän sammuttajan kaltainen. Sen avaraa salia ennen vanhaan varkaat ja vorot käyttivät pakopaikkanansa, mutta, kun virastot pitivät sitä pyhyyden häväistyksenä, jolla loukattiin tätä hautaa, missä Harunin lempipuoliso lepää, he yksinkertaisesti muurauttivat oviaukon umpeen. Vasemmalla rannalla on laajoja palmupuistoja, joissa on pienen matkan päässä toisistaan taidollisesti tehtyjä vedennostolaitoksia. On suuri pyörä, jonka kehässä on joukko sankoja kiinnitettynä. Pyörää pyöräyttävät koneiston avulla hevoset, ja vesi nostetaan suoraan virrasta, tyhjennetään puukouruihin ja valuu niitä myöden puutarhaan. Nämät vedennostolaitokset ovat yhtämittaisessa liikkeessä pitääksensä palmujen viljelysmaan aina kosteana. Pitkin rantaa on rakennettu noin metrin korkuinen muuri estämään veden uudestaan virtaan juoksemasta.

Nyt hiljentää laiva vauhtiansa, ettei se törmäisi niihin moniin pikku venheisiin, jotka täällä kuljettavat tavaroita ja väkeä edestakaisin. Oikealla näkee Ranskan konsulin talon somine verantoineen ja puutarhoineen, sekä trikolori, jonka värit jyrkästi eroavat harmaasta taustasta. Kello puoli seitsemän illalla ankkuroimme tullihuoneen portin edustalla, jonka lävitse kaikkien tavaroitten ja matkustajien täytyy kulkea. Tästä paikasta oli hyvä näkyala kaupungin molemmille puolille ja näitä yhdistävälle ponttoonisillalle. Samassa silmänräpäyksessä, kun pysähdyimme, tuli koko joukko sangen kummallisen näköisiä pikkuvenheitä Mejidiehin luo viedäkseen matkustajia ynnä kapineita maihin. Nämät ovat pieniä, pyöreitä, korinnäköisiä aluksia, "ilman etu- ja takakeulaa kilvenmuotoisia" niinkuin Herodotos sanoo. Runko on palmikoitta pehmeistä oksista, ja näitten lomot on täytetty toisilla oksilla ja kahiloilla. Nämät päällystetään sisältä ja ulkoa asfalttikerroksella, jotenka ne tulevat täydellisesti vedenpitäviä ja kannattavat uskomattoman paljon. Tällaisia veneitä näkee täpötäynnä melooneja ja muita hedelmiä tullihuoneen laiturin edustalla, ja vaikka niihin on ahdettu niin ylönpaljon tavaraa, eivät ne tippaakaan vuoda. Niitä käytetään etupäässä tavaroiden kuljettamiseen rannalta toiselle, sekä maakylistä Bagdadiin. Usein niitä näkee kymmenittäin kytkettyinä toisiinsa liukuvan alas Tigristä myöden ainoastaan muutamien miesten ohjaamina. Mutta niiden sauvominen vastavirtaan on sen sijaan työlästä, sillä kun ne ovat ympyriäisiä, pyörivät ne helposti ympäri silloin kun airolla lykkää pohjasta. Kaksi miestä hoitaa niitä sentähden siten, että kun toinen sauvoo niin toinen meloo. Keskellä virtaa, joka Bagdaadin kohdalla on noin kuusi metriä syvä, soutaa mies kummallakin puolella airollansa. Ensi katsannossa näyttää kummalliselta, että käytetään näitä raskassoutuisia aluksia, eikä kanoottia tai tavallisia veneitä, mutta tähän on luultavasti syynä se, että puu on täällä sangen kallista, se kun on tuotava aina Armeenian vuorilta ja Tauruksesta asti. Olen jo puhunut lautoista, jotka lepäävät ilmalla täytettyjen nahkasäkkien päällä. Kun kauppiaat ylävirran varsilta tuovat tavaroitaan tämmöisillä puulautoilla, myyvät he korkeasta hinnasta myös lauttapuut. Sitten tyhjentävät he nahkasäkit, kuormittavat niillä muulinsa ja palaavat sitten koteihinsa, jokien alkulähteillä varustautuaksensa taas uudelle matkalle. Tällä tavalla Bagdadissa oikeastaan rakennuspuita saadaan ja sentähden saa veneen rakentamista varten tyytyä siihen mitä paikkakunnalla on saatavissa. Paju- ja tamariskipuuta, sekä olkia ja kahilaa on runsaasti, ja maapihkaa löytyy suurissa määrin Hitin lähellä Eufratin luona, ja siinä on kaikki, mitä tarvitaan ylläkerrottujen venheitten rakentamiseen. On lisättävä että näitä on käytetty ikimuistoisista ajoista; vielä tänään näkee tämmöisten venheitten kuvia assyyrialaisissa korkokuvissa ja Herodotuksen kertomus niistä sopii ihan niitten nykyiseen ulkonäköön, sillä eroituksella vaan, että niitten ulkopuolta hänen aikanansa verhosi yhteenneulotut taljat.

Pian olivat kaikki matkustajat kimpsuineen kampsuineen Mejidiehistä sullotut tämmöisiin pieniin korivenheisiin, melu taukosi kannelta, joka nyt näytti tyhjältä ja autiolta, yön pimeys laskeusi kaiken yli ja lyhdyt sytytettiin Bagdadin kapeilla kaduilla. Mutta levon hetki ei ollut vielä kaupungin asukkaille lyönyt, eikä teehuoneitakaan vielä suljettu; nyt päinvastoin alkoi elämää ja liikettä kaikkialla: jokapaikassa rannoilla näkyi ratsastajia ja käveliöitä suurine paperilyhtyineen, kaikkialla oli puhetta ja kaupantekoa ramasan yönä. Minä jäin laivaan yöksi, koska oli liian myöhäistä mennä maihin, mutta nukuin vasta parin tunnin päästä vähemmän siitä syystä, että tuntui juhlalliselta nyt olla tuossa vanhassa satukaupungissa, kuin siitä syystä, että laivan aliupseerit pelasivat korttia ihan vuoteen vieressä, jonka olin kuumuuden vuoksi antanut tuoda ylös peräkannelle. Jos olisivat pelanneet niinkuin tavalliset ihmiset, en olisi siitä piitannut, mutta kuumempaa peliseuraa en ole koskaan nähnyt. Miten olikaan niin yksi rautasohva lykättiin kumoon, eräs pelaajista pyörähti kannelle, mutta hyökkäsi silmänräpäyksessä taas ylös, kostaaksensa vastustajalleen ja nyt alkoi tulinen ottelu, jossa jaettiin aimo englantilaisia nyrkiniskuja ja potkuja; kun eräs pelaajista vuoti verta, taukosi tappelu. Hetken perästä alkoivat he pelin uudestaan kirkuen ja toruen — huonoksi esimerkiksi muhamettilaisille laivamiehille.

Seuraavana aamuna kello kuusi lähdin maihin, Hilpernin luokse, jolle vein kirjeen Mr Ellikseltä. Hän vastaanotti minut mitä sydämmellisimmin ja antoi minun käytettäväkseni kolme suurta, intialaisilla huonekaluilla varustettua huonetta. Syötyäni vankan suuruksen, seurasin isäntääni hänen konttooriinsa, jossa hän käski erään viisikymmenvuotiaan sivistyneen ja rakastettavan turkkilaisen nimeltä Vabib Shika viemään minua Bagdadia katsomaan. Seuraavaan kertomukseen kaupungista olen Vabib Shikalta saanut monta tietoa.

Nykyinen Bagdad on rakennettu Tigriksen molemmille rannoille. Itäinen kaupunginpuolisko, jossa eurooppalaiset asuvat, on paljon suurempi ja ajanmukaisempi kuin läntinen, jota sopii pitää esikaupunkina; tässä on hautuumaa ja Tsobeidin hauta. Molempia kaupunginosia yhdistää toisiinsa kaksi siltaa; toinen niistä, 30 ponttoonilla lepäävä silta, on enemmän käytetty kuin toinen, joka sijaitsee korkeammalla. Kaupunkia ympäröi muurit, jotka näyttävät olevan rakennetut ja korjatut eri aikoina. Ne ovat rakennetut tiilikivistä ja vanhimmat osat näyttävät vankimmilta. Tiilet ovat kellertäviä ja suurella taitavuudella yhteenliitetyt. Eräässä paikassa löysi Mebuhr kirjoituksen, joka ilmoitti, että sitä muurinosaa oli rakentanut kalifi Nassr (1180-1225). Jyrkimmissä kulmissa on korkeita, pyöreitä torneja, ja niitten välissä pienempiä torneja ja vähäpätöisiä tykkiä. Muurissa on kolme porttia, johtaen luoteeseen, koilliseen ja kaakkoon. Ensimmäistä näistä enimmin käytetään. Muurin ulkopuolella käy yltympäri syvä, mutta kuiva hauta.

Bagdadin ympäristö on erinomaisen autiota. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, pohjoista ja itää kohti näkee ainoastaan tasaisen erämaan, ei ainoatakaan puuta, ei ainoata kylää. Koillinen kaupunginosa muurien sisäpuolella on samoin tyhjä ja autio, ainoana rikkautena on sillä soraläjät ja talojen rauniot. Täällä olostaa vaan tyhjäntoimittajia ja koiria. Enimmät ja suurimmat talot ovat ryhmässä joen rannalla taatelipalmujen varjossa. Ne ovat rakennetut poltetuista, keltaisen punaisista tiilistä, joita useimmin on tuotu rauniokasoista. Talot ovat Basran talojen näköisiä. Niissä ei ole akkunia pohjakerroksessa, mutta sen sijaan on ulkoparvekkeita toisessa ja kolmannessa kerroksessa, jotavastoin pihanpuolella on akkunoita ja verantoja alakerrassakin. Bagdadin rakennuksissa on myös niin sanottuja serdabia eli kellarikerroksia, kokonaisia asumuksia, pari metriä maan alla. Kuuman, paahtavan ilman vuoksi täytyy sekä maan asujanten että eurooppalaisten pysyä niin paljon kuin mahdollista poissa ulkoilmasta; silloin oleskellaan siis noissa maanalaisissa, viileissä huoneissa. Yöllä maataan rakennusten penkerillä, jotka ovat sitä varten varustetut aitauksella ja kangaskatoksella; rikkaiden yösijat ovat tavallisesti tällaisissa paikoissa. Auringon noustessa noustaan ylös. Serdabit pidetään raittiina kattoon kiinnitetyllä löyhyttimellä, joka on palanen kangasta ja sen alareunaan on neulottu puupuikko. Tämän puikon eli kepin keskikohtaan on sidotte kaksipäinen nuora, jota kaksi palveliaa vuorotellen tempoo. Herra Hilpernin serdabissa oli maan tasalla matalat akkunat ja ne oli varustettu ristikoilla ja ristikkojen välille oli pistetty oksia ja lehtiä, joita aina tunnin päästä kastettiin ja niin lisättiin huoneen viileyttä. Helppo on huomata kuinka tärkeitä nämät varakeinot ovat, kun saamme tietää, että ilma kesällä kello kahden aikaan päivällä on keskimäärin 40° C lämmintä ja joskus nousee aina 50° C. Yötkin ovat kuumat ja tukehduttavat. Kesän aikana puhaltelee 40 päivää lämmin länsituuli nimeltä "Sam", jota peläten eivät rohkeimmatkaan arapialaiset uskalla lähteä erämaahan. Pohjoiset ja itäiset tuulet eivät ole vaarallisia, eteläiset herättävät levottomuutta. Syksy on mieluisin vuodenaika. Silloin muuttaa moni Bagdadin asukkaista pois, asettaaksensa telttansa Ktesifonin läheisyyteen, tahi ampuaksensa villisikoja tahi suorsia Tigriksen äärillä. Talvi on kylmä ja sateinen. Pitkällisestä sateesta muuttuvat ahtaat, likaiset kadut, jossa ei ole ojia eikä kivitystä, pieniksi lammikoiksi, joilla ei ole hyvä käydä eurooppalaisissa jalkineissa. Asukkaat silloin tavallisesti ratsastavat, tahi hiipivät varovaisesti pitkin talon seinämyksiä. Sitäpaitsi lokaviemärit ja muut johtotorvet laskevat sisälmyksensä suoraan kadulle, jotta kaikenmoinen törky kasaantuu talojen eteen. Vesijohtoja ja vesisäiliöitä ei ole ensinkään, vaan juomavesi kannetaan ympäri kaupunkia jokaisen ovelle nahkäsäkeissä, joita miehet tai naiset kuljettavat. Kadut ovat täällä, jos mahdollista, vielä säännöttömämmät, ahtaammat ja mutkasemmat kuin Persian kaupungeissa. Jos ei olisi noita jotenkin säännöllisiä basaareja, toripaikkoja, ja moskeita, ikäänkuin lähtöpaikkoina, olisi ihan mahdotonta selvitä näissä luikertelevissa labyrinteissa.

Bagdadissa on sata moskeeta, mutta ainoastaan kolmellakymmenellä on kupooli ja minareetti. Vanhin kaikista on Djama-el-Sok-el-Gatsel. Jälellä on vaan minareetti ja osa muureista, mutta pylväskäytävät ja komerot, stalaktit-kiven (tippukiven) näköisine koristeineen, osoittavat moskeen muinoin olleen erinomaisen kauniin. Eräs päällekirjoitus, jonka muuan arapialainen mollah (pappi) on Niebuhrille kopioinnut, todistaa, että moskeen rakensi kaliifi Mostansir v. 1235 j.Kr. Muista moskeista mainittakoon Djama-el-Visir Tigriksen luona, Bab-el-Jissrin eli siltaportin lähellä; viimemainitulla moskeella on kaunis kupukatto ja korkea minareetti. Toinen kaunis moskee on Al-Maidan nimisen torin varrella, luoteiselle portille vievällä tiellä.

Bagdadissa on noin kolmekymmentä vähäpätöistä karavaani-asemaa. Eräs niistä kuuluu olevan jo Harun-al-Rashidin ajoilta. Tämän suuren kaliifin palatsista ei sitä vastoin löydy jälkeäkään; siitä vietiin tiilet ja kivet suurissa määrin Al-Mansur kaliifin perustamaan uuteen Bagdadiin. Kylpypaikat ovat huonommat kuin Persiassa, mutta basaarit ovat siistimmät. Varsinainen basaari on leveä ja korkea, ja sen holvikatto on maalattu. Hienoimman niistä omistaa eräs rikas intialainen ruhtinas. Muut basaarit eivät ole niin somia, kattona on niissä risuilla ja oksilla peitetyt seipäät. Sen, joka tahtoo nähdä kauniita esineitä, tulee käydä ensinmainitussa basaarissa, jossa on runsaasti intialaista tavaraa, kotimaisen teollisuuden tuotteita. Bagdadin basaarit ovat kuuluisat kultalangoilla kudotuista silkkivöistään. Muutamin paikoin oli näitä vöitä suuret kasat, todellakin kaunistöisiä! Ainoastaan niitten kallis hinta, noin 9,50 Smk pidätti minua ostamasta jonkun.

Muista huomattavista rakennuksista mainittakoon Omarin hauta, joka on suuren hautausmaan keskellä, sekä pyhän Abdel-Kadersin mausolee vuodelta 1252, jota monet pyhiinvaeltajat käyvät katsomassa.

Sunnuntaina 6 p. kesäk. kävin Vabib Shikan seurassa katsomassa ranskalaiskatolilaista kirkkoa; se oli jotenkin kaunis ja hyvin hoidettu. Eräs isistä siellä, harmaahapsinen ukko, jolla oli älykkäät kasvot ja syvät rypyt otsassa, vastaanotti meitä erinomaisella kohteliaisuudella ja näytti itse meille kirkon nähtävät. Hän oli innokas ja oppinut kieltentutkia ja hän tutki minuakin tarkasti. Ukkoa huvitti kovin kuulla minun puhuvan ruotsia ja hän oli väsymätön verratessaan ruotsalaisia, englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja latinalaisia sanoja toisiinsa. Oli kovin vaikeata päästä hänestä erilleen puhuttuamme kaksi tuntia hänen kanssansa. Sitä ennen olimme nousseet kirkon torniin, josta oli ihana näköala yli koko Bagdadin — sikinsokin taloja pengermineen, sekä siellä täällä kupooleja, minareetteja ja taatelipalmuja. Silmin saattaa seurata Tigriksen kulkua molemmin puolin ja luoteessa näkee Ghadimin kullatun kupoolin, jossa shiittiläinen martyyri ja imami Musa-lbn-Djaffar lepää. Ghadin on shiittiläinen kylä ja sitä yhdistää Bagdadiin puolen penikulman pituinen rautatie.

Ranskalainen lähetys Bagdadissa ei suinkaan ole mikään uusi laitos; se on ollut siellä monta vuotta ja näkyy viihtyvän erinomaisesti. Sen tehtävänä on paitsi kirkollisia toimituksia, Bagdadin nuorten poikien kasvattaminen ja opettaminen, varsinkin ranskankielessä. Niinpian kuin astuin jalkani isien kouluun, piiritti minua liuma turkkilaisia poikia, jotka tervehtivät minua: "bonjour monsieur" (hyvää päivää herra) ja kiirehtivät näyttämään taitoansa ranskankielessä. Heidän ja isien kunniaksi sanottakoon, että tuskin saattaa Itämailla tavata kohteliaampia ja ystävällisempiä olentoja kun nämät olivat. Kaksi heistä seurasi meitä sitten koko aamupäivän, kilvan antaen meille tietoja jokaisesta talosta ja kadusta, jota kuljimme. Isien ohessa on sisarkunta, joka opettaa Bagdadin nuorille naisille perheenäidin toimia: neulomista, silitystä ja pesua. Kävelymatkan jäljestä söin Vabib Shikan luona suurusta ja sain silloin tuon suuren kunnian puhutella hänen hunnutonta vaimoaan. Hänen neljäntoistavuotias poikansa, joka kävi lähetyskoulua oli sangen taitava karttojenpiirtäjä. Hänellä oli iso albumi, joka sisälsi kaikki mailman kartat. Kerrottuani hänelle, että minäkin huvikseni piirsin karttoja, repäsi hän kartastostaan Aasian Turkin kartan, jossa oli palainen tekstiä, ja lahjoitti sen minulle muistoksi. Vastalahjaksi piirsin minä hänen kuvansa luonnollisessa koossa; tästä hän suuresti iloitsi.

Täältä lähdimme turkkilaisen linnan kasarmeihin, jotka ovat ihan Tigriksen vasemmalla rannalla ja rakennetut eurooppalaiseen malliin. Neliskulmaisella pihalla on tykkejä ja iso kellotapuli. Linnassa kuuluu olevan neljä tahi viisituhatta miestä. Arapialaisissa ja kurdistanilaisissa piirikaupungeissa kuuluu olevan vähän suurempi sotajoukko. Nämät joukot eivät ole juuri erittäin lukuisat, jos ajatellaan, ettei pashakenraalikuvernööri sodan tahi kapinan syttyessä voi saada mitään apua Konstantinoopolista.

Sitten katselimme me "Oikeuden taloa", siinä on oikeusistuin, jonka tuomionalaisia muutkin uskon tunnustajat ovat kuin muhamettilaiset.

Bagdadissa on noin yhdeksänkymmentätuhatta asukasta, mitä erilaisimmista kansakunnista. Kauppiaat ovat melkein kaikki arapialaista sukuperää. Alemmat kansaluokat ovat sekoitus turkkilaista, arapialaista, persialaista ja intialaista verta. Juutalaiset ja kristityt ovat säilyttäneet heidän kansalaisominaisuutensa; juutalaisia ovat noin neljäsosa koko kaupungin asukkaista, Bagdadissa lyhemmän ajan oleskelevia vieraita ovat kurdilaisia, persialaisia ja beduiineja. Siviili- ja sotilasvirkoja toimittavat turkkilaiset Konstantinooppolista, ja sotaväki on melkein yksinomaan turkkilaista.

Bagdadia hallitsee pasha, joka valitaan neljäksi tai viideksi vuodeksi jostakin hienosta osmanilaisesta perheestä Stampulissa. Hän hallitsee maakuntaansa jotenkin itsevaltiaasti, eikä paljon välitä sulttaani herrastaan. Kun näitten molempien kaupunkien välillä on pitkä matka, niin Konstantinoopolin hallitus ei juuri voi tarkastaa tämän toimia. Pashan ohessa on hallituksessa neuvoskunta, jossa on korkeampia upseereja ja hallitusosastojen päämiehet. Pashan herruus ulottuu Basrasta Mardiniin, Persiasta ja Kurdistanista Syyriaan ja Palestiinaan. Todellisuudessa ei hänen valtikkansa kuitenkaan uletu niin pitkälle, sillä monet kurdistanilaiset ja arapialaiset päälliköt, varsinkin idässä ja lännessä, niskoittelevat häntä vastaan. Se vero, minkä tämä maakunta suorittaa valtiokassaan ei ole suuri, mutta Bagdadin merkitys Mesopotamian sota-asemain keskuksena on sitä suurempi ja semmoisena saattaa epäilemättä kaupunki tulevaisuudessa käydä sangen tärkeäksi. Se on Turkin rajakaupunki Persiata vastaan.

Bagdad on erittäin tärkeä paikka, se kun on Intian ja läntisen etu Aasian kaupan keskuspaikka; ja vielä tärkeämmäksi se kävisi jos ehdoteltu rautatie rakennettaisiin. Kauppatavara on pääasiallisesti Intian käsiteollisuutta, joka tuodaan Bushirin ja Basran kautta ja viedään Nedhsdiin, Syyriaan, Kurdistaniin, Armeeniaan ja Vähään Aasiaan. Bagdadin persialainen kauppa on sitä vastoin vähentynyt ja ruvennut kulkemaan oikotietä Ertserumin kautta Konstanttinoopoliin. Tärkeitä vientitavaroita on: ohra, hirssi, maisi, riisi, seesami, meloonit, aprikoosit, appelsiinit, omenat, päärynät, viikunat, viinirypäleet, oliivit, mausteet ja väriaineet; lisäksi uljaita, arapianrotuisia hevosia sekä valkoisia aasia, joka on erityinen laji suuria, vahvoja ja nopeajalkaisia. Bagdadissa nämä aasit ovat useimmiten hennavärillä maalattuja keltaisiksi tai punaisiksi, ja niitä käytetään ratsastaissa kaupungin toisesta päästä toiseen. Hevoskauppa on kuitenkin tärkein kaikista. Kotimaisen teollisuuden tuotteista mainittakoon: kankaat, matot, silkkivyöt ja kengät, jotka tehdään keltaisesta tai punaisesta nahasta ja ovat erittäin kelvollisia.

Maakunnan eläinkuntaa edustavat etupäässä seuraavat eläinlajit: susi, hyeena, kettu, sakaali, villisika, jänis, hevonen, yksikyttyräinen kameeli, puhveli, nautaeläimet, aasi, muuli, lammas, kuttu ja kaselli. Käärmeet ja skorpioonit ovat yleisiä. Bagdad on äärettömän rikas kyyhkysistä. Sok-el-Gatselin minareetissa on niillä tuhansittain pesänsä. Muista linnuista mainittakoon peltokana, pyy, rastas, varis, haukka, jota käytetään kasellimetsästyksessä, sekä pelikaani. Hyönteisiä on: kärpäset, hyttyset, moskiittokärpäset ja syöpäläiset, joitten paras aika on maaliskuusta huhtikuuhun.

Mineraalituotteista ovat paloöljy, hiilet ja rauta etevimmät.

Lopuksi saanen liittää tähän muutamia tärkeitä tapahtumia tämän vanhan kaupungin historiasta (pääasiallisesti prof. Müllerin "Islamin Historian" mukaan.)

Bagdad, jota kansa nimitti "Mansurin kaupungiksi" ja kalifit Dar-es-Salamiksi eli "Rauhan asunnoksi", perustettiin v. 762 j.Kr. Tigriksen oikealle rannalle. Sen perustaja oli kalifi Abu Djaifar-al-Mansur. Nimen merkityksestä ollaan eri mieltä. Muutamat arapialaiset historioitsijat selittävät Bagdadin merkitsevän Dadin puutarhaa koska Bag merkitsee puutarhaa ja Dad tarun mukaan oli erakko, joka asui palmupuistossa sillä paikalla, mihin kaupunki myöhemmin rakennettiin. Toiset taas arvelivat että Bagdad merkitsee "annettu puutarha", toisten mukaan "Jumalan antama", koska Bag oli vanha kaldealainen jumalan nimi. Ennen vuotta 762 oli Bagdad vähäpätöinen markkinakylä joka ei liene antanut Mansurille aihetta rakentamaan pääkaupunkinsa juuri sinne. Pikemmin on Eufratin läheisyys ollut syynä kaupungin perustamiseen ja molemmat virrat yhdistettiinkin toisiinsa oivallisilla kanavilla. V. 1848 löysi Rawlinson, veden ollessa erittäin alhaalla, vanhan tiililaiturin jäännöksiä virran oikealla rannalla, ja monessa tiilessä luettiin Nebukadnesarin nimeä.

Mansur oli epäilemättä voimallisin ja jäntevin kaikista abbasilaisista kalifeista. Hänen aikanaan (754-775) oli yhtämittainen rauha Irakissa, ja valtakunta kukoisti kaikin puolin. Hän järjesti säännöllisen postinkulun, voidaksensa helpommin hallita kaukaisia maakuntia. Hän perusti ja linnoitti toivioretkiläisten tien Mekkaan. Hän lisäsi kanavia liikkeen ja maan kastelemisen hyödyksi, ja hänen onnistui paremmin kuin kenenkään muun sovittaa seemiläiset ja indoeuroopalaiset kansansa ainekset, arapialaiset ja persialaiset. Hänellä oli apunaan erinomainen rahaministeri, persialainen Khalid.

Kirjallisuuskin kukoisti. Arapiankieli oli lakimiesten, tieteen ja valtion virkakieli, koska Muhametti sanoo olevan synniksi jos kääntää koraanin vieraalle kielelle. Mansurin hallituksen aikana käänsi persialainen Ratsbih-el-Mokaffa arapiaksi Persiaan tuodun intialaisen satukokoelman, "Ruhtinaankuvastin", Kalila ja Dimna, josta sitten sukeutui "Tuhannen ja yhden yön" satukokoelma. Sama mies käänsi myös arapiaksi persialaisen Shahnamehin, joka taas antoi aihetta Ferdusin suureen Kuningasten kirjaan. V. 774 rakensi Mansur palatsinsa Dar-el-Kholdin, "Iankaikkisuuden talo", Tigriksen oikealle rannalle. Kolme pontoonisiltaa rakennettiin, esikaupunkeja syntyi ja Basrasta tuli Bagdadin satamakaupunki.

Harun-al-Rashidin, "oikeamielisen", aikana nousi Bagdad korkeimpaan kukoistukseensa ja oli yhä taiteen ja tieteen keskuksena 1200-luvun keskiväliin asti. Harun kaunisti kaupungin ja rakennutti vasemmankin rannan, mutta itse asui hän Ambarin linnassa Eufratin varrella syyttäen kaupungin tomun ja helteen olevan vahingollisen hänen terveydelleen, mutta todellisuudessa pelkäsi hän levotonta roistoväkeä. Ma'amunin hallitessa (813-833) oli tieteellinen sivistys korkeimmillaan. Vanhat kreikkalaiset kirjailijat, Euklides, Ptolemaios, Hippokrates, Aristoteles y.m. käännettiin. Bagdadiin perusti Maamun kirjaston, tähtitieteellisen observatoorin, ja erään laitoksen, "Tieteen talon", jossa luettiin lääketiedettä, matematiikkaa, fysiikkaa ynnä muita luonnontieteitä, filosofiiaa, tähtitiedettä ja astrologiiaa. Hänen kuolemansa jälkeen puhkesi Bagdadissa sisällisiä melskeitä ja riitoja arapialaisten ja persialaisten välillä, josta syystä kalifi Motassim v. 835 muutti hallitusistuimensa Samaraan, joka on mitätön paikka, ylä Tigriksen varrella. Siihen se jäi, kunnes kalifi El-Motamid (870-892) jälleen muutti istuimensa Bagdadiin. Ahmed-er-Rodin aikana (934-940) loppui kaliifien valta häpeällisesti ja v. 1055 marssi seldshukki Togrul-begh Bagdadiin ja hänestä tuli kalifikunnan hallitsija. Seldshukkien hallitusvallan täytyi kuitenkin pian väistyä fatimiidilaisvallan tieltä.

Kun Benjami Tudela v. 1173 lähti laajoille matkoilleen kävi hän myös Bagdadissa, jota hän kertoo erinomaisen ihanaksi kaupungiksi. Kaliifin palatsi oli neljännespenikulman suuruinen ympärimitaten, sisältäen metsästysmaita ja puutarhoja. Keskellä oli suuri järvi, johon tuli vettä Tigriksestä: metsästys ja kalastus kuului jokapäiväisiin huvituksiin. Kun kaliifi ramasan-paastona lähti palatsistaan isoon moskeeseen rukoilemaan, ratsasti hän muulilla ja oli kuninkaallisessa puvussa, mutta kallista turpaaniansa peitti musta harso; tämä oli vertauskuva siitä, että katoavaisuuden ja kuoleman varjot kerran peittävät kaiken sen suuruuden ja loiston, joka häntä nyt ympäröi. Häntä seurasi valtakunnan ylhäisiä herroja ja arapialaisten päämiehiä, komeissa puvuissa, jalojen ratsujen selässä. Kaduilla liikkui taajoja ihmisjoukkoja, jossa näkyi tanssijattareita, laulajattareita ja soittajia. Kaikki tervehtivät häntä huudahtamalla: "rauha olkoon sinulle, meidän herramme ja kuninkaamme". Tähän kaliifi vastasi viemällä kätensä huulillensa ja otsallensa huudahtaen: "salam alejkum"! Ei ole ihmeteltävää, että kaliifia näin kunnioitettiin juutalaisien rabbiinien aikana, sillä ainoastaan ramasanin aikana näyttäytyi hän palatsinsa muurien ulkopuolella.[38]

V. 1258 valloittivat mongoolit Bagdadin Hulagu tattarin johdolla; nämät hävittivät ja ryöstivät monet abbasilaisten loistavista rakennuksista. V. 1392 hyökkäsi sinne Timur, ja v. 1477 Usum Kassim; hallittuaan 40 vuotta, kukisti hänet Ismael I. Sitten joutui se taas persialaisilta ottomanilaisten käsiin; Sulejman suuri valloitti sen, mutta v. 1624 jätti janitsaarien päällikkö Bagdadin Shahi Abbas suurelle. Tämä tapaus herätti suurta katkeruutta Konstantinoopolissa. Suuria sotajoukkoja lähetettiin Mesopotamiaan, mutta ilman menestystä ja sota loppui siten vähitellen. Eräänä päivänä kun sultaani Amurath neljäs rukoili polvillaan eräässä moskeessa, hyökkäsi rääsyihin puettu dervishi hänen luokseen huutaen kiukusta vapisevalla äänellä: "Sinä profetan kunnoton jälkeläinen, sinä piilout haaremissasi, sillaikaa kun nämät saastaiset eläimet ryöstävät sinun perintöäsi! Tiedätkö että kirotut shiittiläiset ovat hävittäneet Abd-el-Kaderin haudan?" Pelästyksissään ja vimmastuneena tästä puheesta, vannoi sulttaani Amurath koraanin kautta, uudestaan rakentavansa pyhimyksen haudan. Kuukauden kuluessa oli hän sotajoukkoineen Bagdadin muurien edessä, valloitti kaupungin lyhyen piirityksen jälkeen ja toimitti tavattoman verilöylyn shiittien joukossa. Talismin nykyään kiinimuuratun portin yläpuolella on seuraava kirjoitus: "24 p. jouluk. v. 1638 tunkesi Amurath-sultani Bagdadiin Talismin portin kautta, piiritettyään sitä 40 päivää."

Sen jälestä on Mansurin kaupunki pysynyt turkkilaisten käsissä ja ainoastaan yhden kerran ollut piiritettynä, nim. silloin kun Nadir Shaahi teki onnistumattoman piirityksen sitä vastaan. Kaupunkia puolusti silloin erinomaisen urhoollisesti voimakas turkkilainen Ahmed-pasha.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Karavaanimatka.

Herra Hilpern oli sopinut erään Teheraniin aikovan karavaaninkuljettajan kanssa, että minä saisin seurata häntä Kirmanohahiin saakka ja siitä 30 Ruotsin penikulman matkasta, joka eroitti minut tästä kaupungista, maksaa 50 krania. Karavaanin piti lähtemän kesäkuun 7 päivää vastaan yöllä, ja jo kello 10 tuli kaksi arapialaista, muuli mukana noutamaan minua ja tavaroitani. Minä sanoin sen vuoksi jäähyväiset herttaiselle ja vieraanvaraiselle englantilaiselle perheelle ja ratsastin sitten hiljaa ja juhlallisesti Bagdadin ahtaita katuja kaupungin laidassa olevaan karavaaniseraijiin, jonne matkueen jäsenet kokoontuivat ja jossa juhdat kuormitettiin. Kaduilla oli eloa ja liikettä; erittäinkin basaareissa, joiden kautta minä kuljin päästä päähän, istui tuhansittain arapialaisia vilkkaasti keskustellen, muutamat söivät, toiset polttivat kaliaania, ja käytävät olivat täynnä näistä vesipiipuista nousevia savupilviä. Syynä tähän rattoisuuteen ja tähän myöhäiseen virkeyteen oli se, että Ramazan kuu nyt oli alkanut ja tehnyt yön päiväksi ja päivän yöksi koko muhamettilaisessa maailmassa. Muhamed kieltää tunnustajiaan tämän kuukauden aikana nauttimasta mitään, vieläpä polttamasta kaliaania, ennen kuin aurinko on laskenut. Tämän kuukauden kestäessä nukkuvat he sen vuoksi suuremman osan päivää, sillä eihän voi tehdä työtä syömättä. Mutta heti kun aurinko on vaipunut taivaanrannan alle, nousee pappi moskeijan minarettiin (torniin) ja sinkahuttaa avaruuteen koraanista rukouksen, joka muhametinuskoisten korviin kaikuu kuin vapautuksen ääni ja avaa heidän suunsa ottamaan vastaan odotettua illallista. Kiihkeästi ovat he, auringon alettua lähetä taivaanrantaa, odottaneet tätä tärkeätä iltarukousta saadakseen sen kaikuessa nälkäisten susien tavoin iskeä kiinni ruokaan ja sytyttää kaliaanin, jonka savu sitten tupruaa pitkälle aamupuoleen yötä. Useimmat käyttävät kuitenkin yönsä paremmin. Syötyään vankan suuruksen ja poltettuaan pari piipullista menevät he työhönsä, takovat, ompelevat ja nikkaroivat lampun valossa, kunnes taas vähää ennen auringon nousua syövät viimeisen vahvistavan aterian. Auringon noustessa pesevät he itsensä, rukoilevat ja laskeutuvat sitten levolle pehmeälle divaanille, illalla jälleen herätäkseen uuden iltarukouksen kaikuessa.

Sen vuoksi oli niin iloista tänä iltana Bagdadin basaareissa, sen vuoksi oli lamppujen luku niin tavattoman suuri, ja sen vuoksi leijaili paksu kaliaaneista lähtevä savupilvi oikeauskoisten päitten päällä. Kadut sitä vastoin olivat huonosti valaistut; ainoastaan siellä täällä lekutti lyhty.

Tunnin aikaa ratsastettuamme väentungoksen lävitse, saavuimme me karavaaniseraijiin, jonka pihalla muulit seisoivat synkän näköisinä ja odottivat, aavistaen mitä piti tuleman, sillä aikaa kuin arapialaiset järjestivät, sitoivat ja lukivat tavarapakkojansa. Saatuani kuulla, että karavaani ei tulisi lähtemään ennen kuin k:lo 2 yöllä, heittäydyin minä pitkäkseni parin tavarapakan päälle ja nukahdin.

K:lo 2 alkoi leikki. Eräs arapialainen herätti minut ja sanoi, että minä laittaisin itseni kuntoon, sillä nyt olivat kaikki koolla, ja nyt lähdettäisiin matkaan. Karavaanin muodosti viisikymmentä muulia, kuormitetut englantilaisilla siirtomaantavaroilla ja kymmenen hevosta, joilla arapialaiset kauppiaat ratsastivat; sitä paitsi oli kuusi Kerbelasta palaavaa pyhiinvaeltajaa ja kaksi hadshia Mekkasta liittynyt meidän matkueeseemme, johon vielä tuli lisäksi eräs kaldealainen kauppias ja minä. K:lo 2 lähdimme me liikkeelle, tulimme ulos karavaaniseraijin suuresta portista ja jätimme tuon muistoista niin rikkaan kaupungin — minä epäilemättä ainiaaksi. Bagdadin vanhat muurit ja Tigriin palmupeittoiset rannat katosivat pian näkyvistä, katulyhtyjen valo kalpeni, palmulehdot kävivät yhä harvemmiksi, huoneet ja talot yhä harvinaisemmiksi. Suuren kaupungin eloisien, vaihtelevien, itämaalaisten taulujen asemasta avautui nyt silmänkantamaton aavikko matkustajan silmien eteen. Pitkä matkue kulki eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti askel askeleelta pimeässä yössä. Hiljaisuuden katkaisi ainoastaan ajajain kehoitushuudot, kulkusten kilinä ja kellojen yksitoikkoinen, kumea dong-dong, sillä muulit ovat täynnä kulkusia ja kelloja, ja jonon ensimäinen on lastattu kahdella todellisella kirkonkellolla, jotka saattoivat kuulua peninkulmankin päähän. Minä ratsastin useimmiten ensimäisenä, hyräillen tuttuja säveliä, pitääkseni Nukku-mattia etäällä, mutta välisti tuuditti kellojen ääni minut unen horroksiin ja silloin minä jäin viimeiseksi.

Tie on tasainen kuin lattia ja vailla kaikkea kasvullisuutta. Vastaan tulee joku karavaani, ja että tie on sangen vilkasliikkeinen, voidaan päättää monista mätänevistä muulien, kameelien ja hevosten raadoista, jotka makaavat sen varrella. Usein ympäröi niitä nälkäinen sakaali- tai hyeenajoukko, joka karavaanin lähestyessä pakenee hurjasti juosten aavikolle, tai parvi korppikotkia, jotka tyyneesti ja juhlallisesti kohoavat korkeuteen ja liitelevät saaliinsa yläpuolella sillä aikaa kuin karavaani kulkee ohi. Kun hevoset ja muulit huomasivat tuollaisia kaatuneita uhreja tai vaaleita luurankoja, tekivät ne pitkän kaarroksen niiden ympäri, samalla kun ne korvat hörössä vauhkoina katselivat niitä. Näytti siltä kuin ne tietäisivät, että tämä oli se päämäärä, jota kohden ne kulkivat, ja se palkka, joka niitä odotti, kun ne eivät enää jaksaisi kantaa sydämettömien herrojensa raskaita kuormia.

Kurdistanin vuoret näyttävät kaukaiselta, vaaleansiniseltä, matalalta juovalta, ja niiden yli nousi aurinko k:lo puoli 5, valaisten tätä autiota, hiljaista maisemaa, joka kuitenkin niin lumoavasti vaikuttaa länsimaalaiseen matkustajaan. Todellakin, kun kerran on tehnyt karavaanimatkan arapialaisen erämaan halki ja tutustunut yksinäisen karavaanielämän vaivoihin ja hauskuuksiin, ikävöitsee vielä kerran pääsevänsä samallaiselle matkalle.

K:lo 9 saavuimme me Ben-i-Saidin karavaaniseraijiin, jossa juhdat riisuttiin, syötettiin ja juotettiin, sillä aikaa kun miehet lyöttäytyivät joukkoihin, joivat teetä ja pakinoivat. Sitten järjesti kukin tilapäisen vuoteensa ja lepäsi päivän kuumimman ajan, lähteäkseen k:lo 2 seuraavana yönä jälleen matkalle. Seitsemän tuntia kuljettuamme yksitoikkoisella arolla, saavuimme me Dijala[39] nimiselle virralle, jonka yli kuljettiin kapeata hengenvaarallista puusiltaa myöten, jota lahoavat lotjat kannattivat. Virta on leveä, vesi sameaa, rannat veden halkeamat ja matalat, nopeus vähäpätöinen. Heti sen toisella puolella näkyi suuri Bakuban kylä todellisen taatelipalmumetsän ympäröimänä. Alussa ratsastimme me läpi katujen, joita reunusti alastomat savimuurit, sitten basaarien kautta, jotka ovat laajat mutta likaiset, niinkuin tavallisesti, ja niiden toisella puolella saavuimme me mahdottoman suuren karavaaniseraijin luo. Sitten kun hevostemme satulat oli riisuttu, menimme, kaldealainen kauppamies ja minä ulos katsomaan, kylää ja basaareja, pistäydyimme sen jälkeen erääseen turkkilaiseen kahvilaan, jossa me joimme teetä ja söimme "kebabia",[40] jonka kestäessä meidän ympärillemme kokoontui joukko uteliaita arapialaisia. Minä käytin tilaisuutta piirustaakseni muutamien heidän kuvansa; tämä heitä sanomattomasti huvitti ja seurauksena oli, että kokonainen lauma muita arapialaisia keräytyi ympärillemme.

Palattuamme karavaaniseraijiin, istuttuamme siellä ja puheltuamme hetkisen yhdessä sen komeroista, tulivat muutamat turkkilaiset sotamiehet ja vaativat passia. Kauppias näytti Bagdadista saamansa turkinkielisen passin, ja minä yritin puijata heitä eräällä suosituskirjeellä, jonka olin saanut sisä-asiain ministeri Jahija Khanilta Teheranissa, ja joka kyllä sisälsi ainoastaan sen, että minä persialaisilla asemilla saisin parhaat saatavissa olevat hevoset, mutta kun turkkilaiset eivät osanneet lukea persiaa, niin olihan sisällys vähemmän arvoinen. Pääasia oli, että paperi näytti viralliselta, ja silta se näyttikin, sillä Jahija Khan oli pannut sinettinsä sen alle. Paljon hyötyä ei minulla ollut papereista asemilla, sillä ani harvat osasivat lukea sitä, ja senvuoksi minä ajattelin, että se mahdollisesti kävisi passista täällä — mutta sepä ei kelvannutkaan. Turkkilaiset heittivät paperin luotansa ja sanoivat, että minä pääsisin menemään, jos minä maksaisin yhden tomanin (10 mk) kullekin. Kun minä Allahin, Muhammedin ja Alin kautta vakuutin heille, etten minä kuuna päivänä aikonut antaa heille ainoatakaan shejtä, ryhtyivät he väkivaltaan ja riistivät minun matkavaippani, jonka minä kuitenkin heti otin takaisin. Silloin meni hävyttömin heistä ja otti minun laukkuni, mutta nytpä loppui minun kärsivällisyyteni, minä hyökkäsin hänen kimppuunsa ja annoin hänelle aimo nyrkiniskun rintaan sillä seurauksella, että hän jätti laukun; hän oli juuri ryntäämäisillään minun päälleni, kun pari arapialaisista matkakumppaneistamme, jotka olivat katselleet kinastusta, astui väliin minun puolustuksekseni. Sotamiesten uhkaavat liikkeet ja ilkkuilevat naamat eivät kumminkaan ennustaneet hyvää, jonka vuoksi minä päätin etsiä oikeutta paikan kuvernööriltä. Minä menin hänen palatsiinsa, ilmoitin itseni portinvartialle ja pääsin hänen ylhäisyytensä puheille. Hän istui terrassilla ja joi kahvia useiden korkeiden herrojen ympäröimänä. Minä tervehdin turkinkielellä, ja armollisella kädenliikkeellä viittasi kuvernööri minua istumaan sekä käski, että minulle tarjottaisiin kahvia ja kaliaani. Hän oli vanha, valkopartainen ukko, Kaimeh-Khan, luonnollisesti liian korkea alentuakseen puhumaan minun kanssani, jonka vuoksi minä ilmoitin asiani eräälle hänen kirjurilleen. Tämä lupasi minulle passin ja ehdotti, että jos sotamiehet kolmella seuraavalla turkkilaisella pysäyspaikalla käyttäytyisivät samalla tavoin kuin täällä, minä pistäisin neljä tai viisi krania heidän käteensä, sillä silloin he jättäisivät rauhaan — kouraan tuntuva todistus kuinka kurja turkkilainen hallitus on, joka ei edes kykene pitämään kurissa omia sotilaitaan. Kaukana siitä, että he täyttäisivät velvollisuutensa, kuljeksivat he ympäri basaareissa, juovat ja panevat toimeen meteleitä, pettävät ja ryöstävät matkustajia, jotka kulkevat garnisoonipaikkojen kautta. Kaupungin kuvernööri ja koko roskahallitus välittää vähän heidän käytöksestään, he eivät uskalla asettua heitä vastaan, ja vielä vähemmän huolehtivat he arapialaisten alamaistensa hyvinvoinnista. Kumminkin sain minä passin 6 kranista.

Kaikki tämä puuha oli vienyt neljä tuntia, ja karavaanin, joka aikaa sitten oli valmiina, oli täytynyt odottaa minua. K:lo 9 jätimme me senvuoksi Bakuban ja jatkoimme matkaa ihanimmassa kuutamossa yhä edelleen täydellisen tasaisella arolla, jolla korkeintaan siellä täällä kasvoi matalaa aavikkoruohoa ja okaisia pensaita. K:lo 7 aamulla 9 päivänä kesäk. tulimme me Sherabaniin, joka myös on suuri kylä taatelipalmuineen. Täälläkin kuljettiin basaarien lävitse ennenkuin tultiin karavaaniseraijiin. Minä olin yöllisestä, pitkästä matkasta niin uninen ja väsynyt, että minä ehtimiseen nukahdin satulassa. Joko hevonen tunsi itsensä loukkaantuneeksi tästä, tai pelästyi se jotain tien varrella olevaa esinettä, sen se vaan teki, että se rajusti hyppäsi sivullepäin sillä seurauksella, että ratsastaja tavaroineen silmänräpäyksessä viskautui mäkeen, ja hevonen vapautuneena kaikesta sälytyksestä kiiti uskomattomalla nopeudella eteenpäin aavikkoa. Useitten turhien yritysten perästä onnistui arapialaisten vihdoin piirittämällä ottaa se kiinni.

Useimpien talojen katolla Sherabanissa oli mahdottoman suuria haikaranpesiä ja karavaaniseraijin katolla kokonaista kuusi kappaletta. Oli sangen omituista nähdä noiden komeitten lintujen käyskentelevän katolla, tai tulevan sukeltaen ilman halki käärme tai sammakko nokassa.

Illalla tuli yksi karavaanin omistajista Bagdadista ratsastaen oikealla, täysiverisellä, arapialaisella hevosella. Kun minä näin tuon jalon eläimen, syntyi mielessäni rohkea ajatus vuokrata hevonen ja jättää koko karavaani, huolimatta siitä, että koko matka Kirmanshahiin jo oli maksettu. Suunitelma tehtiin kaikessa hiljaisuudessa viimeksi saapuneen arapialaisen kanssa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin kaldealainen kauppias, joka kovasti vastusti sen toteuttamista ja varoitti minua lähtemästä epävarmalle taipaleelle. Toiset arapialaiset, jotka pian saivat tietää mikä meidän sotatuumamme oli, eivät millään ehdolla tahtoneet hyväksyä ehdotusta: yksi frengi (eurooppalainen) enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään, mutta jos rosvot ottaisivat hevosen matkalla, olisi se korvaamaton vahinko. Vihdoin antoi vanha, kuusikymmenvuotias arapialainen suostumuksensa. Ehdot olivat kovat, sangen kovat minun viheliäiselle kassalleni, joka nyt sai surmaniskun, sillä viimeiset kranit helähtivät ukon taskuun. Lukuun ottamatta niitä 50 krania, jotka minä olin maksanut Bagdadista lähdettäissä, piti minun maksaa hänelle vielä lisäksi 25 krania päivältä arapialaisesta hevosesta ja muulista, jolla ukko itse oli seuraava minua. Minä voitin kumminkin kokonaista viisi päivää kepposen kautta, minun kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt koko yhdeksän päivää laahustamaan hitaasti etenevän karavaanin mukana. Tehdäksemme karkaamisen niin huomiota herättämättä kuin suinkin, lähdimme me Sherabanista samalla kertaa kuin karavaanikin, ja kuljettuamme sen mukana tunnin ajan, eli siksi kun kuu laski ja seudun taas peitti sysimusta pimeys, vetäydyimme me hiljalleen matkueen jälkipäähän, jossa minä sanoin jäähyväiset kaldealaiselle. Sitten poistuimme me verkalleen ja päästyämme silmänkantoa edemmäksi, laskimme me hevoset hyvää ravia Iraanin ylämaata kohden. Ennen pitkää vaikenivat kumeiden karavaanikellojen valittava, juhlallinen ääni, ja aavikolla vallitsi hiljaisuus. Nyt minä olin riippumaton, saatoin pysähtyä missä ja milloin halutti, olematta sidottu karavaaniin.

Tunnin ajan perästä sivuutimme me erään ratsastajajoukon. Me luulimme niitä rosvoiksi, jonka vuoksi arapialainen piti kiväärinsä ja minä revolverini saatavilla. He menivät kumminkin meidän sivutsemme sanomatta sanaakaan.

Maa, joka tähän saakka on ollut tasaista aroa, alkaa nyt paikka paikoin muuttua mäkiseksi. Vieläpä paikottain kuljetaan pienten ahtaitten solienkin kautta, joita maasta kohoavat kalliomöhkäleet reunustavat. Kuljetaan useiden pienien jokien poikki. Niiden rannat ovat aivan umpeen kasvaneet paksua, korkeata ruohoa ja uhkeita pensaita. K:lo 4 saavuimme me Kisil-Robatin kylään, joka on hyvin suuri, palmuista rikas ja hauskan näköinen. Täällä me söimme ja lepäsimme kaksi tuntia, jonka jälkeen me jatkoimme matkaa. Aurinko nousi k:lo puoli 5, niin että kuuden aikaan jo oli sangen lämmin, mutta kumminkin koko lailla viileämpi kuin samaan aikaan päivästä Bushirissa tai Tigriin rannoilla. Viiden aikaan yllätti meidät ankara kaatosade ynnä hirveän raju tuuli. Se oikein kiskoi maasta tomua, joka tiheinä pilvinä suhisi ohitsemme, ja tunsi, että hevonen teki vastarintaa, jottei joutuisi tuulen vietäväksi. Myrskynpuuska kesti tuskin kahta minuuttia.

Maa kohoaa nyt vähitellen, mutta huomattavasti. Ensinnä kuljetaan kolmen matalan vuoriharjanteen yli, jotka ovat yhdensuuntaisia toistensa kanssa. Niiden välissä on lakeita ylätasankoja, jotka ovat mättäitten ja auringon ruuniksi polttaman ruohon peittämät. Ardilanin korkeat vuoret näkyvät nyt yhä selvemmin taivaanrannalla.

K:lo 11 saavuimme me Chanekinin kaupunkiin, joka sijaitsee erään Dijalan syrjäjoen varrella. Niiltä kukkuloilta, joiden yli tie käy alas kaupunkia kohden, näyttää tämä erittäin kauniilta, levitessään virran molemmille rannoille ja ollen niinkuin kaikki muutkin paikat tässä osassa maata taatelipalmumetsän peittämänä. Se on rajakaupunki Persian ja aasialaisen Turkin välillä, ja täällä näkee viimeisen kerran, matkalla Teheraniin, puolikuun lipun. Silta, joka ennen kävi virran yli, on hävinnyt, ja sen vuoksi täytyy ratsastaa vedessä, joka välisti on niin syvä, että täytyy panna jalkansa ristiin satulan yli välttääkseen kastumista.

K:lo 3 j.pp. lähdimme me taas Chanekinista. Maa muuttuu yhä mäkisemmäksi ja eläinkunta rikkaammaksi. Erittäinkin tapaa sinivariksia ja heinäsirkkoja uskomattoman suurissa parvissa. Vähän ajan kuluttua ratsastimme me kahden pienen linnantornin ohi, jotka olivat aivan tien vieressä ja vallitsivat seutua. Muutamia pyssyjä riippui seinillä, ja pari sotamiestä muodosti koko varustusväen. Vielä pari tuntia jälkeenpäin kuljettiin erään sotilasleirin ohi. Me emme olleet ennättäneet pitkälle tästä, ennen kuin kuusi aseellista persialaista sotamiestä tuli ratsastaen meidän perässämme. He seurasivat sitten ihan meidän kintereillämme, ehtimiseen tehden useita sotaisia temppuja; niin esim. laukaisivat he pyssynsä kiivaimmassa vauhdissa, niin että kuulat vinkuivat korvissa, ratsastivat kilpaa tiellä niin lähellä minua kuin mahdollista ja ajoivat täyttä laukkaa alas äkkijyrkistä rinteistä, niin että täytyi kummastella etteivät hevoset taittaneet jalkojansa. Kun me tunnin kuluttua tulimme toisen sotilasleirin luo, tulivat ratsumiehet minun luokseni ja pyysivät juomarahoja, mutta pyyntöön tuli jyrkkä kielto. Huomatessaan että heidän yrityksensä saada meitä taipumaan, ei hyödyttänyt mitään, ja kun minä sanoin, etten minä ensinkään ollut pyytänyt heitä seuraamaan mukana, luopuivat he hävyttömyydestään ja kääntyivät takaisin, samalla kun kuusi muuta sotamiestä uudesta leiristä astui heidän sijaansa ja seurasi meitä Kasr-i-Shiriniin saakka, jonne saavuttiin k:lo 8 illalla. Sittemmin sain minä tietää, että näitten sotamiesten velvollisuus oli saattaa matkustavia yli rajan, koska tämä seutu on huonossa maineessa väijyspaikkojensa ja päällekarkaustensa takia.

Vasemmalla tiestä, ennen kuin tullaan Kasr-i-Shiriniin, näkyy vanhan palatsin rauniot. Tämä, jonka on rakennuttanut kuningas Khosro Parvez, on saanut nimensä hänen lempikuningattarestaan Shirinistä. Kylä oli jotenkin siivoton. Kaikilla kaduilla oli rikkaläjiä, jotka levittivät sietämätöntä löyhkää. Ahnaat koirat repivät kappaleiksi tuoretta hevosenraatoa. Kaduilla astuskeli komeita haikaroita. Eräs karavaani oli jo ennen meitä asettunut kurjaan karavaaniseraijiin: kun niin muodoin siellä oli hyvin ahdasta, lyöttäydyin minä muutamien persialaisten sotamiesten seuraan, jotka olivat siksi kohteliaita, että antoivat minun levätä matollansa ja vähäpätöisestä maksusta hankkivat minulle munia, leipää, teetä ja tupakkaa. K:lo puoli 3 lähti karavaani liikkeelle, ja varmuuden vuoksi seurasimme me sitä, kunnes päivä valkeni; sitten erosimme me siitä. Hetken perästä kohtasimme me noin sata persialaista sotamiestä, jotka vinhaa vauhtia ratsastivat meidän ohitsemme tulisilla nopeilla hevosillaan. Muutamat olivat puettuina pitkiin, valkeasta, keveästä kankaasta tehtyihin viittoihin, kullalla tai hopealla kirjailtu vyö suolissa; toisilla oli vaaleansiniset silkkiset ihotakit ja harmaat korko-ompeluksilla kaunistetut viitat hartioilla. Kaikki olivat varustetut pyssyillä ja väkipuukoilla.

Vieläkin hetkisen kuluttua ilmoitti kellojen ääni, että karavaani oli lähestymässä. Ratsastettuamme erään kallioryhmän ohi huomasimmekin kymmenkunta persialaista, jotka ratsastivat aaseilla. Minä kysyin minne he matkustivat, ja yksi heistä vastasi suurella arvokkuudella: "Me matkustamme Mekkaan, herra." Bagdadin ja Damaskuksen kautta oli heidän aikomuksensa matkustaa aavikon lävitse pyhään kaupunkiin. Yhtä katkera kuin ero kodista on, yhtä suloinen on se palkka, joka odottaa Mekkassa käynyttä hänen takaisin palatessaan; hän on näet silloin Hadshi, ja tämä arvonimi hänen oman nimensä edessä avaa hänelle kaikki ovet. Se on, sanoo Vámbéry hänen aateliskirjansa, jota hän eläessään kantaa sinetissään ja kuoltuaan hautakivessään. Muutamat tyytyvät matkustamaan Kerbelaan tai Meshediin, tai vieläpä ainoastaan Kumiin ja Shah-Abdul-Azimiin. Pyhiinvaeltajat, jotka ovat käyneet kahdessa ensinmainitussa kaupungissa, kantavat arvonimiä "Kerbelai" ja "Meshedi", jotka myös ovat sangen kunniakkaat, mutta kumminkaan ei mitenkään Hadshi-nimityksen vertaiset. Pyhiinvaelluksen loistokohta ei ole niin paljoa rukous Kaabassa tai tulo Muhammedin haudalle, kuin nouseminen Arafat vuorelle, joka voi tapahtua ainoastaan määrättynä päivänä vuodessa ja jossa vietetään Abrahamin uhrin muotoa. Noustuaan vuorelle huutaa pyhiinvaeltaja "Lebeik Allahum" (käske, Jumala) ja tämä silmänräpäys kuuluu olevan juhlallisin muhamettilaisen elämässä; hän ei unhoita sitä milloinkaan ja vasta kun hän on elänyt tämän unohtumattoman hetken, on hän todellinen Hadshi.[41] Sangen monet niistä pyhiinvaeltajista, jotka kamelin selässä tai jalan uhmaavat erämaan vaaroja, jäävät ainiaaksi tielle, ja vaikka ystävät ja omaiset vuosikausia ovat turhaan odottaneet niitä, jotka aikoja sitten ovat matkustaneet Mekkaan, mutta joista sitten ei ole mitään kuulunut, lähtee kumminkin uusia joukkoja matkalle suurimmalla rohkeudella, valoisimmilla toiveilla. Useilla ei ole mitään käsitystä siitä äärettömästä matkasta, joka heillä on kuljettavana; turhaan etsivät he joka ilta taivaanrannalla Mekkan torneja ja kupukattoja. Niin tapasi Vámbéry Meshedissä Samarkandista tulevia pyhiinvaeltajia, jotka kysyivät joko he huomenna tai ylihuomenna olisivat perillä Mekkassa. Myöhempinä aikoina, sitten kun höyrylaivareitit ovat yhdistäneet itämaan eri osat, on kumminkin pyhiinvaellus Mekkaan kadottanut jonkun verran loistettaan. Varakkaat persialaiset matkustavat nykyään usein Bushirista Adenin kautta Djiddahiin tai Teheranista ja Reshtistä Bakun, Konstantinopolin ja Suetsin kautta samaan paikkaan. Köyhät, joilla ei ole varoja tähän, tekevät koko matkan aavikkojen kautta.

