The Project Gutenberg eBook of Murroksessa

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Murroksessa

Author: Kössi Kaatra

Release date: April 30, 2016 [eBook #51892]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Jari Koivisto

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURROKSESSA ***

E-text prepared by Jari Koivisto

MURROKSESSA

Runoja

Kirj.

KÖSSI KAATRA

Tampereella 1906,
M. V. Vuolukan kustannuksella.

Tampereen Työväen Osuuskirjapaino, r.l.

SISÄLLYS:

 Iloitse sydän!
 Uudestisyntymisessä.
 Vitka vauhti —
 Työhön!
 Ennustuksia.
 Keväässä.
 Kevättulvissa.
 Luonnonlaki.
 Murros.
 Lakkolaisille.
 Yhä kidu ja kärsi.
 Yksi on totuus.
 Me kuljemme —
 Kuolonlasten laulu.
 Kaleeriorjat soutavat.
 Valitusvirsi.
 "Ollako vai eikö olla".
 Unta ja totta.
 Auliutta.
 Olkaa valveill' —
 Yö on —
 Jauhakaa orjat!
 Nyt toverit!
 Umpimähkään.
 Kummemmasta kummempaan.
 Autio torppa.
 Korven kansalle.
 Lyökää kättä, korven siskot!
 Valveille!
 Idän nainen.
 Oikeuden haudalla.
 Sota soi.
 Tulevan edellä.
 Sankareille.
 Olojen pakosta.
 Joko — taikka.
 He nauravat.
 "Nöyrry".
 "Langennut".
 Herahti kyynel.
 Miksikä?
 Sääli teitä.
 Pilli soimaan.
 Tuhka tanssii.
 Miks ihmetellään —?

Iloitse sydän!

Iloitse sydän. Suuri ihmissuku jo uuden ajan aattehesta juopuu ja orjalaumain legiona-luku kahlitsijoita karttaa, heistä luopuu

ja oman voiman, oman uskon herran he korottavat jumalaksi julki ja kiroavat sen, mi heiltä kerran tien hyvinvoinnin paratiisiin sulki.

    Nyt taivon kantta taotaan, ja työssä
    on helvetistä nousseet synkät aaveet,
    nuo, joiden voimat varttui vaivan yössä,
    ja joiden syömiin suru siitti haaveet.

    Eik' yksin haaveit', ei, vaan tuiki suuret
    ja kultakalliit ajatukset elon,
    joiss' itää ihmisonnen alkujuuret
    ja joista kysyjä saa kaiken selon.

Ja siksi sydän iloitse ja usko, ett' epäilykses tuskat lohdun saavat ja yösi ylle kohoo kaunis rusko ja arvettuvat ammottavat haavat!

Uudestisyntymisessä.

Niinkuin taivahalla tähtein on jo meidän joukon luku, valtamahti tästä lähtein on jo sorretuiden suku.

    Liehuu vaivatuiden vaate,
    punalippu mailman yli;
    kaiken kaartaa kansan aate
    niinkuin avaruuden syli.

Helähtävät hengen miekat, salamoivat sanan kalvat, kohoavat pohjahiekat, arvon saavat ani halvat.

Vitka vauhti —

    Vitka vauhti kehityksen rattaan,
    tuumaa pääse ei se kulkemattaan.
    Vuosikymmen, toinen — lyhyt hetki.
    Meill' on pitkä matka, raskas retki.

    Tulee tuskan tovi, sekasorto,
    silmäluonta painaa unenhorto,
    käydään kaukokangastusta päinkin,
    koituu takatalvi lumin, jäinkin.

    Noustaan taas ja tehdään tosityötä,
    heikompikin heiluu muiden myötä,
    pettymys on pelkkä porras uskoon,
    työ ja taisto taival huomenruskoon.

    Vitka vauhti kehityksen rattaan,
    tuumaa pääse ei se kulkemattaan.
    Kiihdyttää sen käyntiä on työmme,
    työtä tehden seestyy synkkä yömme.

Työhön!

Pettymyksen piinatessa tuskan tullen, työhön tartu, epäilyksen kalvaessa, usko työhön, työssä vartu!

Työ on ruoskan jäljen rohto, työ on auvon, toivon lähde, työ on orjan onnen johto. Työhön ryhdy työnkin tähden.

Ennustuksia.

