E-text prepared by Tapio Riikonen

AASIAN ERÄMAISSA

Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomensi Uuno Helve

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

SISÄLTÖ:

  1. Pekingiin.
  2. Kirgiisien aron yli.
  3. Pamirin poikki.
  4. Jakin selässä Mus-tag-ataa ylös.
  5. Vesillä pähkinänkuoressa.
  6. Aavikolle lähtö.
  7. Kuolonhiljaisuuden koti.
  8. Vedetönnä.
  9. Vettä.
 10. Kaksi viikkoa lehtimajassa.
 11. Viimeiset kameelit.
 12. Vaarallisia kulkupaikkoja.
 13. Muuan haudattu kaupunki.
 14. Kuoleva joki.
 15. Villin kameelin kotimaan poikki.
 16. Lopultakin Tarimin rannalla.
 17. Kuinka minä hankin Islamille hyvitystä.
 18. Muuan kanoottimatka Lop-vesillä.
 19. Muuan tyly herra.
 20. Muuan jälkilasku.
 21. Karkaus ja käräjät.
 22. Poikki villiaasin ja villijakin maiden.
 23. Tapaamme taas ihmisiä.
 24. Tanguuttilais-rosvoja.
 25. Määrän päässä.
 26. Kotoisille rannoille.

1.

PEKINGIIN.

Elokuun loppupäivinä 1893 istuin junassa, joka kulkea jyryytti Pietarista itään päin. Vaunun ikkunain ohi vilahteli rajattomia aroja, parrakkaita talonpoikia, joilla oli päässä karvareuhkat ja yllä sarkakauhtanat, valkosia kirkkoja, joissa jokaisessa oli vihreä lyökkikupooli, kyliä ja tuulimyllyjä. Lakkaamatta, päiväkausia vieri sama taulu matkustajan silmäin ohi.

Kun oli päästy tuolle puolelle Moskovan, väheni ahdinko vaunuissa. Itsekukin sijoittui nurkkaansa niin mukavasti kuin taisi, pantiin tupakaksi ja alettiin pakinoida. "Minne matka?" kyseltiin toisiltaan. Useimmat aikoivat lähiseudun kaupunkeihin. Tuli sitten minunkin vuoroni.

"Entä minnekkä teillä on matka?" kysyi muuan matkatoveri vastapäiseltä sohvalta.

"Pekingiin".

Kysyjä ei nähtävästi ollut kuullut sitä nimeä koskaan ennen.

"Pekingiin? Enpä ole kuullut sen nimistä asemaa. On kai jossain toisessa kuvernementissa".

Pari muuta matkustajaa, jotka kuulivat vastauksen, hymähtivät.
Nähtävästi he pitivät sitä hyvänäkin pilana.

Mutta, lukijani, ei se pilaa ollut, vaan täyttä totta. Minä todellakin olin menossa Kiinan pääkaupunkiin, sinne Keltaisen meren rannalle, hyvinkin tuhannen ruotsin peninkulman päähän niiltä seuduilta, missä nyt kulimme.

Olin tehnyt rohkean suunnitelman matkustaa halki koko Aasian, pitkin pituuttaan, Kaspianmereltä Tyynelle valtamerelle saakka.

Peking oli oleva tämän matkan loppupäänä, vaikkei varsinaisena määränä. Oikea matkani määrä oli se mahtava ylänkö, joka kohoo tämän maanosan keskustassa, jota kannattavat ja ristiin rastiin halkovat maailman korkeimmat vuoriselänteet ja jonka harjalla leviää avaroita aroja ja hiekka-aavikoita. Monet osat tätä Ylä-Aasiaa ovat vielä hyvin vähän tunnettuja tai aivan tuntemattomia. Näitä seutuja oli tarkoitukseni tutkia, uusilla löydöillä rikastuttaakseni tietoja maapallomme pinnasta.

Ei siis ollut tarkoitukseni matkustaa kuin sananlennättäjä, mahdollisimman suoraan, mahdollisimman lyhyessä ajassa. Päinvastoin, aijoin kulkea ristiin rastiin, tehdä lukemattomia mutkia, kiipeillä vuorien yli, vaeltaa tasankojen halki, milloin vesirikkaita, hedelmällisiä seutuja, milloin vedettömiä aroja ja aavikoita.

Monta eri kulkuneuvoa olin tällä retkelläni käyttävä. Kameelilla oli minun ratsastettava hiekka-aavikoiden halki, hevosella yli Pamirin ja Tibetin ylätasankojen, röhkijähärällä pitkin Mus-tag-atan jäätöyräitä, etuhevosten ja -kameelien vetämänä oli samottava yli arojen, kanootilla melottava Lop-järvien kaislametsien läpi ja vihdoin kantotuolissa suoritettava viimeinen osa pitkästä matkastani. Monenmoisiin seikkailuihin ja vaaroihin olin varmaankin joutuva, olin tuleva tekemisiin moniin kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten kanssa, olin näkevä villin kameelin vapaana harhailevan Kerijan aroilla ja löytävä kaupunkien jäännöksiä, joissa on kerran ollut hyvätaitoinen asutus, mutta jotka ehkä jo vuosituhansia sitten ovat hautautuneet aavikkomeren hiekkavyöryihin; ja vasta kolme ja puolivuotisen retkeilyn suoritettua olin näkevä isänmaani.

Aasia ei minulle muutoin ollut tuntematon maa. Olin jo kahdella edellisellä matkallani tutkinut melkoisia osia sen läntisestä puoliskosta, käynyt Isfahanissa ja Bagdadissa, noissa itämaisten satujen kuuluisissa kaupungeissa, kavunnut korkean Demavendin, persialaisten pyhän vuoren yli, taivallettuani Venäjän Länsi-Turkestanin keitaiden ja arojen yli yllättänyt sen pääkaupungin Tashkentin, ja lopuksi olin pitkin äärettömän jyrkkää vuoren solaa, joka täältä johtaa Ylä-Aasiaan, kohonnut Kiinan Itä-Turkestanin läntisimpään kaupunkiin, Kashgariin.

Täältä olin nähnyt laidattoman aron, joka ulottui itään päin aavikon rajaan asti, ja tänne häämöittivät etelästä valtavat vuorijättiläiset, jotka, päälaellaan ikuinen lumi ja hartioilla ja kylillä teräs kirkas jääpantsari, vartioivat salaperäisen Tibetin portteja.

Mutta tässä, aivan Ylä-Aasian kynnyksellä, minä olin kääntynyt takaisin saatuani niin sanoakseni vain kurkistaa sisälle minulle tuntemattoman maailman ovesta, joka siinä avautui.

Kolmen vuoden kuluttua oli minulla nyt kuitenkin oleva tilaisuus ryhtyä tutkimuksiani jatkamaan aivan samasta kohti, missä ne olin lopettanut; ja niinpä mainittuina lokakuun päivinä istuin junassa, joka kiidätti minua hyvää kyytiä itään Orenburgia kohti.

2.

KIRGIISIEN ARON YLI.

Orenburgissa ollessa on jo toinen jalka Aasiassa. Kirgiisejä ja tataareja vilisee kadut kirjavanaan ja tataareilla on siellä oma kaupunginosansakin, missä aasialaisia tavaroita kaupitellaan. Useita kertoja viikossa saapuu sinne Länsi-Turkestanista suuria karavaaneja tavaroineen, jotka siellä vaihdetaan eurooppalaisiin. Eikä kaupunki olekkaan kaukana molempien maanosien rajalta.

Täällä astuin junasta, joka jatkoi matkaa itään päin Uralinvuorten yli, kun minun taas oli mentävä etelään päin aron poikki. Siellä ei ole rautatietä, ja matkustajan, jos ei tahdo ratsastaa hevosella tai kameelilla, täytyy käyttää aron tavallisia ajoneuvoja: tarantassia, nelipyöräisiä, linjaalittomia vaunuja, joita vetää kolme hevosta tai kameelia.

Pietarista Orenburgiin on 225 peninkulmaa, Orenburgista Tashkentiin 206 peninkulmaa, joten minun oli nyt ajettava vaunuilla melkein yhtä pitkältä kuin neljän vuorokauden rautatiematkallani — kaksisataa peninkulmaa tarantassilla, marraskuussa, kivikovaa, liottunutta tai lumista tietä, aro- ja erämaaseutujen poikki! Puistatti minua hieman tuo ajomatka, joka on yhtä pitkä kuin Tukholmasta Roomaan. Mutta tunsin jo ennestään rautatiematkankin Samarkandiin ja halusin sen vuoksi käyttää tilaisuutta nähdäkseni äärettömän Kirgiisien aron ja kirgiisiläisen Kara-kum-aavikon ("Mustan hiekan").

Ken tahtoo, voi ajaa postilaitoksen vaunuissa, mutta sitten saakin muuttaa ajoneuvoja joka asemalla, ja kun asemia on koko 96, saattaa käsittää, kuinka paljon vaivaa ja ajanhukkaa uudestaan pakkaamisesta on. Mieluummin sen vuoksi matkalle lähtiessä ostaa oman tarantassin, järjestää siihen kerran kaikkiaan matkakapineensa, panee pohjalle heiniä, huopapeitteitä ja mattoja, laittaa sen patjoilla ja turkeilla niin mukavaksi ja pehmeäksi kuin suinkin — tarantassissa ei näet ole istuinta eikä linjaaleja — ja sitten ei tarvitse muuta kuin asemilla hevoset muuttaa.

Ennen lähtöä täytyy hankkia joukko tarpeellisia tavaroita, etenkin ruokavaroja, sillä asemilla useimmittain ei ole mitään syötävää saatavissa. Edelleen täytyy olla varana köyttä, purjelankaa, nauloja, muttereja ja muuta semmoista, joilla pahimmat ajoneuvoja kohdanneet vahingot on korjattava, sekä vaunun voidetta, sillä joka kolmannella asemalla pitää pyörän akselit voitaa, jotteivät kuumentuisi. Orenburgista lähdettyään matkustaja sanalla sanoen jättää kaiken sivistyksen taaksensa, painautuu sitten yhä jylhempiin seutuihin ja on viimein kokonaan oman onnensa nojassa.

Orenburgissa minä ostin aivan uuden tarantassin, suuren ja lujatekoisen, pyörissä paksut rautakiskot, 75 ruplalla. Myödessäni sen sittemmin Margelanissa sain siitä vielä 50 ruplaa. Helposti mahduin siihen matkakaluineni (noin 300 kg) ja siinä oli minun nyt 19 vuorokautta yhtämittaa oleiltava.

Marraskuun 14 p. riehui Orenburgissa talven ensimäinen buraani (lumimyrsky). Kun kaikki oli kuitenkin järjestyksessä, en tahtonut lykätä lähtöä tuonnemmaksi. Matka-arkut ja ampumatarvelaatikot ommeltiin niinimattoihin ja nuorittiin lujilla köysillä kiinni tarantassin taakse ja kuskilaudan etupuolelle, kun taas kapsäkit, joita usein tarvitsi avata, valokuvauskoneet ja ruokatavaralaatikot ynnä matot, patjat ja turkit pakattiin vaunuun sisälle, pyörän akselit pantiin hyvään voiteesen, ja ensimäinen troikka valjastettiin. Vasta hämärän tullen oli kaikki kunnossa.

Raskaat vaunut vierivät talon portista ulos, ja kulkusten kilinä kaikui iloisesti Orenburgin kaduilla. Ennenkuin pimeä meidät yllätti, olimme jo asumattomilla seuduilla. Myrsky ulvoi ja vinkui kuomin ympärillä ja tuprutti sankkoja lumipilviä vastaamme. Vähitellen tuuli kuitenkin taukosi ja tähdet valasivat kaikkialla maata peittävää ohutta lumivaippaa.

Uraljoen, Kaspianmeren, Araljärven, Sir-darjan ja Irtyshjoen välillä avautuu valtava, tasainen Kirgiisien aro. Tällä arolla asuu harvassa kirgiisien paimentolaiskansaa ja hyvin harvat kasvi- ja eläinlajitkaan siellä viihtyvät. Sudet, ketut, antiloopit, jänikset y.m. harhailevat ympäriinsä laidattomissa erämaissa ja okaiset arokasvit kamppailevat tylyä luontoa vastaan. Missä maaperä on kostea, rehoittaa kamishiruoko läpipääsemättöminä viidakkoina ja kuivimmillakin hiekka-aavikoilla kasvaa saksaoli takkuisina pehkoina, jotka monesti ovat parin metrin korkuisia. Sen luukovia, tavattoman pitkiä juuria kirgiisit käyttävät polttoaineenaan, jonka vuoksi niitä syksyllä kerätään talojen tarpeeksi. Jokaisessa äidissä (telttakylässä) tietää varmasti tapaavansa näistä juurista tehtyjä kokonaisia pyramiideja, ja matkalla kohtaa tuon tuostakin niillä lastattuja karavaaneja.

Aron halki kulkee siellä täällä vesistöjä, jotka tähän vuoden aikaan ovat tavallisesti kuivillaan. Ne laskevat pieniin suolajärviin, joiden rannoilla lukemattomat muuttolinnut lepäävät keväällä ja syksyllä. Purojen rannoille kirgiisit laittavat aulinsa: mustia huopatelttoja, "ujta" eli "yjtä" ja kamishikatoksia. Talviasunnokseen he sitäpaitsi rakentavat mökkejä savesta tai mullasta. Kesällä he suurine karjalaumoineen siirtyvät pohjoiseen paetakseen painostavaa hellettä; siellä on laidunmaita, joita aurinko ei polta. Monella on 3,000 lammasta ja 500 hevosta ja pidetään silloin hyvin rikkaana. Talvella tässä seudussa, pohjois-Turgajssa, vallitsee pureva pakkanen ja tammi- ja helmikuulla pohjoismyrskyt alinomaa riehuvat. Kirgiisit silloin palaavat vanhoihin talvileireihinsä ja suojelevat lampaitaan tarhoissa ja ruokoaituuksissa.

Kirgiisit ovat puolivilliä, mutta kunnollista, tervettä ja säyseätä kansaa. He rakastavat nimittää itseään kaisakiksi, urhoolliseksi ja sotakelpoiseksi mieheksi, ovat tyytyväisiä yksinäiseen aroelämäänsä, jumaloivat vapautta, eivät siedä mitään esivaltaa ja halveksivat niitä, jotka asuvat kaupungeissa tai elävät maanviljelyksestä. Taistelu olemisesta on heille hyvin ankara. Heidän paras omaisuutensa on karja, joka varustaa heitä elatuksella ja vaatteilla; köyhästä kasvimaailmasta ja maanmullasta he saavat rakennusaineensa, ja saksaolin kauvan hehkuvat juuret suojelevat heitä talvipakkaselta.

He rakastavat hurmaantuneina aukeata aroa, missä esi-isät elivät vapaata elämäänsä; heistä se on kaunis ja vaihteleva, ja vieras siitä kuitenkin turhaan etsii esinettä, jossa voisi katsettaan lepuuttaa. Totta on että aro on suurenmoinen, samalla tavoin kuin meri, mutta äärettömän yksitoikkoinen se on. Ajoin yötä päivää huimaavaa vauhtia, mutta aina pysyi maisema samana. Aina pysyi tarantassi suuren maaympyrän keskipisteessä, jonka ranta näytti olevan saavuttamattomissa, ja tuolla kaukana oli silmä erottavinaan maan pallon muodon.

Vain keväällä saattaa vieraskin nauttia näillä seuduilla käynnistään. Suloinen kukkastuoksu täyttää silloin ilman, kasvit kehittyvät uskomattoman nopeasti käyttääkseen mahdollisimman tarkasti lyhyen elinaikansa, ennenkuin hehkuva kesäaurinko taas kuivaa ja polttaa kaikki.

Olin nyt niin tottunut tarantassiin, että saatoin vähimmättäkään vaivatta nukkua yöni turkkien ja huopapeittojen keskessä vaunun pohjalla ja heräsin vain, kun troikka (kolmivaljakko) pysähtyi uuden asematalon eteen, missä uudet hevoset neljännestunnissa pantiin valjaisiin. 15 asteen pakkasessa havahtuminen on kuitenkin semmoisen yön perästä kaikkea muuta kuin miellyttävää; tuntee olevansa kuin pieksiäisistä päässyt, kankea ja kohmettunut, ja ikävällä odottaa teetä. Viimeinkin aurinko nousee taivaanrannasta, valaa kultiaan yli aron, sulattaa huurteen, joka yöllä on härmännyt ruohon valkoisella untuvallaan, ja karkoittaa arosudet postitieltä.

Ja sitten mennään taas neliä. Viiden tienoilla laskeutuu aurinko. Himmeä purppuraloiste valautuu arolle, kun päivän tähti, tulipunaisena kuin hehkuva tykinluoti, tuokion viivähtää etäisellä taivaanrannalla. Omituisia valoilmiöitä syntyy auringon laskiessa; silmä tekee mitä hullunkurisimpia erehdyksiä arvioidessaan välimatkaa ja kokoa, kun ei ole mitään, johon esinettä voisi verrata. Pari viatonta varista, jotka tarinoivat vähän matkan päässä tiestä, näyttää kameelin kokoisilta, ja jalan korkuinen aromätäs kasvaa lehteväksi puuksi. Auringon kadottua purppura muuttuu punasinerväksi ja vaaleansiniseksi, sitten muutamissa minuuteissa yhä tummemmiksi vivahduksiksi ja lopulta häipyy yön varjoihin. Pimeys ei kuitenkaan pääse aivan synkäksi, sillä ilma on puhdas ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin sähkölamput ja kuun valo väreilee yli kirgiisien kotimaan.

Kulettuamme kuusi virstaa Tereklistä pohjoiseen, saavuimme Kara-kumin (Mustan hiekan) aavikolle. Kasvullisuus yhä harvenee, ja vähän ajan päästä meitä ympäröi paljas hiekka. Olemme seudussa, jota muinoin Aralin ja Kaspianmeren vesivyöryt huuhtelivat. Kuutamoyönä saavuin keskellä hiekkamertä sijaitsevalle Konstantinovskajan pikku pysäkille, missä matkustajani "huoneena" oli kirgiisiläinen kibitka, joka tähän vuoden aikaan oli vähemmän miellyttävä. Täältä lähtien Kamishli-bashiin saakka, 12 peninkulman matkalla, käytetään baktrilaisia, kaksiryhäisiä kameeleja, koska hevoset ovat liian heikkoja vetämään raskaita ajoneuvoja hietikossa, joka monesti muodostaa pienempiä, lainemaisia särkkiä.

En ollut monta minuuttia odottanut Konstantinovskajassa, kun jo kuului hyvin tuttua mylvinää ja kurlutusta, ja kolmen majesteetillisen kameelin haaveelliset varjot kuvautuivat kuutamossa. Ne valjastettiin troikkaan tarantassin eteen ja lähtivät tasaisesti juosta hölkyttelemään jämshtshikan viheltäessä. Tasaista ja nopeaa juoksuaan ne sitte jatkoivat, mutta aina väliin puhaltuivat neliseen.

Yleensä kameelit olivat sävyisiä ja kilttejä, ja jämshtshikka saattoi istua silloin kuskipukilla; mutta pari kertaa kameelivaljakot juonittelivat ja tahtoivat myötäänsä kammeta omille teilleen, jonka vuoksi ajaja silloin asettui keskimäisen selkään. Ohjakset on kiinnitetty ylähuulen läpi pistettyyn puikkoon, ja tällä julmalla tavalla nuo suuret konit pakotetaan tottelemaan.

Vaikka olikin ollut huvittavaa ajaa kameeleilla, tuntui kuitenkin turvalliselta, kun taas kolme hevosta valjastettiin tarantassiin. Ilo katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä emme olleet puolitiessä seuraavaa asemaväliä, kun vaunut tarttuivat kiinni suolalampeen, josta niitä ei saatu hievahtamaan eteen- eikä taaksepäin. Ajaja huusi ja läiskytti piiskallaan, hevoset kampesivat taaksepäin, nousivat pystyyn ja kiskoivat valjaat rikki. Ei ollut lopulla muuta neuvoa kuin lähettää mies selkähevosella asemalta apua hakemaan. Odotettuani pari tuntia sateessa, tuulessa ja pilkkopimeässä ja kummailtuani mikseivät seudun sudet pistäytyneet tuttavuutta tekemään, saapui kaksi kirgiisiä kahdella uudella hevosella; hevoset valjastettiin entisten lisäksi troikan eteen, josta nyt tuli "pätjorkka" eli viisivaljakko. Yhteisvoimin hevoset onnistuivat saamaan ajoneuvot ylös liejusta, johon ne olivat vajonneet yhä syvemmälle, ja kitkuen kieri sitten pyörien ympäri isoja savi- ja hiekkaköntäleitä, kun matkaa jatkettiin aroa pitkin.

Tie oli useampia kyytivälejä kulkenut oikeata erämaata, missä vain jokunen harva saksaoli jaksoi kitua, mutta nyt se kulki seutua, joka oli äskettäin ollut tulvan alla ja jossa kasvoi pitkää ja hyötysätä kamishia. Aina Fort Perovskista, Sir-darjan rannalla, Tjumen-arikin asemalle saakka on kasvullisuus hyvin rehevä. Siellä kasvaa kamishi, saksaoli ja okaisia pensaskasveja, jotka ovat paisuneet tiheiksi viidakoiksi, joiden välitse tie suikertaa kapeana kujana. Täällä on tiikereillä, metsäsioilla ja gaselleilla lempi-tyyssijansa, ja hanhia, sorsia ja varsinkin fasaaneja on siellä suuret laumat. Viimeksi mainitut ovat niin kainostelemattomia, että tien reunasta katselevat ohi kulkevia vaunuja, mutta niin pian kuin pysähtyy ampumaan, ne pyrähtävät lentoon suhisevin siivin ja viheltäen. Varsin tervetullutta ruokaa oli muutoin fasaanin hieno ja valkoinen liha loppumatkaksi, etenkin kun ruokavarat olivat kohtsillään lopussa.

On totta tosiaan mukavampaa ajaa rautatievaunussa kuin tarantassilla. Edellisen laatuisessa kulkuneuvossa ei tavallisesti tarvitse pelätä pyörien varistumista eikä akselien taittumista; mutta tarantassilla ajaessa saattaa kumpikin sattua, ja tuon tuostakin täytyy tutkia vaunuja. Ajateltakoonpa hämmästystäni, kun eräänä päivänä vaunuja tarkastaessani havaitsin, että etuakseli oli mennyt keskeltä poikki ja vain mutterit pitivät sitä kiinni. Asemapäälliköltä (starestalta) sain sen tuskin ilahduttavan tiedon, että Turkestanissa, 18 peninkulman päässä, tapaisin sepän; mutta hän arveli laitoksen kyllä pysyvän koossa, jos kuskit vain ajoivat ihmisiksi.

Viimeinkin näkyvät Turkestanin puutarhojen korkeat poppelit ja pitkät harmaat savimuurit, osaksi uusia, osaksi ja enimmäkseen ikivanhoja ja raunioiksi rauenneita, ja niin ajamme tänään, perjantaina (jouluk. 1 p.), tyhjien ja hylättyjen myymälöiden läpi asematalolle, missä kirgiisiläinen seppä heti saa ryhtyä parantelemaan rikkinäistä tarantassiamme.

Iltahämyssä saavuimme Tjimkentin kaupunkiin, ensi paikkaan, minkä tunsin edelliseltä matkaltani. Se näytti äänettömältä ja autiolta; kaikki elämä oli tauoksissa, mutta ikkunoista loistivat lamput ja kynttilät.

Mutta nyt lähestyimme kenraalikuvernöörin asuinpaikkaa; vielä pari hankalata kyytiväliä ja sitten on vain viimeinen enää jälellä. Se venyi minusta äärettömän pitkäksi, vaikka tie olikin varsin hyvää, mutta olin jo saanut tarantassissa ajosta kyllikseni ja mielihyvää tuntien pyörähdin heti puoliyön jälkeen jouluk. 4 p. vaunusta Tashkentin kadulle.

19 vuorokaudessa olin ajanut 206 peninkulmaa, sivuuttanut 11,5 leveysastetta ja 96 asemaa. Minua oli ollut kyyditsemässä 111 jämshtshikkaa ja vetämässä 317 hevosta sekä 21 kameelia. Olin huomannut kuinka päivät pitenivät, vaikka keskitalvi lähestyi. Olin lähtenyt seudusta, jota lumimyrskyt tuhosivat ja jossa täysi talvi vallitsi, — lähtöpäivänä oli ollut 19 asteen pakkanen — ja nyt joutunut maahan, missä kevät jo teki tuloaan, leppoinen ja ihana ilma teki ulkona oleskelun nautinnoksi ja lämpömittari osoitti 10 à 12 pykälää lämmintä.

3.

PAMIRIN POIKKI.

Tashkentissa viivyin lähes kaksi kuukautta tehden valmistuksia uutta matkaa varten. Aikomukseni oli ensin ollut lähteä täältä suoraan Kashgariin, jota olin aikonut Ylä-Aasian matkojeni lähtökohdaksi. Mutta tämän suunnitelmani nyt muutin. Päätin sen sijaan tehdä suuren mutkan etelään ja kaakkoon, Pamirin jylhään ja hyvin vähän tunnettuun vuorimaahan, josta sitten tehden suuren polven pohjoiseen saapuisin Itä-Turkestanin pääkaupunkiin.

Pamiri on mahtava vuorijoukko, joka suunnattomana niemenä äkkijyrkin seinin pistää Ylä-Asiasta Länsi-Turkestanin alatasankoihin. Se on sekasotku lumipeitteisiä, jäälakisia vuoria, kaljuja ylätasankoja ja syviä laaksoja. Täällä yhtyy myöskin, kuin jossain jättiläissolmussa, kokonaista viisi korkeata vuorijonoa, niiden joukossa molemmat maailman korkeimmat: Himalaja ja Kvenlun. Ylä-aasialaiset nimittävät Pamiria "maailman katoksi", josta taivasta tavottavat vuorijättiläiset katselevat koko muuta maailmaa.

Useimmat Venäjän upseereista Tashkentissa kyllä kielsivät minua lähtemästä nyt, keskellä talvea, tuohon vuorimaahan, jonka vaarat he omasta kokemuksestaan hyvin tunsivat. Jyrkät polut kuuluivat olevan iljangolla, laaksoissa lunta syvältä, ja solissa sanoivat he myötäänsä äärettömäin lumivyöryjen, "laviinien", uhkaavan haudata alleen ne uskalikot, jotka näille kukkuloille yrittelivät.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni, jota myöskin koko lailla kannatti itse kenraalikuvernööri pitäen suunnitelmani toteuttamista mahdollisena ja luvaten kaikin tavoin auttaa minua. Niissä kylissä asuvat kirgiisit, joiden kautta aijoin kulkea, saivat käskyn aukaista minulle tietä lumikinosten läpi ja pitää huopatelttaa, "jurttia", valmiina minun yökortteerikseni. Kenraalikuvernööri antoi minulle myöskin suosituskirjeen Pamirskij Postin, erään Pamirinmaan keskustassa olevan venäläisen linnoituksen komentajalle.

Ennen matkalle lähtöäni tarkastin matkatarpeeni perinpohjin. Kaikki olivat mitä parhaimmassa kunnossa paitsi elohopea-ilmapuntari, joka oli mennyt murskaksi tarantassimatkalla; observatoorion mekaanikot saivat sen kuitenkin korjatuksi. Aivan piloille ei tarantassin ainaisesta tärinästä ollut turmeltunut muuta kuin ampumatarpeet. Avattuani kummatkin arkut oli siinä kamala näky edessäni. Parisataa haulipatruunan pahvituppea oli survoutunut jauhoiksi ja läkkilaatikot, joissa niitä olin kulettanut, olivat rutussa kuin paperi. Ihmettelin suuresti, etteivät laatikkojen terävät särmät olleet sattuneet nalleihin niin, että ne olisivat räjähtäneet. Tieni olisi silloin äkisti noussut pystyyn. Ampumatarpeet täytyi kuitenkin korjata, hankkia lisää ja pakata uudelleen.

Lopuksi oli minun tehtävä suuria ostoksia Tashkentissa. Hankin ruokavaroja: säilykkeitä, teetä, keksiä, juustoa, tupakkaa j.n.e. pitemmäksi ajaksi, ostin suuren varaston kaikenlaisia pikku esineitä kuten revolvereja ampumatarpeineen, kelloja, soittorasioita, kompasseja, tähystimiä, kaleidoskopeja, mikroskopeja, hopeamaljoja, koristeita ja kankaita y.m., kaikki aijottuja lahjoiksi kirgiiseille, kiinalaisille ja mongooleille. Sisä-Aasiassa kankaat käyvät melkein rahasta; muutamalla metrillä puuvillakangasta voi ostaa hevosen tai ruokavaroja koko karavaanille moneksi päiväksi. Kenraalikuvernöörin erikoisesta käskystä sain lopuksi viimeiset ja parhaat Pamirin kartat.

Nuo seitsemän viikkoa olivat Tashkentissa vierähtäneet mitä miellyttävimmällä tavalla. Suurta ja sydämmellistä vierasvaraisuutta oli minulle osoittanut kenraalikuvernööri, vapaaherra Vrevskij, jonka talossa sain viettää mitä iloisimmat joulu- ja uudenvuodenpyhät.

Tammik. 25 p. 1894 läksin, taasenkin tarantassilla, Tashkentista ja matkustin Margelaniin, Pamirin kanssa rajatusten olevan Fergana maakunnan pääpaikkaan. Täällä tehtiin viimeiset varustukset ja tarantassin huopavuoteelta muutettiin ratsastussatulaan.

Eräältä vanhalta sartilaiselta [sarteiksi nimitetään Turkestanissa asuvia djaggatai-turkkilaisia] kauppiaalta vuokrasin ratsuhevosen ja seitsemän kuormahevosta, joista oli maksettava vuokraa rupla päivältä kultakin. Olisi tullut huokeammaksi ostaa hevoset ja myydä ne sitten Kashgarissa; mutta sillä tavoin kuin asia nyt järjestettiin en tarvinnut vastata niistä enkä huolehtia niiden hoidosta ja ruokinnasta. Kaksi miestä sekä kolme hevosenmuonaa kulettavaa hevosta tuli saattueesen kaupan päälliseksi. Pienen, pirteän, ahavoittuneen ja paljon matkustelleen djigitin (sananlennättäjän), Rehim Bajn, joka lisäksi oli oivallinen kokki ja osasi venättä, otin lähimmäksi miehekseni; hän sai 25 ruplaa kuukaudessa, vapaan ruuan ja "asunnon", mutta hevonen ja lämpimät vaatteet oli hänen itsensä pidettävä. Hän oli vähällä jäädä hengestään tällä retkellä ja seurasi minua ainoastaan Kashgariin.

Toinen hevosmiehistä oli sitä kestävämpi ja täytti loistavalla tavalla Rehim Bajn paikan tämän ollessa sairaana. Hänen nimensä oli Islam Baj, kotoisin Oshista. Koko tämän pitkän matkan hän oli paras palvelijani. Hänen pitäisi jo nyt saada mainelauseensa, mutta seuraavilla lehdillä lukija itse huomaa kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen tälle miehelle, joka uskollisesti seurasi minua kaikilla ilmoilla ja kaikissa vaaroissa. Hän ei tuntenut minua, kun ensi kerran tavattiin eikä hänellä ollut aavistustakaan matkan suunnasta, mutta yhtä kaikki hän jätti rauhaisen kotinsa ja perheensä pelotta antautuen samoihin seikkailuihin, jotka meitä sisimmässä Aasiassa odottivat.

Yhdessä me kestimme Gobierämaan hiekkamyrskyjä, yhdessä olimme kuolla janoon, ja hän se muiden kaaduttua pelasti muistiinpanoni ja karttani. Hän oli aina ensimäinen mies korkeita lumituntureita nousemaan, hän johti karavaanini varmalla kädellä yli kuohuvien virtojen ja pysyi uskollisena paikallaan, kun tangutit yrittivät hyökätä kimppuumme. Hän teki minulle lukemattomia palveluksia eikä ilman häntä matkani olisi niin onnellisesti päättynyt kuin se päättyi. Hän kantaa nyt kunnialla ja mielihyvällä kuningas Oskarin hänelle antamaa kultamitalia.

Margelaniin jätin joukon tarpeettomia tavaroita, m.m. vanhan, kunnianarvoisen, Orenburgista tuomani tarantassin ja eurooppalaiset matka-arkkuni, ja niiden sijaan ostin nyt sartilaisia "jakhtaaneja", nahkapäällyksisiä, puusta tehtyjä laatikoita, joita helposti voi sijoittaa parittain hevosen selkään. Satuloita, turkkeja, huovasta ja nahkasta tehtyjä pamirisaappaita ostettiin ja muonavaroja lisättiin.

Helmikuun 22 p. läksivät karavaani ja djigitit Utj-kurgania kohti. Yhdellä hevosella oli kuormana kaikki valokuvauskompeet kahdessa jakhtanissa, toisella muut kone-, kirja- ja lääkearkut, neljännellä ja viidennellä ruokavarat, kuudennella ja seitsemännellä aseet ja muut tavarat, jonon viimeisenä kulki kolme hevosta rehu- ja ohrasäkkeineen ja yksi niistä aivan katosi kahden suunnattoman olkisäkin alle.

Molemmat karavaaninohjaajat kulkivat jalan ja hoputtivat eläimiä, djigitit ratsastivat. Joukkueesta muodostui pitkä, komea karavaani, ja ylpeillen minä katselin sen lähtöä kuvernöörin palatsin pihasta. Itse jäin Margelaniin yöksi ja sain siis vielä heittää viimeiset hyvästit eurooppalais-sivistykselle, sillä koko Margelanin hienosto kokoontui sinä iltana kuvernöörin luo. Kuinka erilaista seuraaviin iltoihini verraten! Puhuttuani viimeiset ruotsin sanat kenraali Matvejeffin ja luutnantti Kivekkään kanssa, iloisia suomalaisia molemmat, ja vierasvaraisen kuvernöörin ja hänen rakastettavan perheensä minua sydämmellisesti hyvästeltyä, läksin helmik. 23 p. aamupuhteella Margelanista ja yhdyin Utj-kurganissa karavaaniini. Matkaa on vain 35 virstaa, mutta sillä alalla maanpinta jo kohoaa 335 m, ja hieman yli 900 m korkeudessa täällä jo ollaan.

Margelanista lähtiessä olin kiireessä unohtanut hankkimatta koiraa vartijaksi jurtin ulkopuolella; mutta tämä puute tuli odottamatta autetuksi. Matkalla lyöttäytyi näet eräänä päivänä iso keltainen pitkäkarvainen kirgiisiläiskoira itsestään mukaamme ja seurasi meitä sitten uskollisesti koko matkan Kashgariin, seisten joka yö valppaasti vahtina teltan ulkopuolella. Sille annettiin nimi Jolltji eli "tieltä löydetty".

Sivuutettuamme kaksi ensimäistä asemaa tulimme Isfairanjoen laaksoon. Joen yli mentiin kerran toisensa perään notkuvia puusiltoja myöten. Yhdellä niistä oli kuvaava nimi "Syvä silta." Kun sitä katsoo korkealta kallion laelta, jonka kuvetta pitkin polku laskeiksen, näyttää se olevan kuin kapea puikko tämän ylen ahtaan laaksorotkon pohjassa. Polku vie sillalle aivan suin päin ja suikertaa yhtä jyrkästi rotkon toista kuvetta ylös. Hevoset tenäävät ja pärskyvät ja seisattuvat joka kymmenennen askeleen päästä henkäsemään. Kantamuksia täytyy myötäänsä korjata kohdalleen, ne kun soluvat milloin eteen-, milloin taaksepäin. Miesten kimakat hoputushuudot kaikuvat helakasti pystysuoria kalliopaasia vastaan ja jono kulkee hitaasti ja varovasti eteenpäin jalanlevyistä, hengenvaarallista polkua pitkin.

Vähän matkan päässä sillasta oli tie iljanteella ja vietti lumen peittämää jyrkännettä kohti, joka alempana oli suora kuin seinä ja jonka juurella pisti lumesta esiin liuskakivikon terävät särmät. Ensimäistä hevosta, jolla oli selässään rehusäkit ja minun telttasänkyni, talutti varovasti muuan tien tunteva kirgiisi. Siitä huolimatta hevonen lipesi, koki turhaan saada jalan sijaa, liukui pitkin jyrkännettä, huiskahti pari kertaa ilmassa, putosi laakson pohjalla melkein pystyssä olevaan liuskakivikkoon ja suistui lopuksi jokeen.

Hevonen oli mennyttä kalua. Siltä oli selkäranka taittunut pudotessa kivikkoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kirvein ja lapioin vaarapaikan kimppuun, hiekoittaa sitä ja kulettaa kutakin hevosta taluttamalla — en tarvitse lisätä, että minä tulin jalkasin.

Hämärä yllättää meidät äkkiä, yön varjot kietovat ahtaan laakson synkkiin vaippoihinsa, ja ainoastaan vilkkaasti tuikkavat tähdet valaisevat tietämme valjulla loisteellaan. Olen kokenut Aasiassa montakin seikkailua, mutta nuo kolme tuntia, jotka vielä olivat jälellä Langariin päästessä, olivat ehkä vaikeimmat mitä tähän saakka olin kestänyt.

Ensimäinen iljanne ei ollut kuin esimakua siitä, mitä tuleva oli. Niitä oli nyt vähän väliä ja yksi toistaan vaarallisempia. Kulimme verkalleen, joskus nelinkontin ja laahautuen saalista odottavien syvänteiden yli. Myötäänsä täytyi pysähtyä hakkaamaan astimia jäähän ja niitä hiekoittamaan. Kutakin hevosta kuletti kaksi miestä; toinen piteli päitsistä, toinen hännästä käydäkseen tanakasti kiinni, jos hevonen lipesi. Useat hevoset kaatuivat, mutta pääsivät taas jaloilleen. Muuan luisui hyvän matkan lunta pitkin, mutta heittäytyi ajoissa pitkälleen; kuorma riisuttiin pois ja nuorittiin taas polulla uudelleen kiinni. Minä konttasin käsin jaloin satoja metrejä; jälessäni kulki kirgiisi pitäen minusta kiinni, kun vaarapaikkojen yli mentiin. Olisinpa pudonnut tuonne rotkoon, varmaankin olisin siitä surmani saanut.

Sanalla sanoen se oli toivoton taival, ja kamala, pimeä ja kylmä oli olla Isfairanin laaksossa. Äänettömyyttä katkaisi vain silloin tällöin miesten kirkaisu, kun oli hevonen kaatunut, tai heidän varotushuutonsa, kun oli astuttava vaaralliseen paikkaan, sekä yltäänsä vaahdonvalkoisen ja kuohuisan virran pauhu. Olimme kulkeneet lumessa yli kaksitoista tuntia, kun viimeinkin uupuneina, kohmettuneina ja nälissämme saavuimme Langarin laaksoon, missä kaksi kaunista jurttia odotti meitä loimuavine tulineen. Lähestyimme nyt melkein eteläiseen suuntaan Tengis-bajn solaa.

Helmikuun 26 p:n yönä lähetimme kahdeksan kirgiisiä lapioiden, rautakankien ja kirveiden kera etukäteen solalle raivaamaan tietä. Varhain aamulla seurasi karavaani jälessä. Karakijan luona tulimme ensimäiseen pahaan paikkaan, missä kirgiisit vielä olivat hakkaamassa astimia jäähän, jota yöllä muodostaa ylempänä olevasta lumesta sulanut vesi. Nuo pienet vuorihevoset, joista jokainen kantoi noin viisi puutaa (80 kg), ovat ihailtavia. Ne luisuvat pitkät matkat rinnettä alas, kiipeävät notkeasti kuin kissat ylös jyrkänteitä ja keikkuvat uskomattoman varmasti kapeilla, liukkailla kivillä, usein jään peittämillä ja syvänteesen viettävillä.

Kara-kija (Musta rotko) on sopiva nimi. Mustat, pystysuorat kallioseinät muodostavat kaidan käytävän, missä syvät varjot vallitsevat ja mihin ei ainoakaan auringon säde ylety. Kaksi siltaa menee tässä Isfairanin yli, joka ylemmän luona muodostaa jymisevän vesiputouksen. Ihania, samalla kertaa kamaloita ja ihastuttavia maisemakuvia seuraa toinen toistaan, mitä eriskummallisimpia näköaloja sekä ylös- että alaspäin avautuu laaksossa: se on jylhää ja suurenmoista luontoa.

Joen yli mentiin taas neljää pikku siltaa myöten, joista viimeinen oli niin kehno, että miehet tuskaisina tarkkasivat jokaista sen lahojen pölkkyjen yli vaappuvaa hevosta. Edempänä oli lumivyöry täyttänyt koko laakson haudaten joen ja tien alleen. Joki porisi kuin tunnelista sen reunasta, tien korvaukseksi luotiin polku lumivuoreen. Onneksi tapasimme täällä tusinan kirgiisejä, jotka olivat Margelaniin työn hakuun menossa. He auttoivat meitä tien teossa. Polku oli kuitenkin niin jyrkkä, että jokaista hevosta täytyi viiden miehen olla ylös työntämässä.

Laakso kapenee, sen pohja kohoaa suunnattoman jyrkäksi ja sulaa vähitellen yhteen vuoren rinteiden kanssa. Viimeinen osa tiestä oli vaikein ja vei meidät toisen lumivyöryn yli toisensa perästä. Melkein kaikki hevoset lankesivat yhden tai pari kertaa, ja kun ne eivät lumessa päässeet kuormineen pystyyn, täytyi kuorma purkaa ja sitten taas uudelleen sälyttää, joten viivykkejä tuli tuhkatiheään. Viimeisen vyöryn yli oli niin vaikea päästä, että suuri osa tavaroita oli kannatettava kirgiiseillä pieneen, kivestä ja palkeista tehtyyn karavaanivajaan asti, joka antoi laaksoon päin, ja siinä oli myöskin jurtti.

Olin käynyt jalkasin suurimman osan matkaa ja olin kovasti väsynyt. Olimme 2,850 m korkeudessa. Yöllä alkoi jo vuoritauti tuntua ja seuraavana päivänä se kiihtyi ankaraksi päänsäryksi ja sydämmentykytykseksi. Korkeuden äkillinen muuttuminen se synnyttää nämä kärsimykset, jotka kuitenkin parissa päivässä häviävät jälettömiin.

Tietä raivaamassa olleiden kirgiisien palattua seuraavana aamuna läksimme vakavan mielialan vallitessa solalle, joka nyt yltäänsä oli paksun lumen peitossa. Tavattomien vaivojen ja ponnistusten perästä jouduimme altaan muotoiseen loveen Alaijonon harjassa, missä lunta oli lähes kahta metriä syvältä. Kaitanen, syvä polku oli polettu hangen poikki ja sen luja pohja oli kuin hetteen päällitse käyvä notkuva porras. Askel sivulle, ja hevonen upposi kokonaan lumeen ja oli taas aikaa hukaten ja yhteisvoimin kiskottava portaalle.

Lounaasta näkyy nyt yksinäinen vuoriryhmä, Kara-kir, joka ilman ja tuulen kuluttamine harjoineen pistää ylös ikuisesta lumesta ja kuin merimerkki näyttää tietä itse solaankin. Sadoissa mutkissa kaarrellen polku luikertaa pitkin viimeistä harjaa. Hevosten saatua ponnistaa voimansa mitä tiukimmalle, saavuimme viimein ehein nahoin ja kaikki kapineet mukana pelättyyn Tengis-bajhin. Lepäilimme siinä tunnin ajan ihaillen hurmaavata maisemaa.

Hengitettyämme mahtavan vedenjakajan ohutta, kevyttä ilmaa, laskeuduimme hiljalleen laaksoon. Rinne oli yhtä jyrkkä kuin pohjoispuolella; lumivyöryjä tavattiin tuon tuostakin. Muutamat niistä olivat pudotessaan kiskoneet maata ja soraa mukaansa eikä niitä huomattu ennenkuin hevoset mahaansa myöten vajosivat löyhään, petolliseen pohjaan. Muuan suurimmista vyöryistä oli 400 m leveä ja lähes 20 m syvä ja oli edellisenä päivänä pudonnut. Kirgiisit sanoivat, että saatoimme ylistää itseämme onnellisiksi, kun niin nipin napin olimme päässeet sen kynsistä. Kun laviini, lymivyöry, syöksyy laaksoon valtavalla voimalla ja painolla, sen alin kerros muuttuu painosta jääksi, ja onnettomat, jotka joutuvat sen alle, jäätyvät lasikovaan jääröykkiöön, josta on mahdoton millään tavoin pelastua. Eivät luultavasti ehdi ajatellakkaan, ennenkuin iskun huumaamina jäätyvät.

Maaliskuun 4 p. satoi lunta koko päivän ja maisema oli sankan sumun peitossa, joten sitä ei vähääkään näkynyt. Kaikki oli valkoista; maa ja taivas sulivat yhteen. Ainoana lepokohtana silmälle oli karavaani, tumma viiva, jonka alkupää näytti yhä harmaammalta ja loppu katosi sumuun. Etunenässä ratsastettiin kahdella kameelilla. Niiden ajajat etsivät lujaperäisimpiä paikkoja ja ratsastivat sen vuoksi jos jonkinlaisia mutkia tehden kohopaikkojen yli. Lumi oli kuitenkin niin syvää, että kameelit usein aivan odottamatta upposivat melkein kokonaan, jonka vuoksi täytyi muuttaa suuntaa.

Hevoset kahlaavat kameelien jälkiä myöten, kantamukset ja jalustimet laahaavat. Äänettä ja raskaasti jono kulkee eteenpäin lumen poikki.

Saadakseen ne onnellisesti syvimpien lumipaikkojen yli, kirgiisit ottivat huovan kappaleita jurtista ja levittivät niitä lumelle, ja näiden päällitse talutettiin sitten hevoset pitkässä jonossa. Järestänsä siirrettiin sitte takimaiset huopapeitteet eteen, ja monien vaivojen perästä onnistuimme taas saamaan karavaanimme lujalle pohjalle.

Ilmastolla näissä seuduissa on omituisuutensa. Aurinko paahtaa kasvoihin toiselta puolen, mutta varjopuolella on paleltua. Tuntuu hehkuvan helteiseltä, kun on tyyni ja taivas on kirkas keskipäivän aikaan, ja silloin heitetään lammasnahkaturkki pois; mutta ei tarvitse enempää kuin pilven tai vuoren siimeksen joutua auringon eteen, kun on taas aivan jäätyä. Kasvojen hipiä käy kuivaksi ja kovaksi kuin pergamentti, sittenkuin nahka on pari kertaa kesiytynyt. Siinä leikissä paahtuukin ruskeaksi kuin hindu.

Mentyämme Suuren Kara-kul järven yli, missä minä useina päivinä tein syvyysmittauksia, ja vielä yhden solan, Ak-Bajtalin poikki, tulemme tasaisemmalle maalle. Meillä on nyt enää pikkuinen matka jälellä lähimpään päämääräämme. Kaukaa näkyy pieni venäläinen linnoitus; sen luoteisessa nurkassa liehuu Venäjän lippu "maailman katolla". Tulemme lähemmä: 160 soturia ja kasakkaa seisoo muurilla rivissä hurraten lujasti. Portilla tervehtii minua sydämmellisesti komentaja, kapteeni Sajtseff, ja hänen kuusi upseeriansa. Upseerien rakennuksessa on huone ollut minun varallani jo viikon valmistettuna ja väelleni on laitettu jurtti.

Saatuamme kaikki kuntoon kävin mainiossa saunassa. Sitten kokoonnuttiin päivällisille upseerien kasinoon. Kerrotaan terveisiä Margelanista, tuhansia kysymyksiä tehdään vaaranalaisesta talviratsastuksesta Pamirin yli, ja kun viimein tulista Turkestanin viiniä tarjotaan, esittää komentaja juhlallisin sanoin kuningas Oskarin maljan. Jos koskaan on kelpo harjannostojuhlaa vietetty ja jos koskaan ilo on korkealle kattoon kiivennyt, niin varmasti ainakin täällä, "maailman katolla", 3,610 metriä yli merenpinnan, kaukana maailman melusta, keskellä Aasiaa, seudussa, jossa lähimpinä naapureinamme olivat kallioiden vuorivuohet, erämaan sudet ja taivaan kuningaskotkat.

Vieraasen tekee Pamirskij Post erittäin miellyttävän vaikutuksen. Pitkän, väsyttävän matkan suoritettuaan läpi asumattomien, jylhien vuoriseutujen matkustaja saapuu tähän suuren Venäjän pienen kaistaleesen, jossa hänet pikemmin oman maan miehenä ja vanhana tuttuna ottaa vastaan upseeriseurue, niin rakastettavia, kohteliaita ja vierasvaraisia miehiä kuin suinkin voi ajatella. Minun odottamaton tuloni tuotti vaihetusta yksinäiseen ja yksitoikkoiseen elämään Pamirskij Postissa, sillä menneen vuoden syyskuusta ei linnaväestö ollut tavannut muita ihmisolentoja kuin kirgiisejä. Siitä päivästä kun upseerit ratsastavien sananlennättäjien kautta olivat saaneet tietää että minä olin tulossa, he tähystelivät kaikilla linnan kiikareilla pohjoiseen päin, ja kun minä sitten ratsastin portista sisään, tervehti koko linnaväki minua mitä sydämmellisimmällä tavalla.

Pamirskij Post muistuttaa elävästi laivasta. Muurit ovat sen partaat, laaja, aukea Murghablaakso sen meri ja linnanpiha kansi, missä usein kävelimme ja mistä oivallisilla tähystimillä tarkastelimme näköpiirin etäisiä rajoja, aina yhtä äänetöntä ja elotonta taivaanrantaa, mistä ainoastaan tiistaisin yksinäinen ratsastaja lähestyy. Se on posti-djigiti, joka tuo kaikkien kaivatuimman postin Venäjältä.

Hänen tulonsa on tärkeä tapahtuma. Kun hän ratsastaa linnanpihaan, ovat kaikki häntä vastassa. Komentajan adjutantti avaa postilaukut; kaikki seisovat jännitettyinä ympärillä ja vastaanottavat kirjeitä, sanomalehtiä ja paketteja ystäviltään ja omaisiltaan. Se on oikea jouluilta ja sääliksi käy se, joka jää osattomaksi joululahjoista, kun muut ovat tyytyväisiä. Niin kävi minulle kolmena postipäivänä muuttuneen matkasuunnitelmani vuoksi. Postini meni etukäteen Kashgariin, minkä vuoksi en neljään kuukauteen saanut ainoatakaan kirjettä kotoa.

* * * * *

Huhtikuun 7 p. läksin Pamirskij Postista ja sen vierasvaraisten upseerien luota matkalle Kashgariin. Matka kävi Itä-Pamirin läpi, suurimmaksi osaksi Kiinan alueella.

Rehim Baj oli sairastunut ja oli koko loppumatkan Kashgariin mennessä kykenemätön toimiinsa. Hänet täytyi kulettaa kollina kameelin selässä. Islam Baj sai hoitaakseen hänen tehtävänsä, ja juuri tällä matkalla minä opin tuntemaan ja arvossa pitämään tämän oivallisen miehen ominaisuuksia.

Tiemme kulki ensinnä itään, mutta kääntyi vähitellen koilliseen. Ei kestänyt kauvan ennenkuin etäältä kohosi näkyviimme mahtava vuoren huippu, jonka otsa oli lumen peitossa ja kylkiä pitkin riippui jäävirtoja (glasieereja) jyrkkinä rinteinä. Se oli Mus-tag-ata, Jäävuorten isä, Kvenlunjonon korkeimpia huippuja, ja ylipäänsä korkeimpia maan pinnalla. Se on nimittäin lähes 25,000 jalan korkuinen. Lähenemme sitä yhä enemmän. Jättiläisen pohjoisjuurella on syvällä lumipeitteisten vuorijonojen välissä alppijärvi Pieni Kara-kul, jonka samalla kertaa suurenmoinen ja ihastuttava luonto yhdessä mahtavan naapurinsa, Jäävuorten isän kanssa kerran toisensa perästä oli houkutteleva minut näille seuduille.

Lähistössä kulkee Venäjän ja Kiinan Pamirin raja. Kiinalainen rajavartijaväki koetti kaikin mokomin tehdä matkalleni esteitä. Mutta sen hyväntahtoisempia ja avuliaampia olivat seudun kirgiisit. Heidän päällikkönsä, Togdasin Bek, kutsui minut telttakyläänsä ja hänestä sain yhden parhaita aasialaisia ystäviäni. Hän ja seudun muut bekit osoittivat minulle jos jonkinlaista ystävyyttä, kutsuivat minut luokseen ja toimeenpanivat kunniakseni kirgiisiläisen ratsasleikin, bajgan, joka suoritettiin siten, että kilpailevat ratsastajat hurjaa neliä ajaen koettivat temmata maasta teurastetun vuohen, jonka muuan ratsastajista oli kentälle heittänyt. Täällä tutustuin erääsen 111-vuotiaasen bekiin, joka korkeasta ijästään huolimatta vielä suorana ja muhkeana istui satulassa.

Kirgiiseihin minä miellyin vähitellen yhä enemmän. Neljä kuukautta asuin heidän keskuudessaan ja vaikka koko ajan olin yksinäinen eurooppalainen, ei tämä yksinäisyys tuntunut minusta rasittavalta, sillä kirgiisit hoitelivat minua aina samalla ystävyydellä ja vierasvaraisuudella. He ottivat osaa kuljeksijaelämääni ja muutamat heistä seisoivat sivullani joka ilmalla. Läheltä ja kaukaa tuli kirgiisejä vieraisille leiripaikoilleni ja lahjoittivat minulle lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun aulia lähenin, olivat ratsastajat minua vastaanottamassa, saattoivat minut bekin jurttiin, osoittivat minulle kunniapaikan tulen ääressä ja tarjosivat "dastarkhania".

Lapset minua enimmän huvittivat, ja monet heistä olivat niin somia juoksennellessaan ympärilläni, päässään värillinen patalakki eikä vaateriepua yllä tai puettuina isiensä suunnattomiin nahkasaappaihin, että minun monesti oli vaikea heistä erota. Ensi kerran silmättyään outoa ilmiötä, jolla oli silmälasit ja kummalliset vaatteet, he puittivat tavallisesti pakoon ja piiloutuivat äitiensä taa tai jurtin nurkkiin; mutta ei tarvittu enempää kuin sokeripala voittaakseen heidän luottamuksensa.

Kirgiisit huomasivat pian, että minäkin puoleltani katsoin heidät ystävikseni ja viihdyin heidän parissaan. Asuin myötäänsä heidän jurteissaan, söin samaa ruokaa kuin hekin, ratsastin heidän jakeillaan seudusta seutuun, sanalla sanoen minusta tuli lopuksi täysiverinen kirgiisi. He mielistelivätkin usein minua sanoen: "siss iudi kirgiss bo olldiniss, nyt teistä on tullut kirgiisi".

Kirgiisien luona sain toisenkin uskollisen ystävän. Eräänä päivänä oli matkaamme lyöttäytynyt viheliäinen kirgiisiläiskoira ja mieheni olivat sitä vaalineet. Pian se meihin perehtyi. Nimitimme sitä Jolldashiksi (matkatoveriksi). Olimme tavanneet sen muutamien kiinalaisten ratsastajien seurasta, jotka silminnähtävästi parhaansa mukaansa olivat koettaneet näännyttää sitä niin nälkään kuin suinkin. Meidät nähtyään koira kai ajatteli, että mitä väkeä lienemmekin, me varmasti olisimme kiinalaisia parempia; se pyörsi sen vuoksi takaisin ja seurasi meitä uskollisesti.

Minusta elukka näytti niin laihalta ja surkealta, että olisin ajanut sen heti tiehensä, mutta miehet rukoilivat uuden toverin puolesta, ja niin se sai jäädä joukkoon. Hyvin se jaksoi meidän luonamme, sai syödä niin paljon kuin halutti ja yksinään pitää hyvänään kaikki ruokaverojemme jätteet. Kohta se tointuikin ja koheni tavattoman kauniiksi ja hauskaksi koiraksi, erinomaiseksi vartijaksi ja mitä parhaaksi toveriksi, ja kun myöhemmin kävimme Venäjän Pamirissa, herätti Jolldash hilpeydellään oikein upseerien huomiota. Siitä tuli vähitellen minulle seura, jota ilman en voinut olla, ja katkerata oli ero, kun se aavikkomatkalla kuoli janoon.

Jolldash oli siis matkassani toisellakin retkelläni Pamirin yli, kesti pahimmat rasitukset nurkumatta, piti mitä tarkinta yövahtia leiripaikoissamme ja oli aina erinomaisella tuulella. Eikä se ollut arkalasta kotoisin. Kun me milloin tahansa marssiessamme lähenimme aulia, kiiti Jolldash nuolena etukäteen ja oli heti kinassa aulin koirien kanssa. Vaikka se ihailtavan ketterästi iski oikeaan ja vasempaan, tuli kuitenkin aina selkään, mutta ei se siltä vähän vähää hätkähtänyt kymmenenkertaisenkaan ylivoiman edessä.

Kun sen nyt rientomarssissa täytyi juosta Pamirskij Postiin, lyöttyi siltä takakäpälät. Miehet ompelivat sen vuoksi sille parin nahkasukkia, jotka tekivät sen saapasjalkaisen mestarikissan näköiseksi. Äärettömän hullunkuriselta se näytti ylen varovasti koetellessaan näitä ihmeellisiä kojeita. Ensinnä se käytti vain etukäpäliä ja laahautui istuallaan eteenpäin. Sitten se juoksi kolmella jalalla nostaen vuorotellen toista takajalkaa. Viimein se kuitenkin älysi että saappaat olivat käytännölliset ja suojelivat käpäliä haavoittumasta.

4.

JAKIN SELÄSSÄ MUS-TAG-ATAA YLÖS.

Jo ensi kerran silmätessäni Mus-tag-ataa oli minut vallannut vilkas halu kiivetä sen kukkuloille, ja kun nyt olin sitä niin lähellä, päätin yrittää. Kirgiisit neuvoivat luopumaan aikeestani. Metsästäjiä, jotka olivat harhaantuneet melkoisen korkealle, oli ruvennut pyörryttämään, ja kun eräällä metsästysretkellä oli ahdistettu metsävuohia ylös jyrkkiä jääseiniä vastaan, olivat yksin nämäkin notkeat ja nopeat eläimet peräytyneet. Kotkankin siivet väsähtävät ennenkuin se yllättää korkeimmat paltaat. Kirgiisit pitävät Mus-tag-ataa pyhänä vuorena, jonka laella heidän pyhien miestensä henget pitävät asuntoaan. Näkymättömät olennot vartioivat linnaa ja syöksevät alas ne ylen rohkeat, jotka uskaltavat nousta sen valleille.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni ja eräänä aamuna seisoi vuorikaravaani odottamassa telttani ulkopuolella. Siinä oli kuusi ahavoittunutta kirgiisiä lämpimissä lammasnahkaturkeissa ja sauvat kädessä, yhdeksän jakia, isoja mustia otuksia, ja kaksi lammasta. Jakeille sälytettiin tarpeelliset ruokavarat sekä lapioita, vartaita, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopapeitteitä, valokuvauskoneita j.n.e. Arimpia kojeita ja tähystimiä saivat kirgiisit kantaa laukuissa.

Muut jakit satuloitiin, noustiin ratsaille, heitettiin hyvästit Togdasin Bekille ja lähdettiin verkkaisessa marssissa nousemaan vuorta kaakkoon päin. Jakia ohjataan nuoralla, joka on pujotettu nenäruston läpi; se tallustaa muutoin, vaikka kuinka panee vastaan, enimmäkseen oman päänsä mukaan, turpa maassa, ja sen puhkutus kuuluu kuin etäisen sahan jyske.

Illan suussa yllätimme lumettoman paikan, joka oli tuulen suojassa ja 4,439 metrin korkeudella. Olimme siis nousseet lähes 700 metriä Su-bashin aulista, joka oli 3,756 metrin korkeudella. Pysähdyimme tähän ja panimme pystyyn yksinkertaisen leirimme. Huopamattojen, alppisauvojen ja köysien avulla miehet pystyttivät suojavarjostimen navakkaa etelätuulta vastaan. Teurastettiin toinen lammas kirgiisien rukoillessa: "Allahu ekbär, bismilla errahman errahim", eikä liha ehtinyt jäähtyä ennenkuin se pistettiin pataan, jossa lumivesi kiehui jakin lannasta tehdyllä tulella.

Illalla tuli muuan kirgiisi vielä kahden jakin kera, kuormana tereskejä. Viritettiin komea tuli, jonka ympärille asettauduimme piiriin syömään. Pirteä loimu heittelihe huolettomasti kuin keveämielinen tanssijatar milloin sinne milloin tänne, suudellen katsojiaan ja kärventäen parran yhdeltä tai toiseltakin viluiselta kirgiisiltä, mikä sai koko joukon hilpeälle tuulelle. Kuu nousi Mus-tag-atan takaa loistavan kehän ympäröimänä; tuli sai vähitellen sammua, ja paljaan taivaan alla nukuimme rauhassa Hasrett-i-Musan vuorella.

Seuraava päivä, huhtikuun 18 p., oli ikävä. Taivas oli pilvessä, ilma oli kolea ja tuulla porotti, mutta päätimme kuitenkin koettaa. Vain kolme jakia otettiin mukaan, kirgiisit näet pitivät parempana käydä jalan. Jyrkkiä polvekkeita tehden etenimme verkalleen pitkin rinteitä, jotka yhä jyrkkenivät. Jakit kulkevat erinomaisen varmasti, mutta lepäävät usein. Kun pilvet joskus raottuivat, avautui nähtäviimme mitä ihanimpia tauluja.

Tultuamme Jam-bulak-jäätikön kalliosolaan pysähdyimme lepäämään. Olimme täällä 4,850 metrin korkeudella, joten kaikki Euroopan vuoret olivat meitä matalammalla. Jäätikkö on tästä syväksi uurtamastaan kaivannosta lähtiessä uhkea kuin kuningas, joka astuu ulos linnansa portista; mutta päästyään vuoren solasta aukealle, se levenee kahta jopa kolmea kertaa väljemmäksi ja ohenee sitä mukaa.

5,336 metrin korkeudella yllätti meidät lumimyrsky niin raivoisa, että meidän täytyi pysyä aloillamme useita tunteja ennenkuin suurimmalla varovaisuudella uskalsimme lähteä paluumatkalle vereksien kinosten poikki, jotka kätkivät salakavaloita kuoppia ja kivilouhia. Kun monien vastuksien ja seikkailujen perästä palasimme leiripaikkaan, tapasimme sieltä jurtin, jonka Togdasin Bek ystävyydessään oli meille lähettänyt, sekä lisiä ruoka- ja polttoaineita hänen aulistaan.

Huhtikuun 19 p. riehui lumimyrsky sillä vuoren korkeudella, jossa oli leiripaikkamme, ja kun oli ilmeistä, että saisimme hyvää säätä kauvankin odottaa, lähetin erään kirgiisin noutamaan laaksosta ruokavaroja useammaksi päiväksi. Itse tein Islam Bajn ja kahden kirgiisin kanssa pienen retken; muut, joita vaivasi päänsärky ja sydäntä ellosteli, saivat levätä.

Teimme hyvin hauskan ja opettavan kävelyretken Jam-bulak-jäätikön kielekkeesen. Köysien, kirveiden ja sauvojen avuin kulimme jäätikköä 320 metriä sen reunasta lähtien, mutta siinä 18 jalan syvyinen halkeama meidät seisautti. Lähistössä olevista 30 m korkuisista jääpylväistä päättäen lienee jäätikkö täällä vähintäin 50 m paksuinen. Tällä vaarallisella matkallamme olimme hypänneet useiden ammottavien railojen yli, mutta käytimmekin silloin kaikkia varokeinoja.

Illalla tehtiin suunnitelma seuraavaksi päiväksi; päätettiin, jurtti mukana, lähteä vuoren etelärinteelle koettaakseemme sieltä päin kiivetä ylös. Silloin tuli esteeksi, kuin mikäkin paha henki, vanha silmätulehdukseni (iritis) aikaansaaden ankaran säryn. Rohtovaroistamme ei lähtenyt apua, ja seuraavana päivänä kivistys oli niin kova, että minun oli jätettävä väkeni jälelle ja ratsastettava Su-bashiin. Ylväs suunnitelma raukesi, niin suurella vaivalla järjestetty retki meni myttyyn. Kirgiisit saivat palkkansa ja Mus-tag-ata, joka nyt välkkyi mitä loistavimmassa auringon valossa, — ihana näky niille, jotka saattoivat pitää silmiänsä auki — sai tällä kertaa jäädä rauhaan.

Kun silmät yhä huononivat, pidin viisaimpana kokonaan poistua näiltä korkeilta seuduilta loistavine lumikenttineen ja lähteä Kashgariin, johon vaivaloisen matkan suoritettua toukokuun keskipaikoilla saavuin. Täällä sain venäläisen pääkonsuli Petrovskijn vierasvaraisessa talossa nauttia hyvin tarpeellista lepoa. Olin alkuaan aikonut lähteä täältä suoraan matkalle itään päin. Mutta painostavan kuuma kesä teki tuloaan ja jos sen kuluessa olisin lähtenyt aavikkomatkalle, olisi se ollut "hehkuvien hiilien keräämistä pääni päälle". Pidin parempana suunnata kulkuni etelään päin palaten Mus-tag-atan ja Pienen Kara-kulin viileisiin seutuihin ja Su-bashin laaksossa asuvien kirgiisiläisystävieni luo.

Täältä kiipesin useita kertoja uudelleen jättiläisvuorelle ja sen jäätiköille eli jäävirroille, joita vuoren laella — "firnissä", niinkuin sitä nimitetään — olevilta lumikentiltä virtaa joka suuntaan pitkin vuoren kupeita. Halusin tutkia näiden jäätikkövirtojen paksuutta ja liikkumisnopeutta, samoinkuin vuoren rakennetta yleensä.

Kahden kirgiisiläisoppaan seuraamana ja ratsastaen komealla mustalla jakilla läksin heinäk. 27 p:nä itään päin ensimäiselle tutkittavalle jäätikölle, Gorumdehille. Ajelimme hiljalleen tutkittavalle pohjoiseen päin viettävää vuoren kylkeä, jonka halki virtaa kolme pientä jääpuroa. Oikealle puolen jää Mus-tag-atasta esiinpistävä jyrkkäpiirteinen, nokimusta kallioryhelmä, ja sen ylitse välkkyy pieni, lyhyt jäätikkö, jonka yläosa on äärettömän jyrkkä ja päättyy suppeaan lakeen.

Useita kertoja ratsastuksen kestäessä ihmetytti minua vuorikasviston väriloisto. Kukat, jotka usein viihtyivät keskellä itaroita moreeneja [moreeneiksi nimitetään sora- ja kiviharjuja, joita muodostuu jäätiköiden eteen ja sivuille], olivat aina merkillisiä melkein häikäisevistä väreistään. Kuta ylemmä tulimme, sitä puhtaammilta ja kirkkaammilta niiden värit näyttivät.

Muutamalta ruokoiselta harjulta läksimme jakeilla ratsastamaan tavattoman hankalaa moreenikenttää pitkin, missä möhkäleitä oli möhkäleen vieressä ja missä jakit usein polkivat näiden välissä oleviin koloihin, kuitenkaan kompastumatta.

Joka askelella on aihetta ihailla jakin taitavuutta päästä etenemään pahimmissakin paikoissa. Mutta täytyy olla jonkun verran tottumusta ennenkuin tuntee itsensä turvalliseksi sen satulassa istuessaan. Raskas eläin milloin keikkuu kivimöhkäleen terävällä syrjällä, milloin hyppää ketterästi mustan, ammottavan kolon yli ja saa heti jalansijan seuraavalla möhkäleellä, milloin luisuu liikkumattomin, jäykin säärin pitkin äkkijyrkkää soratöyrästä, missä kaksijalkainen olento ehdottomasti kaatuisi.

Ainoa, mikä jakilla ajaessa kärsimystä koettelee, on eläimen jörömäinen hitaus, sillä liian usein pitää se matkan jatkamista tarpeettomana, ja silloin täytyy sitä karahkalla muistuttaa velvollisuuksistaan. Ratsuvitsasta jaki ei ole tietääkseenkään ja pitää sivallusta jonkunlaisena ystävyyden osoitteena, johon vastaa tyytyväisesti äyhkien. Vain tanakka karahka saa sen vakuutetuksi, ettemme ole huviksemme kuleksimassa, ja tohisevasti röhkien se jatkaa sitten kulkuaan hiljaa hölkytellen.

Kun moreenit etempänä olivat paljaita möhkälekasoja, joten kulkumme kävi yhä tukalammaksi, jätimme jakit jälkeen ja menimme jalkaisin jäätikölle. Lähdettyämme viimeiseltä rantamoreenilta, joka yhtenään on muodostumassa, tulemme lujalle jäälle, joka kuitenkin alussa melkein kaikkialla on kiviröykkiöiden ja soran peitossa ja vain siellä täällä pistää esiin kirkkaina jääpyramiideina. Jäätikön synnyttämä rantamoreeni on täältä 450 m levyinen ja loppuu jotenkin äkkiä siihen, missä valkoinen jää alkaa.

Siinä on sikin sokin pyramiideja ja kartioita, ei kuitenkaan teräväsärmäisiä, pikemmin hyvin pyöreitä ja hohkaisen, kostean jääkerroksen peittämiä, joka loistaa liituvalkoisena kuin lumi. Tämä johtuu luonnollisesti nyt kaikkialla tapahtuvasta sulamisesta, ja joka paikassa kuulee kuinka sulanut vesi, möhkäleitten ja kivien välissä, tihkuu ja tippuu rakoihin tai jään pinnassa oleviin lätäköihin. Jäätikkö paukahtelee ja ritisee, siellä täällä kuulee pienemmän möhkäleen ja sorapaakun helisten putoavan ammottavaan halkeamaan ja etäämpänä kohisee jäätikköpuro, johon nyt auringon hellittäessä viljalti karttuu vettä joka haaralta.

Olin nyt tutkinut ja kartoittanut näitä jäätiköitä yhden toisensa perään; yöllä lepäsimme pienessä jurtissa, jonka olimme pystyttäneet suojaiseen paikkaan alemma vuoren rinteelle.

Sillä ajalla, minkä olimme viettäneet tällä korkeudella, jota ei monen alppihuipun korkeus voita, olimme usein niin sanoakseni väijyneet vuorta odottaen sopivaa tilaisuutta kiivetä sen kukkuloille. Mutta ilma näytti yhä laittavan meille voittamattomia esteitä. Milloin satoi lunta ja rakeita, milloin porotti jäinen pohjoinen, joka vei meiltä kaiken halun pyrkiä noihin korkeihin seutuihin, missä tuuli ryöpyttää lunta kuin pölyä sankkoina pilvinä.

Hetkisen saattoi aurinko heloittaa mitä poutaisimmalta taivaalta, seuraavana rajuilma jo raivosi ehkäisten päivän aikeet. Parilla kerralla meillä jo oli jakitkin sälytettyinä, kantamukset jaettuina kantajilleen ja oltiin juuri taipaleelle lähtemäisillään, kun samassa nouseva myrsky pakotti meidät odottamaan ja jottei päivä menisi hukkaan tekemään vain lyhemmän jäätikköretken.

Niin elettiin elokuun 5 p:vään ja kun olimme liiankin hyvin huomanneet, että talvi tällä kukkulalla oli aikainen vieras ja ettei meillä ollut pitkää aikaa hukattavana, päätimme huomiseksi varustautua lähtöön. Päivä käytettiin muuten lepoon, ja jurtissa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Viime aikojen paljosta liikkumisesta rasittuneet jakit hylättiin ja saivat omistajineen palata kotiinsa. Molla Islam oli hankkinut sijaan uusia levänneitä ja muhkeita eläimiä. Satulat, rautakärkiset sauvat, köydet, eväät ja tutkimuskojeet tarkastettiin ja pantiin kuntoon illalla.

Päivä oli ollut kaunis, mutta hämärissä alkoi sataa rakeita ja tuulla kuten tavallisesti. Vuori, joka valkoisine lumi- ja jääkenttineen äsken oli säteillyt hohtavan kirkkaana, peittyi taas sankkaan pilveen, ja illan suussa tuulen jumalat pistivät hurjaksi piiritanssiksi tämän korkean valtaistuimensa ympärillä.

Jätettyäni Islam Bajn leiriä vartioimaan, läksin elokuun 6 p. klo puoli 7 Jehim Bajn, Molla Islamin ja kolmen muun kirgiisin sekä seitsemän muhkean jakin kera matkaan.

Päivä oli loistavan kaunis ja aivan sees, niin että pienimmätkin esineet saattoi huomata jo vuoren juurelta ja huiput näyttivät olevan aivan lähellä. Rinteiden tautta eivät nimittäin korkeimmat huiput näkyneet, ja tämä oli syynä siihen, että yhtenään pettyi. Ei tuulen leyhkää tuntunut eikä pilven hattara taivaan puhdasta sineä himmentänyt.

Ratsastimme ensiksi Jam-bulak-bashin verkalleen kohoavaa rinnettä auringon noustessa, kulimme sitten jyrkänteitä pitkin varjossa, kunnes aurinko oli niin ylhäällä, että paistoi suoraan kasvoihimme.

Painettiin reippaasti eteenpäin ja klo 7.10 olimme päässeet 4,500 m korkeuteen. Jyrkkiä rinteitä peitti joka paikassa rapautunut sora. Sitä oli niin sakeassa, ettei ainoakaan kasvi ollut päässyt juurtumaan. Jo nyt jätimme jälelle kaksi jakia, jotka myötäänsä seisattuivat ja viivyttivät meitä. Niillä ratsastaneet kirgiisit läksivät jalkasin taluttaen vuoron perään minun isoa, oivallista jakiani, joka ilman huomattavaa ponnistusta kiipesi sorassa ylös.

Klo 8 olimme Mont Blancin korkeudella ja heti sen perästä, 4,950 m korkeudessa tapasimme lumirajan. Alussa oli lunta pienempinä täplinä paljaiden soraläjien välissä, sitten tasaisena kenttänä, josta vain siellä täällä joku yksinäinen kivi pisti näkyviin; lumi oli tiivistä ja hienorakeista, mutta ei ollut hangella. Vasta pari sataa metriä ylempänä peitti lumikenttää ohut hangen kuori, niin kova, ettei siihen miesten pehmeistä nahkasaappaista jäänyt mitään merkkiä, ainoastaan jakien terävien sorkkien alla se narskui kovasti, mutta jakit eivät koskaan livenneet.

