The Project Gutenberg eBook of Kyttä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kyttä

Author: Kössi Kaatra

Release date: April 19, 2016 [eBook #51794]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYTTÄ ***

E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

KYTTÄ

Kirj.

Kössi Kaatra

Tampereella 1906,
Hämeen Kirjakauppa.

Luukkosen ja Kumpp. kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I.

Kyttä I-XIII

II.

Sonetteja 1-18

III. Lauluja.

 Lupauksia
 Matkan varrella
 Orvon osa
 Oli kuudanyö
 Ole vapaa!
 Impyen huvi
 Meren taa putosi päivä
 Tule pois!
 Ero
 Tovin vain
 Kaunis — kauniimpi
 Unilaulu
 Sairas mies
 Uni sekin
 Huolen tullen
 En pääse —
 Kumpa —
 On niinkuin —
 Syntiä tehnyt
 Surusta iloon
 Lempemme puu
 "Olet ahne" —
 Rikasta riemua
 Kuten tahdot —
 Helmiä sataa
 Nyt koitellaan —
 Korkia Veisu
 Verhoten kauneu
 Helluntai
 Arolempeä
 Vereni
 Palava pensas
 Oi kumpa —

KYTTÄ

Kevättalvella 1905

"Ken kerran katsoi kauneimpaan, sen silmät huijentuivat, sen silmät siinä ainiaan kautt' elämänsä uivat."

I.

Ma ajan hiiden hirveä, niin villiä ja virmaa, mi lumiaavan äärellä vapaana kiitäin kirmaa.

    Nyt vasta löysin jäljet sen,
    kun kauvan noita hain ma,
    kun erämiehen murheiden
    kaikk' kauhut tuta sain ma.

    Kun ylivoimin taistelin
    ja monta kertaa vaivuin
    ja epäilystä kuuntelin
    ja tuskan alle taivuin.

    Nyt vasta löysin jäljet sen,
    ja vannon: niitä seuraan,
    vaikk' kiini koskaan saisi en
    ma pyhätöiden peuraa.

    Yöt, päivät hiihdän jälkiään
    ja erämaata matkaan,
    ja kotihini kääntymään
    mua ei saa jumalatkaan.

Näät päässä tien on kaikkeni, vaan tyhjä takanani; jos katsoisinkaan taakseni, niin ois se kuolemani.

II.

Ma unta näin, kun nukkunut ma olin nuotiolle: ol' linna uljas kohonnut öiselle hongikolle.

    Ja linnass' istui neitonen,
    seessilmä, silkkitukka,
    laps laulujen ja leikkien,
    maan kaunokaisin kukka.

    Ma olin köyhä laulaja,
    mi linnan neittä lempi,
    mut ritarilla korskalla
    ol' linnan immen hempi.

    Ja kaiutellen kanneltain
    ma lemmestäni lauloin,
    mut ihanaisna impi vain
    ritariansa kauloi

ja mulle säälihymyn soi ja palkaks lantin antoi — ja asemies se immen, oi, häävuotehesen kantoi.

    Ja häissä linnan neitosen
    ja soturin ma soitin,
    mut silloin kerran viimeisen
    myös kanneltani koitin.

    Häät juotuaan näät rouvineen
    pois korska herra matkas
    ja silloin kaiho kanteleen
    hiushienot kielet katkas

ja silloin loppui laulukin ja loppui laulajakin, min haamu tielle syöstihin laill' luihun kulkurakin.

III.

Ma näin jo sen, ma näin jo sen, näin unelmaini pyhän ja eessä sielun silmien sen nään nyt yhä, yhä!

    Ma kuljin kohti kukkulaa,
    min päällä päivä hohti,
    kun sinne erä-kulkijaa
    halk' korven jäljet johti,

ja kun ma pääsin päälle sen, päin hiiden hirvi juoksi ja silmät tulta tuiskien se luontelihe luoksi.

    Ma kohta jousta jännitin
    ja kaarta koitin äkin
    ja sydämeensä silmäsin
    ja koitin tähdätäkin.

    Mut yksi ainut katse sen
    mun käteni jo nitoi,
    yks lieska silmäin syvien
    mun vangiks kohta sitoi.

    Sen silmät suitsi salamaa,
    pyhintä pyhää tulta.
    Oi, niiden eessä kalpeaa
    on kuun ja päivän kulta.

    Ja niiden eessä ihminen
    vain vapisee ja vaipuu
    ja maahan kääntää katsehen
    ja polvillensa taipuu.

    Niin minäkin. Mut tovin vaan
    mua katsoi tuo ja — lähti
    kuin ukonnuoli radallaan
    tai taivon lentotähti.

    Ja keskell' erämaata ma
    taas ypö-yksin kuljin,
    mut jumalaisen kuvansa
    ma sydämeeni suljin.

Ja kera sen mä hiihtelen ja iloitsen ja huolen, ja jos ma kaadun korpehen, niin kera sen ma kuolen.

IV.

Kun viima vinkuu, tuuli käy ja lunta tulla tuiskii, maan yllä ilta hämärtäy ja puista peikot kuiskii,

kun jäljet hukkuu hankehen ja väsymys mun valtaa, niin näin mä silloin laulelen pois tunnon tuskan alta:

       "Oon erämies
       ja luoja ties
    ma koska päätän retken
       ja tokko saan
       ma koskonkaan
    elää sen suuren hetken,

       kun hirveni
       on omani,
    on suuri saalis mulla,
       min vuoksi ma
       sain taistella
    ja tänne asti tulla.

       Mut surren en,
       en huoaten
    ma taita taipaletta
       ja säästäen
       vain soittelen
    ma kaihon kanteletta.

