The Project Gutenberg eBook of Anielka I, by Henryk Sienkiewicz

Muutama kuukausi sitte tapasin toverini ja ystäväni Josef Sniatynskin, joka viime aikoina on noussut niin huomattavalle sijalle kirjailijoittemme joukossa. Keskustellessamme kirjallisuudesta sanoi hän antavansa tavattoman arvon päiväkirjamuistiinpanoille. Hän huomautti, että ihminen, joka jättää jälkeensä päiväkirjan, olkoon se hyvin tai huonosti kirjoitettu, kunhan se vain on vilpitön, antaa tuleville psykologeille ja romaanikirjailijoille ei yksin kuvan ajastaan, vaan ainoat todelliset ja luotettavat inhimilliset asiakirjat. Hän väitti niinikään, että tulevaisuuden romaanimuoto on oleva yksinomaan päiväkirjan. Vihdoin hän vakuutti, että se joka pitää päiväkirjaa, samalla tekee työtä yhteiskuntansa hyväksi ja ansaitsee sen kiitollisuuden.

Koska olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen enkä muista tehneeni mitään yhteiskuntani hyväksi, jo senkin takia, että yliopistolukujeni päätyttyä, pieniä keskeytyksiä lukuun ottamatta, olen viettänyt elämäni ulkomailla; koska lisäksi, huolimatta koko siitä ivasta, jolla tätä asiaa ajattelen, ja kaikesta skeptillisyydestä, jonka läpitunkema olen kuin täyteen imeytynyt sieni ikään — ja tähän tunnustukseeni sisältyy koko joukko katkeruutta — olen päättänyt ruveta pitämään päiväkirjaa. Jos siitä todenteolla tulee hyödyllistä työtä ja jos se todella luetaan minulle ansioksi, niin hankinpahan ansiota edes sillä tavalla.

Mutta minun täytyy kun täytyykin olla täydelleen suora. En ryhdy tähän päiväkirjatyöhön yksin korkeampia näkökohtia silmällä pitäen, vaan sentähden, että tuuma huvittaa minua. Sniatynski väittää, että kun ihminen kerran tottuu panemaan paperille vaikutelmiaan ja ajatuksiaan, niin siitä tulee hänen rakkaimpia ajanviettojaan. Jos sitte osoittautuukin olevan päinvastoin, niin voi päiväkirja raukkaani! Pettäisin itseäni, jollen varmasti tietäisi, että se siinä tapauksessa katkeaa, kuten liiaksi jännitetty kieli. Minä olen valmis kärsimään yhtä toista kanssaihmisteni hyväksi, mutta ikävystyttämään itseäni lähimmäisteni takia — sitä en rupea tekemään, sillä siihen en pysty!

Sensijaan olen päättänyt, etten peräydy ensi vastuksien tullessa; koetan tottua ja mieltyä tähän työhön. Sniatynski toisti keskustelumme kestäessä toistamistaan: "Älä vaan lankea mihinkään tyyliin, älä vaan kirjoita kirjallisesti." Tottahan nyt! Ymmärrän mainiosti, että jota kuuluisampi kirjailija, sitä vähemmän kirjallisesti hän kirjoittaa; mutta minä olen diletantti enkä hallitse muotoa. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka usein ajattelevan ja voimakkaasti tuntevan ihmisen mieleen johtuu, ettei muuta kuin kirjoita mitä tunnet ja ajattelet, niin siitä syntyy jotakin erinomaista — mutta heti paikalla kun hän ryhtyy työhön, rupeaa hän käyttämään outoja tyylillisiä muotoja ja, vaikka kirjoittaisikin vain itseään varten, teennäisiä ja mauttomia puheen käänteitä; ajatus ei tahdo valua paperille käsivarren, sormien ja kynän läpi, ja saattaa käydä niinkin, ettei pää johda kynää, vaan kynä päätä ja että tämä johdatus on sekä köykäistä ja onttoa että keinotekoista. Sitä pelkään itseeni nähden, varsinkin siitä syystä, että jos minulta puuttuukin sujuvaa, kuvailevaa kieltä, kirjailijan alkuperäisyyttä j.n.e., niin ainakaan ei minulta puutu aistia ja oma tyylini saattaa alkaa inhoittaa minua siinä määrässä, että työ käy minulle suorastaan mahdottomaksi. Mutta sen näyttää aika myöhemmin. Aluksi aion varustaa itse päiväkirjan lyhyellä elämäkerrallisella johdannolla.

Nimeni on Leon Ploszowski, olen, kuten yllä mainitsin, kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Polveudun varakkaasta suvusta, joka viime aikoihin asti on säilyttänyt hallussaan tavallista suuremman omaisuutensa. Itse puolestani olen varma, etten tule enentämään enkä myöskään hävittämään sukuperintöäni. Asemani on sellainen, ettei minun tarvitse pyrkiä kiipeämään mihinkään korkeuksiin eikä tavoitella mitään etuja. Mitä taas tulee rahaa kysyviin ja rahaa hävittäviin huveihin, niin olen auttamaton skeptikko, joka tiedän minkä arvoiset ne ovat, tai toisin sanoen, joka tiedän, että ne ovat sangen vähän arvoiset.

Äitini kuoli viikkoa myöhemmin kuin synnyin maailmaan. Isä, joka rakasti häntä yli kaiken, vaipui hänen kuoltuaan raskasmielisyyteen. Haettuaan taudilleen parannusta Wienissä ei hän enään halunnut palata sukutilallemme, koska muistot siellä repivät hänen mieltään, vaan hän luovutti Ploszowin sisarelleen, tädilleni, ja muutti v. 1848 Roomaan, josta ei yli kolmeenkymmeneen vuoteen ole liikkunut mihinkään, koska ei ole tahtonut jättää äidin hautaa. Unohdin nimittäin mainita, että hän oli siirtänyt äitini tomun kotimaasta ja kätkenyt sen Campo Santoon.

Meillä on Babuinossa oma talo, joka sukukilpemme mukaan kantaa nimeä Casa Osoria. Se muistuttaa hiukan museota, koska isä omistaa harvinaisia kokoelmia, varsinkin kristinuskon ensi ajoilta. Ne muodostavat muuten pääsisällön hänen elämässään. Nuorena oli hän sekä ulkonaisten että sisäisten ominaisuuksiensa puolesta erinomaisen loistava ilmiö. Nimi ja melkoinen omaisuus avasivat hänelle kaikki tiet, ja hänen tulevaisuuteensa kiinnitettiin suuria toiveita. Olen kuullut sen niiltä, jotka olivat hänen toverejaan Berlinin yliopistossa. Siihen aikaan luki hän ahkerasti filosofiaa, ja yleisesti luultiin, että hänen nimensä kerran tulisi yhtä kuuluisaksi kuin Cieszkowskin, Libeltin [tunnettuja puolalaisia filosofeja] y.m. Toverielämä ja kuulumaton menestys naismaailmassa veivät hänet sittemmin pois ankarasta tieteellisestä työstä. Salongeissa kantoi hän nimeä "Léon l'Invincible". Kesken voittojaan ei hän kuitenkaan lakannut tutkimasta filosofiaa, ja kaikki odottivat, että hän jonakin päivänä julkaisee teoksen, joka tekee hänet kuuluisaksi kautta Europan.

Ne toiveet pettivät. Entisestä ulkonaisesta loistosta ei ole jäänyt muuta kuin sen verran, että hänen kasvonsa nyt ovat kauneimpia ja jaloimpia, mitä eläissäni olen nähnyt. Maalarit ovat samaa mieltä, ja joku aika sitte sanoi muuan heistä, että vaikeaa olisi ajatella täydellisempää patriisin perikuvaa. Tieteen kannalta katsoen isäni on ja tulee olemaan hyvin kyvykäs ja hyvin sivistynyt aatelisdiletantti. Luulenpa diletanttisuuden jossakin määrin kohtalokkaasti kuuluvan Ploszowskeille, mutta puutun tähän myöhemmin, kun kuvaan itseäni.

Isäni säilyttää laatikossaan kellastunutta filosofista käsikirjoitusta: "Kolminaisuudesta." Silmäilin läpi käsikirjoituksen, ja se tuntui minusta ikävältä. Mieleeni on ainoastaan jäänyt, että todellisuudesta oli otettu kolminaisuus: happi, vety ja typpi, ja näitä verrattu yliluonnolliseen kolminaisuuteen, joka kristillisyydessä on kiteytynyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen käsitteeksi. Lisäksi oli teoksessa muitakin samankaltaisia kolminaisuuden kuvia estetiikan, etiikan ja logiikan alalta. Kaikki kummallista sekoitusta Hegelin ja mystikkomme Hoenowronskin filosofiasta. Monimutkainen mutta tulokseton ajatusten ponnistus. Olen vakuutettu, ettei isäni milloinkaan aio tätä teosta painattaa, ehkäpä siitä syystä, että spekulatiivinen filosofia hänen mielessään oli tehnyt haaksirikon jo aikaisemmin kuin muualla.

Syynä tähän haaksirikkoon oli äidin kuolema. Isäni, joka huolimatta "l'invincible" nimestään ja siitä, että häntä pidettiin sydänten valloittajana, oli tavattoman herkkä ihminen ja suorastaan jumaloi äitiäni, mahtoi varmaan tehdä filosofialleen joukon epätoivoisia kysymyksiä, mutta jäädessään sekä vastausta että lohtua vaille, tuntea filosofiansa koko tyhjyyden ja turhuuden elämän onnettomuuksien kohdatessa. Mahtoi todella olla tavaton kolaus hänen elämässään, kun häneltä samalla haavaa meni kaksi perustusta, kun häneltä luhistui sekä sydän että järki. Hän vaipui silloin, kuten jo huomautin, raskasmielisyyteen, ja palasi, parannuttuaan, uskonnolliseen elämään. Minulle on kerrottu, että hän yhteen aikaan rukoili yötä päivää, että hän polvistui kadulla kaikkien kirkkojen edustalla ja antautui sellaisiin hartaudenharjoituksiin, että toiset Roomassa pitivät häntä mielipuolena, toiset pyhimyksenä.

Nähtävästi hän kuitenkin uskonnosta löysi enemmän lohdutusta kuin filosofisista kolmikoistaan, sillä vähitellen hän tyyntyi ja rupesi elämään todellisuuselämää. Koko hänen sydämensä tunne kohdistui nyt minuun ja hänen esteettinen ja älyllinen harrastuksensa kristinuskon ensi aikoihin. Hänen vilkas ja lentävä henkensä vaati ravintoa. Vuoden oltuaan Roomassa alkoi hän harrastaa muinaistiedettä ja perehtyikin pian opintojen kautta muinaisaikaan. Abbé Calvi, ensimäinen opettajani, joka samalla oli erinomainen Rooman tuntija, yllytti isää lakkaamatta ikuisen kaupungin tutkimiseen. Muutamia vuosia myöhemmin tutustui isäni suureen Rossiin, heistä tuli lopulta ystävät ja hänen kanssaan vietti isäni päiväkausia katakombeissa. Harvinaiset lahjat auttoivat isää piankin saavuttamaan sellaisen Rooman-tuntemuksen, että hän monasti hämmästytti itse Rossia tiedoillaan. Monasti hän myöskin aikoi kirjoittaa, mutta jostakin syystä hän ei milloinkaan tullut lopettaneeksi mitä oli alkanut. Ehkäpä kokoelmien täydentäminen riisti häneltä kaiken ajan, tai vielä luultavampaa on, ettei hän jätä jälkeensä mitään muuta kuin kokoelmat, siitä syystä, ettei hän rajoittanut työtään mihinkään aikakauteen eikä erikoisalaan. Vähitellen alkoi keskiaikainen, ylimysten Rooma vetää häntä puoleensa yhtä voimakkaasti kuin kristinuskon ensi ajat. Jonkun aikaa veivät Colonnat ja Orsinit kaiken hänen mielenkiintonsa; sitte hän kääntyi renesanssiin ja hurmaantui siitä kokonaan. Kivikirjoituksista, hautapatsaista, kristillisen rakennustaiteen ensimäisistä jäännöksistä siirtyi hän kaukaisempiin aikoihin, bysanttilaisista kuvista Fiesoleen ja Giottoon, ja heistä taas neljännen- ja viidennentoista vuosisadan maalareihin; hän rakastui puuveistoksiin ja kuviin; kokoelmat epäilemättä hyötyivät siitä, mutta suuri puolankielinen teos "Kolmesta Roomasta", josta hän kauvan oli nähnyt unta, siirtyi toteuttamattomien aikomusten maille.

Kokoelmiinsa nähden hautoo isä erikoista tuumaa. Hän aikoo kuoltuaan lahjoittaa ne Roomalle, sillä ehdolla, että ne sijoitettaisiin erinäiseen saliin, jonka päällekirjoituksena olisi "Osorio-Ploszowskien museo". Tietysti käy kuten hän tahtoo — minua kummastuttaa vain, että isä tällä tavalla luulee tekevänsä kansalleen suuremman palveluksen kuin siirtämällä kokoelmat kotimaahan.

— Näetkö, siellä ei niitä huomaisi kukaan eikä kukaan niistä hyötyisi, mutta tänne tulee koko maailma ja jokainen siirtää kansan yksityisen jäsenen ansion koko kansan osaksi.

Minun asiani ei ole mennä päättelemään liittyykö tähän ehkä jonkun verran synnynnäistä turhamaisuutta, eikö kysymykseen osaltaan vaikuta toivomus, että Ploszowskien nimi pysyisi marmoriin piirrettynä ikuisessa kaupungissa. Suoraan sanoen arvelen, että niin on. Muuten minulle on yhdentekevää minne kokoelmat sijoitetaan.

Sensijaan tätini, jonka luo, ohimennen sanoen, näinä päivinä matkustan Varsovaan, joutuu mielikuohuksiin ajatellessaan, että kokoelmat jäisivät Roomaan, ja koska tätini on henkilö, jota ei mikään maan mahti voisi pidättää lausumasta mitä hän ajattelee, niin hän joka kirjeessään isälle suoraan tuo ilmi suuttumuksensa. Muutama vuosi sitte kävi hän Roomassa ja riiteli silloin isän kanssa joka päivä asiasta. Ehkäpä he olisivat riitaantuneet pahemminkin, jollei tätini erinomainen rakkaus minuun olisi hillinnyt hänen kiihkoaan.

Täti on muutamia vuosia vanhempi isääni. Onnettomuuden perästä, joka kohtasi häntä, matkusti isä ulkomaille ja otti osalleen perintöön kuuluvat rahat, ja tädille jäi perintötila Ploszow. Kolmekymmentä vuotta täti sitä on hoitanut ja hoitanut erinomaisesti. Hän on aivan harvinainen luonne, sentähden omistan hänelle tässä muutaman sanan. Kahdenkymmenen vuotiaana oli hän kihloissa nuoren miehen kanssa, joka kuoli ulkomailla, juuri kun tätini valmistautui lähtemään hänen kanssaan elämän retkelle. Senjälkeen hylkäsi hän kaikki tarjoukset ja on pysynyt naimattomana. Äitini kuoleman jälkeen seurasi hän isää Wieniin ja Roomaan, asuen hänen kanssaan muutamia vuosia ja tuhlaten häneen mitä hellintä rakkautta, joka sittemmin on siirtynyt minuun. Hän on joka suhteessa suuren maailman nainen, hiukan itsevaltias, ylpeä, suorapuheinen ja varma käytökseltään, jommoiseksi ihminen tulee, kun hänellä on varoja ja yhteiskunnallinen asema, mutta itse asiassa on hän ruumistettu kunnianarvoisuus ja kunnollisuus. Karkean kuoren alla on kultainen, lämmin sydän, joka ei rakasta yksin omaisia, isääni, minua ja talon väkiä, vaan ihmisiä yleensä. Hän on niin täydellinen, etten todella edes tiedä onko se luettava hänen ansiokseen, sillä hän ei voisi olla toisellainen. Hänen hyväntekeväisyytensä on käynyt sananparreksi. Hän komentaa ukkoja ja akkoja kuin konstaapeli ja pitää huolta heidän asioistaan kuin pyhä Vincentius tai Paavali itse. Hän on hyvin uskonnollinen. Hänen sieluunsa ei koskaan ole päässyt epäilyksen varjoa. Kaikki hänen tekonsa nousevat horjumattomien periaatteiden pohjalta; sentähden ei hän koskaan epäile tien valinnassa. Samasta syystä hän aina on tyyni ja tavattoman onnellinen. Varsovassa sanotaan tätiä hänen suorasukaisuutensa takia "hyväntekeväisyys-peikoksi", "le bourreau bienfaisant".

Muutamat herrat ja varsinkin naiset eivät pidä hänestä, mutta yleensä hän kuitenkin elää sovussa ihmisten kanssa.

Ploszow sijaitsee likellä Varsovaa, jossa tädillä on oma talo. Siitä syystä asuu hän talvisin kaupungissa. Joka talvi hän niinikään koettaa houkutella minua luokseen naittaakseen minut. Juuri äskettäin sain salaperäisen ja kiirehtivän kirjeen, jossa hän kaikin tavoin tahtoo minua tulemaan kotiin. Täytyy muuten lähteäkin, sillä en moneen aikaan ole käynyt kotimaassa ja täti kirjoittaa vanhenevansa ja haluavansa nähdä minua ennen kuolemaansa.

Tunnustan, etten aina iloisella mielellä lähde kotiin. Tiedän tädin rakkaimmaksi toivomukseksi, että menisin naimisiin, ja joka käynnilläni valmistan hänelle siinä suhteessa katkeran pettymyksen. Minä pelästyn, kun ajattelen niin ratkaisevaa tekoa. Senjälkeenhän minun täytyisi alkaa elää kuin uutta elämää, ja tähän vanhaankin olen jo varsin väsynyt. Muuten minun suhteeni tätiinkin on jollakin lailla pulmallinen. Kuten muinoin isääni hänen tuttavansa, niin tätinikin nyt pitää minua erityisen lahjakkaana olentona, jolta sopii odottaa paljon. Jos hänet jättää tähän luuloon, on se hänen luottamuksensa väärinkäyttämistä; jos taas ilmoittaa hänelle, ettei minulta voi odottaa mitään, kaikkein vähimmin suurtekoja, niin menee ennen aikojaan määräämään tulevaisuuden asioita, jotka joka tapauksessa ovat vain edellytysten varassa, ja antaa samalla vanhukselle todella iskun vasten kasvoja.

Ehkäpä onnettomuudeksi hyvin monet likeiset ystäväni ovat samaa mieltä kuin täti. Ja tästä säänkin aihetta siirtyä piirtämään omaa kuvaani, joka ei tule olemaan ensinkään helppo asia, koska minä olen erinomaisen monimutkainen luonne.

Synnyin maailmaan herkin hermoin, hermoin, joita kokonaisten sukupolvien sivistys oli kehittänyt. Lapsuuteni ensi vuosina kasvatti minua täti ja hänen lähdettyään Puolaan hoitajatar-bonnit, kuten meidän perheessämme on ollut tapana. Koska asuimme Roomassa, vieraassa ympäristössä, ja isä tahtoi, että minä hyvin oppisin äidinkieleni, oli yksi kasvattajattaristani puolalainen. Hän asuu vieläkin meillä Babuinossa ja hoitaa taloutta. Isäkin seurusteli paljon minun kanssani, varsinkin viidennestä ikävuodestani lähtien. Kävin hänen huoneessaan keskustelemassa, ja keskustelumme kehittivät minua tavattomasti, jopa ennen aikojaankin. Myöhemmin, kun tutkimukset ja muinaistieteelliset löydöt veivät koko isäni ajan, otti hän abbé Calvin opettajakseni. Tämä jo vanha mies oli harvinaisen herttainen. Ennen kaikkea hän rakasti taidetta. Luulen, että hän uskonnonkin tajusi pääasiassa sen kauneuden kautta. Museoissa taideteosten edessä tai kuunnellessaan soittoa Sikstiniläisessä kappelissa saattoi hän unohtaa koko maailman. Hänen syvässä taidehartaudessaan ei kuitenkaan ollut mitään pakanallista, sillä se ei johtunut aistillisesta nautinnosta, vaan tunteesta. Abbé Calvi rakasti aivan yksinkertaisesti taidetta samalla puhtaalla, kirkkaalla rakkaudella, jolla Da Fiesole, Cimabue tai Giotto olivat sitä rakastaneet — rakastipa sitä lisäksi aivan nöyrällä mielellä, sillä hänellä itsellään ei ollut taiteilijalahjoja. Jota vähemmin hän itse taisi, sitä enemmän hän tunsi. En taitaisi sanoa mikä oli hänen lempitaiteensa, mutta luulen hänen ennenkaikkea rakastaneen sitä sopusointua, joka vastasi hänen sisäistä sopusointuaan.

En tiedä miksi, mutta aina kun abbé Calvi johtuu mieleeni, näen vanhuksen seisomassa Rafaelin pyhän Cecilian edessä, vaipuneena kuuntelemaan sfeerien harmoniaa.

Isäni ja abbé Calvin välillä syntyi pian ystävyys, jota kesti jälkimäisen kuolemaan asti. Juuri hän lujitti isän muinaistieteellisiä harrastuksia ja yleensä hänen rakkauttaan ikuiseen kaupunkiin. Sitäpaitsi heitä yhdisti kiintymys minuun. Molemmat pitivät minua harvinaisen lahjakkaana lapsena ja Jumala ties minkä tulevaisuuden arvoisena. Monasti johtuu mieleeni, että minäkin mahdoin olla heille jonkinlainen sointu, jonkinlainen täydennys siihen maailmaan, jossa he asuivat, ja että he rakastivat minua ehkäpä samallaisin tuntein kuin Roomaa ja sen muinaisjäännöksiä.

Tämä ilmapiiri ja ympäristö eivät tietenkään saattaneet olla tekemättä minuun vaikutusta. Minua kasvatettiin todella hiukan omituisella tavalla. Pääsin abbé Calvin ja usein myöskin isän kanssa taulukokoelmiin, museoihin, Rooman ulkopuolelle, huviloihin, raunioille ja katakombeihin. Luonnonkauneus vaikutti abbé Calviin yhtä voimakkaasti kuin taidekin, ja usein opetti hän minua näkemään roomalaisen campagnan runollista alakuloisuutta, hävinneiden vesijohtojen sopusuhtaisia kaaria ja viivoja taivasta vastaan, pinjapuiden piirteiden puhtautta; ennenkuin vielä osasin neljä laskutapaa, osuin taulukokoelmissa oikaisemaan englantilaisia, joiden päässä nimet Caracci ja Caravaggio olivat sekaantuneet. Varhain ja helposti opin latinan, sillä italiankieli, jota Roomassa asuvana puhuin sujuvasti, helpoitti oppimista. Yhdentoista vanhana lausuin italialaisista ja ulkomaalaisista mestareista mielipiteitä, jotka naivisuudestaan huolimatta saivat abbé Calvin ja isäni hämmästyneinä katsomaan toisiinsa. En pitänyt esimerkiksi Riberasta, sillä hän oli liian musta ja valkoinen, jonka kautta hän näytti vähän liian synkältä, vaan pidin Carlo Dolcesta — sanalla sanoen: olin isän, abbé Calvin ja tuttavapiirimme silmissä ihmelapsi; usein kuulin kuinka minua kehuttiin — ja se lisäsi tietenkin turhamaisuuttani.

Tällaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä hermoni luonnollisesti kehittyivät erikoisesti ja saavuttivat kerta kaikkiaan pysyvän herkkyyden. Kumma kyllä eivät yllämainitut vaikutukset kuitenkaan jääneet niin syviksi ja pysyväisiksi kuin olisi odottanut. Sen, ettei minusta tullut taiteilijaa, voi selittää niin, ettei minulla ollut lahjoja, vaikka sekä piirustuksen- että soitannonopettajani olivat päinvastaista mieltä; mutta se minua monasti on ihmetyttänyt, etteivät isäni ja abbé Calvi voineet valaa minuun rakkauttaan taiteeseen sellaisena kuin se heillä oli. Vaikuttaako taide minuun? — kyllä; tarvitsenko minä sitä? — kyllä niinikään! Mutta he rakastivat sitä, minulla on tunteita sitä kohtaan, diletantin tunteita. Tarvitsen sitä kaikkinaisten miellyttävien ja runsaiden elämänarvojen täydennykseksi. Se kuuluu mieluisiin tarpeisiini, ei välttämättömyyksiini. Ehkäpä en voisi kulkea elämän läpi ilman sitä — mutta koko elämää en uhraisi sen takia.

Koska italialaiset koulut yleensä jättävät paljon toivomisen varaa, pani isä minut Metzin kollegioon, jonka läpikäyminen tuotti minulle vähän vaivaa, mutta sensijaan kaikki kunniapalkinnot, joita siellä saattoi saada. Vuotta ennen kuin päätin oppikurssin, tosin karkasin Don Carloksen joukkoihin ja kiersin Tristanin osaston mukana Pyreneillä kaksi kuukautta. Minut etsittiin Ranskan konsulin välityksellä ja toimitettiin Metziin kärsimään rangaistusta; huomattava kuitenkin on, ettei rangaistus ollut varsin kova, sillä sekä isäni että hengelliset johtajat olivat salaa ylpeät karkaamisestani. Lopuksi tutkintojen loistava meno piankin tuotti minulle täydellisen anteeksiannon.

Toverieni silmissä, joiden mielisuosion sellaisessa koulussa kuin Metzin täytyi olla Don Carloksen puolella, minä tietysti olin sankari; koska samalla olin koulun ensimäinen oppilas, jouduin jonkinlaiseen johtaja-asemaan, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt kilpailla kanssani asemastani. Vaistomaisesti juurtui minussa vakaumus, että myöhemminkin elämän varrella tulisi olemaan samoin. Samaa mieltä olivat opettajat ja toverit; sensijaan useat koulutovereistani, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla kanssani, nyt ovat Ranskassa huomattavassa asemassa, mikä kirjallisella, mikä tieteellisellä, mikä poliittisella alalla, kun en minä vielä ole valinnut itselleni edes elämänuraa ja kun todella joutuisin pulaan, jos minun pitäisi valita. Yhteiskunnallinen asemani on erinomainen; olen jo perinyt äitini omaisuuden ja perin kerran isäni. Ploszowiakin tulen hallitsemaan ja hallitsin sitte koko tätä omaisuutta viisaasti tai tyhmästi, niin en missään tapauksessa tule huomattavaksi mieheksi tai näyttelemään suurta osaa.

Minusta ei koskaan tule erinomaista isäntää eikä johtajakykyä, sen tiedän varmasti, sillä vaikka en mitenkään tahdo laiminlyödä velvollisuuksiani, ei minulla liioin ole halua uhrata niihin koko elämääni, siitä yksinkertaisesta syystä, että harrastukseni vetävät minua laajemmille aloille.

Joskus teen itselleni kysymyksen: emmekö me Ploszowskit mahda erehtyä kyvystämme. Mutta jos niin olisi, jos me itse erehtyisimme — eiväthän vieraat, välinpitämättömät ihmiset voi erehtyä. Isäni kyllä on harvinaisen lahjakas. Minä puolestani en halua ruveta pohtimaan omia ansioitani — näyttäisi vain tyhmältä itserakkaudelta. Joka tapauksessa olen vilpittömästi vakuutettu siitä, että voisin olla paljon enemmän kuin olen.

Varsovan yliopistossa (isä ja täti tahtoivat, että minä kävisin yliopiston kotimaassa) seurustelin Sniatynskin kanssa. Meillä oli molemmilla kirjallisia harrastuksia ja me koetimme molemmat voimiamme sillä alalla. Kaikkien mielestä minä olin ylioppilaana lahjakkaampi kuin Sniatynski, mutta varsinkin oli se, mitä kirjoitin silloin, parempaa ja lupaavampaa kuin se, mitä Sniatynski sai aikaan. Ja entä nyt? Sniatynski on päässyt verraten pitkälle — minä en ole lakannut olemasta lupaava herra Ploszowski, josta ihmiset silloin tällöin päätään pudistellen sanovat: "kunpa hän vain ryhtyisi johonkin".

Ihmiset eivät ota lukuun, että täytyy osata tahtoa. Olen monasti ajatellut, että jollei minulla olisi omaisuutta, niin minun olisi täytynytkin ryhtyä johonkin. Varmaan. Täytyisihän minun jollakin lailla hankkia leipäni, mutta sisimmässäni olen vakuutettu, etten silloinkaan käyttäisi kahdettakymmenettä osaakaan kyvystäni. Darwinit ja Bucklet olivat rikasta väkeä; sir John Lubbock on pankkiiri, suurin osa tunnettuja ranskalaisia on aina elänyt ylellisyydessä; selvää on siis, että omaisuus ei suinkaan vahingoita, vaan päinvastoin edistää joka alalla. Minulle persoonallisesti on se tehnyt suuria palveluksia, sillä se on varjellut minua monista hairahduksista, joihin köyhyys olisi minut johdattanut. En tahdo sanoa, että olisin luonteeltani heikko; toiselta puolen taistelu kyllä olisi voinut karaista minua — joka tapauksessa on selvää, että jota vähemmin kiviä ihminen kohtaa tiellään, sitä helpompi hänen on välttää kompastuksia ja lankeemuksia.

Laiskuutta en myöskään voi syyttää saamattomuudestani. Minun on helppo oppia ja minä olen tiedonhaluinen. Luen paljon ja minulla on hyvä muisti. Mahdollisesti en pystyisi rautaiseen kestävyyteen, pitkäaikaiseen, hitaasti edistyvään, kauvas venyvään työhön — mutta vastaanottavaisuudenhan juuri pitäisi korvata kestävyyden puutetta. Eihän sitäpaitsi mikään pakoita minua kirjoittamaan sanakirjoja Littrén tapaan. Joka ei voi loistaa alituisesti kuin aurinko, voi ainakin leimahtaa kuin meteoori. Mutta tähänastista mitättömyyttäni tulee varmaan jatkumaan tulevaisuudessakin… Minun tulee paha olla ja ikävä alkaa vaivata. Lopetan sentähden tältä päivältä.

Eilen kuulin ruhtinas Malatestan illanvietossa jonkun lausuvan sanat "l'improductivité slave", slaavilainen saamattomuus. Tunsin lohtua, jota hermosairas mahtaa tuntea, kun lääkäriltä kuulee, että hänen tautinsa oireet ovat tutut ja että monet potevat samaa tautia. Totta! totta! paljon minulla on tovereita — en tiedä lieneekö koko slaavikunnassa, sillä en tunne heitä — mutta meillä Puolassa kuinka paljon heitä lieneekään! Olen koko yön miettinyt määritelmää "improductivité slave". Se ei ollut mikään tyhmä mies, joka tuon määritelmän teki. Meissä slaaveissa on jotakin sellaista; me emme kykene antamaan itsestämme mitä meissä on. Ehkäpä Jumala antoi meille jousen ja nuolet, mutta kielsi meiltä kyvyn jännittää jousta ja lennättää nuolia. Puhuisin tästä mielelläni isän kanssa, varsinkin kun isä pitää tämäntapaisista kysymyksistä, mutta pelkään koskevani arkaan kohtaan. Aion sensijaan päiväkirjassani perinpohjin pohtia kysymystä. Ehkäpä tämä ratkaisu onkin hyvä, ehkä päiväkirja siitä saakin pääasiallisen arvonsa? Ja mikä onkaan luonnollisempaa kuin että kirjoitan siitä, mikä on minua likinnä? Jokainen ihminen kantaa povessaan tragediansa. Minun tragediani on Ploszowskien "improductivité", saamattomuus. Ei ole tapana nykyään paljastaa sisintään ihmisille. Ennen vanhaan, kun romantiikka vielä kukki sydämissä ja runoudessa, kantoivat ihmiset tragediaansa yllään kuin taiteellisesti poimutettua viittaa — nyt sitä kannetaan kuin metsästystakkia paidan alla. Mutta päiväkirja — se on toinen asia: päiväkirjassa saa ja täytyy olla vilpitön.

Viivyn täällä vielä pari päivää. Käytän sentähden hyväkseni aikaa, ennenkuin alan kirjoittaa tapahtumia päivästä päivään, ja painun vielä kerran menneisyyteen, päästäkseni sitte siitä irti. Kuten jo ylempänä huomautin, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa laajaa autobiografiaa; kuka minä olen ja millainen, sen kyllä elämäni tulee osoittamaan. Menneisyyden yksityiskohtainen kuvaaminen olisi minulle luonnonvastaista. Se on jonkinlaista ikävää saivartelua: kirjoitetaan numeroja päälletysten, ja lasketaan niitä sitte yhteen. En ole eläissäni sietänyt neljää laskutapaa, ja ensimäinen niistä on aina ollut minusta sietämättömin.

Minulla täytyy kuitenkin olla käsitys, vaikkapa aivan ylimalkainen, saadusta summasta, jotta pääsisin jonkun verran selville itsestäni — jatkan siis yhä yleisin piirtein.

Päätettyäni lukuni yliopistossa kävin läpi maanviljelysopiston Ranskassa — se meni helposti, vaikka otinkin asian tyynesti, kuten sopii henkilön, joka tietää, että hän joutuu tekemisiin maanviljelystyön kanssa, mutta joka samalla tuntee, ettei tuo työ ole hänen tasallaan eikä mitenkään vastaa hänen lahjojaan ja kunnianhimoaan. Kaksi hyvää saavutin maanviljelysopistossa. Ensinnäkin lakkasi maanviljelys olemasta minulle satua, eikä mikä pehtori hyvänsä pääse pettämään minua pellolla; toiseksi minä tehdessäni työtä ulkoilmassa kokosin tuntuvan varaston terveyttä ja voimia, joiden avulla sitte saatoin täydellisesti kestää elämän, jota myöhemmin vietin Parisissa.

Seuraavat vuoteni jaoin Rooman ja Parisin välillä, puhumatta lyhyistä käynneistä Varsovassa, jonne täti silloin tällöin sai minut houkutelluksi, osaksi ikävöiden minua, osaksi haluten naittaa minut jonkun valitsemansa tytön kanssa. Parisi ja sen elämä vetivät minua vastustamattomasti puoleensa. Siihen aikaan oli minulla suuret luulot itsestäni, minä luotin järkeeni enemmän kuin nyt ja minä liikuin sillä varmuudella, minkä riippumaton asema yhteiskunnassa antaa ihmiselle — mutta siitä huolimatta näyttelin pian naivia osaa maailman suurella näyttämöllä. Ensinnäkin rakastuin korvia myöten neiti Reichenbergiin Comédie françaisesta ja tahdoin ehdottomasti mennä naimisiin hänen kanssaan. En kerrokaan mitä tragikoomillisia selkkauksia siitä syntyi, sillä nyt nuo tapaukset minua sekä hiukan hävettävät että naurattavat. Muutaman kerran jouduin vielä rakkauden kilpakentälle ja pidin pelimerkkejä hyvinäkin rahoina. Ranskalainen nainen, samoin kuin puolalainenkin, muistuttaa minusta — vaikka hän kuuluisi ylhäisimpiin piireihin ja vaikka hän olisi siveäkin, kunhan hän vain on nuori — miekkailijaa. Kuten miekkailija tarvitsee jokapäiväisen harjoitustuntinsa säilyttääkseen kätevyytensä, niin nämä naiset tunteen alalla miekkailevat suorastaan harjoituksekseen. Nuorena miehenä, joka ei ole hullumman näköinen ja joka kuuluu ylhäisempiin piireihin, kutsuttiin minut usein tuollaisiin miekkailuharjoituksiin. Sieluni yksinkertaisuudessa otin tavan vakavalta kannalta ja sain tietysti myöskin monta vakavaa haavaa. Tosin eivät ne olleet kuolettavia, mutta silti aika kipeitä. Olen muuten vakuutettu siitä, että jokaisen tässä maailmassa täytyy suorittaa veronsa sillekin puolelle elämää. Minun maksuaikani oli verraten lyhyt, ja sitte seurasi ajan jakso, jonka voin merkitä nimellä "la revanche", vastasuoritus. Minä annoin nyt muiden maksaa, ja jos minua joskus petettiinkin, niin se tapahtui tieteni, tahtoeni. tahtoeni.

