The Project Gutenberg eBook of Amor ja Psyke This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Amor ja Psyke Author: Apuleius Translator: Edvard Rein Release date: September 26, 2016 [eBook #53150] Language: Finnish Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMOR JA PSYKE *** E-text prepared by Tapio Riikonen AMOR JA PSYKE Kirj. APULEIUS Suomentanut ja johdannolla varustanut Edv. Rein Helsingissä, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö, 1907. Alkulause. Esilläoleva käännös perustuu pääasiallisesti _G.F. Hildebrandin_ teoksessa L. Apulei opera omnia I, II. Lipsiae 1842 ja _F. Nordenin_ teoksessa Amor und Psyche, Ein Märchen des Apuleius (Meisterwerke der Griechen und Römer in kommentierten Ausgaben VI. Leipzig und Berlin 1903) julkaisemaan tekstiin. Paikoittain on myös seurattu _J. van der Vlietin_ teosta Lucii Apulei Metamorphoseon libri XI. Lipsiae 1897. Apuna on, paitsi Hildebrandin ja F. Nordenin mainituissa teoksissa tavattavia selityksiä, myös käytetty _Adlingtonin_ englantilaista ynnä _Ed. Nordenin_ y.m. saksalaisia käännöksiä, jonka ollessa uudempia, roomalaista kirjallisuutta käsitteleviä teoksia sekä Apuleiusta koskevia pienempiä tutkimuksia on pidetty silmällä. Käännöksessä tavattava jako eri lukuihin ei perustu alkuteokseen, vaan _Ed. Nordenin_ mainittuun käännökseen. _Tekijä_. Apuleiuksen elämä ja teokset. _Apuleius_ syntyi vuoden 125:n vaiheilla j.Kr. Afrikassa Numidian maakunnassa sijaitsevassa Madauran sotilas-siirtolassa, missä hänen isänsä oli arvossa pidetty henkilö ja paikkakunnan korkeimpia hallinnollisia virkamiehiä ("duumvir"). Itse hän poikana sai siihen aikaan tavallisen gramatillis-retorisen koulukasvatuksen maakunnan pääkaupungissa Kartagossa. Täydentääkseen tietojaan hän noin 19 vuotisena siirtyi Kreikkaan ja Aleksandriaan, oleskellen etupäässä Atenassa, missä muun muassa tutki Platon filosofiaa. Seitsemän tai kahdeksan vuotta hän tällöin harjoitteli opintoja ja kulutti niihin koko perintönsä; kertoopa hän itse liian uutteriin lukuihin menettäneen terveytensäkin. Sen jälkeen hän noin vuonna 150 asettui Roomaan, missä nautti sirosta muotityylistään tunnetun numidialaisen retorin Fronton opetusta, ja alkoi -- nähtävästi opettajansa vaikutuksesta -- julkaista ensimäiset kirjalliset tuotteensa. Samalla hän toimi asianajajana, jolla alalla tuli hyvin suosituksi. Roomasta hän 150-luvun keskivaiheilla palasi kotimaahansa Afrikkaan, missä hän samalla tapaa kuin aikansa kreikkalaiset sofistit suurella menestyksellä esiintyi juhlapuhujana ja kauniina, miellyttävänä, nuorena maailmanmiehenä voitti yleistä suosiota. Talvella v. 156 j,Kr. hänen elämänsä sai uuden käänteen. Matkustaessaan näet Madaurasta Aleksandriaan hän sairastui Oean kylässä, nykyisessä Tripoliksessa, jonka vuoksi hän oli pakoitettu pitemmäksi aikaa sinne jäämään. Kun hänellä siellä sattui olemaan tuttava, muuan Pontianus niminen opintotoveri Atenan ajoilta, hän joutui tämän luokse asumaan. Seuraus oli että Apuleiuksen ja hänen toverinsa äidin, varakkaan lesken, Aemilia Pudentillan, välille kehittyi suhde, joka ennen pitkää päättyi avioliittoon. Apuleius oli silloin alun neljänäkymmentä, Pudentilla noin kahdeksanneljättä vuotias. Tämän avioliiton solmimista olivat Apuleiuksen sukulaiset koettaneet ehkäistä. Niinpä Pontianus, joka alussa itse oli asiaa lämpimästi puoltanut, alkoi sitä vastustella naituaan Herennius Rufinuksen tyttären, miehen, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja joka toivoi vävynsä avulla pääsevänsä Pudentillan rikkauksista osalliseksi. Appensa vaikutuksesta Pontianus nyt alkoi julkisesti panetella Apuleiusta väittäen että hän muka taioilla oli voittanut Pudentillan rakkauden. Myöhemmin Pontianus kuitenkin katui menettelyään, ja toverusten kesken saatiin aikaan sovinto. Mutta Pontianuksen kuoltua alkoi tämän nuoremman veljen, Pudensin, nimessä hänen setänsä, sivistymätön ja raaka Sicinius Aemilianus, ahdistaa Apuleiusta, joka sillä välin oli nainut Pudentillan. Hänet haastettiin oikeuteen ja häntä syytettiin noituudesta; hoettiinpa että hän muka oli raivannut tieltään Pontianuksen, vaikka tästä ei nimenomaista syytöstä tehty. Apuleiusta vastaan käytetyt todistuskappaleet olivat perin turhanpäiväistä laatua; muun muassa