       Oon erämies
       ja luoja ties,
    se tahdon myös ma olla
       ja työni tän
       vain pyhitän
    kuin mies ma taistelolla!"

Näin virttä vierrän, sävelin ma sydänsurut suistan ja toivonlapsen laulelmin yön peikot pois ma puistan.

V.

Mun on niin outo olla nyt, ett' ihan ihmetyttää; ma tovin olen itkenyt ja nyt mua hymyilyttää.

    Tää tunne suuren ilon on
    tai suuren surun enne.
    Saas nähdä, poika hongikon,
    ma minne tästä mennen.

Ma käynkö tuonen tuskihin ja manan merta soudan vai jumalainko juhlihin ma koito kohta joudan?

VI.

Vain kangastusta kaikkiko ja haavehien harhaa? — Oi julma, kylmä kohtalo, kun veit sa multa parhaan!

    Viel' ihan äsken edessäin
    sen sorja varsi väikkyi,
    sen kaunokarva kimmeltäin
    kuin pehmyt laine läikkyi.

    Ja tyhjä taas on erämaa
    kuin vain se olla voipi.
    Taas erämiesi huoahtaa
    ja yksin unelmoipi.

    On eränkäyjän elämä
    vain unta, unta, unta,
    sen onni valhe pettävä,
    sen suvi lunta, lunta.

Ja: sentään kaikki kaikessa vain unet ovat hälle. Siis: kiitos, kiitos kaikesta, min soitte etsijälle!

VII.

Mua onni seuraa: eelläni, vaikk' etähällä vielä, ma taas jo nään mun hirveni kuin utukuvan siellä.

    Kuin päivä paistaa karva sen
    halk' autereisen aamun.
    — Oi, ootko tähti toiveiden,
    vai lietkö vain sen haamu?

    Kuin uhritulen kyventä
    sen tumma siima syytää.
    — Oi, lietkö tuo, jot' etsijä,
    mies erämaassa pyytää?

    On kiire sillä, mulla myös.
    Voi, korven silkoselkää!
    Jo heitä pois tuo turha työs
    Ja älä mua pelkää.

    Ma saan sun kiinni kuitenkin:
    mut en ma sua surmaa.
    Sen sortaisinko verihin,
    mi elollansa hurmaa?!

    En! — Etees panen pauloja,
    sun sidon silkkiköysin
    ja koskematta kotia
    vien saalihin, min löysin.

VIII.

Yönuotioiden unet luo niin monenmoiset haaveet ja tulen tuike luokse tuo niin lopen oudot aaveet.

    Ne ympärillä karkelee,
    ne kiertelee, ne kaartaa,
    mua ilkkuen ne katselee
    ja kaikkialta saartaa.

    Viim' yönäkin ma kummat näin,
    kun silmät kiini painui:
    mies lappalainen jäljissäin
    mun henkeäni vainui.

    Hän, pakanakin, pyhintä
    mun hirveäni pyysi —
    ja saadakseen mun tieltänsä,
    salassa nuolta syysi,

ett' yksin herra erämaan hän, kurja, olla saisi, ja peuran rintaan peitsen vaan hän äkin upottaisi.

    Hän kulki kuusten varjoja
    ja petäjikköön lymyi,
    ja sieltä, kosto katseessa,
    hän väijyin mulle hymyi.

    Mut vihdoin viimein huomasin
    ma turman tuojan toki
    ja silloin sielu syntisin
    myös kuolemansa koki.

    Ma piilouduin taakse puun,
    ja kun hän luokse ensi,
    niin vasamani kirottuun
    kuin koston nuoli lensi.

    Ma kau'an tarkkaan tähtäsin
    ja tähtäsin kuin peto
    ja lumikääreliinoihin
    näin kaatui kurja eto.

Kun heräsin, niin peloitti mua vieläi unen uhka; mut huomenkoi myös heloitti päin nuotioni tuhkaa.

IX.

Me lennetään, me lennetään kuin lemmon lentimillä, on huima kulku miehen tään, mutta nopsa myös on sillä.

    Ei taakse katso kumpikaan,
    ei hetkeksikään herkee,
    vaan kiihdyttää vain kulkuaan.
    On aika kallis, kerkee.

    Nyt kestä, kestä metsämies
    ja kuntos kaikki käytä
    ja päähän asti hiihdä ties
    ja toivehesi täytä:

On saalis suuri, suuri niin kuin unelmaisi summa. Mut työläs saada saarroksiin on korven kuulu kumma.

X.

Jo välimatka vähenee ja lyhenee jo varmaan; niin lähellä jo kajailee nyt muoto metsän armaan.

    Jo tovin päästä tavotan
    ma salon sulosorjan
    ja hellin sormin solmian
    ma nopsajalan norjan.

Vaan — tyynny, tyynny tuntoni, oi, rinta, riemus salaa; näät, silmäpari peurani viel' uhman tulta palaa.

XI.

Taas nään sen silmän vehreän kuin hyrskyhelmen ikään, ei hurmata mua enemmän voi maailmassa mikään.

    Ken kerta katsoi kauneimpaan,
    sen silmät huijentuivat,
    sen silmät siinä ainiaan
    kautt' elämänsä uivat.

    Hän muust' ei enää tiedäkään,
    ei tunne muuta mitään,
    hän maailmasta itseään
    pois paenneena pitää.

Kuin erämaa on maailma muu, kun siihen silmät lainaa, on kuollut kukka, kuollut puu, jok' ihminen kuin vainaa.

XII.

Nyt lentää silmu suopungin, niin että ilma vinkuu — se tokko kiertää kaunihin vai sivuitseko sinkuu?