Koska minulla aina on ollut helppo pääsy kaikkialle, tutustuin eri piireihin, alkaen legitimistisistä perheistä — jotka minusta muuten olivat ikävät — tuohon nuoreen, arvonimien siunaamaan ylimystöön asti, jonka Bonapartet ja Orleansit loivat ja joka muodostaa niinsanotun "suuren maailman"… jollei juuri Parisissa, niin esimerkiksi Nizzassa. Dumas nuorempi, Sardou y.m. kreivit, markiisit ja prinssit ovat juuri tätä maata: väkeä, joilla ei ole minkäänlaisia historiallisia perintötapoja, mutta sensijaan yllinkyllin rahoja ja arvonimiä ja joiden työnä on nauttiminen. Näihin piireihin kuuluu niinikään ylhäinen rahamaailma. Minä liikuin kaikkialla pääasiallisesti naisten tähden. Naiset näissä piireissä ovat hienostuneita, hermostuneita ja vailla kaikkia ihanteita, he isoovat vaikutuksia ja janoovat nautintoja. Tavallisesti he ovat yhtä tärveltyneitä kuin romaanit, joita he lukevat, sillä heidän siveyskäsitteittensä pohjana ei ole uskonto enempää kuin velvoittavat traditsionitkaan. Mutta tuo maailma on silti hyvin loistava. "Miekkailuharjoitukset" siellä ovat niin pitkät, että niihin menee yöt, päivät ja ne voivat käydä sangen vaarallisiksi, sillä florettia ei ole tapana käyttää. Siellä sain minäkin tuskalliset opetukseni, kunnes itse tulin taitavaksi. Mutta osoittaisihan että olen turhamainen — tai mikä on vielä pahempaa — että minulla on huono maku, jos rupeaisin kuvaamaan voittojani. Sanon siis vain, että koetin voimieni mukaan ylläpitää isäni nuoruudentraditsioneja.

Kuvaamieni piirien alin raja hipaisee muuten suuren n.s. "puolimaailman" ylintä rajaa, eikä tämä maailma ole ensinkään niin vaaraton kuin miltä se ensi katsannolta näyttää — sillä se ei ainakaan ole arkipäiväinen. Sen kyynillisyydellä on eräänlainen taiteellinen ulkomuoto. Ja jollei tämä maailma höyhentänyt minua varsin pahasti, saan kiittää vain sitä, että jo ennen olin terästänyt nokkaani monessa verisessä kahakassa ja saanut aika terävät kynnet.

Parisin elämästä puhuessa saattaa sanoa, että ihminen aina uupuneena pääsee sen myllystä — jos pääsee. Monet, ja niiden joukossa minä, ovat sieltä tuskin päässeet, kun jo palaavat sinne takaisin. Vasta myöhemmin alkaa ihminen käsittää, että hänen voittonsa tällä alalla ovat Pyrrhuksen voittoja. Luonnostaan voimakas ruumiini kesti kuitenkin kunnialla, mutta hermoni ovat pilalla.

Parisilla on kaikkien muiden elämänkeskustojen rinnalla muuan etu. En tiedä yhtään kaupunkia maailmassa, jossa tieteen, taiteen ja kaikkinaisten yleisinhimillisten aatteiden siemenet niin kihisten kiertäisivät ilmaa ja niin elinvoimaisina laskeutuisivat ihmisen miehen kuin siellä. Eikä ihminen yksin vaistomaisesti omista itselleen uusimpia henkisiä virtauksia, vaan hänen mielipiteistään katoaa samalla yksipuolisuus, ne hioutuvat älyllisiksi ja sivistyvät. Toistan sanan: sivistyvät, sillä olenhan Italiassa, Saksassa ja Puolassa tavannut hyvinkin selkeitä päitä, mutta ne eivät oman valonsa ulkopuolella ole tahtoneet tunnustaa mitään muuta. Nämä ihmiset ovat saattaneet olla niin ahtaita ja kehittymättömiä, että muiden, jotka tahtoivat säilyttää omat mielipiteensä, on ollut suorastaan mahdoton seurustella heidän kanssaan.

Ranskassa, tai oikeammin sanoen Parisissa, ei sellaisia ihmisiä tapaa. Kuten nopeasti vierivä virta tekee kivet pyöreiksi hiomalla niitä vastatusten, niin elämän virta siellä hioo ja kirkastaa mielet. Tietysti minäkin kehityin Parisin vaikutusten alaisena. Kykenen nyt ymmärtämään yhtä toista. En joudu suunniltani, kun kuulen outoja mielipiteitä. Ehkäpä tällainen suopeus kaikkinaisiin olotiloihin nähden vie välinpitämättömyyteen ja heikentää toimintakykyä, mutta sellainen minä kerta kaikkiaan olen.

Henkiset virtaukset tempasivat minut mukaansa ja veivät mennessään. Ja jos seuraelämä, salongit, budoarit ja klubit anastivatkin melkoisen osan aikaani, eivät ne toki anastaneet sitä kokonaan. Tein paljon tuttavuuksia sekä tieteellisissä että taiteellisissa piireissä ja otin osaa niiden harrastuksiin, tai paremmin sanoen: elän niiden elämää vieläkin. Koska olen tiedonhaluinen, luin paljon ja koska helposti opin, saatan sanoa kehittyneeni aika lailla. Elän pääasiassa vuosisatani henkisen kehityksen tasalla.

Vielä voin kertoa, että olen suuressa määrin itsetajuinen. Monasti haluaisin lähettää hiiteen tuon toisen minäni, joka alituiseen vaanii ja arvostelee toista — sallimatta sen vapaasti antautua minkään vaikutuksen, minkään nautinnon, minkään yrityksen, minkään tunteen, minkään riemun, minkään intohimon valtaan. Itsetajunta saattaa olla korkeamman henkisen kehityksen merkki, mutta varmasti se samalla suuressa määrin heikentää välittömyyttämme. Alituisesti kantaa mielessään valpasta itsearvostelua on samaa kuin eroittaa sielustaan kokonaisuuteen kuuluva osa — ja ottaa vastaan elämän ilmiöt tuolla osalla eikä koko sielullaan.

Se käy yhtä työlääksi kuin linnulle lentäminen yhdellä siivellä. Sitäpaitsi liian kehittynyt itsetajunta hävittää toimintakyvyn. Jollei Hamlet olisi ollut niin itsetajuinen, olisi hän heti ensi näytöksessä pistänyt kuoliaaksi setänsä ja tyynesti ottanut haltuunsa hänen valtaistuimensa.

Mitä minuun tulee, niin itsetajunta tosin silloin tällöin suojelee minua ja pidättää minua ajattelemattomista teoista, mutta paljon enemmän se minua rasittaa ja estää kokoamasta itseäni ja jakamattomasti antautumasta yhteen tehtävään. Minä kannan itsessäni kahta ihmistä, joista toinen alituisesti tarkkaa ja arvostelee toista, ja toinen elää puolinaista elämää, menettäen kaiken päättäväisyytensä. Sekin vaivaa minua, etten voi riisua tätä iestä yltäni — sillä sitä myöten kuin henkinen näköpiirini laajenee, terästyy tietysti itsetajuntanikin. Varmaan tulen vielä Leon Ploszowskin kuollessa arvostelemaan häntä, vaikka kuume kiehuu aivoissani.

Lienen isältäni perinyt synteettisen mielen, sillä minä pyrin yleistyttämään kaikkia ilmiöitä. Tieteistä ei mikään ole kiinnittänyt mieltäni siinä määrässä kuin filosofia. Mutta isäni aikana ei filosofia käsittänyt enempää eikä vähempää kuin koko olemisen ja kaikkeuden piirin, ja se antoi valmiit vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Meidän päiviemme filosofia tunnustaa toki, ettei sillä ole yleispätevyyttä, ja supistaa tehtävänsä erinäisiin tietämisen haaroihin. Kun asiaa ajattelen, tekee totisesti mieleni sanoa, että ihmisjärjelläkin on tragediansa ja että tämä tragedia sai alkunsa samana hetkenä, jolloin ihmisjärki tunnusti voimattomuutensa. Koska kirjoitan omaa päiväkirjaani, katson asioita omalta kannaltani. En pidä itseäni ammattifilosofina, sillä kuten jo huomautin, en ammatiltani ole mitään — mutta olenhan, kuten kaikki ajattelevat ihmiset, jonkun verran tutkinut uusinta filosofista liikettä, olen ollut ja olen vieläkin sen vaikutuksen alaisena ja onhan minulla niinmuodoin täysi oikeus puhua kaikesta mikä on vaikuttanut älyllisen ja siveellisen ihmiseni kehitykseen.

Lapsuuteni usko, joka vielä aivan eheänä säilyi sielussani kun tulin Metzistä, ei kestänyt luonnontieteellisten ja filosofisten kirjojen vaikutusta. En ole tullut ateistiksi — en suinkaan! Vanhoina hyvinä aikoina turvautui ihminen, kun hän ei tunnustanut henkeä, sanaan "aine" — ja rauhoittui. Meidän päivinämme ovat ainoastaan maaseutufilosofit tällä vanhentuneella kannalla. Meidän päivinämme ei filosofia käy langettamaan tuomiota, vaan vastaa senkaltaisiin kysymyksiin: "en tiedä" — ja tuo "en tiedä" syöpyy mieleen. Nykyään ratkaisee psykologia hyvinkin helposti kaikenkaltaisia sielullisia ilmiöitä, mutta kun tulee kysymys sielun kuolemattomuudesta, vastaa sekin: "en tiedä" — ja lisää vastaukseensa: "en voi tietää".

Ja nyt minä helposti voinkin määritellä sielullisen tilani. Määrittely kuuluu: en tiedä, en tiedä! Tuossa ihmisymmärryksen tunnustetussa voimattomuudessa juuri on traagillisuus. Sillä ovathan nämä kysymykset ihmiselle tavattoman oleelliset ja tärkeät, koska hänen henkensä aina vaatimalla tulee vaatimaan niihin vastausta. Jos tuolla puolen haudan on jotakin ja jotakin iankaikkista, niin käyväthän kaikki onnettomuudet ja tappiot tällä puolen hautaa nollan arvoisiksi. Niihin saattaa sovittaa Hamletin sanat: "No, hiis sitten mustissa käyköön; minä tahdon sopuli-turkin."

"Minä olen valmis tekemään sovinnon kuoleman kanssa", sanoo Renan, "kunhan vain tiedän, että siitä on minulle jotakin hyötyä". Mutta filosofia vastaa: "en tiedä".

Sillaikaa haparoi ihminen suuressa tuntemattomassa, tuntien vain sen, että jos hän voisi kallistaa päänsä jonnekin, niin hänen olisi parempi ja rauhallisempi olla. Mutta mitä tehdä? Ruvetako syyttämään filosofiaa siitä, ettei se rakenna järjestelmiä, jotka minä päivänä hyvänsä voisivat romahtaa niinkuin korttilinnat, vaan että se on tuntenut oman voimattomuutensa ja tutkii ja järjestelee ilmiöitä ihmisymmärryksen rajojen ulkopuolella. Ei! Arvelen ainoastaan, että minulla ja kenellä muulla tahansa on oikeus astua sen eteen ja sanoa: minä ihmettelen sinun terävyyttäsi ja kunnioitan erittelysi tarkkuutta, mutta sinä olet kaikesta huolimatta tehnyt minut onnettomaksi. Sinulla ei ole, kuten itsekin tunnustat, voimaa vastata kysymykseen, joka minulle on tärkein — mutta sinulla oli voimaa tuhota luottamukseni oppiin, joka antoi minulle sekä ratkaisevan että tyydyttävän ja lempeän vastauksen kysymykseeni. Älä sanokaan, että sallit minun vapaasti uskoa kaikkeen, kosket tuomitse mitään. Se ei ole totta! Metodisi, sielusi, koko olentosi on — epäilystä ja arvostelua. Tuo tieteellinen metodi, epäilyksesi, arvostelusi ovat niin kokonaan syöpyneet sieluuni, että ne ovat muuttuneet luonnokseni. Sinä olet kuin helvetinkivellä polttanut minusta pois kaikki ne hengen hermot, joilla ihminen uskoo arvostelematta ja yksinkertaisesti. Minulla ei nyt, kun tahtoisin uskoa, ole millä uskoa. Sinä sallit minun mennä messuun jos haluan, mutta olet epäilyksellä myrkyttänyt minut siihen määrään, että olen epäilijä sinuunkin nähden, olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden. En tiedä, en tiedä, en tiedä! — Ja minä kärsin ja menehdyn tähän pimeyteen…!

Eilen kirjoitin jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Mutta enköhän sittenkin osannut kipeään kohtaan sekä omassa sielussani että ihmissielussa yleensä. Ajoittain suhtaudun aivan kylmästi näihin kysymyksiin, mutta ajoittain ne vaivaavat minua armottomasti — varsinkin kun ihminen aina sulkee nämä asiat itseensä. Olisi ehkä paras olla niitä ajattelematta, mutta ne ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää. Sillä tahtoohan ihminen lopullisesti tietää mikä häntä odottaa ja miten hänen on järjestäminen elämänsä. Olen monasti koettanut sanoa itselleni: riittää jo! siitä umpisolasta et pääse — älä siis mene sinne! Minulla on kaikki mitä ihmispetoni voi tarvita ollakseen tyytyväinen ja kylläinen — mutta se ei aina riitä. Sanotaan, että slaavilaiset luonnostaan ovat taipuvaisia mystillisyyteen ja yliluonnollisuuteen. Olen pannut merkille, että esim. kaikki suuret kirjailijamme ovat päättäneet päivänsä mystikkoina. Onko sitte kumma, jos tavalliset kuolevaiset silloin tällöin tuskittelevat näiden kysymysten edessä. Minun on puolestani täytynyt ruveta kirjoittamaan, koska sisällinen levottomuus on pakoittanut minua selvittämään itselleni henkistä tilaani. Sitäpaitsi ihmisen silloin tällöin täytyy astua tilinteolle itsensä eteen. Vaikka sielussani asuu tuo suuri "en tiedä", noudatan uskonnollisia tapoja enkä pidä itseäni teeskentelijänä. Olisin sitä, jollen sanoisi: "en tiedä", vaan: "tiedän, ettei ole mitään". Mutta eihän epäilyksemme ole suoranainen kieltäminen: se on paremmin tuskallinen ja kiduttava pelko siitä, ettei ehkä ole mitään; se on sakea sumu, joka ympäröi päätämme, tukahduttaa rintaamme ja peittää meiltä valon. Nostan siis käteni auringon puoleen, joka ehkä paistaa sumun takana. Ja arvelen, etten ehkä ole yksinäni tässä tilassa — vaan että monet, hyvin monet niistä, jotka sunnuntaisin kulkevat kirkkoon, voisivat mahduttaa rukouksensa sanoihin: "Herra, hajoita sumu!"

En saata pysyä kylmänä, kun kirjoitan näistä asioista. Seuraan uskonnollisia määräyksiä vielä senkin takia, että tahdon uskoa, ja koska suloinen oppi, jossa olen kasvatettu, panee uskon ehdoksi armon, niin odotan armoa. Odotan, että minulle annetaan sieluntila, jossa voin uskoa yhtä syvästi ja ilman epäilyksen varjoa kuin uskoin lapsena. Nämä ovat jalot vaikuttimeni, niihin ei sekaannu mitään edun tavoittelua, sillä mukavampaahan minun olisi olla pelkkänä kylläisenä ja tyytyväisenä eläimenä.

Mutta ulkonaiseen uskonnollisuuteeni vaikuttavat jotkut vähemminkin jalot ja aivan käytännölliset syyt — ja näitä syitä on paljonkin! Ensinnä olen tottunut uskonnollisuuteen lapsuudesta asti; sitte on muutamien käskyjen noudattaminen kerta kaikkiaan tullut minulle tavaksi; kuten Henrik IV sanoi, että Parisi on messun arvoinen, niin sanon minä: "läheisteni rauha on messun arvoinen"; ihmiset minun seurapiirissäni pitävät yleensä kiinni uskonnollisista menoista, ja omatuntoni nousisi vastarintaan ainoastaan siinä tapauksessa, että minulla olisi jokin kestävämpi elämän ohje kuin: "en tiedä". Vihdoin käyn kirkossa sentähden, että olen kaksinkertainen epäilijä, s.o. olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden.

Ja minun on paha olla tässä tilassa. Sieluni laahaa toista siipeään maassa. Vielä pahempi olisi, jos aina ottaisin nämä kysymykset niin sydämelleni kuin olen ottanut kirjoittaessani näitä kahta viimeistä korttia. Onneksi en tee sitä. Olen jo huomauttanut, että minulle tulee välinpitämättömyyden aikoja. Toisinaan tempaa elämä minut syliinsä ja vaikka tiedänkin mitä minun on ajatteleminen sen hurmasta, heittäydyn kokonaan sen valtoihin — ja silloin ei kysymys: "ollako vai eikö olla?" merkitse minulle mitään. Kuulumattoman suuri merkitys on tässä suhteessa — ja tätä mieltäkiinnittävää puolta on muuten sangen vähän tutkittu — ympäristön suggeroivalla vaikutuksella. Parisissa esimerkiksi olen tyynempi, enkä vain sentähden, että myllyn pyörinä huumaa minua, että kiehun mukana yleisessä kuhinassa, että "miekkailuharjoitukset" anastavat sekä sieluni että mieleni, vaan sentähden, etteivät ihmiset yleensä vaivaa päätään kysymyksillä, vaan elävät ikäänkuin heillä olisi varma tietoisuus siitä, että tämän elämän tulee saada kaikki voimamme, koska sen takana on vain kemiallinen prosessi. Ja valtasuoneni alkaa lyödä samaan tahtiin maailmankaupungin valtasuonen kanssa, ja minä virityn sen kielten sointuun. Ja olin sitte iloinen tai surullinen, murjomassa maailmaa tai itse murjottavana — joka tapauksessa olen verraten tyyni.

Lähtööni on vielä neljättä päivää, joten ennen matkaa voin tarkistaa mitä olen sanonut itsestäni.

Olen väsynyt, vaikutuksille altis ja hyvin hermostunut. Itsetuntoni on, huolellisen kasvatuksen tukemana, lujittunut, ja yleensä saatan pitää itseäni henkisesti kehittyneenä ihmisenä.

Epäilys, korkeimmilleen kohonnut epäilys tekee kaiken kestävän vakaumuksen minussa mahdottomaksi. Katselen, teen huomioita, arvostelen — ja joskus minusta jo tuntuu, että pääsen kiinni asian ytimeen, mutta samassa olen taas valmis epäilemään. Suhteestani uskontoon olen jo puhunut. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen vanhoillinen, kuten ihmisen minun asemassani sopii olla ja senverran kuin luontoni sallii. Eihän minun tarvinne sanoa, ettei vanhojen olojen säilyttäminen mitenkään ole minulle opinkappale, jota ei saisi arvostella. Kaukana siitä. Olen toki siksi kehittynyt ihminen, etten puolueellisesti asetu ylimysvaltaisuuden enempää kuin kansanvaltaisuudenkaan puolelle. Sellainen saattaa huvittaa ihmisiä takamailla ja kaukaisissa maailman kolkissa, joihin aatteet muotien lailla saapuvat muutamia kymmeniä vuosia liian myöhään. Etuoikeuksien lakattua on asia mielestäni ratkaistu, ja jos sitä vielä pohditaan jossakin, niin ei enään ole kysymys periaatteista, vaan ihmiset haluavat tyydyttää turhamaisuuttaan ja viihdytellä hermojaan. Minä puolestani pidän kehittyneistä, herkkähermoisista ihmisistä ja etsin heitä mistä ikinä voin.

Pidän heistä kuten pidän taideteoksista, kauniista luonnosta ja kauniista naisista. Esteettiseltä kannalta katsoen ovat hermoni kehittyneet, jopa äärimmilleen herkistyneet. Olen luonnostani herkkä, ja kasvatus on edistänyt herkkyyttäni. Tämä esteettinen herkkyys tuottaa minulle sekä mielihyvää että harmia, mutta sen suuren palveluksen on se joka tapauksessa minulle tehnyt, että se on varjellut minua kyynillisyydestä, tai saatanpa sanoa turmeluksesta, ja ollut minulle jonkinlaisena siveellisenä pohjana. Moni teko on jäänyt tekemättä enemmän sentähden, että se on ollut ruma, kuin sentähden, että se on ollut paha. Esteettisistä hermoistani johtuu niinikään tunteitteni herkkyys. Lienen jonkun verran turmeltunut, mutta sentään kunnon mies, tai totta puhuen elän kuin ilmassa, sillä en nojaa minkäänlaisiin opinkappaleihin, en uskonnollisiin enkä yhteiskunnallisiin. Ei minulla myöskään ole päämäärää, jolle pyhittäisin elämäni.

Tämän yhteenvedon lopuksi vielä sananen "lahjoistani". Isäni, tätini, toverit ja joskus vieraatkin ihmiset pitävät niitä suorastaan tavattomina. Myönnän että siinä on jonkun verran perää. Mutta eikö "l'improductivité slave" tule tekemään turhaksi minuun kiinnitettyjä toiveita? Sen perustuksella mitä tähän asti olen tehnyt, tai oikeammin: sen perustuksella etten tähän asti ole tehnyt mitään, en toisten enkä itseni hyväksi, sallittaneen minun edellyttää, että niin tulee tapahtumaan.

Tämän tunnustuksen tekeminen on minulle raskaampaa kuin luulisi. Ivani maistuu karvaalta, kun se sattuu itseeni. Jumala on muovaillut Ploszowskit huonosta savesta, koska siinä kaikki niin äkkiä ja rehevästi nousee ilmoille, mutta ei kanna hedelmää. Jos minä tästä hedelmättömyydestä ja saamattomuudesta huolimatta todella olisin nero, niin olisin jonkinlainen nero ilman salkkua, kuten on ministereitä ilman salkkua.

Määrittely "nero ilman salkkua" tuntuu minusta oikealta. Minun täytyy hankkia patentti keksinnölleni. Ja taasen turvaudun lohdutukseen: en minä yksinäni, Jumala paratkoon, kanna tätä arvonimeä. Meitä on legioona! "L'improductivité slave" on ominainen koko rodulle, mutta nero ilman salkkua kuuluu meille, narreille Veikselin rannoilla. Toistan vielä, että meitä on legioona. En tiedä ainoaakaan maailman kulmaa, jossa menisi hukkaan niin paljon loistavia kykyjä — jossa ne tuottaisivat maailmalle niin kuulumattoman vähän, verrattuna siihen, mitä ne voisivat tuottaa.

Toinen kirje tädiltä, jossa kehoitetaan kiirehtimään matkalle. Lähden, täti kulta, lähden — mutta taivas tietää, että teen sen vain sinun tähtesi, sillä muuten jäisin tänne. Isäni ei ole terve, ajoittain kankenee koko hänen vasen puolensa. Pyynnöstäni hän kyllä kutsui taloon lääkärin, mutta olen varma, että hän on sulkenut kaappiin lääkkeet, jotka tämä hänelle määräsi. Hän on jo vuosikausia tottunut tekemään niin. Kerran avasi hän kaapin ja sanoi osoittaen pulloja ja rasioita, sekä suuria että pieniä: "Varjelkoon, jos terveinkin ihminen söisi ja joisi nuo, niin ei hän kestäisi sitä — saatikka sitte kipeä!" Näihin asti ei tämä mielipide lääketaidosta ole tuottanut isälle haittaa, mutta pelkään kuinka käy tulevaisuudessa.

Toisena syynä siihen, etten mielelläni lähde matkalle, ovat tädin aikomukset. Tietysti ne koskevat minun naittamistani. En tiedä onko tädillä jo tyttö katsottuna; suokoon Jumala ettei olisi, mutta aikomuksiaan ei hän salaa. "Että sellaisesta miehestä kuin sinä (hän kirjoittaa) heti syttyy punaisten ja valkeiden ruusujen sota, sen tietää edeltäkäsin." Mutta minä olen väsynyt enkä halua aiheuttaa mitään sotaa, varsinkaan en Henrik VII:n tavoin halua päättää sotaa — avioliitolla. En saata sanoa sitä tädille, mutta itselleni tunnustan, etten pidä puolattarista. Olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, olen, kuten jokainen ihminen, joka on elänyt, ehtinyt saada kaikkinaisia kokemuksia tunteen alalta, olen joutunut tekemisiin puolattarienkin kanssa, ja näiden kokemusten ja tuttavuuksien nojalla olen tehnyt sen johtopäätöksen, että puolalainen nainen on kaikista maailman naisista väsyttävin ja vaikeimmin käsiteltävä. En tiedä onko hän yleensä siveellisempi kuin ranskattaret tai italiattaret; tiedän vain, että hän on paljon pateettisempi. Selkäpiitäni kylmää, kun sitä ajattelen. Minä käsitän, että saattaa kirjoittaa elegian särkyneelle ruukulle, kun ensi kerran näkee sirpaleet jalkojensa juuressa; mutta ehtymättömällä paatoksella lausua moneen kertaan elegiaa paikatulle ruukulle — se likentelee jo operettia. Säälin "tunteellista kuulijaa", jonka säädyllisyyden nimessä täytyy ottaa asia vakavalta kannalta. Kummallisia nuo korkealentoiset, palavamieliset naiset, joiden suonissa virtaa kalanveri! Heidän tunteensa eivät ole ainoastaan terveet, vaan lisäksi alkuperäiset. He rakastuvat tunteen muotoihin eivätkä kysy sisältöä. Tästä syystä et koskaan saata arvata puolattaresta mitään etukäteen. Ranskattareen tai italiattareen nähden voit, jos olet suorittanut laskusi loogillisesti, olla enemmän tai vähemmän varma tuloksista. Puolattareen nähden et vähintäkään! Joku on sanonut, että jos mies erehtyy, niin hän väittää, että kaksi kertaa kaksi tekee viisi — ja erehdys on korjattavissa. Mutta kun nainen erehtyy, väittää hän, että kaksi kertaa kaksi tekee lampun ja on valmis vaikkapa iskemään päänsä seinään asian vahvistukseksi. Puolattaren logiikassa saattaa juuri tapahtua, ettei kaksi kertaa kaksi ole neljä, vaan lamppu, rakkaus, viha, kissa, kyyneliä, velvollisuuksia, varpunen, ylenkatse — sanalla sanoen: et voi edeltäkäsin arvata mitään, et tehdä mitään laskuja, et ryhtyä minkäänlaisiin varokeinoihin. Mahdollisesti kaikki nämä varustukset vaikuttavat, että puolattaren kunnia on paremmin suojattu kuin muiden naisten, vaikkapa jo siitäkin syystä, että valloittaja ikävystyy pahanpäiväisesti. Sen kuitenkin olen huomannut, etteivät nuo vallihaudat, paalutukset ja nostosillat, koko tuo tulinen puolustus tarkoita yksin vastustajan karkoittamista, vaan myöskin puolustajien nautintoa taistelun mielenliikutuksista. Ja sitä en anna anteeksi.

Kerran puhuin tästä — tietysti kiertäen, kaartaen mikäli mahdollista — hyvin älykkään naisen kanssa, joka oli vain puoleksi puolatar, koska isä oli italialainen. Kuultuaan väitteeni sanoi hän:

— Te katsotte asiaa kuin kettu kyyhkystä. Teitä harmittaa, että kyyhkyset tavallisesti asustavat korkealla ja että niillä on kantavammat siivet kuin kanoilla. Kaikki mitä te sanotte, lankeaa puolattarien eduksi.

— Sillä tavalla, että jota vastenmielisempi puolatar on toisen vaimona, sitä vastustamattomampi hän on omana vaimona.

Olin joutunut umpisolaan enkä voinut vastata. Mahdollisesti minä jonkun verran katselen kyyhkysiä ketun silmillä. Siitä olen varma, että jos menisin naimisiin ja menisin puolattaren kanssa, niin valitsisin hänet juuri niiden kyyhkysten joukosta, jotka asuvat korkealla, ja juuri valkeiden kyyhkysten joukosta.

Olen kuitenkin kuten kalat, jotka, kun niiltä kysyttiin minkälaisen kastikkeen seassa ne halusivat joutua pannuun, vastasivat, etteivät ensinkään halunneet joutua pannuun. Ja tässä palaan taas moittimaan teitä, te rakastettavat puolattareni! Teille merkitsee yleensä draama rakkaudessa enemmän kuin itse rakkaus. Teissä jokaisessa asuu kuningatar — ja se tekee teidät niin tuiki toisellaisiksi kuin muut naiset; jokainen teistä pitää erikoisena suosion- ja armonosoituksena, jos hän sallii rakastaa itseään, yksikään teistä ei suostu olemaan lisänä ja täydennyksenä miehen elämässä, miehen, jonka elämällä on toiset päämäärät. Te tahdotte, että me eläisimme teitä varten, mutta ette te meitä varten. Tietenkin te rakastatte lapsianne enemmän kuin miestänne. Hänen kohtalonsa on olla teidän seuralaisenanne. Olen nähnyt sen, olen monasti pannut sen merkille — sellaiset te yleensä olette; joku poikkeus saattaa löytyä, kuten timantti hiekasta. Ei, ruhtinattareni — sallikaa minun ihailla kaukaa.

Työntää kerta kaikkiaan toiselle sijalle päämäärät ja ihanteet, kaiket päivää palaa suitsutuksena naisen — ja lisäksi oman vaimon — alttarilla! Ei, hyvät naiset, se ei riitä miehelle!

Tosin itsetarkkaaja minussa heti paikalla on kysymässä: "Mitä parempaa tekemistä sinulle sitte on? mitä aikeita, mitä päämääriä? Jos kuka, niin olet sinä omiasi suitsutusuhriksi."

Mutta hitto vieköön! Avioliitto vaatii muuttamaan kaikki elämäntavat, luopumaan tottumuksista, mukavuuksista. Yksin totinen ja suuri rakkaus saattaa korvata tuon kaiken. Minulle ei se käy. Naimisiinmeno vaatii niin satumaisen paljon uskoa naiseen ja tahdon voimaa, etten ikimaailmassa pysty siihen. Toistan vieläkin: "en halua joutua paistumaan minkäänlaisen kastikkeen sekaan".

Saavuin tänne tänään aamulla, mutta koska poikkesin Wieniin, en tunne mitään väsymystä. On myöhäinen ilta, hermot eivät salli minun nukkua, sentähden istuudun kirjoittamaan. Kirjoittaminen näkyy todella käyvän tavaksi, ja siinä on kieltämättä viehätyksensä. Mikä ilo talossa tulikaan! ja mikä herttainen olento se täti on! Ilo ei salli hänenkään nukkua, ja päivälliseksi ei hän syönyt mitään. Kotona Ploszowissa riitelee hän lakkaamatta isännöitsijänsä herra Chwastowskin kanssa, joka on hyvin jäykkä mies eikä kärsi mitään vastaansanomisia, vaan antaa sanan sanasta. Vasta kun riita yltyy siihen määrään, että ero näyttää välttämättömältä, vaikenee täti ja ryhtyy syömään suurella ruokahalulla, jopa jonkinlaisella vimmalla. Tänään hänen täytyi olla moittimatta palvelijoita, joka kaikesta päättäen on hänelle välttämätöntä. Hän oli kuitenkin erinomaisella tuulella, enkä saata sanoin kuvata millä rakkaudella hän katseli minua koko päivällisen ajan. Hänen tuttavansa ovat ruvenneet nimittämään minua "epäjumalaksi", ja se suututtaa tätiä suuresti.

Aavistukseeni ja pelkooni on todella ollut syytä, sillä tädillä ei ole yksin aikomuksia, vaan hän on jo katsonut tytönkin. Hänellä on tapana päivällisen jälkeen pitkin askelin mitata permantoa ja ajatella ääneen. Salaperäisyydestä huolimatta, jolla hän koetti ympäröidä itseään, kuulin seuraavan yksinpuhelun:

— Hän on nuori, komea, rikas, nerokas — olisipa tyttö hullu, jollei paikalla rakastuisi.

Huomenna lähdemme tanssiaisiin, jotka herrat panevat toimeen naisten kunniaksi. Niistä kuuluu tulevan jotakin varsin loistavaa.

Koska olen "homo sapiens", ikävystyttävät tanssiaiset minua tavallisesti; aviomiehenehdokkaana en kärsi niitä, mutta taiteilijana minä joskus nautin niistä — tietenkin taiteilijana ilman salkkua. Kuinka kauniit ovatkaan tuollaiset leveät, valaistut, kukkien koristamat portaat, joita ylös juhlapukuiset naiset nousevat! He näyttävät kaikki silloin niin korkeilta, ja kun seisoo alhaalla ja näkee heidän kulkevan pitkiä pukujaan laahaten, muistuttavat he enkeleitä Jaakopin unessa. Minua miellyttää tuo aaltoileva liike, valo, kukkaset, kevyet kankaat, jotka kuin heleä auer verhoavat nuoret tytöt; puhumattakaan paljaista kauloista, povista ja käsivarsista, jotka silmän nähden tuntuvat kehittyvän muotoonsa, jähmettyvän ilman vaikutuksesta ja käyvän kiinteiksi kuin marmori. Hajuaistini nauttii niinikään. Minä pidän hyvistä hajuvesistä.

Tanssiaiset onnistuivat erinomaisesti. Täytyy tunnustaa, että Staszewski ymmärtää järjestää. Tulin juhliin yhdessä tädin kanssa, mutta kadotin hänet näkyvistäni heti etehisessä, sillä Staszewski riensi paikalla tarjoamaan hänelle käsivarttaan. Täti raukka käyttää suurissa vastaanottotilaisuuksissa jonkinlaista kärpännahkaista vaippaa, ja häntä sanotaan sen takia "komeaksi vaippaniekaksi". Saliin astuessani pysähdyin ovelle saadakseni yleissilmäyksen ihmisvirrasta. Outo liikutus valtaa mielen, kun muutaman vuoden poissaolon jälkeen taasen joutuu keskelle kansalaistensa kasvoja. Me tunnemme silloin selvästi, että nuo ihmiset ovat meille lähempiä olentoja kuin kaikki ne, joita olemme kohdanneet maailmalla, ja kuitenkin me samalla tutkimme ja tarkastamme heitä kuin vieraita. Varsinkin herättivät naiset huomioni.

Sanottakoon mitä tahansa, niin on meidän ylhäisömme hienostunutta väkeä. Olkoot kasvot kauniit tai rumat — aina niistä henkii vastaan vanha sivistys. Naisten kaulat ja olkapäät toivat, huolimatta siitä, että joskus olivat nuortean pyöreät, mieleeni Sèvren porsliiniteokset. Niissä oli jotakin niin taiteellista. Mitä jalkoja minä näinkään, mitä käsiä ja mitä käden taipeita! Totta totisesti: me emme näyttele europpalaisia, me olemme sitä.