"Pilkkuja on auringossa; tulee tästä kuuma kesä". Elon alhon ahdingossa syntyy moni hellepesä.

    Tulee tästä tuimat ajat,
    päiväin menot vakavimmat;
    nousee elon vapahtajat,
    toden urhot ankarimmat.

    Kun on päästy talven yli,
    tiettään moni uusi juttu,
    jahka aukee suven syli,
    vaatii orja sarkanuttu.

    Luodaan kohtaloa Suomen.
    Kurja on, ken kesken kaatuu.
    Nousee orjalaumain huomen,
    väkivalta maahan maatuu.

Keväässä.

Kansan yllä hämär häilyy, vaan ei syksyn synkkä sumu kevään armas auer päilyy, kuuluu huomenkoiton humu.

    Epätietoisuuden yli
    kaikaa kaunis uskon virsi.
    Jahka aukee suven syli,
    vaipuu viime kinos, kirsi,

silloin ihminen on vapaa, silloin silm' on selvä hällä, askaroimaan sillä tapaa, ett' on arvo elämällä.

Annas nousta aurinkoisen ihan keski taivahalle, niin ei tarvis inehmoisen jäädä epätiedon alle.

Kevättulvissa.

Kevätvirta tulvillansa, vierii yli rantatöyrään, särkein salvat kupeiltansa, tyytymättä tiehen nöyrään.

Sana siin' ei auta yhtään eikä toetoimenpiteet Paras lie kun poies nyhtää viimeisetkin virran siteet.

Luonnonlaki.

Vitkaan talven valta vaipuu, vitkaan väistyy nietos, hanki, vitkaan pitkä puhde haipuu, poistuu yöhyt Pohjolanki.

Mutta silti kevät koittaa, saapuu suuri Suomen suvi, päivä nousee, valo voittaa, koituu kukkakuiden huvi.

Murros.

Puhaltavat tuimat tuulet, vinkuu murrosajan viimat, luonnonvoimain kumun kuulet, kosk' on huomenkoiton tiimat.

    Kaikkialla kannel kajaa,
    kaikkialla laulut helkkää.
    Katso luonnon suurta pajaa,
    mailm' on ahjotulta pelkkää.

Silmät auki inehmoinen, seposelällensä aivan: Tulee tästä aika toinen, ohi mennen synnyinvaivan.

Lakkolaisille.

Nyt on sillat poissa takaa, eteenpäin on mennä määrä, ellei riitä voima vakaa, voittaa valhe, voittaa väärä.

    Suur' on rahan raaka valta,
    mahtava on maassa Mammon,
    työläs nousta on sen alta,
    kanssa kauhun, kera kammon.

Vaan on silloin varma voitto, kosk' on usko oikeahan, kosk' on pyhä kunkin koitto, asein puhtain taistellahan!

Yhä kidu ja kärsi.

Yhä kidu ja kärsi ja kiveä leipänä järsi!

Ja työtä tee, ole osaton orja ja tallattu maahan ja tomussa kulje!

Sun osasi kiskurin kourassa on. Työs tuloksen vie vihamiehesi raaka, tuo tunnoton herra ja sukunsa pöyhkä, mi pilkkaa ja ilkkuu sun alhaisuuttasi, alhainen orja.

Soi sulle messu ja virret kaikaa ja urut soivat ja taivaan armoa taritaan sulle ja synnit, — joit ovat riistäjät tehneet anteeksi suodaan, kun syöt näkyleivän ja juot tipan nestettä kalkista kirkon kuun kiertäissä kerran.

Mutt' "armoa" maan ei anneta sulle, et leipää saa, et verhoa ruumiin, et lepoa työstä, et virkistystä ja nautinnolta, vaan raastavanraskaan ja polttavan puutteen ja ainaisen huolen, mi jäsenes jäytää ja suonesi kuivaa ja hautaan kesken sun kaataa.

Sun osasi kiskurin kourassa on.

Hän yltäkylläisnä kauvan elää, vaikk' ei tee työtä, ei kehrää liioin, ja ripittäjäs, lihapadan ääressä istuin ja huoleti syöden, sulle nuhtehen heittää, kun kasvosi kuolemankauhusta vääntyy, on vatsasi tyhjä ja kirous suustasi kaikaa.

Sun osasi kiskurin kourassa on.

Ota siis osas, orja, ja ristisi heitä!