mainittiin varsin arveluttavana tosiasiana että hän ahkeraan käytti taskupeiliä ja että hän -- tietenkin tieteellisessä tarkoituksessa -- oli leikellyt kaloja. Oikeusjuttu, jota käytiin Sabrata nimisessä Oean naapurikaupungissa ja jota johti Afrikan prokonsuli Claudius Maximus, päättyi epäilemättä Apuleiuksen täydelliseen puhdistukseen. Torjuakseen syytökset hän piti loistavan, kerrassaan murhaavan puolustuspuheen. Tämän tapauksen on otaksuttu sattuneen vuoden 158 j.Kr. paikkeilla. Sittemmin Apuleius muutti Kartagoon, missä eli kuuluisana puhujana, retorina ja filosofina, pitäen esitelmiä, joita vastaanotettiin erinomaisella ihastuksella. Apuleius oli nyt maineensa kukkuloilla: häntä kuulemaan tulvi koko hienosto, hänen kunniakseen pystytettiin sekä Kartagossa että muualla patsaita. Hänelle uskottiin myös kunniakkaita toimia; niinpä hänestä tehtiin "sacerdos provinciae", jonka tehtävä oli hoitaa keisarillista jumalanpalvelusta maakunnassa ja järjestää kallisarvoiset "ludi sacerdotales" nimiset näytännöt. Tässä mainehikkaassa asemassa Apuleius luultavasti pysyi kuolemaansa saakka; hänen loppuikänsä on yhtä vähän tunnettu kuin kuolinvuotensa. * * * * * Jo nämä Apuleiuksen ulkonaiset elämänvaiheet viittaavat siihen, ettei hän ollut mikään jokapäiväinen henkilö. Kaikesta päättäen hän oli hyväpäinen mies, jolla oli ivansekainen huumori sekä vilkas mielikuvitus. Luonteeltaan hän oli jalomielinen ja ystäviään kohtaan avulias, jos kohta hänessä oli inhimillisiä heikkouksia, turhamaisuutta ja mahtavain suosion tavoittelua. Aikakautensa, kuolevan antiikin, lapsena hän oli samalla haavaa aistillinen ja uskonnollinen. Huomattavana piirteenä näet hänessä oli taipumus mystilliseen mietiskelyyn, taikauskoon ja astrologiaan, joka sai hänet yhtymään milloin mihinkin salaiskulttiin ja liitti jo hänen eläessään hänen nimeensä loitsutaidon maineen. Mutta vielä suuremmassa määrin kuolemansa jälkeen Apuleius kansankäsityksessä saavutti noidan nimen: kirkkoisä Augustinus mainitsee että kristinuskon vastustajat asettivat hänet ihmeiden tekijänä Kristuksen rinnalle, jopa häntä ylemmäksi. Apuleiuksen uskomattoman taipuisa äly ja suuri työkyky ilmenevät hänen harvinaisen monipuolisessa kirjallisessa toiminnassaan. Kirjailijana hän käytti sekä kreikkaa että latinaa; mitä jälkimäiseen tulee, oli hän, jonka äidinkieli oli puunilais-kieli ja joka maakuntalaisena oli tottunut huononlaiseen latinaan, vasta vähitellen ja suurella vaivalla oppinut aito-roomalaisen kielenkäytön. Ja hän liikkui kaikilla kirjallisuuden aloilla. Hän sepitti suorasanaisia kertomuksia ja lyyrillisiä runoelmia, kirjoitti näytelmäkappaleita ja satireja, filosofisia dialogeja ja historiallisia tutkielmia, käsitteli laskuoppia ja astrologiaa, eläintiedettä ja lääketiedettä, maanviljelystä ja soitantoa. Kehuipa itse yhtä hartaasti palvelevansa kaikkia yhdeksää runotarta. Sama kirjavuus osoittautuu hänen esitystavassaan, siinä kun on käytetty kaikkia aikakauden rehevän retoriikan apuneuvoja, alku- ja loppusointuja, sanakaikua, lausejaksojen kertoa, yhteenkasattuja synonymejä, vuoroin kirja-, vuoroin kansankieltä, rinnan vanhentuneita, harvinaisia sanoja ja uusia muodostuksia. Kaikki tämä on aiheuttanut että Apuleiusta on sanottu sukkelimmaksi sanataituriksi, mikä milloinkaan on ollut. Hänen tyylinsä tulee kyllä runsaspuheisuutensa ja saman sisällyksen kertaamisen vuoksi monasti raskaaksi ja teeskennellyksi: lukija tulee usein ajatelleeksi troopillista aarniometsää, missä kiemurtelevat köynnökset tavantakaa pysäyttävät kulkijan. Mutta toiselta puolen se vilkkaalla eloisuudellaan ja lumousvoimallaan tempaa lukijan mukaansa. * * * * * Apuleiuksen lukuisista teoksista ovat meidän aikoihimme säilyneet seuraavat kuusi: _Metamorphoses_, yksitoista kirjaa käsittävä muunnos-romaani, myöhemmin yleisesti tunnettu nimellä _Kulta-aasi_. _Apologia_ eli _de magia_, Apuleiuksen oikeuden edessä pitämä puolustuspuhe. _Florida_, kaksikymmentäkolme retorillista harjoitelmaa. _De deo Socratis_. _De dogmate Platonis_. Ja _De mundo_, jotka kaikki kolme ovat filosofista sisällystä ja joista viimeinen on mukailu eräästä Aristoteleen nimellä käyvästä teoksesta. Tahdomme tässä kiinnittää huomiomme ensinmainittuun teokseen, joka on kaikista laajin ja