Olin seisonut noin neljännestunnin, miettien minkä noista päistä, minkä noista povista täti olikaan mahtanut määrätä minulle. Silloin tulivat Sniatynskit. Olin tavannut ystäväni muutamia kuukausia sitte Roomassa ja hänen rouvansakin tunsin ennestään. Rouva Sniatynski miellyttää minua, sillä hänellä on erinomaisen suloiset kasvot ja sitte hän kuuluu niihin poikkeusnaisiin, jotka eivät anasta miehensä elämää itselleen, vaan uhraavat hänelle omansa. Äkkiä livahti joukkoomme nuori nainen, joka tervehdittyään rouva Sniatynskiä ojensi minulle valkeahansikkaisen kätensä ja virkkoi:

Kysymys pani minut hiukan hämilleni, sillä ensi hetkessä todella en tietänyt kuka seisoi edessäni. Rupesin kuitenkin heti puristamaan ojennettua kättä, nyökyttämään päätä, hymyilemään ja toistelemaan: "Niin, tietysti, aivan oikein!" kuten ihminen tekee, kun ei tahdo näyttää epäkohteliaalta. Arvelen kuitenkin, että mahdoin olla kuin puusta pudonnut, sillä rouva Sniatynski virkkoi nauraen:

Vai Anielka! serkkuni! Kumma, etten tuntenut häntä! Näin hänet kymmenen tai yksitoista vuotta sitte lyhyessä hameessa. Muistan, että se tapahtui Ploszowin puutarhassa. Hänellä oli punaiset sukat, ja hyttyset söivät hänen jalkojaan, niin että hän hyppeli kuin nuori hevonen. Miten minä saatoinkaan tietää, että tämä nainen, jonka povea koristi orvokkikimppu, jolla oli noin valkoiset hartiat, noin komeat kasvot ja tummat silmät, sanalla sanoen: joka oli itse nuoruuden kukoistus, saattoi olla silloinen ohutsäärinen västäräkki! Miten kaunis hän olikaan! Kotelosta oli totisesti kehittynyt perhonen. Tervehdin häntä toistamiseen ja mitä sydämellisimmin. Sittemmin, kun Sniatynskit jättivät meidät ja hän huomautti tädin ja äitinsä lähettäneen hänet noutamaan minua, tarjosin hänelle käsivarteni ja me läksimme toiseen päähän salia.

Äkkiä kävi minulle päivänselväksi, että täti aikoi naittaa minulle Anielkan! Siinä syy koko salaperäisyyteen ja tähän yllätykseen! Täti on aina erittäin paljon pitänyt tuosta tytöstä ja ottanut osaa rouva P:n ikuisiin maatilahuoliin. Minua vain ihmetytti, etteivät nuo naiset olleet tädin vieraina Varsovassa. En kuitenkaan huolinut vaivata päätäni sillä asialla, vaan katselin Anielkaa, joka nyt alkoi kiinnittää mieltäni toisella tavalla kuin joku noista muista. Astellessamme salin läpi oli minulla yllin kyllin aikaa sekä puhumiseen että tarkasteluun. Me menimme toiseen päähän huonetta, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Nykyisen muodin mukaan ovat hansikkaat puolipitkät, joten ne eivät ylety kyynärpäähän asti. Tein ensinnäkin sen huomion, että iho Anielkan käsivarressa, joka nojasi minun käsivarteeni, oli tummahko ja että sitä peitti jonkun verran liian runsas haiven. Anielka ei ole tumma, vaikka hän ensi silmäykseltä tekee sen vaikutuksen. Hänen hiustensa kiilto on pronssinkarvainen. Silmät ovat siniset, vaikka ne tuntuvat tummilta tavattoman pitkien ripsien alla. Kulmakarvat sensijaan ovat aivan mustat ja todella erinomaisen kauniisti kaarevat. Omituista tälle pienelle päälle, jossa otsa on niin matala, on, että hiukset, silmäripset ja kulmakarvat ovat niin tavattoman upeat. Ja tämä upeus tulee näkyviin yksin hipiänkin untuvissa, jotka poskilla ovat silkinpehmeät ja aivan vaaleat. Tämä kaikki voi aikaa myöten käydä hänen kauneudelleen epäedulliseksi, mutta näin nuorella iällä se vain todistaa koko organismin voimaa ja runsautta ja tekee, ettei tyttö ole mikään kylmä nukke, vaan lämmin, eloisa ja ihastuttava nainen.

En kiellä, että vaikka hermoni ovatkin käyneet monen tulen läpi eivätkä ensi hetkessä ala väristä, minä heti paikalla tunsin hänen tenhoavan vaikutuksensa. Hän on juuri samaa maata kuin minä. Täti, joka — jos on kuullut puhuttavan Darwinista, varmaan pitää häntä turmiollisena ihmisenä — on vaistomaisesti ruvennut hänen opetuslapsekseen tunnustamalla luonnollisen valinnan opin. Niin, tyttö on samaa maata kuin minä. Tällä kertaa on koukussa oivallinen syötti.

Ikäänkuin sähkövirta alkoi vuotaa hänen käsivarsistaan minun käsivarsiini. Huomasin kyllä, että minäkin tein häneen hyvän vaikutuksen. Arvosteluni taiteilijana muodostui niinikään edulliseksi. Muutamat kasvot ovat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyttä musiikkia tai runoutta. Juuri niihin kuuluvat Anielkan kasvot. Niissä ei ole mitään arkipäiväistä. Ylimyskodeissa istutetaan tyttöihin kainoutta, kuten lapsiin rokkoa, ja Anielkassa on jotakin viatonta, mutta samalla tulista. Kumma kokoonpano! Aivan kuin joku sanoisi: viaton paholainen.

Muuten arvelen, että Anielka kesken lapsellisuuttaan ehkä on hiukan mielisteleväinen. Olen huomannut, että hän täysin tuntee hurmausvoimansa. Hän tietää esimerkiksi, että hänen silmäripsensä ovat ihanat, ja sentähden hän yhtämittaa, ilman minkäänlaista syytä, päästää ne alas silmilleen. Niinikään hän erinomaisen herttaisesti keikauttaa päätään, katsellessaan puhekumppaniinsa. Alussa hän oli hiukan kankea ja arka, mutta hetkisen perästä olimme niin hyvät ystävät, ettei olisi luullut meidän ikinä, Ploszowin aikojen jälkeen, olleen erossa.

Täti on suurenmoinen hajamielisyydessään — mutta varjelkoon joutumasta hänen liittolaisekseen! Tuskin olimme Anielkan kanssa päässeet sinne, missä naiset olivat, tuskin olin ehtinyt tervehtiä hänen äitiään ja lausua hänelle muutaman sanan, kun täti, huomatessaan minun virkeyteni, hänkin kirkastui ja olkapäitään kohottaen kääntyi Anielkan äidin puoleen.

— Nuo orvokit sopivat hänelle erinomaisesti! lausui hän ääneen. — Taisi olla hyvä ajatus, että he ensi kerran näkivät toisensa tanssiaisissa!…

Anielkan äiti kävi kovin hämilleen, Anielka samoin, ja minä käsitin nyt minkätähden Anielka ja hänen äitinsä eivät olleet asettuneet asumaan tädin taloon. Tuuma oli nähtävästi rouva P:n. Kaikesta päättäen he tädin kanssa jo kauvan olivat punoneet suunnitelmiaan. Arvelen, ettei niitä suorastaan uskottu Anielkalle, mutta naisen tarkkanäköisyys sellaisissa asioissa hänelle varmaan oli antanut aavistuksen niistä.

Tehdäkseni lopun yleisestä hämmennyksestä käännyin vihdoin hänen puoleensa ja sanoin:

— Tunnustan sinulle jo etukäteen, että tanssin huonosti, mutta koska herrat varmaan joka hetki tulevat riistämään sinut seurastani, pyydän sinulta yhtä valssia.

Vastaukseksi ojensi Anielka minulle tanssivihkonsa ja virkkoi päättäväisesti:

En halua näytellä mitään nuorasta hypitettävää nukkea enkä palvella toisten tarkoituksia. Päätin sentähden yhdellä iskulla anastaa naisilta johtovallan, otin vihon ja kirjoitin: "Oletko sinä ymmärtänyt, että he aikovat naittaa meidät?"

Kun Anielka oli lukenut mitä kirjoitin, muuttuivat hänen kasvonsa ja hän kalpeni hiukan. Hetkisen hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt, että ääni pettäisi hänet, tai epäillyt mitä vastaisi. Vihdoin hänen ihanat silmänripsensä nousivat ja katsellen minua suoraan silmiin hän sanoi:

Nyt alkoi hän vuorostaan kysellä, tosin ei sanoin, mutta katsein. Kuten jo sanoin, olin tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja koska hän oli aavistanut salaliittoa, olin usein mahtanut olla hänen mielessään. Luin selvästi hänen silmistään sanat:

— Tiedän, että äiti ja täti toivovat meidän tutustuvan ja tulevan ystäviksi. Mitä sitte seuraa, mitä?

Vastauksen asemesta kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, painoin häntä kevyesti vastaani ja vein valssiin. Mieleeni johtuivat "miekkailuharjoitukseni".

Mykkä vastaukseni saattoi tuoda jonkun unelman tytön mieleen. Se mitä kirjoitin vihkoon, oli jo ehtinyt tehdä häneen vaikutuksen. Mutta minä ajattelin: miksen sitte saisi panna häntä unelmoimaan? Missään tapauksessa en mene kauvemma kuin tahdon, ja mihin asti hän menee, se on hänen asiansa. Anielka tanssii erinomaisesti ja tämän valssin hän tanssi juuri kuten naisen tulee, nimittäin unohtaen itsensä ja antautuen tanssitoverinsa johdettavaksi. Huomasin, että orvokit hänen rinnallaan kohoilivat kiivaammin kuin tanssin hidas tahti saattoi aiheuttaa. Käsitin, että hänessä alkaa liikkua jotakin. Rakkaus on suorastaan fyysillinen välttämättömyys. Sitä tosin huolellisesti koetetaan tukahuttaa nuorissa tytöissä yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa, mutta se on ja pysyy silti kukistamattomana. Kun sitte sanotaan tytölle: nyt saat rakastaa! — niin tyttö usein kiihkeästi käyttää lupaa hyväkseen.

Anielka odotti nähtävästi, että koska kerran kirjoitin nuo sanat hänen vihkoonsa, niin tanssin perästä seuraisi keskustelu asiasta. Mutta minä vetäydyin tahallani syrjään, jättääkseni hänet odotukseen.

Niinikään minua halutti katsella häntä jonkun matkan päästä. Hän on kun onkin minun mielimuotoani. Tämäntapaiset naiset vetävät minua puoleensa suorastaan magneetin voimalla. Olisipa hän vaan kolmenkymmenen ikäinen nainen eikä tuo nuori tyttönen, jota naittamalla naitetaan minulle!

Anielka ja hänen äitinsä ovat nyt muuttaneet meille. Eilen vietin koko päivän Anielkan kanssa. Hänen sielussaan on useampia lehtiä kuin tavallisesti hänen ikäisillään tytöillä. Monet näistä lehdistä on vasta tulevaisuus kirjoittava täyteen, mutta niihin mahtuu varsin kauniita asioita. Hän tuntee ja käsittää kaikki, ja sitte hänen tapansa kuunnella on aivan verraton; hän kumartuu jonkun verran eteenpäin ja avaa viisaat silmänsä selkoisen selälleen puhujaa vastaan. Nainen, joka ymmärtää kuuntelemisen taidon, omistaa yhden viehätysvoiman lisää, sillä hän mairittelee miesten itserakkautta. En tiedä tajuaako Anielka mitä tekee, vai johtaako häntä ainoastaan naisen onnellinen vaisto. Mahdollisesti pitää hän jokaista sanaani niin merkillisenä sentähden, että tädiltä on kuullut niin paljon minusta. Jonkun verran mielisteleväinen hän kyllä on. Kun tänään kysyin häneltä, mitä hän kaikista mieluimmin tahtoisi, vastasi hän: "Nähdä Rooman!" Sitte painoi hän alas pitkäripsiset silmäluomensa ja oli sanomattoman kaunis. Hän näkee selvästi miellyttävänsä minua ja on siitä onnellinen. Hänen koketteriansa on suloinen, sillä se vuotaa iloisesta sydämestä, joka haluaa miellyttää valittua sydäntä. Ei ole enään vähintäkään syytä epäillä, ettei hänen sydämensä lentäisi minua vastaan, kuten yöperhonen tulta kohti. Lapsi raukka on, saatuaan vanhempien suostumuksen, rientänyt käyttämään sitä hyväkseen liiankin hätäisesti.

Minä teen itselleni kyllä seuraavan kysymyksen: jollet halua mennä naimisiin, niin miksi koetat kaikin tavoin rakastuttaa tyttöä itseesi? Mutta minä en halua vastata tuohon kysymykseen. Minun on näin niin hyvä ja rauhallinen olla. Ja totta puhuen: mitä pahaa minä sitte oikeastaan teen? En tee itseäni tyhmemmäksi, epäkohteliaammaksi enkä epämiellyttävämmäksi kuin olen — siinä kaikki.

Tänä aamuna tuli Anielka kahville, yllään väljä merimiespusero, jonka alta hänen ruumiinmuotonsa erottautuivat niin siroina, että pää meni pyörälle häntä katsellessa. Hänen silmänsä olivat jonkun verran uniset ja eräänlainen lämpöinen unisuus verhosi koko hänen olentoaan. Onpa se aivan ihmeellistä minkä vaikutuksen hän on tehnyt minuun!

Täti panee toimeen tanssiaiset Anielkan kunniaksi. Minä pidän huolen kutsuista. Kävin Sniatynskeilla ja istuin kauvan, sillä minä viihdyn heillä. Sniatynskit elävät alituisessa riidassa, mutta aivan toisesta syystä kuin aviopuolisot tavallisesti. Tavallisesti käy niin, että kun on olemassa yksi peite, niin molemmat vetävät sitä omalle puolelleen. Mutta näiden välillä on riita siitä, että kumpikin tahtoisi antaa toiselle koko peitteen. Pidän heistä äärettömästi, sillä vasta heillä olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei onni ole ainoastaan kirjanoppineiden keksintö, vaan todellinen asia. Sniatynski on terävä mies, herkkä kuin Stradivariuksen viulu ja täysin tietoinen onnestaan. Hän tahtoo omistaa onnen ja hän omistaa sen. Siitä häntä kadehdin. Minä olen aina mielelläni keskustellut hänen kanssaan. He tarjosivat minulle erinomaista mustaa kahvia, jommoista juodaan vain kirjailijakodeissa, ja rupesivat kyselemään minkä vaikutuksen Varsova ja kansalaiseni tekevät minuun niin pitkän poissaolon jälkeen. Tuli kysymys viime tanssiaisistakin, rouva Sniatynski varsinkin tuntui haluavan puhua niistä. Hänellä on kai vihiä tädin aikomuksistapa kun hän on kotoisin Volyniasta, siis samalta kulmalta kuin Anielka, ja tuntee Anielkan hyvästi, niin häntä kai haluttaa pistää ruusuinen nenänsä naimakysymykseen.

Tietysti varoin kajoamasta yksityisasioihini, mutta sivistyneistämme puhuimme paljon. Lausuin esimerkiksi mitä ajattelen yleisömme hienostuksesta, ja Sniatynski, joka ihastuu, kun kuulee sitä kehuttavan, vaikka usein ankarastikin arvostelee sitä, joutui haltioihinsa ja yhtyi paikalla kiitokseeni.

— Hauska, huudahti hän vihdoin, — kuulla tätä kaikkea sellaisen miehen suusta kuin sinä, sillä ensinnäkin sinulla, jos kenellä, on ollut tilaisuutta vertailuun ja toiseksi olet luonteeltasi pessimisti.

— Enhän tiedä, hyvä ystävä, vastasin, — vaikka johtopäätöksenikin olisivat pessimistiset.

— Siten, näetkö, että jokaisen raffineeratun kulttuurin kylkeen voi kirjoittaa saman mikä kirjoitetaan lasilähetysten osoitteeseen: "Fragile", "Särkyvää". Sinusta, joka henkisesti polveudut Atenasta, minusta ja ehkä kymmenkunnasta muusta ihmisestä voi tuntua mieluisalta elää niin hienohermoisten ihmisten parissa; mutta jos sinä mielit rakentaa jotakin tälle pohjalle, niin minä kehoitan sinua varomaan, etteivät parrut putoa pääsi päälle. Etkö luule noiden hienostuneiden elämän diletanttien pakostakin joutuvan tappiolle, kun taistelevat olemassaolosta ihmisten kanssa, joilla on lujat hermot, väkevät lihakset ja paksu nahka?

Sniatynski, joka on hyvin vilkas, karkasi ylös, rupesi astelemaan edestakaisin pitkin huonetta ja kävi vihdoin kiivaasti kimppuuni.

— Onhan asialla sekin puoli, ja se on, kuten väität, hyvin huomattava puoli, mutta älä sanokaan, ettei meissä olisi mitään muuta. Sinä tulet merten takaa ja puhut ikäänkuin olisit viettänyt täällä ikäsi.

— En tiedä mitä meissä on, tiedän vain, ettei kulttuuri missään ole siinä määrässä vailla tasapainoa kuin täällä. Toiselta puolen vallitsee miltei ylikypsä hienostus, toiselta puolen täydellinen raakuus ja pimeys.

Rupesimme kiistelemään, ja oli jo pimeä, kun läksin heiltä. Hän lupasi, kunhan vaan useammin tulen heille, näyttää minulle yhdistävät renkaat, ne ihmiset, jotka eivät ole liian hienostuneita eivätkä sairaloisia diletantteja, eivät myöskään mustia kuin nuuska — sanalla sanoen: hän lupasi näyttää minulle ne lujat ihmiset, jotka saavat aikaan jotakin ja jotka tietävät mitä tahtovat. Puhuimme niin, että veimme sanat toistemme suusta, varsinkin kun kahvia juodessa olimme ottaneet vähän konjakkia. Kun jo olin lähdössä, huusi Sniatynski vielä perääni portaisiin:

— Sinun kaltaisistasi ei enään tule ihmisiä, mutta sinun lapsistasi ehkä voi tulla; sinun täytyy vain, tai oikeammin sanoen: meidän täytyy kaikkien ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lapsenlapsemmekaan opi tekemään työtä.

Enköhän minä kuitenkin pääasiassa ollut oikeassa. Kirjoitan muistiin tämän keskustelun juuri siitä syystä, että kotiin palattuani yhtämittaa olen ajatellut tuota tasapainon puutetta. Tosiasiana pysyy, että meillä on kuilu eroittamassa eri yhteiskuntaluokkia. Kaikki lähentävä keskustelu, kaikki yhteistyö on niinmuodoin aivan mahdoton. Sniatynskin täytyy hänenkin myöntää, että me olemme kokoonpannut kahdesta ihmisluokasta, joista toinen on liian sivistynyt ja toinen liian raaka. Ainakin minun tietääkseni! Olemme Sèvren porsliinia ja raakaa savea — ei mitään sillä välillä. Toiset ovat "très fragile", hyvin särkyvää tavaraa — toiset sitä, mitä Ovidius kutsuu nimellä "rudis indigestaque moles", raaka ja sulamaton möhkäle. Onhan luonnollista, että sèvreläinen porsliini ennemmin tai myöhemmin menee rikki ja että tulevaisuus muovailee savea mielensä mukaan.

Eilen illalla olivat tanssiaisemme. Anielka veti todella kaikkien katseet puoleensa. Hänen valkoiset olkapäänsä kohosivat harsojen, tyllien ja — tiedänkö minä kaikkien noiden kankaiden nimeäkään! — keskeltä kuin Venuksen olkapäät hänen noustessaan meren vaahdosta. Varsovassa on jo levinnyt huhu, että minä menen naimisiin hänen kanssaan. Huomasin, että Anielka eilen jokaista tanssikierrosta tehdessään käänsi katseensa minuun ja että hän vain hajamielisenä kuunteli mitä muut herrat puhuivat hänelle. Lapsi raukka ei ymmärrä salata mitään, kaikki hän näyttää mitä hänen sydämessään liikkuu, sokeankin täytyisi huomata se. Ja kun minä likenen, käy hän nöyräksi, hiljaiseksi ja onnelliseksi! Kiinnyn häneen kiintymistäni ja käyn yhä heikommaksi. Eläväthän Sniatynskit niin onnellisesti yhdessä! Useammin kuin kerran on minun täytynyt kysyä itseltäni: onko Sniatynski tyhmempi kuin minä vai onko hän viisaampi? Minä en ole valinnut mitään elämäntehtävää, en ole mitään; skeptillisyys myrkyttää minua, en ole onnellinen, olen väsynyt. Hänellä on yhtä paljon tietoja kuin minulla ja hän tekee työtä; hänellä on, veitikalla, komea rouva ja lisäksi elämänfilosofia onnensa tukena. Minä olen siis ehdottomasti tyhmempi. Sniatynskin filosofian avaimet ovat hänen elämänsä uskonkappaleet. Ennenkuin hän menikään naimisiin, sanoi hän minulle: "On asioita, jotka eivät saa päästä skeptillisyyteni likellekään, joita en arvostele enkä koskaan tule arvostelemaan: kirjailijana tunnustan opinkappaleekseni yhteiskunnan — ihmisenä rakastetun naisen." Silloin ajattelin: minun ajatussuuntani on toki rohkeampi, koska uskallan kajota niihinkin tunteisiin. Mutta nyt huomaan, ettei rohkeuteni ole johtanut minua mihinkään. Toiselta puolen: kuinka suloinen onkaan uusi uskonkappaleeni pitkine silmäripsineen! Olen todella joutunut pahasti alakynteen. Tavatonta mieltymystäni ei enään voi viedä yksin luonnollisen valinnan laskuun. Ei! siinä on jotakin muutakin — ja minäpä tiedänkin mitä. Tyttö rakastaa minua niin raikkaalla ja syvällä tunteella, ettei kukaan ole rakastanut minua sillä tavalla. Miten toisellaista tämä kaikki onkaan kuin ne "miekkailuharjoitukset", joissa jakelin ja vältin iskuja. Nainen, joka rakastaa voimakkaasti ja joka todella miellyttää rakastamaansa miestä, saattaa olla varma voitostaan, jos hänellä vain on kestävyyttä. "Eksynyt lintu" palaa, kuten Slowacki sanoo, aina ehdottomasti hänen luokseen, kuten suojaisaan pesäpaikkaansa ainakin, ja palaa sitä nopeammin jota yksinäisempää ja raskaampaa harharetkillä on ollut. Mikään ei niin liikuta, kiinnitä ja vedä puoleensa miehen sydäntä kuin tieto siitä, että häntä rakastetaan. Muutama sivu sitte kirjoitin puolalaisesta naisesta ties mitä, mutta erehdystä on luulla, että minä surisin tuota turhaa sivua tai epäjohdonmukaisuuden pelosta rajoittaisin toimintavapauttani.

Kummallisesti se tyttö vastaa taiteellistakin makuani! Herttaisimman hetkemme vietimme tanssiaisten jälkeen, kun vieraiden lähdettyä käskimme tuoda teetä saliin ja istuuduimme kaikki neljä juomaan. Tahdoin katsahtaa pihamaalle, menin ikkunan ääreen ja työnsin syrjään uutimia. Kello oli jo kahdeksan, ja ulkoa tuleva päivänhohde kävi lampun valossa hämmästyttävän safiirinkarvaiseksi. Mutta vieläkin hämmästyttävämmän vaikutuksen teki Anielka tuossa safiirinvalossa. Minulle tuli aivan se tunne, että hän oli sinisessä luolassa Caprilla. Mitä vivahduksia väikkyikään hänen paljailla olkapäillään! Ja minkä sille mahdan, mutta niin herkkä minä olen, että sinä hetkenä hellyin vahaksi. Tuon valon takia voitti hän sydämeni ikäänkuin se olisi ollut hänen ansionsa. Hyvää yötä sanoessa pitelin hänen kättään kauvan ja aivan toisella tavalla kuin siihen asti, ja hän vastasi, antaen kätensä viipyä kädessäni:

Mutta joko olen aivan sokea tai lausui hänen äänensä soitto kuten hänen katseensa:

Täti, joka oli katsellut mutkiimme, murahteli ilosta. Näin kyyneliä hänen silmissään.

Olemme jo toista päivää maalla. Meillä oli kaunis matka, aurinkoa ja pakkasta. Lumi narisi reen jalaksien alla ja kimmelteli kentillä. Auringon laskiessa kävivät äärettömät valkoiset tasangot sinipunertaviksi. Ploszowin lehmuksia kierteli rääkkyvä varisparvi. Talvi, meidän ankara talvemme, on sentään kaunis. Se on voimakas ja rohkea ja ennenkaikkea rehellinen. Aivan niinkuin rehellinen ystävä kaunistelematta paiskaa totuuden vasten kasvoja, niin sekin lupaa kysymättä käy kiinni korviin. Ja sen reippaus tarttuu ihmisiinkin. Kaikki iloitsimme siitä, että pääsimme maalle. Molemmilla vanhemmilla naisilla oli lisäksi ilonaihetta siitä, että heidän rakkaimmat toiveensa likenivät toteutumistaan; minä iloitsin siitä, että tunsin vieressäni istuvan Anielkan käsivarren käsivarttani vastaan; tyttö oli ehkä onnellinen samasta syystä. Pari kertaa hän kumartui suutelemaan tädin kättä — ehkäpä onnensa yltäkylläisyydessä. Hän oli hyvin kaunis tuuheassa puuhkassaan ja nahkalakissaan, jonka päärmän alta katselivat hänen tummat, vielä lapselliset silmänsä ja rusottivat pakkasen puremat posket. Nuoruus kerrassaan säteilee hänestä.

Turvallista ja rauhaisaa on täällä Ploszowissa. Pidän erityisesti vanhanaikaisista, äänettömistä uuneista. Täti varjelee metsäänsä kuin silmäteräänsä, mutta polttopuuta ei hän säästä; sentähden palaa takkavalkea talossa aamusta iltaan; tuli humisee ja paukkuu ja levittää ympärilleen iloista mieltä. Istuimme eilen koko iltapäivän takkavalkean ääressä. Kerroin Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä, ja kuulijakuntani oli niin harras, että jo aloin tuntua omissa silmissänikin naurettavalta. Kertoessani ei täti kääntänyt katsettaan Anielkasta. Hän vartioi miltei ankarana, osoittaisivatko tytön kasvot tarpeellista ihastusta. Osoittivat liiaksikin. Eilen hän sanoi minulle:

— Joku toinen saattaisi asua siellä koko ikänsä eikä huomaisi puoltakaan siitä kauneudesta, minkä sinä näet.

Onneksi ei täällä ole toista samallaista skeptikkoa kuin minä, sillä hänen läsnäolonsa voisi saattaa minut hämilleni.

Anielkan äiti on joukossamme jonkun verran häiritsevänä aineksena. Hän on elämässään kärsinyt ja taistellut niin paljon, että hänen iloisuutensa on kulunut kokonaan kuiviin. Hän suorastaan pelkää tulevaisuutta ja epäilee vaistomaisesti, että onnellistenkin tapausten alla piilee ansa. Hänen avioliittonsa oli tavattoman onneton, ja myöhemmin hän sai tuhansia huolia maatilastaan, joka on suuri, mutta huonosti hoidettu. Loppujen lopuksi häntä vaivaa alituinen päänkipu.

Anielka näyttää olevan niitä naisia, jotka eivät vaivaa päätään maatilojen vuoksi, ja näitä naisia tuntuu meillä olevan enemmän kuin luulisikaan.

Pidän hänestä tämänkin takia, sillä todistaahan se selvästi, että hänellä on jalompia harrastuksia. Muuten kaikki hänessä nykyään miellyttää minua. Hellyys kasvaa esiin intohimosta yhtä nopeasti kuin ruoho lämpimän sateen jälkeen. Tänä aamuna näin palvelustytön käytävässä kantavan Anielkan hametta ja kenkiä ja ne — varsinkin kengät — liikuttivat minua, ikäänkuin niiden omistaminen ja käyttäminen olisi kaikkien Anielkan hyveiden kruunu.

Me miehet olemme sentään tavattoman heikkoja. Pitelen kättä valtasuonellani ja seuraan tunteeni kuumeen nousua. Lyönti on jo aika nopea.

Täti on jo alkanut käydä vanhaa sotaansa herra Chwastowskin kanssa. Tämä heidän riitelemisensä on niin omituinen, että yhden kahakan kyllä kannattaa merkitä muistiin. Täti tarvitsee aina kinaa ruokahalunsa kiihdyttämiseksi, ja Chwastowski — joka ohimennen sanoen hoitaa Ploszowia erinomaisesti — joka on tulinen vanha aatelisherra, ei kärsi, että hänen kantapäilleen astutaan. Niin kiihtyvät kahakat kiivaiksi. Jo ruokasaliin tullessa luovat molemmat toisiinsa pahaaennustavia katseita. Ensimäisen kekäleen viskaa liemiruuan aikana tavallisesti täti, alkaen keskustelun esimerkiksi tähän tapaan:

— Hyvä herra Chwastowski, en muista kuulleeni mitään syyskylvöistä.
Te puhutte ikäänkuin tahallanne kaikesta muusta paitsi niistä.

— Arvoisa kreivitär, syksyllä ne olivat hyvät, mutta nyt ne ovat kahden kyynärän lumen alla — en voi tietää niistä mitään. En ole Jumala.

Tähän tapaan jatkuu riitaa jatkumistaan. Harva päivällinen kuluu ilman että he muutaman kerran ärähtävät toisilleen. Vihdoin vaikenee täti ja syö tuimasti, ikäänkuin ajaakseen kiukkuaan ruokaan. Hänellä on todella hyvä ruokahalu. Mutta ruokalajien mukaan paranee hänen tuulensa asteettain ja saavuttaa lopulta oivallisuuden asteen. Kun minä sitte tarjoan käsivarteni Anielkan äidille, tarjoaa herra Chwastowski käsivartensa tädille, ja sulassa sovinnossa astuvat he juomaan mustaa kahvia. Täti kyselee hänen poikiaan, ja herra Chwastowski suutelee tädin kättä. He pitävät paljon toisistaan ja kunnioittavat toisiaan. Näin herra Chwastowskin pojat heidän vielä ollessaan yliopistossa. Kuuluvat olevan erinomaisia poikia, mutta kauhean radikaalisia.

Alussa peloitti päivällissota Anielkaa. Selitin hänelle miltä kannalta asiaa on katsottava, ja nyt hän heti kahakan alkaessa salaa katsahtaa minuun pitkien silmäripsiensä alta, ja suupielet hymähtelevät. Hän on silloin niin suloinen, että tekisi mieli syödä hänet. En ole nähnyt ainoallakaan naisella maailmassa niin suorastaan alabasterinvalkoisia ohimoja ja ohimoilla sellaisia suonia.

Ovidiuksen metamorfoosit tulevat näkyviin sekä maailmassa että minussa. Pakkasilmat ovat menneet menojaan, aurinko on poissa ja egyptiläinen pimeys vallitsee. Paremmin en voi kuvata sitä mitä tapahtuu ulkona kuin sanomalla, että kaikki on ikäänkuin mädäntynyttä. Tämä ilmanala on sentään kauhea. Roomassa näyttäytyy aurinko pahimmankin ilman aikana kymmenen kertaa päivässä; täällä on nyt kaksi päivää pitänyt polttaa lamppua. Musta, raskas kosteus tunkee ajatuksiin, tekee ne mustiksi ja painaa niitä alas. Minuun se vaikuttaa kerrassaan kaameasti. Täti ja Chwastowski ovat tänään riidelleet enemmän kuin koskaan. Chwastowski väitti tädin hävittävän metsän senkautta, ettei hän anna kajota siihen, koska puut lahoavat vanhuuttaan; täti vastasi, että meillä Puolassa kyllä harvennetaan metsiä tarpeeksi ilman hänen myötävaikutustaan… "Minä vanhenen — vanhetkoon metsäkin!" Muistuu mieleeni entinen aatelismies, jolla oli suuri maatila ja mitä parhaimmat maat ja joka ei milloinkaan viljellyt enempää kuin että "koiranhaukunta kuului viljelysten päästä toiseen".

Mutta vähät niistä! Anielkan äiti valmisti minulle tänään, tosin tahtomattaan, aika harmin. Kasvihuoneessa käydessämme alkoi hän, tietysti äidinylpeydessään, mutta samalla jotenkuten epäesteettisesti kertoa, että muuan tuttavani, muuan Kromicki, liehittelee Anielkaa! Minulle tuli samantapainen tunne, kuin jos sormestani olisi kaivettu tikkua haarukan piikillä. Aivan niinkuin aamun sinertävä valo oli virittänyt minut suosiolliseksi Anielkalle, vaikkei se ollut hänen ansionsa, niin Kromickin sydämen aivoitukset nyt vieroittivat minua hänestä, vaikkei hän ollut niihin syypää. Olen tuntenut Kromickin, mokomankin apinan, muutamia vuosia enkä pidä hänestä. Hän on kotoisin Itävallan Schlesiasta, jossa samaiset Kromickit joskus ovat omistaneet suuria tiluksia. Roomassa kertoi hän sukunsa vielä 1500-luvulla kantaneen kreivin arvonimeä — ja kirjoitti hotellien matkakirjoihin "kreivi von Kromicky". Jolleivät hänen pienet silmänsä paistaisi kahtena paahdettuna kahvipapuna päässä ja jollei hänellä olisi ikävä musta tukka, niin luulisi, että hän on tehty juuston kuoresta päivällisen jälkeen, sillä juuri sen karvainen on hänellä iho. Muuten ovat kasvot kuin pääkallon kasvot. Hän herättää minussa suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä. Hyi, kuinka tärvelivätkin silmissäni Anielkan! Tiedänhän minä, ettei häntä voi syyttää Kromickista ja hänen aikeistaan, mutta en voi sille mitään, että hän meni minulta pahasti pilalle.

Muuten en ymmärrä minkätähden äidin niin laveasti pitikin tehdä minulle selkoa Kromicki-jutusta. Jos oli tarkoitus yllyttää minua, niin lensi luoti suoraan yli maalin. Tuolla rouva P:llä on suuret ansionsa, onhan hän kunnioitettavasti selviytynyt asioistaan ja kasvattanut tyttärensä, mutta avuton hän on ja ikävä alituisine päänkipuineen ja ulkomaalaisine lauseineen, joita hän käyttää puhuessaan.

— Minä myönnän, sanoi hän, — että olen ollut asian puolella. Välistä olen aivan sortumaisillani huolten taakan alle; olen nainen enkä ymmärrä raha-asioita, ja jos jonkun kerran olen tutustunut niihin, on se tapahtunut voimieni ja terveyteni kustannuksella ja lapseni tähden. Kromicki on hyvin taitava. Hänellä on suuria yrityksiä Odessassa, hän puuhaa kaikenlaisissa nafta-asioissa Bakussa ja toimii jonkinlaisena välittäjänä… que sais-je! Mutta hänelle on epäedullista, ettei hän ole Venäjän alamainen. Olen ajatellut, että jos hän menisi naimisiin, niin hän panisi kuntoon Anielkan maatilan ja rupeaisi Venäjän alamaiseksi.

— Anielka ei oikein näy pitävän hänestä, mutta hän on tottelevainen lapsi! Jäisihän hän minun kuolemani jälkeen aivan turvattomaksi, niin että…

En pitkittänyt keskustelua, sillä minua suututti enemmän kuin sanoin saatan lausua. Ymmärsin kyllä yksinomaan Anielkan ansioksi, ettei naimakaupasta ollut tullut mitään, mutta samalla tuntui pahalta, että hän oli sallinut tuon inhoittavan miehen edes nostaa katseen puoleensa ja varsinkin, että hän jonakin hetkenä oli saattanut ajatella alistumista.