Kun työtä teet, niin palkkakin vaadi, ja kun et sitä saa, niin lakkaa työstä ja seisauta pyörä ja taivaanarmojen hoiviin heitä sa kiskurit kaikki ja pipit ja papit, koko konkkaronkka, ja anna aatella ihmiskunnan mitä sen rauhaan sopii.

Työnorja ja orjatar alhainen, kurja: sun osasi kiskurin kourassa on ja hänenpä laissaan on pykälä sulle

Yhä kidu ja kärsi ja kiveä leipänä järsi!

Yksi on totuus.

Yksi on totuus: leipää nälkäsen tarvis!

Kun käy autioks' elämä liian, loppuu leipä ja loppuu lempi, pettää pohja ja jää vaan jätteet, eikä ole murheen määrää missään, niin ei tiet' ole muuta kuin kaksi: poistua taikka tuimaan taistohon käydä.

Kaksi on tietä:

Kuoppasi kaiva ja laskeu siihen tai kuin kuolohon tuomittu koita viimesin voimis katkoa kahleet, mitkä on riistäjä päällesi pannut, ruosteiset raudat, jotka sun luitasi kalvaa.

Turhaan toivot, että hän itse ne irroittaikse, vaikka hän hoitaa haavojas joskus, pyytäen ystäväs olla.

Hälle on onnettomuutesi onni ja sinä olet pelkkä porras!

Me kuljemme —

Me kuljemme kuoleman turuilla ja elämme armomuruilla, kunis elämänlankamme katkee. Ken enimmän ajaa onnea takaa, hän ennen' muita maassa makaa ja ennen muita ratkee.

Yhä huolta ja nälkää ja kurjuutta, yhä taistelun vimmaa ja hurjuutta ja orvointa onnettomuutta. Ja sama on kohtalo kaikilla meillä ja kaikki me kaadumme okaisilla teillä, jos emme etsi yhdessä uutta!

Kuolonlasten laulu kaikaa.

Elo painaa niinkuin vuori: työtä teit, sait tyhjän aikaan. Niinkuin vanha vaipuu nuori.

Kaikkialla kauhu tuntuu, murhe mieronmiehen käärii; surun helmaan orja untuu, kulki vaikka mailman ääriin.

    Epätasainen on taisto,
    iskut sataa selän takaa.
    Aut' ei tieto, aut' ei vaisto,
    maassa elon uhri makaa.

    Kuolema on onni hylyn,
    kaiken loppu lohduttoman,
    tunsit elon kouran tylyn,
    tunsit tuskan ponnettoman.

Käymme yli kuolon sillan, taapäin emme enää käänny. Näimme surun suuren illan, kuulimmehan: näänny, näänny

Kaleeriorjat soutavat.

Kaleeriorjat soutavat, he kultakuormaa noutavat rikkaille ryöväreille. Jos tahdiss' ei he olla voi, niin ruoska selkäpiissä soi, on palkka työn se heille.

Kaleeriorjat soutavat, he kultakuormaa noutavat ja päästyänsä rantaan he maalle kullan kantavat, sen kiskureille antavat, ja — pakahtuvat santaan.

Valitusvirsi.

Niin kaukana kuin yö on auringosta, niin kaukana on orja osastansa ja koko kuolonlasten leino kansa, kahleissa käyden, elon nautinnoista.

    Niin äänekäs kuin valtameren pauhu
    on epätoivon itku, parku, oihke
    ja yli maiden vierii vaivan voihke
    ja kaikkialla yhä kasvaa kauhu.

    Ei armoa, ei armahdusta lainkaan,
    ei ihmisyyttä eikä rakkautta,
    ei säälin käsi koske kaatunutta,
    ei vaalintaa, ei vapahdusta vainkaan!

    Ja niinkuin mielipuolet puisin aivoin
    nyt "luomakunnan kuninkahat" käyvät
    ja kuolon helmaan kiirein ennättäyvät,
    kun tuskin tovin "elivät" he vaivoin.

Ja sittenkään ei kaikki kurjat herää ja sittenkään ei kaikin nousta vielä, vaan työtä tehden näännytään me tiellä kuin kerjäläiset, kesken, ilman erää.

"Ollako vai eikö olla".

    Maassa kaikki kauhu karttuu.
    Nyt jos koskaan aik' on kallis.
    Ken sen nyt siis mennä sallis
    ilman että työhön tarttuu?