    Nyt onnen arpa heitetään.
    Saas nähdä, tokko voitan
    ja kytken korven tähtipään
    vai suottako ma koitan?

Ma vapisen ja vaalenen ja silmät kiini uotan: ma onneani epäilen ja silti siihen luotan!

XIII.

Nyt erämaa sa kumarra ja korpi kolkko köyrry, pääs, petäjikkö, taivuta ja salo suuri nöyrry!

    Mull' on jo ihme erämaan,
    on hiiden hirvi ylpee,
    mi jumal-kauneudessaan
    kuin kultamerta kylpee.

Työ tehty. Olen voittanut, mit' toivoin elämässä, kun kaikki olen koittanut ja määränpää on tässä.

SONETTEJA

Keväällä 1905.

"Niin lähellä kuin veri sydäntäni mua oot sa armas, enkä sinusta voi saada enään irti itseäni, vaikk' koittaisinkin siteet ratkoa."

1.

Oi kiitos luojan, että mieronmiesi tok' edes unta kyllin nähdä saa, kun ammoin tuhaks tummui toivon liesi ja tuskaa elontaival tarjoaa.

Niin monet kerrat kurja iskut siesi ja kesti kohtaloa kolkoimpaa, kun lohtunaan hän kärsiessään tiesi, ett' auvon antaa unetarten maa.

Ja kaiken myöskin hälle unet soivat, nuo unet armaat, hienot, valoisat; ne yksin hälle uskallusta loivat

ja väsynyttä kauas kantoivat; ne elämän ja elinvoimat toivat, kun — onnenharhat nähdä antoivat.

2.

Ma palvelen sun silmiesi tulta ja sille uhraan, sille kumarran. Ja tulen papitar sa olet, kulta, ja sulle polveni ma notkistan.

Ja sinä synnit synkät otat multa, sult' anteeksantamusta odotan, ja suusi sanoja vain varron sulta ja niille rauhani ma rakennan.

Ja kun ma jälleen nostan katseheni, niin olen kuningas ja kruunupää, ja uus ja uljas on mun sydämeni,

en tunne tuskaa, kuolon ikävää, vaan rikkauteen elonriemujeni kaikk' kauhumuistot mustat multa jää.

3.

Ei mutta, kuule kulta, lapsukainen, mi kätkyessä totuit nukkumaan, sa olet ainut, pieni pikkarainen, ja sua, sorja, tuutia ma saan.

Vaan viekas, virkku oot sa armahainen, et nuku paljo, tuskin ollenkaan, ja teiskaat, teutaroit ja sodit vainen ja nenää nyrpistät sa ahkeraan.

Ja — usko pois — on täysi tosi mulla, kun sulle hussalullat laulelen ja tuskin tahdon toimehen ma tulla,

    Mut en ma sentään tointa vaihda, en.
    Kun hyvä vain on oikein olla sulla,
    niin vähät silloin muuta muistelen.

4.

Miks vielä viivyt? Miks et etelähän pois kiidä kiirein kaukorannan taa? Miks vielä viivyt? Miks et etsimähän jo lähde maata valonvalkeaa?

Sa nääthän, että syksyn hämärähän jo verhoutuu Lapin laaja maa ja että talven taikapimeähän sun pesäs pieni pian katoaa.

Vai säälisitkö, sorja, surunlasta, mi lohdun löysi liverryksissäs, löys toivon tuikahduksen laulannasta,

mi sydämeensä helkkyi syömestäs? Oi ällös, ällös, armas! Kuolemasta vain varo, riemurinta, itseäs!

5.

On väärä puhe, että Boaksensa — tuon kaunihin, mi nukkui vuoteellaan ja unikuvin näki kultasensa, mi lemmellensä nauroi, nauroi vaan —

luo hiipi Ruth ja painui povellensa, soi tulihuulin hälle suukkojaan ja kaikki ukset aukas sydämensä ja kuumin käsin kauloi kalleintaan

ja palavana vannoi valojansa kautt' tähtitaivahan ja meren, maan ja — yösen viipyi luona armahansa

    ja poistui vasta aamun valkeaan.
    — Noin ei hän tehnyt! Ei, vaan majassansa
    Ruth unta palvoin nauroi Boastansa.

6.

Hyvä jumala! Minne ma uuvuin nyt, mihin itseni vietellä annoin? Miten kauan jo allani hyllynyt suo suuri on kaukorannoin?

Hyvä jumala! Ketä olen lempinyt ja kelle ma kaikkeni kannoin, kenen silmistä olen minä syttynyt, ketä kauan ma seurata vannoin?

En tiedä, en tiedä, en aavista, vaan yksin ma värjyn ja vaivun ja pettymykseni painosta

alas maahan asti ma taivun ja hiljaa hiudun ja toivosta, erä erältä hukun ja haivun!

7.

Kuninkahansa eessä karkeloipi Salome, itämaiden ihanin, symbaali helisee ja harppu soipi, kun tanssii tulisilmä suloisin.

Ja hiljaisuuden halki humajoipi sävelten hurma vankitornihin, min paasilattialla unelmoipi mies idän ylevistä ylevin.

Ja säveleitä kuullen vanki havaa kuningasunistaan ja värähtää ja autuaana kättä vapahtavaa

ylhäältä odottaa hän pyhimpää. Vaan Kastaja kun katsehensa avaa — niin piilu pyövelin vain välähtää.

8.

Niin monta kertaa rinnan riemun soiden keväisin helkkyväisin sävelin ja juuri kuulless' ihanuutta noiden saa sydämessä sijan surukin.

Niin monta kertaa mielen ailakoiden ja tunnon ollen sopusointuisin, jo luokse hiipii huolen peikot, joiden jäljissä seuraa tuska ankarin.