Jos minusta olisi ollut kysymys, olisivat hermot ilman muuta ratkaisseet asian. Mutta unohdan, ettei muilla ole minun hermojani ja että Kromickia, huolimatta hänen juustomaisesta ihostaan ja pääkallonkasvoistaan, naismaailmassa pidetään kauniina miehenä.

Olisinpa utelias tietämään missä "asioissa" hän nyt liikkuu. Unohdin kysyä onko hän tällä haavaa Varsovassa. Hyvin mahdollista, että hän on, sillä luultavasti hän joka talvi kulkee näillä mailla. Hänen asioistaan sanon vain: saattavatpa olla kunnossa — epäilen kuitenkin. En ole afäärimies vähimmässäkään määrässä enkä pystyisi ohjaamaan minkäänlaisia raha-asioita, mutta minulla on toki senverran älyä, että tajuan mistä tässä on kysymys. Onhan minulla hyvä huomiokyky ja minä teen helposti johtopäätöksiä. En luota noihin aatelismiehiimme, joita pidetään afäärineroina. Pelkään, ettei Kromickin kyky ole mikään synnynnäinen vaan erinäiseen suuntaan kehitetty hermotauti. Olen nähnyt sentapaisia esimerkkejä. Tuollainen aatelinen afäärimies on syntynyt ties miten; joskus näyttää sokea onni seuraavan häntä ja hän kokoaa nopeasti omaisuuden… Mutta en ole nähnyt vielä ainoaakaan, joka ei ennen kuolemaansa olisi tehnyt vararikkoa.

Liikemiehen ominaisuudet joko peritään tai saadaan siten, että aletaan aakkosista. Chwastowskin pojat ehkä tulevat läpäisemään, sillä isä kadotti sattuman kautta kaiken omaisuutensa ja he saivat alkaa aakkosista. Mutta se, joka peritty omaisuus taskussaan ja vailla synnynnäisiä liikemiehen lahjoja ja ammattitietoja antautuu tälle alalle — taittaa ehdottomasti niskansa. Tämä on aatelisissa — toistaakseni sanani — rahahermostusta. Afääriyritykset eivät yleensäkään pysy pystyssä luulottelun varassa, mutta aatelisten afääriyrityksissä on lisäksi itsepetosta ties miten paljon.

Pax! pax! pax! — rauha maassa. Vastenmielinen vaikutus meni jo menojaan. Kuinka herkkä Anielka kuitenkin on! Olin olevinani hyvällä tuulella vaikken ollut, käytöksessäni oli tuskin varjonkaan vertaa eroa, mutta hän tunsi ja tajusi sen kuitenkin. Tänään kun selailimme albumeja — olimme kahden, kuten muuten usein olemme, koska meitä ehdoin tahdoin ei häiritä — kävi hän hämilleen ja hänen kasvonsa muuttuivat. Ymmärsin paikalla, että hän halusi sanoa jotakin, mutta pelkäsi ja epäröi. Hetkiseksi johtui mieleeni se hullunkurinen ajatus, että hän aikoo tunnustaa rakkautensa, mutta samassa muistin olevani tekemisissä puolattaren kanssa. Tuollainen puolalainen tyttönen — tai miksikäs ei: kuninkaantytär — kuolisi mieluummin kuin tunnustaisi rakastavansa. Armosta saattaa hän, kun häneltä kysytään, vastata myöntävästi. Anielka ehti muuten pian avukseni, sillä hän pani kiinni albumin ja kysyi, jonkun verran toinnuttuaan hämmennyksestään:

Riensin vakuuttamaan hänelle, ettei minua vaivaa mikään, neuvoin ja rauhoitin häntä, mutta hän vain ravisti päätään ja jatkoi:

— Tiedän, että sinulle kaksi päivää sitte tuli jokin. Ymmärrän, että sellaista miestä kuin sinä, on voitu pahoittaa jollakin tavalla… ja minä olen niin koettanut miettiä olenko minä antanut aihetta johonkin, olenko sanonut jotakin, mutta…

Hetkisen kieppui jo kielelläni: "Jos minulta jotakin puuttuu, niin sinä, Anielkani, kalleimpani!" — mutta jonkinlainen pelästys tarttui hiuksiini, käyttääkseni Homeron lausetapaa. En pelästynyt häntä, vaan sitä ovenripaa, joka saattoi pudota kiinni. Otin kuitenkin hänen kätensä, suutelin sitä ja lausuin niin ystävällisesti kuin taisin:

— Olet hyvä ja herttainen olento, älä ole minusta huolissasi, sillä minua ei vaivaa mikään… Sitäpaitsi olet sinä nyt vieraana Ploszowissa ja minun on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta mitään puutu!

Suutelin uudelleen hänen kättään, jopa molempia käsiään. Kaiken tämän saattoi hätätilassa viedä sukulaisuuden laskuun — ja niin kurja on ihmisluonto, että tieto tästä takaportista kaiken aikaa oli mielessäni. Sanon ihmisluontoani kurjaksi, koska täten pelastuin kaikesta vastuunalaisuudesta ja koska kaiken aikaa valppaasti seurasin asioiden menoa. Muuten luultavasti en tule tekemään tiliä menettelystäni itsellenikään, sillä mielijohteet ovat aina vieneet minua minne ovat tahtoneet, ja Anielkaan nähden olen kokonaan niiden vallassa. Tunnen tälläkin hetkellä huulillani hänen kätensä ihanan hipiän — ja siitä johtuu mielihaluja loppumattomiin. Ennemmin tai myöhemmin tulen omassa persoonassani paukauttamaan kiinni portin, josta vielä tänään saattaisin paeta. Tai voisinko itse asiassa enään? Ehkä — jos joku ulkoapäin auttaisi minua.

Joka tapauksessa tyttö nähtävästi rakastaa minua. Kaikki työntävät yksissä neuvoin minua häntä kohti.

Tänään olen jo sanonut itselleni: jos asia kerran on välttämätön, niin miksi viivyttelet?

Keksin tällaisen vastauksen: en tahdo kadottaa mitään siitä mielenliikutuksesta, siitä jännityksestä, siitä hurmasta, mitä lausumattomat sanat, kysyvät katseet ja odotus sisältävät. Tahdon luoda loppuun asti rakkauteni runon. Olen syyttänyt naisia siitä, että tunteen muodot heille ovat enemmän kuin itse tunne, mutta näyttääpä minulle itsellenikin olevan tärkeää, että kaikki muodot täytettäisiin. Kun ihminen tulee vanhemmaksi, niin tuollaiset seikat yleensä näyttävät käyvän hänelle tärkeiksi. Monasti olen niinikään tehnyt sen huomion, että herkistyneet miehet meillä ovat naisellisia. Minä puolestani olen tässä suhteessa jonkun verran epikurolainen tunteiltani.

Keskustelumme jälkeen tulimme Anielkan kanssa erinomaiselle tuulelle. Illalla autoin häntä vetämään alas uutimia, sillä silloin saatoin päästä koskettamaan hänen käsiään ja vaatteitaan. Häiritsin häntä tahallani tässä työssä, hän keikaili kuin lapsi ja kääntyi tuontuostakin lapsen lailla tädin puoleen, lausuen nopeasti, yksitoikkoisella äänellä niinkuin pikkutyttö, joka kantelee:

Hittoko minut lieneekin vienyt Varsovaan, kokoukseen, joka pidettiin valtuusmies S:n luona. Valtuusmies S. koettaa kaikin voimin koota luoksensa edustajia kaikista puolueista ja tekee kaiken voitavansa saadakseen heitä teen ja leivosten avulla ymmärtämään toisiaan, vaikka hän, totta puhuen, tuskin itsekään tietää mitä hyötyä keskinäisestä ymmärtämisestä olisi. Minä, joka itse asiassa säännöllisesti asun maan rajojen ulkopuolella, läksin tuohon kokoukseen saadakseni kuulla mitä kansalaisteni mielissä liikkuu ja miten he ajattelevat asioita. Oli ahdasta ja tietysti siis myöskin ikävää. Ja kuten aina kokouksissa, joissa on tilan puute, kasaantuivat samoinajattelevat huoneiden nurkkiin vakuuttamaan toisilleen yhteenkuuluvaisuuttaan y.m.s.

Tutustuin useihin valtuusmiehiin ja julkisen sanan palvelijoihin. Ulkomailla tehdään suurta eroa kirjailijan ja sanomalehtimiehen välillä. Edellistä pidetään taiteilijana ja ajattelijana, jälkimäistä käsityöläisenä — en todella löydä parempaa sanaa. Täällä ei tehdä tuota eroa, vaan molempia sanotaan kirjailijoiksi. Suurin osa kirjailijoista tekeekin työtä aikakauskirjoissa ja toimii arvostelijoina. Ihmisinä ovat he yleensä säädyllisempää väkeä kuin sanomalehtimiehet ulkomailla. En kärsi sanomalehtiä. Ne kuuluvat mielestäni ihmiskunnan vitsauksiin. Nopeus, jolla ne välittävät ihmisille tiedot asioiden kulusta, vetää vertoja tietojen epäluotettavuudelle. Ne liehittelevät häikäilemättä yleistä mielipidettä, sen näkee jokainen, jolla on silmät päässä. Sanomalehtien ansio on, että ihmisiltä on kadonnut kyky eroittaa oikeaa väärästä, kadonnut totuuden taju. Ne eivät enään tiedä mikä on rehellistä ja mikä epärehellistä, valhe rehentelee ja epärehellisyys käyttää rehellisyyden kieltä, sanalla sanoen: ihmissielu on käynyt epäsiveelliseksi ja sokeaksi.

Kokouksessa oli muiden muassa Stawowski, jota pidetään viisaimpana miehenä edistysmielisten leirissä. Hänen esiintymisensä osoitti todella kyvykästä miestä, mutta samalla tuntui, että hän sairastaa kahta tautia: hänen maksansa ja hänen oma "minänsä" ovat kipeät. Hän kantaa omaa minäänsä kuin täyttä vesilasia — ja näyttää alituisesti toistelevan itsekseen: varovasti, ettei mene yli laitojen! Ja hänen pelkonsa vaikuttaa suggestionin kautta ympäristöön siinä määrin, ettei kukaan uskalla olla toista mieltä. Hänen voimaansa lujittaa vielä se, että hän uskoo sanojansa. Sitä miestä pidetään aivan suotta skeptikkona. Päinvastoin on hänen luonteensa aivan sama kuin vanhojen fanatikkojen mahtoi olla. Jos Stawowski olisi syntynyt muutamia satoja vuosia sitte ja istunut tuomarina, niin hän olisi tuominnut ihmisiltä revittäväksi kielen rangaistukseksi jumalanpilkkaamisesta, kuten siihen aikaan oli tapa. Nykyaika on antanut hänen fanaattisuudellensa toisen suunnan: hän hehkuu vihaa sitä kohtaan, mitä hän muinaisuudessa olisi rakastanut, mutta pohjaltaan on hän aivan sama kuin vanhat fanatikot.

Muuten huomasin, että vanhoillisemme häärivät Stawowskin ympärillä ei yksin uteliaina, vaan suorastaan liehitellen häntä. Meillä, kuten kai muuallakin, on vanhoillinen puolue aina pelkuri. Jokainen likeni Stawowskia viikunanmakeasti hymyillen, ikäänkuin jokaisen otsaan olisi ollut maalattuna: "Vaikka minä olenkin vanhoillinen, niin, hyvä herra…" Ja tuohon vaikkaan sisältyi sekä katumusta että parantumisen mahdollisuutta. Tämä mieliala oli niin ilmeinen, että kun minä, skeptikko kaikkiin puolueisiin nähden, rupesin vastustamaan Stawowskia, en suinkaan minkään puolueen edustajana, vaan toisinajattelevana ihmisenä yleensä, niin rohkeuteni herätti kaikkialla hämmästystä. Oli kysymys niinsanotusta alaluokasta. Stawowski kuvaili sen toivotonta asemaa, sen heikkoutta, sen avuttomuutta — ja piiri hänen ympärillään suureni suurenemistaan, kun minä keskeytin hänet.

— Sallikaa minun kysyä tunnustatteko Darwinin teoriaa olemassaolon taistelusta?

— Sallikaa minun siinä tapauksessa huomauttaa, että olette epäjohdonmukainen. Jos minä kristittynä hoivaan heikkoja, avuttomia ja kärsiviä, niin se on luonnollista, sillä Kristus on käskenyt minun tehdä niin. Mutta teidän pitäisi, katsellen asioita olemassaolon taistelun kannalta, sanoa: he ovat heikkoja ja tyhmiä, heidän täytyy sortua — se on luonnon ehdoton laki — menkööt siis hiiteen. Miksi te ette sano niin?… Selittäkääpä minulle tämä ristiriita.

Lieneekö Stawowski pelästynyt vastustusta, johon ei ole tottunut, vai eikö hän todella milloinkaan ollut ajatellut näitä asioita, mutta sillä hetkellä ei hän löytänyt vastausta, hän hämmentyi eikä edes keksinyt käydä kiinni sanaan "altruismi", joka tosin kyllä on varsin tyhjä sana.

Nähdessään Stawowskin ymmällä alkoivat vanhoillisemme tiheissä joukoissa siirtyä minun puolelleni, ja minusta olisi helposti voinut tulla hetken sankari, jollei olisi ollut myöhäinen ilta, jollen olisi ollut väsyksissä, jollei kaikki tyyni olisi ikävystyttänyt minua ja jollen olisi halunnut palata yöksi Ploszowiin. Vähitellen läksivät kaikki.

Olin jo päällysvaatteissa ja etsin hiukan kärsimättömänä kiikariani, joka oli joutunut päällystakin ja muiden vaatteiden väliin, kun Stawowski, nähtävästi keksittyään vastauksen, likeni minua ja lausui:

— Te kysyitte minulta miksi minä… Mutta minä keskeytin hänet, sillä etsin yhä kiikariani ja minua harmitti, etten löytänyt sitä.

— Hyvä herra Stawowski, sanoin, — suoraan puhuen on koko kysymys minulle yhdentekevä. Näettehän, että jo on myöhäistä, kaikki ovat lähdössä, ja minä arvaan osapuilleen mitä te aiotte sanoa. Sallittehan siis minun toivottaa hyvää yötä.

Luultavasti olen saanut hänestä ikuisen vihamiehen, varsinkin tämän viimeisen vastaukseni tähden.

Kello yhden tienoissa yöllä saavuin Ploszowiin, ja siellä oli minua vastassa mitä herttaisin yllätys. Anielka odotti minua teepöydän ääressä. Tapasin hänet ruokasalissa täysissä vaatteissa. Ainoastaan hiukset olivat palmikoidut yötä varten. Ilosta, joka minut valtasi hänet nähdessäni, saatan päättää miten syvälle sydämeeni hän on syöpynyt. Mikä rakas olento hän onkaan ja miten ihana hän oli niskaan valuvine hiuksineen! Ja minä tiedän, että ainoa sana minun suustani antaa minulle oikeuden kuukauden tai parin perästä hajoittaa tuon palmikon hänen hartioilleen! En saata pysyä tyynenä, kun ajattelen sitä. En saata uskoa, että onni olisi niin helposti saavutettavissa.

— Minun ei ollut ensinkään uni, sentähden pyysin äidiltä ja tädiltä, että saisin odottaa sinua. Äiti pani vähän vastaan ja sanoi, ettei se sovi, mutta minä selitin, että me toki olemme sukulaiset, ja tiedätkö kuka asettui minun puolelleni? — Täti.

Ja hän rupesi toimeliaana kaatamaan teetä. Katselin hänen näppäriä, kaunismuotoisia käsiään ja minun teki mieleni suudella niitä. Tuontuostakin katsahti hän minuun, mutta painoi heti, kohdattuaan minun katseeni, alas silmänsä. Vihdoin hän rupesi kyselemään, miten iltani oli kulunut ja mitä vaikutuksia olin saanut. Puhuimme molemmat matalalla äänellä, vaikka tädin ja Celina rouvan makuuhuoneet olivat niin etäällä, ettemme olisi voineet häiritä heitä. Me olimme toisillemme sydämelliset ja luottavat, kuten hyvin rakkaat sukulaiset.

Kerroin hänelle näkemiäni ja kuulemiani kuten ystävälle ainakin. Sitte puhuin yleisvaikutuksesta, minkä täkäläinen yleisö tekee pitkiltä matkoilta palaavaan. Hän kuunteli minua äänetönnä, silmät suurina päässä, onnellisena siitä, että uskoin hänelle salaisuuksiani.

— Mikset sinä, Leon, kirjoita tätä? Se ei ole mitään ihmeellistä, etteivät tällaiset ajatukset johdu minun mieleeni, mutta eiväthän ne johdu muidenkaan mieleen.

— Miksenkö kirjoita? vastasin. — Monesta, monesta syystä, joista myöhemmin voin kertoa sinulle — mutta muun muassa siitä syystä, ettei rinnallani ole ketään, joka useammin kysyisi kuten sinä: mikset tee mitään, Leon?

Vaikenimme molemmat. Anielkan silmäripset eivät ehkä milloinkaan olleet painuneet niin syvälle poskia vastaan — ja minä miltei näin ja kuulin hänen sydämensä lyönnit vaatteiden alta. Sillä hänellä oli nyt todella täysi syy odottaa, että jo lopettaisin pelini ja sanoisin: "Tahdotko sinä jäädä ainiaaksi luokseni kysymään sitä?" Mutta minä nautin liian suuresti hänen kiintymyksestään, tästä ratkaisemattomasta tilasta, joka riippui kuin langan päässä, tuosta pienestä sydämestä, joka vapisi ikäänkuin minun kädessäni — enkä tahtonut johtaa asiaa päätökseen.

Eikä tuo enkeli osoittanut pienintäkään pettymyksen merkkiä. Hän nousi ja vastasi hiukan surumielisenä, mutta ilman kärsimättömyyttä:

Ja puristettuamme toistemme käsiä läksimme kukin haarallemme. Olin jo käynyt kiinni oven kääkään, kun äkkiä käännyin:

— Sanoppa minulle aivan suoraan, etkö silloin tällöin mielessäsi soimaa minua siitä, että olen tällainen haaveilija, outo mies?

— En! siitäkö että olet outo mies? En! Joskus ajattelen, että sinä olet kummallinen ihminen, mutta samassa muistan, että sinun tapaistesi ihmisten täytyy olla kummallisia.

— Vielä kysymys: milloin päähäsi ensi kerran pälkähti, että minä olen kummallinen ihminen?

Anielka punastui äkkiä. Ihana hän oli punan levitessä poskille, otsalle, kaulalle. Hetkisen perästä hän virkkoi:

— Tunnusta sitte, jos minä arvaan oikein. Sano minulle: "Niin." Minä lausun sinulle vain yhden sanan.

— Sanon sinulle nyt minkätähden kirjoitin mitä kirjoitin. Sentähden, että meillä heti paikalla olisi oma yhteinen salaisuutemme. Ja sitte…

Näytin hänelle nyt kukkavihkoa, jonka puutarhuri aamulla oli tuonut ansarista.

— Ja sitte… muutamat kukat, näetkös, kehittyvät paremmin valossa, sentähden tahdoin, että meidän välillämme vallitsisi valo.

— Välistä, virkkoi Anielka hetken äänettömyyden perästä, — en sinua ymmärrä. Mutta minä niin luotan sinuun!… minä niin luotan sinuun!

Ovessa me vielä pysähdyimme ja käännyimme yhtaikaa katsomaan toisiimme. Oi kuinka lähde kokoontuu ja kokoontuu! Pian valuu vesi yli äyräittensä.

Ihminen on kuin meri: hänellä on luode- ja vuoksiaikansa. Tämä päivä on ollut luodetta minun tahdolleni, tarmolleni, kaiken toiminnan ilolle ja elämänhalulle minussa. Ei siihen ole mitään syytä — se on tullut aivan itsestään! — hermojen vaikutuksesta! Mutta juuri sentähden on mieleni täynnä tuskallisia mietteitä. Onko tällaisella ruumiillisesti väsyneellä, henkisesti vanhalla miehellä oikeutta mennä naimisiin? Ehdottomasti tulevat mieleeni Hamletin sanat: "Miksi synnyttäisit syntisiä maailmaan — mene luostariin!" Minä kuitenkaan en mene luostariin. Minun jälkeläisistäni, minun tulevista "syntisistäni" kasvaa minun kaltaisiani, hermostuneita, hienostuneita, kaikkeen kykenemättömiä olentoja — sanalla sanoen: neroja ilman salkkua. Mutta vähät heistä! Tällä hetkellä ei ole kysymys heistä, vaan Anielkasta. Onko minulla oikeutta naida hänet? saanko minä sitoa tuon nuoren, tuoreen ihmisen, joka astuu elämään täynnä uskoa maailmaan ja hyvään Jumalaan, omiin epäilyksiini, henkiseen voimattomuuteeni, toivottomaan skeptillisyyteeni, saivartelevaan arvosteluuni, hermoihini? Mitä siitä tulee? Minä en missään tapauksessa puhkea uuteen henkiseen kevääseen hänen rinnallaan, minä en uusiinnu, aivoni eivät muutu, hermot eivät terästy — mitä sitte? Pitääkö hänen sitte kuihtua minun rinnallani? Eikö tämä ole jotakin luonnonvastaista? Voinko minä ruveta polyypiksi, joka imee veren uhristaan tuorentaakseen oman verensä?

Päätäni painaa kuin pilvi. Sillä toiselta puolen: jos näin on, niin miksi olen päästänyt asiat siihen saakka, missä nyt olen? Mitä olen tehnyt siitä hetkestä asti, jolloin tutustuin Anielkaan? Olen pitänyt käsiäni tämän sielun kielillä ja suorastaan antanut konserttia omaksi huvikseni. Mutta se, joka minulle on sonaatti "quasi una fantasia", voi hänelle olla sonaatti "quasi un dolore". Niin! Soitan hänen sielunsa kieliä aamusta iltaan — ja mikä on vieläkin pahempi! — tiedän, että vaikka tällä hetkellä soimaan itseäni siitä, niin en saata olla sitä tekemättä vastakin, vaan tulen jatkamaan soittoani huomenna ja ylihuomenna, kuten tein eilen ja toissapäivänä. Sillä se viehättää vastustamattomasti, eikä mikään maailmassa niin vedä minua puoleensa. Minä halajan naista siinä tytössä, sillä rakastan häntä. Miksi pettäisin itseäni? — rakastan häntä!

Mutta mitä minun on tekeminen: peräytyminenkö vai pakeneminen Roomaan? — mikä olisi samaa kuin pettää hänet ja tehdä hänet onnettomaksi. Kuka tietääkään miten syvälle tunne on syöpynyt hänen sydämeensä. Jos menen hänen kanssaan naimisiin, on se samaa kuin uhrata hänet omaksi hyväkseni ja tehdä hänet onnettomaksi toisella tavalla. Suo siellä, vetelä täällä. Vain mies Ploszowskien sukua voi joutua tällaiseen umpisolaan. Ja vähänpä lohdutusta lähtee siitäkään, että tietää tällaisia Ploszowskeja olevan meillä enemmänkin, että minun nimellisiäni on legio. Onhan tämä ihmislaji sentään tuomittu häviöön. Sehän ei kykene elämään, sehän ei tunne elämää. Olisinpa minä saanut kohdata tuollaisen Anielkan kymmenen vuotta sitte, kun eivät purjeeni vielä olleet kuten nyt — repaleisia säkkejä.

Jospa minun hyvä, kunnollinen täti Ploszowskini tietäisi mitä huolia hän tahtomattaan ja parhaimmassa tarkoituksessa on tuottanut minulle, niin hän olisi epätoivoissaan. Ei siinä kyllä, että kannan povessani tuskaa, joka johtuu kelpaamattomuuteni tietoisuudesta, siitä pimeästä, jossa värjötän, — vaan minulla on nyt uusi huoli: jäädäkö elämään vai eikö jäädä — no niin vähät niistä — on tärkeämpiäkin asioita!

Eilen läksin taasen Varsovaan, jossa minun oli määrä tavata herra Julius Kw. Osa äidiltäni perittyä pääomaa on ollut kiinnitettynä hänen maatilaansa, nyt on hän saanut lainan Luotonantoyhdistykseltä ja haluaa maksaa velan.

Mutta ihmiset hoitavat totta tosiaan merkillisesti asioitaan tässä maassa! Kw. pyysi itse minua tulemaan ja määräsi itse ajan — ja — minä odotin häntä turhaan koko päivän. Kyllä hän vielä kutsuu minua sen seitsemän kertaa ja jää sen seitsemän kertaa tulematta. Kw. on varakas mies, hän tahtoo itse päästä tuosta velasta — ja hän saattaisi maksaa sen milloin tahansa. Mutta — mutta sellaiset ovat meidän määräaikamme!

Omien huomioiden perustuksella päättelen, että me puolalaiset raha-asioissa kuulumme kevytmielisimpiin ja epätäsmällisimpiin kansoihin. Minä, jota huvittaa tutkia asioiden syitä, olen monasti pysähtynyt tämän ilmiön eteen ja päässyt seuraavaan tulokseen. Tämä ominaisuutemme johtuu luullakseni siitä, että me olemme yksinomaan maataviljelevä kansa. Kauppa on meillä ollut juutalaisten käsissä, eivätkä he suinkaan ole opettaneet meille täsmällisyyttä. Maanviljelijän täytyy usein olla epäsäännöllinen, sillä maa itse on mitä suurimmassa määrässä epätäsmällinen; maanviljelijä ei voi pitää sanaansa, sillä maa ei pidä sanaansa. Tämä maan ominaisuus siirtyy niille, jotka sitä muokkaavat, — se syöpyy sitte koko kansan siveellisen luonteen olemukseen ja käy vihdoin perinnölliseksi. Näiden asioiden ymmärtäminen tosin ei paranna pahaa tuultani. Minun on koko päivän täytynyt olla erossa Anielkasta, ja sama ero on edessäni parin päivän perästä — mutta eihän sille mahda mitään.

Tädin asunnossa tapasin Kromickin sekä minulle että tädille ja Celina rouvalle jättämät nimikortit. Pelästyin, että hänen päähänsä juolahtaisi tulla meitä tervehtimään Ploszowiin. Sentähden, ja kun ei minulla ollut parempaakaan tekemistä, menin hänen luokseen vastatervehdykselle. Onnettomuudeksi oli hän kotona, ja minun täytyi istua hänen luonaan puoli tuntia.

Hän alkoi kertoa aikovansa Ploszowiin, mutta siihen vastasin, että olemme vain lepäämässä Ploszowissa ja että lähimmässä tulevaisuudessa palaamme Varsovaan. Hän kyseli Anielkan äitiä ja hyvin varovasti Anielkaa. Nähtävästi hän tahtoi pitää minua siinä luulossa, että kysyy aivan ohimennen, kuin tuttavaa vain. Mutta minä olen niin arka, että sekin ärsytti minua. Hän on kun onkin minulle sangen vastenmielinen otus! Batukanin tatarit mahtoivat Lignitzin taistelun jälkeen aika lailla mellastaa nykyisessä Itävallan Schlesiassa, sillä siitä ei voi olla epäilystä, etteivät Kromickin kahvipavun muotoiset silmät olisi schlesialaista alkuperää.

Hän oli minulle erinomaisen kohtelias, sillä olenhan varakas mies. Tosin ei hän ole varojeni tarpeessa, enkä minä anna hänelle mitään, eikä hänelle koskaan pidä tipahtaa pisaraakaan varoistani, mutta sittenkin hänet valtasi minun edessäni onnenonkijoille ominainen rikkauden kunnioitus. Puhuimme aluksi Anielkan äidin huolista. Kromicki oli sitä mieltä, että paljon olisi pelastettavissa, jos rouva P. suostuisi myymään maatilan. Kromicki pitää hänen vastahakoisuuttaan turhanpäiväisenä romanttisuutena. Jos myyminen voitaisiin välttää, niin hän vielä ymmärtäisi sen, mutta asioiden tätä menoa mennen on myyminen täytymys, jollei jotakin aivan erinomaista tapahdu: "Jos jotakin erinomaista sattuu, niin sitte on toinen asia."

Suulaana miehenä puhui hän pitkältä saamattomuudestamme. Hänen mielestään makaavat rahat meillä suorastaan maassa — ei muuta kuin kumarru ottamaan! Hän itse on paras esimerkki siitä. Hänen isänsä oli, kuten kaikki muutkin suuret herrat, niin velkainen mies, että hänelle korkeintain jäi satatuhatta guldenia — ja entäs nyt?

— Nyt olen minä rikas mies, jos vain asiat Turkestanissa menestyvät. Juutalaiset ja kreikkalaiset ovat voittaneet miljoonia liikeyrityksissä — miksemme me tekisi samoin? En väitä kelpaavani esikuvaksi — kysyn vain! Siellä on kaikille tilaa yllin kyllin — ja sentähden kysyn!

Sillä miehellä on jonkinlainen liikemiehen vainu, mutta kokonaisuudessaan on hän typerä. Se on vanha juttu, että olemme avuttomia me puolalaiset. Minä ymmärrän, että yksityinen ihminen saattaa lähteä niittämään miljoonia liikeyrityksistä, mutta kansan täytyy, tehdä työtä kotona eikä ajaa takaa miljoonia liikeyrityksistä Turkestanissa.

Jumala varjelkoon Anielkaa sitomasta itseään tuohon mieheen. Saattaahan hänellä olla ansionsa, mutta hän on kokonaan toisen moraalin perikuva. Mutta jos kerran Anielka saattaa joutua vieläkin huonompiin käsiin kuin minun, niin minkätähden viivyttelen?

Täti ja Celina rouva alkavat jo käydä levottomiksi, kun eivät asiat edisty niin nopeasti kuin he tahtoisivat; varsinkin harmittelee täti, joka luonnostaan on kärsimätön. Anielkan kasvoilla kuvastuva onni rauhoittaa heitä kuitenkin. Anielka luottaa minuun niinkuin ihminen saattaa luottaa toiseen, ja minä luen hänen silmistään rajatonta uskoa. Hän on niin kokonaan täyttänyt ajatukseni, etten koko päivän mittaan saata irtaantua hänestä. Halajan entistä enemmän saada hänet omakseni. En enään pidä konsertteja — halajan omistaa hänet itsensä.

Tämä päivä päättyi minulle niin, että minun täytyy koota kaikki malttini ja kylmäverisyyteni pannakseni asiat paperille järjestyksessä eikä alkaa lopusta. En kuitenkaan saata pysyä järjestyksessä. Arpa on langennut, tai miltei langennut. En saattaisi kirjoittaa mitään, jollen ennenkaikkea saisi paperille tärkeintä.

Ja nyt alan. Puolenpäivän aikaan saapuivat Sniatynskit aamiaispäivällisille. Hänen uusi kappaleensa näytellään tänään teatterissa, joten heidän hyvissä ajoin täytyi palata kaupunkiin illaksi. Vaikka meidän täällä ploszowilaisessa sydänmaassa on kaikin puolin hyvä, ilostuimme kuitenkin heidän tulostaan. Anielka pitää rouva Sniatynskista hyvin paljon — arvelen niinikään, että hänen täytyi saada uskoa jollekin mitä hänen mielessään liikkuu. Rouva Sniatynski arvasi paikalla millä kannalla asiat olivat ja laski heti kätensä rattaiden laitaan, työntääkseen niitä eteenpäin. Tuskin olivat he päässeet taloon, kun alettiin puhua maalaiselämästämme ja rouva Sniatynski sanoi tädille:

— Oi kuinka täällä on hauskaa ja herttaista! Minä ymmärrän, että nuori pari viihtyy täällä eikä ikävöi Varsovaan.

Minä ja Anielka ymmärsimme täydellisesti, ettei rouva Sniatynski, sanoessaan meitä nuoreksi pariksi, tarkoittanut ikäämme. Muuten hän päivällisten aikana kymmeneen kertaan toisti nimitykset "nuori pari" ja "nuori herrasväki" — ikäänkuin vastakohtana vanhuksille.

Rouva Sniatynskin myötätunto meitä kohtaan oli hyvin kouraantuntuva. Mutta uteliaisuus, jolla hän kuunteli kaikkea mitä me sanoimme toisillemme, oli niin naisellinen ja tämä naisellisuus niin kaunis, että minä mielelläni suon anteeksi hänen rakastettavan tunkeilevaisuutensa. Minua ei loukannut, kun kuulin hänen tahallansa yhdistävän meidän nimemme, päinvastoin se hiveli sydäntäni.

Anielka tuntui hänkin mielihyvällä kuuntelevan sitä. Kohteliaasti puhellessaan Sniatynskien kanssa päivällisen aikana muistutti hän todella nuorta emäntää, joka ensi kertaa vastaanottaa vieraita uudessa, omassa kodissa. Sitä katsellessa riemuitsi tädin sydän — ja koko aterian aikana lausui hän kohteliaisuuksia Sniatynskille. Minä huomasin tämän kaiken kestäessä asian, joka on niin kuulumaton, etten uskoisi sitä todeksi, jollen omin silmin olisi nähnyt sitä, nimittäin että rouva Sniatynski punastuu korvia myöten, kun hänen miestään kehutaan. Punastua miehensä tähden kahdeksan vuoden yhdyselämän jälkeen! Olisinkohan minä todella pannut paperille loruja, kun tässä vasta kirjoitin huomioitani puolattarista?

Päivällinen kului erinomaisen hauskasti. Tuollainen aviopari houkuttelee joukottain ihmisiä avioliittoon, sillä jokaisen joka näkee sen, täytyy päätellä: "No, jos avioliitto on tuollaista, niin menen minäkin naimisiin!" Minä puolestani ainakin näen ensi kerran avioliiton näin iloisessa valossa. Tähän asti se aina on esiintynyt elämän proosana, arkipäiväisyytenä ja peitetyn välinpitämättömyyden harmaana hämäränä.

Varmaan kajasti tulevaisuutemme Anielkallekin tuossa valossa, näin sen hänen säteilevistä kasvoistaan.

Päivällisen syötyä jäimme Sniatynskin kanssa ruokasaliin, koska tiesin hänen mielellään ottavan tilkan konjakkia päivällisen jälkeen; vanhemmat naiset menivät saliin, ja Anielka ja rouva Sniatynski juoksivat yläkertaan katsomaan joitakin volynialaisia maisemakuvia. Minä kyselin Sniatynskilta hänen kappalettaan, josta hän tuntui olevan levoton. Keskustelu kääntyi entisiin aikoihin, jolloin molemmat halusimme koettaa vielä kehittymättömiä siipiämme. Sniatynski kertoi minulle miten hän vähitellen oli päässyt itseluottamukseen, kuinka usein hän oli epäillyt ja kuinka hän vieläkin usein epäilee, vaikka jo jossakin määrin on raivannut auki tiensä.

— No, kannatko sinä sitä hiippana pääsi päällä vai kultaisena taljana olkapäilläsi, vai seisooko se kirjoituspöydälläsi, vai riippuuko se salissasi? Kysyn kuten ihminen kysyy, jolla ei ole aavistusta siitä, mitä maine on ja mitä sillä tehdään, kun se omistetaan.