Se tie, jota me nyt ratsastimme, oli sangen vilkasliikkeinen! Siellä täällä näkyy pieniä linnantornia ylempänä olevilla kummuilla. Vuoret muodostavat yhä enemmän ryhmiä eli vuorijaksoja, joiden välillä on tasankoja. Pieniä virtoja rientää alas vuorilta, ja miljoonittain heinäsirkkoja lentää suhisten ilman halki kaikkiin suuntiin, aikaan saaden omituisen, narisevan äänen. K:lo 8 aamulla tulimme me Sär-i-Pul nimiseen kylään, jossa useita merkillisyyksiä oli nähtävänä: ensinnä kolme sotamiestä käsittävä varusväki ja tykistö, jonka muodosti neljä ruostunutta kanuunaa, edelleen Imamgade, suuremmoinen puutarha, vanha karavaaniseraiji ja teehuone, jossa minä join teetä ja söin munia ja leipää, tuota tavallista ruokaa. Sär-i-Pul siaitsee tasaisella lakeudella, joka puolelta korkeitten vuorenharjujen ympäröimänä. Me lähdimme sieltä k:lo 9 ja tulimme pian ahtaaseen vuorensolaan ja sen jälkeen pitkään laksoon, jonka keskellä kulki pieni joki. Sen rannalla kasvoi tammia, öljypuita ja piilipuita, ja paikka oli niin miellyttävä, että minä en malttanut olla siinä levähtämättä tunnin aikaa. Ratsut päästettiin irti, ja me asetuimme mahtavan suuren tammen alle, jossa luonnoskirjaa rikastutettiin muutamilla uusilla maiseman kuvilla. Kappaleen matkaa levähdyspaikaltamme kohoaa tie jyrkkään vuoristoon, joka on oivallisesti muodostunut ja jonka rinteet ovat harvan metsän peitossa. Jota korkeammalle tullaan, sitä selvemmin huomaa, että ilma muuttuu raikkaammaksi ja viileämmäksi. K:lo 3 saavuimme me pieneen köyhään kylään nimeltä Mian-Dag, jossa me levähdimme eräässä persialaisessa perheessä muutamia tunteja. Tästä kylästä Kirrindiin kuljetaan länteen ja etelään viettävää lakeutta myöden, jota lukemattomat pienet purot kostuttavat ja sangen rikas kasvullisuus peittää. Molemmin puolin kohosi mahtavia vuoria, ja niiden juurella näkyi lukuisia kyliä ja paimentolaisleiriä. Tie, jonka täällä muodostaa joukko yhdensuuntaisia polkuja, on hyvä. Iltapuoleen kävi ilma oikein kylmäksi, ja kastetta lankesi. K:lo 11 saavuimme me sangen suureen Kirrind nimiseen kylään. Tämän lähimpänä ympäristönä ovat uhkeat puutarhat, joita runsaasti kostuttaa kaikissa suunnissa kylän läpi risteilevät kanavat. Karavaaniseraiji on rappeutunut, jonka vuoksi me nukuimme paljaan taivaan alla nuotion ääressä, jonka arapialainen oli valmistanut. Yö oli jäätävän kylmä, ja se vaikutti, että minä heräsin vilusta kangistuneena, jonka vuoksi minun täytyi juosta, polkea maata ja voimistella hyvän aikaa sekä juoda useita kupillisia kuumaa teetä, ennen kuin minä sain takaisin ruumiinlämpöni.

K:lo 6 e.pp. 12 päivänä kesäk. lähdimme me Kirrindistä. Tie on nyt erinomaisen hyvä, sillä se käy tasaisen vihannan lakeuden poikki, joka on hyvin kostutettu ja puutarhoista rikas. Se oli hedelmällisimpiä paikkoja mitä olin nähnyt Persian sisäosissa. K:lo 11 saavuimme Harunabadiin. Sangen leveä puro juoksee kylän lävitse, ja toisella puolella sitä siltaa, joka käy puron yli, tullaan suoraan basaareihin. Täällä oli eräs teemyymälä, johon me jäimme jälellä olevaksi osaksi päivää. Useampia persialaisia istui siellä juoden teetään ja polttaen kaliaanejaan. Eräs pappi näytti olevan erittäin ihastunut minun luonnonkirjaani, mutta kun minä olin piirustanut hänen kuvansa, pudisti hän päätään ja väitti, että hän todellisuudessa oli paljon paremman näköinen.

K:lo 12 yöllä lähdimme me liikkeelle yhdessä erään suuren kauppakaravaanin kanssa, joka kumminkin pian jäi jälkeen. Maisema muuttaa muotoaan: aavikon siaan on edessämme sikin sokin kunnaita, jotka ovat hyvin kostutetut ja runsaan kasvullisuuden peittämät. Kuljettiin useitten paimentolaisleirien ja kylien ohi, ja me kohtasimme karavaanin, jonka sadat kameelit näyttivät erittäin juhlallisilta selkeässä kuutamossa. Viiden aikaan kuljimme me vaarallisen solan lävitse, jossa täytyi käydä jalan ja taluttaa eläimiä. Vielä tunti, ja me saavuimme Mahidashtin karavaaniseraijiin, joka sijaitsee silmänkantamattomalla tasangolla. Tässä liityimme me erääseen karavaaniin, johon kuului sataviisikymmentä kamelia. Kuriositeetin vuoksi päätin minä ratsastaa yhdellä näistä Kirmanshahiin saakka. Minä annoin sen vuoksi hevoseni eräälle arapialaiselle, joka oli hyvin tyytyväinen saadessaan ajaa niin erinomaisella ratsulla, ja asetuin sen sijaan hänen kameelinsa selkään. Tämä saatiin laskeutumaan polvilleen lyömällä sitä vasemman etujalan polventaipeeseen. Kun se nousi ylös, oli minulla täysi työ pysytellessäni istumassa, vaikka yksi arapialainen piti minusta kiinni kummallakin puolella. Ilman tätä tukea tottumaton kamelillaratsastaja ehdottomasti viskautuisi eteenpäin kameelin kaulalle, kun se äkkinäisellä nykäyksellä ensin nousee takajaloilleen ja sitten etujaloilleen. Sen kautta joutuu viskatuksi ensinnä rajusti eteenpäin ja sitten yhtä rajusti taaksepäin. Kamelin käynti on kumminkin pehmeä ja miellyttävä, mutta ajan pitkään väsyy vyötäisten kohdalta. Keinuvat liikkeet oikealta vasemmalle ja edes ja takaisin, jotka ovat seurauksena sen tasakäynnistä, vaikuttavat myös, että ratsastaja tulee uniseksi ja alkaa torkkua.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Kirmanshah.

K:lo 3 saavuimme me Kirmanshahiin, joka on Ardilanin, Persian Kurdistanin, pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee viheriöivällä tasangolla, jota mahtavat, vielä paikottain lumipeittoiset vuoret ympäröivät. Ylt'ympärillä on laajoja sypressipuutarhoja, reunustaen pieniä kyliä. Kirmanshah tekee miellyttävän vaikutuksen: basaarit ovat sangen puhtaat ja tilavat, mutta rakennetut epätasaiselle maalle, jonka vuoksi käytävät kohoavat ja laskeutuvat aaltomaisesti. Ja vilkasta oli niissä. elämä. Leipurit, kangas- ja hedelmäkauppiaat harjoittivat täällä suuremmoista kauppaa, vaskisepät takoa kalkuttivat, paistinpannujansa, pojat tarjoilivat laulavalla äänellä tavaroitansa, dervishit astelivat juhlallisina, ojentaen kookospähkinän kuoresta tehtyä säästölaatikkoa milloin yhdelle milloin toiselle, ja kuormitettuja muuleja ja kameleja tunkeili liikkuvan ihmisjoukon täyttämillä käytävillä.

Kirmanshah, joka ennen oli vähäpätöinen paikka, on tämän vuosisadan alussa kasvanut suunnattomasti, niin että se nyt on sangen tärkeä kaupunki. Asukkaita on siinä 30- à 40,000. Täällä on nyt suuria kasarmeja varusväkineen ja kanuunoineen, ja teollisuus on kohonnut korkealle.

Nyt piti kiireesti hankkia rahoja, sillä minun viimeinen kranini katosi juomarahojen muodossa arapialaisukon taskuun; minulla ei todellakaan ollut sen vertaa rahaa, että olisin voinut vuokrata huoneen, saatikka sitte lähettää sähkösanoman tohtori Hybennetille. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä toistaiseksi Kirmanshahiin ja uskoa kohtaloni sattuman varaan. Koska minä tissin, että itämaalaisten vieraanvaraisuudelta ja anteliaisuudelta harvoin on paljoa odottamista, tuntui tilani todellakin harmillisemmalta kuin voin kuvata. Silloin tulin minä onnellisella hetkellä ajatelleeksi erästä rikasta arapialaista kauppiasta, josta minun arapialaiseni useampia kertoja oli puhunut. Hän oli kotoisin Bagdadista, nimensä oli Aga Muhammed Hassan ja hänellä oli loistava arvonimi Wekil-et-Dovlete Inglis, eli Englannin valtakunnan asiamies, ja sen kautta olivat hänen määrättömät rikkautensa turvatut shaahin omanvoitonpyynnöltä. Aga Hassan kuului sitä paitsi olevan vieraanvarainen, auttavainen ja hyväntahtoinen mies. Hänen karavaaninsa vaelsivat itäänpäin aina Heraatiin saakka ja länteen päin Jerusalemiin ja Mekkaan. Minä lähdin siis hänen ruhtinaalliseen taloonsa, ilmoitin itseni portinvartijalle, joka juoksi rappuja ylös ja pian tuli takaisin tuoden sen tiedon, että "Hänen korkeutensa" otti vastaan. Kuljettuani useitten pienempien huoneitten kautta tulin minä himmeällä verhottuun huoneeseen, jonka seinillä oli kasimirisaalit ja komeroissa kalliit pronssiteokset. Siellä istui Aga Hassan keskellä lattiaa, puettuna kullalla kirjailtuun, valkeaan silkkiviittaan, turpaani päässä ja silmälasit nenällä, ympärillä kasottain kirjoja, papereita ja kirjeitä. Minä astuin esiin tomuisissa ratsastus-saappaissani, piiska kädessä, enkä vielä ollut ennättänyt hänen luoksensa, kun hän nousi ja tuli minua vastaan, kohteliaasti tervehtäen, niinkuin sivistyneet muhamettilaiset aina tekevät, ja puhutteli minua turkiksi: "Sabaschynys schejer ollsun eftendim. Misadji allinis ejji dur inschalla".[42] Sen jälkeen hän kysyi mistä minä tulin, minne minä aioin ja mihinkä kansallisuuteen minä kuuluin. Hänellä ei ollut oikein selvillä mikä Ruotsi oikeastaan oli, mutta mietittyään hetkisen valkeni asia hänelle, ja hän kysyi: "Ettehän Te vaan ole Kaarle kahdennentoista maasta?" Kun hän kuuli että niin oli asian laita, ei hänen ihastuksellaan ollut mitään rajoja, hän oli näet lukenut Voltairen kirjoittaman Kaarle XII:nnen historian, joka on käännetty persiankielelle. Kirja, joka nykyään on sangen harvinainen, mahtaa olla koristettu eriskummallisimmilla kuvilla: niin esim. näkee kuinka kuningas pistää miekan neljän turkkilaisen läpi yht'aikaa.

Puhuttuamme hetken aikaa sankarikuninkaasta, "Rautapäästä", ja Aga Hassanin otettua tarkoin selkoa minun perheoloistani ja minun tuttavapiireistäni Teheranissa pyysi hän minua jäämään Kirmanshahiin hänen vieraakseen vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Kun minä vakuutin hänelle, että aikani ei sallinut minun viipyä enempää kuin kolme päivää, tuli hän oikein pahoilleen ja pyysi minua miettimään asiaa. Epäilemättä luki hän kunniaksi kestitä kattonsa alla henkilöä, joka oli tuttu Kaarle kahdennentoista kanssa. Hän pyysi anteeksi, ettei hän itse voinut viedä minua huoneisiini, sillä hänellä oli juuri posti lähetettävänä Bagdadiin, mutta hänen viittauksestaan tuli esille palvelija, joka saattoi minut toiseen, aivan vieressä olevaan rakennukseen. Koko tämä talo annettiin minun haltuuni, ja minun tuli vaan valita, missä huoneessa minä tahdoin viihtyä. Minä asetuin niin muodoin asumaan suureen saliin, joka oli verhottu persialaisilla matoilla ja jonka kaikissa nurkissa oli mustat silkkidivaanit. Keskellä lattiaa oli mosaikkipöytä ja kaksi tuolia, katossa riippui lasiruunuja ja seinillä muotokuvia, muiden muassa Kaarle XV:nnen, leikattu jostain vanhasta venäläisestä sanomalehdestä, joka oli eksynyt tänne ties miten. Edelleen näkyi siellä kymmenen kuvaa keisari Aleksanteri III:nnesta sekä lopuksi pari shaahista ja sulttaanista. Täällä kaukana kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestä ei voinut toivoa itselleen komeampaa asuntoa ja — kuninkaallisempaa muotokuvakokoelmaa; minun nautintoni oli sitä suurempi kun minä olin tottunut nukkumaan paljaan maan päällä tai monisatavuotisen karavaaniseraijin tomuisessa nurkassa. Hyvinvointia ilmaisevalla huokauksella heittäydyinkin minä yhdelle silkkidivaaneista, keisarien ja kuninkaiden katsellessa minuun kaikilta seiniltä.

Aga Hassan osoitti minulle erinomaista huomaavaisuutta, aivan kuin minä olisin ollut hyvin läheistä sukua Kaarle XII:nnelle; hän antoi näet kahdelle "mirzoistaan" eli kirjureistaan nimenomaisen käskyn alituisesti käydä minua tervehtimässä koko sinä aikana, kuin minä oleskelin hänen talossaan. Yhdessä pikkuhuoneista istui päivät päästään kaksi palvelijaa, jotka tottelivat minun pienintä viittaustani, kattivat pöydän, kun minä kalusin syödä, antoivat minulle viiniä, kun tahdoin juoda, tarjosivat taateleita ja kananpoikasta, kun mieleni teki sellaisia herkkuja, satuloitsivat hevosen, kun minä mirzojen seurassa halusin lähteä ratsastamaan kaupungille tai sen ulkopuolelle. Minä elin sanalla sanoen kun Nureddin Ali Tuhannen yhden yön saduissa, ja vaikealta tuntui, etten voinut noudattaa isäntäni kohteliasta pyyntöä jäämällä tänne kuudeksi kuukaudeksi. Talon edustalla oli pieni hurmaavan kaunis puutarha kukkivine syreeneineen ja tuoksuvine ruusuineen — ja kuinkapa toisin voisi ollakaan täällä syreenien ja ruusujen maassa? Käytävät olivat marmorilevyillä lasketut ja penkkejä oli asetettu kehään kristallikirkkaan vesipeilin ympäri, joka kultakaloineen oli tuossa kukkien keskellä, upotettuna liidunvalkeaan marmorialtaaseen. Sen keskeltä nousi hiuksenhienoinen vesisuihku korkeuteen, kimellellen kuin hämähäkinverkko auringonpaisteessa. Ja kaiken tämän yläpuolella kaartui puhdas, taivaansininen ilma päivällä ja tähditetty taivaankansi yöllä, jolloin kuu antoi puutarhalle, kukille, marmorialtaalle ja vesilaitokselle vielä lumoavamman ja satumaisemman loisteen.

Tänään piti kumminkin Aga Hassania mennä päivällisille kuvernöörin luo k:lo 8, ja toinen minua palvelevista herroista kertoi, että tuollaiset kestit harvoin loppuivat ennen kuin auringonnousun jälkeen, ja että vierailla silloin oli pää enemmän tai vähemmän epäselvänä. Päivällisen jälkeen tyhjennetään näet toinen aarakkipikari toisensa perästä arpapeliä pelatessa, samalla kun odaliskien keveä tanssi ja vallattomat liikkeet muistuttavat korkeita herroja paratiisissa odottavista riemuista. Hämmästykseni ei ollut vähäinen nähdessäni Aga Hassanin hienojen, kiillotettujen vaunujen keveästi ja mielyttävästi vyöryvän poispäin ahdasta, likaista katua myöten.

Illalla kävin minä tervehtimässä Kirmanshahissa olevan persialaisen sähkösanomatoimiston päällikköä, josta Shindler oli puhunut. Hän oli pieni, hieno, maailmaa nähnyt persialainen, joka oli viettänyt useita vuosia Pariisissa ja puhui mallikelpoista ranskaa. Itse sähkölennätintoimisto oli sitävastoin vähemmän mallikelpoinen. Virkamiehet ja päällikkö istuivat lattialla, polttaen kaliaania ja juoden teetä, ja katsahtivat toisinaan itämaalaisella huolettomuudella suuresta kaksoisikkunasta alas "meidanille" eli laajalle, avonaiselle paikalle, jossa oli sotilaita, kauppiaita ja matkamiehiä.

Kotiin tultua syötiin mitä ylellisin ateria, jossa oli paljaita itämaalaisia ruokalajeja ja jota höysti — keskustelu molempien turkkilaisten sihteerien kanssa. Toinen näistä oli osaavinaan englanninkieltä ja tahtoi itsepäisesti näyttää tätä taitoaan, mutta hetkisen perästä pyysin minä häntä palaamaan turkinkieleen, joka huomautus luonnollisesti ei ollut hänelle mieleen. Hän puolusti itseään sillä, että siitä oli kaksitoista vuotta kun hän oli puhunut englantia ja että sen vuoksi monta sanaa oli mennyt mielestä; — mies saattoi korkeintaan olla kahdenkymmenenneljän vuoden vanha. Päivälliseksi oli seuraavia ruokalajeja, jotka kaikki kannettiin sisään samalla kertaa: vartaassa paistettuja lihapullia (kebab), hienoja lampaanlihankappaleita (schislick), myös vartaassa paistettuja, kanaa, piimää, ynnä taateleita, piimää, ohuempaa ja ilman taateleita, sekä juustoa, jolla oli happaman suolainen maku (penir). Tämän lisäksi juotiin suurilla hienosti koristetuilla puulusikoilla jonkunlaista viiniä, jonka nimi on sherbet, joka ei oikeastaan ole mitään viiniä, sillä sitä valmistetaan vedestä, sokerista ja taatelinmehusta, mutta muuten on sitä monta eri lajia. Ruokaseteli on täydellinen, jos minä lisään aarakin, persialaisen leivän ja hedelmät loppumattomiin. Sitten juotiin turkkilaiseen tapaan paksua, karvasta kahvia ilman kermaa pienistä munakupeista. Päivällisen jälkeen tuotiin sisään jokaiselle kolmesta pöytävieraasta tuo välttämätön kaliaani, jota poltetaan pitkän hienon puuvarren kautta eikä sellaisen pitkäjuomuisen letkun kautta, jota käytetään intialaisessa ja turkkilaisessa nargiléh'ssä. Vieraat pitivät varmaankin tätä varsin onnistuneena juhlana, sillä he jättivät minut vasta aamupuolella yötä, jolloin palvelijat käskystä kantoivat yhden divaaneista ulos puutarhaan. Ei ole ihmeteltävää että vietettyäni tämän ensimäisen päivän Kirmanshahissa moni Tuhannen yhden yön kuva kulki aivojeni läpi enemmän tai vähemmän yhtenäisten eriskummaisten unien muodossa.

Seuraavana päivänä, eli kesäkuun 14:ntenä, tuli toinen mirza jo auringon noustessa luokseni ja kutsui minua syömään suurusta ja juomaan teetä hänen kotonaan. Kun tämä oli tehty, kävimme me katselemassa noita erittäin suuremmoisia basaareita. Kokonainen läpikäytävä näissä, hienoin ja paras kaikista, on Aga Hassanin rakennuttama ja oma. Hän omistaa myös kaupungin useimmat ja komeimmat karavaaniseraijit. Minä kysyin mirzalta kuinka paljon tuo varakas kauppias oikeastaan omisti Kirmanshahissa ja sain vastaukseksi: "Älä kysy, herra, melkein koko kaupunki kuuluu hänelle." Niin usein kun kaupungin kauppiailla on jotain riitoja ratkaistavana tai kun he joutuvat pulaan, kääntyvät he hänen puoleensa ja hän selvittää heidän asiansa. Aga Hassan tekee kauppaa enimmiten villalla, opiumilla ja gummilla, jotka hän Bagdadin kautta lähettää laivoilla Lontooseen ynnä muihin paikkoihin. Villa ei kumminkaan ole täysin yhtä hyvää kuin mesopotamialainen. Lisäksi "afiun", josta valmistetaan aarakkia ja jota suurissa vainioissa viljellään Kirmanshahin ympärillä. Kaksisataa arkullista tätä tavaraa lähetetään vuosittain Englantiin, kukin arvoltaan 2500 krania.

Aga Hassanin perheoloista kertoi mirza, että hän oli syntynyt Bagdadissa, oli kansallisuudeltaan arapialainen, että hänellä oli kaksi vaimoa ja kaksi poikaa, joista vanhimmalla, Aga Hadshi Abdurrahimillä oli ylhäinen asema Sel-i-Sultaanin hovissa. Jos Aga Hassan ei olisi Englannin asiamies, olisivat shaahi ja Sel-i-Sultaani aikoja sitten panneet takavarikkoon hänen omaisuutensa, mutta nyt he eivät uskalla hänelle mitään Englannin hallitusta peläten. Muitten ansioittensa joukossa on Aga Hassanilla sekin, että hän on tehnyt pyhiinvaelluksen Mekkaan. Hänellä on niin muodoin myös hadshin arvonimi. Mutta jatkakaamme kävelyä.

Katseltuamme basaareja ja oltuamme sisällä useissa karavaaniseraijeissa, joissa englantilaisia siirtomaantavaroita ja persialaisia tuotteita oli läjittäin hyvästi pakkoihin kiedottuina menimme me "amaretiin" eli siihen taloon jossa kuvernööri pitää kokouksiansa ja neuvottelujaan. Tämän ympärillä oli suuri puutarha. Kuvernööri oli niin erinomaisen kohtelias, että hän itse näytti meille amareetin uhkeat ja loistoisat huoneet. Sen jälkeen kävimme me kasarmeissa, joihin on sijoitettuna 2000 sotamiestä ja 14 kanuunaa. Erään kasarmin katolla on "balakhane"; eli ylähuone joka on nelikulmainen, kupukattoinen ja jonka kaikilla sivuilla on tavattoman suuret ovet. Soittokunta kajahuttaa siellä joka ilta auringon laskiessa yksitoikkoisia, rämiseviä, mutta vaikuttavia säveleitään.

Kello 2 alkoi mirzaa väsyttää, jonka vuoksi me lähdimme kotiin päin, ja hänen sijaansa astui nuorempi sihteeri mirza Mizak ja "guhlam" eli palvelija, joiden seurassa minä tein matkan merkilliselle Tag Bostanille, joka sijaitsee vähän enemmän kuin Ruotsin penikulman päässä pohjoiseen päin kaupungista. Me nousimme kolmen Aga Hassanin komean juoksijan selkään, ja tultuamme kaupungin ulkopuolelle ajoimme me täyttä laukkaa aavikon yli vuorta kohden, joka pohjoisessa kohotti lumipeitteistä päätään taivasta kohti. Perille päästyä jätimme hevoset guhlamin haltuun ja katselimme jalan merkillisiä muinaisjäännöksiä.

Vuoren juurella nousee maasta runsas lähde, jonka vesi on aivan puhdasta ja läpikuultavaa. Tämän yli on tuo muinoin ihana Tag Bostanin huvilinna rakennettu. Sen omisti Kirmanshahin entinen kuvernööri Imat-Dovleh, joka kuoli kymmenen vuotta sitten ja joka vietti suvikuukaudet siellä. Linna sijaitsee luonnollisessa syvennyksessä vuoren juurella. Eteisessä on nelikulmainen marmoriallas, jonka pohjasta lähde kumpuaa. Näyttää siltä kuin vesi kiehuisi pinnalla, ja sitä pulppuaa niin runsaasti, että se voimakkaina koskina kuohuu altaan neljän reunan yli, täyttää eteisen jalan vahvuudelta ja muodostaa sitten tasaisen putouksen portin kynnyksellä, jonka jälkeen se kohisten syöksyy alas toiseen hyvin suureen ja mahdottoman syvään altaaseen, joka on kaivettu palatsin eteen. Tämäkin täyttyy reunojaan myöten, mutta purkaa liian veden pois kuuden pienen putouksen kautta, jotka vaahdosta valkeina syöksyvät alas 25 jalan korkuista pengertä. Tämän juurella ne taas yhdistyvät pieneksi puroksi, joka juoksee kaupunkia kohden. Tämä kaikki muodostaa erittäin miellyttävän ja hurmaavan kuvan ja todistaa suuressa määrässä, kuinka taitavia persialaiset ovat johtamaan ja ryhmittämään vettä sieviksi putouksiksi ja kanaviksi.

Itse kaupungissa juoksee vesi osaksi maan-alaisissa osaksi katetuissa ja osaksi aivan avonaisissa kanavissa ja on joka pihalla johdettu pieneen altaaseen, jota käytetään niin hyvin astioitten ja pyykin pesuun, kuin juomaveden noutamiseksi. Kun nyt vesi kulkee koko kaupungin lävitse yhdestä altaasta toiseen, voi ajatella kuinka puhdasta sen täytyy olla, kun se käytettynä sadoissa pihoissa saapuu laitakaupungille. Näkeepä usein jätteitä ja likaviemäriharvinaisuuksia tulla kelluttelevan kanavia myöten altaisiin. Jotta jossain määrässä vältettäisi tätä epäkohtaa, on paikka paikoin itse kanavaan kaivettu syviä kaivoja, joiden tarkoitus on koota mutaa ja liejua. Aika ajoin tyhjennetään ja puhdistetaan nämä sangoilla, jotka lasketaan alas niiden pohjaan ja vedetään ylös lialla täytettyinä. Saattaa joskus nähdä kuinka sanko satakin kertaa lasketaan alas ja täytetään tummalla, haisevalla loalla, jota luonnollisesti ei kuljeteta pois, vaan tyhjennetään kadulle, jossa se saa maata, kunnes ensi sade huuhtoo sen takaisin kanavaan. Useissa paikoissa ovat kanavat johdetut hautausmaitten poikki, joka seikka ei juuri lisää veden puhtautta. Mutta jatkakaamme tarkastustamme Tag Bostanin luona.

Kun astuu ulos linnasta ja poikkee oikealle, tapaa heti korkokuvan, joka esittää kolmea kuningasta. Vielä muutamia askelia oikealle astuttua tullaan vuorenseinään hakatulle luolalle, joka muodostaa täydellisen tasaiseksi hakatun, kaarenmuotoisen holvin, joka on 12 jalkaa leveä ja 19 jalkaa syvä. Luolan peräseinällä on kohokuva, esittäen kahta luonnollisessa koossa olevaa henkilöä, jotka kohtaavat toisensa ja tervehtävät. Niiden molemmilla sivuilla näkyy pehleviskielisiä kirjoituksia, näin kuuluvia: "Mazdajasnien kuninkaan Shapurinkuva, kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa, taivaallista sukuperää, polveutuen jumalista, mazdajasnien kuninkaan Auharmazdin (s.o. Ormizd II, joka hallitsi 302 ja 309 välillä) poika, kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa, taivaallista sukuperää, polveutuen jumalista, kuningas Narsahin (s.o. Narses, 293-302), kuninkaitten kuninkaan pojanpoika".[43] Toinen kirjoitus kuuluu melkein samalla tavalla, mutta se on Sapor III:nnesta, joka hallitsi v. 383-388.

Taas astutaan muutamia askeleita samaan suuntaan pitkin kivitettyä käytävää kallion alapuolella ja tullaan toiseen holviin, suurempaan kuin edellinen. Se on 25 jalkaa leveä, 20 jalkaa syvä ja 50 jalkaa korkea. Siten muodostetun luolan yläpuolella, niin muodoin ulkopuolisella kallioseinällä, liitelee kaksi heikosti hakattua enkeliä seppeleet ja kukkaisköynnökset käsissä. Niiden alapuolella on runsaasti somia koristeita veistettynä. Luolan sisäseinällä nähdään kaksi korkokuvaa otsikon toisistaan eroittamina. Ylimmäinen kuvaa kuningas Sapor II:sta kypärä päässä. Hänen oikealla puolellaan näkyy nainen pitkäliepeisessä puvussa ja kruunu päässä, pitäen seppelettä kädessään, ja vasemmalla seisoo mies, samoin kruunu päässä. Otsikon alapuolella on ratsastajan kuva erittäin hyvästi kohokuvaksi hakattuna. Se on satujen sankari Rustam,[44] oikeassa kädessä keihäs, jonka hän juuri on viskaamaisillaan, ja vasemmassa kilpi. Hevonen on runsaasti koristetun panssarin suojaama. Sen oikea etujalka, joka on aivan pois hakattu ja irrallaan, on tallella, mutta oikea takajalka ja osa päästä ynnä ratsumiehen oikea käsivarsi ovat poissa. Molemmin puolin tätä ratsastajan kuvaa on korinttilainen pylväs kalliosta hakattuna. Nämä neljä kuvaa ovat kaikki luonnollista kokoa vähän suuremmat.

Vasemmalla, kun tullaan sisään luolaan, on toinen korkokuva, joka luultavasti polveutuu myöhemmältä ajalta. Se on maalattu ja esittää miestä, joka istuu valtaistuimella kolmen henkilön ympäröimänä. Toverini sanoi, että se oli Mamdali Mirza, luultavasti joku muinainen Kirmanshahin ylimys. Tämän alapuolella on sitä vastoin erittäin kaunis kohokuva saman ikäinen kuin luola. Se esittää Bahramia metsä-sikoja ajamassa. Hän seisoo itse pienessä soutuveneessä, joka ei ollenkaan vastaa hänen omaa kokoaan, ja veneessä olevilla neljällä soutajalla on valitettavan vähän tilaa. Kädessä on sankarilla jännitetty jousi, ja hänen edessään tulee suuri, pyöreä karhu hyppien läpi ilman, pensaitten ja puitten välistä. Hänen veneensä ympärillä näkyy toisia, vielä pienempiä veneitä, muutamissa alastomia naisia, jotka soittavat harppua. Kaikissa suunnissa juoksee laumoittain villi-sikoja metsän lävitse, ja kokonaisia pataljoonia ratsuelefantteja astelee rannalla. Eläinten kuvat ovat merkillisen hyvin tehdyt, muodot ovat hienot ja luonnolliset, mutta perspektiivi ja ryhmitys ovat käsittämättömät, kaikki on sikin sokin: metsäsiat juoksevat aivan häikäilemättä korkealla ilmassa, muutamat veneet soutavat metsän sisään samalla kun jotkut elefanteista käyvät veden päällä.

Oikealla seinällä näkee kuningas Saporin hevosen selässä ja Bahramin ajavan peuroja. Jälkimmäinen on kuvattu paljon kookkaammaksi kuin hänen samoin ratsastavat seuralaisensa. Hän kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia, jousi jännitettynä ja miekka kupeella, ajaen peuralaumaa edellään, josta muutamat päättäen niistä kuperkeikoista kuin ne tekevät, jo näyttävät olevan kuolleita tai haavoitettuja. Taulun reunoilla näkyy dromedaarilaumoja ratsastajineen. Myöskin tämän kohokuvan kuvat, jotka keskimäärin ovat jalan korkuiset, ovat erinomaisen hyvin tehdyt.

Tehdäksemme täydelliseksi luettelon Tag Bostanin merkillisyyksistä mainittakoon viisi jalkaa korkea kuvapatsas, josta ainoastaan yläosa on tallella. Se ei ansaitsisi mainitsemista, jos se ei olisi yksi noita sangen harvalukuisia kokonaan irtonaisia kuvanveistoteoksia, jotka on löydetty Persiassa.

Vuori, johon nämä huomattavat muistomerkit on hakattu, on, niinkuin sanottu, melkein pystysuora. Jyrkässä seinässä on kumminkin joukko pieniä kyhmyjä ja kielekkeitä, ja näiden avulla kiipesi eräs persialainen, notkea kuin kissa, ylös kahdensadan jalan korkeuteen maasta. Se näytti sangen uskalletulta ja vaaralliselta, mutta hän suoritti temppunsa taitavasti ja tuli ehein nahoin alas jälleen. Tarkoituksena tällä näöltään niin tarpeettomalla ponnistuksella oli luonnollisesti saada "anom" eli rahalahja. Mirza Mizak kertoi, että mies aina sovitti kiipeämisensä juuri siksi hetkeksi, jolloin joku matkustaja tai kulkija tuli Tag Bostanille. Hän oli jo poikana alkanut harjoitella sitä, eikä kukaan muu voinut tehdä sitä hänen perässään.

Sen jälkeen nousimme me taas mainioitten hevostemme selkään, joista minun oli tavattoman taipuisa näyttämään juoksutaitoaan. Muutamat persialaiset sotamiehet, joiden ohi me ratsastimme, huomasivat tämän ja pyysivät minua ratsastamaan kilpaa heidän kanssaan. Minä suostuin ehdotukseen, kumarruin eteenpäin satulassa, annoin ohjaksien riippua höllällään ja kohotin verkalleen ratsupiiskaa sillä seurauksella, että hevonen lähti kuin tuulispää kiitämään kaupunkiin päin. Sotamiehet pysyivät mukana hetkisen, mutta kun minä lopuksi käännyin satulassa, näin minä heidät kaukana tomupilveen peitettyinä. En tiedä varmaan, mutta arvelen, että he tulivat pahasti nolatuiksi.

Seuraava käyntimme tarkoitti heti Kirmanshahin ulkopuolella olevaa Imadieh nimistä huvilinnaa, joka käsittää kaksi erityistä rakennusta ja niiden välillä olevan suuremmoisen puutarhan. Linna, joka lienee ainoastaan 20 vuoden vanha, mutta nyt on autio ja tyhjä ja raunioiksi muuttumaisillaan, kuului ennen määrättömän rikkaalle kuvernööri Imat Dovleh'ille.

Kello 7 tulimme me kotiin, ja tuntia myöhemmin söimme me illallista iloisen ja hauskan armeenialaisen Khadtjick Efendin kanssa, joka on Aga Hassanin oikea käsi. Vaihtelun vuoksi saimme me tällä kertaa lihalla höystettyä hernekeittoa, paistettua munuaista, vasikanpaistia ynnä pilaantuneita munia, taatelihilloa ja taatelin mehusta valmistettua likööriä.

Seuraava päivä, 15 p. kesäk., käytettiin useihin pieniin partioretkiin kaupungin sisäpuolella. Minä ilmoitin Khadtjick Efendille hädänalaisen tilani, kerroin, ettei minulla ollut edes kuparikolikkoa, ja että niin muodoin en voinut jatkaa matkaa. Armenialainen ei voinut tämän kuollessaan pidättää nauruansa ja piti merkillisenä, että frengi oli uskaltanut tulla niin pitkälle maahan ilman rahaa, mutta lisäsi lohdulliset sanat: "sitä tavaraa saatte niin paljon kuin haluatte Aga Hassanilta." Tämä, joka koko päivän oli ollut tehtäviinsä sidottu, ei voinut ottaa minua vastaan ennen kuin k:lo 12 yöllä, jonka vuoksi minä tällä myöhäisellä hetkellä menin hänen luoksensa kiittämään ja sanomaan hyvästi. Minä tapasin hänet nytkin kirjojen ja kirjeiden ääressä. Hän oli kutsunut luoksensa muutamia ystäviään, ja kun minä tulin, osoitti hän minulle kunniapaikan.[45] Aga Hassan pyysi anteeksi, ettei hän itse ollut voinut näyttää minulle kaupungin nähtävyyksiä, mutta kaksi asiaa oli häntä estänyt siitä: Ramazan, joka pakoitti häntä lepäämään päivällä ja tekemään työtä yön aikana, sekä tärkeät kauppa-asiat, sillä juuri näinä päivinä piti hänen lähettää suuri kauppakaravanni Bagdadiin. Kello 1 tuli postimies noutamaan Aga Hassanin Teheraniin meneviä kirjeitä ja ilmoittamaan minulle, että hevoset nyt seisoivat valmiina postiasemalla. Minä nousin sen vuoksi, astuin isäntäni luo ja kiitin häntä siitä suuremmoisesta vieraanvaraisuudesta, jota hän oli osottanut minulle. Hän vastasi toivoneensa, että minä olisin viipynyt hänen luonansa useita kuukausia, otti sitten esille valokuvansa, joka oli otettu Konstantinopolissa, ja pyysi minua ottamaan sen muistoksi Kirmanshahista. Kun minä lupasin hänelle, että tämä valokuva saisi sijansa siinä kirjassa, jonka minä aioin kirjoittaa matkastani, tuli hän erittäin hyvilleen ja pyysi minua lähettämään hänelle yhden kappaleen.

Tultuani jälleen huoneisiini astui mirza Mizak sisään nahkakukkaro kädessä. Mosaikkipöydälle laski hän rahasumman, joka oli riittävä Teheraniin saakka. Sitten menin minä postiasemalle, jossa kyllä viisi hevosta seisoi satuloittuna pihalla, mutta kumminkin sain minä odottaa k:lo 3:een, ennen kuin posti oli selvitetty ja valmis. Aga Hassanin hyväntahtoisen välityksen kautta olin näet saanut luvan seurata postia Teheraniin saakka. Tämä matkustamistapa oli kyllä paljon turvallisempi kuin ratsastaa yksin tjaparin kanssa, mutta sitä vastoin oli se paljon rasittavampi, sillä postimiehen täytyi, toimensa menettämisen ja kovan rangaistuksen uhalla, määrätyssä, hyvin lyhyessä ajassa suorittaa Kirmanshahin ja Hamadanin välinen matka, joka kaikkine mutkineen ja kiemuroineen, joita tie tekee Elvendissä, nousee kahteenkymmeneen Ruotsin peninkulmaan. Hamadanissa saa hän levätä päivän, mutta lopun matkan Teheraniin täytyy hänen kulkea herkeämättä. Ennen Kirmanshahista lähtöänsä saa posteljooni nukkua vaikka koko viikon, mutta kun hän kerran on lähtenyt liikkeelle, täytyy hänen sanoa jäähyväiset kaikille mukavuuksille, ja samoin on laita sen matkustajan, joka tahtoo seurata häntä.

Heti k:lo 3 jälkeen aamulla 16:ntena päivänä, jolloin me lähdimme matkalle postiasemalta, oli vielä aivan pimeä. Kirmanshahin kaduilla oli tyhjää ja hiljaista, ainoastaan siellä täällä talojen nurkissa makasi ryysyisiä dervishejä ja likaisia koiria uneen vaipuneina. Basaarit, jotka me kuljimme päästä päähän, olivat pilkko pimeät, vieläpä oli meillä se kova onni, että kun me tulimme sille suurelle portille, joka ulkoa päin johtaa näihin sisään, me huomasimme sen olevan lukossa, jonka vuoksi meidän täytyi palata koko matka takaisin ahtaitten, sokkelomaisten katujen läpi etsimään toista ulospääsypaikkaa. Meidän pieneen joukkoomme kuului viisi miestä: postinkuljettaja, kolme sotamiestä pyssyillä, pistooleilla ja väkipuukoilla varustettuina, sekä minä. Kun me vihdoinkin olimme päässeet ulos kaupungista sille tasaiselle tielle, joka vie Hamadaniin päin, lisäsimme me vauhtia ensinnä vahvaksi raviksi, sitten laukaksi, jonka jälkeen me hajalla toisistamme ja täyttä neliä kuljimme sen taipaleen, joka eroitti meidät Bisutunista. Kaukana vasemmalla näimme me Tag Bostanin vuoret ja edessämme lakeuden, joka kaupungin lähellä näytti olevan sangen hyvin viljelty. K:lo 7 saavuimme me Bisutunin kylään, jossa me joimme lasin teetä sillä aikaa kuin uudet hevoset satuloittiin. Entiset olivat aivan vaahdon ja hien peittäminä, seisoivat läähöttäen päät riipuksissa ja olivat väsymyksestä aivan nääntyneinä. Kylän takana on korkea, tylppämuotoinen kallioryhmä, jonka kyljessä, sangen korkealla maasta, on muutamia korkokuvia hakattuna. Ne saattoi nähdä aivan selvästi, mutta valitettavasti ei aika myöntänyt lähempää tarkastusta.

Niissä seuduissa, joissa minä nyt matkustin, kulkivat naiset hunnuttomina, joten saattoi nähdä yksinkertaisen ja mauttoman tatueerauksen (ihonvärjäyksen) kulmakarvojen välillä, poskilla ja rinnassa. Ennen oli tatueeraus Persiassa hyvin yleinen, mutta se alkaa nyt yhä enemmän joutua pois käytännöstä. Kirmanshahissa kantoivat useimmat naiset pientä messinki- tai kultarengasta toisessa sieraimenreunassa.

Puolen tunnin levähdyksen jälkeen hyppäsimme uusien hevosten selkään, jotka seisoivat korvat pystyssä ja katselivat vauhkoina aavikolle päin. K:lo 10 saavuimme me suureen Sahna nimiseen kylään, jossa me levähdimme hetkisen ja saimme uudet hevoset. Tie on vielä hyvää; se nousee nyt vähitellen Iranin ylänköä kohden, mutta ei niinkuin ennen tasaisella arolla, vaan sikin sokin sijaitsevain kunnaitten ja mäkien välistä. Kuumuus on sietämätön. Kotkat, haikarat ja pääskyset ovat lintumaailman tavallisimpia edustajia, samalla kun sisiliskot ja heinäsirkat matelevat maassa ja kilpikonnat uivat pienissä puroissa, joiden yli siellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten. K:lo 2 saavuttiin Kängevar nimiseen pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee vuorien ympäröimällä tasangolla. Tänne jätettiin muutamia kirjeitä. Oli todellakin tuskallista nähdä, kuinka postimies, löytääkseen nämä, varsin huolettomasti tyhjensi koko laukun sisällyksen tjaparkhanen tomuiselle kivilattialle, jossa kirjeet menivät aivan sekaisin. Huolimatta sotilassaatosta olisi niin ollen vähemmän ihmeellistä, jos yksi tai toinen kirje häviäisikin.

Maisema muuttuu muuttumistaan vuoristoksi. Molemmin puolin tietä kohoaa korkeita, lumipeitteisiä huippuja. Niiden välissä on tasankoja, jotka laaksojen tai ahtaitten solien kautta ovat yhteydessä toistensa kanssa. Maanlaatu on viljavaa; pienten yksinäisten kylien ympärillä on vainioita, joilla laiho joskus on leikattu. Persialainen sähkölennätinlanka, joka yhdistää Bagdadin ja Teheranin, kulkee tien vieressä lahonneitten pylväitten päässä, joista muutamat ovat kumossa. Missä lanka käy tien poikki, on se niin matalalla, että täytyy kumartua voidakseen ratsastaa alitse, vieläpä se toisinaan makaa maassa itse tiellä.

K:lo 1/4 8 saavuimme me Asadabad'iin, jossa aikomuksemme oli levähtää muutamia tunteja. Me olimme näet tänään ratsastaneet 24 farsakia, eli 17 Ruotsin peninkulmaa 16 tunnissa, joista me olimme levänneet kolme. Ne neljä hevosta, joilla minä olin ratsastanut, olivat erinomaiset, verrattomasti paremmat kuin ne, joita tapaa suurella tiellä Teheranin ja Shirazin välillä. Ensimmäinen oli pieni, notkea ja vahva, mutta nyrjäytti vierinkivessä jalkansa puolimatkassa Bisutuniin, jonka vuoksi sotamiehet väittivät että minä olin turmellut sen ja siitä syystä saisin maksaa 700 krania vahingonkorvausta. On selvää, että tämä aluksi sangen julkea uhkaus ei saanut aikaan mitään mainittavaa vaikutusta. Toinen oli suuri, ruskea ori, joka juoksi joutuisasti ja kestävyydellä. Kolmas oli väriltään musta, ja runmiinmuoto näytti ilmaisevan turkmeenilaista syntyperää. Sotamiehet kehoittivat minua olemaan varuillani, koska hevosta ei voinut hillitä, kun se kerran oli päässyt vauhtiin. Se juoksikin hurjan nopeasti ja jätti toiset kauas jälkeensä. Neljäs oli vahva ravaaja, jolla ratsastaminen kävi väsyttäväksi.

Tultuamme perille Asadabadiin olin niin uuvuksissa, että heti heittäydyin tjaparkhanen kivilattialle ja nukuin unohtaen tavanmukaisen teelasin ja piipunkin. K:lo 12 herätti minut postimies, ja tuntia myöhemmin lähdimme me liikkeelle. Edellisen päivän ajosta olivat paikkani niin kankeat ja hellät, että minä vasta parin tunnin ratsastuksen perästä tunsin jäseneni norjenevan. Matka kävi nyt ylös Elvendin läntisiä ja pohjoisia rinteitä, ja maa muuttui taas karuksi ja epätasaiseksi, jonka tähden meidän melkein koko ajan täytyi ajaa käyden. Nousimme verkalleen ylös mahtavaa, yksinäistä vuoriryhmää viheriöivien kumpujen ja pyöreitten vuorenkukkuloitten välitse. Elvendin huiput ovat ikuisen lumen peittämät. Monet monituiset pienet purot ryöpsähtävät alas jyrkänteistä Hamadanin lakeutta kohti, joka laajapintaisena avautuu matkustajan silmien eteen. Runsas kostuttaminen ja terveellinen ilmasto on tehnyt, että monta pientä kylää on syntynyt Hamadanin ympärille. Ne ovat kaikki laajojen puutarhojen ympäröimät. K:lo puoli 8 ratsastimme me sisään mainittuun kaupunkiin ja suuntasimme ensinnä matkamme amerikkalaisten lähetyssaarnaajien talolle, mutta kun he sattuivat olemaan Teheranissa, jatkoimme me karavaaniseraijiin, johon minä kotiuduin ja nukuin kuusi tuntia. Jälkeen puolenpäivän lähdin minä erään karavaaniseraijin tallimiehen seurassa katselemaan laajaa ja verrattain siistiä Hamadania. Näkemistä ansaitsevin paikka on epäilemättä Esterin luultu hauta kupooleineen, jonka luo monet juutalaiset vuosittain tekevät pyhiinvaelluksen. Sen jälkeen menimme me Ekbatanan raunioille, jotka sijaitsevat heti kaupungin ulkopuolella ja melkein yksinomaan ovat epäsäännöllisiä soraläjiä. Rauniot ovat aivan Elvendin juurella ja niitä ympäröi tiheät, rehevät viidakot.

Hamadan, jonka väestö nousee 15 à 20,000, sijaitsee puolikuunmuotoisena 3,300 metriä korkean Elvendin pohjoisella juurella ja sen ympärillä on joka puolella puutarhoja ja kyliä. Viljalti löytyy vettä, joka pieninä puroina juoksee kaupungin kaikkien osien läpi. Niiden yli käy siellä täällä pieniä siltoja, ja muutamin paikoin tapaa vesiputouksia, sillä maa on mäkistä. Talot ovat rakennetut polttamattomista tiilistä, jotka on yhteenliitetty oljensekaisella mullalla. Katot ovat laakeat, ja ne on tehty siten että ensin on asetettu harva kerros paksuja pyöreitä palkkeja; poikittain näiden päällä on tiheämpi kerros ohuita lautoja, niiden päällä kuivaa ruohoa ja kaislaa, sekä ylinnä oljensekaista multaa. Väestö on, persialaisia lukuunottamatta, turkkilaisia ja armeenialaisia. Turkinkieltä kuulee enimmän puhuttavan.

K:lo 8 illalla ratsastimme jälleen eteenpäin, mutta silloin oli meitä ainoastaan kolme miestä: postimies, minä ja eräs tjapar, sillä Hamadanin ja Teheranin välistä tietä pidetään niin turvallisena, että sotilassaatto ei ole välttämätön. Ihanin kuutamo valaisi aron, joka nyt jälleen astuu vuoriston sijaan ja tien, joka suorana viivana ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, Teherania kohden. Me ratsastimme viiden kylän lävitse, kunnes k:lo puoli 3 aamulla 19 p:nä kesäkuuta saavuimme ensimmäiselle asemalle, nimeltä Miladjirdt. Täällä viivyimme muutamia minuuttia ja jatkoimme sitten matkaa, kunnes edelleen kolmen tunnin ratsastuksen perästä pysähdyimme Sährähissä, jossa me kolmannen kerran saimme uudet hevoset, joilla lähdimme matkalle Märäcksharaba'an kello 9. Tie on mainio ja erittäin kaunis, ylt'ympäri, sekä lähellä että kaukana, näkee korkeita, siintäviä vuoria. Aro on ruohon peittämää, ja kylien läheisyydessä on laitumella tavattoman suuria laumoja vuohia ja rasvahäntäisiä lampaita. K:lo 12 kuljettiin leveän joen poikki, jonka vesi nyt hirveän kuumuuden vaikutuksesta suureksi osaksi oli kuivunut. Se vähä mitä oli jälellä oli vetäytynyt kokoon pieneksi ojaksi virranuoman keskelle. Kaunis uudesta rakennettu silta vei virran yli. Ali Ekbär — se oli postimiehen nimi — neuvoi minua tässä juomaan oikein tarpeekseni, sillä sen jälkeen emme tulisi löytämään raikasta vettä ennen kuin seuraavana päivänä. Heti virran toisella puolen sijaitsee sangen suuri Noveranin kylä. Sen ihana asema muistuttaa elävästi Jesdekastia, sillä molemmat kylät on rakennettu jyrkkien kukkuloitten rinteille.

Matkatoveriani Ali Ekbäriä en voi muuta kuin lämpimimmin suosittaa kunnollisena ja kohteliaana miehenä. Oliko hän sellainen luonnostaan vai oliko hän saanut Aga Hassanilta ankarat käytösohjeet kohtelemaan minua hyvin, en tiedä, mutta varmaa on, että hän oli huomaavaisin ja kunnollisin persialainen minkä minä olen oppinut tuntemaan. Ratsastuksen pitkinä ja väsyttävinä hetkinä kertoi hän pieniä seikkailuita, joita hän oli elänyt sinä kolmikymmenvuotisena aikana, jonka hän oli palvellut postinkuljettajana Kirmanshahin ja Teheranin välillä; joka kylän kohdalla, jonka läpi me kuljimme, oli hänellä uusia juttuja kerrottavana. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, ja hänellä oli ominaisuus, joka Persiassa on sangen harvinainen, se nimittäin, että hän ei milloinkaan sanonut "anom sa'ab" — juomarahoja, herra!

Puolen tuntia levähdettyämme läksimme me Noveran'ista. Kuumuus oli nyt, kahden aikaan, tuskastuttavan painava, ja ainoastaan nopea kulkumme sai aikaan jonkunmoista ilmanvetoa. Idässä näkyi pari suurta kylää valkoisine huoneineen ja sypressipuistoineen. Minä en ajatellut, että se voisi olla kangastus, ennen kuin Ali Ekbär sanoi minulle sen. Tuntia myöhemmin aloin tuntea merkillistä hajua, joka teki hengittämisen vielä vaikeammaksi, kuin se jo oli kuumuuden tähden. Löyhkä tuli yhä vahvemmaksi, ja kun me vihdoin äkkäsimme "ruumiskaravaanin", johon kuului kymmenen muulia, selveni meille mistä haju lähti. Nimitys tuntuu omituiselta, mutta on kaikissa tapauksissa sattuva; ne ovat todellakin ruumiit, jotka tällä tavalla tekevät karavaanimatkoja. Ne persialaiset, joilla on varoja siihen, antavat näet haudata itsensä pyhään Kerbelan kaupunkiin, jossa Jesidit voittivat Alin puolustajat. Shiitit, joihin, niinkuin ennen on mainittu, persialaiset kuuluvat, asettavat nimittäin Alin itse Muhammedin yläpuolelle. Kaukaa itäisestä Persiasta, Samarkandista, Kivasta ja Bukarasta, vieläpä kaukaisemmistakin seuduista Keski-Aasiasta kuljetetaan sen vuoksi ylhäisten ruumiita Kerbelaan, jotta ne saisivat levätä marttyyri Imam Husseinin läheisyydessä. Ylösnousemisen päivänä saavat nämät hurskaat, jotka vielä kuolemankin jälkeen ovat tehneet pyhiinvaelluksen, seurata Iman Husseinia paratiisiin. Tämän muisto on persialaisille erittäin rakas, ja hänen marttyyrikuolemansa muistoksi pannaan toimeen, etenkin Muharrem kuukauden ensimmäisinä kymmenenä päivänä, jonkullaisia piinaleikkejä, n.s. "tazieh", joissa kaikki uskovaiset ovat saapuvilla ja jotka heidän silmistään pusertavat runsaita kyyneleitä.

Persiassa on ruumiitten kuljettaminen Kerbelaan erityisenä ammattina. Kuljettajat ottavat hyvän maksun, ja päästäkseen kulkemasta tuota pitkää matkaa yhden ainoan ruumiin tähden, ei karavaaninkuljettaja lähde liikkeelle ennen, kuin hän on onnistunut saamaan kokoon noin kaksi- tai kolmekymmentä. Ruumiit, jotka sen tähden usein saavat kuukausia odottaa toisiaan, ahdetaan pitkähköihin, kapeihin arkkuihin, tai kiedotaan lautojen puutteessa köysillä huopapeittoihin sekä lastataan kaksittain kunkin muulin selkään. Mahdotonta on mielessään kuvitella sitä hirveätä löyhkää, jota sellainen karavaani levittää ympärilleen. Jo ennen kuin näkee sen ja kuulee kellojen kilinän, tuntee hajun. Minä en voinut muuta kuin tuntea syvintä sääliä noita ihmisparkoja kohtaan, joiden piti saattaa kuolleita, ja eläimiä kohtaan, jotka vielä suuremmassa määrässä kuin ihmiset olivat löyhkälle alttiina. Miehet koettivat näet pysytelläitä kohtuullisen matkan päässä karavaanista ja kulkivat aina sillä puolella, jolta tuuli tuli, mutta vaikka heillä on suu ja nenä siteillä peitettynä, ovat he kasvoiltaan kumminkin harmaan kalpeat, laihat ja ryppyiset eivätkä kuulu jaksavan monta vuotta harjoittaa tätä omituista tavarankuljetusta. Karavaaniretki Kerbelaan onkin monelle heistä viimeinen matka, sillä kuljetettuaan kuolleitten veljiensä mätäneviä ruumiita satoja penikulmia erämaitten halki pyhään kaupunkiin, tapahtuu usein, että karavaanikuljettaja itse, uupuneena, riutuneena ja myrkytettynä, täydytään laskea pyhitetyn maan poveen. Mutta, sanoo Vámbéry, heidän silmissään, tai oikeammin nenässään, on hurskaitten pyhiinvaeltajain mätänevistä ruumiista lähtevä haju suloisinta taivaantuoksua. Ruumiskaravaanin hiljainen ja juhlallinen kulku erämaassa on kumminkin liikuttava näky. Miehet, joiden tuijottava katse on maahan kiinnitettynä, näyttävät tylsiltä ja välinpitämättömiltä; he eivät vaihda montaa sanaa, mutta kaikkien ajatukset ovat suunnattuina kaukaiseen päämaaliin. Kun he kohtaavat jonkun karavaanin, ei sen näkeminen tunnu saavan aikaan pienintäkään vaikututusta heidän vääntyneissä kasvonpiirteissään. He ovatkin suljetut kaikesta kanssakäymisestä elävien ihmisten kanssa: he eivät saa levätä karavaaniseraijissa, vaan täytyy heidän asettua etäälle kaikista ihmisasunnoista.

K:lo puoli 7 illalla vaihdoimme taas hevosia, ja k:lo 1 yöllä kesäkuun 20 päivää vastaan saavuimme me Saveh'in kylään, jossa on suuri tjaparshane. Täällä lepäsimme puolen tuntia, jonka jälkeen me nousimme matalalle vuorijonolle, joka kuljettiin päästä päähän. Tämä yö oli hirveän tuskallinen. Tuntui kuin joka jäseneni olisi ollut rikkimurskattu. Ali Ekbär rohkaisi minua sillä tiedolla, että yksi ja toinen eurooppalainen ennen oli seurannut häntä Kirmanshahista, mutta ettei yksikään ollut jaksanut Teheraniin saakka, vaan olivat pysähtyneet mikä minnekin lepäämään. Minä päätin kumminkin seurata häntä perille asti. Klo 8 saavuttiin viimeisen edelliselle pysäkille nimeltä Chanabad, josta taas lähdettiin k:lo 9. Tämän jälkeen on hevosten laukattava pisin taival, eli 8 farsash'ia (5,5 ruotsin penik.). Tie käy jotenkin tasaisen aron poikki, joka on ruohomättäitten peittämä. Ei kohtaa ainoatakaan elävää olentoa, ei näy mitään huoneita, ei mitään kyliä; seutu on aivan autio. Muutamat vanhojen linnoitusten rauniot olivat ainoat, jotka katkaisivat yksitoikkoisuuden. K:lo 4 tulimme Robat Kerim nimiseen kylään. Me riisuimme satulat hevostemme selästä ja seisoimme paraikaa odottaen uusia, kun tallimies tuli ja sanoi, että ne kolme, jotka olivat kotona, aivan äskettäin olivat palanneet Teheranista ja sen tähden täytyi niiden hengähtää vähäsen. Tämä oli minulle sangen tervetullut viivytys; minä heittäydyin tjaparshanen lattialle yrittääkseni levätä pari tuntia. Nukkuminen oli kumminkin mahdotonta, sillä siihen olin minä liian väsynyt ja ruhjoutunut. Tuokion kuluttua jatkoimme me taas matkaa kulkeaksemme sen taipaleen, joka vielä eroitti meidät Persian pääkaupungista. Pian alkoi hämärtää, taivas oli pilvessä, jonka vuoksi meillä ei ollut suurta iloa kuutamosta, mutta parin tunnin perästä hajaantuivat pilvet ja me saatoimme ratsastaa nopeammin. Matkamme kävi nyt kostean, ruohoisen aron poikki, jossa oli runsaasti pieniä jokia ja lampia kurnuttavine sammakoineen. Tämä seutu on sangen vaarallinen kulkea yön aikaan, sillä saattaa tapahtua, että hevonen vajoo mahaa myöten liejuiseen ojaan, ja silloin on sangen vaikeata saada sitä ylös jälleen. Se katkonainen ja varovainen ratsastustapa, jota tämän vuoksi täytyi noudattaa, piti minut valveilla, ja siihen tarvittiin todella pakottava syy, sillä tämä oli kolmas yö, jonka vietin satulassa, ja me olimme ratsastaneet yli viisikymmentä tuntia nukkumatta ja lepäämättä; muutamat harvat seisahdukset tuskin ansaitsevat mainitsemista. Mutta pian tulimme jälleen kuivalle ja hyvälle maalle ja ratsastimme silloin lyhyttä laukkaa, joka salli minun silloin tällöin vähäsen nukahtaa. Persialainen satula on nimittäin erittäin mukava ja siinä istuu varmasti, ja kun siihen on tottunut pitää sitä tarkoituksenmukaisempana kun eurooppalaista. Se on lujasta kamelinkankaasta, joka lepää puurungon päällä; se on korkea hevosen selästä lukien, sivuilta kokoonpainettu ja syvä, niin että se tarjoo ratsastajalle paljon parempaa tukea, kuin meikäläiset satulat. Jalustimet ovat niin leveät, että ne antavat tukea koko jalalle kantapäästä varpaisiin. Kaikki tämä tekee, että persialaisessa satulassa istuu kuin nojatuolissa. Vikansa on kuitenkin silläkin. Yksi sellainen on, että se pehmeytensä vuoksi ehdottomasti aikaansaa ratsastajassa ratsastushaavoja, jotka luonnollisesti kestävän ratsastuksen aikana aina pysyvät auki. Toinen epäkohta on se, että jos hevonen lankee, ratsastaja helposti voi taittaa jalkansa, sillä hän istuu niin lujasti satulassa että hän ei silmänräpäyksessä voi liukua pois siitä, ja vaikka tämä onnistuukin, on hänen vaikea vapautua noista kömpelöistä jalustimista. Neljä kertaa koko ratsastuksen aikana olin minä kaatunut hevosineni, kuitenkaan saamatta muuta kuin muutamia naarmuja. Kerran jouduin minä hevosen alle, jolloin jalkani likistyi sangon pahasti; toisen kerran lensin minä sen pään yli.