Ja kesken hymyämme herttaisinta on niinkuin lentäis peitsi povehen ja on kuin oisi repaleina rinta

ja jähmettyisi veri suonien, ja tätä kauhistusta kamalinta et pääse pakoon, vältä väistäen.

9.

    Ja ihanansa eessä polvillansa
    Antonius viipyy. Hetket kiiruhtaa.
    Vaan Cleopatra säästää suukkojansa
    ja maassa maaten urho odottaa.

    Ja suuri Rooma seisoo surussansa
    ja huolen alla huokaa kuulu maa,
    mi joka hetki vartoo vahvintansa,
    miest' uljahinta, miestä korkeaa.

    Mut aika kuluu. Kuningattarensa
    edessä värjyy maailman mahtavin,
    muut unohtain ja juopuin uniensa

uduissa elää haavehekkumin, kun — ruoste tahraa terät kalpojensa ja vaipuu valtakunnat sankarin.

10.

On Isisjuhla. Kansaa tulvanansa on kadut kaikki. Jumalattaren kultaista kuvaa seuraa vaunuissansa myös pyhä neitsyt, immyt Isiksen.

Timantttidiadeem' on otsallansa, kyykäärme kiertää ympärillä sen ja valkohuntu kätkee kasvojansa hopeavaippa valuu varrellen.

    Ja avopäin ma astun vakavana
    kuin pyhyys itse, enkä kumminkaan
    Isiksen vuoksi huokaa hartahana,

en miellä muiden seuraa vaunujaan. En tunne häntä. Jumalainoana ma papitarta pyhää palvon vaan.

11.

Suo kätes mulle, katse kaunis heitä ja siunaukses mulle myötä suo; on eron hetki tullut, muita teitä mun käydä täytyy määrän oudon luo.

Mun mennä täytyy. Kulta, kyyneleitä, joit' eron tuska silmihini tuo, ja joit' on viljoin, en ma sulta peitä, vapaasti vainen virratkohon nuo.

Mut kysellä sa saa et, miksi lähden pois kauas, kauas, kauas luota sun; on vastausta vailla suuni mun,

ma vaiti pysyn pyhimpäni tähden. Mun mennä täytyy. Jumalien nähden tie luota sun käy miehen murretun.

12.

Niin lähellä kuin veri sydäntäni mua oot sa armas, enkä sinusta voi saada enää irti itseäni, vaikk' koittaisinkin siteet ratkoa.

En irti pääse; liki, lähelläni oot joka hetki, joka ainoa, kuin poltinrautamerkein sisimpäni kuvaasi, kulta, kantaa kalleinta

Ja vannon, että haudan partahalle se selvin piirtein siellä säilyvi, on yhtä sees, ei peity tomun alle,

vaan aina puhtahana päilyvi, ja, vaikka vaeltaisin tuonelalle, se siellä vieläi mulle häilyvi.

13.

Pois kulje kauas, kulta, kallehuinen poloisen poian luota kiirehin ja ole vieras mulle niinkuin muinen, kun ensi kerran sun ma kohtasin.

Sa olet riemun neiti naurusuinen, mun tuttavain on tuska katkerin, jost' ei voi päästä polo tuiretuinen, jos vaikka voimaa miehen käyttikin.

Jos jäisit luokseni, niin uhrausta kallista liian ois se sulta vaan ja onni tuo, jot' toivot, kangastusta,

ja palkkas parhain mustin murhe maan. Oi tähtes, kulta, tuosta aattelusta jo sieluntuskat tulisimmat saan.

14.

Kuin kaksi kotkaa nuorta, voimakasta me aurinkoiden luokse ennetään ja ylös tästä maasta matalasta planeettileikkihin me lennetään.

Ja niinkuin kaksi kaiken valtiasta äärettömyyksissä me liidetään, ja levähdetään lennostamme vasta, kun kaunehimpahan me kiidetään.

Ja yllä maisen onnen, onnettuuden ja maisten riemujen ja huolien me aloitamme elämämme uuden

ja elämämme laulun suloisen ja julistamme uuden jumaluuden, ja lemmestämme armas luomme sen.

15,

Sun suustas, jota suutelin, ma halaan nyt saada sanan selvän, totisen ja säälin vuoks' sa totuut' älä salaa, vaan anna haastaa halun, tuntehen.

Sa sano, eikö rakkaus, mi palaa öin, päivin, aina pohjass' sydämen, voi lääkitä ja lämmintänsä valaa riemuksi rinnan sairaan, suruisen?

Ja kun se tuot' ei voi, se onko silloin vain virvatulta, valhett' typerää, kuin kerjäläisen onnen uni illoin,

mi aamun tullen täyttymättä jää? Oi anna vastaus, jos taisin milloin sua vilu-viiman tullen lämmittää.

16.

Mies erämaata matkaa. Keitahalle on mieli hällä päästä. Jalkojaan palava hiekka polttaa, kulkijalle suo samum suukon tulihuuliltaan.

Ja nääntyä hän ompi tuskan alle ja usein on hän kuolemaisillaan. Vaan elämänä väikkyy kuolevalle kosteikko ihanaisin erämaan.

Ja vaikka kangastust' on keitahansa, mi askel askeleelta pakenee, on sentään riemu hällä rinnassansa

ja sentään niinkuin mies hän taistelee ja yhä elää keidasunistansa, vaikk' kohti kuoloaan hän astelee.

17.

Täss' seisoo mies, ei enää nuorukainen; ma miehen mitan täytin juuri nyt. En horju enää, enkä vaapu vainen, kuin usein ennen on mun täytynyt.

Ma tiedän nyt, miss' ompi onni mainen, jot' on mun aatokseni tähdännyt ja jota etsi maassa matkalainen, vaikk' ennen suunnast' ei hän tietänyt.

