Title: Daimoni: Itämainen tarina
Author: Mikhail Iurevich Lermontov
Translator: Martti Wuori
Release date: October 20, 2016 [eBook #53329]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Itämainen tarina
Kirj.
Suom. Martti Wuori
Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXI.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Venäjän suurimman runoilijan A.S. Pushkinin rinnalla mainitaan aina ensimäisenä Mihail Jurjevitsh Lermontovin nimi. Onpa niitä, jotka eivät ole epäilleet antaa jälkimäiselle etusiaakin, ja ehkä syystäkin, ainakin mitä tuntemusten syvällisyyteen ja runolliseen voimaan tulee. Molemmat nämä runoilijat saivat vaikutuksensa siitä mahtavasta hyökyaallosta, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla kulki koko Europan läpi, siitä päävirtauksesta, jonka suurin edustaja oli Lord Byron, mutta erotus heidän välillänsä oli etupäässä siinä, että Pushkin ehti, vaan Lermontov ei ehtinyt vapautua tuon raskaan "Weltschmerz'in" (maailmantuskan) tarttumataudista. Pushkin osasi sopia ihmisten kanssa ja mukautua oloihin, joita vastaan hän alussa niin innokkaasti ja vihasta leppymättömänä oli sotaan lähtenyt, Lermontov sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut koskaan sopia, sillä tuo sovinto ei olisi koskaan ollut täydellinen, ja puolinaista ei hän voinut sietää. Pushkin oli etupäässä taiteilija ja rajoitettuaan itselleen rauhallisen sopukan, jossa tyynesti sai elää taiteensa parissa, ei hän enää ollut niin ankara kaikkea muuta vastaan. Mutta Lermontoville olivat taide ja elämä eriämättömät ja hän ei kyennyt koskaan erottamaan taiteilijaa ihmisestä. Pushkin saavutti täydellisen itsenäisen, kansallisen runoilija-asteen; Lermontov liikkui itsenäisenä omalla kansallisella alalla, vaikka aina kantaen byronismin leiman.
Niiden tuntomerkkien lisäksi, näet, jotka byronismilla oli, tuli vielä toisia, niin pian kuin se oli ehtinyt Venäjän kirjallisuuteen levitä. Lermontovin runouden kautta se ikäänkuin kehittyi, tietysti toisien olojen vaikutuksesta, ja siinä juuri Lermontovin itsenäisyys onkin. Hänessä tuo runouden daimonillinen aines tuntuu luonnollisemmalta, kuin Byronilla. Suuren englantilaisen runoilijan oli vain taisteltava sitä valhetta, sitä tekopyhyyttä vastaan, jota kaikkien aikojen ja maiden viisaat profeetat itkivät. Hän saattoi korottaa äänensä korkealle, taistella hurjasti, repiä pois ulkokultaisuuden naamarin ja lannistaa valheen totuuden terävällä miekalla. Mutta Lermontov, varustettuna synnynnäisellä taipumuksella kauneeseen, joka ilman hyvettä ja totuudetta ei voi olla olemassa, oli ypö yksin hänelle aivan vieraassa maailmassa. Häntä ympäröivät ihmiset eivät ymmärtäneet tahi eivät tohtineet ymmärtää häntä ja niin uhkasi häntä alituinen vaara erehtyä oman itsensä ja ihmiskunnan suhteen.
Lermontovin, niinkuin ylipäänsä jokaisen runoilijan teoksiin tutustuessa, ei saa jättää huomioon ottamatta myöskään hänen elämäänsä ja niitä oloja, joissa hänen elämänsä kului. Niiden kautta selviää ja puhdistautuu paljon. Mainitsemme siitä siis, vaikka lyhykäisestikin, pääkohdat.
Mihail Jurjevitsh Lermontov syntyi Moskovassa 2 p. Lokakuuta v 1814 (muutamissa lähteissä sanotaan, vaikka varmaan väärin, 3 p. Lokakuuta v. 1815). Hänen äitinsä kuoltua kolmea vuotta myöhemmin, otti hänen isoäitinsä E.A. Arsenjeva pojan kasvatettavakseen. Lermontovin isä, joka virasta eronneena kapteenina asuskeli Tuulan kuvermentissä, sai aniharvoin nähdä poikaansa, sillä sopu hänen ja hänen anoppinsa välillä ei ollut hyvä. Mutta tästä huolimatta, näkyy Lermontov kovin rakastaneen isäänsä, eikä syyttä ole huomautettu, että tämä perheellinen epäsopu oli jättänyt lähtemättömiä jälkiä runoilijan luonteeseen.
Kymmenen vuoden vanhana pääsi Lermontov isoäitinsä seurassa Kaukaasiaan, jonka jylhä luonto jo silloin vaikutti hänen mielikuvitukseensa ja herätti hänen runoilijataipumuksensa. Sitä paitsi rakastui hän siellä erääseen samanikäiseen tyttöön, eikä vaan leikillä, lapsen tavoin, vaan niin, että hän koko ikänsä sai tuntea tuota "kipua vanhan haavan": seikka, joka todistaa hänen sielunsa herkkyyttä tuntemuksia vastaanottamaan. Kolmentoista vanhana pantiin poika Moskovassa kasvatuslaitokseen, joka valmisteli oppilaita yliopistoon. Jo koulussa, viidentoista ijällä, oli Lermontov tavattomasti kehittynyt ja hänen mielikuvituksensa erittäin toimiva. Hän kirjoitteli sujuvia, sointuvia runoja, vaikka alussa mukaellen Pushkinia ja Byronia, jota viimeksi mainittua hän ihaeli eniten aikansa runoilijoista ja jonka teoksia hän alkukielellä saattoi lukea, sillä kodissaan, ennenkuin kouluun tulikaan, oli hän jo oppinut Englannin kielen oivallisesti. Byronin vaikutuksesta syntyi häneltä jo tähän aikaan koko joukko runoja ja näytelmiä. Ja näissä ensimäisissä kokeissa jo ilmestyi voimakas luonne, syvälliset tunteet, hieno runollinen vaisto ja elämän tunteminen, joka ei ollut lainkaan lapsellinen; heräsivät samat kysymykset, jotka sitte koko hänen ikänsä antoivat hänelle aihetta runoilemiseen. Tältä ajalta on tuo lyhyt, mutta kaunis runo, nimeltä "Enkeli" ja silloin jo syntyi hänen mielikuvituksessaan tuo daimonin, kaikkia hävittävän voiman kuva, jonka hän on esittänyt samannimisessä runoelmassa ja joka kuvastaa monista muistakin hänen teostensa luonteista.
Lermontovin tultua yliopistoon v. 1831 kasvoi hänen runoilijatoimensa kasvamistaan ja niiden kahden vuoden kuluessa, jotka hän Moskovan yliopistossa vietti, kirjoitti hän vihkoihinsa koko joukon runoja, jotka sittemmin korjaeltuina kuuluvat hänen parhaimpien tuotteidensa joukkoon. Valitettavasti ei hän kuitenkaan saanut lopettaa opintojansa yliopistossa. Toiset sanovat hänen tulleen erotetuksi osanotosta erään huonon professorin pilkkaamiseen, toiset taas sanovat hänen itsensä eronneen, siirtyäksensä Pietarin yliopistoon. Mutta koska häntä muutamien muodollisuuksien tähden ei otettu vastaan tähän yliopistoon, päätti hän ruveta sotilaaksi ja meni ratsuväen junkkarikouluun. Oltuaan junkkarina kaksi vuotta, päästettiin hän syksyllä v. 1834 koulusta kornettina kaartin husaarirykmenttiin.
Ensimäisen upseerivuotensa oleskeli Lermontov Pietarissa, ikävöiden seuraelämän tyhjyydestä ja tietämättä, minne suunnata neronsa voimaa. Tällä ajalla hän sai kuitenkin tuttavia sen ajan kirjailijoiden joukossa ja tuli yksityisissä piireissä tunnetuksi erinomaisena runoilijana. V. 1835 ilmestyi sitte hänen nimensä ensi kerran painettuna ja se tapahtui "Hadshi-Abrek" nimisen runoelman alla, joka herätti yleisössä suurta huomiota ja suuria toiveita. Vilkkaan esitystapansa ja sointuvain säkeittensä kautta oli sillä paljon yhtäläisyyttä Pushkinin runojen kanssa.