    Päiden pääll' yö uusi uhkaa.
    Kiskur orjaraukan niskaan
    kantamusta vielä viskaa.
    Lupaukset ovat tuhkaa.

    Oisko odotuskin turhaa?
    Koska joka hetki tässä
    orja-herra-elämässä
    toivottoman toivon murhaa.

    Odottaako, vaiko kerta
    oman voiman urho olla
    tehden selvän taistelolla
    ilman miekkaa, ilman verta?

Unta ja totta.

Kuva kaunis aatoksissa:

ollaan onnen kesäkuussa, luomakunt' on laulelmissa, kukka maassa, lehti puussa. Astuu täällä inehmoinen, niinkuin poika jumaloiden, vainoa ei toista toinen, työ on onnen ehto noiden.

Mutt' on elo ympärillä: juoksee pohjan jäiset lampaat, talvi uhkaa; hyiset sillä silmät on ja julmat hampaat. Ihmislapsi maassa mataa, konnuus ompi elinehto, vainon myrkkynuolet sataa, palkka työn on kuolon kehto.

Unta nähdä, totta elää — vierii jalan alta tanner; epätoivon kannel helää, kuolon maa on elon manner.

Auliutta.

Ruokitko sa veljeäsi, kun hän tähtes nälkään nääntyy, onko sulla aulis käsi, kun sun siskos puolees kääntyy?

    Ellet heitä auta, silloin
    oot sa outo vieras heille,
    sisko et, et veli milloin,
    tuiki tuntematon meille.

Auta siis ja ole veikko, ole sisko, tover' oiva Nääthän: uhkaa kuolon peikko, eikä riitä oma hoiva.

Olkaa valveill' —

Olkaa valveill' orjaparvet kärsineet ja kuihtuneet: verta vuotaa vanhat arvet, vierii viljoin kyyneleet.

    Silmät auki, ettei kaulaan
    lennä surmasilmukka,
    ettei kiskurien paulaan
    elontoivein sorruta.

Nyt on kiire, nyt on hoppu, ees' on ajan suurin työ, ettei koidu kaiken loppu, ikipitkä, inha yö.

Yö on —

Yö on yllä niinkuin muuri öiset hirmuhenget irnuu, ahdistus on synkän suuri, koska kuolon orhit hirnuu.

    Pien' on vielä valonjuova
    alla epätoivon taivaan,
    päivä, pelastuksen tuova,
    ihmislasten orjavaivaan.

    Suur' on tuska, suur' on suru,
    suurempi on valonkaipuu,
    kun ei enää maita muru
    orjalle, mi maahan vaipuu.

Suur' on maassa massan jano, koska ehtyy toden lähteet. — Kansa! ällös, ällös ano: anojan on aina tähteet!

Jauhakaa orjat!

Tarttukaa kovemmin kampihin kiinni, jauhakaa, jauhakaa, orjat. jauhakaa suruja itsellenne, jauhakaa lyhyiksi elonne päivät, kurttuja naamaan ja köyryä selkään, jauhakaa kuiviksi suonienne nesteet ja — kuolkaa kunniatonna!

Tarttukaa kovemmin kampihin kiinni, jauhakaa, jauhakaa orjat, jauhakaa iloja orjuuttajalle, jauhakaa naurua, nautinnoita, suonihin verta ja ryhtiä rintaan. Kiskurin elämä on ikävä ja harmaa, ja teillä on — ilojen avain!

Tarttukaa kovemmin kampihin kiinni, jauhakaa, jauhakaa, orjat! Tovinkin jos näet myllynne seisoo, kivet ei käy, ei kuulu sen kolke niin elo sammuu ja kuolema kulkee.

Teillä on valta ja teillä on voima, mutt' — muille te jauhatte orjat!

Nyt toverit!

Nyt toverit, taisteluhansikas on heitetty meitä vastaan, sopu loppunut lie ja nyt työnämme on taistelu ainoastaan.

    Me luotimme järkeen, tunteeseen,
    me luotimme ihmisyyteen,
    mut mitä me löysimme? — Löysimme
    vain kolikkolikaisen pyyteen.

    Tuli vastaamme ihmiskauppiaat,
    nuo huijarit veren ja lihan,
    tuli vastaamme vaan kamasaksat nuo,
    nämä kurjista kurjimmat ihan.