    Ma tunnen määräni, mut yksinäni
    kentiesi kesken voin ma väsähtää.
    Suo siis sa kätes, kulta, ystäväni

ikuinen ollos, miehen luokse jää. Kun lähell' olet armas sydäntäni, niin voimat saan ma jumal-jättilään.

18.

Kahleissa makaa kalvas nuorukainen ja tuskan perkele hänt' ahdistaa, kun kuvat hälle luo, kuink' elo mainen on helluntaissa, suvess' suuri maa.

Mut vankityrmäss' yö on tappavainen, ikuinen, vailla valon pisaraa, ja miehen mielikin on yhdenlainen, kun kahleitaan hän katkotuks' ei saa.

Ei riitä voima, jonka surut veivät, ei kuollut kunto, mennyt miehuus; eivät kahleensa itsestänsä katkea,

ei mustat muurit maahan ratkea, ei uksi aukee salvan päästäjättä ja kaitselmus ei käytä ihmekättä.

LAULUJA

Kesällä 1905.

"Olit laulajan elämänlaulelma, olit kulkurin kuoleman soitto, hymy riemun ja kyynel tuskasta, yön harso ja huomenkoitto."

Lupauksia.

    "Sua en jätä koskaan" lausuit sa
    ihan syvästä syömesi pohjasta.

    Sua uskon. Mut joskus jos mielesi ois
    mun luotani kauaksi kaikota pois,

    niin sanasi saat sinä takaisin.
    Näät, ennen ma uhraan itsenikin

    kuin suruhun sortuvan suon ma sun,
    joka onnehen ohjasit mun.

Matkan varrella.

Miks et sinä antanut suuta, kun aijoit sa ainakin, ja kun minä tuota uottaa ja uskoa uskalsin?

    Miks et sinä antanut suuta
    ja rauhaani rakentanut,
    kun kaipion alla se aivan
    oli muruiksi musertunut?

Miks et sinä antanut suuta, kun luotasi läksin pois, kun kuninkahaksi orjan, mun suukkosi vihkinyt ois?

Orvon osa·

Mun sulosuinen Sirkkuni, mun onnenlintuseni pois muille maille matkasi ja merten taakse meni.

Ja luona tyhjän pesänsä nyt seison suruisana ja tuudittelen sydäntä niin kaihonkatkerana.

Oli kuudanyö.

Oli kuudanyö ja me kaksin käsikädessä kuljettiin meren rantamalla ja siellä povi povehen suljettiin.

    Oi, vieläkö armahin muistat
    yöhetkeä herttaista?
    Ma en ole ennen, en jälkeen
    elänyt tuon vertaista.

    Oi, muistatko kuinka me silloin
    sadun lapsina liideltiin
    ja kauaksi untemme maille
    me miekkoset kiideltiin?

    Miten tuskat ja murheet maiset
    oli syömelle vennoimmat,
    miten sieluihimme me saimme
    sulohaaveet hennoimmat.

    Miten henget valkeasiivet
    meit' tiellämme palvoivat
    ja taivahan tähtöset kirkkaat
    joka askelta valvoivat.

Sano, jos sinä voit, mitä saattaa yö tällainen tarkoittaa ja voiko sen muistoa koskaan pois povesta kartoittaa.

Ole vapaa!

En tahdo ma takoa kahletta sun vartesi ympärille, en haluni kaidetta rakentaa sun povesi pyytehille.

    Kuin ilmojen lintusen lentää suon
    sun taivahan kannen alla
    vapaana ja tahtosi ohjaksin,
    maan lapsia korkeammalla.

Ja vaikka sa luotani lentäisit ja kulkisit kaukomailla, niin siunaisin sua sittenkin, vaikk' oisinkin sua vailla!

Impyen huvi.

Pajupensaan luo tuli impyinen ja siitä hän oksan taittoi ja rallatellen ja naurellen pajupillin tuosta hän laittoi.

    Ja sitä hän soitteli soittaakseen
    ja siin' oli kaunis ääni
    ja kummaksensa tuon säveleen
    sai kuullakseen koko lääni.

    Mut huimapää oli impyinen:
    hän soitinta liiaks' koitti
    ja näin hän pillinsä pienoisen
    sorasointuiseksi soitti.

Ja hän pois sen viskasi luotansa ja — naureli katketakseen ja taas ihan uudesta oksasta teki pilliä soitellakseen.

Meren taa putosi päivä.

Meren taa putosi päivä, kohoo kuu kuparikarva, syttyy tähdet taivahalla.

    Yön suussa iloisin sulho
    tarpoo tietä. Tien takana
    tupa on miehen mielitietyn.

    Taival taittuu. Mies totinen
    hätkähtää kuin kuolon tullen:
    ei tuli tuvasta tuiki!

    Kullan pirtti on pimeä,
    pimeät sen pihtipielet,
    syden synkkä sintsin muoto.

Käänty tieltä, pois palaten ilta synkin syömessänsä, yö pahin povensa alla!

Tule pois!

Tule pois, tule pois, tule lohduta mua, ma hetkestä hetkeen ikävöin sua, sua silmin nähdä jo halaan. Niin kallionraskas on kaipioni, ja kaihosta sairas sydämeni pian tuhaksi tummaksi palaa.

Tule pois, ole luonani, viihdytä mua, kun tuskahan näin olen pakahtua ja onneni on niin vajaa. Sua odotan niinkuin elämää, joka kaikkeussuurena ylleni jää, tai niinkuin vapahtajaa!

Ero.

"Jää hyvästi", ma huokasin, ja sydämeni vapis, ma rauenneena vavahdin, kun valju voima napis.