— Edellyttäkäämme siis, että minulla on maine. Siinä tapauksessa sanon sinulle: ihmisen, joka kantaa mainetta päässään tai olkapäillään tai joka panee sen kirjoituspöydälleen tai ripustaa sen saliinsa, täytyy olla hiton huonoa henkistä syntyperää, puhuakseni kuvannollisesti. Myönnän, että maine aluksi mairittelee itserakkautta, mutta vain henkisen nousukkaan koko elämän se kykenee täyttämään ja vain hänelle se voi korvata kaikki muut onnen muodot. Toista on tietoisuus siitä, että minun työni ymmärretään, että se herättää vastakaikua — siitä saattaa julkinen henkilö iloita. Mutta mitä iloa minulla, yksityisellä, voi olla siitä, että joku seurassa virkkaa minulle enemmän tai vähemmän typerän näköisenä: "Kuinka monesta hauskasta hetkestä kiitämmekään teitä!" tai että, jos olen syönyt jotakin sopimatonta, joku päivälehti paikalla kirjoittaa: "Riennämme kertomaan lukijoillemme siitä surullisesta uutisesta, että kuuluisa kansalaisemme X. X. sairastaa vatsatautia" — mitä hyötyä minulla on siitä? — Hyi olkoon! keneksi sinä luuletkaan minua?

— Kuulehan, puhkesin puhumaan, — enhän minäkään ole turhamainen, mutta ihminen tarvitsee kun tarvitseekin tunnustusta. Tarve on hänessä synnynnäinen. En ole, Herra nähköön, turhamainen, mutta sanon sinulle sittenkin suoraan: kun ihmiset näkevät minussa joitakin kykyjä, kun he puhuvat niistä ja säälittelevät niitä, niin se — vaikka kelvottomuuteni samalla tulee minulle selvemmäksi kuin milloinkaan — mairittelee minua tavallaan ja tuottaa minulle mielihyvää — ehkäpä tuskallista — mutta sittenkin mielihyvää.

— Siksi että sinun käy sääli itseäsi ja syystä. Älä sotke asiaa. Minun käsittääkseni ei kenellekään voi tuottaa mielihyvää, jos häntä sanotaan aasiksi.

Vilkas Sniatynski, jonka on tapana puhuessaan juosta huoneen toisesta päästä toiseen ja istuutua kaikenkokoisille pöydille, — istuutui tällä kertaa ikkunalle ja alkoi:

— Kunnioitus? Erehdyt, ystäväni. Me olemme kummallista väkeä. Meillä vallitsee tasavaltalainen kateus. Kirjoitan komediaa, teen työtä näyttämöä varten — hyvä! saavutan jonkinlaista menestystä — vielä parempi! No niin: näytelmääni tulevat minulta kadehtimaan — arvelet, että muut näytelmänkirjoittajat; eikö totta? — Sitä tulevat minulta kadehtimaan: insinööri, pankinvirkamies, opettaja, lääkäri, kauppamatkustaja, sanalla sanoen: ihmiset, jotka eivät missään tapauksessa kirjoittaisi näytelmiä. Nämä kaikki tulevat osoittamaan, että he välittävät vähät minusta itsestäni, mutta he tulevat selkäni takana kaikin tavoin halventamaan ja pienentämään minua, jotta itse näyttäisivät suuremmilta. Jos joku on sattunut tilaamaan takin samalta räätäliltä, niin hän ensi tilaisuuden tullessa olkapäitään kohottaen rientää sanomaan: "Vai Sniatynski! no se ei merkitse mitään! hän teettää vaatteensa Pacykiewiczillä kuten minäkin!" Sellaiset ovat olot meillä — sellaista tuo sinun maineesi mukanaan!

— Kai se sentään on jonkin arvoinen, koska ihmiset sen takia ovat valmiit vaikkapa iskemään päänsä seinään.

— Yksityiselämässä on maine juuri sen arvoinen, että se kelpaa astinlaudaksi rakastetulle naiselle.

— Niin, niin! Sälytä sinä vain laakerit kauniisti kääröön, vie käärö rakastetullesi ja sano: "Sen, jonka takia ihmiset iskevät päänsä seinään, jonka omistamista he pitävät onnena ja rikkautena, sen omistan minä, sen olen minä ansainnut, jotta sinä heti paikalla voisit laskea käpäläsi sen päälle!" Jos sinä näin teet, niin takaan sinulle rakkauden koko elinajaksesi — ymmärrätkö. Sinä tahdoit tietää minkä arvoinen maine on — nyt sen tiedät!

Siinä katkesi Sniatynskin keskustelu, sillä hänen rouvansa ja Anielka tulivat huoneeseen. He olivat menossa ansariin.

Tuo rouva Sniatynski on aika veitikka! Hän tuli muka kysymään mieheltään, saako hän mennä, ja kun tämä, varoitettuaan häntä pukeutumaan huolellisesti, antoi luvan, kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi aivan kissamaisin elein:

Tietysti Anielka punastui korvia myöten, mutta minäkin, vanha syntinen, jota kuin partaveistä on hiottu mitä erilaisimmilla kovasimilla seuraelämässä, jouduin ensi hetkessä anteeksiantamattoman hämilleni. Päästyäni tasapainoon menin Anielkan luo, nostin huulilleni hänen kätensä ja sanoin:

— Anielka on täällä Ploszowissa käskijänä, ja minä olen ensimäisenä valmis tottelemaan hänen käskyjänsä.

Minun olisi tehnyt mieli heti Sniatynskin kanssa lähteä heidän perässään kasvihuoneeseen, mutta hillitsin itseni. Tunsin tarvetta saada puhua Anielkasta ja tulevasta avioliitostani, tiesin Sniatynskinkin lopulta pyrkivän siihen aineeseen. Helpoitin asiaa sillä, että heti naisten mentyä kysyin:

— Enemmän kuin milloinkaan, tai oikeammin sanoen: aina samalla tavalla. Ei ole maailmassa kuluneempaa sanaa kuin rakkaus, ja sentähden sitä on ikävä toistaa, mutta sanon sinulle sittenkin näin kahdenkesken: rakkaus yleisessä merkityksessä ja rakkaus yksilöllisessä merkityksessä ovat asioita, joiden edessä kaiken kritiikin tulee vaieta. Niin, ne ovat elämän peruslait. Minun filosofiani käskee minua jättämään ne filosofoimiseni ulkopuolelle — enkä minä, hitto vie, siitä syystä pidä itseäni muita typerämpänä. Rakkauden kautta on elämä jonkin arvoinen — ilman rakkautta ei minkään.

— Puhukaamme yksilöllisestä rakkaudesta, tai siirtykäämme yksin tein naiseen.

— Ystäväni, etkö näe miten uskomattoman hataralle pohjalle olet rakentanut onnesi?

Mutta minun mieleeni ei ensinkään johtunut se ero ja tuska, jonka kuolema saattaa aiheuttaa, ja minä sanoin Sniatynskille:

— Älä taivaan tähden yleistytä yksityistä onneasi. Sinä olet sattunut osaamaan oikeaan, mutta saattaa myöskin osata väärään.

Siitä ei Sniatynski tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän oli sitä mieltä, että sadasta avioliitosta yhdeksänkymmentä osuu oikeaan. Naiset ovat hänen käsityksensä mukaan paremmat, puhtaammat ja jalommat kuin me miehet.

— Me olemme konnia heidän rinnallaan! huusi hän huitoen käsiään ja puistellen vaaleaa pörröään. — Täydellisiä konnia! Ja sen sanoo sinulle mies, joka tekee havaintoja elämästä ja ymmärtää tehdä niitä, jollei muusta syystä, niin siksi, että hän on näytelmänkirjoittaja.

Hän istuutui hajareisin tuolille kuin hevosen selkään ja käsipuun varassa tehden hyökkäyksiä minua kohti, jatkoi hän puhettaan kiihtymistään kiihtyen.

— Onhan kaikellaisia apinoita, joiden päähän ei saa suitsia millään tavalla, mutta sitävartenhan sinulla on silmät päässä, ettet ottaisi niitä. Yleensä ei nainen petä miestään eikä ole uskoton, jollei mies itse tärvele hänen sydäntään tai tallaa sitä jalkainsa alle tai loukkaa häntä ja sysää luotaan pikkumaisuudellaan, itsekkyydellään, ahtaudellaan, alhaisella ja kurjalla luonnollaan. Rakasta siis! Älköön nainen tunteko olevansa sinulle yksin sukupuoliolento, vaan kalleimpasi maailmassa, lapsukaisesi, ystäväsi. Kanna häntä sylissäsi, hän tarvitsee lämmintä — ja silloin voit olla levollinen, silloin hän vuosi vuodelta likemmin turvautuu sinuun, kunnes kasvatte yhteen kuin Siamin kaksoiset. Jollet anna hänelle lämpöä, turmelet hänet, tuhoat hänet huonoudellasi, silloin hän menee sinulta! Hän menee heti kun parempi syli avautuu häntä vastaan, sillä hänen täytyy mennä, koska hän tarvitsee tuota lämpöä, tuota voimaa, kuten hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen.

Sniatynski ahdisti minua nyt tuolinsa selustalta niin uhkaavasti, että minun täytyi peräytyä. Sillä lailla jouduimme ikkunan luo. Siellä hän hypähti pystyyn ja jatkoi:

— Kuinka typeriä te olette! Ettei ihminen nyt tällaisen henkisen kuivuuden, tällaisen onnen, siveellisen pohjan ja toiveiden puutteen aikana ymmärrä hankkia itselleen edes tätä onnea, luoda itselleen edes tätä pohjaa! Häntä palelee forumilla eikä hän ymmärrä sytyttää itselleen tulta kotiliedellä. Suurempaa typeryyttä ei voi ajatella! Minä sanon sinulle vasten silmiä: mene naimisiin!

Hän viittasi ikkunaan ja osoitti minulle Anielkaa, joka juuri palasi hänen vaimonsa kanssa kasvihuoneesta.

— Kas tuossa on onnesi! Tuossa hän päällyskengissä hyppelee lumessa! Sanon vieläkin kerran: mene naimisiin! Voit arvioida hänet puhtaaksi kullaksi, sillä hän on puhdasta kultaa! — ymmärrätkö! Sinulla, suoraan sanoen, ei nyt ole pysyväistä asuinsijaa. En tarkoita yksin tämän sanan karuimmassa merkityksessä, vaan henkisessä ja siveellisessä mielessä. Sinulla ei ole perustusta eikä rauhaa — hän antaa sinulle kaikki. Mutta älä vain filosofoi häntä sirpaleiksi, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi.

Hän ei olisi voinut sanoa minulle mitään parempaa, oivallisempaa ja mieluisempaa. Pusersin hänen kättään ja virkoin:

Samassa astuivat nuoret naiset huoneeseen. Nähdessään meidän syleilymme, virkkoi rouva Sniatynski:

— Lähtiessämme kuulimme jonkinlaista riitaa, mutta huomaan, että se on päättynyt sovintoon. Onko lupa kysyä mitä se koski?

— Syleilyyn, kuten näette, hyvä rouva. Ja muut tulokset kai näyttäytyvät hyvin pian.

Ennen pitkää ajettiin heidän rekensä portaiden eteen. Lyhyt päivä kallistui jo iltaa kohti, ja heidän täytyi palata kaupunkiin, mutta koska ilma oli kaunis ja lumi puukujassa poljettuna kovaksi kuin permanto, päätimme Anielkan kanssa saattaa heitä maantien käänteeseen.

Ja niin menimme. Sanottuamme herttaiselle parille hyvästit palasimme kotiin. Hämärsi jo, mutta kirkas iltarusko paloi vastassamme, joten täydellisesti näin Anielkan kasvot. Hän tuntui kiihtyneeltä. Luultavasti he rouva Sniatynskin kanssa olivat puhuneet hyvin suoraan. Ehkäpä Anielka odotti sitäkin, että juuri nyt lausuisin sanat, joita hän ikävöi. Ne polttivatkin jo minun huuliani, mutta ihme ja kumma: minä, joka olen kuvitellut tunteen asioissa olevani herra, jos missä, minä, joka olen pitänyt itseäni konserttitaiteilijana, minä, joka miekkailuharjoitusten aikana vastasin mestarillisimpiinkin iskuihin kylmäverisesti, jollen riittävällä kätevyydelläkään — minä olin tällä hetkellä mielenliikutuksen vallassa kuin ylioppilas. Mikä ero tunteissa! Pelkäsin, etten saa sanaa suustani, ja vaikenin.

Äänettöminä saavuimme portaille. Tarjosin hänelle käsivarteni, koska reenjalakset olivat hioneet lumen liukkaaksi — ja kun hän nojasi olkapäätäni vastaan, tunsin taasen miten tuota naista halajan. Tunne puistatutti minua ja karkasi kipunoiden lailla pitkin hermojani.

Siellä ei ollut ketään, ei edes vielä valoakaan, ainoastaan uunin suun raoista paistoi palava lieska. Hämärän ja yhä jatkuvan äänettömyyden vallitessa riisuin turkkitakin Anielkan yltä, mutta kun takin alta äkkiä huokui vastaani hänen ruumiinsa lämpö, suljin hänet syliini, painoin rintaani vastaan ja kosketin huulillani hänen otsaansa.

Minä tuskin tiesin mitä tein. Anielka mahtoi kokonaan jähmettyä, sillä hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa. Tosin hän samassa hetkessä riuhtaisi itsensä irti sylistäni, sillä viereisestä huoneesta kuuluivat palvelijan askeleet. Hän tuli sytyttämään tulta. Anielka karkasi ylös huoneeseensa, ja minä suuntasin kiihtyneenä kulkuni ruokasaliin.

Jokaisen vähänkin yritteliään miehen elämässä on ollut tuollaisia hetkiä — tietysti minunkin elämässäni. Mutta tavallisesti olen pysynyt aivan tyynenä ja täysin tietoisena siitä, mitä teen. Nyt kiersivät ajatukset ja vaikutelmat päässäni kuin myrskyn kiidättäminä. Onneksi oli ruokasali tyhjä. Täti ja Anielkan äiti istuivat etempänä, pienessä salissa.

Menin sinne, mutta ajatukseni oli niin toisaalla, että tuskin ymmärsin naisten puhetta. Minut valtasi levottomuus. Kuvittelin, että Anielka nyt seisoo huoneessaan painellen käsiä ohimojaan vastaan. Koetin tuntea ja käsittää mitä sillä hetkellä liikkui hänen päässään ja sydämessään.

Mutta pian astui Anielka huoneeseen. Hengitin helpommin, sillä olin kuvitellut, ties mistä syystä, ettei hän tänä iltana tulisi näkyviin. Hänen poskillaan paloi voimakas puna, ja silmät loistivat kuumeisina. Nähtävästi hän puuterilla oli koettanut viilentää polttavia kasvojaan, sillä jäljet tuntuivat selvemmin vasemmalla ohimolla. Hellyin kokonaan kun häntä katselin. Tunsin suuresti rakastavani häntä.

Otettuaan käsiinsä jonkun työn, istui hän pää painuksissa. Huomasin kuitenkin, että hän hengitti nopeasti ja että hän tuontuostakin vilkaisi minuun kysyvin, levottomin silmin.

Haihduttaakseni hänen levottomuuttansa sekaannuin vanhempien naisten keskusteluun, joka koski Sniatynskeja, ja virkoin:

— Sniatynski moitti minua tänään Hamlet-ominaisuuksistani. Hän väitti minun filosofoivan liiaksi mutta minäpä näytän, ettei hän ole oikeassa — huomispäivänä sen näytänkin.

Sanan "huomispäivänä" lausuin painolla ja huomasin Anielkan täydelleen ymmärtäneen tarkoitukseni, sillä hän katsoi minuun pitkään. Täti, joka ei vähääkään käsittänyt mistä oli kysymys, virkkoi:

— Täytyyhän meidän nähdä hänen kappaleensa; jollei Anielkalla ole mitään sitä vastaan, niin lähdemme huomenna?

Armas tyttö kääntyi minua kohti hämillään, mutta katse täynnä luottamusta ja virkkoi sanomattomalla sulolla:

Sinä hetkenä olin tekemäisilläni lopun kaikesta — ja minun olisi ehkä pitänyt tehdäkin, mutta koska tuo "huomispäivänä" jo oli lausuttu, hillitsin itseni.

Minulla on sama tunne kuin sukeltajalla, joka tukkii silmänsä, korvansa ja sieraimensa painuakseen syvyyteen.

Mutta tuon syvyyden pohjalla mahtaakin olla todellinen helmi, siitä olen varma.

Eilisestä asti olen Roomassa. Isä ei ole niin sairas kuin pelkäsin. Vasen käsivarsi ja vasen puoli ruumista ovat puoleksi halvautuneet, mutta lääkärit rauhoittavat minua, ettei sydän ole vaarassa ja että ihminen voi elää vuosikausia tällaisessa tilassa.

Anielka jäi siis epävarmuuteen, odotukseen ja ristiriitaisten tunteiden valtaan. Mutta en saattanut menetellä toisin. Päivää senjälkeen kuin Sniatynskit olivat käyneet Ploszowissa, siis samana päivänä, jolloin olin päättänyt tunnustaa rakkauteni Anielkalle ja puhua asiasta hänen äidilleen, sain kirjeen Roomasta, isältäni. Kirje toi tietoja hänen sairaudestaan. "Joudu, rakas poikaseni", kirjoitti isä,—"sillä haluaisin vielä ennen kuolemaani syleillä sinua ja minä tunnen, että eloni pursi jo ennättää rantaansa". Tämän kirjeen saatuani lähdin tietenkin matkaan ensimäisellä junalla enkä pysähtynyt ennenkuin Roomassa. Lähdön hetkellä tuntui minusta siltä, etten enään tapaa isää hengissä. Turhaan koetti täti rauhoittaa minua: isä olisi varmaan käskenyt lähettää sähkösanoman kirjeen asemesta, jos vaara olisi suuri. Minä tiesin kuitenkin, että isän omituisuuksiin aina on kuulunut vastenmielisyys sähköittämiseen. Muuten täti kyllä vain teeskenteli levollisuutta, sillä pohjaltaan hänkin oli yhtä pelästynyt.

Kiireessä, hätääntyneenä ja isäni kuoleman uhka silmien edessä en voinut enkä tahtonut tehdä tunnustusta. Olisihan ollut luonnonvastaista ja kyynillistä äännellä tunteellisia sanoja, vaikkapa isä juuri samalla hetkellä olisi vetänyt viimeistä hengähdystään. Kaikki ymmärsivät sen ja ennenkaikkea Anielka. Lähtiessä sanoin hänelle: "Kirjoitan sinulle Roomasta", ja siihen hän vastasi: "Antakoon hyvä Jumala sinulle ennenkaikkea rauhaa!" Hän luottaa minuun täydellisesti. Minähän kuljen — syyttä tai syystä — naismaailmassa kevyen miehen maineessa, ja tämän maineen on täytynyt ennättää Anielkankin korviin. Mutta ehkäpä tuo kallis olento juuri siitä syystä osoittaa minulle sitä suurempaa luottamusta. Arvaan ja ymmärrän mitä hän ajattelee ja tuntee. Monasti olen kuulevinani hänen puhtaan sielunsa puhuvan: "Sinulle on tehty vääryyttä; et ole kevytluontoinen, vaan ne, jotka syyttävät sinua kevytluontoisuudesta, tekevät sen siitä syystä, etteivät ole kyenneet rakastamaan sinua niin vilpittömästi, niin syvästi kuin minä rakastan." Ja Anielka on oikeassa. Ehkäpä olen jonkun verran taipuvainen häilyväisyyteen, mutta että häilyväisyys, tyhjyys ja tunteiden hedelmättömyys, joita olen kohdannut elämässä, ovat vaikuttaneet tämän taipumukseni kehittämiseen — sitä ei ole epäileminenkään. Ne olisivat voineet suorastaan tärvellä ja kuolettaa sydämeni — ja jos niin olisi käynyt, olisi Anielkan tapainen olento saanut kärsiä toisten syyn takia. Mutta toivon, ettei apu vielä ole myöhäinen ja että siunattu lääkäri ennättää aikoinaan. Kukapa muuten tietää, onko koskaan myöhäistä ja eikö aidossa ja puhtaassa naissydämessä aina elä kuolleistaherättämisen voima.

Ehkäpä miehen sydän osaltaan on mahdollisempi uudestasyntymiseen. Taru tietää Jerikon ruususta, että vaikka se olisi aivan kuivettunut, niin ainoa sadepisara paikalla saa sen herätetyksi elämään ja sysäämään vesoja. Olen huomannut miehisessä luonteessa olevan verrattoman paljon enemmän joustavuutta kuin naisen luonteessa. Tahriutuuhan mies monasti elämässä niin, että puolet tuosta myrkystä riittäisi ikuisiksi ajoiksi peittämään naisen kuolettavalla saastalla; mutta Aatamin poika sekä ymmärtää puhdistua rutosta että saavuttaa helposti siveellisen terveyden ja tuoreuden, vieläpä suorastaan neitseellisen sydämen. Aivan samoin käy hänen tunteittensa. Olen tuntenut naisia, joiden sydän on ollut niin hedelmätön, että he ovat olleet aivan mahdottomat rakastamaan, yksinpä kunnioittamaankaan mitään tai ketään. Sellaisia miehiä en ole tuntenut. Rakkaus palauttaa meille aina neitseellisyyden.

Tällaiset määritelmät saattavat tuntua oudoilta skeptikon kynästä, mutta enhän minä luotakaan omiin epäilyksiini enempää kuin noihin väitteisiin, vakaumuksiin ja katsantokantoihin, joita ihmiset yleensä pitävät elämän perustana. Olen joka hetki valmis suostumaan siihen, etteivät epäilykseni pidä paikkaansa enempää kuin nuo vakaumuksetkaan. Toistan vieläkin, että kirjoitan Anielkan herättämän tunteen vaikutuksen alaisena. Hän ei ehkä itsekään tiedä miten viisaan tien hän valitsi osoittaessaan minulle niin rajatonta luottamusta. Siten otti hän haltuunsa sydämeni ja kahlehti sen itseensä. Kun tässä kirjoitan ja puhun rakkaudesta, teen sen samalla tavalla kuin mistä asiasta tahansa, nimittäin silmällä pitäen vain miltä se näyttää minusta tänään. Millainen tuomioni huomenna on oleva — sitä en tiedä. Tietäisinpä vain, että edes jokin näkökantani, johtopäätökseni tai periaatteeni pitää paikkansa huomisen ja ylihuomisen skeptisismin tuulessa, niin tarttuisin siihen kiinni molemmin käsin, tekisin siitä peruslakini — ja purjehtisin Sniatynskin tavoin eteenpäin täysin purjein, päivässä ja valossa — sensijaan että nyt kahlaan pimeässä ja tyhjyydessä.

En kuitenkaan halua uudelleen palata sisäiseen tragediaani. Skeptikkona elämään ja kaikkiin sen ilmiöihin nähden saatan rakkauteenkin sovittaa Salomonin sanat vanitas vanitatum, mutta olisinhan aivan sokea, jollen näkisi, että rakkaus kaikista elämän tekijöistä on voimakkain, jopa niin kaikkivaltias, että aina kun sitä ajattelenkin, minusta tuntuu siltä kuin pohjaisin katseellani elämän kaikkeuden ikuista merta ja joka kerran jään kuin sokeana ihmettelemään sen kaikkivaltaa. Nämä asiathan ovat tiettyjä ja tuttuja kuin auringon lasku, kuin meren vuoksi ja luode — ja kuitenkin ne aina ovat yhtä ihmeelliset. Empedokleen jälkeen, joka älysi, että Eros on nostanut maailman kaaoksesta, ei metafysiikka ole päässyt askeltakaan eteenpäin. Yksin kuolema on voimassa yhtä määrätön, mutta näiden mahtien ikuisessa ottelussa käy rakkaus kuoleman kurkkuun, painaa polvensa sen rintaan, lyö sen maahan päivästä päivään ja yöstä yöhön, voittaa sen joka kevät ja seuraa sitä askel askeleelta — ja jokaiseen hautaan, jonka kuolema kaivaa, kylvää rakkaus uuden elämän siemeniä. Jokapäiväisten askareittensa hyörinässä unohtavat ihmiset tai eivät halua muistaa, että palvelevat yksinomaan rakkautta. Kummaa ajatella, että sotilas, valtakunnan kansleri, maamies, kauppias ja pankkiiri ponnistuksillaan, jotka näennäisesti eivät ole vähimmissäkään tekemisissä rakkauden kanssa, itse teossa palvelevat vain sen tarkoituksia ja yksinomaan täyttävät sitä luonnon käskyä, joka pakoittaa miehen ojentamaan kätensä naista kohti. Kuinka mielettömältä paradoksilta tuntuisikaan, jos esimerkiksi Bismarckille sanottaisiin hänen toimenpiteittensä ainoana ja äärimmäisenä tarkoituksena olleen, että Hermannin huulet lepäisivät Dorothean huulia vastaan. Minustakin tuntuu tällä hetkellä, että panin paperille paradoksin ja kuitenkin!… kuitenkin tarkoittaa Bismarckin työ juuri saksalaisen elämän lujittamista, tämä elämä taas ei voi lujittua muuta kuin Hermannin ja Dorothean kautta. Ja mitäpä muuta tekemistä Bismarckilla on kuin politiikan tai painetin tietä luoda olosuhteita, joissa Hermann ja Dorothea voisivat rauhassa rakastaa toisiaan, onnellisesti löytää toisensa ja kasvattaa uutta sukupolvea?

Vielä ollessani yliopistossa satuin lukemaan jonkun arapialaisen sadun, jossa rakkauden voimaa verrataan helvetin pihtien voimaan. Olen unohtanut runoilijan nimen, mutta vertaus on jäänyt mieleeni. Pää menee todella sekaisin, kun ajattelee rakkauden mahtia. Kaikki elämän ilmiöt ovat loppujen lopuksi vain tuon yhden tarkoitusperän erivivahteisia muotoja. Se on elealaisen filosofian "hen kai pan", ykseys ja kaikkeus. Lopullisesti ei ole olemassa muuta kuin se, se yksin hallitsee, se yksin pysyy, se yksin yhdistää, ylläpitää ja luo elämää.

Tänään olen repinyt kolme tai neljä Anielkalle aloittamaani kirjettä. Päivällisen jälkeen läksin isän työhuoneeseen puhuakseni hänelle tädin aikomuksista. Tapasin hänet suurennuslasilla tarkastamassa vielä aivan multaisia uurnia, joita hänelle oli lähetetty Peloponneesosta. Ohimennen sanoen oli hän erinomaisen kaunis tässä museontapaisessa huoneessa, johon valo lankesi vuoroin valkoisista, vuoroin värillisistä ruuduista ja joka oli täynnä etruskilaisia esineitä, kuvapatsaiden kappaleita ja kaikenkaltaisia kreikkalaisia ja roomalaisia muinaisesineitä. Tässä ympäristössä muistuttivat hänen kasvonsa täydellisesti jonkun jumalaisen Platon tai muun kreikkalaisen viisaan kasvoja. Minun tullessani keskeytti hän työnsä, kuunteli minua mielenkiinnolla ja kysyi vihdoin:

— Siinä tapauksessa sanon sinulle: minunkin oli tapana, kuten sinun, tehdä itselleni selkoa kaikesta omaa itseäni koskevasta ja kaikista elämän ilmiöistä. Mutta tutustuttuani äitiisi menetin kokonaan tuon ominaisuuteni. Tiesin vain sen yhden asian, että tahdon saada hänet omakseni, — enkä tahtonut tietää mitään muuta.

— Sitte: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin nai hänet, tai — sanani olivat huonosti valitut: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin sinä nait hänet ilman neuvoja ja kehoituksia ja tulet yhtä onnelliseksi kuin minä olin ennenkuin äitisi kuoli.

Hetken perästä vaikenimme. Jos tahtoisin tarkalleen sovittaa itseeni isän sanat, niin en saisi paljonkaan lohdutusta. Rakastan Anielkaa, siitä ei ole epäilystä. Mutta en toki vielä ole päässyt siihen tilaan, ettei minussa olisi sijaa punnitsemiselle. Se ei kuitenkaan ole mikään huono merkki — se todistaa vain yksinkertaisesti, että sukupolvi johon minä kuulun, on päässyt askeleen korkeammalle tietoisuudessa. Minussa on aina kaksi ihmistä: näyttelijä ja katselija. Monasti on katselija tyytymätön näyttelijään, mutta tällä kertaa vallitsee heidän keskenään täysi ymmärtämys.

Koska suusanallinen kuvaus on huonointa muotokuvanmaalausta, noudin isälle Anielkan suuren ja todella oivallisen valokuvan. Hän vaipui katsomaan sitä tavattomalla uteliaisuudella.

Minä katselin häntä yhtä suurella uteliaisuudella, koska paikalla näin taiteilijan hänessä heräävän ja samalla entisen hienostuneen naistuntijan ja naisten suosikin — muinaisen "Léon l'Invincible'n". Asettaen valokuvan vasemman, puolikuolleen käsiraukkansa hihaa vastaan otti hän oikeallaan suurennuslasini ja puheli, milloin likentäen sitä, milloin loitontaen sitä kuvasta:

— Muutamia piirteitä lukuunottamatta ovat nämä kasvot Ary-Schefferin tyyliin… Kyyneleet silmissä mahtaa hän olla ihana .. Muutamat ihmiset eivät pidä enkelin ilmeestä naisen kasvoissa, mutta minusta on voiton huippu, jos saa enkelin tulemaan alas naisen hahmoon… Hyvin kaunis ja jalopiirteinen… "Enfin, tout ce qu'il y a de plus beau au monde — c'est la femme!" Nainen on sentään kauneinta mitä maailmassa on.

— Kasvoihin nähden — varsinkin kun näkee ne vain valokuvassa, saattaa ihminen aina erehtyä, mutta minulla on hiukan kokemusta ja minä luulisin tämän luonteen olevan hyvin lojaalisen. Siltä minusta tuntuu… Tällaiset tyypit suojelevat sulkiensa puhtautta. Suokoon Jumala sinulle onnea, poikani, sillä Anielkasi miellyttää minua suuresti. Olen aina pelännyt, että menisit naimisiin vieraan kanssa — tulkoon vaimoksesi Anielka!

Lähestyin häntä, ja hän kiersi oikean käden kaulaani, painoi minua vastaansa ja lisäsi:

Riensin vakuuttamaan hänelle, että hänen toivomuksensa pian tulee täyttymään. Suunnittelimme sitte miten minä pyytäisin tädin, Anielkan ja hänen äitinsä Roomaan. Kirjeellisesti kosittuani voisin tehdä tämän pyynnön, ja varmaan suostuisivat naiset tulemaan isän takia. Niin ollen vietettäisiin häät Roomassa — ja niin pian kuin suinkin.

Tuuma miellytti isää suuresti, sillä vanhat, sairaat ihmiset haluavat nähdä ympärillään elämää ja liikettä. Tiesin niinikään Anielkan ihastuvan tästä asioiden käänteestä, oma intoni kasvoi joka hetki. Viikon kuluessa voisi kaikki olla järjestettynä. Tunnen, että tällainen tarmo ja päättäväisyys sotivat luontoani vastaan, mutta tietoisuus siitä, että voin toimia, tuottaa minulle suurta iloa. Mielikuvitukseni voimalla näen itseni jo näyttelemässä Anielkalle Roomaa. Ainoastaan ne, jotka asuvat täällä, ymmärtävät millä nautinnolla ihminen näyttää tämän kaupungin merkillisyyksiä vieraallekin, saatikka sitte rakastetulleen!

Keskustelumme keskeytyi sen kautta, että herra ja rouva Davis, jotka joka päivä käyvät tervehtimässä isää, saapuivat. Herra on alkuaan Englannin juutalaisia, rouva italialaista aatelia ja ottanut miehensä rahojen takia. Davis itse on raunio, hän on kuluttanut elämää kaksinkerroin yli voimiensa, jotka luonnostaankin olivat heikot. Hän on kipeä, elää alituisen aivohalvauksen uhan alla, on välinpitämätön koko maailmaan nähden — sanalla sanoen: hän on niitä, joita nähdään vesiparannuslaitoksissa. Rouva on todellinen Juno. Hänen kulmakarvansa ovat kasvaneet yhteen, ja hänen vartalonsa on kuin kreikkalaisten kuvapatsaiden. En pidä hänestä, sillä hän on kuin Pisan torni: se pysyy alituiseen kallellaan eikä milloinkaan kaadu. Vuosi sitte yritin liketä häntä ja hän mielitteli minua voimiensa mukaan, mutta tuloksiin ei päästy kummaltakaan puolelta. Isä on häneen harvinaisen mieltynyt, olenpa joskus luullut hänen rakastuneen häneen. Joka tapauksessa taiteilija ja ajattelija hänessä ovat joutuneet vangeiksi, sillä tämä nainen on todella hyvin kaunis ja tavallista lahjakkaampi. He väittelevät loppumattomiin, isä on näille väittelytilaisuuksille antanut nimen: "Causeries romaines", ja niiden viehätysvoima häneen ei milloinkaan lopu, ehkä senkin takia, että kiihoittavan elähyttävä keskustelu kauniin naisen kanssa on hänen mielestään niin aito italialaista ja runollisten renesanssiaikojen arvoista. Minä puolestani otan harvoin osaa keskusteluihin, sillä en luota rouva Davisiin. Hänen todella harvinainen älynsä on tietääkseni järjen eikä hengen älyä, en luule minkään liikuttavan häntä paitsi hänen oman kauneutensa ja hänen oman mukavuutensa. Olenhan monasti tavannut naisia, jotka ovat tehneet hyvinkin syvällisen vaikutuksen, mutta jotka itse asiassa katselevat uskontoa, filosofiaa, taidetta, kirjallisuutta — kuten he katselevat pukusommittelujaan. Ajoittain he pukeutuvat niihin, koska he arvelevat niiden kaunistavan heidän kasvojaan. Varmaan rouva Davis juuri samalla tavalla tuontuostakin sijoittaa kauneutensa eloisiin keskusteluihin, vanhaan Kreikkaan ja Roomaan, Divina Commediaan, renesanssiin, kirkkoihin, Borghesien tai Colonnien kokoelmiin tai muihin sellaisiin. Käsitän, että voimakkaat henget voivat tehdä itsensä maailman keskipisteeksi, mutta kun turhamainen nainen tekee sen, on se sekä itsekästä että naurettavaa ja turhanaikaista.

Olen monasti kysynyt itseltäni minkätähden rouva Davis kunnioittaa isääni ystävyydellään, tai paremmin sanoen kiintymyksellään — ja luulen löytäneeni vastauksen. Mies, jolla on niin jalo ylimyksen tai filosofin pää kuin isällä, ja jonka käytös siihen määrään muistuttaa 18:tta vuosisataa, on hänelle jonkinlainen taide-esine, tai se on vielä enemmän: se on siro ja nerokas peili, jossa rouva Davis mielin määrin saattaa ihailla omaa älyään ja kauneuttaan. Lisäksi on rouva Davis isälle kiitollinen siitä, että isä katselee häntä arvostelematta ja että isä niin paljon pitää hänestä. Ehkäpä hänen kiintymyksensä on kehittynyt tältä pohjalta, tai ehkäpä isä on siirtynyt hänen tottumustensa piiriin. Lisäksi on rouva Davis kiemailijattarien kirjoissa, ja hänen jokapäiväinen vierailunsa isän luona julistaa maailmalle: "Eihän toki kukaan saattane väittää minun haluavan valloittaa tuon seitsenkymmenvuotiaan sydäntä, ja kuitenkin annan hänelle enemmän ystävyyttä kuin kenellekään muulle." Vihdoin on rouva Davis tosin italialaista, aatelista alkuperää, mutta herra Davis, suuresta omaisuudestaan huolimatta, vain herra Davis — ja sentähden vahvistaa isän ystävyys heidän asemaansa suuressa maailmassa.