    Ja näiden kanssako järkeillä
    ja tunteilla tuntehetonna!
    Mitä sovusta lie, mihin rakkaus vie
    kun edess' on ilmetty konna?!

    Kieli kitaan kuivuu, kangistuu,
    sana jähmettyy ja jäytyy,
    kun kanssa kiskurikuninkahan
    vain tovinkin puhua täytyy.

Sanat poies siis sekä kiinni suu ja mykkinä taistelkaamme. Pois pelko ja armo ja armahdus, kun vihata vain me saamme!

Umpimähkään.

Villi voima, usko luja, halu käydä taisteluhun; ammollaan on kuolon kuja, eikä tiedä kansa: kuhun?

    Harhapolku viepi saaliin
    kulkijamen kompastuissa,
    harva nuoli käypi maaliin,
    kiukkunen on kiro suissa.

Vaan ei tappioita surra, eikä erehdystä huolla, kun on karvas pettu purra, kolkko kahlittuna kuolla.

Kummemmasta kummenpaan, tummemmasta tummempaan.

Veritöitä, kauhu-öitä, pälyy kurjan kurjat kalvat likaiset ja halvat.

    Minne mennään, minne, minne?
    Sinne,
    miss' ei mitään määrää.

Taivalletaan tietä väärää umpimähkään. Vaan ei moinen kylvö, nähkää, koskaan kanna kunnon tähkää!

Autio torppa.

Autio torppa, ikkunat poissa, hiiret hiipivät huoneustoissa.

    Särkynyt sintsi
    ilmassa riippuu,
    pyrstörikko kukko
    viirissä viippuu.

    Kesantona pellot,
    vakoja vailla,
    auran jälkiä
    ei näy mailla.

    Tiensuun väki oli
    vaurasta ennen
    vuosikymmenet
    taapäin mennen.

    Töllin mies oli
    vahva kuin vuori,
    emäntä reipas,
    rehti ja nuori.

    Yksi oli lapsi,
    pikkunen piltti,
    ilo isän, äidin,
    kaunis ja kiltti.

    Korpeen aukes
    avarat pellot,
    korvesta kaikui
    karjan kellot.

    Suonsilmä kuivui,
    hettehet haihtui,
    erämaa asunto-
    maaksi kun vaihtui.

    Halla ei vienyt
    viljoja noiden.
    tölli ei tuntenut
    huuruja soiden.

    Vaan vieri vuodet
    ja ajat muuttui,
    suopea sallima
    väelle suuttui.

    Kerkesi kato
    ja lapsilauma karttui,
    verojen taakka
    vahvasti varttui.

    Töllissä tehtiin
    tuimasti työtä,
    vaan ei vältetty
    puutteen yötä,

verojen kuormaa ei jaksettu kantaa, talo ei tahtonut "armoa" antaa,

tauti tuli kuokka- vieraaksi vielä, niin että suru oli suolainen siellä.

    Kurjuuden kesken
    kuolema kulki,
    sairaan miehen
    silmät se sulki.

    Mitä teki vaimo
    ja muu väki silloin,
    kun tuli turma
    painavin pilloin?

    Talo hääti töllistä
    Tiensuun joukon,
    kunta soi köyhäin-
    huoneesta loukon,

väki sai tyytyä almuhun, antiin, vanhimmat lapsista huudolle pantiin.

Torppa jäi tyhjäks, autioks aivan. Maksoiko raukkain raadanta vaivan?

Korven kansalle.

Liikkuu korven köyhä kansa, kovan onnen kammitsoima katkoin kauhukahlettansa. Hereillä on Suomen voima.

— — —

Kaikui käsky kautta maamme: Veljet, nyt on toimen aika, yhteisvoimin voiton saamme; tää on tallatuiden taika.

    Vaietkoon jo nurku, nyyhky,
    valitus ja huuto vaivan,
    lentää lohdun kaunis kyyhky
    kunkin kurjan luokse aivan:

    Itse oikeutes hanki,
    itse kortes kekoon kanna,
    ota vapautes vanki;
    kenkään sulle sit' ei anna.

Kuuli käskyn korpi vankka, kutsun kumman aamuöisen, heräs sarkasuku sankka, alkoi toimen suuritöisen.

— — —

Terve teille taisto veljet, terve, teille kättä lyömme: samat meill' on eessä teljet, yhteinen on, veljet, työmme!

Lyökää kättä, korven siskot!