Lumikerros kävi paksummaksi kuta ylemmä nousimme, muodostamatta kuitenkaan mainittavimpia kinoksia. Muutamista sentimetreistä se lisääntyi desimetriin ja korkeimmassa kohdassa, mihin pääsimme, oli se vasta 35 cm paksuinen. Lumen pinta kimmelsi aurinkoa vastaan tuhansina loistavina särminä, ja vaikka minulla oli kahdet silmälasit, rasitti silmiäni tuo häikäisevä valkonen lumikenttä, joka nyt levisi kaikkialla. Miehet, joiden silmät olivat aivan suojattomat, valittivat, että koko maailma näytti pyörivän ja että välistä löi silmät aivan mustaksi.

5,100 metrin korkeudella Molla Islam ja kaksi muuta kirgiisiä jättivät jakinsa oman onnensa nojaan lumeen väittäen jalan paremmin pääsevän. He eivät jaksaneet kuitenkaan nousta 200 m enempää, kun kaatuivat väsymyksestä ja päänsärystä ja nukkuivat kuolon raskaasti kinoksiin.

Kahden jälellä olevan kirgiisin ja kahden jakin kanssa jatkoin matkaa. Toinen miehistä talutti aina jakiani ja toisella jakilla saivat he ratsastaa vuorotellen. Hekin valittivat ankaraa päänsärkyä ja olivat miltei tukehtua hengenahdistukseen. Minua ei kumpikaan erikoisesti vaivannut, kuitenkin tuntui päätäni jonkun verran kivistävän, mikä lisääntyi ylemmä tullessa; mutta hengenahdistusta en muulloin tuntenut kuin mennessäni havaintoja tekemään. Mutta kun taas piti nousta satulaan, rupesi sydämmeni mitä kiihkeimmin tykyttämään ja olin mokomasta ponnistuksesta tukehtua henkihätään. Jakin yhä vastahakoisemmat ja reutovammat liikkeet sitä vastoin eivät minua ollenkaan rasittaneet.

Paljoa matalammilla kukkuloilla Demavendissa Persiassa olin vaivautunut paljoa enemmän; mutta siellä kulinkin jalan ja koko salaisuus on siinä, että on niin vähän kuin mahdollista rasitettava ruumistaan, esim. ratsastettava. Jos ratsastaminen käy laatuun, saattaa ilman pahoinvoinnin tunnetta kohota melkoisen korkeille kukkuloille. Nytkin olivat kaikki kirgiisit sairaina, selittipä pari heistä olevansa kuoleman kielissä, kun minä taas olin verrattain ripsas koko ajan. Mutta kirgiisit olivatkin ymmärtämättömyydessään vasten neuvoani jättäneet jakinsa ja taksineet lumessa ja pitkin jyrkänteitä, siten lopettaen voimansa, jotka niin tyystin olisi tarvittu vastustamaan ilman ohenemisen heikontavaa vaikutusta.

Sillä välin alkoi tuulla lounaasta aika navakasti; jauhon hienoinen lumi, joka täällä ei ollut hangella, ryöppysi pieninä pyörteinä ja taivas meni sakeaan pilveen. Olimme kaikki niin uuvuksissa, että päätimme levätä. Otettiin esiin leipää ja teetä sekä polttopuita; mutta kun vain katsoimme niihin, alkoi sydäntä ellostella, eikä kellekään ruoka kelvannut. Meitä vaivasi vain jano ja imeksimme myötäänsä lunta; jakitkin nuoleksivat suuria lumipaakkuja.

Täytyi käydä neuvottelemaan. Päivä alkoi olla lopussa ja tuuli alkoi vilulla puistatella. Kirgiisit olivat niin riutuneita, etteivät jaksaneet lähteä liikkeelle ja jakit läähättivät kielet pitkällä. Olimme juuri kupoolinmuotoisen töyryn juurella, joka yläpäästään tasoittui lakeaan päälakeen. Sen rinteillä oli yhä paksumpia lumikerroksia, joihin oli ilmestynyt rakoja ja halkeamia, mistä lumivyöryjä helposti saattoi muodostua.

Kirgiisit varoittivat menemästä tälle jyrkälle, putoamaan valmiille lumipaltaalle, missä jakit painollaan helposti saattavat panna lumivyöryn liikkeelle, jossa tapauksessa olisimme päässeet vuoren juurelle pikemmin kuin halusimme, mutta surkuteltavassa tilassa. He kertoivat, että laaksosta joskus näki lumivyöryjä syöksyvän tältä rinteeltä. Valtavina pilvinä kuului silloin lumi tupruavan, pyörivän ja kierivän jyrkänteitä pitkin ja paiskautuessaan laakson pohjaan muuttuvan osittain jääksi.

Kirvelevin sydämmin päätin kääntyä ja aimo vauhtia kiiruhdimme alas omia jälkiämme myöten, tulimme yhä lämpimämpiin ja tyynempiin ilmakerroksiin, haimme käsiin molemmat miehet ja jakit, jotka vielä olivat samassa paikassa, mihin ne olimme jättäneet, ja saavuimme seitsemän aikaan onnellisesti leirille, missä muutamat ystävämme syötävine antimineen meitä odottivat.

Mutta meidän oli vielä tutkittava kolme suurta jäätikköä, jonka vuoksi muutimme leirin elokuun 8 p. Tergen-bulakiin.

Molla Islamin kera tein kierroksen pitkin vuoren läntistä juurta. Tahdoimme ensiksi nähdä Jam-bulakin jäätikköuoman siinä kohdassa, missä siihen kaikki lisävirrat ovat yhtyneet. Kummallakin rannalla kohoaa suunnattomat moreenipenkereet. Missä kymi kohisten kiitää eteenpäin, on se huuhdellut irti suuremmat möhkäleet, niin että ne uomaan kasautuneina synnyttävät putouksia ja koskia.

Ei ole sen vuoksi helppoa kahlata yli jakeilla, sillä vesi on niin sameata, etteivät ne näe, mihin jalkansa sovittavat ja usein tuntee eläimen ikäänkuin häviävän altaan, kun se on sattunut polkemaan petollisten möhkäleitten väliin, joiden ympärillä vesi kiehuu ja sähisee. Helpotusta tuntien ratsastaa toiselle rannalle. Komea näköpiiri avautuu tästä itään päin, missä valkoinen jäätikkökieleke lepää jättiläismäisten moreenivallien välissä vuoren juuressa.

Tämän gneissimöhkälesokkelon läpi ei ole helppo päästä. Jakienkin kulettavaksi ne olivat liian suuria ja Molla Islamin täytyi sen vuoksi tehdä niiden kanssa kierros ja yhtyä minuun moreenin juurella.

Yksinäni uskollisen Jolldashin kera jatkoin matkaa, milloin kontaten, milloin keikkuen möhkäleillä, joita erotti toisistaan ammottavat, pimeät, kylmät halkeamat, joiden pohjalla sulavesi helkki kiviä vastaan. Kerran luisuin kahden möhkäleen väliin, jolloin täytyi päästää toinen kenkä, joka oli tarttunut niin kovasti kiinni, etten saanut sitä jalan kanssa irti kiskotuksi. Parissa paikassa pidin mukavampana käydä vedessä möhkäleitten alla ja välissä ja helpoituksesta huokasin, kun viimein onnistuin pääsemään pois näistä vaarallisista ja synkistä sokkeloista, missä kompassitta helposti eksyy.

Mutta monien seikkailujen perästä tultuani moreenin juuressa olevalle mäelle, näin Jolldashin vielä seisovan korkealla möhkäleellä, ulvovan ja uikuttavan surkeasti eikä se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Viimein se kuitenkin katosi möhkäleen taa. Kuulin sen ulvovan ja molskahtavan veteen, ja niin se tuli moreenin alapuolelle nähtävästi tyytyväisenä, mutta myös suutuksissaan siitä, että olin peijannut sen mokomiin loukkuihin, sekä kepeästi liikaten toista jalkaansa.

Kulettuamme vähän matkaa viettävää niittymaata, jonka läpi juoksi raikas puro, lähestyimme Tjal-tumak-jäätikön kielekettä, jonka vietto on kokonaista 24,9°. Sen pinta on mustan soran peittämä, josta yksinäisiä valkoisia pyramiideja pistää esiin, mutta jäätikön reuna on kirkas kuin teräs.

Hämärässä saavuimme uuteen leiriin, missä kaikki oli järjestyksessä. Lähistössä on Tjal-tumakin agili (auli eli telttakylä), jossa on neljä ujta. Päällikkö Togda Baj Bek, kaunis, ylhäisen näköinen tadjikki, tuli heti tervehtimään ja ilmoitti, että kylässä oli kaikkiaan 25 asukasta, että yhdessä teltassa asui tadjikkeja (aarilainen heimo, puhuva persialaista murretta), mutta kolmessa muussa neimankirgiisejä, sekä että he vuoden läpeensä asuivat tässä seudussa. Talvella kuului olevan kamalan kylmä, lunta viljalti, joten lampaiden on vaikea käydä laitumella. Pitkällisen sateen jälkeen tavallisesti liukuu suunnattomia lumimääriä pitkin vuoren kupeita lumivyöryinä vetäen kiviä ja soraa mukaansa.

Vanha, ystävällinen beki lahjoitti meille lampaan ja pytyn jakin maitoa ja sanoi olevansa valmis hankkimaan kaikki mitä tarvitsimme, valittaen vain ettei hän itse vanhuutensa vuoksi voinut seurata meitä vuoriretkillämme. Istuimme pitkän aikaa jutellen uusista suunnitelmista, ja vasta iltamyöhällä ukko palasi moreenien keskessä olevaan yksinäiseen kotiinsa.

Ilma on tavallista leudompi, kirkas ja tyyni ja lumikentät loistavat liituvalkoisina ja ihanina kuutamossa. Moreenikummut heittävät tummia varjoja, mutta allamme katsoo laakso kuin pohjaton syvyys yön usvaan.

Seuraavana päivänä kävimme vuorostamme Togda Baj Bekin luona, joka kutsui kokoon kylän ylhäisemmät miehet ja tarjosi dastarkhania. Auli oli jäätikköjoen rannalla ja sitä ympäröi niittymaat, missä bekin jakit, kameelit ja hevoset söivät naisten lypsäessä lampaita. Useammat näistä tadjikkivaimoista olivat kauniita, näyttivät iloisilta ja ystävällisiltä ja touhusivat jos jotakin saadakseen vilaista vieraasen.

Näköala itään on suurenmoisimpia mitä saa nähdä. Edessämme kohoaa koko suunnaton vuoripaljous huimaavia korkeuksia kohti, missä huippujen lumi kehrää ne kankaat, jotka vuoren juurella tarjotaan uhrilahjoina auringolle, missä tuulet tuivertavat hillittömän rajuina ja missä kuolonrauha tasaa herruusvallan pakkasen kanssa.

Näemme jäätikön hiljaa ja juhlallisesti astuvan ulos vuoresta kuin kuningas salistaan ja moreenien kohoavan kuin vallituksina tämän valloittamattoman linnan ympärillä. Auringon paisteessa kimmeltää samea jäätikköpuro, joka iloisin hypyin karkelee kivien lomassa uomassaan, virmana ja ylen iloisena kuin koulupoika loma-aikana, onnellisena että on päässyt vapaaksi jään kahleista ja saadessaan kiitää lämpimämpiin ja hedelmällisempiin seutuihin.

Mutta Mus-tag-atan jäätikköjä tutkiessani en ollut vielä luopunut aikeesta koettaa vielä kerta nousta sen huipulle. Elokuun 11 p. varhain aamulla läksimme leiripaikasta. Ilma oli erittäin suotuisa nousemiseen, ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja heikko tuulikin, mikä puhalsi, taukosi kohta tykkänään. Meillä oli aikomus nousta noin 6,000 m korkeuteen, viettää siellä yö ja seuraavana päivänä jatkaa mahdollisimman ylös. Otettiin sen vuoksi mukaan pikku jurtti, jonka Togda Baj oli minulle hankkinut, neljä suurta nippua tereskiä polttoaineeksi, sauvoja, köysiä, kirveitä, turkkeja ja ruokavaroja, joita kaikkia yhdeksän jakia kantoi.

"Bismillah, Jumalan nimeen!" kaikui kun kaikki oli valmiina kuuden musleemin huulilta, ja verkkaista vauhtia alettiin nousta vuorta ylös. Olin päättänyt rasittaa itseäni niin vähän kuin suinkin säästääkseni voimiani kunnes ne olivat parempaan tarpeesen seuraavana päivänä, jolloin varsinaisen nousemisen keveillä varustuksilla ja mukana noin kolme miestä piti tapahtua.

Sen vuoksi kohdeltiin minun jakiani jo matkan alusta kuin vetojuhtaa. Muuan kirgiisi jalan tai ratsain talutti sitä koko ajan nenäruston läpi pistetystä nuorasta ja toinen hoputti takaa päin karahkalla, kun jaki näytti pitävän minun tuumiani liian korkealle pyrkivinä, seisattui ja rupesi miettimään, ihmetellen, mitä apua tästä ijankaikkisesta kapuamisesta mahtoi lähteä. Näin ollen minä en tarvinnut edes hoputtaa jakia, toimi, joka muutoin on hyvin rasittava, vaan saatoin istua rauhassa kädet taskussa.

Pieni karavaanimme ponnistaa pitkiä ja vitkallisia mutkia tehden pitkin Tjal-tumak-jäätikön vasenta sivuvuorta, joka viettää pienenä tasajyrkkänä harjuna. Jakit läähättävät ja ähkyvät ja niiden siniset kielet riippuvat vetisinä turvasta.

Sama soraharju tämä oli, jossa olimme 9 p. käyneet. Siinä kohti, mihin silloin olimme pysähtyneet, lepäsimme nyt ensi kerran. Klo 1 olimme noin 5,200 m korkeudella. Lunta oli täällä joku täplä maakuopissa ja ainoastaan suurempiin syvänteihin ja kalliohalkeamiin oli sitä kertynyt suuremmat määrät.

Viimein kapenee alaston vuoriharju kiilaksi, joka katoaa pantsarijään alle. Se on reunasta aivan ohutta, joten me helposti pääsimme nousemaan tuolle hienosen lumivaipan peittämälle jäälle. Jakit lipesivät tuon tuostakin, mutta kohta oli lunta siksi syvältä, että ne astuivat siinä yhtä varmasti kuin äsken somerikolla.

Äkkiä kuului oikealta kallioseinältä Tjal-tumak-jäätikön toiselta puolen huumaava jyrinä ja ryske. Jäätikkölaviini siellä vyöryi alas ylhäällä riippuvasta pantsarijäästä. Isot siniset jäämöhkäleet syöksyivät reunasta, murtuivat ja pirstautuivat kallion ulkonemaa vastaan hienoksi valkoiseksi jauhoksi ja hajosivat viimein jauhona pääjäätikön pinnalle. Jyrisi kotvan aikaa niinkuin ukkosen lähellä ollessa, ja kaiku kierteli monta kertaa pystysuorissa kallioseinissä, ennenkuin kuoli ja tavallinen äänettömyys taas seurasi.

Näimme täällä neljän kijikin jälet, jotka olivat juosseet vuorta ylös kahta sinistä jääkumpua kohti, ja lumesta pisti eräässä kohti esiin semmoisen eläimen luuranko.

Edessämme ja yläpuolellamme leveni nyt pantsarijää hohtavan valkoisena. Tiesimme kyllä sen kestävän, mutta kuitenkin tuntui kuin olisimme yksiöiselle jäälle uskaltaneet astuessamme tälle tuntemattomalle alueelle, jota ihmisjalka ei koskaan ennen ollut tallannut ja jossa monet jääseudun tavalliset vaarat meitä ehkä uhkasivat.

Kohta tulimmekin jäärailojen verkkoon, jotka kuitenkaan eivät tavallisesti olleet kuin yhden jalan levyisiä. Mutta meidän täytyi kulkea sinne tänne niitä kierrellen, kun ne tavallisesti ulottuivat molemmille tahoille. Välistä kulimme niiden yli lumisiltoja myöten tai saattoivat jakit helposti harpata niiden poikki. Kirgiisit vaativat, että meidän piti noudatella kijikin jälkiä ollaksemme turvassa. Teimme niin ja usein sillat kestivät, mutta yhtä usein jakit upota hurahtivat lumeen, mikä kyllä oli kestänyt kevyen, nopsajalkaisen metsävuohen.

Etempänä kulimme tunnin ajan alueella, joka oli täynnä railoja ja jossa usein kompastuttiin; tavallisesti meidän oli jakeja kiittäminen, että meni niinkin hyvin kuin meni. Kun jakin jalat uppoavat lumeen ja se kaatuu väijyvään halkeamaan, varaa se näet turvallaan toiseen jääreunaan ja kämpyröi taas ylös.

Jäätä peitti nyt 20 cm syvä lumi, mutta kohta sitä oli 40 ja 50 cm ja eläimet hyppivät ja kaaloivat kinoksissa. Halkeamat sitä vastoin vähenivät. Kulimme kauvan verrattain sileätä kenttää, joka ylemmä vuorella näytti tasaisesti pyöristyvän kuin patalakki.

Pantsarijäässä oli täällä paljon myhkyröitä ja kumpuja. Samosimme yhdeltä toiselle ja olimme juuri erään semmoisen verrattain tasaisella laella, kun Molla Islamin jaki, jota omistajansa talutti jonon etumaisena, äkkiä katosi, niin ettei siitä näkynyt muuta kuin oikea takajalka, sarvet ja tereskikimput.

Se oli pudonnut metrin levyiseen lumen peitossa olevaan halkeamaan ja riippui ammottavan kuilun yli. Siinä se nyt makasi ähkyen ja puuhkuttaen, mutta liikahtamatta osoittaen siten täysin käsittävänsä vaaran, sillä jos se olisi hievahtanutkaan, olisi alaspäin kapeneva halkeama sen nielaissut, ja mennyttä kalua se silloin olisi ollut.

Siinä meni pitkä aika touhutessa. Ylen varovasti kirgiisit punoivat köysiä jakin sarviin ja ruumiin ympäri, nämä kiinnitettiin toisiin jakeihin, miehet kävivät niihin kiinni kaikin voimin ja siten onnistuimme saamaan tuon painavan konin ylös surman suusta. Vähän matkan päässä kohtasi sama onnettomuus, mutta silloin jaki seisattui ajoissa ja pääsi itse pälkäästä. Seuraavalla kerralla yksi kirgiisi suistui alas jääden käsivarsistaan riippumaan halkeamaan. Silloin pidimme viisaimpana pysähtyä ja tutkia tuota pauloja ja loukkuja täynnä olevaa jäätä.

Havaittiin, että koko se jäätynyt töyräs, jolla olimme, oli ristiin rastiin halkeillut, joten tiemme oli kaikille tahoille pystyssä. Pahinta oli, että huomasimme halkeaman, joka oli 3:sta 4:n m levyinen ja 6 m syvä ja jonka pohjalla oli suuria lumikasoja. Kurkistimme varovasti sen reunalta ja huomasimme sen ulottuvan molemmille tahoille mahtavan kaivannon tapaisena, pohjoisessa aina Tjal-tumak-jäätikön uomaan, kaakossa muutaman korkeimman jääpilarin juurelle. Sen yli meno tai kiertäminen oli sula mahdottomuus. Pysähdyimme ja pidimme neuvottelua.

Lunta oli täällä 20 cm paksuisena peitteenä jäällä. Se oli pingoitettuna kuin tavarapeite halkeamien päälle; ainoastaan leveämpäin kohdalla se oli murtunut tai sisään pudonnut. Missä jakit olivat puhkaisseet lumikuoren syntyi suuria mustia läpiä, joiden pohja aluksi näytti sysimustalta; mutta silmän totuttua pimeään havaitsi sen kuumottavan siniseltä, ja pohjan olevan lumen peitossa, mutta seinät kirkkaan sinistä jäätä, sekä että lumipeitteestä tihkuva vesi oli muodostanut pitkiä jääpuraita, jotka riveissä riippuivat kuiluun päin. Syvin näistä halkeamista oli 6,8 m.

Ilta alkoi olla käsissä, ja minun täytyi vielä kerran päättää kääntyä paluumatkalle, sillä vaikka jo seuraavana päivänä olisin koettanut löytää toista kulkupaikkaa, ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tästä kohti taas oli ilmeisesti mahdotonta nousta Mus-tag-atan laelle ilman apuneuvoja, joita meillä ei ollut käytettävänämme. Yläpuolellamme kaartui vuoren korkein huippu, jonka jyrkkiä sivuja pitkin huippujää liukuu alas, osaksi virratakseen jäätikköjen säiliöihin, osaksi pinoutuakseen suunnattoman suuriksi todellisiksi jäämuureiksi, -torneiksi ja -kuutioiksi. Näiden ohi pääsemään eivät nähtävästi ihmisvoimat riittäneet.

Noustessamme Jam-bulakin oikean puolista kallioseinää oli meillä molemmilla kerroilla ollut parempi onni. Sieltä käsin päätimme nyt vielä kerran koettaa ennenkuin jätimme vuoren omaan nojaansa.

Sunnuntaina elokuun 12 p. lepäsimme. Sää näytti retkelle lähtiessä epäsuotuisalta: ilma oli samea, tuuli kovasti ja vuori oli paksujen pilvien peitossa. Kaikilla miehillä oli lomaa; heidät oli kutsuttu vieraisiin Togda Baj Bekin luo. Minä yksin Jolldashin kera olin kotona ja nautin rauhaisaa lepoa, joka ei koskaan tuntunut ihanammalta kuin milloin ulkona myrsky myllersi ja tuuli vinkui ja vihelsi moreenimöhkäleitten välissä. Näissä etäisissä jäätiköissä, missä yksi päivä ylimalkain oli niin toisensa kaltainen, en toki koskaan tuntenut yksinäisyyttä.

Eikä ollut siihen suurin aikaakaan; minulla oli enemmän kuin tarpeeksi tekemistä, ja se vain huolestutti, että kesä kului niin nopeaan, jotten nähnyt mitenkään mahdolliseksi suorittaa laatimaani suunnitelmaa. Päivät tuntuivat minusta liian lyhyiltä.

Saatuani vaatteet aamulla ylleni oli ensi tehtäväni katsoa ilmatieteellisiä kojeitani, sillä aikaa kun Islam Baj laittoi kuntoon teetarjotinta, joka päivät päästään "nääntyi" samojen ruokalajien alla: "tjisslikkaa" (vartaassa tulisilla hiilillä paahdettua lampaan lihaa) "ashia", riisivanukasta ja leipää, jota osaksi saimme kirgiiseiltä, osaksi itse leivoimme. Minä kyllästyin kuitenkin pian tjisslikkaan niin, etten viitsinyt katsoakaan siihen, vaan söin yksinomaan riisiä ja leipää ja sitä samaa ruokalistaa minä seurasin vielä kaksi ja puoli vuotta, aina Pekingiin saakka.

Jonkun kerran avattiin uusi säilykerasia, mutta varasto oli pieni ja aika pitkä, jonka vuoksi minun piti säästäen nauttia semmoisia herkkuja. Onneksi minä en koskaan kyllästynyt riisiin ja teehen ja pysyin hyvissä voimissa yksinkertaista ruokajärjestystä seuratessani. Teetä juotiin aina jakin maidon tai kerman kanssa, eikä meidän tarvinnut sen parempi näitä mainioita tavaroita säästellä. Tupakkaa olin Tashkentista ottanut runsaasti mukaan, vähän sikareja, mutta sitä enemmän piippu- ja paperossitupakkaa, ja tunnustanpa heikkouteni, että koko lailla köykäseksi olisin itseni tuntenut, jollei minulla olisi jäätikköretkillä ollut piippua toverina.

Niinä päivinä, joina sää pakotti meidät "sisällä" pysymään, oli minulla aina jälkitöitä suoritettavana: kartanluonnoksia, muistiinpanoja y.m.

Jurtin sisusta oli niin hauska, että siellä tunsi olevansa kuin kotonaan. Keskellä "lattiaa" paloi tereskistä ja jakin lannasta tehty tuli, muutoin oli maa peitetty huopamatoilla. Sisäänkäytävän vastapäätä oli sänkyni, jona oli kaksi kankea, joiden päät oli nahkasilmukoilla arkkuihin kiinnitetty. Niiden väliin oli pingoitettu säkkikangas. Muut tavarat oli järjestetty pitkin seiniä. Siinä oli laatikkoja ja ruokatavara-arkkuja, astioita, aseita, satuloita, tieteellisiä kojeita y.m. Söin vain kahdesti päivään. Illallisella oli ruokalista sama kuin aamiaisellakin.

Paneuduttuani vuoteelle luin tavallisesti hetkisen steariinikynttilän valossa jotain ruotsalaista sanomalehteä, vanhaa kuin taivas; mutta täällä loitolla näyttivät minusta kaikki otsakkeet äärettömän mieltäkiinnittäviltä ja semmoisetkin kohdat, joiden yli silmä muutoin välinpitämättömästi kiitää, minä luin mitä suurimmalla halulla. Ja sitten minä vaivuin uneen ja makasin kuin pölkky kunnes Islam Baj tuli herättämään seuraavana aamuna — tuulipa kuinka kovasti tahansa ja ulvoipa Jolldash kuinka surkeasti hyvänsä vuorilla kuleskelevia susia.

Varustettuna kahden päivän eväillä ja kerallani kymmenen jakia sekä kuusi kirgiisiä ja mielipalvelijani Islam Baj, koetin siis elokuun 16 p. neljännen kerran nousta Mus-tag-atan laelle, samasta kohti mistä kapusimme huhtik. 18 p. ja elok. 16 p. Päästyämme lumen rajaan noudattelimme vanhoja jälkiä. Tie näkyi selvään. Jyrkkiä vinkuramutkia tehden se suikersi vuorelle jäätikön oikean puoleisen kallioseinän vieressä.

Kun lumivaippa alussa oli ohut, olivat meidän jälkemme sulaneet jättäen suuria ympyröitä, joiden pohjassa oli rapautunutta soraa paljaana. Ylempänä taas oli kaikki jälet sinisen vihreän jään täyttämiä ja yhä ylempänä lumikerroksen peittämiä, joka oli ohutta kuin paperi. Muutamin paikoin oli pyry ummennut polun, ei kuitenkaan niin tukkoon, ettei sitä olisi voinut erottaa. Kymmeneen päivään ei täällä siis ollut ollenkaan satanut lunta.

Islam Bajn ja erään kirgiisin kera yllätin paikan, jossa olimme 6 p. pysähtyneet; toiset tulivat hiljalleen, Jehim Baj etumaisena. Kaikkien saavuttua paikalle pidimme neuvottelua ja päätimme viettää yön tällä paikalla, missä muutamia pieniä kivisaaria pisti lumimerestä. Jakit sidottiin irtonaisiin liuskakivimöhkäleihin, ja terävään soraan, joka yltäänsä oli enemmän tai vähemmän lumen peitossa, kirgiisit lapioivat niin hyvin kuin mahdollista puhtaan pälven, mihin jurtti pystytettiin. Se oli hyvin pieni, vain kolmelle makuusijalle oli tilaa. Siinä ei ollut savuhormia, vaan tangot yhtyivät käressä ja pistettiin ne yksinkertaisesti köysi- ja ryysymyttyyn, joka piti niitä koossa.

Vaikka lapioilla koetimme mikäli mahdollista tasoittaa maata, seisoi jurtti kuitenkin hieman viettävällä pohjalla, jonka vuoksi se kytkettiin vahvoilla kameelinvilla-köysillä kahteen kivimöhkäleesen. Illalla puhalsi tunnin ajan heikko tuulenviuhka, joka silloin tällöin tuiskutti hienoja lumipilviä jurtin ympärille ja sen monien reikien ja rakojen läpi sisään. Kirgiisit loivat sen vuoksi lumivallin jurtin ulkosivujen ympäri.

Alussa kaikki voivat hyvin. Viritimme tereskistä ja jakin lannasta suuren tulen, mikä lämmitti hyvästi ja verrytti kohmettuneet jäsenemme, mutta työnsi jurtin täyteen tukehduttavaa savua, joka kirveli silmiä ja vain hitaasti otti mennäkseen ulos auki pannusta sisäänkäytävästä. Lumi suli teltassa, mutta kun tuli alkoi sammua, muuttui kaikki taas jääköntäksi.

Kirgiisit alkoivat perästä päin valitella päänsärkyä ja kaksi heistä oli niin pahassa pulassa, että pyytelivät päästä paluumatkalle, joka sitä kernaammin myönnettiin, kun he silminnähtävästi eivät kyenneet enempiin ponnistuksiin. Muista oireista mainittakoon alinomainen korvien sointi, lievä kuurous, valtimon lyöntien kiihtyminen ja alhaisempi ruumiin lämpömäärä kuin tavallisissa oloissa, täydellinen unettomuus, nähtävästi enimmän päänkivistyksen seurauksena, joka aamun lähetessä kävi sietämättömäksi, sekä silloin tällöin vähäiset hengenahdistus-puuskat.

Kirgiisit valittivat koko yön lakkaamatta. Turkit tuntuivat kauhean raskailta ja painavilta, makaava asento vaikeutti hengitystä, ja selvästi tuntui sydämmen kiihkeästi jyskyttävä lyöminen. Tee ja leipä eivät kelvanneet ollenkaan, ja kun yö yllätti, oli kirgiiseissä havaittavissa hillittyä nyreyttä, sillä he olivat yhtä vähän kuin minäkään tottuneita viettämään yötään yli 20,000 jalkaa meren pintaa korkeammalla, mikä on yhtä kuin 21 Eiffeltornia päällekkäin eli enemmän kuin kolme kertaa Sulitelman korkeus.

Suurenmoisempaa yösijaa minulla ei ole koskaan ollut; vuori, jonka lumipeitteiselle rinteelle olimme sijoittuneet, oli maapallon korkeimpia, alhaalla sen juurella olivat jäätikkökielekkeet, purot ja järvet pimeän peitossa, ja olimme aivan jäävirran vierellä, jonka vertaista tuskin missään vuoristossa löytynee. Jos siis olisimme astuneet muutaman askeleen etelään päin, olisimme suistuneet 400 m syvyiseen kuiluun teräskirkasta, sinisenä välkkyvää jäätä vasten.

Aurinko laski pilviin, jotka hohtivat punakeltaisilta vielä kauvan auringon mentyä näkyvistä ja jota vasten Pamirin vuoret muodostivat jyrkän vastavärin. Koko Sarik-kol-laakso lepäsi kotvasen varjossa, kun auringon viimeiset säteet vielä heloittivat Mus-tag-atan huipulla. Mutta kohta leirimmekin peittyi synkkiin, kylmiin varjoihin, vuoren huippu kimmelsi tuokion kuin tulipunainen tulivuoren kartio, kunnes tuota pikaa sekin pimeni.

Menin yöllä ulos nähdäkseni täysikuun nousun. Ääretön maailman avaruus ei ollut meistä etäällä, ja yön valtias esiintyi täällä sen vuoksi niin häikäisevässä loistossa, että sitä vain vaivoin saattoi katsoa. Hiljaa ja majesteetillisesti se kohoaa mustan kallioseinän yli jäätikön takaa. Alhaalla syvyydessä jäätikkö on varjossa. Välistä sieltä kuuluu kumea pamaus, kun uusi halkeama syntyy, tai möhkäleitten jyrinää, kun ne vierevät alas pantsarijäästä.

Kuu valaa hopeitaan yli majapaikkamme loitsien esiin lumoavia vaikutteita. Jakit seisovat tuossa mustina valkoista lunta vasten päät riipuksissa, yhtä äänettöminä kuin kivet, joihin heidät on sidottu, vain jonkun kerran kirskuttaen hampaitaan yläleuvan rustoon tai narisuttaen lunta sorkkainsa alla asentoa muuttaessaan. Kolme kirgiisiä, jotka eivät ole jurttiin mahtuneet, on virittänyt tulen kahden suurehkon möhkäleen väliin ja sen sammuttua kyykistynyt polvilleen pää maassa, kääriytyneinä turkkeihinsa ja kokoonkutistuneina surkastuvan hiiloksen ympärille kuin yölepakot talvella.

Kaunein on näköala kuun puoleiseen suuntaan. Sen näyn valtaamana seisoo aivan kuin paikkaansa naulattuna. Se on loitsunäytelmä, jonka suurenmoisuutta ei kynä eikä sivellin pysty selittämään. Tuossa lepää jäätikkö mustien, jää- ja lumikenttien pantsaroimain kallioseiniensä välissä; tuolla kohoaa viisipäinen vuorijättiläinen korkealle taivasta kohti. Vastassamme oleva kallioseinä on niin synkässä varjossa, että vaivoin erotamme, missä sen harjalla oleva läpinäkyvä jää loppuu ja musta vuori alkaa.

Vasemmalla näemme, muutamia satoja metrejä yläpuolellamme, jäätikön huipun kuutamossa kylpevän. Kaakkoisella pimeällä harjalla karkeloivat pienet valko-harsoihin puetut keijut päänkaupallista kierto-karkeloaan jäätikön huipun ympäri. Nuo keveät pilvet, heikon etelätuulen ajamina, muodostavat kuun eteen sateenkaaren värisiä renkaita, kuunkehiä ja muita nopeasti vaihtuvia kuvioita.

Pakkasesta välittämättä seison yhdessä kohti lumessa ja hämmästyneenä ja ihmetellen seuraan tuota kirjavaa, haaveellista sekasotkua, joka tuhansina muotoina vilahtelee ohi.

Hiljaista yltympäri; kaikua ei saa vastaamaan toisella puolen olevasta kalliomuurista. Ohut ilma ei värähtele, jollei kerrassaan lumivyöry saata sitä liikkeelle. Jakien hengitys näkyy, mutta hengenvetoa ei kuulu. Niistä ei kuulu mitään eivätkä ne liikahdakkaan. Outo tunne valtaa mielen. Meidän on vaikea käsittää, että neljä maanosaa on jalkaimme alla. On kuin seisoisimme rajalla, josta alkaa äänetön, kylmä, laidaton maailman avaruus.

Teltassa istuivat palatessani Islam ja Jehim Baj turkkeihinsa kyyristyneinä niin lähellä savutulta kuin mahdollista, virkkamatta sanaakaan. Meitä paleli kaikkia kolmea niin että hampaat kalisivat, ja kun tuli uudelleen viritettiin, tuprahti teltta täyteen kirvelevää savua. Teimme iltahavainnot, peittäydyimme turkkeihin ja huopapeitteisiin, tuli sai sammua ja kuu uteliaasti kurkistaa teltan kaikista raoista sisään.

Yö oli kolkko ja pitkä, ei tuntunut loppuvankaan. Vaikka millä lailla kyyristyimme loukkoihimme ja vedimme polvet ihan leukaan asti, oli ruumiinlämmön mahdoton saada joka paikasta sisään tunkeutuvaa pakkasta nöyrtymään. Yhä tuntuvammaksi se kävi, kun lounastuuli alkoi tunti tunnilta yhä vihaisemmin porottaa. Ei kukaan voinut silmänräpäystäkään nukkua. Vasta aamupuoleen minä vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, mutta heräsin myötäänsä ilman puutteessa ja tuskaisesti haukkoen henkeä. Miehet vaikeroivat kuin piinapenkillä, vähemmän kylmän kuin yhä kiihtyvän päänkivistyksen tautta.

Lopultakin aurinko nousi, mutta nyt koittanut päivä oli kaikkea muuta kuin onnekas. Melkein hirmumyrskyn tapainen lounastuuli riehui vuoren sivuja pitkin, ryöpyttäen sankkoja pilviä jauhon hienoa lunta ympärillemme. Kolme kirgiisiä, jotka olivat yönsä ulkosalla viettäneet, laahautui puolikuolleina pakkasesta vaivoin jurttiin, missä iso tuli viritettiin. Kaikki olivat sairaita ja synkkiä, ei kukaan puhunut, ei kukaan tahtonut syödä, ja kun tee, joka ei päässyt kunnolleen lämpimäksi, oli juotavissa, saatoin tuskin sitä huulien päillä maistella. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat samassa pälvessä kuin edellisenä iltana.

Huippua peitti läpipääsemättömät pyrylumipilvet. Jos olisi ajatellutkaan tänä päivänä jatkaa nousemista, olisi se ollut Jumalan kiusaamista. Tuntemattomalla jääkentällä, joka ehkä oli täynnä jään halkeamia, meidän olisi ollut taisteltava lumimyrskyn kaikkia hirmuja vastaan, joutuaksemme lopuksi, näihin vieraita kammoviin seutuihin eksyneinä, varmaan perikatoon. Huomasin heti että oli mahdotonta olla olevinaan vuorta pelkäämättä. Ensin koettelin kuitenkin miehiäni käskien heidän laittautumaan kuntoon huippuun lähtöä varten. Ei kukaan virkkanut tyytymättömyyden sanaa; kaikki nousivat ylös yhdellä kertaa ja kävivät touhuun, mutta tulivat nähtävästi iloisiksi kuullessaan peruutuskäskyn.

Jos teltan aukosta kurkisti ulos puolen minuutin verran, teki heti mieli ryömimään takaisin. Olihan siellä sisällä ainakin tuulen suojassa, joka tunkeusi turkkien, nahkavaatteiden ja huopasaappaitten läpi. Minä kuitenkin yhä toivoin, että myrsky asettuu puolipäivään mennessä, jotta silloin pääsemme matkaan. Mutta se kävi päin vastoin yhä rajummaksi ja 12 aikaan oli selvä, että päivä oli mennyttä. Kolme kirgiisiä sai jäädä ottamaan jurttia alas ja sälyttämään kuormia jakien selkään. Islam, Jehim ja minä käärimme ympärillemme kaikki mitä meillä oli, istuuduimme jakin selkään ja alas mentiin tuimaa vauhtia kinosten läpi. Jakit heittäytyivät ihan suinpäin menemään pitkin jyrkänteitä, sukelsivat kuin saukot lumen läpi ja huolimatta raskaista ruumiin möhkyröistään eivät livenneet eivätkä kompastuneet kertaakaan.

Satulassa istuu kuin korkeilla aalloilla keikkuvassa venosessa ja omaa huonouttaan saa syyttää, jolleivät polvet pidä kutiaan. Usein saa heittäytyä selälleen, niin että makaa selätysten jakin kanssa, ja heilua koko ruumis tahdissa jakin odottamattomien, mutta notkeiden ja kekseliäiden temppujen kanssa.

Ihanaa oli, jätettyämme viimeiset lumipilvet yläpuolellemme, taas katsella leiripaikkaa, joka oli alhaalla syvyydessä, mutta vielä alpin huipun korkeudella. Siellä syötiin hyvin hyvään tarpeesen oleva päivällinen kiehuvan teen kera ja elinvoimien näin tultua taas liikkeesen vaivuimme kukin nurkkaansa hyvää tekevään ja raskaasen uneen. Mutta vielä koko seuraavan päivän tuntui meistä kuin olisimme olleet parhaallaan tervehtymässä pitkällisestä taudista.

5.

VESILLÄ PÄHKINÄNKUORESSA.

Neljä onnistumatonta yritystä tehtyäni luovuin nyt tuumastani nousta Mus-tag-atalle ja läksimme Su-bashiin taas. Siellä viivyimme vähän yli viikon. Osaksi olimme levon tarpeessa eikä meidän pitänyt korkeahkoilta kukkuloilta heti kiiruhtaa itäpuolella oleviin laaksoihin, osaksi tahdoin syvyysluojauksien kautta tutkia järven muodostumistapaa.

Aivan lähistössä oli kuusijurttinen auli. Sen miesasukkaiden, Togdasin Bekin ja muutamien muiden ystäviemme kanssa neuvottelimme ensimäisenä päivänä luojaustavasta. Venhettä ei luonnollisesti ollut, vain yksi ainoa koko kirgiiseistä oli ylimalkaan venhettä nähnytkään. Muilla ei ollut hämärintä aavistustakaan mikä kummitus venhe on eivätkä voineet kuvitellakkaan, miten semmoinen kalu oli tehtävissä. Koko Sarik-kolin laajassa laaksossa on ainoastaan kuusi pientä koivua Kajindehmasarin pyhimyshaudalla ja niiden liikuttamista olisi pidetty pyhän ryöstönä. Muutoin oli meillä noin 15 peninkulmaa lähimäiseen metsikköön.

Lähitienoilla ei ollut muita tekoaineita kuin "okia" eli lievästi väännettyjä tankoja, jotka kannattavat jurtin kupukan muotoista huopakattoa, sekä nahkoja. Mutta kuinka tästä aineesta sai venheen kyhätyksi, sitä eivät kekseliäimmätkään kirgiisit saaneet päässään selville. Minä tekasin silloin puutikuista ja öljytystä palttinasta pienen mallin mastoineen, purjeineen, peräsimineen ja emäpuineen, ja se liikehti vedessä kirgiisien suureksi kummastukseksi ja iloksi erittäin hyvin.

Mutta Togdasin Baj sanoi suoraan, että moinen "rakkine" suurikokoiseksi tehtynä varmaan maksaisi minulle henkeni, ja hän neuvoi minua kernaammin odottamaan kunnes järvi menee jäähän, minkä hänen luullakseen piti tapahtua kuudessa viikossa.

Niinä kymmenenä päivänä, jotka Kara-kulin rannalla vietimme, lensi aamusta iltaan täysihöyhenisiä etelämyrskyjä irtonaisin siivin järven yli ja oli niillä kauheasti kiire Bulun-kuliin. Mutta me emme olleet peloissamme. Olin ennen kuullut aaltojen sähinää ja pidin nyt parempana uhmata hilpeätä Eolusta kuin odottaa järven jäätymistä.

Olin laitattanut jurtin tuskin kahden metrin päähän rannasta voidakseni läheltä kuunnella aaltojen laulua, ja "veistämö", missä venhe piti rakentaa, oli teltan vieressä. Siellä laitettiin emäpuu, sitkeät rimat punottiin lujilla köysillä yhteen ja parissa tunnissa oli kehä valmis, ainoastaan kahta metriä pitkä ja yhtä leveä.

Edellisenä päivänä kaatuneelta hevoselta saimme nahan ja kun yksi lammaskin oli avustanut omalla nahallaan, oli runko valmis. Masto tulipunaisine puuvillapurjeineen nostettiin, kummallekin puolelle nuorittiin kaksi ilmalla täytettyä vuohennahkaa ja yksi perään, mikä jo arveluttavasti osoitti alaspäin. Airot tehtiin okista, toinen pää halaistiin ja haaroihin kiinnitettiin vuohennahka; peräsimenä oli yksinkertaisesti perään nuorittu lapio.

Hullunkurinen alus se oli, joka lokakuun 3 p. laskettiin veistämöstä. Se ei tuottanut totta puhuen kunniaa Ruotsin laivanrakennustaidolle ja puuttui siltä kokonaan noita kauniin luontevia muotoja, jotka ovat ruotsalaisten kuttereiden merkittäviä omituisuuksia. Päinvastoin se oli joka puolelta yhtä kiero ja kulmikas kuin romuksi joutunut sardinirasia, ja kun tämä mainio jaala, joka nyt viikkokauden tuli purjehtimaan pienellä Kara-kulilla, keinui rannassa pullakoiden vuohennahkojensa varassa, muistutti se jostain tuntemattomasta eläimestä ennen vedenpaisumuksen aikoja, maaten siinä muniaan hautoen.

Aluksen vesille laskeminen oli tässä seudussa merkkitapaus. Henkeään pidättäen kirgiisit seurasivat sen liikkeitä ja kummastelivat suurenmoisesti, kun minulla oli päätä astua siihen ja tehdä sillä lyhempi purjehdusmatka, vaikka tuuli kovasti. Mutta venhe pysyi hyvästi veden päällä viiden vuohennahkasäkkinsä varassa, ja Togdasin Bek ilostui tämän nähdessään niin kovin, että tuli mukaan.

Koskaan eivät puhtaat, siniset ja vilppaat aallot ole huuhtoneet ränstyneempää venhettä kuin tämä, joka näytti vesillä likipitäin yhtä nololta kuin uimasille erehtynyt kissa tai kana. Se ei näyttänyt ollenkaan pöyhkeilevän siitä, että oli ensimäinen purjehtija Kara-kulilla ja niin paljoa ylempänä valtamerta. Hätäpäissään se kiikkui iloisilla aalloilla, jotka näyttivät siitä pilkkaa tekevän. Vaikka sen runko oli liitetty yhteen pelkistä hevosen, lampaan ja vuohen nahoista, se kuitenkin myötäänsä teki "lehmänkäännöksiä" s.o. kääntyi myötätuuleen, silloinkin kun sitä vähimmän odotti.

Oi, voi tätä Sven Dufvaa venheiden joukossa, joka "tek' oikeaan ja vasempaan, päin mäntyyn aina vaan", joka ei välittänyt vähääkään mistään purjetempuista ja oli ymmärtävinään että vettä satoi, kun toinen riuhtoi peräsintä kuin mikäkin kaleeriorja! Minne tahansa yritimme, pohjoiseen tai etelään, se piti tiettynä asiana että me aina laskimme myötätuuleen, ja kun koetimme hieman risteillä, kampesi se aina takaisin, piirrätti rauhaisesti myötätuuleen, oli sanalla sanoen itsepäinen kuin jaki.

Kun etelätuuli puhalsi yhtenään, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin jokaista purjehdusta varten vetää venhe etelärannalle ja sitten myötätuuleen laskea järven yli ja suorittaa luojaukset. Tähän menettelytapaan ryhdyttiin lokakuun 4 p:nä, jolloin hevonen hinasi venheen rantamatalaa myöten etelärannalle, mistä minä Muhammed Turdun kanssa siihen nousin. Ei tuullut kovasti, mutta kylmä oli, jonka vuoksi minulla oli vankat turkit ylläni.

Olimme vielä lähellä rantaa, kun hirmumyrskyn tapainen vihuri etelästä kiiti järven yli pannen aallot pahasti myllertämään. Käärimme purjeet ja pysyttelimme partaista kiinni, sillä venhe hyppeli kuin äksy hevonen. Keskijärvelle se ajelehti — rantaan oli pitkä matka.

Minä istuin "perää pitämässä", kun äkkiä perä painui veteen, hyökyaalto loiskahti sisään, venhe meni vettä puolilleen ja me kastuimme pahan päiväisesti. Perää kannattava vuohennahkasäkki oli irtautunut ja ajeli nyt omin päin järvellä. Jokainen meidät yllättänyt hyökyaalto valeli meitä uudelleen, vaikka minä lapiolla koetin nujertaa niitä ja kirgiisi loi vettä henkensä edestä.

Tilamme oli toden perään vakava, etenkin kun kummatkin oikean puoliset vuohennahkasäkit äkkiä kutistuivat. Ilma sirisi näet pois niistä ja venhe oli nyt tälle sivulle kallellaan. Aallot iskivät joka taholta ja hyppivät ympärillämme kuin hurjat, salavihaiset meren haltijat valkoiset lakkipahat päässä.

Niin ajelehdimme kuohuvien aaltojen selässä tuntemattomien syvyyksien yli. Minua pelotti että nuo toisetkin neljä pussia pääsisivät tuuliajolle tai kokonaan menettäisivät kantovoimansa ennenkuin rantaan päästäisiin. Tuon tuostakin mittailin silmämäärällä, jaksaisinko uida jälellä olevaa matkaa.

Mielialaa ei kohentanut se, että Muhammed Turdu oli merikipeänä. Hän olisi ollut valkoinen kuin palttina, jollei olisi ollut päivettynyt kuin mustalainen. Miesparka ei kuuna päivänä ollut venheessä istunut eikä kuullut meritaudista puhuttavan ja luuli sen vuoksi, nyt ensi kerran tautiin tutustuttuaan, viimeisen hetkensä olevan käsissä.

Kirgiisejä keräytyi mikä hevosella mikä jalan rannalle ja odottivat vain näkevänsä aluksen vajoavan. Me onnistuimme kuitenkin pitämään sitä vesivarassa ja tunsimme selittämätöntä helpotusta, kun lopultakin pääsimme matalaan veteen. Onnellisesti, mutta märkinä kuin uitetut koirat, saavuimme vihdoin maihin, riensimme leiriin ja viritimme suuren roihun, jonka ääressä kuivailimme vaatteitamme.

Seuraavina päivinä saimme seikkailuitta kolme luojaussuuntaa valmiiksi ja 8 p:nä läksimme vesille etelärannan länsiosasta. Olimme tahallamme alkaneet myöhään jotta tuuli ehtisi hieman laimeta. Kulimme hiljallensa järven yli käyttämättä purjetta saadaksemme mahdollisimman tarkat luojaukset. Tunti kului tunnin perästä; ilta hämärtyi ja pimeni ennenkuin ehdimme matalalle, josta rantaan oli vain enää pari sataa metriä.

Tuokion oli rasvatyyni, mutta sitten riehahti pohjoinen tuulemaan ajaen venheen kuin pähkinänkuoren taas järvelle. Koko järvi ja koko yö oli nyt edessämme. Ei auttanut vaikka me tenäsimme airoilla kaikin voimin vastaan: tuuli pääsi voitolle ja ajoi meidät keskelle järveä. Oli pilkkosen pimeä kunnes kuu nousi ja leirillä Islam Baj, joka oli huolissaan meidän viipymisestämme, teki ison tulen muka majakaksi meille. Pohjoistuuli taukosi kuitenkin ja soutamalla saavuimme puoliyön aikaan leiriin.

Kun nyt olen tehnyt oivan aluksemme naurun alaiseksi, sanottakaan kuitenkin lopuksi joku sana sen kunniaksikin. Olin kovasti pahoillani siitä että ylväs huvipursi, sittenkuin purjehdus loppuun suoritetun työn ja epäsuotuisain ilmojen takia lopetettiin, piti särkeä ja aineet antaa omistajalleen takaisin sen sijaan että se olisi lähetetty kokonaisuudessaan Pohjoismaiden museoon, missä se varmaan olisi herättänyt huomiota. No niin, se oli opettanut kirgiiseille mikä laitos venhe oikeastaan on, mutta mitään ylenmäärin suuria luuloja ruotsalaisten purjehdustaidosta ei se kyllä ollut heissä herättänyt.

6.

AAVIKOLLE LÄHTÖ.

Lokakuun lopulla olin taas Kashgarissa ja lepäilin jonkun ajan vanhan ystäväni pääkonsuli Petrovskijn luona. Tällä ajalla en suinkaan ollut toimetonna. Järjestelin Pamirista saamiani kokoelmia, valmistin kartan luonnoksia ja ottamiani valokuvia ja valmistauduin lopuksi matkalleni itään päin, jota en tahtonut kauvemma lykätä.

Helmikuulla 1895 tälle matkalle lähdettiinkin. Tuiki välttämättömän Islam Bajn seuraamana matkustin Itä-Turkestanin arojen poikki arbassa, kuomilla katetuissa kärryissä, joita veti neljä hevosta, niistä yksi valjastettuna aisoihin ja muut kolme rinnakkain nuoriin sen eteen. Matka kävi ensiksi Kashgar-joen varrella olevaan Maral-bashiin, josta toivoimme saavamme ostaa kameeleja aavikkomatkalle. Mutta kun niitä ei ollut siellä saatavissa, läksimme lounasta kohti pitkin Jarkent-darjaa, muuatta noista suurista joista, jotka Kvenlunin jää- ja lumikentiltä virtaavat pohjoiseen ja koilliseen päin.

Lajlikissa joen vasemman puoleisella rannalla pysähdyttiin ja siellä käännytettiin arba-kuskit takaisin. Sillä vähän matkan päässä toisesta rannasta alkaa suuri hiekka-aavikko Takla-Makan, mahtavan Gobi-erämaan länsiosa, ja tämän hiekkameren poikki minä aijoin kulkea aina Khotan-darjaan, erääsen toiseen etelästä tulevaan jokeen saakka, joka virtaa erämaan halki. Mutta tätä matkaa varten tarvitsin ehdottomasti kameeleja, ainoita vetoeläimiä, jotka pitemmän aikaa voivat sietää aavikon polttavaa kuumuutta. Lähetin sen vuoksi Islamin ja erään toisen mieheni Jarkentiin ja Kargalikiin, kahteen ylempänä joen varrella olevaan kaupunkiin, ostamaan niitä. Heidän poissa ollessaan muutatin leirimme Merket kylään Jarken-darjan itärannalle.

Niinä viikkoina, jotka minun piti siellä viettää miehiä ja kameeleja odotellen, hankin kyläläisiltä kaikki tiedot aavikosta mitä saatavissa oli. Vain harvat olivat siellä olleet, etsimässä kultaa, jota siellä vanhojen tarinain mukaan piti viljalti löytyä. Mutta he eivät olleet koskaan urenneet kauvemmaksi kuin missä hietikkoon kaivoja kaivamalla saivat vettä. Aavikon sydänseudusta heillä ei ollut pienintäkään tietoa. Mutta kaikki he tunsivat tarinan, että aavikon perällä löytyisi hyvin vanhan kaupungin rauniot, nimitetty myöskin Takla-makaniksi, joka isot ajat sitten oli hautautunut hiekkameren aaltoihin.

Mutta mistä kaikki nämä tarinat olivat peräisin? Kuinka olivat selitettävissä nämä yhtäpitävät tiedot hautautuneista kaupungeista ja nuo kirjavat sadut muinaisajan suuresta Takla-makanin kaupungista, jonka hiekka oli niellyt? Vain sattumaltako nämä tarinat kulkivat suusta suuhun, Khotanista Jarkentin ja Maral-bashin yli Ak-suun, ja tämä vanha kaupunki aina mainittiin samalla nimellä? Vierastako vain huvittaakseen alkuasukkaat tarkoin kuvailivat hylättyjä taloja, joita sanoivat nähneensä, ja vakuuttivat ennen muinoin erämaan syvyydessä löytyneen suuria metsiä, tuoksupeuran ja muiden otusten asuinpaikkoja?

Ei, satunnaista se ei voinut olla; näillä tarinoilla täytyi olla joku alku ja synty; niillä löytyi varmasti todellinen pohja, — kuinka syvällä se sitten lienee ollutkaan — jolle ne perustuivat, eikä niitä ollut halveksittava.

Näin minä kuuntelin kuin lapsi noita tarumaisia satuja, jotka joka päivä yllyttivät vaaralliselle retkelle, jolle aijoin uskaltautua. Ne lumosivat minut, sokesin kaikille vaaroille, tuo kamala aavikko minut tenhosi; yksin hiekkamyrskytkin, joilla on juurensa aavikkojen syvyydessä, näyttivät minusta komeilta ja ihastuttavilta.

Ja tuolla loitolla taivaanrannassa pinoutuivat korkealle jalomuotoiset hiekkasärkät, joita minä en väsynyt katselemasta, ja niiden takana lepäsi kuolonhiljaisuuden rauhassa tuntematon, loihdittu maa, jonka olemisesta ei edes vanhimmilla aikakirjoillakaan ole aavistusta, tuo maa, johon minä olin ensimäisenä astuva.

Viimeinkin Islam ja Jakub palasivat huhtikuun 8 p:nä. Kauvan kauppaa hierottuaan ja vaivaa nähtyään he olivat onnistuneet Kargalikissa ostamaan kahdeksan komeata ja suurella huolella valittua uroskameelia 180 markasta kappaleen.

Niiden nimet ja ijät olivat:

Ak-tuja (Valkoinen kameeli) 8 vuotias, Boghra (Uros) 4 vuotias, Näär (Korkea) 2 vuotias, Babaj (Ukko) 15 vuotias, Tjong-kara (Iso Musta) 3 vuotias, Kitjick-kara (Pikku Musta) 2 vuotias, Tjong-sarik (Iso Kimo) 2 vuotias, Kitjick-sarik (Pikku Kimo) 1,5 vuotias.

Emme mitenkään silloin aavistaneet, että vain yksi näistä kameeleista, nimittäin Tjong-sarik oli jäävä eloon matkan loppuun asti. Ak-tuja kulki kyllä aavikon poikki, mutta kuoli rasituksista. Se oli kaunis, valkoinen kameeli ja kulki etunenässä kantaen kaulassaan nuoran päässä roikkuvaa suurta vaskikelloa, jossa oli raskas rautakieli. Boghra oli tavattoman siroruumiinen, kestävä ja säyseä ja sillä minä ratsastin. Näär oli torantekijä, koki purra ja potkia heti kun joku tuli sitä lähelle. Babaj, joukon vanhin ja väriltään harmaa, kaatui ensimäisenä. Muut kolme olivat nuoria, hilpeitä eläimiä, jotka olivat levänneet kauvan ja näyttivät nauttivan siitä, että taas pääsivät liikkeelle.

Kameeleilla oli juuri villankarisemisaika ja paksuja, lämpimiä talvivilloja karisi nyt suuret tukut päivässä, minkä vuoksi ne näyttivät hankaantuneilta ennen koko turkin vaihtumista. Kaikilla oli hyvät, pehmeät, heinillä ja olilla täytetyt kuormasatulat, ja Islam Baj oli myös ostanut sylyyksellisen "arkkania" (kameelinvillanuoraa) matka-arkkujen nuorimista varten sekä kolme suurta karavaanikelloa.

Isolle pellolle bekin talon kohdalla pantiin kameelit kammitsaan ja saivat syödä kyllältään rehevää heinää, herkkua, jota ne täällä viimeisen kerran maistoivat. Ihanaa oli katsella omain komeiden kameeliensa makaavan pureskellen tuoksuvaa heinää ja nähdä niiden suurten, ruskeiden silmien hyvinvoinnista loistavan. Molemmat koiramme, Jolldash ja Hamra, olivat kuitenkin toista mieltä. Etenkin ensinmainittu ei sietänyt kameeleja; se haukkui äänensä käheäksi, hyökkäsi niiden kimppuun ja oli hyvin iloissaan saadessaan niistä villatukun kiskaistuksi.

Jarkentista oli Islam Baj ottanut palvelukseen kaksi luotettavaa miestä: Muhammed Shakin, 55 vuotiaan harmaapartaisen ukon, joka oli tottunut hoitamaan ja kulettamaan kameeleja ja ainoa, joka saattoi lähestyä Nääriä ilman että se häntä puraisi. Hänellä oli vaimo ja lapset Jarkentissa eikä hän pelännyt aavikkoa ollenkaan. Rehellinen ja rehti mies hän oli. Näen hänet vielä edessäni aivan kuin eilen olisimme eronneet. Tyyneytensä ei pettänyt häntä koskaan ja silloinkin, kun onnettomuuden pilviä kokoontui kuolevan karavaanimme ympärille, hän aina pysyi hyvällä tuulella. Niin, vieläpä etäisellä aavikolla hourien maatessaan hänen silmistään loisti suurenmoinen tyyneyden ilme ja rauha levisi hänen kokoonkuivuneille, kuparinruskeille kasvoilleen.

Kasim Akhunin, joka oli 48 vuotias, naimaton, syntynyt Ak-sussa, asuva Jarkentissa, karavaaninohjaaja ammatiltaan, oli oltava apuna kameelien hoidossa. Hän oli keskikokoinen, mustapartainen, lujaruumiinen, vakava, ei nauranut koskaan, oli aina ystävällinen ja kodikas, mutta häntä täytyi vähän väliä muistuttaa velvollisuuksistaan.

Mutta yhden miehen vielä tarvitsimme ja Merketin beki hankki meille siksi Kasim Akhunin Jangi-hissarista. Hän oli yhtaikainen Muhammed Shahin kanssa, oli kuutena vuotena joka kevät tehnyt kymmenestä neljääntoista päivään kestävän matkan aavikolle etsiäkseen kultaa ja silloin aina aasilla kulettanut leipää mukanaan eikä mennyt loitomma kuin missä sai kaivamalla vettä. Matkalla ollessa nimitimme häntä osaksi Jolltjiksi (Oppaaksi), osaksi Kumtjiksi (Aavikkolaiseksi) erottaaksemme hänet toisesta Kasimista. Hänellä oli vaimo ja täysikasvuiset lapset Merketissä, mihin hän oli muutamia vuosia sitten muuttanut.

Hänen vikansa se osaksi oli, että matkamme meni niinkuin meni. Hän oli raaka ja kiivas ja toimi niin, etteivät toiset miehet, joita hän koetti kannustaa, häntä kärsineet. Aavikon tuntemisensa nojalla hän käyttäytyi hyvin kopeasti eikä sietänyt varsinkaan Islam Bajta sen takia, että tämä oli nimitetty "karavaaninbashiksi" eli karavaaninohjaajaksi ja muiden täytyi häntä totella. Monet Merketin asukkaat varoittivat meitä hänestä kertoen että häntä monet kerrat oli rangaistu varkaudesta. Mutta se oli liian myöhään. Me luulimme sitä paitsi saaneemme hänessä arvokkaan löydön, ainoassa koko kylän väestä, joka omasta kokemuksestaan tunsi aavikkoa.

Paitsi kameeleja ja koiria oli meillä vielä kolme lammasta, jotka myöhemmin aijottiin teurastaa, kymmenen kanaa ja kukko, joka herätti meidät aamuisin. Ensi päivinä löysimme yhden tai pari munaa kanakopista, jotka komeilivat ylinnä kameelin kantamuksen päällä, mutta kun veden saanti väheni, lopettivat kanat munimisensa. Kukko oli oikeastaan aika hulivili eikä sitä miellyttänyt ollenkaan kameelilla ratsastaminen. Kulkiessa se veitikka pujottelihe myötäänsä kopsan ristikkokatosta ulos, seisoi vaappuen tuokion ylhäällä, ennenkuin kimakasti laulaa heläyttäen räpiköi maahan. Lepopaikoissa kanat laskettiin aina irti ja vilkastuttivat ne jossain määrin autiota ympäristöä. Muutamia pivollisia ohria sirotettiin niille hietikkoon nokittavaksi.

Islam oli Jarkentista tuonut yhtä toista aavikkomatkalla tarpeellista kalua: rautaisia vesisäiliöitä, leipää, riisiä, köyttä, joukon työaseita kuten lapioita ja kirveitä sekä sesamiöljyä (jaghia) ja saman hedelmän puserrettuja kuoria (kyntjyr) j.n.e. Öljyä käytetään kameelien elatukseen aavikolla. Jos kameeli saa puoli litraa öljyä päivään, ei se kuukauteen kaipaa muunlaista ruokaa. Edullista on tietysti aina, jos matkalla tapaa kasvullisen seudun, missä eläimet voivat hieman virkistäytyä. Maalis- ja huhtikuulla ei niiden lasketa hyvästi voivan kulkea yli kolmea päivää ilman vettä, mutta talvella ja tasaisella maalla kuusi päivää, vieläpä enemmänkin, jos tarve vaatii.

Huhtikuun 9 p. tehtiin viimeiset valmistukset. Pariin säkkiin sullottiin leivät, jotka oli edeltä käsin tilattu, ja neljä rautasisterniä täytettiin raikkaalla jokivedellä. Ne vetivät 80, 86, 87 ja 122 litraa, jonka lisäksi tuli 80 litraa vuohennahoissa, siis yhteensä 455 litraa, jonka pitäisi riittää 25 päivän matkalle. Näitä soikeita, nelikulmaisia sisternejä käytetään hunajan kuletukseen Intiasta Jarkentiin ja ympäröi niitä luja puuristikko suojellakseen ohutta rautalevyä kuhmuilta. Ristikkoihin miehet pistivät ruohoja ja kaisloja lämpiminä päivinä pitääkseen sisternit viileinä.

Jo kauvan ennen auringon nousua seuraavana päivänä oli pihalla elämää ja liikettä. Miehet kulettivat kaikki matkatavara- ja ruokavara-arkkumme ulos järjestääkseen ja punnitakseen ne tasaisiin taakkoihin ja sitoakseen nuorilla. Ne asetettiin sitten parittain maahan niin kauvas toisistaan, että kameeli voi astua niiden väliin. Siihen pakotettiin se sitten paneutumaan polvilleen ja taakat kiinnitettiin kuormasatulaan. Kameelin ylös noustua sidottiin varmuuden vuoksi vielä köysi ristiin rastiin koko kantamuksen ympäri, joten se sopi niiden vaakasuorien tankojen väliin, jotka ovat kuormasatulan kehyksenä.

Meillä oli suuret varustukset: ruokavaroja useammaksi kuukaudeksi, varsinkin riisiä ja leipää, säilykkeitä, sokeria, teetä, vihanneksia, jauhoja y.m. Olimme myöskin ottaneet mukaan joukon talvitamineita, turkkeja ja mattoja, aikomuksemme näet oli jatkaa Khotan-darjasta matkaa Tihettiin. Minulla oli kerallani tieteellisiä kojeita, kaksi valokuvauskonetta, lähes tuhat levyä niitä varten, muutamia kirjoja, kokonainen vuosikerta erästä ruotsalaista lehteä, jota aijoin lukea yhden numeron joka ilta, keittolaitokset, metalli- ja posliniastioita, kolme pyssyä ja kuusi revolveria ampumatarpeineen kahdessa raskaassa arkussa sekä joukko muita kaluja. Kun meillä sitä paitsi oli vettä kahdeksikymmeneksi viideksi päiväksi, olivat kameelien tarakat koko lailla raskaat.

Kameelit sidottiin nelittäin köysillä, joiden toiset päät kiinnitettiin nenäruston läpi pistettyyn puikkoon, ja toinen oli silmukkana löyhästi solmittu edellä kulkevan kameelin häntään, siten että jos eläin kaatuu, aukeaa silmukka itsestään. Puikon toisessa päässä on puupalli, joka estää sitä luisumasta irti.

Neljä nuorta kameelia kulki etumaisina, sitten tulin minä Boghralla ja jälestäni Babaj, Ak-tuja ja Näär. Muhammed Shah talutti aina Boghraa, joten minun ei tarvinnut vähääkään huolehtia kameelin kulusta, vaan saatoin yksinomaan pitää huolta kompassista ja kellosta, jotka ilmaisivat suunnat ja matkan pituuden, sekä tehdä havaintoja maanlaadusta.

Islam Baj oli oivallisella tavalla järjestänyt kameelini kantamuksen. Boghralla oli kannettavana molemmat arkut, jotka sisälsivät arimpia tieteellisiä kojeita ja semmoisia tavaroita, joita minä joka leiripaikassa tarvitsin teltassani. Kyttyröiden väliin ja molemmille arkuille oli levitetty mattoja, huopapeitteitä ja patjoja, ja minä istuin kuin nojatuolissa jalat etumaisen kyttyrän molemmin puolin.

Kevät oli tulossa ja sen merkit olivat viime päivinä käyneet yhä lukuisemmiksi. Lämpömäärä nousi vähin erin joka päivä. Ilma tuntui päivällä lämpimältä, kevättuulet suhisivat, kentät olivat veden alla, kärpäset ja muut hyönteiset surisivat ilmassa. Keskellä tätä ihanaa aasialaista kevättä, toiveiden aikaa, aloimme matkamme maahan, missä kaikki elämä nukkuu tuhatvuotista untaan, missä jokainen hiekkasärkkä on hautakumpu ja mihin verraten tuiminkin talvi olisi meistä hymyilevältä keväältä näyttänyt.

Tyynesti ja majesteetillisesti, ryhdikkäin päin kameelit kulkivat pitkässä jonossa kylän ahtaita kujia, missä väkeä seisoi taajat joukot. Hetki oli juhlallinen, kaikki mukaansa tempaava, ja kyläläiset seisoivat äänettöminä kuin hautajaisvieraat. Ajatellessani nyt tuota lähtöä en voi matkuettamme verrata muuhun kuin ruumissaattoon. Vielä tälläkin hetkellä kuulen karavaanikellojen kumean, kammottavan kalkatuksen verkkaisessa ja juhlallisessa tahdissa, soiden kuin karavaanin omiin hautajaisiin. Mikäpä muu meitä useampia tosiaan odottikaan tuolla loitolla kaukaisen idän aavikolla kuin äänetön hauta, tehty ikuiseen hiekkaan!

Mentiin niin rauhallisesti ja hiljaa puoli tuntia, kun äkkiä kamala rytäkkä syntyi. Kaksi nuorinta kameelia pillastui, katkoi turpanuoransa, pudisti pois kuormansa ja alkoi hurjasti koiveta pitkin peltoa jotta pöly tuprusi. Toisella oli kuormassa kaksi vesisäiliötä; näistä toinen rupesi vuotamaan, ei kuitenkaan vuotanut kuin reunaa myöten, joten vaara oli helposti torjuttu. Karkurit vangittiin kohta ja kuormitettiin uudelleen. Hetkisen perästä raastautui kaksi muuta kameelia; osa kapineista hankautui irralleen ja ruutiarkku roikkui pitkin kameelin lanteita. Muhammed Shah sanoi minulle, että kameelien, oltuaan yhdessä kohti jonkun aikaa, aina tarvitsee oikoa koipiaan ja sen vuoksi äksyytyvät, mutta jonkun päivän ponnisteltuaan ne käyvät lauhkeiksi kuin lampaat. Varmuuden vuoksi sai nyt kuitenkin mies taluttaa kutakin kameelia, kunnes ne talttuivat.

Minä itse istuin valtiaana melkoisen korkealla maasta ja minulla oli erinomainen näköala kaikille tahoille. Alussa siinä kyllä melkein hirvittää, mutta pian niihin yhtäläisiin edes ja takaisin ja sivuille vaappuviin liikkeisiin tottuu. Minulla niistä ei ollut mitään haittaa, mutta meritautiin arasta henkilöstä ne varmaan tuntuvat vastenmielisiltä.

Jätettyämme kylän viimeiset talot ja istutukset taaksemme tulimme tasaiselle arolle ("däshtille"), missä kasvoi takkuisia pensaita ja viitametsää jotensakin yleiseen ja siellä täällä poppelilehdikkökin näkyi. Tuuli kävi länsiluoteesta ja korkeita keltasenharmaita hiekkapatsaita ajelehti itään päin, yläpäät vähäsen kaarevina tuulen suuntaan. Maa on osaksi hienon, pehmoisen tomun, osaksi suolakerrostumain peittämä; mutta sitten alkaa pelkkä hiekka pieninä, mataloina särkkinä. Se oli kuitenkin vain hiekkavyö, sillä sen takana oli taas viitametsää ja kamishi- ja poppelilehdikköä, ja siellä me vesiuurroksen luona pysähdyimme.

Puolessa tunnissa oli kuormat purettu ja kameelit sidottu piiriin, jotteivät pääsisi pitkäkseen, niiden jalat kun siinä asennossa kuuluvat jäykistyvän, ja niin saivat ne seistä pari tuntia ennenkuin päästettiin irralleen kamishiviidakkoon. Leiripaikka kaikkine esineineen ja eläimineen näytti aika somalta.

Astuin ensi kerran poppelin juurelle pystytettyyn telttaani, samaan intialaiseen upseerintelttaan, jonka olin saanut ystävältäni Englannin asiamieheltä Kashgarissa hra Macartneyltä. Miehet virittivät tulen, jonka ympärille asettuivat laittamaan päivällistä: riisivanukasta ja munia, joita meillä oli suuri varasto. Lampaat päästettiin laitumelle ja kanat ripostelivat kuin kotosalla ruuvan jätteitä tulen luona. Koirat saivat lihapalansa ja ajoivat sitten toisiaan. Kokonaisuudessaan siis ylen hupaisa maalaiskuva.

Jos kuormain purkaminen ja teltan nostaminen kävi nopeaan, niin lähtöpuuhiin sen sijaan hupeni koko seuraava aamu ja tavaroiden sijoittelemiseen hyvinkin kaksi tuntia, aamiaisen syöminen siihen luettuna. Kameelit juonittelivat kuormatessa, mutta käyttäytyivät matkalla siivosti. Kasvullisuus väheni taas ja me harhailimme hiekkasärkkäsokkelossa, jonka 5-6 metrin korkuiset särkät olivat muodoltaan aivan säännöttömiä, enimmäkseen kuitenkin suuntautuen pohjoisesta etelään päin.

Koetimme kierrellä niitä mikäli mahdollista, mutta sittenkin oli mentävä parin vaikean harjun yli, joilla molemmat vesikameelit kaatuivat. Ne kaatuvat kuitenkin aina koreasti etujaloilleen, mutta nyt niiden kuormat täytyi riisua ja sitten taas panna paikoilleen. Semmoisen harjun toista sivua ne luisuvat taitavasti alas tenäten vastaan jäykiksi ojennetuilla takakoivillaan.

Kolmannessa leiripaikassa ryhtyi kaksi miestä kuten tavallisesti kaivoa kaivamaan. 178 cm kaivettuaan he eivät enää huolineet jatkaa; odotettiin pari tuntia ja sillä aikaa tihkui vettä esiin pieni lätäköllinen kaivon pohjaan. Kaivaessa koirat ja kanat katselivat tarkasti vieressä; niiden oli aina kauheasti jano.

Vielä siis oli kaikki hyvin ja saatoimme säästää varastoamme. Kameelin ruokavaroihin ei oltu koskettukaan, eläimet saivat tyytyä kamishiin ja suolaveteen; koirille annettiin leipää, kanat saivat jyviä ja munankuoria. Ensimäisenä päivänä ne munivat kolme, toisena päivänä kaksi, kolmantena päivänä yhden munan; sitten se kävi yhä harvinaisemmaksi, mutta meillä oli suuri joukko munia silppuihin pakattuna vasussa.

Poppeleja näkyi neljäntenä päivänä sangen yleiseen. Kevätvesat olivat alkaneet monessa puheta ja tuore vihanta saattoi veden valahtamaan kameelien kielelle. Useimmissa tapauksissa hiekkasärkät näyttävät karttavan poppeleja, joiden ympärille ne muodostavat pyöreän vallin. Kuopan keskellä seisoo poppeli ja tuulen suojaan on sinne kuivia oksia ja kellastuneita lehtiä kasautunut.

Päivä oli lämmin. Koirat etsivät turhaan vettä ja juoksivat kaikkiin kuoppiin, jotka olivat samannäköisiä kuin ne, joihin miehet tavallisesti kaivoivat kaivojansa. Paremman siimespaikan puutteessa ne lepäsivät kaikkien poppelien varjossa, joiden ohi kulettiin. Raapasivat siitä päällimäisen auringon lämmittämän hiekkakerroksen pois ja paneutuivat pitkäkseen alemmalle, joka vielä tuntui viileältä.