Lyhyt laukka salli minun, niinkuin sanottu, vaipua horroksiin, mutta kun minä tällä aikaa olin kadottanut sekä omani että postimiehen ratsastusruoskan, englantilais-intialaisen hatun ja vaipan, katsoin minä viisaimmaksi pysyä valveilla, jotten hukkaisi vielä useampia matkakapineita. Kun hattu putosi päästäni, heräsin minä onneksi ja löysin sen jonkun aikaa etsittyäni, ja myöskin vaippa löysi omistajansa, koska Ali Ekbär oli huomannut, kun se lipui hihnoista satulan takaa. Perille tultaessa Teheraniin, kun minä vielä luulin sen olevan poissa, antoi hän sen takaisin suurinta mielihyvää osoittava ilme kasvoissa.

Jota enemmän lähestyy pääkaupunkia, sitä asutummaksi huomaa seudun ja sitä lukuisammiksi puutarhat, ja lopuksi kuljetaan yhden kylän läpi toisensa perästä. Elburs'in kookkaitten jättiläisvuorien haahmot näkyvät selvästi pohjoisessa, ja Demavendin mahdottoman suuri lumivalkoinen huippu, persialaisten silmissä aina salaperäisen satuloiston ympäröimää, seisoo tuolla niin tyynenä ja majesteetillisena, kuin auringon ja leijonan maan korkeimman paikan sopiikin. Idässä kohoaa aamurusko kohoamistaan taivaalle, mutta aurinko ei ole vielä noussut ylös Kevir'in suola-aavikosta. Itäinen taivaanranta oli kumminkin kylläksi valaistu, jotta saattoi selvästi eroittaa Teheranin sypressit, poppelit ja kupoolit vaaleasta taustasta. Se oli ylen määrin suloinen tunne, joka minut valtasi, tietäissäni nyt olevani onnellisesti palannut pitkältä, vaaralliselta ja ponnistuksia kysyvältä matkalta, jonka tein yksin vento vieraitten kansojen keskuudessa; minä en voinutkaan pidättää itseäni helpotuksesta huoaten ja kiitollisuutta tuntien nostamasta hattuani, kun me k:lo 3 aamulla 21 p. kesäk. ratsastimme Teheranin lounaisesta kaupunginportista sisään. Sotamiehet tirkistelivät minuun hetkisen, mutta kun he näkivät, että minä olin postin seurassa, pääsin esteettömästi menemään. Meillä oli vielä puolen tuntia ratsastettava kaupungin katuja pitkin, jotka näin varhaisena aamuhetkenä näyttivät kaikkea muuta kuin miellyttäviltä. Katuojissa makasi dervishejä, raajarikkoja ja koiria nukkuen toinen toisensa vieressä; ja kokonainen lauma viimeksi mainituita ajoi meitä takaa hurjasti ulvoen. K:lo puoli 4 kolkutin tohtori Hybennetin portille, yksi sotamiehistä tuli ja avasi, me ratsastimme sisään pihalle, jossa minun satulani ja tavarani riisuttiin hevosen selästä. Ali Ekbär ja hänen toverinsa saivat maksunsa, Ja juomarahoiksi annoin kaikki mitä minulla oli jälellä Aga Hassanin lahjasta. Se ei kyllä ollut paljon, mutta me erosimme molemmin puolin tyytyväisinä ja ilmaisten ystävällisimpiä tunteita; me kiitimme toisiamme hyvästä toveruudesta, joka oli lujentunut 45 Ruotsin peninkulman pituisella ratsastusmatkalla.

Hetken perästä tuli tohtori Hybennet ulos ja lausui minut tervetulleeksi. Hän ällistyi, kun hän näki minut, sillä hän sanoi, että minä olin surkeasti laihtunut ja tullut tummanruskeaksi niinkuin hindu. Ja millaisessa tilassa minä olinkaan ajanut sisään suureen Teheranin keisarikaupunkiin! Minä olin niin rikkirevitty, repaleinen ja likainen, että viheliäisin dervishi jollakulla kaupungin syrjäkadulla olisi ollut ylpeä saadessaan lukea minut ystäviensä ja veljiensä joukkoon. Satula oli niin kurjassa kunnossa, että palaset töin tuskin pysyivät koossa, housuista ei ollut paljon enempää kuin puolet jäljellä, ennen valkea hattu oli muuttunut väriltään juhlallisen tummaksi, saappaat, joita ei ollut harjattu sen jälkeen kuin me lähdimme Bagdadista, olivat rikki hankautuneet sisäsivulta ja lian ja tomun peittämät — ja mikä kurja frengi olikaan ratsastaja itse! Vieläpä persialaisetkin nauroivat hänelle. Minä en ollut saanut tilaisuutta pestä itseäni sen jälkeen kun lähdimme Hamadanista, kädet olivat veriset ja jalat polvien alapuolelta tulipunaiset ja suoraan sanoen nyljetyt sekä kirvelivät aivan kuin tuhat nuppineulaa olisi ollut niihin pistettynä. Viisikymmentä viisi tuntia melkein yhtä mittaa ratsastettuani yhdeksällä eri hevosella, nukkumatta ja nauttimatta muuta ravintoa kuin pari lasia teetä ja neljä munaa, olin minä niin uupunut ja jalkani niin kankeat, että ainoastaan vaivoin jaksoin kävellä eurooppalaiseen kylpyyn, jossa minä läpikävin perinpohjaisen puhdistuksen. Oli suloista sen jälkeen pukea puhtaat vaatteet yllensä ja saada pehmeässä vuoteessaan nukkua herkeämättä kaksitoista tuntia.

Tohtori Hybennetin talon edustalla oleva pieni puutarha oli nyt vallan toisessa puvussa, kuin silloin kun jätin sen kaksi kuukautta sitten. Orjantappurat olivat täydessä kukassa, syreenit tuoksuivat riippuvine terttuineen ja puutarhan keskellä oleva lehtokuja oli saanut tuuhean lehtiverhon, joka muodosti tien yli auringon säteitä vastaan läpäisemättömän holvin. Itse rakennuksessa oli myös tapahtunut muutoksia: se oli valkeaksi rapattu ja korjattu, ja neljä patsasta kannatti nyt balkongia.

Tattarilaisesta matkatoveristani Baki Khanov'ista sain minä tohtori Hybennetiltä kuulla, että hän oli viipynyt viisitoista päivää kovaa kuumetta sairastaen ja voimatta nousta sängystä. Hän oli kumminkin saanut hyvää hoitoa, sillä paitsi tohtori Hybennetiä hoiti häntä myös t:ri Tholozan. Eräänä aamuna, kun Hybennetin piti antaa hänelle tavanmukaisia lääkkeitä, ei häntä ollut huoneessa; myös hänen tavaransa olivat poissa. Portilla olevat sotamiehet kertoivat, että hän varhain päivän koittaessa oli lähtenyt sieltä tattarilainen laukku olkapäällä. Sittemmin, palattuani Bakuun, kuulin minä häneltä itseltä, että hänet oli vallannut niin kova koti-ikävä, että hän ei ollut odottanut parantumistaan, vaan suin päin rientänyt kotia kohden Resht'in kautta, samaa tietä kuin olimme tulleet. Paljon iloa ei siis niin naudoin hänellä ollut matkastamme, josta hän oli niin paljon toivonut.

Kokonaista seitsemäntoista päivää viivyin minä Teheranissa oikein levätäkseni ja asuin koko ajan edelleen t:ri Hybennetin vieraanvaraisessa kodissa. Hänen miellyttävässä seurassaan kului nopeasti moni hauska ilta, ja joka päivä oli meillä joku uusi työ, joku uusi retki tehtävänä. Nämä jälkimmäiset tarkoittivat etenkin Zergandéh'in ja Gulahek'in kyliä. Nämä ovat siitä merkilliset, että edellinen on venäläistä, jälkimmäinen englantilaista omaisuutta. Zergandéh'issa asuvat useimmat eurooppalaiset neljänä kesäkuukautena; Gulahek'issa koko englantilainen siirtokunta. Kylät on pyynnöstä luovutettu mainituille kansoille. Sen persialaisen tai eurooppalaisen, joka tahtoo muuttaa jompaankumpaan niistä, täytyy ensinnä pyytää lupa asianomaisilta ministereiltä. Kun kylien persialaisilla asukkailla on joku riita välillään, kääntyvät he ministerin puoleen, joka on kylän korkein hallitusmies ja tuomari. Sitä vastoin on tällä oikeus käyttää kylien asukkaita määrättyihin töihin, niinkuin teitten laittamiseen tai huoneitten rakentamiseen y.m. Persialaisesta hallituksesta sen sijaan ovat he aivan riippumattomat eikä heitä voida alistaa persialaisen rikoslain määräysten alle. Zergandéh ja Gulahek eivät muuten ole suuret, mutta kauniit ja terveelliset paikat, sijaiten Elbursin juurella. Kesällä ovat ne todellinen paratiisi, sillä tuuheat metsiköt, joiden ympäröimiä ne ovat, estävät polttavat auringon säteet pääsemästä läpi.

Eräänä päivänä olimme me kutsutut vieraisille Dshenger Khanin entisen ylitykistönpäällikön luo. Virassa ollessaan lienee tämä ylimys elänyt aivan kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen, ja oikein tuhlaamalla tuhlannut arsenaalin varoja. Tykistökartanolla valmistetaan paitsi aseita myös portteja, säleaitoja, huonekaluja ja muuta sellaista raudasta, ja anteliaalla kädellä oli Dshenger Khan lahjoittanut eurooppalaisille lähetystöille tällaisia esineitä. Ennen oli hän sangen rikas mies, mutta nyt virkaheitto ja köyhä. Hänen palatsinsa oli kuitenkin suuremmoinen, mutta rappiolle joutunut ja hoidon puutteessa.

Eräänä toisena päivänä kävimme me, shaahin omasta käskystä, katsomassa hänen huvilinnaansa Niaveran'ia, jossa hän asuu pari viikkoa joka kesä, ennen kuin hän lähtee suurelle matkalleen Elbursille. Palvelusväki asuu teltoissa ympärillä. Siihen aikaan kun minä kävin Niaveranissa, oli siellä sangen vilkasta, sillä Teheranin persialaisia asukkaita muuttaa sinne tuhansittain, kun kuumat päivät tulevat. Siellä on kokonainen telttakaupunki. Huvilinnaan, joka on puolentoista penikulmaa pohjoiseen päin Teheranista, vie erinomainen lehtokujan varjostama ajotie. Tämä tie on vilkasliikkeinen, ja täällä tapaa monta eurooppalaista hienoissa ajopeleissä. Heti tien itäpuolella sijaitsee komea Kasr-i-Kadjar, eli kadjarien linna, jossa shaahi myös joka kevät viettää jonkun viikon.

Ennen kuin jätämme Persian pääkaupungin ja lähdemme kulkemaan sitä taivalta, joka vielä eroittaa meidät Kaspian merestä, tahdon minä tähän liittää lyhytpiirteisen kuvauksen persialaisista, heidän elämästään, oloistaan ja tavoistaan, heidän elinkeinoistaan, toimistaan ja kielestään, sekä lopuksi yhtä lyhyen maantieteellisen yleiskatsauksen heidän maastaan, sen luonnollisista eduista, tuotteista ja kauppasuhteista.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.[46]

Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.

"Pahan katseen" eli näkymättömän hengen rangaistuksen pelko, on uskonnollinen etuluulo, joka Persiassa näyttelee tärkeää ja turmiollista osaa. Tuhansissa eri tilaisuuksissa voi huomata tämän vaikutuksen iraanilaisten elämässä. Avioliitossa, lapsen syntyessä, taudeissa ja hautajaisissa, kaikkialla täytyy olla varuillaan pahaa katsetta vastaan. Eräät viikon päivät ovat sopimattomat kauppojen tekemiseen, toiset matkalle lähtemiseen, toiset taas matkalta palaamiseen. Eräs Ispahanissa asuva saksalainen kauppias kertoi minulle, että hän kerran oli joutunut pahimpaan pulaan sentähden, että hän sopiessaan eräästä kaupasta muutaman persialainen kanssa oli sattunut aivastamaan kaksi kertaa. Toisen aivastuksen jälkeen oli persialainen katsellut häntä suuresti hämmästyneenä, ja kun kolmas jäi tulematta, oli hän aivan yksinkertaisesti selittänyt, että asian ratkaiseminen nykyisissä olosuhteissa muka oli mahdotonta. Hän pelkäsi pahaa katsetta. Myöskin lukua kolmetoista kohtaan on persialaisilla, niinkuin niin monella muulla kansalla, aivan erityinen kammo. Kun pyytää persialaista laskemaan kahteenkymmeneen, hyppää hän mielellään kolmentoista yli ja sanoo sen sijaan kaksitoista, kaksitoista ynnä yksi, neljätoista j.n.e.

Mutta pahalla katseella on myös muita seurauksia, paljon vahingollisempia kuin tässä esimerkiksi mainitut, ja niiden joukkoon saattanee lukea sen että Persiassa ei ole minkäänlaista tilastoa eikä väenlaskua. Riippuu näet epäilemättä paljaasta uskonnollisesta harhaluulosta että tähän maahan ei milloinkaan ole perustettu tilastollista virastoa. Lapsellinen tietämättömyys on vallalla itse Teheranin asukasluvusta. Ei tiedetä onko siellä sata- vai kaksisataatuhatta ihmistä. Vieläpä, jos kysyy persialaiselta, vastaa hän usein, että Lontoo tai Pietari ovat mitättömiä Teheranin rinnalla, tai myös että Teheranissa on niin paljon asukkaita, että on aivan mahdotonta laskea niitä. Tullin avulla tiedetään kyllä kuinka paljon teuraskarjaa, viljaa ja hedelmiä joka päivä tuodaan kaupunkiin, mutta ne johtopäätökset, jotka tämän nojalla voidaan tehdä asukasluvun suuruuteen nähden, ovat luonnollisesti perin horjuvia.

Samoin on laita koko valtakunnan väkiluvun. Myös tässä kohden ovat tiedot sangen epävarmoja. Venäläiset arvioivat väkiluvun seitsemäksi ja puoleksi miljoonaksi; persialaiset itse kymmeneksi. Yhdeksän miljoonaa lienee lähinnä totuutta. Näistä on kumminkin ainoastaan kolme miljoonaa oikeita persialaisia, muut kuuluvat toisiin kansanheimoihin, jotka osaksi ovat myöhempinä aikoina vaeltaneet naapurimaista, osaksi ovat jäännöksiä muinoin mahtavista kansakunnista. Kaksi miljoonaa on paimentolaisia.

Ennenkuin ryhdymme lähemmin tekemään selkoa varsinaisista persialaisista, tahdomme ensin luoda lyhyen katsauksen vieraisiin kansakuntiin, jotka ovat maahan sijoittuneet. Tässä katsauksessa lähdemme me valtakunnan pohjoisista maakunnista, sen jälkeen seuraavat läntiset, eteläiset ja itäiset rajaseudut ja viimeiseksi puhumme paimentolaisista. Tämän ohella neuvomme tarkastamaan karttaa.

Valtakunnan luoteisimmassa maakunnassa, Aderbeidshanissa, asuu melkein yksinomaan turkkilaistattarilaisia heimoja. Näitä asuu edelleen Transkaukaasiassa ja myös, vaikka hajanaisissa joukoissa ja heimoissa, Irakissa. Kulkiessani Elbursin yli tapasin usein kyliä, joiden väestö oli yksinomaan turkkilainen. Nämät turkkilaiset kansat ovat suurimmaksi osaksi jäännöksiä niistä puolivilleistä laumoista, jotka Dshengis Khanin ja Timur Lenkin johdolla samosivat hävittäen Iranin halki valloitusretkellään länsimaita kohden. Ne jakautuvat useampiin heimoihin, joista suurimmat ovat Kadarit ja afsharit. Kadjarien heimo on tärkeä sen kautta, että nykyinen hallitsijasuku kuuluu siihen. Se oli kadjariheimon khaani Shaahi Aga Muhammed, joka sata vuotta takaperin anasti Persian hallitusistuimen. Hän tuhosi silloin monta vaarallista kilpailijaa, suoriutui voittajana taistelusta, kukisti levottomat ainekset ja saattoi rauhan vastahankkimaansa valtakuntaan muuten rauhattomana aikana. Sotapäällikkönä ja valtiomiehenä etsii hän vertaistaan Persian uudemmassa historiassa, mutta samalla oli hän julma ja tunnoton hirmuvaltias. Kerrotaan että hän Kirmanin valloituksen jälkeen antoi tuoda luoksensa vadissa useampien tuhansien asukasten silmät. Nasr-ed-Din Shaahi on neljäs hallitsija kadjarilaisesta hallitsijasuvusta.

Afsharit, suurin Persian turkkilaisista heimoista ansaitsevat mainitsemista sen vuoksi, että heidän keskuudessaan syntyi Nadir Shaahi, joka on uudemman ajan suurimpia valloittajia.

Ardebilin ja Savelanin ympärillä olevassa seudussa itäisessä Aderbeidshanissa asuu Shah-söven niminen urhoollinen ja ylpeä heimo, jonka keskuudesta shaahi ottaa henkivartiansa, sata guhlamia. Hamadanin ja Shirazin ympärillä asuu samoin turkkilaistattarilaisia heimoja. Yksityisiä turkkilaisia perheitä tapaa vihdoin vähän siellä täällä maan sisäosissa.

Erotukseksi persialaisista ovat maahan muuttaneet turkkilaiset luonteeltaan miehekkäämpiä, rohkeampia ja päättäväisempiä. He pitävät persialaisia kurjina pelkureina ja kykenemättöminä, mutta ovat kumminkin omistaneet monta persialaista tapaa ja pitämystä, katsantokantaa ja uskonnollista ennakkoluuloa. Suhteessaan hallitukseen ovat he täydellisesti yhdenarvoiset persialaisten kanssa, mutta sivistyksensä ja älyn lahjojen puolesta ovat he näistä paljon jälessä. Tavoiltaan ovat he kömpelömpiä kuin persialaiset, mutta myös vähemmän viekkaita ja asioita punnitsevia. Persialainen voi helposti viekkaudella riistää turkkilaiselta hänen omaisuutensa, mutta turkkilainen puolestaan saattaa ilman mitään omantunnon vaivoja väkivallalla ja verenvuodatuksella vaatia takaisin menetetyn. Ruumiinmuodolta on turkkilainen kookkaampi, voimakkaampi ja karkeampirakenteinen kuin persialainen, ja hänen kasvoissaan ei ole tuota kaunista iraanilaista soikeata muotoa; poskipäät ovat ulkonevat, leuka iso ja voimakas, huulet lihakkaat, silmät pienenpuoleiset eivätkä kulmakarvat ole kaarevat eivätkä yhteenkasvaneet nenän yli.

Vähässä Aasiassa asuvien heimolaistensa kanssa on heillä uskonnollisessa suhteessa kireä väli. Niinkuin persialaiset ovat he näet shiittejä, jota vastoin osmanit ovat sunniitteja. Heidän kielensä on kovempaa kuin hieno ja pehmeä osmanliskieli. Melkein kaikki Iraanin turkkilaiset puhuvat tosin persiaa, mutta harvoin oikealla korolla. Edellisen shaahin hallituksen aikana oli turkkilaistattarin kieli hovikielenä, ja myös Nasr-ed-Din on saanut kasvatuksensa tällä kielellä, mutta välttää nykyään sen käyttämistä julkisissa tilaisuuksissa. Nyt on nimittäin persia hovin ja divaanin eli valtioneuvoston kieli. Koska turkkilaiset ovat hyviä ratsastajia ja sotamiehiä, pestataan Persian sotaväki suureksi osaksi heidän joukostaan. Erittäinkin koskee tämä ratsuväkeä. Komentokielenä onkin turkki.

Aderbeidshanissa on myös muita kansoja kuin äsken mainitut. Maakunnan pohjois- ja länsiosissa asuu nimittäin armeenialaisia. Tabriksessa, Teheranissa ja Kaspian meren rantakaupungeissa harjoittavat armeenialaiset kauppiaat tuottavaa kauppaa. Kauppamiehen ammattiin on heillä synnynnäinen taipumus, ja sangen sattuvasti sanotaan, että vaaditaan kymmenen juutalaista pettämään yhtä armeenialaista, mutta kymmenen armeenialaista pettämään yhtä kreikkalaista. Ispahanin esikaupungin Djulfan väestö on, niinkuin ennen on mainittu, yksinomaan armeenialainen. Shirazissa ja Bushirissa asuu myös muutamia armeenialaisia perheitä. Ylimalkaan voi sanoa, että armeenialaisilla Persiassa ei ole kadehdittavat olot. Persialaiset pitävät heitä saastaisina eivätkä mielellään tahdo olla heidän kanssaan missään tekemisissä. He elävät niinkuin mainittiin kaupalla sekä viinin ja aarakin valmistuksella. Koska tämä elinkeino on laillisesti kielletty Persiassa, täytyy sitä harjoittaa salassa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Usein ovatkin armeenialaiset kuvernöörien mielivallan alaisia. Nykyään muuttavat he mielellään maasta, ja harvat ovat ne perheet, joilla ei ole jotakuta sukulaista Intiassa tai Venäjällä. Naimisliitot persialaisten ja armeenialaisten välillä eivät suinkaan ole tavattomia. Persialainen perimuoto (tyyppi) sulattaa helposti itseensä tummempaa armeenialaista tyyppiä. Armeenialaiset naiset ovat erinomaisen kauniita ja miellyttäviä. Heidän vartalonsa on kaunismuotoinen, heidän ihonsa valkoinen, silmät ja hiukset mustat. Kristittyjä ollen eivät he kotimaassaan kanna huntua, mutta, sen sijaan pientä ympyriäistä päähinettä, joka on kullalla ja hopealla kirjailtu, ja josta riippuu alas pään sivuille läpinäkyvä harso. Niin pian kuin he sitä vastoin ovat tottuneet Persian ilmanalaan, noudattavat he maan tapaa ja pukeutuvat huntuun. Kun kumminkin on sula mahdottomuus saada sanaa persialaiselta naiselta, ovat armeenialaisnaiset vieraitakin kohtaan avomieliset ja kohteliaat; usein osaavat he lausua ajatuksensa ranskaksi.

Urumia ja Van järvien välillä asuu kolmekymmentätuhatta nestoriolaista eli kaldealaista. Heidän kielensä on hyvin vanhan kaldean kielen kaltaista, ja he tunnustavat vanhan patriarkka Nestoriuksen oppia. He saavat usein kestää naapuriensa kurdilaisten hyökkäyksiä ja hävityksiä. Heidän keskuudessaan on ameriikkalaisen lähetystoimen suurin vaikutusalue.

Läntisessä ja eteläisessä Aderbeidshanissa, Ardilanissa ja Lunstaniasa, sekä pienellä alueella pohjoispuolella Meshediä Khorasanin maakunnassa asuu kurdilaisia. Heidän päämiehensä eli kuvernöörinsä nimi on vali ja hänet nimittää virkaansa shaahi. Heidän pääkaupunkinsa on Sähnä Ardilanin maakunnassa. Kurdilaiset ovat kansatieteellinen arvoitus; heidän sukuperänsä on satujen hämärään verhottu. He puhuvat omaa kieltään, joka kuulunee iraanilaiseen kieliryhmään, samoinkuin heidän nimensäkin, kurdit, on persialainen sana, joka merkitsee väkevää eli mahtavaa. Kreikkalaiset kirjailijat kutsuivat heitä kardukeiksi, ja heidän maansa kautta kulki Ksenofon kymmenen tuhannen miehensä kanssa. He ovat kaunista ja hyvinmuodostunutta ihmisrotua, he ovat korkeakasvuisia ja heillä on voimakkaat piirteet. Kenä on kaareva, suu iso, silmäripset pitkät ja iho usein vaalea. He värjäävät mielellään hiuksensa ja partansa punaiseksi. Luonteeltaan he ovat vapautta rakastavia, rohkeita, urhoollisia ja saaliinhimoisia. Yhteiskunnallisessa suhteessa voidaan he jakaa kahteen toisistaan jyrkästi erotettuun luokkaan, nimittäin "assiretas" eli aateliset ja "goran" eli maalaisväestö. Edelliset ovat sotilaita, jota vastoin jälkimäiset viljelevät maata ja ovat jonkullaisessa orjansuhteessa edellisiin. Goran ei milloinkaan voi päästä sotamieheksi, vaan hänen täytyy nöyrästi totella herraansa ja isäntäänsä, kun sitä vastoin assiretas katsovat itselleen alentavaksi olla missään tekemisissä maanviljelyksen kanssa.

Kurdilaiset elävät pääasiallisesti rosvoamisella ja ulottavat ryöstöretkensä kauvas Persian, Arabian ja Mesopotamian sisäosiin. He ratsastavat erittäin hyvin ja heidän pukunsa ovat väririkkaat: korkea turbaani tai lammasnahkalakki, kirjavat alusvaatteet, nahkaviitta heitettynä olkapäille, useita kertoja vyötäisten ympäri kiedottu vyö, johon on pistettynä kokonainen asevarasto pistooleja, puukkoja ja tikareita. Olkapäällä on heillä pienempi pyssy, pitkä bambuvartinen keihäs ja kilpi.

Kurdilaiset naiset eivät ole kauniita, mutta lujarakenteisia ja hyvin toimeliaita. He eivät arkaile miehen rinnalla ase kädessä ottaa osaa taisteluun, ja tämä tulee usein kysymykseen, sillä ne eri heimot, joihin kansa jakautuu, ovat alituisessa sodassa keskenään. He käyvät hunnuttomina, ovat vapaampia ja itsenäisempiä kuin persialaiset naiset, mutta heillä on myös raskaampi työ ja huonommat olot.

Arabistanissa ja pitkin Persian lahden rannikkoa asuu arabialaisia. Osaksi polveutuvat he suuren valloituksen ajoilta, osaksi ovat he meidän päivinämme muuttaneet Nedshdistä ja Omanista ja ottaneet asuinsijansa Persian rantakaupungeissa ja Karun virran varsilla. Persian sydänmaissa elää arabialaisia kauppiaita ja paimentolaisheimoja, jotka aikojen kuluessa ovat kokonaan kadottaneet arabialaisen kansallisuutensa, omistaneet persialaiset tavat ja pitämykset ja sulaneet yhteen iraanilaisen tyypin kanssa.

Valtakunnan kaakkoisosassa, Kirmanissa, Mekranissa ja riippumattomassa Balutshistanissa tapaamme balutsheja, jotka myös kuuluvat arjalaiseen kansaluokkaan, ovat uskonnoltaan muhamettilaisia ja samoinkuin kurdilaiset sunniitteja. Samoinkuin nämä elävät balutshitkin eri heimoissa, jotka viettävät kuljeksivaa, riippumatonta rosvoelämää.

Afganistanin rajalla, itäisessä Khorasanissa, asuu harvalukuinen joukko afganeja. He ovat kiihkoisia sunniitteja ja muodostavat balutshien tavoin klaaneja eli heimoja, jotka keskenään kiistelevät ylivallasta. Suurimmat heimot Afganistanissa ovat sadusais ja barusais. Nykyinen emiiri Abdurrahman kuuluu edelliseen. Yhtämittaisten levottomuuksien kestäessä, jotka myöhempinä aikoina ovat tärisyttäneet Afganistania, on monta jalosukuista paennut maasta etsiäkseen shaahin hovista turvaa, jota myös on annettu heille. Komeata on nähdä afganilaisen ylimyksen seurueineen ratsastavan pitkin Teheranin katuja. He ovat kookkaat ja arvokkaan näköiset, istuvat uljaasti hevosen selässä, käärittynä pään ympäri on heillä turbaani, josta pieni nippu somasti riippuu olkapäälle, vyössä kannetaan aseet, joiden joukossa huomataan käyrä sapeli. He elävät shaahin armoleivästä, ovat juonikkaita ja heitä kutsutaan pilalla valtiovaraston rotiksi.

Persian ja Afganistanin välit eivät aina ole olleet parhaimmat. Vielä muistavat persialaiset kauhulla sitä päivää viime vuosisadan alussa, jona Mahmud Afgani suuri sotajoukko muassaan hyökkäsi maahan, valloitti Ispahanin ja ryösti sen perin pohjin. Moni loistorakennus revittiin silloin maahan, moni äärettömän kallis taideteos hävitettiin tai joutui voittajan saaliiksi. Ispahanin asukkaat ja Persian suurimmat taiteilijat teurastettiin tai raastettiin vankeuteen. Mahmud Afganin karkoitti urhoollinen Fadir Shaahi.

Pohjoisessa Khorasanissa, Atrekin, Gjurgenin ja Ala Daghin ympärillä, asuu Jomud, Goklan ja Tekke heimoihin kuuluvia turkmeeneja noin 20,000 perhekuntaa. He ovat rohkeata ja voimakasta ratsastajakansaa, elävät karjanhoidolla ja maanviljelyksellä, asuvat suurissa, mustissa telteissä, joita nimitetään kibitkoiksi. Karjalaumoineen vaeltavat he laitumelta laitumelle. Heillä on vahva ruumiinrakennus, kellahtava iho, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, pienet, vähän viistot tihrusilmät sekä harva parrankasvu ylähuulessa ja leuassa. Nimeksi ovat he shaahin alamaisia, mutta se lisä, minkä he suorittavat valtion rahastoon, on sangen vähäarvoinen. Ennen venäläistä valloitusta elivät he pääasiallisesti orjakaupasta. Järjestettyinä joukkoina tunkeutuivat he persialaisiin kyliin, ryöstivät niin monta asukasta kuin he voivat kuljettaa mukanaan, sitoivat heidät hevosten selkään ja kuljettivat nuo niin onnettomat orjamarkkinoille Khivaan ja Bukharaan. Vuosisatoja oli tätä orjakauppaa harjoitettu ja siinä määrässä, että vielä huomaa selviä jälkiä iraanilaisesta rodusta mainittujen kaupunkien asukkaissa. Persialaiset olivat liian pelkureita ja liian heikkoja puolustamaan itseään ja joutuivat niin muodoin helposti tunnottomien turkmeenien saaliiksi. Jo Firdusi mainitsee turaanilaiset Iraanin vaarallisimmiksi ja voimakkaimmiksi vihollisiksi. Sitten kun venäläiset ovat kukistaneet turkmeenit ja valloittaneet heidän maansa, on tämä orjakauppa, lakannut, ja orjamarkkinapaikat ovat nyt tyhjinä. Kun venäläiset sotilaat ottivat valtaansa Grök-tepen ja teurastivat sen asukkaat, ikään tai sukupuoleen katsomatta, vapautettiin noin 25,000 persialaista orjaa, jotka venäläisen sotilassaaton seuraamina vietiin takaisin maahansa.

Juutalaisia on Persiassa ainoastaan pari tuhatta. Heidän tärkeimmät olopaikkansa ovat Shiraz, Ispahan, Kashan, Teheran, Hamadan ja Barferush. Sorrettuina ja kurjina elävät he täällä surullista elämää. Sivistynyt luokka puhuu hebreaa, samalla kun huono, sekoitettu persia on alempien kielenä. Ammatiltaan ovat he enimmiten juveliseppiä ja lasinhiojia, mutta elävät myös viinin, paloviinan ja apteekkitavaroiden valmistamisella. Muutamat ovat taitavia lääkäreitä. Heidän ainoa pyhiinvaelluspaikkansa Persiassa on Esterin ja Mordekain hauta Hamadanissa. Sinne vaeltaa vuosittain monta juutalaista, ja kaupungin ulkopuolella näyttävät he vielä sitä kumpua, jolla kuningas Ahasveruksen teltti muka on seisonut.

Persiassa asuu myös vähäiset määrät mustalaisia, neekereitä, berberejä ja hindustanilaisia dervishejä. Lopuksi mainittakoon myös eurooppalainen siirtokunta, joka korkeintaan nousee neljäänsataan henkeen. Näistä asuu noin kolmesataa Teheranissa. He ovat osaksi eri konsuli- ja lähettiläsvirastojen jäseniä (Venäjän, Englannin, Ranskan, Turkin, Itävallan, Saksan ja Ameriikan), osaksi ovat he upseereina armeijassa, kauppamiehinä tai englantilaisen sähkölennätinlaitoksen virkamiehinä.

Persiassa on, niinkuin jo on mainittu, noin kaksi miljoonaa paimentolaisia. Kolmas osa näistä on turkkilaista alkuperää ja asuu enimmiten maan pohjoisosissa. Suurimmat heimot ovat kadjarien heimo ja, etelässä, kashkaiheimo. Jokaisen paimentolaisheimon (il) etunenässä on heimonvanhin (ilkhani), jolla on suurempi valta alamaistensa yli kuin itse shaahilla. Hänen virkansa on perheessä perinnöllinen, kuitenkin niin, että vanhin miehisistä perheenjäsenistä pääsee ilkhaniksi, kun edellinen kuolee. Jokaisen uuden ilkhanin asettaa shaahi virkaansa lähettämällä hänelle kunniapuvun. Paimentolaisten suhde hallitukseen on sangen höllä. Valtakunnan pohjoisissa maakunnissa, erittäinkin pääkaupungin ympärillä olevassa seudussa, jossa hallitus pitää heitä silmällä, on se vallan toisellainen kuin Etelä-Persiassa. Täällä täytyy heidän näet valtiolle maksaa määrätty kuukautinen vero joka eläimestä ja sitä paitsi asettaa määrätty luku asestettuja ratsumiehiä, joiden katselmuksen shaahi pitää. Etelä-Persiassa on toisin. Paimentolaisheimot tässä osassa maata ovat sekä kylliksi suuret ja vahvat ylläpitääkseen itsenäisyyttään että sitä paitsi ylpeät, hurjat ja vapautta rakastavat. Heilläkin on tosin lain mukaan määrättyjä velvollisuuksia hallitusta kohtaan, mutta nämä laiminlyödään tavallisesti. Kumminkin tapahtuu usein, että jonkun maakunnan kuvernööri kukistaa alueellaan asuvat kapinalliset paimentolaisheimot.

Syyt paimentolaiselämään ovat helposti löydettävissä. Ennen muinoin, valtakunnan loistoaikoina, oli väestö luultavasti paljon lukuisampi kuin nyt ja nousi kenties viiteenkymmeneen miljoonaan; muistettakoon vain niitä silmänkantamattomia sotalaumoja, jotka Kserkses ja Dareio veivät Kreikkaa vastaan. Viljelyskelpoista maata ja metsiä hoidettiin silloin vallan toisella tavalla: säännöllinen kastelemisjärjestelmä loihti maasta rikkaita satoja. Mutta valtakunta joutui rappiolle, vieraat valloittajat tunkeutuivat maahan, hävittivät sitä ja teloittivat väestöä. Metsät jäivät hoitoa vaille ja vähentyivät, kanavat saivat hävitä, ja ilmasto muuttui vuosisatojen vieriessä kuivemmaksi ja luonto karummaksi. Arabialaiset tunkeutuivat maahan ja heidän mukanaan Muhammedin oppi; Zoroasterin uskonto, joka oli soveliaampi paikoillaan pysyvää elämää varten, joutui sitä vastoin häviölle. Muukalaiset jäivät suurissa joukoissa valloitettuun maahan ja jatkoivat siellä paimentolaiselämää, johon olivat lapsuudesta tottuneet. Sitten tulivat Dshengis Khan ja Timur äärettömine laumoineen, jotka myös olivat paimentolaisia ja jäivät niiksi.

Toinen syy paimentolaiselämään on rajattomassa tyrannivallassa, joka tekee, ettei yksikään kansalainen ole varma hengestään ja omaisuudestaan. Paimentolaisilla on tässä suhteessa paljon paremmat olot kuin kaupunkilaisilla, jotka tämän huomatessaan yhä suuremmissa määrissä jättävät kaupungit etsien vapaassa ja riippumattomassa kulkurielämässä turvaa despootillista esivaltaa vastaan.

Talvella elävät paimentolaiset alankomailla asuen pienissä multamökeissä, mutta kesällä muuttavat he karjoineen ylängöille. Jokaisella heimolla on määrätyt laitumensa, jotka vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Heimon jäsenet asuvat kesäaikaan suurissa mustissa teltoissa, jotka ovat järjestetyt ilkhanin valkean teltin ympärille. Miehet ratsastavat ulos koiriensa seuraamina vartioimaan karjalaumoja, samalla kun naiset lypsävät eläimet, kutovat mattoja tai hoitavat taloutta teltassa. Paimentolaiset ovat luonteeltaan kopeita, halveksivat valhetta ja varkautta ja pitävät niin suuressa arvossa sukuperäänsä, etteivät he milloinkaan mene naimisiin vieraaseen heimoon kuuluvien kanssa. He elävät yksiavioisuudessa, naiset käyvät hunnuttomina, mutta heiltä puuttuu kaikki ne paheet, jotka ovat esim. mustalaisnaisten tunnusmerkkinä; he ovat rehellisiä ja toimellisia. Niinkuin miehet ovat he iholtaan kuparinruskeita, ja nuorina sangen kauniita, mutta akkoina käyvät he hirveän ryppyisiksi ja näyttävät silloin pikemmin muumioilta kuin ihmisolennoilta. He pukeutuvat heleihin väreihin, päässä ja kaulassa kalisee kulta- ja hopealevyjä; nenä- ja korvarusto ovat usein renkaitten lävistämät. Paimentolaiset ovat uskonnoltaan muhamettilaisia, mutta samalla kertaa ylenmäärin taikauskoisia ja tietämättömiä. Käsitöissä ovat he usein sangen taitavia, etenkin mattojen, liinojen ja muiden kutomatöitten valmistamisessa. Heidän pääelinkeinonsa on karjanhoito; heidän karjanansa ovat lampaat, vuohet, kamelit, hevoset, aasit, muulit ja välisti nautakarja ja puhvelit. Jokaisen heimon ilkhani valvoo laumojen hoitoa. Nämät ovat näet paimentolaisen rikkaus ja voima. Kaupunkeihin myy hän karjan, teurastettuna tai elävänä, sekä sen tuotteet, niinkuin voin, juuston, maidon, talin, villan j.n.e. Itse elää hän melkein yksinomaan lampaanlihalla, maidolla, voilla ja juustolla. Maito nautitaan ainoastaan happamena ja valmistetaan monella eri tavalla.

Tuskin saattaa ajatella ihailtavampaa taulua kuin minkä vaeltava paimentolaisheimo tarjoo. Silmänkantamattomat lammaslaumat, jotka koirain koossapitäminä tiheissä joukoissa kulkevat eteenpäin arolla, miehet jalan sauva kädessä ja pyssy olkapäällä, kamelit kantaen selässään telttejä ja huonekaluja; naiset ja lapset ratsastaen aaseilla ja muuleilla, ja ilkhani itse ohjaten jalorotuista arabialaista. Kaikki ovat puettuina kirjaviin pukuihin, iho on tummanruskea, ja kasvot loistavat terveydestä ja elämänhalusta.

Kumminkin voi usein olla enemmän vaarallista kuin huvittavaa sellaisen vaeltavan paimentolaisheimon kohtaaminen. Muutamat niistä ovat näet tunnetut julmuudestaan ja raakuudestaan ja ryöstävät armotta puti puhtaaksi jokaisen muukalaisen, joka kulkee heidän alueensa läpi. Eivät he myöskään kärsi sitä, että vieraat heimot asettuvat heidän laitumilleen; sen suuntaisia yrityksiä kohtaa heti julkinen vihollisuus. Myös verikosto on tavallinen näillä paimentolaisilla. Se on koko heimon tai perheen pyhä velvollisuus eikä saa tyydytystään ennen kuin toinen taistelevista puolueista on melkein sukupuuttoon hävitetty, jossa tapauksessa voittaja tavallisesti tarjoo sovinnon käden.

Kaksi Persian mahtavinta ja suurinta paimentolaisheimoa ovat baktiarit ja lurit, jotka asuvat Luristanissa, pohjois-Arabistanissa ja Irak Adshmin länsiosassa. Yhteensä tekee heidän lukumääränsä lähes puoli miljoonaa, mutta baktiarien heimo on suurin. Juuri se osa maata, jossa he asuvat, on vähimmän tunnettu, koska matkustus heidän keskuudessaan on yhdistetty mitä suurimpiin vaaroihin. Heidän edellinen ilkhaninsa, vallanhimoinen ja ponteva ruhtinas, kuuluu asuneen palatsissa, joka loistoon ja rikkauteen nähden kilpaili persialaisten ylimysten palatsien kanssa. Tänne tuotti hän eurooppalaisia ylellisyystavaroita ja eli sanalla sanoen ikään kuin itsenäinen kuningas alaistensa kaikin tavoin kunnioittamana ja kannattamana. Kun hän sillä välin alkoi tekeytyä yhä riippumattomammaksi Persian hallituksesta ja sitä paitsi sanottiin kokoovan aseita kotiinsa, alettiin epäillä, että hän jonain päivänä aikoi ilmestyä hyvin varustettu joukko mukanaan Ispahaniin tai Teheraniin, jossa hänellä olisi ollut sitä suuremmat voiton toiveet kuin persialaisen ratsuväen kelvollisimmat miehet juuri ovat baktiareja. Prinssi Sel-i-Sulttaani päätti silloin torjua uhkaavan vaaran. Kutsuttuaan baktiarien ruhtinaan suurimman ystävyyden varjossa Ispahanissa olevaan palatsiinsa, murhautti hän hänet salakavalasti, kun hän ei aavistanut mitään pahaa. Baktiarit ymmärsivät kyllä, kun heidän ylipäällikköään ja johtajaansa ei enää kuulunut, kuinka hänen oli käynyt, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä kostamaan. Niin hirmuiselta kuin prinssin menettely tuntuukin, on se kuitenkin selitettävissä maassa sellaisessa kuin Persia, jossa asuu niin monta eri kansaa niin eriävine harrastuksineen. Jos mahtavat baktiarit olisivat tehneet kapinan, olisivat sen seuraukset olleet arvaamattomat; niin paljon vaan on varmaa, että shaahi ja hallitus olisivat joutuneet suurimpaan vaaraan.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Persialaisista.

Niinkuin edellisen luvun alussa jo on mainittu, asuu nykyään koko valtakunnassa ainoastaan kolme miljoonaa muinaisten persialaisten ja meedialaisten puhdasta jälkeläistä. Edellisten puhtaimpana perimuotona eli tyyppinä voidaan pitää guebreja eli tulenpalvelijoita, Zoroasterin opin tunnustajia, jotka 8,500 luvultaan asuvat Jesdissä Kirmanissa; edelleen Kirmanshahin ja Kirmanin välisen ylätasangon asukkaita, sekä lopuksi valtakunnan eteläisen maakunnan Farsin väestöä. Sama maakunta onkin säilyttänyt sen nimen, joka ennen tarkoitti koko valtakuntaa; Parsa ja Fars ovat näet itse asiassa sama sana. Farsilla ja Farsistanilla tarkoitetaan nyt ainoastaan yhtä maakuntaa, ja farsi on sen asukkaitten nimenä, jota vastoin koko maata nykyään nimitetään Iraaniksi ja persialaisia yleisesti iraani. Persian kielen nimi sitä vastoin on vieläkin farsi — esim. "farsi midani", ymmärrätkö persiaa? Tämän yhteydessä mainittakoon, että puhtaimpana persiana pidetään sitä, jota puhutaan Farsistanin pääkaupungissa Shirazissa.

Persialaiset eivät kumminkaan ole rajoitetut varsinaiseen Persiaan, vaan ovat myös muuttaneet naapurimaihin. Kauppamiehinä tapaa heitä kaikissa itämaan suuremmissa kauppakaupungeissa: Konstantinopolissa, Bagdadissa, Kairossa, Nishnij Nowgorodissa j.n.e. Transkaukaasiassa elää suuri joukko persialaisia, samoin Keski-Aasian maissa ja Afganistanissa, joissa heitä kutsutaan sarteiksi eli tadjikeiksi.

Persialaisella on sopusuhtainen ja jalomuotoinen ruumis. Keskisuuruus on 1,50 metriä, mutta pitempiä ja lyhempiä tapaa yhtä usein, kuin lihavia ja laihoja ihmisiä. Luuranko on hienompi kuin eurooppalaisilla, mutta rintakehä on hyvin kehittynyt. Soikeaa päätä kannetaan korkealla ja jalosti; ryhti on miellyttävä ja arvokas. Kädet ja jalat ovat pienet, hienot ja hyvin taipuvat. Ihonväri on tummempi kuin eurooppalaisten.

Iraanilainen rotu vastaa suuressa määrässä eurooppalaisten käsitystä inhimillisestä kauneudesta. Itse tyyppi on kaunis, ja sangen harvoin tapaa oikein rumaa persialaista, jollei oteta lukuun vanhoja nälkiintyneitä dervishejä tai kurttuisia paimentolaisämmiä. Kasvot ovat niinkuin mainittiin säännöllisen soikeat, otsa on matala, kulmakarvat muodostavat kaksi suurta, korkeaa, tummaa kaarta, jotka usein ovat yhteenkasvettuneet nenän juuressa; silmät ovat suuret, silmäterä usein ruskea, silmäripset pitkät ja ylöspäin kääntyneet; nenä on pitkä ja suora, joskus vähäsen kaareva; suu on kaunismuotoinen, huulet ohuet, leuka kapea, kaula lyhyt ja hampaat liidunvalkeat. Persialaisilla on luonnostaan runsas tukankasvu. Erittäinkin parta on tiheä ja sitä hoidetaan huolellisesti, mutta päälaelta ajavat he pois hiukset niin tarkkaan ettei jää kuin pieni tupsu kummankin korvan viereen, joka pistää esiin lakin alta ylöspäin taivutetun suortuvan muotoisena. Mikä tämän huolellisen ajamisen tarkoitus oikeastaan on, en tiedä, mutta sillä on uskonnolliset syynsä, kuin myös muutamia kieltämättömiä etuja. Kesät talvet, niin hyvin sisällä kuin ulkona, käyttävät näet persialaiset paksuja päähineitä, jotka olisivat ikäviä ja liian lämpimiä, jos tukka saisi kasvaa. Toinen etu ajelemisesta on luonnollisesti se, että pää pysyy vapaana eräistä vastenmielisistä pikku vieraista. Ne, jotka ovat oikein säännölliset ja puhtautta rakastavat, ajavat tukkansa joka päivä; parturin ammatti onkin tärkeä toimi persialaisissa kaupungeissa. Mitään parturitupia ei ole, vaan käy parturi pitkin katuja tai istuu rauhallisesti jossain kulmassa ja odottaa työnantajiaan, jotka eivät suinkaan anna ohikulkevien häiritä itseään. Ylhäiset antavat ajaa itsensä kotonaan.

Persialaisista naisista on jo ollut puhe edempänä. Eurooppalaisilla ei ole usein tilaisuutta nähdä heitä. He ovat käärittyinä tuohon kaikki peittävään huntuun ja puettuina niin väljiin vaatteisiin, että kaikki muodot ja kaikki ryhti häviävät. Ei voi päättää onko edessä nuori tyttö vai vanha akka. Basaareissa ja kaivoilla saattaa joskus nähdä hunnuttomat kasvot, sillä silloin heitetään huntu olkapään yli, jotta kantajatar voisi nähdä ja liikkua helpommin. Persialaisissa maalauksissa on naisilla suuret, tummat silmät, tavattoman isot kulmakarvat ja punaiset, pyöreät posket. Ihoväriä käytetään paljon, kulmakarvat maalataan mustiksi ja huulet punaisiksi. Ennen oli leuan, poskien, kaulan ja rinnan värjäys tavallinen, mutta tämä tapa alkaa häviämistään hävitä. Kaupungeissa ei sitä tapaa melkein milloinkaan, mutta jonkun kerran maaseudulla, etenkin kaakkoisissa osissa.

Persialaiset lapset ovat sanomattoman herttaisia. He leikkivät, mellastavat ja kiistelevät aivan kuin eurooppalaiset, ovat hilpeitä, punaposkisia ja terveitä, mutta heidän lapsuudenaikansa ja viattomuutensa on lyhyt, sillä niin pian, kuin molla ja muhamettilainen uskonto kaikkine hullutuksineen ja luonnottomuuksineen on saanut heidät huostaansa, on lapsellisuus ja luonnollisuus loppu.

Luonteeltaan on persialainen epäluotettava, pelkuri, ahne ja epäluuloinen. Kauppa-asioissa tai muissa sopimuksissa esiintyy hän aina mitä kohteliaimmalla ja avuliaimmalla tavalla, on tyyni ja arvokas eikä anna kasvonjuonteiden tai eleiden ilmaista mitä hän ajattelee. Hän hillitsee itsensä, olipa hän sitten kiukkuisessa tai iloisessa mielentilassa. Hän lupaa kaikki, mutta ei pidä mitään. Hän valehtelee lähimmäiselleen päin silmiä, ja jos hän joutuu kiinni, ei hän tule vähintäkään hämilleen, vaan tunnustaa hymysuin, että hän ei ole puhunut totta. Hänellä on kaikissa tilaisuuksissa ilmenevä rahanhimo ja hän ei pane mitään huomiota siihen, ovatko keinot sen hankkimiseksi luvalliset vai ei: sangen ylhäisetkään henkilöt eivät pidä itseään liika hyvinä ottamaan vastaan juomarahoja. Toiselta puolen saattaa persialainen olla armelias köyhille ja menee harvoin dervishin ohi heittämättä lanttia hänelle. Pidoissa tai perhejuhlissa ravitaan usein naapuriston köyhiä. Iraanilainen rakastaa rauhaa, lepoa ja mukavuutta. Hän voi istua koko pitkän päivän divaanilla pihanpuoleisessa kaari-ikkunassa, polttaen kaljanin toisensa perästä ja tyhjentäen teelasin toisensa perästä, mietteisiin vaipuneena nautinnolla katsellen taajoja savupilviä. Tämä on hänen mieluisin toimensa. Mutta milloin asiat niin vaativat, voi hän myös tehdä työtä uskomattomalla sitkeydellä ja kestää kaikkia vaivoja, pakkasta ja kuumuutta. Minua on usein kummastuttanut nähdessäni kuinka sitkeitä persialaiset ovat, kun on käytävänä tai ratsastettavana pitkiä matkoja. He voivat myös avojaloin ja polttavassa auringonpaisteessa seurata karavaaneja tai karjalaumoja päivän toisensa perästä, osoittamatta väsymyksen merkkiäkään. Samoin on heillä tavaton kyky mukaantua olosuhteisiin. Jos persialaisen on onnistunut alhaisesta asemasta kohota johonkin ylhäiseen ja tuottavaan virkaan, niin katsoo hän sen luonnollisimmaksi asiaksi maailmassa. Jos hän sitten kukistuu ja menettää omaisuutensa, ei hän siitäkään hämmästy, vaan palaa suurimmalla mielentyyneydellä päivätyöläisen tai kerjäläisen ammattiin. Hän on kohtuullinen ruuassa ja juomassa sekä tyytyy ylimalkaan sangen kehnoon ravintoon. Sisämaassa ylätasangolla olen usein nähnyt postimiehiä ja karavaaninkuljettajia, joilla ei ole ollut muuta syötävää kuin kurkkuja ja vähän leipää. Minua onkin kummastuttanut nähdessäni ne mahdottomat määrät edellistä tavaraa, jotka he ovat voineet ahmia yhdellä kertaa ilman että he ovat voineet pahoin. Teetä ja makeisia kohtaan on persialaisella erityinen mieltymys, mutta hän pitää myös väkevistä juomista, joita hän koraanin kiellon tähden nauttii salaa. Hänellä on erityinen taipumus runouteen, lauluun, tanssiin ja näytelmiin.

Persialaiset eivät tervehdi samalla tavalla kuin me. Kun ylempiarvoinen kohtaa alemman, tekee hän vain vähäisen liikkeen oikealla kädellä ja hitaan, arvokkaan nyykähdyksen päällään; sitä vastoin tervehtäessään henkilöä, joka on korkeampiarvoinen kuin hän itse, nostaa hän vasemman käden rinnalle ja kumartaa vasemmalle. Tervehdyslauselma on tuo muhametinuskoisissa maissa tavallinen: "salam aleikum" s.o. "rauha olkoon teidän kanssanne", johon usein vastataan: "U aleikum essalam u rachmet Ullah", s.o. "teidän kanssanne olkoon myös Jumalan rauha ja laupeus". Jos vieras tulee tervehtimään, niin otetaan hän vastaan sanoilla: "Hosh amedid", — ole tervetullut! Päähineellä ei ole mitään osaa tervehtimisessä; päin vastoin, jos sattumalta, kun vieras tulee käymään, lakki olisi poissa päästä, on ensimäinen työ asettaa se jälleen päähän. Persialaisessa perheessä vieraisilla käynti on monimutkaisempaa kuin luullaan. Siihen vaaditaan kaikkien seuraelämän vaatimusten tunteminen, sillä jos unhottaa jonkun niistä, niin pidetään sivistymättömänä ja kömpelönä. Eurooppalainen voi vasta pitkän aikaa maassa oleskeltuaan oppia kaikki nämä säännöt, ja kun tämä yleensä tunnetaan, ei sitä panna pahaksi, vaikka hän jättääkin yhtä tai toista huomioon ottamatta. Jos persialainen tahtoo käydä tervehtimässä toista, niin lähettää hän ensin sanan ja kysyy, saako hän tulla ja milloin. Tullessaan perille riisuu hän kengät jalastaan, jottei hän jalkojensa tomulla likaisi isännän mattoja. Sitten pysähtyy hän oven suuhun kunnes isäntä kädenliikkeellä kutsuu hänet astumaan lähemmäksi, johon vieras vastaa selittäen mitä nöyrimmän sanoin olevansa aivan liian matala ja vähäpätöinen lähestymään isäntää. Vasta sitten kun tämä toistamiseen on kutsunut vierasta astumaan lähemmä, asettuu hän osoitetulle paikalle, joka riippuu hänen arvoasemastaan isäntään ja mahdollisesti läsnäoleviin muihin vieraisiin nähden. Korkea-arvoiset henkilöt istuvat lähinnä isäntää, muut kauvempana. Sen jälkeen tiedustelee isäntä vieraansa ja hänen perheensä terveyttä ja lausuu hänelle ylen määrin imartelevimpia kohteliaisuuksia, sellaisia kuin: kaikki minun omaisuuteni kuuluu sinulle; sinä tulet tänne minun huoneeseeni, enkä minä ansaitse että sinä sirottaisit tomua pääni päälle; yksin se, että olen nähnyt sinut, on tehnyt minut terveeksi ja onnelliseksi. Vieras puolestaan ei suinkaan anna perää. Hän kutsuu itseään uhriksi, palvelijaksi ja orjaksi, toivoo että isännän varjo ei vähentyisi, että hän tulisi rikkaaksi ja mahtavaksi ja saisi elää kauan. Vasta sitten kun nämä kohteliaisuudet ovat vaihdetut, tervehtää vastatullut muita vieraita, kutakin arvon mukaan. Sitten tarjotaan teetä laseista tai turkkilaista kahvia pienistä kupeista sekä kaljani vuoron mukaan. Kohteliaisuus vaatii, että vieras vetää ainoastaan kaksi savua ja sitten antaa piipun naapurillensa. Koko aika istutaan hiljaa ja juhlallisina, ja jokaista tarpeetonta tai äkkinäistä liikettä pidetään hienoon käytökseen soveltumattomana. Myös pitää asettua istumaan sievästi, niin että vaatteet laskeutuvat miellyttäviin poimuihin ruumista myöten ja jalat täydellisesti peittyvät. Persialaiset eivät istu samoin kuin turkkilaiset jalat ristissä, vaan ruumis on polvien varassa ja jalat suoraan taaksepäin. Tuolia ei koskaan käytetä; niiden virkaa toimittavat pehmeät matot tai liinat. Keskustelun alkamista ennen isäntää pidetään sopimattomana. Keskustelun kuluessa pitää hyvin valita sanansa, välttää jokapäiväisiä puhetapoja sekä harrastaa huolellisen ja kauniin kielen käyttämistä. Runoilijoilta lainaamista, sopivain sananlaskujen, vertausten ja sanansutkausten käyttämistä pidetään hyvän kasvatuksen ja sivistyksen tunnusmerkkinä. Kun vieras katsoo ajan olevan lähteä, pyytää hän ensin isännältä luvan siihen sekä pyytää sitten anteeksi että hän niin kauvan on kuluttanut tämän kallista aikaa. Luonnollisesti ei eurooppalainen, joka käy tervehtimässä persialaista perhettä, tarvitse noudattaa kaikkia näitä sääntöjä. Myöskin muissa suhteissa mukaannutaan noudattamaan muukalaisten tapoja ja tottumuksia. Kun ylhäiset henkilöt odottavat eurooppalaisia vieraikseen, on heillä aina tuoleja saatavilla. Ministerit ja korkeammat upseerit, jotka tulevat tekemisiin eurooppalaisten lähetystöjen kanssa, käyttävät sellaisissa tilaisuuksissa itsekin tuoleja. Keskustellessaan eurooppalaisten kanssa koettavat persialaiset usein loistaa eurooppalaisten olojen tuntemisella ja puhuvat mielellään historiallisista henkilöistä. Minulla oli kerran kunnia t:ri Hybennetin seurassa päästä vieraisille ministeri Jahija Khanin luo, joka on shaahin lanko ja Teheranin rikkaimpia ja mahtavimpia miehiä. Sitten kun vierailupäivä ja -tunti oli määrätty, lähdimme me ruhtinaan komeaan palatsiin, jossa hänen ajutanttinsa univormuun puettuna otti eteisessä meidät vastaan. Meidän ei tarvinnut, niinkuin ennen oli laita, riisua kenkiämme, josta saamme kiittää erästä Turkomantshai-rauhan artikkelia, niinkuin ennen on mainittu. Eräs kamariherra saattoi meidät useiden salien läpi, jotka olivat koristetut mitä ylellisimmällä loistolla. Sitten kun meidän tulomme oli ilmoitettu, pääsimme me heti puheille. Vastaanottohuone oli suuri, himmeäverhoinen, eurooppalaiseen tapaan kalustettu sali. Säkenöivät lasiruunut riippuivat katosta, joka oli paljaista peileistä, ja ikkunain edessä riippui raskaat, kallisarvoiset uutimet. Keskellä lattiaa seisoi mahonkinen pöytä keltaisten silkkituolien ympäröimänä, joissa oli kullatut jalat ja selkänoja. Siellä istui Jahija Khan ja keskusteli parin venäläisen diplomaatin kanssa. Kun me astuimme sisään, nousi hän ylös ja otti meidät vastaan sangen kohteliaasti, käski meitä miellyttävällä kädenliikkeellä istumaan alas, jolloin minä sain kunnian istua lähinnä häntä hänen oikealla puolellansa. Meille tarjottiin kahvia ja sikaretteja; itse poltti hän kaljania. Otettuaan selkoa minun matkasuunnitelmistani, siirsi hän keskustelun Ruotsin historiaan ja kosketteli myös Ruotsin nykyoloja, erittäinkin sotalaitosta ja kuningas Oskarin Konstantinopolinmatkaa. Mutta enimmän huvitti häntä Nordenskiöld ja Veganmatka, joka hänellä oli merkillisen selvillä. Minä erosin Jahija Khanista se vaikutus mukanani, että olin tehnyt tuttavuutta tavattoman miellyttävän, herttaisen ja sivistyneen miehen kanssa.