    Ja silmät kiilsi kyynelin
    ja puhe puuttui suusta:
    ma kevatsäästä haastelin,
    kun taitanut en muusta.

    "Mua ällös, ällös unhota".
    Näin viimein sopertelin,
    kun erohetken kaihossa
    ankeessa surren elin.

"Mua ällös, ällös unhota". Nuo muistatko sä vielä, kun maailmalla kaukana sa kuljet, kulta, siellä?

Tovin vain.

Tovin vain sinä kiikuit polvillain, tovin nojasit rintaani vastaan, tovin vain sua kallista kantaa sain kuin jumala rakkainta lastaan.

    Tovin vain olit armahin mun kokonaan,
    tovin kerkeän, kiiruhtavaisen,
    tovin tuns' surun mies-polo tunnossaan
    ilon suuren ja sunnuntaisen.

Tovin kestävät vain ilot ihmisten, pian pyhinkin onnemme kuolee, vain tuokion rinta on riemuinen, mut kauan se huokaa ja huolee.

Kaunis — kauniimpi.

Olit kaunis, kun ylpeät silmäsi löi salamoita ja iskivät tulta; olit kauniimpi sentään sa silloin kuin näin kyyneleissä sun kulta.

Olit silloin siksi sa kauniimpi, kun outoa oli tuo mulle, ja kun toki silloin ma ymmärsin: olin kaunein myös minä sulle!

Unilaulu·

Yön tähti kimalla kirkas, kuu varista kultiasi kallehimman kammiohon, kun kullan uni tulevi.

Hämyn hengetär hyräile, vierrä virttä viehkeintä kaunehimman korvan kuulla, oman impeni iloksi,

että hän havahtumatta, uinahtaisi yön ilossa.

Sairas mies.

Oli sairas mies ja hän toivoi kevätaikaa armahimpaa, jona aurinko korkeella kiertää, jona kukkia versoo maa.

    Ja hän syksyn kesti ja talven
    yli pääsi hän ponnistain,
    kun keväästä kaunista unta
    sai paljon nähdä hän ain.

    Ja kun tuli näin kevät vihdoin,
    suli jäät, suli nietokset
    ja räystäät riemusta itki,
    palas lintuset poistunehet,

niin sairas mies tuo tunsi ilon huutavan, hurjimman, ja hän unohti sairautensa ja vaivansa kurjimman.

    Ja hän terveeksi itsensä uskoi
    sekä lauleli riemuissaan,
    ja oli kuin oisi hän ollut
    uus sielulta, ruumiiltaan.

Vaan voi sitä sairasta miestä ja voi hänen haaveitaan, kun kevät se kaunis ja valkee hänet mursikin multaan maan!

Uni sekin.

Ma raivasin tien erämaahan ja kukkia kasvatin polun varteen paljon, paljon, ja — työtäni silmäilin.

    Ja katso! se kaikk' oli ihmeen
    ihanaa, sopusointuisaa,
    ja muut' ei puuttunut tuosta
    kuin kukkien kulkijaa.

    Vaan silloin saavuit sa sorja
    kuin kukkien haltijatar,
    kuin korven keinuva keiju,
    hämyn henkien valtijatar.

    Ja viitaten sulle, ma lausuin:
    "polun tuon minä sulle tein;
    sen saat sinä armahin, koska
    olet kallis sa sielullein.

    Ma en sitä astua taida,
    en kukkia kulkea saa;
    korut nuo näät eivät siedä
    mun jalkaini poljentaa.

    Ma syrjässä seison vainen,
    kun kuljet sa kaunoinen,
    ja kaukaa, kaukaa ma riemuin
    sun leikkiäs silmäilen".

Noin lausuin. Nyökäten päätä jätin näin polun polkijaks sun. Ma jäin. Mut riemusin vielä, uni loppunut kun oli mun.

Huolen tullen.

Voi, että jäin ma sinusta juur kun ma sinut löysin ja kun ma luulin, että ma sun sidoin vaskiköysin.

    Voi, että onni unteni
    kuin kuollut kukka raukee
    ja maahan pilvilinnani
    kuin tuhkakasa lankee.

    Mut huoli pois! On elo tää
    vain vaihtumista pelkkää;
    tääll' ilon kannel heläjää
    ja surun virsi helkkää.

    Ne kilvan kaikuu keskenään
    ja niitä kuulla täytyy,
    siks että ruumis raihnas tää
    yön ikijäähän jäytyy.

Nyt murhetta ja huomenna ehk' erä ilon hurmaa. Ma uskon, luonto, ettet sa mua suruhuni surmaa.

En pääse —

Min' en pääse ja en minä koitakaan lumouksesi kahleista päästä, vaan jos sinä kerran ne irroitat, mua hiukan sa silloin säästä.

Ovat kauniit kantaa kahlehet sun ja eivät ne paljon paina, ja hän, jota kerta ne vangitsee, noit' tahtovi kantaa aina.

Kumpa —

Voi, kumpa me voisimme aina näin toistamme lämmittää, kun kohtalon viimat vinkuu, kun uhkaa talvi ja jää.

    Voi, kumpa me voisimme aina
    tointoiseemme luottaa näin,
    meit' tuska kun vartoo ja vaanii
    mure mustin ja myrkykkäin.

    Voi, kumpa me voisimme löytää
    taas toisemme silloinkin,
    kun onnemme muut kukat värjyy
    värin kalpein ja keltaisin.

Niin — kumpa me armahin aina näin toistamme lemmittäis, ett' toistemme rakkaus aina sois suojaa ja lämmittäis.

On niinkuin —

On niinkuin nyt minä laulaisin mun viime virteni sulle; mut tiedä en, kuinka ma kertoisin mitä olit sa armahin mulle.