Islam Baj ratsasti ensimäisellä kameelilla, jota talutti Jolltji, oppaamme. Mutta kun Islamilla oli parempi näköala kuin tällä, oikaisi hän monesti opasta ehdottaen toista suuntaa. Tämä suututti rajuluontoista aavikkolaista ja pari kertaa hän hujahdutti talutusnuoran kädestään, heittäytyi hietikolle sanoen että siinä tapauksessa Islam saa itse johtaa karavaanin.

Yöpaikassa yltyivät molemmat miehet kovaan riitaan. Jolltji tuli telttaani sanoen että kun Islam yhtenään ojenteli häntä, vieläpä itaroi vettä ja leipää antaessaan, hän tahtoi kääntyä pois. Vaan kerrassaan mies ällistyi, kun minä aivan tyynesti ilmaisin suostuvani siihen, mutta ehdolla että hänen oli ensin annettava takaisin kuukauspalkkansa, 100 tengehiä, jotka hän oli etukäteen saanut. Silloin hän mitä nöyrimmällä äänellä pyysi saada pysyä paikoillaan, mikä myönnettiinkin ehdolla, että hänen tästä lähtien oli vastaan sanomatta Islamia toteltava.

Minua pelotti että tuommoisia riitoja etemmä päästyä syntyisi tuhka tiheään yksinäisyyden ja yksitoikkoisen elämän villittyä mielet. Mutta kaikki meni sitten rauhallisesti. Jolltji oli vaiti, mutta kantoi yhä yltyvämpää kaunaa Islamia vastaan. Hän kulki aina yksinään, ei puhunut muiden kanssa ja makasi yksinään muista erossa. Leiritulelle hän ryömi vasta toverien maata mentyä. Syystä tai syyttä nämä uskoivat, että hän tahallaan vei meitä harhateille. Siinä tapauksessa hän itse lankesi omaan kaivamaansa kuoppaan, sillä hänkin kuoli aavikolla janoon.

1,15 m syvältä löysimme tänään vettä, 10,4° lämmintä. Koirat olivat niin janoissaan, että kokivat pakkautua kaivoon, jonka vuoksi ne sidottiin kiinni.

Seuraavana päivänä ne olivat hyvin levottomia ja juoksivat kaukana karavaanista. Kerran ne viipyivät neljännestunnin poissa ja palatessaan olivat mahaansa myöten märkinä ja siis ilmeisesti löytäneet vettä. Kulettuamme vain 18,5 km jouduimme mekin sattumalta lätäkölle. Käskin Kasimin koettamaan miltä vesi maistui. "Makeata kuin hunaja!" vastasi hän otettuaan aimo kulauksen. Siihen me sitten telttamme pystytimme. Miehet, koirat, lampaat ja kanat kiiruhtivat janoansa sammuttamaan.

Vesi oli hopeankirkasta, ihan suolatonta ja pulppusi lähteestä 80 m pituiseen ja 4 m levyiseen uomaan. Vesihämähäkkejä ja kuoriaisia oli viljalti. Jälkimäisiä surisi ympäriinsä ilmassa maata pitkin ja niitä kanat puhaltuivat hurjasti ajamaan. Täällä teurastettiin nyt ensimäinen lammas juhlallisilla menoilla ja koirat saivat hyvän atrian verta ja sisälmyksiä.

Miellyttävä leiripaikka houkutteli pitämään lepopäivän, joka oli yhtä tarpeen miehille kuin eläimille. Kaikki nukkuivat kauvan ja päivän kuluessa tehtiin yhtä ja toista pikku askaretta. Vesisäiliöt täytettiin uudelleen, vaatteita pestiin, korjattiin satuloita ja hihnoja. Päivä oli lämmin, hiekka kuumeni 44,6° lämpöiseksi, mutta pohjoiskoillisesta silloin tällöin kulkeva tuulispää vilvotti ihanasti, ja joutumatta omantuntomme kanssa käräjiin saatoimme nyt juoda niin paljon kuin jaksoimme. Kameelit ja koirat joivat niin utakasti, että ihan näki niiden pullistuvan. Kanat käyttivät tilaisuutta hyväkseen muniakseen neljä munaa levähdyspäivänä.

Huhtikuun 16 p. painumme yhä etemmä tuntemattomaan aavikkomereen. Ei mitään eloa näy, ei kuulu ääntä muuta kuin kameelin kellojen yksitoikkoinen kalkatus. Pikku levähdyksiä tulee välistä, kun olemme epävarmat oikeasta suunnasta. Miehet syövät silloin aamiaista. Se on ihan yksinkertainen: pari kourallista "talkania" (ruskeaksi paahdettuja jauhoja) veteen sotkettuna; tätä velliä särpivät he puumaljoista. Minä sivuutin aina aamiaisen ja tyydyin kahteen ruokaveroon päivässä.

17 p:nä näimme, pohjoisen taivaan puolella jotenkin korkean vuoren kuvastuvan heikkona, pilventapaisena varjostuksena. Monta tuntia ratsastimme sitä kohti, vaan vuori ei käynyt sitä selvemmäksi emmekä me näyttäneet sitä lähestyvän. Hiekkaharjut olivat 5 metrin korkuisia ja usein hyvin haitallisia, mutta niiden välissä leveni nyt yhä rehevämpiä kamishiaroja, missä joku pelästynyt jänis koikki pakoon karavaanin lähestyessä.

Huhtikuun 18 p. koitti navakan koillistuulen kera. Taivas pysyi harmaana, joten pääsimme puolipäiväpaahteesta. Päätimme kulkea suoraan vuorelle, jonka toivoimme yllättävämme iltaan mennessä, mutta painuimme metsään ja vuorta emme muutenkaan olisi nähneet tomuisen ilman vuoksi.

Edessämme oli sankka metsä; maassa oli läjittäin kuivaneita lehtiä, kuivia runkoja, oksia ja rytöjä. Aavikon luonne oli kokonaan hävinnyt. Karavaani kierteli puiden välitse, ja silmänsä täytyi pitää auki oksien alla ratsastaessaan.

Niin yllätimme pitkän lammen, joka oli yleensä kamishien peitossa. Sen rannalla poppelit olivat tuoreempia ja vehreässä lehtipuvussa. Kummaksemme näimme täällä ihmisten ja hevosten jälkiä ja tulesta jäänyttä tuhkaa ja hiiliä.

Tiemme sulkivat pian pitkät kaidat lammesta lähtevät lahdekkeet, joiden yli täytyi mennä. Yksi miehistä astui paljain jaloin edeltä näyttäen tietä. Lahdekkeissa oli kova, kameelin kannattava savipohja. Etempänä huomasimme lammen yhtyvän pitkään järveen, joka levenee pohjoiseen päin; noudattelimme nyt sen rantaa. Jotenkin korkeita hiekkasärkkiä laskeutui täällä puhtaasen, siniseen, mutta matalaan veteen, jossa hanhia uiskenteli suurissa joukoin.

Metsä oli yhä sankka ja sen läpi pääseminen kävi yhä hankalammaksi.
Saatoimme kuitenkin pysytellä lähellä rantaa, josta kevätvihreiden
puiden lomitse avautui ihania näköaloja merensiniselle järvelle.
Etempänä maisema katosi harmaasen sumuun.

Järven jätämme nyt vasemmalle kädelle ja harhailemme suunnattoman sankassa, miehenkorkuisessa kamishikossa. Kameelien ympärillä kohisee ja ruskaa, kun ne tunkeutuvat eteenpäin kuivan, hauraan viidakon läpi; vain ratsastavilla on täällä vapaa näköala.

Taas tulimme metsään, niin sankkaan, että minun täytyi laskeutua alas satulasta, poppelinoksien pari kertaa yritettyä raapaisemaan minut maahan. Muuan kuivanut vesakko meidät aivan seisautti. Miesten täytyi kirveillä raivata tie ja hukattuamme paljon aikaa ja vaivaa pääsimme lopulta taas tasaiselle arolle, missä pystytimme leirin yksinäiselle hiekkasärkälle, jonka laidat olivat etelään ja lounaasen päin.

19 p:nä kulimme vain 12,4 km aroa, missä vesiuomat ja lammet vaikeuttivat kulkua. Mutta nyt kävi vuori yhä selvemmäksi; sen murentunut rosoinen pinta kuvastui tarkoin piirtein ja sen pohjoisrinteillä hiekkasärkät kohosivat melkoisen korkealle. Vuoren pohjoisjuurella oli useampia pieniä, makeavesisiä järviä, joita toisistaan erotti pitkät niemet. Suurimpaan järveen laskeva kanava osoitti niiden saavan vetensä joesta; epäilemättä paisuvat ne kesällä yhdeksi järveksi.

Järvien kannakselle pystytimme leirimme muutamien tuuheiden poppelien alle. Huomasimme että vuori oli aivan yksinäinen. Teurastettiin toinen lammas, ja koirat, jotka olivat kauvan paastonneet ja saaneet tyytyä leipään, saivat taas hyvän atrian. Muuan haukka, joka risteili kanojen ympärillä, pelotettiin laukauksella pois.

Leiripaikka oli siksi miellyttävä, että meidän piti suoda itsellemme vieläkin yksi lepopäivä. Lämmin päivä se olikin, vaikka koko yön ja aamupuolen puhalsi navakka koillistuuli. Janottaa lakkaamatta ja juoda täytyy pari kertaa tunnissa. Pitääksemme vettä rautakannussa raikkaana, käärimme astian kostealla liinalla ja ripustimme sen varjoon puunoksalle tuulenkäypään paikkaan.

Muutaman pienen järven rannalla näimme ihmisen jälkiä. Olipa rannalla hylätty ruohomajakin ja kun huhtikuun 21 p:nä jatkoimme matkaa itään järven ja vuoren välitse, löysimme muutamien korkeiden hiekkasärkkien toiselta puolen tien, jossa oli arbain jälkiä kulkien harvan poppelimetsän poikki. Tämä havainto kummastutti kaikkia. Miehet luulivat, että se oli juuri sama tie, jonka he olivat kuulleet noudattavan Khotan-darjan länsirantaa; mutta minä otaksuin että se oli joku tähän saakka tuntematon tie vieden Masar-tagia myöten viimeksi mainitulle joelle. Päästäksemme varmuuteen päätimme kulkea tietä veipä se mihin tahansa, eikä kauvan kestänyt, kun arbain jälet katosivat ja tie päättyi. Metsäkin pian loppui.

Erään idässä näkyvän yksinäisen vuorenharjun ja eilen näkemämme vuoren välitse jatkoimme nyt matkaa kaakkoon. Edessämme oli tasainen ja kova, harvapuinen aro, missä kulku oli tavattoman mukavaa. Kameelit astuivat tasaisessa tahdissa ja kellot soivat säännöllisesti. Itäisen vuoren juurella oli pitkä, kaita järvi, jonka rannalta löysimme kummaksemme kolme hevosta syömästä.

Nyt oli saatava selvä hevosten omistajasta. Niinpä läksi pari miestäni noudattelemaan tuoreita jälkiä, jotka hiekkasärkkien välitse veivät läntiselle vuorelle. He palasivat kohta, kerallaan Maral-bashista oleva mies. Mies kertoi tuon tuostakin käyvänsä täällä keräämässä suolaa, jota on viljalti vuoressa ja joka näytti varsin oivalliselta. Mies möi sitä Maral-bashin myymälöihin ja sanoi liikkeen hyvin kannattavan.

Hän osoitti luoteesen näyttääkseen kaupungin asemaa ja sanoi sinne olevan kaksi lyhyttä päivänmatkaa. Koillista seutua hän ei tuntenut eikä hänellä ollut tietoa pitkäkö matka oli Khotan-darjaan, mutta sanoi kuulleensa, että etelään päin on paljasta hiekkaa, jossa ei löydy pisaraakaan vettä, ja sen hän tiesi, että aavikkoa nimitetään Takla-makaniksi.

Heitimme hyvästit yksinäiselle kuleksijalle ja jatkoimme matkaa etelään ja kaakkoon päin kovan, hedelmättömän, poluttoman tasangon yli. Vuori oikealla puolellamme aleni vähitellen etelään päin ja muuttui särkän harjaksi, joka painui aavikkoon.

Kun aavistimme että tämä oli viimeinen paikka, missä voimme saada raikasta vettä, käytettiin huhtikuun 22 p. lepoon. Kameelit ja viimeinen lammas saivat viimeisen kerran ahmia kylläkseen rannalla kasvavia ruohoja. Minä kapusin vuoren laelle, jonka juurella järvi oli, ja sieltä oli laaja näköala yli seudun.

Vuori katoaa kaakkoiseen päin kuin niemi aavikkomereen. Sen jatkona kohoaa vain vähäpätöinen kalliosaari maasta; muutoin ei näy jälkeäkään vuoresta. Olimme siis pienen vuorenselänteen kaakkoisimmassa päässä. Kaakkoon, etelään ja lounaasen aukeni niin kauvas kuin silmä kantoi aavikon kolkko meri ja tällä suunnalla taivaanranta muodosti tasaisen viivan.

Päivän kuluessa neuvottelimme. Jolltji vakuutti, että Khotan-darja oli täältä neljän päivämatkan päässä itään. Parhaiden venäläisten karttojen mukaan mitä minulla oli, piti matkaa olla 120 virstaa, joten 20 km päivässä kulkien tulisimme joelle kuudessa päivässä; mutta jo kahden päivämatkan päässä arveltiin saavamme kaivamalla vettä kuten olimme Jarkent-darjan luona tehneet. Käskin miesten kuitenkin ottaa vettä kymmenen päivän varalle, niin että vesisäiliöt täyttyivät vain puolilleen, jottei kameelit liiaksi rasittuisi syvässä hietikossa.

Näin varustettuna arvelin täysin turvallisesti voivamme lähteä aavikolle. Vettä piti riittää kaksi kertaa kameeleillekin juottaa kuutena päivänä. Kaikki laskut näyttivät niin selviltä ja yksinkertaisilta. Jolltjin ja Kasimin tehtävä oli täyttää sisternit. Illan he siinä hääräsivät; kuulin kallisarvoisen nesteen hölkkävän säiliöissä. Illalla pantiin kaikki kuormatkin kuntoon voidaksemme varhain seuraavana aamuna lähteä matkaan.

Huhtikuun 23 p. oli helteinen päivä, mutta eläimet olivat levänneet, ja me kulimme 27,5 km. Alussa samosimme vähäpuisen pölyaron yli, järven kaakkoispuolella. Kaikkialla näkyi pieniä savikartioita ja hylättyjen talojen näköisiä pengermiä. Puolitoista tuntia kulettuamme muuttui maisema. Hiekka alkoi keräytyä pieniksi särkiksi ja kymmenen minuutin matkan päässä ne muodostivat loppumattoman sekasotkun, jonka jyrkät rinteet viettivät etelään, lounaasen ja länteen päin.

Ne olivat 6-7 metrin korkuisia ja niiden yli oli usein äärettömän hankala päästä. Sellaista miehet nimittivät "jaman-kumiksi" (kamalaksi hiekaksi), "tjong-kumiksi" (isoksi hiekaksi) tai "igis-kumiksi" (korkeaksi hiekaksi).

Edessämme oli koko selänne mahtavia särkkiä, korkeampia kuin kaikki näköpiirissä olevat. Tämän harjan yli oli vaikea päästä. Kameelit kapusivat kuitenkin ihmeellisen varmasti jyrkkiä rinteitä pitkin, missä mies vain kovasti ponnistellen pääsee ylös ja joka askeleella liukuu vähän matkaa taaksepäin.

Sen huipulta oli laaja näköala. Ihmeellistä kyllä, en kuitenkaan kauhusta kalvennut katseeni liidellessä meitä kaikkialla ympäröivän meren yli, joka oli täynnä hienon keltaisen hiekan muodostamia jättiaaltoja. Kaiketi se johtui siitä, etten luullut onneni tähden, joka aina oli niin kirkkaasti pääni päällä loistanut, nytkään sammuvan. Ei, aavikkomeri näytti minusta äärettömän kauniilta: siellä vallitseva äänettömyys ja rauha vaikutti ylentävästi mieleeni. Valtava näky se oli, majesteetillinen maisema.

Halu tuntemattomaan oli se taikavoima, joka vastustamattomasti veti minua aavikkokuninkaan linnaan, missä kunniakkaat löydöt ja satujen kätketyt aarteet minua odottivat. Uskalla voittaa, uskalla hävitä, oli minun tunnussanani. Ei ollut epäilystä eikä pelkoa. Eteenpäin! kuiskasi aavikkotuuli; eteenpäin! lauloi karavaanikellojen vaski. Tuhannen tuhatta raskasta askelta päämaalia kohti, mutta ainoatakaan ei taaksepäin!

Mutta särkät kävivät äkkiä yhä korkeammiksi; korkeimpien harjojen korkein kohta oli usein 18-20 metriä maata ylempänä. Oli toivottoman vaikeata päästä eteenpäin. Kameelit luisuivat kuitenkin taitavasti jyrkänteitä pitkin ja vain yksi vesikameeli kaatui niin pahasti, että kuorma oli purettava. Kun joskus äkkijyrkät rinteet sulkivat meiltä tien, täytyi meidän pysähtyä lapioilla kaivamaan ja polkemaan tietä eläimille.

Nyt ovat särkät 25-30 m korkuisia. Semmoisen juurella eteenpäin samotessaan karavaani näyttää aivan pieneltä. Koetamme mikäli mahdollista niiden rinteitä kulkiessamme pysytellä samalla korkeudella päästäksemme särkän laaksoihin laskeutumasta. Tämän vuoksi meidän luonnollisesti täytyy kulkea polvitellen. Käytämme hyväksemme loivia harjoja siirtyäksemme yhdeltä toiselle, mutta usein on pakko mennä alas jyrkkääkin rinnettä, jota emme voi kiertää. Kaikki miehet valvovat silloin kameelien liikkeitä, kun ne hieman epäröityään luisuvat juoksevaa hiekkaa pitkin, joka vieree heidän jälestään ja ylettyy polveen.

Hiekassa ei täällä ole noita pieniä kovia savipilkkuja, joita useasti tapasimme ensimäisinä päivinä aavikkoseudulla: täällä on kaikki hiekkaa. Jälellemme ovat jääneet viimeiset tamariskit, jotka vielä uhmailivat aavikon kuumaa huountaa. Ei näy kortta, ei lehteä: hiekkaa, hienoa keltaista hiekkaa vain. Kokonaisia hiekkavuoria levenee äärettömän laajoina niin kauvas kuin silmä kenttätähystimen avulla kantaa. Eivät luo linnut eloa ilmapiiriin ja gasellien ja hirvien jälet ovat aikaa sitten kadonneet. Yksin Masar-taginkin, äsken mainitun vuoren, korkein huippu on kadonnut ilmakehän autereesen.

Paksuturkkisia koira raukkoja helle pahimmin vaivasi; varsinkin Hamra haukkui ja ulvoi ja jäi myötäänsä jälelle. Etsittyämme turhaan yli puolen tuntia sopivaa leiripaikkaa löysimme hämärissä ihan pienen savipälvekkeen, missä kaksi viimeistä tamariskia kasvoi. Kameelit kuorivat ne heti. Muuta laidunta ei tietysti ollut ja eläimet saivat tyytyä öljyyn ja sesaminkuoriin. Alotettiin kaivoa, mutta kun maa oli aivan kuiva aina 70 cm syvyyteen, heitettiin kaivaminen sikseen.

Hamra oli poissa. Vihelsimme ja huusimme, mutta koira oli ja pysyi teillä tietymättömillä. Muhammed Shah oli noin puolivälissä nähnyt sen raappivan hiekkaa viimeksi näkemäimme tamariskien alla ja paneutuvan siihen varjoon pitkäkseen. Miehet luulivat koiran saaneen auringonpiston ja kuolleen. Arvattavasti viisas koira oli kuitenkin kyllästynyt juosta retkasemaan hietikossa, saanut vainua että täällä vain yksi ainoa aavikko ammotti edessämme ja aavistanut että hänen käy pahoin, jos meitä etemmä seuraa.

Aivan varmaan se oli sen vuoksi harkittuaan asiaa katsonut omaa hyväänsä ja pyörtänyt takaisin viimeiselle järvelle juodakseen ja kylpeäkseen taas ja sitten jatkanut matkaa Maral-bashiin. Sinne päästäkseen sen oli uitava Jarken-darjan yli. Kashgariin palattuani minä kyselin koiraa, mutta se oli ja pysyi sillä tiellään. Jolldash seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta uskollisuutensa maksoi hänelle hengen.

Omituisin ja selittämättömin tuntein nostimme nyt ensi kerran telttamme tällä maapallon kolkoimmalla aavikolla. Eivät miehet paljoa pakisseet, nauranut ei kukaan; oli tavattoman äänetöntä tamariskin juurista laitetun tulen ympärillä. Kameelit pantiin yöksi kammitsaan aivan lähelle, jotteivät pääsisi takaisin järvelle, missä tiesivät hyvän laitumen olevan.

Haudan tapainen hiljaisuus vallitsi seudussa. Kellotkaan eivät kilahtaneet; kuului vain kameelien pitkäveteinen, raskas ja määräkäs hengitys. Kynttiläni ympärillä teltassa liiteli vielä pari eksynyttä yöperhosta, mutta ne olivat luultavasti tulleet karavaanin mukana.

7.

KUOLONHILJAISUUDEN KOTI.

Islam Baj oli nyt oppaana ja verraton hän siinä toimessa olikin. Hän astui kevein askelin pitkät matkat edellä itään päin, aina kompassi kädessä. Hän katosi särkkien taa, mutta kohosi tuokion perästä toiselle harjalle. Karavaani noudatteli verkalleen hänen jälkiään, jotka muodostivat kiemurtelevan väärän viivan laaksojen poikki ja harjojen painanteiden yli, missä särkkien sivut olivat loivia ja harjanteita yhdisti pienet poikkisärkät, joissa oli jotenkin välttäviä kulkupaikkoja.

Teki mieltä lannistavan vaikutuksen, kun hän joskus seisattui, meni pyramiidin muotoiselle särkän harjalle ja käsi silmillä tähysti itään päin etsiäkseen kulkupaikkaa. Ymmärsimme siitä, että maa kävi yhä hankalammaksi. Välistä tuli hän alakuloisena takaisin huutaen: "hetj joll jock", mahdoton päästä eteenpäin! "Her taraf jaman kum": häjyä hiekkaa joka paikassa! tai "kum-tag": hiekkavuori! Silloin täytyi meidän tehdä suuria kierroksia pohjoiseen tai etelään sivuuttaaksemme vaikean paikan.

Miehet astuvat kaikki jalan, paljain jaloin, äänettöminä, väsyneinä, helteestä torroksissa, synkkinä. Usein he seisattuvat juomaan, mutta vesi on lähes 30° lämpöistä alituisen läiskymisen takia rautasäiliöitten kuumentuneihin seiniin, joita ei kamishikimput enää suojusta, kun kameelit jo ovat syöneet viimeisenkin ripun. Juodaan kuitenkin ylenmäärin, sillä se edistää hikoilemista, mikä taas vilvoittaa ruumista tuulessa.

Seuraamme nyt kaikki toisiamme ja jono liikkuu verkalleen kuin etana. Korkeimmalta huipuilta aina tähystetään, mutta kaikkiin ilmansuuntiin levenee sama yksitoikkoinen, lohduton maisema. Yhden harjan yli ja takana kohoaa aina toinen; koko rannaton meri täynnä summattomia hiekkamääriä, oikeita pelkän hienon, keltaisen hiekan muodostamia vuoren selkiä.

Kameelit kulkevat vielä ihailtavan varmasti rinteitä ylös ja pitkin, missä meidän kuitenkin usein täytyy polkea niille tietä. Tukalissa kulkupaikoissa ovat mielet vähän nyreitä, mutta käytettyämme hyväksemme hyvän matkan särkän laaksoa tulevat kaikki taas hyvälle tuulelle, käyvät virkein voimin työhön ja huutelevat: "Khoda kallesa" (Jumala antakoon), "inshallah" (jos Jumala tahtoo) ja "bismillah" (Jumalan nimessä). Valitettavasti emme ehdi kauvas, kun jo uusia harjoja nousee tiellemme ja uusia huippuja pinoutuu eteemme silmän siintämättömiin.

Pysähdymme lepäämään korkealle särkälle tiedustelemaan ja juomaan taas. Yksin poloinen Jolldash ja lammaskin, jotka hiutuvat janoon, saavat kyllänsä. Jolldash ihan villiytyy, kun vedestä tulee kysymys. Kun joku tarttuu vain vesisäiliöön, on se heti ääressä häntäänsä heiluttamassa. Viimeinen lammas seuraa meitä uskollisesti ja kärsivällisesti kuin koira. Miehet ovat ihan kiintyneet siihen, sanovatpa kernaammin kuolevansa nälkään kuin teurastavansa lampaan.

Kameelit väsyivät kuitenkin ja kompastuivat pahasti yhä useammin. Kaaduttuaan jyrkälle rinteelle ne eivät päässeet auttamatta pystyyn. Eräältä, joka oli kaatunut lähelle harjaa, täytyi kuorma kokonaan purkaa ja se itse yhteisvoimin vierittää 20 m syvyiseen painanteesen särkkien väliin, ennenkuin se kykeni nousemaan jaloilleen.

Olimme kulkeneet vain 13 km, kun jo olimme saaneet tarpeeksi ja leiriydyimme palaselle kovaa maata, joka oli niin kuiva, ettemme yrittäneetkään kaivoa kaivamaan. Nyt olivat kaikki elonmerkit lopussa. Ei liidellyt yöperhosia enää kynttiläni ympärillä, ei katkaissut edes kellastunut, tuulen ajama lehti toivotonta yksitoikkoisuutta. Kameelit sidottiin ja saivat yksinkertaisen illallisensa.

Aamulla tein surullisen havainnon. Olin huomannut, että vesi tuntui hölkkävän ontosti rautasäiliöissä ja päätin sen vuoksi tarkastaa niitä. Niissä oli vettä vain kahdeksi päiväksi! Kysyin miehiltä, miksi eivät olleet totelleet käskyäni ja panneet vettä kymmeneksi päiväksi. He vastasivat Jolltjin määränneen minkä verran vettä otetaan. Nuhdellessani häntä tästä törkeästä huolimattomuudesta hän vakuutti, että voimme olla aivan huoletta, sillä viimeiseltä järveltä oli vain neljän päivän matka seutuun, missä saatoimme vettä kaivaa.

Hänen tietonsa piti yhtä karttojeni kanssa ja minä luotin siihen sitä enemmän, kun hänen ilmoituksensa tähän saakka aina olivat pitäneet paikkansa. Olimme vakuutetut, ettei vesipaikoille ollut pitempi matka itään kuin länteen päin eikä sen vuoksi ollut kysymystäkään viimeiselle järvelle palaamisesta. Ja kuitenkin, mitä kärsimyksiä, häviöitä ja suruja olisimme säästäneetkään itseltämme ja muilta, jotka huolehtivat meidän kohtalostamme, jos olisimme palanneet omia jälkiämme!

Päätimme kuitenkin säilyttää vettä kuin kultaa. Kahden kesken sanoin
Islam Bajlle, että hänen oli aina pidettävä silmällä molempia
säiliöitä, joissa oli vielä vähän tuota kallisarvoista nestettä.
Kameelit eivät enää saaneet janoaan tyydyttää.

Hiekkaa oli nyt joka paikka; kaikkien kuoppienkin pohjaa peitti hiekka. Olimme nähtävästi erämaan pahimmassa osassa ja arveluttava asemamme kidutti meitä.

Minä astuin koko päivän jalkasin osaksi säästääkseni oivallista Boghraa, osaksi miehiä rohkaistakseni. Babaj kameeli pysähtyi lakkaamatta. Nuora katkesi vähän väliä; sen ylähuuli tuntui olevan aivan tunteeton. Viimein se paneutui pitkäkseen eikä ottanut lähteäkseen enempää ponnistelemaan. Vasta sitten kuin kuorma oli purettu, nousi se ylös, jolloin kuorma taas pantiin selkään. Se asteli kuitenkin yhä veltommin, seisattui yhä useammin ja sitä täytyi taluttaa. Lopulta kuorma pantiin toisten kameelien kannettavaksi ja Babajta hinattiin yksinään kaukana karavaanin jälessä. Kauheata on nähdä erämaan laivan, joita ilman on hukassa, hylyksi joutuvan.

Tähystimme kärsimättöminä itään päin. Turhaan! Aina vain särkkävuoria niin kauvas kuin silmä kantaa. Vaan muuta ei tarvittu kuin että paarma äkkiä ilmestyi iloisesti suristen kameelien ympärillä, kun jo toivo heräsi ja taas uskoimme että "maa" oli lähellä. Mutta luultavasti se olikin vain petturi, jota emme ennen olleet huomanneet ja joka kaikessa rauhassa oli istua jokottanut jonkun kameelin turkkiin piiloutuneena.

Babaj viivytti meitä myötäänsä, jonka vuoksi päätimme seisattua tunniksi antaaksemme sen hieman levätä. Sille annettiin litra vettä ja sylyys heiniä omasta kuormasatulastaan, jotka se ahnaasti pisti poskeensa. Kuormasatulan pois otettua loisti kameelin selästä avonainen haava, missä keltaiseksi märättynyt liha oli hierautunut satulassa olevaan ryhmyyn. Sen koivet vapisivat ja kieli oli valkoinen. Oli tuskallista nähdä tuota eläin raukkaa. Karavaani jatkoi matkaa, mutta Muhammed Shah sai jäädä Babajn luo, jonka mölinä etäältä vielä kotvan kuului.

Korkeimmat särkät olivat 50-60 m korkuisia, mutta etempänä ne alenivat 30 ja 35 m.

"Karga, karga!" kuului Islam Baj huutavan osoittaessaan korppia, joka kaarteli muutamia kertoja karavaanin yli, hypähti särkän harjalle ja katosi. Se herätti yleistä riemastusta, luulimme näet sen tietävän Khotan-darjan läheisyyttä — eihän se omiksi iloikseen olisi uskaltautunut näin kauvas aavikolle.

Olimme kulkeneet 20 km, kun Tjong-kara, suuri musta kameeli, kieltäytyi eteenpäin lähtemästä, ja tämän vuoksi täytyi meidän pystyttää kolmastoista leirimme. Täällä saivat kameelit syödä Babajn satulan heinänjäännökset. Varana oli vielä seitsemän muuta, jotka myöskin oli täytetty heinillä ja olilla.

Illalla neuvottelimme. Kaikki olivat sitä mieltä, että meillä oli enää korkeintaan kolmen päivän matka joelle, mutta toivoimme jo sitä ennen saapuvamme johonkin poppelimetsikköön. Kaksi hyttystä piti minulle teltassa seuraa. Olivatko ne tulleet kerallamme vai olivatko tuuliajolla jostain läheisestä metsästä?

Seuraavana aamuna miesten järjestäessä karavaania ja purkaessa telttaa minä läksin yksin jalkapatikassa itään päin etsiäkseni kulkupaikkaa särkkien välistä. Astuin sitten koko matkan Khotan-darjaan enkä siis voinut enää kameelien käynnin mukaan määrätä matkan pituutta. Sain sen nyt selville laskemalla omat askeleeni, toimi, joka koko lailla minua miellytti. Jokainen satalukuinen jälellepäin jäänyt askel tuntui voittomaalta ja uudet tuhat askelta tekivät pelastuksen toivon valoisammaksi.

Kompassi ja tähystin kädessä minä riensin suoraan itään päin, missä virran piti olla lähinnä. Leiri ja kameelit katosivat pian särkän harjain taa; vain kärpänen, jota minä katselin tavattoman lempein silmin, piti minulle seuraa. Muutoin olin yksinäni haudan tapaisen äänettömyyden ja särkkämeren keskellä, joka väikkyi yhä keveämpinä häiveinä itäisellä taivaanrannalla. Syvempi sunnuntairauha ei voi kirkkotarhassa vallita; täällä puuttuivat vain hautaristit.

Särkät näyttivät hieman matalammilta kuin tavallisesti. Noudattelemalla ja kiertämällä niitä koetin mikäli mahdollista pysyä yhdessä suunnassa, sillä kameelien tiesin polkevan monta raskasta askelta jälissäni.

Tilamme oli epätoivoinen. Särkät kohosivat taas pian 40 ja 50 metrin korkuisiksi. Semmoisen jättiläisaallon harjalta näytti varjopuolen juurella oleva laakso huimaavan syvältä. Noissa särkissä surmamme meitä lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Ne sulkivat meiltä tien, ja meidän täytyi päästä niiden ohi, siitä ei mikään armahtanut.

Puolenpäivän aikaan olin nääntymäisilläni väsymykseen ja janoon ja aurinko hellitti päälläni kuin uuni. En jaksanut käydä etemmä; mutta silloin pyrähti kärpänen lentämään; surisi niin hilpeästi ja minä virkosin taas. "Koeta vielä vähän matkaa!" kaikui korvissani; "laahusta vain ensimäiselle harjalle, jätä vielä tuhat askelta jälellesi! Tulet siten lähemmä Khotan-darjaa, missä raikkaat vedet vyöryvät Lop-noria kohti ja missä leikkivät aallot laulavat lauluaan elämästä, keväästä ja elämän keväästä."

Minä jätin nuo tuhat askelta jälelleni ja kaaduin erään särkän laella selälleni valkoinen lakki kasvoille solahtaen. Hellittävä aurinko, riennä kernaammin länteen päin Mus-tag-atan lumituntureita sulattamaan ja anna meille vain pikarillinen sitä hopeankirkasta vettä, joka kuohuvana jokena sen terässinisiltä jäätiköiltä alas syöksyy!

Olin astunut 13 km; ihanaa oli levätä siinä särkän harjalla. Vaivuin horroksiin ja unohdin surullisen tilamme. Unelmoin lepääväni vilppaassa heinikossa lehtevän hopeapoppelin varjossa, jonka lehdet hento tuulen leyhkä pani lepattamaan, ja kuulin kuinka laineet loiskivat järven rantaan, joka ulettui aina poppelin juurelle. Puun latvassa lintu helkytti lauluaan, jota minä en ymmärtänyt.

Oli ihana unelma se. Kauvan olisin sen kangastuksesta nauttia tahtonut ja kaukana, hyvin kaukana minä olin, kun kameelin kellojen kumea kalkatus herätti minut kammottavaan todellisuuteen. Kohosin puoleksi istuvaan asentoon. Pääni oli lyijyraskas ja silmiäni häikäsi ikuisesti keltaisen hiekan kirpeä heijastus.

Tuolla tulivat kameelit vaappuvin askelin. Niiden raukeista silmistä loisti sammuva loiste. Katse oli tylsä ja välinpitämätön eikä näyttänyt enää laidunmaita katselevan. Niitä oli vain kuusi ja niitä johti Islam Baj ja Kasim; muut miehet olivat pysähtyneet Babajn ja Tjong-karan kera, joiden koivet jo matkan alussa olivat horjuneet. He tulisivat leiriin niin pian kuin molemmat sairaat kameelit liikkeelle kykenivät.

Uupumus ja jano hivutti kaikkia; kulimme vain kaksi ja puoli kilometriä enää. Väsyneinä, janoissaan ja matkasauvoihinsa tukien Muhammed Shah ja Jolltji saapuivat leiriin vasta hämärässä. He tulivat yksinään: molemmat kameelit oli jätetty oman onnensa nojaan, kun ne eivät ottaneet eteenpäin lähteäkseen. Yöilmassa ne kuitenkin voimistuivat ja tulivat puoliyön aikaan leiriin minun lähetettyäni miehen niitä noutamaan.

Tavattoman iloinen mieliala vallitsi tänä iltana, olimme näet tähystimellä katsellessamme itään päin havainneet, että hiekka kävi matalammaksi tällä taholla ja että leirin luona särkät olivat vain 10-15 m korkuisia. Huomenna olisi korkea hiekka jo selkämme takana ja pystyttäisimme ehkä telttamme Khotan-darjaan metsiin. Se oli ihana ajatus, rohkaisi meitä kaikkia.

Telttaani ei pystytetty enää; meidän piti säästää viimeiset voimamme tärkeämpiin ponnistuksiin. Kaikki nukkuivat paljaan taivaan alla. Ainoastaan Jolltji pysyttelihe erossa eikä puhellut, jollei häntä suorastaan puhuteltu. Hän näytti salavihaiselta, ja turvalliselta tuntui, kun hän ei ollut nähtävissä.

Kuuden aikaan illalla heräsi minussa äkkiä ajatus: eikö meidän sittenkin pitäisi ainakin koettaa kaivaa kaivoa? Islam ja Kasim innostuivat heti asiaan ja sillä välin kuin edellinen laittoi minun päivällistäni, ryhtyi jälkimäinen kaivamaan. Hän kääräsi hihansa, sylkäsi kouraansa ja tarttui "ketmeniin", sartilaiseen suippoteräiseen kuokkaan. Kuiva savi narisi ja Kasim lauloi tahdissa kuokan työntämänsä kanssa.

Jälkeen jääneiden miesten saavuttua leiriin kaivoivat kaikki kolme vuoron perään. Jolltji hymähteli kyllä pilkallisesti ja vastasi kysymykseeni, että kyllä siellä on vettä alhaalla, mutta se on kolmenkymmenen "gulatjin" (sylen) päässä. Mutta hän häpesi ja kaivoi kahta kovemmin, kun hiekan sekainen savi metriä syvällä kävi kosteaksi.

Tämä vaikutti kovin elähdyttävästi meihin kaikkiin. Söin hätäisesti yksinkertaisen päivälliseni ja kiiruhdin Islam Bajn kera kaivoon. Nyt olimme kaikki viisi työssä. Kasim kaivoi niin että suhisi kuokan ympärillä. Kohta katosi kaivaja maan pinnan alle eikä jaksanut heittää ylös hiekkaa. Silloin sidottiin nuora sangon korvaan ja tällä nostettiin savea ylös. Kolmas mies tyhjensi sangon. Reunan ympärille kohosi vähitellen korkea ympärysvalli, jonka minä sitten loin syrjään saadakseni paremmin tilaa.

Mukavata oli paneutua pitkälleen ylösluodulle hiekalle; se vilvotti koko ruumista. Vesi viimeisessä rautasäiliössä oli vielä 29,4° lämmintä, mutta kun vesikannu haudattiin hiekkaan, kävi vesi raikkaaksi ja virkistäväksi.

Hiekka tuli vaikka verkalleen yhä kosteammaksi. Selvää oli että siinä löytyi vettä, mutta Jolltji luuli sen olevan pitkän matkan päässä. 2 m syvällä hiekka oli niin märkää, että sen saattoi puristaa palloksi ja kädet kastuivat sitä liikuttaessa. Ihanaa oli painaa kuumentunut otsansa sitä vastaan.

Niin meni pari tuntia. Miehet olivat uuvuksissa. Hiki valui heidän paljaista selistään, yläruumis oli heillä paljaana. Yhä useammin he lepäsivät ja vahvistivat voimiaan ottamalla siemauksen vettä silloin tällöin. Tänä iltana joimme ilman omantunnon nuhteita, sillä kaivo oli kyllä täyttävä uudelleen tyhjät vesisäiliömme.

Sillä välin oli tullut pilkko pimeä ja kaksi kynttilän pätkää pantiin pieniin koloihin kaivon seinään. Vaisto ajoi kaikki eläimet kaivoksen suulle. Kameelit seisoivat siinä kaulat ojolla saaden vainua viileästä kosteasta hiekasta, missä Jolldash makasi mahallaan. Yksinpä kanatkin tulivat kaivoon kurkistamaan.

Epätoivon voimalla kaivettiin tuuma tuumalta henkemme edestä. Pelastuksen toivo antoi uusia voimia. Emme aikoneet antaa perään. Me jäämme tähän huomiseksi päiväksi, jos niiksi tulee, mutta vettä meidän täytyy saada.

Puhuimme juuri tästä, seisoimme piirissä ammottavan kaivoaukon ympärillä ja katsoimme Kasimia, joka kynttilän heikosti valaisemana ja alastomana näytti aivan haaveelliselta tuolla syvyydessä, — — kun hän äkkiä pysähtyi, antoi kuokan huolimattomasti pudota, päästi puoleksi tukahtuneen huudon ja seisoi kuin ukkosen iskemänä. "Mikä nyt on, mitä on tapahtunut?" kysyimme kaikki hämillämme. — "Kurruk kum", hiekka on kuiva, kaikui ääni haudasta.

Pari velttoa kuokan iskua saattoi meidät vakuutetuiksi, että hiekka aivan äkkiä taas oli käynyt kuivaksi kuin taula. Petollinen kosteus oli alkuaan mahdollisesti jostain talvellisesta lumisateesta tai sadekuurosta. Todellista syytä emme tienneet eivätkä hiekkasärkät salaisuuksiaan ilmaisseet.

Vasta nyt tunsimme olevamme väsyksissä ja turhaan kuluttaneemme kalliita voimiamme kolmena viime tuntina. Me ihan kokoon lyyhistyimme, hervottomina ja tahdottomina; syvä ja katkera nyreys oli kaikkien kasvoilla huomattavissa. Mutta me kartoimme toistemme katseita ja itsekukin hoiperteli makuupaikkaansa raskaasen ja pitkään uneen unohtaakseen tämän päivän kamalat pettymykset.

Mutta ennen maata rupeamistani haastattelin Islam Bajta kahdenkesken. Emme salanneet pelkoamme toisiltamme, mutta päätimme viimeiseen saakka pitää rohkeutta yllä toisissa. Khotan-darjaan ei meillä karttojen mukaan saattanut olla pitkältä, mutta meidän täytyi odottaa pahintakin.

Toiset kolme jo nukkuivat, kun me tarkastimme vesisäiliöitä. Vielä oli vettä yhdeksi päiväksi. Sitä oli vartioitava kuin kultaa. Jospa olisimme voineet ostaa vettä vielä yhdeksi päiväksi kaikella Kiinan hopealla mitä meillä oli, olisimme sen tehneet.

Mutta viimeinen tilkka oli jaettava tipoittain. Sen täytyi riittää vielä kolmeksi päiväksi. Siitä tulisi kaksi pikarillista mieheen päivässä. Kameelit eivät olleet viime päivinä saaneet tippaakaan eivätkä enää saaneetkaan. Jolldash ja lammas saivat kuppinsa joka päivä ja olivat vielä voimissaan.

Ja niin kävimme mekin levolle, vaan kameelit kärsivällisinä ja sävyisinä kuin uhrikaritsat yhä turhaan odottelivat ammottavan kaivon ympärillä.

8.

VEDETÖNNÄ!

Auringon noustessa huhtikuun 27 p. uhrattiin kameeleille mitä uhrattavissa oli pitääksemme jos mahdollista vielä jonkun ajan niiden voimia yllä. Otimme yhdestä satulasta heinätäytteen ja panimme niiden eteen. Ne ahmivat heinät ahvakasti ja jäivät sitten odottelemaan juomavettä. Kostutimmekin niiden huulia muutamilla pisaroilla virkistääksemme niitä; jälisteeksi annettiin kokonainen säkki vanhoja leipiä sekä öljyä. Leiripaikalle jätettiin uuni, minun telttasänkyni, matto ja joukko vähemmän tärkeitä tavaroita.

Minä riensin edeltä käsin, mutta katosin taas pian korkeiden tukalien särkkien sekaan, yhtä ylinäkemättömien kuin tähänkin asti. Jyrkät rinteet olivat itään ja etelään päin. Ei elämän merkkiä, ei yksinäistä tamariskia taivaanrannassa, ei mitään ilmaisemassa "maan" läheisyyttä! Minä tähystelin kenttätähystimellä jokaiselta korkealta särkän harjalta aina toivoen kaukaa idästä näkeväni sen tumman viivan, jonka muodostavat Khotan-darjan metsät; mutta mitään ei näkynyt.

Kulkiessani muutaman rinteen yli näin pienen esineen, joka näytti juurakolta. Kumarruin ottamaan sitä, kun se äkkiä piipersi tiehensä. Se oli sisilisko, yhtä keltainen väriltään kuin hiekka. Se katosi pieneen särkän kovassa syrjässä olevaan koloon. Mistä se eli? Eikö se tarvinnut koskaan vesipisaraa ruumistaan kosteana pitääkseen?

Päivä oli ihana, taivas keveässä pilvessä, helle ei rasittanut eikä hiottanut niin kovasti kuin tavallisesti. Kolmen ja puolen tunnin perästä yllätti minut karavaanini, joka koko päivän kulki hyvin. Muhammed Shah ja kaksi sairasta kameelia olivat poissa nytkin, mutta kuuluivat kyllä tulevan hiljalleen jälelläpäin.

Näimme kaksi hanhea, jotka melkoisen ylhäällä lensivät luoteesen päin. Ne virittivät meissä uudelleen toivon kipinän, kun otaksuimme niiden tulevan Khotan-darjasta ja olevan matkalla tuolle vuoren juurella olevalle järvelle. Tämä oli oikeastaan itsensä pettämistä, sillä kun hanhet lentävät ylhäällä, ovat ne tavallisesti pitkällä matkalla, ja mitä merkitsee heille 30 peninkulman levyinen erämaa!

Hetkeksi istuuduin taas pulskan Boghrani selkään, joka nurkumatta otti tämän kuorman lisäyksen vastaan. Minua tuntui nyt kauheasti väsyttävän, mutta nähdessäni kameelin koipien joka askeleella vapisevan, laskeuduin kuitenkin astumaan.

Särkät kävivät tänä päivänä korkeimmilleen: kokonaista 60 metriä. Tämmöisillä jättiaalloilla ei kulkeminen käynyt nopeaan. Meidän täytyi myötäänsä tehdä aikaa viepiä mutkia kiertääksemme niitä; menimmepä joskus kappaleen matkaa länteen, joten monta askelta meni hukkaan.

Jolldash ulvoo ja haukkuu pysytellen aina säiliöiden läheisyydessä, missä viimeiset vesipisarat laulavat kuolinlauluaan rautalevyä vastaan. Epäröiden pysähtyessämme muutamiksi minuuteiksi se nalkuttaa ja uikuttaa ja raappii hiekkaa, ikäänkuin muistuttaakseen meitä kaivon kaivannasta ja saadakseen meidät ymmärtämään, että hänen on kauheasti jano.

Levätessäni koira tuli ja asettui eteeni ja saattoi kotvan aikaa katsoa minua suoraan silmiin aivan kuin kysyäkseen oliko enää mitään toivoa. Hyväilin sitä, näytin tyyneltä ja osoitin itään saattaakseni hänet ymmärtämään, että siellä oli vettä. Hän heristi korviansa ja juoksi sille taholle, mutta tuli kohta takaisin yhtä alakuloisena ja pettyneenä.

Pyramiidin muotoisella särkän huipulla, johon Islam Baj vaivoin kapusi, levähdimme tutkiaksemme tähystimellä taivaanrantaa. Ei aukkoa särkkien lomassa, johon voisimme kulkumme ohjata! Aina vain samaa jähmettynyttä merta jättiaaltoineen! Aina vain olemme saman kuolonhiljaisen seudun keskipisteenä!

Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa niin kauvas kuin kuusi kameeliamme saatiin kulkemaan. Mutta sitten sattui äkkiä arveluttava seisahdus. Se tapahtui kuuden aikaan muutamalla pohjoiseen verkalleen viettävällä harjalla, mihin 15:s leiri "pystytettiin" ja missä meitä kaikilta puolin ympäröi tukalat paikat.

Kohta sen perästä tuli Muhammed Shah. Hän ilmoitti että molemmat kameelit heti alkumatkasta olivat tehneet tenän, jonka vuoksi hän oli ne hylännyt. Toisen kannettavana oli pari tyhjää vesisäiliötä, jotka myös jätettiin sinne; toisella ei ollut kuormaa. Jos minä olisin ollut mukana, olisi ne ammuttu, sillä ukko sanoi, että niillä korkeintaan oli kaksi päivää elettävänä. Mutta hän oli siinä uskossa, että jos iltaan mennessä saamme vettä, ne voitaisiin pelastaa. Nyt olivat ne kuitenkin varmaan mennyttä kalua. Kunpa kuolema olisi rutosti tullut, jotteivät kovin kauvan olisi saaneet odottaa pelastustaan!

Babaj oli ollut pitkällään Muhammedin lähtiessä, mutta musta kameeli oli seissyt pystyssä horjuvin säärin, sieramet sorhollaan ja silmät loistaen, ja luonut surullisen, ikävöivän katseen karavaaniin, joka kuitenkin kohta hävisi sen näköpiiristä.

Iltapuolella näimme lännestä paksuja terässinisiä sadepilviä. Siellä oli vettä ja elämää, täällä kuivuus ja kuolema. Ne laajenivat ja tihittyivät. Tämä näky kerrassa lumosi meidät, kiinnittäen koko huomiomme puoleensa.

Toivoimme sadetta yhä enemmän. Asetimme pystyyn pari tyhjää säiliötä, levitimme telttakankaan maahan ja kaikki miehet olivat valmiina tarttumaan sen nurkkiin. Odotimme ja odotimme, mutta pilvet vetäytyivät vähitellen etelään eivätkä kastuttaneet meitä pisarallakaan.

Islam Baj leipoi minulle leipää viimeisen kerran. Muhammed Shah selitti, että olimme joutuneet "telesmatiin", s.o. meidät oli noiduttu, luulipa ettemme ilmoisna ikänä pääse aavikolta. Islam Baj sanoi tyynesti, että nyt tulevat kameelit ensinnä kaatumaan, yksi toisensa perästä, ja sitten on meidän vuoromme. Se oli hänestä luonnollisin juttu koko maailmassa. Vastasin hänelle olevani vakuutettu, ett'emme kuolisi.

Huhtikuun 28 p. heräsimme äärettömän rajun pohjoiskoillisen myrskyn riehuessa, joka tuiskutti hiekkaa läpitunkemattomat pilvet leirin ympärille. Harmaan keltaiset tuulen pyörteet syöksyivät hurjaa vauhtia särkkien huipulle ja sieltä suinpäin heittäytyivät alamäkeen, seuraten toisiaan huimassa tanssissa.

Ilma oli täpösen täynnä pölyä ja hiekkaa, ei edes lähimpiä särkkiä näkynyt. Tänään olisi ollut mahdoton kulkea auringon mukaan: ei edes seijastus taivaan kannella ilmaissut sen paikkaa. Tämä oli pahin myrsky, mikä meitä tapasi koko aavikkomatkalla, yksi noita karaburaaneja, "mustia myrskyjä", jotka muuttavat päivän yöksi.

Kulkeminen kävi tukalaksi, sillä ympäristöämme emme nähneet vähääkään emmekä tienneet, mihin meidän olisi mentävä. Mutta ilma tuntui viileältä ja tuulen tautta unohdimme janon.

Tänään en luonnollisesti voinut kulkea oppaana, sillä jälet olivat tuokiossa ummessa. Piti vain pysytellä aivan yhdessä. Jos toiset häipyivät näkyvistä, ei huuto eikä pyssyn laukaus voinut kuulua myrskyn yli; joutui eksyksiin ja oli auttamattomasti hukassa. Ei nähnyt muita kuin lähimäisen kameelin; toiset katosivat läpinäkemättömään usvaan.

Kovaa marssia se oli. Keskellä päivää oli usein pilkko pimeä. Muutoin vallitsi himmeä, punakeltainen tai harmaa valaistus ympärillämme. Olimme usein tukehtua, kun kokonaisia sylyyksiä hiekkaa tuprahti vastaamme. Myötäänsä täytyi meidän pysähtyä, kun rajuimmat tuulen puuskat iskivät meitä. Kyyristyimme silloin alas kasvot jonkun kameelin suojanpuolta kohti; kameelitkin paneutuivat pitkäkseen häntä tuulta kohti ja kaulat kurotettuina maata pitkin.

Särkät eivät tulleet matalammiksi: niitä kasautui tiellemme emmekä olleet yhden harjan yli päässeet, kun jo uusi häämöitti usvan läpi. Muuan nuorimpia kameeleja riutui päivän kuluessa. Näkee hyvin milloin niistä alkaa tulla loppu. Ne astuvat hoiperrellen vapisevilla koivillaan, silmiin ilmestyy raukea, lasimainen loiste, alahuuli riippuu ja sieramet laajenevat.

Hilauduimme juuri muutaman harjan yli, missä myrsky tuntui riehuvan kahta kauheammin. Kuolevata kameelia talutti Jolltji viimeisenä jonossa. Itään päin vietti rinne laaksoon, missä hiekka vähän matkaa oli tasaista. Täällä tuli Jolltji kiireen vilkkaan jälestämme, jottei päästäisi meitä näkyvistään. Kameeli ei ollut jaksanut käydä viimeisen särkän yli; se oli kaatunut lähellä harjaa, heti paneutunut kylelleen eikä ollut noussut millään neuvolla ylös.

Komensin karavaanin pysähtymään ja lähetin pari muuta miestä katsomaan, kuinka kameelin laita oli. He hävisivät muutamiksi minuuteiksi pölyusvaan, mutta palasivat kohta kertoen, ettei jälkiä enää näkynyt ja etteivät he olleet uskaltaneet poistua karavaanin luota. Niin meni tämä kolmas matkueemme jäsen hukkaan.

Vähitellen karaistuimme näiden eroamisten tuottamaa katkeruutta vastaan. Nyt oli kysymyksessä vain oman henkemme pelastaminen. Semmoisissa kovissa kohtaloissa tulee välinpitämättömäksi ja tunteettomaksi. Lähtiessämme aamulla liikkeelle tahdoin mielelläni tietää kenen vuoro oli päivän kuluessa lähteä viimeiselle matkalle.

Klo 6 pysähdyimme 20,6 km samottuamme. Hetkisen neuvoteltua päätimme jättää pois kaikki, mitä ei välttämättömästi tarvittu, ja Islam Bajn kera minä tarkastin kaikki matkatavarat. Suuri ruokatavaravarasto, joka oli laskettu kolmeksi kuukaudeksi: sokerit, jauhot, hunajat, riisit, perunat ja muut vihannekset, makaroonit sekä pari sataa rasiaa säilykkeitä purettiin pois. Useita turkkeja ja huopapeitteitä, pieluksia, muutamia kirjoja, tukku sanomalehtiä, keittolaitos fotogeenivarastoineen, keittoastiat, posliinit y.m. jätettiin jälelle.

Kaikki nämä kalut sullottiin arkkuihinsa, jotka peitettiin parilla matolla ja pantiin kahden särkän väliin. Lähimmälle korkealle särkän harjalle, joka näkyi kauvas, lyötiin sauva ja sen nenään kiinnitettiin ruotsalainen sanomalehti lipun muotoisena. Aijoimme palata tavarat korjaamaan, jos saamme vettä. Tätä varten valmistettiin illalla eräästä arkusta parikymmentä keppiä, ja niiden ympärille käärittiin sanomalehti. Seuraavana päivänä aijoimme lyödä niitä korkeille särkän harjoille opastamaan meitä, kuten meriviitat tuntemattomalla purjehdusvedellä, takaisin leiriin n:o 17, mihin arkut jätettiin.

Säilykkeistä valitsin kaikki, mitkä sisälsivät vähänkään vettä, kuten herkkusienet, hummerit ja sardiinit. Otettuaan selvän ettei rasioissa ollut sianlihaa nauttivat miehet näitä herkkuja hyvällä halulla. Loput otettiin mukaan ja syötiin seuraavana päivänä.

Jälellä olevaa vettä, tuskin kaksi litraa, säilytettiin kahdessa "kunganissa" (rautakannussa). Viimeiset pari rautasisterniä säilytimme siltä varalta, että löytäisimme vielä vettä. Kameeleille annettiin vielä yhden kuormasatulan heinät, mutta ne eivät syöneet halulla, sillä niiden nielu oli kokoon kuivunut. Minä sain viimeisen kerran teetä ja nautin vankan atrian kosteita säilykkeitä.

Auringon laskiessa läksimme viimeisten viiden kameelin kera, jotka pysyivät vielä jaloillaan. Islam Baj tuli surullisena ilmoittamaan minulle tavanneensa toisen rautasisternin tyhjänä ja että hän sekä muut miehet epäilivät Jolltjia, joka yöllä oli ryöminyt ympäriinsä ja hamuillut pimeässä. Ei voitu kuitenkaan todistaa häntä syylliseksi.

Mutta epäilyksemme kasvoivat hänen tullessaan ryömien luokseni itkien ja valittaen tuskia rinnassa ja mahassa. Luulimme sen olevan teeskentelyä. Mutta velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä ja pitää rohkeutta toisissa vireillä ja niin annoin hänelle puolet omasta osastani. Sitten hävisi hän näkyvistämme ja vasta seuraavana aamuna yhtyi karavaaniin.

Kulkumme oli toivotonta harhailemista, turhaa "maan" tähystämistä. Ei elämän merkkiä näkynyt. Aavikkomeri näytti meistä äärettömältä. Särkkäin harjat olivat nyt pohjoisesta etelään päin ja niiden jyrkät sivut länsipuolella, mikä vielä enemmän vaikeutti kulkua.

Kun korkealta harjalta katsoo itään, sattuvat silmään kaikki nuo jyrkät sivut ja näyttää kuin edessä olisi hiljalleen kohoava porraspengermä. Länteen päin sitä vastoin katse liukuu yli loivien nousulaineiden ja hietikko näyttää sinne päin melkein tasaiselta. Tämä näköhäiriö saattaa katsojan melkein epätoivoon. Edessä tuntuu hietikko kohoilevan yhä pystymmiksi, yhä hankalammiksi laineiksi.

Koko päivän kulimme syvässä hietikossa. Hiljalleen eestyttiin; kellot soivat yhä verkkaisemmin. Kameelit olivat puolikuolleita väsymyksestä, mutta jatkoivat vielä majesteetillisen arvokasta ja tyyntä käyntiään. Niiden lannassa oli vain joku korsi, sillä ne elivät nyt enimmäkseen lihansa kustannuksella ja laihtuivat sen takia nopeasti. Ne näyttivät surkeilta ja kylkiluut olivat koholla sivuissa. Jälelle jätettyjä kolmea kameelia pidettiin nyt jo kuolleina; kaikissa tapauksissa oli niitä myöhä pelastaa, vaikkapa "maa" ja vesi olisi ollut lähellä.

Päiväksi tyyntyi, mutta ilmassa oli vielä pölyä. Miehet sanoivat, syystäkin, Jumalan armoksi, että ilma viime päivinä oli ollut niin raikas ja ettei meidän ollut tarvinnut kärsiä auringon paahdetta, muutoin olisivat kaikki kameelit varmasti menehtyneet ja me itse liki pitäen joutuneet saman kohtalon omaksi.

Astuin kaksitoista ja puoli tuntia yhteen menoon ja 27 km kulettiin ennenkuin leiriydyimme. Idästä päin ei ollut helpotusta havaittavissa: särkkämeri leveni taivaanrantaan saakka eikä näkynyt ainoatakaan esinettä, jossa olisi katsetta voinut lepuuttaa.

Huhtikuun 30 p. tuntui aivan kylmältä aamulla. Hienoa pölyä häälyi vielä ilmassa, mutta se alkoi kevetä siksi paljon, että kajastuksesta voimme päättää auringon aseman. Kameelit saivat vielä yhden kuormasatulan sisällyksen ja luultiin niiden kestävän tämänkin päivän.

Kaksi lasia oli vettä jälellä rautakannussa. Toisten miesten kuormatessa kameeleja Islam Baj äkkiarvaamatta tapasi Jolltjin seisomassa selin tovereihin ja kannu suulla. Syntyi tuommoinen vastenmielinen ja tuskallinen kohtaus, jotka ovat tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisia. Islam Baj ja Kasim syöksyivät raivosta kiehuen Jolltjin kimppuun, runttasivat hänet maahan, potkivat häntä ja siihen paikkaansa olisivat tappaneet, ellen minä ankarasti olisi käskenyt heitä herkeämään.

Puolet, noin puoli litraa, oli jälellä. Puolipäivän aikaan aijoin sillä kostuttaa miesten huulia ja jäännös oli sitten illalla jaettava viiteen yhtä suureen osaan. Ihmettelimme kuinkahan monta päivää sitten kestettäisiin. Muhammed Shah muisti kerran monta vuotta sitten Tibetissä kontanneensa ja hamuilleensa kolmetoista päivää vedetöntä polkua pitkin.

Soivat sitten taas kellot ja matkue läksi liikkeelle itään päin. Alussa särkät olivat vain 8 m korkuisia, mutta kohta harhailimme taas "tjong-kumissa" (isossa hietikossa). Pieni västäräkki lenteli visertäen karavaanin kohdalla ja sytytti meissä uuden toivon kipinän. Islam Baj tästä niin elpyi, että tarjoutui rientämään rautakannujen kera itään tullakseen kiireimmän kautta veden kera takaisin. Mutta minä vastasin kieltävästi: tarvitsin häntä nyt paremmin kuin koskaan, ja yhdessä taas mentiin eteenpäin.

Jo marssin alussa oli Jolltji poissa. Toiset luulivat, ettei hän jaksaisi tulla perästämme pitemmälle, vaan kuolisi jälellemme. Kaikki olivat häneen vihastuneet. Hänhän se oli viimeisellä järvellä vakuuttanut meidän tarvitsevan ottaa vettä vain neljäksi päiväksi ja sen ajan kuluessa uskotellut löytävänsä kaivovettä. Luulivatpa he hänen tehneen suunnitelman meitä vastaan, että hän tahallaan oli vienyt meidät seutuun, missä meidän täytyi joutua hukkaan, että hän oli ajatellut varastaa vettä pysyäkseen itse elossa ja sitten kiiruhtaa asuttuihin seutuihin rosvotakseen muutamien toisten "kullanetsijäin" kera meidän arkkumme. Eihän se ole helposti tiedettävissä eikä siitä perästä päinkään selvää tullut.

Vielä olin joka ilta tehnyt seikkaperäisiä muistiinpanoja musteella päiväkirjaani, ja ne ne ovat tämän kauhean matkan kuvauksen perusteena. Viimeiset rivit, jotka olivat vähällä olla viimeiset ylimalkaan, kirjoitettiin huhtikuun 30 p. ja kuuluivat näin:

"Levähdimme korkealla särkällä, mihin kameelit uupuivat. Tähystimme kiikarilla itään: hiekkavuoria joka taholla, ei kortta, ei elämää. Jolltjia ei kuulunut illalla eikä yöllä. Luultiin hänen palanneen jälelle jätettyjen tavaroiden luo elääkseen siellä säilykkeillä kunnes apua saapuisi. Islam luuli hänen kuolleen."

"Noin lasin verta vettä, viimeiset pisarat, oli vielä aamulla jälellä. Puolella siitä kostutettiin puolipäivän aikaan miesten huulia. Kun jäännös piti illalla jakaa, havaittiin että Kasim ja Muhammed Shah, jotka olivat johtaneet karavaania, olivat juoneet nämä pisarat. Kaikki, niin hyvin miehet kuin kameelit, ovat äärettömän heikot. Jumala meitä auttakoon!"

Seuraavina päivinä minä tein aivan lyhyitä muistiinpanoja lyijykynällä kokoon taitetulle paperiarkille. Mutta milloinkaan en jättänyt merkitsemättä kompassisuuntia ja joka suuntaan otettujen askelten lukumäärää sekä tapausten menoa. Viho viimein saavuttuani Khotan-darjan rannalle täydensin ensi työkseni muistin tuoreena ollessa nämä muistiinpanot.

Yö toukokuun 1 p:vää vasten oli kylmä. Mutta puhdaspa oli ilmakin ja tähdet tuikkivat verrattoman loistavasti. Päivällä oli helottavan kaunis ja tyyni ilma: ei pilkkua näkynyt taivaalla, ei tuulen leyhkää liikkunut särkillä. Heti auringon noustua tuntui kuumalta.

Varhain aamulla tuli kuolleena pidetty Jolltji leiriin. Hän oli taas toipunut ja uskalsi lausua että tänään varmasti löytäisimme vettä. Muut miehet eivät häntä enää puhutelleet. Istuivat äänettöminä ja surumielisinä ja joivat jälellä olevan kameelien eltaantuneen öljyn lämmittäen sen ja sekottaen siihen vanhaa leipää.

Minä en ollut edellisenä päivänä saanut pisaraakaan vettä ja janon nyt äärettömästi vaivatessa join noin juomalasillisen inhottavaa kiinalaista viinaa, jota muutoin käytettiin keittolaitokseen. Se kirveli kuin rikkihappo kurkussa, mutta mitäpä siitä! Kostuttihan se edes hieman ruumista.

Nähtyään minun juovan Jolldash tuli luokseni häntäänsä heiluttaen. Osoitettuani hänelle, ettei se ollut vettä, luikki se nyrpeissään haukkuen tiehensä. Miehet eivät onneksi tahtoneet viinaa. Sinkahutin inhoen pullon eräälle särkälle.

Voimani heikontuivat kuitenkin tällä tavoin eivätkä jalkani ottaneet minua kantaakseen karavaanin kulkiessa verkalleen itään päin. Kellot soivat tavallista helakammin tyynessä ilmassa. Kolme hautaa oli jäänyt taaksemme: kuinkahan monta oli vielä matkan varrella?

Islam Baj kulki edellä kompassi kädessä; viittä kameelia johti Muhammed Shah ja Kasim; Jolltji astui viimeisen kameelin jälessä ja kiirehti. Upi uupuneena ja polttavan janon hivuttamana minä konttasin ja hamuilin etäällä karavaanin jälkiä pitkin. Se katosi yhden harjan taakse toisensa perästä, mutta pistäysi joskus harjalla näkyviin. Kellot kalkattivat yhä heikommin, yhä loitompana, kohta niitä ei kuulunut ollenkaan.

Laahauduin muutamia askelia eteenpäin taas kaatuakseni, nousin ylös, pyrin edelleen ja kaaduin, ja niin jäpi järestänsä. Nyt oli äänetöntä etäällä, ei kuulunut kelloja, mutta jälet olivat nähtävissä ja niitä minä uskollisesti noudattelin, yhä laskien raskaat askeleeni.

Lopultakin näin särkän harjalta karavaanin, joka oli pysähtynyt. Kameelit olivat paneutuneet pitkäkseen aivan voimattomina. Vanha Muhammed Shah makasi suullaan maassa, mutisi rukouksia ja Allahilta apua anoi. Kasim istui erään kameelin varjossa kädet kasvoilla ja henkeään haukkoen. Hän sanoi vanhan miehen olevan mennyttä miestä eikä jaksavan liikahtaa askeltakaan. Hän oli astuessaan houraillut ja koko ajan haastanut vedestä.

Islam oli pitkän matkaa edellä. Huusimme häntä. Hän oli nyt vahvin ja tarjoutui taas jalan rientämään itään käsin rautakannujen kera. Hän luuli voivansa kulkea 50 virstaa yön aikaan. Mutta nähtyään kuinka riutunut minä olin hän jäi yhteen joukkoon.

Olimme hetkisen levänneet, kun Islam Baj teki toisen ehdotuksen. Meidän pitäisi etsiä pälvi kovaa maata kaivaaksemme jälellä olevilla voimillamme kaivon. Hän opastaisi karavaania.

Vaivoin saatoin istua valkoisen kameelin selkään, sitten kuin sen kuorma, molemmat ampumavara-arkut, kaksi eurooppalaista satulaa ja matto, oli pois otettu. Islam auttoi minut ylös, mutta kameeli ei ottanut noustakseen.

Käsitimme nyt, että auringon paahteessa oli mahdoton eteenpäin hapuroida, varsinkin kun Muhammed Shah houri, hymähteli, itki, jokelsi ja leikki hiekalla, jota siivilöi sormiensa välissä. Hän ei kyennyt astumaan emmekä me raaskineet häntä jälelle hylätä.

Päätimme sen vuoksi jäädä siihen päivän kuumimpain tuntien ajaksi ja jatkaa sitten iltaviileässä ja yöllä. Kameelit saivat levätä aloillaan, mutta kuormat purettiin pois.

Islam ja Kasim pystyttivät vielä kerran teltan, jonka sisässä meillä olisi hieman siimestä. Viimeinen matto ja pari huopapeitettä levitettiin sisälle ja säkki oli päänalaisena. Minä aivan konttasin sinne, riisuuduin ilko alastomaksi ja paneuduin vuoteelle. Islam ja Kasim seurasivat esimerkkiäni ja myöskin Jolldash ja lammas etsivät varjoa teltasta. Jolltji jäi teltan ulkopuolelle varjoon, mutta Muhammed Shah makasi siinä mihin oli kaatunut. Vain kanat pysyivät rohkeilla mielin. Ne tarsivat ympäriinsä auringon paahteessa nokkien kuormasatuloita ja ruokavarasäkkejä.

Kello oli vasta puoli 10 aamupuolella. Emme olleet kulkeneet kuin 4,5 km ja edessämme oli äärettömän pitkä päivä. Eipä ole kukaan ikävöinyt enemmän auringon laskua kuin me toukokuun 1 p:nä 1895.

Tunsin olevani aivan väsymyksestä nääntynyt ja kykenin tuskin vuoteella käännähtämään. Vain nyt — en ennen enkä myöhemmin — minä epäilin tuokion. Koko entinen elämäni liihoitteli muistini ohi kuin unelma.

Niin viruin minä valveilla koko päivän silmät sepo selällään ja tuijottaen teltan valkoiseen kankaasen kuitenkaan lepuuttamatta katsetta missään varmassa kohdassa: se harhaili sikin sokin.

Vain pari kertaa katse himmeni ja veltostui, ajatukset kävivät sekaviksi ja minä vaivuin puoleksi tiedottomaan horrokseen. Silloin lepäsin taas vilpoisella nurmella hopeapoppelin varjossa. Kuinka katkerata olikaan herätä todellisuuteen!

Kuka meistä kuolisi ensimäisenä, kuka olisi kylliksi onneton jäämään viimeiseksi? Kunpa heti kuolisimme, ettei meidän kovin kauvan tarvitsisi kärsiä näitä kauheita henkisiä ja ruumiillisia tuskia! Tunnit seurasivat toisiaan äärettömän hitaasti. Katsoin usein kelloa ja jokainen tunnin kierto tuntui minusta ijäisyydeltä!

Mitä tämä oli! Soma ja suloinen viileys valautui ruumiini ympäri. Telttakankaan ylös käännettyjen päärmeiden alatse kävi puolenpäivän tienoissa heikko tuulen leyhkä aavikolta. Se oli kylliksi vaikuttaakseen herkkätuntoiseen ruumiisen. Leyhkä kävi yhä vilkkaammaksi ja kolmen aikaan se tuntui niin raittiilta, että minä vedin huopapeitteen ylleni.

Nyt tapahtui seikka, mikä näytti minusta melkeinpä ihmeeltä. Voimani elpyivät sitä mukaa kuin aurinko lähestyi taivaanrantaa, ja kun se punaisena hehkuvan tykinkuulan tapaisena lepäsi muutamalla särkän harjalla lännessä, olin minä täysissä voimissani. Ruumiini oli saanut taas entisen joustavuutensa. Tunsin pystyväni vaeltamaan jalan yötä päivää. Hehkuin kärsimättömyydestä matkalle lähtöön, minä en tahtonut kuolla.

Päätin seuraavina päivinä ponnistaa voimiani viimeiseen asti, kulkea, ei muuta kuin kulkea, laahautua, kontata suoraan itää kohti sittenkin, kun muut jo ovat aikoja sitten sortuneet. Kun on kuolonväsyksissä, on lepo suloinen. Vaipuu pian horrokseen ja nukkuu tuskia tuntematta pitkään ja raskaasen uneen, josta ei herää. Tuntee kovaa kiusausta heittäytyä tämän suloisen horroksen valtaan; mutta nyt tuo kiusaus oli omaisiani ajatellessa menettänyt kokonaan valtansa minun suhteeni.

Islam Baj ja Kasim elpyivät myös auringon laskeutuessa. Kerroin heille päätökseni ja he olivat yhtä mieltä siitä. Muhammed Shah makasi yhä samassa paikassa, mihin oli kaatunut; Jolltji makasi selällään; molemmat hourivat eikä kumpikaan vastannut puhutteluumme, vaan haastoivat puuta heinää.

Vasta hämärässä alkoi Jolltji liikkua ja elinvoimien palatessa petokin hänessä heräsi. Hän ryömi luokseni, pui minulle nyrkkiä ja huusi viiltävän kaamealla ja uhkaavalla äänellä: "Vettä, vettä, antakaa meille vettä, herra!" Sitten hän alkoi itkeä, lankesi polvilleen eteeni ja pyysi mitä vaikuttavimmalla äänellä edes muutamaa pisaraa vettä.

Mitä minun piti hänelle vastata? Huomautin hänelle että hänhän se oli varastanut viimeiset pisarat, juonut viimeksi ja enimmän ja sen vuoksi hänen pitäisi viimeiseksi pystyssä pysyä. Puoleksi tukahdutetusti nyyhkyttäen hän ryömi pois.

Eikö ollut mitään neuvoa, jolla voisimme ennen tästä kamalasta paikasta poistumista kostuttaa edes yhdellä pisaralla ruumista? Meitä vaivasi kaikkia tavaton jano, miehiä kuitenkin enemmän kuin minua.

Katseeni sattui kukkoon, joka mahtavasti tepasteli kameelien välissä. Joisimme sen veren. Yksi ainoa veitsen sivallus katkasi siltä kaulan ja verta tihkui vitkaan ja pienin erin. Liian vähän sitä oli. Me tarvitsimme enemmän. Vielä yksi viaton henki piti uhrata: lammas. Kauvan miehet epäröivät, ennenkuin ryhtyivät puukolla koskemaan uskolliseen matkatoveriimme, joka koiran tavoin oli uskollisesti seurannut meitä kaikkien vaarojen läpi. Mutta minä sanoin, että tässä oli kysymyksessä omat henkemme, joita vielä voimme hieman pitentää, jos joimme sen veren.

Kirvelevin sydämmin Islam talutti lampaan vähän syrjään, käänsi sen pään Mekkaa kohti ja silpasi veitsen, Kasim sitoi lampaan jalat, ja voimakkaalla painaisulla veitsen terä upposi kaulasuonien poikki luuhun.