Lyökää kättä korven siskot, toinen toisillenne: sama teill' on tunnon tuska suru sydäntenne.

    Sama teill' on orpo orjuus,
    ies yhtäläinen,
    pakkotyö ja pakkonälkä,
    vaiva viiltäväinen.

    Sama myös on teillä kaipuu,
    — kellä julki, salaa —
    käydä sinne kussa kirkas
    valonpätsi palaa.

    Kussa kurjan elonorjan
    kehno kahle kätkee,
    mielivallan, vainon vaiva,
    surmaside ratkee.

    Vapauteen, valkeuteen!
    Sinne teill' on mieli,
    vaikk' ei aatost' ilmituonut
    kahlehdittu kieli.

    Lyökää kättä, yksin ette
    sorretut te saata
    unelmainne ihanimman
    vakavuutta taata.

    Lyökää kättä korven siskot,
    käykää kaikki yhteen,
    jotta joukoin sitoisitte
    pyhän laihon lyhteen.

Lyökää kättä — teitä vartoo myöskin mieroveljet. Koko köyhän kansan voimin taittuu kaikki teljet!

Valveille!

Idän alla irju ilma, myrsky mustanmullan maassa.

Kapaloita kansa katkoo.

Koikkuu korpit, kuolonlinnut, verta valuu, kallis vilja maassa viruu, viikatteineen turman, tuonen tumma herra, säälimätön, synkkä astuu, verin pihtipielet punain, Idän kauniin kansan kesken.

Myrsky käy. Mut missä tyyntyy vaahtoharjain hurja huuma, lakkaa laine loiskumasta, miss' on äärettyyden ääret?

Missä, missä, missä, missä?

Kenpä tietää, kenpä tietää, vaan jos valvehill' ei olla, uinutahan yöstä yöhön!

23.7.06.

Idän nainen.

    Lipun nostanut on idän nainen.
    Jo heikoksi herjattu kostanut on.
    Viha silmissä säihkyen käynyt
    Idän impi on taistelohon.

    Ja hän ei ole tinkinyt itsensä kanssa,
    kuin saituri, vaan hän on antanut kaikki
    ja ottanut kaikki,
    pää pystyssä kulkien kuoloon.

    Hän on rauhan valkean vaatteen
    sotalipuksi sydänverin värjännyt
    ja alle sen veripunavaatteen
    suku sorrettu maan käy nyt!

Oikeuden haudalla.

I.

Mies korahti kynnyksellä povessansa pistinpiikki, sydänverin portahan punasi.

    Vaimo kaatui karsinassa
    alle rauta-anturoiden
    pilkattuna, piinattuna.

    Kehdossa parahti pieni
    julki konnan kouristaissa;
    sulki silmänsä suloiset.

    Karautti kankahalle,
    kussa kansa karkeloitsi,
    raakalaisten rietas lauma.

    Tanteren tasahan löivät
    nuorukaiset, naiset nuoret
    raiskasivat, raatelivat.

    Maan rajasta niin rajahan
    vihlova valitus viilsi
    kallioitakin kovia.

Vaan ei herjat heltynehet, vaan ei vaiva vaimentunut, vaan ei oikeus elänyt.

II.

He pukivat heitänsä säkkiin ja tuhkaan — ja purivat puuta ja ahmivat ruhkaa — he laasivat luostarin lattioita ja suutelivat kultaista jumaläidin jalkaa ja ristiinnaulitun — puista kuvaa, he kantoivat kymmenykset kaikesta siitä, mitä heill' ei ollut, ja antoivat niille, joill' ennestään oli kaikki.

Ja palkaksi hyvistä (ja pahoista) töistä he pyysivät herralta jumalalta ja hältä, joka oli vielä korkeammalla, henkitoreissa, oikeutta elää.

Vaan heitä ei kuultu. Ja auki oli kuoleman kutsuva syli ja eivät he päässeet yli.

Sota soi.

Nyt on loppu tyyni tälleen, myrsky vonkuu, tuuli vinkuu, Itä suur' on noussut jälleen, sota soi ja nuolet sinkuu.

Jännitetty kaar' on katki, yli maltin malja läikkyy, vapisevat vahvimmatki, koska koston kalpa väikkyy.

Tulevan edellä.

    Kiekahti punainen kukko
    päällä kuulun valtakunnan:

    Suuret suonet ratkeavat,
    piinapäivät on tulossa!