Myöskin perheen keskuudessa on noudatettavana monta ankaraa sääntöä. Lapset eivät isän läsnä ollessa saa puhua tai istua, ennen kuin hän on antanut heille luvan. Vieraitten läsnä ollessa eivät he millään ehdolla saa puhua, nauraa tai leikkiä, vaan heidän täytyy istua aivan hiljaa ja liikkumatta. Jos on useampia poikia perheessä, eivät nuoremmat saa istuutua, ennen kuin vanhin on sen tehnyt.

Persialaisilla ei ole perhenimiä, ainoastaan ristimänimiä. He nimittävät itseään enimmiten profeetan ja hänen jälkeläistensä mukaan. Muhammed, Ali, Hassan, Hussein ovat tavallisia nimiä. Erottaakseen useita samannimisiä henkilöitä toisistaan, liittävät he perään heimon tai synnyinpaikan nimen, esim. Mahmud Kadjar tai Hafis Shirazi, s.o. Mahmud kadjarilainen ja Shirazista kotoisin oleva Hafis. Palvelijoita ja lapsia puhuteltaessa käytetään sanaa to, sinä, korkeampiarvoisia puhuteltaessa shuma, te. Arvonimi pannaan nimen eteen; jos sitä ei tunneta, niin käytetään jotakuta sanoista aga, begh tai khan.

Avioliittojen rakentamisessa tavalliset menot muistuttavat paljon niitä tapoja, jotka ovat vallitsevia tattareilla. Köyhillä vanhemmilla, joilla on kaunis tytär, on hänessä elävä pääoma. Persiassa ei näet anneta tyttärille myötäjäisiä, vaan sulhanen saa sen sijaan ostaa hänet vanhemmilta. Jos hän on erityisen kaunis ja hyvin muodostunut, saattaa hinta olla suunnattoman korkea. Tytöllä ei ole mitään sanomista miehen valitsemisessa; tämän määräävät kokonaan vanhemmat, jotka siinä toimessa käyttävät delálehia eli "naisvälittäjää", jonka tehtävänä on aiotun vävyn värvääminen, tytön hyvien ominaisuuksien, kauniitten kasvonpiirteitten ja soman vartalon ylistäminen ja kiittäminen. Häät vietetään varakkaissa perheissä suurella komeudella ja loistolla ja kestävät kokonaisen viikon. Ensimäisenä hääpäivänä laskee sulhanen ostosumman ja antaa sen tytön vanhemmille, sen jälkeen allekirjoitetaan avioliittokontrahti mollan läsnä ollessa, ja vihkiminen toimitetaan. Seuraavina päivinä on pidot toisensa perästä, kumminkin aina niin että herrat ja naiset ovat erikseen, ja sulhanen ei saa koko aikana nähdä morsiantaan, jota tapaa kumminkin salaa rikotaan. Viimeisenä hääpäivänä menee morsian ystävättäriensä seuraamana kylpyhuoneeseen, jossa hän värjää hiuksensa, käsien sisäpuolen sekä kynnet punakeltaisiksi hennah-värillä. Sen jälkeen muuttavat vastanaineet yhteiseen kotiin, jonka vanhemmat ja ystävät sillä aikaa ovat järjestäneet. Yhdeksän vuoden vanhana pukeutuu tyttö huntuun ja kymmenenvuotiaana on hän naimakelpoinen. Ylhäiset eivät naita tyttäriänsä ennen kuin kahdentoista tai kolmentoista vuoden ijässä. Pojat kasvatetaan haaremissa seitsemän vuoden ikään saakka, jolloin he lähetetään kouluun tai annetaan yksityisopettajan johdettaviksi, jonka tulee opettaa heille hyviä tapoja ja valvoa heidän käytöstään. Avioliitot sukulaisten kesken ovat sangen tavallisia. Jos miehellä on serkkuja, pitää hänen ensinnä ajatella heitä; muussa tapauksessa katsovat he itsensä loukatuiksi. Maassa on kahdellaisia avioliittoja: akdi, laillinen, ja sighe, laiton. Kullakin saa olla ainoastaan neljä laillista vaimoa, mutta niin monta laitonta kuin haluttaa. Vaimojen luku riippuu luonnollisesti etupäässä varallisuuden tilasta, koska naisia pidetään aviomiesten suurimpana menolähteenä. Sighe on jonkullainen kontrahdin mukainen avioliitto, joka solmitaan määrätyksi, sovituksi ajaksi ja sitten lakkaa. Persialaisille, jotka ovat matkustajakansaa ja karavaaneineen usein ovat kuukausmääriä kotoa poissa, saattaa siitä kieltämättä olla etuja. Joka kaupungissa, jonka läpi matka käy, menee hän niin muodoin naimisiin. Molla pitää aina saatavilla sighen. Ali Ekbär, seuralaiseni matkalla Kirmanshahista Teheraniin, selitti kolmessa eri kylässä, jotka olivat kymmenen tai viidentoista peninkulman päässä toisistaan, että hänen piti käydä tervehtimässä vaimoansa. Että niin kummallisissa avioliitto-oloissa rakkaus ja perhe-elämä saavat aivan toisen luonteen kuin meillä on itsestään selvää. Edellinen korkeammassa ja jalommassa merkityksessä on persialaiselle tuntematon; hän katselee avioliittoa vaan aistilliselta näkökannalta, ja perhe-elämää ei ylimalkain ole olemassakaan. Haaremi on päinvastoin häpeällisimpäin, mustasukkaisuuden aikaansaamain vehkeilyitten temmellyspaikka, ja että tällainen epäterveellinen ilma, jossa lapset kasvatetaan, vaikuttaa näihin turmiollisesti, on päivän selvää. Onneksi ei kaikilla ole varaa pitää useampia vaimoja; yksiavioisuus on niin muodoin sääntönä, moniavioisuus poikkeuksena, muussa tapauksessa koko kansa pian joutuisi perikatoon.

Naisen asema on niin muodoin täällä samoin kuin muissa muhamettilaisissa maissa sangen surkuteltava. Ensimäiset yhdeksän tai kymmenen vuotta on hän vapaa ja riippumaton, mutta niin pian kuin hän naidaan ja tulee haaremiin, on vapaus ja onni mennyttä. Jos hän on yksinään vaimona, on hänen tilansa tavallisesti verrattain hyvä, mutta jos hän, huolimatta ponnistuksistaan sen estämiseksi, saa kilpailijattaren, muuttuu hänen kohtalonsa useimmiten toiseksi. Onhan aivan luonnollista, että suhde useampien vaimojen välillä ei voi olla paras, varsinkin jos mies, niinkuin useimmiten on laita, pitää yhtä parempana ja hylkii muita. Riitoja ja juonitteluja lukuun ottamatta on haaremielämä kaikkea muuta kuin vaihtelevaa. Mitään vasituista työtä ei naisilla siellä ole. Harvoin tapaa Persiassa sivistyneen naisen. Naiset kuluttavat päivänsä istuen divaanilla tai lattiamatolla, polttaen kaljania, juoden teetä ja syöden makeisia; mennään saunaan, ei niin paljoa kylvyn vuoksi kuin värjäämään hiukset ja kädet ja maalaamaan kasvot, ja kun siellä tavallisesti kohtaa ystäviä, venyy kylpyaika usein useiksi tunneiksi; edelleen tehdään ja vastaanotetaan vierailuja. Haaremi on eunukkien valvonnan alaisena, mutta huolimatta siitä ankaruudesta, jolla nämä vartioivat persialaisia naisia, eivät kumminkaan sangen merkilliset lemmen-seikkailut liene niinkään harvinaisia. Eunukeilla, jotka useimmiten ovat mustia orjia, on sikäli hyvät olot, kuin he nauttivat korkeata palkkaa, suurta arvoa ja suurta valtaa, mutta ovat luonnollisesti muussa suhteessa perin onnettomat. Luonteeltaan ovat he katkeria, viekkaita ja kostonhimoisia, mutta myös leikillisiä ja pistelijäitä ja tekevät mielellään pilaa toisista. Heidän hallussaan on haaremin ja haaremin rahaston avaimet ja heillä itsellä on palvelijoita käskyläisinänsä.

Orjuus Persiassa on viime aikoina melkoisesti vähentynyt, mutta sitä tavataan kumminkin vielä, vaikka se esiintyykin sangen lievässä muodossa. Valkeat orjat ovat paljon harvinaisempia kuin mustat. Näitä jälkimäisiä tuodaan Abessiniasta ja Sansibarista, Maskatin ja Bushirin kautta. Shirazissa ovat suurimmat orjamarkkinat, ja sieltä levitetään tätä kauppatavaraa sisämaahan. Usein tulevat ne jo lapsina Persiaan, jossa he pian kotiutuvat, oppivat persian kielen ja persialaiset tavat. Usein antaa heidän omistajansa heille vapauden; silloin he menevät naimisiin ja ryhtyvät johonkin käsityöhön. Jos sunniittilaiset orjat menevät shiittien uskoon, saavat he samalla vapautensa. Orjia kohdellaan lempeästi; he ovat ylimalkain yhdenvertaiset vapaitten palvelijain kanssa. Suuren palvelijajoukon omistamista pidetään Persiassa mahtavuuden ja rikkauden todistuksena. Se hyöty minkä palvelusväki tekee ei kuitenkaan ole erittäin suuri; sitä käytetään pikemmin jonain ylellisyystavarana. Kun herra menee ulos, seuraavat palvelijat hänen perässään; kun hän ratsastaa, käyvät he hänen hevosensa edellä. Ministereillä ja kenraaleilla on joukottain palvelijoita mukanaan, ja shaahilla, niinkuin ennen on mainittu, useampia satoja. Myös palvelusväkeä kohdellaan hyvin, mutta sen ylläpito tulee kalliiksi; sen lisäksi tulee että palvelija kaikista ostoksista, jotka hän isäntänsä laskuun tekee, omaksi hyväksensä ottaa määrätyn voiton. Tämä on tuo n.k. mutakkel eli "toimituspalkkio", jolla on suuri merkitys koko kansan elämässä, sekä ylhäisten että alhaisten. Mitä tällä ymmärretään, selviää paraiten muutamien esimerkkien kautta. Jos kokin on ostettava 10 "siresiä" lihaa herransa laskuun, ostaa hän vaan 8, ja niistä hän sanoo maksaneensa 12 "shahia", vaikka kaikki 10 itse asiassa maksavat vaan yhtä monta shahia. Kun nyt liha on keitettävä, ottaa hän pois itseänsä varten vähintään 2 siresiä, jonka vuoksi hänen herransa itse asiassa saakin vaan 6, joista hän on saanut maksaa saman hinnan kuin kahdestatoista. Kumminkaan ei saa luulla, että ne ovat ainoastaan halvat palvelijat, jotka tällä tavalla ymmärtävät parantaa tulojansa; ei, jota korkeampi arvo, sitä suurempi "mutakkel". Eräs shaahin kamariherroista näki eurooppalaisen kauppiaan luona kaksi kaunista kiinalaista vaasia, joista tämä pyysi kymmenen tuhatta krania. Hän tarjoutui nyt myymään ne shaahille tästä hinnasta tuhannen kranin toimituspalkkiota vastaan, jonka jälkeen vaasit vietiin palatsiin, jossa shaahi heti osti ne kahdestatoista tuhannesta kranista. Kauppiaalle sanoi kumminkin kamariherra, että shaahi oli tahtonut antaa vaan kahdeksan tuhatta, jota vastoin hän oli kyllä taipuvainen myöntämään toimituspalkkion tinkimistä puoleksi; 4,500 krania oli kumminkin hovimiehen voitto kaupasta. Melkein samalla tavalla menetellään, kun joku tahtoo jotain saada aikaan ministerien tai muiden korkeampien virkamiesten avulla. Virkahakemuksia tai anomuksia oikeuden saamiseksi täytyy aina seurata rahalahjat vastaten sitä etua, jota tahdotaan voittaa. Siten hankkivat virkamiehet itselleen "mutakkelin" kautta paljon suuremmat tulot kuin mitä heidän palkkansa tekee.

Persialainen rakastaa hienoja, sieviä ja kallisarvoisia vaatteita. Tärkeimmät vaatekappaleet ovat paita, alusnuttu eli liivi, takki, jonka leveät liepeet ulottuvat polviin, avarat housut sekä ennen kaikkia päähine. Kansallislakki eli "kullah" on valmistettu mustasta karitsannahasta. Varakkaat käyttävät tähän tarpeeseen Bukaran nahkoja, joita pidetään hienoimpina. Ennen oli kullah hyvin korkea ja ylöspäin suippeneva, mutta on aikojen kuluessa käynyt yhä matalammaksi ja on nyt tasapohjainen. Siitä puuttuu töyhtö, lappu ja röytä; ainoastaan shaahilla on oikeus lakin etupuolella kantaa valkoista töyhtöä. Kullahin tulee olla pyöreä ja tasainen muodoltaan, ja sitä kannetaan erityisellä taidolla. Äskettäin antoi shaahi määräyksen, että kaikkien hänen palveluksessaan olevien eurooppalaisten tulee virassa ollessaan käyttää persialaista päähinettä. Tämä herätti suurta tyytymättömyyttä, sillä kasvot joutuvat sen kautta ilman suojaa alttiiksi auringon polttaville säteille. Turbaania käyttävät arabialaiset, afganit, belutshit ja kurdit, sekä lisäksi seidit, papit, koulunopettajat ja lääkärit. Ainoastaan seidit — s.o. ruhtinaat — ovat oikeutetut kantamaan siniviheriää turbaania, joka on tunnusmerkkinä siitä, että he ovat profeetan jälkeläisiä. Toinen tärkeä vaatekappale on nenäliina, jota Persiassa käytetään vallan toiseen tarkoitukseen kuin Euroopassa. Sitä näet ei suinkaan käytetä nenän puhdistamiseen, vaan sen sijaan kannetaan siinä kirjeitä, paperia, sormuksia, koristuksia tai ruokatavaroita. Edelleen on huomattavana vyö, joka kiedotaan useampia kertoja vyötäisten ympäri. Varakkaat käyttävät tähän kashimirisaalia. Sukat ulottuvat ainoastaan kehräluuhun saakka, mutta ovat paksut ja tavallisesti kauniisti kirjaillut. Ne tulevat näet enemmän näkyviin kuin meillä, koska persialaiset sisällä riisuvat kenkänsä. Nämä ovat suippokärkiset ja korkeilla koroilla varustetut. Kun kantapää on vapaana kengän ulkopuolella, vaaditaan jonkun verran taitoa, jotta voisi vakavasti kulkea persialaisilla jalkineilla. Tasapohjaisia tohveleita käytetään myös. Muun puvun päällä käytetään juhlatiloissa viittaa, joka meidän silmissämme enemmän näyttää yönutulta, mutta joka persialaisten mielestä on komein vaatekappale.

Naisten puku on jo ennen kuvattu. Ulkona on naisten ainoa näkyvissä oleva vaatekappale suuri, sininen pussimainen viitta, joka ulottuu kiireestä nilkkoihin saakka ja siten yhtenä kappaleena muodostaa päähineen, päällyskapan ja housut. Otsan kohdalta alkaa valkea huntu, joka ulottuu polviin. Silmien kohdalla on se varustettu läpinäkyvästä kankaasta tehdyllä ristikolla. Tuskin saattaa ajatella rumempaa pukua kuin tämä, ja sangen sattuvasti on joku sanonut, että persialaisen naisen kävelypuku näyttää likaisten vaatteiden kääryltä, jota kannetaan pesuun. Sisällä ovat naiset puettuina vallan toisellaiseen pukuun. Kaulassa on kallisarvoinen silkkihuivi, hartioilla keveästä kankaasta tehty liivi, joka ulottuu vyötäisille saakka, edelleen valkea hame; ulottuen polviin asti ja jättäen sääret aivan paljaiksi. Kun persialainen nainen sairaana ollessaan tässä kevyessä puvussa ottaa vastaan eurooppalaisen lääkärin, ovat kasvot aina ensimäiset, joita hän koettaa peittää. T:ri Hybennet kertoi, että kun hänen kerran piti paikata erään kuninkaallisen puolison hammasta, tätä ei millään tavalla tahdottu saada kokonaan ottamaan pois huntua; hän painoi sen itsepintaisesti alas ylähuuleen saakka. Tohtori laski silloin työaseen kädestään ja sanoi, että hän ei voinut jatkaa operatsioonia. Vaikeuden ratkaisi kumminkin eunukki, joka seisoi tuolin takana; yhdellä repäisemällä tempasi hän hunnun pois ja viskasi sen huoneen toiseen päähän.

Koristuksiin ja jalokiviin ovat persialaiset erityisesti mieltyneitä. Korkea-arvoinen mies ei esiinny milloinkaan ellei hän ole koristettu kellolla, sormuksilla, rukousnauhalla ja sinetillä. Etenkin ovat koristukset naisten mielitekojen esineenä, ja haaremikesteissä koettavat he voittaa toisensa rannerenkaitten ja kaulanauhojen kalleudessa ja jalokivien ja helmien paljoudessa. Erittäinkin turkoosit ovat suuressa arvossa. Kirkkaasta turkoosista maksetaan enemmän kuin Euroopassa. Se on valoisan tulevaisuuden vertauskuva. Persialainen voi istua pitkät ajat ja pitää turkoosisormustaan aurinkoa päin nauttien yksistään sen katselemisesta. Jalokivien tarkka tunteminen on yksi sivistyksen tuntomerkki. Smaragdeja ja rubiineja pidetään myös suuressa arvossa. Jälkimäisillä uskotaan olevan lisäksi parantavia vaikutuksia. Eräs baktiarien ilkhani nautti suojellakseen itseään vaaraa vastaan, joka aamu rubiinin, joka jauhettiin hienoksi ja leivottiin kakkuun. Tämä varovaisuuskeino ei kumminkaan häntä paljoa auttanut, sillä hän oli juuri se, jonka Sel-i-Sulttaani murhasi. Juhlatiloihin pukee kukin ylleen niin monta koristusta ja kalleutta kuin mahdollista. Kun shaahi on täydessä juhlapuvussa, kantaa hän rinnassaan neljäkymmentäkaksi suurta jalokiveä, kolme kummallakin olkapäällä ja koko joukon töyhdössä.

Lopuksi esitettäköön miten Persiassa toimitetaan hautaus, joka ylimalkaan vietetään samalla tavalla kuin tattareilla. Kun sairaan riutuvat voimat ilmaisevat, että kuolema ei ole kaukana, kutsutaan paikalle molla, jonka läsnä ollessa testamentti tehdään. Jos kuoleva on rikas mies, määrää hän usein suuria summia hyväntekeviin tarkoituksiin. Sen jälkeen lukee molla hyvin tunnetun rukouksen: "la illaha illalah", "ei ole olemassa mitään Jumalaa ilman Jumalaa, Muhammed on Jumalan profeetta ja Ali hänen sijaisensa". Kun elonkipuna on sammunut, alkavat itkijättäret surkean voivotuksen lyöden samalla päähänsä. Sitten ryhdytään heti hautajaishommiin, koska persialaiset erittäin vastenmielisesti pitävät ruumista talossa. Kuollut viedään paareilla sukulaisten ja ystävien saattamana imamzadehiin eli kirkkomaahan, jossa ruumis pestään tarkoin ja puetaan. Sitten pannaan kamvertinkappale vainajan suuhun, jonka jälkeen hän lasketaan matalaan hautaan, niin että kasvot ovat käännettyinä Arabian pyhiä kaupunkeja päin. Raskas kivi pannaan vihdoin haudan suulle, jotteivät sakaalit ja hyenat kaivaisi ruumista ylös, joka kumminkin usein tapahtuu. Mitään ylellisyyttä hautakivissä ei tapaa. Vainajan nimi, ammatti ja ikä sekä koraaninvärsy on ainoa, joka kaunistaa kiveä. Varakkaat persialaiset määräävät tavallisesti testamentissaan jonkun summan hautapaikan ostamiseksi jossakussa pyhistä kaupungeista, Kerbela, Kum, Shah-Abdul-Azim tai Meshed. Sellaisessa tapauksessa viedään ruumis johonkin moskeijaan siksi kun ensi ruumiskaravaani lähtee, joka usein saattaa kestää sangen kauvan, sillä seurauksella kuin ennen on mainittu. Ruumis kääritään silloin viltteihin, asetetaan kaksi salkoa sen sivuille ja ympäri sidotaan köydet, usein niin, jonka itse olen ollut tilaisuudessa näkemään, että paljaat jalat riippuvat ulkopuolella. Tässä yksinkertaisessa asussa lähdetään matkalle, ja kun tämä usein kestää kuukausia, saattaa kuvitella, missä tilassa tuo hajoava tomumaja vihdoin lasketaan siunatun maan poveen.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Kieli, sivistys, uskonto ja lait.

Kuten Persiassa asuu useita eri kansakuntia, samoin myöskin puhutaan maassa useita eri kieliä. Paitsi persiankieltä, joka on kirjallisuuden samoinkuin hovin ja hallitusneuvostenkin kielenä, huomaamme turkinkieltä, arabiankieltä, kurdinkieltä, armeniankieltä ja kaldeankieltä, joista ensin mainittu kieli on enin levinnyt. Muutamissa osissa maata, erittäinkin pohjoisissa maakunnissa, kansa puhuu ja ymmärtää ainoastaan turkinkieltä. Valtakunnan suuren laveuden ja asukkaiden tapojen ja elinehtojen eroavaisuuksien tähden jakautuu persiankieli useihin erilaisiin murteisiin, joista useat eroavat melkoisesti, niin hyvin keskenään kuin varsinaisesta valtakunnankielestä.

Persiankieli kuuluu arialaiseen eli indo-europalaiseen kieliheimoon ja sen sukuisia ovat siis sanskritin-, latinan-, kreikan-, germanilainen ja slavilainen kieli. Enin on se saksankielen kaltainen. Lausemuodostus on melkein sama, vieläpä muutamat sanat ovat aivan yhtäläisiä kummassakin kielessä. Persiankieli, jota otaksutaan puhtaimmin puhuttavan Shirazissa, on hyvin sointuvaa ja miellyttävää kieltä, pehmeää, mutta samalla kaikuvaa ja erittäin puhdasäänistä. Pikemmin kuuluu se laululta kuin puheelta ja on ikäänkuin muodostettu laulua ja runoutta varten. Jokapäiväisen puhekielen oppii europalainen pian, mutta voidakseen syventyä runoilijoiden ja oppineiden kieleen, tarvitsee hänen kauvan tutkia; välttämätön ehto siihen on muiden muassa arabiankielen taito, syystä että persiankieleen, aina islaminuskon maahan leviämisestä asti, on sekoittunut paljon arabialaisia sanoja. Varsinkin sivistyneitten persialaisten kielessä on erittäin runsaasti sattuvia vertauksia ja sanansutkauksia, mutta myöskin turhanaikaisia liiallisuuksia ja luonnottomia, tarkoituksettomia puheenparsia. Sananlaskuja ja vanhojen runoilijoiden runosäkeitä käytetään halusta; erittäinkin turvaudutaan silloin Saadisin ja Hansin kirjoituksiin. Esimerkkinä persialaisista sananlaskuista ja elämänohjeista mainittakoon seuraavat, prof. Brugshin kokoelmasta otetut, säkeet: Varas lähtee häpeissään köyhän huoneesta. — Vikansa tunnustaminen on paras anteeksipyyntö. — Kaikki ystävän kädestä saatu on hyvää. — Joka salaisuutensa kätkee, hän haluamansa saavuttaa. — Ei mikään juoma ole myrkytöntä. — Joka toiveiden vaunuissa matkustaa, hänellä on köyhyys seuralaisena. — Jokainen sultania miellyttävä pahe muuttuu hyveeksi. — Vaikeneminen on tyhmän vastaus. — Kärsivällisyys on iloisuuden avain. — Kärsivällisyys on katkera yrtti, mutta sen hedelmä on makea. — Yhdellä kädellä ei voi ottaa kahta meluunia. — On helppoa päästä mollaksi, mutta vaikeata tulla ihmiseksi. — Viisas vihamies on arvokkaampi kuin tyhmä ystävä. — Kulta ei puhu. — Kuninkaan käsky on käskyjen kuningas.

Esimerkkinä yhtäläisyydestä europalaisten kielien kanssa mainittakoon vain seuraavat tavalliset sanat: tytär on persiaksi duschter, saksaksi Tochter; poika on puser, latinaksi puer; isä puder, latinaksi pater; äiti, mader, latinaksi mater, veli, birader, latinaksi frater; vesi on ab, ranskaksi eau, niinpä esim. Pentschab, viisvesistö (Induksen viisi alkujuoksua ja niiden välinen maa) ja germ-ab, lämmin vesi eli terveyslähde. Kielteinen muoto ilmaistaan sanalla nist, ja verbin pääte infinitivin presensissä on -en, siis tässäkin yhtäläisyys saksankielen kanssa.

Persialaiset käyttävät arabialaisia kirjaimia ja eroittavat siinä kolme eri kirjoitusmuotoa eli kirjoitustapaa: "Nässch" eli se kirjoitustapa, jolla korani ja arabialaiset kirjat ovat kirjoitetut; "Nästalik", joka on erinomainen aistikkaasti pyöristetyistä ja toisiinsa yhdistetyistä kirjaimista, käytetään ruonoja sisältävissä muistikirjoissa, kirjeissä ja kaunokirjoitusnäytteissä; ja lopuksi "Schikäste", tavallinen kurrenttikirjoitus, jonka kirjaimet ovat niin läheisesti yhdistetyt toisiinsa, että tuskin itse persialaisetkaan saavat niistä selvää, ell'ei heillä ennakolta ole jotain käsitystä lauseen sisällöstä. Kaunokirjoitusta pidetään Persiassa miltei taiteena, ja joka on tässä tullut hyvin taitavaksi, hän saavuttaa suurta huomiota. Jokaisella kirjoitustaitoisella on oikeus liittää nimensä eteen[47] arvonimi mirza. Kuitenkin tarvitsee uskomattoman paljon työskennellä ja joka päivä harjoitella useita vuosia, ennenkuin voi saavuttaa siihen oikeuttavan taidon. Persialaiset sanovat, että jokaisen kirjaimen oppimiseen tarvitaan vuoden harjoitus. Jotta harjoituksen voi pitää hyvin kirjoitettuna, tarvitsee rivien olla supisuoria, samojen kirjaimien kaikkialla, missä niitä löytyy, aivan yhtä suuria ja niiden muoto tarkasti ja tasaisesti pyöristetty. Teheranissa on kirjoitustaitoisia, joita pidetään yhtä korkeassa arvossa kuin meikäläiset etevimmät taidemaalarit ja kivenveistäjät. Jokaista heidän kirjoittamaansa sanaa pidetään taideteoksena ja maksetaan sellaisesta toisinaan tavattoman paljon. Sellaiset pienet kirjoitusnäytteet, jotka useimmiten sisältävät lyhyitä ivarunoja, sananlaskuja ja koraninvärsyjä, kullataan, asetetaan lasin ja puitteiden väliin ja ripustetaan seinälle, taikka käytetään niitä mallikirjoituksina kouluissa. Kun mirza kirjoittaa, ei hän istu kuten me, käsivarsillaan pöytään nojaten, vaan asettautuu hän lattialle ja lepuuttaa vasenta kättään, jossa on paperi, polvea vasten. Samalla kun hän kirjoittaa oikealla kädellä, kääntää hän vasemmalla paperia antaakseen kirjaimille asianmukaisen muodon ja pyöreyden. Voidakseen lukea persialaista kirjoitusta, täytyy välttämättömästi olla perin pohjin kieleen perehtynyt. Kirjoitus kulkee oikealta vasemmalle, mitään välimerkkiä ei ole, ei isoa kirjaintakaan uuden lauseen alussa, ei uutta riviä siinä, missä uusi aine eli uusi luku alkaa, ei yhtään tilaa sanojen välillä, vaan kaikki kulkee yhteen jaksoon. Kun sitäpaitsi ei merkitä vokaaleja, saattaa helposti kuvitella mielessään, miten suuria vaikeuksia on olemassa oppiakseen lukemaan tätä kirjoitusta. Myöskin kuluu, etevimmältäkin kaunokirjoittajalta, melkoinen aika saadakseen syntymään kirjeen eli kirjoitusnäytteen. Jotakin kirjoittaakseen, mihin meiltä kuluu pari minuuttia, tarvitsee persialainen tunnin-ajan.

Kirjoitustamineet eivät myöskään ole meikäläisten kaltaiset. Paperin tarvitsee olla liukasta ja sileää. Ell'ei se ole sellaista ennakolta, silitetään sitä vahalla, ennenkun kirjoittaminen alkaa. Usein käytetään pergamenttia, erittäinkin kun on tarvis kirjoittaa perustuskirjoja eli tärkeitä asiakirjoja. Kynän muodostaa putki, jossa on leveä ja hiukan halaistu kärki. Ennenkuin mirza alkaa kirjoittaa, asettaa hän kynän vasenta etusormea vasten ja teroittaa tarkoin sen, sekä koettelee sitä paperilla hyvin usein. Teräskyniä ei hän suvaitse. Muste on sakeata, juoksevaa ja säilytetään, sienen sisään suljettuna, pienessä metallimustepullossa, joka on sijoitettu erääseen soikean kynäkotelon koloon. Kirjoittaessa painetaan putkikynän sisäpuoli sieneen, kunnes siihen on tullut tarpeeksi paljon mustetta. Kynäkotelossa, joka on tehty papier-machésta, säilytetään, paitsi mustepulloa, joku määrä putkikyniä, vahaa ja raapeveitsi. Sen kansi ja laidat ovat enimmäkseen kaunistetut somatekoisilla kuvilla.

Kirjeenkirjoittamisella on Persiassa tärkeä asema. Joka ei kykene kirjoittamaan kirjettä, hän pidetään sivistymättömänä. He harrastavat saadakseen sen niin somaa kuin mahdollista, koska vastaanottaja tarkoin sitä tutkii. Aletaan aina sanoilla: "Laupiaan Jumalan nimeen". Sitten seuraa kosolta imartelevia ja kukkaskielisiä lauseparsia ja vasta lopussa on se, mitä oikeastaan halutaan ilmaista, esitettynä sivu-asiana. Kirjeen tarkoitusta on asiantuntemattoman usein mahdoton keksiä, koska se on punottu lauseparsiin ja taidokkaisiin vastauksiin. Nimeä ei kirjoiteta alle, vaan asetetaan sen sijaan sinetti, joka painetaan mustalla värillä. Sinetti on niinmuodoin välttämätön kappale. Se kannetaan aina mukana vyötäsillä eli sinettisormuksessa, eikä mikään kirjoitus ole laillinen, ell'ei se ole sillä varustettu. Ylhäisillä persialaisilla on palveluksessaan kirjuri, joka aina heitä seuraa, kirjoituskaluilla varustettuna. Yleinen sivistys Persiassa on, kuten helposti saattaa arvata, alhaisella kannalla. Tosin on kaupungeissa ja kylissä aina kouluja, mutta tieto, jota siellä nuorisolle annetaan, on pintapuolista ja on melkein yksinomaan arabiankielen, kaunokirjoituksen ja runojen lukemisen oppimista. Hallitus ei tee mitään sivistyksen hyväksi; kaikki koulut ovat yksityisiä. Korkeammat oppilaitokset ovat, paitsi Teheranin yliopistoa, n.k. "madrasses" eli seminareja, jossa mollat ja tiedemiehet itämaisen käsityskannan mukaan opiskelevat. Täällä tutkitaan koraninselityksiä, jumaluusoppia, luvunlaskua, tähtitiedettä, kullantekemisen taitoa, lääketiedettä, lääkkeenteko-oppia, lakitiedettä, historiaa ja maantiedettä. Tähtitieteellä on Persiassa suuri merkitys. Mihinkään tärkeään yritykseen ei ryhdytä ensin kysymättä neuvoa tähtien tutkijalta sen alkamiseen soveliaasta ajasta. Monet dervishit ovat olevinaan kullantekijöitä ja lääketieteilijöitä. Persialaisten historiallinen tieto on vähäinen. Viimeisten kuninkaiden elämänkohtaloista on heillä tosin sangen hyvä tieto, mutta ajanlasku on aivan sekanainen. Historiallisista tapauksista ennen islamilaista aikakautta eivät he tiedä yhtään mitään, mutta Ferdusin vanhoja kuningastaruja he sokeasti uskovat. Heillä ei ole aavistustakaan, että heidän asumansa maa kerran oli ollut mitä suurimpien historiallisten tapausten näyttämönä. He eivät tiedä, että heidän viljelemänsä pellot kerran olivat kypsyttäneet mitä runsaimpia satoja. He eivät myöskään tiedä, että heidän esi-isänsä Cyruksen, Xerxeen ja Dareiuksen johdolla olivat kreikkalaisten kanssa taistelleet mitä ankarimpia taisteluja. Heidän maantieteelliset tietonsa supistuvat islamilaisen maailman rajojen tuntemiseen. Europasta on heillä vain hämäriä käsitteitä, mutta sitä täydellisempi on heidän tietonsa omasta isänmaastaan. Useat saattavat peninkulmissa määrälleen ilmaista kaupunkien välimatkat.

Kirjapainotaito ei ole Persiassa samassa arvossa kuin Europassa, koska ei painokirjaimilla voi saada aikaan yhtä täydellisiä kirjainmuotoja kuin hyvin teroitetulla kynällä ja harjaantuneella kädellä. Teheranissa on kuitenkin useita kirjoja, enimmin koraneja, rukouskirjoja, runoilijoiden teoksia, Tuhannen ja yksi yötä ja muita satukokoelmia. Myöskin on persian kielelle käännetty useita europalaisia kirjoja. Kauvan aikaa sitten ilmestyi persian kielellä Kaarle kahdennentoista, Napoleonin, Pietari suuren ja keisari Nikolain elämäkerta. Kirjoja halusta kuvitetaan värillisillä kuvilla. Nämät kuvat, kuten kaikki muutkin persialaisen piirustus- ja maalaustaiteen tuotteet, tekevät europalaiseen useimmiten naurettavan vaikutuksen. Kaikkien kasvot ovat aivan toistensa kaltaisia, perspektiviä puuttuu kokonaan, ja värit ovat erittäin räikeät. Tosin ei saata kieltää taiteilijoilla olevan joku määrä makua ja tarkkaa havaintokykyä; ja muutamat heidän piirustuksensa ovat todella sieviä ja miellyttäviä.

Teheranissa ilmestyy kaksi sanomalehteä, yksi persiankielellä ja toinen, "Echo de Perse", ranskankielellä. Sitä paitsi julaistaan siellä almanakka, joka sisältää erilaatuisia tähtitieteellisiä huomioita. Ajanlasku perustuu kahteentoista arabialaiseen kuukauteen, hedschranin kuuvuoteen.

Uskonnollisessa suhteessa jakaantuvat, kuten on tunnettua, Muhamedin uskolaiset kahteen suureen lahkoon, sunniteihin ja shiiteihin. Turkkilaiset, arabialaiset, afganilaiset y.m. ovat sunniteja, samalla kun persialaiset ovat shiitejä. Persian niin sanoaksemme uskonnolliset rajat ovat siis niinhyvin idässä kuin lännessäkin, sunnitein asustamat. Vaikka näiden kummankin lahkon välinen eroitus pitäisi olla usealle lukijalle tunnettu, otan itselleni vapauden lyhyesti tässä mainita niitä peruspiirteitä, jotka ovat sen luonteelle ominaiset. Sunnitein mielipiteen mukaan siirtyi kalifin arvo profetalta Omarille ja häneltä Abu Bekrille ja Osmanille; shiitit sitä vastoin kieltävät noiden kolmen ensimmäisen kalifin perimysoikeuden ja perintölaillisuuden, samoinkuin profetan vaimon, Aishan, kunniallisuuden. Heidän ajatuksensa mukaan peri Kalifin arvon Ali, Muhamedin vävy, ja siirtyi se häneltä tämän pojille Hassanille ja Husseinille, sen jälkeen näiden jälkeläisille, sekä edelleen noille kahdelletoista pyhälle imamille. Kahdestoista imami, Mahdi, ei ole vielä ilmestynyt, shiitit odottavat hänen tuloaan kuten juutalaiset messiaan tuloa. Tässä kohden ovat he samaa mieltä sunnitein kanssa, jotka myöskin odottavat Mahdin tuloa, sen profetan, joka on lahkot yhdistävä ja sovittava ne toinen toistensa kanssa. Sunnitit eivät suvaitse minkäänlaisia ihmisolentojen kuvia, koska he siinä havaitsevat rikotuksi koranin ankaran kiellon kaikellaisesta kuvainpalveluksesta. Sitä vastoin persialaiset, jotka luonnostaan ovat taipuvaiset kuvien avulla ilmaisemaan vilkasta mielikuvitustaan, selittävät toisella tavalla kysymyksessä olevan koraninpaikan. Vieläpä he kuvaavat itse Alinkin, havaitsematta siinä mitään pahaa, mutta esittävät hänen aina huntu kasvoilla, koska he arvelevat, ett'ei inhimillinen käsi saata kuvata Alin jumalallisia kasvonpiirteitä. Muhamedin uskon shiitiläisyydellä on hiukan yhtäläisyyttä kristinuskon protestanttisuuden kanssa, koska se kieltäytyy tunnustamasta sunnaa, eli traditioneja. Tämä on sunnitain mielestä kauheata jumalattomuutta. Shiitit arvelevat Alissa ilmestyneen Jumalan lihaantulemisen maan päällä, ja pitävät häntä yhtä suuressa, jos ei suuremmassakin arvossa kuin itse profetaa. Kun sunnitit rukoilevat: "La illaha illalah, Muhammede resol ullah" (paitsi Jumalaa ei ole muuta Jumalaa ja Muhamed on hänen profetansa), lisäävät shiitit: "Ali val-i allah" (ja Ali on Jumalan sijainen). Tosin eivät he itse tunnusta, että he Alin pitävät profetaa parempana, mutta tämä näyttäytyy aivan selvästi jokapäiväisessä elämässä. Dervishin tavallinen huudahdus on aina "Ja Ali, ja Ali", ja lauluissa ja vannottaissa kuullaan paljon useammin Alin nimi kuin profetan ja Allahin. Lähinnä Alia jumaloidaan tämän poikaa Husseinia, joka kaatui Kerbelan tappelussa ja on sen läheisyydessä haudattuna.

Voidakseen olla oikea-uskoinen muhamedilainen, täytyy persialaisen ottaa huomioon seuraavat uskonnolliset toimitukset: rukous, peseminen, pyhiinvaellus, paastoaminen ja anteliaisuus köyhiä kohtaan. Rukoillaan viisi kertaa päivässä, muutamat rukoilevat vain kolme kertaa, nimittäin auringon noustessa, puolipäivän aikaan ja auringon laskun aikana. Eri rukoushetkien ajan ilmoittaa muezzin, eli rukousjulistaja, joka moskén minaretista taikka tavallisen huoneen katolta kutsuu kaikuvalla äänellä uskovaiset rukoukseen. Ennen tätä tapahtuu peseminen, jonka tarvitsee toimittaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä. Pesemättömänä ei saata kukaan persialainen odottaa rukouksen kuulemista, sillä likainen ruumis on arvoton lähestymään Jumalan pyhiä kasvoja. Pestessään valaa hän vettä päälaelleen, kasvoihin, käsivarsiin, kyynärpäästä sormenpäihin, ja jalkoihin. Kun tämä on tehty, ottaa hän päältään pois kaikki koristukset, sormukset, jalokivet ja kallisarvoiset vaatekappaleet toimittaakseen hartautensa nöyrässä ja vaatimattomassa pukineessa. Rukoillessaan ei hän salli minkään hänen ympärillään tapahtuvan häiritä itseään; hän seisoo Mekkaan päin kääntyneenä, ja tietääkseen, missä päin tämä on, kantavat useat persialaiset aina mukanaan kompassia, n.k. koebleh-noemah, eli Mekannäyttäjää.

Papilliset arvot ovat: Imam-i-Djuma. Sheik-ul-islam, mushtehid ja molla. Näistä on Imam-i-Djuma, eli Isfahanin ylipappi, ylhäisin. Häntä täytyy usein itse kuninkaankin totella. Mushtehidit ovat oppineita teologeja, joita sivistyksensä tähden suuresti kunnioitetaan. Sitä vastoin on mollain lukematon joukko suurimmaksi osaksi teeskentelijöitä ja pettureita, jotka käyttävät papillista pukua välikappaleena viekoitellakseen itselleen taika-uskoisten omaisuutta. He väärentävät lakia ja oikeutta, ja kykynsä avulla selittää korania omanvoittoisella tavalla, houkuttelevat he helposti kansaa pauloihinsa.

Tärkeimmät uskonnolliset juhlat ovat seuraavat: joka viikon perjantai, joka vastaa meidän sunnuntaita, uudenvuodenpäivä, uhrijuhla, Ramasan, profetan ja Alin syntymäpäivät.

"No Ruz" (s.o. uusi päivä) eli uudenvuodenjuhla on persialaisten suurin juhla. Se on jäännöksenä entisestä islamilaisesta ajasta ja on se vanhan persialaisen auringonvuoden alussa eli maaliskuun lopussa, kun aurinko sattuu oinaksen tähtisikeröön. Koko kuukausia ennen sen alkamista nähdään laitoksia uudenvuodenjuhlan viettämistä varten. Isfahanista kuljetetaan pääkaupunkiin makeisia ja hedelmiä karavanikuormittain. Vanhan vuoden viimeisenä päivänä mennään kylpyyn, ja uudenvuodenpäivänä pukeudutaan uusiin, puhtaisiin pukimiin. Niinä kolmenatoista päivänä, jolloin juhlaa kestää, pidetään kaikki puodit suljettuina ja kaikissa ammateissa ollaan toimettomina. Kun tutut tapaavat toisensa, pysähtyvät he, tervehtivät ja toivottavat toisilleen "ajd mebarek", eli hyvää juhla-aikaa! Maakuntain kuvernöörit ja valtakunnan korkeat herrat lahjoittavat shaahille kalliita lahjoja, niinkuin koristuksia, isoja huiveja, arabialaisia hevosia, lejonia eli senkaltaisia. Shaahikin antaa kallisarvoisia vastalahjoja, niinkuin kunniapukuja (chalat) ylhäisille ja muille rahalahjoja. Uudenvuodenpäivänä on myöskin juhlallinen vastaanotto "salam" shaahin linnassa. Tähän ottavat osaa vain papit, sejdit ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet, jotka juhlapukuisina kokoontuvat linnaan. Vähää ennen uuden vuoden alkua astuu shaahi vastaanotto-saliin, puettuna keisarilliseen juhlapukuun, rinta peitettynä kimaltelevilla hohtokivillä. Kunniatervehdyksellä olijat tervehtivät häntä, hän istuutuu paikalleen ja kysäsee sitten muutaman kerran palkintoministeriltä, joka edeltäpäin valmistetussa, kukkaiskielisessä vastauksessaan lausuu, että kaikki Iranin siunatun valtakunnan onni ja menestys, maan hedelmällisyys ja rauha naapurien kanssa, riippuu ainoastaan hänen majesteetinsa lempeydestä ja armosta. Sinä silmänräpäyksenä, jolloin uusi vuosi alkaa, jyrähtää kanuunanlaukaus, ja ylin hovintähtientutkija astuu shaahin luo ja ilmoittaa, että tuo merkillinen hetki on käsillä. T:ri Hybennet kertoi, että tuo mainittu korkea virkamies suuresti ylpeili tästä kunniasta, ikäänkuin koko tapaus olisi yksinomaan riippunut hänen sanoistaan. Heti sen jälkeen huudahtavat läsnäolijat "mebarek bad", eli "olkoon se siunattu". Rahavarainministeri tuo sitten muutamia täysiä pussillisia äsken lyötyjä rahoja; shaahi avaa pussit ja tyhjentää niiden sisällyksen suureen hänen edessään olevaan hopeamaljaan. Sen jälkeen kulkevat valta-istuimen ohi, kukin järjestyksessään, papit, virkamiehet ja hoviherrat, ojentavat kätensä ja saavat, kukin ohikulkiessaan, käden täyden rahoja. Joillekuille tekee shaahi muutamia hyväntahtoisia kysymyksiä, mikä kunnia tavallisesti tulee, muiden muassa, maanmiehemme t:ri Hybennetin osaksi. Hän kertoi, että kun oli hänen vuoronsa tulla shaahin luo, oli tämän tapana ystävällisesti hymyillen katsahtaa häneen ja ottaa rahoja maljasta oikein kourallinen. Muille, jotka häntä vähemmin miellyttävät, ei hän anna niin paljon; kun he astuvat esiin lahjaansa saamaan, puistaa hän ensin kättänsä, niin että rahakappaleet, jotka sormien lomasta esiin pistävät, putoavat maljaan takaisin. Kun sitten suurvisiiri ja sotaministeri ottavat vieraita vastaan, vetäytyy shaahi takaisin yksityisiin huoneisiinsa.

Kun sitten europalaiset lähettiläät ovat käyneet häntä tervehtimässä, alkaa suuri yleinen vastaanotto, joka on jo ennen mainitussa valta-istuinsalissa. Tämä on erittäin komea huone, jonka peiliseinämillä riippuu valtavia maalauksia, jotka kuvaavat Persian suuria kuninkaita. Se puoli salia, joka on tilavaan linnapihaan päin, on aivan avonainen, jokseenkin kuin kahden mahtavan marmoripatsaan päällä, jotka Aga Muhamed Khan toi erämaiden ja vuorien kautta Shirazista Teheraniin. Keskellä salia on valtava valta-istuin, jota nimitetään "Salomon valta-istuimeksi". Kun shaahi lähestyy, jyrähtää kanuunanlaukaus, ja soittokunta aloittaa huumaavan konserttinsa Negarehkhanesta, jolloin itsevaltias nousee valta-istuimelle, missä hän asettuu pientä tyynyä vasten. Merkin saatuansa tuo sen jälkeen palvelija kupin kahvia ja timanteilla varustetun nargilehin. Kun shaahi on hetkisen puhellut suurvisiirin kanssa, esiintyy hovirunoilija ja lukee muutamia säkeitä herransa kunniaksi. Vastaan-oton loputtua alkavat julkiset huvitukset, joihin kuuluvat laulu ja tanssi, paininheitto, lejonien ja tiikerien näytteleminen. Muutamana No Ruz-juhlan viimeisistä päivistä tapahtuu suuremmoinen kilpajuoksu.

Uhrijuhla, Kurban-bajram, vietetään Abrahamin uhrin muistoksi. Kokonaisia laumoja uhrilampaita viedään silloin kaupunkeihin. Rikkaat ostavat tusinoittain ja kymmenittäin sellaisia, voidakseen jakaa lihaa köyhille. Ei kukaan, olkoon hän kuinka köyhä tahansa, jää silloin osattomaksi, mutta jos juhla sattuu suvi-ajaksi, saattaa siitä tulla hirmuisia seurauksia, sillä katukoirat ja shakalit eivät ennätä syödä kaikkia sisälmyksiä ja perkeitä, joita silloin heitetään kaduille ja puotiloihin. Kaikki sellainen saa näet jäädä paikoilleen ja myrkyttää ilmaa. Loistokohta uhrijuhlassa on kuitenkin kameliuhri. Shaahi lahjoittaa Teheranin asukkaille jättiläismoisen kamelin, joka kallisarvoisiin huiveihin puettuna ja kulta- ja hopeakoristuksilla peitettynä kuljetetaan katuja pitkin avonaiselle paikalle, johon taajalukuinen kansa kokoontuu. Eläin pakoitetaan laskeutumaan polvilleen, jonka jälkeen eräs shaahin likimmistä sukulaisista tulee ja antaa sille kuolettavan keihäänpiston. Sen jälkeen ryntää kansa raivoavien villipetojen tavoin tuon eläinparan kimppuun, joka lukemattomilla puukoilla ja tikareilla paloitellaan. Jokainen koettaa silloin anastaa itselleen, kuten hän luulee, onnea tuottavan lihapalasen. Tuskin on minuutti kulunut ensimmäisestä keihäänpistosta, kun kameeli on juuri kuin jäljettömiin kadonnut. Verilätäkkö on ainoa, mikä on jälellä. Kansajoukot hajaantuvat sitten, ja ne, jotka ovat onnistuneet anastaa itselleen palasen, ovat iloiset ja tyytyväiset.

Ramazan-kuukaudesta ja sen paastoista olen jo ennemmin aivan lyhyesti puhunut. Se on kieltäymyksien ja kohtuullisuuden aika Islamin oikeauskoisille tunnustajille. Koko päivänä, auringonnoususta sen laskuun asti, ei saa mitään nauttia, olkoon se mitä tahansa, ei polttaakaan. Heti aamurukouksen luettua, asettaudutaan makaamaan iltapäivään asti, jolloin uudelleen syntyy hiukan liikettä puotiloissa ja kaduilla. Samana hetkenä, kuin aurinko peittyy taivaanrantaan, lauvaistaan kaupungeissa kanuunanlaukaus, joka ilmoittaa vuorokauden paaston loppuneen. Silloin syntyy uudelleen elämää ja liikettä. Syödään tavattomalla ruokahalulla, ja teen tarjoilupaikoista kuuluu satojen kalianein soriseva ääni. Silloin valvotaan koko yö, jonka muutamat viettävät puotiloissa leikkiä laskien ja iloa pitäen, toiset työskennellen, toiset, oikeauskoiset, taasen korania lukemalla. Kun aamu-aurinko jälleen näyttäytyy, alkaa uusi paasto, ja niin käy päivä päivältä aina kuukauden loppuun asti. Viimeisenä päivänä kohoavat kaikkien odottavat tunteet ylimmilleen. Auringon laskun jälkeen mennään huoneiden penkereille eli muille korkeille paikoille, vieläpä useat teheranilaiset menevät aina Elbursin juurelle asti, että näkisivät niin pian, kuin mahdollista, kuun. Kun se viimeisen päivän iltana on noussut taivaan rannalle, on näet Ramazan loppunut, viimeinen kanuunanlaukaus jymähtää, ja palataan uudelleen luonnonmukaisempaan elintapaan.

Ramazan on Islamin mielettömimpiä keksintöjä. Se maksaa suunnattomia summia Persian valtiolle. Koko kuukauden ovat näet useimmat työt seisauksissa. Työvoimat lepäävät, eli oikeammin, väsyttävät itseään luonnottomalla elintavalla. Puusepät, metallityöntekijät ja muut käsityöläiset eivät tee juuri mitään, kauppiaat sulkevat puotinsa, mattotehtaissa ovat kangaspuut liikkumattomina; on täydellinen seisahdus niin hyvin kaupassa kuin teollisuudessakin. Päivän paastoamisen ja suunnattoman syömisen kautta yöllä murtuu kansan terveys, ja työn keskeytyksen tähden menettää valtio melkoisia rahamääriä. Jos joku kysyy, mitä tämä paasto sitten oikeastaan hyödyttää, vastataan, että se on uskonnollinen tapa, jota on mahdoton perin pohjin poistaa. Useat persialaiset eivät kuitenkaan noudata paastoa niin tarkoin. He koittavat tosin maailman silmissä näyttäytyä laihoilta ja nälkäisiltä ja valittavat tyhjää vatsaansa, mutta salaa syövät he päivälläkin. Oikea-uskoiset pitävät tätä kauheimpana jumalattomuutena.

Persialaiset ovat erittäin uskonvimmaisia ja taikauskoisia. Usko loihtimiseen ja noituuteen sekä pahan silmään ilmenee ja vaikuttaa kaikkiin heidän töissään ja toimissaan. Loihtijoilla, kuljeksivilla dervisheillä, käärmeiden ja skorpionien kesyttäjillä ja sen sellaisilla roskaväellä on, kiitos siitä heidän kujeilleen, uskomaton valta raakaan ja sivistymättömään rahvaaseen. Ei ryhdytä mihinkään tärkeään tekoon kysymättä ensin neuvoa tähtienselittäjältä eli, sellaisen puutteessa, kukin rukousnauhaltaan, jota aina kuljetetaan mukana, arpanappulalta, koranilta eli Hafikselta. Arpanappuloissa ovat muutamat numerot onnekkaita, muutamat onnettomuutta ennustavia. Sitä heitetään — päällimmäisenä on onneton numero, huomataan siinä varoitus pahansilmästä ja aijottu teko jätetään toiseen kertaan. Aijotaan lähteä matkalle, mutta halutaan ensin neuvotella Hafiksen kanssa, onko aika siihen sovelias. Otetaan käsille hänen runokokoelmansa, divani, pistetään neulalla kirjaan, avautuu onnellinen paikka, ja matka tehdään.

Suojaksi pahansilmää vastaan pidetään usein mukana amuletteja ja talismaneja; jos se hukataan, peljätään jouduttavan jonkun onnettomuuden uhriksi. Toinen tapa, joka on Persiassa hyvin yleinen, on ripustaa lahjaksi riepuja ja muita esineitä pyhiin paikkoihin. Niinpä näin Cyruksen hautakammiossa oikean rääsykokoelman paljaita riepuja, matonpätkiä, revityitä koranin lehtiä, messinginpalasia ja nauloja. Usko "diws'iin" eli pahoin henkiin ja "djins'iin" eli hyviin on maassa yleinen. Edelliset pysytteleivät erittäinkin luoksepääsemättömissä ja omituisissa paikoissa, niinkuin Demavendvuoren sisässä, suurella suola-aavikolla Irakissa ja Khorasanissa, Persepoliksen raunioissa ja muissa muinaisjäännöksissä, joiden syntyä persialaiset eivät saata selittää muulla tavoin, kuin että ne ovat pahojen henkien työtä ja niiden pesäpaikkana.

Yhtä syvästi kuin persialaiset vihaavat kristityitä ja ylönkatsovat sunniteja, yhtä julkeasti useat heistä rikkovat oman oppinsa käskyjä. Taikausko ja ulkokullaisuus on niin suuressa mitassa Persiassa, että se menee naurettavaisuuteen asti. Olen jo edellisessä luvussa maininnut, kuinka kohteliaita ja teeskenteleväisiä persialaiset ovat keskinäisissä olosuhteissaan ja kuinka vähä he sillä tarkoittavat. Yhtenä hetkenä saattaa persialainen luvata minulle kaikki omaisuutensa ja vakuuttaa, että hänen terveytensä ja onnensa riippuu vain minun hyväntahtoisuudestani, ja toisena hetkenä saattaa hän tehdä kaiken, mihin suinkin kykenee, viekoitellakseen minulta rahani. Jonakuna ramazan-iltana saattaa hän kadulla tavata tuttavansa ja valittaa sietämätöntä nälkäänsä ja voimattomuuttansa, ja kuitenkin on hän rajusti syönyt kaiken päivää. Tapaamansa tuttava tekee luonnollisesti samoin. Molemmat surkuttelevat toistensa kuihtunutta ulkonäköä, mutta tietävät varsin hyvin, että he pettävät toisiansa. Pahin ulkokullaisuus on n.k. tekich eli valepuku. Persialainen, joka matkustaa sunnitein maassa, ei näet pidä itseänsä ja lahkoansa alentavana, näyttäytyä olevansa sunniti. Niinpä, tehdessään pyhiinvaelluksen Mekkaan, on hän olevinaan myöskin sunniti, rukoilee rukouksiaan Kaaban ääressä samalla tavalla kuin tämäkin ja kaikissa noudattaa sunnitilaisen lahkon lakeja.

Ei missään tilaisuudessa ilmene shiitiläisten uskonvimma niin selvästi, kuin Moharrems-kuukauden kymmenenä ensi päivänä, jolloin vietetään Kerbelan luona tapahtuneen alidien tappion surullista muistoa. Samalla myöskin esitetään persialaista kiihkonäytelmää eli "tazieh" sirkuksentapaisissa teattereissa (tekieh). Teheranin kuninkaallisen teatterin pitäisi näissä tilaisuuksissa oleman kashmirhuiveilla komeasti koristettu ja sen seinillä koristuksia. Pyöreällä näyttämöllä teatterin keskellä esiintyvät nuo uskonnolliset näyttelijät, jotka hyvin realistisesti esittävät Kerbelan kauheita kohtauksia. Suunnaton ihmispaljous saapuu yhtä aikaa teatteriin, kokonaisia karavaneja kalliisti vaatetettuina kameeleineen, rautapaitaisia ja kypäreillä varustettuja ratsumiehiä tulee ratsastaen jaloilla hevosillaan. Kun Husseinin murhaa ja alidein tappiota esitetään, yhtyy koko yleisö mitä surkeimpiin valitushuutoihin ja itkuun. Kasvot peitetään käsiin, yläruumista heilutetaan edes takaisin ja viritetään sydäntäsärkevimpiä valitushuutoja. Näyttämöllä esiintyy miesjoukkoja, jotka laulaen: Ja Hussein, Ja Hussein! Ja Hassan, Ja Hassan! kaikin voimin lyövät paljastettuihin rintoihinsa, niin että se tulee tulipunaiseksi ja veriseksi. Kumean, tahdinmukaisen äänen, joka tästä syntyy, yhdessä surulaulujen kera, sanotaan tekevän valtaavan vaikutuksen. Illoin ja öisin "kiihko-ajan" kuluessa vaeltaa kokonaisia kulkueita vimmaisia shiitejä pitkin Teheranin katuja huutaen ja valittaen. Muutamat riipovat käsivarsiansa vitjoilla, toiset terävillä tikareilla. Sellaisissa tilaisuuksissa saattaa olla europalaiselle hyvin vaarallista oleskella ulkosalla, sillä uskonnollinen vimma on silloin kohonnut tavallista korkeampaan määrään, ja ajatellessaan Husseinin onnetonta kohtaloa on kansa valmis kohdistamaan raivonsa siihen, joka sen tielle sattuu.