V. 1837 kaatui Pushkin kaksintaistelussa. Suurimmassa osassa yleisöä ja varsinkin nuorissa herätti tämä ennenaikainen kuolema kaipuuta sekä vihaa inhottavaa murhaajaa vastaan. Mutta olipa ylhäisiä henkilöitä, jotka olivat kylmiä Pushkinia kohtaan ja syyttivät häntä itseään kaikesta, puolustaen hänen vastustajaansa. Tämä herätti syvää harmia Lermontovissa ja jo ennen kirjoittamaansa ja yleisöön liekin nopeudella levinneeseen runoonsa Pushkinin kuoleman johdosta kirjoitti hän 16 loppusäettä, joissa hänen harminsa mitä mahtavimmalla runollisella voimalla ilmeni. Nämä säkeet levisivät yleisöön samalla vauhdilla ja joutuivatpa niiden henkilöiden korviin, joita vastaan ne olivat suunnatut. Asia ilmoitettiin keisarille ja Lermontov ajettiin maanpakoon Kaukaasiaan.
Tämä maanpakoon-ajo herätti suurta huomiota ja samalla korotti se Lermontovin runoilijamainettakin. Hänen Kaukaasiassa kirjoittamiansa runoja luettiin suurella innolla. Tältä vuodelta mainittakoon runo "Borodino", jolla on hyvin paljon yhtäläisyyttä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden kanssa, ja tuo tositaiteellinen "Laulu tsaari Ivan Vasiljevitshista", jossa tämä muuten subjektiivinen runoilija, käyttääkseni vanhoja esteetillisiä lausumatapoja, esiintyy täysin objektiivisena. Hän on tässä runoelmassa aivan kansallinen runoilija; tapain kuvaukset ovat siinä pienempiin yksityiskohtiin saakka perin venäläisiä ja onpa itse runoelma mainiosti kirjoitettu vanhain venäläisten byliinien runomitalla. Saksalainen runoilija Bodenstedt sanoo, että tässä runoelmassa on "aivan Homeeron tapaista todenmukaisuutta, voimaa ja yksinkertaisuutta".
Lermontovin nimi oli kuitenkin hänen maapakonsa jälkeen joutunut sellaiseen epäsuosioon asianomaisten luona, että hänen mainio "Laulunsa" ainoastaan runoilija Shukovskin välityksestä ja silloisen sisäasiain ministerin Uvarovin vastuulla tuli painetuksi, ja silloinkin vain varustettuna hänen nimensä alkukirjaimilla.
Muutoin oli Lermontov jo ennenkin ollut tekemisissä sensuurin ja tuon kuuluisan "III osaston" kanssa. Hän oli v. 1836 kirjoittanut "Naamiaiset"-nimisen runomittaisen näytelmän, jossa hän, jäljitellen Gribojedovin merkillistä "Viisaan vastukset"-nimistä näytelmää, ankarasti ruoski aikansa tapoja ja oloja. Lermontov tahtoi nähdä teoksensa näyttämöllä, mutta huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei mainitun osaston päällikkö hänelle siihen suostumustaan antanut.
Runoilijan ensimäinen maanpaossaolo ei kuitenkaan kestänyt varsin kauan. Iso-äitinsä toimesta siirrettiin Lermontov jo alussa vuotta 1839 takaisin entiseen rykmenttiinsä. Palattuaan Kaukaasiasta aikoi hän vakaasti erota sotilasvirasta, koska hän ei ollenkaan ollut päällikkyytensä suosiossa, mutta hänen omaisensa saivat hänet siitä pidätetyksi. Elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin säännötön ja hurja, mutta hänen runoilemisensa ei kuitenkaan tälläkään aikaa levännyt. Paitsi hänen vakavaa, voimakasta ja syvämietteistä runoansa, joka alkaa sanoilla: "Surumielin katselen mä sukupolveamme", pidetään viimeksimainittuna vuonna valmistuneena myöskin hänen "Daimoni"-runoelmansa, jonka hän jo v. 1829 oli alkanut. Syytä on kuitenkin olettaa, että runoilija kuolemaansa saakka paranteli ja viimeisteli sitä, sillä on olemassa käsikirjoitus, joka todistaa hänen sitä tehneen ainakin vuonna 1840.
Perusaatteena tässä runoelmassa on taistelu hyvän ja pahan, valon ja pimeyden välillä, jotka rakkauden muodossa ovat edustettuina Tamarassa ja Daimonissa. Samalla kuvastuvat siinä runoilijan omat toteuttamattomat haaveet lemmestä ja onnesta, hänen intohimoinen kauneen ihailemisensa, joka varsinkin Kaukaasian jylhän luonnon kuvailemisessa puhkeaa mitä kauniimpaan runomuotoon, sekä kopea oman voimansa tajuaminen ja ympäröiväin olojen halveksiminen. Ja juuri tämä alttius taistelemaan yhteiskunnan puutteita ja paheita vastaan, mikä ilmestyy muutamissa muissakin, niinkuin "Profeetta"- ja "Purje"-nimisissä kauniissa runoissa, erottaa Lermontovin sankarit Pushkinin apaatillisesta Onjeginista. Siitä samoin kuin runoilijan luonteesta ja elämän oloista johtuu se katkera satiiri, joka on vastakohtana Pushkinin leikilliselle ironialle.
Eräs puoli byronismia, joka osaksi jo "Daimonissa" ilmenee, nimittäin rakkaus luontoon, näkyy täydellisemmin Lermontovin "Mtsiri" (Alolokas)-nimisessä runoelmassa, joka on vuodelta 1839. Mutta runoilijaa ei huvita luonto sinänsä, vaan sen suhde ihmiseen; sen keskellä kuluu ihmisen elämä vapaasti ja voi hän käyttää voimansa itsenäisesti, rohkeasti, sitä vastoin kuin ne ihmisten parissa aina murtuvat esteitä vastaan. Siis taaskin sama himo taisteluun vapauden puolesta ja ylipäänsä pyrkimys toimintaan tyhjyydestä ja ikävästä. Tämän runoelman kauneuksista mainittakoon erittäinkin Mtsirin taistelu pantterin kanssa, joka tappelun kanssa "Ismail-Bei"-nimisessä runoelmassa (v. 1832) ja nyrkkitaistelun kanssa "Laulussa" on paraimpia kohtia Lermontovin runoudessa. — Paitsi osia "Aikamme Uros"-romanista, jota runoilija tänä samana vuonna kirjoitteli, ei saa jäädä mainitsematta runo "Kolme palmua", jossa lausutaan ajatus, että kaikki kaune hukkuu, niin pian kuin se joutuu kosketukseen maailman kanssa.
Helmikuussa v. 1840 tapahtui kaksintaistelu Lermontovin ja Barante'n, tunnetun ranskalaisen historioitsijan ja silloisen Pietarissa olevan lähettilään pojan kanssa. Vaadintansa kaksintaisteluun teki Barante tanssijaisissa kreivitär Lavallen luona Lermontovin häntä vastaan muka lausumista alentavista sanoista. Taistelussa sai Lermontov pienen naarmun, vaan itse ampui hän ilmaan. Asia, joka sitte joutui sota-oikeuden käsiteltäväksi, päättyi siten, että runoilija toistamiseen siirrettiin Kaukaasiaan.
Tultuaan määräpaikkaansa, lähti Lermontov sotaan vuorelaisia vastaan. Samallaisissa kahakoissa oli hän jo ollut ensimäisenkin maanpakonsa aikana. Nyt otti hän osaa Valerikin tappeluun, josta sitte sai aiheen samannimiseen runoelmaan.
Lermontovin ollessa Kaukaasiassa ilmestyi Pietarissa hänen kuuluisa romaaninsa "Aikamme Uros". Sen tarkoituksena on asettaa vastakkain elämän kaksi puolta, teeskentelemätön luonnonelämä ja n.k. sivistynyt ihmisluokka. Romaanin pääsankarissa Petshorinissa, jossa runoilija jotenkin räikeillä väreillä on kuvannut oman itsensä, ilmestyy tyytymättömyys elämään ja vastalause sitä henkistä tyhjyyttä vastaan, joka yhteiskunnallisessa elämässä on olemassa. Teoksen muista henkilöistä ovat parhaiten onnistuneet Bela ja Maksim Maksimitsh, nuo molemmat rakastavat, suoraluontoiset olennot, jotka herättävät ehdottomasti lukijan myötätuntoisuuden, edellinen — intoisan, kaikkea uhraavan rakkautensa, jälkimäinen — synnynnäisen hyvänsävyisyytensä ja helläsydämisyytensä kautta. Vastakohtana näille ovat romaanin muut henkilöt. Grushnitski on tyhjä lavertelija, sentimentaalinen teennäisen byronismin edustaja, ruhtinatar Mary ja hänen äitinsä edustavat suuren maailman sisällyksettömyyttä ja kerskaavaisuutta, Vera — niitä naisolentoja, joissa sydän ja tunteellisuus voittavat kaiken muun. Teoksen parhaimpia puolia tätä paitsi ovat Asamatin ja Kasbitshin sekä salakuljettajan luonteen kuvaukset ja kuvaukset vuorelaisten elämästä, mutta varsinkin Kaukaasian luonnosta. Ja niin hyvin suorasanaisessa, kuin runokielessä seisoo Lermontov luonnonkuvauksiensa suhteen taiteen korkeimmalla kukkulalla ja on luettava maailman kirjallisuuden ensimäisten joukkoon. Sanoopa jo ennen mainittu Bodenstedt, että Lermontovin teoksista saa paljoa paremman käsityksen Kaukaasian luonnosta, kuin mistä hyvänsä sitä koskevasta maantieteellisestä tahi muusta teoksesta.