Joskus olen arvellut: enköhän vain minä lienekin syynä noihin jokapäiväisiin vierailuihin? — kuka sitä tietääkään! Missään tapauksessa ei minun persoonani ja vielä vähemmin tunteeni vedä puoleensa tuota naista. Mutta hän tietää, että katselen häntä skeptikon silmällä, ja se ärsyttää häntä. Hyvin mahdollista, ettei hän siedä minua, mutta hän soisi hyvin mielellään, että polvistuisin hänen edessään. Miksen sitä tekisikin, sillä hän on kun onkin ihana kappale ihmisrotua, tekisin sen yksin hänen yhteenkasvaneiden kulmakarvojensa vuoksi ja olkapäittensä takia, joita itse Juno voisi häneltä kadehtia — mutta hinnasta, johon ei hän suostu.

Heti Davisien saavuttua syventyi isä johonkin filosofiseen keskusteluun, joka siirtyen asiasta toiseen päättyi inhimillisten tunteiden erittelyyn. Rouva Davis teki muutamia harvinaisen sattuvia huomautuksia. Museohuoneesta siirryimme puutarhaan ulkonevalle parvekkeelle. Oli vasta maaliskuun kymmenes päivä, mutta kesä jo täydessä ihanuudessaan. Tänä vuonna on kaikki niin aikaista. Päivät ovat helteiset, magnoliapuut lumivalkeinaan kukkia. Yöt ovat lämpimät kuin heinäkuussa. Kuinka toinen tämä maailma sentään on kuin meidän Ploszowissamme! Hengitän keuhkojen täydeltä. Rouva Davis tuolla parvekkeella täysikuun valossa oli todella tenhoava kuin kreikkalainen unennäkö. Näin hänenkin elävän tuon kuvaamattoman kauniin yön tenhon vallassa. Hänen äänensä kävi tavallista lauhemmaksi ja hiljaisemmaksi. Mahdollisesti hän nytkin, tavalliseen tapaansa, ajatteli vain itseään ja tunsi iloa vain omasta itsestään; mahdollisesti hän pukeutui kuunvaloon, magnolioiden tuoksuun ja äänettömyyteen aivan niinkuin pukeudutaan viittaan, huiviin j.n.e. Mutta tuo vaatetus kaunisti häntä erinomaisesti. Jollei sydämeni olisi ollut kiinni Anielkassa, olisin ehkä joutunut tuon kuvan valtaan. Lisäksi hän puhui asioita, jotka eivät pälkähtäisi joka naisen päähän.

Noiden "Causeries romaines'in" kestäessä minulla muuten aina on se tunne, ettemme me, isä, minä ja tuollainen rouva Davis, yleensä me kaikki, jotka kuulumme eräänlaiseen meikäläiseen yhteiskuntaluokkaan, elä todellista, oleellista elämää. Meidän jalkaimme alla tapahtuu jotakin ja syntyy jotakin, siellä taistellaan olemassaolosta, leipäpalasta, siellä eletään todellista elämää täynnä kihisevää kiirettä, eläimellisiä tarpeita, ruokahalua, intohimoja, arkipäivän ponnistusta — elämää äärettömän karkeatekoista ja meluavaa, joka pauhaten vyöryy eteenpäin kuin meri — mutta me istuskelemme näinikään ikuisesti joillakin parvekkeilla, puhelemme taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta, naisesta, vieraina todelliselle elämälle, jääden kauvas siitä ja pyyhkien viikon seitsemästä päivästä pois kuusi arkea. Meidän mielitekomme, hermomme ja sielumme ovat rakennetut sunnuntaita varten. Me lekottelemme lauhassa diletanttisuudessamme kuin lämpimässä kylvyssä ja elämme puoleksi valveilla, puoleksi unessa. Hiljalleen kaluten perittyä tavaraamme ja perittyä jänne- ja hermovoimavarastoamme kadotamme askel askeleelta pohjan jalkaimme alta. Me olemme kuten untuvapäärmeiset siemenet, joita tuuli kantaa. Tuskin olemme asettuneet maahan, niin todellinen elämä puhaltaa meidät menemään — ja me menemme — sillä meillä ei ole voimia tehdä vastarintaa.

Näitä ajatellessa taistelee minussa tuhansia ristiriitaisia mietteitä. Me pidämme itseämme sivistyksen kukintana, sen ylimpänä huippuna, mutta me olemme kadottaneet uskon itseemme. Ainoastaan typerimmät meistä uskovat vielä olemassaolomme oikeutukseen. Me etsimme vaistomaisesti elämästä sen aurinkoisempia puolia, nautintoa ja onnea, mutta me emme itse asiassa usko onneenkaan. Tosin meidän pessimismimme on ohimenevä ja kevyt kuten havannasikaariemme sauhu, mutta se sulkee joka tapauksessa katseeltamme kaukaisemman taivaanrannan. Ja tämän savun verhossa luomme me itsellemme oman, erikoisen maailman, joka on irrallaan kaikkeudesta ja muodostaa suljetun — hiukan tyhjän ja unisen kokonaisuuden.

Jos olisikin kysymys vain ylimystöstä, niinsanotusta hengen tai rahan aristokratiasta, niin ei ilmiö olisi aivan vakavaa laatua. Mutta tuohon irralliseen maailmaan kuuluvat meillä miltei kaikki korkeammasta sivistyksestä osallisiksi päässeet ihmiset, miltei koko tieteen, kirjallisuuden ja taiteen väki. Jotakin on tapahtunut, joka estää sivistystä sekaantumasta elämän ytimeen ja vaikuttaa niin, että se eroaa ja irtaantuu siitä ja muodostaa omia kehiä. Tästä taas on seurauksena, että se eristettynä surkastuu eikä pääse vuotamaan niiden miljoonien ihmisten hyväksi, jotka matavat jalkaimme juuressa.

En puhu näistä asioista reformaattorina, sillä reformaattorin toimeen ei minulla ole voimia. Ja mitä nämä asiat oikeastaan kuuluvatkaan minuun? Kaikki käy kuten täytyy käydä! Hetkittäin minut kuitenkin valtaa puoleksi selvä, puoleksi hämärä tunne äärettömästä vaarasta, joka uhkaa sivistystämme. Aalto, joka huuhtoo meidän aikamme maan pinnalta, vie mennessään enemmän kuin se, joka vei mennessään puuteroitujen peruukkien ja rintaröyhelöiden maailman. Tosin niidenkin ihmisten mielestä, jotka silloin hävisivät, tuntui siltä kuin koko sivistys olisi hävinnyt heidän mukanaan.

Oli miten olikaan, niin on suloista istua lämpimässä kuutamoyössä parvekkeella, hiljaisella äänellä puhelemassa taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja naisesta; suloista on kuunvalon hopeaisessa hohteessa katsella kasvoja sellaisia kuin rouva Davisin.

Sitä myöten kuin vuoret, kalliot ja tornit etenevät meistä, peittyvät ne sinertävään sumuun. Olen huomannut, että on olemassa jotakin psyykillistäkin sumua, joka peittää meiltä etäiset henkilöt. Kuolema ei ole muuta kuin etenemistä, mutta niin ääretöntä, että rakkaimmatkin olennot, painuneina sen helmaan, hälvenevät siintävyyteen ja käyvät ainoastaan kalliiksi varjoiksi. Sen käsitti kreikkalainen henki kansoittaessaan Elysiumin kentät varjojen joukoilla. En kuitenkaan tahdo jatkaa näitä surullisia vertailuja. Onhan tarkoitukseni kirjoittaa Anielkasta. Tiedän varmasti, ettei tunteeni häneen ole vähentynyt, mutta kuitenkin on hän tajunnassani kaukaisempana ja vähemmin todellisena kuin hän oli Ploszowissa. En saa häntä välittömästi ajatuksiini. Kun vertaan nykyistä tunnettani siihen, mikä minussa eli Ploszowissa, on hän käynyt minulle enemmän rakkaaksi hengeksi kuin halajamakseni naiseksi. Onko se parempi vaiko pahempi? Toiselta puolen parempi, sillä halajamanani naisena voisi olla vaikkapa rouva Daviskin; toiselta puolen: kuka tietää, vaikka siitäkin syystä en ole kirjoittanut Anielkalle? Epäilemättä rouva Davisin profiili, joka nyt kummittelee silmissäni, tulee häviämään ohimenevien ja merkityksettömien vaikutelmien joukkoon. Kun muuten vertaan toisiinsa noita kahta naista, vallitsee kiintymyksessäni tuohon tyttöön omituinen liikuttavuus ja kuitenkin heitin hänet epävarmuuteen ja katkeraan odotukseen. Tänään kirjoitti isä tädille rauhoittaakseen häntä terveytensä tilasta, minä liitin mukaan muutamia sanoja, joissa töin tuskin pakoitin itseni lähettämään terveisiä Anielkalle ja hänen äidilleen. Enhän tosin tuollaisessa jälkikirjoituksessa voinut sanoa paljoa, mutta olisinhan voinut ilmoittaa pian kirjoittavani ja kirjoittavani pitkältä. Sellainen tieto olisi ollut palsamia Anielkalle ja molemmille vanhuksille. Mutta en tehnyt sitäkään, sillä en voinut. Tänään on minulla taas pakoveden päivä. Elämisen halu ja luottamus tulevaisuuteen ovat paenneet äärimmäiseen kaukaisuuteen, niin etäälle, ettei niitä näy eikä kuulu, näkyy vain kuiva, hiekkainen veden pohja. En pääse siitäkään ajatuksesta, että minulla on oikeus mennä naimisiin Anielkan kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, että olen vakuutettu liittomme tuottavan molemminpuolista onnea. En liioin saata esittää asiaa Anielkalle muuta kuin tällä tavalla. Muuten valehtelisin ja pettäisin häntä, ja vihkiminen sitoisi kätemme. Sillä tätä uskoa ei ole minussa itsessäni — päinvastoin epäilen elämää ja se on minulle vastenmielinen.

Hänen on paha olla tässä odotuksessa ja epävarmuudessa, mutta vielä pahempi on minun — ja sitä pahempi, jota enemmän häntä rakastan.

Rouva Davis, jolle kerran kuutamokeskustelumme aikana toistin rakkauden kaikkivaltiudesta miltei samoja asioita, joita aikaisemmin olen kirjoittanut tähän päiväkirjaan, kutsui minua Anakreoniksi, käski minun kietoa pääni ympärille villiviinin köynnöksiä ja kysyi sitte vakavammin:

— Mutta jos niin on, niin minkätähden näyttelette pessimistiä? Uskon sellaiseen jumalaan täytyy tehdä ihminen onnelliseksi.

En vastannut, mutta itse tiedän hyvin, minkätähden. Rakkaus voittaa kuolemankin, mutta pelastaa häviöstä ainoastaan suvun. Mutta mitä minä siitä hyödyn, että suku pelastuu, jos minä, yksilö, joka tuntee rakkautta, olen tuomittu leppymättömään ja ehdottomaan häviöön? Eikö paremmin voi pitää mitä raffineeratuimpana julmuutena järjestystä, joka määrää tunteen, mahdollisen ainoastaan yksilön tuntea, yksinomaan palvelemaan ja hyödyttämään sukua. Tuntea kuolemattoman voiman värisevän itsessään ja olla kuoleman oma — onhan se onnettomuuden huippu. Todellisuudessa ei ole olemassa muuta kuin yksilö, suku on yleinen käsite ja yksilöön verraten täydellinen nirvana. Ymmärrän, että ihminen voi rakastaa poikaansa, lapsenlastaan ja lapsenlapsenlastaan, nimittäin siis juuri häviöön määrättyä yksilöä, mutta tuntea kiintymystä sukuunsa voi ainoastaan hyvin vilpillinen tai hyvin typerä rikkiviisas. Ymmärrän nyt, että Empedokleen jälkeen täytyi vuosisatojen perästä tulla Schopenhauerin ja Hartmannin.

Aivoni ovat yhtä arat kuin työmiehen selkä, joka on kantanut taakkoja yli voimainsa. Mutta työmies ansaitsee toki raataessaan leipäänsä ja lepoaan.

Mieleeni muistuvat yhtämittaa Sniatynskin sanat: "Älä vaan filosofoi sirpaleiksi tyttöä, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi." Minä tiedän, ettei se johda mihinkään, että se on paha — mutta minä en voi olla ajattelematta.

Isä kuoli tänä aamuna. Hän oli sairaana ainoastaan muutamia tunteja… ………………………………

Kuolema on kuilu, joka, vaikka me tiedämme, että meidänkin on astuminen siihen, täyttää meidän sielumme kauhulla, tuskalla ja epätoivolla, joka kerta kun joku rakkaistamme ottaa tämän askeleen, jättäen meidät partaalle. Kaikki järkeileminen lakkaa tuon partaan ääressä, ja ihminen vain huutaa pelastusta, jota ei voi kuulua mistään päin. Ainoana pelastuksena, ainoana lohdutuksena saattaisi olla usko, mutta jolla ei ole tätä kynttilää, se saattaa suorastaan tulla hulluksi ajatellessaan ikuista yötä. Kymmenen kertaa päivässä minusta tuntuu, ettei ole mahdollista, että olisi liian kauheaa, jos kaikki päättyisi kuolemaan. Ja kymmenen kertaa päivässä minusta kuitenkin tuntuu, että niin on.

Tullessani Ploszowista tapasin isän niin hyvissä voimissa, ettei mieleenikään johtunut lopun olevan niin likellä. Ja mitä kummia sokkeloita ihmisluonnossa onkaan! Jumala tietää, että tavatessani hänet terveenä, vilpittömästi ja sydämestäni iloitsin, ja kuitenkin — koska matkalla olin kuvitellut, että hän luultavasti kuolee, koska jo olin nähnyt hänet kynttilöiden ympäröimänä ja itseni polvillani hänen arkkunsa ääressä — pahoittelin jollakin lailla, että olin surrut turhaan. Tuskallista on minun nyt muistella tätä. Omatunto ikäänkuin soimaa.

Miten syvästi onneton onkaan ihminen, joka on kadottanut sydämensä ja sielunsa yksinkertaisuuden! Katkerana ja soimaavana elää mielessäni muisto siitäkin, että isäni kuolinvuoteen ääressä seisoin kahtena ihmisenä: toinen oli poika, jonka sydäntä särki ja joka puri nyrkkiä tukahuttaakseen itkuaan; toinen oli vanha viisas, joka tarkkasi kuoleman psykologiaa. Olen ehdottomasti onneton, sillä luontoni on onneton.

Isä kuoli täydellisesti tajuissaan. Lauvantai-iltana hänen tilansa jonkun verran huononi. Lähetin noutamaan lääkäriä, jotta hän kaikkien tapausten varalta olisi saapuvilla. Hän määräsi jotakin lääkettä, ja isä rupesi heti kinastelemaan hänen kanssaan väittäen, että lääke vain jouduttaisi kohtauksen puhkeamista. Lääkäri rauhoitti minua. Tosinhan ei milloinkaan voi olla varma, ettei halvauskohtaus saattaisi milloin hyvänsä uusiintua potilaalla, jolla se kerran on ollut, mutta hän ei luule vaaran tässä tapauksessa olevan likellä. Päinvastoin hän arvelee isän voivan elää vielä muutamia kymmeniä vuosia. Noista muutamista kymmenistä vuodistahan puhui isällekin, ja isä heilautti kättään ja sanoi: "Saadaanpa nähdä." Koska hänen kuitenkin koko ikänsä oli ollut tapana riidellä lääkärien kanssa ja väittää, ettei lääkkeistä ole mihinkään, en kiinnittänyt siihen huomiota. Kello kymmenen tienoissa, kun joimme teetä, kohotti hän itseään äkkiä ja huusi:

Neljännestuntia myöhemmin makasi hän vuoteessa, ja tunnin perästä alkoi kuolinkamppailu.

Huomasin, että ihminen viime hetkeensä asti säilyttää kaikki luonteensa erikoisuudet, jopa omituisuudetkin. Kesken sitä juhlallista vakavuutta, jonka kuoleman läheisyys tuo mukanaan, liikkui isässä vielä jonkinlainen tyytyväinen itserakkaus sen johdosta, että lääkäri oli erehtynyt eikä hän, ja että hänen epäluottamuksensa lääkkeeseen oli osoittautunut oikeutetuksi. Huomasin tämän siitä, mitä hän puhui viime hetkinään, jotapaitsi luin hänen kasvoistaan mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat täynnä hetken vakavuutta, niissä kuvastui uteliaisuus tietämään mimmoinen tuleva elämä on; ei epäilyksen varjoakaan siitä, että tätä elämää mahdollisesti ei olisi — sensijaan hiukan levottomuutta, otetaanko siellä hyvin vastaan, ja samalla itsetiedoton, naivinen varmuus siitä, että kyllä hänet sentään otetaan vastaan toisella tavalla kuin joku kuka tahansa. Minä en tule kuolemaan sillä tavalla, sillä minun elämäni perusviivat eivät tule ulottumaan kuoleman hetkeen asti. Isäni erosi elämästä todellisen kristityn uskolla ja nöyryydellä. Sinä hetkenä, jolloin hän nautti herranehtoollisen, oli hän niin kunnianarvoisa ja suorastaan pyhä, että hänen kuvansa ikiajoiksi painui mieleeni.

Miten pieni ja kurja onkaan minun skeptillisyyteni verrattuna siihen tavattomaan voimaan, joka rakkauttakin mahtavampana voitollisesti katsoo kuolemaa silmiin, ja lisäksi hetkenä, jolloin kuolema sammuttaa elämän. Ehtoollisen ja viimeisen voiteluksen jälkeen rupesi isää värisyttämään. Hän tarttui kovasti, aivan suonenvedontapaisesti käteeni eikä päästänyt sitä. Tuntui siltä kuin hän vielä kerran olisi tahtonut käydä kiinni elämään. Mutta hän ei tehnyt sitä pelosta eikä epätoivoissaan, sillä hän ei pelännyt vähimmässäkään määrin. Hetken perästä huomasin, että hänen silmänsä, jotka yhäti katselivat minuun, käyvät liikkumattomiksi ja sameiksi ja että hiki nousee otsalle; kasvot kalpenivat kalpenemistaan; muutaman kerran avasi hän suutaan ikäänkuin saadakseen ilmaa — ja viimeisen kerran syvältä vedettyään henkeään hän sammui.

En ollut läsnä kun ruumis palsamoitiin — minulla ei ollut voimaa siihen, mutta palsamoimisen jälkeen en väistynyt hetkeksikään, koska en tahtonut, että ruumista arkkuun laskettaessa käsiteltäisiin kuin jotakin kappaletta. Kuinka kammottavat ovatkaan kaikki nuo hautausneuvot: katafalkit, kynttilät, munkit verhottuine kasvoineen, veisuu! Vielä tällä hetkellä soi korvissani: "Anima ejus" ja "Requiem aeternam". Tästä kaikesta henkii todella vastaan kolkko, kauhea kuolema! Saatoimme ruumiin Santa Maria Maggioreen, ja siellä näin viimeisen kerran nuo rakkaat, jalot kasvot. Campo Santo on jo kuin mikäkin vihreä saari. Kevät on tänä vuonna hyvin varhainen. Puut kukkivat, ja aurinko valaa kultiaan hautojen valkeille marmorikiville. Miten sydäntäsärkevän surullista onkaan yhtaikaa nähdä tuota vihantaa, heräävää elämää — ja hautajaisia. Suuret ihmisjoukot suuntasivat kulkunsa hautausmaata kohti, sillä isä oli Roomassa yhtä tunnettu anteliaisuudestaan kuin täti on Varsovassa. Minua kuitenkin kiusasi tuo puheleva ihmisjoukko, jonka kasvoista loisti elämänhalu ja keväinen uudistus. Joukot — varsinkin Italiassa — valmistavat itselleen aina kaikesta näytelmiä, ja tällä kertaa eivät ne suinkaan olleet lähteneet liikkeelle yksin myötätunnon käskystä, vaan lisäksi uteliaisuudesta, saadakseen nähdä komeat hautajaiset. Ihmisen itsekkyydellä ei ole rajoja, ja minä uskon varmasti, että siveelliset ja kaikin puolin kunnollisetkin ihmiset saattaessaan hautaan kanssaihmistä, siinä hautaussaatossa kulkiessaan itsetiedottomasti iloitsevat siitä, että kuolema on kohdannut jotakin toista ja ettei heitä haudata.

Täti saapui sähkösanomani kutsumana. Mutta häneen, joka järkkymättömän uskonsa kannalta katsoo kuolemaa vain olotilan muutokseksi, vaikutti meitä kohdannut isku paljoa rauhallisemmin kuin minuun. Tosin hän veljensä arkun ääressä vuodatti vilpittömiä kyyneliä, mutta hänen valoisa mielensä ei mennyt. Sitte hän keskusteli kanssani hyvin herttaisesti ja sydämellisesti. Käänsin kuitenkin hänen puheensa toisin päin kuin hän tarkoitti, jota nyt kadun. Hän ei sanallakaan maininnut Anielkaa, puhui vain tulevasta yksinäisyydestäni ja kehoitteli minua vihdoin tulemaan Ploszowiin, vakuuttaen, että orpouteni siellä tulee tuntumaan vähimmin raskaalta, koska siellä tapaan lämpimiä sydämiä, ennen kaikkea hänen vanhan sydämensä, joka ei rakasta ketään muuta maan päällä kuten minua. Minä ymmärsin tämän tarkoittavan vain naimapuuhan edistämistä, ja isän likeiseen kuolemaan nähden tuntui se minusta vastenmieliseltä ja suorastaan suututti minua. Ei minusta nyt ole elämään, ei liehittelijäksi eikä kosijaksi, kun kuoleman varjo vielä lepää ylläni. Mielikuohuissani kieltäydyin jyrkästi, jopa raa'asti. Sanoin tädille lähteväni matkalle, luultavasti Korfuhun, sitte palaan pariksi viikoksi Roomaan järjestämään asioita ja tulen vasta sitte Ploszowiin.

Hän lakkasi paikalla kehoittamasta. Jakaen suruni kohteli hän minua hellemmin kuin milloinkaan. Kolme päivää hautajaisten jälkeen hän läksi. En matkustanut Korfuhun, vaan Davisit veivät minut huvilaansa Pegliin, jossa nyt olen ollut muutamia päiviä. Onko rouva Davis vilpitön vai teeskenteleekö — sitä en tiedä enkä edes tahdo tiedustella; tiedän vain, ettei yksikään sisar ikinä voisi osoittaa minulle suurempaa myötätuntoa ja osanottavaisuutta. Skeptillisyyden myrkyttämä luontoni on alituisesti valmis epäilemään kaikkia, mutta jos nyt tulen huomaamaan erehtyneeni, niin tähän naiseen nähden todella tulen tuntemaan syyllisyyttä, sillä hänen hyvyytensä minua kohtaan menee todella yli tavallisten rajojen.

Ikkunani aukeavat Välimerelle, joka todella on niin uskomattoman sininen ja ääriltään vieläkin sinisempi, joten näyttää siltä kuin se olisi päärmätty ikäänkuin tummemmilla vöillä. Huvilan luona liikkuu vilkas, kokoonrypytetty aalto kuin mikäkin elävä näkinkengänkuori, kauvempana lepää vesi sileänä ja tyynenä ja ikäänkuin oman sinensä rauhoittamana. Siellä täällä välähtelee kalastajaveneiden latinalaisia purjeita. Kerran päivässä kulkee höyrylaiva Marseillesta Genovaan, kuljettaen perässään tuuheaa savutöyhtöä, joka jää mustaksi pilveksi meren päälle, kunnes hiljalleen hajoaa. Rauha täällä on ääretön. Ajatus hajoaa tuon savun lailla kahden sinen välille ja ihminen viettää jonkinlaista onnellista, vegetatiivista elämää. Eilen olin kovin uuvuksissa, mutta tänään hengitän täysin rinnoin raikasta merituulta, joka laskee viileitä suolahiutaleita huulilleni. Sanottakoon mitä tahansa, niin on tämä Riviera kuitenkin Luojan mestaritöitä. Kuvittelen mimmoista nyt mahtaa olla Ploszowissa: lokaista, pimeää, äkkimuutoksia kylmästä lämpimään, toisena hetkenä lumiräntää lentävistä pilvistä, toisena lyhyitä auringonvälähdyksiä. Täällä on taivas kirkas, hymyilevä; merituuli, joka tälläkin hetkellä viilentää otsaani, tuntuu suorastaan suutelevan minua. Resedan, heliotroopin ja ruusujen lemu nousee läpi avonaisten ikkunoiden puutarhan lavoista kuin vihkisavuastiasta. Lumottu maa, missä sitruunapuu kukkii, ja voipa sanoa: lumottu linnakin, sillä kaikki mitä Davisin miljoonat ja rouva Davisin maku yhdessä ovat voineet keksiä, on koottu tähän huvilaan. Ympärilläni on taiteen mestariteoksia: maalauksia, kuvapatsaita, verrattomia keramiikkiesineitä, Benvenuton kultasepäntöitä. Silmä juopuu luonnosta ja silmä juopuu taiteesta, eikä katse lopulta tiedä mihin laskeutua lepäämään, kunnes keksii sen ihanan naisen, kaikkien näiden aarteiden herrattaren, jonka ainoana uskontona on kauneus.

En huoli edes joka päivä kirjoittaa. Luemme yhdessä Divina Commediaa, eli oikeastaan sen viime osaa. "Helvetin" plastiikka, niin täynnänsä juhlallista kauhua, ei vielä milloinkaan ole vaikuttanut minuun niin voimakkaasti kuin nyt. Paraikaa sukellan siihen valoisaan sumuun, joka, vieläkin valoisampien henkien kansoittamana, täyttää Danten "Taivaan". Silloin tällöin olen valoisten säteiden keskellä näkevinäni tuttuja, rakkaita piirteitä, ja todella suloinen kaipaus täyttää mieleni. Vasta nyt ymmärrän täydelleen Danten taivaan ihanuuden. Ihmishenki ei kuitenkaan koskaan ole levittänyt siipiään niin laajalle, syleillyt sellaista äärettömyyttä ja lainannut sellaista pääomaa ikuisuudelta kuin tässä kuolemattomassa ja suuressa runoelmassa. Tänään ja eilen luimme veneessä. Kuljemme tavallisesti hyvin kauvas. Jos on täydelleen tyyntä, otan alas purjeet, ja me luemme, aaltojen kantaessa venettä, tai oikeammin sanoen hän lukee, ja minä vain kuuntelen. Eilen auringon laskettua valautui punainen hohde yli koko taivaan; hän istui vastapäätä minua ja luki ikäänkuin haltioituneena, silloin tällöin kohottaen katsettaan, johon iltarusko kuvastui. Mailleen menneen auringon loimutessa, edessäni ihana nainen, korvissani Danten säkeet tuli minulle vaikutus, etten enään elä maista elämää.

Ajoittain ikävä, joka jo tuntui haihtuneen, herää minussa uudella voimalla. Silloin minussa nousee halu paeta täältä.

Olen tänään paljon ajatellut Anielkaa. Minusta tuntuu siltä kuin maat ja meret olisivat meitä eroittamassa. Ploszow on mielestäni jossakin hyperborealaisten seutujen takana, maailman äärissä. Tämä johtuu tietysti asiain tilasta. Anielka tietenkään ei ole loitonnut minusta, vaan minä olen loittonemistani loitonnut kaikesta tuosta ploszowilaisesta, joka ennen täytti mieleni ja sydämeni hänellä. Niin pitkälle ei tule menemään, että tunteeni kokonaan sammuisi. Mutta kun sitä nyt erittelen, huomaan kuitenkin, että se on kadottanut aktiivisen luonteensa. Muutama viikko sitte oli rakkauteni täynnä halajamista; nyt en halaja mitään. Isän kuolema hajoitti kokoontuneen tunteeni. Sama tapahtuisi, jos esimerkiksi kirjoittaessani jotakin kaunokirjallista teosta ulkonainen epäsuotuisa tapaus riistäisi minut siitä erilleen. Mutta ei siinä kyllä! Joku aika sitte olivat kaikki henkiset kykyni vedetyt piukalle kuin jänteet jousessa, mutta nyt ne kohtalokkaiden kärsimysten, tämän taivaansinen, tämän uneen keinuttavan meren vaikutuksesta ovat herpoutuneet. Elän, kuten sanoin, kasvin elämää. Lepään kuten lepää loppuun väsynyt mies, ja minua vangitsee unisuus, ikäänkuin kaiken aikaa makaisin kuumassa kylvyssä. En milloinkaan ole tuntenut sellaista täydellistä kykenemättömyyttä mihinkään toimenpiteeseen, ja jo pelkkä yrittämisen ajatus on minulle vastenmielinen. Jos tekisin itselleni vaalilauseen, kuuluisi se: "Älkää herättäkö minua."

Mitä seuraa, miten tulen heräämään — sitä en tiedä. Minun on tällä haavaa hyvä olla, vaikka olenkin alakuloinen. Sentähden en tahdokaan herätä enkä tunne uneliaisuudestani omantunnonvaivoja. Minun on itsenikin vaikea käsittää miten kaukana elän tuosta Ploszowista, johon Anielkan kautta tunsin olevani niin sidottu. Sidottu? — millä lailla? millä perustuksella? — mitä meidän välillämme oli tapahtunut? Olin nopeasti — vaikka tosin en ajattelemattomasti — koskettanut huulillani hänen otsaansa. Tuollaisen kosketuksen saattaa aivan hyvin niin likeisten omaisten kesken viedä sukulaisuuden laskuun. Naurettavia epäilyksiä. Enkö useammin kuin yhden kerran ole sellaisilla siteillä solminut suhteita, joiden särkeminen ei ole tuottanut minulle vähintäkään omantunnon vaivaa? Jollen olisi hänen sukulaisensa, niin en puhuisikaan. Tosin hän silloin käsitti asian toisin — ja minä, joka en milloinkaan petä itseäni, tunnustan niinikään käsittäneeni asian toisin, mutta… Ja entä jos niin onkin, entä jos omaantuntooni jääkin tuo pilkku? Vähänkös tässä maailmassa joka hetki tapahtuu asioita, joiden rinnalla Anielkaa kohtaan tekemäni vääryys on pelkkää lasten leikkiä! Omatunto voisi antautua hautomaan tuollaista rikosta ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä todella olisi yllin kyllin aikaa eikä mitään parempaa tekemistä. Tällaiset pikkuasiat ovat suuriin asioihin samassa suhteessa kuin meidän laiskottelevat keskustelumme terasseilla elämän raskaaseen todellisuuteen.

Itse asiassa en todellakaan näe miten tulee käymään. Tällä hetkellä tahdon ainoastaan rauhaa ja haluan olla mitään ajattelematta. "Älkää herättäkö minua!" Tänään päivällistä syödessä oli puhe, että huhtikuun puolivälissä, kun kuuma aika alkaa, jättäisimme Peglin ja lähtisimme Sveitsiin. Sekin peloittaa minua. Näyttää siltä, kuin rouva Davisin täytyisi toimittaa mies-raukkansa johonkin laitokseen. Hänessä on suorastaan mielipuolisuuden oireita. Päiväkaudet hän vaikenee ja tuijottaa lattiaan, ajoittain hän taas alituiseen tarkastaa kynsiään, jotka hän pelkää kadottavansa. Hurjan elämän ja morfiinin seurauksia.

Eilen oli myrsky. Etelätuuli ajoi edellään pilviä kuin hevoslaumaa. Milloin se kävi niihin käsiksi ja repi niitä, ajoi kokoon ja hajoitti pitkin taivasta, milloin se otti ne irralleen ja paiskasi koko voimallaan mereen, joka silmänräpäyksessä musteni kuin vihastuvan ihmisen kasvot ja nyt vuorostaan alkoi heitellä ilmaan vaahtoa. Siinä kävi sota kahden hurjapään välillä, jotka hyökätessään toistensa kimppuun vuorotellen jyristivät ukkosta ja väläyttelivät salamoja. Tätä tosin kesti vain lyhyen ajan. Emme kuitenkaan lähteneet tavanmukaiselle retkellemme, meri oli liian levoton. Katselimme sensijaan myrskyä lasiverannalta — ja katselimme myöskin toisiamme. Turhaa on enään koettaa salata asiaa. Meidän välillämme on käynnissä jotakin, jokin alkaa kehittyä. Kumpikaan meistä ei ole lausunut sanaakaan ulkopuolelle ystävyyden tavallisten rajojen, kumpikaan ei ole tunnustanut mitään. Ja kuitenkin: kun puhumme, tunnemme että sanat ovat vain toisen sisällön arvoitusta. Samaa tunnemme kun olemme merellä, kun luemme yhdessä, kun kuuntelen hänen soittoaan. Kaikki tämä toimintamme on kuin valheellista ulkokuorta, jonka alla piilee ja vaanii salaperäinen sisältö, sisältö, joka liikkuu naamio silmillä, mutta aina läsnäolevana ja seuraten meitä kuin varjo. Kumpikaan meistä ei vielä tahdo mainita sitä nimeltä — mutta me tunnemme alituisesti sen läsnäolon. Tämä asiantila uudistuu luultavasti aina, kun mies ja nainen alkavat vetää toisiaan puoleensa. Milloin tämä on alkanut tapahtua meissä, sitä en varmuudella voi sanoa. Tunnustan kuitenkin, että aivan odottamatta se ei ole tapahtunut.

Noudatin Davisien kutsua, koska rouva oli isäni ystävätär ja hänen kuolemansa jälkeen osoitti minulle enemmän myötätuntoa kuin kukaan Roomassa. Se tieto minulla kuitenkin on ja senverran olen itsestäni selvillä, että heti tänne tultuani, kesken vereksen surunikin tunsin, että suhde minun ja tuon naisen välillä jotenkin tulee muuttumaan. Olin raivoissani itselleni siitä, että heti isäni kuoleman jälkeen tuollainen ajatus saattoi saada sijaa mielessäni. Mutta niin oli. Nyt vain toteutuvat aavistukseni. Mainitessani, että muuttunut suhteemme esiintyy naamio silmillä, tarkoitin ainoastaan, etten tiedä milloin naamio riisutaan ja millä tavalla — mutta sen, mikä asiassa on oleellista, aavistan ja aavistusteni taikavoimat pitävät minua kahleissaan. Olisin lapsellinen, jos luulisin rouva Davisin tietävän vähemmin kuin minä. Luultavasti hän tietää enemmän. Luultavasti hän johtaa koko tätä muutosta, ja kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hänen tahdostaan ja hänen kylmän harkintansa mukaan. Metsästävä Diana levittää verkkoa otuksen päälle! Mutta mitä haittaa minulla siitä on? Mitä minulla on kadottamista? Kuten jokainen miehevä mies olen niitä turvattuja otuksia, jotka sallivat ajaa itseään vain jotta soveliaan hetken tullen saisivat karata metsästäjän kimppuun. Sellaisissa tapauksissa on meillä jokaisella yllin kyllin tarmoa. Niissä otteluissa kääntyy voitto aina meidän puolellemme, siitä on luonto pitänyt huolta. Tiedän hyvästi, ettei rouva Davis rakasta minua, kuten en minäkään rakasta häntä. Meidän vaikutuksemme toisiimme on parhaimmassa tapauksessa kahden pakanallisen, taiteellisen ja aistillisen luonteen vetovoimaa. Rouvan puolelta on itserakkauskin mukana pelissä, mutta sitä pahempi hänelle, sillä tässä pelissä voi unohtua menemään mihin tämä rakkaus vie.