Paksuna, punaisen ruskeana suihkuna veri virtasi ulos ja otettiin se sankoon, jossa se melkein heti paikalla hyytyi. Siitä ei ollut vielä ruumiinlämpö kadonnut, kun jo olimme lusikkain ja veitsen kärin maistelemassa. Maistoimme varovasti: se oli vastenmielistä. Inhottava haju löyhkäsi leppärieskasta.

Olin saanut sitä teelusikallisen, mutta en voinut nauttia enempää.
Miehistäkin se oli ylen vastenmielistä, jonka vuoksi antoivat osansa
Jolldashille. Tämä nuolasi sitä kerran, mutta meni kohta matkaansa.
Kaduimme että olimme tappaneet uskollisen ystävämme, mutta myöhäistä se
oli.

Havaitsin nyt, että jano saattaa tehdä ihmisen puolihulluksi. Islam ja muut miehet säästivät kastrulliin kameelin virtsaa, ylen paksua ja keltapunaisen väristäkin. Sitä he kaatoivat rautapikariin, panivat sekaan sokeria ja etikkaa, pitelivät nenäänsä ja tyhjensivät pikarin ilettävän sisällyksen. Tarjosivat minullekin, mutta paljas haju jo oksetti minua. Kasim yksin ei juonut ja viisaasti hän siinä teki, sillä hetkisen perästä toisia alkoi ankarasti oksettaa, mikä aivan turmeli heidät.

Laihtuneena, mielipuolen näköisenä ja tuijottavin silmin Jolltji istui teltan vieressä pureskellen lampaan kosteita keuhkoja. Hänellä oli kädet ja naama veressä. Sanalla sanoen hän oli kamalan näköinen.

Minä ja Kasim olimme nyt ainoat, joista oli johonkin. Islam Baj toipui hieman saatuaan oksentaa, ja hänen kanssansa tarkastin nyt viimeisen kerran tavarat. Enimmät piti heittää pois. Panin eri kasaan ne tavarat, jotka pidin korvaamattomina ja välttämättömän tarpeellisina: muistiinpanoni, kartat, työkalut, kynät, paperia ja joukon muita pikku kaluja sekä raamatun ja ruotsalaisen virsikirjan.

Islam sai valita mitä hän piti tuiki tarpeellisena: ruokavaroja kolmeksi päiväksi (jauhoja, teetä, sokeria, leipää ja pari rasiaa säilykkeitä). Minä olisin jättänyt jälelle kaikki Kiinan hopeammekin, mitä oli puoli kameelin kuormaa eli noin 7,500 markkaa, sillä minun mielestäni nyt oli kysymyksessä vain henkemme pelastaminen. Minä toivoin että jos löydämme vettä, voimme tulla takaisin korjaamaan tavaroita.

Mutta Islam Baj tahtoi välttämättömästi, että hopeat piti ottaa mukaan, ja sitten osoittautuikin, että hän oli oikeassa. Hän korjasi myös pari laatikkoa sikareja ja paperosseja, muutamia keittoasteita, jotka vielä oli otettu 17:nestä leiristä, sekä kaikki aseet ynnä pienen määrän patruuneja ja lopuksi joukon muita pikku kaluja, kuten lyhdyn, kynttilän, sangon, lapion, nuoraa y.m.

Jälelle jätettiin m.m. kaksi raskasta ampumavara-arkkua, teltta viimeisine mattoineen ja vuoteineen, useita arkkuja kaikenlaista pikku tavaraa, vaatteita, lakkeja ja khalateja, jotka oli aijottu lahjoiksi alkuasukkaille, muutamia tärkeitä käsikirjoja, molemmat valokuvauskoneet ynnä niihin kuuluvat tuhatkunta levyä, satuloita, matka-apteekki, piirustusaineet, käyttämättömiä muistiinpanokirjoja, kaikki vaatteeni, talvisaappaat, hatut, käsineet j.n.e.

Tavarat sullottiin sitten kahdeksaan arkkuun, jotka asetettiin telttaan sisäänpäin käännetylle kankaalle, jotta ne pitäisivät sitä myrskyilmalla pystyssä. Arvelimme nimittäin, että jos palaamme paikalle, niin valkoinen, kauvas näkyvä telttakangas on oivallinen merkki korkealta paikaltaan särkän harjalla.

Tuiki tarpeelliset tavarat pakattiin viiteen sartilaiseen "kurtjiniin", purjekankaasta tehtyihin kaksoislaukkuihin, ja nämä sidottiin kameelien selkään, joilta kuormasatulat oli päästetty pois. Yksi kameeleista kantoi suurimmat kalut: pyssyt, lapiot ja semmoiset, kaikki nuorittuina "kigiisiin" (huopamattoon).

Avasimme vielä pari säilykerasiaa, mutta vaikka sisällys oli kosteata solui se vain kovasti ponnistaen kokoonkuivaneesta kurkusta alas.

Kameelit olivat maanneet päivän siinä, mihin ne oli aamulla jätetty, ja niiden kuoleva, raskas hengitys yksistään kuului haudan tapaisessa äänettömyydessä. Ne näyttivät välinpitämättömiltä; niiden suuret nielut olivat valkosiniset ja kuivaneet. Vaivoin saimme ne pystyyn.

Kello 7 illalla kellot soivat viimeisen kerran. Voimiani säästääkseni minä ratsastin valkoisella kameelilla, joka oli vahvin. Islam Baj, jota nauttimansa inhottava juoma oli heikontanut, johti karavaania hitaasti särkkien välitse. Kasim kulki jälessä hoputtaen. Ja niin vaelsimme pois kuolonleiristä itää kohti, suoraan itään, missä Khotan-darja virtaa metsäisten rantainsa välissä.

Lähdettyämme tuosta kamalasta paikasta oli Jolltji madellut telttaan ja ottanut vuoteeni huostaansa. Hän pureskeli vielä lampaan keuhkoja, joiden mehua hän mielihyvällä ja ahvatisti särpi sisäänsä.

Vanha Muhammed Shah makasi vielä siinä, mihin oli kaatunut. Ennen lähtöämme menin häneen luokseen, sivelin hänen otsaansa ja huusin hänen nimeään. Hän katsoi minuun silmät sepo selällään ja sekavin katsein, mutta hänen kasvoillaan oli horjumattoman rauhan ilme ja kirkastuksen hohde, aivan kuin hän olisi odottanut seuraavassa tuokiossa saavansa astua paratiisin yrttitarhaan.

Tuo unelmoitu Bibesht, jonka riemuista hän niin monta kertaa oli koraanista lukenut, se nyt vihdoin oli avautuva hänelle, ja sen ajatteleminen epäilemättä huojensi kuolinhetkellä hengen vapautumista ruumiista. Hän näytti paneutuneen lepäämään raskaan päivätyönsä päätyttyä. Nyt hänen ei tarvinnut rähjätä kameelien kanssa, ei vanhalla ijällään vaeltaa karavaanien saattomiehenä Itä-Turkestanin kaupunkien väliä. Hän näytti riutuneelta ja kokoon painuneelta ja oli kutistunut pieneksi ukoksi; vain kasvojen kuparinruskea väri näytti terveeltä.

Hän hengitti hyvin verkkaan ja tuon tuostakin kuului kuolonkorahduksia ja huokauksia. Sivelin taas hänen kuivaa, ryppyistä otsaansa, panin hänen päänsä mukavampaan asentoon ja sanoin niin tyynellä äänellä kuin liikutukseltani saatoin, että me nyt riensimme itään päin etsimään vettä kääntyäksemme sitten heti takaisin täysien kannujen kera. Hänen itsensä piti maata paikallaan, kunnes voimat palaisivat ja noudatella jälkiämme lyhentääkseen välimatkaa.

Hän koetti nostaa toista kättään ja mutisi jotain, josta vain Allah sanan saattoi kuulla. Ymmärsin liian hyvin ja niin ehkä hänkin teki, ettemme koskaan enää tapaisi. Hänellä ei saattanut olla enää monta tuntia jälellä. Hänen katseensa oli himmeä ja heikko ja hänen uinailunsa muuttui vähitellen horrokseksi, josta hän oli nukahtava tuhatvuotisessa rauhassa, suuren hiljaisuuden ympäröimänä, missä särkät jatkoivat selittämätöntä vaellustaan tuntematonta päämääräänsä kohti. Säretyin sydämmin ja syytellen itseäni tämän elämän hukkaamisesta minä poistuin kuolevan vierestä.

Heitin Jolltjillekin hyvästit ja kehotin häntä seuraamaan karavaanin jälkiä, koska hän ainoastaan sillä tapaa saattoi pelastaa henkensä.

Surullisen hupaista oli katsella kuutta kanaamme, jotka yhtä hilpeinä kuin aina kaakattivat ja nähtävästi tyytyväisinä pitivät kestiä teurastetulla lampaalla. Luultavasti ne eivät olleet vielä tulleet kukkoa kaivanneeksi, mutta kyllä kai hänen sijansa sitten tuntui.

Jättäessämme kameelit olimme aina heikossa toivossa, että tulemme takaisin veden kera ja pelastamme ne. Ja mitä kanoihin tulee, aavistin minä niistä olevan meille hyötyä, jos tulemme takaisin telttaa etsimään, ja luulin niiden vielä kauvan pysyvän lampaanhaaskalla hengissä. Tämä aavistus olikin enemmän kuin vuosi sen perästä käyvä toteen. Mutta enpä tahdo käydä tapausten edelle.

Läksimme verkalleen liikkeelle. Jolldash seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta laihana kuin luuranko. Ensimäisellä särkän harjalla minä pysähdyin ja katsahdin jäähyväisiksi kuolonleiriin, missä kaksi toveriamme vetivät viimeisiä hengenvetojaan. Teltta näkyi selvästi lännen valoisaa taivasta vasten ja sitten katosi se näkyvistämme. Tunsin helpoitusta tietäessäni että se oli näkymättömissä, enkä enää taakseni kääntynyt.

Edessämme oli pimeä yö ja petollinen hiekkameri. Mutta nyt minä tunsin ylenmäärin elämän iloa ja halua. Minä en tahtonut kuolla aavikolle, olin liian nuori, minulla oli liian paljon kadotettavissa ja liian paljon vielä elämältä odotettavaa. Koskaan ennen en ollut tuntenut sen arvoa niinkuin nyt.

Matkani Aasiassa ei saanut tällä tavoin päättyä. Tahdoin kulkea tämän mantereen ristiin rastiin, tahdoin ratkaista monta kysymystä ennen kaukaisen päämaalini, Pekingin, yllättämistä. Elinvoimat eivät koskaan olleet näin valveilla kuin nyt, ja niin kauvan minä ne tahdoin säilyttää kuin jaksaisin mataa kuin mato hietikossa.

Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti kävi matka, mutta muutamia särkän harjoja jäi kuitenkin taaksemme. Yhdellä niistä kaatui muuan kameeleista ja paneutui heti pitkäkseen kuolon kamppailuun, koivet ja kaula ojolla. Sen laukku nuorittiin Ak-tujan, valkoisen kameelin selkään, joka tuntui olevan vahvin. Nenärustoon pistetystä puikosta irroitettiin nuora, jonka toinen pää oli solmittu lähinnä edellä kulkevan kameelin häntään, vaan kellon se sai pitää kaulassaan. Ja niin se jätettiin pimeään, ja neljän kameelin kera kävimme seuraavata särkän harjaa kohti.

Kameelien voimat olivat loppuneet, ei edes yönviileys voinut elvyttää niitä. Pysähtyivät alinomaa. Milloin yksi milloin toinen jäi jälkeen. Joskus emme huomanneet nuoran irtautumista ja yhden tai parin kameelin poissa oloa ennenkuin hyvän matkan päässä; täytyi silloin pysähtyä, kääntyä takaisin ja kulettaa ne joukkoon.

Islam Baj oli aivan hukassa. Hänellä oli kovat tuskat, seisattui usein äärettömän kovien ja suonenvedontapaisten oksennuskohtausten yllättäessä, jotka voivuttivat häntä sitäkin enemmän kuin vatsa oli tyhjä. Hän kärsi kauheasti noista tuskista, heittäytyi maahan ja vääntelihe kuin mato.

Niin matelimme eteenpäin kuin etanat pimeässä. Oli selvää ettemme saattaneet tällä tavoin melkein umpimähkään jatkaa hamuilemistamme jättisärkkien välissä. Minä laskeusin satulasta, sytytin lyhdyn ja läksin edellepäin etsimään helpoimpia kulkupaikkoja. Kompassi opasti minua itään ja lyhty valaisi himmeästi hiekkajyrkänteitä. Mutta minä sain myötäänsä pysähtyä odottamaan toisia, ja viimeinen kello kuului hyvin kaukaa.

Yhdentoista aikaan lakkasi kellon kalkatus kuulumasta, pilkkosen pimeä yö ja haudan tapainen äänettömyys ympäröi minua joka taholla. Asetin lyhdyn särkän harjalle, paneuduin lepäämään hiekkaan, en saanut vähääkään nukahdetuksi, kuuntelin henkeäni pidättäen jotain ääntä kaukaa. Tähystelin itään nähdäkseni eikö mistään näkynyt paimentulta, joka olisi tietänyt Khotan-darjan luona olevaa metsää. Mutta ei! Kaikki oli äänettä ja pimeää, ei mikään ilmaissut elämää missään muodossa. Niin hiljaista oli, että minä selvään kuulin oman sydämmeni tykytyksen.

Lopultakin kuului kellon kalkatus. Se kävi yhä harvemmaksi, mutta läheni kuitenkin, ja kun karavaani yllätti minun särkän harjani, hapuroi Islam Baj lyhdyn luo, kaatui ja sähisi, ettei hän jaksanut käydä askeltakaan: hänen voimansa olivat aivan lopussa.

Huomatessani että nyt oli käsissä aavikkoretken loppunäytös ja että sekin pian oli päättyvä, päätin minä heittää kaikki oman onnensa nojaan ja rientomarssissa kiiruhtaa itään päin, niin kauvas kuin voimat riittivät. Islam kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ettei kyennyt seuraamaan. Hän pyysi saada jäädä kameelien luo kuolemaan siihen paikkaansa.

Heitin hyvästit hänelle, rohkaisin häntä sanoen, että olin vakuutettu hänen voimainsa palaamisesta, kun oli levännyt pari tuntia yöviileässä. Mutta voimistuttuaan hänen piti jättää karavaani ja kaikki kantamukset oman onnensa nojaan ja seurata yksinään minun jälkiäni. Hän ei vastannut enää, makasi vain selällään, haukotteli ja tuijotti avaruuteen luullen elämän kipinänsä kohta sammuvan.

Kasim oli vielä vallan ripsas, sillä hän kuten minäkin oli ollut niin viisas, ettei maistanut tuota ilettävää juomaa. Otin nyt mukaani vain molemmat kronomeetterini, kellon, kompassin, kynäveitsen, lyijykynän ja palasen paperia, laatikon tulitikkuja, nenäliinan, rasian säilykehummeria, pyöreän läkkirasian suklaata ja — enemmän koneellisesti kuin tarkoituksella — kymmenen paperossia.

Kasimilla oli kannettavana lapio, sanko ja nuora, kaikki kaivon kaivamista varten. Sangossa oli hänellä lampaan rasvahäntä, pari leipäpalasta ja kappale hyytynyttä verta. Mutta kiireessä hän unohti ottamatta lakkia ja sai sen vuoksi lainata minulta nenäliinan, jonka kääri päänsä ympäri suojellakseen itseään auringonpistolta.

Ruokatavaroista ei meillä ollut paljon iloa, sillä kidan limakalvo oli kuivanut kokoon, jonka vuoksi nieleminen oli mahdotonta. Jos koetimme syödä jotain, tarttui se kaulaan. Tuntui kuin olisin tukehtumaisillani ja kiireen kautta työnsin ulos sen, mitä turhaan koetin alas soluttaa. Näläntunne sitä paitsi häviää kokonaan janon rinnalla.

Kello oli juuri 12 yöllä, kun jätimme äsken niin uhkean karavaanimme viimeiset pirstaleet oman onnensa nojaan. Olimme kärsineet haaksirikon keskellä meren selkää ja nyt läksimme hylyksi joutuneesta erämaan laivastamme. Yli tuntemattomien hiekka-aaltojen meidän oli etsittävä rannikkoa, mutta sitä emme tienneet, kuinka kaukana se oli.

Tuossa makasivat neljä kameeliamme, yhä nöyrinä ja kärsivällisinä kuin uhrikaritsat. Ne hengittivät raskaasti ja olivat ojentaneet kaulansa hietikolle. Islam Baj ei katsonut jälkeemme lähtiessämme, mutta Jolldash loi meihin ihmettelevän katseen; se kai luuli meidän kohta palaavan, ehkä vettä tuoden, sillä olihan karavaani vielä jälellä, ja siitä emme tavallisesti koskaan eronneet. En nähnyt sen koommin tuota uskollista koiraa, ja paljon minä sitä kaipasin.

Lyhty paloi vielä Islamin vierellä ollen meille hetkisen majakkana. Osaksi se auttoi meitä arvioimaan pitenevää välimatkaa, osaksi näyttämään tietä. Mutta kohta sen kalpea loiste painui etäisten särkän harjojen taa ja meitä ympäröi joka taholla synkkä musta yö.

9.

VETTÄ!

Lähdettyäni kuolevan karavaanin luota tunsin itseni täydellisen vapaaksi ja sitomattomaksi, ja nyt piti vain rientää, astua mahdollisimman suorinta tietä. Kaksi tuntia astuimme pysähtymättä.

Kulimme yhä yhtä korkeaa ja tukalaa hietikkoa, mutta nyt meitä rupesi niin kovasti nukuttamaan, että täytyi paneutua hetkeksi pitkälleen. Meillä oli yllämme kepeä puku, Kasimilla vain yksinkertainen mekkonen, väljät housut ja saappaat, minulla villaiset alusvaatteet, ohut, valkoinen puuvillapuku, valkoinen venäläinen lippuniekka lakki ja pitkävartiset saappaat. Yökylmä ajoi meidät sen vuoksi taas kohta ylös; astuimme jonkun matkaa kunnes taas olimme saaneet lämpimän, mutta silloin nukutti meitä niin kovasti, ettei auttanut kuin ruveta pitkäkseen, ja tuokiossa tuli uni.

Jo neljän aikaan heräsimme aamukylmään, joka aivan kangisti meidät, nousimme ylös ja astuimme rivakasti viisi tuntia yhteen kyytiin eli yhdeksään asti, jolloin täytyi tunti levähtää.

Alkoi puhaltaa aika navakka länsituuli pitäen ilman viileänä, joten saatoimme kulkea vielä vähän matkaa. Mutta puoli kahdentoista tienoossa kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että löi silmämme mustiksi ja upi uupuneina vaivuimme hiekalle. Siinä täytyi meidän levätä koko päivä särkän pohjoisenpuolisella jyrkällä rinteellä, missä hiekka ei ollut vielä ehtinyt lämmetä.

Kasim kaivoi lapiolla syvennyksen harjan alle luoden sieltä yöllisestään kylmää hiekkaa. Riisuuduimme ilko alastomiksi, hautauduimme hiekkaan ja ripustimme vaatteet lapion varaan päivänvarjoksi. Vilpoista ja ihanaa oli siinä olo, välistä tuntui kylmänlaiselta.

Mutta ruumis ja ilma lämmittivät sitten hiekan. Pudistimme sen päältämme ja Kasim kaivoi uutta kylmää hiekkaa valellen sitä päälleni. Se oli suloista! Tuntui kuin kylmän suihkukylvyn olisi saanut keskellä polttavaa auringon paahdetta. Päät vain pistivät ylös hiekasta ja ne me suojelimme tarkoin auringonpistolta. Hyttynen ja kaksi kärpästä piti meille seuraa; olivat kai tuuliajolla etäisestä maasta.

Niin makasimme hiekkaan hautautuneina sanaakaan virkkamatta ja voimatta nukkua. Vasta kuuden aikaan nousimme ylös, pukeuduimme ja jatkoimme matkaa verkalleen ja raskaasti, sillä nähtävästi oli ruumis heikontunut kuivasta hiekkakylvystä. Mutta eteenpäin sentään painettiin, kompassi kädessä, suoraan itää kohti, kello yhteen asti yöllä, jolloin väsyneinä nukuimme muutamalle särkälle.

Toukokuun 3 p. läksimme liikkeelle kello puoli 5 vahvistavaa unta otettuamme. Ennen auringon laskua oli aina paras kulkeaksemme, sillä silloin voimme raittiissa ilmassa käydä pitkät matkat pysähtymättä.

Tämä päivä toi uutta virikettä sammuvalle toivollemme ja saimme taas rohkeutta. Äkkiä pysähtyi Kasim, tarttui olkaani ja osoitti tuijottaen itään päin sanaakaan lausumatta. Katsoin katsomistani tuohon suuntaan, mutta en erottanut mitään tavatonta. Mutta kotkansilmillään Kasim oli itäiseltä taivaanrannalta keksinyt vehreän tamariskin. Tähän keskittyi nyt koko pelastuksemme toivo.

Kulimme suoraan tamariskia kohti ja kartoimme kadottamasta sitä näkyvistämme. Ollessamme särkän laaksoissa se katosi, mutta seuraavalta harjalta se taas näkyi. Tulimme sitä yhä lähemmäksi. Päästyämme sen luo kiitimme Jumalaa, nautimme sen tuoreesta vihannuudesta ja pureksimme kuin eläimet sen meheviä neulasia.

Se oli todellakin elävä kasvi. Sen juuret ylettivät nähtävästi pohjaveteen, ja avoin vesi oli mahdollisuuden rajain sisäpuolella. Hiekkasärkän harjalla se komeili eikä lähistössä näkynyt tasaisia pilkkuja kovaa maata. Ihmeellistä elämää nämä tyytyväiset tamariskit varmaan elävät, joiden korkeintaan kahden metrin korkuisiin, sitkeihin ja nuorteihin varsiin ja oksiin aurinko päivät päästään hellittää, kun taas juuret suikertavat tuntemattomaan syvyyteen imeäkseen imupillin lailla ravintoa pohjavedestä kasviin, joka ulpukan tavoin kelluu hiekkameren liikkuvalla, aaltoilevalla pinnalla.

Tamariskin katseleminenkin jo oli nautintoa, ja hekumaa oli hetkeksi ojentaa väsyneet, kuivuneet jäsenemme sen ohueen varjoon. Se oli tuo tamariski öljypuun oksa, joka ennusti, että aavikkomerellä kuitenkin oli jokin raja, se oli ulkosaari, joka haaksirikkoisille ilmaisi rannikon olevan lähellä! Otin kokonaisen vihon sen havun tapaisia oksia ja vedin sitten mielihyvällä sisääni niiden tuoretta tuoksua. Toivoni oli nyt lujempi kuin koskaan ja rohkein mielin ponnistimme nyt itään käsin.

Särkät olivat nyt käyneet matalammiksi kuin tähän saakka: tuskin kymmentä metriä, ja kahden semmoisen välistä löysimme kaksi pientä harvaa kamishikasvia, joiden varsia pureskelimme. Tällä kertaa ei toivo ollut meitä pettänyt: kello puoli 10 tapasimme vielä yhden tamariskin ja idässä näkyi useampia.

Mutta päivän helle oli hervaissut voimamme ja me näännyimme voimattomina tamariskin varjoon. Samoin kuin edellisenä päivänä kaivoimme taaskin kuopan hiekkaan ja hautauduimme alastomina siihen. Kokonaista yhdeksän tuntia makasimme kuin kuolleet, Kasim tuskin jaksoi valella päälleni uutta vilvakkaa hiekkaa. Hämärissä, seitsemän aikaan läksimme horjuvin askelin liikkeelle. Kolme tuntia taivallettua Kasim äkkiä pysähtyi huutaen: "tograk" (poppeli)! Jotain tummaa häämöitti parin särkän takaa ja siellä kasvoi todellakin kolme komeata mehevälehtistä poppelia. Lehdet ovat kuitenkin niin karvaita, ettei niitä mielellään pure; mutta me hieroimme niillä ihoamme, kunnes se kostui.

Tuiki uupuneina viruimme sitten pari tuntia ennenkuin ryhdyimme paikkaa lähemmin tutkimaan. Juurien viereen aloimme kaivaa lapiolla kaivoa, mutta voimat väsähtivät, lapio hervahti käsistämme. Hiekka oli tuskin huomattavasti kostea, vesi oli tietenkin hyvin syvällä. Kuitenkin pysyimme yhä toivossa ja kuoputtelimme käsillämme, mutta peräti uuvuksissa luovuimme pian koko yrityksestä.

Sen sijaan keräsimme kokoon kaikki poppelien juurelle kasautuneet kuivat oksat ja viritimme suunnattoman, loimuavan roihun, joka levitti hurjaa loistettaan särkän harjain ympäri. Joka taholla särkät nyt häämöittivät kuin mitkäkin aaveet.

Tällä merkkitulella tahdoimme osaksi antaa tietoja Islamille, jos hän vielä eli, mitä minä suuressa määrin epäilin, osaksi tahdoimme herättää huomiota idässä, jos sattumalta olisi ihmisiä ollut tiellä, jonka tiesimme kulkevan Khotan-darjan vasenta rantaa pitkin. Tarkoitus oli siis tärkeä ja tulta pidettiin epätoivon rohkeudella kaksi tuntia palamassa. Sitten se sai sammua omia aikojaan.

Kasim paahtoi viipaleen lampaan rasvaista häntää, jonka hän onnistui kovasti ponnistaen syömään; paremmin ei käynyt minun hummerin syöntini. "Ruokavarojen" tähteet jätettiin siihen, kun emme tarpeettomasti tahtoneet rasittaa niillä itseämme; mutta tyhjän suklaarasian minä otin mukaani, sillä siitä minä tahdoin juoda Khotan-darjan vettä! Sitten nukuimme hiilloksen ääreen, joka esti yökylmää tuntumasta.

Kolmen aikaan olimme jalkeilla, klo 4 läksimme liikkeelle ja hoipersimme turtunein voimin ja horjuvin jaloin, myötäänsä pysähtyen kello 9 asti. Taasen ammotti aavikkomeri autiona edessämme näyttäen vahingonilolla vain odottavan hetkeä, jolloin saisi meidät niellä.

Muita poppeleja ei ollut kuin nuo kolme ja tamariskeja oli niin harvassa, että tuskin toisen luota toista näki. Mielemme kovin masentui, sillä pelkäsimme sivuuttaneemme vain jonkinmoisen notkon, jota taas seuraisi ijankaikkinen hietikko. Yhdeksän aikaan lankesimme hervottomina yhden tamariskin siimekseen ja viruimme kymmenen tuntia polttavassa auringon paahteessa.

Kasim oli nyt loppumaisillaan eikä kyennyt kaivamaan tavanmukaista hiekkakuoppaa, ei edes ripottamaan kylmää hiekkaa päälleni, jonka vuoksi kuuma hiekka minua kovasti vaivasi. Emme puhelleet koko päivänä ja mistäpä olisimme puhuneetkaan? Meillä oli samat ajatukset ja sama pelko. Emmekä ylimalkaan kyenneetkään puhumaan, korkeintaan kähisemällä kuiskimaan.

Missä nyt olivat hiekkamyrskyt, jotka viikko sitten olivat antaneet meille niin suojaavaa varjoa? Turhaan tähystelimme taivaanrannalta mustaa muuria, noita läpipääsemättömiä pilviä, jotka olisivat vapauttaneet meidät päivän paahteesta. Aurinko ja aavikko olivat nyt liittoutuneet tuhoamaan meidät.

Päättyi kuitenkin tämäkin raskas päivä ja aurinko painui vielä kerran läntiselle taivaanrannalle. Epätoivoisesti ponnistaen nousin ylös, pudistin hiekan ruumiistani, jota tuntui peittävän vaskenruskea pergamentti, pukeuduin ja kehotin Kasimia lähtemään kerallani. Hän kähisi ettei jaksanut kauvemma, ja tuskaisella liikkeellä hän ilmaisi minulle pitävänsä kaikki menetettynä.

Läksin silloin yksin matkaan läpi yön ja hietikon. Oli äänetöntä kuin haudassa ja pimeys näytti minusta tavallista synkemmältä. Lepäsin muutamilla särkillä. Vasta nyt minä olin oikein yksin, yksin tähtien kanssa, jotka tuikkivat kirkkaina kuin sähkölamput. Vain ne pitivät minulle seuraa, vain ne minä tunsin ennestään, ja ne vakuuttivat minulle, etten minä kuoleman varjon laaksossa vaeltanut. Ilma oli aivan tyyni ja kylmä ja pieninkin ääni olisi pitkän matkan päähän kuulunut. Painoin korvani maata vasten ja kuuntelin, mutta en kuullut muuta kuin kronomeetterin nakutuksen ja sydämmen hitaan ja heikon tykytyksen. Muutoin ei ainoakaan ääni ilmaissut muita eläviä olentoja lähistössä löytyvän.

Sytytin nyt mielihyvällä viimeisen paperossin. Muut olimme edellisinä päivinä polttaneet ja ne olivat niin kauvan kuin niitä riitti jossain määrin tukahduttaneet janon tuskia. Itse olin silloin aina polttanut ensimäisen puolen ja antanut Kasimille lopun. Hän tuprutteli savua ja imi pitkältä paperi-imuketta selittäen sen tekevän hänelle hyvää sieluun asti. Mutta tänä iltana minä sain yksin lopettaa paperossini.

Niin ponnistelin eteenpäin yön hämyssä kunnes klo puoli 1 uuvuin tamariskin viereen, jota turhaan koetin saada tuleen. Siihen nukuin sitten.

Mutta mitä nyt! Hiekka narahteli loitolla. Kuulin askeleita ja ihmisvartalo häämöitti pimeässä. "Oletko se sinä, Kasim?" kysyin minä. "Minä, herra", vastasi hän. Hän oli yöviileässä voimistunut ja seurannut jälkiäni. Yhdyntä elähdytti meitä ja jatkoimme taas hetkisen taivallustamme pilkko pimeässä.

Horjuvin voimin ja vapisevin jaloin taistelimme väsymystä ja unen halua vastaan. Särkkien jyrkät rinteet olivat nyt enimmäkseen idän puolella. Luisuin niitä pitkin ryömien pitkät matkat nelinkontin. Olimme välinpitämättömiä ja velttoja, mutta ponnistimme vielä henkemme edestä.

Ajateltakoon siis hämmästystämme, kun muutaman särkän loivalla pinnalla näimme jalan jälkiä hiekassa! Suin päin tarkastimme niitä. Ilmeisesti täällä oli ihmisiä liikkunut, emmekä nyt voineet olla kaukana joesta; sillä mitä näillä kulkijoilla olisi hietikolla ollut tekemistä? Tuossa tuokiossa olivat unet karisseet silmistä. "Mutta jälet näyttävät merkillisen tuoreilta", huomautti Kasim. Niin, arvelin minä, eihän se ollut ihmeellistä, eihän ollut tuullut moneen päivään. Ehkä ne olivat jonkun paimenen jälkiä, joka metsästä oli nähnyt tulemme toissa iltana ja poikennut aavikolle ottaakseen selkoa mitä se oli.

Noudattelimme jälkiä särkän harjalle, missä hiekka oli kovaa ja missä niistä paremmin sai selvän. Kasim horjahti maahan virkkaen tuskin kuultavasti: "Omia jälkiämme!"

Kumarruin alas ja tulin vakuutetuksi että hän oli oikeassa. Omien saappaittemme merkit olivat painuneet hiekkaan ja siellä täällä pienet kuopat ilmaisivat lapiota, johon Kasimin aina oli tapana nojata. Se oli surullinen havainto. Kuinka kauvan olimme tällä lailla kulkeneet ympäri? Koetimme lohduttautua sillä, ettei sitä ollut kauvan kestänyt, kun minä vain viime tunnilla olin ollut niin uninen, että olin unohtanut katsoa kompassia. Olimme kuitenkin saaneet tarpeeksemme hetkiseksi ja nukuimme jälille klo puoli 3.

Päivän sarastaessa heräsimme ja retustimme eteenpäin; kello oli silloin kymmenen minuuttia yli 4. Kasim oli kamalan näköinen. Kieli oli pöheissä, valkoinen ja kuiva, huulet sinervät, posket kuopalla, silmät raukeat ja niissä lasimainen loiste. Häntä vaivasi nyt suonenvedontapainen nikotus, mikä tärisytti koko ruumista, jonkunlainen kuolemannikotus. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, mutta seurasi minua kuitenkin.

Kurkkujamme poltti sietämätön kuivuus. Olimme kuulevinämme, kuinka nivelet kitisivät ja olivat varistumaisillaan, ja silmät tuntuivat niin kuivilta, että tuskin saatoimme niitä avata ja sulkea.

Auringon noustessa kuvastui itäinen taivaanranta teräväpiirteisenä viivana. Hätkähdimme tuon viivan nähdessämme. Se oli toisen muotoinen kuin tavallisesti. Se ei ollut noita sahan teriä, joita lukemattomat särkän harjat muodostavat, vaan melkein tasainen, vaakasuora viiva. Hetkisen perästä havaitsimme taivaanrannalla mustan juovan. Mikä ilo, mikä onni! Se oli Khotan-darjan rantametsä, joka ei nyt enää päässyt meiltä pakoon!

Kello 5 tienoissa yllätimme erään "därän", notkon hietikossa, ja minä olin kohta vakuutettu, että se oli vanha joen uoma. Sen pohjalla kasvoi runsaasti poppeleja, ja täällä täytyi pohjaveden olla lähellä. Vielä kerran tartuimme lapioon, mutta emme jaksaneet kaivaa, vaan jatkoimme matkaa itään päin.

Nyt seurasi kaita vyö matalaa hiekkaa, mutta jo puoli 6 aikaan tulimme sankkaan metsään. Siinä oli pimeitä varjoja lehtevien latvojen alla, jotka juuri nyt kukoistivat täydessä vihannuudessaan. Emme mekään siis jääneet osattomiksi keväästä, toivojen ajasta.

Käsi otsalla minä pysähdyin, tämän ihmeellisen näyn lumoamana. Minun täytyi koota ajatuksiani, tunsin vielä olevani huumeuksissa kuin kauhean unen, tuskallisen painajaisen jälkeen. Emmekö olleet äsken viikkokausia, verkalleen kuolemaa lähestyen, retustaneet tulikuumassa hietikossa, läpi kuolemanvarjojen laakson — ja nyt!

Mihin katsoimme, sulaa elämää ja kevättä, linnunleikkiä, metsäkukkia, vihannuutta kaikissa vivahduksissa ja varjoa. Tuolla puiden ijäkkäiden runkojen välissä näkyi lukemattomia villien eläinten jälkiä: tiikerien, susien, repojen, hirvien, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa surisi kärpäsiä ja hyttysiä, kuoriaiset hurahtivat nuolennopeasti ohitsemme ja niiden siivistä lähtevä ääni muistutti urkusäveleitä, ja linnut lauloivat suurissa joukoin aamulaulujaan.

Metsä yhä sankkeni. Köynnöskasvit siellä täällä somistivat poppelien runkoja. Välistä pysähdytti meidät läpipääsemätön, kuolleista puista, murrokoista ja risukasoista muodostunut tiheikkö ja yhtä monesti okaiset ja tiheät pensaat.

Kymmenen minuuttia yli 7 harveni metsä ja puiden välissä näimme selviä ihmisten ja hevosten jälkiä sekä hevosen lantaa. Oli kuitenkin mahdotonta päättää miten vanhoja ne olivat, sillä synkässä metsässä ne olivat hiekkamyrskyiltä suojassa. Mikä ihastus! Olin selvillä, että olimme pelastetut.

Ehdotin että kulkisimme metsän poikki edelleen itään päin, sillä sielläpäin joki ei saattanut olla kaukana. Mutta Kasim luuli jälkien, jotka epäilemättä merkitsivät tietä, vähitellen johtavan joen rantaan, ja kun niitä oli mukava seurata ja ne koko ajan kulkivat varjossa, hyväksyin minä ehdotuksen.

Horjuen ja heikkoina kävelimme siis polkua etelään päin; mutta jo yhdeksän aikaan näännytti kova kuumuus meidät, niin että kaaduimme parin poppelin varjoon. Käsilläni kaivoin kuopan juurien väliin, makasin siinä koko päivän vääntelehtien lämpimässä enkä saanut koko aikana silmää ummistetuksi. Kasim makasi liikkumatonna selällään, silmät ja suu sepo selällään, houri, mutisi ja vaikeroi eikä vastannut kun häntä puhuttelin, ei edes ravistaessani häntä.

Loppumattomalta tuntui tämä päivä ja kärsivällisyyteni joutui mitä tiukimmalle, sillä tunsin itsessäni, että virta varmasti oli aivan lähitienoossa, ja sinne minä ikävöin.

Vasta 7 aikaan kykenin pukeutumaan ja kehoitin Kasimia tulemaan veden luo. Mutta hän oli nyt loppumaisillaan, pudisti päätään, teki epätoivoisen liikkeen ja viittasi käsillään täysin tajuttavasti, että minun piti mennä yksinäni, juoda ja sitten tulla takaisin hänen luokseen vettä tuoden; muutoin hän kuolisi siihen, missä makasi.

Otin lapion huostaani. Vartta käytin sauvana ja aseena, mutta rautaterän ripustin muutamalle metsäpolun yli riippuvalle oksalle löytääkseni helposti kohdan, missä olimme metsään tulleet. Toivoin näet nyt taaskin, että vastedes voimme pelastaa jälelle jätetyt tavaramme, jos tästä kohti kulemme suoraan länteen päin. Noita kolmea miestämme pidin sitä vastoin kuolleina.

Samosin metsän läpi itään päin; omat haittansa oli sielläkin. Pari kertaa olin puuttumaisillani okaiseen varvikkoon, vaatteeni repeytyivät rikki ja käsiini tuli veripiirtoja. Kannoilla ja kaatuneilla puun rungoilla lepäsin yhtenään ja tunsin itseni kamalan väsyneeksi. Hämärsi ja tuli pimeä ja vain kovasti ponnistaen minä onnistuin pysymään valveilla.

Sitten metsä äkkiä loppui, aivan kuin olisi poltettu, ja itään päin leveni ylinäkemätön tasanko, tasainen kuin lattia, ollen kovaa hiekka- ja savimaata. Kun se oli noin 2 metriä alempana metsämaan pintaa eikä siinä näkynyt särkistä jälkeäkään, käsitin minä heti, ettei se voinut olla muu kuin Khotan-darjan jokiuoma.

Tätä vahvisti sekin, että tapasin kuivaneita poppelin runkoja ja haaroja, jotka vain puoleksi pistivät ylös maasta, sekä teräväreunaisia, jalan syvyisiä vakoja, jotka ilmeisesti olivat juoksevan veden muodostamia. Mutta hiekka oli yhtä kuivaa kuin aavikon särkillä, uoma oli tyhjä ja odotti kesätulvaa vuoristosta.

En kuitenkaan luullut olevani tuomittu itse joen uomassa sortumaan, tulin ajatelleeksi kuinka Jarkent-darja oli ollut taipuvainen kulkemaan itäpuolta uomassaan. Ehkä asian laita oli täälläkin sama ja ehkä tämänkin joen vesijoukot etupäässä vierivät oikeata rantaa myöten, missä siis saatoin odottaa tapaavani joen pohjan syvimmät kohdat. Päätin sen vuoksi kulkea sen yli, ennenkuin jätin kaikki toiveet hukkaan.

Nyt kulin kuitenkin suoraan lounaasen. Miksen itään, kuten tähän saakka? Enpä tiedä. Ehkä kuu opasti minut tälle taholle, sillä se loisti kapeine sakaroineen tässä ilmansuunnassa levittäen himmeätä, sinikalpeata valoaan yli hiljaisen seudun.

Lujin askelin ja lapion varteen nojaten minä astuen suoraan tähän suuntaan, vastustamattomasti, aivan kuin minua olisi näkymätön käsi ohjannut. Mutta välistä minut valtasi petollinen unen halu, jonka vuoksi lepäsin. Valtimo oli hyvin heikko, sitä tuskin huomasi, ja minun täytyi ponnistaa kaikki tahdonvoimani etten nukkuisi. Pelkäsin nukkuvani niin sikeästi, etten enää heräisikään.

Astuessani katsoin värähtämättä kuuhun, odottaen sen alla saavani nähdä joen veden hopeahohteen. Mutta ei näkynyt mitään, ja idässä seudun peitti kylmä yösumu.

Kahden ja puolen kilometrin päässä häämöttää kuitenkin toisen rannan tumma metsäjuova. Se käy yhä selvemmäksi. Tuossa erotan jo pensaikkoja ja tiheitä ruohostoja, ja puoleksi kaatunut poppeli on kallellaan joen pohjassa olevan syvänteen yli. En ole monen askeleen päässä metsän rajasta, kun siitä pyrähtää sorsa lentoon nuolennopeasti ja pelästyneenä, siivet havisten. Kuulen molskahtavan äänen ja seuraavassa tuokiossa seison pienen, tuskin 20 metrin pituisen pataman reunalla, jossa on raikasta, kylmää, suloista vettä!

* * * * *

Tutkin valtasuontani, joka löi 49 kertaa. Sitten otin läkkirasian taskustani, täytin sen ja join, ja miltä se juoma maistui, ei kukaan voi ajatella, ken ei ole ollut janoon kuolemaisillaan. Kohotin pikarin tyynesti, aivan tyynesti huulilleni ja join, join, join! Mikä hekuma, mikä nautinto! Koskaan ei ole jaloin viini, jumalaisin jumalien juoma paremmalta maistunut. Toivoni ei ollut pettänyt: onneni tähti loisti yhä yhtä kirkkaana kuin ennenkin.

En liioittele sanoessani, että kymmenessä minuutissa join kolme litraa. Läkkirasiaan ei mahtunut täyttä tavallista juomalasia, ja minä tyhjensin sen kaksikymmentä yksi kertaa. Tällä hetkellä en ajatellut sitä, että on vaarallista pitkällisen janon jälkeen juoda niin kiihkeästi. Mutta se ei tehnyt minulle ollenkaan pahaa. Päinvastoin minä tunsin, kuinka elämä palasi tuon suloisen, kylmän, kirkkaan veden kera, kun se tunkeutui ruumiin kaikkiin tiehykkeihin ja kudoksiin, jotka kuivan pesusienen tavoin imivät itseensä eloa antavaa nestettä.

Rauvenneet valtimot tykyttivät taas voimakkaasti. Veri, joka äsken oli ollut niin jäykkää ja sakonutta, että se tuskin pääsi hiustiehykkeissä kulkemaan, virtasi taas keveästi tiehykkeissään. Kokoonkurtistuneet, kuivat ja puukovat kädet pullistuivat taas. Pergamentilta näyttänyt iho kävi taas kosteaksi ja nuorteaksi ja otsa alkoi kohta vilkkaasti hikoilla. Tunsin sanalla sanoen, kuinka koko ruumis sai uutta eloa ja uusia voimia — se oli juhlahetki!

Juotuani kylläkseni ja mietittyäni ihmeellistä pelastustani ja ruumiin saatua vähitellen koota uusia voimia, palasivat ajatukseni todellisuuteen ja huomioni lähimpiin ympäristöihin. Patama oli jäännös viime kesäisestä virran vuolteesta, joka oli tässä syvemmässä uomassa oikeanpuolisen rantapenkereen vieritse virrannut. Tuo vähäinen vesiläikkä oli siis syvänteessä, enkä minä sitä havainnut ennenkuin aivan äärestä.

Silloin alkoi kuulua rapsetta viidakosta aivan läheltäni, kuulin hiipiviä askeleita ja kuinka ruohot taipuivat sivulle. Se saattoi olla tiikeri, mutta en tuntenut laisinkaan pelkoa saatuani nyt elämän toisen kerran lahjaksi. Mutta askeleet ja rapse etenivät taas. Olkoonpa se nyt ollut tiikeri tai joku muu metsän elävä, joka oli tullut patamalle juomaan, kaiketi oli se pitänyt viisaimpana pysyä loitolla niin kauvan kuin paikka oli ihmisen vallassa.

Mutta nyt lensi ajatus kuolevaan Kasimiin, joka makasi metsässä taistellen kuoleman kanssa, saattamatta liikkua paikaltaan, sitä vähemmän retustaa kolmen tunnin matkaa veden luo. Hän tarvitsi pikaista apua. Läkkirasia oli liian pieni; siitä olisi hän päässyt vain hätäiselti veden makuun. Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin viedä hänelle tarpeellisen määrän vettä?

Saappaat! Tietysti Ruotsissa tehdyt vedenpitävät saappaani. Ne olivat yhtä hyvät ja yhtä varmat kuin mikään muu astia. Molskahtaen ne hurahtivat veteen ja niin pujotin minä vedikkeet lapion varren päihin, kannoin sitä kuin iestä oikealla olallani ja astuin kiireisesti ja kevein askelin takaisin omia jälkiäni.

Kuu heitti vielä vaisua valoaan joen uoman yli ja minä näin helposti omat jälkeni hiekassa. Ei tuntunut nyt käynti rasittavan; väsymys oli kadonnut, minä melkein lensin vasemman rannan metsää kohti. Siellä oli sen sijaan vaikeampi kulkea. Minulla oli jotenkin ohuet sukat, joten myötäänsä pisteli jalkoihini. Mutta pahempi juttu oli, että kuun eteen kohosi sankka pilvenhattara, jonka arvatenkin ylös nouseva sumu oli muodostanut, niin että tuli pilkko pimeä ja minä häivyin jäliltä.

Raapasin tulitikulla tulen ja koetin vaikka turhaan käyttää kompassia ja huusin Kasimia äänellä, joka kuoli loitolla poppelien välissä, mutta en saanut vastausta. Jatkoin sitten hetkisen kulkuani umpimähkään huudellen pitkin matkaa palvelijani nimeä niin selvään kuin keuhkoni saattoivat. Mutta lopulta havaitsin tämän harhailemisen päättömäksi; sotkeusin yhä etemmä synkkään, äänettömään metsään, ja päätin lopulta pysähtyä odottamaan päivän koittoa.

Etsin läpipääsemättömän tiheikön, missä oli kasoittain pärtöjä, oksia ja kuivaneita runkoja, ja sytytin ne tuleen. Tuokiossa hulmahtivat liekit ylös. Kuivat risukot ruskivat, räiskyivät ja paukkuivat, tuulen veto pihisi ja vinkui, ja paksu savupatsas nuoleksi poppelien runkoja. Oli valoisata kuin keskipäivällä, ja hirvittävä punakeltainen hohde valaisi metsän äsken aitomustat komerot.

Kasimin täytyi nähdä tämä tuli ja kuulla sen räiskinä, sillä hyvin kaukana hän ei saattanut olla. Huusin taas, etsin valon opastamana jälkiä, mutta en löytänyt ja paneuduin sitten suin päin pehmoiselle hietikolle nauttiakseni liekkien räiskeestä. Sitten nukuin rauhallisesti ja hyvin pari tuntia paikassa, missä tuli ei saattanut minua yllättää, mutta kuitenkin siksi lähellä sitä, että tunsin olevani turvassa tiikereiltä ja muilta pedoilta.

Kun heräsin, sarasti jo päivä, tuli oli melkoisesti alennut, saamatta syttymään ympärillä olevia tuoreita poppeleita, joiden runkoja se oli vain mustannut ja kärventänyt, ja paksu, musta savupatsas kohosi taas yli metsän. Saappaista, jotka seisoivat muutaman puun juurella, ei ollut vesi ollenkaan vähentynyt, maa niiden alta ei ollut edes märkä. Otin siemauksen vettä ja aloin taas etsiä jälkiä, jotka kohta löysin.

Kasim makasi hänen luoksensa tullessani yhä samassa asennossa kuin hänet jättäessäni. Hän katsoi minuun ensin hurjasti tuijottaen ja mielipuolen katsein; mutta tunnettuaan minut hän ponnisti voimiaan, konttasi luokseni ja kähisi: "Minä kuolen!"

"Tahdotko vettä?" kysyin minä tyynesti. Hän pudisti vain päätään ja painui kokoon. Hän ei aavistanut mitä saappaissa oli. Otin silloin toisen saappaan ja loiskautin vähän vettä. Hän nytkähti, päästi merkityksettömän äänen, ja asetettuani saappaanvarren hänen huulilleen hän joi yhdellä henkäyksellä kaikki ja seuraavassa tuokiossa tyhjensi toisenkin.

Kasimin muututtua samalla tavoin kuin minä edellisenä iltana ja päästyä taas järkiinsä neuvottelimme hetkisen ja tulimme siihen tulokseen, että meidän pitäisi mennä patamalle, levätä sen läheisyydessä, juoda ja peseytyä, ylellisyys, josta meidän oli viime viikkoina täytynyt kieltäytyä.

Hän oli kuitenkin vielä niin heikko, ettei kyennyt minua seuraamaan, astui kuin juopunut ja istuutui vähä väliä. Kun hän kaikissa tapauksissa oli oikeilla jälillä tullakseen veden luo enkä minä voinut tehdä hänelle enempää kuin minkä olin jo tehnyt, riensin minä etukäteen patamalle, missä join, kylvin ja odotin hyvinkin tunnin. Kasimia ei vain kuulunut.

Nyt alkoi nälkä tuntua ankarasti. Tärkeintä oli minun siis niin pian kuin mahdollista hakea ihmisiä käsiin osaksi heidän avullaan koettaakseni palata aavikolle auttamaan Islamia ja korjaamaan tavaroita. Sen vuoksi jätin Kasimin toistaiseksi oman onnensa nojaan ja astuin nopeasti oikeata rantaa noudatellen suoraan etelään. Saappaat olivat vielä niin likomärät, etten saanut niitä jalkaani ja astuin sen vuoksi paljain jaloin.

Käytyäni kolme tuntia yhteen kyytiin alkoi jano taas vaivata. Siihen oli apuna kuuma juoksuhiekka ja myrsky, joka oli minut läkähdyttää. Poikkesin metsään oikealle rannalle ja hain suojaa tiheiköstä, missä istuin hetken aprikoiden. Silloin pälkähti päähäni, että likimäiselle vesipaikalle saattoi olla kokonaisia päivän matkoja ja että ymmärtämätöntä olisi jättää ensimäinen, jonka niin ihmeellisellä tavalla olin löytänyt. Sitä paitsi tuntui hauskalta tavata taas Kasimia.

Pyörsin siis takaisin ja noudattelin nyt pohjoiseen päin menevää rantaa, mutta en ollut kulkenut kuin puoli tuntia, kun sattuma toi minut tuskin metrin suuruiselle patamalle, jossa oli sekaista, heikosti suolanpitoista vettä. Minä join tavattomasti. Väsymys valtasi minut nyt ja olin epäselvillä siitä mitä oli viisainta tehdä. Tässä oli vettä ja Kasimitta tulisin kyllä toistaiseksi toimeen. Etelään päin en jaksanut käydä. Pidin parhaana odottaa myrskyn taukoamista antaakseni tulen avulla merkin vasemman rannan metsäpolulla ehkä kulkeville ihmisille.

Aivan läheltä patamaa etsin metsästä sankan viidakon, joka oli hyvin tuulen suojassa. Siihen paneusin pitkälleni saappaat ja lakki päänalaisena ja nukuin sikeästi ja raskaasti. Toukokuun 1 p:stä en ollut muulloin kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli jo pimeä ja myrsky ulvoi vielä metsässä. Kello oli 8 illalla. Juotuani patamasta viritin kokkovalkean ja istuin kauvan liekkejä katsellen.

Nälkä vaivasi minua nyt kauheasti, kokosin sen vuoksi vähän ruohoja ja ruovon vesoja sekä sammakon poikasia patamasta niillä pettääkseni vatsaani. Sammakot olivat karvaan makuisia, mutta minä nipistin niitä niskasta ja nielin kokonaisina. Syötyäni "illallisen" hilasin kokoon kuivia oksia ja tein niistä yöksi nuotion.

Olisipa vain Jolldash ollut mulla seurana! Ehkä se oli vielä elossa ja oli saapunut virralle jälkiämme myöten. Vihelsin niin kimakasti kuin taisin ja vihelsin taas, mutta Jolldash oli ja pysyi poissa, ja sitten minä taas nukuin.

Toukokuun 7 p. asettui myrsky, mutta ilmakehä oli vielä tomun vallassa. Tämä musta buraani oli minussa herättänyt hirveän ja synkän ajatuksen. Tämä oli ensimäinen myrsky, mikä oli riehunut karavaanin jouduttua häviöön. Se oli heittävä ensimäiset lapiolliset multaa kuolleiden palvelijaini ja kameelieni päälle. Se oli myöskin pyyhkivä kaikki jälet hiekasta, niin ettei Islam Baj, jos hän vielä oli elossa, ehkä koskaan meitä löytäisi, vaikkapa hänellä olikin kompassi. Jos tapaisimmekin ihmisiä, jotka olisivat halukkaita seuraamaan meitä aavikolle, olisi nyt ylen vaikea löytää telttaa, kun meillä ei enää ollut jälkiä oppaanamme.

Sitten tulin ajatelleeksi toista asiaa. Tämä seutu näytti aivan ihmisettömältä; täällä ei ollut edes tuoreita ihmisten jälkiä. Ehkei tätä tietä kulettukaan kuumana vuodenaikana. Jos jään apua odottamaan, saan ehkä maata nälkään kuollen. Katsoessani viimeisen kerran karttaan olin laskenut, että meidän piti yllättää virta Buksemiksi nimitetyssä seudussa, joka sijaitsi 25 peninkulman päässä Khotanista. Jos astun hyvin, pitäisi tuo matka olla suoritettu kuudessa päivässä.

Puoli 5 aikaan läksin matkalle. Niin suoraan kuin mahdollista kulin keskellä joen uomaa ja varovaisuuden vuoksi otin nyt vettä mukaan saappaissa. Muutamia tunteja astuttuani jalat heltyivät ja tulivat rakoille; koettelin suojella niitä panemalla sukat kaksinkerroin jalkaani sekä sitomalla ne pitkillä paidasta otetuilla kaistaleilla.

Muutamalla pikku patamalla vaihdoin suolapitoisen veden makeaan. Noudattelin sitten vasenta rantaa ja löysin siellä ilokseni risuista kyhätyn lammastarhan. Tutkin sitä tarkoin, mutta huomasin vain sen, ettei sitä oltu käytetty pitkään aikaan. Sen alapuolella näkyi itse joen uomassa kaivon jälkiä.

Helle ja väsymys ajoivat minut puoli 12 aikaan metsään. Siellä pysähdyin, kokosin ruovon päitä ja ruohoja, jotka leikkelin ja sekotin veteen: tämä oli aamiaiseni.

Iltapäivällä kävelin taas tuntikausia, kunnes 8 aikaan en jaksanut pitemmälle, vaan "leiriydyin" metsään tavanmukaisen tulen ääreen.

Toukokuun 8 p. läksin liikkeelle ennen auringon nousua ja seurasin vasenta rantaa, joka täällä kulki lounaasen. Kummallista ettei ihmisiä näkynyt! Mutta ehkäpä tie kulki metsässä, ja jos jotain matkamiehiä kulki sitä myöten, saatoimme mennä toistemme sivu siitä tietämättä.

Saadakseni asiasta selvän kävin kilometrin levyisen metsän poikki länteen päin. Kun se loppui, avautui uudelleen eteeni kamala, keltainen aavikkomeri, joka nyt minua kauhistutti. Tunnin matkan päässä metsä kapeni, niin että aavikkomeri ulottui aivan joen rantaan.

Täällä kasvoi poppeleja yksitellen ja pitkien matkojen päässä toisistaan. Muutaman poppelin siimekseen minä kaaduin helteen uuvuttamana. Matkalla tähän kohti olin sivuuttanut kokonaista kahdeksan pikku patamaa, joista useimpien vesi kuitenkin oli hieman suolanpitoista.

Pari tuntia levättyäni jatkoin yksinäistä vaellustani etelää kohti. Jos tietä oli olemassa, ei se ilmeisesti saattanut noudatella vasenta rantaa, sillä hiekkasärkkien poikki ei kai kukaan kulkenut, kenen ei ollut pakko sitä tehdä. Sen vuoksi oli oikeankin rannan metsä tutkittava. Joen uoma oli täällä 2 kilometriä leveä, mutta tietä en löytänyt oikealtakaan rannalta. Pysyttelihen sen takia uomassa, aivan rantapenkereen ja metsän rannan vieressä.

Noin 300 m päässä siitä oli kuivassa uomassa kaksi pientä, pensaita ja poppeleja kasvavaa saarta, ja eteläisimmän saaren ja rannan väliltä minä havaitsin ennen auringon laskua kahden paljasjalkaisen miehen tuoreet jälet, jotka päinvastaiseen suuntaan, s.o. pohjoiseen, olivat ajaneet neljää aasia.

Ihmisten jälkiä! Se oli elähdyttävä näky. En ollut siis aivan yksinäni tässä autiossa seudussa. Jälet olivat tuoreet, jalan pienimmätkin osat olivat painaneet kuvansa hiekkaan. Saattoi olla korkeintaan päivä siitä, kun nämä miehet olivat tästä kulkeneet. Kumma etten heitä tavannut, kun kulimme päinvastaiseen suuntaan; mutta ehkä he ovat levänneet päivällä ja kulkeneet yöllä.

Mistä he tulivat ja mihin he menivät? Missä he olivat viimeksi olleet yötä? Ehkä ihmisasunnossa tai ehkä vain jonkun pataman vierellä? Heidän seuraamisestaan ei ollut mitään hyötyä, sillä he olivat siksi edellä, etten heitä tapaisi. Minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin noudatella jälkiä päinvastaiseen suuntaan, ja tarkasti ja mielenkiinnolla minä pidin silmällä näitä ihmisjälkiä. Niiden opastamana riensin etelää kohti pitkin Khotan-darjan oikeata rantaa.

10.

KAKSI VIIKKOA LEHTIMAJASSA.

Hämärä alkoi jo levitä äänettömän seudun yli, kun minä kulkiessani muutaman pitkän niemekkeen päitse olin kuulevinani omituisen äänen. Pysähdyin äkkiä ja kuuntelin henkeäni pidättäen. Mutta kun ei sen enempää kuulunut, ajattelin että se lienee ollut vain huutajalintu tai rastas, jotka niin monesti olivat saaneet minut hätkähtämään ja pysähtymään.

Mutta ei! Tuokion perästä kuulin selvästi huudon ja sitten lehmän ammuntaa, mikä ääni minun korvissani soi kauniimmin kuin kaunein laulu.

Kiireen kipakassa vetäsin märät saappaat jalkaani, jotten aivan hullulta näyttäisi, ehätin sydän kintaan peukalossa siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, tunkeusin okaisten pensaiden läpi, hypin kaatuneiden runkojen yli, kompastuin usein, mutta kiidin eteenpäin sankkojen kamishitiheikköjen ja rutisevien murrosten poikki.

Kuta etemmä tulin, sitä selvemmin kuulin miesten puhelun ja lampaiden määkinän, ja muutaman aukeaman luona häämöitti metsälaitumella kulkeva lauma, jota paimen kaitsi pitkä sauva kädessä. Taisipa hän hämmästyä aika lailla nähdessään minun ryysyisissä vaatteissa ja siniset silmälasit päässä murtautuvan tiheikön läpi.

Luultavasti hän piti minua näkösälle tulleena metsänhaltijana tai jonakin aavikon pahana henkenä, joka oli tänne eksynyt. Hän seisoi kuin kauhistuksen kiinni kytkemänä ja katsoi vain minuun. Tervehdin häntä ystävällisellä "salam alejkum'illa" (rauha olkoon teille)! ja aloin lyhyin piirtein kertoa, kuinka olin sinne tullut. Mutta silloin hän pyörähti kantapäillään ja katosi lähimpään tiheikköön jättäen lampaat oman onnensa varaan.

Hetken perästä hän tuli kuitenkin takaisin vanhemman paimenen kera, joka ei ollut niin kovin arka antautumaan puheisiin kanssani, ja tällekin minä lausuin "salam alejkum'ini". Kerroin heille seikkaperäisesti kohtalomme, ja sanottuani, etten ollut kahdeksaan päivään syönyt ja pyydettyäni leivän muruista he veivät minut lähellä olevaan majaan, joka oli tehty muutamista oksista ja oli tuskin 1,5 m korkea.

Istuuduin repaleiselle huopamatolle ja nuorempi paimen otti esiin puukaukalon, jossa oli tuoretta maissileipää. Kiitin, taitoin palasen ja söin, mutta en ollut syönyt puolta nyrkillistä enempää, kun tunsin itseni aivan kylläiseksi. Sitten he tarjosivat minulle kehlon lampaan maitoa, joka maistui mainiolta. Olivat sitten hetken poissa. Vain kaksi koiraa jäi majalle haukkuen minua hellittämättä.

Pimeän tultua he tulivat kolmannen paimenen kera takaisin majalle, sillä sen lähellä oli tarha, johon lampaat kytkettiin yöksi, suojaan tiikereiltä ja susilta. Makasimme kaikki neljä suuren nuotion vieressä paljaan taivaan alla, eikä minun nyt tarvinnut pelätä kuolevani janoon eikä nälkään.

Jo päivän koittaessa paimenet hävisivät laumoineen. Pikku maja oli kyhätty kummulle metsän rantaan ja puiden välistä oli näköala Khotan-darjan uoman yli. Aivan majan ääreen suikersi joen lahdelma, ja siinä oli kirkasvesinen patama. Saadakseen raikasta kylmää vettä olivat paimenet sitä paitsi kaivaneet kaivon joen uomaan.

Puolenpäivän aikaan he tulivat takaisin laumoineen, joka kuumimman päiväsydämmen ajan lepäsi kaivon ympärillä. Nyt minulla oli tilaisuus tutustua lähemmin isäntiini. Heidän nimensä olivat Jussuf Baj, Togda Baj ja Pasi Ahkun ja paimensivat täällä 170 lammasta ja vuohta sekä 60 lehmää, kaikki erään khotanilaisen "bajn" omia.

Kesät talvet he ovat metsässä eläinten kanssa saaden yksitoikkoisesta työstään vain 20 tengehia (= 12 mk) yhteensä kuukaudessa sekä maissijauhoja leiväksi. Laitumen jossain paikassa loputtua vaeltavat he toiseen ja kyhäävät kuhunkin uuteen paikkaan pienen majan, jollei semmoista jo löydy joltain edelliseltä vuodelta. Viisi päivää he olivat olleet siinä, mistä minä heidät tapasin, mutta kohdakkoin he aikoivat siirtyä parempaan paikkaan. Metsäseutua nimitettiin Buksemiksi ("sankka, takkuinen metsä").

Vaikka heidän elämänsä varmasti oli äärettömän ilotonta ja toinen päivä toisensa lainen näyttivät he kuitenkin iloisilta ja tyytyväisiltä. Togda Baj oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa asui Khotanissa; kysyttyäni miksei hän pitänyt vaimoaan mukanaan metsässä hän vastasi, etteivät tätä tietä joskus kulkevat kiinalaiset antaisi alkuasukasten naisten olla rauhassa, jonka vuoksi he pitivät parempana olla yksin. Kerran tai kahdesti vuodessa hän kuitenkin saattoi käydä kaupungissa vaimoaan tervehtimässä.

Minun saapumiseni oli tosin vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä, mutta vielä he katsoivat minuun aroin katsein ja selvästi pitivät minua epäiltävänä henkilönä. Se seikka että minä puhuin heidän kieltään vaikutti kuitenkin rauhoittavasti ja keskustelu oli aina vireillä.

He elävät yksistään maissileivällä, vedellä ja teellä, jossa oli väkevä pippurin sivumaku. Kahdesti päivään he leipovat ison leivän, joka jaetaan. Suolalla ja vedellä sekoitettuna maissitaikina alustetaan ja muodostetaan pyöreässä puumaljassa litteäksi kakuksi, joka pannaan hiillokseen ja peitetään lämpimällä tuhkalla. Kolmen neljänneksen kuluttua on leipä kypsi ja maistaa oivalliselta. Söin sitä ihastuneena ja he olivat erittäin antelijaita, vaikka olivat kyllä havainneet, ettei minulla ollut pennin pyörähtävää heille antaa.

Heidän irtaimistonsa ei ole suuri. Siihen kuuluu etupäässä heidän vaatteensa: ryysyinen "tjapan" ja "telpek" eli Iammasnahkahattu, jonka villatupsut töröttävät joka haaralle, edelleen "belbag" kuvevyö, johon teevarasto on kääritty. Jaloissa on heillä pari punoksilla varustettua lampaannahkan kappaletta ja säärien ympärille he käärivät pitkiä siteitä.

Muutoin heillä ei ollut muuta kuin muutamia puukuppeja, vaskipata, pumpun kuori "kapak", veden säilyttämistä varten, iso kauha, konstittomasti koverrettu ontoksi poppelin juuresta, huopamatto ja kolmikielinen kitara.

Tärkein heidän tarvekaluistaan on kuitenkin kirves, "balta", varustettu varrella, joka on suorassa kulmassa terää vastaan, sillä tällä aseella he eivät yksistään kyhää majojaan, vaan vieläpä raivaavat tietä laumoilleen tiheikköön. Keväällä he hakkaavat baltalla nuoria oksia ja vesoja lampaiden ja vuohien ruuaksi.

Tuiki tarpeellinen kalu on myöskin tulirauta. Mutta tulen kerran tehtyään, johon käyttävät kuivattua eläimen lantaakin, he eivät päästä sitä sammumaan niin kauvan kuin paikalla viipyvät. Hiilloksen he peittävät tuhkalla ja tultuaan illalla takaisin puhaltavat helposti tulen kuiviin oksiin. Maissijauhot, joita he säilyttävät säkissä, he panevat muiden tavaroiden kera majan katolle suojellakseen niitä koirilta.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat eläimineen, ja yksinäni olin, kun kulki ohi karavaani, jossa oli lähes sata aasia vieden riisiä Khotanista Ak-suun. Karavaaninkulettajat eivät minua huomanneet, vaan jatkoivat matkaansa pohjoiseen, mutta Pasi Akhun oli puhutellut heitä.

Olin taas mennyt majaan levolle, kun kuulin outoja ääniä ja jalustinten kolinaa ja riensin ulos. Kolme hyvinvoipaa kauppiasta siinä tuli oivallisilla hevosilla Ak-susta matkalla Khotaniin. Ensiksi mainitusta kaupungista he olivat lähteneet yksitoista päivää sitten, jälkimäiseen toivoivat pääsevänsä kuuden päivän päästä.

He ratsastivat nopeata ravia metsän poikki suoraan majalle. Siellä he laskeutuivat kiireisesti alas, tervehtivät kohteliaasti ja tulivat epäröimättä luokseni, aivan kuin olisivat etsineet minua ja tienneet minun siellä olevan.

Pyydettyäni heitä istumaan rupesi toinen, hyvin puettu, mustapartainen mies, puhumaan ja kertoi minulle uutisen, joka täytti minut suurimmalla ilolla. Päivän matkan päässä Buksemista pohjoiseen he olivat eilen ratsastaneet vasenta rantaa, kun näkivät miehen, kuolleen enemmän kuin elävän, makaavan valkoisen kameelin vieressä, joka söi ahnaasti metsän rannassa.

Kuten laupias samarialainen he olivat pysähtyneet ja tiedustaneet mikä häntä vaivasi. Hän oli vain kähissyt: "Su, su!" Vettä, vettä! He olivat heti lähettäneet ratsastajan lähimmälle patamalle "kunganin" kera, ja mies, joka ei saattanut, kuten heti käsitin, olla kukaan muu kuin Islam Baj, oli tyhjentänyt sen yhdellä kertaa.

Hän oli sitten saanut pähkinöitä, rusinoita ja leipää, toipunut ja kertonut, kuinka hän oli sinne tullut.

Sen jälkeen hän oli pyytänyt heitä ottamaan minusta selvää, vaikka hän ei tiennyt olinko kuollut vai hengissä, kun hän pari päivää sitten oli häipynyt jäliltäni, sekä jos minut löytävät, lainaamaan minulle hevosen voidakseni päästä Khotaniin saamaan siellä lepoa ja hoitoa. He olivatkin etsineet minua kunnes löysivät minut majasta. Hevosta tarjosivat he nyt minulle voidakseni lähteä heidän kerallaan Khotaniin.

Minä en epäröinyt kuitenkaan silmänräpäystäkään päätöksessäni jäädä tänne odottamaan Islamia. Kun hän oli onnistunut tuomaan yhden kameelin mukanaan joelle, oli hän ehkä myös pelastanut osan tavaroistamme, ehkä päiväkirjani ja karttani aavikkomatkalta. Kukaties voisimme laittaa taas uuden karavaanin.

Nyt kangasti taas tulevaisuus valoisana edessäni. Aamulla olin ajatellut kärsimäämme haaksirikkoa ja miettinyt itsekseni, kuinka järjestäisin jälkimäisen osan matkaani, jotta sen tulos olisi niin rikas kuin asianhaarat myöten antoivat. Olin ajatellut mennä minkä tahansa tapaamani kauppiaan kera Khotaniin ja edelleen Kashgariin, mistä voisin sähköteitse Euroopasta pyytää uusia tieteellisiä kojeita ja varustuksia. Sitten matkustaisin Kashgariin jättämäni matkakassani jäännöksellä Lopnoriin, mistä Siperian poikki palaisin kotiin.

Mutta kuultuani nyt Islam Bajn olevan elossa ja että yksi kameeli oli pelastettu, olin täysin vakuutettu, että uskaltaisimme nyt lähteä etsimään telttaa ja häviölle joutuneen karavaanin kuormia, ja ollenkaan supistumatta tuumani sen sijaan laajenivat.

Nuo kolme kauppiasta saivat siis ratsastaa edelleen oltuaan siksi ystävällisiä, että antoivat minulle kokonaisen sylyyksen vehnäleipää ja lainasivat minulle 18 tengehiä hopeaa. Khotanissa, jossa sovimme yhtyäksemme, aioimme sitten tehdä asioista selvän. Paimenet uskoivat nyt kertomukseni kokonaan todeksi ja saivat aihetta toivoa, etteivät jäisi aivan hyvityksettä tekemistään palveluksista.

Toukokuun 10 p. täytti kova koillismyrsky ilman tomulla minun maatessani koko päivän majassa. Aavikkomatkan viimeisellä taipaleella kartuttamani ruumiillinen väsymys otti nyt osansa, ja oloni tuntui kuin vuoden kestäneestä taudista toipuvan potilaan.

Auringon laskiessa herätti minut kameelin mylvinä. Riensin heti ulos. Siellä tuli Pasi Akhun taluttaen Ak-tujaa, valkoista kameelia, ja Islam Baj ja Kasim tulivat jälestä. Heltyneenä heittäytyi oiva Islamini ääneensä itkien jalkoihini hyväillen niitä käsillään. Nostin hänet heti ylös tyynnyttäen häntä. Itse asiassa hän oli yhtä vähän kuin minäkään toivonut jälleennäkemistä.

Valkoisella kameelilla oli kantamuksena kaksi kurtjinia. Toisessa oli useimmat tieteelliset kojeet, paitsi kaikkia korkeusmittareita, muistiinpanoni, paperia ja kyniä y.m., toisessa kiinalaiset hopeamme, lyhty, teekannu, paperosseja y.m. Sitä paitsi oli kaksi Husqvarnan pyssyä pelastettu ja ne kääritty huopaan.

Toinnuttuaan ja saatuaan palan leipää Islam kertoi seuraavaa. Jätettyämme hänet toukokuun 2 p:n yönä hän oli maannut aloillaan muutamia tunteja, mutta sitten verkalleen seurannut jälkiämme neljän viimeisen kameelin kera, jotka vastahakoisesti tulivat mukana. Myöhään toukokuun 3 p:n iltana: hän oli etäältä nähnyt suuren merkkitulemme kolmen poppelin luona, ja tämä näky oli antanut hänelle uusia voimia ja saanut hänet vakuutetuksi, että me olimme elossa ja päässeet metsän rantaan, ehkäpä löytäneet vettäkin.

Aamupuoleen toukokuun 4 p. hän oli saapunut samalle paikalle ja nähnyt turhaan kaivamamme kaivon jälkiä. Mutta kun päivä oli painostavan kuuma, oli hän pysynyt siimeksessä, kirveellä iskenyt poppelin kylkeen ja siitä imenyt pikarillisen mahalaa, mikä oli vahvistanut ja virkistänyt häntä. Tähän jätti hän yhden kameelin kuorman.

Toukokuun 5 p. hän oli jatkanut matkaa meidän jälkiämme myöten ja seuraavana päivänä yllättänyt kuiville käyneen entisen joen uoman, jossa hän taaskin oli tavannut myttyyn menneen kaivomme. Siinä oli muuan kameeli, kun siltä kuorma oli purettu, raastautunut irti ja omin päin lähtenyt itää kohti. Sinne asti oli Jolldash kuolemaa tehden retustanut mukana, mutta sitten kadonnut, jonka vuoksi Islam otaksui koiran kuolleen.

Toukokuun 7 p. oli ratsukameelini Boghra kaatunut kuormineen ja hetkisen perästä Näär, jolla oli kannettavana kaikki korkeusmittarit, sikarit, tee, sokeri, kynttilät ja vähän makarooneja. Vihdoin Islam pääsi valkoisen kameelin kera joen rantaan. Mutta kun hän näki sen kuivaneeksi eikä jaksanut etemmä, oli hän joutunut epätoivoon ja paneutunut pitkälleen tyynesti odottaakseen kuolemaa.

Se oli toukokuun 8 p:n aamuna. Puolenpäivän aikaan samana päivänä olivat aivan kuin ihmeen kautta nuo kolme kauppiasta kulkeneet ohi ja antaneet hänelle vettä ja leipää. Kohta sen perästä hän oli tavannut Kasimin, joka oli kertonut minun voivan oivallisesti, mutta minne minä olin mennyt, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuo kunnon mies Kasim oli ollut siksi yksinkertainen, että oli luullut minun menneen pohjoiseen päin Ak-suun. Onneksi Islamilla kuitenkin oli ollut enemmän älyä ja hän oli päättänyt etsiä minua Khotanista päin. Pasi Akhun, jonka olin lähettänyt häntä vastaan, oli antanut hänelle tarpeelliset tiedot, ja nyt hän oli täällä.

Islam Baj oli kuten näkyy suorittanut todellisen sankarityön. Päinvastoin kuin Kasim ja minä hän ei ollut ajatellut yksistään itseään, vaan tehnyt kaikki koettaakseen pelastaa matkatavaroista ne osat, mitkä tiesi kalliimmiksi, ja sen vuoksi vähitellen pannut nämä tavarat valkoisen kameelin kannettavaksi, joka oli vahvin. Saatoimme nyt jatkaa vuoden työtä.