    Sinä olit mun onneni rakentaja
    ja mun onnettomuuteni luoja,
    sinä olit minun rauhani raastaja
    ja mun tuntoni tyynen tuoja.

    Olit laulajan elämänlaulelma,
    olit kulkurin kuoleman soitto,
    hymy riemun ja kyynel tuskasta,
    yön harso ja huomenkoitto.

    Oi, kuinka ma voisin kertoakaan,
    mitä soit, mitä et sinä suonut,
    kun maljasta, mit' tulit tarjoamaan,
    olen liiaksi paljo jo juonut.

Ja nyt humalapäisenä hoilailen vai — myrkkyjuomanko join ma? Vähät siitä, kun virteni viimeisen näin loppuhun laulaa voin ma.

Syntiä tehnyt.

Miks en mä kätkey säkkihin ja tomuhun ja tuhkaan, kun kosto raskas, ankarin mua jumalilta uhkaa?

    Miks en ma kulje korpihin
    ja kadu koito siellä,
    kun oon ma sielu syntisin,
    jok' astuu elon tiellä?

    Ja mitä tein ma onneton,
    mies hourupää ja hurja,
    mies mieletön ja tunnoton
    ja epäkelpo, kurja:

    Ma mieronkäyjä poloinen
    sain lahjan jumaloilta,
    sain erän suuren, suloisen
    ansaitsematta noilta.

    Mut tuntenut en arvoaan
    ja luotani sen heitin
    ja jumalilta kokonaan
    näin kasvoni ma peitin.

    Ja taas ma kuljen tietäni
    kuin köyhin kerjäläinen;
    on sammunut mun syömeni
    ja tuntoni on jäinen.

On paennut mun päiväni ja hämärtää jo ilta, mut illan laulut ylläni soi kalman kamalilta.

Surusta iloon.

En tiedä, mik' on sattumaa ja mikä muuta lienee, vaan useasti kulkijaa tääll' outo voima vienee.

    Näät korven tietä kaameaa,
    kuss' surun virttä kuulin,
    ma astuvani ainiaan
    täss' elämässä luulin.

    Mut katso: äkin korpitie,
    tuo kivinen ja karu,
    mun kukkatanterelle vie,
    jok' kaunis on kuin taru,

miss' uinuu ujot orvokit, nuo viehkeät ja vienot, ja ruusut, liljat, narsissit ja sinikellot hienot,

jotk' kaikki, kaikki kumartaa ja hymyilee ja huojuu ja poimijaansa odottaa ja kiehtovaisna nuojuu,

ja jossa, päällä kukkien, käy niiden haltijatar, suloinen tyttö tuoksujen ja värin valtijatar.

    Hän auersiivin liitelee
    ja vastahani kulkee,
    mua hurmahuulin suutelee
    ja sylihinsä sulkee.

ja kukkasin mun koristaa, mun unelmilla täyttää, maan armauden osoittaa ja kauneuden näyttää

ja keijuen ja leijuen mua edemmäksi johtaa, kuss' silmä luonnon luomien jok' ihanuuden kohtaa.

    Ja kaiko ei hän tieltäni,
    ei loitommaksi lennä
    ja on kuin ei hän luotani
    pois aikoisikaan mennä,

vaan ikipäiviks jäisi hän luo miehen mieltymänsä, sois hälle poven liekkivän, sois hälle pyhimpänsä

ja korvenkäyjän keralla hän kukkasihin hukkuis ja mieron mies ja prinsessa suudelmihinsa hukkuis.

Lempemme puu.

Ja jos ei kuki lempemme korkea puu yli talven ja jos siitä kuivettuu yks oksakin vaan, niin katkaistaan koko puu heti paikalla poikki.

Näet yksikin lehti jos kellastuu, pian toistakin vartoo jo surman suu ja ennemmin tahi myöhemmin kitukasvi on lempemme lehmus.

Ja tuo ei se koskaan olla saa, ei saa, vaan tuoksuva tuoreuttaan ja vehreyttään yli syksyn sään tuo olkoon tai heti kuolkoon.

Ja vaikka sen sortumus synnyttäis ikituskan, mi rintamme pohjaan jäis, niin: sortukohon! Suru suurempi on kuin kerjäävä riemu, mi huokaa!

"Olet ahne" —

"Olet ahne", sa lausuit mulle, kun suuteloitasi join; mut silmäsi haastoi: kulta, mua vieläi suutele. Noin!

Ja ahneuttani välttäin sinä juoksit luotani näin, vaan kiiruhtaissasi erhein sa riensit suutani päin.

Rikasta riemua.

Min' en tahdo mykkänä kulkea ja muiden laiselta näyttää, min' en saata suutani sulkea, näin riemu kun rintani täyttää.

Mun täytyy tunteeni paljastaa sanaratsujen kannettavaksi ja rintani riemun paljastaa koko maailmalle annettavaksi.

Kuten tahdot —

Kuten tahdot, olkohon menneeksi: täys riemu ja sitten — surut! Mut ylpeenä uhmaten viskaamme me pois huonoimmillemme murut.

    Täys tulkoon onni ja onnettomuus,
    vain rohkea jotakin voittaa.
    Pikar' pohjaan siis! Elo lyhkänen on;
    äkin kuolemanhetkikin koittaa.

    Veri villi ja kuuma kun kiihoittaa,
    poviss' suitsuu hiiltävä huike,
    himo liekkiä lyö jumal-leimuavaa
    ja tuima on silmissä tuike.

Niin miksemme kuulisi kutsuntaa, elo täys kun on eessämme vielä ja kun voimia meillä on uskaltaa ja kenkään meitä ei kiellä.