Lopulla vuotta 1840 sai Lermontov luvan palata muutamaksi kuukaudeksi Pietariin, josta hän taas huhtikuussa v. 1841 lähti viimeiselle matkalleen Kaukaasiaan. Sinne tultuaan otti hän sairauden takia virkavapauden ja asettui asumaan Pjätigorskin kylpypaikkaan. Täällä tutustui hän erääseen Martinov-nimiseen upseeriin kenraalin rouva Versilinin perheessä, joka oli siellä kolmen tyttärensä kanssa kylpemässä. Mainitussa perheessä kokoontui usein iso joukko nuorisoa. Lermontov, joka jokaisessa tilaisuudessa oli valmis lausumaan sukkeluuksia, ja melkein aina hyvin pisteliäitä ja loukkaaviakin, oli eräässä iltamassa naisten läsnä ollessa suunnannut sellaisen Martinovia vastaan, ja niinkuin toiset tietävät kertoa, mustasukkaisuudesta tätä kohtaan. Martinovin sanotaan jo usein ennenkin varoitelleen Lermontovia ilmoittamalla, että hänen sukkeluutensa olivat hänelle vastenmieliset. Ja nytkin, iltamasta kotia palatessaan, oli hän jälleen toistanut, ettei hän niitä rakasta. Tähän muistutukseen sanotaan Lermontovin vastanneen: "jos ette rakasta, niin vaatikaa minulta hyvitystä". Ja molemmat erosivat, mutta Martinov lupasi lähettää sekundanttinsa Lermontovin luo.
Kaikki kokeet saada vihamiehet leppymään jäivät turhiksi ja kaksintaistelu määrättiin tapahtuvaksi 15 p. heinäkuuta klo 1/2 6 illalla. Rajojen väli mitattiin 15 askeleeksi ja niistä kummallekin puolen vielä kymmenen askelta. Martinov ja Lermontov asettuivat äärimmäisiin päihin. Sopimuksen mukaan oli kumpaisellakin oikeus ampua koska tahtoi ja joko paikaltaan tahi astumalla rajojen luo. Kun sekundantit antoivat merkin, jäi Lermontov paikalleen ja, jännitettyään hanan, suuntasi pistoolin suun ilmaan. Martinov sitä vastoin astui rajan luo ja tähtäsi niin kauan, että sekundantit jo huusivat hänelle: "ampukaa tahikka me erotamme teidät". Martinov laukasi ja Lermontov kaatui kuolleena maahan.
Kummallista on, että tämä kaksintaistelu, jossa Lermontov kaatui, oli monessa pienessä yksityiskohdassakin aivan sen kaksintaistelun kaltainen, jonka hän on kuvannut "Aikamme Uros"-nimisessä romaanissaan. Kaikesta kuitenkin näkyy, että Lermontov vakaumuksiltaan vihasi kaksintaistelua, mutta kerran siihen pakotettuna, ei hän sitä enää pitänyt leikin asiana, vaan tahtoi, että toinen tahi toinen oli kaatuva paikalle. Tällaisia kummallisuuksia ja ristiriitaisuuksia oli Lermontovin elämässä paljon, mutta ne ovat selitettävät syntyneen niistä vastakkaisista luonteenominaisuuksista, jotka hänessä itsessään olivat olemassa. Toinen oli se ihanteellinen hyvä, jonka puolesta hän taisteli, toinen se yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli, mutta jota vastaan taistellessa juuri hän kukistuikin sen tähden, että sitä oli niin paljon hänessä itsessäänkin. Hän oli liian heikko jaksaakseen voittaa sen, mutta liian ylpeä salliakseen sen päästä hänestä voitolle. Ja nämä ristiriitaisuudet veivätkin hänen ennenaikaiseen hautaan.
Martti Wuori.
Ensimäinen osa.
Daimoni, hornanhenki liiti
Suruisna yli syntismaan
Ja ajat auvoisemmat kiiti
Parveillen hänen muistissaan, —
Kun valon kotimaassa vielä
Hän puhtoinen ol' enkeli
Ja lentotähti häntä siellä,
Hymyjä vaihtain ilomiellä,
Kuin ystävätä, tervehti;
Kun kautta usmain ikuisien,
Himoiten aina tietoa,
Hän seuras tähtein laumoja,
Aavassa taivaan harhaa vien;
Kun esikoisna luomisen
Hän uskoi, lempi, miekkonen,
Ei tiennyt vihaa, epäilystä
Eik' uhmaellut ymmärrystä
Onnea jona vuosien…
Ja monta, monta muuta kohtaa,
Joit' ei hän voinut mieleen johtaa.
Jo ammoin avaruutta näin
Hyljätty samos' suojaa vailla,
Yks'toikkoisesti jäljettäin
Vuos'sadat seuras hetkein lailla,
Maan mitättömän herrana
Hän kylvi aina pahetta,
Mut tuntematta nauttimusta;
Ja missäkään kun taiteelleen
Ei kohdannut hän vastustusta,
Niin kyllästyi hän paheeseen.
Ja paratiisin pakolainen
Kaukaasian näk' allaan maan.
Kuin hohtokivi loistavainen
Kasbék kiils' ikilumissaan,
Ja häämöittäin, kuin onkalossa,
Syvällä kyiden asunnossa,
Darjàl kiers' siellä mutkiaan,
Siell' ärjyi Terek vaahtoharja,
Kuin jalopeura pelmuten,
Ja vuorten kaikki villi karja,
Siinnossa kotka kaartaen
Sen juoksun jutteluja kuuli
Ja sitä kultahattarat,
Joit' etelästä kantoi tuuli,
Pohjoista kohti saattoivat;
Ja salamielin uinaellen,
Seisoivat vuoret ryhmittäin
Sen yli kumartunein päin,
Vuon vilinätä tarkastellen;
Ja kallioilla katsoivat
Lilp' usman linnat tornipäiset,
Kaukaasian portin vartiat,
Nuo hlrvittävät jättiläiset.
Ja jylhä, mutta ihana
Ylt'ympäri oli maailma.
Vaan ylenkatsein Luojan työtä
Silmäili henki korska vain
Eik' korkeell' otsellansa myötä
Ilmettä tunteen ollut lain.
Ja kuva hänen eessään puhkee
Eloisa toisen maiseman:
Tuoll' leviää kuin matto muhkee,
Etäällä laaksot Grusian, —
Maan onnellisen, upean!
Patsaina seisoo raunioita
Ja kirjokivi-uomissaan
Solisten juoksee puroloita
Ja ruusuiss' sulotarten maan
Soi satakielet, jotk' ei voita
Heit' edes lemmenlauluillaan;
Muratin kiertäminä tarjoo
Plataanit tuuheet katvehen
Ja luolat arat hirvet varjoo
Säteiltä päivän paahteisen;
Siell' loistoa on, elämätä
Ja lehtipuiden lipinätä,
Tuhansin äänin tarinaa,
Satojen kukkain tuoksuntaa,
Puol'päivän helteet hekumaiset,
Yö, kasteest' aina vilpoinen
Ja tähdet kirkkaat, loistavaiset,
Kuin silmät Grusinittaren.
Mut paitsi kylmää kateutta
Ei saanut luonnon loistokaan
Tään rintaan ruumihittomaan,
Ei tunnetta, ei voimaa uutta —
Ja mitä näki edessään,
Vain halveksi tai vihas hän.
Gudal on, — vanhus, — tehnyt hovin
Tilavan, korkeen kartanon…
Työt', tuskaa maksanut se kovin
Orjille kuuliaille on.
Sen seinäin varjot aamuin kohtaa
Läheisten vuorten kupehet.
On kalliossa astimet,
Ne kulmatornist' alas johtaa;
Ja sieltä juosta vilahtain
Tamara ruhtinatar terho,
Kasvoillaan valkohuntu verho,
Käy Aagvasta vettä ain.
On vuorelt' aina synkeänä
Tää talo laaksoon silmäillyt,
Vaan isot pidot siell' on tänään,
Soi soitto, vuotaa viini nyt:
Gudal, näät, naittaa tyttärensä;
Kaikk' kutsui häihin omaisensa.