merkillisin. _Metamorfosit_, jota pidetään Apuleiuksen säilyneistä teoksista aikaisimpana, on jäljennös ja laajennus eräästä kadonneesta kreikkalaisesta ihmeromaanista, josta on vieläkin olemassa mukailemalla tehty kreikankielinen ote: Lukianoksen teosten joukossa säilynyt, mutta toisen kirjoittama kertomus _Lukios eli Aasi_, joka monessa kohden pitää yhtä Apuleiuksen puheenaolevan kertomuksen kanssa. Mainittua esikuvaansa ei kuitenkaan Apuleius ole orjallisesti seurannut, vaan osaksi itse sepittänyt, osaksi poiminut käsillä olevasta satu- ja satirikirjallisuudesta joukon välikertomuksia ja liittänyt ne siihen. Onpa lausuttu arvelu että hän olisi muuttanut alkuteoksen koko sävynkin tekemällä sen täydessä uskossa esitetystä kertomuksesta parodisen romaanin. Apuleiuksen Metamorfosien sisällys on pääpiirteissään seuraava. Eräs nuori Lucius niminen mies joutuu matkalla Tessaliassa asumaan vanhan miehen luo, jonka vaimo on velho. Kun hän kerran sattuu näkemään mitenkä emäntänsä, sivelemällä ruumistaan tuntemattomalla aineella, muuntaa itsensä linnuksi, herää hänessä halu itsekin hetkeksi muuksi muutteleita. Mutta onnettomuudekseen hän saakin käsiinsä väärän rasian, josta on seurauksena että hänestä tulee aasi. Tästä alennuksen tilasta, missä Lucius eläimen haahmosta ja vieteistä huolimatta säilyttää inhimillisen ymmärryksensä, hän ei voi päästä, ellei hänen onnistu syödä ruusuja. Se se tästä puolen on kaiken hänen pyrkimyksensä tarkoitus ja se loppumäärä, mihin koko kertomuksen juoni tähtää. Mutta tässäpä nousee tie pystyyn. Monet kerrat jo Lucius parka on pääsemäisillään toiveittensa perille, kun väliin tulee joku sattuma, joka uudestaan viskaa hänet tapausten pyörteeseen. Luciuksen kärsimysten historia on erinomaisen monimutkainen. Siihen taloon, missä kova onni häntä ensin kohtaa ja missä hän joutuu aasina hevosten kanssa talliin asumaan, hyökkää rosvojoukko ja hävittää sen. Aasi joutuu näiden käsiin ja on pakoitettu, raskas taakka selässä, seuraamaan heitä heidän retkilleen. Kerran oli aasi jätetty kotiin, kun rosvot olivat lähteneet ryöstämään. Leiripaikkansa vartijaksi he olivat jättäneet vanhan eukon, jonka muun saaliin ohessa tuli valvoa nuorta tyttöä, minkä rosvot vähää ennen olivat suoraapäätä häistä ryöstäneet ja tuoneet luolaansa. Ajan kuluksi ja itkevätä morsianta lohduttaakseen eukko silloin muun muassa kertoo sen sadun, johon alempana tulemme tutustumaan, _tarinan Amorista ja Psykestä_. Tämän välikertomuksen jälestä jatkuu pääjuoni. Aasin avulla onnistuu tytön hetkeksi päästä karkuun, mutta molemmat joutuvat pian uudestaan kotiin kääntyvien rosvojen käsiin. Onneton aasi saa tietysti osakseen kovaa kohtelua, jopa päättävät rosvot ottaa sekä sen että tytön julmalla tavalla hengiltä; mutta molemmat pelastuvat varmasta perikadosta, ja rosvot kärsivät ansaitun rangaistuksen pahoista töistään. -- Aasin kohtalo käy sitten yhä kirjavammaksi. Se siirtyy isännältä toiselle, milloin pyörittäen myllynkiveä, milloin kantaen selässään puita, ajajana häijy poika, joka ei muuta tee kuin miettii miten voisi elukkaa rääkätä. Milloin se on joutua karhun raadeltavaksi, milloin se kuljettaa Syyrialais-jumalattaren kerjäläispappien pyhiä esineitä, milloin palvelee puutarhurilla tai sotamiehellä. Sitten sen saa muuan veljespari -- sokurileipuri ja keittäjä --, jotka huomaavat että se ei syökään tavallista aasinapetta, vaan ihmisten herkkuja. Siitä pitäen sen kohtalo alkaa kääntyä valoisammaksi. Sen ostaa nyt eräs mies, joka keksii sen tavattoman viisauden muissakin kohdin, se kun ylen helposti oppii mitä vaikeimmat temput, ja antaa sen maksusta julkisesti näytellä taitoaan. Se on nyt yleisen ihmettelyn esineenä, saavuttaapa muutaman ylhäisen rouvan rakkauden. Kerran sen tulee Korintoksessa taajan katsojakunnan edessä ottaa osaa riettaaseen näytelmään. Mutta tämän alkaessa aasi lähteekin karkuun ja yöpyy kaupungin ulkopuolella merenrannalle. Unessa sille ilmestyy Isis jumalatar luvaten pelastusta. Ja seuraavan aamun koittaessa valkenee aasillekin onnen päivä. Tiellä astuu Isiksen palvoojain saattue, jonka etunenässä kulkee ruusunseppeltä kantava pappi: aasi syöksyy esiin, syödä hotaisee ruusut suuhunsa ja -- edessämme on ilmielävänä entisessä ihmismuodossaan Lucius. Kiitollisena tämä vihityttää