Minä en mene liian pitkälle. Minun tunteissani häntä kohtaan ei ole vähintäkään kiintymystä tai hellyyttä, minua viehättää yksin taideteos, ja tässä tapauksessa, koska ihmeellinen taideteos on elävä nainen, puhuu tietysti myöskin miehen vietti. Isä sanoi joskus, että voittomme huippu on, jos saamme naisen muuttumaan enkeliksi. Minä arvelen, ettei miehen voitto jää huonommaksi, jos hän saa tuntea firenzeläisen Venuksen lämpimät käsivarret kaulassaan.

Tämä nainen on sanalla sanoen täydellisin kaikesta, mitä hienostunein ja hekumallisin mielikuvitus voi ajatella. Hän on Phryne. Saattaa todella joutua aivan pyörälle päästään, kun näkee hänet esimerkiksi amatsonin kireässä puvussa, jolloin ruumiinmuodot tulevat näkyviin kuten veistokuvassa. Veneessä, lukiessaan Dantea, on hän kuin Sibylla — ja tietysti silloin herää Neron pyhyyttä solvaava intohimo! Hän on niin kaunis, että hänen kauneudessaan on miltei jotakin pahaa-ennustavaa. Meidän päiviemme naisesta ei hänessä ole muuta kuin yhteenkasvaneet, mustat kulmakarvat, mutta sitä enemmän hän ärsyttää. Hänen on tapana pannessaan järjestykseen hiuksiaan, nostaa molemmat kätensä niskaan. Kun silloin käsivarret kohoavat, koko ruumis oikenee ja povi laajenee, vaaditaan todella tahdonlujuutta, jotta et tempaisi häntä syliisi, nostaisi käsivarsillesi ja kantaisi kauvas pois ihmisten ilmoilta.

Jokaisessa meistä piilee satyri. Minä puolestani olen, kuten jo sanoin, poikkeuksellisen herkkä — kun siis ajattelen, että minun ja tuon elävän Juno-kuvan välillä on syntymäisillään suhde, että jokin voima armottomasti ajaa meitä toistemme puoleen, tunnen, että päätäni pyörryttää, ja kysyn itseltäni: voinko minä elämässäni saada kokea mitään ihanampaa?

Hän osoittaa minulle kaikkea myötätuntoa ja huolenpitoa, mitä nainen voi osoittaa toverille, jota on kohdannut kova isku. Mutta, kumma kyllä, vaikuttaa hänen hyvyytensä minuun kuin kuun valo: se loistaa, muttei lämmitä. Se on muodoltaan mitä täydellisin, mutta siitä puuttuu henkeä. Se toimii päätösten mukaan eikä välittömästi. Skeptikko puhuu minussa taasen, mutta en minä ikinä humallu sillä tavalla, että humalapäissäni kadottaisin edes sivultakatselijan kyvyn. Jos tuo jumalatar olisi hyvä, niin hän olisi hyvä kaikille. Mutta esimerkiksi hänen suhteensa mieheensä ei herätä minussa minkäänlaisia luulotteluja hänen sydämeensä nähden. Tosin on veri onnettoman Davisin suonissa niin jähmettynyttä, että hänen on kylmä auringon paahteessakin, mutta kyllä on kylmä sen vaimonkin rinnalla! En ole koskaan havainnut tässä naisessa kipinänkään vertaa sääliä miehensä kurjuutta kohtaan. Hän suorastaan ei näe eikä kuule häntä. Tämä miljoonamies kulkee ylellisyyden keskellä, mikä häntä ympäröi, niin köyhänä, että häntä suorastaan käy sääli. Hän näyttää kyllä katselevan kaikkea täysin välinpitämättömänä, mutta ihminen on sittenkin vastaanottoinen hyvyydelle, niin kauvan kuin hänessä on jäljellä hitunenkaan tuntoa. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että Davis tuntuu olevan minulle kiitollinen jo siitäkin vähästä, että joskus puhelen hänen kanssaan hänen terveydestään.

Tai ehkä hän heikkona ja avuttomana olentona vaistomaisesti turvautuu väkevämpään? Tiedän vain, että kun näen hänen liidunkarvaiset kasvonsa, jotka eivät ole suuremmat kuin minun nyrkkini, hänen jalkansa, jotka ovat kuin tikut, hänen hennon vartalonsa, jota helteelläkin verhotaan lämpöisillä peitteillä, käy minun häntä totisesti sääli. En kuitenkaan tahdo itsenikään edessä esiintyä parempana kuin olen. Tämä myötätunto ei pidätä minua mistään. Silakan tarkoitus on joutua hauin hampaisiin, sanoo Shakespeare. Olen monta kertaa pannut merkille, että miehet käyvät armottomiksi toisilleen, kun on kysymys naisesta. Syvin luonnon vaisto meissä käskee meitä kuoleman uhalla taistelemaan naaraan omistamisesta. Siinä taistelussa, vaikka se ihmisten kesken esiintyy toisissa muodoissa — voi heikompaa! Kunniakaan ei pane estettä vastaan. Luultavasti uskonto yksinään kykenee siinä suhteessa pitämään ihmistä aisoissa.

TOINEN OSA

En ole kirjoittanut kohta kymmeneen päivään. Ratkaisu tuli jo viikko sitte. Olin edeltäkäsin arvannut, että se tapahtuisi merellä. Sellaiset naiset kuin Laura eivät unohduksensakaan hetkinä unohda hankkia itselleen sopivaa taustaa. Jos heidän hyvien töittensä täytyy tapahtua kauneuden pohjalla, niin paljon enemmän he tietysti tarvitsevat kauneutta lankeemuksensa hetkinä. Tämä ei johdu heidän sielussaan piilevästä runollisuudesta, vaan siitä, että he tavoittelevat erikoisuutta ja haluavat koristaa itseään kaikella millä ikinä saattavat. En ole hullaantunut siihen määrään, että olisin muuttanut mieltä Laurasta, tai oikeastaan: mistä minä tiedän eikö hänellä ole oikeutta olla juuri sitä mitä hän on ja katsoa yksin auringon ja tahtienkin tarkoituksen olevan vain koristaa itseään. Harvinainen kauneus mahtaa luonnostaan olla ääretöntä itsekkäisyyttä, sellaista, että se taivuttaa kaikki valtansa alle. Laura on tuon kauneuden ruumistunut ilmestysmuoto, eikä kenelläkään ole oikeutta vaatia häneltä muuta kuin että hän aina ja kaikkialla olisi kaunis — minä ainakaan en pyydä enempää…

Siunaan purjehtijataitoani, sillä se on tehnyt meille mahdolliseksi olla purjehdusretkillämme kahden. Viikko sitte sanoi Laura keskellä kuuminta hellettä haluavansa lähteä merelle. Hän viihtyy auringonpaahteessa aivan kuten Hekate. Kevyt tuuli vei meidät pian hyvän matkan päähän rannalta ja tyyntyi sitte äkkiä. Pian riippui purjeemme lerpallaan pitkin mastoa. Päivänsäteiden heijastus peilityyneen syvään enensi sekin osaltaan kuumuutta, vaikka oli iltapäivä. Laura heittäytyi intialaisille matoille, jotka peittivät veneen pohjaa, laski päänsä tyynylle ja jäi siihen liikkumattomaksi, veneen telttakatoksen läpitse tunkevien säteiden punaan. Minut valtasi kumma laiskuus, ja toiselta puolen pani tuo nainen, jonka kreikkalaiset muodot eroittautuivat kevyen puvun alta, vereni liikkeelle. Hänkin lepäsi jonkinlaisessa horroksessa; silmät olivat puoliummessa, huulet hiukan avoimina, koko olentoa hallitsi hervottomuus. Kun minä katsoin häneen, liikutti hän silmälautojaan ikäänkuin sanoakseen: "Katso kuinka heikko minä olen…"

Palasimme hyvin myöhään huvilalle, ja tämä retkemme tulee kauvan pysymään mielessäni. Auringon laskettua, jolloin taivas ja meri muuttuivat ainoaksi loputtomaksi ja rajattomaksi välkkeeksi, seurasi yö niin ihana, etten milloinkaan ole nähnyt sellaista Rivieralla. Taivaan syvästä kohosi ääretön, punainen kuu täyttämään pimeyttä lempeällä valollaan ja samalla luomaan mereen leveää, häikäisevää tietä, jota myöten veneemme lipui rantaan. Meri huokui hiljaa, kuten aina öisin, ikäänkuin se olisi syvään hengittänyt. Pienessä satamassa kuuluivat ligurialaiset kalastajat laulavan kuorossa. Tuulenhenki heräsi tällä kertaa, tullen maalta ja tuoden mukanaan pomeranssinkukkien tuoksua. Vaikka yleensä en ensinkään osaa vaipua mielialoihin, lumosi tämä luonnon sanomaton sulo minut, liikkuessaan yli merten ja maiden ja laskeutuessaan kuin kaste sekä näkyville esineille että sieluihin. Silloin tällöin silmäilin naista, ihanaa kuin Helena, joka valkeana välähteli silmissäni kuutamossa, ja minulle tuli se tunne, että me elämme kreikkalaisaikoina, että olemme matkalla jonnekin pyhään oliivilehtoon, jossa Elysiumin salaisuudet tulevat täyttymään. Meidän huumamme ei enään ollut pelkkää aistillisuutta, vaan jonkinlaista mystillistä jumalanpalvelusta, jonka kautta me yhdyimme tähän yöhön, tähän kevääseen, koko luontoon.

Lähtöaikamme on tullut, mutta me emme lähde. Hekateni ei pelkää aurinkoa; Davisille tekee aurinko hyvää, ja minulle on yhdentekevää, olenko täällä vaiko Sveitsissä. Olen saanut päähäni kumman ajatuksen. Tuntuu hiukan oudolta puhua siitä, mutta teen sen kumminkin: ajoittain tuntuu minusta siltä kuin kristityn sielu, vaikka uskon lähde olisikin täydelleen kuivunut, ei voisi elää pelkästään muotojen kauneudesta. Se on minulle suorastaan surullinen keksintö, sillä jos se osoittautuu paikkansapitäväksi, niin luisuu jalkojeni alta se pohja, jolla nyt seison. Tuo ajatus palaa minulle kuitenkin aina takaisin. Me olemme toisen kulttuurin lapsia. Sielumme on täynnä goottilaista hartautta ja nöyryyttä, josta emme ikinä pääse irti. Sitä ei ollut kreikkalaisissa sieluissa. Meidän sielumme rakentavat vaistomaisesti ylöspäin — he levittivät itseään iloisesti ja yksinkertaisesti pitkin maanpintaa. Ne meistä, joihin Hellaan henki on kokoontunut voimakkaammin kuin muihin, tarvitsevat todella kauneutta ja ajavat sitä kiihkeästi takaa, mutta hekin vaativat itsetiedottomasti, että Aspasialla olisi Danten Beatricen silmät. Sellaisia vaatimuksia piilee minussakin. Kun ajattelen, että tuo iki-ihanainen ihmis-eläin Laura kuuluu minulle ja tulee kuulumaan niin kauvan kuin tahdon, niin valtaa minut kaksinkertainen ilo: miehen ja kauneudenpalvelijan. Mutta kuitenkin minulta puuttuu jotakin, ja minua innoittaa. Kreikkalaisen pyhäkköni alttarilla seisoo marmorinen jumalatar — mutta goottilainen pyhäkköni on tyhjänä. Myönnän, että tielleni on tullut edustaja täydellisyyden mailta, ja kuitenkaan en voi torjua luotani ajatusta, että sillä täydellisyydellä on varjonsa. Ennen arvelin, että Goethen sanat: "Olkaatte kuten jumalat ja kuten eläimet" hallitsivat elämää ja sisälsivät sen äärimmäisen ilmauksen. Nyt, täyttäessäni tätä käskyä, tunnen, että siitä puuttuu enkeli.

Tänään tapasi Davis minut istumassa jakkaralla Lauran jalkojen juuressa, pää hänen polvellaan. Hänen verettömistä kasvoistaan ja sammuneista silmistään ei hetkeksikään väistynyt välinpitämätön tympeys. Pehmeissä, intialaisten solkien kiinnittämissä tohveleissaan kulki hän hiljaa kuin henki ja hävisi likeiseen kirjastohuoneeseen. Laura oli komea, kun hänen silmäteränsä säihkyivät hillitsemätöntä vihaa. Minä olin noussut ja odotin mitä seuraisi. Päähäni pälkähti, että Davis ehkä palaa kirjastohuoneesta revolveri kädessä. Tarkoitukseni oli siinä tapauksessa heittää hänet ulos ikkunasta, vaippoineen, revolvereineen, intialaisine tohveleineen päivineen. Mutta hän ei palannut. Odotin kauvan ja turhaan. Ties mitä hän mahtoikaan tehdä huoneessa: miettiä viheliäisyyttään, vaiko itkeä, vaiko yhä pysyä tavanmukaisessa tympeydessään. Kohtasimme toisemme kaikki kolme vasta aamiaispöydässä ja istuuduimme syömään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkäpä vain kuvittelin, että Laura luo häneen uhkaavia katseita ja että hänen tympeytensä on tavallista kipeämpi. Tunnustan, että tämä asiain käänne on kiusallisempi kuin mikä muu tahansa. Näin nuo kasvot silmieni edessä koko päivän ja tälläkin hetkellä tuijottavat ne minuun kuni mykkä moite. En tosin ole mikään tappelupukari, mutta teoistani aina vastaan. Lisäksi olen vielä aatelismies, ja minua harmittaa, että tuo mies on sellainen pieni, vaivainen, avuton ja onneton raukka. Tuntuu ilkeältä, ikäänkuin olisin antanut halvattua korville. Harvoin on minusta tuntunut näin ilkeältä.

Lähdimme kuitenkin, kuten tavallisesti, merelle. En nimittäin tahtonut, että Laura luulisi minun pelkäävän Davisia. Mutta siellä sattui meille ensimäinen väärinymmärrys. Olin uskonut hänelle epäilyksiäni ja sanoin hänelle, kun hän silloin nauroi, suoraan:

— Tuo nauru ei pue sinua, ja muista, että sinun on lupa tehdä mitä muuta tahansa paitsi sitä, mikä ei pue sinua.

— Sen jälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut, saatat kyllä loukata minua vielä rankaisemattomammin kuin Davisia.

Sellaisen vastauksen perästä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin pyytää häneltä anteeksi, ja pian vallitsikin keskenämme taas sopu ja Laura rupesi kertomaan itsestään. Sain nyt taasen todisteen hänen terävästä älystään. Yleensä naiset, niin monta kuin olen heitä tuntenut — eräiden asianhaarojen vallitessa osoittavat vastustamatonta halua saada kertoa itsestään. En lue sitä heille viaksi, sillä se todistaa vain, että heillä on tarve puhdistaa itseään omissa ja meidän silmissämme, tarve, jota me miehet emme tunne ensinkään. Minä puolestani en milloinkaan ole tavannut naista, joka olisi ollut niin viisas, että hän olisi pidellyt kertomustaan taiteellisissa rajoissa, ja niin totuudenmukainen, ettei hän olisi horjahtanut valehtelemaan paremmin puhdistaakseen itseään. Uskallan väittää tätä kaikkien miesten kokemusten perustuksella, ja he voivat tarpeen vaatiessa todistaa, että tuollaiset jutut aina ovat satumaisuuteen saakka toistensa kaltaiset ja lisäksi harvinaisen ikävät. Laura alkoi hänkin kertomuksensa eräänlaisella hätäisellä itsekylläisyydellä, mutta siihen päättyikin hänen yhtäläisyytensä muiden langenneiden enkelien kanssa. Hänen esiintymisessään oli ehkä jonkun verran erikoisuudentavoittelua, mutta ei minkäänlaista halua näyttää — uhrilta. Tietäen, että hänen edessään oli skeptikko, varoi hän saattamasta itseään siihen vaaraan, että hänelle olisi anteeksiantavasti hymyilty, silti uskomatta hänen sanojaan. Hänen suoruutensa tapaili rohkeuden rajoja ja olisi tullut likelle kyynillisyyttä, jollei sen pohjana olisi ollut jonkinlainen elämänjärjestelmä, jossa estetiikka täydelleen korvasi etiikan. Hän tahtoi, että hänen elämänsä esiintyisi apollomaisissa muodoissa eikä narrin kyttyrä selässään — siinä hänen filosofiansa. Hän ei ollut ottanut Davisia suorastaan hänen miljooniensa vuoksi, vaan voidakseen niiden avulla koristaa elämäänsä kaikella mahdollisella tavalla, eikä vain tavallisessa mielessä, vaan sanan korkeimmassa taiteellisessa merkityksessä. Hän ei tunne mitään velvollisuuksia miestään kohtaan, sillä hän sanoi hänelle etukäteen kaikki. Hän on hänen silmissään yhtä säälittävä kuin inhoittava, mutta koska hän viettää päivänsä täydellisessä tympeyden tilassa, niin hän katseleekin häntä ikäänkuin hän jo olisi kuollut. Hän ei yleensä ota lukuun asioita, jotka sotivat elämän kauneutta ja miellyttävyyttä vastaan. Yhteiskunnalliset näkökohdat eivät merkitse hänelle mitään — minä erehdyn, jos luulen hänen niistä välittävän. Hänen ystävyytensä isääni ei ollut laskettua, hän näki hänessä yksinkertaisesti luonnon mestariteoksen. Minua hän kauvan on rakastanut. Hän ymmärtää, että antaisin hänelle enemmän arvoa, jos minun olisi ollut vaikeampi häntä saavuttaa, mutta hän ei tahtonut tinkiä pois omasta onnestaan.

Kummilta kuuluivat korvissani nuo tunnustukset, lausuttuina ihanilla huulilla, pehmeällä, lempeällä, metallisointuisalla äänellä. Puhuessaan veti hän hamettaan ympärilleen ikäänkuin valmistaakseen minulle paikkaa rinnallaan. Silloin tällöin seurasi hän silmillään ohi lentäviä lokkeja, sitte hän taasen käänsi katseensa minuun, nähdäkseen kasvoistani mitä minä arvelisin. Minä kuuntelin tyytyväisenä hänen sanojaan, sillä ne todistivat, että olin ymmärtänyt hänet oikein. Oli niissä kuitenkin jotakin minulle täydellisesti uuttakin. Vaikka olin arvioinut hänen älynsä aika korkeaksi, olin arvellut hänen toimivan pääasiallisesti vaistojensa varassa, luonteensa mukaisesti; en ollut luullut hänen pystyvän rakentamaan kokonaista järjestelmää luonnonviettiensä tyydyttämisen tueksi. Monasti, kun minä olin nähnyt hänen toiminnassaan pelkkää alhaista laskevaisuutta, oli hän siis menetellytkin periaatteittensa mukaan. Nuo periaatteet olivat mahdollisesti olleet huonot, ehkäpä julmatkin, mutta ne olivat joka tapauksessa olleet periaatteita. Minä olin esimerkiksi luullut, että hän Davisin kuoltua salaa toivoisi minua miehekseen — nyt hän osoitti minulle, että olin erehtynyt. Hän rupesi itse puhumaan siitä, tunnusti, että jos kosisin häntä, hänellä luultavasti ei olisi voimaa kieltää, koska hän rakastaa minua enemmän kuin luulenkaan (ja siinä, totta vie, näin kuuman punan kohoavan hänen kasvoilleen ja kaulalleen). Hän tietää kuitenkin, ettei se milloinkaan tule käymään päinsä, koska minä ennemmin tai myöhemmin varsin keveällä mielellä jättäisin hänet — mutta entä sitte? Nyt hän esimerkiksi upottaa kätensä veteen ja tuntee suloista virkistystä: pitäisikö hänen kieltää itseltään tuo nautinto sentähden, että hän tietää auringon hetken perästä juovan pois viileän kosteuden hänen käsistään?

Siinä hän kumartui veneen laidan yli — hänen vartalonsa piirtyi näkyviin koko verrattomassa täydellisyydessään — ja upotettuaan kätensä veteen, ojensi hän ne minun puoleeni märkinä, ruusunkarvaisina, välähdellen auringonvalossa.

Minä tartuin noihin märkiin käsiin ja ikäänkuin vastauksena heltymiseeni lausui hän lempeällä, hyväilevällä äänellä:

Eilen en nähnyt Lauraa koko päivänä, sillä hän oli sairaana. Hän oli kylmettynyt istuessaan liian myöhään parvekkeella, ja kylmetyksestä oli seurannut hammassärky. Ikävää! Onneksi oli taloon eräänä iltana tullut lääkäri Davisia varten ja jäänytkin tänne. Muuten ei minulla olisi minkäänlaista puhetoveria. Se on nuori italialainen, pieni ja musta kuin hiili, suuressa päässä tuliset silmät. Tuntuu hyvin lahjakkaalta. Nähtävästi hän heti ensi iltana sai selville meidän suhteemme, toisena hän piti kaikkea vallan luonnollisena ja tunnusti empimättä minut talon varsinaiseksi herraksi. En voinut olla hymyilemättä, kun hän tänä aamuna tavatessamme kysyi, saisiko hän käydä katsomassa "rouva kreivitärtä" voidakseen määrätä hänelle lääkettä. Missä muualla tahansa pannaan toimeen kokonainen ajometsästys, kun epäillään naimisissa olevan naisen joutuneen suhteisiin toisen miehen kanssa. Täällä aivan päinvastoin. Rakkautta kunnioitetaan niin, että kaikki heti paikalla asettuvat sen puolelle ja rupeavat rakastavaisten liittolaisiksi. Vastasin italialaiselle, että kysyn rouva kreivittäreltä haluaako hän ottaa hänet vastaan. Ja aamiaisen jälkeen pääsin kun pääsinkin Lauran makuuhuoneeseen. Hän ei ollut hyvillään tulostani, koska hänen kasvonsa ovat hiukan ajettuneet eikä hän olisi suonut minun näkevän itseään siinä tilassa. Ja hänet nähdessäni muistuivat todella mieleeni entiset piirustustuntini. Olin silloin huomannut, että jäljentäessä uudenaikaisia kasvoja erinäiset epätarkkuudet menevät mukiin, jopa saattaa kuvaa jonkun verran muuttaakin — ja ilme jää kuitenkin, kasvojen sisältö jää kuitenkin, yhtäläisyys ei ole ensinkään kärsinyt. Mutta toista on piirtäessä antiikin kasvoja: pieninkin epätarkka viiva, pieninkin hairahdus rikkoo kasvojen sopusuhtaisuuden ja muuttaa ne toisiksi. Nyt sain Laurasta esimerkin väitteeni tueksi. Hänen kasvonsa olivat aivan vähän paisuneet, tai suoraan sanoen en nähnyt sitä ensinkään, sillä hän piti itsepintaisesti näkyvissä tervettä puolta, mutta koska hänen silmänsä hiukan verestivät ja silmälaudat olivat jonkun verran raskaammat kuin tavallisesti, ei hän enään ollut oma itsensä, nimittäin sama kuin kasvojensa sopusointuisessa täydellisyydessä — ja kaukana hän oli tavallisesta kauneudestaan. Tietysti en näyttänyt tätä Lauralle, mutta hän vastaanotti hyväilyni hiukan levottomana, aivan niinkuin hänellä olisi ollut paha omatunto. Ja hänen periaatteittensa mukaan kylmetys tietysti onkin kuolemansynti.

Kummallisia periaatteita joka tapauksessa! Epäilemättä minussakin on vanhaa kreikkalaista henkeä, mutta paitsi pakanaa on minussa vielä jotakin muutakin. Laura saattaa filosofioineen käydä varsin onnettomaksi. Ymmärrän vielä, että ihminen voi tehdä uskonnokseen kauneuden yleensä — mutta joka tekee uskonnokseen oman kauneutensa, se rakentaa onnettomuuttaan. Mikä uskonto se onkaan, jonka ainoa kylmettyminen voi järkyttää perustuksia myöten ja nenälle asettuva kärpänen myllertää pohjiin asti?

Täytyy kuitenkin lähteä Sveitsiin, koska kuumuus näkyy käyvän sietämättömäksi. Lisäksi tulee silloin tällöin shirokko-tuuli kuin mikäkin kuuma puhallus Afrikasta. Tosin meri jäähdyttää tätä erämaan henkäystä, mutta kiusallinen se on sittenkin.

Davisia shirokko vaivaa suuresti. Kun ei tohtori salli hänen käyttää morfiinia, ärtyy hän toisinaan äärimmilleen, toisinaan taas kankenee täydellisesti tunnottomaksi. Mutta minä olen huomannut, että hän ärtymisensäkin hetkinä pelkää Lauraa ja minua. Kuka tietää eikö tuon puolihullun aivoissa ala kehittyä vainoomistauti ja hän jo mahda hautoa epäilystä, että me aiomme tappaa tai hukuttaa hänet? Suhteeni häneen on yleensä yksi pimeimpiä puolia roolissa, jota nykyään näyttelen. Sanon: yksi, sillä tiedän hyvästi, että niitä on monta muutakin. En olisi oma itseni, jollen huomaisi, että, kaikesta huolimatta sieluni sekä laiskistuu että nopeasti ja taukoamatta turmeltuu tuon naisen käsissä. Sanat eivät saata kuvata mitä inhoa, tuskaa ja omantunnon kidutusta alusta asti olen tuntenut ajatellessani, että niin heti isän kuoleman jälkeen heittäydyin aistillisen nautinnon pyörteeseen. Sekä omatunto että hienotunteisuus jotka ehdottomasti kuuluvat luonteeseeni, ovat nousseet sitä vastaan. Se on ollut minulle niin kiusallista, etten ole voinut edes kirjoittaa siitä. Nyt se on minulle yhdentekevää. Ajoittain vielä soimaan itseäni ja toistelen itselleni pahoja tekojani, mutta todenteolla en tunne omantunnonvaivoja.

Anielkan koetan unohtaa, sillä hänen muistonsa lamauttaa minua, tai oikeastaan se kai on niin, etten pääse selville itsestäni, kun johdatan mieleeni ploszowilaisen episodin elämässäni. Ajoittain minusta tuntuu siltä, etten ole Anielkan arvoinen; toisinaan taas, että olen ollut aasi ja näytellyt suorastaan naurettavaa osaa tytön edessä, joka ei missään suhteessa poikkea tavallisuudesta. Se loukkaa itserakkauttani, ja siitä syystä minä raivostun Anielkalle. Toisena hetkenä saattaa minua vaivata paha olo siitä, että olen rikkonut Anielkaa vastaan, toisena hetkenä ovat nuo rikokset mielestäni vain typerää lapsellisuutta. En ole tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olin Ploszowissa enkä liioin sellaisena kuin olen nyt. Ero oikean ja väärän välillä häviää vähitellen tunnostani, ja se on minulle — sen pahempi — yhdentekevää. Tämä kaikki johtuu jonkinlaisesta sielun laiskistumisesta, ja toiselta puolen sama laiskistuminen lohduttaa minua, kun sisälliset ristiriitaisuudet minua ahdistavat, sillä se sanoo: "Edellyttäkäämme, että olet huonompi kuin olet ollut — entä sitte? Minkätähden sinä syystä tai toisesta rupeaisit kiusaamaan itseäsi?"

Havaitsen itsessäni vielä yhden muutoksen. Vähitellen olen tottunut siihenkin, mikä alussa suuresti loukkasi kunniantuntoani: että annan halvattua miestä korville enemmän tai vähemmän välinpitämättömänä. Olen muutamina viime päivinä huomannut, että alennun tekoihin, joita en ikinä uskaltaisi tehdä, jos Davis olisi voimakas mies ja kykenisi puolustamaan kunniaansa ja omaisuuttaan eikä Latsarus sekä ruumiin että sielun puolesta. Emme enään vaivaudu merelle… Totisesti: en olisi uskonut, että herkkyyteni siinäkin suhteessa siihen määrään voisi alentua. Helppo on sanoa: vähät minä mokomasta elähtäneestä Levantin miehestä — mutta en pääse siitäkään ajatuksesta, että mustatukkainen jumalattareni _juno_maisine kulmakarvoineen ei ensinkään ole mikään Juno, vaan Circe, jonka kosketus muuttaa ihmiset — mistä nyt löytäisin mytologisimman vertauksen? — Eumaioksen kasvateiksi.

Kun nyt kysyn itseltäni mistä tämä kaikki johtuu, niin monet entisistä teorioistani menevät nurin. Meidän rakkautemme on yksinkertaisesti ruumiillista eikä henkistä laatua. Ja aina minulle palaa ajatus, ettei se riitä nykyajan ihmiselle. Me olemme Lauran kanssa olleet jumalia ja eläimiä, mutta emme milloinkaan ihmisiä. Meidän tunteitamme ei edes sovi nimittää rakkaudeksi, sillä ne ovat olleet vain himoa, vailla hellyyttä. Jos Laura olisi toisellainen ja minä olisin toisellainen, niin me voisimme olla sata kertaa onnellisemmat. Ymmärrän, että rakkaus, joka haluaa olla pelkkää henkeä, hupenee pelkäksi varjoksi. Mutta vailla kaikkea henkeä käy rakkaus pelkäksi alennukseksi. Silti ihmiset Circen sauvan koskettamina kyllä voivat viihtyäkin alennuksessaan.

Kummallisen surulliselta tuntuu minusta, miehestä, joka olen helleeniläistä juurta, panna paperille tällaisia asioita! Mutta minä olen ruvennut epäilemään Hellastani. Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi elää loppuunkäytetyistä elämän muodoista. Kirjoitan mitä ajattelen, koska aina olen suora.

Eilen tapasi minut tädin kirje. Se on lähetetty Roomasta ja päivätty kaksi viikkoa sitte, enkä käsitä minkätähden sitä niin kauvan on pidätetty Casa Osoriassa. Täti edellyttää, että olen ollut Korfussa, mutta arvelee minun jo palanneen ja kirjoittaa:

"Odotamme levottomina ja kiihkeästi sinulta tietoja. Minä, vanha ihminen, olen jo kasvanut niin lujasti kiinni maahan, ettei ensimäinen tuulenpuuska minua järkytä, mutta Anielkaa minun on vaikea katsella. Hän odotti nähtävästi sinulta kirjettä Wienistä tai Roomasta ja kävi levottomaksi, kun ei sitä kuulunut. Sitte tuli, kuten tiedät, isäsi kuolema. Sanoin kerran tahallani Anielkan kuullen, ettet nyt saata ajatella mitään muuta kuin suruasi, mutta että muutaman viikon perästä varmaan toinnut ja palaat tavalliseen elämänjärjestykseen. Emme Anielkan kanssa milloinkaan puhu näistä asioista, mutta ymmärrämme toisemme silti erinomaisesti. Huomasin, että hän tuntuvasti rauhoittui. Mutta kun kului kuukausi eikä sinulta tullut minkäänlaista elonmerkkiä, rupesi hän taasen murehtimaan, varsinkin terveyttäsi, mutta varmaan myöskin sitä, että niin kokonaan olit meidät unohtanut. Minä olin minäkin levoton ja kirjoitin muutamia kirjeitä Korfuhun, osoitteella poste restante, kuten olimme sopineet. Kun emme ole saaneet mitään vastausta, koetan osoittaa kirjeen taloosi Roomassa, sillä pelko, että ehkä olet kipeä, vaivaa meitä. Kirjoita edes muutama sana, mutta ennen kaikkea toinnu, rakas poikani, surustasi ja tule entisellesi. Olen sinulle suora. Anielkan kärsimyksiä lisää vielä se, että joku täällä on puhunut hänen äidilleen, että sinä muka olet yleisesti tunnettu hurjistelevasta elämästäsi. Käsität miten minä suutuin! Celina kertoi kiihdyksissään jutun tyttärelleen, ja nyt potee toinen alituista päänkipua, ja toinen raukka kalpenee, laihtuu ja surkastuu, niin että on vaikea sitä katsella. Mutta rakas lapsi se on ja aina hyvä kuin enkeli! Hän koettaa olla iloinen, jottei tuottaisi huolta äidilleen, mutta minä näen selvästi, millä kannalla asiat ovat ja sydäntäni särkee. Rakkahin poikani, kunnioittaen suruasi en Roomassa kajonnut asiaan, mutta tulevathan tuollaiset surut Jumalan kädestä ja niihin täytyy alistua eikä antaa niiden lamauttaa elämäänsä. Etkö sinä nyt kirjoittaisi meille muutamia rauhoittavia sanoja? Armahda tyttöä. En peittele sinulta, että hartain toivoni olisi, että te surukautesi loputtua, vaikkapa vuoden tai kahden perästä menisitte naimisiin, sillä minun vakaumukseni mukaan on Anielka jotakin aivan harvinaista. Mutta vaikkapa täytyisi käydä toisinkin, niin olisi hyvä, jos jollakin lailla antaisit meille tietoa siitä. Tiedäthän, ettei minun ole tapana liioitella, ja kun nyt kirjoitan sinulle tästä, teen sen siksi, että todella pelkään Anielkan terveyttä. Muista, että koko hänen tulevaisuutensa on kysymyksessä. Kromicki on ruvennut yhä useammin käymään täällä, ja näkyy selvästi missä tarkoituksessa. Aioin ensin tavalliseen suoraan tapaani ajaa hänet menemään, koska arvaan juuri hänen kertoneen sinun hurjisteluistasi, mutta Celina ei millään ehdolla antanut minun tehdä sitä. Hän on aivan kiihdyksissään eikä enään ensinkään luota sinun ja Anielkan naimakauppoihin. Mitä minä nyt teen? Ehkäpä hän äitinä näkee asiat selvemmin? Kirjoita, rakas poikaseni, kiireen kautta. Sinua syleilee ja siunaa vanha tätisi, jolla ei ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Anielka tahtoi aikoinaan kirjoittaa sinulle välittääkseen suruasi, mutta Celina ei antanut hänen tehdä sitä, ja meillä oli asiasta oikein riita. Celina on erinomainen ihminen, mutta usein hän minua suututtaa. Sydämellisiä terveisiä kaikilta. Nuori Chwastowski rakentaa tänne olutpanimon. Jonkun verran on hänellä itsellään rahaa, ja loput minä lainasin."