Tulen ympärillä paimenmajan vieressä laitoimme illalla oikeat kemut. Kauvan epäröityään antoi Pasi Akhun houkutella itsensä myömään meille lampaan 32 tengehistä. Se teurastettiin heti. Minä sain hiilloksella paistetut munuaiset, ja miehet keittivät padassa muutamia makupaloja. Nyt oli valtimoni lyönti kohonnut 60:neen; vasta kolmea päivää myöhemmin tarpeellisen levon ja hyvinvoinnin jälkeen se oli 82:ssa.

Laidun oli nyt lopussa tässä seudussa ja paimenet aikoivat siirtyä toiseen paikkaan, joka oli vain peninkulman päässä jokea alaspäin oikealla rannalla. Me astuimme jalkasin, kun taas Ak-tuja kantoi matkatavaramme. Pienelle joen rannalla olevalle kummulle, jota ympäröi kamishitiheiköt ja jonka huipulla oli ijäkkäitä poppeleja, rupesimme toistaiseksi asumaan. Kahden poppelin väliin miehet kyhäsivät minulle lehtimajan, jonka kehä tehtiin puiden oksista ja katoksi sekä seiniksi palmikoitiin tiiviitä lehdeksiä. Majassa oli ihanan viileätä, jota vielä ympärillä olevat puut lisäsivät. Sen permantona oleva maa tasoitettiin ja peitettiin huopamatolla. Päänalaisena oli minulla purjekangaslaukku, jossa säilytin hopeat, pöytänä pieni puinen paperossilaatikko.

Tieteelliset kojeet, karttasalkut, muistiinpanokirjat ja kirjoitusneuvot olivat mukavassa epäjärjestyksessä toisen poppelin rungon luona. Meidän oloissamme en parempaa saattanut toivoakkaan. Minulla oli oikein hauska tuossa lehtimajassani enkä olisi paremmin lukukammarissanikaan Tukholmassa viihtynyt.

Islam ja Kasim asettautuivat kolmannen poppelin viereen, mihin he virittivät "ikuisen tulen". Paimenet ja heidän karjansa makasivat vierellä olevassa ruovostossa. Kaksi kertaa päivässä sain Pasi Akhunilta pytyn rasvaista maitoa ja palan maissileipää, ja tupakkaakin riitti vielä pariksi viikoksi. Hilpeinkään hyvänpäivänelostelija ei ole nauttinut enempää elämästä kuin minä näinä päivinä, ja kuitenkin yksinäinen olomme metsässä muistutti aika lailla Robinson Crusoesta.

Vähän yli kello 1 toukokuun 12 p:nä näimme kaukaa pienen karavaanin pohjoisesta päin lähestyvän leiriämme joen uomaa myöten. Odotimme kärsimättöminä sen tuloa. Islam ja Kasim riensivät huutamaan sille ja opastamaan sen miehiä lehtimajalle. Ne havaittiin olevan neljä khotanilaista kauppiasta, jotka kolmetoista päivää sitten olivat lähteneet Kutjar kaupungista; sinne he olivat joku aika sitten vieneet viinirypäleitä Khotanista ja niiden sijaan olivat sieltä ostaneet kymmenen hevosta, muutamia aaseja ja lehmän myydäkseen ne Khotanissa, jossa semmoiset eläimet olivat hyvissä hinnoissa.

Iskimme kuin haukat näiden kauppiasten kimppuun ja puolessa tunnissa ostimme heiltä 750 tengehillä kolme erinomaista hevosta, jotka Kutjarissa olivat maksaneet 600 tengehiä (yksi khotanilainen tengeh = 2 kashgarilaista tengehiä = 40 penniä.) Ostimme vielä kolme kuormasatulaa, suitset, säkin maissia hevosille ja pussin vehnäjauhoja itsellemme, parin saappaita Islamille, joka kuolonleiristä asti oli astunut paljain jaloin, hyppysellisen teetä, kunganin ja pari posliinimaljaa — kaikki 65 tengehillä. Nyt meidän ei tarvinnut olla Khotanista saatavan avun varassa ja katsoimme hevosten ja valkoisen kameelin avulla voivamme pelastaa viimeksi kaatuneitten kameelien kuormat.

Illalla saimme vieraiksi kaksi nuorta metsästäjää, joilla oli olallaan pitkät haarukkaniekka pyssyt. He olivat äsken saapuneet Buksemin metsiin ampumaan hirviä, joiden sarvia kiinalaiset lääketarpeiksi halulla ostavat. Heidät otettiin heti palvelukseen, ja kun he tunsivat seudun tarkoin, sovittiin että he läksisivät Islamin ja Kasimin kera kuolonleiriä etsimään.

Toukokuun 13 p. kauppiaat läksivät Khotania kohti. Nuoret metsästäjät katosivat viidakkoon, ja kun he palasivat puolen tunnin päästä, oli heillä kantamuksenaan hirvi, jonka olivat edellisenä iltana ampuneet. Hirvi nylettiin ja paloitettiin ja Islam valmisti sen hienosta, hyvänmakuisesta lihasta mainion keiton.

Tänään saapui metsästäjäveljesten isä Ahmed Mergen (mergen merkitsee metsästäjä), muhkeamuotoinen suurinenäinen ja pujopartainen, kookas, soleva ja hartiakas ukko. Hän oli hyvin ystävällinen ja seikkailumme häntä kovasti huvittivat; innokkaasti otti hän osaa tuumailuihin pelastusmatkasta. Kukaan ei ollut halukkaampi kuin hän lähtemään aavikolle, olipa oikein onni että hänet tapasimme. Muistelipa hän kerran metsästysretkillään joutuneensa niiden kolmen poppelinkin luo, missä Kasim ja minä olimme virittäneet merkkitulen.

Aamupäivällä järjestettiin retkikunta ja kello yhden aikaan sen jäsenet läksivät metsäleiriltä. Ne olivat: Islam Baj, Kasim, Ahmed Mergen ja hänen poikansa. Karavaanissa oli kolme hevosta ja kameeli, ruokavaroina leipää, jauhoja, lihaa, kolme kapakia ja vuohennahka täynnä vettä.

Ehtiäkseen ennen iltaa sille kohdalle metsätiellä, mihin minä olin pannut lapion tien viitaksi, läksi retkikunta ratsain leiriltämme. Ahmed yksin kulki jalan pyssy selässä. Oli oikein kaunista nähdä hänen katoovan viidakkoon, jonka läpi hän mahtavan Nimrodin lailla tunki kevein, melkein kiitävin askelin. Ja nyt minä olin taas yksin kolmen paimenen kera ja sain varustaida kärsivällisesti odottamaan ehkä koko viikkokauden. Ystävieni yösijat olivat muutaman sadan askeleen päässä lehtimajasta, mutta Pasi Akhunin piti nukkua läheisyydessäni pitääkseen yötulta vireillä. Kolme kertaa päivässä hän toi minulle leipää ja maitoa; vettä oli joen uomaan kaivetussa kaivossa.

Toukokuun 14 p. heräsin viiden aikaan. Ilma oli paksussa sumussa, taivas pilvessä ja hienosti sataa tuhutti vähän aikaa. Vaikkei maa siitä sateesta huomattavasti kastunut, oli se kuitenkin erinomaisen virkistävää — ihana ja harvinainen ilmiö. Klo 7 nousin ylös. En suinkaan ollut toimetonna näinä yksinäisinä ja pitkinä päivinä, viimeistelin näet nyt muistiinpanojani aavikkomatkan viimeiseltä taipaleelta ja tein joukon karttoja.

Seuraavat päivät kuluivat levossa ja rauhassa ja minä toivuin vähitellen aavikkomatkan ylenmääräisten rasitusten perästä. Kärsivällisyyttä oli kuitenkin tarpeen, sillä yksitoikkoiseltapa alkoi ajan oloon tuntua istuminen yksikseen päivät päästään lehtimajassa. Mutta olihan minulla kaikkea mitä tarvitsin, terveyteni oli hyvä, nautin metsäilmasta ja koillistuulen huminasta poppeleissa. Helle ei ollut milloinkaan painostava, sillä ilma oli tavallisesti tomun vallassa, ja varjo oli suojaava ja viileä. Täällä oli äänetöntä ja rauhaisaa kuin asumattomalla saarella. Ainoastaan Pasi Akhun tuli puolenpäivän aikaan ja illalla tuoden hengenpidintä minulle sekä tulelle. Seitsemän aikaan nousin ylös, mutta silloin paimen oli poissa ja maitopytty ja leipä odottivat vierelläni.

Huhu matkastamme ja ihmeellisestä pelastuksestamme levisi kuin kulovalkea sekä Ak-suun että Khotaniin, ja muuan viimeksi mainitusta kaupungista tullut kauppias kertoi, että se oli yleisenä puheenaineena basaareissa, joissa tuloamme odotettiin kärsimättömästi. Minä ikävöin nyt Khotaniin, missä aijoin viipyä muutamia päiviä pannakseni kuntoon uuden karavaanin ja sillä lähteäkseni Pohjois-Tibettiin.

Iltahämärässä toukokuun 21 p. palasivat Islam ja muut miehet. Heidän tuomansa tiedot eivät olleet erikseen ilahduttavia. He olivat kulkeneet suoraan länttä kohti metsästä, mutta eivät olleet uskaltautuneet teltalle asti, päivät kun kävivät yhä kuumemmiksi. He eivät olleet löytäneet muuta kuin kolmen poppelin luo jätetyn kuorman, jossa kuitenkin oli yleensä vähemmän tähdellisiä tavaroita. Boghran raato oli opastanut heitä, sillä siitä levisi kamala löyhkä ympäristöön.

Merkillisintä kuitenkin oli, etteivät he löytäneet Nääriä, jolla oli kannettavana kolme aneroidia, keittolämpömittareita, kenttätähystimiä, kaksi revolveria (toinen Ruotsin armeijan upseerirevolveri), 200 sikaria, 50 patruunaa y.m. Paikan, mihin Islam oli Näärin jättänyt, he löysivät sitä helpommin, kun hän oli sitonut siihen kohti tamariskiin vyönsä tien viitaksi. Tamariski kyllä seisoi särkällään, mutta vyön asemesta he löysivät oksiin sidottuna valkoisen huopapalasen. Pensaan ympärillä näkyi miehen jälkiä, jolla, päinvastoin kuin Islamilla, oli ollut saappaat. Kameeli kallisarvoisine kuormineen oli sitä vastoin poissa, ja vaikka kuinka kuleksittiin ristiin rastiin ympäristössä, ei löytynyt eläintä eikä sen jälkiä. Mutta kukahan oli tuo mies, joka oli ottanut vyön ja jättänyt huoparepaleen sijaan? Kysyin Islamilta, luuliko hän, että se olisi saattanut olla Jolltji, joka mahdollisesti olisi voimistunut sen perästä kun läksimme teltalta. Mutta tätä hän piti mahdottomana, kun hän, vaikka kulki niin hitaasti, ei ollut nähnyt Jolltjia kuolonleiristä lähdettyään.

Saattoiko se olla joku noista kolmesta kauppiaasta, jotka olivat Islamille antaneet vettä ja lainanneet minulle 18 tengehiä. Ei, olivathan he Islamin tavattuaan lähteneet suoraan Buksemiin etsimään minua, ja kuinka he muutoin olisivat löytäneetkään aavikolle jätettyä kameelia?

Olimme kovin ymmällä, mutta emme voineet tehdä asialle mitään. Jos joku, olipa kuka tahansa, oli Näärin löytänyt elävänä ja vienyt sen vesipaikalle ja laitumelle, olisi hän kai, jos rehellinen mies oli, tuonut eläimen meille takaisin. Mutta jos hän oli kameelin ja sen kuorman varastanutkin, ei hän missään tapauksessa olisi mennyt jälkeä jättämättä, ja kaksi tietä hänellä vain oli valittavana, joko pohjoiseen päin Ak-suun tai etelään Khotaniin. Mutta jälkimäiselle taholle paimeneni aina tähystivät. Ainoa mahdollisuus siis oli Ak-sun tie, ja epäilyksemme, että petos oli tässä tehty, eneni jälestä käsin.

Ahmed Mergen oli metsässä nähnyt kameelin jälet ja seurannut niitä. Siten hän oli löytänyt sen nuoren kameelin, joka oli poppelien luona ryöstäytynyt irti ja kulkenut omin päin metsään. Se oli nähtävästi itse löytänyt vettä, ja oleskeltuaan viime päivät metsässä se nyt oli mitä parhaissa voimissa. Ahmed oli töin tuskin onnistunut saamaan sen kiinni. Kahdessatoista päivässä se oli niin arkiutunut, että töytäsi pakoon niinkuin ei olisi ihmistä koskaan nähnyt.

Tibetin matkani, jota ennemmin olin ajatellut, oli nyt mahdotonta, kun olin menettänyt kaikki korkeusmittarit. Varustuksemme olivat nyttemmin ylimalkaan niin kehnot, että meidän täytyi palata Kashgariin asti korvaamaan häviöitä. Vaikka tie Ak-sun kautta on pitempi, valitsimme nyt kuitenkin sen.

Toukokuun 23 p. heräsin klo puoli 4 aamulla äärettömän rajuun länsiburaaniin, joka uhkasi kiskoa puut juuriltaan ja kokonaan tuhosi surkeasti kokoon kuivaneen lehtimajani. Poppelien latvoissa humisi ja vinkui. Tuuheiden puitten rungot taipuivat melkein suorakulmaisiksi ja uhkasivat joka hetki taittua. Ruovot kumartuivat nöyrästi myrskyn hirmuvaltaisen valtikan edessä. Kuivat oksat ruskivat ja paukkuivat pudotessaan puusta alas, ja metsän pimensi läpinäkymätön juoksuhiekkapilvi, jota tuprusi Khotan-darjan tasaista uomaa myöten. Buraani kesti vain puoli tuntia ja sitä seurasi kuten ennen sen alkamista aivan tyyni ilma.

Klo puoli 8 oli karavaani valmiina lähtemään tästä pitkällisestä lepopaikasta, joka kuitenkin minulle oli niin muistorikas ja johon ajatukseni vielä usein kaihomielin ja kiitollisina palaavat. Täällä minä olin uudelleen alkanut elää, jättänyt taakseni hirvittävän aavikon. Täällä olin taas löytänyt ihmisiä, jotka olivat minua ystävällisesti kohdelleet ja parhaimman mukaan vaalineet, ja täällä minä olin tarpeellista ja vahvistavaa lepoa nauttinut kauniissa varjoisassa metsässä.

Paimenet saivat kolmekymmentä tengehiä mieheen ja olivat ylen onnellisia, ja niin läksimme matkoihimme kahdella kameelilla ja kolmella hevosella ja viimeinen kello helähteli taas kimakasti ja kirkkaasti, mutta ei enää kuin hautajaisiin, vaan niinkuin ylösnousemukseen ja toivoon.

11.

VIIMEISET KAMEELIT.

Iltasella pääsimme tuolle pienelle patamalle, joka oli henkeni pelastanut. Siinä seisoivat ruovot kuten ennen ja poppelin runko makasi koholla veden yli, joka oli laskeutunut 11 cm toukokuun 7 p:stä. Patamaila oli kuitenkin entinen muotonsa. Lepäilin sen ääressä tunnin verran osaksi odottaakseni Islamia ja Kasimia, mutta erikseen saadakseni kerran vielä juoda suloista, siunattua vettä. Ahmed Mergen nimitti tuon pikku pataman Khota- verdi- kölliksi, Jumalan antamaksi järveksi.

Kymmenen tuntia ratsastettuamme tulimme metsäseutuun, Kujundehlikiin (jänispaikka), missä oli useita lammaspaimenia. Islam ei ollut tavannut jälkiä metsässä, ja jos niitä olisi ollutkin, oli myrsky kyllä pyyhkinyt ne pois.

Kesäkuun 3 p. meillä ei ollut pitkä matka muhammettilaiseen Ak-sun kaupunkiin, missä länsiturkestanilaisten kauppiasten "aksakal" (valkoparta, päällikkö), Muhammed Emin. otti meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan. Saimme asunnonkin hänen hauskassa ja siistissä talossaan, kun taas kameelit ja hevoset majoitettiin muutamaan naapuritaloon.

Kesäkuun 4 p. Kolmena viimeisenä marssipäivänä oli Ak-tuja, valkoinen kameeli, riutunut, ei ollut tahtonut syödä heinää, vaan välinpitämättömästi pureskellut vehnäleipää. Eilen se kuitenkin kulki pysähtymättä pienen matkan uuden ja vanhan kaupungin välillä; mutta perille päästessään se mylvi kärsivällä äänellä, aivan kuin olisi pelännyt itselleen pahaa tehtävän. Yöllä se ei syönyt mitään. Kun Kasim tänä aamuna surullisen näköisenä kertoi Ak-tujan olevan sairaana, riensin majatalon pihaan. Tapasin sen siellä makaamasta kylellään, polvet koukussa ja kaula oikona. Se hengitti raskaasti, vetäsi vielä muutamia syviä hengenvetoja ja kuoli.

Tämä kameeli se oli pelastanut koko kantamustemme kallisarvoisimmat tavarat. Oli aivan luonnollista, että minä katselin Ak-tujaa, joka niin loistavasti oli täyttänyt paikkansa, säälivin katsein. Jokaisessa pysähdyspaikassa tänne tullessamme olin muistanut sitä taputtaa. Mutta se käänsi pois päänsä ja mylvi äkeissään luullen minun tarttuvan hänen ohjausnuoraansa ja ikäänkuin aavistaen, että minä se olin hänelle kaikki nuo viimeiset kärsimykset tuottanut.

Kun se nyt kuoli mairamjuhlan aamuna, oli karavaanimajalan pihalla äänetöntä ja hiljaista. Oli pyhä päivä, jolloin ei karavaaneja tule eikä lähde ja arkipäivän askareet ovat tauoksissa. Kaikki ovat ulkona. Kadut ja tori vilisevät kirjavia, uusia, loistavia halaatteja. Minne katsookin, pelkkiä hohtovärisiä suippolakkeja ja huikaisevan valkeita turbaaneja. Kaikki kulkijat näyttävät iloisilta. Yksin halvin palvelijakin saa tänään isännältään lahjan "ajd mubarekin", siunatun juhlan kunniaksi, ja minaretin käytävältä kaikuvat selvemmin kuin muulloin "muezzinin" rukoukset Ijankaikkisen kiitokseksi.

Kuinka vastakkaista näille kirjaville kuville ja näille ilosta ja hurmaantumisesta loistaville katseille muhammettilaisten suurimpana juhlapäivänä olikaan näky majatalon äänettömällä pihalla! Yhtä majesteetillisesti ja varmasti kuin "valkonen kameeli" äsken oli vaeltanut murhaavan hiekkameren poikki, Khotan-darjan kuivan joen uoman ja lehtevien metsien läpi, yhtä arvokkaasti se nyt päätti maallisen aavikkomatkansa; kärsimysten, puutteiden ja raskaan työn retken, hirmuvaltaisen ihmisen palveluksessa. Se sortui aavikkomatkan ponnistusten vuoksi keskellä yltäkylläistä laidunta ja vettä.

Sen matkatoveri, nuori Tjong-sarik, sukunsa jättiläinen, läksi soimeltaan ja astui vaistonsa ohjaamana valkoisen kameelin luo tarkkaavin ja kummastunein silmin katsellen sitä. Sitten se palasi rauhallisesti soimelleen ja oivallisella halulla pureskeli viheriätä, mehevää rehua. Se oli viimeinen noista kahdeksasta. Minulla ei ollut sydäntä myödä sitä tietämättä kenen käsiin se joutui; muutoin majalan miehet arvelivat senkin pian menehtyvän kärsimäinsä raskaiden ponnistusten takia. Lahjoitin sen kuitenkin Muhammed Eminille, joka aikoi syöttää sitä koko kesän Tengri-khanin juurella olevilla niityillä.

Viivyimme Ak-sussa kolme päivää, joina panimme kuntoon uuden karavaanin
Kashgariin palausta varten.

Aksakali on jonkunlainen konsuli; kaikissa itä-turkestanilaisissa kaupungeissa on Venäjän alamaisilla semmoinen, kuuluva Kashgarin konsulin piiriin. Ystäväni Muhammed Emin oli parhaita muhammettilaisia mitä olen tavannut, 60-vuotias, valkopartainen, iloinen ja hauska ukko, joka tunsi maan hyvin ja antoi minulle parhaita tietoja. Jo ennen kaupunkiin tuloani oli hän tehnyt minulle suuren palveluksen koettamalla kaikilla etelästä Ak-suun johtavilla teillä tiedustella varasta, jonka jälillä epäilimme kadonneen kameelimme olevan, — kuitenkin menestyksettä. Mutta myöhemmin hän teki minulle vielä yhden hyväntyön: hän läksi kerallani Kashgariin, jonne hän monta kertaa ennen oli matkustanut.

Kashgariin oli neljäkymmentäviisi peninkulmaa; mutta meillä ei ollut kiirettä ja päätimme sen vuoksi lähteä hätiköimättä tälle matkalle. Kesäkuun 7 p. oli kaikki lähtövalmiina. Muhammed Emin oli hankkinut uusia sartilaisia jakhtaneja sekä tarpeelliset ruokavarat: sokeria, teetä, riisiä, vihanneksia, hunajaa y.m., lampaanlihaa oli saatavissa pitkin matkaa.

Islam Baj ja Kasim saivat kummatkin rahapalkan palveluksistaan sekä uudet vaatteet päästä jalkoihin asti. Omat vaatteeni olivat kaikki repaleina; hankin sen vuoksi kiinalaisesta ja sartilaisesta pukineesta yhdistetyn puvun, ainoan kerran jolloin uhrasin eurooppalaisen puvun aina mukanaan tuovan arvon. Eräältä "karakeshiltä" vuokrasimme 4 hevosta, 55 tengehillä kappaleen, Kashgariin. Kesäkuun 7 p:n illalla läksimme Ak-susta.

Jottei tämä matkakertomukseni venyisi kovin pitkäksi, riennän niiden 8 marssipäivän edelle, jotka vielä erottivat meitä Kashgarista. Ne veivät meidät Taushkan-darjan laakson kautta, tätä jokea etelässä rajoittavien matalien vuorien yli, ja sitten lounaasen arojen ja erämaiden poikki Kiinan läntisimpään kaupunkiin.

Tulimme tekemisiin kirgiisien ja djaggataiturkkilaisten kanssa, saimme aavikkomatkan helteen perästä nauttia raikasta vuori-ilmaa, jota juuri nyt sadekautena vieläkin vilvotti usein aika runsas sade, sekä länsi- ja itämyrskyt, jotka laaksosta syöksyvät ylös mylleröiden aivan kuin pyssyn suusta.

Kesäkuun 21 p:n iltana saavuttiin ikävöityyn Kashgariin. Ne kolme viikkoa, jotka viivyin Kashgarissa, menivät tuhansia hommia suorittaessa. Vanha ystäväni Petrovskij, joka nyt oli saanut kunnianimen pääkonsuli ja jolle kuningas Oskar heti sen perästä antoi Vaasan ritarikunnan rintatähden hänen minulle osoittamistaan arvaamattomista palveluksista, vastaanotti minut liikutettuna ja iloisena ja auttoi minua kaikin tavoin uusien matkavarustusten hankkimisessa.

Saatuaan Khotanin aksakalilta tiedon onnettomasta aavikkomatkastamme hän oli heti mennyt korkeimman paikalla olevan Kiinan virkamiehen, Dao Tajn luo ja saanut tämän ymmärtämään, että jollei hän heti ryhdy tiedustelemaan kadonnutta kameelia, hän joutuu tekemisiin hallituksen kanssa Pekingissä. Dao Taj teki velvollisuutensa, ja arvelkaapa kuinka hämmästyimme, kun hän eräillä päivällisillä, joille oli meidät kutsunut, asetti pöydälle ruotsalaisen upseerirevolverin, joka oli ollut Näär kameelin kuormassa! Aseen oli muuan tuntematon ratsastaja lahjoittanut eräälle talonpojalle Tavek-kelin kylässä. Tiedusteluja jatkettiin kahta innokkaammin, mutta kiinalaiset mandariinit eivät onnistuneet koskaan pääsemään varkaan jälille, enkä minä sitten välittänyt koko jutusta, uusiin suunnitelmiini kun olin kiintynyt.

Ensi päivänä Kashgariin tultuani lähetettiin sananlennättäjä Oshiin. Minulta hän sai viedäkseen koko pinkan kirjeitä ja tärkeitä sanomia, m.m. opettajalleni ja ystävälleni vapaaherra von Richthofenille Berliiniin, jolta pyysin uutta varustusta meteoroloogisia kojeita, aneroideja ja keittolämpömittareja y.m. Tashkentista pyydettiin sähköteitse vaatteita, ruokavaroja ja tupakkaa. Kashgarin kasakkavartijakunnalta saimme patruuneja ja ruutia.

Kuitenkaan eivät Euroopasta tilatut tarpeet saattaneet joutua Kashgariin ennenkuin kolmen kuukauden päästä, ja toimettomana viruen niiden odottaminen ei tietysti juontunut mieleenikään, etenkin kun kesäkuuma saattoi minut ikävöimään korkeille vuorille.

Ainoa, mikä minua vielä viivytti, oli poissa ollessani Kashgariin saapunut Ruotsin posti, jonka kenraalikuvernööri pyynnöstäni oli lähettänyt Kerijaan. Tässäkin teki Dao Taj minulle suuren palveluksen antaessaan pikasananlennättäjän noutaa postin, joka tuli Kashgariin 12 päivän kuluttua. Edestakaisin on matka 145 peninkulmaa ja sananlennättäjät olivat siis ratsastaneet 12 peninkulmaa päivässä.

Parissa viikossa olivat ensimäiset varustukset valmiina. En koskaan unohda sitä alttiutta ja rakastettavuutta, jota minulle siinä osoittivat hra Petrovskij, hra Macartney ja ruotsalainen lähetyssaarnaaja Högberg, jotka kaikki kilvalla minua auttoivat.

Molemmilta ensin mainituilta sain lainaksi aneroideja ja hypsomeeterin, maanmieheltäni useita käytännöllisiä tarvekaluja. Muuan kashgarilainen räätäli valmisti kiinalaisista kankaista vaatteita, turkkeja ja telttoja. Hevosia, satuloita ja ruokavaroja ostettiin basaareista, ja kun heinäkuun 10 p. läksimme liikkeelle, saatoin tuskin huomata pari kuukautta sitten kärsineeni häviön, joka silloin oli näyttänyt minusta kerrassaan tuhoavalta.

12.

VAARALLISIA KULKUPAIKKOJA.

Päätin käyttää kesäni uuteen Pamiriretkeen, mutta tällä kertaa Pamirin eteläosiin tutkiakseni suuren Jarkentjoen lähteitä. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään; sillä joki oli niin tulvillaan, että oli aivan mahdotonta päästä tälle taholle, joten minun täytyi kääntyä tyhjin toimin takaisin. Tällä matkalla minulla oli kuitenkin pari ylen vaarallista seikkailua, joita en malta olla kertomatta.

Islam Bajn ja kahden muun palvelijan kera läksin heinäkuun 10 p. kuudella hevosella Kashgarista. Aavikkomatkaystäväni Kasim jäi porttivahdiksi konsulinvirastoon. Hevosista oli muuan pieni papuri ori ollut mukana koko matkan Khotan-darjan lehtimajasta asti. Se oli aina hilpeä ja hauska ja kesy kuin koira. Itseäni varten olin ostanut ison oivallisen ratsun, joka oli yli vuoden ajan kantava minua Aasian aavikoilla. Nuo viisi uutta hevosta maksoivat vain 124 ruplaa. Hevoset ovat huokeita Kashgarissa.

Neljä solaa johtaa näillä tienoin Mus-tag-atan eli Kashgar-jonon yli, joka idässä on Pamirin kanssa rajakkain. Valitsimme Ullug-artin (Suuren solan).

Tie solaan kulkee verkalleen nousevaa, kolkkoa aroa, jota leikkaa syvät ja leveät vesi-uurrokset, joiden pohjalla lammaslaumat syövät rehevillä niityillä. Niin ratsastimme laakson suuhun. Vielä yhden päivän matkalla olivat kataja, paju ja poppeli yleisiä, mutta lakkasivat sitten. Laakson läpi juoksi hopeakirkas puro, joka oli kovertanut uomansa vuoren pohjaan.

Heinäkuun 14 p:n illalla pimenivät ylemmät seudut. Ukkonen alkoi jyristä vuoristossa. Länsituulen mukana tuli paksuja sadepilviä laakson suusta, ja vettä, kylmää ja ilkeää, alkoi valua kuin korvosta kaataen. Turkkeihimme kääriytyneinä jatkoimme matkaa yhä jyrkemmin kohoavaa laakson pohjaa myöten Ullug-artin auliin, joka oli ylhäällä laakson oikealla puolella. Illalla satoi lunta viljalti ja maa kävi valkoisen vaipan peittoon. Suuria, hiljalleen putoavia hiutaleita karkelehti ilman läpi, ja paksut, lumiset pilvet peittivät koko maiseman.

Saattoi luulla olevansa keskellä talvea eikä heinäkuun keskivaiheilla. Kylässä arveltiin yleisesti että kolmepäiväisen lumisateen perästä sola tulee olemaan ummessa, ehkä tukossa koko vuoden, jos lumentuloa jatkui. Kirkkainakin päivinä sattui usein hevosia joutumaan Ullug-artilla hukkaan. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa hyvää säätä. Eikä meillä hätää ollutkaan, sillä kylässä oli kaksi muhkeata "ujta". Laidunta oli hevosille ja isänniltämme ostimme lampaan. Nämä kirgiisit samoin kuin muutaman vielä ylempänä olevan aulin asukkaat viettävät vain kesät ylemmissä seuduissa, mutta siirtyvät talvella laakson suuhun ja tasangolle.

Heinäkuun 16 p. aijoimme juuri lähteä Ajag-artiin, erääsen toiseen solaan, mihin kirgiisit tunsivat oikotien, jota pitivät melkoista helpommin kulettavana, kun saapui muuan mies ylemmästä aulista varoittamaan meitä Ajag-artiin menosta. Itse solan läpi kyllä mukavasti kuului pääsevän, mutta toisella puolen olevan Markan-su joen yli oli mahdoton kulkea ja siitä meidän muka oli pakko kääntyä takaisin tyhjin toimin.

Kirgiisi vastasi takaavansa, että ehein nahoin pääsisimme Ullug-artin yli, ja jos hän saisi 150 tengehiä, lupasi hän kymmenen miehen kera kulettaa matkatavaramme, joita oli kannettava, koska hevoset ilman kuormiakin vain vaivoin saattoivat kiivetä jyrkänteitä. Ratsastimme siis tuskin tunnin matkan ylä-aulin kuuteen jurttiin, missä olimme yötä.

Puoli 6 aikaan heinäkuun 17 p. oli ilma kirkas ja tyyni, vaikka pienempiä pilviä kokoontui solan kohdalle, jonka itä-rinteiltä eilisen päivän auringon paiste oli lumijoukkoja hieman huventanut.

Tuntia myöhemmin läksimme liikkeelle kymmenen kirgiisin kera, joilla itseään varten oli mukana kaksi hevosta, ruokavaroja ja kirves. Polku kulki kaitaa ja jyrkkää solatietä, jonka pohjassa pieni kirkas puro solisi pyöreäksi tahkoutuneitten gneissi- ja liuskakivipalaisten välissä. Molemmin puolin kohosi usein pystysuorat kallioseinät. Niiden pyöreillä kukkuloilla kameelit ja lampaat söivät nurmikoilla, joita piti kosteina yläpuolelta sulava lumi.

Vielä ylempänä oli mustia kallion huippuja ja lumipeitteisiä harjoja. 9 aikaan peittyi sola toden teolla paksuun pilveen ja sitten satoi lunta koko päivän. Ilma oli sanalla sanoen ylen epäsuotuisa ja kirgiisit pudistelivat päitään.

Vasemmalta näimme kaksi pientä jäätikkökielekettä jyrkkine penkerineen, pieniä loppumoreeneja ja puroja, jotka yhtyivät pääpuroon. Ratsastimme puroa pitkin. Rinne kävi kauhean jyrkäksi. Hevoset seisattuivat usein ja haukkoivat henkeä. Viimeinkin pääsimme itse solan juurelle, josta satoja mutkia tehden ponnistelimme jyrkänteitä ylös. Lunta oli jalan syvältä ja hevoset kompastuivat usein piilossa olevaan soraan.

Viimeinen tienpätkä oli tukalin. Kirgiisien täytyi kantaa kaikkia matkatavaroitamme, vuorotellen he ottivat raskaan taakan selkäänsä. Kutakin kirstua kantoi mies toisen tukiessa alta- ja takaapäin. Hevoset vietiin ylös yksitellen.

Klo 11 aikaan pääsin jalkaisin solan kukkulalle, missä kohoo Pyhän Ullug-artin hautapatsas (masari) — pieni kiviläjä, jota koristi muutama tanko ja riepu. Kirgiisit uskovat pyhimyksen täällä vallitsevan solaa ja ilmoja, kulkijain onnea ja onnettomuutta, ja sen nimi on sen vuoksi alituiseen heidän huulillaan, etenkin pahoissa kohdissa.

Kirgiisien rehkiessä arkkuineen ja tutkiessa länsirinnettä viivyin minä puolitoista tuntia tuolla ylhäällä. Korkeusmittarit ilmoittivat 5,150 m ja lämpömittari näytti -0,6°.

Jos nouseminen oli ollut vaikeata, niin laskeutuessamme me olimme kerrassaan päätämme kaupalla. Kulettuamme vain hieman viettävää rinnettä länteen olimme syvänteen reunalla, jossa oli jylhiä lumesta esiin pistäviä kallion ulkonemia, joiden välitse meidän täytyi kavuta ja laahautua käsin ja jaloin, selällään ja mahallaan.

Lunta oli 2 jalkaa syvältä ja hankeen kirgiisit hakkasivat kirveellä polun, jota myöten hevoset sitten taitavasti laskettiin alas, kukin kahden miehen johdolla. Toinen piti hännästä tarrautuakseen kiinni, jos hevonen lipesi. Ne pääsivät onnellisesti ensimäisestä ja pahimmasta jyrkänteestä alas. Sitten tuli arkkujen vuoro. Pitkiä köysiä sidottiin niihin ja niin saivat ne omalla painollaan liukua lunta pitkin kahden miehen pitäessä köyden päistä ja ohjatessa vauhtia.

Kallioiden juurelta alkoi 35,5° jyrkkä sorarinne, jossa hevoset saivat kulkea itsekseen. Khotan-darjasta tuotu papuri ori lipesi ja vieri muutamia satoja metrejä syvyyteen, selkäranka meni siltä murskaksi ja siihen paikkaansa se kuoli. Ullug-art on hengenvaarallinen ja vertaamatta hankalin sola, minkä yli olen kulkenut.

Oli oikea koiran ilma ja lounastuuli tuprutti ympärillemme sankkoja pyrypilviä. Vasemmalta puolen näkyi pitkän matkan päästä komea jäätikkö, jonka pintaa peitti lumi.

Sen oikealta reunalta näkyi pieni kolmisoppinen järvi, jonka muodosti pienestä, kahden mustan kallion välisestä jäätiköstä juokseva puro. Niiden juurelta vietti sorakartio järven rantaan asti. Viime päivien kovat sateet olivat liottaneet koko tämän sorakartion epävarmaksi ja ajaneet ylimmän kerroksen alas, niin että polku oli hävinnyt.

Marssiessamme nyt irtonaista pintaa soluimme me vähitellen 50 m syvemmällä sijaitsevaa järveä kohti ja oli meillä pystyssä pysyttelemistä. Kulkupaikka oli vaarallinen, ei vähimmän sen vuoksi, että useammat, korkealla jyrkänteellä olevat möhkäleet olisivat voineet lähteä vierimään. Hevosilta täytyi sen tähden taas kuormat riisua ja kantaa kaikkia tavaroita puolen kilometriä.

Suunnaton Ullug-artin jäätikkö täyttää, keskeltä hieman kuperana, yläosan laaksoa vuoren seinien välissä. Kulimme laakson oikeanpuolista jyrkkää reunaa pitkin ja tulimme vielä järvelle, jonka väri vivahti vaaleanvihreään ja jossa uiskenteli suuria alas pudonneita jäämöhkäleitä. Jäätikön pystysuora kylki laski suoraan veteen, kuvastui sen pintaan ja näytti läpinäkyvältä lasilta.

Kolmannen, suurimman järven luona, joka oli 3 kilometriä pitkä, tapasi meidät taas läpipääsemätön lumituisku — näimme tuskin mihin menimme. Vasta tunnin päästä jyrkkien rinteiden loputtua seestyi ilma, mutta yläpuolellamme korkeammissa seuduissa tuiskusi yhä.

Nyt laskeuduttiin nopeasti läntisen Ullug-artin laakson kautta. Laakso yhä leveni ja lumikenttä ympärillä olevilla vuorilla yhä väheni. Neljätoista tuntia ratsastettuamme pysähdyimme lopuinkin parin kummun väliin, lähellä sitä paikkaa, missä laakso päättyy Sarik-kolin leveään alankoon. Laidunta puuttui kokonaan, mutta vettä saimme suojatussa onkalossa olevasta lumikinoksesta. Kirgiisimme olivat jo kääntyneet paluumatkalle, kun oli päästy vaarallisten paikkojen ohi.

* * * * *

Tämän matkakuvaukseni aikana olen jo niin kauvan viivyttänyt lukijaa Pamirin eri seuduissa, ettei kirjani koko salli minun enää yhtä seikkaperäisesti palata näihin seutuihin. Meillä on vielä pitkä taival edessämme, ennenkuin ehdimme Pekingiin, ja meidän täytyy joutua.

Kulemme vielä yhdessä Takla-makanin aavikon poikki, sen hiekkamerestä löydämme tähän saakka aavistamattomia merkkejä ikivanhasta sivistyksestä ja hautautuneista kaupungeista. Käymme sitten katsomassa villin kameelin autiota kotimaata, ja löydämme jäännökset Lop-nor järvestä. Sieltä samoamme rientomarssissa sata peninkulmaa, ennenkuin palaamme Khotaniin.

Tibetin pohjoisten ylätasankojen ja alppimaan yli tunkeudumme sitten Tsajdamin purolle ja tutustumme mongoleihin, tanguutteihin ja tibettiläisiin, villiaasiin ja villiin jakiin, kunnes vihdoin viimeinkin Ordosin ja Pohjois-Kiinan halki kolme ja puoli vuotta kestäneitten retkeilyjen perästä saavumme matkan loppumäärään Pekingiin.

Matkan varrella poikkesin tervehtimään erästä komissioonia, johon kuului ylempiä englantilaisia ja venäläisiä upseereja ja joka juuri nyt oli Victoria-järvellä vetämässä tarkkaa rajaa Englannin ja Venäjän Pamirin välille. Sieltä läksin paluumatkalle itään päin Kashgariin. Tie kävi kokonaista neljän korkean vuorijonon yli, jotka kohosivat toinen toisensa takaa ja joiden solatkin olivat ylen tukalia. Viimeiseltä laskeutui karavaanini eräänä päivänä syyskuun loppupuolella Jarkent-joen avaraan laaksoon.

Syyskuun 22 p. ratsastimme kahdeksan kylän läpi; niissä oli kussakin vain muutamia taloja, joita ympäröi pellot ja puutarhat, missä saksanpähkinöitä, aprikooseja, persikkoja, omenia, meloneja y.m. viljeltiin. Vastaleikatun viljan tuoksu tekee miellyttävän vaikutuksen matkustajaan, joka on kulkenut hedelmättömiä ylämaita. Jakeja ei ole, ei kameelejakaan, vain lehmiä, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia näkee.

Kaunein kylä on Tong, jonka upeat puutarhat näyttävät ihanilta, paljaiden kallioseinäin vastakohtina. Kylän päällikkö, Hassan Bek, oli hupainen ukko, tavattoman hajamielinen ja haasteli herkeämättä puoliääneen itsekseen. Vähän matkaa loitompana olevassa Kandalakshin kylässä poikkesimme "minbashin" (tuhannen miehen päällikön) luo ja asetuimme levähtämään hänen ulkoparvelleen.

Tästä oli vain pari kilometriä Jarkent-darjalle, jota Tongissa yksinkertaisesti nimitetään "Darjaksi" (joeksi). Kesällä joki on niin tulvillaan, ettei sen yli mitenkään pääse, sen vuoksi vain syksyllä ja keväällä käydään Jarkentissa, jonne mennäkseen ratsumies tarvitsee kolme päivää. Kauppiaita saapuu silloin sinne kaupungista myömään kankaita, sokeria, teetä y.m. Hassan Bek ja hänen miehensä arvelivat, että jo nyt saatoimme päästä joen yli, mutta pyysi meitä odottamaan huomiseen ehtiäkseen järjestää kaikki ylimenoa varten.

Syyskuun 23 p. ratsastimme Jarkent-darjalle. Vuoren seinässä olevat merkit ilmaisivat, että joki nyt oli 3,5 m alempana kuin kesätulvan aikaan, mutta kuitenkin kuului ilmassa kumeata pauhinaa, joka omituisesti kaikui kallioseinissä, kun valtava kymi vieritteli sameita, vihreältä vivahtavia vesiänsä syvässä uomassaan.

Tuon tiemme sulkeneen joen yli oli nyt yritettävä. Rannalla tapasimme kuusi "sutjia" (vesimiestä) väljissä uimahousuissa ja "tulum" (ilmalla täytetty vuohennahka) sidottuna rinnalle. He olivat kyhänneet "salin" (lautan), joka ei näyttänyt varsin tukevalta — tavallinen paari, jota kannatti kaksitoista "tulumia". Hevosilta riisuttiin kuormat. Ensiksi asetettiin lautalle muutamia ruokatavara-arkkuja. Yksi hevosistamme valjastettiin hännästään lautan pitempään puoleen ja muuan sutji ohjasi sen ulos rannasta virran pyöreäksi sorvaamain rantakivien välitse. Toiset pitivät lauttaa kohdallaan kovassa aallokossa.

Kohta ei kuulunut pohjaa hevosen jalkain alla, ja se katosi päätään myöten veteen. Sutji punaisi silloin oikean kätensä sen kaulaan, vaan vasemmalla hän ui ja ohjasi suuntaa. Koko seurue joutui virran vietäviin ja liukui huimaavaa vauhtia sitä pitkin vesimiesten pitkin matkaa uidessa kaikin voimin.

Vastassamme oikealla rannalla oli äkkijyrkkiä kallioita, joita vasten vesijoukot murskautuivat mielettömän raivoisesti; mutta niiden alapuolella oli suvannossa pieni poukama, jossa oli loiva hiekkapohja; sinne nyt hevoset ja vesimiehet varovasti nousivat maihin.

Kilometrin päässä lossipaikan alapuolella joki muodosti mutkan, missä vesijoukko painui vasemmalle rannalle muodostaen kuohuvia putouksia; sen vuoksi piti päästä joen yli ennenkuin virta veti pyörteesen, missä varmasti olisimme ruhjoutuneet palasiksi kallioiden ja kivimöhkäleitten väliin.

Sittenkuin kaikki matkatavarat oli neljässä erässä viety yli, oli minun vuoroni. Olin odottanut kärsimättömästi, mutta kuitenkin likipitäen samanlaisella tunteella kuin poikanen, jonka pitäisi vedessä kylpeä eikä vielä osaa uida. Sillä lautta keikkui pahasti ilmalla täytetyillä nahkoillaan ja varsinkin missä vesimäärät pahimmin kuohuivat, uhkasivat ne kaataa sen joka hetki, olisivatpa tehneetkin sen, jolleivät sutjit olisi pitäneet tasapainoa.

Minä pidin parempana olla käyttämättä hevosta, vaan annoin miesten tarttua kuhunkin lautan nurkkaan. Tuokiossa tempasi virta meidät valtoihinsa ja hurjaa vauhtia syöksyimme alaspäin.

Toisella rannalla olevat kalliot näyttävät kiitävän virran matkassa, katsantoala muuttuu alinomaa, aivan kuin näköala pikajunan ikkunasta. Voimakkaasti käsillään ja jaloillaan ponnistaen miehet kiskovat lautan vuolteesta, ja viimeinkin olemme verrattain tyynessä lahdelmassa ja nousemme maalle.

Paluumatkalla vasemmalle rannalle painoi virta lauttaa vielä hyvän matkan jokea alas, jonka vuoksi se täytyi rannalla olevalla hevosella vedättää lähtöpaikalle. Toiset hevoset vietiin uittamalla yli, kukin sutjinsa ohjaamana.

Islam Bajkin piti parempana mennä joen yli tällä tavoin. Mutta hänen päätään rupesi pyörryttämään, hän ei tuntenut enää paikkoja, pyöri keskellä kymiä ympäri useita kierroksia, unohti minnepäin hänen piti mennä ja oli hukuttaa hevosensa, jota hän ahdisti liian kovasti. Hän katosi joen alapuolelle ja minä olin kovin peloissani, että vuolle painaisi hänet koskiin, joissa hän ruhjoutuisi.

Mutta lopulta hänkin pääsi maalle, ja hauskalta tuntui, kun koko karavaani kimpsuineen, kampsuineen oli onnellisesti Jarkent-darjan oikealla rannalla. Sutjit saivat 100 tengehiä palkakseen, heidän johtajansa sitä paitsi lakin ja veitsen, ja enemmän kuin tyytyväisiä he olivat.

Tultuamme kaikki yli kuormitettiin taas karavaani ja lähdettiin jatkamaan matkaa oikeata rantaa alas. Mutta kohta sulki tien kallioryhelmä, joka laskeutui pystysuorasti veteen. Täällä olivat tadjikit, luultavasti hyvin kaukaisena aikana, itse kallion seinään hakanneet syvennyksen, jonka pohjaa pitkin polku kulki. Tämän kalliopolun ulkoreuna oli jo rapautunut, niin että se alaspäin viettää äkkisyvänteesen ja kuohuvaan kymiin. Salkojen, oksien ja liuskakivipaasien avulla on sitä tasoitettu. Mutta parissa kohti on se niin kaita, etteivät hevoset pääse siitä kulkemaan tavara-arkkuineen, jotka myötäänsä raappivat oikeanpuoleisiin kallion seiniin. Hiuskarvasta riippui, ettemme menettäneet yhtä kuormahevosta, joka kaatui kapeimmalla kohdalla ja ehdottomasti olisi syöksynyt jokeen, jollei Islam Baj olisi oikeana hetkenä heittäytynyt sen päälle ja pitänyt sitä kiinni meidän toisten yhteisvoimin päästellessä arkkuja irti. Kaikki tavarat oli sitten kannettava vaarallisten paikkojen kohdalla.

Lokakuun 3 p. olin taas Kashgarissa. Täällä vallitsi vielä lauha ilma. Äkkinäinen ilmanalan muutos tuotti minulle kuitenkin kovan kuumeen, josta en tointunut ennenkuin marraskuun puolivälissä.

Onnettomalla aavikkomatkalla karsimani häviöt oli nyt korvattu. Berliinistä oli minua vastassa arkku sisältävä erinomaisia tieteellisiä koneita, kaikki parhaassa kunnossa, kiitos huolen, millä nämä hauraat esineet oli pakattu Berliinissä ja Ruotsin konsuli Batumissa sitten ne toimittanut edelleen.

Tashkentista oli saapunut 3 laatikkoa sisältäen useita tarpeellisia tavaroita: vaatteita, säilykkeitä ja tupakkaa y.m. ja minulla oli taas yhtä hyvät varustukset kuin pitkää matkaa alkaessani.

13.

MUUAN HAUDATTU KAUPUNKI.

Toinnuttuani kuumeesta ja saatuani uuden karavaanini kuntoon läksin joulukuun 14 p. 1895 Kashgarista uudelleen matkaan. Karavaanissa oli 6 miestä ja 12 hevosta, ja "karavaanibashina" oli kuten aavikkomatkallakin vanha kokenut Islam Bajni.

Matkani suuntautui lähinnä Khotaniin, ylisen Khotan-darjan varrella olevaan kauppakaupunkiin, jonka lukija jo tuntee kevään vaaralliselta matkalta. Tällä kertaa varoin kuitenkin lähtemästä suoraan itään Itä-Turkestanin hiekka-aavikon poikki, vaan kulin ensin pitkin Jarkent-darjan rantaa etelään päin Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin Jarkentiin ja jatkoin sieltä Kargalikiin Kvenlunin pohjoispuolella; matkaa oli lähes 50 ruotsin peninkulmaa.

Kulimme läpi hedelmällisten, hyvin kasteltujen maa-alueiden — kosteikkojen — mutta suuri aavikkomeri ammotti aivan lähellä pohjoisessa, kun taas Kvenlunin lumipeitteiset harjat kohosivat etelässä.

Tammikuun 5 p. suoritimme viimeisen päivänmarssin, mikä meitä vielä erotti Khotanista. Tie kulki komeata poppelikujaa, joka oli 15 m leveä, ja kastelukanavia ja peltoja sen molemmilla puolilla. Ennen kaupunkiin tuloa ratsastimme suurten kylien halki.

Ambani oli jo aamulla lähettänyt tulkkinsa länsiturkestanilaisten kauppiasten aksakalin seurassa minua vastaan. He saattoivat meidät nyt isoon, kauniisen ja tyynessä ja rauhaisessa kaupungin osassa sijaitsevaan taloon, siistimpään mitä koko maassa olin nähnyt.

Kymmenen päivää viivyin Khotanissa, jonka ambani, Liu Darin, otti minut vastaan todellisen vieraanvaraisesti; joka kerran kun ratsastin sisään tai ulos hänen jamistaan, hän kunnioitti minua kanuunan laukauksella. Kävin usein ja mielelläni Liu Darinin luona ja opin kohta tuntemaan hänessä miehen, joka eurooppalaisenkin käsityksen mukaan oli jalo, rehellinen ja oikeudenpitävä, ja välillämme kehittyi todellinen ystävyys. Hän oli seitsemänkymmenvuotias kookas mies, jolla oli päättävät kasvojenpiirteet, pienet viisaat silmät, harvat valkoiset viikset ja hyvin ohut kankipalmikko.

Khotanissa oleskelu oli kaikin puolin mieluisa, enkä suurin huolehtinut, joskaan en onnistunut saamaan aavikkomatkalla hävinneestä kameelista tietoja, sillä olihan minulla kaikki varustukset mitä tarvitsin. Arkkuni olivat isossa ja komeassa huoneessa, missä iloinen takkavalkea myötäänsä paloi, ja ulkopuolella olevissa tuvissa oleilivat mieheni.

Tammikuun 14 p. 1896 läksin Khotanista pienen oivallisen karavaanin kera, jossa oli neljä miestä ja kolme kameelia. Otin sitä paitsi mukaan kaksi aasia koetellakseni niiden sopivaisuutta pikaiseen aavikkomarssiin. Miehet olivat molemmat oshilaiset Islam Baj ja Kerim Djan sekä kaksi metsästäjää Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka edellisenä vuonna auttoivat meitä aavikko-haaksirikon perästä.

Kokemus tältä kovalta matkalta oli opettanut meidät ottamaan mukaan niin keveät varustukset kuin mahdollista. Sen vuoksi otettiin nyt ainoastaan mikä oli tuiki tarpeellista, yhteensä kolme kevyttä kameelin kantamusta. Jos nyt olisi tullut pakko jättää karavaani oman onnensa nojaan, olisivat häviöt olleet melkoista pienemmät. Suurin osa tavaroitamme ja Kiinan hopeastamme jätettiin aksakalin taloon Khotaniin, johon meidän siis ennemmin tai myöhemmin oli palattava. Ruokavaroja otettiin vain viideksikymmeneksi päiväksi, mutta kun olimme poissa neljä ja puoli kuukautta, täytyi meidän pitkän aikaa pitää hyvänämme mitä maa tarjosi.

Ensimäinen suunnitelmani oli matkustaa erämaan halki itään Kerija-darjalle, joka yhtä rinnan Khotan-darjan kanssa, Kvenlunista lähtien, aavikon poikki virtaa pohjoiseen. Tämän matkan varrella olisin käynyt katsomassa erään vanhan kaupungin raunioita, joista olin kuullut Khotanissa puhuttavan. Paluumatka taas olisi käynyt etelään päin Kerija-darjan uoman ja Kerijan kaupungin kautta takaisin Khotaniin. Kuinka tästä kainosta suunnitelmasta muodostui suuri tutkimusmatka, rikas odottamattomista ja tärkeistä löydöistä, on lukija seuraavasta havaitseva.

Pahin juttu oli, etten ottanut mukaani kiinalaista passiani; sen vuoksi kerran olin joutua pahaan pulaan, mutta tämäkin seikkailu päättyi onnellisesti. Tehdessämme suunnitelmaamme emme osanneet edes uneksia joutuvamme kiinalaisten mandariinien kanssa tekemisiin.

Minun tavaroilleni ja kojeilleni piti olla arkku, kyökkikaluille toinen, ja lisäksi tuli useita kurtjineja sisältäen jauhoja, leipää, riisiä, kuivattuja vihanneksia, makaroonia, kattilan ja kastrulleja, sokeria, teetä, lyhtyjä, kynttilöitä y.m. Lopuksi otimme turkkeja ja suuren vuohennahkasta ommellun makuupussin minua varten, muutamia huopamattoja, kaksi kirvestä, kaksi lapiota sekä aseita ja ampumatarpeita.

Semmoisia ylellisyyslaitoksia kuin telttaa ja sänkyä ei huolittu mukaan. Minä nukuin kuten miehenikin koko tämän matkan kestäessä turkkeihin kääriytyneenä paljaalla maalla, talvisaikaan 22° pakkasessakin. Mutta polttoaineiden puutteessa ei meidän tarvinnut koskaan olla ja kevät lähestyi.

Istuuduin komean ratsukameelini selkään ja kellojen soidessa läksimme matkalle pohjoista kohti. Neljä päivää samosimme autioita seutuja ja hajanaisia metsäpalstoja viimeisille ihmisasunnoille. Tavek-kelin kylässä Khotan-darjan oikealla rannalla annoimme kameelien levätä yhden päivän ja teimme viimeiset matkavalmistukset. Edessämme avautui itään päin ikuinen autio hietikko, mutta nyt vain puoleksi niin leveä kuin se, jonka yli viime vuonna olimme kulkeneet, ja lisäksi paljoa vähemmän vaarallinen. Tiesimme hiekan olevan matalampaa, tiesimme että joka paikassa saattoi kaivaa kaivon pohjaveteen, ja että siellä täällä tapaisimme tamariskin ja poppelin.

Kylästä otimme kaksi opasta, jotka useita kertoja olivat käyneet hietikkoon hautautuneessa kaupungissa haeskelemassa kultaa ja muita kalleuksia ja nyt luvanneet kunniallista palkintoa vastaan saattaa meidät sinne.

Tammikuun 19 p. läksimme joelta ja kulimme suoraan itää kohti hiekkasärkkien välitse. Ensi päivinä ne olivat aivan vähäpätöisiä, vain parin metrin korkuisia, ja harvaa kasvullisuuttakin vielä huomasi. Kolmantena päivänä ne kohosivat 5 ja 10 metrin korkuisiksi.

Kulimme tavallisesti vain viisi tai kuusi tuntia päivässä, jotteivät eläimet rasittuisi. Asetuttuamme yömajalle oli aina samat askareet suoritettavana. Pari miestä ryhtyi heti kaivoa kaivamaan, pari muuta kaivoi esiin tamariskin juuria leirituliksi, Islam laittoi päivälliseni, ja Kerim Djan puuhasi kameelien ja niiden kuormasatuloiden kanssa.

Ensi päivinä tapasimme juotavaksi kelpaavaa vettä 2,41, l,81 ja 1,67 metrin syvältä, sen lämpömäärä vaihteli 0 ja 12° välillä. Maa oli jäässä 22 sentimetriä syvältä. Tämän syvyisessä kaivossa oli vesi aivan yhtä makeaa kuin jokivesi. Omituista kyllä, havaitsimme niin hyvin täällä kuin Jarkent- ja Ugen-darjalla, että kuta lähemmä suurta jokea kaivo kaivettiin, sitä suolapitoisempaa sen vesi oli.

On helppo oppia päättämään, maksaako vaivan kaivoa kaivaa vai ei. Jos lähistössä kasvaa elävä tamariski tai poppeli ja jos maa on pelkkää hiekkaa, joka on kosteata aina pinnan läheisyyteen, saattaa olla varma, että makeaa vettä kumpuaa noin kahden metrin syvältä. Asetuimme yöksi ainoastaan semmoisiin paikkoihin, ja kun päivänmarssi alkoi olla lopussa, lähetettiin aina joku mies etukäteen etsimään edullisinta paikkaa.

Tammikuun 23 p. kohosivat särkät 15 m korkuisiksi. Muutamasta alanteesta tapasimme kaksi poppelia, joiden rungot olivat kuivaneet ja halkeilleet. Oksat olivat kuitenkin vielä elossa ja rupesivat juuri lehtiä tekemään. Sitä iloa ei niille kuitenkaan oltu suotu, sillä kameelit ja aasit söivät ne halulla suuhunsa. Eläimille tämä matka muutoin oli oikea nälkäkuuri, ja onni oli, että kameeleilla juuri oli kiima-aika, jolloin ne syövät vähän, mutta ovat sitä innokkaampia tappelemaan. Parin päivän matkan perästä ne kuitenkin talttuivat ja rauhoittuivat. Puolen päivän tienoossa tulimme notkoon, jossa oli runsaasti "köttekiä", kuollutta metsää. Matalat rungot ja kannot, harmaita ja hauraita kuin lasi, oksat, kuivuuden vääntämiä kuin korkkiruuvit, ja auringon vaalentamat juuret ovat ainoat, mitä on entisajan metsästä jälellä. Se on noudatellut etelästä pohjoiseen menevää notkoa, joka tuiki selvään osoittaa kuivaneen joen, täällä nähtävästi Kerija-darjan uomaa.

Kuten jo edellä olemme havainneet, pyrkivät itä-turkestanilaiset joet yleensä itään päin. Vielä oli kuitenkin jälellä pari elävätä poppelia, viimeiset kuolevasta suvusta, äärimäiset etuvartijat murhaavaa hiekkaa vastaan, ikäänkuin unohtuneina jälelle, kun rannoilla kasvava metsä itse joen kera siirtyi itään päin. Meille tämä kuollut metsän kaistale oli suuriarvoinen, sillä oppaani tiesivät hyvin, että tuo vanha kaupunki, jota he nimittivät Takla-makaniksi, sijaitsi sen itärannalla. Ja kun nyt maa-alasta näimme, että meidän piti olla sitä lähellä, ja kun sitä paitsi löysimme poltettujen saviastiain siruja, pysähdyimme, kaivoimme vettä 2,02 metrin syvyydeltä ja lähetimme oppaat ottamaan rauniopaikasta selkoa.

Sillä välin toiset ottivat yhden kameelin ja palasivat hetkisen perästä tuoden ison kantamuksen polttoaineita kuolleesta metsästä. Illalla sytytimme pari aimo nuotiota, jotka olivatkin hyvään tarpeesen, sillä lämpömäärä tavallisesti laskeutui 15 ja 20 asteesen nollan alapuolelle.

Tammikuun 24 p. jätettiin leiri paikoilleen ja lähdettiin miehissä rauniopaikalle, lapioita ja kirveitä muassa, minä oivallisen kameelini selässä. Meidän ei tarvinnut kauvan kulkea: paikka oli aivan lähellä.

Itä-Turkestanissa näkemistäni rauniopaikoista ei ainoakaan ollut samanlaatuinen kuin se omituinen kaupunki, jonka jäännöksiä meillä tässä oli edessämme. Yleensä näet tässä maassa rauniot ovat muureja ja torneja, tehdyt auringon kuivaamasta tai parhaassa tapauksessa poltetusta savesta. Mutta täällä olivat kaikki talot olleet puisia (poppelista), eikä kivi- tai savitaloista ollut jälkeäkään löydettävissä.

Ainoat mitä oli jälellä olivat muutoin 2-3 metrin korkuiset patsaat, suippoja ylöspäin, tuulen ja hiekan syövyttämiä, halenneita, kovia, mutta siitä huolimatta hauraita kuin lasi ja helposti särkyviä, kun niitä löi.

Semmoisia huonerivejä täällä oli sadottain. Niiden keskenäisestä asemasta ei voi kuitenkaan päättää entisen kaupungin pohjasuunnitelmaa eikä löytää katuja, myymälöitä tai avonaisia paikkoja. Se riippuu siitä, että koko kaupunki, joka sijaitsee laajalla alalla, 3-4 kilometriä poikkimitaten, on hautautunut korkeihin hiekkasärkkiin. Ainoastaan niistä taloista, jotka ovat olleet töyryillä tai särkän laaksoissa, pistää raunioita esiin hiekasta.

Kuivan hiekan kaivaminen on tuskallista työtä. Hiekka vieree alas ja täyttää kuopan uudelleen. Koko särkkä täytyisi siirtää pois, jos mieli nähdä mitä se sisältää, eikä tuo ole ihmisvoimain tehtävissä. Vain buraanit saattavat täällä jotain aikaan saada. Kuitenkin onnistuin tekemään kylliksi löytöjä saadakseni käsityksen tuon vanhan kaupungin yleisestä ulkomuodosta.

Muutamassa talossa olivat seinät patsaiden välissä noin metrin korkeuteen saakka jälellä. Ne olivat kamishipuuta, jota oli lujasti sidottu pieniksi kimpuiksi kaitojen seipäiden viereen ja sivelty ruumensekaisella savikerroksella. Siitä syntyi sitkeä, luja ja kestävä rakennusaine. Sekä ulkoa että sisältä olivat nämä varsin ohuet seinät valkoisiksi rapatut.

Tähän rappaukseen oli mestarin kädellä laadittu useita maalauksia, jotka esittivät jotenkin keveästi puettuja naisia, polvistuneina, kädet liitettyinä kuin rukoukseen, hiukset mustassa solmussa päälaella, kulmakarvat yhteenkasvaneina ja nenän juuressa samanlainen merkki kuin hinduilla tänäkin päivänä.

Edelleen löytyi mustapartaisia mieskuvia, joista ensi silmäyksellä huomasi aarilaisen tyypin, samanlaisissa pukimissa kuin persialaiset meidän päivinämme. Edelleen koiria, hevosia, laineilla kiikkuva laiva — kuva, joka tekee omituisen vaikutuksen täällä keskellä hiekkaerämaata. Lopuksi koristemalleja, ovaalinmuotoisia, joiden jokaisen kehyksessä oli istuvan naisen kuva rukousnauha kädessä, sekä ennen kaikkia lotuskukkia viljalti.

Kaivaessamme näkösälle näitä seiniä löysimme paperipalan, jossa oli hyvin säilyneitä kirjoitusmerkkejä jollain meille tuntemattomalla kielellä. Löysimme myöskin kipsiin kaavaillun ihmisen jalan, luonnollisessa koossa ja yhtä taitavasti tehtynä kuin maalauksetkin.

Kun tämä seinä oli tutkittu, kävimme toisen talon kimppuun. Sen seinän pinta oli hajallaan ja patsaista oli vain muutamia harvoja jälellä. Parissa niissä, muita pitemmissä, oli yläpäässä neliskulmaisia reikiä, jotka samoin kuin muutkin merkit osoittivat, että talo oli ollut kaksinkertainen. Hiekassa, joka tässä kohti oli matalaa, ohjasi sattuma lapioomme 1-2 desimetrin korkuisia kipsikuvioita, joilla oli sileä takapuoli, osoittaen niiden olleen seinäkoristuksia.

Vielä muutamista taloista saatiin pienempiä löytöjä. Niinpä löysimme pitkän, veistellyn puupienan, silkkikoteron, pyörän akselin, joka näytti kuuluneen rukkiin, saviruukun kappaleita, hyvin säilyneen puuvääntiön ja porfyyrikivisen myllynkiven, jonka juokseva vesi kerran oli pannut liikkeesen.

Useimpain särkkien välissä näkyi vielä puutarhain jälkiä. Tavallisten poppelien kantoja oli pitkät rivit osoitteena siitä, että täällä on muinoin ollut varjokkaita lehtikujia. Aprikoosi- ja luumupuillekin oli tämä maa kerran antanut mehua ja ravintoa.

Tämä aavikkohiekkaan hautautunut kaupunki oli siis kerran ollut jonkun joen — Kerija-darjan — rannalla ja sen talojen ja temppelien ohi oli vesi virrannut lukuisia kanavia myöten. Kaupungin lähellä ja joen rannoilla kasvoi silloin komeita metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjan, ja kuumina kesäpäivinä asukkaat nauttivat vilpoista varjoa aprikoosipuiden tuuheiden latvojen alla. Siellä oli löytynyt niin voimakkaita vesipuroja, että ne olivat saattaneet pyörittää raskaita myllynkiviä, silkinviljelys, puutarhanhoito ja teollisuus oli kukoistanut, ja siellä oli elänyt kansa, joka oli maukkaalla ja taiteellisella tavalla ymmärtänyt koristaa kotinsa ja temppelinsä.

Mihin aikaan tämä salaperäinen kaupunki oli ihmisten asuntona? Milloin sen viimeiset aprikoosit kukkivat ja milloin sen poppelien lehdet kellastuivat ainaiseksi? Milloin lakkasi soimasta ijäiseen yöhön tuon puron solina, joka pani myllynkiven liikkeelle, ja milloin asukkaat jättivät nämä talonsa aavikkokuninkaan valtaan?

Mitä kansaa täällä asui, mitä kieltä se puhui, mistä nämä ihmiset tulivat, kuinka kauvan heidän kotiseutunsa kukoisti, ja mihin he menivät huomattuaan, ettei heillä täällä ollut pysyväistä asuinsijaa? Ne ovat kysymyksiä, jotka vielä odottavat vastausta.

Oppaani nimittivät tätä kaupunkia Takla-makaniksi. Sen olemassa olosta ei kellään siihen saakka ollut edes etäistä aavistusta. Kukapa olisi uneksinut, että Gobi-erämaassakin, vieläpä siinä osassa sitä, joka on kolkoin kaikista maapallon erämaista, tavattaisiin suurten kaupunkien raunioita ja kukoistavan sivistyksen jälkiä!

Ja tässä minä nyt seisoin ja ympärilläni oli noiden talojen pirstaleita, missä nyt ainoastaan hiekkamyrsky päivätyötään suorittaa! Seisoin siinä kuin prinssi lumotussa metsässä ja olin herättänyt tuhatvuotisessa levossaan uinuvan kaupungin uuteen elämään.

Vanhassa kaupungissa annoin nyt eron tarpeettomille oppaille, jotka palasivat jälkiämme myöten aikoen levähtää kaivamillamme kaivoilla.

25 p. kulimme kahdeksan "davanin" yli; davani on suunnaton särkkäröykkiö ja voi kohota toisinaan 25 metrin korkuiseksi; kuitenkin löysimme illalla vettä 1,87 metrin syvältä.

Seuraavana päivänä kävi hiekka yhä hankalammaksi. Hilauduimme taas kahdeksan davanin yli. Kahdeksannen takana tapasimme muutamassa notkossa joukon tamariskeja ja kuolevan kamishin. Se meitä viehdytti pysähtymään, vaikka emme olleet kauvan kulkeneet. Idässä kohosi suunnaton davani, joka usvan läpi näytti etäiseltä vuorelta.

Neuvoteltiin ja päätettiin katsoa mitä tuon davanin toisella puolen oli. Se oli 40 metrin korkuinen ja rasittavin kaikista. Miehet olivat allapäin, kameelit kulkivat kankeasti ja hitaasti, ja aasit jäivät kauvas jälkeen.

Vihdoin kohosimme harjalle. Mikä hämmästys! Ei yhtään davania ollut enää nähtävissä. Emme kuitenkaan nähneet kauvas, sillä ilma oli tomua täynnä viimeisen myrskyn perästä. Kohta kulimme ketun jälkien ohi, löysimme kuolleen sorsan, tamariskit ja muut aavikkokasvit kävivät yhä lukuisemmiksi. Havaitsimme ihastuen että hiekkakerrokset kävivät yhä ohuemmiksi, näimme hevosten ja ihmisten jälkiä, tulimme tasaiselle maalle, missä poppelimetsää kasvoi, löysimme hylätyn, avaran majan, jossa oli katto muutamien patsaiden varassa, ja asetuimme täksi yöksi leiriin paksussa jäässä olevan Kerija-darjan rannalle.

14.

KUOLEVA JOKI.

Olimme niin muodoin onnellisesti kulkeneet tämän aavikkokaistaleen poikki ja yllättäneet joen. Rantavyön rehevyys ihastutti silmiämme, jotka kahdeksaan päivään eivät olleet nähneet muuta kuin keltaista hiekkaa. Joki oli leirin kohdalla 32 m leveä ja nyt tanakan jääpeitteen kattamana, johon hakkasimme paremman kaivon kuin mitä äsken olimme hiekkaan kaivaneet. Kameelit saivat nyt juoda kylläkseen jääkylmää jokivettä.

Viimeinen lammas teurastettiin, tehtiin isoja nuotioita ja kaikki oltiin mitä parhaimmalla tuulella. Majassa oli nähtävästi vielä eilen asuttu, päättäen tuskin hiiltyneestä leiritulesta ja tuoreista jälistä, joita tuuli ei vielä ollut ehtinyt pois pyyhkiä. Mutta nyt ei näkynyt yhtään ihmistä.

Lähtiessämme sitten tammikuun 27 p. pohjoista kohti joen vasenta rantaa pitkin oli ensi ajatuksenamme mitä pikimmin saada opas. Häneltä toivoimme myös saavamme tietoja tästä joesta, jolla eurooppalaisia tätä ennen ei ollut koskaan käynyt ja jonka suuntaa Kerijan kaupungin pohjoispuolella karttamme sen vuoksi osoittivat vain pilkutetulla viivalla.

Mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Samosimme tuntikausia milloin sankkaa poppelimetsää milloin tiheikköä, murrokkoa ja sankkaa kellastunutta kamishikenttää. Joskus meidän taas täytyi kiertää särkkiä, jotka jonkun kerran ulettuivat aina joen rantaan.

Joen kirkas jääpeite suikertaa pohjoista kohti jyrkkiä mutkia tehden; tuon tuostakin se on niin tulvillaan, että näyttää järveltä, jonka vastakkainen ranta katoo sumuun. Monesti kulimme polkujen yli, jotka kohta taas katosivat tiheikköön, näimme lukemattomia metsäsian, jäniksen, ketun, villipetojen, hirven, kesyn lampaan jälkiä, jonkun kerran paljaan ihmisjalankin kuvauman, mutta seutu pysyi äänetönnä ja hiljaisena: ei ääntä kuulunut.

Ihmisten ja lampaiden jälet olivat kaikki suunnatut etelään päin, ja meitä pelotti, että paimenet mahdollisesti tähän vuoden aikaan muuttivat lähemmä Kerijaa ja ettemme tapaisi ihmisiä. Päivänmarssit lähenivät loppuaan, kun kappaleen matkan päässä joesta kulimme kamishikentän poikki, jota kaikkialla ympäröi aarniometsä. Äkkiä kuulimme lampaan määkinää. Suuri lammaslauma oli syömässä kamishikossa. Täällä oli siis varmasti ihmisiäkin. Huusimme ja vihelsimme, mutta vastausta ei kuulunut eikä ketään näkynyt.

Neljä miestä lähetettiin eri tahoille metsään, ja minä odottelin hyvänkin puolituntia kameelien luona ennenkuin Ahmed Mergen palasi paimenen ja hänen vaimonsa kera. Kauhistuneina tulostamme he olivat sydän kintaan peukalossa huippineet vesakkoon ja kätkeytyneet. He tyyntyivät kuitenkin pian ja näyttivät meille tien lähellä olevaan "satmaan" (kamishimajaan), jossa me kaikki olimme yötä. Paimenelta kyseltiin jos jotakin, koko hänen niukanpuolinen tietovarastonsa seudusta tyhjennettiin pohjiaan myöten ja siirrettiin minun päiväkirjaani. Hussein — se oli paimenen nimi — kertoi, että pitkin koko joen rantaa, niin kauvas kuin se ulettui pohjoiseen, oli pitkien välimatkojen päässä toisistaan paimenleirejä ja lammaslaumoja, joita omistivat Kedjan bait. Laumoissa oli 300-2,000 lammasta. Kullakin paimenella oli määrätty metsäalueensa, jonka yli hän ei saanut mennä. Täällä hän eleli ympäri vuoden kuleksien yhdestä metsäseudusta toiseen ja oleksien kymmenestä kahteenkymmeneen päivään kunkin "agilin" (tarhan) tienoilla. Laitumen loputtua yhdessä kohti hän siirtyy toiseen. Ystävämme Husseinin käytettävänä oli enemmän kuin kolmetoista agilia sijaiten kahden päivän matkan päässä toisistaan.

Lauman omistaja asui Kerijassa ja tuli tavallisesti keväisin ja syksyin metsään keritsemään ja lukemaan lampaitaan. Hän toi silloin mukanaan maissijauhoja paimenille ja mitä nämä muutoin tarvitsivat, sillä Hussein itse matkusti vain kerran joka toinen vuosi kaupunkiin, johon siitä kohti, Kotjkor-agilista (Pässitarhasta), missä saavuimme joelle, on vain neljän päivän matka. Alempana joen varrella kuului olevan paimenia, jotka vain kerran eläissään olivat käyneet Kerijassa, tapasimmepa erään 35-vuotiaan miehen, joka ei ollut käynyt siellä koskaan eikä saattanut muodostaa itselleen mitään käsitystä kaupungista eikä basaareista.

Kerija-darjan metsissä kaupungin alapuolella elää noin 150 ihmistä muodostaen oman maailmansa, erillään kaikesta kanssakäymisestä muiden kanssa, loitolla kaikista valtateistä, kaiken esivallan tapaamattomissa ja kuolonäänettömän aavikkomeren ympäröiminä.