itsensä Isiksen ja sitten Osiriksen salaismenoihin ja matkustaa sittemmin Roomaan, missä aikaa myöten kohoaa yhä pyhempiin arvonasteisiin. * * * * * Romaanin päätös on tekijän itsensä sepittämä. Siinä tavataan selviä viittauksia hänen omaan elämäänsä. On senvuoksi kenties syystä väitetty että Apuleius, kertoessaan aasin haahmossa kovia kokeneen Luciuksen vaiheita, samalla on ajatellut omaa itseänsä; olihan hän -- niin sanotaan -- tiedonhaluaan tyydyttääkseen kuluttanut varhaisimmat vuotensa joutaviin maallisiin tutkimuksiin ja vasta senjälkeen kuin kokonaan oli heittäytynyt mysterioiden helmaan, hän oli saavuttanut sisällisen rauhan. Lopulla kuvatut Isis-palveluksen menot vaikuttavat hullunkurisen vallattomien, usein siveellisesti perin arveluttavien kertomuksien jälestä juhlallisen virren tavoin; siinä on oltu huomaavinaan katuvaisen synnintunnustusta. Kokoonpanoltaan "muunnos-romaani" on jonkun verran hajanainen, sen lomaan kun on punottu kirjava liuta sivukertomuksia traagillista, koomillista ja romantista laatua, jotka enimmäkseen eivät ole missään elimellisessä yhteydessä sen kanssa. Mutta jännittävä juoni, joka alinomaa tuo mukanaan uusia, odottamattomia käänteitä ja aukoo ihme- ja seikkailumaailman ovet selkoselälleen, vilkas esitys, hilpeä humori ja viittaukset ajan oloihin tekevät sen mieltäkiinnittäväksi. * * * * * Apuleiuksen Metamorfosien kauniin helmi, joka ikipäiviksi on pelastanut kirjan unohdukseen joutumasta, on maailmanmainio _satu Amorista ja Psykestä_, joka alkaa romaanin neljännessä ja päättyy sen kuudennessa kirjassa. Sitä tekijä ei ole ottanut ylempänä mainitsemastamme alkuteoksesta, vaan eräästä kreikkalaisesta kokoelmasta novelleja, eli n.s. "miletolaisia satuja". Apuleius tunsi siis tämän sadun sen kreikkalaisessa muodossa. Mutta sama aihe on, eri tavoin muodosteltuna kansansatuna, tunnettu hyvin monella kansalla; siitä on muun muassa olemassa intialaisia, arapialaisia, italialaisia, ranskalaisia, saksalaisia, islantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia toisintoja. Emme tunne tarkemmin kysymyksessä olevaa Apuleiuksen kreikkalaista esikuvaa. Mutta aivan varmasti jo siinä alkuperäinen kansansatu esiintyy hellenistiseen henkeen muunneltuna. Omasta puolestaan Apuleius on sitä monin tavoin muuttanut, lisäellen ja poistaen yksityisiä piirteitä; niinpä hän on siihen liittänyt viittauksia roomalaisiin oloihin sekä joukon abstraktis-allegorisia käsitteitä ja antanut koko kertomukselleen humoristis-satirisen värityksen, mikä melkoisessa määrin on muuntanut vanhan kansansadun naivisen leiman. Että siitä huolimatta siksi paljon todellista kansantarun ainesta on jälellä, tekee kertomuksen kirjallisessa suhteessa tärkeäksi: siinä on näet ainoa laajempi meille säilynyt jäännös antiikista kansansatua. Ja täytyy myöntää, että Apuleius sittenkin syvemmältä kuin useimmat vanhan ajan kirjailijat on tajunnut tämän sisimmän olemuksen. * * * * * Oleellisimpia alkuperäiseen satuun tehtyjä muutoksia oli se, että rakastaville oli annettu nimeksi Amor ja Psyke. Siitä oli lähin seuraus että kansantarun häijystä äidistä, joka, estääkseen lempiviä yhtymästä, muuntaa poikansa hirviöksi, tuli Venus, mikä puolestaan aiheutti että koko kreikkalaisen mytologian yleisesti tunnettu koneisto työnnettiin näyttämölle. Nimet Amor ja Psyke saatiin yleisestä, nähtävästi aleksandrialaisella ajalla syntyneestä, mutta luultavasti Platosta johtuvasta käsityksestä. Kirjallisuudessa tapaamme sen aikaisimmin ensimäisellä vuosisadalla e.Kr. eläneellä kreikkalaisella epigrammintekijällä Meleagroksella, joka usein esittää Erosta (Amoria) ja Psykeä rakastavana parina. Mutta vielä yleisempänä tämä käsitys ilmenee taiteessa. Lukuisissa veistoteoksissa, korkokuvissa, kaiverretuissa kivissä, seinämaalauksissa, sormuksissa y.m., kreikkalaisen ja roomalaisen taiteen myöhemmissä tuotteissa näemme tuon lapsellisen parin yhdessä, milloin toisiaan armastellen, milloin taas tapaamme Eroksen rakastettuansa kiduttamassa ja Psyken armoa anomassa. Usein on silloin Psykellä perhosensiivet, joskus hän on kokonaan perhosenmuotoinen. Välistä taas näemme päinvastoin Psyken perhosena vartioimassa sidottua Erosta. Näissä esityksissä on luultavasti taiteilijan mielessä väikkynyt allegorinen ajatus