Parissa istuu ystäväin
Katolla, mattoin peittämällä,
Nuor morsian ja aika näin
Kuluvi lauluin, leikein hällä.
Etäisten vuorten taa jo on
Kadonnut kehä auringon.
Käsiä lyöden määrän perään
Siell' laulavat ja morsio
Tuoss' ottaa tamburiinin jo; —
Kas nyt hän, sitä moneen erään
Pääns' yli kiertäen kuin kerään,
Laill' linnun liitämähän saa,
Nyt taukoaa — ja katsahtaa,
Ja silmäin kastekilo palaa
Kateiden ripsein alla salaa;
Nyt notkistaa hän ruumistaan
Ja mustaa kulmaa kohouttaa,
Nyt jumalaista jalkoaan,
Lipuen, liehuin, soljahuttaa;
Kuin lapsukainen iloitsee
Ja herttaisesti hymyilee.
Valoa kuun, min välkkymähän
Saa pinta vellovaisen veen,
Ei verrata voi hymyyn tähän,
Kuin elo, nuoruus, vilkkaaseen.
Ma vannon kautta täht'yön valon,
Kautt' iltaruskon, päivänsalon:
Ei rikkaan Persian valtias
Eik' ykskään mailman kuningas
Suudellut silmää moisen jalon;
Ei suihkulähteet haaremin
Helteessä päivän yhtään kertaa
Sironneet kastehelmihin
Vartt', tälle joka vetäis vertaa;
Ei mainen käsi konsanaan
Otsalta armaan semmoisia
Oo silitellyt suortuvia;
Kun katos' Eeden päältä maan,
Siit' asti kaunotarta moista
Etelän päiv' ei nähnyt toista.
— — — — —
— — — — —
Tää immen viime karkelo…
Huomenna vartoo häntä jo,
Gudalin ainoata lasta,
Vapaata aina, riehakasta,
Naisorjan kurja kohtalo,
Kot' uusi alla vieraan katon
Ja heimo, hälle tuntematon.
Ja usein salaepäilys
Synkisti hänen silmiänsä;
Mut niin ol' ylvä viehätys,
Sulavuus suuri, hempeys
Jok' ainoalla liikkeellänsä,
Ett' oispa Daimon' nähnyt vain
Nyt hänet, ohi lentäessään,
Niin, veljesmuistot sydämessään,
Pois kääntynyt ois huo'ahtain.
Ja Daimon' näki… Hetkiseksi
Povessaan kumman kuohun keksi
Äkisti hän ja sydämen,
Tuon aution ja mykän, täytti
Ihana sävel, auvoinen;
Pyhyyden käsittävän näytti
Hän lemmen, hyveen, kauneen taas…
Ja kauan suloisuutta kuvan
Hän ihaeli; — haaveen maass'
Siin' onnen aikain uudistuvan
Näk' edessänsä, syttyen
Kuin tähti tähden vierehen.
Salainen voima hänen kiehtoi,
Sai uuden surun syntymään,
Äkisti jälleen luonnon liehtoi
Tutulla entis äänellään.
Ennekö uuden syntymyksen?
Sanoja viekkaan viettelyksen
Ei järki pysty löytämään.
Unohtaa? — Sit' ei suotu yksin,
Eik' olis huolinutkaan hän.
Väsyksiin ajaa ratsuns' oivan,
Pitoihin, laskuun päivän sen,
Ehättäin, ylkä hätäinen.
Aragvan kirkkaan, vihannoivan
On rannan saavuttanut hän.
Häälahjain taakat selässään,
Töin tuskin tietä astuskellen,
Jonossa pitkäss' seuraa ain'
Kamelit häntä; kilahdellein
Soi niiden tiu'ut ajoittan
Rikasta matkuetta johtaa
Hän, Sinodàlin valtija.
On vyössä varsi solakka;
Tikarin, miekan hela hohtaa
Välähtäin paisteess' auringon;
Selässä uljas pyssy on;
Tuul' leikkii hänen nyt tshuhànsa [irtonaishihainen päällysvaate]
Hihoilla, kultapäärmeisen,
Ja kirjosilkin koreillen
On tehty hänen satulansa,
Ja tupsut riippuu suitsissansa;
Vaahdossa virma ratsu on,
Tuo kultakarva verraton.
Se korviansa luimistaapi,
Pelästyneenä korskuen,
Kun äyrähältä nähdä saapi
Tyrskettä kosken kuohujen.
Tie vaarallinen on ja kaita:
Täänpuolen seinät vuorien.
Tuonpuolen kuilun jyrkkä laita.
On myöhä. Huippuin ruskoraita
Jo sammuu. Usva kohoaa…
Kiireemmin joukko askeltaa.
Xl
Rukoushuone tuoss' on tiellä…
Ja muuan ruhtinas on siellä, —
Näät, koston uhri, pyhä nyt, —
Jo Herrass' ammoin levännyt.
Pitoihin, taistoon, siitä asti
Jos minne kulki matkamies,
Niin rukoella hartahasti
Sen haudan kohdall' aina ties;
Se teko suojas' matkaavaisen
Aseilta muhamettilaisen.
Mut tavan esi-isien
Halveksi nuori sulhanen —
Hänelle viekkaan haaveen ansan
Kavala Daimon' viritti:
Yön pimeässä, unissansa
Hän morsiantaan suuteli…
Vilahti eessä joku musta,
Jo toinen… Pari pamausta…
Jalustimille pian taas
Nous' vaiti uljas ruhtinas,
Papàhan painoi syvään ensin, [Kaukaasialainen päähine]
Välähti ase kädessään,
Navahti piiska, — kiitämään
Kuin kotka sai hän… Kuulat lensi,
Ja hurja huuto, voihkaus,
Kajahti syväll' laaksoloissa…
Vaan pitk' ei ollut tappelus:
Grusiinit arat oli poissa!
Ja vait' on kaikki… Allapäin
Ruumiita ratsastajiensa
Kamelit katsoi. Hetkittäin
Helähti heidän kulkusensa.
On ryöstön saalis matkue
Ja kuollehitten ylitse
Yölintu kehää kiertäin, liitää.
Ei haudan rauhaan koskaan niitä
Saa sieltä luostarkalmisto,
Miss' isäin tomu lepää jo;
Ei tule huntuun verhottuina
Sisaret, äidit itkusuina
Mailt' etäisiltä suremaan,
Rukoillen, heidän haudoillaan!
Vaan käden hartaan pystyttämän
Tien viereen, suojaan vuoren tämän,
He muistoks' saavat ristin vain,
Min verkollansa vehreällä
Kietoopi, helläst' armastain,
Muratti vehmas kevähällä;
Ja tiellä tukalalla tällä
Väsähtyneiden matkaajain
Se siimessuojana on ain.
Kuin sarvas virma ratsu lentää
Ja korskuen, kuin sotaan, entää,
Äkisti milloin seisattuu
Ja, kuolaa pärskyvänä suu,
Tuult' tunnustelee sieraimilla;
Äkisti iskee rautaisilla
Hokilla maahan helähtäin
Ja, harjaa puistain pörröisätä,
Taas kiitää hurjast' eteenpäin.
Mies vaiti ajaa hevost' tätä,
Tuon tuosta ponnistellen ain,
Pään kaulalle sen painaltain,
Eik' ohjaa enää marhaimilla,
Vaan jalan hervon kannuksilla
Ja veri vuotaa virtanaan,
Valuen hänen loimellaan…
Veit, ratsu uljas, taistelusta,
Kuin nuoli, kyllä herrasi,
Mut hänen, yö vaikk' oli musta,
Katala kuula yllätti!
Häätalo itkee, voihkaa; pihan
Kaikk' kansa täyttää: kenen tuo
On ratsu, pakahtunut ihan,
Mi kaatui maahan portin luo?
Ken hengetön tuo ajajansa?
Nuo rypyt tummall' otsallansa
Sen tietää tuimat taistelut.
Veressä ovat ase, vaate;
Kuin viime hurjan otteen aate,
On käsi harjaan turtunut.
Ei kauan nuorta ylkää vuottaa
Tarvinnut katseen morsion;
Hän ruhtinas ei ollut suotta:
Kuin lupas, häihin tullut on.
Mut, voi, sen tietää toden pelkän,
Ei käy hän koskaan ratsun selkään!…
Suruttomahan perheeseen,
Kuin ukkonen, löi viha taivaan!
Tamara raukka vuoteelleen
On itkuun vaipununna aivan;
Ajavi kyynel kyyneltä
Ja rinta nousee raskahasti…
Kas, on kuin äänen hurmaavasti
Hän kuulis soivan yllänsä:
"Äl' itke, laps', äl' itke syyttä!