Paimenet eivät näe muita ihmisiä kuin lähimpiä naapurejaan ja baita, jotka jonkun kerran kulkevat heidän leiriensä ohi käydäkseen alempana olevilla agileilla. He ovat sen takia puolivillejä ja äärettömän arkoja, syntyneitä ja kasvaneita kun ovat aarniometsän syvyydessä. Ainoa mitä he osaavat on lampaiden hoitaminen ja kaitseminen, niiden keritseminen, hyville laitumille vieminen, nuorien puiden ja oksien kassaroiminen niille, niiden lypsäminen, vuohien vieroittaminen aikanaan emistään. Vielä he osaavat paistaa maissileipää, laittaa satmoja, kaivaa kaivoja, kun joki kuivuu tai he ovat loitolla siitä, ynnä muita yksinkertaisia taitoja. "Ketme" (lapio) ja "balta" (kirves) ovat sen vuoksi heidän tärkeimmät työkalunsa. Viimeksi mainittua he kantavat aina selässään kuvevyöhön pistettynä.

Hussein jatkoi sitten kulkuaan etelään, me pohjoiseen erästä uomaa pitkin, jonka joki oli hylännyt viisitoista vuotta sitten etsiäkseen kolmea kilometriä etempänä idässä uuden, jota se noudattaa puolentoista päivän matkan. Tämäkin joki osoittaa siis taipuvaisuutta siirtymään itään päin.

Tammikuun 28 päivän iltana tapasimme Kurruk-akinin (Kuivan uoman) luona taas paimenia. Niitä oli kolme ja heillä oli paimennettavana 400 lampaan suuruinen lauma. Heiltäkin urkittiin tiedot tuiki tarkkaan. Levättyämme päivän matkasimme taas yhä etemmä pohjoiseen, kerallamme opas, joka ohjasi meitä metsien läpi. Usein ratsastimme mahtavissa, sankoissa aarniometsissä, missä kameelien oli tukala selviytyä tiheiköstä ja minun tarkasti pidettävä varani, etteivät riippuvat oksat saaneet kiskaista minua maahan.

Helmikuun 1 p. joki alkoi osoittaa yhä huomattavampaa taipuvaisuutta kääntymään koilliseen. Mietiskelin jo lähteä kulkemaan poikki koko tämän osan Gobi-erämaata etelästä pohjoiseen ja koettaa pyrkiä Tarimille, suurelle lännestä itään juoksevalle joelle, jonka muodostaa Kashgar- ja Jarkent-darjan yhteenjuoksu ja johon etelästä vielä liittyy Khotan- ja Tjertjen-darja. Kerija-darja sitä vastoin, se joki, jota nyt noudattelimme etelästä, ei ulotu Tarimille asti, vaan kuivuu hiekkaan. Hieman levottomuutta tuntien tarkastelimme sen vuoksi sen kääntymistä oikeaan, mikä ehkä kävisi yhä jyrkemmäksi kuta etemmä tulimme. Kukaties joki lopulta, yhtä rinnan Tarimin kanssa, kääntyikin Lop-noriin päin. Kukin uusi päivänmatka tuli yhä jännittävämmäksi. Onnistuisiko matka vai täytyisikö meidän palata samaa tietä takaisin?

Kuitenkin oli tämä joki, joka tähän saakka oli ollut meille verraton opas aavikolla, kerran kuivuva ja sortuva taistelussa aavikkohiekkaa vastaan. Yllätettyämme helmikuun 7 p. Katakin metsäseudun saimme tietää joen ulottuvan vain puolitoista päivänmatkaa pohjoiseen ja että sitten ikuinen aavikkohiekka levisi joka taholle. Levähdimme täällä päivän ijäkkään metsänasukkaan Muhammed Bajn luona, joka koko ikänsä oli elänyt metsässä eikä tiennyt, että seutu oli kiinalaista aluetta. Nämä ihmiset ovatkin verovapaita eikä heillä ole siis mitään tekemistä kiinalaisten viranomaisten kanssa.

Helmikuun 9 p. mentiin taas pohjoista kohti. Joki, joka vielä Katakin lähellä oli ollut 84 m leveä — kuitenkin vain muutaman järven tapaisen levenemän kohdalla — kutistui nyt 15 m ja suikersi empien jyrkkiä mutkia tehden läpipääsemättömien metsien välitse.

Illalla asetuimme taas salolle leiriin, sillä viimeisetkin paimenet olivat jääneet kauvas jälellemme. Tällä kohdalla joki näytti 5 m levyiseltä purolta, jossa kulki tuskin kuutiometriä vettä sekunnissa.

Viimeisen oppaan seuraavana päivänä käännyttyä takaisin noudattelimme tätä surkastuvaa vesisuonta, milloin niin tiheiden tamariskipensaikkojen läpi, että tietä täytyi kirveellä raivata, milloin yli pienten kamishikenttien tai vähän pensaita kasvavien hiekkasärkkien.

Sydämmeni hätkähti mennessämme sen paikan ohi, missä joki ehtyi hietikkoon jääpeiton alle ja auttamattomasti sortui epätoivoisessa taistelussaan erämaata vastaan. Oli meillä kuitenkin vielä yhtenä päivänä suurta hyötyä tuosta kuivasta uomasta, mihin vain kesän tulvavesi ylettää. Se oli täällä kaita ja syvä, ja rannoilla rehotti aarniometsä niin sankkana, että vain tuli olisi saattanut siihen tien aukaista. Siellä täällä oli tiheikössä tunneleja, joita myöten metsäsiat kulkevat uomalle raappiakseen ylös ruovon juuria.

Helmikuun 10 p. laitoimme leirimme vedettömään joen uomaan, missä kaivoimme vettä 1,85 m syvältä ja viime kerran pitkiksi ajoiksi kuulimme tuulen kahistelevan keltaisia, kuivia viimesyksyisiä poppelin lehtiä. Ijäinen hiekka ympäröi meitä taas joka puolelta, ja meidän oli vielä kerran käytävä taisteluun sitä vastaan.

15.

VILLIN KAMEELIN KOTIMAAN POIKKI.

Huvimatkoillani unelmien maahan olin monesti toivonut saavani nähdä villiä kameelia. Mutta että minulla olisi tilaisuus lähemmin tutustua tähän merkilliseen eläimeen, kuten nyt kävi, sitä en ollut uskaltanut uneksiakkaan.

Kun me nyt kuitenkin lähestyimme sen lempi-tyyssijaa, Gobi-erämaan sisimpiä ja luoksepääsemättömimpiä osia, en tietysti tahtonut laiminlyödä tilaisuutta hankkia villin kameelin nahkaa, jonka toivoin kerran joutuvan Tukholmaan.

Omat puutteeni metsästystaidossa tulivat autetuiksi täydelleen sillä, että Islam Baj ja molemmat Khotan-darjan miehet olivat oivallisia pyssymiehiä ja nyt kiihkeästi halusivat nähdä tätä eläintä, josta olivat kuulleet vain puhuttavan. Vaeltaessamme Kerija-darjan metsissä oli villi kameeli mieluisimpia keskusteluaineitamme.

Tonkus-bastessa kuulimme helmikuun 1 p. ensi kerran puhuttavan Kerija-darjan villeistä kameeleista. Seudun paimenet eivät kyllä olleet niitä itseään nähneet, mutta jonkun kerran kyllä niiden jälkiä hietikossa metsän laidalla. Sitten ei mennyt päivääkään, jottemme kuulleet tuosta merkillisestä eläimestä yhä uutta kerrottavan.

Monet paimenet alempana joen varrella olivat nähneet kameeleja, yksinerin tai viisi ja kuusi kappaletta karjassaan. Ne olivat säntilleen kesyn heimolaisensa näköisiä, sama koko, liikkeet ja tavat niillä oli kuin tälläkin. Kiima-aika oli molemmilla lajeilla samaan aikaan, tammi- ja helmikuulla, niiden jalkain jäletkin hiekassa olivat aivan yhtäläiset.

Minulle kerrottiin että villi kameeli on hyvin arka ja että se nähtyään itseään takaa ajettavan katoaa kuin tuuli eikä pysähdy kahteen kolmeen vuorokauteen. Mitään se ei kuitenkaan pahemmin pelännyt kuin leiritulien savua, ja paimenet vakuuttivat, että jos se saa vainua poltetusta puusta, se kaikkoaa pitkiksi ajoiksi niiltä mailta.

Kerran oli pidetty paria kesyä kameelia loitolla joen varrella, ja vaikka näillä ei ollut selässä kuormasatuloita, olivat villit kameelit kuitenkin kammoneet niitä kuin ruttoa ja niissä nähneet yhtä vaarallisia vihollisia kuin tiikeri ja sudet.

Paimenet vakuuttivat että villi kameeli tuossa tuokiossa huomaa sen nenärustoon puhkaistun reijän sekä puikon ja nuoran, joilla kesyä kameelia ohjataan. Se muka heti vainuaa, että heimolaiset ovat kantaneet kuormia, olipa sitten jauhoja, lihaa, lampaan villaa tai muuta, ja huomaa että kuormasatula on niiden kyttyröitä litistänyt.

Vanha metsän- ja aavikonasukas Muhammed Baj, viimeinen joen varrella tapaamamme paimen, tunsi villien naapuriensa tavat yhtä hyvin kuin lampaiden. Hänen pienen agilinsa kymmenkunta henkilöä elivät enimmäkseen villin kameelin lihalla talvikuukausina. Niinpä oli hän tänä vuonna ampunut niitä kolme kappaletta.

Kuitenkin oli hänellä huono pyssy, jonka laukaus vasta 50 askeleen päästä kävi maaliin. Hänellä oli sen vuoksi tapana maata tuulen alla kärsivällisesti kameelia odottaen. Jos tämä huomaa vihollisensa, syöksyy se hurjaan neliseen, eikä sitä maksa vaivaa takaa ajaa, se kun ei pysähdy yhteen eikä kahteenkaan päivään.

Viime vuonna ukko oli onnistunut saamaan kiinni poikasen, korkeintaan viikon vanhan. Se oli sitten koko kevään ja kesän aivan vapaana käynyt lammasten kanssa laitumella ja perehtynyt ihmisiin yhtä paljon kuin kesykin. Valitettavasti se oli kuollut.

Villistä kameelista saimme kuulla vielä, että se asustaa syvimmällä hiekka-aavikolla ja siellä olevissa notkoissa, jotka se hyvin tuntee ja joissa kasvaa poppeleja ja tamariskeja siellä täällä. Kesällä juoksee joen tulvavesi hyvän matkan päähän viimeisistä ihmisasunnoista aavikolle päin. Silloin tulee tuon tuostakin kameelikarjoja joelle juomaan ja samalla syömään tanakan veron kamishia. Talvella se ei juo ollenkaan, mikäli Muhammed Baj minulle vakuutti.

Se kammoo metsää eikä mene koskaan vesakkoon, missä näköala on ahdas ja missä se ei kylliksi nopeasti voisi pelastua, jos kimppuun käytäisiin. Se rakastaa hietikon avoimia lakeuksia.

Helmikuun 9 p. havaitsimme ensi kerran sen olevan lähitienoilla, kun löysimme villatukon pensaasta. Vaan jo seuraavana päivänä kulimme kuivassa joen uomassa paikan ohi, missä oli paljon tuoreita jälkiä ja lantaa. Metsämiehet tästä entistä enemmän innostuivat, tekivät pitkiä mutkia hietikolle, mutta palasivat pian nähtyään koko karjan, seitsemän otusta, otaltavan aavikolle.

Helmikuun 11 p. samosimme seudun läpi, missä joen uomaa oli yhä vaikeampi erottaa, metsä vähitellen loppui, tamariskit kävivät yhä harvinaisemmiksi ja hiekka yhä korkeammaksi, kuitenkaan tuottamatta meille mitään vaikeuksia. Vielä kasvoi siellä täällä pitkin entistä, nyt hiekan valtaamaa uomaa joku yksinäinen poppeli. Mutta tiheään oli hietikossa ijäkkäitä kantoja, hauraita kuin lasi, osoittaen uraa, mitä joki oli noudatellut silloin, kun se vielä jollain menestyksellä taisteli hiekkaa vastaan.

Semmoista maata kulimme enimmäkseen koko päivät, ja kameelin jälet olivat niin tavallisia, ettemme niistä välittäneet enää mitään.

Niin olimme eräänä iltapäivänä juuri päässeet seutuun, missä vanha uoma oli selvemmin huomattavissa ja tamariskeja lukuisemmin kuin ennen. Silloin Kasim, joka aina pyssy olalla kulki edellä etsien parhaita kulkupaikkoja, pysähtyi äkkiä kuin salaman iskemänä, kyyristyi kokoon kuin kissa, viittasi meitä pysähtymään ja hiipi sitten kuin pantteri kuulumattomasti tamariskin juurelle.

Näimme nyt kaikki karjan noin kahden sadan askeleen päässä. Minulla oli kuten aina tähystin käsillä ja saatoin sen vuoksi varsin hyvin seurata koko metsästystä. Kasimilla oli aseenaan piilukkoinen pyssy, Islamilla, joka seurasi häntä, oli venäläinen Berdankivääri.

Kun Kasimin laukaus pamahti, säpsähtivät kameelit, silmäsivät pari sekuntia vaaralliselle taholle, pyörähtivät ympäri ja läksivät juoksemaan pohjoista kohti, ei kuitenkaan erikoisen nopeaan, kun luultavasti eivät olleet vielä tointuneet hämmästyksestään tai saaneet selville mistä oli kysymys.

Sekin kameeli, jota Kasim oli ampunut, juoksi hölkytellen, raskaasti ja hitaasti, niin että me neliä ajaen tapasimme sen juuri kun se oli kaatunut. Se oli vielä elossa, mutta kerran puukolla sivallettua kaulaan loppui siltä kärsimykset.

Oli sinä iltana tarinoimista ja touhua! Olimmehan melkein luopuneet toivosta saada edes nähdä villiä kameelia, ja tuossa se nyt maata mojotti — olin vähällä sanoa — ilmi elävänä edessämme!

Nyt tarkastettiin otusta puolelta ja toiselta. Se havaittiin olevan noin kaksitoista vuotias uros, saman kokoinen kuin meidän kesyt. Mutta villa oli, lukuunottamatta kaulan alapuolta, niskaa, päälakea, kyttyröitä ja lapojen ulkopuolia, lyhyttä, ja meidän kameeleihimme verraten se sen vuoksi näytti paljaanlaiselta.

Kyttyrät olivat pienemmät ja näyttivät säännöllisiltä, suoraan pystyssä olevilta kartioilta, kun taas kesyn kameelin kyttyrät sen työn ja runsaamman rasvanmuodostumisen takia ovat vinossa. Väri vivahti hieman punasen ruskeaan ja oli vähän vaaleampi kuin kesyjen. Villa oli erinomaisen hienoa, pehmoista ja tasaista.

Mutta nyt ei ollut aikaa hukattavana. Aurinko laski yhä enemmän ja iltakylmä alkoi tuntua. "Meidän täytyy korjata nahka", selitin minä. Mutta Islam huomautti aivan oikein, että siitä tulisi vielä yksi kameelin kuorma, ja juuri nyt piti eläimet olla niin keveästi kuormitetut kuin mahdollista, koska edessämme oli hiekkameri ja vettä piti ottaa mukaan. Kun siinä tuokio oltiin kahden vaiheella, ratkaisi Kasim, joka otuksen oli ampunut, asian sanoen, että mukaan se nahka on otettava, vaikka hän itse sitä kantamaan selviäisi.

Nyt jaettiin taas työt. Islam ja Ahmed nylkivät kameelia, Kasim kaivoi sopivimmalle paikalle lähistöön kaivon, Kerim Djan laittoi leirin ja ruokki kameeleja, joita tänä yönä pidettiin kytkettyinä, jotteivät pääsisi heimolaisiaan etsimään. Minä laitoin itse illalliseni, tein kuten tavallisesti muistiinpanoja ja piirsin päivän matkasuunnan.

Myöhään illalla olivat kaikki taas koolla tulen ympärillä. Vuota oli niin raskas, että kolmen miehen oli vaikea kiskoa sitä leirille; pää ja jalat olivat kuitenkin vielä nylkemättä. Työtä jatkettiin sitte tulen ääressä, mutta monta tuntia kului ennenkuin koko vuodan saattoi levittää maahan. Sen päälle ripoteltiin nyt lämmintä hiekkaa, jota monta kertaa yössä muutettiin ja joka imi vuodasta kosteuden, niin että se tuli melkoista keveämmäksi.

Kaivon kaivanta sitä vastoin antoi vähemmän ilahduttavan tuloksen. Kasim kaivoi hellittämättä, mutta vielä 3,20 m syvällä oli hiekka niin heikosti kosteata, että hän luopui koko hommasta.

Päätimme sen vuoksi viipyä paikalla koko seuraavan päivän, sillä kokemus oli meille opettanut, että hukkaan joutuu, jos urkenee liian loitos hietikolle ilman vettä. Olimme nyt yhtä mieltä siitä, ettemme mene kauvemma kuin että paluumatka vesivaraston puolesta aina on turvattu. Jos vesi jossain paikassa tykkänään loppui, aijoimme kääntyä takaisin, vaikkakin tuntui kiusalliselta ajatellakkin palaamista samaa tietä.

Ei lähtenyt apua, vaikka kuinka koetimme 12:nnen p:n aamuna etsiä lupaavampaa kaivon paikkaa. Kasim jatkoi sen vuoksi uljaasti alkamansa kaivon kaivamista ja 4,16 m syvästä alkoi vettä todellakin kihota. Kaivon pohjaan oli tikapuut, ja vettä, jota nyt verkalleen tihkui kahden savikerroksen välisestä hiekkakerroksesta, nostettiin sangossa ylös.

Ensin saivat kameelit ja aasit juoda minkä jaksoivat. Sitten täytettiin päivän kuluessa neljä vuohennahkaa, ja helmikuun 13 p. saatoimme taas lähteä keveällä sydämmellä. Kameelin vuota oli lämpimällä hiekalla käsiteltynä käynyt niin keveäksi, että yksi aasi, joka kyllä aina jäi jälkeen, saattoi kantaa sitä.

Kuolleen metsän halki ja yksinäisten kuivaneiden poppelien ohi kulimme siis edelleen pohjoista kohti pienehköjen hiekkasärkkien yli. Vielä puolen päivänmatkaa saatoimme selvästi erottaa vanhan joen uoman, johon vettä ei nyt enää ulottunut. Hiekkasärkät kävivät kuitenkin korkeammiksi, 4:stä 6:teen ja 8:aan metriin, metsä harveni yhä, ja idässä ja lännessä oli aivan lähellä korkea hietikko, jonka särkät kohosivat kuin vuoren harjut.

Kohta sen perästä, kun olimme lähteneet selvältä virran uomalta, näimme vasemmalla kädellä osaksi syömässä osaksi lepäämässä karjan, jossa oli kuusi kameelia: iso uros ja kaksi poikasta, muut naaraita. Ihmeellistä kyllä pääsimme niitä miltei 200 askeleen päähän sekä voimme tarkoin nähdä eläimet ja niiden kaikki liikkeet, sitä paremmin, kun aurinko oli korkealla ja ilma oli kirkas. Iso uros makasi rauhallisena poppelin juurella; toiset seisoivat katsellen meitä sangen tarkkaavasti ja kummastuneina, mutta ollenkaan aikomatta meitä paeta.

Verkalleen jatkaessamme marssiamme niiden sivu saattoi Islam sen vuoksi kaarroksen tehden hiipiä 50 askeleen päähän niistä. Sillä välin eläimet alkoivat epäillä vaaraa. Pitkällään oleva uros nousi ylös ja karja läksi verkalleen juoksemaan kaakkoon päin käyden tiemme poikki ja mennen sen tamariskin ohi, jossa Islam oli piilossa.

Laukaus pamahti, uros kaatui kolme askelta otettuaan ja oli jo kuollut, kun pari minuuttia myöhemmin ehdimme paikalle. Luoti oli mennyt kaulaan ja tehnyt aivan pienen reijän, jota vaivoin saatoimme havaita syystä että verivirta oli pysähtynyt turkkiin.

Se oli komea otus; mutta meillä oli aavikkomatka edessämme emmekä voineet hukata aikaa tämänkin nahkan korjaamiseen. Miehet leikkasivat vain kyttyröistä rasvan, jonka sittemmin havaittiin olevan mainion sopivaa riisivanukkaasemme. Villaa kerittiin hyvä joukko; siitä punottiin nuoraa, jota tarvitsimme.

Tähteet saivat jäädä paikalleen ja olivat varmaan tervetullut "dastarkhani" susille ja ketuille. Ensiksi ammuttu ja nyletty kameeli oli yöllä jäätynyt kovaksi kuin jääkurikka. Epäilemättä elossa olevat kameelit sitten pitkät ajat karttoivat niitä paikkoja, missä kuolleet sukulaisensa makasivat.

Meidän kokemuksemme villistä kameelista ei siis käynyt yhteen sen kanssa mitä paimenet olivat sen arkuudesta kertoneet. Emme olleet nähneet sen olevan ollenkaan erikoisen varovainen tai nopea, vaan olimme päässeet sitä aivan lähelle. Olimme lisäksi havainneet, että se oli hyvinkin helposti ammuttavissa ja kaatui ensi luodista, kävi se mihin kävikään: selkään, kaulaan tai sääreen.

Seuraavina päivinä näimme useita parvia, välistä yksinäisiäkin eläimiä. Totuimme lopulta niihin niin, ettemme niistä sen enempää välittäneet. Ne söivät kuivia poppelin lehtiä ja tamariskeja, ja paetessaan ne aina kävivät korkealle hietikolle, jonka särkän harjoja pitkin ne juoksivat ihmeteltävän keveästi.

Niiden hölkkäjuoksu on kuitenkin melkein yhtä kömpelöä kuin kesyjenkin kameelien, ja pitkiä koipiaan ne heittivät samalla tavoin kuin nämäkin. Mutta kun kesyjen kyttyrät vaappuvat ja kiikkuvat kuin höyhentöyhdöt eläimen juostessa, pysyivät ne villillä liikkumattomina ja suoraan pystyssä. Sen mölinä loppui samalla valittavalla loppusäveleellä kuin meidänkin kameelien.

13 p:vän iltana meidän tarvitsi kaivaa vain 1,53 m saadaksemme kirkasta ja makeaa vettä.

16.

LOPULTAKIN TARIMIN RANNALLA!

Helmikuun 14 i.p. kulimme pitkän matkan. Hiekka kävi hieman korkeammaksi, elävät poppelit ja tamariskit yhä harvinaisemmiksi, mutta kuollutta metsää näkyi pitkin päivää niinkuin ennenkin. Välistä oli kovia, valkosia kantoja niin tiheässä kuin hautapatsaita kirkkomaalla, ja me risteilimme hitaasti niiden välitse. Kun kameelien kuormat niitä raapasivat, menivät ne rikki helisten kuin lasi.

Matkamme etenee verkalleen pohjoista kohti. Joka päivä lasketaan suoritettu matka tarkoin ja joka ilta se matka, jonka otaksutaan vielä eroittavan meidät Tarimista, jonka rannalle ikävöimme vaaralliselta aavikolta. Aamupuolella hiekka oli matalampi kuin eilen, ja kärsimättöminä tähystelimme pohjoiselta taivaanrannalta Tarimin äärimäisiä metsiä.

Muuan keidas, jossa kasvoi 70 tuoresta poppelia, houkutteli meitä levähtämään, mutta kun Ahmed metsästäjä täällä löysi pantterin jälet ja selitti, ettei tämä eläin arvatenkaan etäänny veden tienoilta päivää kauemma, jatkoimme matkaa, sillä ei pantteri tietenkään ollut etelästä, Kerija-darjasta, tullut.

Hiekkasärkät kuitenkin kohosivat taas 15 m korkuisiksi, maisema oli kuollutta kuten tavallisesti ja vain pari kertaa näimme villin kameelin lantaa. Kun alkoi hämärtää, asetuimme yksinäisen poppelin ympärille, jonka oksia kameelit riipivät. Aasit elivät tällä osalla aavikkomatkaa enimmäkseen villin kameelin lannasta.

Oli liian myöhäistä ruveta kaivoa kaivamaan, mutta vuohennahkassa oli meillä vielä hieman vettä. Polttoaineita oli, ja kohta istumme pakinoiden iloisesti loimuavan roihun ympärillä sinisen mustan taivaan alla, missä tähdet säkenöivät. Miehet ovat mainiolla tuulella ja toivovat parasta huomiselta päivältä. Kerim Djan vaalii viittä eläintämme, Ahmed ja Kasim ovat lähistöstä keränneet kuivia juuria ja oksia, Islam istuu kyykistyneenä hämmenellen kapustalla pataa, missä riisivanukas sipulin, rusinan ja porkkanan kera porisee kameelin kyttyröistä saadussa rasvassa. Itse makaan minä suin päin matollani piippu hampaissa ja kirjoitan tulen valossa päiväkirjaani.

Yit'ympärillämme häämöttävät hiekkasärkkien korkeat harjat. Poppeli, tulen kirkkaasti valaisemana, seisoo tuossa yksinäisenä ja hylättynä, ja tähdet näyttävät katselevan meitä terävin katsein, ikäänkuin ihmetellen, olemmeko joitain muinaisten kaupunkien asukkaita, jotka ovat nousseet uuteen elämään.

Parin poppelin luona pysähdyimme, koska maa siinä lupasi vettä. Sitä rupesi tulemaan 1,63 m syvällä. Löytö oli sitä tervetulleempi kuin eilen olimme lopettaneet varastossa olleen vetemme.

Helmikuun 18 p. Vettä oli tihkunut niin hitaasti, että olimme saaneet vain yhden "tulumin" (vuohennahkan) täyteen, kun läksimme matkaan aamulla. Maa-ala kävi yhä pahemmaksi. Muuan davani oli hyvinkin 40 m korkea. Nousimme verkalleen noille kasaantuneille särkille ja yllätimme lopultakin korkeimman kohdan. Täältä kuitenkin tuskin saattoi havaita pohjoista taivaanrantaa äärettömän kaukaa. Yltyleensä oli hietikko hedelmätöntä ja näytti Takla-makanin länsiosan kaltaiselta.

Sopivalla paikalla levähdimme ja kaivoimme kaivon. 1,5 m kaivettua
kostui hiekka, mutta niin kovin vähän, että herkesimme kaivamasta.
Vuohennahkassa säilytetty vesi ei riittänyt kuin illaksi ja aamuksi.
Kameelit olivat nälissään ja saivat syödä kuormasatulainsa sisällyksen.

Rohkeuttamme piti oiva lailla vireillä se seikka, että päivän kuluessa olimme kahdesti tavanneet ketun jälet; se oli käynyt kurkistamassa aavikolle ja sitten palannut suoraan pohjoiseen. Mitä ihmeitä sillä oli täällä tekemistä? Oliko se jäniksiä etsimässä? Luultavasti, mutta olisihan sen pitänyt löytää niitä lähempääkin. Korpin olimme myös nähneet matkalla samaan ilmansuuntaan. Ahmed oli siinä uskossa, että se oli ollut haistamassa ammuttuja kameeleja ja nyt oli paluumatkalla Tarimiin kulettaakseen muitakin tuttaviaan herkkujen ääreen. Ehkä, mutta viime päivinä oli tuuli käynyt pohjoisesta.

Niin, lopussa oli nyt vesi eikä kaivosta lähtenyt uutta. Odottiko meitä taas yhtä hirveä aavikko ja yhtä kamala kohtalo kuin Länsi-Takla-makanissa? Ei, tällä kertaa me aijoimme olla viisaita. Neuvottelimme ja päätimme uskaltaa vielä yhden päivänmarssin pohjoiseen. Eihän kettu ollut urennut kovin kauvas Tarimista; mutta viekas veitikka se on, vaarallinen lietsari, emmekä me antaisi sen itseämme nenästä vetää.

Jollemme huomenna löydä vettä, palaamme 27:nen leiripaikan kaivolle.

Helmikuun 19 p. särkät olivat 8-10 metrin korkuisia. Muutaman paljaan davanin harjalta näimme viimeinkin loitolla aivan pienen kamishikentän; siellä levähdimme kameelien vuoksi, jotka pistelivät yöllä poskeensa sen vähän mitä löytyi. Kaivosta herui vettä 1,57 metrin syvältä, mutta se oli kitkerän suolaista, niin etteivät eläimetkään juoneet sitä.

Ahmed oli aivan levollinen, hän näet oli tehnyt saman havainnon kuin minä, että jokien lähellä kaivovesi aina on suolapitoista. Minä olin kaikissa tapauksissa saanut sopivan nimipäivälahjan, sillä nyt tiesimme Tarimin varmasti olevan lähellä. Illalla täytimme kuitenkin muutamia astioita vedellä ja sulatimme aamulla sen jäätä, jolloin melkoinen määrä suolapitoisuutta hävisi. Mutta vaivoin vain saatoimme niellä muutamia siemauksia sitä teeksi keitettynä.

Repo oli tehnyt meille vain yhden päivän "jutkosen". Hiekkasärkät alenivat jo aamupäivällä 5:n ja 2:n metrin korkuisiksi. Niitä oli yhä harvemmassa, vain paikka paikoin tasaisella kovalla maalla. Tamariskeja ja poppeleja kasvoi taas harvassa ja viimein näimme etäältä Tarimin mustan metsäviivan.

Mikä ihana näky! Ei vaaroja mitään enää! Nyt alkoi näkyä tavallisia selviä merkkejä: kaisloja, metsäsian jälkiä, ratsastajan jälkiä, arvatenkin jonkun metsästäjän, joka vastikään oli ajanut tiemme poikki, sekä paljasjalkaisen miehen, luultavasti jonkun paimenen askeleita. Merkillisimmät jälet, mitä näimme, olivat kuitenkin villin kameelin. Ehkäpä, kun asiata tarkemmin miettii, nämä eläimet elävätkin Tarimin itäpuolella olevassa kaistaleessa, pitkin koko sen alista juoksua? En sitä tiedä.

Maa kävi tasaisemmaksi, avonaisemmaksi, kasvullisuus yhä lisääntyi, ja hiekkasärkkiä oli yhä harvemmassa. Menimme sitten kuivan, itään päin kulkevan joen uoman yli; se oli luultavasti joku tulvahaara Tarimista. Sen pohjalla oli vielä jäätynyt lammikko, jolle johti äsken polettu polku. Meidän olisi ollut pysähdyttävä tähän, mutta jatkoimme, kun pidimme varmana, että pääjoelle oli vain jonkun tunnin matka.

Metsä tiheni, mutta siellä täällä oli aukeamia. Meitä ihmetytti, että kaikki lampaanpolut menivät itään ja länteen, samoin kuin muuan suurempikin tie, jolla oli arban pyörien merkkejä. Tuntikausia kulimme pohjoiseen. Kaikki oli äänetöntä, ei mitään elämää näkynyt. Hämärä oli käsissä, mutta me kulimme vain suoraan eteenpäin. Tuli pimeä, mutta turhaan etsimme jokea, kunnes iltamyöhällä ihan takerruimme läpipääsemättömään metsätiheikköön.

Väsyneinä leiriydyimme hylätyn lammastarhan luo, jonka aidan käytimme polttoaineiksi. Mutta nyt olimme jo toista iltaa vedettä ja jano vaivasi meitä. Miehet tutkivat tiheikköä joka taholta, mutta menestyksettä, ja lopulta päätimme lykätä etsimisen seuraavaan aamuun päivänkoittoon.

Tarim näytti meitä pakenevan. Koko päivänä emme tavanneet vettä, mutta näimme kyllä joka suuntaan lukemattomia ihmisten ja hevosten jälkiä. Joskus mentiin synkkien aarniometsien halki, missä minun täytyi sauvan avulla taivutella syrjään oksia, jotka uhkasivat repiä kasvojani, toisinaan taas hyötysäin kamishiarojen, tai taas kuivien erämaiden läpi, joissa oli harvassa mättäitä ja aavikkokasveja.

Silloin kuului Islam Baj, joka oli kulkenut edellä, äänekkäästi huutavan: "su, su!" Syvässä, suikertavassa uomassa oli todellakin sangen suuri lammikko, paksun jään peitossa. Nyt kovennettiin marssia ja päästyämme paikalle miehet riensivät kirveet ja lapiot kädessä jäälle ja hakkasivat parissa minuutissa avannon, jonka reunalle kaikki asettuivat pitkälleen juomaan.

Laitoimme heti leirimme vanhoja, komeita poppeleja kasvavaan lehtoon. Miehet kiskoivat yhdessä kasaan polttopuita ja tekivät niistä kaksi suurta nuotiota.

Hyväpä oli taas ollaksemme, mutta yhä parempi vielä, kun kuulimme etäällä koiran haukuntaa. Ahmed ja Kasim riensivät sinnepäin ja tulivat kotvasen perästä takaisin kolmen miehen kera, joilta urkittiin tiedot juurta jaksain. Muun muassa he ilmoittivat, että ensimäisen joen uoman, jonka sivu olimme eilen kulkeneet, nimi oli Atjik-darja (Suolainen joki) ja että metsäseutua, jossa nyt olimme, nimitettiin Kara-dashiksi (Mustaksi lammeksi). Paimenia on täällä useammissa paikoissa ja on niillä paimennettavana neljä tuhatta lammasta, jotka kuuluvat Shah-jarin baille.

Seuraavana päivänä kulimme oppaan kera edelleen kaakkoon mennen Teressin kohdalla Jarkent-darjan (Tarimin) yli, joka täällä oli 156 m leveä. Jää oli jotenkin lujaa, mutta notkui ja natisi kameelien painosta. Niitä talutettiin sen vuoksi yksitellen, ja itsekin ne pelkäsivät kylmää kylpyä. Jakaakseen painon suuremmalle alalle ne levittivät vaistomaisesti koipensa niin loitos kuin mahdollista ja pitivät päänsä aivan jään lähellä, jotteivät loukkaisi itseään, jos jää murtuisi.

Tjimenin kylässä olimme taas katon alla kehnossa hökkelissä. Ahmed ja Kasim saivat suurista palveluksistaan riittävän hyvityksen ja aikoivat Khotan-darjan uoman kautta palata täältä kotiinsa Tavek-keliin. Olin niin kiintynyt näihin kunnon metsämiehiin, että aivanpa haikealta tuntui erota heistä.

Paitsi Kiinan hopeaa lahjoitin heille myöskin molemmat aasit ja ruokavaroja koko matkaksi Tavek-keliin. He saivat viedäkseen Khotaniin villin kameelin nahkan ja tämänkin tehtävän he suorittivat kuin rehelliset miehet konsanaan. Tarvitsimmehan nyt kaikissa tapauksissa uusia oppaita, jotka tunsivat Tarimin metsät ja joen uomien sekaiset suunnat.

Marssiessamme helmikuun 23 p. Shah-jariin olimme 41 päivässä samonneet Takla-makanin aavikon poikki ja suorittaneet matkan, joka oli johtanut moniin odottamattomiin löytöihin. Jos ensimäinen matka Takla-makanin poikki oli ollut onneton, oli tämä yhtenäistä menestystä. Jos siellä turhaan olimme etsineet muinaismuistoja, olimme täällä sitä vastoin tulleet vakuutetuiksi, ettei noita lukemattomia tarinoita haudatuista aarteista ja maan nielemistä kaupungeista ollut halveksittava.

17.

KUINKA MINÄ HANKIN ISLAMILLE HYVITYSTÄ.

Shah-Jarissa pälkähti päähäni suuri tuuma: mennäänkin suoraan Lop-noriin, sen sijaan että palaisimme Khotan-darjan kautta, jonka jo tunsimme, ja siten suoritetaan yhdellä tiellä tämä matka Lop-noriin, joka oli yksi matkan päämääriä.

Monia vaikeuksia oli kyllä tuuman toteuttamista ehkäisemässä. Khotanissa en ollut tullut ajatelleeksikaan tämän suunnattoman, 200 ruotsin peninkulmaa pitkän mutkan tekemistä, jonka vuoksi olimme varustautuneet vain viidenkymmenen päivän marssille. Pahinta oli, etten ollut ottanut mukaani ainoatakaan Lop-norin karttaa ja että iso Kiinan passini virui Khotanissa.

Sen ambani oli kuitenkin onneksi antanut minulle pienen paikallispassin, joka oli voimassa Khotanin maakunnassa; tätä paperia olin silloin pitänyt arvottomana, aijoimmehan näet kulkea vain aavikon poikki, mutta sittenkin se osoittautui verrattomaksi. Näihin puutteihin verraten oli vain pikku seikkoja se, että meillä oli mukanamme vain talvivaatteita ja huovikkaita ja että piirustus- ja kirjoituskirjani, teräskynäni, tee ja tupakka alkoivat olla lopussa.

Mutta hätä keinon keksii. Suuren venäläisen matkustelijan Prshevalskijn Lop-norin kartan minä osasin ulkoa. Välttäisin joutumista tekemisiin kiinalaisten mandariinien kanssa, joille saattaisi juohtua mieleen kysyä multa passia. Keveitä kesäpukuja voimme itse ommella Koriassa, mistä saisimme nahkasaappaitakin basaarista. Shah-jarissa oli saatavana vain huonoa paperia, mutta olivathan siihenkin tehdyt muistiinpanot ja luonnokset siitä huolimatta yhtä tärkeät.

"Kok-tjajta" eli viheriätä teetä oli myös saatavissa, ja kiinalaista tupakkaa, joka on tuhrittu öljyllä ja muutamalla Kiinan vuorelta tuodulla savella, joka muka antaa sille erikoisen maun, saattoi hätätilassa nauttia kiinalaisesta vesipiipusta. Vehnäjauhoja, riisiä, leipää, munia ja sokeria hankki Islam, kameelien kuormasatulat korjattiin, ja pari päivää levättyämme Shah-jarissa tunsimme kykenevämme uudelle matkalle.

26 p. läksimme Shah-jarista kolmella kameelilla; miehiä oli neljä. Kaupungin tiluksilta tullaan laajoille aroille, missä karjoja ja paimenia on suuret joukot. Aluksi menimme kaakkoon päin ja lähestyimme sitten Tarimia, jota täällä nimitetään Ugen-darjaksi; mutta sitten kävi matkamme useita päiviä melkein suoraan itään.

Aina Atjik-darjasta lähtien olimme joka päivä nähneet villihanhia suuret joukot, mutta helmikuun 28 p:nä niitä oli leirimme, Tuppe-teshdin aukealla aholla olevan hylätyn satman luona enemmän kuin tavallisesti. Joka kolmas tai neljäs minuutti lentää huristi ohitsemme suoraan itää kohti parvi, jossa niitä oli kolmekymmentä tai viisikymmentä kappaletta, luultavasti Lop-nor matkan määränä.

Ne ovat ihailtavia nuo villihanhet, jotka tuntevat maan maantiedon yhtä hyvin kuin niillä olisi oivallisimmat kartat ja kompassit käytettävänä. Ne lensivät aina rivissä ja noudattivat samaa linjaa, huristivat samojen poppelien ohi ja samaan suuntaan. Kuullessaan loitolta niiden kirkunan tiesi tarkoilleen, minkä puun haaran kohdalta jonon johtaja tulisi näkyviin.

Niiden paikan tunto on kerrassaan hämmästyttävä. Niillä on varmaankin pitkin matkaa matkan merkkejä. Kauan ennen maahan laskeutumistaan ne jo painuvat alemmaksi, ne kun älyävät, ettei leiripaikka ole kaukana. Kerran vuoteen ne tekevät matkan Intiasta Siperiaan edes takaisin, matkan, johon ihmiseltä kuluisi vuosi ja hänelle maksaisi paljon vaivaa.

Kovin hauskaa olisi tutkia villihanhen ja muiden muuttolintujen suuria valtateitä, ja näitä teitä osoittava kartta olisi erinomaisen mieltäkiinnittävä.

Yhteisellä nimellä nimitetään koko sitä seutua, jonka läpi nyt matkasimme, Ugeniksi. Mutta kullakin "satmalla" ympärillä olevine metsineen ja laitumineen on erikoinen nimensä.

Yleensä talot on tehty savesta ja niissä on tasainen lautakatto. Mutta muutoin on asukkailla myös keveitä, ilmavia katoksia, joissa on ulkoneva katto pylväiden päällä, ja niissä he asuvat kesällä. Retkeillessään metsissä ja aroilla nämä paimenet elävät samaa paimentolaiselämää kuin heidän vertaisensa Khotan- ja Kerija-darjan varrella. Eivät he kuitenkaan ole yhtä rauhallisia ja hyväluontoisia kuin nämä, katselivatpa meitä usein suuresti epäillen. Taloja vartioi puoli tusinaa hurjia ja vihaisia koiria.

Ei ole helppoa päästä näiden sankkojen metsien ja kenttien läpi, missä kasvoi kolmen metrin korkuista ruokoa. Mutta onneksi oli meillä shah-jarilainen Islam Akhun luotettavana oppaana.

Maaliskuun 10 p. ratsastimme Koriaan. Kolme kameeliamme, jotka olivat tottuneet erämaan hiljaiseen rauhaan, kammoivat häärinää ja melua ahtailla kaduilla, missä joukko pojanviikareja nauraen ja hoilaten seurasi meitä aivan kintuilla, pitäen ilonaan minua, joka epäilemättä näytin hieman lystikkäältä istuessani ylhäällä korkean kameelini selässä.

Basaareissa oli muutamia Venäjän turkestanilaisia kauppiaita, ja heidän aksakalinsa, Kul Muhammed Margelanista, otti minut vastaan erinomaisen kohteliaasti ja antoi käytettäväkseni kaksi isoa huonetta, missä minulla vain oli seurana lukemattomat rotat, joita yöllä juoksi ja hipsutteli lattialla vuoteeni ympärillä.

Koria on Pekingin ja länsimaiden välillä käyvän suuren karavaani- ja kauppatien varrella, ja sen ohi ratsastaa sen vuoksi usein ylhäisiä ja rikkaita kiinalaisia. Erikseen minua siellä viehätti se, että se on erään joen, Kontje- eli Korla-darjan varrella, joka tulee sisimmän Aasian suurimmasta järvestä, Bagrash-köllistä, johon verraten Lop-nor on vain ummehtunut lampi.

Tutkiakseni tuon suuren järven lisävesiä tahdoin tehdä Koriasta retken siellä kaakon puolella sijaitsevaan Kara-sharin kaupunkiin, eikä se seikka että siellä hallitsi mahtava ambani ja ettei minulla ollut passia saanut minua säikähtämään.

Maaliskuun 12 p. ratsastin sinne ainoastaan Kul Muhammedin kera Islam Bajn ja Kerim Djanin jäädessä Koriaan pitämään huolta kameeleista ja tavaroista. Suoritimme nuo 6 peninkulmaa lujaa ravia ajaen yhtä monessa tunnissa.

Kara-shar, "Musta kaupunki", ansaitsee nimensä, sillä sille on ominaista suurempi määrä likaa kuin muissa sisimmän Aasian kaupungeissa. Sen asema sileällä, hedelmättömällä arolla joen vasemmalla rannalla on aivan jokapäiväinen. Mutta suuri kaupunki se on, monta kertaa Koriaa suurempi. Muurit ympäröivät lukemattomia viheliäisiä mökkejä ja taloja, basaareja ja mongolilaisia telttoja. Se on sitä paitsi paikalliskaupan pääpaikka tässä osassa maata. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi mongoleja ja kiinalaisia.

Katsoin kohteliaisuuden vaativan, että minun oli käytävä vieraisilla Kara-sharin ambanin, Hven Darinin luona, ja astuin Khotanissa käypä passi kädessä aivan tyynesti ja yksin hänen "jameniinsa". Hän oli pieni, kuusikymmenvuotias, hymyilevän näköinen mies, otti minut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti ja tarjosi tupakkaa, leivoksia ja piipun. Kerroin hänelle tulkin avulla kuinka olin sinne tullut, ja valittaessani ettei minulla ollut passia mukanani hän sanoi yhtä rakastettavasti kuin ranskalainen: "Olettehan ystävämme ja vieraamme; ette te mitään passia tarvitse; olette itse oma passinne." Luultavasti minä en Hven Darinin mielestä näyttänyt erikoisesti vaaralliselta maan rauhalle. Sitten hän valmistutti minulle maakunnassa käyvän paikallispassin.

Vielä muutaman sattuman näissä seuduissa olostani tahdon kertoa. Palattuamme maaliskuun 15 p. matkaamme tyytyväisinä Koriaan kertoi Islam Baj pari päivää sitten istuneensa jonkun basaarin kauppakojun vieressä ja puhelleensa erään länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa, kun ohi ratsasti viisi kiinalaista sotilasta, joiden päällikkö tangon nenässä kantoi keisari Kuang Tsyn vallan ja mahdin vertauskuvaa. Nyt on asianlaita semmoinen, että kun tätä kapinetta kannetaan basaarin ohi tai missä hyvänsä, täytyy kaikkien nousta ylös, kaikkien ratsastajien laskeutua maahan ja tehdä kunniaa siten osoittaakseen alamaista kuuliaisuuttaan.

Mutta Venäjän alamaisena Islam arveli, ettei hänen pidä eikä tarvitse nousta, jonka vuoksi jäi istumaan. Soturit pysähtyivät silloin, laskeutuivat alas, tarttuivat häneen kiinni, vetivät hänellä pois "tjanit" ja neljän pitäessä häntä kiinni viides suomi häntä ruoskalla selkään kunnes veri virtasi.

Hankkiakseni uskotulle palvelijalleni hyvitystä minä kirjoitin heti
Koriaan saavuttuani seuraavan sisältöisen kirjeen soturien päällikölle,
Li Dalojlle.

"Poissa ollessani ovat soturinne antaneet selkään palvelijalleni, joka on Venäjän alamainen. Jos voitte näyttää minulle Venäjän ja Kiinan välisen sopimuksen, joka myöntää Kiinan sotureille semmoisen oikeuden, annan asian raueta, enkä vaadi teitä vangitsemaan väkivallantekijöitä eikä julkisella paikalla tässä kaupungissa antamaan rangaista heitä. Jos tämänkin laiminlyötte, sähkötän minä Kara-sharista tapahtumasta sekä Venäjän konsulille Urumtjissa että myös Fu Tajlle (Itä-Turkestanin kenraalikuvernöörille, joka asuu Urumtjissa)."

Vaikutus näkyi heti ja suurenmoisesti. Li Daloj tuli nöyränä ja itkua tehden lupasi noudattaa vaatimuksiani. Sitten hän katosi, mutta palasi kohta ilmoittaen, ettei syyllisten jälille päästy ja ettei kukaan ollut tietääkseen koko jutusta. Islam sai silloin näyttää selkäänsä ja kertoi, että sillä, joka ruoska kädessä oli liehunut, oli ollut syvä arpi vasemmassa poskessa.

Minun vaatimuksestani komennettiin nyt koko "lansan" sen karavaanimajalan pihalle, missä me asuimme. "Tässäpä hän on!" huusi Islam arpiniekan miehen kulkiessa ohi, ja hän tarttui miestä kaulukseen ja pyöräytti hänet Li Dalojn luo. Nyt esiintyi tämän ihailtava pontevuus ja hän komensi kuin salama. Sitä kohtausta, joka nyt suoritettiin, eivät korlalaiset hevin unohda. Heitä tuppausi piha täpö täyteen, asettuivatpa läheisten talojen katoillekin.

Pahantekijä pantiin pitkälleen maahan, kaksi hänen toveriaan tarttui häntä käsivarsiin, kaksi jalkoihin ja viides vapautti hänen olemuksensa alaosan peitteestä, jonka perästä miestä rangaistiin samalla tavoin kuin hän oli Islamia kohdellut. Tätä hetkisen suoritettua minä selitin, että hän oli saanut tarpeeksi ja että rangaistus täysin hyvitti rikoksen.

Eihän tämä mylläkkä tietenkään ollut miellyttävä. Minä rakastan kuleksia rauhallisesti ja hiljaa matkoillani, mutta en saattanut ummistaa silmiäni näkemästä, kun erästä miehistäni syyttömästi pahoin pideltiin.

Mennessäni päivemmällä Li Dalojn luo kiittämään häntä avustuksestaan minä olin jonkunlaisen huomion esineenä. Minulle tehtiin tilaa kaduilla eivätkä pojan viikarit uskaltaneet enää minulle nauraa.

18.

MUUAN KANOOTTIMATKA LOP-VESILLÄ.

Korlassa lisäsimme karavaania kahdella hevosella, täytimme taas ruokavara-arkut ja tapasimme kaksi oivallista opasta, jotka veivät meidät Tikkenlikiin, pieneen kylään sillä paikalla, missä Kontje-darja laskee pieneen Maltakjärveen.

Hilpein mielin läksimme maaliskuun 31 p. Tikkenlikistä ja kulimme suoraan itään. Seuralaisinani olivat Islam Baj, Kerim Djan ja kaksi seutuun hyvin perehtynyttä miestä. Jo Tikkenlikissä olivat nämä kertoneet loitolla idässä löytyvän kokonaisen ketjun järviä.

Olimme nyt täällä keskellä jokien ja järvien sekasotkua. Huomattavimmat näistä joista olivat Tarim ja sen syrjäjoki Kontje sekä Hek, Kontjen jatko etelään päin. Hek juoksee pohjoisesta etelään läpi kokonaisen sarjan pieniä, pitkälle ulottuvia järviä. Vanhempien kiinalaisten karttojen mukaan ne ovat Lop-norin jäännöksiä, jonka vesi kerran peitti suuria maa-alueita, mitkä nyt suurimmaksi osaksi ovat erämaana.

Kovin olin hyvilläni, kun huhtikuun 4 p. kolme päivää noudateltuamme Hekin vasenta rantaa havaitsimme sen laskevan pitkään järven suikaleesen, jonka itäistä rantaa noudattelimme vielä kolme päivää.

Järvi on nyt melkein yltäänsä kamishikkona, mutta muutamia vuosia takaperin olivat lopilaiset vielä kalastelleet siellä. Järven eri osille he ovat antaneet eri nimet ja jakavat sen neljään selkään. Todellisesti se on vain yhtä järveä, jota pitkät niemet muutamin paikoin halkovat.

Tämä pitkähkö järvi on epäilemättä entisen Lop-norin jäännöksiä. Sen etelä-osasta lähtee taas Hek tehden mitä hurjimpia mutkia ja kiemuroita etelään päin. Sitten joki muodostaa taas ketjun pienempiä järventapaisia. Shirge-tjapganin luona se yhtyy Tarimiin. Vain yhdeksän vuotta sitten koko tämän järviketjun täyttivät vedellä Tarimista tulevat haarajoet. Ennen se oli aavikkona. Mutta silloinkin olivat olemassa kaikki nuo järven pohjat ja joen uomat, joiden syvimmissä osissa oli suolalammikoita, mistä villit kameelit joivat.

Huhtikuun 4 p. keksimme sen osan vanhaa Lop-noria, jota erään lopmiehen mukaan nimitetään Avullu-kölliksi, ja noudattelimme sitten sen itärantaa kolme päivää. Maa-ala oli pitkin matkaa erittäin vaikea: 10-15 metrin korkuiset hiekkasärkät kohosivat tavallisesti suoraan veden rannasta.

Missä hiekka siellä täällä pysytteli vähän etäämpänä, kasvoi rannalla poppelimetsää, ja missä taas hiekkasärkät olivat matalia, siellä oli sijassa tamariskeja, kaikki komeillen valtavan kartion huipulla, jonka kehän kasvin omat juuret muodostivat. Näitä tamariskikartioita oli usein niin tiheässä, että me samosimme todellisissa labyrinteissä ja tuon tuostakin pidimme parempana tehdä pieniä mutkia hiekka-aavikolle.

Järvet kasvoivat niin korkeata ruovokkoa, että ainoastaan korkeimmilta hiekkasärkiltä näki avoveden niiden keskestä. Muutamia kertoja koetimme tunkeutua matalamman tai aivan kuivaneen ruovokon läpi, vaikka se oli kaksi kertaa kameelin korkuista ja yhtä tiivistä kuin alkuasukkaiden mökkien seinissä.

Yksi oppaistamme kulki silloin etumaisena ja tutki maata. Sitten miehet taluttivat kameeleita, jotka suurilla, raskailla ruumiillaan väänsivät ruokoja syrjään ja polkivat niitä jalkainsa alle, niin että ruski ja paukkui. Tuntui kuin olisi kadottu pimeään käytävään ja oltiin iloisia päästessämme ulos ja saadessamme vapaasti silmätä yli koko alueen.

Marssiessaan tämän sankan kamishimetsän poikki kameelit uupuivat niin, että meidän täytyi suoda niille lepopäivä, huhtikuun 6 p. Asetuimme leiriin kuten tavallisesti paljaan taivaan alle korkealle hiekkasärkälle, missä joukko ijäkkäitä poppeleja, juuri helottaen tuoreimmassa kevätpuvussaan, levitti varjoa hiekalle.

Enemmän kuin mikään muu vaivasivat meitä näinä tyyninä päivinä hyttyset. Ratsastaessamme ajoi meitä takaa kokonainen pilvenpatsas näitä vastenmielisiä hyönteisiä. Mutta asetuttuamme leiriin ja auringon laskettua ne olivat pahemmat kuin koskaan. Niitä surisi ympärillämme miljardittain laumassaan, yhtä ujostelematta kuin olisimme tulleet varta vasten tarjoomaan heille illallista. Kirjoittaminen on melkein mahdotonta, kun tuhat otusta tähtää pistimiään käteeni ja toisen käden taukoomatta täytyy huiskuttaa niitä vaaterievulla poikemmas. On kaikkea muuta kuin hauskaa helteessä ympäröidä majapaikkaansa nuotioilla, joiden savu on aivan tukehduttaa sisässäolijan.

Kara-köllissä keksimme kuitenkin keinon päästäksemme kokonaan hyttysiltä rauhaan. Auringon laskiessa pistimme viimevuotisen kuivan ruohon tuleen, tuli levisi kuin preeriapalo yli suuren osan järveä, ja savu laskeutui keveäksi verhoksi leirimme ympärille. Minä viruin valveilla puoleen yöhön nauttien komeiden liekkien raivosta ja kostonhimoisesta ajatuksesta, että saipa nyt lukematon hyttysparvi nokena lentää maailman ääreen.

Öisin täytyi minun muutoin suojellakseni poloista nahkaani käyttää muuatta vähemmän mieluisaa puolustuskeinoa: voitelin käteni ja kasvoni tupakkaöljyllä. Ja mitkä määrät minä poltinkaan tupakkaa saadakseni tarpeellisen määrän öljyä! Khotanista tuomani ja viideksikymmeneksi päiväksi laskettu varastoni oli jo aikoja sitten haihtunut savuna ilmaan, ja Shah-jarista ostamani kiinalainen tupakka oli vain hätätilassa nautittavaa. Edellistä korvatakseni olin Koriasta ostanut kahdellatoista aasialaisella killingillä pienen tynnyrillisen maan karvasta ja hapanta tupakkaa, johon verraten Geflen vaappeni olisi tuoksunut aito havannalta.

Seitsemään päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä, kunnes viimein huhtikuun 9 p. asetuimme leiriin Kumtjekken luo, missä kolme kalastajaperhettä asui Lop-norin jäänöksiltä lähteneen Hekjoen rannalla. Syvää uomaa myöten virtaa täältä hopeankirkas, tummansininen, järvien kamisheissa siivilöity vesi etelää kohti taas yhtyäkseen Tarimiin kahden runsaan päivän matkan päässä tästä, muodostettuaan vielä kerran ketjun pienempiä järviä.

Täältä lähetin Islam Bajn johtamaan karavaania etukäteen jokien yhtymäkohtaan, vaan itse läksin kahden soutajan kanssa kanoottimatkalle, joka kahdeksassa päivässä lepopäivää lukuunottamatta vei minut n.s. Uuden Lopnorin äärimäiseen päähän.

Ihanaa se matka oli. Koskaan ei ole alus kiitollisempaa matkustajaa kantanut. Kuinka suloisen rauhallista verrattuna vaivaloisiin, raskaisiin ja kuumiin marsseihin ikuisella hiekalla.

Asukkaat sekä Vanhan että Uuden Lopnorin tienoilla nimittävät itseään "loplikeiksi" ja kanoottejaan "kerneiksi", sana joka yleensä merkitsee venhettä, lauttaa, alusta. Kanootteja on luonnollisesti monta eri kokoa. Suurin minun näkemäni oli lähes 8 m pitkä ja 2 m leveä. Se, jolla nyt teimme matkamme, oli tuskin 6 m pitkä eikä paljoa enempää kuin 0,5 m leveä.

Tervesydämmisestä ja eheästä poppelin rungosta saattaa kolme miestä viidessä päivässä kovertaa merikelpoisen kanootin, jos osaavat tehdä hyvin työtä. Purjetta he eivät koskaan käytä, mutta käsittelevät sitä vastoin voimakkaasti ja taitavasti airoa. Siinä on ohut, leveä terä, jota nimitetään "gädjekiksi" (sama sana, joka merkitsee muodoltaan melkein samanlaista viulua). Selvällä vedellä soutaja istuu tavallisesti polvillaan, mutta sankassa ruohokossa hän seisoo nähdäkseen paremmin, kääntää kasvonsa kokan puolelle ja pitää airoa pystysuorasti vedessä. Kussakin kanootissa on tavallisesti kaksi soutajaa, joista perässä oleva seisoo, koska etumainen muutoin estäisi häntä näkemästä eteensä.

Tehtyämme muutamana levähdyspäivänä moniaita koematkoja keskinopeutta nähdäksemme astuimme huhtikuun 10 p. alukseen. Toinen soutumies asettui kokkaan, toinen perään ja minä keskelle, missä minä yhtä mukavasti kuin jollain leposohvalla istuin kahden huopapeitteen ja päänalasen päällä, matkansuuntakirja, kompassi ja kynä kädessä. Työkojeet, solmuinen luojauslanka, mittanauhat ja pariksi päiväksi varatut eväät oli ahdettu niihin kolkkiin ja nurkkiin, joita ei muuhun tarvittu.

Mieluisana seurana oli minulla kiinalaiskoirani Jolldash III. Se oli pieni punakeltainen penikka lähtiessämme Koriasta, ja kun se ei jaksanut seurata karavaania tämän pitkillä marsseilla, sai se ratsastaa kameelin selässä eri vasussa. Ensimäisenä päivänä se kävi merisairaaksi, mutta pian se tottui ratsastukseen ja väsyttyään juoksemaan se vain paneutui makuulle jonkun hiekkamättään kupeesen ja odotti kunnes joku miehistä tuli sitä noutamaan ja nostamaan taas koriin.

Tämä koira oli koko jälellä olevalla matkallani Aasian poikki paras seurani eikä se minun luotani ollut milloinkaan poissa. Nytkin se oli kanootissa ja havaitsi kohta mielihyvällä kuinka mukavata oli tällä tavoin matkustaminen. Ja mukana se oli sitten pitkällä paluumatkalla Khotaniin, matkoilla Tibetin, Tsajdamin, Kiinan Mongolian ja Siperian halki. Suurimman osan näistä suunnattoman pitkistä matkoista Jolldash suoritti juosten, ja mainioissa voimissa se oli vielä, kun viimeinkin saavuimme Pietariin.

Valitettavasti on koirien tuonti Ruotsiin kielletty ja minun täytyi sen vuoksi viime hetkessä hylätä uskollinen matkatoverini. Mutta vielä tälläkin hetkellä on tuo paljon matkustellut Jolldash mitä parhaassa voinnissa valtioneuvos Backlundin luona Pulkovassa, missä siltä aasialaiset tavat heti otettiin ja missä se kärsimätönnä odottaa uutta matkaa suuriin erämaihin.

Kun kaikki oli kunnossa, tarttuivat miehet airoihin ja kanootti lipui nopeasti ja notkeasti kuin ankerias tumman sinistä, suikertavaa jokea pitkin.

Mutta nyt oli ilman tasapaino lopussa. Juuri tänä yönä oli kova "musta myrsky" noussut idästä, himmentänyt taivaankaaren ja pannut vanhat majesteetilliset poppelit nöyrästi taivuttamaan latvojaan. Niin kauvan kuin olimme joella, ei ollut hätää mitään, se näet on uurtanut itselleen syvän, kapean uoman, jota vielä ympäröi kamishitiheikkö ja metsä, jotka taltuttavat myrskyä.

Mutta tätä riitti vain pariksi tunniksi, ja sitten oli meillä aukeita järviä melkein koko matka. Näitä soutumieheni pelkäsivät ja minulla oli paljon vaivaa saadessani heidät vakuutetuksi, että pelko oli turha. Osasimme muutoin kaikki uida, Jolldash myös. Minuun nähden myrsky pikemmin lisäsi kuin vähensi tämän matkan viehkeyttä, sillä lämpömäärä nousi klo 1 vain 20,7 asteesen ja buraani lauloi poppeleissa hyvin tuttua, valittavaa lauluaan, joka ei kuitenkaan koskaan väsytä ja aina herättää uusia unelmia.

Kuitenkin läksimme ensimäisille järville, missä kohisevat aallot korkein vaahtoisin harjoin vyöryivät länttä kohti. Uskallettua oli lähteä ulapalle haipperalla kanootilla, sillä järvet olivat hyvin matalia, ja jos kanootti olisi törmännyt paljasta hiekkapohjaa vastaan, olisi se ehdottomasti kaatunut myrskyn ja aaltojen puskiessa alahangasta. Pysyttelimme sen vuoksi mikäli mahdollista itärannalla, missä olimme korkeiden hiekkasärkkien suojassa.

Viho viimein pääsimme onnellisesti Sadak-köllin alkupäässä olevaan nimettömään kylään, jossa oli useampia kamishimökkejä. Asukkaat ottivat minut mitä ystävällisimmin vastaan, laittoivat syötäväksi vasta saatua kalaa, sorsan munia, nuoria, pehmeitä kamishin vesoja ja leipää. Nauttiessani tätä yksinkertaista, mutta kovin hyvältä maistavaa illallista oli ympärilläni kokonainen parvi iloisia ja puheliaita loplikeja, eri sukupuolta ja ikää. Nuoret naiset eivät häikäilleet laisinkaan osoittaessaan minulle kukoistavia, mutta tuskinpa kauniita kasvojaan.

Helposti sain selityksen siihen, minkä vuoksi he eivät minua ollenkaan pelänneet eikä kainostelleet. He eivät olleet milloinkaan nähneet eurooppalaista, mutta saaneet aivan toisen käsityksen semmoisesta. He olivat nimittäin kuulleet puhuttavan "Tjong-turasta", suuresta herrasta, Prshevalskijsta, joka oli tullut heidän etelässä olleiden heimolaistensa luo kahdeksankymmenen kasakan kera, aseissa hampaita myöten, mukana pitkät rivit kameeleja ja ylellisyyttä kaikkialla.

Nähdessään nyt minut aivan yksinäni, ilman palvelijoita ja karavaania, venhematkalla heidän kahden veljensä kera, puhuen heidän kieltään, syöden heidän ruokaansa ja melkein yhtä köyhänä kuin he, arvelivat he, ettei erotus loplikin ja eurooppalaisen välillä itse asiassa olekkaan mikään suuri.

Huhtikuun 12 p. oli myrsky niin kova, ettemme voineet lähteä matkaan. Mutta seuraavana päivänä se oli hieman asettunut, niin että taas työnsimme kanoottimme vesille. Kun purtta ei käytetä, vedetään se näet aina maalle, käännetään kumoon sekä huuhdellaan silloin tällöin vedellä, jottei se halkeilisi. Kymmentä vuotta kauvempaa kanootti harvoin kestää. Ennen auringon laskua olimme taipaleella ja matka olikin meillä mitä ihanin osaksi paljaita osaksi kamishia kasvavia järviä pitkin. Puolenpäivän aikaan myrsky riehahti taas valloilleen yhtä tuimasti, ja loppuosa päivänmatkasta oli kerrassaan vaarallinen. Usein meidän täytyi päästä suurten aukeiden vesien ohi, joita yhdisti kaidat salmet. Tullakseen seuraavalle salmelle ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa suoraan aukeiden selkien poikki.

Kuinka miehet osasivat ohjata purtensa oikeaan, oli minulle arvoitus, sillä rantaviiva on äärettömän epäsäännöllinen lukemattomien lahtien, niemien ja saarien vuoksi, jotka sitä pyältävät, eikä salmen suita näkynyt ennenkuin oltiin aivan niiden sisällä. Lisäksi vielä tuprusi itärannalla olevista hiekkasärkistä lentohiekkapilviä levittäen keltaisen vaippansa järvien yli, joiden rannat monesti kokonaan peittyivät sumuun.

Vesi myllersi kovasti. Aallot sähisivät kanootin ympärillä kastellen meidät likomäriksi, ja vaahto ryöppysi huimasti jok'ikisen aallon harjalla. Tarkasti siinä oli varansa pidettävä. Olimme riisuneet yltämme useita vaatteita voidaksemme uida sitä helpommin, jos niiksi tulisi. Meidän täytyi ruumiilla ja airoilla pitää venhettä tasapainossa aalloilla ja tarkoin katsoa, ettei mikään petollinen hiekkamatalikko ollut meitä väijymässä.

Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Kulimme selän yli toisensa perästä. Ainoastaan keskellä suurta Nias-kölliä täytyi meidän pitää tunnin aika tuulta pienen hiekkaluodon suojassa. Mutta sitten järvet kävivät yhä kapeammiksi ja muuttuivat lopulta Hek-joeksi. Sen tyyniä vesiä pitkin soudimme Shirget-jappganin (lopliki Shirgen kanavan) kylään, jossa asuu puoli tusinaa perheitä ja missä Islam Baj ja karavaani levottomina meitä odottivat.

Pari päivää levättyä sai karavaani jatkaa matkaa maata myöten Tjeggelik-ujhin Tarimin varrelle, kun minä taas sousin suurta jokea pitkin sinne kanootissa.

Kun myrsky nyt riehui kahta kauheammin, olivat mieheni varovaisuuden vuoksi sitoneet kaksi kanoottia yhteen. Ne pantiin vieretysten jättäen jalan verran väliä, ja kaksi salkoa sidottiin molempien laitoihin. Tähän niin sanottuun kaksoiskanoottiin astui neljä soutajaa, joiden vastatuulessa täytyi ponnistaa lihaksiaan viimeiseen saakka, kun taas länteen päin kääntyvissä mutkissa tuuli kiidätti venhettä huimaavaa kyytiä rantojen ohi.

Nyt loppuu metsä vähitellen kokonaan ja asumattomia aavikkoseutuja avautuu itään ja länteen.

Tjeggelik-uj on aito aasialainen kalastuspaikka. Rannalla kohoo rivi keltaisia kamishimajoja, parikymmentä kanoottia on kumollaan maalla, nuotat on ripustettu kuivamaan korkeihin tankoihin ja vastaan tuoksahtaa äikeä kalan haju.

Kahdeksan perhettä asuu täällä ympäri vuotta, mutta talvella tulee lisäksi viisitoista, jotka ovat kylvy- ja leikkuuajan Tjarkhlikissä, missä he viljelevät maata, ja niin muodoin vain puoleksi ovat paimentolaisia.

Karavaani sai kulkea yhä edelleen maitse Abdalliin, ja minä menin vesitse Kara-buranin pieniä jäännöksiä pitkin, jotka kaksitoista vuotta sitten vielä olivat olleet suurenmoisia.

Myrsky oli nyt asettunut vähäksi aikaa, mutta sen sijaan sataa rapisutti koko päivän huhtikuun 18 p:nä. Pahimpien kuurojen aikana täytyi meidän olla pari tuntia Tokkus-attamin, "Kymmenen isän" kylässä, jota joka puolella ympäröi vesi.

Järvet olivat kaikkialla hyvin matalat, ne kun olivat täynnä lietettä ja hiekkaa, pitkiä matkoja ne olivat tuskin desimetriä syvät, niin että soutumiesten täytyi astua veteen ja vetää kanoottia nuorasta kuten kelkkaa.

Oltuamme yötä Tjain kylässä soudimme seuraavana päivänä kokonaista 60 km (suorimmiten vain 39,5 km), kauniita seutuja hyvällä ilmalla Tarimia pitkin, joka nyt tekee jyrkän mutkan itään.

Saapuessamme illalla Abdalliin oli koko kylän väki rivissä rannalla, ja kun minä osoittaen pientä ukkoa, jota en ennen ollut nähnyt, huudahdin: "Tuossahan on Kuntjekkan Bek!" hämmästyivät he aikalailla. Mutta hänen omituiset piirteensä minä helposti tunsin Prshevalskijn neljännessä matkakertomuksessa olevan muotokuvan mukaan. Hän ottikin minut vastaan vanhana ystävänä vieden minut suuressa kamishimajassaan olevaan puhdistettuun "saliin".

Huhtikuun 21 p. poikkesimme jokea myöten aika suureen Kum-tjappganin kylään, ja ukko Kuntjekkan Bek, "Nousevan auringon päällikkö", liikutteli silloin toista airoa yhtä voimakkaasti ja varmasti kuin hän arvattavasti oli tehnyt jo 65 vuotta sitten. Abdallissa oli minulle kerrottu, ettei jokea myöten voitu kulkea Kum-tjappgania kauemma, sillä siinä se jakautui ja hupeni järviin ja lampiin. Koko vesitie Kara-koshuniin, jossa Prshevalskij oli käynyt, oli muka nyt umpeen kasvanut, ja asukkaat olivat kymmenen vuotta sitten muuttaneet sieltä.

Kum-tjappganissa oli kuitenkin kaksi miestä, jotka ottivat soutaakseen minua kaksi päivänmatkaa kaakkoon päin tai siihen kohti, mistä ei loitomma kanootilla päässyt. En tahtonut mistään hinnasta laiminlyödä mahdollisimman täydellisen kartan tekemistä näistä järvistä ja päätin sen vuoksi matkustaa. Mutta kun emme olleet ottaneet ruokavaroja mukaan, täytyi meidän ensiksi palata Abdalliin.

Huhtikuun 22 p. astuin kolmen soutumiehen kera kanoottiin, Islam Baj keittiön ja kahden soutajan kanssa toiseen, kun taas kolmannen, kolibrikanootin vanhan tottuneen Tusunin kera oli raivattava ja näytettävä tietä kamishikon läpi.

Mitä ihanimmalla ilmalla riensimme Kum-tjappganin ohi, missä joki jakautuu, ja sitten joen vasenta, mahtavinta haaraa pitkin, jonka kuitenkin kohta peitti sankka ruohikko. Tämä ruohikko muodostaisi aivan läpipääsemättömän sulun, jolleivät loplikit pitäisi kapeita kanavia siinä avoinna. Mutta nämä niin sanotut "tjappganit" kasvaisivat yhdessä vuodessa umpeen, jollei joka kevät juurineen nyhdettäisi niiden pohjasta kohoovia kamishin vesoja.

Tjappgani on tavallisesti korkeintaan metrin levyinen, ja molemmilla puolin seisoo kamishi kovana ja läpipääsemätönnä kuin puuseinä sekä viidenkin metrin korkuisena. Usein on se kuitenkin sidottu kupoihin tai lyöty sivulle, jottei kaatuisi alas ja tukkisi kanavaa.

Tjappganin päätarkoituksena ei kuitenkaan ole suinkaan olla vain vesitienä. Siihen lasketaan verkot, ja matkallamme me kiisimme satojen verkkojen yli, missä me kirkkaassa vedessä selvästi kuin lasisäiliöstä näimme lukemattomia kaloja, joista ohi mennessä otimme muutamia saadaksemme tuoretta syötävää.

Kullakin perheellä on määrätyt tjappganinsa, mihin kellään muulla ei ole oikeutta laskea verkkojaan. Nuo ahtaat käytävät kulkevat ristikkäin joka suuntaan muodostaen sokkeloita, missä vieras olisi hukassa.

Ei voi mitenkään käsittää kuinka miehet osaavat eksymättä liikkua näissä sokkeloissa. Usein kanava laskee pieneen, pyöreään, avoimeen allikkoon, jota joka taholta ympäröi kamishi, ja samaan keskustaan yhtyy vielä puoli tusinaa muita tjappganeja joka puolelta.

Tullessa semmoiseen vesiaukeamaan, jonka vastakkaisella puolen ruohikko näyttää seisovan yhtä läpipääsemätönnä kaikkialla, soutajat ottavat mitä hurjimman vauhdin, kanootti suhisee toiselle puolelle niin että vesi kokassa kuohuu ja tuossa tuokiossa luulee päänsä murskaksi menevän kuin puuseinään. Ja kuitenkin, seinä väistyy syrjään päästäen viheltävän äänen, kamishin varret taipuvat kuin uutimet sivulle, ja niin kiidetään seuraavaan tjappganiin.

Niin sitä mennä viiletettiin koko päivä. Siellä täällä näkyi kuoleva Tarim vielä selvästikin. Joskus menimme oikein isojen järvien yli. Illan suussa porhalsimme suurimmalle järvelle. Siinä oli senkin seitsemän vaivaa nähtävänä ennenkuin saimme purtemme kiskotuksi pohjoisrannalle, missä viimeinkin tapasimme mannermaata, tässä kohdassa kosteata liejua.

Seuraavana päivänä soudimme edelleen samaa isoa järveä. Kerran syvyyttä mitatessamme loikkasi Jolldash, jonka mielestä venheessä oli liian kuuma, sen laidalta veteen. Mutta havaittuaan rantaan olevan pitkän matkan se tuli takaisin tehtyään pitkän kaarroksen ja otettuaan virkistävän kylvyn. Ensimäisenä kulki pikku kanootti, sitten ruokavarakanootti ja viimeisenä tulin minä, jotta muut ehtisivät raivata väylää, jos niin tarvittiin. Nautin kanootissa istuen yksinkertaisen aamiaiseni, leipää ja munia. Ruokatavaravenheestä sain eväsvarani siten, että Islam pani ne puumaljaan, jonka jätti tyynen veden pinnalle, ja lipuessamme ohi otettiin se siitä ylös.

Järven poikki kulkee leveä vyö tavattoman vahvaa kamishia, aina 8 m korkuista ja 6 cm ympärimitaten veden rajassa. Loplikit itse harvoin tänne urkenevat, ja kaikki tjappganit olivat sen vuoksi umpeen kasvaneet. Pieni kaita kanootti pääsi kuitenkin jotenkin helposti läpi, mutta meidän suuria, raskaampia aluksiamme täytyi tuuma tuumalta työntää eteenpäin. Soutajat panevat airot pois, istuvat polvilleen ja tekevät oikeita uimaliikkeitä ponnistaen ruohikkoa vastaan työntääkseen kanoottia eteenpäin.