ihmissielun ikuisesta kaipiosta ihanteellisuuteen -- yleinen mielikuva, joka on antanut suhteellisesti suuren vapauden käsittelyssä eikä ole sitonut häntä tarkoin määrättyyn situatsioniin. Syy siihen, minkä vuoksi käsitys Amorista ja Psykestä oli omiaan liittymään alkuperäiseen kansansatuun, oli ilmeisesti se, että kummassakin tapauksessa oli kaksi onnetonta rakastavaa. * * * * * Ne kieltämättä allegoriset ainekset, jotka Apuleiuksen esikuvasta ovat tulleet hänen teokseensa, ynnä ne, joita hän itse puolestaan on siihen liittänyt, ovat osaltaan vaikuttaneet sen, että useimmat selittäjät, alkaen hänen 6:lla vuosisadalla j.Kr. eläneestä maanmiehestään Fulgentiuksesta aina meidän aikojemme tutkijoihin saakka, ovat käsittäneet sitä täydelliseksi, moraliseeraavaksi allegoriaksi, jotkut vieläpä kristilliseen henkeen laadituksi; on väitetty että Apuleius tarinallaan olisi tahtonut esittää ihmissielun suhdetta taivaalliseen rakkauteen, kuinka se lankeemuksensa johdosta tämän kadottaa, mutta kärsimysten kautta puhdistuneena jälleen saavuttaa sen; myös on ylimalkaan ajateltu niitä tuskia ja vaivoja, mitä rakkaus ihmiselle tuottaa. Toiset ovat olettaneet Apuleiuksen tahtoneen viitata mysterioiden puhdistavaan vaikutukseen ja huomauttavat miten Psyken vastukset ja harhamatkat muistuttavat niitä koettelemuksia, joita salamenoihin vihittävien oli kestettävä. Perinpohjaisempi kertomuksen punnitseminen ja varsinkin laajentunut näköala vertailevan satututkimuksen alalla ovat kuitenkin osoittaneet että tällä romaanilla kokonaisuudessaan ei ole voitu tarkoittaa nimenomaista allegoriaa. * * * * * Senjälkeen kuin Apuleius oli istuttanut kansansadun metsäkukan retoriikan taimitarhaan, oli antiikin taide hyvin vähäisessä määrässä käsitellyt Amorin ja Psyken suhdetta. Ei ole olemassa antiikista taideteosta, jonka varmasti voisi asettaa yhteyteen Apuleiuksen muodostelun kanssa. Ja itse asiassa oli tämän ilmestyessä antiikisen taiteen elinneste jo siihen määrään ehtymässä, ettei se enää kyennyt luomaan mitään sanottavasti uutta. Mutta sitä enemmän se on vaikuttanut uuden ajan taiteeseen, renessansista alkaen. Maalauksista on ennen muita mainittava Rafaelin suunnitelman mukaan tehdyt kattomaalaukset Villa Farnesinassa Roomassa, missä sarja mainitusta romaanista otettuja viehättäviä kohtauksia on nähtävänä. Kuvanveistoksista taas ovat kuuluisimmat Canovan ihana ryhmä Villa Carlottassa Lago di Comon rannalla sekä Thorwaldsenin tunnetut mestariteokset. Ja onpa omankin maamme taiteilijoista yksi, Walter Runeberg, ottanut aiheita Amorin ja Psyken iäti nuoresta tarinasta. Lopuksi on mainittava että kertomus Amorista ja Psykestä on vaikuttanut hedelmöittävästi uudempien aikojen kaunokirjallisuuteenkin, se kun on innostuttanut useita eri kielillä esiintyviä kirjailijoita enemmän tai vähemmän itsenäisiin runollisiin tuotteisiin. AMOR JA PSYKE ENSIMÄINEN LUKU. Oli kerran eräässä valtiossa kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme ylen kaunista tytärtä. Mutta kun molempia vanhempia, miten suloiset olivatkin, toki katsottiin voitavan inhimillisin kiitoksin täysin vastaavalla tavalla kehua, oli nuorimman tyttären ihanuus niin erikoinen ja erinomainen, ettei sitä puutteellinen ihmiskieli pystynyt ilmaisemaan eikä riittämään asti ylistämään. Niinpä monet oman maan kansalaiset ja varakkaat tulokkaat, joita harvinaisen näytelmän huhu taajoissa, hartaissa joukoissa keräsi kokoon, hämmästyivät ihmeissään moista saavuttamatonta ihanuutta, painoivat sormenpään ojennettua peukaloansa vasten ja veivät kätensä suulleen, osoittaen siten hänelle uskonnollista kunnioitusta juuri kuin itse Venus jumalattarelle. Jo oli kautta lähivaltioiden ja likiseutujen kulkeutunut huhu, että jumalatar, jonka synnytti sinisyvyys ulapan ja kasvatti vihma vaahtopäälaineiden, kaikkialle jakaen jumaluutensa armoa jo liikuskeli keskellä väkijoukkoja, tai ainakin että taasen, kuten kerran meri, niin nyt maa uudesta taivaallisten pisarain idusta oli toisen Venuksen täydessä impeyden kukassaan saattanut puhkeamaan. Niin etenee äärettömästi päivä päivältä se käsitys, niin vaeltaa leviävä maine jo kautta lähisaarten, melkoisen osan maata ja useampain maakuntain. Jo tulvi joukottain kuolevaisia, pitkien taivalten takaa ja meren