Ei kyynelkaste elävyyttää
Voi hengetöntä ruumista;
Se himmentää vain katsees kilon,
Sun polttaa vienon poskes silon!
Ei kuule hän, on kaukana,
Ei tunne tuota surua;
Suloinen taivahan on valo,
Min näkee kuolleen silmä jalo;
Ja enkel'laulu hälle soi…
Mit' unet mitättömät olon,
Valitus, itku tyttöpolon
Vieraalle taivaan olla voi?
Ei maksa arpa kuolevaisen,
Mua usko, enkel' elon maisen,
Ees silmänräpäystäkään
Surusi kalleutta tään!
Yläilmain ulapalla
Ilman purjeit', ohjaajaa
Hiljaa huuruiss' soutamalla
Soihdut sorjat tuikahtaa.
Taivaan lakeutta laajaa
Jäljetönnä vaeltaa
Tapaamattomana taajaa
Pilvilaumain hahtuvaa.
Niille lähdön, tulon häivä
Huolt' ei, riemua ei tuo,
Sääliä ei mennyt päivä,
Toivoa ei uusi luo.
Tuskan tuokio kun painaa,
Niitä vain sä muistele,
Maallist' ylenkatso aina,
Ole huoleton, kuin ne!
Kun yötär hiljaa hunnullansa
Kaukaasian vuoret varjostaa,
Kun taikasanan kautta kansa
Lumottu uneen raukeaa;
Kun kalliolla rapisuttaa
Tuul' lehteä, jo kuihtunutta,
Ja pimennossa piilostaan
Pyrähtää lintu nopeaan;
Ja viiniköynnöksien alla,
Kastetta taivaan ahmimalla,
Kun puhkeaa yökukkanen;
Kuu kulta takaa vuorien
Kun hiljaa taivahalle palaa
Ja sua silmäilevi salaa, —
Niin silloin luokses lentelen,
Jään vieraaksesi aamuun asti,
Kult'-unelmilla ihanasti
Sun silkkiripses sulkien…"
Ja sanat vaikenivat… Loittoon
Ään' äänen jälkeen häipyi ain'…
Tamara katsoo, kavahtain,
Ja vaipuu kummaan sielun soittoon;
Ei kaiho, pelko, riemastus
Povensa ole ilmaus;
Kaikk' ovat tunteet päässeet voittoon.
Kahleensa sielu katkasi,
Valahti veriin tuli pyhä
Ja hälle korviin kaikui yhä
Tuo ääni outo ihmeesti.
Haluttu uni aamusella
Väsyneet luomet ummisti;
Mut mielen kiehtoi Daimoni
Näin oudoll' ennushaavehella:
Sanaton vieras, utuinen,
Ihanuutt' ylhää loistaen,
Kumartui hänen päätään kohti
Ja silmistä sen katse hohti
Niin leppeä, niin suruinen,
Kuin syvän säälin tuntien.
Mut enkel' ei hän taivahainen,
Ei suojelija jumalainen,
Ei sateenkaaren säteitä
Sen kiharoilla kimmellä;
Ei oo hän rietas manan henki,
Min pahaan kiusata on työ, —
Kuin kirkas ilta, muoto senki:
Ei valo, pimeys, päiv', ei yö!…
Toinen osa.
"Oi, isä, isä, uhkas heitä,
Tamaraas älä nuhtele!
Mä itken. Näätkö kyyneleitä?
Ei ensimäiset ole ne…
Suott' aivan tänne kosijoita
Noin joukoin tulvii muualta…
En ota miestä konsaan ma;
On kylliks maassa morsioita.
Oi, isä, älä toru näin!
Olethan nähnyt; päivittäin
Ma riudun, myrkyn kalvamana!
On riettahana kiusaajana
Ain' aatos pääsemätön tuo;
Menehdyn — mulle säälis suo!
Pois luostarihin täältä aja
Sun tyttäresi mieletön!
Siell' lientää huolein Vapahtaja,
Sisällä turvaa pyhäkön.
Huvia maailmass' ei mulla…
Levolla luostar' siunatulla
Siis minut kolkkoon kammioon,
Kuin hautaan, nyt jo ottakoon!"
Ja luostarihin yksinäiseen
Vei immen nuoren vanhemmat
Ja katumusta tekeväisen
He halpaan viittaan pukivat.
Vaan niinkuin koruvaatteen oman,
Viel' alla nunnan kaavun hän
Tuns' sydämessään elävän,
Kuin ennen, haaveen luvattoman.
Valaistun loisteess' alttarin,
Kun kaikui juhlalaulu pyhä,
Tuon tutun äänen kuuli yhä
Hän kesken rukoustakin.
Hämystä holvin katseen kiinsi
Taas kuva tuttu hetkisen,
Jäljiltä jälleen häipyen;
Kuin tähti hiljaa loistain siinsi
Se savuss' suitsun keveän
Ja kiehtoi, kutsui… minnehän?…
Katveessa vuorten vilpoisien
Lepäsi luostar piilossaan.
Se plataanien, poppelien
Ol' ympäröimä. Ajallaan,
Kun verhos' yö jo rotkot vuoren,
Läp' puiden lamppu nunnan nuoren
Käv' akkunasta tuikkimaan.
Ylt'ympär' alla mantel'puiden,
Miss' synkät ristit jonotti,
Nuo mykät vahdit kalman luiden,
Vireät linnut visersi;
Ja lähteet raikkaat lorinalla
Ylitse kiiti kivien,
Kuin ystävykset yhtyen
Taas vuoren äkkijyrkän alla,
Lomitse kuuraa kiiltäväin
Kukkasten entäin eteenpäin.
Näkyivät vuoret Pohjaa kohti.
Kun idäss' aamurusko hohti
Ja savu helmast' alhojen
Sinervä nousi kiemurruksin
Ja muetsiinit,[1] kääntyen
Päin itään, kutsui rukouksiin;
Kun aamuhetkin rauhaisin
Herätti väen luostarin
Kumahtain kello kaikuvainen;
Kun kukkea Grusininainen
Vuort' astui jyrkkää ruukkuineen
Joesta vettä noutaakseen, —
Niin lumihuiput kuvastuivat
Sinisin seinin taivaallen,
Mut ruusuharsoin pukeuivat
Taas päivän mennen maillehen.
Ja siellä, pilvet puhkaistessaan,
Kohoten muita kauemmas
Heloitti juhlapukimessaan
Kasbék, Kaukaasian valtias.
[1] Henkilö, joka muhamettilaisten moskeeojen minareeteista (kirkontorneista) ilmoittaa rukoushetket.
Täynn' aivoitust' on rikollista
Tamaran sydän; puhtahista
Iloist' ei tiedä. Hänestä
On synkkä muoto mailman kaiken;
Syy kaikki siin' on tuskan vaikeen
Yönmusta, päivyt päilyvä.
Ja syleillyt kun luomakunnan
Yön viileys on unisen,
Jumalankuvan eteen nunna
Jo vaipuu hurjast' itkien.
Ja itku haikee pitkän ajan
Yön hiljaisuudess' eessä majan
Pidättää tiellä matkustajan,
Mi miettii: "vuoren peikko näin
Kahleissaan itkee tyrskähyttää!"
Ja, herkkää korvaa jännittäin,
Hevostaan ajaa väsynyttä…
Vavisten, surren mietteissään
Tamara usein yksinään
Luon' akkunansa istuskelee
Ja katse kauas tuijottelee;
Öin päivin, huokain, oottaa vain…
"Hän tulee!" — joku kuiskaa ain.
Ei turhaan haave hellitellyt,
Ei turhaan hälle näyttäynyt,
Suruisin silmin silmäellyt
Ja puhein lempein vietellyt.
Näin, itse syytä tietämättä,
Hän päivittäin vain heikkenee;
Kun taivaan puoleen nostaa kättä,
Niin sydän toista rukoilee;
Kun väsyneenä taistelusta
Käy vuoteellensa nukkumaan,
Niin pielus polttaa, ahdistusta,
Kavahtain, tuntee rinnassaan;
Sykähtää sydän, povi palaa,
Tukehtuu, silmät — sumeat,
Syleillä ahnahasti halaa,
Huulillen sulaa suudelmat…
Utuinen illan harso peittyi
Jo yli Grusian vuorien.
Miel'tavoillensa Daimon' heittyi
Ja luostariin tul' lentäen.
Mut, häiritä ei rohjeten
Pyhyyttä tämän rauhan majan,
Hän vartoi pitkän, pitkän ajan —
Ja näytti kuin jo jättämään
Ois' ollut valmis aikeen julman:
Edessä korkeen muurin kulman
Käy miettein; hänen käynnistään
Värisee lehti ilman tuulta.
Kas, katseen akkunaan hän luo:
Tamaran lamppu sieltä kuultaa;
Erästä ammoin vartoo tuo.