Kuuli kukon kiekahduksen valtakunnan valju kansa, kuuli kumman linnun äänen ruunupää ruma isäntä — toisihinsa tuijottivat.

Oli pilkannut pyhintä valtakunnan kaikkivoipa, oli tallannut tomuhun palvelija palveltavan, oli kansan kahlehtinut väärin vannonut kuningas.

Istui yli-istuimella kansa kärsinyt jaloissa.

Kiekui kukko toisen kerran.

Korska kahleita lisäsi.

Kansa kärsivä kohosi.

Kiekui kukko kolmannesti.

Vihattu vavahti.

Kansa piesty, pilkattu kirosi, ei epäillyt enempi, nousi vihan vimmoin, katkoi kahleet, meni ja mahtajan manasi tuimimpahan taisteluhun.

    Yli maan kajahti käsky:
    orjat olkohot vapahat!

    Mutta kaikui toinen käsky:
    kuolkohon kirottu orja!

Veri valahti, kuolo kulki vainoviikate kädessä kansan synkeän seassa; miehet maatui, naiset kaatui, sylilapset surkastuivat, vanhat vaivassa menehtyi; päivä hukkui hurmehesen, yö punotti punaverestä.

Ei sitä sijoa ollut, ei koko kuninkaan maassa, missä ei mitelty miekoin, missä ei kalpahan kajottu, missä ei olisi oltu pistin-julmissa pidoissa, missä ei oikeutta olisi hengenkaupalla himottu.

Loppui leikki. Kansa nääntyi, nääntyi myöskin näännyttäjä; tehtiin tuokion sovinto.

Vaan ei kerskunut kopea, ei ylen isoinen ollut —

Kun tiesi kuningas orjan, mahdin häntä mahtavamman tulevassa tuokiossa vaativan tilintekoa.

Sankareille.

He kuolivat kunnialla, vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu ja hautapuheena pilkka.

He riensivät riemuiten kuoloa kohti kuin hääilon pitoon ja piirsivät nimensä elämän kirjaan poven punalla puhtahimmalla.

Heitä vapaudenkaipuu käski. Heitä kiihoitti tuhansien tuskaiset huudot ja kuolevain korina ja pakahtuvain parku.

Ja he rakastivat kansaa, he tunsivat sen tuskan, sen haikean ja vaikean kuoleman kulun, sen sorron ja riiston ja peijuun.

Ja eivät he voineet tyyninä seistä, vaan vihkivät itsensä ihanaan työhön ja nostivat vapauden punaisen vaatteen.

Ja katso: kuoloa kammoamatta sadat seurasi heitä ja tuhannet seuraa ja kokonainen kansa on jälkiä heidän valon, vapauden valkamoihin käypä.

Ja siksi he kuolivat kunnialla, vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu ja hautapuheena pilkka.

Olojen pakosta.

    Puree pedot kynsiänsä,
    synkän ahnaat silmät kiiltää,
    etsein hurme-einettänsä,
    pedot ilman äärtä viiltää.

    Nälkä, nälkä, nälkä kiihtyy.
    Mutta miss' on uhriraukat,
    missä polot piillen viihtyy?
    Miks' on huolissansa haukat?

Joko — taikka.

Vapisevat vallan pylväät, suur' on hätä sortajoiden, koska ryntää urhot ylväät vastaan varustusta noiden.

    Säälitön on kansa halpa,
    kun se kyltyy alennukseen,
    raskas on sen kauhukalpa,
    kolkuttaissaan onnen ukseen.

Ellei onnen ovi aukee, ellei mielivalta vaivu, silloin muurit maahan raukee, kansa kun ei enää taivu.

He nauravat uhkaa.

He nauravat uhkaa, eivät käskyä kuule ja rangaistuksesta veisaavat viisi.

Kun he hurjistuivat, niin hurjistuivat ja nälkä vei "järjen" päästä.

Mitä leivättömälle on laki?

    Orja kunnioitti lakia ja ahkeroi työssä.
    Vaan henkensä häilyi epätoivon yössä
    ja ruumiinsa kärsi ja kitui.

Hän epäillä alkoi, ei uskonut enää ja sitten seurasi rikos.

Ja rikosta seuraa rikosten sarja.

Mut rankaisu on vaan oikeuden pilkkaa ja mielettömyyttä, pääsyypäitä kun se ei kohtaa.