aallonharjoja kulkien vuosisadan kuulua kummaa näkemään. Ei Pafokseen, ei Knidokseen eikä edes Kyteraankaan kukaan purjehtinut Venus jumalatarta katsomaan. Jumalattaren uhreja sivuutetaan, hänen temppelinsä ovat tyhjinä, pyhät sijansa hyljättyinä, hänen menojaan laiminlyödään, kuvapatsaansa ovat vailla seppeleitä ja autioita alttareita tahraa kylmä tuhka. Sensijaan rukoillaan tyttöä, ja ihmisen muodossa lepytellään mahtavan taivahisen jumaluutta; immen aamusin astellessa suostutellaan uhriteurain ja juhla-aterioin Venusta, joka kuitenkin oli kaukana, ja hänen katuja pitkin kävellessään ihmiset lukuisasti häntä palvoovat seppelin ja kukkasin. Tämä taivaallisten kunnianosoitusten määrätön siirtäminen kuolevaiseen tyttöön herätti todellisen Venuksen suuttumuksen, ja närkästyksestä kärsimätönnä hän päätään pudistellen sekä sydämen pohjasta nuristen näin puhuu itsekseen: "voi luonnon ikiemoa, voi alkuainetten perusjuurta, voi koko maanpiirin hallitsijatarta, voi minua, armas Venus, jonka täytyy kuolevaisen tytön kanssa jakaa valtiuteni ja jonka taivaassa pyhitettyä nimeä häpäisee maallinen tahra! Meille molemmille osoitetussa palveluksessa saan minä tietysti tyytyä viransijaisen epävarmaan osaan, ja minun kuvaani kantaa ympäri maailmaa kuolevainen tyttö. Turhaan Paris paimen, jonka oikeamielisyyden ja luotettavuuden on myöntänyt suuri Jupiter, erinomaisen ulkomuotoni vuoksi asetti minut niin mahtavain jumalatarten edelle. Mutta eipä tuo, ken tahansa lieneekään, niinkään suureksi ilokseen tule ryöstäneeksi kunniaani: kyllä minä pian laitan niin, että hän saa katua juuri tätä luvatonta ihanuuttaan". Ja kohta hän kutsuu luokseen poikansa, tuon siivekkään veitikan, joka huonoine tapoineen kaikkea julkista kuria halveksii ja liekin, nuolin asestettuna öisin liitää vieraissa kodeissa sekä kaikkien avioliittoja turmellen rankaisematta tekee moisia kolttosiaan eikä ollenkaan toimita mitään hyvää. Vaikka tämä jo luontaisesta vallattomuudesta on julkea, äiti vielä lisäksi sanoillaan häntä yllyttää ja saattaa hänet ennenmainittuun valtioon sekä osoittaa hänelle Psyken -- se näet oli tytön nimi. Ja kerrottuaan juurta jaksaen heidän kauneudenkilpailunsa, hän närkästyksestä uhkuen ja puhkuen virkkaa: "nimessä äidinrakkauteni siteiden, nimessä nuolesi suloisten haavojen, nimessä tuon liekkisi medenmakean polton, hanki äidillesi kosto, ja täydellinen! Rankaise ankarasti tuota uppiniskaista kaunotarta ja suorita suosiollisesti ennen kaikkea tämä ainokainen asia: tuo neito rakastukoon mitä tulisimmin kaikkein halvimpaan mieheen, jolta Onnetar on riistänyt arvon ja samalla perinnön, vieläpä terveydenkin, mieheen, joka on niin halpa, ettei koko maanpiirissä löydä vertaistaan kurjuudessa". Noin julistettuaan ja hehkuvin suukkosin poikaansa kauvan ja kiihkeästi suudeltuaan, hän pyrkii lähimmälle rannikolle, mistä meri vetäytyy taappäin, ja tuskin hän rusottavilla jalkapohjillaan on hipaissut väreilevän allokon päällisintä vihmaa, niin hän jo laskeutuu syvän meren selkeälle pinnalle. Ja, niinkuin hän juuri haluaakin, niin paikalla viivyttelemättä ilmestyy merellinen seurue, ikäänkuin jumalatar aikoja sitten olisi niin käskenyt. Saapuvat Vellamon neidot kuorossa laulaen, saapuvat takkuinen siniparta Portunus ja Salacia, syli raskaana kaloista, sekä pieni delfiininajaja Palaemon. [Portunus, Salacia ja Palaemon ovat tarumaisia meriolentoja.] Ja Tritonein parvien hyppelehtiessä sinne tänne pitkin meren pintaa, tässä yksi vienosti puhaltaa sointuvaa simpukkaa, tuossa toinen silkkiharsolla torjuu auringon ahdistavaa paahdetta, kolmas kantaa valtiattaren edessä kuvastinta ja vihdoin toiset uiskelevat parittain, vaunujen eteen valjastettuina. Sellainen joukkue se saattaa Venusta, kun hän valtamerelle suorii. * * * * * Mutta Psyke, itselleenkin ilmeisestä ihanuudestaan huolimatta, ei nauti kauneudestaan mitään hedelmää. Kaikki häntä katselevat, kaikki kiittävät, mutta ei kenkään, ei kuningas, ei kuninkaanpoika eikä yhteisestäkään kansasta kukaan häntä aviokseen haluten kosimaan saavu. Ihailevat sitä jumalallista ulkomuotoa, mutta kuin mitäkin taidokkaasti silattua kuvapatsasta sitä ihailevat kaikki. Jo kauvan sitten ovat molemmat vanhemmat siskot, joiden kohtalaista kauneutta eivät ihmiset ollenkaan olleet