Tuntee olevansa aivan sulettuna tuommoisessa väylässä. Vettä ei näy pisaraakaan: sen peittää venhe ja ruohikko. Ei auringon sädettäkään tunkeudu tähän tunneliin; ilma siinä on pimeätä, lämmintä ja hiostavaa. Pääsee helpoituksen huokaus, kun tuo ahdas solakko on takapuolella ja venhe kiitää viimeiselle aukealle järvelle, missä kevyt tuulen leyhkä on alkanut veden pintaa liikkeelle ajella.

Puolenpäivän aikaan yllätimme aukeiden järvien äärimäisen pään, missä kamishi on kerrassaan läpipääsemätöntä. Siihen ei voi raivata tietä kanootilla eikä talvellakaan saata käydä jalkasin jäätä myöten. Kamishit seisovat näet tiiviinä kuin puupaalutus, ja siellä täällä on myrsky vanuttanut ne niin lujiin kimppuihin, että saatoimme kävellä niiden päällitse huomaamatta, että allamme oli kolme metriä vettä.

Ennenkuin käännyimme takaisin tunkeuduimme vielä kerran pohjoisrantaan, missä muutamia tamariskeja kasvoi korkeilla hiekkakartioilla. Niiden huipulta oli mainio näköala joka haaralle. Itään päin ei näkynyt neliömetrin vertaakaan avovettä: koko maa-ala sinnepäin näytti hyötysältä kamishikentältä. Lännessä näkyi vain se kapea vesiväylä, jota olimme noudatelleet, näyttäen siniseltä nauhalta keltaisessa ruohikossa, josta vain siellä täällä pisti esiin kevään vihreitä nuoria oraita. Niinpä käännyimme taas takaisin Abdalliin samaa tietä, jota olimme tulleet.

19.

MUUAN TYLY HERRA.

Huhtikuun 25 p. läksimme kolmella kameelilla ja kahdella hevosella
Abdallista heitettyämme sydämmelliset hyvästit vanhalle Kuntjekkan
Bekille.

Suloiselta tuntui olla matkalla länteen päin, sillä Khotaniin saavuttua oli minulla jälellä vain viimeinen suuri kohta matkaohjelmassani: tuntematon Pohjois-Tibetti. Ja Khotanissa — sen tiesin pääkonsuli Petrovskijn Kara-shariin lähettämästä ilmoituksesta — odotti minua paksu posti Ruotsista. Mitä kaikkea oli saattanutkaan tapahtua kotona pitkänä poissaoloaikanani!

Nämä kirjeet vetivät minua kuin jättiläismagneetti länteen. Kun kestävä itämyrsky siis riehahti taas puhaltamaan juuri Abdallista lähtiessämme ajaen hiekka- ja tomupilviä edessään, tuntui minusta kuin olisi itse taivas tahtonut auttaa meitä matkalla. Annoin sen puskea ja mietin hiljakseen mielessäni: "Puhalla päälle vaan, tuulen akka, kuta enemmän, sen parempi!" Huhtikuun 27 p:vän illalla saapuessamme Tjarkhlikiin, pieneen "kaupunkiin", jossa oli satakunta perhettä, tyyntyi ilma, mutta leirissä syntyi levottomuutta. Ensinnäkin täytyi meidän täällä erota noista kolmesta kameelista, jotka aina Khotanista lähdettyämme olivat tehneet meille niin suuria palveluksia. Mutta me olimme liian paljon käyttäneet niiden voimia. Nekin tarvitsivat nyt levätä ja niiden ottaminen Khotaniin saakka olisi ollut raakalaisen tekoa, sillä kameeleita ei pidetä milloinkaan kesällä työssä, vaan saavat ne silloin häiritsemättä käydä laitumella vuoristossa.

Haikeinta oli ero ratsukameelistani, muhkeasta, kymmenvuotisesta uroksesta. Niinkuin villistä kameelista puhuttaessa olen maininnut, ei kameeli rakasta ihmistä eikä tule koskaan niin kesyksi kuin hevonen. Mutta tämän kameelin kanssa minä olin mitä tuttavallisimmissa väleissä. Kun palvelijani, jotka tavallisesti taluttivat sitä turpanuorasta, lähestyivät sitä, mölisi se vihaisesti ja syleksi. Mutta havaittuaan etten minä koskaan nuoraa liikuttanut, se kohteli minua aivan toisella tavoin. Minä saatoin taputtaa sen turpaa ja silittää sen otsaa sen osoittamatta pienintäkään vastenmielisyyttä. Joka aamu minä annoin sille kaksi suurta maissileipäpalasta, ja se tottui lopulta niin tähän "palasteluun", että määrätyllä kellonlyönnillä aina tuli leirimattoni luo ja huomautti mistä oli kysymys. Välistä se herätti minut nykäsemällä minua aika vankasti turvallaan.

Mutta nyt oli meidän erottava näistä kolmesta sotavanhuksesta, jotka niin kauvan olivat olleet mukana joka ilmalla ja tuulella. Muuan Iänsi-turkestanilainen kauppias osti ne lähes puolesta hinnasta, minkä ne minulle olivat maksaneet, ja niiden sijaan me hankimme vielä neljä hevosta. Tunsin itseni aivan yksinäiseksi, kun hän talutti ne pois. Piha näytti tyhjältä ja kolkolta.

Onneksi oli minulla Jolldash, joka uskollisesti makasi vierelläni samassa hökkelissä, missä minä asuin. Eräänä päivänä istuessani huopamatolla kirjoittaen syöksyi koira ylös ja alkoi murista ja haukkua, turpa maassa. Alussa en ollut siitä millänikään, mutta sitten se tuli vähitellen luokseni ja näytti kovin levottomalta.

Aloin katsoa mikä oli hätänä ja näin äkkiä aivan läheltä jalkaani paria tuumaa pitkän skorppioonin, keltaisen vihreän ja inhottavan, päristellen myrkyllistä häntäänsä puolustautuakseen koiraa vastaan, jonka vaisto varotti sitä elukkaa puremasta. Skorppiooni tapettiin heti paikalla, mutta Jolldash sai suuren lihapalan ja ystävällisiä hyväilyjä, joista se käsitti esiintyneensä kuin aika mies konsanaan.

Tjarkhlikissa hallitsi kiinalainen ambani, Li Darin. Kiinalaiset olivat tänne sijoittaneet linnaväen, jossa oli 265 sotilasta, varustetut vanhoilla hylätyillä englantilaiskivääreillä kuuskymmenluvulta. Kuten tavallisesti ja kun kohteliaisuus niin vaati, lähetin heti saavuttuani kiinalaisen käyntikorttini Li Darinille sekä Hven Darinin Kara-sharissa minulle antaman pienen paikallispassin ja käskin kysyä, milloin persoonallisesti saisin tulla tervehdykselle.

Tähän Li Darin antoi tulkkinsa kautta vastata, että hän ensiksi vaati nähdäkseen suuren, näissäkin seuduissa käyvän passin, ennenkuin saattoi minua vastaanottaa. Pyysin tulkin, joka oli siivo muslemi beki, selittämään, että suuret Pekingistä ja Kashgarista saamani passit olivat Khotanissa, syystä että sieltä lähtiessäni en ollut edes ajatellut matkustaa näin kauvas, mutta että paras olisi, jotta itse puheille päästen saisin tehdä selkoa asiain tilasta.

Vastaus kuului, että henkilöä, jolla ei ollut edes paikallista passia, ehdottomasti täytyi kohdella epäluulon alaisena miehenä, ettei ambani ottaisi minua vastaan, että Khotaniin menevä eteläinen tie oli minulta sulettu, mutta että minä pienen paikallispassin nojalla armosta ja suosiosta saisin palata Kara-shariin ja sitten samaa tietä, jota olin tullut, Khotaniin. Sepä oli hupaista! Kolme ja puoli kuukautta aavikkojen poikki ennestään tutkittua tietä, kesäkuumalla, kun eteläistä tietä Tjertjenin kautta pääsisimme Khotaniin kuukaudessa! Pyysin tulkin sanomaan ambanilleen, ensiksi että minä halveksin häntä, ja toiseksi että minä joka tapauksessa, ja jo huomispäivänä, aijoin lähteä Tjertjeniin.

Lyhyt vastaus oli tämmöinen: "Matkustakaa, mutta siinä tapauksessa minä vangitsen teidät ja vien teidät kymmenen soturin avulla takaisin Kara-shariin!"

Nyt olivat auttavat neuvot hyvään tarpeesen. Kohta olin tehnyt kuitenkin päätökseni. Seuraavana päivänä, huhtikuun 29 p:nä, aijoimme lähteä matkalle Tjertjeniä kohti. Li Darin sai tilaisuuden vangita minut ja viedä Kara-shariin. Sieltä jatkaisin matkaa Urumtjiin Venäjän konsulin avulla hankkiakseni vapaan pääsyn Tjertjeniin ja Khotaniin, vieläpä tarpeelliset nuhteet Li Darinille sekä hyvityksen siitä vahingosta, minkä hän koukkuilemisellaan oli minulle tuottanut.

Sovittiin siis mainitun kauppiaan kanssa, että hän ottaisi huostaansa matkatavaramme ja hevosemme. Vain Islam Baj seuraisi minua, ja se vähä mitä tiellä tarvitsimme sopi hyvästi hihnojen väliin satuloiden taakse.

Kuitenkin minun onnen tähteni oli mahtavampi kuin Li Darinin, Tjarkhlikin ambanin. Myöhään illalla saapui luokseni muuan 50-vuotias hienopiirteinen mandariini esittäen olevansa Shi Darin, seudun varustuskunnan päällikkö. Hän ilmoitti minulle saaneensa käskyn vangita minut seuraavana päivänä, ja oli nyt tullut valittamaan Li Darinin halpamaista käytöstä sekä lupasi koettavansa taivuttaa tätä olemaan järkevä.

Shi Darin oli sivistynyt ja vapaamielinen kiinalainen. Keskustelimme kauvan yhteisistä tutuistamme ja matkastani, jonka tuloksista hän oli kovasti huvitettu. Meistä tuli kohta hyvät ystävät ja hän jäi luokseni myöhään yöhön asti. Seuraavana päivänä minä kävin hänen luonaan vastavieraisilla ja minut pyydettiin silloin päivällisellekin.

Päivällistä syödessä arvelin olevan ajan kysyä miten vangitsemisen laita oli. Shi Darin kertoi silloin koko aamun olleensa ambanin pakeilla, mutta tämä oli pysynyt taipumatonna sanoen itsellään olevan käskyn dungani-kapinan [dunganeiksi nimitetään muhammettilaisia kiinalaisia. He tekivät suuren kapinan 1894] aikana sulkea Tjertjeniin ja Khotaniin menevä tie. Hän, Shi Darin, oli vastannut, ettei ollut ollenkaan mistään dunganista kysymystä, vaan rauhallisesta eurooppalaisesta. Mutta ambani ei ollut niin tarkoin voinut tietää mikä minä olin miehiäni, minulla kun ei ollut passia.

"No, sitten kai minun on lähdettävä Urumtjiin", vastasin minä.

"Urumtjiin? Oletteko hullu!" huudahti Shi Darin pyrskähtäen äänekkääsen nauruun. "Ei, matkustakaa huoletta Tjertjeniin, minä vastaan seurauksista! Ambani on kyllä antanut käskyn vangita teidät, mutta minä olen varustuskunnan päällikkö, ja semmoisiin hommiin en laske ainoatakaan sotilasta. Jos Li Darin koettaa vangita teidät alkuasukas-bekien avulla, annan minä turvaksenne sotilasvartijaväen."

Saattaako suurempaa onnea ajatella! Samat sotilaat, joiden äsken kopean Li Darinin uhkauksen mukaan piti vangita minut, jos tarve vaatii, väkivallalla, tulisivat nyt suojaamaan minua!

Seuraavana päivänä oli kaikki valmiina matkalle lähtöä varten. Ikäänkuin hän ei vielä olisi tehnyt minulle tarpeeksi suuria palveluksia, lähetti Shi Darin minulle nyt runsaan varaston sokeria ja tupakkaa, juuri sitä mitä tarvitsin, ja sai vastalahjaksi muutamia pikku kaluja ja karttoja, joita ilman tulin toimeen.

Ja niin lähdettiin länttä kohti. Eräässä puistossa Tjarkhlikin ulkoreunalla seisoi kolme kameeliamme syöden lehtiä alas riippuvista oksista. Lähetimme niille kaihomielisen jäähyväistervehdyksen, mutta ne eivät kunnioittaneet meitä edes yhdellä silmäyksellä, söivät vain tyynesti meheviä oksia.

Mutta nyt täytyy minun taas ahdasalaisen tilan vuoksi melkein lentää niiden yhdeksänkymmenen peninkulman yli, jotka vielä erottivat meidät Khotanista. Ja kuitenkin olisin kovasti mielelläni tahtonut seikkaperäisesti kertoella näistä seuduista, missä keräsimme runsaan määrän kokemuksia.

Toukokuun 27 p. ratsastimme Khotaniin, terveinä, mutta väsyneinä ja selittämätöntä mielihyvää tuntien saadessamme nyt ruveta joksikin aikaa lepäämään.

20.

MUUAN JÄLKILASKU.

Lukija muistaa epäilemättä, kuinka meidän onnettomalla aavikkomatkallamme huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa 1895 täytyi hiekkasärkille jättää teltta ynnä melkein kaikki matkatavarat, arvoltaan lähes 7,500 markkaa, sekä kaksi miestä, jotka kuolivat janoon. Heidän leskensä tulivat sitten itkien ja valittaen Kashgariin minun siellä oleskellessani ja pyysivät saada kuolleet takaisin. Annoin heille niin paljon hopeata kuin kassani myönsi. Uusia varustuksia laittaessa ja uusia seikkailuja ajatellessa koko juttu sitten melkein unohtui.

Kun kuitenkin jo, kesällä 1895 ruotsalainen upseerin revolveri, joka oli kuulunut Näär kameelin kuormaan, odottamatta joutui käsiimme Kashgarissa, heräsi meissä epäluuloja. Sekä pääkonsuli Petrovskij että Kiinan kuvernööri käskivät Khotanissa toimeenpanna tutkimuksia, joista kuitenkaan ei ollut mitään hyötyä.

Tammikuun alussa 1896 tulin itse Khotaniin ja läksin taas sieltä täysin varmana, että teltta, matkatavarat ja kuolleet miehet aikoja sitten olivat hautautuneet hiekkaan. Arvelkaa sen vuoksi hämmästystäni, kun Liu Darin samana päivänä kuin palasin Khotaniin, toukokuun 27 p:nä, lähetti suuren osan noita tavaroitani, joita en ollut vuosikauteen nähnyt, asuntooni!

Tuo kauppias, Jussuf, joka oli antanut kuolevalle Islam Bajlle vettä, oli Khotaniin palattuaan jättänyt ruotsalaisen revolverin länsi-turkestanilaisten kauppiasten aksakalille, Sejd Akhram Bajlle, ilmeisesti tarkoituksella voittaa hänen luottamuksensa ja vaitiolonsa.

Mutta aksakali, jota herra Petrovskij oli aikanaan varottanut, ei ollut jättänyt asiaa siihen. Hän oli kuulustellut Jussufia ankarasti, ja tämä oli lopulta tunnustanut saaneensa revolverin Togda Bekilta, Tavek-kelin päälliköltä. Aksakali antoi revolverin sitten Liu Darinille, joka Dao Tajn kautta toimitti sen minulle. Huomattuaan asian herättävän jonkunlaista huomiota Jussuf oli pitänyt viisaampana lähteä Urumtjiin. Kun hänestä ei sen enempää kuulunut, alkoi aksakali epäillä ja lähetti ovelan vakoojan Tavek-keliin pitämään silmällä Togda Bekiä ja tämän taloa. Ryysyihin pukeutuneena vakooja meni sinne ja suoritti osansa niin hyvin, että Togda Bek otti hänet palvelukseensa pannen hänet lammaspaimeneksi. Niin samoili hän ympäriinsä seudussa bekin laumojen kanssa ja hoiti toimensa isäntänsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi.

Hänen palkkansa ei ollut suuri, mutta eräänä päivänä hän meni bekin taloon saadakseen itselleen sen vähän mikä hänellä oli vaadittavana. Hän aikoi juuri käydä sisään, kun beki syöksyi ylös ja ajoi hänet pellolle. Mutta enempää hänen ei tarvinnut tietääkkään. Hän oli ehtinyt nähdä, että beki sekä hänen seurassaan kolme metsästäjäämme: Ahmed Mergen, Kasim Akhun ja Togda Shah, sekä Jakub Shah, joka oli opastanut meidät ensimäisen kaupungin raunioille aavikolla, istui kyykistyneenä muutamien arkkujen ympärillä. Useita tavaroita, jotka olivat saattaneet kuulua vain eurooppalaiselle, oli otettu niistä ulos ja syydetty matoille.

Vakooja pysyi tyynen näköisenä, sai palkkansa ja tallusteli hitaasti matkaansa. Mutta parhaiksi päästyään näköpiiristä hän heittäytyi parhaan hevosen selkään, minkä tapasi ja ajoi täyttä karkua Khotaniin ilmoittamaan aksakalille mitä oli nähnyt. Tämä ilmoitti heti asian Liu Darinille, joka lähetti kaksi virkamiestä ja muutamia sotilaita Tavek-keliin tutkimaan bekin taloa ja panemaan tavarat takavarikkoon.

Mutta beki oli kohta kaivannut paimentaan, ja kun yksi hevonenkin oli kateissa, aavisti hän pahaa ja lähetti ratsastajan täyttä laukkaa ajamaan karkuria takaa. Tämä oli kuitenkin siksi paljon edellä, ettei häntä enää yllätetty, ja käsitti sitä paitsi hyvin, että henki riippui ensimäisenä joutumisesta.

Nyt oli beki pahassa satimessa; mutta hän suoriutui kuin valtioviisas, latoi tavarat paikoilleen ja vei ne Khotaniin. Sinne hän saapui Liu Darinin lähettien seurassa ja jätti koko roskan ambanille sanoen tavarain vasta pari päivää sitten joutuneen hänen huostaansa.

Metsästäjätkin menivät kaupunkiin, missä kaikki liittolaiset asettuivat samaan karavaanimajalaan asumaan. Mutta sielläkin oli aksakalilla vakooja, ja tämä saattoi heti kertoa, että beki illoin opetti metsästäjille mitä heidän pitäisi vastata Liu Darinille, kun hän epäilemättä kohta kuulustelisi heitä.

Sitten aksakali kuulusteli metsästäjiämme, samoja miehiä, jotka Islam Bajn kera vähää ennen haaksirikkoamme aavikolla turhaan olivat etsineet telttaa. Nyt he kertoivat viime talvella palanneensa noiden kolmen poppelin luo ja muutaman päivänmatkan siitä noudatelleensa ketun jälkiä suoraan länttä kohti. He olivat lopulta löytäneet paikan missä kettu oli pysähtynyt ja kuoputtanut syvältä hiekkaa, joka siinä oli liituvalkoista. Se havaittiin olevan jauhoja.

Metsästäjät olivat silloin alkaneet kaivaa ja viimein löytäneet teltan, jota nyt peitti jalan korkuinen hiekka yli teltan seipäiden. Siitä he sitten olivat nostaneet tavaran toisensa perästä ja vieneet ne aaseilla joelle.

Tämä kertomus oli itsessään oikein mieltäkiinnittävä. Se osoitti näet, että hiekkasärkkä, jolle teltta oli pystytetty, oli kasvanut kaksi metriä. Saattoihan sellaista tapahtua, sillä teltta tietysti pidätti tuulen lennättämää hiekkaa. Kesällä 1895 oli nähtävästi tuullut paljon, mutta talvi oli kuten tavallisesti ollut melkein tyyni, ja ketun jälet pysyivät sen vuoksi selvästi näkyvissä.

Luultavasti ketut olivat jo kesällä saaneet vainua kanoista ja ruokatavaroista ja lähteneet aavikolle kokeilemaan. Yhden kanan luurangon metsästäjät olivat löytäneet muutamalta hiekkasärkältä kaukaa leiristä, mutta kuolleiden ihmisten ruumiita he eivät olleet nähneet. Mahdollisesti kuolleet olivat toukokuun 2 päivän yönä kontanneet kappaleen matkan loitommaksi.

Aksakali teki heti johtopäätöksensä asiassa. Mikseivät he olleet heti vieneet tavaroita Liu Darinille ennenkuin vakooja sekaantui asiaan? Niin, se oli Togda Bekin syy; (tämä mies oli aikoinaan ollut jus-bashi Jakub Bekin sotaväessä ja jo silloin tunnettu ja kammottu julmana ja huonona miehenä), hän oli saanut tiedon asiasta ja houkutellut itsessään rehelliset ja hyväsydämmiset metsästäjät piiloittamaan kaikki, sittemmin perästäpäin myymään tavarat ja pitämään sen mitä saattoi käyttää.

Sen vuoksi sainkin nyt takaisin vain semmoisia kaluja, joilla alkuasukkaat eivät mitään tehneet, kuten osan tieteellisiä kojeita, valokuvauskoneen jalustan, apteekin, sikareja, mittalaudan, petroolikeittiön ja kaksi valokuvauskonetta. Viimeksi mainituista ei ollut kuitenkaan paljon iloa, Tavek-kelin asukkaat kun olivat anastaneet levyt käyttääkseen niitä ristikko-ikkunainsa ruutuina. Minun täytyi sen vuoksi edelleen tyytyä tekemään kynäpiirroksia.

Metsästäjät olivat suostuneet Togda Bekin ehdotukseen ja ehtineet jo hävittää tavaroita 3,000 markan arvosta. Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka olivat olleet matkassamme Kerija-darjan tienoilla, olivat koko matkan pysyneet hyvin viattoman näköisinä. Luultavasti heillä kuitenkin oli paha omatunto, koska aina, kun puhe sattui koskemaan aavikkomatkaa, vakuuttelivat, että kadotetut tavarat kyllä löydettäisiin ja että he kotimatkalla Tjimenista etsisivät niitä.

Niinikään ymmärsin nyt minkä vuoksi beki oleskellessani Tavek-kelissä oli pitänyt minua tavallisessa talossa eikä milloinkaan ollut kutsunut omaansa. Varastetut tavarat olivat näet siellä kätkettyinä mattoihin ja huopapeitteisiin ja olisi ne mahdollisesti voinut huomata.

Myöskin Liu Darin oli kuulustellut miehiä, ja havaittuaan että lukitsemani arkut oli murrettu auki hän oli kysynyt miehiltä, kuinka he olivat uskaltaneet tehdä semmoista, ja eivätkö he tienneet, että niin hyvin Kiinan laki kuin muhammettiläisten "sherie" kieltää väkivallan teon toisen omaisuudelle. Arkut olivat olleet niin raskaat, olivat he selittäneet, että sisällys täytyi kantaa pikku osissa.

Kaikki tämä tapahtui pari kuukautta ennen Khotaniin palaamistani. Metsästäjiä oli kidutettu pakottaakseen heidät tunnustamaan, heille oli annettu selkään ja sitten viety vankilaan. Vaan ovela beki oli vapaalla jalalla.

Minun palattuani Khotaniin ruvettiin asiaa taas tutkimaan. Aksakalilla oli vakooja "jamenissa" ottamassa selkoa mitä siellä tapahtui. Olimme kuitenkin vakuutetut, että Liu Darin menettelisi täysin oikeudenmukaisesti eikä antaisi itseään ostaa.

Mutta varkaiden kohtalo oli kokonaan minun vallassani, sillä kiinalainen kidutus tekee rangaistavista raajarikkoja, ja ne päivät, jotka vanki poloiset olivat viettäneet tuomiotaan odottaen, olivat tuskin kadehdittavia. Alun pitäen oli tietysti aikomukseni päästää heidät paljaalla säikäytyksellä ja kohdella heitä lempeästi.

Nyt rupesi Liu Darin tuomariksi ja esiintyi pontevasti ja mahtavasti. Hän pyysi tietoa arkuissa olleista tavaroista ja niiden arvosta. Ne saatuaan hän läksi itse etäiseen Tavek-keliin, missä jutun käsitteleminen uudelleen alkoi, sittemmin Khotanissa jatkettavaksi. Tiedot olivat hyvin ristiriitaisia. Liu Darin tahtoi sen vuoksi käyttää kiristyspenkkiä ja tulikouria. Mutta kun minä mitä lujimmin vastustin sitä, tahtoi hän ainakin käyttää raipparangaistusta, ja piiskaajat raippoineen olivat koko kuulusteluajan läsnä. Minä selitin silloin, että minun, jos semmoinen tuomio pannaan toimeen, täytyy poistua, sillä maani tavan mukaan pidetään vääränä rikollisenkin pahoin pitelemistä. Hän lupasi täyttää toivomukseni.

Kun metsästäjät yksimielisesti väittivät jättäneensä kaikki tavarat Togda Bekille ja että, jos jotain puuttui, vain hän saattoi antaa tietoja, mutta hän puolestaan piti kiinni siitä, että metsästäjät olivat varastaneet kaikki mitä oli kateissa, julisti Liu Darin seuraavan Salomonin tuomion: "Toinen asianosainen valehtelee, mutta kuulustelusta ei käy selville kumpiko. Minä tuomitsen siis molemmat asianosaiset kahden päivän kuluessa vieraallemme maksamaan hävinneiden tavarain arvon 5,000 tengehillä (3,000 markalla)."

Heti sen perästä ja rikoksellisten läsnäollessa minä selitin pitäväni kyllä tuomiota täydellisesti oikeana, mutta en tahtovani ottaa syytteenalaisilta rahoja vastaan, olivatpa he kuinka rikoksellisia tahansa.

Liu Darin vastasi mitä päättävimmin, että vaikka summa olisikin minulle yhdentekevä, oli sangen tärkeätä Kiinan viranomaisille opettaa alamaisilleen, etteivät he rankaisematta saaneet rosvota eurooppalaista vierasta, sillä siinä tapauksessa uudistuisi ryöväys heti ensi kerralla, kun joku matkustaja näille tienoille saapui.

Kun minä kuitenkaan en katsonut täysin todistetuksi, että siltäkin kameelilta, joka oli jätetty joelle, oli kuorma rosvottu, ja kun metsästäjät olivat vakuuttaneet, ettei kaikkia tavaroita oltu otettu, vaan osa oli jätetty telttapaikalle, onnistuin minä saamaan summan tingityksi 1,000 tengehiin (600 mk.). Jollen minä asiasta muuta hyötynyt, voitin ainakin kaikkien hyväksymisen ja pahantekijäin kiitollisuuden.

21.

KARKAUS JA KÄRÄJÄT.

Mutta aika kului. Kuukautta enempää emme saattaneet uhrata lepoon, ja kohta ikävöimme taas päästä liikeliepeelle. Kesäkuun lopulla oli kaikki valmiina lähtöön. Islam Baj, joka yhä nautti rajatonta luottamustani, oli hankkinut uusia palvelijoita ja täyttänyt arkkumme uusilla eväillä. Muuan basaarin purjeentekijä ompeli ison teltan miesten varalle. Itse puolestani olin nyt saanut takaisin vanhan, surullisessa muistossa pysyvän aavikkotelttani.

Jo auringon noustessa kesäkuun 29 p:nä olimme kaikki jalkeilla. Hevoset valjastettiin kuormasatuloilla, ja arkkumme sälytettiin niiden kannettaviksi. Muutamat niistä olivat pitkänä lepoaikana käyneet äksyiksi ja aroiksi, jonka vuoksi niitä ensimäisenä päivänä piti kutakin miehensä taluttaa.

Sillä aikaa kuin miehet laittoivat karavaania kuntoon ratsastin minä jäähyväiskäynnillä Liu Darinin luona ja lahjoitin hänelle kultakellon, jonka olin ostanut rikkaalta ladakilaiselta kauppiaalta. Sotilaskuvernööri, joka oli antanut minulle oivallisen telttamaton, sai kaikki liikenevät ampumatarpeemme sekä revolverin. Alim Akhun, isäntämme, sai kellon ja levätin, ja kaikille miehille, jotka jollain tavalla olivat palvelleet meitä, jaettiin juomarahoja.

Tattari Rafikof oli ottanut kotiin lähettääkseen muinaiskokoelmani, kameelin nahkan ja joukon Khotanista ostettuja mattoja. Ja kiitos hänen ja herra Petrovskijn huolenpidon, saapuivat kaikki nämä tavarat eheinä määräpaikkaansa.

Vasta klo 10 oli kaikki kunnossa, ja pitkä karavaani, jossa oli 20 hevosta ja 30 aasia ja jota ohjasi kokonainen joukkue palvelijoita jalan tai ratsain, läksi liikkeelle itää kohti.

Hankkeeni oli erään Kven-lun-ketjussa olevan solan kautta nousta Pohjois-Tibetin ylätasangoille, joiden yli aijoin kulkea varsinaiseen Kiinaan. Mutta tälle matkalle tarvitsimme varmoja oppaita ja kameeleja, ja Parpi Baj, muuan parhaita miehiäni, sai sen vuoksi etukäteen lähteä Mölldjan joelle, jonka ylisen kesäuoman varrella kuului olevan kameeleja suuret määrät, omistajainsa kaitsemina. Parpi suoritti asiansa oivallisesti, ja levähtäessämme heinäkuun 28 p:nä Mölldjan varrella oli hän siellä meitä vastassa 15 hyvän kameelin ja niiden omistajan kera.

Hyvissä ajoin olimme lähettäneet sananlennättäjän Kopan bekin, Togda Muhammed Bekin luo, joka nyt saapui ja auttoi meitä kaupanteossa ja piti hintaa kohtuullisen huokeana. 1,275 tengehillä (715 mk.) ostimme kuusi levännyttä uros-kameelia, vuoriston matkoihin tottunutta rotua.

Leiri Mitt'in luona oli ensimäinen kokonaan asumattomassa seudussa. Tuntematon ja asumaton Pohjois-Tibetti oli nyt edessämme, ja kaksi kuukautta nyt kului ennenkuin tulimme ihmisten ilmoille. Täällä jätimme ulkonaiselle maailmalle jäähyväiset, ja miellyttävältä tuntui olla kiinalaisten mandariinien kynsistä loitolla. Mutta meidän täytyikin tästä puoleen jouduttaa kulkua ja levätä vain semmoisissa seuduissa, missä oli eläimille laidunta.

Vuoristolaisilta (taglikeilta) tässä suhteessa saamamme tiedot olivat kuitenkin tuskin rohkaisevia. Ne vakuuttivat yksimielisesti, että maa etelään päin oli aivan hedelmätöntä, ja minä ajattelin jo valmiiksi senkin mahdollisuuden, että karavaanieläimet vähitellen uupuisivat ja nääntyisivät. Mutta itseämme en luullut minkään vaaran odottavan, kun toivoin pahimmassa tapauksessa jalan voivamme päästä asuttuihin seutuihin, joko sitten pohjoiseen tai etelään päin.

Lama-tjimenin luona söivät eläimemme tyynesti ja rauhallisesti viimeistä kertaa aavistamatta odottavaa kohtaloaan. Kaksi kuukautta myöhemmin makasivat useimmat niistä kuolleina Pohjois-Tibetin ylätasangoilla, eikä karavaanimme tälle matkalle lähtiessä ollut suinkaan pieni. Meillä oli mukana 17 hevosta, 12 aasia ja 6 kameelia, lukuunottamatta moniaita tilapäisesti vuokrattuja eläimiä. Mutta Sarik-kolissa lisättiin karavaania 4 hevosella ja 17 aasilla. Aaseja käytettiin kantamaan säkkejä, joissa oli maissia eläimille.

Kaikkiaan oli meillä siis 56 eläintä, ja jos mainitsen, että ainoastaan 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi nääntyneinä ja puolikuolleina saapui Tsajdamin reunavuorelle eli toisin sanoen 90 % kaatui, saattaa käsittää kuinka rasittavia ponnistuksia näiden eläin raukkojen oli kestettävä. Itsessään ei se niin suuria tehnyt, että vähin erin menetimme ne, sillä tämä tapahtui ylipäänsä sitä mukaa kuin ruokavaratkin vähenivät, mutta niiden kärsimysten näkeminen oli surkeata.

Sarik-kolin aulista olimme ostaneet 12 lammasta ja 2 vuohta liikkuviksi ruokavaroiksi, jotka vuoronsa mukaan tulivat teurastettaviksi. Minä olin tahtonut ottaa 20, mutta palvelijani selittivät, että tavattomilla korkeuksilla, missä tästä puoleen tulisimme kulkemaan, liharuoka ei maistu ja mieluummin syö riisiä. Osoittautui kuitenkin, että mukaan otetut lampaat olivat hyvään tarpeesen, ja niitä riitti vain puolelle matkalle, jonka vuoksi sitten ajoittain saimme pitää villin jakin lihaa hyvänämme.

Kuleksivaan menaseriiaamme kuului lopuksi 3 komeata koiraa. Ensinnäkin uskollinen korlalainen Jolldashini, joka aina nukkui vieressäni ja vartioi telttaa niin innokkaasti, ettei kukaan muu kuin Islam Baj päässyt sisään. Edelleen Jollbars (Tiikeri) Kara-sajsta, iso, keltainen, pörheä koira, sekä musta ja valkoinen Buru (Susi) Dalai-kurganista. Kaksi viimeksi mainittua pysyttelivät aina miesten telttojen luona, missä ne pitivät hirveätä melua öisin, haukkuivatpa karavaanieläimiäkin, jos nämä poistuivat kovin kauvas leiriltä.

Marssiessa seurasivat kaikki koirat leikkien ja toisiaan ajaen karavaania, josta kuitenkin urkenivat pitkät matkat nähdessään joitain otuksia vuorilla. Hauskoja matkatovereita ne aina olivat ja vilkastuttivat suuresti yksinäistä vaellustamme sekä muutoin äänetöntä leiriämme. Matkalla ylätasankojen yli koirat tulivat parhaiten koko seurueestamme toimeen. Ilman oheneminen ei tuntunut rasittavan niitä ollenkaan, ja syödä saivat ne kyllältään, sillä niiden osaksi tuli teurastettujen lampaiden perkeet, vasta ammutut jakit ja khulanit sekä paremman puutteessa kaatuneet hevoset ja aasit, joista etempänä yksi tai useampia jäi joka leiripaikalle.

Minulla oli 8 vakinaista palvelijaa: Islam Baj, karavaaninbashi, Fong Shi, kiinan tulkki, Parpi Baj Oshista, Islam Akhun Kerijasta, Hamdan Baj Tjertjenistä, Ahmed Akhun, puoleksi kiinalainen, Roslak Kara-sajsta ja Kurban Akhun Dalai-kurganista. Viimeksi mainitusta paikasta otimme sitä paitsi 17 taglikia, heidän aksakalinsa johdolla. Heidän oli autettava meidät vain pahimpien solien yli ja parin viikon perästä palattava. Taglikit, joiden piti näyttää meille helpoimmat Kvenlunin poikki johtavat solat eteläisille ylätasangoille, veivät meidät tahallaan harhaan. He pelkäsivät nimittäin Kiinan viranomaisten vihaa, jos osoittavat vieraille oikean solan. Lopulta heidän aksakalinsa tunnusti vieneensä meidät harhaan, ja hänen johdollaan tulimme kyllä helposti ylätasangoille.

Se ulottui laidattomana arona pohjoisen puolelta Kvenlunin ja etelässä Arka-tagin myös lumipeitteisen jonon välissä. Alussa kyllä löysimme eläimille hyvää laidunta, mutta se kävi kohta yhä niukemmaksi; lopulta oli kasvullisuus vain kankeita pensaita ja arokasveja.

Pahinta oli, että väkeni alkoi kovasta ilman ohenemisesta noilla kukkuloilla sairastua vuoritautiin. Fong-Shi, kiinan tulkki, kävi niin huonoksi, että minun täytyi päästää hänet pyynnöstään paluumatkalle, ja paitsi muita sairastui itse Islam Baj niin kovin, että minä jo muutamana hetkenä pelkäsin hänet kokonaan menettäväni. Hänen luja luontonsa ja antamani lääke pelastivat hänet kuitenkin ja neljäntenä päivänä hän oli taas täydessä touhussa.

Vielä toinenkin huoli oli minulla tällä aromarssilla. Taglikit, jotka olivat seuranneet karavaania ylä-Kerijan varrella olevilta vuoriseuduilta asti, rupesivat ikävöimään kotiaan, ja joukko heitä karkasi eräänä yönä.

Elokuun 18 päivän iltana tehtiin seuraava sopimus muiden taglikien kanssa. Kolmelle heistä maksettiin palkka palvelusajastaan, ja he saivat nyt palata samaa teitä, mitä olimme tulleet. Muista oli kahden seurattava Arka-tagin toiselle puolelle, jonne tultua hekin pääsisivät paluumatkalle. Mutta jälellä olevien oli vakinaisten länsi- ja itäturkestanilaisten palvelijaini kanssa seurattava karavaania, kunnes saapuisimme asuttuihin seutuihin, tapahtui se sitten missä tahansa.

Jälelle jääneet taglikit pyysivät saada puolet palkastaan etukäteen ja minä katsoin voivani huoletta suostua heidän pyyntöönsä. Muutamat itäturkestanilaiset, joilla oli perheet Kerijassa ja Khotanissa, lähettivät melkoisen suuria summia palkastaan palaavien taglikien myötä, joiden ennen lähtöään seuraavana aamuna oli annettava kirjallinen todistus siitä, että olivat vastaanottaneet rahat, ja siinä myös sitoutua toimittamaan ne määrätyille henkilöille.

Kaiken tämän suoritettua menimme levolle. Taglikit makasivat kuten tavallisesti paljaan taivaan alla, rakennettuaan suojaksi vallituksen maissisäkeistä, satuloista ja muista tavaroista.

Palvelijani olivat sen vuoksi kuin puusta pudonneet viiden aikaan seuraavana aamuna, elokuun 19 p:nä, havaitessaan että kaikki taglikit lukuunottamatta sihteeriäni Emin Mirzaa — olivat karanneet. Islam herätti minut heti ja ilmoitti asianlaidan. Rupesimme neuvottelemaan.

Miehet olivat nukkuneet kuin pölkyt koko yön eivätkä olleet kuulleet mitään epäiltäviä ääniä. He luulivat taglikien karanneen jo puoliyön aikaan; ja kun nämä olivat päässeet siksi paljon edelle, olivat he luultavasti uskoneet pääsevänsä kaikesta takaa-ajosta. He tiesivät hyvin, että jokainen päivä oli meille kallis näissä laitumista niin polonalaisissa seuduissa.

Tarkastaessamme karavaania havaitsimme, että kymmenkunta aasia, kaksi hevosta ja runsas varasto leipää, jauhoja ja maissia oli poissa. Pahinta kuitenkin oli, että he olivat saaneet palkkaansa etukäteen ja veivät toisille miehille kuuluvat rahat jättämättä kirjallisia sitoumuksia.

Pako oli nähtävästi suunniteltu edeltä käsin ja ovela oli epäilemättä tuo tuuma hankkia mahdollisen suuret palkkarahat etukäteen. Mutta se meitä kaikkia ihmetytti, että he olivat niin äänettömästi päässeet pakoon. Joku miehistä oli kyllä kuullut koirien haukkuvan kiukkuisesti puolissaöin, mutta luullut niiden haukkuvan vain kameeleja, jotka tavallisesti läksivät leiristä liikkeelle ja tarsivat ohi kuin varjot pimeässä.

Mutta niin hevin emme olleet petettävissä. Tutkimme leirin lähimmät ympäristöt jälistä nähdäksemme minnepäin karkurit olivat lähteneet, ja havaitsimme heidän eri suuntiin ja hajaryhmissä menneen pohjoisen vuorijonon juurella olevaan yhtymäpaikkaan alusta pitäen eksyttääkseen meidät. Pari varkaista oli käynyt jalan, pari ratsastanut hevosella, muut aasilla.

Kun useimmat jälkimäisistä olivat kuitenkin melkoisesti riutuneita, ei hätäisesti kuntoon pantu karavaani varmaankaan ollut ehtinyt kovin kauvas. Käskin siis, että karkureja oli lähdettävä takaa-ajamaan ja tuotava heidät hinnalla millä hyvänsä kimpsuineen kampsuineen takaisin leiriin. He olivat pettäneet meitä niin hävyttömästi, että ansaitsivat rangaistuksensa. Parpi Baj, joka oli vanha mies, määrättiin johtajaksi ja sai seuralaisiksi Hamdan Bajn ja Islamin Kerijasta. Pyssyillä ja revolvereilla varustettuna he hyppäsivät parhaiden ratsujen selkään ja läksivät nelistä ajaen matkaan solan yli meneviä jälkiä noudatellen, missä he heti katosivat näkyvistä. Jos karkurit kieltäytyivät mukaan lähtemästä, oli näiden kolmen ammuttava muutamia laukauksia, mutta ankarasti oli heitä kielletty haavoittamasta ketään.

Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa. Päivä meni ja yö kului heistä mitään kuulumatta. Aloin pelätä heidän ratsastaneen harhaan, jonka vuoksi toinen hämmennys tulisi ensimäistä pahemmaksi. Klo 5 seuraavana iltana he palasivat viimeinkin melkein kuoliaiksi uupuneilla hevosillaan ja kertoivat nyt seuraavaa.

Rivakkaa ravia ajaen he olivat noudatelleet jälkiä ja keskeyttämättä ratsastaneet koko päivän ja illan. Kun heillä ei ollut kuormaa ja hevoset olivat jotenkin levänneet, oli heillä matka hyvästi eistynyt. Kulettuaan leiripaikkojemme n:o 7 ja 6 sivuitse, he olivat puolenyön aikaan heti jälkimäisen takaa etäältä havainneet tulen, jota kohti olivat heti lähteneet ajamaan.

Perille tultuaan he näkivät muutamia miehiä istumassa tulen ympärillä. Siinä ne karkurimme olivat. Heidän kaksi hevostansa ja kaksitoista aasiansa olivat laitumella. Miehistä oli viisi asettunut tulen ympärille, toiset jo menneet levolle. Kaikki, niin hyvin miehet kuin eläimet olivat nähtävästi tuiki uuvuksissa pitkän päivänmarssin perästä. Heillä oli kuitenkin ollut etuna se, että kaikki olivat lähtiessä olleet levänneitä ja matka kävi alamäkeen. Pysähtymättä olivat he voineet sen vuoksi kulkea. Mutta kun useimmat heistä olivat kulkeneet jalan, täytyi ratsastajaimme toki heidät lopulta yllättää.

Kun Parpi Baj kahden seuralaisensa kera ajaa karautti tulen luo, olivat kaikki hypänneet pystyyn ja puhaltuneet pakoon eri tahoille. Mutta hän läksi ajamaan takaa, ampui yhden laukauksen ilmaan ja huusi, että jolleivät he heti paikalla tule takaisin, ampuisi hän heidät joka kynnen. Karkurit heittäytyivät silloin suin päin ja rukoilivat armoa. Heiltä sidottiin kädet selän taakse ja Parpi otti heiltä pois kaikki rahat mitä olivat saaneet.

Pari tuntia nukuttua lähdettiin paluumatkalle varhain aamulla. Vain eronsa saaneet kolme miestä saivat jatkaa matkaa edelleen. Karkurien johtaja, muuan neljäkymmenvuotias tagliki, jonka hyvää työtä pako oli, pakotettiin varkaan tavoin käymään koko matkan kädet selän taakse sidottuina.

Vasta klo 10 illalla saapuivat sidotut pakolaiset Islamin johdolla leiriin. Minulle annettiin nyt kaikki mitä heiltä oli saatu takaisin. Mutta he olivat hukanneet meiltä kaksi kallista päivää, jotka eivät olleet korvattavissa, johtaja tuotiin telttani luo ja muut saivat asettua puoliympyrään hänen ympärilleen.

Osoitin hänelle, että hän oli varas ja lisäsin, että jos kiinalainen ambani olisi saanut hänet kiinni samoissa oloissa, olisi hänet paha perinyt. Jottei hän eikä hänen kumppalinsa luulisi rankaisematta saavansa kohdella eurooppalaista niin kuin hän nyt oli tehnyt, sai hän kuusi paria lieviä raippoja, vaikka uskolliset palvelijani vaativat, että hänelle piti antaa vankka selkäsauna.

Tuomiossa määrättiin lisäksi, että varkaiden täytyi hyvittää petollinen menettelynsä työllä ja öisin olla kahleissa siksi kunnes olimme heidän suhteensa varmat. Edelleen he saivat suorittaa Parpille, Hamdan Bajlle ja Islamille Kerijasta kolmen hukkaan menneen päivän palkan sekä oli heidän seurattava meitä niin kauvas kuin tahdoimme, ja kun heille viimein ero annettaisiin, riippuisi heidän palkkansa minusta ja heidän vastedes osoittamastaan käytöksestä.

Tuomiota julistaessa miehet seisoivat turkkeihinsa puettuina, äänettöminä teltan aukon edessä, kuun ja kynttiläin loisteen heikosti valaisemina. Eihän ollut huvittavata heitä rangaista, mutta itsehän he sen olivat ansainneet, ja hyvää se näytti heille tehneen, sillä heidän käytöksensä oli sen perästä moitteeton.

Epärehelliset taglikit pidettiin sitten sidottuina. He nukkuivat paksun huopapeitteen alla, joka oli pantu eläinten ruokavarasäkkien päälle, sillä saatoimme milloin hyvänsä odottaa heiltä uutta pakoyritystä. Heidän johtajansa pyysi muutamien päivien perästä hartaasti päästä kotiinsa, ja kun emme häntä enää tarvinneet, suostuttiin pyyntöön. Minua pelotti, ettei hän jaksaisi käydä pitkää matkaa kotiinsa, mutta hän sanoi aikovansa etsiä käsiinsä muutamia Arka-tagin pohjoisrinteellä olevia kullankaivajia. Hän sai riittävästi leipää, jauhoja ja rahaa ja oli erittäin tyytyväinen.

Toiset taglikit pitivät parempana seurata meitä Tsajdamiin sieltä palatakseen Tjimen-tagin kautta. Kun he olivat viime päivinä käyttäytyneet tyydyttävästi, päästettiin heidät kahleistaan ja saivat nukkua vapaasti.

Lähtiessämme elokuun 21 p:nä itää kohti sai eron saanut matkalle lähtijä vielä aasin, jonka kannettavaksi hän sälytti neljäksitoista päiväksi laskemansa ruokatavarapussit, ja tallusteli sitten aivan yksin jälkiämme länteen päin ajaen aasia edellään. Minun tuli surku tuota mies poloista, jonka yksinään piti kulkea pitkä taival, mutta hän oli itse ylen tyytyväinen päästessään meistä eroon. Hän oli itse käynyt meille virittämäänsä ansaan, eikä meitä ollut niin helppo rosvota kuin hän oli luullut.

Joka ilta on meillä erikoinen ilo kameeleista, kun ne auringon laskiessa juhlallisina kuin jumalat, hitaasti ja vaappuvin kyttyröin astuivat teltalle syömään joka päivä annettavaa maissikappaansa. Se kaadetaan purjekangaspalaselle maahan. Kameelit paneutuvat ympärille pitkälleen ja syövät ahvatisti.

22.

POIKKI VILLIAASIN JA VILLIJAKIN MAIDEN.

Elokuun 23 p. kulimme helppopääsyistä solaa myöten Arka-tagin, tuon korkean etelässä olevan vuorijonon yli, joka sulki meiltä tien Sisä-Tibettiin. Mutta tultuamme sen laelle tapasimme vielä muutaman ylätasangon, jota sitäkin etelässä rajoitti lumipeitteinen vuorijono korkeine huippuineen. Tämän valtavan ylänkölaakson poikki ulottui länteen ja itään pitkä rivi pieniä järviä, joissa oli suolapitoista vettä.

Maa oli tasaista ja kuormaeläintemme oli siinä helppo kulkea, laidunta löytyi ja juontiveden luo oli hyvä pääsy. Sitä lisäsi koko lailla sadekuurot sekä rae- ja lumimyrskyt, jotka melkein joka päivä pyyhkäsivät paljaan tasangon yli. Raekuurot tulivat melkein joka päivä samalla kellon lyönnillä. Näistä vastenmielisyyksistä ja rasituksista huolimatta jaksoivat karavaanieläimet kuitenkin jotenkin hyvin.

Näissä ylävissä seuduissa on lempi-tyyssijansa villiaasilla, "khulanilla" ja villijakilla.

Khulaneja olimme jo nähneet joukottain, mutta ne pysyttelivät siksi loitolla, ettei metsästyksestä tullut kysymystäkään. Jolldashilla oli kuitenkin toinen mielipide. Se ajoi niitä takaa ja oli äärettömästi hyvillään karkoittaessaan ne pakoon. Tämän temppunsa se uudisti monet kerrat, mutta kuitenkin ajan perästä se tuli uskollisesti takaisin karavaanin luo läähättäen ja kieli pitkällä riippuen. Hullunkuriselta se näytti huomatessaan khulaneja. Korvat pystyssä ja säkenöivin silmin se ensin istui hetkisen katsellen niitä taukoamatta. Sitten se meni verkalleen niitä kohti ja puhaltui lopulta nuolena kiitämään.

Heti kun arat villiaasit näkivät koiran, karkasivat ne tuulen nopeudella pakoon ja olivat muutamassa silmänräpäyksessä jättäneet sen kauvas jälkeensä. Mutta se ei viisastunut kokemuksesta, vaan alkoi ajaa uudelleen niin pian kuin näki jonkun uuden khulanin, ja väsytti niin muodoin turhaan itseään.

Kun nyt tulimme lepopaikkaan oli koira poissa. Luulin ensin sen uupuneen ja seuranneen kameelikaravaania, mutta sekin saapui perille ilman Jolldashia. Miehet olivat nähneet sen viimeisen kerran, kun se muutamien khulanien kinterillä oli kadonnut vuorien taakse oikealle puolen tietä. Pelkäsimme sen jatkaneen ajoaan niin kauvan, että lopulta oli häipynyt karavaanin jäliltä ja eksynyt.

Muuan mies lähetettiin takaisin sille paikalle, missä koira viimeksi oli nähty ja minkä lähelle muuan raihnas aasi oli jätetty. Mutta hän palasi näkemättä koiran jälkiä, ja aasin oli hän jättänyt kuolemaa tekemään oman onnensa nojaan. Parin hevoskuluja, jotka niinikään olivat äksyytyneet, toi hän sitä vastoin kerallaan. Kameelit ne nyt parhaiten tulivat toimeen.

Ja niin tuli taas ilta. Sain teeni, leipäni ja riisivanukkaani ja poltin pari piipullista valmistellessani päivän havaintoja. Ruvettuani maata tuntui aivan tyhjältä Jolldashin takia, joka aina oli paras seurani ja joka söi ja nukkui vierelläni.

3 aikaan aamulla heräsin siihen, että joku painautui vuodettani vastaan. Siinäpä se kelpo Jolldash seisoikin ihastuksesta haukkuen, häntäänsä heiluttaen ja kasvojani ystävällisesti nuollen. Poloinen oli varmaan juossut koko illan ja yön ennenkuin meidät löysi, ja nyt se oli niin uuvuksissa, ettei kyennyt syömäänkään, vaan hyvästä mielestä huoaten painautui tavalliseen paikkaansa nukkumaan.

Koko tässä seudussa oli runsaasti laitumia (jejlakeja) ja khulanit olivat sen vuoksi yleisiä. Niitä oli pikkukarjoissaan 3 ja 4 kappaletta. Muuan yksinäinen khulani, kauniin harmaankeltainen ja ruskea, pieni aasinhäntänsä paetessa suoraan pystyssä, juoksenteli edessämme lähes pari tuntia. Milloin pyyhkäsi se ravia, milloin neliä, pää ylhäällä ja uljasryhtisenä, ja pysyttelihe aina tarpeellisen välimatkan päässä karavaanista.

Vähän väliä se seisattui, kääntyi takaisinpäin ja katseli meitä päästäen omituisen käheän äänen, mikä muistutti aasin kiljuntaa. Mutta heti kun tulimme sitä liian lähelle, juoksi se taas kappaleen matkaa ja niin jäpi järestään, aivan kuin meille tietä näyttääkseen.

Iso, pörheä Jollbars läksi nyt sitä ajamaan, mutta merkillistä kyllä khulani ei sitä säikähtänyt, vaan pysähtyi nähdessään koiran, joka aivan tyrmistyneenä seisattui siihen paikkaansa. Tämä näytti huvittavan khulania, joka rohkasi mielensä ja porhalsi suoraan koiran päälle. Tulipa koiralle vuorostaan kiire lähteä käpälämäkeen ja häntä koipien välissä se oikasi karavaanin luo.

Harvaa ruohoa kasvavassa, kahden vuorenselänteen välillä olevassa laakson notkossa yllätimme taas kauniin khulanin, joka kuten tavallisesti juoksi kappaleen matkaa kerrallaan karavaanin edellä, koirien takaa ajamana, niistä kuitenkaan sen enempää huolimatta. Sitä vastoin se katseli joka kerran seisattuessaan karavaania ylen tarkasti ja kummastuksissaan, heristi korviaan, sieramet torvella ja pää pystyssä. Islam Baj sai siten tilaisuuden kierroksen tehden hiipiä sitä aivan likelle. Parin kummun välisessä vesiuurroksessa hän laskeutui ratsultaan, meni kyykyllään pyssyn kantaman päähän ja pamahdutti kaksi laukausta khulania kohti. Niistä se ei ollut milläänkään. Siirtäytyi vaan muutamia askelia, nuuhki ja heitti ihmetteleviä ja uteliaita katseita meihin.

Kolmannen laukauksen pamahdettua se kääntyi ja juoksi verkalleen itään päin, mutta ontui nyt nähtävästi, ja kun jouduimme sen jälille, huomasimme niissä verta. Se oli siis haavoittunut, ja meidän täytyi mihin hintaan hyvänsä saada nahka. Khulani oli nyt oppaamme, mutta vei meidät etemmä pohjoiseen kuin halusimme. Sen oikea takajalka oli poikki ammuttu ja roikkui irrallaan. Mutta khulani oli kuitenkin koko joukon edellä, vaikka koirat "torvesivat" perästä melkein maasta koholla.

Tasaisella hiekkamaalla oli suo ja sen keskelle kaatui khulani. Islam ja Parpi, jotka silloin olivat sitä lähellä, laskeutuivat alas ja sitoivat sen. Tuossa se nyt makasi ilmi elävänä luontevimmassa asennossaan ja katseli meitä ilman huomattavaa pelkoa. Joskus se koki nousta ylös, otti pari askelta, mutta lyyhähti heti takaisin, kun etukoivet olivat siteissä. Oikea takajalka oli kavion yläpuolelta poikki ja veressä, ja osa sääriluuta näkyi haavasta. Komea eläin se oli, lihava ja vankka ori, nähtävästi sen karjan vartija, jonka vähää ennen olimme nähneet. Sitä varoittaakseen ja tutkiakseen mistä oli kysymys se oli kai uskaltanut niin kauvas. Hampaat osoittivat noin 9 vuoden ikää.

Ylimalkaan khulani muistuttaa enimmän muulia, se näyttää toisin sanoin olevan hevosen ja aasin rajalla, kuitenkin viimeksi mainittua lähempänä. Korvat ovat pitemmät kuin hevosella, pienemmät kuin aasilla, häntä näyttää aasin hännältä ja alapäässä on vain jouhia. Harjakin on samanmuotoinen kuin aasilla. Se on näet suoraan pystyssä ja siinä on noin desimetrin pituiset karvat. Muutoin se on musta, harva ja kulkee pitkin selkärankaa melkein mustana juovana, joka jatkuu häntään.

Selän väri on ruskean punainen, mahan valkoinen. Kupeilla ruskea muuttuu vähitellen valkoiseksi. Turpa on harmaa, korvat tummat, mutta sisästä valkoiset. Koivet vaalistuvat alaspäin valkoisiksi. Vahvat, ei täysin kovat kaviot ovat yhtä suuret kuin hevosella. Silmät ovat ruskeat, suuri musta silmäterä aivan yhdenmuotoinen kuin hevosella ja aasilla.

Se pysyi aloillaan sitä mitatessa ja siitä kuvaa piirtäessä eikä näyttänyt tuntevan tuskia haavastaan. Sen kuonoa saattoi silitellä eikä se sitä tuntunut pelkäävän.

Kun komea eläin näin oli tutkittu, annettiin sille vapauttava puukon pisto. Sitten miehet nylkivät nahkan, joka hyvin varovasti päästettiin irti ja levitettiin maahan kuivamaan. Lihasta otettiin parhaat osat talteen. Jäännöksellä saivat koirat herkutella.

Syyskuun 1 p:nä kävi marssimme ensiksi yli matalan, tasaisen harjanteen, jonka kova maaperä olisi ollut oivallista eläinten kulkea, jollei se olisi ollut kuin näkkileipä täynnä kuoppia, joita oli kaivanut muuan pieni nakertaja, "teshikani", jonka joskus nähtiin katoovan niihin. Näihin kuoppiin hevoset myötäänsä kompastuivat.

Etäältä näimme usein pieniä laumoja "jurge"-antilopeja, 5 tai 6 aina karjassaan, joita tibettiläiset nimittävät "orongoiksi". Niillä on pitkät, kaidat, lyyryn muotoiset sarvet. Emme koskaan onnistuneet pääsemään niitä lähelle, vaikka kuinka kiihkeästi Islam olisi koettanut päästä pyssyn kantaman päähän.

Varhain aamulla syyskuun 3 p:nä oli Islam Baj nähnyt jaki-lehmän, joka kahden vasikan kera söi sen järven vastakkaisella rannalla, jonka vierellä leirimme oli. Pyssy olalla läksi hän ratsain sinne. Puolen päivän aikaan hän tuli takaisin kertoen hieman ylväästi, että olipa jaki-lehmä kellistynyt saatuaan kaksi luotia, joista toinen oli tunkeutunut selkärangan alle. Hevosensa hän oli sitonut tarpeellisen matkan päähän ja sitten hiipinyt otuksen lähelle. Vasikkahölmöt eivät olleet aavistaneet vaaraa, ja emä, joka oli juossut niitä varoittamaan, oli sen takia helposti joutunut saaliiksi. Mutta sen kaaduttua olivat vasikat töytänneet lähimpien kukkuloiden taakse.

Iltapäivällä minä menin paikalle tehdäkseni pari mittausta ja piirustusta jaki-lehmästä. Kaasut olivat sen jo silloin pullistaneet muodottomaksi ja kovaksi kuin rumpunahka. Väri oli nokimusta, hännän tupsu muhkea, sorkat vahvat. Pitkin eläimen kupeita riippui kuin verhona tiheitä, mustia villarimsuja. Mahassa niitä taas ei ollut ollenkaan. Alaleuvassa oli kahdeksan vinossa olevaa etuhammasta, yläleuvassa leveä sarveiskovettuma. Kieltä peittävät kitaan suunnatut sarveisvä'ät, joilla se repii ruohoa, jäkälää ja sammalta, joten kieltä käytetään syödessä enemmän kuin etuhampaita ja sarveiskovettumaa.

Huomattuamme, että seudussa oli runsaasti jakeja, emme huolineet ottaa tätä nahkaa, vaan päätimme odottaa kunnes tapaisimme kauniin sonnin. Miehet hakkasivat kuitenkin kirveillä parhaat palat lihasta sekä koko kielen, jota minä sitten useina päivinä sain aamiaisekseni ja joka maistui erinomaisen hyvältä.

Liha oli sitä vastoin sitkasta ja huonoa ja sitä täytyi keittää moneen kertaan saadakseen vähänkään pehmiämään. Pääsyynä tähän oli ohennut ilma, missä vesi kiehuu jo kahdeksankymmenen kahden asteen lämpömäärässä. Häntä ja villarimsut otettiin myös mukaan. Niistä miehet punoivat nuoraa ja narua, käyttivätpä otsallaankin otsatukkana lakin alla suojellakseen silmiä auringolta.

Katsastaessamme vielä kaatunutta tuli toinen jaki-lehmä noin 150 askeleen päähän, pysähtyi ja katseli meitä kummastuneena. Jahtiin tottumattomat koiramme kyyditsivät sen pakoon, ja hyvää kyytiä se hölkytteli kumpujen taakse.

Illansuussa näimme mahtavan sonnin, joka käyskenteli yksin laitumella eikä näyttänyt välittävän mitään hevosista, jotka söivät myöskin lähellä. Islam, joka paloi metsästysinnosta, hiipi kuin pantteri sitä kohti tuulta vasten ja alkoi sopivan matkan päästä pommittaa otusta.

Vasta kolmannen luodin saatuaan se kaatui, mutta oli tuokiossa taas pystyssä, syöksyi vimmastuneena vainoojaansa kohti, sai vielä lisäksi luodin, joka saattoi sen pyörtämään takaisin, mutta vain vielä kerran uudelleen hyökätäkseen. Kaaduttuaan useat kerrat, mutta aina pyörähdettyään jaloilleen, se lopultakin kellistyi pitkälleen seitsemännen luodin saatuaan ja jäi liikkumatonna makaamaan.

Islam palasi riemuiten leiriin selittäen, ettei tätä komeampaa nahkaa ole kuuna päivänä saatavissa. Kun sen lisäksi ammuttu sonni oli sielläpäin, minne huomenna oli päätetty marssia, päätimme ohimennessä jättää muutamia miehiä sitä nylkemään ja yhden kameelin kantamaan nahkaa seuraavaan leiripaikkaan, vähän matkan päähän itään päin.

Samosimme siis syyskuun 4 p:vän aamuna eteenpäin. Islam muisti tarkoilleen, mihin jaki oli kaatunut parin kummun väliin. Ajatelkaapa hänen ja meidän kummastusta, kun paikalle tultua näemme, ettei otus siellä olekkaan.

Islam siitä niin hölmistyi, ettei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan. Mutta sitten hän vakuutti, että jaki oli kuollut hänen lähtiessään illalla. Nyt havaitsimme kuitenkin jotenkin pehmeässä ja kosteassa maassa olevista jälistä sen vironneen henkiin ja menneen matkoihinsa, monista haavoista huolimatta. Jälistä näkyi kuitenkin, että se oli yhtenään laukeillut, mutta sitten taas noussut ylös ja ottanut muutamia askelia. Ei se toki liene kovin etäälle päässyt, ja seuratessamme sen jälkiä näimmekin aivan oikein eräältä kummulta sen tyynesti kulkevan lähdeallikon reunaa turpa maata nuuhkien.

Päästyämme siitä noin 100 askeleen päähän se kääntyi päin, seisattui ja katseli meitä pää koholla. Taas livahti luoti sen turkkiin, mutta sai sen vaan semmoiseen raivoon, että se puhaltui suoraan päällemme. Näimme parhaaksi kääntyä pakoon, mutta tuskin olimme saaneet hevosemme liikkeelle, kun se jo oli noin 20 askeleen päässä. Siinä se onneksemme äkkiä pysähtyi, hurjasti röhkien, mulkoillen kamalasti silmiään, puuhkuttaen ja ähkien, samalla tonkien hiekkaa pilveksi ilmaan turvallaan ja sarvillaan ja huiskuttaen ankarasti häntäänsä.

30 askeleen päässä se taas sai luodin, mikä pani sen pyörimään ympäri useita kertoja yhdellä paikallaan. Jo syöksähti Jolldashkin sen kimppuun, mutta loikki heti pakoon, kun kiukkuinen sonni sarvet maassa ja häntä suorana ähkyen karkasi sen perästä täyttä neliä.

Kymmenes luoti kävi vasempaan sorkkaan, niin että luuntynkä huiski sen ympärillä, kun se epätoivoisen raivoisena tanssi vielä pari kierrosta. Lyhyeltä matkalta ammuttiin viimein yhdestoista laukaus, jonka luoti tunkeutui lavan taakse sattuen arempiin paikkoihin ja teki lopun sen tuskista.

Jaki kaatui oikealle kylelleen. Tultuamme sen luo koki se viimeisen kerran nousta ylös, ja kuoli sitten kuolemanvärähdyksittä.

Yhteisvoimin käännettyämme sen luonnolliseen makuuasentoon piirsin minä siitä kuvan kahdelta puolelta. Komea otus se oli. Etuhampaat, jotka olivat kuluneet melkein ikenien tasalle, osoittivat että se oli vanha sonni. Iskender, muuan taglikeistamme, joka oli ollut mukana monilla jaki-jahdeilla, sanoi sonnin olevan noin kaksikymmenvuotiaan, ja että villijaki elää keskimäärin kuutta vuotta vanhemmaksi kuin kesy, jota kahdenkymmenen ikäisenä pidetään ikäloppuna.

Turkki oli muhkea, tiheä ja tasainen, ja alasriippuvat kylkiripsut niin paksut, että muodostivat todellisen alustan jakin ollessa pitkällään ja tuntuivat riittävän suojaamaan Tibetin tuimilta talviltakin. Väri oli aito musta, mutta selän kupeet vivahtivat hieman tummanruskeaan. Sarvet ovat tavattoman vankat ja pelottavat terävien kärkiensä vuoksi. Tiheät villaripsut viiltävät maata eläimen seistessä ja muodostavat, kuten sanottu, pehmeän alustan sen ollessa pitkällään.

On itsestään selvää, että tuommoinen eläin on kuulumattoman raskas. Vain vaivoin saimme päätä nostetuksi, ja kun nyletty nahka piti hilata pitkällään olevan kameelin selkään, tarvittiin siihen neljä miestä. Pää sai olla nahassa kiinni, leirissä kun paremmin joudettiin sitä päästelemään.

Aivan hämmästyttää, että niin suunnaton eläin saattaa elättää itseään ja kehittyä niin väkeväksi näiden ylämaiden kurjilla laitumilla, laitumilla, joilla heinä talvella on kuollutta ja kuivettunutta ja kesälläkin niin kovaa ja karvasta, että karavaanieläimemme vain nälän pakosta söivät sitä.

Tämä kuninkaallinen eläin ei herätä huomiotamme yksin kokonsa, vaan senkin vuoksi, että se yksinään kuolevaisista uhmailee kaikkia maan korkeuksia, alimpia pakkasasteita, ankarinta ilmanalaa, rajuimpia lumi- ja raemyrskyjä. Villijaki pitää kaikkia näitä pikkuseikkoina, aivanpa tuntuu nauttivan, kun rakeet sen selkää ruoskivat. Tyynenä se syö laitumella aivan kuin ei mitään olisi hätänä, kun lumimyrsky kietoo sen valkoisiin pilviinsä. Ainoa mikä ei ole sille mieleen on kesän päivänpaiste. Jos päivä tuntuu siitä liian lämpimältä, kylpee se lähimmässä purossa tai kiipee ylös jäätikkö-alueelle ja ijäisten lumikenttien raikkaille lakeuksille. Siellä tuottaa sille erikoista mielihyvää jauhonhienossa firnilumessa piehtaroiminen ja lepääminen.

23.

TAPAAMME TAAS IHMISIÄ.

Matka suuren järvi-ylätasangon poikki kävi hyvin pitkäksi ja hyvin onnettomaksi karavaanillemme. Marssittiin yhä itää kohti. Suolajärvi toisensa jälkeen aukeni tiemme vierellä eikä niistä näyttänyt loppua tulevankaan. Laidun yhä niukkeni ja yksi karavaanieläin toisensa perästä kaatui voimattomana.

Nyt tarkastettiin eväsarkkuja. Tuloksena oli, että meidän oli tästä puoleen säästellen elettävä. Jauhot, leipä ja tee mahdollisesti vielä riittivät kuukaudeksi, mutta meitä oli yksitoista miestä, emmekä tienneet kuinka pitkältä oli lähimpiin ihmisasuntoihin. Vain yksi lammas oli jälellä. Pahimmassa tapauksessa saisimme elää jakin lihasta. Puolitoista kuukautta oli kulunut siitä, kun läksimme asutuilta seuduilta, ja kaikki ikävöivät nähdä ihmisiä, olivat ne sitten minkä näköisiä hyvänsä. Marssiessamme syyskuun 12 p. menetimme yhden aasin. Keltainen hevonen, joka oli suorittanut tehtävänsä hyvin ja kantanut molempia tieteellisiä kojeita sisältäviä arkkujani aina Koriasta asti Lop-norin kautta Khotaniin ja sieltä tänne saakka, kuoli leiripaikassa ja kaksi aasia samoin. Poloisista eläimistämme alkoi tulla aivan loppu. Ei sitä päivää mennyt jottemme olisi kadottaneet paria niistä ja niiden ruumiit, jotka ylätasangon ohuessa, puhtaassa, kylmässä ilmassa eivät mätäne, vaan ainoastaan kuivuvat kokoon, viruvat nyt siellä osoittaen tietä mistä olimme kulkeneet.

Tilamme alkoi käydä vähän arveluttavaksi eläinten surkastumisen vuoksi. Se muistutti paljon 1895 vuoden aavikkomatkastamme. Kuten silloin, hupeni nytkin karavaani kokoon. Kuten silloin, tähystelimme nytkin joka päivä itään keksiäksemme huojennusta epäsuotuisissa maasuhteissa. Mutta vedestä meillä ei nyt ollut ollenkaan puutetta, ja vaikka kaikki eläimet nykertyisivät, tokihan itse pääsisimme ihmisten ilmoille. Parissa kohti oli laidun melkoisen hyvä. Päätimme sen vuoksi uhrata vielä päivän eläinten vuoksi. Nytkin sopi levähdys hyvin, sillä varhaisesta aamusta saakka satoi rakeita, lunta ja tuuli kovasti. Miehet istuivat kuten tavallisesti piirissä tulen ympärillä ja paikkailivat ryysyisiä vaatteitaan ja satuloita Emin Mirzan lukiessa heille ääneen. Huonoimmalla kameelilla oli suuret lyöttöhaavat takakoipien polkutyynyissä. Sille tehtiin sen vuoksi khulanin nahkasta pari sukkia, jotka ommeltiin kiinni ja kävivät sille mainiosti.

Meillä oli nyt vain 8 käyttökuntoista hevosta, kaikki nälkääntyneitä ja laihoja. Ainoastaan minä sekä Islam ja Parpi Baj ratsastimme, muiden täytyi astua. Kameeleista oli pari huonoa. Muut kestivät hyvästi. Koirat jaksoivat mainiosti ja pitivät hyvänään kaatuneiden eläinten lihaa.

Vain viisi kameelia yllätti syyskuun 23 p:n leirin. Se, jolla oli khulanisukat, oli kaatunut. Miehet olivat silloin teurastaneet sen ja ottaneet huostaansa parhaat palat, jotka olivat hyvin tervetulleet lisänä ruokavaroihimme. Eläimet olivat niin näännyksissä, että meidän täälläkin täytyi päivä pysähtyä.

Astuessani aamulla ulos näin suureksi mielipahakseni ratsuhevoseni makaavan kuolleena teltan vieressä. Kuusitoista kuukautta se oli ollut kerallani, ei ollut koskaan kompastunut eikä kaatunut ja oli sen vuoksi ollut erinomainen karttatöihini nähden. Khotanissa se oli saanut levätä neljä kuukautta Liu Darinin tallissa ja näytti sen "kuurin" suoritettuaan englantilaiselta täysiveriseltä hevoselta. Mutta nyt se oli viime aikoina laihtunut, käynyt surkeaksi, takkuiseksi ja tylsäksi. Sen perästä minä ratsastin eräällä pienellä mustalla hevosella, jonka olimme ostaneet Koriasta ja joka oli ollut kerallamme Lop-norissa.

Jäniksiä koikki yleiseen leirin lähistössä ja muutamia ammuttiin syötäväksi.

Levähdimme seuraavan päivän lumimyrskyssä. Karavaanissa oli nyt 5 kameelia, 9 hevosta ja 3 aasia sekä 11 miestä. Useimmat eläimistä tekivät kuoleman kanssa tuttavuutta. Taglikeista oli Iskender sairaana ja oli hänellä yksin oikeus ratsastaa aasilla. Emin Mirza sai sitä vastoin astua, kun hevosensa ei kyennyt häntä kantamaan. Leirissä n:ro 30 saivat hevoset viimeisen kerran maissia. Sen perästä ne saivat joka aamu annoksen vanhaa leipää ja mitä itse saivat irti kehnosta laitumesta. Minulle ja miehille paistettiin leipää kahdesti päivään, eikä meillä polttoaineista ollut puutetta: jakin lantaa oli yhä viljalti.

Syyskuun 27 p:nä kulettu taival leiriin n:ro 35 asti oli 27,5 km. Tänään odotimme mieltäkiinnittävää päivämatkaa, sillä nyt oli taas mentävä Arka-tagin yli ja jätettävä taaksemme Pohjois-Tibetin ylänkömaa hedelmättömine, kupinmuotoisine suolakenttineen. Tiesimme että koillisessa oli läpipäästävä sola; olin näet levähdyspäivänä lähettänyt tiedustelijan, joka oli palannut ilmoittaen, että maasuhteet olivat mukavat.

Laskeutuessamme eräänä päivänä vuoren solasta tasaiseen laaksoon näimme tavattoman suuren jakikarjan laitumella vuoren juurella. Islam ajaa karautti sinne ja ampui karjaan, joka samassa hajaantui. Useimmat pakenivat vuorille, toiset törmäisivät taajassa ryhmässä suoraan minua ja Emin Mirzaa kohti. Meillä ei ollut asetta minkäänlaista ja olipa jo sydän vähän kuin kintaan peukalossa, kun hirviöt näyttivät aikovan käydä päälle. 47 niitä oli ja etumaisena ryntäsi kaunis sonni. Pieni vasikka ja viisi vanhaa sonnia hölkkäsi perästä minkä jaksoi. Viimeisenä tuli Islam nelistä laskien. Karja oli tomupilven peitossa. Niiden sorkkien kapse kävi yhä lujemmaksi. Tuokion näytti kuin koko joukko tuossa paikassa olisi päällämme kuin lumivyöry.

Eivät ne kuitenkaan näyttäneet meitä vielä huomanneen. Vasta sadan askeleen päässä johtaja meidät älysi ja pyörsi koko pataljoonan kera toiseen suuntaan. Täten sai Islam tilaisuuden heittäytyä hevosen selästä ja pistäytyä väijyksiin. Voiton ja tappion kaupalla laski hän luodin keskelle rypäjästä. Luoti kävi muutaman sonnin etujalkaan.