"Nöyrry!"

On orjan nahka parkittu ja tunto häll' on puuta, hän sietää paljo iskuja ja hävytöntä suuta.

    Kun laiska lortus, kiskuri
    hänt' ahdistaa kuin hiisi
    ja raatajansa rauhasta
    hän välittäikse viisi

ja, apunansa käyttäen aseensa likaisimmat, hän orjan päälle vierittää kaikk' katalimmat vimmat;

ja työn kun kaikki tulokset hän raatajalt' on vienyt, niin että putipuhdas tää jo vihoviimein lie nyt;

ja kosk' on uhri uupunut ja kuolemaan hän käypi, niin pappi prameudessaan luo polon ennättäypi

ja synninpäästön hälle suo ja kehottaa: sa köyrry ja käännä katsees luojan luo, oi onneton, ja — nöyrry!

"Langennut".

On orjan merkki otsassaan, vaan synkät silmät palaa, kuin vapaan hengen konsanaan, ja uhman tulta valaa.

    On häntä lyöty lyömistään
    ja yhä lyödään syyttä,
    hän osaksensa yhtenään
    saa sydämettömyyttä.

    Se sama pyhä maailma,
    mi hänet työnsi lokaan,
    se sydämeensä armotta
    "palkaksi" pisti okaan.

Hän "langennut", hän portto on, vaan siitä hän ei hän vastaa. Muut hälle loivat kohtalon, hän elää ainoastaan.

Herahti kyynel.

    Pikkutyttönen, pikkutyttönen,
    herahti kyynel silmähän sulle.
    Arvasin sen:
    elämä raskas on myöskin mulle.

    Köyhä olet, onneton, pikkutyttönen,
    kerjäten etsit sa onnea turhaan,
    väsähtäen.
    Riistäjä rintasi riemut murhaa.

Ilman lempeä, vailla hoivaa poljet sa puutteen polkua loivaa, niinkuin kulkevat tuhannet toiset elämän murjomat murheen loiset kuoleman kammioihin.

Miksikä?

    "Nuorassa hirttäyneen taloss' ei saa leikkiä lyödä,
    maassa makaavaa ei herjata kenkään saa!"

    Miksikä riistäjät siis yhä kansaa solvaa ja sättii
    sitte kun säälittä sen löivät he maan tasahan?

Sääli teitä.

Sääli teitä raukat, joilla lainkaan mieltä ei, ei päätä. Käytte elon aukeoilla aina pahan ilman säätä.

    Ratki suurin suin ja leuvoin
    kenopäin te taivallatte,
    muita ohjain narrin neuvoin
    itsenne te unhotatte.

    Sääli teitä, sääli teitä:
    Seinään pää! on huono ohja.
    Ollaan vaikka enkeleitä,
    niin ei haittaa alla pohja.

Pilli soimaan.

Pilli soimaan ja polkkaa tanssimahan tuo kankea karhu: kansa. Tovin olkoon kytkyintä vailla hän nyt: taas sitte on yllänsä ansa.

    Pilli soimaan. Siis käy karkelohon
    kera kahlijas, köntys, kansa;
    huvin maksaa mahtajat ympäri maan,
    sinä vain olet vierahanansa.

Pilli soimaan. Pois viha viidakkohon ja rakkaita olkaamme — tiima. Sen jälkeen rauhassa viuhukohon taas riistäjän ruoskansiima.

Tuhka tanssii.

Tuhka tanssii tuulen myötä sinne tänne, sinne tänne. Aika haastaa: työtä, työtä, muuten ehtyy elämänne!

    Valitellaan, vaikeroidaan
    mielipuolin puuskin, raivoin,
    tositoimiss' olla voidaan
    käsin vankoin, vaan ei aivoin.

Ja on totuus karvas niellä, valhe kaunis, petos hauska. Mutta matkaa elontiellä moni mennyt ihmisrauska.

Miks ihmetellään —?

Miks ihmetellään, että on ankara elämän laki, kun ensin on rikottu sen joka käskyä vastaan?

Ja synnit ovat surkean suuret: kuin hullut toukomiehet rikkojat käyvät ja heittävät elämän siemenet hukkaan ja polkevat päälle ja kylvävät kuoloa elämän peltoon.

Ja kymmenissä kiroissa eellehen käydään ja ihmetellään, että on ankara elämän laki.