huutoon saattaneet, joutuneet kuninkaallisille kosijoille ja päässeet onnellisiin avioliittoihin. Mutta Psyke pyhäisenä piikana kodissaan istuen itkee hyljättyä yksinäisyyttään, ruumiiltaan raihnaana, sielultaan sairaana, ja vihaa itsekseen ihanuuttaan, joka koko maailman on hurmannut. Silloin perin kovaonnisen tytön kurjankurja isä, epäillen taivahisten vihaa ja jumalten kiukkua peläten, kysyy neuvoa ikivanhalta Miletoksen oraakelilta ja suostuteltuaan rukouksin ja uhriteurain mahtavata jumaluutta hän anoo neidolle, jota ei kukaan pyydä, häitä ja aviomiestä. Ja Apollo antoi näin kuuluvan oraakelinvastauksen, vieläpä latinaksi, vaikka hän, katsoen miletolaissadun kertojaan, olikin kreikkalainen ja ioonialainen: Korkean vuoren huipulle, valtias, toimita tyttö, yllään hääpuku, voi, surkean morsiuden! Turhaan vävyä ihmislasten joukosta toivot: julma ja häijy se on, turmiokas kuni kyy, hän, joka lentimin ilmoja liitäen kaikkia vaivaa, liekin ja miekoin myös kutakin ahdistaa, tuo, jota jumalat säikkyvi, värjyvi taivahan taatto, ja jota kauheksuu Tuonelan virrat ja yö. Pyhän ennustuksen sisällyksen kuultuaan ennen niin miekkoinen kuningas harmissaan ja suruissaan lähtee takaisin kotiin ja selvittää puolisolleen pahaenteisen jumalanvastauksen käskyn. Siitä murhetta, itkua ja voivotusta useammaksi päiväksi. Mutta jo vaatii kauhea oraakelinlause julmaa toimeenpanoaan. Jo valmistellaan hautaushäiden näytäntöä kurjankurjalle neidolle, jo sammuu soihdun loimu mustan hiiloksen tuhkaan, jo vaihtuu häähuilun sointu vaikeroivaan lyydialaissäveleeseen, iloinen morsiuslaulu päättyy surkeaan parkuun, ja miehelään aikova tyttö kuivaa kyyneleensä itse morsiushunnullaan. Niin valitti koko väestökin yhdessä kovaa kokeneen talon surkeata kohtaloa, ja maansurun ajaksi julistettiin kohta oikeudenkäynti lakkautetuksi. Mutta pakko totella taivaallisia ohjeita vaatimalla vaati Psyke parkaa kohtalon määräämään rangaistukseen. Kun siis suurimmassa murheessa oli suoritettu hautaushäiden juhlallisuudet, niin kuljetetaan koko kansan saattaessa elävää ruumista, sillä itkusilmäinen Psyke ei astu hääsaatossaan, vaan omiin hautajaisiinsa. Mutta kun vanhemmat murheellisina ja moisen onnettomuuden järkyttäminä vitkastelevat jumalattoman teon toimeenpanossa, tytär itse näillä sanoin heitä rohkaisee: "mintähden onnetonta vanhuuttanne alituisella itkulla kidutatte? Miksi henkeänne, joka enemmän minulle kuin teille kuuluu, tavantakaisilla voivotuksillanne näännytätte? Miksi tehottomilla kyynelillänne rumennatte minun katseitani samalla kertaa kuin omia silmiänne? Miksi revitte harmaita hapsianne? Mitä rintaanne, mitä pyhiä parmojanne kolhitte? Tämäkö siis oli oivallinen palkkanne erinomaisesta ihanuudestani? Liian myöhään älyätte että teihin on sattunut jumalattoman kateuden kuolettava isku. Silloin kun yksityiset ja kansat jumalallisilla kunnianosoituksilla minua juhlivat, kun ne yhdestä suusta minua uudeksi Venukseksi nimittivät, silloin olisi teidän pitänyt surra, silloin itkeä, silloin minua menneenä kaluna murehtia. Jo minä huomaan, jo näen että yksin nimi 'Venus' on minut turmioon syössyt. Viekää ja asettakaa minut oraakelinmääräämälle huipulle. Minä riennän kohti noita onnellisia häitäni, riennän näkemään tuota ylhäissukuista ylkääni. Mitä vitkastelen? Miksi lykkään tuonnemmaksi hänen tuloaan, joka koko maanpiirin turmioksi syntyi?" Noin puhuttuaan neito vaikeni ja, jo vakavasti astuen, yhtyi mukana seuraavaan saattoon. Kuljetaan jyrkän vuoren määräkukkulalle, jonka ylimmälle huipulle tyttö asetetaan. Sen jälkeen kaikki heittävät hänet sinne, sammuttavat kyynelillään hääsoihdut, joilla olivat edeltä valaisseet, ja jättävät ne siihen paikkaan sekä hankkivat allapäin kotiinlähtöä. Ja moisen tappion masentamina tytön kurjat vanhemmat sulkeutuvat huoneeseensa, kätkeytyvät sen pimentoihin ja antautuvat alituisen yön valtaan. Mutta Psyken, joka kukkulan huipulla kohtaloaan vaikeroi, kohottaa verkalleen, liepeitä sinne tänne liehuttaen ja poimuja pullistaen, lauhasti huokuvan Lännen lempeä tuulonen, kuljettaa vähitellen häntä leppeällä henkäyksellään alas pitkin korkean kallion jyrkänteitä ja laskee hellävaroen hänet vaipumaan vuoren alla olevan laakson vihannan nurmen helmaan. * * * * * Kun Psyken valtava mielenliikutus