Eläin syöksyi raivosta mieletönnä suoraan ampujaa kohti. Islam ponnahti satulaan ja karkuutti pakoon niin kovasti kuin hänen tuiki uupunut hevosensa pääsi. Vaikka jaki juoksi vain kolmella jalalla, niin se kuitenkin parissa minuutissa tavotti vihollisensa. Mutta juuri kun se aikoi ottaa hevosen miehineen sarviinsa keikkumaan, kääntyi Islam satulassa päin ja tähtäsi, siinä hädässä kuitenkaan ehtimättä pidellä pyssyä kyllin tyynesti. Mutta jaki oli siksi lähellä, että tuskinpa saattoi syrjään ampua, ja luoti, käyden sydämmen tienoille, teki kerralla lopun vaarallisesta leikistä.

Noin 8 vuotias sonni se oli. Sen kieli ja liha olivat sitä tervetulleemmat arkkuihimme, kun jauho- ja riisivarastomme alkoi olla lopussa. Jollei luoti olisi sattunut, olisi Islam varmasti ollut mennyt mies. Villijakin metsästys ei aina ole yhtä onnellista.

Käännyimme nyt koillista kohti, menimme taas Arka-tagin yli ja tulimme mongolien asumaan Tsajdamin maakuntaan. Merkkejä ihmisten olosta lähitienoilla alkoi nyt näkyä yhä enemmän. Laskeuduimme avaraan laaksoon, jossa oli runsaasti hyviä laitumia ja jonka poikki juoksi pieniä puroja; viljalti oli siellä myös khulaneja. Näimme laumoja, joissa oli eläimiä 80:stä 200:teen. Ne liikkuivat kuin armeijat pitkin vuoren rinteitä.

Keskipäivän tienoossa tehtiin löytö, joka oli sitäkin merkillisempi: 3 kameelin ja 6 hevosen jälet, siis koko karavaanin, joka oli mennyt luoteesen. Hetkisen perästä tapasimme yksinäisen matkamiehen jälet, jotka menivät päinvastaiseen suuntaan. Jälet saattoivat taglikien puheiden mukaan olla korkeintaan 5 päivän vanhat. Kaikissa tapauksissa ei meillä pitänyt olla pitkältä ihmisten asunnoille. Olimme saaneet uutta virikettä, miehet tähystelivät uusia jälkiä ja milloin tahansa saatoimme odottaa tapaavamme mongoleja tai karjalaumoja.

Jännityksellä odottaen tarkastelimme kulkiessamme lokakuun 1 p. kaikkia ihmisten lähellä oloa osoittavia merkkejä. Näimme tulisijan, muutamia teltan kapuloita ja kameelin lantaa. Mutta sitten Islam Baj huomasi muutamia jakeja, jotka söivät vastassa olevan kallioseinän juurella. Hän hiipi varovasti kantaman päähän. Kolmannen laukauksen pamahdettua tyhjiin tuli suureksi hämmästykseksemme ja iloksemme, vanha mummo juoksujalassa hoilottaen ja huiskuttaen käsiään. Ymmärsimme heti, että ne olivatkin kesyjä jakeja ja että nyt lopultakin 55 päivän yksinäisyyden perästä olimme yllättäneet ihmisten olinpaikkojen äärimäiset reunat.

Vähän matkan päässä näkyi mummon teltta. Sen lähelle asetuimme nyt leiriin.

Lähitienoilla olivat hänen jakinsa, vuohensa ja lampaansa laitumella, ja varsinkin viimeksi mainitut saattoivat veden valahtamaan kielellemme.

Keskustelumme ämmän kanssa oli voimannäytös kaunopuheliaisuudessa. Hän ei tiennyt luonnollisesti olimmeko lintuja vai kaloja, eikä meistä kukaan ymmärtänyt mongoliankieltä. Parpi Baj muisti yhden sanan, "bane" (oli), ja minä osasin kolme kartoilla tavallista sanaa "ula" vuori, "gol" joki ja "nor" järvi.

Mutta eipä ollutkaan helppo saada mummoa näiden neljän sanan avulla käsittämään, että me ennen kaikkea halusimme ostaa lampaan. Minä aloin sen sijaan määkiä kuin pässi ja näytin hänelle kiinalaista kahdenliangin rahaa, ja hän ymmärsi minut. Saimme todellakin tuoresta lampaan lihaa illaksi.

Mieheni loistivat riemusta. Nyt oli loppunut tuo yksinäinen ja raskas elämä korkeilla ylätasangoilla, nyt ei meidän enää tarvinnut elää näppiä nuollen ja sitkeällä jakin lihalla. Ehkäpä voisimme täällä paikkailla kerran niin upean karavaanimme pirstaleita.

Viittomapuheen avulla saimme selville, että mummon mies oli mennyt "ulalle" (vuorille) "bokia" (jakeja) ampumaan, mutta tulisi kotiin ennen "närin" (auringon) laskua.

Ahmustaessamme illalla tuoretta, maukasta lampaan lihaa tuli ukko kotiin ammuttua jakia kiskoen. Hämmästyi hän hieman vieraita teltassa nähdessään, mutta hän oli järkevä mies ja otti asian tyynesti. Hänen nimensä oli Dortje.

Dortje oli aito mongolin perikuva, pieni päivettynyt ukko, jolla oli kasvoissa tuhansia ryppyjä, pienet silmät, ulospäiset posket, parta ja viikset ohuet ja suorrukkeiset. Yllään oli hänellä turkki ja nahkahousut ja jalkoihin oli kääritty huovan kappaleita; päässä oli pieni huopainen patalakki.

Viivyimme ensimäisten mongolien luona koko seuraavan päivän, mutta ei meidän siltä tarvinnut toimettomina olla. Ensinnäkin ostimme kolme pientä hyvässä lihassa olevaa hevosta sekä kaksi lammasta matkalle. Huonoimmat eläimistämme, niiden joukossa kaksi laihtunutta kameelia, erotettiin pois. Vuohen maito oli ainoa mitä mongoleilla oli tarjottavana, mutta se olikin erittäin tervetullutta. Itse ihastuivat he ikihyviksi saadessaan vähäsen määrän teetä ja leipää.

24.

TANGUUTTILAIS-ROSVOJA.

Lokakuun 3 p. läksimme taas matkaan koillista kohti vanha Dortje oppaanamme. Matka kävi Tsajdamin aavikon tapaisten arojen ja rämeikköjen poikki, usein hengenvaarallisia polkuja äkkijyrkänteiden sivuitse. Tapasimme tiellä mongolilaisen ratsastajaparven, joka oli matkalla Dortjen kodin luona oleville vuorille ampumaan jakeja talven varalle.

Pitemmän aikaa levätessämme muutamassa mongolileirissä, mikä oli ylen tarpeellista sekä meille että kuormaeläimillemme, saivat Hamdam Baj ja kaikki taglikit pyynnöstään eron ja aikoivat mitä pikimmin palata Tjimen-tagin yli taas maahansa.

Kestämiensä vaivojen vuoksi ja moitteettomasta palveluksestaan he saivat palkkamääränsä kahdenkertaisena, suuren varaston ruokavaroja, muutamia lampaita sekä hylätyt eläimemme, joiden piti saada toipua vähän ennen lähtöä.

Toinen puuha, mikä kysyi sekä aikaa että huolta, oli uuden karavaanin kuntoonpano. Mongolien käsitettyä että tarvitsimme hevosia tuli heitä joka päivä myötäänsä tarjoomaan hevosiaan telttani aukolle. Eivätkä he kohtuuttomia hintoja pyytäneet. Ratsastaessamme edelleen itään päin oli meillä 20 uutta, tervettä ja uhkeata hevosta.

Mutta useimmille niistä piti olla kuormasatulat. Vanhat olivat tietysti jääneet sinne, minne kaatuneet eläimemmekin — Pohjois-Tibettiin. Parpi Baj oli mestari tässä ammatissa, tarveaineita hankittiin mongoleilta ja miesten teltan edusta muuttui satulamaakarin työpajaksi.

Minä puolestani tutkin päivät päästään kieltä ja tiedustelin mongoleilta seudun maantietoa, ilmanalaa, elämäntapoja, uskontoa j.n.e. Useimmat heistä olivat olleet Hlasassa (Lassa) ja tiesivät kertoa monta huvittavaa juttua tästä kaupungista ja sinne menevästä tiestä.

Iltahämyssä tulee kiire, kun eläimet on vaalittava. Naiset avaroine huopahattuineen ja pitkine palmikoineen juoksevat hyörien ympäriinsä lihavien tammojen ja määkivien uuhien joukossa, ja miehet ajavat karjoja kylään pitkäkarvaisten mustien koirien pitäessä kauheata melua. Palvelijani lopettavat päiväntyönsä, kokoontuvat tulen ympärille syömään, ja Emin Mirza lukee ääneen heille Imam Djafer Sadikin "teskerehiä" (aikakirjaa).

Kokonaisuudessaan se oli koko lailla miellyttävä kuva mongolien kotielämästä. Tulet loistivat puoliavoimissa teltoissa. Nautimme täysin siemauksin hyvää tekevää lepoa ja meistä tuntui kuin olisimme palanneet kesäntapaiseen ilmanalaan matkoiltamme äänettömillä, paljailla vuorilla. Saatoimme nyt liikkua tässä ohuessa ilmassa tuntematta hengenahdistusta. Mutta korkeus meren pinnasta olikin vain 2,815 m.

Vaikka seurassani olevat muslemit sydämmensä pohjasta halveksivat mongoleja ja pitivät heitä metsäläisinä ja pakanoina, sopivat molemmat puoluelaiset kuitenkin mainiosti ja kokivat ymmärtää toisiaan. Saattoi nauraa katketakseen nähdessään Dortjen aivan vakavana mitä hullunkurisimmilla kasvojen sävyillä ja eleillä koettavan saada muhammettilaisia käsittämään mitä hän tarkoitti. Hän kirkui kuin kuuroja olisi haastatellut, väänsi kasvojaan aivan kuin ne olisivat guttaperkasta olleet, lenteli ja hyppäsi kuin hullu. Ja kun asia lopultakin valkeni kuulijoille, oli hänen ihastuksensa rajaton. Hän seisoi nauraa hohottaen ja nyykyttäen pitkän ajan kuin kiinalainen posliiniukko.

Auringon noususta saakka vallitsi lokakuun 12 p. leirissä sama häärinä, huuto ja juokseminen kuin tavallisesti uutta karavaania järjestäessä. Taakkoja punnittiin ja ryhmitettiin parittain hevosilleen. Arimpia arkkuja kantoivat tyynet hevoset, karkeampia kaluja, telttoja ja ruokavaroja rajut. Koko auli, päällikkö etunenässä, oli liikkeellä, ja kun tarvitsimme lisää nuoraa, toimittivat mongolit sitä, ja naiset antoivat meille maitoa kahdeksi kuukaudeksi.

Hyvältä se karavaani näytti. Nopeasti mentiin taas itää kohti Dortjen tottuneesti johtaessa, ja mielihyvää minä tunsin nähdessäni ympärilläni vain lihavia, terveitä ja levänneitä hevosia, joiden nyt tuli auttaa meitä hyvä matka eteenpäin.

Saavuttuamme lokakuun 16 p. Togde-golin mongolikylään sai vanha oppaamme Dortje palata yksinäisille vuorilleen ja villien jakiensa luo, sillä hän oli peloissaan, että eukko alkaisi kotona käydä vähän levottomaksi hänen viipymisensä takia. Hänen sijaansa otin erään nuoren, kookkaan ja vankkarakenteisen mongolin, Loppsenin, joka useat kerrat oli ollut Lassassa ja Sining-fussa ja tunsi seudun tarkoilleen. Hän oli parhaita palvelijoita mitä minulla koskaan on ollut, oli aina iloinen ja hilpeä ja elvytti minun mongoliankielen tietojani.

Loppsen kertoi, että Koko-norin, suuren järven luona, jonka ohi meidän kohta oli kulettava, asui tanguutteja, jotka olivat tunnettuja rosvoja ja varkaita ja että meidän heidän maassaan myötäänsä piti olla varoillamme. Hän halusi tietää olimmeko hyvästi asestetut, ja nähdessään kolme pyssyämme ja viisi revolveriamme, rauhoittui hän melkoisesti.

Näissä tienoissa elävät mongolit kuuluivat Tadjenur-heimoon. Heillä on aina yllään suuret nahkaturkit kuvevöineen, mutta he vetävät turkin vyöllä niin ylös, että se riippuu kuin pussi kupeilla. Semmoisena sitä pidetäänkin. Sivulla on heillä kannike veitsineen, piippuineen, tupakkamassineen ja pienine näpittimineen, joilla he kiskovat partakarvoja, kun nämä yrittävät kasvaa liian tiheiksi. Saappaat ovat suippokäret.

Päässään he pitävät suippoja tai pyöreitä lakkeja, usein kuitenkin vain otsalle asetettua ja niskaan sidottua huopapalaa, tai ovat aivan avopäin. Tukka on tavallisesti lyhyeksi leikattu, sankka, ruskea tai musta. Kankipalmikot ovat Tsajdamissa paljoa harvinaisemmat kuin Khalkamongoleilla varsinaisessa Mongoliassa.

Ihonväri on kuparinruskea alituisesta ulkoilmassa olosta, on siinä kuitenkin hyvä joukko likaakin; hampaat keltaiset ja pienet, mutta tuntuvat kauvan kestävän. Poskipäät ovat ulkonevat, nenä jotenkin litteä ja pieni, pää pallopyöreä, edestä litteä, parrankasvu hidas, ja hienot haivenet kehittyvät vasta neljännellä ikäkymmenellä usein hyvin harvaksi parraksi.

Oova-tögörukissa saimme ostaa pari säkkiä ohria, jotka olivat sitä mieluisempia, kun meidän oli pari päivää matkattava aavikkoseutuja. Niitä kulettamaan otettiin nuori tamma. Levähdyspäivänä toimitti Islam tarpeellisen puhdistuksen ja keittiöarkkujen tarkastuksen ja löysi silloin pussin kahvinpapuja ja pullon siirappia. Kahvi oli mieluinen vaihetus teen kera ja siirappi kelpaa jälisteeksi päivällisen perään.

Lokakuun 23 p. kääntyi tiemme koilliseen ja meidän oli nyt mentävä Tsajdamin keski-aavikkovyön yli. Kasvisto harveni ja taukosi kohta. Maa, paljas ja autio, nyhermäinen ja kostea, loisti usein valkoisena suolasta, ja taas leveni eteemme kolkko aavikkomeri.

Khara-ussu joki (Musta joki), jonka yli meidän piti mennä, oli niin tulvillaan ja sen liejupohja niin petollinen, että meidän täytyi kolme päivää olla yhdessä kohti veden laskeutumista odottaen.

Minkä vuoksi tämä este piti tulla tielleni! Aloin käydä kärsimättömäksi, sillä nyt ikävöin kotiin, ja jokaisen päivänmatkan, minkä jätimme jälkeemme, minä laskin voittomaaksi, askeleeksi eteenpäin tiellä, joka vei isänmaahan. Puoleen vuoteen en ollut saanut mitään tietoja sieltä. Olin yksinäni enemmän kuin kolme vuotta, aina yhtä yksinäni tämän rajattoman mannermaan sydänseudussa, jonka rannikot tuntuivat minusta yllättämättömiltä.

Minua huvitti nyt erikseen joka ilta laskea, kuinka monta kilometriä olimme päivän kuluessa kulkeneet, ja sitten vähentää ne niistä tuhansista, jotka vielä erottivat meidät etäisestä päämaalistamme — Pekingistä. Kara-ussusta oli meillä vielä 2,025 km sinne. Kuinka äärettömän paljon kärsivällisyyttä tarvittiinkaan voittaakseen tätä matkan pituutta, mitkä kohtalot meitä odottivatkaan ennenkuin uupuneilla hevosillamme olimme ratsastavat porttien läpi äärimäiseen Idän pääkaupunkiin!

Lokakuun 25 p:vän aamuna oli vesi viimeinkin laskeutunut siksi paljon, että saatoimme mennä yli. Arkut sidottiin mahdollisimman ylös ja kutakin hevosta talutettiin erikseen. Lieju kävi yhä vetelämmäksi kunkin eläimen yli mennessä, ja viimeiset vajosivat syvimmälle. Mutta kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Oikealla rannalla pantiin kuormat taas kuntoon. Polku kulki melkein suoraan koillista kohti autioita seutuja.

Maa-ala ei ollut erittäin ratsastajaa miellyttävä. Maa oli enimmäkseen kuivaa, ruskeanharmaata savea, suolasekaista, kovaa ja haurasta kuin tiili, ja lukemattomine kuoppineen ja pikku myhkyröineen se näytti näkkileivältä. Lentohiekkaa ei sitä vastoin ollenkaan ollut.

Tsajdamin erämaa on jokseenkin kaita ja 25 kilometriä ratsastettuamme tapasimme seutuja, joissa oli kasvullisuutta. Vettä ei kuitenkaan ollut leiripaikalla, jota nimitettiin Tsakhatsakiksi. Loppsenin kehotuksesta olimme kuitenkin siltä varalta ottaneet mukaan muutamia vedellä täytettyjä vuohennahkoja.

Meillä oli nyt 200 ruotsin peninkulmaa jälellä Pekingiin.

Lokakuun 28 p. noudattelimme Kurlyk-norin rantaa. Olimme yksinämme näissä erämaissa. Ei elämää minkäänlaista näkynyt. Vain siellä täällä ilmaisi hevosen luuranko, että tie oli käytetty. Aina Tengelikistä lähtien emme olleet tavanneet edes ratsastavaa mongolia, ja Loppsen sanoi, että kuta etemmä tulemme itään, sitä enemmän tanguuttilaiset rosvot maata häiritsevät.

Polku kulki lokakuun 30 p. hiekka-aavikolla, jossa oli pieniä hiekkasärkkiä vaihdellen soiden ja arojen kanssa. Loppsenin iloinen luonne oli nyt kokonaan hävinnyt. Äänetönnä ja synkkänä hän istui satulassaan, katseli herkeämättä tietä eteenpäin ja höpisi koko päivän rukousta "on mane padme hum". Tiedusteltuani syytä hänen synkkämielisyyteensä hän puisteli päätään sanoen nyt lähestyttävän vaarallisia seutuja. Pari mongolia, joita hän oli tavannut viimeisessä levähdyspaikassa, oli kertonut, että tanguuttilais-rosvot muutamia päiviä sitten olivat olleet Kurlyk-norissa ja varastelleet hevosia.

Hän pyysi meitä pitämään kaikki tuliaseet saapuvilla, sillä vaikkapa emme tanguutteja tapaisi tiellä, olisi niitä vuorilla, mistä voisivat nähdä meidät ja yönuotioittemme ohjaamana parhaimmassa tapauksessa varastaa hevosemme. Kolme kivääriä ja viisi revolveria pantiin sen vuoksi latinkiin ja jaettiin ne ynnä riittävä määrä patruuneja miehille.

Sorgotsun luona oli seutu kuitenkin äänetön ja autio. Ei näkynyt tulia arolla eikä vuoren juurella, ei ihmisten jälkiäkään. Tunsimme itsemme täysin rauhallisiksi, mutta hevoset tuotiin hämärässä takaisin leiriin ja aijottiin ne vasta päivän koittaessa laskea taas laitumelle. Koiramme olivat muutoin oivallisia yövartijoita ja varoittivat pienimmänkin epäluulon alaisen äänen kuullessaan.

Illat ja yöt olivat nyt säkenöivän kirkkaat, tyynet ja kylmät. Jo neljän aikaan jääti musteen kynässäni ja minun täytyi huokumalla sulattaa sitä. Vanha kashgarilainen turkkini, joka oli maannut käyttämättä lähes vuosikauden, otettiin taas esiin. Kiehuva tee oli tervetulleempaa kuin koskaan, ja joka ilta sai Islam paistaa minulle vehnäpullan.

Pieni rautapeltinen kamiini, joka huopaan ommeltuna oli ollut mukana koko matkan, tuli nyt hyvään tarpeesen. Koettelimme nyt sitä ensi kerran. Se asetettiin maahan telttaan. Putki nuorittiin teräslangalla kiinni etumaisen telttatangon vaskihaarukkaan, niin että se kurkisti ulos teltan aukosta. Ja nyt viritti Islam alle tulen kuivista oksista ja risuista, niin että paukkui ja ratisi laitoksen ympärillä. Ihana tuuma!

Lämmintä, suloista ja hauskaa oli nyt sisällä. Viihdyin siellä yhtä hyvin kuin kammarissani Tukholmassa. Jolldashkin piti tuumasta, vaikka se alussa höristeli korviaan, kun kuivat oksat ratisivat niin että kamiinin pelti helisi.

Yöllä sai tuli sammua itsekseen, jolloin telttaan taas tunkeutui jäätävää kylmää. Mutta mitäpä siitä! Minä nukuin jo turkkeihini kääriytyneenä, joista vain nenä pisti esiin. Illallisesta oli minulla aina teekuppi päänalukseni vieressä, mutta mitä siitä jäi jälelle, oli aamulla jääkönttänä.

Lokakuun 31 p. tulimme vedettömään seutuun. Ainoassa kaivossa minkä löysimme oli vesi suolaista. Toinen vaara uhkasi täällä hevosiamme. Auhdossa, pehmeässä maassa näkyi lukuisia karhun jälkiä; karhut kuuluvat näet tulevan tänne vuorilta marjoja syömään. Loppsen kehotti meitä pitämään hevosia silmällä, sillä karhuilla oli tapana olla lymyssä pensaiden takana ja käydä hevosten kimppuun. Täälläkin pidettiin sen vuoksi hevoset kammitsassa telttojen välissä, sitten kuin olivat muutamia tunteja syöneet.

Meillä oli nyt muutoin joka yö kaksi vartijata, joita joka toinen tunti vaihdettiin. Pysyäkseen valveilla ja vakuuttaakseen meitä toisia, etteivät he olleet nukkuneet, oli heillä käsky tuon tuostakin rummuttaa paria kastrullia sopivamman kalun puutteessa. Laulaa saivat he niin paljon kuin tahtoivat estääkseen unta, ja monesti herätessäni keskellä yötä kuulin heidän yksitoikkoisen, alakuloisen muhammettilaisen laulunsa. Mutta kun päivä koitti, käsittivät he asian tyyneltä kannalta ja uskoivat koirien valppauden riittävän meitä suojelemaan.

Yö kului levossa ja rauhassa. Ei tanguutteja eikä karhuja kuulunut, ja pyssyt olalla jatkoimme matkaa koilliseen. Kohta katosi järvi näkyvistä ja me tulimme jotenkin leveään laaksoon, joka verkalleen nousi tien suuntaan. Molemmilla puolillamme oli nyt keskikorkeita vuoren harjoja särmikkäine, lumettomine huippuineen. Keskellä laaksoa kulki polku pensaiden ja viidakkojen välitse, pitkin nyt kuivilla olevaa uomaa, joka on seudun laskukanavana.

Polulla näkyi aivan tuoreet karhun jälet, ja kun se oli juosta hölkyttänyt samaan suuntaan kuin me, pyysivät Islam ja Loppsen päästä ajamaan sitä ja katosivat niin pensaikkoon.

Karavaani kulki oikealla olevan vuoren vieritse. Kun tie pyörähti erään kallion kielekkeen ympäri, pysähdyin minä Emin Mirzan kanssa tekemään havaintoja. Sitten me ajoimme kilpaa karavaanin luo ja lähestyimme juuri laakson keskikohtaa, kun noin tuntia myöhemmin hieman hämmästyen näimme Islamin ja Loppsenin tulevan hurjinta neliä meitä kohti pyssyt pään yli ja huutaen: "Tanguuttilais-rosvoja, tanguuttilais-rosvoja!"

He ajaa karkuuttivat luoksemme, kintereillään 12 ratsastavaa tanguuttia, tomupilveen peittyneinä. Komensin tuokiossa karavaanin seisattumaan. Kuormahevoset pantiin muutamien tamariskipensaiden taakse vain yhden miehen vartioitaviksi. Aseet reilaan, patruunat varalle! Islamin, Parpin ja Loppsenin kera minä asettausin savikummun harjalle.

Olimme kaikki laskeutuneet ratsuilta ja heittäneet turkit pois. Muslemit olivat niin hädissään, että vapisivat. Parpi oli ollut mukana eräässä hyökkäyksessä ennen, sillä hän palveli Dutreuil de Rhinsin luona, kun tämän päälle kaksi ja puoli vuotta sitten hyökättiin ja hänet murhattiin Tam-buddan luona. Prshevalskijllakin oli ollut näissä seuduissa samanlaisia seikkailuja, ja minä olin sen vuoksi täysin selvillä aseman vakavuudesta.

Tanguutteja oli kuten äsken sanottiin kaksitoista, ja Loppsen vakuutti, että heillä epäilemättä oli yhtä monta pyssyä kuin miestä. Meillä oli vain 3 pyssyä ja 5 revolveria, ja vihollisen ylivoima oli siis ilmeinen. Islam ja Loppsen olivat meidän parhaat ampujamme. Mutta tanguutit ovat kaikki varmoja ampujia, tähtäävät kauvan ja kylmäverisesti haarukan yli eivätkä laukaise ennenkuin ovat vakuutetut siitä, että laukaus sattuu.

Kuinkahan meidän tämmöisissä oloissa kävisi? Revittäisiinkö karavaani rikki ja koko viimeisen matkan työt menisivät hukkaan?

Ei toki! Ei tässä hätä ollut niin suuri kuin näytti. Kun rosvojoukko näki meitä olevan useampia ja kirkkaiden aseidemme välkkyvän auringon paisteessa, pysähti se äkkiä noin 150 askeleen päähän.

Näimme tanguutit selvään tomupilven laskeuduttua. He vaihtoivat vilkkaasti ajatuksia, liikehtivät ja kirkuivat. Tuloksena heidän sotaneuvottelustaan lienee ollut se, ettei heillä ollut syytä hyökätä ennenkuin olivat saaneet selville meidän lukumme ja aseemme. Sillä välin odotimme kummulla. Minä polttelin tyynesti piippuani, mikä nähtävästi rauhoitti miehiäni.

Tarkkasin tanguutteja tähystimelläni, joka aina oli käsillä. Muutaman minuutin neuvoteltuaan parvi pyörähti suoran kulman tehden oikeaan eteläisten vuorten juurelle, missä se jakaantui. Toinen puoli ratsasti kallioiden välissä kulkevaa solatietä, kun toinen taas jatkoi matkaa kahden pyssyn kantaman päässä yhtä rinnan meidän kanssamme noustessamme taas ratsuille ja tiheässä joukossa ratsastaessamme eteenpäin.

Kuitenkin laakso kapeni ja tie kävi ahtaan kallioportin läpi. Tänne olivat tanguutit, pelkäsi Loppsen, kiiruhtaneet edeltä käsin asettuakseen kallioiden taa väijyksiin ja ampuakseen meidät maahan. Toista tietä ei ollut valittavana; takaisin kääntyminen ei tullut kysymykseenkään.

Oli siis, jos mahdollista, ehdittävä ensimäisenä portille tai ainakin kulettava sen läpi ennenkuin tanguutit olivat ehtineet ottaa edulliset asemat. Heillä oli kuitenkin puolellaan se etu, että tarkoin tunsivat vuoren rotkonsa, salatiensä ja piilopaikkansa. Meidän hevosillamme muutoin oli raskaat kuormat, kun taas tanguutit olivat keveästi varustetut. He ennättivätkin nähtävästi edellemme, lähenivät vähitellen tietä, mutta katosivat sitten kallioiden joukkoon.

Riensimme kallioporttia kohti niin nopeasti kuin hevosemme pääsivät, karavaanin oikea kylki ampujien suojaamana. Näimme sitten taas tanguutit. He olivat pysähtyneet eikä heillä näyttänyt olevan aikomuksena tehdä hyökkäystä. Ilman seikkailuja riensimme pyssyt vireessä hyvin ahtaan solan läpi tähystellen oikeanpuolisille vuorille.

Toisella puolella laakso taas avartui ja miellyttävältä tuntui taas avoimelle maalle pääseminen. Loppsen oli siinä uskossa, että tanguutit olivat oikotietä menneet vuorten yli ajaakseen meitä takaa. He olivat nähtävästi olleet matkalla Kurlyk-noriin varastamaan hevosia, mutta kääntyneet takaisin luullen meiltä voivansa paremman saaliin siepata.

Laakso kävi lopulta leveäksi kuin tasanko, ja 14 km marssittuamme asetuimme leiriin paikalle, jossa oli hyviä laitumia ja avonainen makea vesiallikko, johon vettä kumpusi lähteestä. Ruohokkokentän laidassa hevoset päästettiin irti ja ne saivat juoda kyllältään allikosta, mutta loitos ei niitä laskettu ja koko ajan vartioivat niitä Kurban ja Ahmed, kaksi muslemia.

Heti kun pimeni pantiin hevoset kammitsaan teltan lähelle ruohokkoon. Tuli, jolla päivällistä valmistettiin, pidettiin matalana ja kätkössä, jottei loimo kovin selvästi meitä ilmaisisi. Loppsen pelkäsi yötäkin, sillä tanguutit saattoivat helposti havaita meidät ollessaan itse heinikossa piilossa.

Pilkkopimeässä kuulimme taas heidän äänensä. Yltympäri leiriä kuului joka taholta heidän kamala ulvontansa, muistuttaen hyeenojen tai susien ulvonnasta. Tässä oli viekkaus mielessä, mutta Loppsen tunsi sen. Heillä oli tapana, sanoi hän, tällä tavoin vaania, oliko heidän uhreikseen aijotuilla vahtikoiria vai ei.

Jos tämä oli heidän tarkoituksensa, niin vastausta vaille he eivät jääneet, sillä koiramme haukkua säentivät vihaisesti koko yön ja syöksyivät allikolle, jonka läheisyyteen tanguutit nähtävästi olivat sitoneet hevosensa. Loppsen ei saattanut kylliksi voimakkain sanoin ilmaista vihaansa tanguutteja kohtaan yleiseen. He eivät olleet itse, tuumi hän, hituistakaan koiria parempia. Turkin helmat käännettyinä ja pyssy oikeassa kädessä he hiipivät kuin kissat kyyryssä pitkin maata.

Mutta me pidimme varamme. Syöttöpaikan molemmille puolille pantiin vartijoita, jotka myötäänsä löivät rumpua ja lauloivat. Vain pari miestä sai nukkua kerrallaan. Melkein joka viides minuutti Parpi huusi: "khabärdar?" (onko vartija valveilla?), mutta Loppsen istui äänetönnä ja lämmitteli käsiään tulella.

Sinä yönä ei ollut levosta sanottavaksi asti. Miehet tarsivat edes takaisin, hevoset polkivat tannerta ja hirnuivat, rummutusta kastrullilla ja huutoja kuului säännöllisten väliaikojen perästä, ja me olimme täydellisessä piiritystilassa. Mutta tanguuttien suunniteltu päällekarkaus meni myttyyn; he eivät saaneet meiltä yhtään hevosta varastetuksi.

Tämmöinen oli siis tulomme khara-tanguuttien maahan. Olimme alun pitäen saaneet huomautuksen, että täällä piti liikkua silmät auki. Tanguutit ovat tunnetut rosvoiksi ja varkaiksi ja rosvoovat erikoisella mieltymyksellä rauhallisempia mongolilaisia naapurejaan. Kun nämä lähtevät temppelijuhlaan Kumbumin luostariin, ratsastavat he tavallisesti suurissa, hyvin aseilla varustetuissa joukoissa, sillä heidän täytyy pakosta kulkea tanguuttien alueen läpi.

Luulen että mieheni pysyivät valveilla enemmän pelon kuin velvollisuuden tunnon vuoksi. Heidän oli käsky herättää minut, jos tanguutit alkavat ampua, ja pari kertaa herätessäni kuulin heidän ijankaikkisen "khabärdar'insa?" Pitempien väliaikojen syntyessä vartijahuutojen välillä, joihin kaikki muut miehet vastasivat, virittivät tanguutit hurjan konserttinsa.

Auringon noustessa kyhäydyimme lähtemään. Tanguutit olivat silloin taas vetäytyneet tarpeellisen välimatkan päähän. Mutta heti kun karavaanimme läksi liikkeelle itää kohti, ratsastivat he meidän leiripaikallemme. Tyhjistä tulitikkulaatikoista, kynttilän paloista ja sanomalehtipapereista saivat he siinä selville, etteivät he olleet yksistään mongolien kanssa tekemisissä. Senpä vuoksi he luopuivat enemmästä takaa-ajosta.

Muutamia päiviä sen jälkeen tapasimme erään ylhäisen tanguuttipäällikön, jolla oli punainen viitta valkoisine nahkareunuksineen, ratsastajaparven seuraamana. Hän kertoi että Ten-karissa (Donkhurissa) on yksinäinen "venäläinen" (orus) rouva ja Si-ning-fussa kaksi tai kolme venäläistä. Aavistin heti, että hän puhui englantilaisista lähetyssaarnaajista, sillä kaikkia eurooppalaisia nimitetään Sisä-Aasiassa venäläisiksi.

Kappaleen matkaa etempänä tapasimme suunnattoman Dsun-sassak-heimoa olevan mongolikaravaanin. Se oli ollut kymmenen päivää Ten-karissa talviostoksilla ja palasi nyt samaa tietä, jota me olimme tulleet. Nähtävästi on syksymyöhä sopivin aika pitkälle matkalle, sillä kesäaikaan sulkevat tien usein Bukhain-gol, Jike-ulan-gol y.m. joet.

Luimme lähemmä 300 ratsastajaan, useimmat miehiä, monet varustetut pyssyillä, kaikki miekoilla. Mutta naisiakin kirjavissa tummansinisissä ja punaisissa puvuissa sekä puoleksi aikaisia lapsia oli jonossa. Heidän matkatavaroitaan: jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita, saappaita y.m. oli kulettamassa vähintäin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Eläimet kulkivat taajoissa joukoissa ja nostivat liikkeelle läpipääsemättömiä tomupilviä. Kokonaisuudessaan se oli vilkas ja väririkas taulu. Meiltä meni kotvan aikaa ennenkuin saimme heidät sivuutetuksi. Alinomaa kuului huuto: "orus", kun he näkivät minut. Hyvinkin 150 pyssyä oli joukolla, todistus siitä kuinka epävarma tanguuttien maan läpi kulkeva tie itse asiassa on, kun niin vankka suojusväki täytyy olla eläinten ja tavarain vuoksi.

Lähestyimme nyt ensimäistä kaupunkia, jonka olimme matkallamme Khotanista lähdettyä tavanneet. Sen nimi oli Ten-kar. Kyliä oli nyt yhä tiheämmässä, poppelien ja koivujen, lehtikuusten ja kuusten varjostamina, missä tuuli suhisi suloisesti ja tuttavallisesti. Liike vilkastui yhä enemmän, kiinalaisia, mongolilaisia, tanguuttilaisia ratsastajia tavattiin vähän väliä. Pieniä aasikaravaaneja, jotka kulettivat maaseututavaroita, kulki ohitsemme. Muulien vetämiä kaksipyöräisiä kärrejäkin nähtiin menevän samaan suuntaan. Rinteillä kävi sarvikarjoja laitumella ja kallion kielekkeillä komeili moni temppeli. Kaikki osoitti meidän lähestyvän kaupunkia. Kohta puolen päivän jälkeen vetäytyivät talot yhteen kadun ympärille, jolle me ratsastimme, ja sen toisessa päässä kohosi edessämme Ten-karin kivestä tehty kaupungin portti.

Ratsastimme kaupunkiin, jonka pääkatua kohti talot suuntasivat omituisia etusivujaan. Mikä liike ja hälinä! Siihen tottumattomia kun olimme, löi se meiltä miltei korvat lumpeesen.

Parpi Baj oli varhain aamulla saanut ratsastaa etukäteen kaupungin kuvernöörille viemään minun passiani. Hän oli nyt meitä vastassa kaupungin portilla tuoden lipun "venäläiseltä rouvalta", joka pyysi minun olemaan tervetullut hänen taloonsa. En pitänyt oikein sopivana lentää kuin pommi yksinäisen naisen luo, mutta päätin kuitenkin, ehkä enimmän uteliaisuudesta, käydä siellä vieraisilla.

Hauskan kiinalaisen talon portilla tuli paljaspäinen nuori nainen, jolla oli silmälasit ja kiinalainen puku, minua vastaan ja kysyi mitä suurimmalla ystävyydellä: "Puhutteko englanninkieltä?" Kohta kun hän sai kuulla niin olevan laidan, oli keskustelu käynnissä. Hän esitti itsensä rouva Reinhardiksi, amerikkalaisnaiseksi; oli lääketieteen tohtori ja naimisissa hollantilaisen lähetyssaarnaaja Reinhardin kanssa, joka kuukaus takaperin oli matkustanut Pekingiin.

Rouva Reinhard oli tavattoman vierasvarainen ja rakastettava. Minun ei tarvitse mainita, kuinka mieluisaa oli tavata henkilö, jonka kanssa saattoi puhella muistakin asioista kuin laitumista, hengenvaarallisista solista, villeistä jakeista ja kesystä karjasta. Se minua vain ihmetytti, että hänen miehellään oli ollut niin paljon rohkeutta, että oli jättänyt hänet yksin raa'an kansan keskeen Ten-kariin. Mutta lääketieteellisten tietojensa avuin hän oli onnistunut hankkimaan itselleen monta ystävää kansan seassa. Minä viivyin kaksi päivää Ten-karissa antaakseni hevospoloisten levätä.

Marraskuun 18 p. sanoin hyvästit hyvälle emännälleni ja jatkoin matkaa "Kymmenen tuhannen kuvan temppelin" ohi Si-ning-fuun, ensimäiseen Kiinan tässä osassa olevaan kaupunkiin. Täällä oli karavaani kokonaan toisin muodostettava Kiinan olojen mukaan ja täältä piti uskollisten itä-turkestanilaisten palvelijaini palata kaukaisiin koteihinsa. Heidän tuli ratsastaa takaisin länteen päin valtatietä Khamin ja Korlan kautta.

Kutsuin heidät huoneeseni ja tein tilin heidän kanssaan. Saatua selville kuinka paljon kullakin oli vaatimista lisäsin minä heidän palkkansa kahta suuremmaksi, mikä tietysti herätti yleistä tyytyväisyyttä. Mutta ei se liian paljon ollutkaan, sillä ilman heitä olisi matkani mennyt myttyyn. Sitä paitsi lahjoitin heille kaikki mongolilaiset hevoseni paitsi kahta, jotka me Islamin kanssa tarvitsimme, sekä ruokavaroja koko matkalle. Parpi Baj, joka oli suorittanut matkan ennen, tuli karavaanin johtajaksi ja sai hyvän revolverin sekä ampumatarpeita. Kaikki olivat tyytyväisiä ja kiitollisia, ja me erosimme hyvinä ystävinä niin monien yhdessä kestettyjen vaarojen ja seikkailujen perästä. Sitten he läksivät matkaan, ja minä toivon ja uskon, että he ovat päässeet kotiinsa yhtä onnellisesti kuin minä. Ystävämme Loppsen oli jo Ten-karissa sanonut meille jäähyväiset.

Tämän kassaani tulleen syvän loven perästä laskettiin ja punnittiin jälellä olevat hopeaharkot. Ne tekivät 770 liangia ja piti niiden hyvästi riittää Pekingiin asti. Mutta meillä oli vielä pitkänlainen taival matkan päähän. Postikuriirit suorittivat sen 28 päivässä: meidän oli oltava matkalla 3 kuukautta.

25.

MÄÄRÄN PÄÄSSÄ!

Joulukuun 1 p:nä minä läksin uskollisen Islam Bajn kera Si-ning-fusta. Uudessa karavaanissa oli 6 muulia ja 3 miestä. Arkut nuorittiin kerta kaikkiaan taivutettuihin puukehyksiin, jotka sitten yksinkertaisesti nostettiin kuormasatuloihin, ja ainoastaan ne tavarat, joita joka ilta tarvitsimme, olivat helposti saatavissa. Mutta muulit juonittelivat ja äksyilivät ja muuan viskoi myötäänsä kuormaansa kunnes puukehys meni murskaksi.

Pahimmat olivat kuitenkin miehet itse, jotka koko matkan jankuttivat ja noituivat, ja hyvilläni minä olin, etten ollut ottanut heitä palvelukseeni kuutta päivää kauvemmaksi. Tämän ajan kuluttua erotin sekä muulit että muulien omistajat ja vuokrasin kahdet suuret kärrit, saman muotoiset ja näköiset kuin itä-turkestanilaisetkin. Niihin ladottiin kaikki matkatavarat, laitettiin tunnelikatto ja pantiin pohjalle olkia ja mattoja. Kärrejä veti aisoihin valjastettu muuli ja kaksi hevosta nuorasta tämän edellä. Ajajina oli kaksi siivoa kiinalaista, jotka olivat käsittäneet, että jos hyvin asiansa suorittavat, saavat he runsaasti juomarahoja. Tämä oli sitä tärkeämpää, kun olin nyt ilman tulkkia ja minun täytyi tulla toimeen mitättömällä sanavarastolla, jonka olin ehtinyt koota.

Kuusi päivää ajoimme mäkiä ylös ja alas, yli mukuraisten solien, jäätyneiden tai sulien purojen, päänkaupallisten siltain, ja ahtaita solateitä. Rattaat tärisivät ja rämisivät, hytkyivät ja vaappuivat, ja aivan kidutusta oli tämmöinen matkustus. Miehet astuivat eläimiään hoputtaen, ja joka kylään, jonka ohi ajoimme, oli heidän poikettava sanoakseen jotain jollekin tuttavalle tai ostaakseen ainakin leipäpalasen, jota sitten matkalla söivät.

Tällä tavoin ehdimme viho viimein Liang-tsheo-fuun, erääsen Kiinan suurimpia kaupunkeja. Täällä, kuten useammassa paikassa ennen ja myöhemminkin tällä osalla matkaa, ottivat eurooppalaiset ja amerikkalaiset lähetyssaarnaajat, niissä useita nuoria naisia, minut mitä vierasvaraisimmin vastaan.

Taas oli aavikkomatka edessäni. Päästäkseni Ning-shaan, lähimpään Pekingin tien varrella olevaan suureen kaupunkiin, oli minun kulettava Ala-shanin aavikon yli. Kameeleja täytyi sen vuoksi taas hankkia ja me onnistuimmekin, vaikka vasta kaksitoista päivää kauppaa hierottuamme, saamaan niitä.

Liang-tsheo-fussa on sananlennätin-asema ja minä käytin tilaisuutta Shanghain kautta lähettääkseni sähkösanoman kuningas Oskarille ilmoittaen tulostani edelliseen kaupunkiin, ja oli minulla ilo itse joulunaattona saada onnentoivotusvastaus kuninkaalta.

Liang-tsheo-fu on melkoinen kaupunki ja on siinä läheisine kylineen lähemmä satatuhatta asukasta. Kaupunkia ympäröi paksut muurit ja siihen johtaa neljä komeata porttia. Pääkadut ovat leveät, elämä niillä vilkasta ja kirjavata, rattaita, karavaaneja ja kauppiaita teuhaa joka nurkassa.

Tein koko joukon ostoksia Tien-tsin-makasiinissa, joka oli kokonainen pasaasi komeine myymälöineen. Muun muassa ostin kaksi "shooloota" eli käsiuunia, jotka olivat pyöreän teekannun muotoisia ristikkokansineen. Ne täytetään tuhkalla ja niihin haudataan muutamia hehkuvia hiiliä, jotka pitävät shooloon lämpimänä vuorokauden. Ilman tätä käytännöllistä laitosta minä olisin matkalla Pekingiin useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa palelluttanut käteni.

Liang-tsheo-fussa vietin neljännen joulunaattoni tällä pitkällä matkalla ja iloitsin ajatellessani saavani ensi joulunaattoa viettää oman lieden ääressä syntymämaassa. Joulukuun 24 p. oli aina vaikea päivä. Ikävöin silloin enemmän kuin koskaan kotiin. Tänä vuonna se kului yhtä huomaamattomasti kuin tavallisetkin päivät. Minä olisin haetuttanut vuorelta joulukuusen, mutta lähetyssaarnaajat pitivät sitä pakanallisena tapana. Sen sijaan istuimme tarinoiden kamiinin ääressä kunnes minä aikaiseen ryömin turkkiloukkaaseni kylmään kirkkosaliin, joka minulle oli osoitettu asunnoksi ja missä lämpö jouluyönä laskeutui -15,8°.

Joulukuun 16 p. saimme viimeinkin 3 miestä ja 8 kameelia. Vielä kerran ladottiin taakat pitkää matkaa varten. Meillä oli 465 km Ning-shaan.

28 p. varhain aamulla läksimme matkaan, mutta emme olleet ehtineet etemmä kuin pohjoisen kaupungin portin ulkopuolella olevalle avoimelle paikalle, kun kaksi ryysypukuista kiinalaista tuli meitä vastaan alkaen vilkkaasti keskustella kameelinajajaimme kanssa. Toinen miehistä kääntyi sitten Islam Bajn puoleen ja tarjoutui sujuvalla turkinkielellä viemään meidät Ning-shaan viidestäkymmenestä taelista. Hän kertoi olleensa Kashgarissa ja Aksussa useita vuosia ja itsellään olevan yhdeksän komeata kameelia, paljon parempia kuin meidän.

Tämä tilaisuus samalla kertaa saada oivallinen tulkki oli liian kallis antaaksemme sen mennä läpi käsiemme. Levähdimme keskellä tietä. Uudet miehet tulivat yhdeksän kameelinsa kera ja tunnissa oli kuormat muutettu.

Tiemme Ning-shaan kävi laajan kierroksen tehden Ala-shanin aavikon poikki kaakkoon. Kameelit olivat mainiot, kulkivat tyynesti ja varmasti, ja miellyttävältä tuntui taas tuommoisella kestävällä ja muhkealla eläimellä ratsastaminen. Mutta hyvä oli tiekin kulkien kovaa, tasaista, ruohoista maata. Seudun asutus väheni kuitenkin vähitellen, kylät harvenivat, mutta vielä tapasimme aasikaravaaneja ja härkärattaita, jotka kulettivat maalaistavaroita kaupunkiin. Jo nyt leveni oikealle matalia hiekkasärkkiä: siinä oli aavikon reuna.

Pienessä Tjing-Janin kaupungissa viivyimme päivän, sillä kameelinajajat tahtoivat ostaa evästä itselleen ja eläimilleen aavikkomatkalle. Kuvernööri koki taivutella minua lähtemään suurta, eteläistä tietä Ning-shaniin. Siellä on ihmisiä, kaupunkeja ja majataloja. Pohjoisella tiellä en sitä vastoin olisi tapaava muuta kuin hiekkaa, olisinpa vielä vaarassa joutua mongolilaisten rosvojen hyökkäyksen esineeksikin. Mutta minä annoin vastata hänelle, että matkallani minua kohdanneet harmit olivat juuri Kiinan viranomaisten aikaansaamia ja että parempana pidän levähtää teltassani aavikolla kuin Kiinan majatalojen syöpäläisten seassa.

Kun minä tammikuun 1 p. 1897 olin lähdössä Tjing-faniin, ei kai mandariini luullut voivansa laskea minua saamatta mielihyvikseen tuottaa minulle harmia. Kaksi kiinalaista, joiden piti seurata minua Vang-je-fuun, tulivat selittäen, etteivät he ole valmiit hevosineen ja eväineen ennenkuin parin päivän päästä. Minä vastasin heille, etten kuuna päivänä ollut pyytänytkään mitään saattuetta ja ettemme tuntiakaan odottaisi heidän vuokseen, annoin käskyn että karavaani oli kuormitettava ja läksin niin matkaan. Portin ulkopuolella pysähdytti meidät joukko miehiä palatsista (jamenista) selittäen, että meidän täytyi viipyä vielä yksi päivä, koska Mongolian passi ei ollut valmis, ja että heillä oli käsky pidättää meidät väkisin, jos kieltäydyimme.

Karavaani sai odottaa portilla, kun minä moisesta julkeudesta suuttuneena läksin jameniin. Kuvernööri ei ottanut vastaan: hän oli "sairas". Roskaisessa hökkelissä ympäröi minut tusina oopiumia polttavaa kirjuria, jotka huusivat ja teuhasivat kaikki yhtaikaa. Kun he hetkeksi vaikenivat, viittasin minä Pekingistä saamaani passiin ja sanoin, että jos mandariini uskaltaa viivyttää minua täällä, ilmoitan minä Venäjän ministerin kautta hänen käytöksestään hallitukselle Pekingissä ja hän olisi menettävä arvonsa ja asemansa.

Se naula veti. Tulkki tuli takaisin ja pyysi minut mandariinin luo päivälliselle, mutta sai vastauksen, että vaikka hänen herransa tulisi madellen maantietomussa karavaanin luo, niin minä en välittäisi hänestä niin paljoa, että sinnepäin katsoisin. Hänen oli silmänräpäyksessä vain toimitettava minulle passi ja molemmat ratsastajat.

Kirjurit herkesivät nyt kohteliaiksi ja panivat oopiumipiippunsa pois. Tuota pikaa minä sain passin sekä ratsastajat ja esteettömästi saatoimme taas lähteä matkaan.

Muutamia yksinäisiä taloja jätimme jälellemme ennenkuin tulimme erämaahan. Täällä tapasimme kuitenkin paljon rattaita, lastattuja eläinten lannalla, mitä kerätään tieltä ja on tässä seudussa asukasten ainoa polttoaine. He kuivaavat sen auringon paisteessa ja lämmittävät sillä "kangerejaan", savitiloja, joilla nukkuvat.

6 p. painuimme taas hiekka-aavikolle, missä oli 10 m korkeita hiekkasärkkiä. Vain siellä täällä näkyi joku ohdake tai kuivanut, okainen pensas. Maisema loitsi mieleen sekä surullisia että iloisia muistoja kahdelta viimeksi kuluneelta vuodelta, ja kun Jolldash juoksi särkän harjalle eikä itään päin nähnyt muuta kuin hiekkaa, ulvoi se surkeasti ja muisti varmaan raskaita marssejamme Lop-norin rannoilla.

Ei täällä kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin Takla-makanissa. Ala-shanin aavikot eroavat läntisestä Gobista siten, että ne ovat hajallaan olevia kaistaleita, joiden välillä avautuu aroja ja lampia. Tie on kuitenkin usein hankala ja vaivaloinen; ainoastaan kameelit saattavat täällä kulkea.

Että aavikkotietä siitä huolimatta kuitenkin käytettiin, sen havaitsimme joka päivä. Nyt kohtasimme kiinalaisen karavaanin, jossa oli 50 kameelia, vieden Bao-tosta kaikenlaisia tavaroita Ala-shanin mongoleille. Se oli ollut matkalla 40 päivää. Kiinalaiset kameelinajajamme olivat oivallisia miehiä, hoitivat yhdeksän kameeliansa ja tavaramme ravakasti ja kulkivat varmasti ja tyynesti, jankuttamatta ja nurisematta.

Seuraava päivänmatka kävi pelkkää aavikkoa myöten. Matkalla tapasimme vain yksinäisen mongolin, puettuna koreaan siniseen turkkiin, tikari pistettynä hopeahelaiseen tuppeen sivulle ja ratsastaen uhkealla pitkäkarvaisella uroskameelilla hyvää kyytiä.

Keskellä yötä kuului taas kellot, ja suuri karavaani asettautui kaivon ympärille, missä meillä oli leirimme. Tavarapaaleja ja kuormasatuloita ladottiin päällekkäin, kameelit päästettiin laitumelle, teltta pystytettiin, tulia viritettiin, kiinalaiset huusivat ja rähisivät. Kokonaisuudessaan se oli vilkas taulu erämaan yöpimeässä.

Kameelikaravaanit Ning-shan ja Liang-tsheo-fun välillä käyttävät pitkää pohjoista aavikkotietä kernaammin kuin eteläistä, paljoa lyhempää ajotietä pääasiassa päästäkseen tullihuoneista ja majatalo-maksuista ynnä muista kustannuksista, joita tulee kulkiessa asutuissa seuduissa. Pohjoisella tiellä he ovat vapaat kaikista näistä maksuista ja kulettavat kerallaan evästä minkä tarvitsevat, enimmäkseen suuria leipäkakkuja. Kameelit hoitavat itse itsensä ja syövät erämaan kuivia, kovia kasveja. Karavaani ei lähde liikkeelle ennenkuin kolmen aikaan iltapäivällä, jotta kameelit saisivat syödä niin kauvan kuin on valoisa, ja matkaavat sitten yöllä. Kaivolla laitetaan illallinen, jona on "mieniä", kuivatusta lihasta ja vihanneksista sekä murennetusta leivästä keitettyä soppaa, ja teetä.

Oivallista, leveätä ja kovaa tietä kulkien, joka keltaisena nauhana suikersi arojen yli, saavuimme tammikuun 12 p. pieneen Vang-je-fun kaupunkiin, missä lepuutimme kameeleja yhden päivän.

Oli meillä muitakin asioita toimitettavana. Molemmat tjing-fanilaiset miehet saivat eron ja pari uutta otettiin palvelukseen, joiden oli seurattava meitä Ning-shaan. Hankimme lisää eväsvaroja ja ostimme joukon mongolilaisia koristeita. Minä kävin vieraisilla mongoliruhtinas Norvon, erään "vang'in" eli Kiinan keisarin alle kuuluvan vasallikuninkaan luona. Hän oli samalla kaupungin päämies ja asui tavallisessa kiinalaisessa jamenissa kaupungin muurin sisäpuolella. Useiden ylhäisten, kiinalaisessa puvussa olevien mongolien ympäröimänä hän otti minut hyvin ystävällisesti vastaan suuressa, yksinkertaisessa paljasseinäisessä huoneessa. Hän oli valkoviiksinen vanha mies puettuna aito valkeaan puseroon.

Keskustelu kävi vilkkaaksi ja luisti sujuvasti ilman tulkin apua. Erittäin huvitti häntä tietää minkä maan miehiä minä olin, ja siinä tarkoituksessa minä sain isolle paperiarkille piirustaa Ruotsin ja osoittaa missä se oli Kiinaan nähden. Muuan sihteeri lisäsi vaatimattomaan karttaan kaikki tarpeelliset nimet kiinankielellä.

Tammikuun 18 p. saavuimme viho viimein Ning-shaan ja menimme suoraan lähetyssaarnaajien taloon.

Suuri ilo oli minulle tavata täällä kansalaiseni, herra ja rouva Pilquistit, kahden mies- ja yhden naisapulaisensa kera, ja heidän vierasvaraisessa talossaan levätä kaksi päivää. Mikä nautinto saadessa nukkua hyvin lämmitetyssä huoneessa ja kunnollisessa sängyssä, tarvitsematta pinota päälleen turkkivuorta, jottei paleltuisi jääkurikaksi! Olipa kuin olisi ruotsalaisella pohjalla maannut tuolla etäisessä maassa.

Ning-shassa tehtiin lähetystyötä voimakkaasti ja menestyksellä. Siellä oli 30 kristittyä kiinalaista käsittävä seurakunta ja raamatunselityksiä pidettiin aamuin ja illoin. Evankelisia kirjasia kiinankielellä jaettiin lentolehtinä kaduilla ja ne olivat houkutelleet monta kiinalaista, joskin vain uteliaisuudesta, lähetystalolle. Kaupungin huomattavimman valtasuonen varrelta oli herra Pilquist vuokrannut huoneen, ja siinä pidettiin jumalanpalveluksia, joissa ohikulkijat kävivät.

Rouva Pilquist kertoi minulle kiinalaisnaisista. Ylen harvoin hän sanoi tavattavan kaksikymmenvuotiasta naista, joka ei olisi naimisissa. Usein he menevät miehelään kahdentoista tai viidentoista vuoden ijässä, ja jo pikku tyttöinä ollessaan he pyytävät vanhempiaan silpomaan heidän jalkansa ja ikävöivät sitä, sillä he tietävät, ettei kukaan mies katsoisi heihin, jollei heillä ole pienet jalat.

Leikkaus suoritetaan heidän ollessa viiden tai kuuden vuoden ikäisiä. Ison varpaan ja sen lähimmän naapurin väliltä leikataan jalka halki, neljä varvasta väännetään käsivoimalla kyrsäksi jalkaterän alle, ja sitten kääritään jalka vahvoilla siteillä, joka tekee, että tuo pakolla aikaansaatu muodottomuus jää semmoiseksi. Kengät täytyy tehdä erikseen kumpaankin jalkaan eikä niitä sen vuoksi ole koskaan myymälöissä valmiina. Kantapää keikkuu käydessä hyvän matkaa maan yläpuolella ja poloinen nainen tukee ruumiinpainoaan isoon varpaasen, joka on kengän keskellä ja toisten varpaiden selkäpuolella.

Ei saata käsittää noita tämän mielettömän kidutuksen tuottamia tuskia. Tyttöraukat eivät usein vuosikausiin leikkauksen suoritettua pääse sängystä ja ruikuttavat ja itkevät yöt tuskissaan, jotka tuntuvat seitsemätä kertaa pahemmilta vähänkään liikahtaessa. Ja kun kynnet usein kasvavat lihaan, saattaa ajatella, että kiinalaisten naisten käynti on kaikkea muuta kuin sulokasta. He käyvät kuin ankat, hitaasti ja varovasti, käyvät kuin paljain jaloin nuppineulojen päällä tai viholaispehkossa. Kun he jalottelevat mitättömän vähän, ovat heidän säärensä hoikat kuin tikut. Ja kaikki tämä kidutus, tämä suunnaton kärsimys, ainoastaan naimisiin pääsemisen takia!

Vielä yksi aavikko avautui tiellemme ennenkuin pääsimme varsinaiseen Kiinaan, ja tämä matka Ordosin erämaiden poikki oli vaikeimpia osia matkastani Aasian halki. Olin nyt väsynyt ja saanut tarpeekseni yksinäisyydestä ja vaivoista, ja jälellä olevat 111 peninkulmaa tuntuivat paremmin kiireiseltä paluumatkalta sivistyneisiin oloihin ja lepoon.

Ning-shasta menee useita teitä Bao-toon Keltaisen meren rannalla. Kesällä on mukavinta kulkea venheellä jokea, ja kylmänä vuodenaikana voi valita sen tien, joka noudattelee joen vasenta rantaa, tai jonkun niistä monista teistä, jotka käyvät Ordos-maan halki, missä asuu mongoleja ja joka on Keltaisen joen pohjoisen mutkan ja Kiinan muurin välillä. Jos valitsee jälkimäisen näistä teistä, voittaa 5 päivää, mutta saa antautua aavikkomatkan kaikkien vaivojen alaiseksi.

Tammikuun 21 p. läksimme liikkeelle, ja ystävälliset lähetyssaarnaajat seurasivat meitä kotvan matkaa. Neljä ensimäistä päivänmatkaa kävi läpi kylärivien, jotka sijaitsivat Keltaisesta joesta johdettujen kastelukanavien varsilla. Joen yli menimme tammikuun 25 p. Shi-tsue-tsan kylän kohdalla. Hvang-ho oli paksussa jäässä, joka ei edes ritissyt yhdeksän raskaan kameelimme alla, samojen, jotka olivat kantaneet minua ja tavaroitani Liang-tsheosta saakka. Joki oli 342 m leveä ja aution maiseman ympäröimä. Kun seisoo keskellä jäätä, näyttää joki suunnattoman avaralta kadulta, joka yhtyy taivaanrantaan pohjoiskoillisessa.

Tie oli pitkin matkaa mainio, kova, tasainen ja suora, kulkien melkein mäetöntä tai merentasaista maata. Siinä oli vilkkaan liikkeen jälkiä; se, että me tapasimme vain muutamia karavaaneja, johtui siitä, että useimmat tähän aikaan pysytteleivät kotonaan viettämässä kiinalaisten uudenvuodenjuhlaa.

Maan pohjoisosissa asuu ylen harvassa mongolilais-paimentolaisia ja vain pari kertaa näimme heidän leirejänsä, jotka oli pystytetty seutuihin, missä oli laitumia. Suuret alat pohjoista Ordosia ovat muutoin aavikkomaata ja monet päivänmatkamme kävivät poikki kokonaan hedelmättömien seutujen.

Ei tämän matkan vaivaloisuuteen kuitenkaan ollut syynä ihmisasuntojen puute, sillä niistä me olimme jotenkin riippumattomat, kun meillä oli mukanamme tarpeellinen määrä riisiä, leipää ja lampaan lihaa. Ei, vaan ilma se synnytti tuon vastenmielisyyden, se kun koko ajan oli inhottava, sillä melkein joka päivä riehuivat luoteismyrskyt, jotka pakkasen kera melkein olivat jäätää meidät.

Eikä vain tuuli tavallisessa merkityksessä, vaan todelliset hirmumyrskyt täällä Ordosin avonaisilla tasangoilla tuiversivat. Usein tuntui kuin seuraavassa silmänräpäyksessä lentäisi ilmaan satulasta tai kuin kameelit kadottaisivat jalansijansa. Turkit ja pukineet eivät paljoa auttaneet: tuuli tunkeusi joka paikasta ihoon. Kuinka monesti pysähdyimmekään tavatessamme matkalla kuivia arokasveja pannaksemme ne ohimennessä tuleen ja lämmitelläksemme kohmettuneita, turtuneita jäseniämme!

Tammikuun 31 p. riehui ankarin länsimyrsky, mihin tähän saakka olin yhtynyt, eikä silloin ollut viisasta lähteä taipaleelle. Olimme silloin leirissä Khara-mooren (Mustan hevosen) luona, ja yltympärimme oli maisema aukea, niin että myrsky estämättä saattoi rynnistää aron yli. Telttani se puski nurin ja oli repiä sen riekaleiksi.

Miehet olivat laittaneet piirinmuotoisen linnan kuormista, joita peittivät huopamatoilla, ja niiden alla he istuivat kyykistyneinä koko päivän. Ruumiinlämpöä on mahdoton säilyttää. Kaikki on kylmää kuin jää. Ja jos kaataa pari tippaa teetä turkilleen, hyytyy se heti kuin steariini. Muste on jääkönttänä ja muistiinpanot täytyy tehdä lyijykynällä.

Tuima vihuri keskipäivän lämpömäärän ollessa -17° (helmikuun 1 p.) saattaa olla hyvin vaarallista, ja varansa täytyy pitää, jollei tahdo paleltua. En tiedä kuinka käsieni olisi käynyt, jollei minulla ollut tuota kiinalaista käsikamiinia, joka aina pidettiin lämpimänä. Päivällä pidin sitä polvillani kameelinselässä, illalla maata pantuani se pistettiin vuoteen sisään. Ei ole myöskään mieluisata pestä silmiään, kun vesi jäätyy poloiseen nahkaan, jollei liiku rivakasti.

Alimmillaan oli pakkanen helmikuun alussa: alin määrä yöllä helmikuun 2 päivää vasten -30° ja yöllä 3 päivää vasten -33°. Teltassa laskeutui lämpö silloin -26,8 asteesen.

Helmikuun 6 p. yllätimme Hoo-dji-toon, ensimäisen kylän aavikon pohjoisreunalla. Seuraavana päivänä menimme taas täällä 385 metriä leveän Hvang-hon yli, ja 8 p. olimme Bao-tossa, missä ruotsalaiset lähetyssaarnaajat, herra ja rouva Helleberg, ottivat minut tavallisella vierasvaraisuudella vastaan. Heillä oli pieni seurakunta, johon kuului kymmenen kastettua kiinalaista, ja koulu poikia varten, he tekivät työtään innokkaasti ja olivat rakastettavimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut. He kuuluivat amerikkalaiseen Christian Alliance lähetysseuraan, jolla on Bao-tosta Pekingiin kokonainen ketju asemia, missä 61 ruotsalaista lähetyssaarnaajaa toimii.

Mutta nyt on kärsivällisyyteni lopussa, pelkäänpä että tämän pitkän matkan kuvaaminen on koettanut liian paljon lukijankin kärsivällisyyttä.

Uskottuani karavaanini ja Islam Bajn hyviin käsiin minä kiiruhdin yksinäni vain yhden kiinalaisen kera pienillä kaksipyöräisillä muulien vetämillä rattailla helmikuun 12 p. edelleen itää kohti Sa-la-tjin, Dör-tjin ja Be-sia-tjin kautta Kvei-hva-tshungiin eli Koko-Khotoon ja oli minulla kussakin näistä kaupungeista ilo tavata kansalaisiani. Viimeksi mainitussa tapasin kahdeksantoista ruotsalaista, yhden norjalaisen ja yhden tanskalaisen, kaikki kuuluvia äsken mainittuun amerikkalaiseen lähetysseuraan. Kvei-hva-tshung on lähetystön keskipiste, ja täällä opettelevat tulokkaat kiinankieltä ennenkuin heidät lähetetään asemilleen.

Sieltä minä ajoin kahdeksassa päivässä Djan-dja-khuun eli Kalganiin, missä Kiinan muuri suikertaa niiden vuorien huipulle, jotka kohoutuvat kaupungin molemmilla puolilla. Täälläkin oli lähetyssaarnaajia, ruotsalaisia ja amerikkalaisia. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa lepäillä. Vain neljän päivän matka erotti minut Pekingistä.

Kalganissa vuokrasin "too-djoon" (kantotuolin) ja kahden muulin kantamana matkasin Nan-kho-laakson poikki, menin yli vuorijonojen, jotka puolipiirissä rajoittavat Pekingin ympärillä olevia tasankoja ja erottavat ne mongolilaisesta ylätasangosta.

Maaliskuun 2 p. olimme alamaalla ja kulimme läpi lukemattomien kylien, ohi temppelien ja kanavien yli sekä tapasimme matkustajia joukottain. Minut valtasi juhlallinen tunne tänä päivänä, joka oli viimeinen matkallani Aasian halki. Tunnit tuntuivat minusta äärettömän pitkiltä eivätkä muulit liene koskaan kulkeneet näin hitaasti. "Kohta ollaan perillä", sanoi usein kiinalainen palvelijani rauhoittavasti, mutta yhä vain tuli uusia kyliä, uusia temppelejä ja puutarhoja ja yhä me vain hävisimme pitkille, mutkikkaille kylänkujille.

Tuhannessa ja yhdessä yössä minä olin kulkenut mannermaan läpi, mutta tämä viimeinen marssipäivä tuntui minusta edellisiä pitemmältä. Viimeinkin loisti jotain harmaata etäältä parin puuryhmän välistä. "Siinä se on Pekingin muuri!" selitti palvelijani. Niin, Pekingin kaupungin muuri se olikin.

Peking oli Aasianmatkani loppukohta, ja lukija saattaa ehkä ajatella millä tunteilla minä ajoin sen eteläportista sisään. Toista tuntia olivat muulit tepsutelleet kivettyä tietä kaupungin muurin läntistä ja eteläistä sivua ennenkuin kiinalaisen kaupungin osan läpi kulettuamme saavuimme Taivaan portille tunnelin tapaisine holvineen, missä ihmisiä, vaunuja ja eläimiä kuhisi kuin muurahaisia kekonsa luona.

Portilta ei ollut pitkältä eurooppalaisten lähettilästen kadulle, jonka varrella tiesin muutaman ranskalaisen hotellin olevan. Vaatteeni olivat pitkällä matkalla käyneet koko lailla nukkavieruiksi, ja ulkoasuni oli semmoinen, että katsoin olevani pakotettu pysymään muutamia päiviä hotellissa kunnes ehdin saada siistin puvun.

Kantotuoli ei ollut kuitenkaan kiikkunut kauvas Lähettilästen kadulla ennenkuin minä näin ison valkoiseksi rapatun portin, missä pari venäläistä kasakkaa oli vartioimassa. Huusin heille kysyen mikä talo tämä oli ja sain vastaukseksi, että se oli Venäjän lähettikunnan talo. Näillä sanoilla oli metsistyneissä korvissani niin lumoova sointu, että minä hyppäsin alas kantotuolistani ja astuin sisään. Tässä tuokiossa ei minua ollenkaan häikäilyttänyt se, että minä kasakoihin verrattuna näytin kovin yksinkertaiselta. Sivelin hieman siistimätöntä partaani, pudistin pahinta tomua itsestäni ja astuin eteenpäin.

Portilta meni kivetty käytävä puutarhan yli, jonka vastakkaisessa päässä oli lähettikunnanhotelli. Täällä soitin kelloa. Muuan kiinalainen avasi oven ja kysyi venäjäksi ketä minä etsin. Kysyin, ottiko herra Pavloff vastaan, sillä ministerin, kreivi Cassinin, tiesin äskettäin lähteneen Pekingistä ja herra Pavloffin hänen poissaollessaan hoitavan hänen paikkaansa. Ja niin minut ilmoitettiin.

Suurempaa rakastettavuutta kuin mitä herra Pavloff minulle osoitti tullen heti minua vastaan ja pyytäen minua astumaan sisään ei voi ajatellakkaan. Kauvan oli hän jo minua odottanut, sillä hänelle oli Pietarista ilmoitettu minun tulostani, ja pari huonetta oli jo kuukauden ajan ollut valmiina minun käytettäväkseni.

Minut vietiin somasti kalustettuun salonkiin, jossa oli kallisarvoisia mattoja lattialla, kiinalaisia silkkikirjailuompeluksia seinillä, ja — paras kaikesta — vuode, missä en uneksinutkaan viime päivien kehnoista majataloista.

Huoneeni pöydällä oli kokonainen vuori kirjeitä ja sanomalehtiä kotoa, joista vanhimmat olivat 13 kuukautta vanhoja ja joita minä nyt verrattomalla mielihyvällä lukea ahmin englanninkieltä puhuvan kiinalaisräätälin laittaessa kuntoon uusia vaatteitani.

Sitten kävin vieraisilla lähettilästen luona ja otettiin minut kaikkialla erinomaisen vierasvaraisesti vastaan ja kaikki osoittivat kilvan minulle ystävyyttään ja toivottivat onnea suorittamani matkan johdosta. Täällä sain myös tervetulosähkösanoman kuningas Oskarilta.

Mutta villien ja puolivillien aasialaisten heimojen keskuudessa vietetyt yksinäisyyden vuodet eivät mene jälkeä jättämättä eurooppalaiseen. Minä väsyin pian noihin hienoihin juhliin, tunsin itseni kömpelöksi noissa loistavissa piireissä, jotka minua ympäröivät, ja havaitsin siirtymisen Tibetin, Tsajdamin ja Gobin erämaista eurooppalaisiin salonkeihin liian jyrkäksi.

26.

KOTOISILLE RANNOILLE!

Kaksitoista päivää viivyttyäni ja herra Pavloffin otettua huostaansa matkatavarani, jotka maksutta aijottiin lähettää kotiin Siperian kautta, heitin jäähyväiset uusille ystävilleni ja suuntasin kulkuni kotia kohti. Kolme tietä Eurooppaan oli minulla valittavana. Suorin kulkee itään Pohjois-Amerikan länsirannalla olevan Vancouver-saaren kautta ja pohjoista Pacific-rataa New-Yorkiin, mukavin postilaivalla Intian ja Suezin kautta. Mutta aikaan nähden pisin ja vaivaloisin on Mongolian ja Siperian poikki kulkeva maantie.

Minä valitsin viimeksi mainitun, joka siis vielä kerran, kuitenkin aivan toisissa oloissa, vei minut halki Aasian. Kaksipyöräisillä kiinalaisilla rattailla, joita veti mongolilaiset hevoset ratsastajat selässä, minä ajoin huimaa vauhtia Oobin laidattomien tasankojen, aavikoiden ja arojen poikki Urgan kautta Kiakhtaan.

Täällä opin siis tuntemaan uuden kulkutavan. Aisojen yläpäässä on kiekkurat, joiden läpi poikkitanko pistetään. Kaksi ratsastajaa ottaa sen polvilleen satulaan, kaksi muuta kiertää vyötärönsä ympäri tangon päihin kiinnitetyn nuoran ja niin mennä vilistävät he aron poikki rattaineen, jotka tärisevät ja hetkuvat niin että selkä siinä leikissä pahanpäiväiseksi pehmenee.

Sananlennättäjä lähetetään etukäteen viemään sanaa, että tietävät pitää hevoset varalla, ja kaksikymmentä ratsastajaa seuraa rattaita kunkin parin aseman välin. Kun ne neljä hevosta, jotka ovat olleet vetämässä, väsyvät, otetaan niiden sijaan neljä uutta, ja vaihto käy niin helposti ja nopeaan, ettei vaunuihin sulettu matkustaja sitä huomaa, jollei hän kurkista ulos vaunun etumaisesta ikkunasta.

Tietä ei ole eikä asemiakaan. Tuoreet hevoset ja miehet odottavat mongolien telttakylissä ja tietämistä on sen vuoksi missä noita paimentolaisia tapaa. Senpä takia me emme voineet noudatella mitään erikoista tietä. Miehet karkuuttavat karujen arojen, vesiuurrosten ja kumpujen poikki suoraa tietä päästäkseen seuraavaan telttakylään. Pohjois-Mongoliassa oli meillä muutamilla taipaleilla syvää lunta ja piti käyttää kameeliratsastajia.

Urgassa täytyi minun erota vanhasta uskotusta palvelijastani Islam Bajsta, joka oli seurannut minua eri rattailla. Katkerata oli jättää hänet, mutta niin paljon kuin halusinkin en kuitenkaan saattanut ottaa häntä kerallani kotiin. Konsuli Luba Urgassa otti hänestä huolta pitääkseen ja lähetti hänet hänen oman varmuutensa vuoksi venäläisenä postikuriirina Uljassutajhin, mistä hän Urumtjin kautta meni Kashgariin ja Oshiin. Huokasin helpotuksesta saatuani viho viimein kapteeni Saitseffiltä tiedon, että hän oli onnellisesti saapunut vaimonsa ja lastensa luo isäinsä kaupunkiin Oshiin Ferganassa.

Herra Pavloffin ystävällisyyden avuin oli minulla Pekingistä saakka kasakkavartijasto, joka seurasi minua aina Kiakhtaan asti. Sieltä jatkoin matkaa tarantasseilla, reellä ja telegoilla Baikalin ja Irkutskin kautta Kanskiin. Sitten matkustin rautateitse yhdeksässä vuorokaudessa Pietariin.

Toukokuun 10 päivänä 1897 näin Tukholman tornin huippujen ja talojen kohoovan eteeni, ja ihanata, selittämättömän ihanata oli taas astua ruotsalaiselle maaperälle samoiltuani kolme vuotta ja seitsemän kuukautta suuren Aasian erämaissa.