Ja nyt, kun uinui elo mainen,
Tshingàran soitto sointuvainen [kitaran tapainen soittokone]
Ja laulun sävel kajahti;
Se sävel juosta helmeili,
Kuin kyynelvirta valuu, valuu,
Ja niin ol' laulu suloinen,
Ikäänkuin taivas tehnyt sen
Hyväksi oisi ihmisten.
Ehk' enkelin se oli paluu,
Salassa sinne lentämän,
Luo unhotetun ystävän?
Kai mennehistä lauloi hän
Sen vaimentaakseen kärsimyksen?…
Ja lemmen tuskan, viehätyksen
Tuns' ensi kertaa Daimon' nyt…
Pelossaan pois ois lähtenyt, —
Hän yrittää, ei liiku siipi!
Ja silmään, jok' ei kyyneillyt, —
Mik' ihme! — kyynel raskas hiipi…
Tuon nytkin eessä kammion
Läp' poltettuna kivi on —
Ei ihmislapsen kyyneleellä,
Vaan kuumalla, kuin tuli, ve'ellä!…
Käy sisään; lemmest' avuton
Sy'än voitti sielun hyveen pelon;
Hän uskoo, että uuden elon
Haluttu aika tullut on,
Vavistus outo odotuksen
Ja kammo epävarmuuden,
Kuin ajall' ensi kohtauksen,
Kopean valtas' sydämen;
Se huono enne sallimuksen…
Hän astui sisään, katsahti:
Siin' airut taivaan, keruubi,
Hymyillen tiellä paholaisen,
Jo seisoi sädekehässään
Edessä kauniin syntisnaisen,
Suojellen häntä siivillään…
Ja säde taivaan äkkipian
Häikäisi katseen saastaisen
Ja hellän tervehdyksen sijaan
Kajahti nuhde tulinen:
"Levoton henki, pahe työnä,
Ken kutsui sinut sydänyönä?
Ei täällä sulla palvojaa,
Et synnin valtaa täältä löydä!
Luo lempein, pyhäkkööni käydä
Rikoksen polkua et saa!
Ken kutsui sun?"
Mut muhahtaa
Vain rietas viekkahasti hällen;
Kateesta katse hehkumaan,
Ja vanhan vihan myrkky jälleen
Sävähti hänen povessaan.
"Hän mun on!" — sanoi äänin vihan, —
"Sä jätä hänet! Hän on mun!
Sä tulit turvaks myöhään ihan,
Mua, hänt' ei tuomittava sun.
Löin leiman' ylpeyden tenää
Palavan päälle sydämen;
Tääll' ei oo pyhäkköäs enää,
Tääll' lemmin mä ja vallitsen!"
Suruisin silmin uhriin hentoon
Keruubi silloin katsahti,
Lehahti hiljallensa lentoon
Ja taivaan siintoon upposi…
… … … … …
Tamara:
Ken olet? Puheellas mun surmaat!
Sun toiko horna, taivasko?
Mitä tahdot?
Daimoni:
Olet kaunis, hurmaat!
Tamara:
Mut ken, ken olet?… Vastaa jo!
Daimoni:
Se olen, jota odotteli
Yön hiljaisuudess' sydämes,
Jonk' aatos sieluus kuiskaeli
Ja suru tunnossas jo eli,
Jok' oli kuva unies;
Se olen, jonka katse hukkaa
Jokaisen toiveen idussaan;
Se olen, jot' ei lemmi kukaan,
Mut kiroo kaikki päällä maan;
Rajoiss' en aikain, äärten häärää;
Oon ruoska maisten orjain mun,
Oon tiedon valta, vapaan määrä,
Oon taivaan viha, mailman väärä,
Ja näät — sun etees polvistun!
Sinulle kannan katumuksen
Ja lempein nöyrän rukouksen,
Poveni ensi ahdistuksen
Ja ensi kyyneltulvan tään.
Oi, kuule mua, säälihän!
Hyveelle minut, taivahalle
Yks' sanas palauttaa vois
Ja pyhän lempes suojaamalle
Uudelle enkelille ois
Sijalle pääsy loistavalle.
Rukoilen, mua kuulehan,
Oon orjas, sua rakastan!
Kun vain sun näin mä, äkist' ihan
Ma kuolemattomuuden vihan
Ja vallan kammon tunteen sain.
Iloa maan ma vaillinaista
Kadehdin vasten tahtoain;
Elämää elää toisellaista,
Kuin sinä, oisi katkeraa,
Erossa elää — kauheaa.
Tuns' sydän oudon polton saavan,
Veretön suli taas sen hyy
Ja kipu alla vanhan haavan
Elohon virkosi, kuin kyy.
Sinutt' en tunne ikuisuutta,
En valtojeni rajattuutta;
Ne helysanoja on vain,
Jumalitt' templi jumalain!
Tamara:
Pois luovu luotain, henki rietas!
Vait! Min' en usko kiusaajaa!
Oi, Luoja!… Rukoust' en saa
Ma huuliltani… myrkky kietas'
Tuhoisa järkein jäytyneen.
Sa, kuule, turmaan minut temmit;
Puhees' on poltto hornanve'en…
Miks', sano, minua sa lemmit!
Daimoni:
Miks', sulotar? Oi, tiedä en.
Elämän tuntein uudenlaisen,
Pois riistin päästäin rikosten
Ma kruunun orjantappuraisen,
Mit' oli, — kaikk' oon hyljännyt;
Elon' on, kuoloin katsees nyt!
Sua lemmin toisellaisin innoin,
Kuin sinä pystyt lempimään:
Palavin rinnoin, kaikin hinnoin
Ikuisen aatteen, haaveen tään.
Ajoista aikain, maailmojen
On kuvas' ollut sy'ämessäin
Ja eessäin kulkevan sen näin
Teill' iki-ilmain aavikkojen.
Ahdistain ammoin aatostain,
Suloinen kaikui nimes' ain;
Ja onness' autuaitten mailla
Sua yksin vain ma olin vailla.
Oi, jospa voisit ymmärtää
Tään tuskan katkeran ja haikeen:
Vuos'sadoittain ain', i'änkaiken
Kun kärsii, nauttii elämää,
Pahasta kiitoksetta jää,
Hyvästä ilman palkinnoitta,
Itselleen elää, kaihoten,
Ja, i'ät' aina taistellen,
Ei kukistu, ei taida voittaa,
Kun säälii ain', ei toivo lain,
Kaikk' kokee, tuntee, näkee, tietää
Ja tahtomattaan vihaa, sietää,
Kaikk' ylenkatsoo aina vain!…
Niin kohta kuin mun oli yli
Jumalan kirot täytetyt,
Minulle luonnon lämmin syli
Ol' ainiaaksi kylmennyt…
Edessäin äärettömyys siinsi,
Hääkorut katseheni kiinsi
Jo ammoin tuttuin tähtien…
Ne kultakruunut päässään kulki,
Mut joka ainut silmäns' sulki,
Kun kohtas veljen entisen!
Hylyjä, minun kaltaisia,
Nyt toivotonna etsin, — mut
Sanoja, katseit', uhmaavia
En ilmeit' itse tuntenut.
Pelossain lentoon pois mä läksin,
Vaan minne, miks, — en tiedä lain.
Jäin ystäväini hylkäämäksi
Mä entisten ja mailma ain'
Oli mulle mykkä, kuuro vain.
Vuon ajelehtii vuolaan mukaan
Näin vuodon saanut pursikin,
Min poiss' on purjeet, peräsin
Ja tietä jonk' ei tiedä kukaan;
Näin kiitää aamull' aikaisin
Myös ukkospilven lonkakin,
Uhaten, yksin siintehissä,
Ei tohdi seisattua missään,
Määrättä rientäin, jäljittä,
Ties Luoja, mistä, minnekä!
Ei kauan ihmisiä johtaa
Mun tarvinnut, — sain syntiin kohta!
Ma kaiken jalon häpäisin
Ja moitin kaiken kaunihin.
Sammuksiin helpost' i'äks' aivan
Heiss' uskon puhtaan tulen sain…
Ja tokko maksoivatkaan lain
Nuo hölmöt, tekopyhät vaivan?
Lymysin vuorten rotkoihin;
Ja sydänyöllä harhailin,
Kuin ilmanraana tulipäinen…
Kas, ratsumies kulk' yksinäinen
Läheisen tulen maanima;
Kadoten kuiluun, apua
Hän turhaan huutaa — valahtuvi
Jälk' äyrääseen vain hurmeinen…
Mut kauan vihan kolkko huvi
Ei mulle ollut mielehen.