Näitä persialaisten kiihkonäytelmiä vastaava on tattarilaisilla se juhla, jonka nimi on Tjackschi Vackschi. Vuonna 1885 sattui tämä syksyksi, heti minun tultuani Bakuun. Silloin oltiin tilaisuudessa näkemään inhoittavimpia kohtauksia keskellä kaupungin muuten siviliseerattuja katuja ja samoin Balakanin kylässä, sillä tattarilaisilla ei ole mitään erityisiä teattereita. Balakanin kylässä, jonka läheisyydessä asuin, parveilivat he joukottain pitkin kylänkatuja. Petomaisesti he kiljuivat ja rääkyivät ja raatelivat paljaiksi ajeltuja päälakiaan sangen terävillä kinschaleilla. Tällöin kiihoittuivat he enemmän ja enemmän aina siihen määrään asti, ett'eivät he tunteneet, kuinka kovasti he tikarillaan koskettivat päälakeen. Kolme tattaria kaatui Balakanissa omista puukoistaan. Venäläinen poliisi oli jo useita viikkoja ennemmin kieltänyt tattarilaisia toimeenpanemasta kaduilla minkäänlaisia levottomuutta tuottavia kohtauksia, mutta kun tämä kielto luonnollisesti rikottiin, päätti poliisipäällikkö yhdellä kertaa toistaiseksikin masentaa tattarilaiset, ja tämän teki hän yhtä ankaralla kuin hävyttömällä tavalla. Venäläiset sotamiehet tunkeutuivat erääseen moskéeseen, johon tattarilaiset olivat kokoontuneet jumalanpalvelusta pitämään. Paukahti laukaus, jonka kaiku vastasi moskén holvista, kaksikymmentä tattarilaista kaatui ja moské tyhjennettiin. Valmistautumattomia kuin olivat, eivät tattarilaiset voineet puolustaa itseään, mutta poliisipäällikkö, joka itse oli mukana, tuli sieltä toinen silmä murskattuna. Ystäväni, Baki Chanov, joka oli mukana moskéessa, kertoi, että kuulat korvissa vinkuivat, ja useat vielä istuivat paikoillaan muureilla. Sen yön perästä tulivat Bakun kadut hiljaisiksi ja rauhallisiksi.

Uskonnollisten sääntöjen joukossa, joita useat persialaiset tunnollisesti noudattavat, mutta myöskin useat laiminlyövät, ovat tärkeimmät kiellot juoda viiniä, syödä saastaista lihaa, niinkuin sian ja itse kuolleiden eläinten, pelata uhkapeliä sekä kielto kaikesta lähemmästä seurustelusta kristittyjen ja muiden heidän silmissään saastaisten uskontunnustajien kanssa. Viininjuomisesta olen jo ennen puhunut kuvatessani oloani Shirazissa. Julkisuudessa tosin varotaan nauttimasta väkijuomia, mutta sitä suuremmassa määrässä tehdään sitä salassa. Siinä ei tyydytä helpompiin, kuin kiihottaviin ja päihdyttäviin Shiraz-viineihin tahi mieluimmin aarakkiin. Toista yllämainituista kielloista noudatetaan sitä vastoin tarkoin. Sianlihaan on persialaisella tietty vastenmielisyys, samoin kuin itsestään kuolleiden eläinten lihaan. Jotta lihaa saattaisi syödä ilman omantunnon tuskia, täytyy se ensin ja ennen kaikkea olla saatuna saastattomasta eläimestä, sitä paitsi ei tämä eläin saa olla, kuten jo on sanottu, itsestään kuollut, ei myöskään niin teurastettu, että veri on jäänyt ruumiiseen. Kun eläintä pistetään, asetetaan se sentähden siten, että veri esteettömästi saattaa virrata ulos, sekä mieluimmin niin, että pää on Mekkaa kohden suunnattu. Samana hetkenä, kun oikeauskoinen asettaa puukon teurasuhrin kurkkuun, huutaa hän "Bissmillah", eli Jumalan nimeen! Lihan ostaminen kristityltä on kielletty, sillä se on saastaista, joskin se on saatu muuten puhtaasta eläimestä. Kaikki muukin, mikä joutuu yhteyteen kristityn kanssa, on saastaista. Samasta maljasta syöminen, kuin joku sellainenkin, on mitä saastaisinta. Kun söin yhdessä persialaisten kanssa, saatoin aina huomata, miten he varoivat niitä astioita, joista minä olin ottanut. Muutamassa kylässä etelä-Persiassa ostin erään kerran puodista taatelileivoksen. Kun aijoin maksaa, ojensi kauppias pienen messinkiastian, johon minä panin kuparirahat. Mutta ei hän pitänyt vielä tätäkään varovaisuustoimenpidettä tarpeellisena, vaan otti varmuuden vuoksi vesi-astiansa ja virutti rahat, ennenkuin hän piti ne kyllin puhtaina käsin kosketellakseen. Maan läpi matkustettaissa on tuhansia tilaisuuksia suuttumiseen sellaisista alhaisista ennakkoluuloista. Yhtäläisesti on aivan mahdotonta kristitylle jalkojensa tomulla saastuttaa shiitiläistä moskéeta. Ani harvat ovat ne europalaiset, jotka ovat olleet tilaisuudessa näkemään ja kertomaan persialaisen pyhäkön sisustaa. Ainoa keino päästä huomaamatta sisälle, on että kuten Vámbéry, pukeutuu muhamettilaiseksi. Yritys on vaarallinen, ell'ei olla täydellisesti perehdytty kieleen ja uskonnollisiin tapoihin. Kasvinissa rohkenin yhdessä Baki Chanowin kanssa asettua sen suuren moskéen käytävään, joka on kuvattuna tässä ennemmin. Molla oli tuskin katsahtanutkaan minuun, ennenkuin hän lopetti saarnaamisen, ja minä tulin ulos-ajetuksi pikemmin kuin olin sinne tullut.

Yhtä vaarallista kuin europalaiselle on päästä persialaiseen moskéeseen, yhtä pelokasta on persialaiselle mennä johonkin niistä kristittyjen kappeleista, joita on Teheranissa ja Isfahanissa. Kristityt eivät luonnollisesti siitä erityisesti välittäisi, mutta hänen uskonheimolaisensa pitäisivät häntä uskottomana luopiona. Tätä asianlaitaa valaisee seuraava kasku, jonka Benjamin kirjassaan kertoo. Hänen kuninkaallista korkeuttansa ruhtinas Sel-i-Sultania halutti erään kerran olla läsnä jumalanpalveluksessa englantilaisessa protestanttisessa kappelissa Isfahanissa, jota kappelia hoitaa t:ri Bruce. Muutamia päiviä jälkeenpäin oli ruhtinaan esimerkkiä seuraten kaksi persialaista jumalanpalveluksessa samassa kappelissa. Kun Sel-i-Sultan sai siitä tiedon, kutsui hän heidät luoksensa ja määräsi, että heidän päänsä piti siinä paikassa poikki hakattaman. T:ri Bruce, joka nuhteli prinssiä hänen epäjohdonmukaisuudestaan, sai vastaukseksi: "minulla on oikeus mennä, mihin haluttaa; ja tulin teidänkin luoksenne, saadakseni tietää, käyvätkö persialaiset teidän jumalanpalveluksissanne. Sillä jos he tulevat teidän kirkkoonne, tapahtuu se siinä aikomuksessa, että he muuttavat uskontoa, ja sellaista eivät meidän lakimme siedä". Ja kuitenkin pidetään ruhtinas Sel-i-Sultania vapaa-ajattelijana. Ei hän olekaan ainoa sellainen Persiassa. Päinvastoin on niiden luku hyvin suuri. Ani harvat ylhäisistä uskovat koranin oppeihin, eivät he edes noudata paastoja eikä rukoushetkiä. Hyvän käytöksen välttämättömimpinä vaatimuksina pidetään sitä vastoin pyhiinvaellusmatkaa Kerbelaan, Meshediin eli Mekkaan. Matka tapahtuu sentähden useimmiten, vähemmässä määrässä profetain haudalla käymisen, kuin Meshedi-, Kerbelai- eli Hadshi-arvonimen takia, jota aina seuraa määrätty kunnia.

Kuitenkin on tähän asti näyttänyt mahdottomalta saada Islamin lasten keskuudesta kristittyjä uskonmuuttajia. Sitä on koetettu, mutta ilman menestystä. Tosin työskentelevät amerikalaiset ja englantilaiset lähetyssaarnaajat maassa väsymättä, mutta heidän toimi-alansa rajoittuu nestorianeihin ja armenialaisiin, edelliset asuvat Urumia-järven ympäristöllä ja Kirmanshahin seutuvilla, jälkimäiset Isfahanissa. Syystä saattaakin epäillä kristillisen lähetystoimen oikeutta sellaisessa muhamettilaisessa valtakunnassa, kuin Persia on. Lukuunottamatta vaikeutta saada muslemi uskomaan kristin-uskon totuuksia (hänen mielestään on kristin-usko sen ymmärtämiseen, perustotuuksiin ja kirkonmenoihin katsoen paljon alhaisemmalla kannalla kuin hänen silmissään kehittyneempi muhamedin-usko), tuottaisi uskonnonvaihdos "masse" poliitillisessakin suhteessa mitä arveluttavimpia seurauksia. Maassa, jossa uskonto on niin läheisessä yhteydessä hallituksen kanssa, saattaisi uskonnollinen eripuraisuus epäilemättä aiheuttaa valtiollisenkin. Ylipäänsä on ihmeellistä, että uskonvimmaiset persialaiset lainkaan suvaitsevat kristittyjä lähetyssaarnaajia maan rajojen sisäpuolella. Nestorianit ja armenialaiset ovat kristittyjä. Lähetystoimi heidän keskuudessaan on sentähden aijottu enemmän ylläpitämään heidän uskontoaan ja estämään heitä huonontumasta. Olkoonpa niin, ett'ei nestorianeilla ja armenialaisilla ole siis mitään suoranaista tekemistä persialaisten ja heidän uskontonsa kanssa, niin ovat he kuitenkin Persian alamaisia, ja jos kristinusko valtakunnassa voittaisi alaa ja valtaa, joutuisi hallitus ja valtiollinen yhteys suurimpaan vaaraan. Sentähden pitääkin hallitus kaikkia vanhempia ja uudempia lahkoja erittäin tarkasti silmällä ja koettaa sekä hyvällä että pahalla niitä vastustaa. Edellisessä olemme jo nähneet, kuinka babismin uskolaisia kohdellaan.

Puhuttaissa lahkoista, tahdon lopuksi mainita niistä tärkeimmät maassa löytyvät. Aderbeidshanissa ja Kurdistanissa, Kaspianmeren ja Persianlahden luona, sekä pitkin valtakunnan itäistä rajaa tapaamme sunniteja, suurimmaksi osaksi turkkilaisia ja arabialaisia. Olemme jo ennen puhuneet heidän oppinsa pääpiirteistä. "Ali Allahi" (s.o. Ali on Jumala) on lahko, joka väittää Jumalan ilmestyneen välittömästi Alissa. He eivät usko koraaniin, eivät toimita rukouksia, eivät paastoa Ramazanina eivätkä pidä pahana syödä silavaa. Heidän pää-olinpaikkansa on Kirmanshah. Ja babismin synnystä on jo ennen puhuttu. Sen perustaja ja profeta, Bab-eddin (s.o. uskon portti), kirjoitti arabiaksi kirjan, jossa hän esitti oppinsa pääperusteet. Tärkeimmät niistä on seuraavat: koranin kieltäminen; omaisuuden tasajako ja erittäinkin naisten; sekä usko, että se, joka babismin asian puolesta sodassa kaatuu, on kuolematon ja ylösnousee elämään toisessa paikassa. Babeilla on siis oma lakikirjansa, oma profetansa ja omat martyyrinsa. "Schejcki" on lahko, jonka tehtävänä on etsiä Imam Mahdin, kahdennentoista imamin, olemus ja luonne. Ylösnousemisessa on hän ilmestyvä ja yhdistävä kaikki lahkot yhteiseen uskoon.

Persian valtakunnan laki käsittää kaksi eri alaa, maallisen ja hengellisen. Maallista lakia, urf, käyttää tuomioistuin, divan-shaneh, jonka päätöksen shaahin täytyy hyväksyä ja allekirjoittaa; samoin maakuntien kuvernöörien ja kaupungeissa ja kylissä hakimsin eli ketschodasin. Urf ei oikeastaan ole samaa kuin me lailla tarkoitamme, sillä se ei ole kirjoitettu lakikirja, ei se myöskään seuraa määrättyä ohjetta, vaan perustuu korkeintaan traditioniin, mutta useimmiten mielivaltaan ja voitonhaluun. Maalliset tuomarit eivät tuomitessaan pane vähintäkään huomiota rikoksellisen persoonaan eli rikoksen suuruuteen, vaan ainoastaan niihin etuihin eli vahinkoihin, joita he itse saattavat päätöksestä odottaa. Jos syytetty on rikas mies, voi hän lahjoilla ja rahalla lahjoa tuomarit tekemään hänelle edullisen tuomion. Jos hän sitävastoin on köyhä, niin on hän kokonaan heidän mielivallassaan: ainoa keino pelastua sellaisessa tapauksessa on, jos hänellä on laaja suku eli vaikuttavia omaisia hovissa, sillä silloin tuomarit pelkäävät tuomita hänet kovaan rangaistukseen, koska he siten joutuisivat suvun koston ja salahankkeiden esineeksi. Ei siis voi odottaa persialaiselta oikeus-istuimelta puolueetonta ja oikeudenmukaista tuomiota. Urfin tuomittaviksi joutuvat kaikki valtiolliset rikokset, uhmaileminen kuninkaallisia käskyjä vastaan, pilkka hallitsijaa ja hallitusta vastaan, kapinat, tottelemattomuus poliisia eli muita järjestyksen ylläpitäjiä vastaan, sekä ylipäänsä kaikki rikosjutut. Vaikeat asiat, joita maalliset tuomarit voitonhalusta eli tuomion seurauksia peljäten eivät tahdo käsitellä, jättävät he hengellisen lain, scherietin, tuomittaviksi. Oikeastaan ei ole mitään määräystä, jonka mukaan muutamat oikeus-asiat tuomittaisiin urfin, toiset scherietin nojalla, sillä maalliset tuomarit saattavat jättää mitkä rikokset tahansa hengellisten tuomittaviksi, mutta säännöllisesti joutuvat kaikki rikosjutut urfin, kaikki riita-asiat scherietin tuomittaviksi. Scheriet on, kuten on mainittu, hengellinen laki, joka perustuu koraniin ja jota mollat, mushtehidsit, Schejk-ul-Islams ja Imam-i-Djumas, sanalla sanoen papit selittävät. Maallisen lain päätökset ovat tosin itsestään päteviä, mutta mollat eivät tunnusta niitä, vaan pitävät ne laittomina. Scheriet on niinmuodoin ylin oikeus: siitä ei ole mitään vetoomisoikeutta, ei edes itse shaahille. Sen ylin toimeenpanija ja siis oikeuden päämies Persiassa on Hadschi Molla Ali, suunnattoman mahtava mies, jonka sanoja kaikkien, shaahinkin, on totteleminen. Scheriet ainoastaan saattaa tehdä hallitukselle vastusta. Ell'ei tätä lakia olisi, niin Persiassa olisi ehdottomasti rajaton yksinvalta. On itsestään selvä, että maallisen ja hengellisen lain toimeenpanijat eivät ole paraita ystäviä. Mollat koettavat kieltää ja vastustaa urfia, sillä jos tämä saa etusijan scherietin rinnalla, niin menettävät papit vaikutuksensa ja arvonsa kansan keskuudessa ja samalla tulonsa. Hallituksen pyrintönä taasen on tehdä arvottomiksi mollat, joiden vaikutus ja voitonhaluinen menettely on hallitukselle kaikkea muuta kuin hyödyllistä.

Scheriet perustuu koraniin ja kahteentoista pyhään imamiin, sekä sisältää laajan kokoelman sääntöjä, sepitetyt silmällä pitäen kaikkia mahdollisia elämäntiloja. Kun tätä lakipykälien kokoelmaa aikojen kuluessa lisättiin ja siihen lisäksi tulivat imamien traditsionit, yhdistettiin ne ja järjestettiin lakikirjaksi, scheriet.[48] Se on jaettu neljään kirjaan, jossa on monta ala-osastoa eli lukua. Ensimmäinen käsittelee uskonnollisia tapoja ja velvollisuuksia, toinen suostumuksia ja välikirjoja, kolmas yksityisen oikeuksia ja neljännessä puhutaan metsästyksestä, ravinnosta, juomasta ja muusta senkaltaisesta, oikeudenkäynnistä ja rangaistuksesta. Voidaan käsittää, kuinka kehittynyt ja täydellinen tämä lakikirja on, kun saadaan kuulla, että avioliitosta ja avioerosta puhutaan aina 1,412 eri pykälässä. Seuraava, tämän kokoelman alusta otettu, käännöskoe olkoon näytteenä esittääkseen sen sisältöä ja turhan-aikaista tarkkuutta: "Avioliitto on toimi, jota on suositeltava niille, jotka eivät saata pidättää lihallisia halujansa. Niiden yksilöiden suhteen, joilla on tarpeeksi luja tahto vastustaa intohimojansa, on useita miehiä. Kuitenkin on yleisesti yhtäpitävää puolustaa avioliittoa, sillä profeta on sanonut: 'mene naimisiin ja perusta perhe. Jumalattomimmat kuolevaisten joukossa ovat ne, jotka elävät naimattomina'. Lähinnä uskoa Muhamedin-oppiin ei ihmisellä ole mitään suurempaa siunausta, kuin omistaa oikea-uskoinen puoliso, joka hurmaa hänen silmiänsä, tottelee häntä ja hänen poissa ollessaan uskollisesti vartioi hänen kunniaansa ja omaisuuttansa. Vastakkainen mielipide perustuu profeta Johannes Kastajan naimattomuuteen, ja ne, jotka sitä suosivat, perustautuvat tähän esimerkkiin osoittaakseen naimattomuuden etuja avioliiton rinnalla. Jos kuitenkin muistamme, että toiset uskonnot kuin meidän kiistelevät näistä eduista, ja että meidän pyhissä kirjoissamme ei ole mitään sellaista puolustusta, niin epäilemättä täytyy olettaa, että avioliitto on toimi, jota on suosittaminen.

"Joka haluaa mennä naimisiin, hänen on etsiminen nainen, jolla on seuraavat neljä välttämätöntä ominaisuutta: kunniallinen syntyperä, neitseellisyys, hedelmällisyys ja siveys. Ei ole tyytyminen kauneuteen eli rikkauteen. On vakavasti kielletty menemästä naimisiin vain näiden näkökohtien perustuksella.

"Avioliittoon menosta ei saa päättää kuun ollessa skorpionin tähtisikerössä; … ei myöskään kuun pimennyksen aikana; eikä auringon pimennyksen aikanakaan; ei myöskään puolipäivän aikana; eikä hämyn lopussa: ei myöskään Elmohak kuukausien, jolloin kuu on taivaanrannan alapuolella, kolmena viimeisenä päivänä: eikä aamunkoiton ja auringonnousun välillä; ei myöskään joka kuun ensimmäisenä päivänä, lukuunottamatta Ramazania; eikä kuukauden keskimäisenä yönä; … eikä myöskään myrskyn eli maanjäristyksen aikana.

"Kahden todistajan läsnä-olo kaikessa, mikä avioliittoa koskee, ei ole välttämätön ehto, ja salassa päätetty avioliitto on laillinen ja pätevä.

"Neitseen vaikeneminen, kun hänelle tehdään ehdotus avioliitosta, on sama kuin myöntyminen.

"Lesken eli eroitetun suostumus on kuuluvasti lausuttava.

"Jokainen mies, olkoonpa vapaa eli ei, saa mennä niin monen kanssa satunnaisiin naimisiin kuin häntä haluttaa.

"Jos mies haluaa, että joku hänen vaimoistaan seuraa häntä matkalla, on seuraajatar arvalla valittava" j.n.e.

Eri rangaistuslait osoittavat varsin selvästi olevan sukua vanhoillispersialaisten tapojen kanssa. Aina viimeisiin aikoihin asti on harjoitettu mitä kauheimpia kidutuksia, aikomuksella pidentää rikoksellisen kuolontuskia, vaikka nykyään hallitsevan shaahin kunniaksi on mainittava, että hän on useimmat niistä lakkauttanut. Pienemmistä rikoksista tuomitaan raharangaistukseen, maanpakolaisuuteen eli raipparangaistukseen. Viimeksi mainittu rangaistus on hyvin tavallinen ja käytetään kaikenkaltaisissa pienissä erehdyksissä. Rikoksellinen asetetaan maahan selälleen jalat ylöspäin ojennettuina, niin että ne muodostavat ruumiin kanssa suoran kulaan. Sitten kierretään jalat lujasti puutukkiin ja jalkapohjat paljastetaan. Sen jälkeen tulee n.k. "mirkässäb" ja alkaa lyödä uhria raipalla eli nahkahihnaisella piiskalla, joiden nahkahihnojen väliin on pujotettu hedelmänsydämiä. Lyöntien lukumäärä riippuu rikoksen laadusta, ja lyöntien kovuus mirkässäbenin sääliväisyydestä eli julmuudesta. Rikoksellisen on kuitenkin tapana raipparangaistuksen aikana keskustella pyövelin kanssa ja lahjoa hänet. Sellaisissa tapauksissa voidaan kärsiä sata lyöntiä ilman erityisiä tuskia, kun vastakkaisessa tapauksessa kymmenen lyöntiä saattaa rikoksellisen tehdä raajarikoksi eli ainakin seuraa siitä pitkällinen kärsimys.

Varkaudesta rangaistaan leikkaamalla korvalehdet eli yksi tai useampia sormia, vieläpä toisinaan koko käsi, mutta tämä tapa näyttää nyt jäävän yhä harvinaisemmaksi. Valheellisten tietojen levittämisen takia kuninkaasta ja hallituksesta leikataan kieli poikki. Kuolemanrangaistukset ovat monellaiset. Tavallisimmat ovat: kaulan katkaiseminen miekalla ja kuristaminen. Ankaroista uskonnollisista rikoksista eli majesteetinrikoksista pidennetään kuolon tuskia. Avioliiton rikkoneet naiset kivitetään. Shiratsissa on suunnattoman syvä kaivo, johon, kuten kerrotaan, sellaiset elävinä syöstään. Sokeaksi tekemisen on Nasr-ed-Din lakkauttanut. Myöskin kidutuksen on shaahi kieltänyt, mutta kuvernöörit sitä kuitenkin käyttävät maakunnissa, erittäinkin kun on kysymyksessä salattujen aarteiden ilmisaaminen. Tavallisia kidutuskeinoja ovat uhrin kainalokuoppien polttaminen hehkuvilla hiilillä eli kuumien tiilikivien asettaminen säärien päälle, rikoksellisen sitominen toisesta kädestään puun oksaan, niin että ruumis riippuu vapaana ilmassa, asettaminen hänet alastomana jääpalaselle j.n.e.

Valtiolliset rikoksentekijät säilytetään usein sangen kauvan valtionvankilassa Teheranissa. Se on maanalainen luola (ambar), kostea, epäterveellinen ja homeinen. Siellä nääntyvät nuo onnettomat uhrit, käsistä ja jaloista sidottuina, elättäen itsensä laihalla ravinnolla, jota he itse itselleen kustantavat. Vankien terveydentila tässä myrkyllisessä luolassa ei luonnollisesti ole parasta. Kuume ja kolera raivoavat siellä esteettömästi, ja usein viruvat ruumiit useita päiviä, ennenkun ne viedään pois. Yksitoikkoisuuden keskeyttää vain se, että pyöveli silloin tällöin saapuu onnettomien joukkoon viedäkseen jonkun, joka on valmis hirsipuuhun. Kaikki sellaiset väärinkäytökset tapahtuvat shaahin tietämättä. Jos hän haluaa saada tietoa terveydentilasta vankilassa ja kysyy siitä pyöveliltä, vastaa tämä, että kaikki on hyvässä kunnossa ja että vangit voivat hyvin. Kuninkaallisina syntymäpäivinä, häiden aikana eli muina juhlina on shaahin tapana vapauttaa joku määrä vankeja. Ne, jotka silloin veivät vanginvartialle maksaa suurimman rahamäärän, pääsevät ensin pois.

Estääkseen kaikkia väärinkäytöksiä kuvernöörien ja vallanpitäjien puolelta, ja saadakseen tietoa kansan asemasta, antoi shaahi kerran asettaa kirjelaatikoita maakuntakaupunkeihin, joihin laatikoihin kansa saisi panna valituskirjoituksiaan ja anomuskirjojansa. Mutta kuvernöörit, jotka siinä huomasivat oman mahtinsa joutuvan vaaraan, tiesivät tehdä shaahin määräykset mitättömiksi. He panivat ulos vahdeiksi piiskoilla varustettuja miehiä kirjelaatikkojen viereen, ja heti kun joku tuli pannakseen sinne kirjeen, sai hän vaivastaan perinpohjaisen raipparangaistuksen. Kirjelaatikot eivät jääneet pitkä-aikaisiksi.

Jo kauvemman aikaa on shaahi määrättynä viikon päivänä personallisesti vastaanottanut ja kuulustanut kansan valituksia ja syytöksiä. Silloin osoittautuu hän aina jalomieliseksi ja oikeudentuntoiseksi ja pitää kernaimmin heikomman puolta.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Maantieteellinen katsaus. — Taide, kauppa ja teollisuus.

Persian valtakunta on alaltaan 1,650,000 kuut. klm. ja on siis melkein neljä kertaa niin suuri kuin Ruotsi (243,000 kuut. klm.). Sen täydellinen kansanpaljous on kaksi kertaa niin suuri kuin Ruotsin, mutta suhteellisesti nousee se vain puoleen. Persiassa on näet, kuten ennen on mainittu, yhdeksän miljoonaa asukasta, kun Ruotsissa on neljä ja puoli.

Maa muodostaa maantieteellisessä suhteessa hyvin rajoitetun kokonaisuuden. Sitä rajoittaa etelässä Persianlahti, idässä Mesopotamian alanko, pohjoisessa Kaspianmeri ja turkmenilaiset vuorijaksot. Tästä kohoaa penkerettäin Iranin ylänkö ja muodostaa keski-osassaan ylätasangon, jonka keskikorkeus on 1,400-1,500 m. Tämän ylätasangon läpi kulkee yhdensuuntaisia vuorijonoja, jotka kaikki käyvät luoteesta kaakkoon, mikä suunta on päänänsä vallitseva ei ainoastaan Persian ja rajamaiden vuorimuodostuksessa, vaan sentähden myöskin näiden maiden vesistöllisissä olosuhteissa. Niiden vuorijaksojen joukossa, jotka kulkevat yllämainittuun suuntaan, huomaamme kaikkein ensiksi Kaukasusvuoret, jotka Apsheron-niemimaan, meren-alaisen karin, Tjeleken-saaren sekä Ison- ja Vähän-Balkanin kautta ovat yhteydessä Kopet Dagin, Ala Dagin ja toisten pohjois Khorasanin harjanteiden kanssa, sekä päälle päätteeksi Hindu Kuhin ja Himalagan kanssa. Yhdensuuntaisesti niiden kanssa kulkevat sitä paitsi Elburs, Luristanin, Arabistanin ja Tarsistanin vuorijaksot, ja se loppumaton vuoriharja, joka kulmittain lävistää koko maan Aderbeidshanista Mekraniin; vielä huomaamme samassa pääsuunnassa Tigriin ja Eufratin, Persianlahden, Niris- ja Malugajärvet Farsistanissa, sekä lopuksi koko joukon virtoja, niinkuin Atrekin, Grjurgenin, Shahrudin ja Kysyi Usenin pohjoisessa ja Sajende Rudin sisämaassa. Sefid Rud sitävastoin kulkee Elbursin poikki, ja etelässä juoksevat useimmat virrat, jotka alkavat Persianlahdesta, kohtisuoraan vuorijonojen pituussuuntaa vastaan, kuten Karun, Kara Agatsh ja Polvar. Mainittujen vuorijonojen väliin on muodostunut pitkämäisiä laaksoja, missä harvassa asuva kansa elää maanviljelyksestä. Maaperä, joka muodostukseltaan on lietteistä, on erinomaista ja tuottaisi mitä runsaimpia satoja, jos sateentulo olisi suurempi. Keskusliike näissä laaksoissa ei myöskään kohtaa mitään erityisen vaikeita esteitä, sillä ne ovat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa. Sitä vastoin on paljon vaikeampaa matkustaa kohtisuoraan laaksojen pituussuuntaa vastaan: ell'ei haluta matkustaa suoraan vuorenharjanteiden poikki, niin on seuraaminen pitkämäisten laaksojen suuntaa, kunnes niistä leikkaa jokin poikkilaakso, ja siinä mennä jakson poikki, mikä kuitenkin saattaa suuria mutkateitä. Yleensä ei kuitenkaan epäillä kulkea jyrkempää, mutta suorempaa tietä myöten, syystä että persialaiset hevoset ovat erinomaisen kestäviä ja vahvoja. Luiskahtamatta kiipeevät ne raskaine taakkoineen pahimpien jyrkänteiden yli ja voivat sitä tehdä sangen pitkät matkat. Myöskin aasit, muulit ja kameelit ovat laadultaan erinomaisia.[49] Viimeksimainittuja käytetään enimmin aavikoilla, jotka Persian pinta-alasta ottavat julman suuren tilan. Paitsi aavikkomaisia ylänkömaita eri vuoriharjanteiden ja alankokaistaleiden välillä pitkin etelärannikkoa ja läntisiä rajavuoria, mainittakoon seuraavat laajat aavikko-alueet: Kewir, eli suuri suola-aavikko Irak Adshemissa ja Khorasanissa, sen eteläinen pidennys, aavikko Lot, jonka nimi on jonkun mielikuvituksesta vilkkaan matkustajan saattanut luulemaan, että täällä epäilemättä moni Sodoman ja Gomoran asukas lienee haudattuna erämaan santaan, sekä lopuksi laajat aavikot vuoriharjanteiden välissä Kirmanissa. Iranin aavikot muodostaa osaksi sora, hieta ja savi, osaksi suola. Monen monituiset purot ja virrat, jotka alkavat vuorenharjanteilta, katoovat siihen järjettömästi. Persiassa ei ole montaa järveä. Suurimmat ovat: Urumia, Niris ja Maluga. Seistanissa, Afganistanin rajalla on suuri suolajärvi Hamun, ja Kewirissäkin otaksutaan olevan suolajärviä.

Persian ilmasto on eri osissa maata hyvin erilainen, riippuen maan suuresta laajuudesta ja vaihtelevasta korkeudesta, eikä persialainen sananlasku sanokaan syyttä, että Iranissa on seitsemän ilmastoa. Parhaiten saa tämän kokea matkalla Kaspian mereltä Persianlahdelle. Gilanin alankomaassa, uskomattoman hedelmällisessä rannikkokaistaleessa, on ilmasto kesällä lämmin, kostea ja kuumetta synnyttävä. Kun sitten ratsastetaan pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, tuulahtelevat pian vastaan raittiit, terveelliset tuulet, jotta sitten taas, kun on jouduttu eteläisille rinteille ja alas aavikkomaiselle ylänkömaalle, kuiva ja kuuma ilmasto on ympärillä. Jos sitten jatketaan matkaa etelään, huomataan ilma yhä yhtä tukahuttavaksi ja painostavaksi; ainoastaan vuoriharjanteilla, joiden yli aika ajoin kuljetaan, saadaan hengittää viileämpää ilmaa. Farsistanin alppimaassa on ilmasto herttainen, mutta kun on matkustettu viimeisten penkereiden ohi ja tultu Gärmsiriin eli lämpöiseen rannikkomaahan, saadaan tutustua kuumuuteen, jonka suuruutta europalainen edeltä käsin tuskin saattaa mielessään kuvitella. Suurimpana syynä vaikuttamassa tässä on kosteus. Oleskelu on alituista hikoilemista, eikä voi öisin maata. Vasta puolipäivän aikaan, kun aurinko on hieman kuivattanut ilmaa, on tämä mahdollista, mutta ulkona nousee lämpömäärä silloin hyvin usein aina 50° C. Niin vaihteleva on Persian ilmasto. Yhtenä päivänä, Elbursin harjanteilla, voidaan ratsastaa syvissä lumikinoksissa, jotka ulottuvat hevosen rintaan asti; toisena päivänä näännytään kuumuudesta alhaalla aavikoilla. Milloin ratsastetaan läpipääsemättömissä aarniometsissä, milloin alastomilla kallioilla, milloin aavikoilla, missä ei näe puuta, ei ruohon kortta, ei yhtään olentoa niin pitkälle kuin silmä kannattaa. Yleensä on Persian luonto erittäin yksitoikkoista. Terveydelle on ilmasto yleensä edullinen maan sisä-osissa, mutta epäterveellinen, vieläpä surmaava niin hyvin pohjoisilla kuin eteläisilläkin rannikoilla. Sateentulo on, kuten helposti saattaa arvatakin, vähäinen. Ne harvat sadekuurot, jotka tulevat alas, sattuvat kolmikuukautisen talven ajaksi. Ylänkömailla ja vuorenharjanteilla sataa lunta tähän vuoden aikaan suuret määrät. Sateen paljouden suuri määrä on lounais-osassa maata 25 cm vuodessa.[50] Mitättömästä sateentulosta luonnollisesti seuraa, että maanviljelystä ei voida harjoittaa siinä määrässä, kuin muuten pitäisi. Muutamissa seuduissa johdetaan vettä lähteistä, jotka pulppuavat vuorien juurella, peninkulmittain n.k. "kennats" eli maanalaisia kanavia pitkin, sillä ell'ei vettä suojattaisi auringolta, haihtuisi se ilmaan, ennenkun se ennättäisi määräpaikkaan. Persialaiset ovat oikeita mestareita laittamaan sellaisia kennatsia. Käyttämättä minkäänlaisia koneita eli laskuja tekemättä, ymmärtävät he johtaa vettä usein tuskin huomattavaa, mutta aivan tasaista rinnettä pitkin määräpaikkaansa. Nämät kennatsit eivät kuitenkaan ole ensinkään riittäviä kastelemaan kaikkea viljelykseen kelpaavaa maata, ja suuret alat, täynnä mitä mainiointa multaa, odottavat sentähden vielä auraajaa. Mutta useissa paikoin huomataan selviä jälkiä muinaisesta viljelyksestä, hajonneista suluista ja soralla täytetyistä kanavista. Nyt herää kysymys: eikö voitaisi järjestetyn kastelemismenettelyn avulla uudelleen elvyttää lepäävän maan tuotantokykyä uuteen eloon? Epäilemättä, ja siihen on vain käytettävä niitä keinoja, joita shaahi Abbas käytti. Tämä rakensi useihin laaksoihin n.k. "bänds" eli sulkuja, jotka kokosivat vettä keinotekoisiin säiliöihin, jotta se sieltä johdettaisiin ympärillä oleville pelloille. Jo eräässä edellisistä luvuista olemme tutustuneet tuohon kuuluisaan Bänd-i-Kurudiin. Toinen keino olisi kaivaa artesisia kaivoja, eli tuulimyllyjen avulla nostattaa vettä joista, puroista ja lähteistä. Kuten tiedetään, käytetään sellaisia vedennostajamyllyjä Hollannissa, vaikka toiseen tarkoitukseen. Persiassa olisivat ne erittäin sopivia, koska kautta maan puhaltaa jotensakin tasaisia tuulia.

Tämän lyhyen luonnon- ja maantieteellisen katsauksen jälkeen tahdomme nyt siirtyä puhumaan Persian tuotteista maanviljelyksen, karjanhoidon, vuorityön, teollisuuden ja taiteen aloilla, puhuaksemme sitten niistä tavaroista, joita tuodaan maahan ja erittäinkin niistä, jotka etupäässä tulisivat kysymykseen mahdollisesti tapahtuvassa kauppasopimuksessa Ruotsin ja Persian kesken. Niistä tahdomme ensin pysähtyä maanviljelyksen tärkeimpiin tuotteisiin.

Nisu ja riisi ovat Iranin asujainten paraimmat ravintoaineet. Edellistä viljellään pää-asiallisesti maan luoteisissa maakunnissa, ja siellä niin suuressa määrässä, että niitä viedään melkoiset määrät Venäjälle, Indiaan ja Englantiin. Leipä leivotaan yksinomaan nisusta. Riisiä sitä vastoin viljellään enin Masenderanissa ja Gilanissa, missä se suolatun kalan kanssa on asukkaiden tärkeimpänä elatus-aineena. Sitä paitsi syövät sitä sekä rikkaat että köyhät koko maassa ja valmistetaan siitä monellaisia ruokia. Paraiten pidetään putingista, pillaw, jossa riisiin on sekoitettu rusinoita, hienonnettua lihaa ja muita sekotuksia, minkä kaiken päälle on kaadettu rasvaa. Köyhät käyttävät ohraa hevosen rehuksi. Kauraa ei ensinkään viljellä, ja ruis on harvinaista.

Meluunia, joita on täällä monen monituisia eri muunnoksia ja lajeja, viljellään ylänkömailla Isfahanin ympäristöllä. Ylimalkaisesti voidaan tästä hedelmälajista eroittaa kaksi eri ryhmää, nimittäin sokerimeluuneja ja vesimeluuneja. Edellä mainitusta ryhmästä eräs pitkämäinen laji pysyy kauvan hyvänä ja viedään niitä sentähden naapurimaihin. Aprikosit, persikat ja granaati-omenat ovat tunnetut erinomaisesta hyvyydestään ja ma'ustaan. Taateleja viljellään eteläisessä Persiassa ja viedään laivoilla sieltä Indiaan, läntisien maakuntain ottaessa nämät hedelmävarastonsa Bagdadista. Öljypuita viljellään Sefid Rudin luona, erittäinkin Rudbarin kylän ympäristöllä, mistä vuosittain lähetetään suuret määrät öljypuunöljyä Venäjälle ja Kaukasiaan. Villinä eli metsistyneenä tavataan öljypuu hyvin korkealla Elbursilla. Risiniöljyä käytetään, paitsi lääkkeinä, myöskin valo-aineena. Se on ruskeata ja sakeata, mutta palaessa on siinä kirkas ja valoisa liekki. Muista hedelmistä ansaitsevat seuraavat mainitsemista: orangit, sitruunit, mandariinit, omenat, päärynät, kirsikat, luumut, pistasipuun hedelmät, viikunat, mantelit, herneet, pavut, kurkut, joita syödään raakoina, sekä pähkinät ja saksanpähkinät. Juurikasveista viljellään erittäinkin porkkanoita, joita syödään paistettuina, sekä löökiä, joka persialaisen kyökissä on välttämätön tavara ja jota lisäyksenä käytetään monenlaisiin ruokiin. Kuivatut hedelmät ovat tärkeänä ulosvientitavarana.

Viinirypäleitä viljellään koko Persiassa aina 2,000 metrin korkeudelle asti. Kuten meluuneista, on näistäkin montaa eri lajia. Joka piirikunnassa on luonnonmukaiset lajinsa, riippuen kosteudesta eli kuivuudesta, sen korkeudesta merenpinnasta ynnä muista seikoista. Tärkeimmät viinialueet ovat Shirats, Isfahan, Hamadan ja Kasvin. Melkein kaikille europalaisille viinilajeille löytyy vastaavat persialaiset lajit. Persiassa on sherryn, portviinin, reiniläisen ja usean muun viinilajin kaltaista viiniä niin hyvää, ett'ei se suinkaan ole europalaista huonompaa. Kun viinirypäle menestyy kaikkialla koko maassa, on helppo käsittää, minkälainen tulo viiniviljelyksestä olisi, jos sitä hoidettaisiin viisaasti ja suurenmoisessa määrässä. Kuitenkin on viinin viljelyksen kehityksellä kaksi voittamatonta estettä, nimittäin huonot tiet, jotka kuljetuksen tekevät suunnattoman kalliiksi, sekä uskonnon kielto viinin juomisesta. Jo eräässä edellisistä kappaleista on mainittu, että etupäässä armenialaiset ja juutalaiset harjoittavat viininpusertamista ja aarakin valmistamista. Harvemmin persialaiset käyttävät hyväksensä rypäleiden mehua. He syövät hedelmät raakoina, kuivaavat niitä rusinoiksi ja korinttereiksi, valmistavat niistä etikkaa eli keittävät siirappia niistä. Raa'oista rypäleistä he pusertavat mehua, jota ab-egurre nimisenä käytetään "sherab'in" valmistamiseen, joka sherab on makean hapanta virvoitusjuomaa, jota juodaan viinin sijasta päivälliseksi. Viininpuserruskoneet ovat hyvin alkuperäisiä. Rypäleet pannaan kivi-altaaseen, jossa niitä enemmän tahi vähemmän puhtaat jalat sotkevat. Allas on hiukan kalleen asetettu ja sen toisessa päässä on uurros, josta mehu juoksee saviruukkuun. Kun eri pusertamisien välillä allas harvoin puhdistetaan, ei siis ole mitään ihmeellistä, että viinin suhteen on sen puhtauteen nähden hyvin paljon toivomista. Maan muuttamattomasti kuivan ilmaston tähden tapahtuu harvoin, että viininkorjuu ei menestyisi. Usein on tilaisuus ihmetellä, että voidaan kasvattaa suuria, mehukkaita rypäleitä hietaisella penkereellä, missä on saatavissa mahdollisimman vähin määrä vettä, ja ilman-alassa, joka on kuivaa ja tukahuttavaa. Mutta juuri tämä seikka ja melkein kohtisuorien auringonsäteiden lämpö kasvattaa rypäleitä, jotka ovat niin uskomattoman suuressa määrässä sokerinpitoisia, että sellaista ei millään tavalla voida tuottaa etelä-europalaisiin rypäleihin.

Tupakki on Persian tärkeimpiä ulosvientitavaroita. Siitä voidaan eroittaa kaksi päälajia, nimittäin "tämbaku", eli vesipiipputupakki, ja "tutun", eli turkkilais-tattarilainen tupakki. Tämbakua, jota viljellään Laristanissa, Niris-järvestä etelään; pidetään koko itämailla hienoimpana tupakkana. Sitä viljellään myöskin Isfahanissa, Kashanissa, Jesdissä, Kumissa ja Shahrudissa sekä viedään laivoilla Turkinmaalle, Venäjälle, Bagdadiin ja Indiaan. Polak laski 50-luvun lopussa, että Persiasta viedään tämbakua vuosittain muualle 3 miljoonan francin arvosta. Toukokuun alussa asetetaan siemenet maahan, ja syksyllä lehdet kootaan, kuivataan ja puristetaan kimppuihin, jotka sitten kuljetetaan sisämaahan eli ulkomaille. Tämbakua poltetaan, kuten sanottu, vesipiipussa eli nargiléssa. Tämä sana on muodostettu sanasta "nardjil", kookos-pähkinä, syystä että vesipiipun pesä usein on tehty sellaisesta pähkinästä. Muuten on se sorvattu jostakin kovasta puulajista eli on se metallista. Tästä pyöreästä pesästä lähtee kaksi putkea, yksi sivulle päin ja yksi suoraan ylöspäin. Jälkimmäisen ylipäässä on pieni metallikoppa, johon pannaan tupakki. Tupakan päälle asetetaan muutamia hehkuvia hiiliä. Pesä on puoleksi vedellä täytetty, ja tupakki kostutetaan hyvin, että se palaisi hitaasti. Kun nyt ensinmainitusta putkesta imetään, joka putki usein on tehty guttapergasta, menee tupakan savu pesän edustaa myöten alas pesään, jossa siitä vesi puhdistaa suuren osan sen nikotiinipitoisuudesta, jotta se sitten puhdistuneena jäähtyneenä putkea myöten matkaansa jatkaisi. Kun veteen pian sekoittuu paljon nikotiinia, tarvitsee sitä hyvin usein muuttaa. Savua imetään keuhkoihin syvin siemauksin. Tämän polttotavan arvelee Polak olevan syynä siihen, että keuhkotauti on Persiassa niin harvinainen; sekä nuoret että vanhat, naiset ja miehet, polttavat nargiléta. Minusta näyttivät piintyneet tupakanpolttajat kalpeilta ja kuihtuneilta. Pitemmän aikaista polttamista seurasi usein kolea, kumiseva yskä. Tottumaton ihminen ei voi polttaa nargiléta. Kun ensi kerran kokeilin vesipiipulla, tulin pyörräpäiseksi ja melkein päihtyneeksi. Kymmenen syvää siemausta ovat riittävät saattamaan polttajan suloiseen tajuttomuuden tilaan. Jos polttamista jatkuu liiallisuuteen asti, näyttäytyy toisia oireita. Polttaja tulee kalpeaksi, hänen suupieliinsä tulee vaahtoa, silmänsä pyörivät päässä ja lopuksi vaipuu hän raskaaseen uneen. Nargilén eli kalianin poltto on haareminaisten tavallisimpia toimia. Ramazanin aikana ei kukaan oikea-uskoinen saa polttaa. Tulenpalvelijat sitä vastoin eivät polta milloinkaan; heidän mielestään on se pyhän tulen, jumaluuden vertauskuvan, häpäisemistä. Ylhäisillä persialaisilla on aina erityinen kalianipalvelija, jonka tehtävänä on pitää vesipiippu järjestyksessä, täyttää se, muuttaa vettä, pitää hiiliä saatavissa ja antaa se isännälleen, kun tämä huutaa "kalian biar!" Kun isäntä on ulkona ratsastamassakin, seuraa kalianipalvelijansa häntä, ja kun hän haluaa polttaa, ojentaa tämä guttapergaputken isännälle, mutta pitää aina itse piipun. Tavallisesti on persialaisilla usein satulan etupuolella erityinen kalianikotelo, joka on pistoolikotelon kaltainen. On oikein omituista nähdä heidän polttavan ratsastaessaan. Nopeimmassakin nelistyksessä järjestävät he putket, täyttävät piipuu ja sytyttävät hiilet. Tämä tapahtuu erittäin näppärästi. Hiilet pannaan pieneen metallilangasta tehtyyn koppaan, mihin ovat kiinnitetyt pitkät vitjat. Palava tulitikku pannaan hiilien keskelle, ja vitjoista heilutetaan koppaa ympärinsä ilmassa, joten hiilet pian alkavat ilmanvedosta hehkua, jonka jälkeen ne pannaan tupakan päälle. Vesipiippua pidetään kiinni vasemmalla kädellä ja on se vasemmalla polvella; ohjaksia hoidetaan oikealla kädellä, ja ratsastusta pitkitetään keskeymättä.

Toista tupakkalajia, "tutun", viljellään pää-asiallisesti luoteisessa Persiassa ja erittäinkin Urumiajärven seuduilla. Turkkilais-tattarilaiset asukkaat pitävät sitä tämbakua parempana. Tutun on väriltään keltaista, sitä ei polteta vesipiipussa, vaan, hienoksi jauhoksi pienennettynä, tavallisissa pitkävartisissa piipuissa, joiden nimi on tjibuk. Se ei ole likimainkaan niin nikotinpitoista kuin tämbaku, vaan on sillä hieno, kevyt ja miellyttävä tuoksu.

Opiumia viljellään koko Persiassa, paitsi Kaspianmeren kosteilla rantaseuduilla. Isfahan on tärkein opiumiseutu, sen jälkeen Jesd ja Kirman. Bushirissa olevan englantilaisen hallitusmiehen, översti Rossin, lausunnon mukaan tuotti maasta viety opiumi vuonna 1880 neljätoista miljoonaa kruunua. Persialaisen opiumin tärkeimpiä myyntipaikkoja ovat Kiina ja Lontoo. Sitä paitsi nautitaan omassa maassa suunnattomat määrät tätä vitkalleen tappavaa myrkkyä. Sitä nautitaan osaksi pieninä pillereinä, osaksi sekoitetaan sitä johonkin juomaan, ja viimeiseksi sitä poltetaan. Opiumipillerien syömistä ei pidetä millään tavalla sopimattomana eli moitittavana, kuten on hashishen laita, vaan jokaisella, jolla siihen on varaa, on aina opiumilaatikko mukanaan ja ottaa hän siitä silloin tällöin yhden eli useamman pillerin. Opiuminpolttamista sitä vastoin ei pidetä sopivana ja harjoitetaan sitä sentähden salaisesti yön aikana. Opiumin polttaminen on paljon vahingollisempaa kuin sen syöminen. Paatuneet opiuminpolttajat näyttävät sangen surkeilta. Heidän kasvojensa väri on tuhkan harmaa ja heidän raukeat ja elottomat silmänsä ovat ulkona silmäkuopistaan. Opiuminpolton vaikutukset ovat yleisesti tunnetut; se usein päättyy hulluuteen.

Muutamat persialaiset ovat niin tottuneet määrätyllä ajalla nauttimaan tietyn annoksen opiumia, että he tulevat veltoiksi ja toimintaan mahdottomiksi, jos he jättävät sen tekemättä. Vieläpä muutamat antavat hevosilleenkin opiumia, saadakseen ne näyttämään komeilta ja virkeiltä. Seuraavasta kertomuksesta, jonka Sir John Malcolm kertoo tarinoissaan Persiasta (katso Polak, 2. 252), näkyy miten pitkälle persialaiset saattavat mennä opiumin syömisessään: "Minulla oli kerran hauskuus tavata vanha tuttavani Muhammed Hiza Khan Byat, joka oli tullut Shiratsista. Nuorukaisen tavoin ratsasti hän reippaasti luokseni ja huusi jo kaukaa minulle tervetuloa. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin hänet edessäni nuorempana ja ketterämpänä kuin kymmenen vuotta takaperin; sillä hän nautti jo silloin päivittäin niin paljon opiumia, että se lääkärini mielestä oli riittävä tappamaan kolmekymmentä, opiumiin tottumatonta henkilöä. Vakuutettuna siitä, että tuo vanha päällikkö, jota suuresti kunnioitin, niin kohtuuttoman opiumin syömisen kautta ennen pitkää aiheuttaisi itselleen kuoleman, kehoitin lääkäriäni vakavasti varoittamaan häntä siitä. Ensi tervehdyksen jälkeen kysyi hän minulta heti, oliko minulla lääkäri mukanani. Vastatessani, että tämä nykyään oleskeli Hindostanissa, muistutti hän hymyillen: 'On mieleni paha; olisin halusta hänelle näyttänyt, että, vaikka kristityt lääkärit parannuskeinoillaan sokeiden ja rampojen kanssa tekevät ihmeitä, he eivät kuitenkaan ole oikeita profetoja; hän ennusti minulle kymmenen vuotta sitten, että kuolisin, ellen jättäisi opiumia. No niin, sitten kun hän ennusti minun pian tapahtuvasta kuolemastani, en ole ainoastaan lisännyt jokapäiväistä annostani, vaan tehnyt sen neljä kertaa niin suureksi; olen sillä välin tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi ja tunnen itseni niin terveeksi ja voimakkaaksi, kuin tässä ijässä on mahdollista. Näin sanottuaan otti hän rasian ja pani kouran täyden opiumipillereitä suuhunsa, samalla pilkallisesti huudahtaen: 'Ah jospa ystäväni lääkäri olisi täällä!'"

Huonomman laatuista pumpulia viljellään Isfahanin, Jesdin, Shiratsin seuduilla ja pohjoisessa Persiassa. Kun pumpuli omassa maassa valmistetaan käsin, tulevat kotimaiset pumpulikankaat kalliimmiksi kuin ne, joita maahan tuodaan Englannista, joilla viimemainituilla sentähden on puotiloissa suurempi menekki. Tärkeämpi on usein mainitun väri-aineen hennahan ulosvienti, jota hennahia valmistetaan Lawsonia inermis'in murskatuista lehdistä. Tätä räikeän punakellertävää ainetta, jolla persialaiset värjäävät kyntensä, partansa, käsiensä sisäpuolen ja usein valkoiset hevosensa ja muulinsa, viedään kaakkoisesta Persiasta ympärillä oleviin maihin. Muista viljelyskasveista, jotka suuremmassa tai vähemmässä määrässä levinneinä esiintyvät Persiassa, mainittakoon pellava, hamppu, saframi, indigo ja sokeriruoko. Ruusuja viljellään Gilanissa ja Shiratsissa ruusu-öljyn ja ruusuveden vuoksi, joita viedään Indiaan valmistamista varten.

Puulajeista, joiden maasta vienti kannattaa, ovat tärkeimmät puksipuu ja saksanpähkinäpuu. Puksipuita kasvaa niin runsaasti Elbursin pohjoisilla rinteillä, että ne siellä muodostavat kokonaisia metsiä. Asukkaat kuitenkin hoitavat tätä kallis-arvoista metsää huonosti, puita kaadetaan valikoimatta, ja peljättävä on, että puksipuu ennen pitkää aivan kokonaan häviää. Saksanpähkinäpuitakin viljellään Elbursin pohjoisilla rinteillä ja viedään niitä Asterabadista Astrakaniin.

Metsäviikunapuita viljellään Gilanissa, Masenderanissa, pohjoisessa Khorasanissa, Kashanissa, Kirmanissa ja Jesdissä silkin hoitoa varten. Persialaista silkkiä pidetään laadultaan erinomaisena ja viedään sitä Kaspianmeren rannikolta Venäjälle, Turkinmaahan, Ranskaan ja Englantiin. Benjaminin mukaan nousee persialaisen silkinvalmistamisen vuotuinen arvo noin 600,000 p. st. Gilanissa ja Masenderanissa kootaan silkki toukokuun lopussa ja viedään syksyllä markkinoille Reshtiin ja Barferushiin. Jo keski-aikana oli silkinviljelys Iranissa korkealla kannalla, ja Marco Polo lausuu puhuessaan Kaspian merestä: "Genualaiset kauppiaat alkoivat vähän aikaa sitten purjehtia siellä; täältä saadaan silkkiä, jota sanotaan gheléksi (Gilan)".[51] Kauvan aikaa sai persialainen silkkimato olla vapaana hävittävästä sairaudesta, jota kutsutaan muskardiniksi, mutta v. 1865 ilmaantui se maahan ensi kerran ja on sitä sittemmin ollut mahdoton hävittää. Ulosvienti on sentähden vuodesta vuoteen ollut vähentymään päin.

Eläinkunnan tuotteista mainittakoon lampaan, vuohen ja kameelin villa, jota viedään naapurimaihin, sekä karhun, ketun, näädän ja muiden villieläinten nahkat. Joskin kalastus Kaspianmeressä on tärkeä tulolähde maalle, niin on kalastamis-oikeus mitättömästä maksusta vuokrattu venäläisille. Näissä toimii kokonainen joukkue persialaisia ja tattarilaisia Asterabadin lahden luota alkaen aina Astaran luo ja voittavat siitä melkoisesti, joka voitto jäisi Persiaan, jos asukkaat olisivat tarpeeksi tarmokkaita itse harjoittamaan mistään riippumatonta kalastusta. Tärkeimmät kalalajit ovat sampi, lohi ja rautu.

Hedelmienpyyntiä harjoittavat Persianlahdessa paraiten indialaiset kauppamiehet. Sen vuotuinen arvo arvostellaan yhdeksitoista miljoonaksi kruunuksi, ja tärkein myyntipaikka on India (Stolze & Andreas). Helmienpyynti, joka ennen tuotti paljon enemmän, on myöhempinä aikoina vähentynyt, luultavasti sentähden että kareja kohtuuttomasti riistetään vuodet läpeensä, sen sijaan kuin pidettäisiin sitä varten jokin määrätty aikakausi.

Kääntykäämme nyt kivikuntaan. Persian vuorissa on runsaasti arvokkaita kivennäisiä, jotka useissa paikoin, esim. Elbursilla, ovat niin helposti saatavissa, että niitä erityisettä vaivatta saattaisi käyttää hyväksensä. Tärkeimmät ovat seuraavat: turkaasit, tulikivi, keittosuola, kiviöljy, rauta, kupari, lyijy, antimo, hiili, marmori, alabasteri, salpietari. Turkaasikaivokset Nishäpurin läheisyydessä Khorasanissa ovat erittäin runsas-aineisia ja tuottavat melkoisesti. Täällä tavattavat jalokivet ovat tummia taivaansinisiä ja pidetään ne suuressa arvossa sekä omassa maassa että muualla. Kannattaisi ryhtyä geologiseen tutkimusmatkaan Elbursilla ja Khorasanin vuorilla. Näistä geologien harvoin käymistä seuduista saattaisi epäilemättä koota monta harvinaista ja kallis-arvoista mallikappaletta.

Näin lyhyesti katsastettuamme maan tärkeimpiä luonnontuotteita, tahdomme lopuksi mainita käsityön paraimmat tuotteet. Persia on jo vanhastaan kuuluisa mattoteollisuudestaan, ja tähän on hyvin syytäkin, sillä harvoissa maissa on tällä teollisuudella niin etevä asema. Suurinta matonvalmistusta harjoitetaan Ferahanissa (Kumista lounaiseen), Kirmanshahissa, Kurdistanissa, Shiratsissa, Khorasanissa ja Kirmanissa. Mattoja kudotaan käsin eräänlaisissa alkuperäisissä kangastuoleissa, jotka ovat suurien, pystysuorassa olevien puukehyksien kaltaiset. Koko perhe saattaa samalla kertaa työskennellä sellaisen maton valmistamisessa. Pari henkeä istuu yhdellä ja pari henkeä toisella puolen raamia ja pujottelevat kukin keskenään pitkiä, langalla varustettuja puuneuloja kohtisuoraan pingoitetun varpin läpi. Kuosi, joka suorastaan työn aikana pannaan kokoon, minkätähden ei koskaan ole kahta aivan yhtäläistä mattoa, on tavallisesti sangen luonteen-omainen ja värikäs; värit ovat hyvin pysyviä ja matot melkein kulumattomia. Ne maksavat keskimäärin 25 à 30 kruunua (35 à 41 mk) kuutiometri. Suuruus tietysti vaihtelee. Löytyy vain parin metrin pituisia mattoja, ja löytyy 15 à 25 metrin pituisiakin. Viimeksi mainitun laatuinen matto on erittäin kallis-arvoinen ja joutuu se harvoin raskautensa takia maan rajojen ulkopuolelle. Sellaista kuljettamaan tarvitaan viisitoista eli kaksikymmentä muulia. Pidetään sivistyksen merkkinä sitä, että saattaa matosta nähdä, missä se on tehty ja minkä arvoinen se on. Tarvitaan kuitenkin pitkä-aikaista harjoitusta, että voi saavuttaa tämän taidon, sillä eri teosten erilaisuus ei ole niin suuri, ja tottumaton pettyy helposti. Myöskin suurien huivien ja huopapeitteiden valmistus on Persiassa suuressa mitassa. Parhaimmat suuret huivit valmistetaan Kirmanissa ja Meshedissä. Muutamat ovat niin erinomaisen hienoja, että niiden valmistamiseen vaaditaan yhden vuoden aikana koko perheen voimat. Ne tehdään vuohen vatsavilloista, ovat harvoin kolmea metriä pitemmät ja maksavat aina viiteensataan kruunuun (700 mk.). Reshtin puotiloissa on tilaisuus ihmetellä mitä komeimpia ja luonnikkaimpia korko-ompeluksia ja silkkihuiveja. Näitä valmistetaan sitä paitsi Isfahanissa ja Kashanissa ja lähetetään Venäjälle.