Helmiä sataa.

Helmiä, helmiä, helmiä sataa kirkkaita kimaltavia, päivän kultia, kuun hopeaisia, syyslumen puhtoisia.

    Mulleko nää, oi näitäkö mulle
    köyhälle kulkijamelle,
    kahmalon täydeltä päärlyjä armo-
    polkuja polkenehelle?

Kyynelkarpalokullatpa vierii armahan poskia pitkin; Kroisokseksi ja rikkaammaksi impeni näin minut itki.

Nyt koitellaan —

Nyt koitellaan, kump' ennemmin kuivuu ja kuolee: huul' liekkivä huuliin hautautuu, tulikuuma on suu, joka suutelon janossa huolee.

Ja ei jano sammu ja ei tuli kielellä tummu, vaikka suut ajat ankarat yhdessä viihtyy ja huulien kosketus kiihtyy.

Ja tuliset kipinät suonihin kulkee ja veri on hehkuvan kuumaa; joka pisar janon polttavan itseensä sulkee, ja sielua hourehet huumaa.

Ja on kuin uisimme tulista merta min helmaan hukumme kerta.

Korkia veisu.

(3: 5).

Jerusalemin tyttäret, teitä ma vannotan vaikenemaan kedon vuohien kautta ja peurain, ett'ette te herätä vaan mun armaimpaani, mi nukkuu, kunis itse hän valveutuu!

Verhoton kauneus.

Repäise halpa vaate pois, mi verhoo varttasi, esteettä kauneuttasi suo nähdä silmäni.

    Näät, hullu vaan ja saituri
    helmensä kätkevi;
    täys päiv' ei paista, jos sen ees'
    on pilvi pieninki.

    Suo nähdä ihanuutesi
    mun kerta kokonaan,
    Sen ansaitsen, ma vannon sen,
    jos kuka koskonkaan.

    En jaksa enää aavistaa,
    en oletella, en,
    vaan silmin nähdä täytyvi
    mun kukka kauneuden.

Ja usko, että eessä sun alastomuutesi ma puhtahana värähdän, ja sees on sieluni.

Helluntai.

Kuin pehmein ja valkein vaate sa kiertäyt ympäri mun ja ma helluntaitani vietän, kun tunnen ma luonani sun.

    Kuin läntisen tuulen ma tunnen
    sun huultesi henkäyksen,
    yö valkea ylläni uinuu
    mun huulias suudellen.

    Ja sun silmäisi säihkyssä nään ma
    veet siintävät lainehineen,
    sädeleikkien harhojen hurmat,
    kilokarkelot kukkasineen.

    Puut tuoksuvat, puhtaat ja norjat,
    värit vehreät, vienoimmat,
    ja sun äänesi soinnussa helkkää
    suvensävelet hienoimmat.

Mun helluntaini sa valkee, pyhä sunnuntaini sa sees, älä salli, oi, älä salli mun tuntea kaikonnees!

Arolempeä.

Aropoika kun lempii milloin aron neittä, hän naiselleen valan rohkean vannovi silloin käden tarjoten immelleen:

    Sua lemmin ja lempeni tähden
    sinut tahdon ja ansaitsen
    ja kerranpa heimosi nähden
    sun nostan ma ratsaillen

ja vien sinut kanssani sinne, kuhun kulkevi taival mun, kuss' ei kysy suu: mihin, minne, kuss' onni on mun sekä sun.

    Sua lemmin, mut siitä ma vaadin
    sun lempesi myös kokonaan
    ja ankaran lain minä laadin,
    jota nousen ma palvelemaan:

    Jos vain olet uskoton kerta,
    petät lempeni koskonkaan,
    niin puukkoni povesi verta
    juo viimeiseen pisaraan.

Näin vannoo mies aron aavan valan tummalle immellen ja neitonen loppuhun kaavan vain lausuvi amenen.

Vereni.

Mun vereni pyytää ja pyytää ja se koskena kuohahtaa pian ylitse äyrähiensä, jos esteittä vain ei se virrata saa.

    Ja en sitä hillitä taida
    ja en edes koitakaan,
    koska luonnon sortoa köyhää
    ja alhaisint' olis tuo teko vaan.

Veri vieri ja kiehu ja pauhaa, yhä voimakkaampana siis, sinis kun sinä tyynesi löydät, ja salvoista halvoista huolios viis!

Palava pensas.

Sa oot se pensas palava, min erämaassa näin ma ja jonka luokse korvessa hämmästyneenä jäin ma.

    Oi katso, riisuin kenkäni,
    kun paikka tää on pyhä,
    ja polvistuin nyt eessäsi
    ma vielä viivyn yhä.

    Ja silmin seuraan liekkejä,
    jotk' katsehestas valuu;
    on kuollut mulle elämä
    ja unhoittunut paluu.

    Oi katso kuinka rintani
    nyt puhdas on ja suuri
    ja kuink' on valmis voimani
    suurtöiden tekoon juuri.

    Sa puhu vain ja käske, sun
    sanaasi vaan ma vuotan,
    yks' sana sun on käsky mun
    ja voittohon ma luotan.

Oi anna merkki yksi vaan ja valmis olen heti ja vaivun vaikka alle maan, jos sun ma täällä petin.

Oi kumpa —

Oi kumpa kiinni auringon- säteitä saada vois, niin solmiaisin seppeleen ja seppel tuo sun ois.

    Ja polvistuin sen laskisin
    ma ohimoillesi,
    ja sinä silmin lukisit
    mun katsehestani:

Suon sulle, kulta, kallehin, ma, mieronmiesi, tän, vaikk' ansaitsetkin enemmän ja paljo enemmän.