Ja myrskyn kanssa raivokkahon
Sain usein otteluhun mä,
Pukeutuin sumuun, salamahan,
Jylisten kiidin pilvissä;
Parissa tahdoin luonnon raivon
Sydämen tyyntää nurinaa,
Erota ikiaatteest' aivan,
Unheettomankin unhottaa!
Mi taru olentojen maisten,
Nykyisten polvein, tulevaisten,
Suruista, puutteist', tuskist' on
Edessä yhden tuokion
Salaisten vaivain tämänlaisten?!
Mit' elo, työ on ihmisen?
Se tulee, menee haihtuen!
On taivaan päätös — toivo sen;
Se langettaa, mut anteeks' antaa!
Vaan loppua mun surullen',
Kuin mulle, ei, — ei rauhan rantaa,
Ei unta ees suo haudan hyy!
Se ajoin kiemuroi, kuin kyy,
Ja ajoin tulen tavat lainaa
Ja mieltä taas kuin kivi painaa,
Mi turhain toivoin, himojen
On patsaaks pantu haudallen!
Tamara:
Jo luovu mulle nurkumasta!
Miks' surus tietää tarvitsen?
Sa rikoit…
Daimoni:
Sinuako vastaan?
Tamara:
Voi joku kuulla meitä…
Daimoni:
Ken?
Tamara:
Jumala.
Daimoni:
Huolensa on taivaat,
Ei maa! Hän meit' ei huomaa lain.
Tamara:
Mut rangaistus? Ja manan vaivat?
Daimoni:
Kah, oothan siellä seurassain!
Tamara:
Ken outo ystäväni lienet,
Vaikk' i'äks' multa rauhan vienet,
Niin, tuntein riemun salaisen,
Sua, kurja, sentään kuuntelen.
Mut jos on puhees viekas vainen,
Jos petos siinä piilevi…
Oi, sääli!… Minkä voitat maineen!…
Mitä on sulle sieluni?
Taivaalle oonko kallihimpi
Ma muita, joit' et huomaa sa?
Oi, onhan moni kaunis impi,
Jonk' koskenut ei vuodetta,
Kuin täällä, mies oo konsana!…
Ei! Vannothan sa lujan valan?…
Sä nääthän minun mielialan',
Näät kaikki naisen haavehet!
Ja sentään sielun pelon siedät…
Nyt kaikki käsität ja tiedät,
Sä mua toki säälinet!
Siis vanno, että harrastukset
Kaikk' olet inhat heittänyt;
Vai eikö valat, lupaukset
Oo olemassa enää nyt?…
Daimoni:
Ma vannon luomispäivän kautta,
Ja kautta päivän viimeisen,
Häpeän, saadun synnin tautta,
Ja riemun ikitotuuden;
Kautt' tuiman tuskan lankeemuksen
Ja voiton haaveen haihtuisan,
Kautt' tämän ensi kohtauksen
Ja eron, pian uhkaavan,
Ma kautta henkiparven vannon
Ja veljein, jotka vallassan' on,
Kautt' enkelien puhtaitten,
Mun vihollistein valppaiden;
Mä vannon kautta pyhän kaiken,
Sun kautta, — taivaan, helvetin,
Ja viimeisen sun katsees haikeen
Ja ensi kyyneleesikin,
Sun sulohuultes henkäyksen,
Sun silkkikutris' aaltojen;
Kautt' autuuden ja kärsimyksen,
Ma vannon kautta rakkauten' —
Ett' olen korskat aivoituksen',
Ainaisen koston heittänyt
Eik' enää myrkky imarruksen
Ketäkään häiritä saa nyt;
Sopia tahdon kanssa taivaan,
Hyveesen tahdon luottaa aivan,
Rakastaa tahdon, rukoilla.
Sun arvoiseltas otsalta
Katuen, itkein jäljen liedon
Pois taivaan liekin pyyhin ma;
Minutta rauhass' epätiedon
Nyt kukoistakoon maailma!
Oi, usko mua: minä yksin
Sun arvos tunsin, ymmärsin,
Valittu mun oot pyhimyksen',
Nyt sulle valtan' alistin.
Sun lempes vastalahjaks' anon,
Saat ikuisuuden — hetkestä;
En horju, suur' oon — julki sanon —
Kuin vihassain, myös lemmessä.
Vien tuonne tähtitarhain taakse
Ma, vapaa ilman lapsi, sun;
Teen sinut mailman valtiaaksi,
Ja ensi lemmityksein mun;
Ja säälimättä, kaipaamatta
Sielt' tulet maahan katsomaan,
Miss' onnea ei oikeata,
Ei kauneus kestä kauankaan,
Miss' intohimot ainoasti,
Rikokset, kosto asustaa,
Miss' ihmisparka vapahasti
Vihata, rakastaa ei saa.
Vai etkö tunne hetkellistä
Sa rakkautta ihmisten? —
Vain nuoren veren hyökymistä! —
Mut aika kuluu, — hyytää sen.
Ken uuden kauneen viehätystä
Voi vastustaa, ken eroa,
Ken ikävää ja väsymystä,
Sydämen mielitekoja?
Ei, armahani, kuule mua,
Sun anna täällä sallima,
Kuin mykän orjan, lakastua
Kateessa, raa'ass' seurassa
Tekoystäväin ja vihollisten,
Katalain, kylmäin, typeräin,
Ja pelon, turhain toivomusten,
Raskaiden vaivain, ikäväin!
Ei kolkko, korkee luostarmuuri,
Min suojass' ihmisist' oot juuri
Niin kaukana, kuin Luojastas,
Saa sammuttaa sun halujas'.
Ei! Kaunokainen, sulle luotu
Muu elämän on kohtalo,
Muu kärsimys on sulle suotu
Ja muitten riemuin nautinto!
Sä jätä vanhat toivees omat
Ja kohtaloonsa kurja maa,
Niin ylhän tiedon pohjattomat
Syvänteet sielus sijaan saa.
Mun henkijoukkoin kuuliaiset
Ma lasken jalkais juurehen,
Kätyrit köykeet, hurmaavaiset
Sinulle annan, kaunoinen;
Kointähden otan kulmilt' ylvään
Sinulle kultaseppeleen
Ja sille kukkasien kylvän
Mä öisen kastekimalteen;
Ja iltaruskon purppuralla
Mä vyötän sinun vartalos,
Hienoimman tuoksun huo'unnalla
Utuisen täytän asuntos.
Ma soitoill' ihmeen hurmaavilla
Sua herkeemättä huvitan;
Kivillä, helmill' ehoimmilla
Koristan kotis uhkean;
Mä syöksyn alas meren pohjaan,
Taa pilvien mä tieni ohjaan,
Saat kaikki, kaikki päällä maan —
Mua lemmi!…
— Ja hän huulillaan
Hipaisten koski hehkuvilla
Tamaran huuliin värjyviin;
Ja puheillansa viekkahilla
Hän vastas' immen rukouksiin.
Katseellaan katsoi valtavalla
Hän häntä silmiin polttamalla,
Ja väistämättä välähti
Yöss' siinä hän, kuin tikari.
Oi, rietas henki riemuitsi!
Nuo suudelmat, kuin myrkky surman
Toi oiti, sielun täyttäin, turman…
Parahdus haikee, hirmuinen
Yön rauhan rikkoi hiljaisen…
Kaikk' kaikui siitä: tuska, lempi
Ja soima viime pyyntöineen
Ja ero toivoton, kun hempi,
Nuor' elo eroo i'äkseen…
… … … … …
Yövahti silloin yksiksensä
Edessä jyrkän muurin sen
Käveli hiljaa, määrällensä,
Kädessään levy rautainen;
Kohdalla nuoren immen majan
Hitaammin astui hetken ajan
Ja, hämmentyen, lyömästä
Pidätti käden levyä;
Kaikk' uinui luonto ja hän kuuli:
Sopuisin suli huuleen huuli, —
Pikaisen kotvan huudahdus
Ja heikko, vieno valitus…
Ja inhottava epäluulo
Sydämen valtas vanhuksen…
Ja kului vielä hetkinen —
Kaikk' oli vaiti; kaukaa kuulo
Erottaa vain voi tuulosen
Kuiskaaman lehtein napistuksen
Ja vuorivirran vaikerruksen
Pimeille rannan äyräillen.
Pelossaan pyhäin rukouksen
Kiireesti käy hän lukemaan,
Näin riettaan hengen houkutuksen
Pois karkoittaakseen sielustaan;
Vavisten siunas ristinmerkin
Rintansa, riehun täyttämän,
Ja vaiti, rientäin jaloin herkin,
Taas jatkaa kulkuansa hän.
… … … … …
Kuin uinuu taivaan enkel' hempi, —
Tamara lepää arkussaan;
On kääreliinaa valkoisempi
Hipiä hänen otsallaan.