Jos perinpohjin tekisimme selkoa kaikista persialaisen teollisuuden tuotteista, niin joutuisimme pois tämän teoksen tarkoituksesta, sillä ne tuotteet eivät ole harvat. Sallittakoon sentähden minun tässä lopuksi vain mainita, että fajanssiteollisuus, metallityöt, aseiden teko ja pikku-esineiden valmistaminen papier-machésta ovat persialaisen teollisuuden tärkeitä haaroja. Joka kaupungissa eli kylässä, minkä ohi matkustaja kulkee, jokaisessa puodissa, johon hän poikkee ja jokaisessa kupoolissa, jonka sivu hän menee, huomaa hän, kuinka pitkälle keraminen taide on maassa kehittynyt ja kuinka taitavia persialaiset ovat valmistamaan kiillotettua tiiltä. Moskeiden kupoolit häikäisevät silmää puhtailla, hohtavilla väreillään, kaupunginporteissa, puotiloiden holveissa ja kylpyhuoneissa tavataan mitä komeimpia kuvia, joihin aihe on saatu sankarisaduista eli viimeisten persialaiskuninkaiden historiasta, kaikki kiilloitettuun tiiliin kuvattuina. Isfahanissa valmistetaan mitä parhaimman laatuisia pronssisia maljoja, kynttiläjalkoja, haarakynttiläjalkoja, rasioita ja koristuksia. Näiden pronssitavaroiden pinta koristetaan luonnikkailla ja taidokkailla kaavoilla. Papier-machésta valmistetaan kaikkia mahdollisia kaluja, kuten maljoja, kuppeja, rasioita, kynäkoteloita, laatikoita, kirjankansia ja sen sellaisia. Mosaikkiteosten valmistamisessa ovat persialaiset mestareita. Kuvat, joita muodostetaan tavattoman pienistä, erivärisistä olki- eli puupalasista puusta eli papier-machésta tehdylle alustalle, kuvaavat useimmiten metsästyskohtauksia, puutarhoja ja haaremi-oloja. Nahkatöissäkin ovat Iranin asukkaat hyvin taitavia. Nahkurit väittävät, että hienoin nahka, jotta se tulisi oikein hyväksi, täytyy viedä korkeille vuorille ja asettaa se siellä määrätyksi ajaksi auringon säteille alttiiksi. Persialaiset tohvelit, jotka ovat sellaisesta nahasta tehdyt, ovat erittäin somia ja luonnikkaita. Vielä saattaisi mainita monellaisia esimerkkiä persialaisen teollisuuden ja käsityön tyhjentymättömistä aarteista, mutta sen kautta siirtyisimme pois liian kauvaksi aineestamme; olkoon siinä tarpeeksi sanottu, että kokoilija saisi persialaisista puotiloista runsaimman saaliin mitä erimallisimpia talouskaluja, aseita, koristuksia, pukuja, mattoja, kalianeja: sanalla sanoen, hän saattaisi koota luonteen-ominaisen kokoelman esineitä, jotka katsojalle selvästi ja tarkasti osoittaisivat sen kannan, millä iranilainen teollisuus nyt on. Olkoonpa niin, että tämä kanta oli pari sataa vuotta takaperin paljon korkeampi, kuin nyt, että teollisuus on taantunut ja tuotteet huonontuneet, mutta ei kuitenkaan voida kieltää, että persialaiset käsi- ja taideteollisuuden alalla ovat erittäin korkealla kannalla. Vanhan, hyvän ajan taidekalut ovat nykyään hyvin harvinaisia, syystä että englantilaiset, ranskalaiset ja amerikalaiset kokoilijat niitä suuresti kyselevät; vanhemman mallisesta pronssimaljasta saa siten nyt maksaa aina kahteen ja kolmeen sataan franciin. Göteborgin museossa on erittäin kaunis ja kallisarvoinen kokoelma t:ri Hybennetin lahjoittamia taidekaluja Persiasta.

Persiaan tuodaan muiden muassa pumpulikankaita, puolivillaa, siirtomaantavaroita, erittäinki teetä ja sokeria, ampuma-aseita, erilaisia talouskaluja, rautaa, kuparia, messinkiä, steariinikynttilöitä ja tulitikkuja, maanviljelyskaluja y.m.

Jo edellisessä olen huomauttanut, että Persia voidaan kauppaa koskevassa suhteessa jakaa kahteen suureen alueeseen, nimittäin pohjoiseen ja eteläiseen. Näiden välisen rajan muodostaa lännestä itään kulkeva viiva, vedettynä jokseenkin läpi Isfahanin. Pohjoisessa alueessa on venäläinen kauppa hallitsevana, eteläisessä englantilainen. Jo ennen olivat venäläiset Astrakanista Bakusta vallinneet kauppaa Kaspianmeren persialaisissa satamissa, mutta sittenkun rautatie Batumista—Bakuun valmistui, lisääntyi tämä valta vielä enemmän. Muut europalaiset valtiot olivat ennen käyttäneet kauppatietä Trapezunt—Tabris—Teheran, mutta kaukasialaisen rautatien rakennettua, kiirehtivät nämätkin siitä hyötymään, ja venäläiset näyttivät alussa hyvin vapaamielisiltä. Kun he kuitenkin huomasivat, että heidän oma kauppansa tästä kärsi, säätivät he melkoisia tullia ei-venäläisistä tavaroista Batumissa, mistä seurasi, että pidettiin parempana kääntyä takaisin entiselle tielle poikki Trapezuntin. Venäläiset jäivät niinmuodoin yksin herroiksi Kaspianmerelle ja hyötyvät nyt suuresti kaupasta pohjoisessa Persiassa.

Ylläolevassa tavaraluettelossa, joita tuodaan Persiaan, mainitaan muun muassa rauta, tulitikut ja maanviljelyskalut. Silloinhan tullaan kysyneeksi: emmekö me, jotka mainituilla tavaroilla teemme muissa maissa niin melkoista kauppaa, myöskin saattaisi ruveta kauppayhteyteen Persian kanssa? Vanhaakin tietä Trapezuntin yli käyttämällä, saattaisimme epäilemättä ryhtyä kilpailemaan venäläisten kanssa. Toinen keino olisi silloin tällöin lähettää laiva Bushiriin ja Bendar Abbasiin Persianlahden rannalla. Saattaisihan joka tapauksessa olla syytä ulkomaalaisten esimerkkiä seuraten koettaa sitä tietä, ja sen johdosta päättää tulevaisuuden varalle.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Matka Kaspianmeren rannalle.

Olen tosin kauvan väsyttänyt lukijaa kertomalla alituisesti samanlaisesta matkustustavasta auringonnousunmaassa, mutta kun meillä vain on jälellä hiukan yli kaksikymmentä ruotsinpeninkulmaa niin suuresti ikävöimälleni Kaspianmerelle, ja kun matka sinne käy läpi erään maan hauskimmista laaksoista, niin toivon saavani anteeksi, joskin vielä kerran pyydän lukijaa seuraamaan minua ratsastusretkelle kautta aavikkojen ja vuoriseutujen.

Perjantaina heinäkuun 9 päivänä löi lähdön ja eron hetki. Kello 1 olimme molemmat t:ri Hybennet ja minä matkaan valmiina, hän seuratakseen kuningasten kuningasta kolmikuukautisella huvimatkalla Elbursilla, minä palatakseni Europaan. Jätin sentähden hyvästi tuon rakastettavan lääkärin ja hänen vaimonsa, kiittäen heitä minulle osoittamastaan erinomaisesta vieraanvaraisuudesta, ja liikutettuina erosimme, kun postimies tuli hevosineen, ja minä nousin satulaan vielä viimeisen kerran ratsastaakseni läpi tuon raittiista sireeneistä ja tuoksuvista ruusuista täynnä olevan, pienen, soman puutarhan. Kuljimme tohtori Tholozansin asunnon ohi, ratsastimme meidanin yli ja pohjoisen kaupunginportin läpi, käännymme sitten itäänpäin, kuljimme sitten aivan läheltä Daoshan Tepen linnan ohi, jossa shaahin leijonat ja tiikerit ovat, ja ennen pitkää oli tuo suuri kaupunki takanamme, kietoutuneena auringonsavun läpäisemättömään huntuun. Vielä näkyi muutamia kupooleja ja pohjoisen portin koristeltu torni, mutta pian häipyivät nämätkin näköpiiristä, ja Teheran ihanuuksineen ja rikkauksineen, saastoineen, köyhyyksineen ja kurjuuksineen oli mielessäni vain muistojen maailmana.

Mies, joka minua seurasi, oli kotoisin Barferushista:[52] ja aikoi hän nyt palata tähän kaupunkiin; sattuma oli saattanut hänet seuralaisekseni. Koko matkalla Teheranin ja Meshed-i-Särin välillä käytin samaa hevosta, aivan kuten Reshtin ja Kasvinin välillä.

Pari tuntia kestää ratsastus vielä Teheranin tasangon poikki, joka on hyvin hiekkainen ja sorainen. Tie on huonosti hoidettu, täynnä kiviä ja mätäneviä raatoja. Vastaan tulee yksi ja toinen kauppakaravaani. Ilma on helteinen ja autero antaa vuorille punakellertävän, polttavan värivivahduksen. Demavendistä ei näy jälkeäkään. Kello 4 sivuutimme Surshäsarin, joka on pieni linna karavaanikartanoineen. Täällä alkaa penger kohota, niin vähitellen tullaan vuorelle ja tie tulee yhä kivisemmäksi ja mutkikkaammaksi. Pian saavumme kivisillalle, joka viiden holvikaaren kannattamana johtaa kirkkaan puron yli, minkä toisella puolella pienempi ylänkömaa levenee vuorien väliin. Näissä esiintyy toisin paikoin mitä rikkain värikomeus. Muutamat ovat tulipunaisia, toisien läpi kulkee kohtisuoria käytäviä, jotka väriltään ovat vaalean vihreitä. Pian pilkistää vuorien välistä Demavendin kartio. Kello 7 saavuimme Rudshaneh Tjandjerudiin, hauskaan ja suhteellisesti siistiin tjaparshanehiin.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa tietä myöten, joka kulkee erästä syvää ja kapeaa laaksonuomaa pitkin. Vuoren alemmat osat ovat täällä peitetyt multakerroksella, joka antaa ravintoa niukalle kasvullisuudelle, minkä muodostavat yksinäiset ruohomättäät ja kalseat, piikkiset kasvit. Silloin tällöin tulee vastaan ratsumiehiä ja jalankävijöitä, sekä sangen usein muulikaravaaneja, jotka pääkaupunkiin kuljettavat pelto-aineita Masenderanin metsistä. Hiukan matkaa Tjadjerudista kuljimme kylien Kähmär ja Hasseläck ohi, ja kello puoli kymmenen saavuimme karavaanikartanoon Bomähän, jota öljypuulehto ympäröi. Kylien Rudehän ja Ah toisella puolella lähestytään yhä lähemmäksi Demavendin rinteitä, ja kulku on toisinaan niin vaikeata, että täytyy käydä jalkaisin. Tie kiemurtelee sinne tänne ylös pitkin vuoren sivuja ja on hyvin kivinen ja nuljakas. Muutamassa kohden makasi poikki puolin tietä kuoleva aasi ja katseli meitä elottomin katsein, epäilemättä toivoen pian pääsevänsä parempaan maailmaan, missä ei ole jyrkkiä mäkiä, raskaita taakkoja, piiskoja ja julmia ajajia.

Tie, joka siellä täällä on muurien varassa ja joka on varustettu kivisillä välilaipioilla, johtaa pian huimaaviin korkeuksiin, mistä on mitä ihanin näkö-ala seutuun. Se on kivettynyt jättiläismeri jättiläsmoisine laineineen; suuret pelto-alat tuolla alaalla laaksojen pohjukoissa kutistuvat pieniksi vihertäviksi pilkuiksi. Vuorella on kasvullisuus yhä edelleen heikkoa; ainoastaan jokien laaksoissa saattaa nähdä rehevämpää kasvullisuutta. Täälläkin kohtasin kaksi pienempää karavaania, jotka kuljettivat ruumiita niiden viimeiseen lepokaupunkiin Kumiin eli Kerbelaan.

Kello 4 tulimme muutamaan laakson rotkoon, joka oli niin kapea että sen pohjalla virtaava pieni puro tuskin jätti tielle tilaa. Puro, jonka liituvalkoiselta nauhalta näyttävä alkujuoksu syöksyi pilvien peitossa olevalta vuorenhuipulta, virtaa pohjoista kohden. Olemme niinmuodoin kulkeneet Kaspianmeren ja aavikkojen välisen vedenjakajan ohi. Laaksossa oli vielä lumikinoksia, ja jota korkeammalle noustiin, sitä kylmempää tuli. Samalla puhalsi kylmä tuuli, joka, yltyen kaksinkertaiseksi voimaltaan tuossa kapeassa kulkuväylässä, oli aivan vastainen meille. Tämä ilmaus, jonka myöskin saattaa havaita Sefid Rudin laaksokäytävässä, riippuu siitä, että mereltä puhaltava pohjatuuli nousee pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, jonka kukkuloille se jättää runsaan kosteuspitoisuutensa, joka sitten kokoontuen pieniksi puroiksi ja jokiloiksi palaa takaisin mereen. Taasen nousimme vapaammille seuduille, ja kylmyys tuli nyt niin tuntuvaksi, että halusta pani päällensä sen vähän, mitä oli mukana. Näky oli vieläkin suuremmoisempi, vieläpä vaikuttava. Alaalla syvyyksissä liitelivät valkoiset pilvet tuulen kiidättäminä huimaavaa vauhtia ja mukautuen laakson mutkiin. Hämärässä olivat ne yöllisten kummitusten ja peikkojen kaltaisia, jotka toisinaan vainosivat raivokkaammassa paossa. Usein ratsastimme aivan jäätävän kylmien pilvien läpi. Mahtavat kotkat leijailivat liikkumattomin siivin kaukana jalkojemme alapuolella.

Kello 6 saavuimme selittämättömän kehnolle Pullörin pysäyspaikalle, johon jo kaksi arabialaista oli ennen meitä asettunut asumaan. He matkustelivat kauppa-asioissa, olivat asuneet 20 vuotta Jerusalemissa, mihin he nyt palasivat Bagdadin kautta — pieni, soma matka!

Tämä mähmashane, eli majatalo, oli, kuten sanon, erittäin puutteellinen, seinät olivat osaksi lohkeilleet, portissa ei ollut mitään ovi-puoliskoita eikä ikkunoissa mitään luukkuja, niin että tuuli puhalsi huoneisiin ja jääti luita ja ytimiä. Keskellä yötä tuli viisi ratsastajaa, jotka myöskin halusivat asuntoa. He sitoivat hevosensa kiinni ulkopuolelle, astuivat itse jo täynnä olevaan huoneeseen, missä he kiipesivät ylitsemme ja sotkivat meitä raukkoja, jotka makasimme nukkumassa laattialla. Nyt tuli tupaan elämää, eikä ollut enää puhettakaan mistään unesta sinä yönä, sillä sotilaat sytyttivät keskelle laattiaa suuren tulen, jonka ympärille he asettautuivat, joivat teetä ja polttivat kaliania aina melkein aamunkoittoon asti, jolloin jälleen lähtivät matkalle.

Kello 7 ratsastimme mekin. Ilma oli kylmä ja kostea; tuulemista yhä kesti. Kosteuden takia, joka kostutti maan läpikotaisin, menestyi täällä ylhäällä sangen rehevä kasvullisuus. Syvällä alaalla vieläkin pilvien peittämässä laaksossa virtasi pieni joki, jonka kohina selvästi kuului ylös luoksemme, vaikka se itse oli näkymättömissä. Pian saavuimme sen juoksun varrelle, joka toisinaan leveni koko laaksonpohjan leveydelle, toisinaan supistettiin kalliomöhkäleiden väliin, toisinaan taas katosi syvään halkeamaan. Monen monituisissa paikoissa kuljimme sen yli pieniksi hävinneitä siltoja myöten.

Samoin kuin läntisellä Elbursillakin saattoi täälläkin havaita kallioita, jotka väriltään olivat tulipunaisia, merkkinä raudan eli kuparin olopaikasta. Nyt oli Demavendin kartio aivan vasemmalla puolellamme, sillä me ratsastimme vuoren itäisillä rinteillä, mutta tähän aikaan päivästä oli vuorenhuippu vielä läpinäkymättömien pilvien ympäröimänä. Kello 9 kuljimme Askin kylän ohi, joka oli tien oikealla puolen syvällä jalkojemme alapuolella, missä eräs pitkämäinen ja poikittainen laakso risteytyivät keskenään. Lintuperspektiivissä katsottuna näytti se sangen somalta, ollessaan siellä öljypuu- ja sypressimetsässä vuorien väliin likistettynä. Tuo pieni puro juoksi kylän läpi ja kostutti sen peltotilkkuja. Hiukan matkaa Askista, lähellä toisiansa, ovat kylät Rähnä, Nävär, Ahnä ja Mong, kaikki runsaiden istutuksien, hedelmäpuiden, saksanpähkinäpuiden ja poppelien ympäröiminä.

Noin sadan jalan korkeudella maasta näkyi muutamassa kallioseinässä hakattuina pyöreitä ja neliskulmaisia koloja. Seuraajani kertoi, että nämät olivat hautoja, ja että täytyi antaa laskea itsensä köydellä alas kallion huipulta, jotta voisi päästä niihin. Useissa muissa paikoissa huomasimme samallaisia hautoja.

Tie kulkee edelleen Demavendin rinteitä pitkin, ja oikealla puolen on pohjaton syvyys. Toisin paikoin on ratsastus aivan hengen vaarallista. Milloin kukistuu tie itse jyrkänteellä kapeaksi jalkakäytäväksi, milloin on se kokonaan peittynyt sorakasaan, milloin roikkuu melkoisen suuri vuorenmöhkäle ratsastajan pään yläpuolella, uhaten musertaa hänet. Muutamien tuntien kuluttua tulimme taas ahtaaseen vuorensolaan, jonka vasemmanpuolisessa kallioseinässä näkyi vereksellä päivämäärällä varustettu korkokuva. Se kuvasi näet shaahi Nasr-ed-Diniä ratsain, etupuolelta katsoen; hänen oikealla ja vasemmalla puolella seisoi kuusi ministeriä. Kuviot ovat kolme jalkaa korkeat ja taulua ympäröi kirjoituksella varustettu kehys. Jokaisen kuvan yläpuolella on nimi ja arvo. Nars-ed-Dinkin on siten, samoinkuin edeltäjänsäkin, Cyrus, Darius ja Xerxes, hämärässä muinaisuudessa, tahtonut tällä tavalla ikuistaa nimensä ja kuvansa.

Kun on päästy pois tuosta kapeasta rotkosta, kuljetaan Shangullahin, Baijonin ja Kahrun kylien ohi. Kello 6 saavuimme Pandjabin pysäyspaikalle, joka oli kuitenkin kehnompi kuin edellisen yön majapaikka. Pysäystalon muodosti neljä kuutiometriä suuri olkikatto, joka nojasi neljään tolppaan. Paljas maa oli laattiana, ja tässä pulskeassa vierashuoneessa vietettiin tuo jokseenkin kylmä yö.

Ennenkuin poistumme liian kauvaksi Demavendistä, tahdon mainita muutamia sanoja tästä huvittavasta vuoresta, joka on korkein Persiassa.

Demavend on 5,630 metriä korkea, 2,000 metriä korkeampi kuin sitä ympäröivät Elbursvuorijakson osat, se kohoaa 100,000 kuutiokilometrin suuruisen näkö-alan yli, se näkyy Kaspianmerelle 30 ruotsinpeninkulmaa matkalla rannasta, sekä näkee sen myöskin kirkkaalla ilmalla Kuhrudin vuorelta. Se on tulivuori ja on siis muodostunut eruptiivista vuorilajeista ja tuhkasta, ympäröivien vuorien ollessa sedimentäristä ja kalkintapaisista muodostuksista. Nykyisen kartion ympärillä on puoliympyrän muotoinen somma. Ei ole luultavaa, että Demavendillä on ollut historiassa mainittuna aikana mitään tulenpurkausta, mutta vielä voi nähdä höyrypilviä, jotka sieltä täältä aukonseinämän halkeamista ulos tunkeutuvat. T:ri Radde, jonka Bakussa tapasin väitti tulivuoren vielä olevan kuuman ja tämän olevan syynä, että siinä ikuinen lumenraja on merenpinnasta korkeammalla, kuin muuten olisi laita.

Demavend, eli Divbend, merkitsee Divsin eli paholaisen asuinpaikkaa. Vuori on, persialaisen kansantarun mukaan, entisien sankarin urotöiden suurellisin näyttämö. Täällä elivät kuningas Djemshid ja palevani Rustam ja täällä kytki kuningas Feridun tuon ilkeän Zohakin vuoren sisään kiinni, missä hän vielä istuu ja ravistelee irti päästäksensä ja siitä syntyy maanjäristyksiä. Vuoren salaisiin saleihin on koottuina suunnattomia rikkauksia, mutta niiden luokse ei voi päästä, sillä niitä vartioivat kaksipäiset, myrkylliset käärmeet. Sitä paitsi on tie sinne ylös sanomattoman pitkä — persialaiset sanovat olevan kolme à neljä peninkulmaa — ja näin ollen ei ole ihmeellistä, että he jättävät sikseen kaikki vuorelle nousut.

Otan tässä vapauden sovittaa tähän väliin erään persialaisen sankaritarun, jonka näyttämönä osaksi on juuri monen ylistämä Demavend. Satu, joka vielä kaikuu kansan suusta, on saatu Abulkasim Firdusin[53] Shahnamehistä, eli kuningastenkirjasta, jonka ranskaksi on kääntänyt prof. Mohl. Hänen käännöksestään lyhennys on seuraava kertomus.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Satu Zohakista ja Feridunista — persialainen sankarirunoelma.

Oli kerran mahtava kuningas, jonka nimi oli Mardas. Hän oli oikeamielinen, jaloluontoinen ja jumalaa pelkääväinen. Köyhille lahjoitti hän raavaita ja ruokaa. Hänen poikansa, Zohak, oli rohkea ja kunnianhimoinen, ja kutsuttiin häntä Peiveraspiksi, joka nimi pelevien kielellä merkitsee "kymmenentuhatta", sillä Zohakilla oli kymmenentuhatta arabialaista hevosta varustuksineen ja kultaiset satulavaipat. Öin päivin ratsasti hän hevosillaan tullakseen voimakkaaksi ja taitavaksi ratsastajaksi.

Eräänä päivänä tuli Ahriman paha henki, hurskaan miehen valepuvussa, Zohakin linnaan, astui ruhtinaan luo, ja sanoi: "jos vannot noudattavasi minun neuvojani, niin opetan sinulle, mitä ei kukaan muu tiedä, opetan sinulle totuuden ja tien valtaan ja kunniaan." Zohak vannoi tottelevansa, ja Ahriman pakoitti hänet kaivamaan haudan, joka peitettiin ruohoilla ja oksilla, puutarhassa, missä kuningas Mardas joka aamu ennen auringon nousua rukoili yksinäisyydessä. Kun kuningas seuraavana aamuna tavallisuuden mukaan meni sinne, astui hän hautaan ja kuoli. Mutta Ahriman mietti uusia kavalia juonia Zohakia vastaan. Hän pukeutui kokiksi ja esitti itsensä ruhtinaalle taitavimpana tässä ammatissa koko maan päällä. Zohak otti iloisena hänet palvelukseensa, ja hänen mieltymyksensä lisääntyi, kun Ahriman eräällä ruokalajilla, joka oli munanruskuvaisista valmistettu, tuotti hänelle lujan terveyden ja voimia. Toinen ruokalaji, valmistettu hopeafasaaneista ja peltokanoista, ihastutti häntä niin, että hän sanoi Ahrimanille: "pyydä minulta, mitä tahdot, ja olet saava sen." Ahriman vastasi: "en halua pyytää sinulta muuta, kuin saada suudella olkapäätäsi." Kun hän sai sen luvan, suuteli hän Zohakin molempia olkapäitä ja katosi maan päältä. Mutta, oi ihmettä, ruhtinaan olkapäistä kasvoi silloin silmänräpäyksessä kaksi mustaa käärmettä, jotka kiertäytyivät hänen päänsä ympäri ja kiemurtelivat kaikille suunnille. Zohak kauhistui, otti väkipuukkonsa ja katkoi ne, mutta heti kasvoi niiden sijaan kaksi muuta, vielä suurempaa käärmettä. Ruhtinas kutsui silloin oppineet kaikista valtakuntansa osista ja kysyi heiltä parannusta ja lääkkeitä lumousta vastaan. He yrittivät kukin vuoronsa perään kaikenlaisilla manauksilla ja salaperäisillä sanoilla, mutta ei mikään auttanut. Vihdoinkin saapui ruhtinaan linnaan kuuluisa lääkäri, joka sanoi tietävänsä keinon kääärmeiden poistamiseen. Hän sanoi: "älä katkaise niitä, niin kauvan kun näet niissä hitusenkin eloa. Kesytä ne, ja jos joka päivä ruokit niitä ihmis-aivoilla, niin ne vihdoinkin kuolevat". Se oli Ahriman, joka uudessa valepuvussa antoi tämän ilkeän neuvon, perin pohjin hävittääksensä ihmiset maan päältä.

Sillä aikaa varustautui Zohak suurelle sotaretkelle. Hän tunkeutui kuningas Djemshidin maahan, valloitti hänen valtakuntansa ja otti vangiksi kuninkaan, joka sahattiin palasiksi useaan osaan. Djemshidin molemmat tyttäret, "kauniit kuin täysikuu", teki hän orjattarikseen. Heidän nimensä oli Shehrinaz ja Arnewas, ja Zohak opetti heille kaikellaisia konsteja, sekä kasvatti heidät velhoiksi ja murhapolttajiksi.

Kaiken aikaa tarvitsi Zohakin molempien käärmeiden päivittäin kunkin saada ihmis-aivonsa. Mutta Zohakin valtakunnassa oli kaksi porsilaista, jotka suostuivat joka päivä pelastamaan yhden niistä, jotka olivat aijotut käärmeiden ruu'aksi. Irmail, hurskas, ja Guirmail, kirkaskatseinen, niin kuuluivat heidän nimensä, menivät kuningas Zohakin keittiöön palvelukseen. Kun heidän piti valmistaa tavanmukainen ruokalaji, ottivat he toisten ihmis-aivojen sijaan lampaan-aivot, ja pelastivat siten joka päivä yhden uhrin, joka sai käskyn kiireimmiten ja kaikessa hiljaisuudessa paeta aavikolle vainoa välttääkseen. Pian kasvoi pelastettujen luku useammaksi sadaksi; he kokoontuivat yhteen ja muodostivat kansakunnan, joka kuljeskeli pitkin erämaissa ja vuorilla. "Näistä", sanoo Firdusi, "polveutuu kurdein suku, jolla ei ole mitään pysyväistä kaupunkia, joiden huoneina on teltti, kansa, jonka sydämessä ei ole mitään Jumalan pelkoa."

Eräänä yönä, nukkuessaan haaremissaan näki Zohak unta. Hän näki kolme, kuninkaallista sukuperää olevaa, sotilasta seisovan edessään. Kaksi oli ijäkästä, mutta heidän keskellään seisoi nuorukainen, jonka ruumiin muoto oli sypressin kaltainen ja jonka kasvonpiirteistä kuvastui kuninkaallinen ylevyys. Kädessään piti hän härän päätä kuvaavaa sotanuijaa. Hän astui Zohakin eteen ja löi häntä otsaan sotanuijalla. Sitten kietoi hän hänet nahkahihnoihin, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja pani ikeen hänen kaulaansa, jonka jälkeen hän vei hänet Demavendiin. Juuri silloin heräsi Zohak unestaan ja huusi kauhealla äänellä, mikä kaikui linnan saleissa, niin että sen sata patsasta tärisi. Peljästyneenä heräsi Arnewas ja kysyi kuninkaalta, mitä hän uneksi. Kun hän oli tämän kertonut, neuvoi hän häntä kutsumaan kokoon valtakunnan oppineet ja tietäjät ja kysymään heiltä unen merkitystä. Ei kukaan oppineista rohjennut kuitenkaan sitä selittää; vasta kolmantena päivänä ilmestyi eräs kuuluisa tietäjä nimeltä Zirek ja ilmoitti kuninkaalle tapahtuvasta onnettomuuskohtalosta. Zohak tuli varsin vihaiseksi ja kauhistui ja kysyi tietäjältä, minkätähden kaikki tämä paha tulisi häntä kohtaamaan. Zirek vastasi: "jos olisit viisas, niin ymmärtäisit, ettei rankaisematta tehdä vääryyttä. Nuorukaisen isä on sinun kätesi kautta kuoleva, ja suru siitä täyttää hänen sydämensä vihalla sinua kohtaan. Jalosukuisen lehmänkin, joka on oleva hänen imettäjänsä, sinä tapat ja sentähden kohottaa nuorukainen sinua kohden sotanuijansa." Samassa katosi Zirek, mutta Zohak etsi koko maan löytääksensä nuorukaisen.

Samaan aikaan oli Iranissa mies nimeltä Abtin, jonka vaimo, Firanek, synnytti hänelle pojan, joka sai nimen Feridun. Vähän sen jälkeen tappoivat Zohakin vakoojat Abtinin, ja Firanek, joka pelkäsi saman kohtalon kohtaavan poikaa, etsi puutarhan ja linnan, missä tuo ihmeellinen lehmä Purmajeh, asui. Tällä lehmällä oli muun muassa se ominaisuus, että kaikki karvat hänen ruumiissaan olivat eriväriset. Feridun asui jonkun aikaa linnassa ja eli lehmän maidolla. Kun hänen äitinsä arveli, että Purmajehin puutarha ei enää ollut tarpeeksi varma turvapaikka, muutti hän Feridunin Elbursvuorelle, jossa hän uskottiin erään hurskaan ukon huostaan. Vähän sen jälkeen tulivat Zohakin joukot Purmajehin puutarhaan, tappoivat lehmän ja hävittivät linnan.

Kun Feridun oli kuudentoistavuotias, tuli hän pois Elbursilta, etsi äitinsä ja kyseli häneltä sukuperäänsä ja isänsä kohtaloa. Fiantek kertoi, miten Zohak oli tappanut Abtinin, että tämän aivot saataisiin käärmeiden ravinnoksi, sekä että kuningas oli antanut tappaa Purmajeh-lehmän ja hävittänyt linnan. Silloin Feridun vannoi kostavansa ja sanoi: "leijona ei valppeudu ennenkuin se on koitellut voimiansa."

Sillä aikaa oli Zohak kutsunut kokoon ministerinsä neuvottelemaan sotajoukkojen lisäämisestä ja keinoista kaksinkertaisella innolla etsiä Feridunia. Silloin tuli keskelle neuvottelevia eräs seppä, jonka nimi oli Kaweh. Hän kiirehti kuninkaan luo, pyysi armoa pojallensa ja hyvitystä kuudestatoista muusta, jotka kaikki olivat tapetut käärmeiden takia. Kun Kaweh vastineeksi sai ylenkatsetta, syöksyi hän ulos linnasta puotiloihin, missä hän kova-äänisesti kertoi hänelle tapahtuneesta vääryydestä. Ennen pitkää kokosi hän ympärilleen lukuisan joukon miehiä, jotka olivat halukkaat häntä seuraamaan, ja näiden kanssa lähti hän Feridunin luo. Kaweh kehoitti nuorukaista varustautumaan ja nyt ryhtymään sotaan tuota raivoa Zohakia vastaan. Feridun laittautui kuntoon, otti äidiltänsä jäähyväiset ja antoi eräässä puodissa tehdä nuijan, joka oli härän pään muotoinen. Sitte nousi hän urhoineen ratsaille ja ratsasti Zohakin pääkaupunkia kohden. Kun ensimmäisenä yönä asettuivat leiriin, kävi Feridunin luona paratiisista enkeli, joka opetti hänelle loihtutemppuja. Sitten asettui hän erään kallion juurelle. Hänen molemmat veljensä, jotka kadehtivat häntä ja tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen tappaaksensa hänet, nousivat vuorille ja vierittivät sen huipulta alas mahdottoman suuren kivimöhkäleen. Kun Feridun kuuli sen kolinan, turvautui hän saamaansa loihtuvoimaan, sillä seurauksella että kivimöhkäle hajosi aivan teltin edustalla tomupilveksi.

Sen jälkeen jatkettiin matkaa, ja pian saavuttiin Tigriksen rannoille ja Bagdatin luo. Kun Feridun täällä huusi venemiehille, että tulivat noutamaan heitä joen yli, kieltäytyivät nämät itsepäisesti, ja sanoivat, että kalifi oli kieltänyt heidän päästämästä yli ketään, jolla ei ollut erityinen lupa häneltä. Silloin Feridun vihastui, kannusti hevostaan, syöksyi virtaan ja saapui urhoineen onnellisesti toiselle rannalle. Täällä he näkivät Zohakin linnan, "loistavan kuin Jupitertähti ja niin korkean, että sen muurit ulottuivat aina Saturnukseen asti." Vartiat tapettiin ja tunkeuduttiin linnaan.

Kun Feridun sai nähdä Djemshidin molemmat tyttäret, meni hän heidän luoksensa ja istuutui heidän viereensä. Kenderev, yksi Zohakin ushollisimpia palvelijoita, huomasi tämän, riensi nuolen nopeudella hallitsiansa luo, joka, peläten unen käyvän toteen, oli vetäytynyt takaisin Hindustaniin. Kenderev kertoi, että muuan nuori ruhtinas oli anastanut linnan ja noussut Zohakin kulta-istuimelle, että hänen rinnallaan kulki kaksi vanhempaa miestä, ja että hän itse oli varustettu sotanuijalla, joka kuvasi härän päätä. Zohak pelästyi suuresti, sillä hän muisti unensa vielä liian hyvin, mutta kun Kenderev samalla kertoi, että Feridun oli mennyt Zohakin haaremiin, jossa hän hyväili Djemshidin tyttäriä, raivostui tuo villi kuningas ja halusi kostaa, pukeutui rautavarustukseensa ja riensi divseista ja urhoista valittuine sotajoukkoineen maahansa ja tunkeutui sotilaineen palatsiin. Siellä syntyi tuima taistelu. Kaikki Zohakin urhot kaatuivat ennen pitkää, mutta kuningas itse syöksyi haavoitetun tiikerin tavoin haaremiinsa, jossa hän näki Feridunin istuvan kultaisella valta-istuimella Shehrinadz oikealla ja Arnewas vasemmalla puolellaan. Raivon ja mustasukkaisuuden sokaisemana, sinkahutti kuningas raskaan keihänsä linnan paksujen muurien läpi, mutta Feridun meni häntä vastaan, kohotti mahtavan sotanuijansa hänen päänsä päälle ja syöksi sen sitten voimakkaasti hänen otsaansa. Lyönti ei kuitenkaan puhkaissut tuota läpäisemätöntä varustusta, ja ennenkun Feridun ennätti toisen kerran kohottaa nuijansa, riensi eräs uroista hänen luokseen, sanoen: "älä tapa häntä, on parempi, että kytket hänet Demavendin syvimpään rotkoon." Feridun huomasi tämän neuvon viisaaksi ja sitoi tuon julman Zohakin leijonan nahkaisilla hihnoilla "niin lujaan", sanoo tarun kertoja, "ettei raivostunut elefantti saattaisi katkaista hänen siteitään." Siten sidottuna laahattiin Zohak Demavendille, mistä etsittiin pohjaton rotko. Syvällä eräässä sen sokkelomaisesta käytävistä, missä oli kaksi vuorenseinämää aivan lähekkäin toisiaan, taottiin Zohakin kädet ja pää lujilla rautanauloilla kallioon kiinni. Siellä, sanovat persialaiset, istuu hän vieläkin ja kärsii helvetillisiä tuskia, sillä vuoren peikko ja pahat henget sihisevät öin päivin hänen ohitsensa, tehden hänestä pilkkaa. Usein koettaa hän epätoivoissaan päästä irti. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan onnistuva, sillä rautanaulat pitävät häntä kiinni, mutta kun hän kaikin voimin ravistaa kahleitaan, tärisevät rotkon haljenneet seinät, Demavend vapisee sisimpiä perustuksiaan myöden, ja savupilviä nousee vuoren sivujen halkeamista.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Paluumatka Bakuun.

Kello 5 heinäkuun 12 päivänä ratsastimme Pandjubin siivottomalta pysäyspaikalta, jossa olimme viettäneet kylmän ja kostean yön vapaassa ilmassa. Kello 10 alkoi ankarasti sataa, jonkatähden levähdimme Paraspin kylässä, kunnes taivas taasen kirkastui. Sitten pitkitimme matkaa alaspäin pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, joiden vuorenmuoto yhä enemmän katoaa. Kasvullisuus sitä vastoin lisääntyy samassa suhteessa runsauden ja kehityksen puolesta. Vielä kuljetaan yhden ja toisen suuremman vuori-osan ohi, ja niin ollaan kerrassaan aarniometsässä. Molemmin puolin tietä kohoavat yksinäiset kunnaat, joihin aina ylös asti on kasvanut tiheä, rehevä metsä; tämä vihdoin ottaa voiton kokonaan, niin että tie näyttää tunnelilta, jonka holvin muodostavat puiden oksat, mitkä yhtyvät yläällä päämme päällä. Jota syvemmälle tunkeudutaan, sitä tiheämmäksi ja synkemmäksi tulee metsä, sitä läpipääsemättömämmäksi pensaikko, missä kuningastiikeri ja pantteri asustavat. Köynnöskasvinen verkko tekee tämän kokonaan selittämättömäksi vyyhdeksi. Melkein kaikkien puiden runkoja peittää kerros tuoretta sammalta, joka siinä kosteassa ilmassa saavuttaa tavattoman rehevyyden. Seutu on myöskin erittäin hyvin kostutettu. Suurempia virtoja ja tuhansittain pieniä puroja virtaa kaikkiin suuntiin merta kohden. Niiden juoksu on kuitenkin hyvin hidas penkereen huomaamattoman kaltevuuden tähden. Vesi on sekaista ja harmaankeitaista, mutta kuitenkin juotavaksi kelpaavaa. Harvoin tapaa pieniä holveilla varustettuja kivisiltoja; useimmiten saa kahlata vesijaksojen yli. Tie näyttää käytävältä, joka kiemurteleikse pensaikon läpi ja haaraantuu useissa paikoin, minkä tähden ratsastimme muutamia kertoja harhaan. Toisinaan täytyi meidän ratsastaa vedekkäiden soiden poikki, missä hevonen on vaarassa tarttua kiini; toisin paikoin taasen on tie kokonaan veden alla; kaikkialla estää kulkua kaatuneet puunrungot, juuret ja oksat. Itsestään on selvää, ettei sellaisissa olosuhteissa saata ratsastaa nopeasti, olletikin kun yhtenänsä vastaan tulee ratsastajia ja karavaaneja, jotka kuljettavat tavaroita Meshed-i-Säristä.

Pian harveni aarniometsä, ja me tulimme aukeille, hedelmällisille viljavainioille. Vähää ennen kun saavuimme Amoliin, yllätti meidät aimo sade, joka kasteli minut läpimäräksi aina paljaaseen ruumiiseen asti.

Kello 5, siis kahdentoistatuntisen ratsastuksen jälkeen, saavuimme yllämainittuun kaupunkiin, joka on metsikössä Harhasvirran varrella. Talot Amolissa ovat rakennetut samalla tavalla kuin Reshtissäkin, s.t.s. puusta ja varustetut viertävillä katoilla, joissa on päällä paanutiilit. Moskétkin ovat samallaiset, kuin näin siellä, ja niiden kattosuojuksilta antoi molla meidän nauttia soinnukasta lauluansa.

Varhain seuraavana aamuna jätimme Amolin. Nyt ratsastetaan toisinaan viljavien vainioiden poikki, toisinaan tiheiden metsikköjen läpi. Täällä oli kyllin lihavaa ja uhkeata sarvikarjaa, kuten saattoi arvatakin rehevästä ja voimakkaasta laidunmaasta. Kello 7 ratsastimme Barferushiin. Tämä kaupunki on suuri ja tärkeä kauppapaikka, jonka asukasluku nousee 50,000 henkeen. Se on Masenderanmaakunnan keskus, ja Venäjän kanssa käydyn kaupan pääpaikka ja yksi sisä-Persian paraimmista teistä kulkee sen kautta, osaksi sentähden että se on lyhin kulkureitti Kaspianmeren ja pääkaupungin välillä, osaksi siitä syystä että laivat myrskyn takia usein eivät voi laskea ankkuriin Enselin luo, vaan on niiden pakko jatkaa matkaa Barferushiin. Kun ratsastetaan Amolista Barferushiin ja on kuljettu niiden laajojen ja viljavien riisivainioiden ohi; jotka leviävät molempien kaupunkien väliin, tullaan tiheään metsään eikä voi aavistaa, että kaupunki on niin lähellä, ennenkun aivan arvaamatta näkee ensimmäisten talojen pilkistävän puiden välistä. Itse kaupunki onkin metsään peittynyt, mikä vaikeuttaa saada jotakin käsitystä sen suuruudesta. Muutamat kadut ovat oikeita puistokujia, ja talot ovat rakennetut samaan malliin kuin Reshtissäkin. Ilmasto ei ole terveellistä; syksyin ja keväin sataa lakkaamatta, ja ilmankosteus on suuri.

Ratsastin ensin runsasvaraisten puotiloiden keskitse ja lähdin sitten armenialaiseen karavaanikartanoon, missä minun ottivat erittäin ystävällisesti vastaan neljä armeenialaista, jotka kutsuivat minut yksityisiin huoneisiinsa, missä minulle tarjottiin yksinkertaista, mutta voimakasta aamiaista. Meidän paraillaan istuessa ja jutellessa, tuli sana eräältä turkkilaiselta, joka oli Asterabadissa olevan Venäjän konsulin palveluksessa, mutta sattumalta vieraili Barferushissa. Hän oli kuullut puhuttavan minun tulostani ja tahtoi välttämättömästi tavata minua, jonka tähden noudatin pyyntöä, ja minut otti hyvin ystävällisesti vastaan tuo turkkilainen gentlemanni, joka sanoi matkustaneensa koko Venäjän halki. Nyt oli hän yksin ja sentähden iloinen, että sai tavata europalaisen. Hän tarjosi pieniä, makeita, hyvänmakuisia luumuja ja teetä.

Kello puoli 5 jätin Barferushin. Kun on ratsastettu hyvän matkaa kaupungin läpi, tullaan maaseudulle, missä rakennukset ja vaeltajat tulevat yhä harvinaisemmiksi. Maa-ala on ruoho- ja pensaspeitteistä tasankoa, joka huomaamatta viettää merta kohden. Tie on tasainen ja kuiva. En saattanut kääntää katsettani pois pohjoiselta taivaanrannalta, mistä kärsimättömänä ja odottaen tähystelin Kaspianmeren tyyntä vedenkalvoa. Nyt alkoi hämärtää. Raittiita merituulia suhisi masenderanilaisilla aroilla hitaasti noustakseen ylös pitkin Elbursin jyrkänteitä. Lehdet värähtelivät niin surunvoittoisesti, minusta tuntui, kuin olisi jokainen puu, jokainen pensas kuiskannut jäähyväiset, ja kukahan ei olisi tuntenut mielensä käyvän juhlalliseksi niin pitkän ja vaaran-alaisen matkan viimeisellä penikulmalla? Kehoitimme hevosiamme, jotka ripeästi juosten kiirehtivät tietä pitkin edelleen. Kahdessadas kahdeskymmenesviides peninkulma satulassa tuntui loppumattoman pitkältä, vaikka seitsemäskymmenes viides hevonen, viimeinen persialainen juoksijani, tuotti suvullensa kaikkea kunniaa. Kaukainen kohina saapuu nyt korviimme — Kaspianmeren laineet lyövät rantaan. Vielä hetki ja sulosointuisesti uuvuttava laineen kuohuminen kuuluu selvästi, kimaltelevat valot vilahtavat puiden välistä, ja me olemme saapuneet Meshed-i-Särin kylään ja satamapaikkaan. Oli ylenmäärin mieluista nähdä jälleen meri; tuntui, kuin olisin jo puoleksi kotona.

Meshed-i-Sär on Barferushin satama. Molemmat nämät paikat ovat Babol-joen oikealla rannalla, joka joki juoksee ylöspäin Elbursin pohjoisilla rinteillä, itään päin Demavendista, ja on sangen vesirikas sekä kelpaava pienempien kalastaja-aluksien purjehtia hyvän matkaa. Sen rannoilla ja suulla harjoitetaan tuottavaa kalastusta. Hyvän matkaa merelle päin on virran muta muuttanut veden harmaankellertäväksi. Itsestään on Meshed-i-Sär vähäpätöinen kylä, mutta tärkeä sen vilkkaan kaupan takia Venäjän kanssa ja Merkuriveneiden satamapaikkana. Se on hauskalla paikalla pienellä kummulla, jonka korkeimmalla kohdalla majakkatorni levittää varoittavaa valoansa ulos merelle. Suuria makasiineja ja karavaanikartano on Babolin suun varrella ja kokonainen vuori säkkejä ja tavarapakkoja on todistamassa tuosta vilkkaasta kaupasta. Edellisissä on villoja, joita Masenderanista viedään laivoilla Venäjälle; jälkimmäisissä siirtomaantavaroita, paperia, sokeria ja sen sellaista, joita Venäjältä tuodaan maahan. Näitä tavaroita kuljetetaan laivoista ja niihin takaisin viisitoista kyynärää pitkillä, kömpelötekoisilla, mutta matalalla kulkevilla veneillä, jotka esteettömästi kulkevat läpi kuohuvien tyrskyjen ulkopuolella joen suuta. Joen rannalla nämät tavarat purjetaan ja kuormataan, mistä syntyy sanomaton kirkuminen, juoksu ja meteli. Eräs venäläinen asioitsija on paikan kauppasuhteiden ylihoitaja. Sovittuani seuraajieni kanssa ja otettuani heiltä jäähyväiset ja viimeistä hevosta taputettuani, menin karavaanikartanoon, söin illallista ja nukuin hyvin.

Seuraavana aamuna lähdin pitkälle kävelylle pitkin rannikkoa kootakseni leväkasveja.[54] Etsimiseni oli kuitenkin turhaa, sillä rannikko on hienoa hietaa, joka on alituisessa liikkeessä ja jonkun matkaa maalle päin muodostaa korkeita hietasärkkiä. Ainoa mainittava, minkä saattoi hiedasta löytää, oli joukko pieniä valkoisia näkinkuoria ja muutamia vesi-ajolla olleita puun palasia.

Torstaina heinäkuun 5 päivänä kello 4 aamulla tuli odottamani venäläinen laiva. Se oli sama, Imperator Aleksander III, joka kolme ja puoli kuukautta sitten kuljetti minut ja Baki Chanowin Persian rannalle. Kello 5 olin pukeutuneena ja sulloin viimeisen kerran tattarilaisen kaksoislaukkuni valmiiksi. Kun olin karavaanikartanon isännän haltuun jättänyt kolme uskollista matkatoveriani: suitset, satulan, joka matkalla oli ollut pään-aluksenakin, ja paksun viitan, joka oli ollut matrassinani, jätin helpotuksen ja kaihon tunteen valtaamana Persian maan, astuin erääseen edellä mainituista veneistä, jonka voimakkaat soutajat saattoivat minut neljännestunnissa "Imperatoriin". Tuolla komealla siipilaivalla ei ollut samaa kapteenia, kuin oli edellisellä kerralla. Nyt hoiti laivalla ylintä päällikkyyttä kapteeni Lindblad, erittäin miellyttävä ja vierasvarainen suomalainen, joka otti minut mitä ystävällisimmin vastaan.

Kello 7 jätimme Meshed-i-Särin, joka siten vähitellen katosi kaukaisuuteen. Mereltä katsoen esittää rannikko viehättävän näköalan: taustalla kohonevat sinertävät vuoret, ja Demavendin hopeahohteinen laki esiintyy nyt kaikessa loistossaan. Eivät mitkään pilvet himmentäneet sitä, vain alaalla kartion juurella leijaili muutamia kevyitä, valkoisia pilviä. Kulku ohjattiin suoraan itäiseen suuntaan pitkin rannikkoa. Ilma oli erinomaisen ihana ja meri tyyni. Vertailu "Imperatorin" ja englantilaisen Assyrialaivan välillä, joka kuljetti minut Persian lahden poikki, on varmasti edelliselle edullinen. Venäläinen laiva on mukavammin sisustettu ja siistimpi kuin englantilainen. Me matkasimme edelleen jotenkin lähellä rannikkoa, ja kello puoli 6 laskimme Asterabadinlahteen ja ankkuroimme kilometrin matkan päähän Gäsin satamapaikasta. Lahtea, joka on hyvin syvä ja varmin satama Kaspianmeren etelärannalla, suojaa merta vastaan pitkä, kapea niemeke ja muistuttaa se siinä pohjoissaksalaisia hiekkasärkkiä "haffen". Niemekkeen pidennyksessä, juuri lahden suulla, on pieni Ashuradén saari, jossa on venäläinen sotalaivasto-asema. Sekä saari että niemeke ovat hienoa santaa. Gäs on vähäpätöinen kylä, jossa on noin kaksikymmentä puutaloa, mutta Asterabadin satamana tärkeä. Sen kautta kuljetetaan kaikki tavarat, jotka Meshedistä ja pohjoisesta Khorasanista viedään Venäjälle, minkätähden Asterabad on vilkas kauppakaupunki. Asukasluku nousee noin 30,000, jos lisäksi luetaan likimmässä ympäristössä olevat kylät. Täällä on Venäjän konsuli ja joukko persialaisia ja armenialaisia kauppamiehiä. Gäsissä oli venäläisiä asioitsijoita ja armeenilaisia kauppamiehiä. Täällä oli useita venäläisiä laivoja ja ottivat ne lastia erään ankkuroidun lotjan luona, joka oli laivasillan asemasta. Rannasta alkaen ylenee maa pyöreäpäisinä kumpuina, joita peittää tiheä ja rehevä metsä, missä pitäisi oleman sangen runsaasti kaikellaista metsänriistaa. Seutu on kostea ja epäterveellinen, ja kuume ei suinkaan ole harvinainen vieras siellä. Seuraavana aamuna kello 5 jätimme Gäsin ja ohjasimme kulkumme suoraan lahden poikki Ashuradéhen, johon saavuimme 40 minuutin kuluttua. Muutamia pieniä venäläisiä sotalaivoja, jotka olivat rannikon vartioimisen takia, oli saaren ulkopuolella ankkurissa. Täällä, kuten Gäsissäkin, tuli laivaan muutamia venäläisiä upseereja ja osa lastia sälytettiin sisään. Ashuradé näytti taloineen ja istutuksineen, sotilaineen ja laivoineen hyvin hauskalta. Ennen oli saaren keskellä pieni järvi, joka oli aiheena ankariin kuumetauteihin linnaväen keskuudessa, mutta sitten kun se kuivattiin, ovat terveyssuhteet parantuneet. Itäänpäin tämän saaren edustalla on vielä muutamia mataloita hiekkasaaria, jonkatähden "Imperator", kun tunnin viipymisen jälkeen jätimme paikan, niitä välttääkseen, kulki aivan läheltä Ashuradén itäistä rantaa pitkin. Sitten suunnattiin kulku pohjoista kohden. Persian rannikko häipyi siten vähitellen etelään; metsäpeitteiset kunnaat alenivat yhä syvemmälle Kaspianmeren pinnan alapuolelle; vielä kohottivat Elbursin kalliojättiläiset majesteetillisiä vaalean sinisiä lakiaan näköpiirin yli, mutta pian nämätkin himmenivät; viimeiset huiput katosivat kaukaisuuteen, ja Persian maata ei enää näkynyt.

Matala ja santainen Turkmenian rannikko, joka Persian rannikon kanssa muodostaa melkein suoran kulman, näytti autiolta ja paljaalta. Äskettäin olimme jättäneet seudun, jossa troopillinen kasvullisuus komeili, nyt levisi silmiemme eteen kolea hietikkoranta, jossa ei merkkiäkään kasvullisuudesta, ei rakennusta, ei ihmistä ollut yksitoikkoisuutta keskeyttämässä. Punakellertävä hohde leijaili tuon tulikuuman aavikkohiedan yläpuolella. Kello puoli 12 e.p.p. saavuimme Tjikishlariin, jossa laivaan otettiin postilähetykset ja tavaroita. Noin kuusi kaapelin pituutta rannasta, missä laiva ankkuroi, oli syvyys viisitoista jalkaa, ja keltaisen harmaa juova laivan vanavedessä osoitti, että merenpohja oli savea. Tjikishlarilla on erittäin epämiellyttävä asema tuolla kuivalla rannikolla, aivan aavikon reunalla, mutta saattaa se sodanjohtoa koskevissa asioissa tulla tärkeäksikin, syystä että sieltä käy tie Jomudturkmenilaisten maan kautta Atrekin laaksoon.

Varhain seuraavana aamuna saavuimme Krasnowodskiin. Vasemmalla puolen ohi kuljettaissa on pitkämäinen Ogurtshinskijin saari ("Gurkan"), jossa on pelkkiä hiekkasärkkiä, ja oikealla puolella on Tjelekenin saari Krasnowodskilahden suulla. Jälkimmäisessä saaressa, jossa on uskomattoman runsaasti naftaa, on Nobelilla pari tuottavaa kaivoa, joita nykyään ei kuitenkaan pumputa, vaan pidetään varana, jos öljy Balakanilla uupuisi. Itään päin Tjelekinistä pistää hiukan matkaa maan sisään Mikailskij Salifin merenlahti, ja kauvimpana tässä lahdessa on Mikailowsk, tuon sata ruotsinpeninkulmaa pitkän rautatielinjan lähtökohta, joka rata kulkee yhdensuuntaisesti Persian pohjoisen rajan kanssa, Mervin keitaan kautta Amu Darjan varrella olevaan Tjardjuiin. On helposti ymmärrettävä, kuinka tärkeä tämä rautatie on venäläisille, ja kuinka suuri tehtävä sillä kerran on oleva Keski-Aasian kysymyksen lopullisessa ratkaisussa. Krasnowodsk on yhteydessä Mikailowskin kanssa höyryparkaasin kautta, joka puolessa päivässä matkaa lahden poikki. Kun rautatie, joka Kaukasuksen pohjois- ja itäpuolelta kulkien tulee yhdistämään Wladikawkasin Bakun kanssa, tulee valmiiksi, tulee Venäjä nopeaan ja mukavaan yhteyteen Keski-Aasiassa olevien maakuntiensa kanssa. Turkmenilaisen rautatien saattaa silloin pitää Wladikawkas—Baku—radan jatkona, sillä molempien ratojen loppukohdat, Baku ja Krasnowodsk, ovat nopeassa ja säännöllisessä yhteydessä toistensa kanssa Kawkas-i-Merkurin höyryveneiden kautta. Sodan sattuessa voidaan kaukasialaiset joukot parissa päivässä silloin kuljettaa Transkaspiaan ja Afganin rajalle.

Krasnowodsk, jossa on vain 500 à 700 asukasta, on siis kaikkien venäläisten yrityksien alkupaikka Transkaspiassa ja heille sentähden erittäin suuri-arvoinen. Kaupunki, joka on aivan lähellä rantaa, on siisti ja puhdas, talot ovat rakennetut kivestä ja muutamat sangen sieviä. Sen ympärillä oleva seutu on autiota - paljasta hiekkaa ja matalia vuoria. Tehdäkseen olon Krasnowodskissa mieluisemmaksi, ovat siellä palvelevat venäläiset laittaneet julkisen puutarhan ja perustaneet seuran. Pieni soma puukirkko on mäellä keskellä kaupunkia. Ei saata toivoa mitään turvallisempaa satamaa, kuin Krasnowodsk on. Se on suojassa kaikkia tuulia vastaan, länttä vastaan pitkän kapean Krasnowodskin niemen kautta, joka aallonmurtajan tavoin loittonee kaakkoiseen suuntaan, etelää vastaan suojaa sitä Tjeleken, itää vastaan rannikko ja pohjoista vastaan vuoret.