oli asettunut, niin hän nukkui pehmeään ruohikkoon, kasteisella heinävuoteellaan suloisesti uinuen. Sitten hän riittävästä unesta virkistyneenä, jälleen nousee tyynellä mielin. Hän näkee lehdon täynnä korkeita, mahtavia puita, näkee kuulean lähteen lasinheleine hetteineen aivan lehdon sydämessä. Lähellä sitä paikkaa, missä lähde pulpahtaa esiin, on kuninkaanlinna, jota ei ole rakennettu ihmiskäsin, vaan jumalten taidoin. Jo sisäänastuessasi tietäisit näkeväsi jonkun jumalan muhkean ja ihanan olinpaikan. Sillä korkeata, seeteripuusta ja norsunluusta huolekkaasti koverrettua lakea kannattavat kultaiset patsaat, seiniä kaikkia peittää hopeinen korkokuvaus, missä pedot ja kesyt elukat tulijan silmää kohtaavat. Ihmeellinen tosiaan se ihminen, ei, pikemmin puolijumala tai varmaan jumala, joka valtavan taiteensa hienoudella on niin suuren hopeamäärän eläimiksi muuntanut. Yksin lattiatkin muodostavat monenmoisia, kallisarvoisista juoviin jaetuista kivistä tehtyjä mosaikkikuvioita. Kahdesti ja useammastikin vallan miekkoiset ne, jotka jalokivillä ja helyillä kopeasti astelevat! Myös muutkin joka taholle laajalti suunnitellun talon osat ovat määrättömän kallisarvoiset, ja kokonaiset seinät pelkästä kullasta välkkyvät omalla hohdollaan, niin että talossa vallitsee päivä, vaikkei paistaisikaan aurinko; niin loistavat makuuhuoneet, niin pylväskäytävät, niin itse holvit. Ja muutkin laitokset vastaavat täysin talon kunnianarvoisuutta, niin että kaikki todentotta näyttää oikeastaan olevan taivaallinen palatsi, aiottu suuren Jupiterin maalliseksi olinpaikaksi. Moiset viehättävät paikallisuudet vetävät puoleensa Psyken; hän astuu lähemmäs ja käy jo vähän rohkeammin kynnyksen sisäpuolelle. Pian saa hänet into katsella kaikkea tuota kaunista houkutelluksi: hän tutkii itsekutakin esinettä erikseen ja katselee linnan toisella puolella sen erinomaisella kätevyydellä valmistettuja aittoja, täynnään suuria kalleuksia. Eikä ole olemassa mitään, jota siellä ei tapaisi. Mutta paitsi muuta, mikä näissä suurissa rikkauksissa oli ihmeellistä, oli varsinkin se kummallista, että moinen koko maailman aarre säilyi ilman mitään lukkoa, ilman salpaa, ilman vartiaa. Hänen tätä kaikkea suurimmalla nautinnolla katsellessaan kuuluu muuan ääni ilman näkyväistä ruumistansa. Ja se lausuu näin: "Miksi valtiatar hämmästyt näitä näin suuria varoja? sinun on tämä kaikki. Suoriu täältä makuuhuoneeseen, virkistä vuoteessa väsyneitä voimiasi ja kylve kyllältäsi. Me, joiden äänen kuulet, olemme sinun palvelijoitasi ja tulemme uutterasti sinua avustamaan, eikä kuninkaallinen ateria ole viipyvä, kunhan vain olet ruumistasi vaalinut". Psyke tajusi tässä jumalallisen kaitselmuksen autuutta, noudatti olennottoman äänen kehoituksia ja huuhtoi pois väsymyksensä ensin unella ja sitten kohta kylvyllä. Ja nähtyään heti aivan lähellä puolipyöreän ylennyksen, hän arveli sitä sopivaksi virkistyspaikaksi, siinä kun oli pöytäkalusto, ja laskeutui mielihyvällä tämän ääreen. Ja tuossa paikassa toimitetaan maljoja täynnä nektari-juomaa ja runsaita annoksia monenmoisia ruokalajeja, kenenkään tarjoamatta ja vain ikäänkuin jonkun tuulenhenkäyksen vaikutuksesta. Kuitenkaan ei hän voinut nähdä ketään, vaan kuuli ainoastaan ilmassa satelevia sanoja, ja vain ääniä oli hänellä palvelijoinaan. Upean aterian jälkeen astui joku sisään ja lauloi näkymätönnä, toinen taas, niinikään näkymätönnä, soitti kitaraa. Sitten hivelee hänen korviaan taajan suloaänisen joukon yhteissointu, niin että, vaikkei näkyvissä ollut kenkään, siellä kuoro varmaan oli sentään. Näiden nautintojen jälkeen Psyke illan tullen käy levolle. Mutta kun yötä jo oli jonkun verran kulunut, kuuluu hänen korviinsa lempeä sointu. Silloin hän kaamottavassa yksinäisyydessään peläten impeytensä puolesta vapisee ja kauhistuu; ja hän säikkyy jokaista onnettomuutta sitä enemmän koska ei sitä tunne. Mutta jo olikin tuntematon puoliso läsnä, astui vuoteeseen, teki Psyken vaimokseen ja hävisi kiireesti ennen päivän koittoa. Ja kohta palvelivat makuuhuoneessa odottavat äänet nuorikkoa. Tätä jatkui näin pitemmän ajan. Ja kuten tavallisesti käy, kääntyi se, mikä alussa oli outoa, alituisesta tottumuksesta viehätykseksi, ja epämääräisen äänen sointu oli lohdutuksena yksinäisyydessä. TOINEN I