I'äksi sulki silmä luomen…
Mut, taivas! ken ei uskois, ken,
Ett' eho katse alla sen
Uneksii, että suudellen
Sen herättää viel' uusi huomen?
Mut turhaan siihen aamunkoi
Säteitä kultaisia loi;
Ja, vaiti surren, heimo hukkaan
Rakasta suuta suutelee…
Ei, — kalman ikityötä kukaan
Ei koskaan tyhjäks' enää tee!
Ei juhlapuku oo Tamaran
Ees ilopäiväin konsana
Näin ollut kaunis, upea:
Koristain kukat kotivaaran
(Niin vaatii vanha tapa maan)
Hänt' ympäröivät tuoksullaan
Ja, hyväellen kylmää kättä,
Kuin hyvästi ne mailman jättää.
Ei mistään hänen kasvoillaan
Voi nähdä, ett' on kuolemaan
Haluinsa hurmoksessa käynnä, —
Niin kaikki niiden piirteet on,
Kuin aina marmor' eloton,
Vain sitä kauneutta täynnä,
Mi vaill' on ilmett' tunteiden, —
Kuin kuolo, salaperäinen.
Mut hänen huulillensa outo
On hymy kesken hyytynyt
Ja kertoa, min kärsi kouto,
Se tarkkaavalle tiesi nyt.
Siin' ilmen' ylenkatse jäinen
Sydämen, mi löi syvästi,
Ajatus viime näkyväinen,
Elolle kuiske: hyvästi!
Olemust' turhaan kuvastellen,
Näin kuolleemp' oli vielä nyt,
Ja toivottomamp' omaisellen,
Kuin silmä i'äks pimennyt.
Niin, tullen ehtoon juhlahetken,
Kun päivyt, päätettyään retken,
Sulanut kultamereen on,
Kaukaasian huiput purppurassa
Seisovat hetken hohtavassa,
Kohoten tummaan siintohon;
Vaan tämä puolikuollut valo
Ei toista enää luontoon luo
Ja tielle valaistusta palo
Jäähuippuin kellekään ei suo…
On valmis lähtöön surusaatto, —
Omaiset, joukoin naapurit.
Rintaansa ääneti lyö taatto,
Kiharat repii kaunihit,
Kun selkään nousee viime kerran
Ratsunsa liinaharjaisen.
Niin alkoi matka saattuen.
Se kestää kolmen päivän verran.
Povessa sukukalmiston
Saa impi lepokammion.
Gudalin kantaisä eräs
Mi teiltä ryöstöin saaliit keräs',
Kun tauti hänet kahlehti
Ja tunnonvaivat valtasi,
Syntinsä oli sovittaakseen
Luvannut kirkon rakentaa
Huipulle vuoren, pilvein taa,
Min tuul' on tehnyt laulumaakseen,
Käymältä haukka nähdä saa.
Ja kirkko yksinäinen väleen
Kasbékin kohos lumihin
Ja rauhaan, lepäämähän jälleen
Pääs' sinne ruumis julmurin;
Näin kalmistoksi tullut tuoll' on
Tuo vuori, pilvein suosima:
Ikäänkuin liki taivasta
Asunto kodikkaamp' ois' kuolon,
Ei häiriytyisi uni tää
Viimeinen etääll' ihmisistä…
Vaan turhaa! Kuollut mennehistä
Suruist' ei, riemuist' unta nää.
Sinisen seesteen lakeuksilla
Siivillä kultaa hohtavilla
Lens' enkel pyhä, kantaen
Sylissään sielun syntisen;
Suloisin sanoin, toivein yksin
Epäilyt haihdutti hän sen,
Rikoksen jäljet, kärsimyksen
Pois kyynelillä huuhtoen;
Etäältä kuulivat he taivaan
Jo soittoa, kun äkist' aivan,
Pidättäin heidän lentonsa,
Ryöpsähti rietas hornasta…
Oli valtava, kuin pyörre huima,
Salaman loiste välkkyvän,
Ja ääni, mielettömän tuima,
Huus' ylpeästi: "mun on hän!"
Keruubin painui rintaa vastaan,
Rukoillen kauhun tyyntäen,
Tamaran sielu syntinen.
Tuoss' arpa hänen tulevastaan:
Taas seisoi henki siinä, mut
Ken oiskaan hänet tuntenut?!
On katse julma, täynnä ihan
Hän myrkkyä on tuhoisaa
Rajoitta raivoovan vihan
Ja haudan viimaa kamalaa
Vain jäykät kasvot puhaltaa.
"Katoa kolkko henki manan!"
Näin vastas' airut taivahan:
"Oot kylliks' ollut voittajana,
Nyt tullut hetk' on tuomar'sanan,
Vanhurskas päätös Jumalan.
Koetusaik' on ohi nyt;
Maantomun kanss' on jättänyt
Hän paheen kahleet. Kotihimme
Jo ammoin häntä odotimme.
Niit' oli tämä olento,
Joitten on elo tuokio
Vain ääretöntä kärsimystä,
Ain' uhkuvata viehätystä;
On heille kirkastuksestaan
Sydämen säikeet Luoja suonut,
Ei mailmaa varten heitä luonut,
Ei mailmaa heitä vartenkaan!
Hän kallihilla hinnall' aivan
Sovitti kaikki epäilyt…
Hän kärsi, lempi — ovi taivaan
On rakkaudelle auki nyt!"
Ja viettelijään ankarasti
Katsahti enkel viimekseen
Ja, viuhtoin siivin riemuisasti,
Hän häipyi taivaan kirkkauteen.
Mut voitettuna Daimon' tälleen
Hulluudet kiros' unelmain,
Vihaisna jäi hän elämälleen,
Kuin ennen, mailmaan yksin jälleen
Lemmettä, toivehitta ain!…
* * *
Liepeillä laakson Koishaurin,
Kupeella jylhän kallion
Nyt vieläi nähtävinä muurin
Muinaisen raunioita on.
Niist' yhä kulkee tarinoita,
Kauheita kuulla lapsien…
Tekoja taika-ajan noita
Todistaa, puihin lymyten,
Kuin aave, muistomerkki kolkko.
Alhaalla kylä kirjavoi;
Maa kukoistaa ja vihannoi,
Huminaan häipyy äänten solkko,
Ja karavaanit, helisten,
Kulkevat kulkuansa kaukaa.
Läp' usmain syöksyin, kuohuen,
Kimaltain, vuorivirta laukkaa.
Parissa kevään, auringon,
Suloisen elon, ikinuoren,
Iloiten leikkii luonto vuoren,
Kuin lapsukainen huoleton.
Vain linna synkk' on yksinänsä,
Aikansa kerran elänyt,
Kuin jäänyt jälkeen ystävänsä,
Omaisten vanhus raukka nyt.
Kuun nousua siell' oottaa illoin
Asukkaat näkymättömät:
Vapauden juhla niill' on silloin, —
Huristen vain ne kiitävät.
Eräkäs uusi, harmaa lukki,
Kutovi seitit, seinät tukkii;
Iloiten leikkii katolla
Perheineen ruohonpäinen lisko
Ja pimeästä ra'osta
Kyy arka kiemuroitaan viskoo
Luo vanhan portaan paateron:
Se ajoin kierryksissä on
Ja ajoin pitkäksensä oikoo
Ja läikehtien siinä loikoo,
Kuin kalpa urhon tarpeeton,
Kentälle jäänyt taistelon.
— Mi jylhyys! Elost' entisestä
Ei jälkiä: on tarkkaan pestä
Käs' uuras ajan ehtinyt;
Gudalin kuulumainehesta
Ja tyttärestä suloisesta
Ei mikään muistut' enää nyt!
Vain kirkko harjanteella siellä,
Tuo pyhän voiman suojaama,
Mi peittää heidän tomunsa,
Lomitse pilvein näkyy vielä;
Sen portin eessä seisovat
Kiviset mustat vartiat
Luminietoksien kattamina;
Povellaan heillä pantsarina
Jäät hohtaa sulamattomat.
On yltä jyrkänteiden posket
Synkästi riippuin peittäneet,
Kuin äkkijäätynehet kosket,
Uniset jättivyörykkeet.
Puhuri siellä käyttää kaulaa,
Tomussa seinäin harmajain
Välistä pitkään laulun laulaa,
Välistä huutaa ulvahtain.
Ja ihmekirkosta kun siitä
Saa kaukomaille viestit ain',
Idästä pilvet joukottain
Pyhissä käymään sinne kiitää;
Muu kenkään ei nyt itkekään
Kivillä kalman majan tään;
Kasbék vain, synkkä, povessansa
Kuin saitur kätkee saalistansa.
Siell' ikinurina ei maan
Ikirauhaa häiri konsanaan.