Kun viivyimme Krasnowodskissa lastaamassa kokonaista kuusi tuntia, oli minulla hyvää aikaa kierrellä pitkin tuossa pienessä tulevaisuuden kaupungissa, joka edistyy jättiläisaskelin, kuten niin monet toisetkin venäläiset kaupungit. Sitten otin virkistävän kylvyn tuossa kirkkaassa, läpikuultavassa vedessä. Iltapuoleen puhalsi höyrypilli, kehoittaen matkustajia jälleen tulemaan laivaan, köydet irroitettiin laiturissa olevista rautarenkaista, kinnunki nosti natisevilla rautavitjoilla syvälle pohjaan tarttuneen ankkurin, ja "Imperatorin" siivet veivät meidät taasen merelle. Ensin ohjataan kulku kaakkoiseen suuntaan Krasnowodskin niemekkeen ympäritse, sitten länsi-luoteiseen suuntaan Bakua kohden. Meillä oli erittäin hauska matka. Ilma oli lenseä ja miellyttävä, minkätähden haitatta saattoi maata ulkona kannella. Aamupuoleen seuraavana päivänä varoitettiin edeltäpäin Shakowa Kosasta, Apsheronin niemekkeen kaakkoisesta kärjestä, ja väkevä naftahaju tuntui jo ennen kun näimme Bakua. Pian saattoi eroittaa Narginin, Vulfin ja Pestshanijin saaret, sekä Kap Sultanin. Sitten laskimme Bakunlahteen. Muuttumaton savupilvi leijaili kuten ennenkin Mustanmeren päällä, laivojen mastoista muodostunut metsä seppelöi lahden rantaa, ja Neitsyttornin vakavat muurit näkyivät vartioivan tuota vanhaa naftakaupunkia. Laskimme Merkurilaiturin viereen. Kevyt kantamukseni vietiin maalle; muutamat venäläiset tullinuuskijat kopeloivat lumppuja — en saata muuksi sanoa ratsastuksen jälkeen mukaan ottamaani vaattehistoani — hankin itselleni vähäiset avoimet vaunut, jotka kahdesta ruplasta veivät minut tuon kolmetoista virstaa pitkän matkan Balakaniin. Ajoimme insinööri Sandgrenin taloon, ja eihän tarvitse mainitakseni, että minut siellä tälläkin kertaa otettiin vierasvaraisesti vastaan, jommoista vierasvaraisuutta tapaa vain maanmiehissä ja tuttavissa. Pidän kalliina velvollisuutenani hänelle tässä lausua sydämellisen kiitokseni kaikista hänen minun hyväkseni tekemistään uhrauksista ja kaikista niistä hauskoista ja unohtumattomista hetkistä, joita olen viettänyt hänen seurassaan tuolla kaukana ikuisen tulen ihmeellisessä maassa. Kymmenen päivää lepäilin Balakanissa. Jätän tässä mainitsematta näiden päiväin tapahtumat; olkoon siinä kylliksi, kun sanon, ett'emme milloinkaan olleet työttöminä. Insinöörien Ludvig Nobelin, Sandgrenin ja dosentti Sjögrenin seurassa kuluivat iltahetket nopeasti. Yhdessä insinöörien Gyllenhammarin ja Fernströmin, sekä vanhan tuttavani Baki Chanowin kanssa teimme monta hauskaa ratsastusretkeä kaikkiin niemimaan osiin. Viimemainittu ei ollut vielä oikein toipunut sairaudestaan ja oli vielä kalpea ja laiha. Kun hän sai kuulla minun olleen Kumissa ja Bagdadissa, oli hän vähällä itkeä. Hän olisi niin halusta ollut mukana.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Kaspianmereltä Mustalle merelle.

Heinäkuun 28 päivänä kello puoli 3 j.p.p. lähdin rautateitse Bakusta Batumiin. Noin 80 ruotsinpenikulman pituinen matka sinne kuljetaan kolmessakymmenessä kahdessa tunnissa; piletti maksaa kolmannessa luokassa 18 ruplaa. Kolmannessa luokassa matkustamisesta on se hyöty, että sekä vaunuissa on vilkkaampi ilmanvaihto, joka on erittäin tervetullutta tähän vuoden aikaa, että silloin on oivallinen tilaisuus tarkastaa Kaukasian eri heimojen kirjavaa näytekarttaa. Toisen kerran siis matkustin aroa ja sen läntistä jatkoa, yksitoikkoista erämaata pitkin, joka leviää Kuran molemmille puolin. Kello 8 aamulla saavuimme Tiflikseen. Valitettavasti saatan yhtä vähän nyt kuin edelliselläkään kerralla perusteellisesti kuvata tätä kaupunkia, joka näyttää erittäin ihailtavalta valkoisine taloineen, viheriöine kattoineen, kirjavakupaalisine kirkkoineen ja kadulla vallitsevine vilkkaine rahvaan eloineen. Yksi päivä Kaukasian pääkaupungissa ei ole tarpeeksi, jotta saattaisi saada siitä selvän käsityksen: nyt, kun olin toisen kerran Tifliksessä, viivyimme asemalla vain kaksikymmentä viisi minuuttia. Täytyy niinmuodoin tälläkin kertaa supistaa kertomukseni siihen, mitä itse vaunun akkunasta näin.

Tifliksestä jatkamme sentähden matkaa heti Mustanmeren rantaa kohden. Rautatie on rakennettu Kuran vasemmalle rannalle. Seudun ja luonnon muoto muuttuu nyt äkisti. Kasvullisuus tulee yhä runsaammaksi, maa mäkisemmäksi. Vasemmalla puolen näkyy joki, joka Kaspianmertä kohden ajelehtaa someata vettänsä. Sen toisella puolen, mutta juuri laaksossa, näkyy Tiflikseen johtava leveä maantie. Erästä rautasiltaa myöten kuljetaan vesirikkaan syrjäjoen, Aragvan yli, ja Ksankan ja Kaspin asemien välillä vielä muutamien vasemmalta virtaavien syrjäjokien yli. Siellä täällä vuoristossa näkyy asemansa puolesta hallitsevilla kalliopenkereillä linnan- ja luostarinraunioita. Väki vaunussa on hyvin vaihtelevaista: venäläisiä upseereja, tattarilaisia, grusinilaisia herroja ja naisia, talonpoikia j.n.e. Suurin osa matkustajia kuului kuitenkin viimemainittuun kansakuntaan. Kuljimme nyt Grusian eli entisen Georgian kuningaskunnan kautta. Grusinilaisen muoto on erittäin kaunis. Jalot, tarmokkaat kasvonpiirteet, pystyisen pään kaunis muoto, leveät hartiat, hoikka uuma ja uljas ryhti ovat piirteitä, jotka ovat kaikkien varsinaisten grusinilaisten tunnusmerkkejä. Naisetkin ovat kauniit, heidän pukunsa kirjavia ja aistikkaita. Luonteeltaan ovat grusinilaiset urhoollisia, kunniallisia, vieraanvaraisia, ylpeitä ja suruttomia.

Tifliksen ja Kaspianmeren välillä toiselta puolen ja tämän kaupungin ja Mustanmeren välillä toiselta puolen ilmenee luonnossa mitä suurimpia erilaisuuksia. Ensin mainittu seutu on, kuten olemme nähneet, paljasta aroa, kuivaa ja autiota. Jälkimäinen maa sitä vastoin, Georgia ja Mingrelia, on yhtenä ainoana puutarhana, jossa loistaa mitä rehevin kasvullisuus. Täällä on maaperä erittäin hedelmällistä, ja tänne muuttaa Kaukasian ja sen naapurimaiden eri osista useita uutis-asukkaita, he ostavat halpaa maata, rakentavat talon ja viettävät sitten surutonta elämää pellon tuotteista eläen. Vuorien rinteillä kasvaa täällä metsää, ja jokien rannoilla on kasvullisuus pitkän tunnelin läpi, ennenkun se joutuu rannalle, jossa se kulkee vain muutaman metrin matkan päässä vedessä, niin että laineet loiskivat ratapenkereen juurelle. Kello puoli 11 olimme perillä Batumin asemalla, missä otin ajurin, joka muutamassa minuutissa vei minut hötel de l'Europehen.

Batumin kaupungissa on noin 22,000 asukasta (heinäkuussa 1886). Tässä määrässä esiintyvät niin hyvin Europan kuin Kaukasiankin tärkeimmät kansallisuudet. Suurin osa kansasta on kuitenkin venäläisiä. Sitä lähinnä ovat lasilaiset, turkkilaiset, tattarilaiset, grusilaiset, kreikkalaiset, sekä Kaukasian eri vuorikansojen useat edustajat. Sen lisäksi on suuri joukko saksalaisia sekä ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia ja pari ruotsalaista (Nobelin palveluksessa). Tästä on luonnollisena seurauksena, että kaupungissa vallitsee täydellinen kieltensekoitus, ja hyvin usein tapaa ihmisiä, jotka puhuvat viittä eli kuutta eri kieltä.

Kaupunki jakaantuu kahteen selvästi eroitettuun pääosaan, nimittäin vanhaan turkkilaiseen Batumiin ja uuteen venäläiseen. Edellisessä ovat kadut ahtaat ja likaiset, ja talot ovat rakennetut tiilistä ja ristipuista, mutta niin huolimattomasti, että on ihmeellistä, että nämät talot ylimalkaan saattavat ensinkään pysyä pystyssä; näkeekin useita, jotka ovat häviämään päin. Katot ovat peitetyt paamitiileillä ja viettävät kaikille neljälle sivulle. Puuportaat johtavat alakerran ovista kadulle, ja ylemmissä kerroksissa on pieniä balkongeja. Akkunat ovat varustetut luukuilla. Alakerroksessa on enimmäkseen teenjuontipaikkoja ja puoteja akkunoissa olevine tavaranäytteineen ja julman suuria, houkuttelevia kylttejä portin päällä. Muutamilla kaduilla on vain puukatoksia ja kangaskojuja, niinkuin on esim. basareissa, jonka käytävät kiemurteleivat kaikissa mahdollisissa koukuissa. Reheviä lehtipuita kasvaa useimmissa pihoissa ja muutamilla kaduilla, jotka joko eivät ensinkään ole kivitettyjä taikka ovat lasketut hataroilla mukulakivillä. Hanhia, kanoja ja muita kotieläimiä kävelee ympäri nurkkia. Paitsi hevosia käytetään myöskin puhveleita ja aasia tavaroita kuljettamaan. Kaikilla kaduilla on vedenmyyjiä, jotka kantavat selässään suuria nahkasäkkejä, joiden ympäri on kääritty tukuttain kosteita lehtiä, jotta vesi pysyisi raikkaana. Venäläisessäkin kaupungin-osassa käyvät ne pitkin ja huutavat: "shalodni vada" eli "soog so", joka venäjäksi ja turkiksi merkitsee "kylmää vettä." Sitä paitsi näkyy useita muita liikemiehiä kulkevan pitkin katuja ja kimeällä äänellä tarjoovan kaupaksi tavaroitansa, niinkuin päärynöitä, luumuja, maissia ja muita hedelmiä. Siellä täällä turkkilaisessa Batumissa on moskeita, joissa on aina korkea puutorni, minkä katokselta molla ilmoittaa rukoushetkistä, aivan kuten persialaisissa kaupungeissakin. Parissa kadunkulmassa näkyy kaivoja, minkä luona basaarikauppiaat enimmästi seisovat rivissä ja tuuppivat toisiansa saadakseen vettä saviruukkuihinsa. Toisinaan kaivojen luona oikein tapellaan, ja jouduin näkemään sellaisen, missä riitaveljet ensin heittivät saviruukkunsa toistensa päälle ja sitten tarttuivat katukiviin. Toisen kerran oli minulla huvi nähdä kolme turkkilais-naista, jotka jotensakin kevyesti puettuina ottivat juuri satamassa vilvoittavan kylvyn.

Batumin venäläisellä osalla on aivan toinen ulkonäkö. Täällä kadut ovat leveät ja siistit. Talot ovat rakennetut tavalliseen europalaiseen malliin ja muutamat niistä ovat oikeita loistorakennuksia, joiden ei tarvitsisi puolestaan hävetä itse Pietarissakaan. Kevyitä vaunuja, oikein komeita ajoneuvoja, on saatavissa kaikilla tärkeimmillä paikoilla. Ajuritaksa on suunnattomasti paljon halvempi, kuin meillä. Järjestystä hoitaa venäläinen poliisi. Tärkeimmistä rakennuksista ravintolat, sitten venäläiset ja kreikkalaiset kirkot ja vanha turkkilainen moskea, joka on rakennettu kuusikulmion muotoon ja tiilikatolla varustettu, minkä harjalta kullattu puolikuu ilmoittaa uskonnosta, jota siellä sisällä tunnustetaan. Moskean yläpuolella kohoaa korkea, hoikka minaretti, joka aistikkaasti on muurattu noista kuudesta ulkomuurista sivuun aivan kiinni. Itse kärjessä, joka lännessä rajoittaa Batumin lahtea, on linnoitus, jonka muodostavat osaksi maavallit osaksi matalat muurit, ja joka ei liene niin aivan mahdoton valloittaa. Se on vanha turkkilainen rakennusteos, johon on rakennettu lisää ja joka on ajanmukaisesti parannettu sen jälkeen, kun venäläiset sen valtasivat. Heti linnoituksen edustalla on majakka. Kaupungissa on muutamia teattereita, joissa venäläiset, armenialaiset ja grusinilaiset näyttelijäseurueet esiintyvät kesä-aikana. Teaatterirakennukset eivät ole niin erittäin erinomaisia, sillä ne ovat tavallisia puulatoja. Muutamassa niistä olin läsnä erään grusinilaisen seurueen antamassa näytännössä, mihin seurueeseen kuului neljä näyttelijää ja yksi näyttelijätär, jotka näyttelivät kappaleen, missä paukahteli useita pyssynlaukauksia ja paljastettiin välkkyviä kinshaleja. En luonnollisesti käsittänyt sanaakaan, mutta näyttelijät elehtivät niin vilkkaasti, että kaikessa tapauksessa saatoin yhtyä kappaleen sisältöön, joka oli armeenialaisten pilkkaamista. Kappaleen loputtua tanssi yksi näyttelijöistä ja näyttelijätär grusinilaisen kansallistanssin. Tanssivat kiertelivät toistensa ympärillä harvakseen ja miellyttävästi liikutellen ruumistaan ja käsiään. Tyttö kuljetti jalkojaan äänettömästi ja sanomattoman nopeasti milloin eteen milloin taaksepäin, niin että näytti, kuin olisi hän leijaillut lattialla; mies sitävastoin polki usein lattiaan kaikin voimin tahtia näyttääkseen ja teki mitä notkeimpia pantterihyppyjä. Tarvitaan suurta notkeutta ja pitkällistä harjoitusta, jotta voi tätä tanssia esittää taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Muista Batumin huvipaikoista mainittakoon sirkus ja koko joukko enemmän tai vähemmän säädyllisiä kahviloita, jotka ovat sivistyksen eroittamattomat seuraajat. Viimeiseksi mainittakoon posti- ja sähkölennätintalo, missä muun muassa saa tietää, että erotus Batumin ja Pietarin ajassa on 57 minuuttia.

Kun likinnä rantaa on joksikin matalaa, käy rannasta useita hyvin pitkiä siltoja. Satama on muuten sangen hyvä ja alttiina ainoastaan pohjois- ja luoteistuulille. Kokonainen laivasto, jonka laivat kuuluvat kaikille mahdollisille kansallisuuksille, turkkilaisille, ranskalaisille, venäläisille, saksalaisille, itävaltalaisille, on täällä ankkurissa, ja vieras saa siitä sen käsityksen, että Batum on vilkas kauppakaupunki. Vieläpä Hampurikin on säännöllisessä höyrylaivayhteydessä Batumin kanssa kerran kuukaudessa. Mitään sotalaivoja sen sijaan ei ole sinne määrätty. Sodan sattuessa saattaa näet sellaisia lähettää sinne lyhyessä ajassa Sevastopolista. Englannilla, Ranskalla, Saksalla, Amerikalla, Turkilla ja Persialla on konsulit Batumissa.

Ennen oli Batum vapaasatama, mutta tämä erikois-oikeus on nyt lakkautettu. Silloin ei päästetty ketään ihmistä kaupungista pois eikä kaupunkiin kello 6 jälkeen illalla. Sitä tarkoitusta varten ympäröi sitä koko sarja aseellisia sotilaita; siitä seurasi, että turvallisuuskin kaupungissa oli hyvä. Nyt sitä vastoin, kun tämä vartioiminen on lopetettu, peljätään, että asianlaita muuttuu toiseksi. Batumin ollessa vapaasatama, ei siellä saanut olla linnaväkeä eikä kanuuneja, mutta tätä kieltoa kierrettiin sillä tavalla, että sotilaat ja kanuunat olivat valmiina kasarmeissa heti kaupungin ulkopuolella, jonka linnoituksen siten saattoi asettaa puolustustilaan neljän tunnin kuluessa. Nyt on linnoituksessa sekä sotilaita että kanuuneja.

Kaupungin paraimmat vientitavarat ovat pumpulit, vilja, omenat ja palo-öljy. Nobelin yhtiö, jolla Batumissa on suuria tehtaita, säiliöitä ja lastausasemia, lähettää kuukausittain 200,000 puutaa öljyä vaunuissa Bakusta Batumiin. Jälkimmäisessä paikassa suljetaan öljy metallitynnöreihin, jotka sitten kuljetetaan edemmäksi höyrylaivoilla, osaksi Itävaltaan Tonavaa myöten ja Etelä-Venäjälle Odessan kautta. Joka toinen kuukausi menee öljylaiva Antverpeniin. Ludvig Nobel on valmistanut sen suuremmoisen suunnitelman, että yhdistetään Balakanin öljylähteet Mustanmeren kanssa torvijohdolla, joka kulkisi suoraan Transkaukasian halki, (noin 80 ruotsinpeninkulmaa!) Joukko pumppulaitoksia, asetettuina eri matkan päähän toisistansa pitkin linjaa, tulisivat painamaan öljyn asemalta asemalle tuota valtavaa putkijohtoa myöten merestä mereen. Kuinka suuremmoiselta yritys tuntuneekin, ei se kuitenkaan ensinkään kummastuta sitä, joka on nähnyt ne ihmeteltävät tulokset, jotka Nobelin tarmo, nero ja luja tahto jo ovat aikaansaaneet. Linjan vaikeimpia esteitä on Suramin vuorensola, missä tarvitaan sanomattomasti voimaa painamaan öljyä nousemaan tuosta kovasta mäestä. Voi aavistaa, kuinka suunnattomia rahasummia tarvitaan tämän tuuman toteuttamiseen, mutta on myöskin helppo huomata, mitä tavattomia etuja sen kautta voitettaisiin.

Batumilla on suuremmoinen tulevaisuus. Sen jälkeen kun venäläiset valtasivat sen viimeisessä turkkilaissodassa, on se edistynyt ihmeteltävän ripeästi. Se on jo nyt suuruudessa ja merkityksensä puolesta satamapaikkana, Mustanmeren rannalla joutunut kilpailijansa Potin ohitse. Kaupunki on matalalla, rämeisellä tasangolla metsäisten vuorten juurella, mistä syystä ilmasto oli ennen hyvin epäterveellistä, erittäinkin keväällä ja syksyllä, jolloin kuume korjasi useita uhreja. Sittenkun venäläiset ottivat kaupungin haltuunsa, ovat lammikot kuitenkin kuivatut ja terveyssuhteet parannetut. Sittenkin saanevat useimmat muukalaiset, jotka tulevat Batumiin oleskellakseen siellä jonkun aikaa, kuumeen ankarammassa eli lievemmässä muodossa. Tähän on syynä epäilemättä varsinaisesti Tshorokvirta, joka länteen päin kaupungista muodostaa laajan, rämeisen suistomaan, joka vuodesta vuoteen etenee yhä pitemmälle merelle päin, sekä tuo sanomaton kosteus, joka Mustanmeren itäisellä rannikolla täyttää ilman. Suuret, tummat pilvenlonkareet vierittävät mereltä raskaita joukkojansa, survaisevat kallioihin, tiivistyvät ja putoavat jälleen alas maahan ryöpeänä rankkasateena. Talvella kuitenkin sataa vähemmän. Kirkkaaalla ilmalla saattaa silloin usein seurata silmillään Kaukasuksen vuoriharjannetta hyvin pitkälle luoteiseen suuntaan, aina Kershiin asti. Elburs, Kaukasuksen korkein kukkula, näkyy silloin yhtä selvästi Batumista kuin Wladikawkasistakin. Meri on useimmiten tyyni, mutta toisinaan tulee kauvaksi ulottuvia maininkia vyöryen lahteen. Noin kerran kuukaudessa lienee myrsky, ja joskus hyvin ankara. Mahtavat aallot ajelehtivat silloin tuolle samaiselle ja kiviselle rannalle.

Viivyin kokonaista viisi päivää Batumissa, odottaessani suoranaista matkatilaisuutta höyrylaivalla Konstantinopeliin. Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä oli paljon katsomista ja useita hauskoja retkiä tehtävänä kaupungin luonnonihanaan ympäristöön. Yhden näistä, joka tarkoitti Batumista itään päin olevilla vuorilla sijaitsevaa turkkilaista huvilaa, tein herra Olssonin, erään Nobelin palveluksessa olevan ruotsalaisen insinöörin, seurassa. Vuokrasimme sentähden pienet vaunut, ajoimme Nobelin ja Palaskowskin naftasäiliöiden ohi ja saavuimme pian tiheimpään metsään, missä ransea ja kivinen tie yleni yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Parin tunnin matkan jälkeen tuli tie niin huonoksi, että astuimme pois ajoneuvoista ja kuljimme jalkaisin. Siellä täällä näkyi vanhojen kaukasilaisten linnojen raunioita. Vuoret ovat muodostuneet enimmäkseen yksinäisistä, pyöreistä, mutta jokseenkin jyrkistä kukkuloista. Sellaiselta kukkulalta näkee kaikille puolin syvälle alas laaksoon, missä monessa paikoin pieni puro syöksyy alas vaahtoavan valkoisena suurien, pyöreiden kivien keskitse. Usein on laaksonpohjukan yläpuolella vaaleaa sumua. Kukkuloita peittää tavattoman rehevä kasvullisuus, jonka muodostaa yksinomaan lehtimetsä, jonka puut ovat niin suuria, että niiden ikä ilmaistaan useilla sadoilla vuosilla. Rungot ovat aivan lähellä toisiansa, ja niiden välissä kasvaa pensaita ja joukko yrttejä ja ruohoa. Tuo kaikki on kiedottu sitkeiden, piikkisten köynnöskasvien läpipääsemättömään verkkoon. Sellainen aarniometsä peittää kaikkia näitä kukkuloita, ja useimmissa paikoissa on aivan mahdotonta tunkeutua sen läpi. Erillään olevan kukkulan huipulta katsottuna näyttää seutu omituiselta ja vaikuttavalta. Alaalla laaksoissa on paikka paikoin pieniä niittykaistaleita, ja useimmilla huomattavammilla paikoilla pilkistäikse yksi ja toinen turkkilaisen tupanen lehtimetsästä esiin. Ollen aina kahdeksankin kyynärän korkuisien neljäkäskivisten perusmuurien päällä, ovat ne rakennetut itse vietoksen penkereelle ja ympäröi niitä aitaus. Näyttää, kuin riippuisivat ne aivan jyrkänteellä ja saattaisivat pudota milloin tahansa, mutta niiden asema on ihastuttava. Itse talot ovat puusta, useimmiten varustetut balkongeilla ja pitkälle ulottuvilla tiilikatoilla. Tavallisesti kulkee alaalla laaksossa leveämpi ajotie ja tästä oikealle ja vasemmalle lähtee pienempiä polkuja ylöspäin pitkin rinteitä. Nämät polut ovat enimmäkseen jyrkkiä kuin portaat, kivisiä, kosteita ja on niiden yli kasvanut holvi köynnöskasveista. Siellä puiden keskessä on aina viileätä ja raikasta, joskaan ei ole koskaan järin lämmintä ulkona. Useat turkkilaiset viettävät täällä idyllistä elämää ja elävät metsälintujen metsästämisellä ja raudunkalastuksella. Ne näyttävät terveiltä, ovat rohkeita ja notkeita. Löytyy runsaasti fasaaneja, ja kaukasialainen karhu ei suinkaan ole harvinainen; sen liha sanotaan olevan mielehinen ruokalaji. Kotkia ja shakaaleja löytyy myöskin seudussa. Erittäin hauskan matkan jälkeen palasimme Batumiin takaisin toista tietä, kuin tullessa olimme käyttäneet.

Tiistaina elokuun 3 päivänä, kello 8 illalla, lähdin Batumista suurella venäläisellä tavara- ja matkustajahöyrylaivalla "Rostow-Odessa." Piletti toisessa luokassa, ravinto siihen luettuna, ei maksa Konstantinopeliin enempää kuin 28 ruplaa. Ohjasimme suunnan heti Trapezuntia kohden ja oikasimme siten meren kaakkoisen kulman yli. Vesi oli tyyntä ja kirkasta, mutta taivaanrannalla oli mustia pilvenlonkareita. Varhain aamulla seuraavana päivänä saavuimme lähimpään määräpaikkaamme ja ankkuroimme Trapezuntin luona olevaan puoli-ympyränmuotoiseen lahteen. Kaupunkia ympäröivät kaikilta puolin korkeat vuoret ja on se itse suurella rinteellä. Mereltä katsoen näyttää se hyvin kauniilta, valkoisine taloineen ja niiden välissä olevine rehevine puutarhoineen. Ulompana niemellä on linnoitus muutamalla erillään olevalla kallioryhmällä, joka pistäikse hiukan matkaa lahteen ja jakaa tämän kahteen osaan. Erään upseerin seurassa laivasta astuin soutuveneeseen, joka kuljetti meidät maihin viidessä minuutissa. Katujen halki, jotka ovat hyvin jyrkät, mutkaiset, kapeat ja mukulakivillä lasketut, kulkee keskeltä leveä sivukäytävä, kuten Persian kaupungeissakin. Puhtaus on kuitenkin suurempi kuin Persiassa. Basaarit ovat sekä komeat että suhteellisesti siistit, ja talot enimmäkseen rakennetut saman mallisiksi kuin Batumissakin. Muutamat ovat luhistumaisillaan olevia puuhökkeleitä, toiset ovat hyvin kauniita ja korkeita; erittäinkin ovat tässä suhteessa huomattavat konsulien talot. Englannin konsulin luona, joka myöskin edustaa Ruotsia ja Norjaa, kävin vierailulla. Persian ja Venäjän konsuleilla on enimmän työtä Trapezuntissa. Pieni joki, jonka yli siellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten, virtaa läpi kaupungin. Elämä kaduilla on hyvin vilkasta. Suuret tavarapaketilla sälytetyt kameeli- ja muulikaravaanit saapuvat kaupunkiin eli lähtevät sieltä kaikkina aikoina päivästä matkatakseen Erserumiin, Tabrikseen ja Teheraniin. Vielä saattaa sanoa, että Trapezunt on vilkas kauppakaupunki, vaikka sen merkitys on suunnattomasti vähentynyt Batumin—Bakun rautatien liikkeelle avaamisen jälkeen. Ennen täytyi kaikkien tavaroiden, joita piti Europasta kuljetettaman pohjoiseen Persiaan, kulkea Trapezuntin kautta; nyt vallitsee basaareissa hiljaisuus ja useat, ennen vireät karavaaninkuljettajat istuvat toimettomina ja turhaan odottavat saapuvia laivanlasteja.

Viivyttyämme Trapezuntissa ja lastattuamme siellä kokonaista yhdeksän tuntia, nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa länttä kohden, yhäti ollen vain parin kaapelipituisen matkan päässä Vähän-Aasian rannikolta, mistä syystä selvästi saattoi eroittaa esineet rannalla. Yöllä kuljettiin Kiresunin ja Ordon seutujen ohi, missä otettiin tavaroita laivaan ja, kuten Trapezuntissakin, myöskin muutamia matkustajia, jotka kaikki olivat turkkilaisia, nousi laivaan.

Viidentenä päivänä oli ilma edelleen ihana ja meri tyyni; tuntui ainoastaan vähäisen maininkia. Suuria merisikoja leikkii vedenkalvossa ja vieläpä usein hyppii merenpinnan yläpuolellekin. Ne ovat vaaleat vatsapuolelta ja liikkeissään notkeita. Kello 12 saavuimme tärkeään Samsunin kauppakaupunkiin, joka on laajan lahden rannalla, keskikorkuisten vuorten ympäröimänä, joiden pitkämäisillä rinteillä on peltoja ja kasvimaita. Täälläkin menin maihin. Mitä tulee rakennustapaan, katuihin ja basaareihin, niin muistuttaa kaupunki Trapezuntia. Merkillisistä rakennuksista huomataan: suuri osmanilainen moskea kupooleineen, vanhat hävinneet linnanrauniot rannikolla, hyvin kaunis turkkilainen moskea, jonka läheisyydessä on muistomerkintapainen kaivo, sekä korkea kellopylväs, joka hiljattain rakennettiin eräälle torille. Kun toinen perämies ja minä olimme olleet tervehtimässä venäläistä asiamiestä, matkasimme takaisin "Rostow-Odessaan."

Samsunissa otettiin laivaan kokonaista kolmetuhatta tavarapakkaa, missä oli maissia, jauhoja ja tupakkaa, joita piti vietämän Konstantinopeliin ja Aleksandriaan. Kaupungin lähellä on suuria tupakkimaita, ja sen tupakki, jossa on erittäin hieno tuoksu, luetaan parhaimpien joukkoon koko Itämailla. Todenmukaisesti tuodaan se suureksi osaksi karavaaneilla Anatolian sisä-osista.

Lahtea, jonka rannalla Samsun on, rajoittaa idässä Jeshil Irmaks-joen suistomaa ja lännessä Kysyl Irmaks. Erittäinkin on ensimainitun joen suistomaa hyvin laaja ja ulottuu se kauvaksi mereen. Sorasta ja hiedasta, jota joki aikojen kuluessa on mukanaan kuljettanut, on muodostunut sangen hedelmällinen alava maa, ja purjehdusvesi on matalaa hyvin pitkälle merelle päin, minkätähden laiva pysytteleikse tarpeellisen matkan päässä rannasta. Viivyimme Samsunissa kahdeksan tuntia ja jatkoimme illalla matkaamme. Yöllä kuljimme Sinobin (Sinope) ohi.

Seuraavana aamuna ankkuroimme laivan Inebolin edustalle, jolla on sievä asema eräässä lahdessa korkeiden vuorien ympäröimänä. Itse kaupunki on rakennettu matalalle vuoriryhmälle aivan lähelle rantaa, mutta heti sen taustalla kohoavat jyrkät kukkulat, joiden juurta peittävät pellot ja niityt. Kerrottiin, että kaupunkia oli puoli vuotta takaperin hävittänyt tulipalo, joka oli tuhaksi tuhonnut useimmat talot. Enimmät nyt rannalla näkyvistä taloista olivat sentähden uusia ja siistiä.

Vähän-Aasian pohjoinen rannikko viettää kaikkialla jyrkästi mereen. Poikkeuksena tästä ovat vain suurempien jokien laskusuut, mihin on muodostunut laajoja suistomaita. Vuoret ovat jotensakin tasakorkuisia ja paikkapaikoin hyvän multakerroksen peittäminä, mikä asuttujen seutujen läheisyydessä on viljelty. Yleensä ovat vuoret kuitenkin paljaita, ja löytyvä metsä ei suinkaan saata rehevyydessä kilpailla Batumin läheisyydessä olevan metsän kanssa. Siellä täällä osoittavat pienet uurrokset ja laaksot, että joku joki eli puro pyrkii mereen. Suorastansa meren rannalla on kallio paljas ja pohjoisesta tulevien merenhyökyjen uurtama. Vesi on puhdasta, kirkasta ja kalasta ja näyttää tummemmalta kuin Kaspianmeren vesi. Rannikolla on useita paikkoja ja kaupunkeja, joista mainitut ovat suurimmat. Sisä-Anatolian kanssa ovat nämät yhteydessä karavaaniteiden kautta. Satamissa on usein joukko jaaloja, ja yhteyttä rantaan saapuvien laivojen kanssa välitetään jonkinlaisilla kömpelötekoisilla soutuveneillä.

Matka Mustanmeren yli oli erittäin hauska ja mieluinen. "Rostow-Odessan" upseerit olivat yhtä rakastettavia, ystävällisiä ja hyvänlaisia, kuin venäläisten yleisesti tapa on. Illat vietin turkkilaisten upseerien ja kauppamiesten pienessä seurassa, jotka olivat sijoittuneet suureen, toiseksi luokaksi kutsuttuun yhteiseen salonkiin, ja jossa minullakin oli sijani paljaiden turkkilaisten keskuudessa. Ei ole juuri erittäin opettavaista keskustella puolisivistyneen turkkilaisen kanssa, mutta hupaista se on aina. Seuraavat houkkamaiset tiedot sain eräältä turkkilaiselta upseerilta, jonka arvo mahdollisesti saattaisi vastata kapteenin arvoa ja jolla muuten oli rinnassa Medjidjitähdistön ritarimerkki. Hän kertoi muun muassa, että Trapezuntissa, jonka linnaväkeen hän kuului, oli viisi miljoonaa asukasta, ja että Stambul olisi monta kertaa suurempi kuin Lontoo. Vielä sanoi hän, että venäläiset olivat Europan mahtavin kansallisuus, sen jälkeen ovat turkkilaiset, sitten ranskalaiset, englantilaiset ja lopuksi saksalaiset. Kun väitin, että Saksalla on suuri ja mahtava sotajoukko, remahti hän ääneensä nauramaan ja sanoi, että koko Saksan sotajoukko menisi nurin niskoin, jos se vaan kaukanakin saisi nähdä joitakuita turkkilaisia sotamiehiä. Hän kertoi myöskin, miltä elämä taivaassa näytti. Siellä poltettiin paperossia, matkustettiin höyrylaivoilla ja rautateitä myöten, aivan kuin täälläkin, mutta leijailtiin kuitenkin ilmassa. Siellä oli enkeleitä, jotka kirjoittivat suuriin kirjoihin kaikki, mitä ihmiset tekivät. Niinpä he olivat myöskin merkinneet, että me olimme maissa ja katselimme Samsunia. Eräällä toisella turkkilaisella, jonka asunto oli Stambulissa, ei ollut aavistustakaan siitä, missä Ruotsi oli, ei hän ollut edes kuullut siitä puhuttavan, mutta kun kerroin, että kuningas, joka edellisenä vuotena oli Konstantinopelissa, oli meidän kuninkaamme, huudahti hän: "Ah, Oskari, joka kävi sulttaani Abdul Hamidin luona." Hän oli usean kerran nähnyt kuninkaan Perakadulla.

Kuudennen päivän iltapuolella saavuimme Kara Agatshin kylään, joka on korkeiden vuorien välisellä tasangolla. Paikka on tärkeä pähkinäpuun ulosviennin takia. Me nostimme laivaan noin sata mahtavaa pölkkyä, jotka piti vietämän Hampuriin ja käytettämän huonekalujen valmistukseen. Puita, jotka ovat niin syvällä vedessä, että niitä pinnalla tuskin näkyy, kuljettavat laivan luo vahvasti miehitetyt soutuveneet. Muutamat ovat niin raskaita, että ne uppoavat, ja täytyy ne sentähden sitoa ketjuilla kiinni veneeseen, ett'eivät mene pohjaan. Puut kasvavat kauvempana sisämaassa ja kuljetetaan niitä härillä rannikolle. Veneissä oli joukko naisia ja lapsia, jotka pitivät kauheata elämää, ja alastomat pojat ratsastivat hajareisin vedenkalvossa olevien tukkien päällä. Kara Agatshista matkustimme suoraan Bosforiin, pysähtymättä missään kylässä eli kaupungissa rannikolla, ei edes tärkeässä Ereglissä. Pysyttelimme sentähden merellä jotensakin loitolla. Seitsemännen päivän iltapuoleen alkoi arveluttavasti tuuleta. Tuuli kiihtyi yhä enemmän ja enemmän, meri alkoi kuohuta ja aallot olivat korkeita, ja tuo suuri raskaassa lastissa oleva "Rostow-Odessa" keinui laineilla kuin pähkinänkuori. Meritauti alkoi raivota matkustajien keskuudessa, mutta kaikeksi onneksi ei ollut Bosforiin pitkältä matkaa, salmi näkyi jo selvästi Europan ja Aasian rannikon välillä. Meri on tavallisesti Bosforin suulla rauhaton, mihin syynä ei ole ainoastaan tuulet, vaan merivirratkin. Sen suuren vedentulon takia, jonka Mustameri saa kaikista siihen laskevista melkoisen suurista joista, Donista, Dnjeperistä, Bugista, Dnjesteristä, ja Tonavasta, on sen korkeuspinta hiukan ylempänä kuin Välimeren ja liika vesi virtaa kovaa vauhtia Bosforin kautta. Virran voimasta Konstantinopelin luona saatoin itse saada käsityksen eräällä venematkalla Bosibrissa. Soutajien tarvitsematta vähintäkään vaivata itseänsä, kulki vene hyvää vauhtia Marmaramerelle, mutta kun meidän oli tuleminen takaisin kaupunkiin, kävi se paljon hitaammin, huolimatta miesten ankarasta työstä. Virtaussuhteita saattaa parhaiten havaita oikeastaan keväällä ja alkukesästä, jolloin lumen sulaessa tulee suuriin jokiin runsaita vesimääriä. Ei tunnu ihmeelliseltä, että vedenpinta silloin nousee melkoisesti tavallisesta vedenkorkeudesta, kun ajattelee, miten suunnattoman laaja Mustanmeren vesialue on. Tähän vuoden-aikaan onkin Bosforin virta paljo nopeampi kuin loppukesästä ja syksyllä, jolloin molempien merien vedenkorkeus niin vähitellen tasaantuu. Tasakorkuiseksi Välimeren kanssa Mustameri ei kuitenkaan koskaan joudu, sillä haihtuminen ja purkautuminen Bosforin kautta eivät ole riittäviä vastaamaan joista virtaavaa runsasta suolattoman veden paljoutta. Että Mustanmerenvesi siitä huolimatta on suolaista, riippuu suureksi osaksi eräästä vastavirrasta, joka, Dardanellein ja Bosforin pohjalla tunkeutuu sinne Välimerestä. Bosfori on keskimäärin viisikymmentä metriä syvä, paikka paikoin aina sataan asti. Sen suun ja Krimin välillä, on Mustassameressä aina kahden tuhannen metrin syvyistä. Meren koko luoteisen osan on sitävastoin tehnyt matalaksi jokien kuljettama muta ja santa.

Lähestymme kuitenkin rannikkoa, jonka määrätyt hahmoviivat yhä selvempinä ilmaantuvat. Aasian puolella, siis vasemmalla kädellä, huomaamme Rivan linnoituksen ja kauvempana Anatoli Fenerin, eli aasianpuoleisen majakan. Vastapäätä, Europan puolella, kohoaa Rumeli Fener, europanpuoleinen majakka. Molemmat majakat luovat ikäänkuin mahtavan suuret silmät tietä osoittavaa valoansa Mustallemerelle ja ilmaisevat purjehtijalle, että niiden välissä on Bosforin suu. Rumeli Fenerin edustalla ovat Cyanéin eli Symplejadien vaaralliset kallioryhmät, jotka tarun mukaan olivat liikkuvaiset, toisinaan ne loittonivat toisistaan, toisinaan taas yhtyivät. Entis-aikaan peljättiin niitä sentähden suuresti, mutta satu sallii Jasonin kulkea onnellisesti niiden ohi matkallaan Kolshikseen. Kalliosaaret kohoavat vain hiukan vedenpinnan yläpuolelle ja ovat veden matalalla ollessa kapean niemekkeen kautta yhteydessä mannermaan kanssa. Veden korkealla ollessa lainehtivat aallot tämän niemekkeen yli ja kalliot ovat silloin eroitettuina rannikosta hiukan matkan päässä. Luultavasti tämä seikka on antanut aihetta satuun, että ne kykenevät muuttamaan asemaansa.

Bosfori on 3 ruotsinpeninkulmaa pitkä, ja matkaan salmen kautta menee kaksi tuntia. Purjehdusväylä ei ole leveämpi, kuin että selvästi saattaa eroittaa rannoilla olevat esineet. Levein on se Bujuk Derén luona, missä Europan ja Aasian välinen matka on 3,200 metriä, kapein Anatoli Hissarin ja Rumeli Hissarin välillä, missä rannikot lähestyvät toisiaan vain 550 metrin matkan päähän.

"Rostow-Odessa" liukuu kuitenkin juhlallisesti yhä kauvemmaksi jyrkkien rantojen välillä olevaan salmeen. Vasemmalla puolella näkyy vuoren huipulla genualaisen linnan rauniot ja vuoren juurella Anatoli Kavak, missä laiva pysähtyy muutamiksi minuuteiksi, pari turkkilaista virkamiestä tulee laivaan tarkastamaan papereitamme ja tulemaan vakuutetuiksi siitä, ett'ei mitään tarttuvia tauteja tuoda pääkaupunkiin. Ta'ustan muodostaa täällä Aasian puolella Josha Daghin vuori. Kauvempana laajenee salmi altaaksi, jonka europanpuoleisella rannikolla sijaitsee Bujuk Deré. Vielä vähä kauvempana kohoaa Therapian komea talo, missä lähettiläillä on suvihauskuutensa. Matka Bosforin kautta on epäilemättä viehättävimpiä, kuin saattaa tehdä. Kuvaukset, mitkä täällä vierivät matkustajan nähtäviin, eivät varmaankaan milloinkaan katoa hänen muististaan. Jännitetyllä huomiolla tarkkaa hän milloin Europan milloin Aasian rannikkoa. Palatsi toisensa jälkeen kohoaa rannoilla ja viimeisellä matkan osalla on Bosfori ikäänkuin yhtenä ainoana venetialaisena kanavana, sillä kylät, huvilat ja palatsit seuraavat toisiansa keskeymättömässä jaksossa. Kun on kuljettu Beikoslahden ohi, tullaan pian kapeimpaan kulkupaikkaan, nimittäin Rumeli Hissarin ja Anatoli Hissarin linnoitustornien väliseen salmeen. Kapea kulkuväylä synnyttää tässä vesipyörteen, jota turkkilaiset kutsuvat Shejtan Akindisiksi, eli Paholaisenvirraksi. Lahdessa tulee yhä vilkkaampaa, palatseja on yhä tiheämmässä, ja tulevat ne yhä suuremmiksi ja komeammiksi, kuta enemmän lähestytään vanhaa Byzantiumia. Vastaamme tulee laiva toisensa perään, matkalla kukin Mustallemerelle. Usein kuljemme noiden hyvin hauskojen höyryveneiden ohi, jotka yhdistävät Konstantinopelin Bosforin rantojen kanssa. Niiden kannella parveilee lukuisa ja kirjava matkustajajoukko: turkkilaisia fetziä, kreikkalaisia pukuja, italialaisia ja juutalaisia kasvonpiirteitä näkyy, vaikka minne katsoisi. Salmen poikki liukuu ristiin rastiint lukematon joukko pieniä veneitä, jonkinlaisia pitkiä, notkeita ja hienoja aluksia, jotka loistossa epäilemättä saattavat kilpailla Venetian gondolien kanssa. Kuljemme Aasian puolella olevan Kandilin kylän ohi. Taustalla kohoaa Bolgorlun vuori, jonka juurella Bejlerbej sijaitsee. Kun olemme kulkeneet Europan puolella olevan Orta Köjin ohi, leviää silmäimme eteen mitä ihastuttavimman kaunis taulu. Hän varmaan ei ole milloinkaan unohtava kuvia suuremmoisesta itämaisesta komeudesta, joka tässä leviää kummastelevan muukalaisen silmien eteen.

Kerrattuamme niemekkeen, jossa turkkilainen kylä, Orta Köj, sijaitsee Europan puoleisella rannikolla, esiintyy vasemmalla Skutari Vähän-Aasian rannikolla. Sen mahtavan suuressa rakennusjoukossa näkyy komeita moskeita hentoine minaretteineen ja kunnioitusta vaikuttavine kupooleineen, ja arvokkaan taustan muodostaa hautausmaa, jonka vakavat sypressit kohottavat vihertävät latvansa kohden korkeutta. Oikealla puolen näkyvät uhkeat Beshik-Tashin ja Dolma-Bagtshen palatsit, jossa jälkimäisessä sulttaani asuu, ja kauvempana satamakatu, joka kulkee pitkin Peran ja Galatan rantaa, Stambulin levittäessä eteemme lukemattomia valkoisia talojansa ja moskeitansa, joiden joukossa Aja Sofia ensin ja ennen kaikkea kiinnittää huomion puoleensa. Keskellä salmea kohoaa Leandertorni yksinäisellä kalliolla, ja sen takaa pilkoittaa Marmorameren väräjävä vedenkalvo. Se oli kuvaamattoman ihana näky. Mustallamerellä raivoavalla myrskyllä ei ollut mitään valtaa täällä salmen korkeiden rantojen keskessä. Vain viileä iltatuuli liihoitteli kautta Bosforin, ja länteen laski aurinko, puoleksi peittyneenä veriruskeaan pilvipatjaan, mikä maisemaan levitti rusohohdettaan, joka on ihaninta valaistusta, kuin mitä saattoi sellaiseen tauluun toivoa. Laiva vähensi vauhtia ja kulki puolella koneella, ett'ei sysäisi jotakuta venettä upoksiin. Laiva liukui hiljaa ja ääneti pitkin Peran satamaa Kultaiseen sarveen, jonka vilkasliikkeisen rannan ääressä kohoaa laivanmastoista metsä ja sekasotkusta pienemmät alukset tunkeilevat keskenään. Pian lakkasivat koneet toimimasta, ankkurikiertimen ruosteiset ketjut kitisivät, ja me olimme liikkumatta Galatan edustalla. Silmänräpäyksessä tuli sadottain veneitä rannasta ja keräytyi laivan portaiden ympärille, joukko venemiehiä valtasi laivan, säälimättä rynnätäkseen matkustajien ja heidän tavaroidensa kimppuun. Kävi aivan samoin kuin Kaspianmeren rantakaupungeissa eli Basrassa ja Bagdadissa. Sain käsiini erään venemiehen, eli oikeammin hän sai minut käsiinsä, tavarani vietiin muutamaan veneeseen, jonka Galatan satamaan neljä voimakasta käsivartta pian souti. Siellä ottivat muutamat turkkilaiset tullipalvelijat käsiinsä minun tavarani, jotka tulivat tyystin tarkastetuiksi, kalut ja kampsut kiskottiin auki, muistiinpano- ja piirustuskirjojanikaan eroittamatta, ja päälliseksi sain maksaa kaksi francia siitä huvista, että olin saanut kaikki tavarani epäjärjestykseen. Kun tästä pikku seikkailusta oli hyvin suoriuduttu, hankin itselleni kantajan, mikä ei ollut erittäin vaikeata, sillä sellaisia oli rivissä ympärilläni töllistelemässä minuun. Hän nosti leveille hartioilleen raskaan arkkuni ja näytti minulle tietä Galatan jyrkkiä kujia pitkin ja yhden Peran osan kautta, joka on europalaista Konstantinopelia. Pestin ravintolaan, joka on la grande rue de Péran varrella.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Konstantinopeli.

Kuinka erilainen on vaikutus, jonka vieras saa Konstantinopelista, tullessaan sinne Galatan kujia pitkin, sen sijaan, mikä hänellä oli, ollessaan vielä Kultaisessa sarvessa! Silloin sai hän katsella maailman ihaninta ympäristökuvausta, nyt sitä vastoin harhailee hän ahtaita, mutkaisia, likaisia katuja pitkin, jotka sokkelomaisesti risteilevät toisiansa. Rupisia koiria, jotka ovat yhtä rakastettavia kuin sukulaisensakin Persian ja Mesopotamian kaupungeissa, hiiviskeli täälläkin talojen kulmissa.

Viivyin Konstantinopelissa kymmenen päivää ja kävin sinä aikana katsomassa hyvin montaa merkillistä rakennusta ja muinaisjäännöstä, mutta olen varma, että yhtä monta viikkoa olisi tarvittu kaikkea katsomaan. Vieläpä laiminlöin vanhan seraljinkin. Syy tähän kiireeseen oli se, että aloin tuntea itseni väsyneeksi vieraissa kaupungeissa retkeilemiseen, ja että koti-ikäväkin vaati osansa. Sallittakoon minun kuitenkin tehdä tässä muutamia vaatimattomia kuvauksia tuosta suuresta, komeasta Konstantinopelista. On kirjoitettu kirjoja kaupungista ja sen merkillisyyksistä — tässä on vain muutamia hajanaisia matkailijatunnelmia.

Nouseminen Galatatorniin, jonka 150 metrin korkeudella olevalta rintavastineelta saa laajan ja selvän katsauksen Perasta, Galatasta, Stambulista ja Skutarista, Kultaisesta Sarvesta, Bosforista ja Marmaramerestä, oli ensimmäinen tekoni ja on se ensimmäinen tehtävä, mikä muukalaisella on, tultuaan Konstantinopeliin. Torni on tärkein paikka genualaisten neljännellätoista vuosisadalla rakentamassa linnoitusmuurissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä jätin itseni erään oppaan eli ciceronin johdettavaksi, joka kahdeksasta eli kymmenestä francista päivässä näyttelee vieraille kaupungin merkillisyyksiä. Joka ei taida kieltä, sen on aivan välttämätöntä käyttää sellaista, mutta häntä on aina pidettävä silmällä, sillä harvoin tapaa rehellistä väkeä. Kun vertasin oppaani antamia tietoja niihin, jotka olivat eräässä ranskalaisessa matkakäsikirjassa, ja huomasin, ett'eivät ne olleet yhtäpitäviä, päätin tulla toimeen omin päin jälellä olevana kahdeksana päivänä, mikä kävi mainiosti oivallisen kaupungin asemakartan ja Balakanissa oppimani tattarinkielen avulla.

Galatatornin läheisyydessä on Mevleviluostari, missä "tanssivat dervishit", jotka kuuluvat Mevlevin munkkikuntaan, määrättyinä tunteina esittävät uskonnollisia tanssejaan. Katsojat, vieläpä ei-muhamettilaisetkin, pääsevät näihin omituisiin hartausharjoituksiin. Tullaan suureen saliin, jonka keskusta, missä dervishit esiintyvät, on eroitettu katsojien paikasta matalalla välilaipiolla. Tähän istuuduin jalat ristissä ja odotin, mitä tulisi. Pian saapuivat dervishit ja etumaisena heidän joukossaan munkkikunnan päämies eli shejkki, joka hitaasti ja juhlallisesti istuutui keskelle käytävää. Sen jälkeen dervishit kumarsivat ja koskettivat huulillaan lattiaa, alkaakseen sitten hitaan vaelluksen ympäri salia vaappuvassa ja arvokkaassa hautaustahdissa. Järjestyksessään, sen mukaan kuin he kulkivat shejkin ohi, kääntyi jokainen kokonaan ympäri ja kumarsi syvään häntä seuraavaa, joka myöskin vastasi kumartamalla, sitten heti itse ympäri kääntyäkseen ja kumartaakseen omaa seuraajaansa. Kun dervishit sillä tavalla olivat tehneet kolme kierrosta, heittivät he päältään ruskeat viittansa, mutta pitivät päässä korkeat lakkinsa, ja alkoivat sen jälkeen tanssin, jonka he esittivät seuraavalla omituisella tavalla. Dervishi pyörii ympäri melkoisen nopeasti, niin että väljä hameensa on kuin pyörä hänen vyötäistensä ympärillä, kulkien samalla hitaasti laattian poikki, pitää kätensä vaakasuoraan ojennettuina, oikean käden kämmenpuoli ylöspäin ja vasemman käden kämmenpuoli alaspäin käännettynä, sekä pää hiukan kallellaan toista olkapäätä kohden. Kaikki tanssivat yht'aikaa, mutta toisistaan huolimatta. Huilun-äänet enenevällä voimallaan ihastuttavat tanssivia ja saattavat heidät jonkinlaiseen innostuksentilaan. Jota taajempaan huilun-äänet seurasivat toisiaan, sitä nopeammin pyörivät dervishit ympäri. Kun joku heistä tulee tajuttomaksi, kannetaan hän pois. Jota kauvemman jaksaa, sitä ansiokkaampaa se on. Merkin annettua lakkaa kuitenkin tanssi aivan äkisti, ja muutamien uusien kumarruksien ja juhlamenojen jälkeen menevät dervishit pois.

Muuan englantilainen kirjailija sanoo tuon pyörivän liikkeen merkitsevän, että dervishit tunnustavat Jumalan kaikkialla läsnäolevaisuuden, ja että he kaikkialta koittavat häntä etsiä, samalla kun laattian poikki kulkeminen merkitsee ihmisen elämän vaellusta, joka ensin alkaa hiljaa ja hitaasti, sitten kiitää edelleen vastustamattomalla nopeudella, kunnes sen kuoleman käsi äkisti pysähdyttää. Ojennettu oikea käsi ylöspäin käännettyine kämmenpuolineen merkitsee halua saada Jumalan runsaita lahjoja, samalla kun vasen käsi alaspäin käännettyine kämmenpohjineen merkitsee, että dervishit antavat kaikki nämät lahjat toisille.[55]

Sieltä lähdin "ulvovien dervishien" luostariin. Minulle osoitettiin paikka parvekkeella. Vastapäätä oli galleria, jonka aitaussuojuksessa jo istui ja keskusteli koko rivi hunnutettuja turkkilaisnaisia. Parvekkeelta näki erinomaisesti, mitä tapahtui alahalla salissa. Muutamassa nurkassa oli seinään laitettu komerontapainen syvennys, ja joukko aseita riippui siellä ympärinsä. Siinä vieressä istui eräällä matolla shejkki, joka oli valkopartainen, kunnian-arvoisa ukko. Sitten saapui parikymmentä munkkikunnan jäsentä, jotka kukin järjestyksessään laskeutuivat alas laattialle shejkin eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Sen jälkeen istuutuivat he ympäri seinustalle ja alkoivat kimakan yksi-äänisen laulun, missä usein toistettiin sanoja, "Ja Ali, ja Allah", "Muhammed salomet", "Mostafa salomet" j.n.e. Tällöin nyökäyttivät he päällään, ikäänkuin antaakseen tahdille enemmän painoa. Kun tämä ensimmäinen juhlameno oli toimitettu, nousivat dervishit ja ottivat pois viittansa päältään, sekä asettuivat pitkään taajaan riviin pitkin yhtä salin poikkisivua. Merkin annettua lauloivat he tässä koranin ensimmäisen säkeen: "la Allaha, illalah", mikä lukemattomia kertoja toistettiin: rajusti ja nopeasti taivuttaessaan yhä ruumistaan milloin vasemmalle, milloin oikealle. Shejkki nousi tällöin ylös matoltaan ja asettui rintaman eteen, missä hän aina toisinansa polki jalallansa laattiaan antaakseen liikkeille suurempaa tarmoa ja vilkkautta. Kumarrukset seuraavat toisiansa yhä taajemmin, samoin ensimmäisen säkeen tavut. Puolen tunnin kuluttua ovat useat jo väsyneet, ei voi enää eroittaa sanoja, korkeintaan "il-la, il-la" kuuluu vielä, ja lopuksi muuttuu laulu inhoittavaksi ulvomiseksi, liikkeiden herpaantuessa. Silloin astuu shejkki taasen esiin, polkee voimakkaasti laattiaan, ja dervishit ikäänkuin virkoavat uusiin ponnistuksiin. Useimpien kasvot ovat sinipunaiset, hiki valuu otsalta, ja vastenmielinen haju täyttää salin. Lopuksi ei voi eroittaa muuta kuin puoleksi tukahutettua korinaa. Silloin kuuluu muutamia puhtaita, kirkkaita ääniä, jotka vaikuttavat sanomattoman suloisesti. Yksi munkkikunnan jäsenistä laulaa säkeen koranista. Tasaisena ja hiljaisena kaikuu hänen äänensä salissa. Pian tulee yksi ja toinen dervisheistä tajuttomaksi ja hänet täytyy kantaa pois. Viimeinen kohta tässä uskonnollisessa esityksessä on se, että kymmenkunta pientä, sairasta lasta kannetaan shejkin luo, jolla luullaan olevan voima parantaa tauteja. Lapset asetetaan laattialle selälleen. Niiden päälle, jotka ovat jo seitsemän eli kahdeksan vuotiaita, nousee shejki koko painollaan, oikea jalka säärien ja vasen rinnan päällä. Sitten puhaltaa hän pyhän henkäyksensä lapsen kasvoihin ja sen rinnalle. Hentoja lapsia koskettaa hän vain aivan hiljaa jalallaan. Mietin itsekseni, että olisi ollut parempi, jos hän olisi suurempiakin lapsia polkenut samalla tavalla, sillä lujasti epäilen, että he olisivat tunteneet itsensä terveemmiksi, sen jälkeen kun hän oli seisonut heidän sairaan ruumiinsa päällä. Lapset näyttivät peljästyneiltä ja kummastuneilta, ja kukahan ei olisi heidän ijässään kummastellut, jos suuri raskas mies olisi kiivennyt hänen rintansa päälle? Kaiken tämän kestäessä pitkittivät dervishit kiljumistaan ja itsensä vääntelemistä. En tiedä, miten kauvan he tekivät sitä, sillä puolentoista tuntia kurjuutta katseltuani, menin pois, täynnä inhoa tätä mieletöntä uskonvimmaa kohtaan.

Iltapäivällä kävelin Perakadulla, joka on hyvin kaunis ja jolla on täysin europalainen leima. Tämän kadun varrella asuvat useimmat europalaiset, ja täällä on joukko komeita puoteja, lisäksi ravintoloita ja raitiotie, jota ei ole unohtaminen. Oli sunnuntai ilta, mikä vaikutti, että jono europalaisia ja siellä täällä turkkilaisia liikkui kadulla. Paraillaan joukossa kävellessäni, kuulin erään herran huudahtavan muutaman askeleen päästä: "mutta katsohan ruotsalaista ylioppilasta!" mitkä olivat ensimmäiset ruotsinkieliset sanat, kuin kuulin Batumista lähdettyäni. Luonnollisesti pysähdyin ja esitin itseni. Minun oli siis kiittäminen ylioppilaslakkiani siitä, että tutustuin tunnetun kirjailijan, kreivi C. G. Wrangelin kanssa, sillä hän minua puhutteli. Konstantinopelissa oleskellessani sain melkein joka päivä nauttia hänen erinomaista vieraanvaraisuuttaan ja herttaisuuttaan, minkä tähden pyydän tässä saada esittää hänelle lämpimän kiitokseni.

Seuraavana päivänä tein, oppaan seuraamana, pitkän kävelymatkan Stambulissa. Matkustimme höyryraitiovaunulla viettävän tunnelin läpi, joka kulkee Galatan alla, ja kävelimme jalkaisin suuren Validé sillan poikki, joka yhdistää tämän Stambuliin. Kumpaankin sillan päähän on asetettu seisomaan muutamia valkeapukuisia miehiä, ottamaan ohi kulkijoilta maksua, joka vaikka onkin mitättömän pieni, kuitenkin vahvan liikkeen takia lienee valtiolle tärkeä tulolähde. Jos haluaa saada hyvän katsauksen Konstantinopelin kirjavasta kansasta, niin on kulkeminen muutamia kertoja tämän sillan yli, sillä se on epäilemättä kaupungin tärkein kulkureitti. Stambulin puoleisen sillanpään luona on Baluk-Basar-Kapun tori, missä taasen voi astua raitiovaunuun, joka kulkee koko Stambulin läpi, aina muurin luo asti. Jos seuraamme tätä tietä, niin tapaamme ensin komean Jeni Validé-moskean ja vasemmalla puolella rautatieaseman, edempänä Seraljin suurine puutarhoineen ja oikealla puolella Korkean Portin palatsin, vasemmalla puolella S:t Irénen moskean, jonka Konstantin suuri rakensi neljännen vuosisadan alussa, mutta jota nyt käytetään ase- ja taidevarastohuoneena, ja vihdoin saavumme suurelle torille, jonka koilliseen päähän on sijoitettu Sofian moskea. Tämä kuuluisa rakennus antaa ulkoapäin enemmän omituisen kuin mieluisen vaikutuksen, sillä se on paraiten yhteen sökerrettyjen rakennusten kaltainen, joiden keskeltä kohoaa korkea kupooli, neljän korkean, valkoisen minaretin ympäröimänä. Paljon valtavamman vaikutuksen saa, kun astuu sisään pyhäkköön. Mahtavan suuret arkadit porfyripatsaista kannattavat gallerioita, joiden loppupäistä riippuu jättiläismoisia kilpiä, joissa kultakirjaimilla kirjoitettuina on luettavana koranin pyhimpiä lauseita. Kupoolin korkeus laattiasta on 65 metriä, ja siinä riippuu joukko kruunuja, joissa Ramazan-öinä lukemattomat lamput palavat. Kun sulttaani, koko hovinsa seuraamana, tulee sellaisena yönä Aja Sofiaan, säteilee moskean sisusta kaikessa loistossaan. Sofian-moskeassa säilytetään useita kummallisuuksia, muun muassa matto, jonka päälle Muhammed lienee polvistunut rukoilemaan, vielä möhkäle punaista marmoria, jonka turkkilaiset väittävät olevan Kristuksen seimen. Muista merkillisyyksistä mainittakoon patsas, joka hikoilee; se on pronsilla peitetty, mutta tässä vuorauksessa olevasta aukosta saattaa tuntea, että marmoripatsas on aina kostea; vielä "raitis akkuna", josta viileä löyhkä aina suhisee kirkkoon; tarun mukaan ovat Islannin paraimmat saarnaajat joka kerta, kun heidän oli saarnattava, ensin menneet tämän akkunan luo ja raittiista tuulahduksista saaneet uutta innostusta. "Loistavan akkunan" muodostaa ohut marmorilevy, jonka kristallintapainen pinta heijastaa itsestään kimaltelevan hohteen, kun aurinko paistaa siihen. Kupoolin alapuolella on mosaikista muovaeltu muuriin neljä ihmeellistä enkelinkuvaa. Nämät kuvat lienevät jäännöksiä kristittyjen ajasta. Näkyy jälkiä siitä, mitenkä turkkilaiset ovat raapinraudoilla ja muilla aseilla turhaan koettaneet poistaa näitä kristittyjen muistomerkkiä.

Muutamassa patsaassa, moskean erään pääkäytävän läheisyydessä, näkyy porfyrissä jotensakin korkealla maasta syvä iskunjälki. Kerrotaan, että Muhammed valloittaja, Konstantinopelin valloituksen jälkeen toukokuun 29 päivänä 1453, oli tulisella hevosellaan ratsastanut Sofiankirkkoon, noussut seisaalleen satulassa ja miekallaan iskenyt tämän merkin patsaaseen. Muuan kreikkalainen legenda kertoo, että kun turkkilaiset verisin miekoin ryntäsivät pyhään temppeliin, muuan kristitty pappi oli lukemassa viimeistä messua joukolle naisia ja lapsia, jotka olivat tänne paenneet. Kun turkkilaiset aloittivat verilöylyn, astui pappi ehtoolliskalkki kädessä alttarilta pois ja katosi erään gallerian portin kautta. Hänen takanaan sulki kiviseinä käytävän. Mutta, näin kertoo kreikkalainen legenda, kun "pyhä Sofia kerran jätetään kristinuskon tunnustajien haltuun, on portti jälleen aukeneva, pappi tuleva pois ja lopettava keskeytetyn messunsa".

Koilliseen päin Aja Sofiasta on Seraj Meidan eli Seraljitori. Sen keskellä on Achmedin suihkulähde, pronssinen ja marmorinen muistomerkki, jossa on mitä kauneimpia veistokuvia. Täältä näkee myöskin Bab-i-Humajunin, eli tärkeimmän seraljiin johtavan portin. Kaakkoon päin moskeasta on Sofiantori, jonka pidennyksen nimi on At-Meidan, "hevostori", mihin vanha bysantinilainen hippodromi oli sijoitettu. Sofiantorin varrella on oikeusministeristön talo, ja At-Meidanin varrella on Achmedié Djamin moskea. Tämän torin keskellä kohoaa kolme patsasta, joista ensimmäinen on Theodosiuksen obeliski, jonka mainittu keisari on tuonut Heliopoliksesta Egyptistä ja pystyttänyt Hippodromolle. Se on 30 metriä korkea, yhdestä punaisesta granitikivestä tehty muistopatsas; marmoriseen patsaan jalustaan on kaiverrettu kuvia, jotka kuvaavat Theodosiusta, hänen perhettään ja hoviaan. Toinen on käärmepatsas, niin kutsuttu sentähden, että se kuvaa kolmea käärmettä, jotka ovat kietoutuneet toistensa ympäri; siitä on jälellä enää vain viisi metriä korkea palanen. Kolmas on "muurattu pyramidi", joka ennen lienee ollut peitetty kullatulla pronssilla.

Sen jälkeen kävin katsomassa 1001 patsaan vesisäiliötä, joka on mahtavan suuri, maan-alainen holvi, minkä kattoa kannattaa 212 patsasta. Tämä vesisäiliö, joka rakennettiin Konstantin suuren hallituksen aikana, on nyt kuiva eikä sitä käytetä muuna kuin silkinkehrääjien työhuoneena.

Bezesten, eli suuri basaari, on huvittavinta, kuin Stambulissa saattaa nähdä. Se käsittää kokonaisen kaupungin-osan, ja on siinä katuja ja kapeita käytäviä, jotka eroavat muista vain sen kautta, että niissä on katto. Tänne ei pidä mennä ilman opasta, sillä on mahdotonta osata pois, kun sokkeloihin ensin on joutunut. Kuten, persialaisissa basaareissakin, niin on täälläkin jokaisella ammatilla erityinen paikkansa. Kauvimmin oleskelin niissä osastoissa, joissa maton- ja huivinmyyjillä, kultasepillä ja asekauppiailla oli puotinsa. Täällä oli pöydille levitettyinä mitä somatekoisimpia ja hienoimpia huivia ja peitteitä; kallisarvoisimpia kulta- ja hopeakoristuksia näkyi lasisäiliöiden alla ja vanhoja väkipuukkoja ja sapeleita korukuvilla varustetuissa huotrissa, puukkoja, kiväärejä, kilpiä ja kypäriä, jotka kaikki olivat mitä taitavimmin valmistetut.

Basaarissa virtailee suunnattomasti ostajia ja ostajattaria. Jälkimmäiset ovat hunnutettuja, kuten Persian kaupungeissa. Persialainen ja turkkilainen huntu eroavat kuitenkin suuresti toisistaan. Turkkilainen on nimittäin vain läpinäkyvä harso, joka peittää ainoastaan kasvojen alapuolen, silmien, osan nenästä ja otsan ollessa aivan paljaina. Huntu on niin ohut, että poskien ja suun piirteet näkyvät sen alta selvästi. Muuten ovat ylhäisemmät turkkilaisnaiset puetut kallisarvoisiin pukuihin, silkkisiin viittoihin, sormuksiin ja koristuksiin ja esiintyvät halusta kaduilla komeissa ajoneuvoissa.

Sitten käytiin Seraskierattornissa, jonka Mahmud II on rakennuttanut suureksi osaksi Marmoran marmorista. Tästä tornista on yhtä ihastuttava näkö-ala kaupungista ja sen ympäristöistä, kuin Galatatornistakin.

Seuraavana päivänä tein venematkan kautta koko Kultaisen Sarven erään maanmieheni valokuvaaja G. Berggrenin seurassa, joka jo useita vuosia on asunut Konstantinopelissa. Matka oli itsestään huvittava ja mieluinen, mutta vielä hupaisemmaksi sen teki herra Berggrenin seura, sillä hän on kuin kotonaan tuon suuren Stambulin joka kulmassa ja nurkassa. Matkamme tarkoitti Ejubia, erästä kaupungin-osaa, joka on kaukana Kultaisen Sarven oikealla rannalla. Ejubin korkealla sijaitsevasta kirkkotarhasta näkyy kaupunki toisellaiselta, kuin kummastakin tornista. Suoraan edessä näkyy Kultainen Sarvi, täynnä laivoja ja veneitä, ja vasemmalla rannalla sotasatama sotalaivoineen. Oikealla puolella on Stambul, sen lukemattomat moskeat ja valtava muuri, joka maanpuolelta suojaa kaupunkia; vasemmalla on Pera ja Galata, ja hyvin kaukana eroittaa Skutarin minaretit ja Beget Bolgurlon Wähan-Aasian rannikolla.

Kävisi liian pitkäksi laskea ja kertoa kaikki Konstantinopelissa näkemäni merkillisyydet. Mainitsen vain, että seuraavat päivät käytettiin yhtä hyvin kuin ensimmäisetkin. Niinpä kävin kreivi Wrangelin seurassa Bujuk Deressä, Therapiassa ja Belgradinmetsässä Bosforin europanpuoleisella rannikolla, erään toisen kerran tein jalkamatkan tuota kaksinkertaista linnoitusmuuria pitkin, Kultaisesta Sarvesta Marmoramerelle. Ihastuttavimmat paikat ovat "Seitsemän tornia" Marmorameren luona, ja Top Kapu, jonka portin luona raitiotie loppuu. Nimensä (kanuunaportti) on se saanut siitä syystä, että turkkilaiset olivat 1453 vuoden piirityksen aikana asettaneet jättiläismoisen kanuunansa, "Orbanin", aivan tämän portin eteen. Vielä mainittakoon S:t Romanusportti, mikä on merkillinen sentähden, että täällä ulko- ja sisämuurin välissä, miekka kädessä kaatui Konstantin XI, bysantinilaisen valtakunnan viimeinen keisari. Kun keisari näki, että kaikki toivo kaupungin puolustamisesta oli loppunut, kun turkkilaiset jo olivat räjähyttäneet portin rikki ja alkaneet syöstä kaupunkiin, heitti hän keisarillisen kaapun pois yltään ja sekaantui taajimpaan tappeluntuohinaan portilla, missä hän pian sai kunniakkaan kuoleman kukistuvan valtakuntansa pirstaleiden joukossa.

Erään toisen kerran kävin Skutarissa, katselin sen etevimpiä moskeoita sekä kävelin Bolgurlon vuorelle, josta minulla oli yhtä ihana näkö-ala kaupungin yli kuin ennen mainituista paikoistakin. Skutarin rannalta vuokrasin veneen, jota kaksi turkkilaista kuljetti. Tuuli puhalsi hyvin navakasti, minkä tähden heti Leandertornin luona nostimme purjeen. Lujassa myötätuulessa ja virran voimasta kiiti tuo kevyt, kapea alus erinomaisen nopeasti Seraljinniemen ohi Marmoramerelle. Kun olimme tulleet tarpeeksi pitkälle, käskin kääntämään ympäri, ja kulku ohjattiin Makri Köjin kylää kohden, joka on luoteiseen päin Stambulista rannikolla, sieltä sousimme Psammatian luo, joka on kaupungin muurien sisällä oleva rautatie- ja höyrylaiva-asema. Siellä luovuin venemiehistä ja vuokrasin sen sijaan hevosen, joka nopeasti kuljetti minut Stambulin ahtaita, mutkaisia katuja pitkin. Useissa paikoin kaupungeissa vuokrataan näet valmiiksi satuloittuja hevosia; hevosen omistaja juoksee itse perässä jalkaisin.

Viimeiseksi kävin Marmorameressä olevilla Prinssisaarilla, joista aikoinaan meilläkin puhuttiin, syystä että kuningasperheemme asui täällä, prinssi Kaarlen toipuessa siitä kuumetaudista, joka oli häneen tarttunut hänen matkallaan Itämaissa. Ryhmän suurin ja tärkein saari on Prinkipo, jossa on saman niminen huvilakaupunki, missä useat pääkaupunkilaiset viettävät kesäänsä. Ilmasto Prinkipolla on herttainen, ja näköala tuosta amfiteaterintapaisesta kaupungista ihastuttava. Tein kaksi tuntia kestävän ratsastusretken saaren metsäisiä jyrkänteitä pitkin kreikkalaiseen S:t Georgin luostariin, joka on 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Näkö-ala täältä on Prinssisaariin ja Konstantinopeliin, jonka moskeat kaukaisuudesta häämöttävät, yhtä ihana kuin unohtumaton.

Perjantaina elokuun 13 päivänä lähdin ruotsalais-norjalaisen lähettilään luo, noutamaan, sen virkapukuisen kavassin, eli turkkilaisen palvelijan, jonka seurassa minun piti näkemän päivän "selamlikin", s.t.s. sulttaanin matkan moskeaan. Syystä että sulttaanit viime aikoina ovat olleet murha-yrityksien ja salamurhien esineinä, ei ole ihmettelemistä, että Abdul Hamid II hyvin haluttomasti ja mitä varovaisimmin näyttäytyy julkisesti. Ainoastaan kerran viikossa, perjantaina, on mahdollista saada nähdä sulttaania. Hän käy nimittäin joka perjantai rukoilemassa pienessä moskeassa, Medjidieh Djamissa, joka on aivan palatsin lähellä. Kavassien seuraamat europalaiset pääsevät pienelle penkereelle, josta on mitä parhain näköala. Minäkin lähdin sinne. Penkereelle oli sitäpaitsi kokoontunut viisi muuta europalaista ja parikymmentä turkkilaista upseeria, jotka olivat runsaasti tähdillä ja nauhoilla koristetut. Palatsin puutarhan luota aina moskean portille asti seisoi kahdessa rivissä sotilaita, joilla oli siniset nutut ja väljät polvihousut, fezi päässä ja olivat ne kivääreillä ja sapeleilla varustetut. Tuon pienen, vähäpätöisen moskean edustalla on yhtä mitättömän näköinen avoin paikka, jonka moskeanportin puoleiseen päähän nyt siroitettiin hienoa santaa. Pian tulla vierivät penkereen luo kattovaunut. Kaksi virkapukuun puettua poikaa, joita kaksi kenraalia seurasi, astui ulos vaunuista ja katosi erääseen syrjähuoneeseen. Ne olivat sulttaanin poikia. Kun he kulkivat penkereen ohi, jossa upseerit seisoivat, kumarsivat nämät nöyrästi, ja nuoret ruhtinaat vastasivat armollisesti heidän tervehdykseensä. Kello 11 huomattiin selvästi levottomuutta kansajoukossa. Kuiskailtiin, osoitettiin sormilla ja kuroiteltiin, jotta olisi paremmin voitu nähdä pitkin katua, mistä sulttaanin piti tulla. Joukot komennettiin tekemään kunniaa, kansassa syntyi äänettömyys, ja pian kuului vaunujen ratina, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Ne olivat mitättömän näköiset ajoneuvot, joita veti kaksi mustaa hevosta. Takana ratsasti ylin eunukki. Kuomi oli puoleksi ylösnostettu, mutta puolihämärässä eroitti kuitenkin selvästi miehen, joka oli puettu pitkään, mustaan, aina leukaan asti napitettuun nuttuun, ja jolla oli päässä tavallinen punainen fezi, mutta joka oli ilman kaikkia muita erityismerkkejä. Kasvot olivat elottomat, ehkä pikemmin lempeyttä osoittavat, kuin jäykkyyttä; mutta posket olivat sisäänpainuneet ja hipiä kellertävä; leukaa peitti tiheä, sinimusta parta. Tämä mies oli sulttaani Abdul Hamid II. Hänen vieressään istui sotaministeri, tuo viimeisessä venäläis-turkkilaisessa sodassa hyvin tunnettu Osman Pasha, pieni lujarakenteinen ja harmaapartainen mies.

Vaunut vierivät moskean portin eteen. Sulttaani, Osman Pashan seuraamana, astui pois ja riensi kiirein askelin moskean portaita pitkin, joiden ylimmällä astuimella hän kääntyi, tervehti ystävällisesti kansajoukkoa ja kumarsi erityisesti europalaisten penkereelle päin, minkä jälkeen hän kiirehti moskeaan. Mahtanee huvittaa sulttaania tieto, kuinka monta ja mitkä europalaiset ovat olleet selamlikissä läsnä, ja sentähden on erään upseerin tehtävänä pyytää heidän nimikorttinsa, jotka annetaan sulttaanille, kun hän on tullut kotiin yksityisiin huoneisiinsa. Vajaan puolentunnin jumalanpalveluksen jälkeen palasi sulttaani takaisin, astui kiireesti vaunuihin, jotka yhtä nopeasti vierivät palatsiin takaisin. Sulttaani on hartaasti jumalinen mies, joka tarkoin noudattaa koranin määräyksiä. Anteliaasta kädestä jakaa hän runsaita lahjoja tarvitseville alamaisilleen. Mutta hänen elämänsä mahtanee olla sangen surullista, kun häntä ympäröivät ahnaat, uskottomat hovimiehet, eunukit, orjat ja puolisot ja joka hetki saa epäillä salamurhaa ja myrkytystä. Paitsi moskeassa käyntiään perjantaina, ei hän tee milloinkaan pitempiä matkoja kuin aidattuun ja vartioittuun palatsinsa puutarhaan, missä hän tapaa kävellä, jonkun suosikkipuolisonsa seuraamana.

KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Turkin kautta.

Elokuun 18 päivänä lähdin rautateitse Konstantinopelista Adrianopoliin. Rautatien-asema on Stambulissa, heti itään päin Validé sillan eteläisestä päästä. Rata kulkee aivan Marmarameren rantaa pitkin, ja kulkee se muurin ohi "Seitsemän tornin" luona ja on siten tullut kaupungin ulkopuolelle tuolle mäkiselle, kasvullisuudesta köyhälle ja autiolle maaseudulle. Vasemmalla kädellä näkee vielä Marmarameren, jonka pinta on ikäänkuin marmoroittu, mihin on syynä se, että erilaiset virtaukset ja pyörteet johtavat sinne kirkkautensa ja värivivahduksensa puolesta erinkaltaista vettä. Muutamia kalastajaveneitä purjehti pitkin rannikkoa. Maan puolelle päin sitä vastoin oli näköala vähemmän vaihtelevainen. Puita ja pensaita näkyi vain kylien, asemahuoneiden lähellä ja purojen uomissa. Rautatie luikertelee, tehden mitä ihmeellisimpiä mutkia. Usein ovat käänteet niin lähekkäin toisiansa, että juna muodostaa kirjaimen S. Siellä täällä kuljetaan niitettyjen vainioiden ja peltojen ohi, joissa laitumella on puhvelilaumoja, hevosia, lehmiä ja härkiä. Kiidetään kahden suuren suistomaan ohi, jotka ulottuvat hyvin syvälle maahan. Ensimmäisen niistä ja Marmarameren välillä on Kytjyk (pieni) Tshekmedjen kylä ja toisen luona on Böjyk (iso) Tshekmedje. Vielä kuljetaan vasemmalla puolen Tshataldjan ja Tshorlun kylien ohi, jonka jälkeen rata kulkee Ergenen virran laaksoon, missä kasvullisuus on runsaampi. Ergenen yli, joka on Maritzan syrjäjoki, kuljetaan useissa paikoissa rautasiltoja pitkin. Sen laaksossa sijaitsevat sangen suuret Lyle Bergasin ja Usun Köpryn kylät, joka jälkimmäinen merkitsee "Pitkä silta", mikä nimi on johtunut siitä, että Ergenen yli johtaa täällä pitkä silta. Molemmin puolin rataa on mäkisiä kenttiä, missä kasvaa niukkaa ruohoa. Silloin tällöin syöksähtää juna jotensaki tiheän pensasmetsän läpi. Kuleli Bergasin luona, joka on Marizan varrella, haaraantuu rata kahtia, joista pohjoinen haara jatkuu Adrianopeliin, eteläinen kulkee Demotikan kautta merelle. Tähän vuoden aikaan oli Maritza puoli kuivunut, mutta uoman leveydestä saattaa päättää, että virran vesipaljous keväällä mahtanee olla sangen melkoinen. Missä pohja, jonka muodostaa santa, savi ja sora, on paljaana, siellä saattaa selvästi eroittaa virrankulun muodostamat hietasärkät.

Kaukaa näkyvät pian Adrianopelin moskeat, ja k:lo puoli 7 vieri juna tämän kaupungin rautatienasemalle, mihin oli kokoontunut kirjava kansanpaljous. Ennenkuin juna on kelvolleen pysähtynytkään, on kolme eli neljä hammaalia (kantajaa) jo vaunussa ottaakseen haltuunsa matkakalut. Odotussalin ovella seisoo pari poliisikonstaapelia, jotka tarkastavat matkustavaisten passit.

Kun asema on puolentunnin ajomatkan päässä kaupungin ulkopuolella, vuokrataan korkeat roskat, joissa on neljä pyörää, katto ja akuttimet, ja kuljetaan siten leveää, pölyistä, harvassa olevilla mukulakivillä laskettua tietä pitkin. Pölyää niin paljon, ett'ei voi eroittaa heti edessä eli takana olevia ajoneuvoja, ja vielä vähemmin kaupungin taloja. Väli-aikaisesta kivityksestä on seurauksena, että ajoneuvot hyppivät ja heippuvat niin, ett'ei voi sytyttää paperossia vielä vähemmin keskustella tuon paksun turkkilaisen kanssa, jonka kanssa on saanut kunnian seurustella. Sillä välin lähestytään kaupunkia, ajetaan sen katuja pitkin ja kuljetaan Maritzan poikki pitkää kivisiltaa myöten, missä saa maksaa siltarahoja. Pian käännyimme eräälle suurimmista kaduista, vaikka täytyy sanoa, että se oli hyvin maalaista; vaunut pysähtyivät kurjannäköisen talon edustalle, missä ajuri kääntyi, ja ilmoitti, että olimme perillä Hötel de Bulgarien luona, joka oli kaupungin paras ravintola.

Minua kuljetettiin pimeitä puuportaita myöten, tulin erääseen käytävään, jonka lasi-akkunoiden verhoama toinen puoli oli pihalle päin. Toisella sivulla oli pienien pimeiden huoneiden ovet, joiden huoneiden akkunat olivat käytävään päin, ja oli huoneissa siis huononpuoleinen valaistus. Niin pian kun olin kotiutunut yhteen näistä huoneista, menin heti hotellin ravintolaan ja tilasin kupin kahvia, joka maistui katkeralta ja pahalta; kermaa ei ollut pisaraakaan. Paraillaan tätä nauttiessani, tuli eräs virkapukuinen mies, istuutui pöytäni ääreen ja esitteli itsensä ranskan kielellä, sanoen kuuluvansa Adrianopelin poliisikuntaan. Hänkin tilasi kupin kahvia, ja ennen pitkää olimme kiintyneet mitä vilkkaimpaan keskusteluun, jolloin hän osottautui todelliseksi herrasmieheksi. Keskustelumme jatkui pitkälle iltapuoleen, ja ennen kun erosimme, pyysi äsken saamani ystävä, että hän saisi seuraavana päivänä kello 11 tulla noutamaan minua, näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä, johon ehdotukseen luonnollisesti halusta suostuin.

Kello 9 seuraavana päivänä, kun yksikseni olin syönyt aamiaiseni, menin tuolle isolle kadulle, jonka varrella hotelli oli, ja joka näytti ulottuvan hyvän matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kummallakin puolella on basaareja, makasiineja ja rahanvaihtajien puodit, ja keskusliike ja välitys niiden välillä on vilkasta ja kirjavaa. Vastaan tuli puhvelikuormia, tavaroilla sälytettyjä muuleja, dervishejä ja ratsastavia turkkilaisia; sanalla sanoen, monta hauskaa kohtausta sattui tielleni, minkä tähden asetuin erään talon nurkalle ja otin luonnoskirjani käsille. Silmänräpäyksessä kokoontui ympärille joukko ihmisiä. Kun paraillaan tutkin katu-elämää, laskettiin olkapäälleni raskas käsi, muuan poliisikonstaapeli seisoi edessäni ja käski minun seuraamaan itseänsä. Kun kysyin, mitä hän oikeastaan tahtoi, vastasi hän: "senhän saat nähdä, kun tulet poliisikonttooriin". Ei siis ollut minulla muuta neuvoa, kuin jättää piirros kesken-eräiseksi ja lähteä konstaapelin kanssa. Luonnollisesti seurasi perässämme joukko katupoikia. Pian poikkesimme muutamaan taloon ja astuimme erääseen konttooriin, missä istui joukko santarmia kahvia juomassa. Asian laidan kerrottuaan, jätti poliisi minut komisariuksen huostaan, joka paljain jaloin ja sääret allansa ristissä istui ryönnyssään sohvalla, ajan hampaan pahoin kolhiman kirjoituspöydän takana. Mies otti minulta kirjan, tutki tarkasti jokaista piirustusta ja kysyi, mitä kukin merkitsi. Kun tarkastus turkkilaisten tapaan kirjan lopusta sen alkuun oli loppunut, alkoi uusi tarkastus alusta loppuun, jotta mahdollisesti voisi löytää joitakuita osmanilaiselle keisarikunnalle ehkä arveluttavia luonnoksia. Puolinaista katukohtausta ja muutamia skematisia aluepiirroksia Stambulin ja Adrianopelin välisestä seudusta tarkastettaissa, meni hänen otsansa joka kerta syviin ryppyihin, jota vastoin viimeinen, persialaisen hevosen kuva tuotti yleistä hauskuutta poliisikunnassa joka oli ryhmittynyt päällikkönsä ympärille. Sitten alkoi kiusallinen kuulustelu kansallisuudestani, ijästäni, nimestäni, mistä tulin ja mihin matkustin, kuinka kauvan aijoin viipyä Adrianopelissa, minkätähden piirustin juuri sen kadun, jonka varrella kaupunginvankila oli j.n.e. Tuomio kuului, että minun oli jääminen poliisikonttoorin muurien sisälle, kunnes poliisimestari saapuisi, ja tätä odotettiin kahden tunnin kuluttua. Luonnoskirja ja passini työnnettiin tuon kuluneen kirjoituspöydän laatikkoon, ja pyyntööni, että heti saisin ne takaisin, vastattiin tuimasti: "javach, javach, effendim!" — hiljaa, hiljaa, herra! Istuuduin sentähden muutamalle penkille ja odotin kärsimättömänä poliisimestarin tuloa. Niin kului puoli tuntia, mutta kuka saattaa kuvailla komisariuksen ja santarmien kummastusta, kun yksi heidän päälliköistään tulee kiirehtien kädet ylhäällä, juoksee suoraan luokseni ja huudahtaa: "bonjour mon cher ami, je suis heureux de vous voir, est-ce que vous avez bien dormi?" Se oli sama kunnianmies, jonka olin edellisenä iltana tavannut Hötel de Bulgarien kahvilassa, ja joka niin äkkiarvaamatta ilmestyi minun pelastavaksi enkelikseni.

Kerroin hänelle seikkailun, mikä houkutteli hänen huuliltaan kaikuvan naurun; hän antoi minulle heti sekä luonnoskirjani että vapauteni. Komisarius ja hänen arvoisat herrat virkaveljensä näyttivät hölmistyneiltä ja veivät kunnioittavasti kätensä rinnalleen ja otsalle. Epäilemättä arvelivat he, että olin tavattoman sukkela veitikka, joka jo ensi päivänä olin tullut hyväksi ystäväksi yhden poliisipäällikön kanssa. Asetuin erittäin arvokkaan näköiseksi, kun astuin poliisikonttoorin kynnyksen yli.

Vapauttajani oli erittäin rakastettava mies. Hän seurasi sitten minua koko päivän, kuin opas. Sellaisista hirviöistä erosi hän kuitenkin kahdessa varsinaisessa kohdassa: hän ei ottanut palveluksistaan maksua, ja hänellä näytti olevan selvillä synnyinkaupunkinsa asiat ja paikat.

Siten kävimme ensin basaareissa, jotka tässä kaupungissa ovat sangen siistit ja hyvin järjestetyt, mutta vähemmän on niissä oikein alkuperäisiä turkkilaisia tavaroita ja töitä, kuin yksinkertaisia pikku-esineitä, joita on tuotu Saksasta ja Itävallasta. Yleensä loistivat poissa-olollaan koirat ja lika, ja arvostelu kokonaisuudessaan ei saata olla muu kuin hyvä. Sen jälkeen ohjasimme askeleemme vanhaan Eski Djamin moskeaan, missä kuunneltiin valtavaa ja juhlallista puolipäivä jumalanpalvelusta. Persialaisiin moskeoihin ei yksikään kristitty saa jalallaan astua; turkkilaiset eivät hetikään ole niin tarkkoja. Huomaamatta yhtäkään vihastunutta katsetta, saatoin esteettömästi kuunnella ja katsella koko juhlallisuutta. Oli omituista kuulla papin kirkkaan äänen saarnatuolista ja nähdä nuo oikeauskoiset aika ajoin, kaikki yht'aikaa, laskeutuvan polvilleen lattiata suutelemaan.

Sieltä lähdimme ruotsalais-norjalaiseen konsulaatiin, joka on pieni rappeutunut huone satavuotiaassa karavaanikartanossa. Konsuli oli sillä hetkellä Konstantinopelissa, mutta tapasin hänen molemmat italialaiset apulaisensa; heidän tehtävänään oli tyhjän toimittaminen, jos ei kahvin juomista ja paperossien polttamista saata pitää työskentelynä. Turhaan tähystelin Ruotsin valtiovaakunaa eli kuninkaan valokuvaa; seinät olivat tyhjät, olivat melkein kuin satavuotiaassa sammalessa, joka kosteudessa rehoitti. Kun minulle oli tarjottu kuppi kahvia, otin jäähyväiset tältä kaistaleelta isänmaata.

Komein rakennus, mikä tällä alalla niin köyhällä Adrianopelilla on näyttää, on Sultani Selimin moskea, jossa viivyimme pari tuntia. Neljä minarettia ympäröi tätä valtavaa kupoolia; sisusta on laitettu siniseksi, valkoiseksi ja punaiseksi. Keskellä laattiaa on jonkinlainen parveke marmoripatsaiden päällä. Yhteen näistä on hakattu tuo kuuluisa ruusu, Terslale, jonka jokaisen kävijän tarvitsee tuntea, jos hän tahtoo tulla uskotuksi, kertoessaan olleensa moskeassa. Eräällä seinällä riippuu kilpi, jossa on Sultani Mahmudin nimi; muuten koristavat muureja useat kallis-arvoiset turkkilaiset pyhäinjäännökset ja mosaikit. Minaretit ovat huimaavan korkeita ja on niissä kolme rintavastinta, toinen toisensa yläpuolella. Omituisinta on kuitenkin, että jokaisella osastolla on omat portaansa, jotka kierumaisesti luikertelevat ylös tuota kapeata minarettia pitkin. Jos siis tahtoo mennä ensimmäiseltä penkereeltä toiselle eli kolmannelle, niin on ensin laskeutuminen uudelleen alas minaretin juurelle, jotta sitten taasen pääsee toista käytävää myöten ylä-ilmoihin. Korkeimpaan osastoon johtaa enemmän kuin kolmesataa askelta, ja ylösnousua vaikeuttaa vielä enemmän se seikka, että käytävä on niin kapea ja matala, että siinä voi kulkea ainoastaan kumarassa. Jos nojautuu rintavarustusta vastaan ja katsoo alaspäin, niin näyttää minaretti perspektivisyyden vaikutuksesta kapenevan alaspäin; luulee tuntevansa, miten tuo hento rakennus huojuu.

Tästä korkeasta paikasta on laaja näkö-ala koko Adrianopelin yli ja sen lähimpään ympäristöön. Katselijan silmäykset kiintyvät erittäinkin Djama-Ytjsherefeliin, eli kolmen tornin moskeaan, Sultan Bajasidin kadun varrella; vielä näkyvät kasarmit, heti kaupungin ulkopuolella, vanha seralji, armenialaisten kirkko, armenialainen koulu, sotakoulu, koraki, eli kenraalikuvernöörin palatsi, ja sikin sokin moskeoita ja basaarirakennuksia, minkä kaiken keskitse virtaa kolme jokea, Maritza, joka juoksee kaupungin lounaisessa kulmassa, Tundja, joka jakaa sen kahteen osaan, ja Arda, joka laskee Maritzaan. Hiukan matkan päässä näkyy Jilderimin etukaupunki kreikkalaisine kirkkoineen. Adrianopelin ympärillä oleva seutu on kasvullisuuden suhteen hyvin laihaa, paikka on mäkistä, läntislounaisessa suunnassa näkyvät Despoto Dagin vuorenseinämät ja pohjoisessa Balkanin rinteet.

Viimeiseksi kävimme vanhassa seraljissa, jonka venäläiset viimeisessä sodassa hävittivät, ja joka nyt on raunioina. Sen läheisyydessä näkyy ihana puisto, jossa on mahtavan suuria tammia, missä puistossa kaupungin asukkaiden on tapana juhlapäivinä olla kävelemässä.

Adrianopelissa, europalaisen Turkin toisessa kaupungissa, nousee väkiluku aina 90,000:teen, ja kuuluu siihen turkkilaisia, kreikkalaisia, juutalaisia, bulgarilaisia, armenialaisia, neekereitä y.m. Kaupunkia suojelee linnoitus, viisikymmentä patteria ja melkoinen sotavoima, jaettuna neljään, kaupungin suoranaisessa lähistössä olevaan leiriin. Turvallisuus kaupungissa ei liene erittäin suuri. Poliisivoima nousee 150 mieheen, joilla mahtanee olla täysi työ, kun ajattelee, että vankilassa oli silloin yht'aikaa 500 vankia. Niin ainakin kertoi ystäväni santarmi-upseeri.

Matka Adrianopelista Filippopeliin on yhtä yksitoikkoista, kuin äsken kulkemani matka. Rata kulkee kaiken matkaa Maritzan laaksossa, joen oikeanpuolista rantaa pitkin. Puhvelit ja härkälaumat, jotka ovat laitumella joen hedelmällisillä rannoilla, satoisat maissivainiot ja virranveden käyttämät myllyt ovat ainoat, jotka keskeyttävät yksitoikkoisuuden. Myllynrattaiden hitaasta pyörinnästä saattaa päättää, että virrannopeus on vähäinen. Maritzassa kulkee tähän vuoden aikaan hyvin vähä vettä, ja pitkät matkat on pohja aivan näkyvissä. Suurimmat kylät, joiden ohi kuljetaan, ovat: Tshirmen, Mustafa Pasha, Harmanly, Tirnova ja Papazly. Tirnovan luona jakaantuu rata kahteen haaraan: toinen menee Filippopeliin, toinen kääntyy pohjoiseen päin ja kulkee Saslyn laakson kautta Jamboliin Tundjan luona.

Filippopelissa, Itärumelian pääkaupungissa, on noin 25,000 asukasta, ja on sekin Maritzan varrella. Kaupunki on rakennettu kolmelle äkkijyrkälle kunnaalle, jotka kohdastansa kohoavat tasangosta, ja niiden ympärille. Rautatienasemalla, joka kuten Adrianopelinkin asema on pari kilometriä kaupungin ulkopuolella, tutkittiin "teskereni" eli matkapassini, jonka jälkeen sälytin itseni ja tavarani eräisiin vuokra-ajurin vaunuihin, jotka viidestä piasterista kuljettivat minut "hotell Bulgarieen". — Sivumennen tahdon mainita, että joka toisella hotellilla on tässä osassa Turkkia tämä komea nimi. — Filippopelin hotelli Bulgarie oli kuitenkin paljon siistimpi kuin Adrianopelin, ja itse kaupunki tekeekin muukalaiseen hauskemman vaikutuksen. Suuremmat kadut ovat lohkotuilla kivillä lasketut ja sivukäytävillä varustetut. Saadakseni yleiskatsauksen Filippopelista, lähdin heti Nepe Fepelle, yhdelle äsken mainituista kolmesta kunnaasta, mistä katsoen sai kaupungista erittäin hauskan katsauksen: näkyi kuvernöörin palatsi, vanhat moskeat, ottomanilaisen pankin talo, silta ja yleiset, suoraan kaupungin halki virtaavan Maritzan varrella olevat puutarhat. Joen rannoilla näkee kaiken päivää ajurien ja talonpoikien uittavan hevosiaan ja pesevän vaunujaan ja vedenmyyjien täyttävän nahkasäkkejänsä tuolla samealla vedellä.

Tatar-Basardjikiin kulkee rata yhä Maritzan laaksoa pitkin. Oikealla kädellä alkavat yhä selvemmin näkyä Balkaninvuoret ja vasemmalla Despoto Dag. Tunnin kuluttua ollaan perillä tuossa mainitussa pienessä kaupungissa, joka on tasaisen tasangon keskellä puulehdon ympäröimänä.

Tatar-Basardjikissa on 14,000 asukasta, joista 8,000 on bulgarialaisia. Mitään katsottavia paikkoja ei siinä kuitenkaan ole. Täälläkin oli yksi "hotel de Bulgarie", mutta kun tämä näytti olevan kaatumaisillaan, pidin parempana asua Maritzan hotellissa, joka ulkonäöltään oli hyvin siisti. Kuitenkin sain pian kokea, ett'ei sisällinen hauskuus vastannut ulkopuolista; yleensä eivät turkkilaiset ravintolat näytä likaisuudessa ja siivottomuudessa antavan perää persialaisille karavaanikartanoille.

KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Vaunuilla Bulgarian kautta.

Tatar-Basardjikistä jatkuu tosin rautatie jonkun matkaa Surambergin kylästä (1886) poispäin, mutta kun tie Sofiaan kulkee Maritzan toista eli vasemmanpuoleista rantaa pitkin, on välttämätöntä hankkia itselleen kyyti jo ensinmainitussa kaupungissa. Tatar-Basardjikin Tonavan varrella olevaan Lom Palankaan yhdistävä alue on 25 ruotsinpeninkulmaa pitkä ja kulkee Itärumelian yhden osan kautta ja Bulgarian halki.

Elokuun 22 päivänä kello puoli 8 aamulla olivat nelivaljakkovaununi hotellin portin edessä valmiina. Ajuri, jonka nimi oli Arristo, oli lujarakenteinen bulgarialainen, puhui tattarinkieltä, oli kohtelias, ystävällinen ja hilpeä, mitkä olivat hyviä ominaisuuksia, kun meidän nyt piti kahden matkata Bulgarian seutujen läpi. Nuo neljä hevosta, jotka olivat valjastetut rinnatusten, olivat pienet ja rumat, mutta väkevät ja kestävät. Mitä vaunuihin tulee, niin saattoi sen lukemattomista vikaumista käsittää, että se oli monta vuotta ollut käytännössä. Ne olivat tavattoman kömpelötekoiset, kuomilla sekä etu- ja taka-istuimella varustetut. Matkalaukkuni kiinnitettiin etu-istuimelle, ja minulla oli erinomaisen mukava paikka avaralla taka-istuimella. Tie oli tosin suurimmaksi osaksi kivistä ja kuoppaista, mutta vaunujen lujat vieterit ja pehmeät patjat huojensivat sysäyksiä.

Kun kaikki oli järjestyksesssä, istuuduin vaunuihin, otin hotellin isännältä jäähyväiset, annoin merkin Airistolle, joka lujalla piiskan-lyönnillä saattoi vilkkautta hevosiin. Vaunut vierivät nopeasti Tatar-Basardjikin kapeita katuja pitkin; matkustajat, joita kohtasimme, pysähtyivät töllistelemään, kauppiaat kurkistivat puotinsa akkunoista, joukko repaleisia pikkupoikia juoksi hurraten perässämme, ja sieltä täältä nurkan takaa tähysteli salaisesti joku bulgarialainen kaunotar. Kuljimme basaarien ja erään turkkilaisen moskean ohi ja olimme pian kaupungin ulkopuolella soraisella tiellä, jonka sivuilla olivat pitkät ojat ja viljavat maissivainiot. Aivan kaupungin ulkopuolella kuljetaan Topolnitzan joen yli puusiltaa myöten. Viljavainioiden välissä kasvoi tasangolla niukasti pensaita ja puita, mutta ylöspäin pitkin vuorenrinteitä on puukasvullisuus hyvin runsas.

Kello puoli 12 ajoimme suureen Wjetrenan kylään, joka on mäen vierteellä ja jonka kummallakin puolella on mataloita vuoria. Tie muodostaa samalla kylän paraimman kadun. Talot ovat hyvin yksinkertaisia, rakennetut puusta ja varustetut olki- eli tiilikatolla. Kylän asukkaat, jotka ovat bulgarialaisia, näyttävät voimakkailta ja hyvinvoivilta. Naiset ovat puetut kauneihin, räikeävärisiin pukuihin. Kahden tunnin levähdyksen jälkeen jatkoimme matkaamme ja saavuimme pian kapeaan laaksonpidennykseen, missä vasemmalle tiestä virtasi pieni puro. Kasvullisuus alkaa käydä rehevämmäksi, ja pieniä, sieviä maamaisemakuvauksia sattuu silmiimme, mutta tie on surkean epätasaista. Kun laakso taasen levenee, näkee kaukana Ishtimanin kylän, joka on lähellä Bulgarian rajaa. Ensin kuljetaan kirkkotarhan läpi ja sitten tullaan kurjannäköisille kaduille, joiden varsilla on raihnaisia taloja. Näiden joukossa näkee taasen "grand hötel de Bulgarien", jonka pihalla hevoset riisuttiin vaunujen edestä ja ruokittiin, sillä aikaa kun minä menin tuohon sanomattoman kurjaan kestikievaritaloon. Kapeat, pimeät ja puolilahonneet portaat johtivat parempiin huoneisiin, joista löyhkäsi ummehtunut ilma. Minun huoneeni laattiana oli tallattu maa, seinillä kasvoi hometta; ja sammalia, ja lubiseva pöytä, yksi tuoli ja kolme sänkyä muodostivat huonekaluston. Jokainen vuode maksaa 1 francin, mutta jos haluaa olla yksin huoneessa, saa maksaa kaikista kolmesta vuoteista. Kun muutamia bulgarialaisia ja pari juudalaista kulkukauppiasta, jotka olivat enemmän maantierosvojen kuin kunniallisten ihmisten näköisiä, myöskin olivat asettuneet ravintolaan, pidin jälkimmäisen ehdon parempana. Perinpohjin käveltyäni pitkin kylää ja syötyäni kummallisen aterian, jossa oli munia, leipää, kahvia, viiniä ja yksi kana, koetin kotiutua edellämainittuun huoneeseen. Savuava talikynttilä levitti liekuttavaa valoa kukoistaville seinille. Paneuduin kuitenkin levolle ja nukuin pian vuoteelle, jonka patjat ja peite näyttivät siltä, kuin olisivat ne olleet käytännössä satoja vuosia. Yön seutuvissa heräsin siitä, että ovi kävi. Se aukeni, ja pimeässä näkyi pitkä haamu. Se kulki hiljaa ja varovasti eräälle tyhjistä vuoteista, mihin laskeutui ja nukkui. Huomasin heti, että isäntä tahtoi puijata minulta 3 franciani, suomatta minulle etua olla yksinäni, mutta hänen juonensa ei onnistunut, sillä laskua suorittaessani kerroin hänelle yöllisestä vierailusta, ja hotellinisännän täytyi myöntyä.

Ishtimanin ja Vakarelin kylien välillä kuljetaan Itärumelian ja Bulgarian välisen rajan yli. Kuljetaan edelleen mataloita kunnaita pitkin, mitkä yhdistävät Balkanin ja Despoto Dagin. Kasvullisuus on vieläkin niukkaa, mutta tie tasaisempaa. Vaunut kiitävätkin nopeasti, hevoset juoksevat ahkerasti, eikä Arristo anna niille hetkeksikään lepoa. Itsessään miellyttävä kulkustenkilinä tulee ajan pitkään nukuttavaksi, varsinkin kun on melkoinen kuuma. Heti Vakarelista päästyä tullaan korkealle kunnaalle, mistä on laaja näköala Sofiankentälle, viljeltyine vainioineen, mataline puroineen ja yksinäisine kylineen. Kuljettuamme Iskerjoen yli, joka laskee Tonavaan, saavuimme kello 6 illalla Bulgarian pääkaupunkiin.

Sofia, jossa on asukkaita 25:stä aina 30:neen tuhanteen henkeen, on tasaisella, autiolla ja yksitoikkoisella tasangolla, mikä levenee pohjoiseen päin Witoshin vuoriryhmästä, joka synkkänä kohoaa etelässä muurin tavoin. Kaupunki jakaantuu kahteen, toisista selvästi eroitettuun osaan, nimittäin turkkilaiseen ja uuden-aikaiseen Sofiaan. Edellinen kaupunginosa on kaikkien toisten ottomaninvaltakunnan kaupunkien kaltainen: siellä on kaatumaisillaan olevia, tiilikatolla varustettuja puutaloja, kapeita, likaisia katuja, joitakuita ijäkkäitä moskeoita ja kirjavaa, mutta repaleista kansaa. Uuden-aikanen Sofia on suurimmaksi osaksi kasvanut ruhtinas Aleksanderin hallituksen aikana. Tässä kaupungin osassa on monta hyvin kaunista rakennusta, kuten konsulaatit, ministerien hotellit ja ennen kaikkia ruhtinaan palatsi, jonka ulko-asu tekee erittäin miellyttävän vaikutuksen. Palatsin edustalla on julkinen puutarha, joka on hyvin hoidettu ja jossa on musiikilava. Katsottavista paikoista on kaupunki sangen köyhä. Vanhan Sofiankirkon rauniot, turkkilaiset moskeat ja lämpimät kylpylät, joissa veden lämpömäärä nousee aina 50° C,[56] ovat ainoat, mitkä herättävät muukalaisen mielenkiintoa. Yleensä on mieliala Sofiassa raskasta ja synkkää, ja on selvää, että se oli sellaista vielä suuremmassa määrässä siihen aikaan, kun minä olin siellä, sillä olin siellä vain pari päivää murha-yrityksestä ruhtinas Aleksanderia vastaan. Passini ja tavarani tutkittiinkin mitä tarkimmasti. Joukkoja aseellisia sotilaita ratsasti pitkin katuja ja marssi kokonaisia riviä isänmaanmielisiä ja venäjänystäviä. Monessa talossa liehui Venäjän lippu.

Kaksi päivää, Sofiassa oleskeltuani, jatkoin matkaa saman Arriston kanssa ja samoilla neljällä hevosella Tonavalle. Jätimme kaupungin elokuun 25 päivänä iltapäivällä. Ensin kuljetaan turkkilaisten katujen kautta ja niin ollaan taasen tasaisella kedolla. Täällä on tyhjää ja autiota, ei ole yhtään kylää, ei yhtään taloa eikä huonetta, ainoastaan silloin tällöin tapaa pari ratsastajaa eli vaeltajaa. Illaksi tuli kylmä, ja kostea sumu levisi tasangolle. Pian muuttuu alue kuitenkin mäkisemmäksi muuttuakseen sitten vähitellen loivaksi nousuksi, jotka ovat Balkanin eteläisiä etuvartioita. Oli aivan pimeä, mutta kuitenkin jatkoimme matkaamme joutuaksemme yöksi Batshinin kylään. Kuljimme erään leirin ohi; minkä näkeminen tuntui hyvin omituiselta. Kymmenkunta raskasta hedelmillä täytettyä vaunua oli asetettu ympyrään ja tämän varustuksen sisäpuolella paloi suuri valkea, minkä ympärille nuo bulgarialaiset kauppiaat olivat asettuneet. Puhvelit lepäsivät ympärillä.

Aamunkoitteessa 26 päivänä lähdimme Batshinista. Tie muuttuu jälleen huonoksi ja kiertelee poikittaisissa käänteissä laaksojen kautta. Maaseutu saa nyt kokonaan toisen muodon. Mitä ihanin tammimetsä levenee tien molemmilla puolilla. Jota ylemmäksi noustaan, sitä kauniimmat ovat eteemme leviävät taulut. Suurenmoisessa luonnonkauneudessa ei Balkan kuitenkaan voi kilpailla Kaukasuksen eli Elbursin kanssa. Varhain iltapäivällä saavuimme pieneen, ihanalla paikalla sijaitsevaan Klissuran kylään, joka on eräässä laaksossa vuorien pohjoisella rinteellä Brzia puron varrella, mikä käyttää joukon myllyjä. Viivyttyämme neljä tuntia Klissurassa, jatkoimme matkaa pitkin Balkanin pohjoisia rinteitä Berkowitzan ja Katlowitzan kylien kautta. Toisissa oloissa olisi tämäkin osa matkasta epäilemättä ollut hauska ja mielyttävä, mutta hauskuuden karkoittivat kokonaan mitä ankarin sade-ilma, ukkonen ja salamat. Seutu näytti synkältä, tie oli muuttunut pehmeäksi savivelliksi, mihin pyörät uurtivat syviä jälkiä, kura räiskyi hevosen kavioista, ja sade räikkyi kuominkatolle. Sen alla oli minulla kuitenkin jotensakin hyvä olla. Vietettyämme yön Zarowinassa, saavuimme elokuun 27 päivänä kello 9 e.p.p. Tonavan varrella olevaan Lom Palankaan. Saavuttuamme erään kunnaan harjulle, näki aivan aavistamatta tuon pienen kaupungin alaalla joen rannalla. Ajoimme hotelli Bellvuen luo, missä Arristo sai maksunsa ja kiitokset osoittamastaan ystävyydestä matkalla Bulgarian kautta. Sen jälkeen sälytin itseni ja tavarani tuohon pieneen hotelliin, myrskyn ulkopuolella ulvoessa ja sateen ikkunaruutuja pieksäessä.

Seuraavana aamuna lähti höyrylaiva "Tegetthoff", joka on yksi Itävallan Lloydin höyrylaivoista, ja tällä saavuin Belgradiin, sieltä rautateitse matkustaakseni halki Unkarin, Itävallan ja Saksan ikävöittyyn isänmaahan. Ihanaa oli Stralsundissa astua ruotsalaiseen laivaan ja nähdä ympärillään paljaita maanmiehiä, ja vielä hauskempaa oli nähdä illalla Falsterbon majakan loistavan pimeässä. Tunteitani saattaa käsittää se, joka on kauvan ollut poissa isänmaastaan; ne sisältyvät kaikki tuohon yksinkertaiseen, mutta paljo merkitsevään sanaan — kotona!

Viiteselitykset:

[1] Adji Kabul lähellä Kuraa on kaupunki, jolla tulevaisuudessa, kun rautatie Bakun, Tabriksen ja Teheranin välillä valmistuu, on suuri merkitys. Sen lähellä on pieni järvi, jonka rannoilla menestyksellä metsästetään metsäsikoja, ruovonpäristäjiä ja flamingoita. Heti kaupungin pohjoispuolella juoksee pieni joki, nimeltä Pirsagat, joka alkaa Shemakhan läheltä, mutta häviää rannan hiekkaan. Ainoastaan talvisin ja keväisin on siinä vettä.

[2] "Om slamvulkanerna i Baku" Geol. fören. förhandl. 1886, 5:416.

[3] Kaikki nämät tiedot ovat v. 1885-86, jolloin oleskelin Balakanissa.

[4] Muutamat näistä naftajärvistä ovat niin suuret että varsin hyvin sopii niissä soudella. Kun Kaukaasian kuvernööri, Dondukov-Korsakov, oli Balakanissa, oli hänen kunniakseen rakennetta pieni vene ja ankkuroittu se erään naftajärven rannalle. Ruhtinaan ihastus oli rajaton, kun venonen liukui väräjävien ja hehkuvien öljylaineitten yli.

[5] Katso Hermann Vámbéry: Das Türkenvolk, sivu 571.

[6] Tässä mainitut kaupungit sijaitsevat: Ahaltsik Bakumin lähistössä, Derbent Kaspian meren rannalla, Kuba sisämaassa ja Nuha itä Kaukason etelä rinteellä.

[7] Sefid Rudin muodostaa kaksi muuta jokea: läntinen, nimeltä Kysyl Utsen, alkaa Aderbeidjanin ylängöltä, ja itäinen, Shah Rud eli "kuninkaanjoki", tulee Elburs vuorelta.

[8] Persialainen kupariraha.

[9] Persialainen opettaja tai pappi.

[10] Vesipiipun.

[11] Itävaltalainen; shaahin henkilääkäri vv. 1851-60.

[12] "Frengi" merkitsee oikeastaan ranskalaista, mutta persialaiset antavat tämän nimen kaikille muillekin eurooppalaisille.

[13] Tomani = 10 kraania, 1 kraani lähes 1 markka.

[14] Katso Brugsh-pashan kirjaa: "Im Lande der Sonne" s. 266-267, josta nämä tiedot on otetta.

[15] Kadjarien linna on heti pohjoispuolella Teherania. Niaveran on vähän kauvempana.

[16] Sana balkonki taitaa johtua tästä persialaisesta sanasta.

[17] Ranskalainen yhtiö kuuluu aikovan rakentaa rautatien Teheranista Shaahi-Abdul-Atsimiin. Ihan tasainen maa ja erittäin vilkas liike tekisi epäilemättä tämän yrityksen erittäin tuottavaiseksi.

[18] Kenraali Hotttum-Shindlerin mukaan (Zeitschrift der Deutschen morgenländ. Ges. 1882).

[19] Ranskalainen Chardin, synt. 1648, teki laveita matkoja Itämailla, varsinkin Persiassa ja itä Intiassa. Koko kuusi vuotta asui hän Ispahanissa shaahi Abbas II:n hovissa, ks. hänen kirj. Voyages en Perse.

[20] Loenbomin "Kaskuja mainioista ja merkillisistä ruotsalaisista miehistä" vihko 2. s. 13 Tukholmassa 1773.

[21] Useat tässä esiteltyjä, historiallisia tosiasioita olen lainannut prof. Ferd. Justin ansiokkaasta kirjasta "Vanhan Persian historia."

[22] Onko hevonen valmiina? onko teetä, onko huone hyvä? montako farshakia on tästä majataloon?

[23] Nämät jutut ovat Saadin Gulistamista, jonka ranskaksi on kääntänyt Semelet, 1834 s. 191 ss.

[24] Sama tapaus kerrotaan myös Vámbéryn "Matkustus Persiassa" nimisessä kirjassa.

[25] Katso Polak: "Persien, das Land und seine Bewohner!" II s. 12 ss. jossa on F:n koko kirje.

[26] Tämä ote on eräästä kirjasta: "Der Divan des grossen lyrichen Dichters Hafis", von V. Ritter v. Rosen Zwieg-Schwannau, Band I s. 746.

[27] A. Arnold: "Through Persia by karavan." II, 172.

[28] Katso Justi: "Die Geschichte des alten Persien" s. 133.

[29] Katso: On the various means of Communication between Central Persia and the Sea. By Colonel B. Champain. (Geographical Proceedings 1883).

[30] Tässä rauhassa on monta omituista kohtaa, m.m. että eurooppalaiset lähettiläät saisivat tulla shaahin luokse, tarvitsematta riisua kenkiään.

[31] Nimi kirjoitetaan myös Busher, Abusher tahi Bender Busher. Se on näet muodostettu sanoista abu, isä, ja sheher, kaupunki, s.o. kaupunkien isä. Bender merkitsee satama ja on tapana asettaa se monien etelä-Persian kaupunkien nimien eteen.

[32] Kotiin tultuani sain kenraali Shindleriltä kirjeen, jossa hän kertoo, että koko 6 eurooppalaista kuoli Bushirissa jälkikesällä samana vuonna kuin minä siellä olin.

[33] Enimmät hänen havainnoistaan ovat julaistut "Zeitschrift für Erdkunde" nimisessä aikakauskirjassa Berliinissä.

[34] Teheranissa sain sittemmin kuulla hänen kuolleen 3 päivää sen jälestä kun minä lähdin Bushirista.

[35] Hormuksen luona nousee se l,78 m.

[36] Sur un projet de chemin de fer de la côte de Syrie au golfe Persique par A. Dumont. (Comptes Rendus de l'académie des sciences 1886. 15.)

[37] Eduard Suess: Das Anlitz der Erde. Band I. Erster Theil, erster Abschnitt.

[38] Buckingham: Travels in Mesopotamia. Sivu 505-6.

[39] Dijala alkaa Ardilanin ja Kurdistanin vuoriseuduista, juoksee lounaiseen ja eteläiseen suuntaan ja laskee kolmen tunnin matkan päässä, Bagdadin alapuolella Tigriiseen.

[40] Vartaassa paistettuja lihapullia.

[41] Katso Vámbéry, Skizzen aus Mittelasien, siv. 13.

[42] Hyvää päivää, herrani. Minä toivon, että Te voitte hyvin.

[43] Katso Justi: "Die Geschichte des alten Persiens." Siv. 193.

[44] Niin kertoo seudun rahvas: todennäköisempää on kumminkin, että ratsumies kuvaa jotain kuningasta, esim. Saporia.

[45] Teelasin ja kaliaanin ääressä puhelimme me sitten tunnin ajan.

[46] Neljää seuraavaa lukua kirjoittaissani olen, missä omat persoonalliset kokemukseni ja Teheranissa saamani tiedot eivät riittäneet, useissa kohdin käyttänyt apunani seuraavia ansiokkaita teoksia: T:ri J.E. Polak: Persien, das Land und seine Bewohner. II Band. — T:ri F. Stolze ja F.C. Andreas: Die Handelsverhältnisse Persiens, Petermanns Mitteilungen, Ergänzungsheft N:o 77. — Ministeri S.G.W. Benjamin: Persia and the Persians. — Prof. Heinrich Brugsch Pascha: Im Lande der Sonne, Wanderungen in Persien.

[47] Sama sana nimen jäljessä merkitsee ruhtinas.

[48] Katso Benjamin "Persia and the Persians" (sivu 443).

[49] Hevonen ja muuli kantavat 150 kg, ja niiden päivämatkan pituus nousee yleisesti 4 à 5 ruots. penink. Kameelit kantavat 200-350 kg.

[50] Katso Stolze ja Andreas: "Die Handelsverhältnisse Persiens". (Petermaims Mitteilungen Ergänzungsheft Nr. 77).

[51] Benjamin, Persia and the Persians (sivu 414).

[52] Nimi kirjoitetaan myöskin Balferush eli Balafrash.

[53] Syntyi vuonna 1010 j.Kr. Tosin kylässä Khorasanissa.

[54] Kokosin jo syksyllä ja talvella Bakussa yhden osan sellaisia, jotka kotiin tultuani annoin prof. Wittrokille.

[55] Katso Zschockea: Konstantinopel, sivu 179.

[56] Kun tarkempi kuvaus matkasta Balkaninniemimaan kautta ei kuulu tämän kirjan suunnitelmaan, huomautan sille, jota huvittaa tutustua Konstantinopelin ja Lom Palankan väliseen alueeseen, kreivi C. G. Wrangelin sattuvia kuvauksia hänen pienessä teoksessaan: "Från civilisationens utkanter." (Stockholm 1885).