Ensi hetkessä tuntui siltä kuin ei kirje olisi tehnyt minuun mitään vaikutusta. Sitte tapasin itseni kävelemästä pitkin lattiaa ja huomasin, että olin erehtynyt. Vaikutus kasvoi kasvamistaan ja kävi vihdoin aivan satumaiseksi. Tunnin kuluttua puhelin itselleni ihmeissäni: "Mitä hittoa, minähän en enään ajattele mitään muuta!" Ja merkillistä millä vauhdilla mitä erilaisimmat tunteet, toinen toisen perässä karkasivat sieluuni aivan kuten pilvet tuulen ajamina. Kuinka hermostunut ihminen minä kuitenkin olenkaan! Ensin minun tuli äärettömän sääli Anielkaa. Kaikki mitä hiljan vielä olin tuntenut häntä kohtaan ja mikä salaa oli kytenyt jossakin sieluni kätkössä, nousi äkkiä liekkinä pinnalle. Minä lähden, rauhoitan, lohdutan, teen hänet onnelliseksi — se oli sydämeni ensi purkaus ja se puhkesi ulkopuolella tahdon järjestelevää toimintaa, mutta harvinaisen voimakkaana. Ja kun minä ajattelin hänen puoleksi ummistettuja silmiään, hänen käsiään käsissäni, tunnetta, joka oli vetänyt minua hänen puoleensa, niin nousi hän koko voimallaan kuolleista. Sitte tulin verranneeksi häntä Lauraan, ja vertailu ei suinkaan ollut Lauralle edullinen. Silmänräpäyksessä tunsin miten se elämä, jota olin viettänyt täällä, inhoitti minua. Tarvitsen puhtaampaa ilmaa kuin tämä täällä, hiljaisuutta, hellyyttä ja ennen kaikkea: tunteen vilpittömyyttä. Samalla valtasi minut ilo siitä, ettei mikään vielä ole myöhäistä, kaikki on vielä korjattavissa ja kaikki riippuu vain minun tahdostani. Äkkiä muistui mieleeni Kromicki ja Anielkan äiti, joka ei luota minuun ja joka nähtävästi on tämän herran puolella. Häntä ajatellessa valtasi minut kiukku ja vihani kasvoi kasvamistaan, anastaen tilan kaikilta muilta tunteilta. Samalla kun järkeni tunnusti, että Celina rouva täydestä syystä katseli minua epäluulolla, kasvoi minussa kasvamistaan kiukku häntä kohtaan siitä, että hän uskalsi epäillä minua. Vihdoin oli jonkinlainen epätoivoisa raivo itseäni ja kaikkia kohtaan ottanut minut valtoihinsa. Saatoin mahduttaa kaikki ajatukseni ja tunteeni sanoihin: "Hyvä — käyköön niin!"

Kirje tuli eilen. Kun tänään tyynemmällä mielellä tarkastelen itseäni, saatan suorastaan ihmeissäni todentaa, että kiukkuni tällä hetkellä on mieluummin suurempi kuin pienempi entistään. Se on kun onkin hallitsevana tunteena minussa. Minä otan lukuun kaikki lieventävät asianhaarat, mitä ihminen kylmällä järjellä punniten voi ottaa lukuun, ja kuitenkaan en voi antaa anteeksi tuolle Kromickille enempää kuin äidille ja Anielkallekaan. Sillä olisihan itse asiassa Anielka yhdellä ainoalla sanalla saattanut sulkea häneltä tien Ploszowiin. Hän ei tee sitä, sillä hän tottelee äitiään, hän uhraa minut äitinsä päänkivun takia. Lisäksi mokomakin Kromicki alentaa Anielkaa minun silmissäni, hän tahrii häntä ja vie hänet niiden mauttomien tyttöjen luokkaan, jotka vain odottavat miestä. Minun on mahdoton levollisesti puhua näistä asioista.

Ehkäpä minä ajattelen ja tunnen liian ärtyisästi. Ehkäpä itserakkauteni on ylenmäärin loukattu. Tiedän että saatan tarkata itseäni aivan kuin vierasta, mutta tämä kaksinaisuuskaan ei nyt auta. Kiihdytän ja ärsytän itseäni yhä enemmän. Kirjoittaminenkin väsyttää hermojani — lopetan siis.

Yöllä ajattelin: "Huomenna olet levollisempi." Mitä vielä! Minut valtaa suorastaan raivo Anielkan äitiä, Anielkaa, tätiä ja itseäni vastaan. Ilmatkin järjestetään lampaan turkkia myöten, mutta tässä ei ole otettu lukuun, että minun turkkini on sangen ohut. Eikö minun sitte ole hyvä Peglissä? Laura on kuin marmoripatsas. Ainakaan en väsy hänen luonaan, sillä paitsi kauneutta ei hänessä ole mitään. Mutta minä olenkin saanut kyliäni makeasta, hienostuneesta hempeydestä. Hakekoot ne sielut lohdutusta Kromickilta.

Vein itse tänään kirjeen postiin. Sisältö oli seuraava: "Toivotan herra Kromickille ja neiti Anielkalle onnea." Täti pyysi ratkaisevaa vastausta ja hän on sen saanut.

Pälkähti päähäni, että entä jos tädin viittaukset Kromickiin olivatkin vain naisen valtioviisauden sanelemat, eikö tarkoitus vain ollut ärsyttää minua? Jos niin oli, niin onnittelen tätiä hänen taitavuutensa ja ihmistuntemuksensa johdosta.

Viikko on kulunut. En ole kirjoittanut, koska olen kulkenut kuin pyörryksissä. Minua kalvaa yhä ääretön tuska ja ikävä. Anielka ei ole ollut eikä ole minulle yhdentekevä. Mieleeni johtuvat Hamletin sanat: "Rakastin Ofeliaa enemmän kuin neljäkymmentätuhatta veljeä olisi voinut rakastaa." Minä vain hiukan muuttaisin lausetta: "Rakastin Anielkaa enemmän kuin neljääkymmentätuhatta Lauraa." Ja minun pitää tuottaa hänelle kärsimystä! Silloin tällöin välähtelee silmissäni ikäänkuin lohdutuksena, että avioliitto minun kaltaiseni miehen kanssa olisi hänen onnettomuutensa — mutta se ei ole totta. Jos hän kerran olisi omani, niin minä olisin hänelle hyvä. Nyt myrkyttää mieltäni epäilys, että hänelle ehkä riittää Kromicki.

Sitä ajatellessa alkaa minussa taasen kaikki kiehua, ja minä olisin valmis lähettämään Ploszowiin toisen samanlaisen kirjeen.

Tehtyä kerta kaikkiaan ei saa tekemättömäksi. Lohduttakoot itseään minun tapaiseni ihmiset siten, että kädet ristissä jatkavat entisiä laiskanpäiviään. Saattaa olla harvinaisen heikkouden merkki, mutta sanat, jotka kirjoitin, tuottavat minulle jonkinlaista lohtua.

Koputan siis päähäni ja kysyn itseltäni, miten on mahdollista, että mies, joka syystä ylpeilee harvinaisen kehittyneestä tietoisuudestaan — nyt muutamia päiviä on toiminut yksinomaan hermoliikkeittensä perustuksella. Mitä virkaa on koko tietoisuudella, jos se heti ensi raivokohtauksen sattuessa pakenee johonkin aivojen komeroon ja sieltä vain passiivisena todistajana seuraa hermojen toimintaa. Onko tarkoitus, että tapausta, kun se on tapahtunut, tutkittaisiin? En tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta kun ei minulle jää muutakaan tekemistä, käytän hyväkseni edes sitä huvia. Minkätähden olen sitte toiminut niinkuin olen? Ainoastaan sentähden, että kyllä olen lahjakas, ehkäpä hyvinkin lahjakas mies (iskeköön minuun salama, jos tarkoitukseni tässä on imarrella tai kehua itseäni!) — mutta minä en ole järkevä mies. Minulta puuttuu tyyni, miehekäs järki. En pysty pitämään kurissa hermojani, olen loppuun valvotettu; minua saattaisi — käyttääkseni runoilijan sanoja — haavoittaa vaikkapa kokoonkäärityllä ruusunlehdellä. Minun lahjakkuudessani on jotakin naisellista. Ehken siinä suhteessa ole mikään poikkeus, luultavasti, varsinkin täällä meillä, on paljon samallaisia ihmisiä. Mutta siitä en paljonkaan kostu. Tämäntapainen äly saattaa ymmärtää paljon asioita, mutta huonoa on ihmisen sillä älyllä tulla toimeen elämässä: hän paiskautuu levottomana asiasta toiseen, epäilee, tutkia saivartelee jokaista aikomusta ja eksyy vihdoin teiden risteyksiin. Tällä kaikella vähentää hän toimintakykyään ja edistää luonteensa heikkouden kehittymistä, joka meillä on synnynnäinen ja aivan yleinen vika. Teenpä itselleni nyt esimerkiksi uuden kysymyksen: jollei tädin kirjeessä olisi ollut tuota huomautusta Kromickista, niin olisiko asian ratkaisu tullut toisellaiseksi? Enkä totta totisesti uskalla vastata: olisi! Ratkaisu ei olisi tullut niin nopeaan — se on totta — mutta kukaties se olisi ollut harkitumpi. Heikot luonteet tarvitsevat alituista helpoittelua — ainoastaan voimakkaita luonteita terästää vastustus. Laura, joka muutamissa suhteissa on tarkkanäköinen kuin piisamieläin, on nähtävästi ymmärtänyt tämän kaiken ja sentähden ollut niin — ystävällinen.

Mitä tästä nyt loppujen lopuksi käy selville? Sekö, että minä olen raukka? Ei suinkaan! Ihminen, joka ei säästä itseään kuulemasta totuutta, kyllä uskaltaisi kuulla senkin, — mutta se ei pidä paikkaansa! Tiedän että empimättä voisin tehdä retken pohjoisnavalle tai ruveta lähetyssaarnaajaksi sisä-Afrikaan; minussa on eräänlaista rohkeutta, myötäsyntynyttä uskallusta, ja minä pystyisin erinäisiin rohkeisiin tekoihin ja ankariinkin ponnistuksiin. Luonteeni on tulinen, pirteä — joskaan ei niin suuressa määrin kuin Sniatynskin.

Mutta kun vaaditaan elinkysymyksen ratkaisemista, niin skeptillisyyteni tekee minut voimattomaksi, minä hukun tutkisteluihin ja johtopäätösten tekoon, tahtoni ei tapaa mitään kiinnekohtaa — ja niin jäävät tekoni osaksi ulkonaisten tapahtumien varaan.

Laurasta en koskaan ole pitänyt, vaikka olen ollut ja yhä olen hänen fyysillisen hurmansa vallassa. Se saattaa ensi silmäykseltä tuntua oudolta, mutta itse asiassa tällainen on jotenkin tavallinen ilmiö. Saattaa rakastaa ihmistä muttei pitää hänestä. Miten usein minä olenkaan nähnyt rakkauden esiintyvän katkerana, kiduttavana ja vihan läpitunkemana, juuri sentähden, ettei siinä ollut hellyyden koossapitävää voimaa. Olen muistaakseni jo maininnut, että Sniatynskit eivät yksin rakasta toisiaan, vaan tavattomasti pitävät toisistaan. Sentähden he ovat niin onnelliset… Ah, tunnen että minäkin pitäisin Anielkasta ja että mekin olisimme onnelliset… Mutta paras olla puhumatta siitä. Lauraan ovat monet monituiset miehet voineet rakastua kuolettavasti, he ovat rakastaneet hänen tummia hiuksiaan, jumalallisia muotojaan, kulmakarvojaan, ääntään, katsettaan, hänen päänsä ryhtiä j.n.e., mutta olen varma, ettei kukaan ole pitänyt hänestä. Kummallisesti tuo nainen samalla vetää puoleensa ja työntää luotaan. Kuten sanottu, ei hänessä paitsi kauneutta ole mitään, sillä hänen harvinainen älykkäisyytensäkään ei ole muuta kuin ensimäinen orjatar, joka polvistuu hänen kauneutensa jaloissa, solmimassa hänen koturnejaan. Noin viikko sitte näin Lauran ojentavan almua lapselle, jonka isä, kalastaja, hiljan oli hukkunut, ja minä ajattelin: jos hän tietäisi, että olisi pukevampaa pistää lapselta silmät puhki, niin hän varmaan täydellä levollisuudella ja sulolla suorittaisi teon. Sellaiset asiat tuntuvat ilmassa — ja sentähden saattaa tuon naisen takia ajaa päänsä puhki seinään — mutta pitää ei hänestä saata. Hän ymmärtääkin kaiken muun paitsi tämän.

Mutta sensijaan hän on kaunis! Muutamia päiviä sitte näin hänen astuvan alas huvilan portaita, keinutellen ihanaista vartaloaan. "Pelkäsin lankeavani" — käyttääkseni Slowackin sanoja. Olen kaiken aikaa kahden voiman välissä, joista toinen vetää puoleensa, toinen työntää luotaan. Minä tahdon Sveitsiin ja samalla tahdon Roomaan. Lopputulosta en tunne. Ribot sanoo aivan oikein, että minä tahdon on ainoastaan tietoisuuden tila eikä sisällä mitään tahdon toimintaa. Vielä vähemmin sisältää kahdenkertainen minä tahdon mitään tahdon toimintaa. Olen asianajajaltani saanut kirjeen, joka kutsuu minua Roomaan perintöasioiden takia. Pitää suorittaa joitakin muodollisuuksia, jotka muuten ehkä voidaan suorittaa myöskin ilman minua, jollen halua lähteä liikkeelle. Mutta onhan siinä ulkonainen syy… Olen jonkun aikaa pitänyt Laurasta entistä vähemmin, itse puolestaan ei hän ensinkään ole vaikuttanut siihen, sillä hän on aina sama, mutta minä olen luultavasti siirtänyt häneen sen tyytymättömyyden, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisällisten ristiriitojeni aikana en hakenut hänen luotaan yksin lepoa, vaan ikäänkuin tahallani alennusta. Nyt on hän minulle vastenmielinen Mielenmyrskyistäni ei hänellä ole ollut edes aavistusta. Mitäpä ne olisivat liikuttaneet häntä, kun ne eivät ole kelvanneet koristamaan hänen kauneuttaan. Hän on vain huomannut, että olen jonkun verran kiihtynyt ja ehkä ärtyneempi kuin tavallisesti. Hiukan hän on kysellyt syytä, mutta ei mitenkään pakoittavasti.

Ehkäpä hurma, jolla hän pitelee minua, on niin suuri, etten lähde, mutta joka tapauksessa sanon hänelle huomenna tai vielä tänään, että minun täytyy lähteä. Tuleepa olemaan hauska nähdä kuinka hän vastaanottaa uutisen — minä olen sitä uteliaampi, kun en ensinkään saata kuvitella mitä se vaikuttaa. Olen hänen tunteestaan — joka muuten on hyvin minun tunteeni kaltainen — huomannut, ettei hän minusta pidä — jos hän yleensäkään vaivautuu pitämään tai olemaan pitämättä kenestäkään. Meidän luonteemme ovat monessa suhteessa samallaiset jos tuhansin kerroin erilaisetkin.

Olen hyvin väsynyt. En saa irti ajatuksiani siitä, minkä vaikutuksen kirjeeni onkaan mahtanut tehdä Ploszowissa. Ajattelen sitä lakkaamatta, silloinkin kun olen Lauran kanssa. Näen alituiseen tädin ja Anielkan. Miten onnellinen onkaan Laura ikuisessa levollisuudessaan. Minun on niin vaikea pitää itseäni aisoissa…

Iloitsen siitä, että tulen toiseen paikkaan. Pegli, vaikka merikylpylä, on kovin hiljainen. Kuumuus on käynyt tavattomaksi. Meri lepää laiskana, ei aaltokaan liikahda rantaa kohti, tuntuu siltä kuin ei se enään jaksaisi hengittää helteessä. Joskus herää tuulenhenki, mutta tukahuttavana ja tuoden mukanansa valkeita tomupilviä, jotka peittävät palmujen, puksipuiden, viikunain ja myrttien lehdet paksulla tomukerroksella ja tunkevat taloihin, läpi alaspäästettyjen uutimien. Silmiäni särkee, sillä seinät heijastavat niin tikerää valoa, että niihin päivällä on mahdoton luoda katsettaan.

Sveitsiin taikka Roomaan — yhdentekevää, kunhan pääsen lähtöön. Olen varma, että missä tahansa on parempi kuin täällä. Kaikki teemmekin matkavalmistuksia. Davisia en ole nähnyt neljään tai viiteen päivään. Varmaan hän jonakin kauniina päivänä tulee hulluksi. Tohtori kertoi miesraukan alituisesti tahtovan häntä painimaan kanssaan. Se kuuluu olevan hyvin huono merkki.

Olen nähtävästi kaivannut yksinäisyyttä. Minulla on nyt aivan sama tunne kuin heti Pegliin tultuani — olen surullinen, mutta samalla minun on hyvä olla. Minun on parempikin kuin oli Peglissä, sillä minua vaivasi alunpitäen outo levottomuus Lauran seurassa ja se on täällä poissa. Vaeltelen yksinäisessä, pimeässä talossa, jossa tuhannet esineet muistuttavat minulle isää ja verestävät hänen muistoansa mielessäni. Hän olikin jonkun verran loitonnut, mutta nyt koskettaa minua joka askeleella hänen tuttu, jokapäiväinen elämänsä. Pöydällä hänen työhuoneessaan ovat suurennuslasit, joilla hän tarkasteli esineitä, pronssiset koukut, joilla hän raappi kuivanutta maata esiinkaivetuista ruukuista; värejä, pensselejä, aloitettuja käsikirjoituksia, muinaisesineitä koskevia muistiinpanoja, sanalla sanoen: tuhansia pikkuesineitä. Hetkittäin tulee mieleeni, että hän on vaan lähtenyt kaupungille ja palaa jokapäiväiseen työhönsä, ja kun harhakuva häipyy, valtaa minut todellinen, syvä kaipaus, enkä minä rakasta yksin hänen muistoaan vaan häntä itseään, häntä, joka nyt nukkuu ikuista untaan Campo Santossa.

Sentähden olen surullinen, mutta tämä tunne on niin paljon puhtaampi kuin kaikki ne tunteet, jotka viime aikoina ovat kuljettaneet minua minne ovat tahtoneet, että se tekee minulle hyvää, sillä minä tunnen itseni paremmaksi, tai ainakaan en niin huonoksi kuin luulin… Huomaan niinikään, ettei epätoivoisinkaan järkeily voi viedä ihmiseltä sitä lohdutusta, että hänessä on synnynnäisiä jaloja ominaisuuksia. Mistä johtuukaan ihmisen ehdoton ja kieltämätön ikävöiminen hyvään? Kun rupean kerimään auki sitä kerää, joudun joskus hyvin kauvas. Meidän järkemmehän on heijastusta kaikkeudellisen olemisen loogillisesta säännöllisyydestä, ehkäpä siis ikävöimisemme hyvään on heijastusta jostakin absoluuttisesta hyvästä. Jos niin olisi, niin saattaisi ihminen yhtäpäätä sanoa itsensä irti epäilyksistään ja huudahtaa sekä: "heureka!" että "halleluja!" Pelkään kuitenkin tämän rakennuksen luhistuvan niin monen muun mukana ja sentähden en uskalla rakentaa sitä loppuun. Tämä on muuten enemmän tunteen puhetta kuin järjen, mutta ajoittain palaan siihen ehdottomasti, sillä oka, joka täytyy poistaa, on sydämessäni eikä jalassani. Tällä hetkellä olen kuitenkin kovin väsynyt. Mutta vaikka olenkin surullinen, vallitsee mielessäni samalla hiljaisuus ja rauha.

Eiköhän kaikista elävistä olennoista maan päällä yksin ihminen pysty toimimaan vastoin tahtoaan. Minun teki itse asiassa kauvan mieli lähteä Peglistä, mutta päivät kuluivat enkä minä liikkunut paikalta. Vielä illalla ennen lähtöäni olin varma, että jään paikoilleni. Laura itse ennätti aivan odottamatta avukseni.

Kerroin hänelle asianajajani kirjeestä ja että minun täytyy lähteä ainoastaan saadakseni nähdä, minkä vaikutuksen se tekee häneen. Olimme kahden. Odotin häneltä jotakin huudahdusta, jotakin mielenliikutuksen ilmaisua, jotakin vastustusta — mutta mitään sellaista ei kuulunut.

Kuultuaan uutisen kääntyi hän puoleeni, upotti kevyesti sormensa hiuksiini, likensi kasvojaan minun kasvojani vastaan ja kysyi:

Totta totisesti minulle on vielä tälläkin hetkellä arvoitus, mitä tuon piti merkitä! Ajatteliko hän, että minun ehdottomasti on lähdettävä? Luottaako hän siihen määrään kauneutensa mahtiin, ettei hän hetkeäkään epäile palaamistani? Vai käyttikö hän hyväkseen tilaisuutta päästäkseen minusta? Joka tapauksessa ei minulla tuon kysymyksen jälkeen ollut muuta tekemistä kuin lähteä. Hyväilevä liike, joka seurasi kysymystä, puhuu jonkun verran viime olettamusta vastaan, joka minusta tuntuu oletettavimmalta. Joskus olen muuten aivan varma siitä, että hän tahtoi sanoa: "Et sinä anna minulle matkapassia, vaan minä sinulle." Mutta tunnustan, että jos se oli matkapassi, niin on Lauran taitavuus aivan kuulumaton — ja sitä hämmästyttävämpi, kun hän kietoi tekonsa herttaiseen ystävällisyyteen ja niinmuodoin jätti minut sellaiseen epävarmuuteen, etten tiedä tekikö hän minusta pilkkaa vai eikö. Mutta minkätähden minä rupeaisin pettämään itseäni? Kysymyksellään voitti hän joka tapauksessa pelin. Luultavasti loukattu itserakkaus muuten nostaisi minussa päätään, mutta nyt on minulle kaikki yhdentekevää.

Emme kuitenkaan olleet toisillemme kylmät tuona viime iltana, vaan päinvastoin tavallista hellemmät. Erosimme hyvin myöhään. Näen hänet vieläkin varjostamassa kynttilää kädellään, silmät maahan luotuina saattaen minua ovelle. Hän oli niin kaunis, että minun suorastaan tuli vaikeaksi lähteä. Aamulla hän tiellä sanoi minulle hyvästi. Säilytin hänen ruusukimppunsa Genovaan asti. Kummallinen nainen! Jota kauvemma hänestä etenen, sitä enemmän tunnen fyysillisen kaipauksen rinnalla mielihyvää. Matkustin yhtä painoa Roomaan asti ja nyt olen kuin lintu, joka on päässyt irti häkistä.

Tuttavista en ole nähnyt täällä ainoaakaan. Kuumuus on karkoittanut heidät kaikki huviloilleen tai vuoristoon. Päivisin on kaduilla hiljaista, tapaa vain ulkomaalaisia, enimmäkseen englantilaisia, palttinaiset, harsolla verhotut lakit päässä, kädessä punakantinen Baedeker ja huulilla iankaikkinen: "Very interesting!" Sydänyöllä ympäröi Babuinoamme sellainen hiljaisuus, että harvojen ohikulkijain askeleet kajahtelevat jalkakäytävillä. Sensijaan ovat kadut illoin kansaa täynnä. Minut valtaa aina siihen aikaan päivästä ahdistava, hermostunut levottomuus, sentähden lähden ulkoilmaan, kiertelen katuja väsymykseen asti, ja se tuottaa minulle suurta huojennusta. Harhailuni päättyvät tavallisesti Pinciolla. Usein kierrän kolmeen, neljään kertaan ihanan terassin. Siihen aikaan liikkuu siellä joukottain rakastuneita pareja. Toiset nousevat käsikädessä, poski poskea vastaan ja katse taivasta kohti kohotettuna onnellisina ylös vuorta; toiset istuvat penkeillä varjostavien puiden suojassa. Lyhdyn lepattava valo tuo pimennoista näkyviin milloin bersaljeerin posken höyhentöyhdon alta, milloin tytön vaalean puvun, milloin työmiehen tai ylioppilaan kasvot. Joka hetki tulee korviini kuiskeita, tulisia vakuutuksia, laulun hyräilyä. Kokonaisuus muistuttaa keväistä karnevaalia, ja minulle tuottaa suurta nautintoa, kun saan hukkua joukkoihin ja hengittää niiden iloa ja terveyttä. Se on sellaista onnellista, täyteläistä yksinkertaisuutta. Tuo yksinkertaisuus vuotaa minuun ja rauhoittaa hermojani paremmin kuin kloraali. Illat ovat lämpöiset ja valoisat ja täynnä raikasta ilmanhenkeä. Kuu nousee Trinità dei Montin takaa ja purjehtii yli ihmisjoukkojen kuin hopeinen vene: valaisten puiden latvoja, kattoja ja torninhuippuja. Terassin juurella välkkyy ja humajaa kaupunki, mutta kaukaisuudessa erottautuu hopeisesta sumusta Pietarinkirkon tumma hahmo, kupukattoineen, joka välkkyy kuin toinen kuu. Rooma ei pitkiin aikoihin ole silmissäni ollut niin kaunis. Se on kerrassaan valloittanut minut. Palaan joka ilta myöhään kotiin ja ajattelen maata pannessani onnellisena, että huomenna taasen herään Roomassa. Ja nukun!… En tiedä riippuneeko väsymyksestä, mutta minä nukun kuin kivi ja olen vielä aamulla herätessäni kuin pilvistä pudonnut.

Aamupäivät työskentelen asianajajani kanssa. Joskus teen huvikseni luetteloa isän tavaroista. Isä ei testamentissaan ole määrännyt kokoelmiaan kaupungille, ja ne ovat niinmuodoin minun omaisuuttani, koska minä olen pää-perijä. Jos tietäisin täyttäväni isän tahdon, lahjoittaisin ne empimättä Roomalle, mutta pelkään, että tädin esittelyt ehkä ovat herättäneet isässä epäilyksiä ja että hän tahallaan on jättänyt määräämättä kokoelmien kohtalon, ajatellen niiden mahdollista siirtämistä kotimaahan. Erinäiset ja lukuiset ehdot testamentissa osoittavat selvään hänen viime aikoina miettineen asiaa. Paljon on myöskin kaukaisempia sukulaisia koskevia pikkumääräyksiä, mutta yksi minua liikutti enemmän kuin sanoin voin lausua. Se kuuluu: "Madonnan pään (Sassoferraton) määrään poikani tulevalle vaimolle."

Kuvanveistäjä Lukomski alkoi jo noin kuukausi sitte veistää isän kuvaa luonnollisessa koossa rintakuvan mukaan, jonka hän itse teki muutama vuosi sitte. Usein iltapäivisin menen hänen luokseen katsomaan miten työ edistyy. Hänen työhuoneessaan joudun kuin toiseen maailmaan. Se on kuin jonkinlainen lato, jonka katonrajaan on puhkaistu ääretön ikkuna pohjoista kohti; valaistus pysyy kylmänä, auringonsäteet kun eivät ensinkään pääse sisään. Kun istun tässä työhuoneessa, tuntuu siltä kuin en olisi Roomassa. Lukomski itse vaikuttaa osaltaan harhakuvaan, sillä hänellä on pohjoismaalaisen pää, vaalea parta ja mystikon siniset, verhotut silmät. Hänen molemmat apulaisensa ovat puolalaisia, ja koirilla puutarhassa on puolalaiset nimet; sanalla sanoen: tämä on hyperborealainen saari eteläisessä meressä. Menen sinne kernaasti oudon mielialan vuoksi, joka siellä kohtaa minua, ja sitäpaitsi on minusta hauskaa katsella Lukomskia. Hänessä on sekä voimaa että yksinkertaisuutta. Erikoisen mieltäkiinnittävä hän on, kun hän etenee työstään katsellakseen sitä kauvempaa ja sitte äkkiä palaa takaisin, ikäänkuin tehdäkseen hyökkäyksen. Hän on hyvin lahjakas kuvanveistäjä. Isän kuva kasvaa esiin hänen käsistään ja hämmästyttää yhdennäköisyydellään. Siitä ei tule ainoastaan muotokuva, vaan taideteos.

Lukomski, jos kuka, on kauniiden muotojen ihailijan perikuva. Minusta tuntuu, että hänen ajatuksensa lähtevät kreikkalaisista nenistä, vartaloista ja päistä eikä ideoista — hahmoista, klassillisista hahmoista. Hän on asunut Roomassa jo viisitoista vuotta ja käy yhä museoissa ja taidekokoelmissa, ikäänkuin hän eilen olisi tullut. Tuollainen rakkaus näyttää siis kuitenkin voivan kokonaan täyttää ihmisen elämän ja jäädä hänen uskonnokseen — ehkäpä kuitenkin niillä ehdoin, että hän pysyy sen pappina. Lukomskia elähyttää sama kunnioitus kaunisrakenteisia ihmisiä kohtaan kuin se, jolla hurskaat lähestyvät pyhiä kuvia. Kysyin häneltä ketä hän pitää Rooman kauneimpana naisena. Hän vastasi empimättä: rouva Davisia. Sitte hän suurilla sormillaan ja taiteilijalle ominaisilla keveillä ja kuvaavilla eleillään rupesi piirtämään ilmaan rouva Davisin hahmoa. Lukomski on itseensä sulkeutunut melankolikko, mutta tällä hetkellä hän vilkastui niin, että silmistäkin meni tavallinen mystillinen ilme. "Kas noin", toisteli hän piirtäessään yhä uusia viivoja,— "tai noin! Hän on kaunein nainen ei yksin Roomassa, vaan yleensä maailmassa!"

Erityisesti viehättää häntä Lauran kaula. Hän sanoo, että tuo kaula päätä kohottaessa pidentää kasvoja käymättä kapeammaksi kuin kasvot, mikä kuuluu olevan hyvin harvinaista. Vain Tiberin toisella puolen kuuluu kansan naisilla joskus tapaavan sellaisia kauloja, mutta ei milloinkaan niin täydellisinä. Jos joku tahtoisi ruveta hakemaan Laurasta ruumiillista vikaa, niin hän totisesti tekisi turhaa työtä. Lukomskin väitteet menivät niin pitkälle, että hänen mielestään sellaiselle naiselle jo hänen eläessään olisi pystytettävä muistopatsas forumille. Minä suinkaan en pane vastaan.

Koko tämä italialainen komento perintöasioiden järjestämisessä alkaa kyllästyttää minua. Kuinka nämä ihmiset synnynnäisestä vilkkaudestaan huolimatta ovat hitaat kaikissa toimissaan ja kuinka kauheasti he puhuvat! He ovat sananmukaisesti suunpieksännällään piesseet minut loppuun. Olen hankkinut muutamia uusia ranskalaisia romaaneja ja luen niitä päiväkaudet. Tekijät tuntuvat olevan taitavia kertojia. Jokainen henkilö on piirretty nopeasti ja sattuvasti, luonnos tehty voimakkaasti ja rohkeasti, tekniikka ei voi kehittyä täydellisemmäksi. Sensijaan minun kuvatuista henkilöistä täytyy toistaa mitä jo kerran olen sanonut, nimittäin että he rakastavat toisiaan ainoastaan aistillisesti eikä enempää. Ehkä poikkeustapauksissa, mutta ettei koko Ranskassa tunnettaisi muuta rakkautta — uskokoon sen kuka tahtoo. Omasta puolestani tunnen hyvästi Ranskan ja tiedän, että tämä maa siinä suhteessa on kirjallisuuttaan parempi. Romanttisten rakkausjuttujen tavoittelu värikkään, todellisen elämän, kustannuksella tekee sen valheelliseksi. Ihminen rakastaa yksilöä, mutta yksilöön kuuluu paitsi kasvoja, katsetta, ilmettä, ääntä, ruumista, järki, luonne, ajatustapa — sanalla sanoen: joukko tietoisia ja siveellisiä piirteitä. Minun suhteeni Lauraan todistaa parhaiten, ettei yksin ulkonaiseen viehättäväisyyteen perustuva tunne ansaitse edes rakkauden nimeä. Laura kyllä muuten onkin poikkeus.

Eilen söin Lukomskin kanssa päivällistä. Illalla harhailin kuten tavallisesti Pinciolla. Mielikuvitus vie minua joskus harhateille. Kuvittelin että astelimme Anielkan kanssa käsikädessä. Kävelimme, puhelimme kuten kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken. Minun oli niin hyvä olla, etten Lauran seurassa milloinkaan ole tuntenut sellaista onnea, mutta kun mielikuvitus lakkasi toimimasta — mikä yksinäisyys ympärilläni! Ei tehnyt mieleni palata kotiin. Yöllä en saanut unta. Elämäni on sentään tavattoman turhaa. Iankaikkinen itsetutkistelu johtaa loppujen lopuksi kuitenkin aina tyhjyyteen. Ja minä tunnen, että voisi olla toisin. Ihmettelen, että Anielkan muisto saattaa olla minussa niin elävänä. Minkätähden en esimerkiksi milloinkaan ole kuvitellut astelevani käsikädessä Lauran kanssa, ja nyt kun muistan hänen nimeänsä, lisään hengessä: "Menköön hän hiiteen!" Usein tulen ajatelleeksi, että olen pidellyt onnea molemmista siivistä ja päästänyt sen käsistäni.

Lukomski ei milloinkaan ole siihen määrään antanut minulle ihmettelemisen aihetta kuin tänään. Kävimme yhdessä Capitolion museossa. Ja käännellessämme sikäläistä Venuksen kuvaa joka suunnalle sen liikkuvan jalustan ympäri, kummastutti minua mitä hän sanoi. Nimittäin että hän pitää Praxiteleen Psykestä Napolissa enemmän, sentähden että se on henkevämpi. Se oli kummallinen todistus hänen kaltaisensa plastikon suusta. Mutta vielä suurempi yllätys odotti minua "Kuolevan gladiaattorin" eli "Gallialaisen" edessä. Lukomski katseli sitä vaieten puoli tuntia ja virkkoi vihdoin, puhuen hampaittensa välitse, niinkuin hänen tapansa on, kun hän on kiihtynyt.

— On jo sanottu sataan kertaan, että hänen kasvonsa ovat slaavilaiset — ja totisesti!— se on aivan ihmeellistä!… Veljeni pitää Kozlowekin tilaa likellä Sierpieciä. Siellä oli renki Mikko… joka hukkui viime vuonna uittaessaan hevosia. Minä vakuutan teille!… hiuskarvalleen samat kasvot. Minä vietän täällä usein hetkisen, sillä minun täytyy…

En tahtonut uskoa korviani ja ihmettelen, ettei Capitolion katto romahtanut päällemme. Sierpc, Kozlowek, Mikko, täällä — tässä antiikin ja klassillisten muotojen maailmassa — ja kotoisia nimiä lausumassa kukas muu kuin itse Lukomski! Kuvanveistäjän alta oli äkkiä paljastunut ihminen. "Vai sinä, veliseni, ajattelin, joka olet sellainen plastikko, sellainen kreikkalainen, sellainen roomalainen — ja sinä vaellat katselemaan gladiaattoria ei yksin hänen muotojensa vuoksi, vaan sen tähden, että hän muistuttaa Kozlowekin Mikkoa! Nyt minä ymmärrän mistä johtuu harvasanaisuutesi ja surumielisyytesi!"

Lukomski varmaan ymmärsi ajatusteni juoksun, koska hän ujostuen painoi silmänsä maahan ja rupesi puhumaan katkonaisesti ja ikäänkuin selittelemään mitä äsken oli sanonut.

— Täällä Roomassa voi elää — ei kuolla!… Minunhan käy hyvin… Minulla ei ole syytä valittaa… Olen täällä, koska täytyy. Mutta te ette aavista kuinka koti-ikävä ahdistaa minua. Niinkuin paholaisten lauma… Kun koirat öisin haukkuvat puutarhassa, niin voisin antaa pääni pantiksi siitä, että olen kotona, maalla… Tulisin hulluksi, jollen kerran vuodessa kävisi siellä. Ja nyt lähden taas pian, sillä minä tukahdun jo täällä…!

Sen lausuttuaan rupesi hän koputtamaan sormellaan kurkkuaan ja supisti huulensa ikäänkuin viheltääkseen, sillä häntä itketti. Tunteenpurkaus tuossa miehessä hämmästytti minua sitä enemmän, kun se tuli aivan odottamatta. Äkkiä valtasi minutkin mielenliikutus, kun näin mikä ääretön ero on minun ja Lukomskin ja Sniatynskin tapaisten ihmisten välillä. Tänäkin hetkenä ajattelen heitä jonkinlaisella arkuudella. Kaikki nuo taivaanrannat ovat ikiajoiksi minulta suljetut. Mitä äärettömiä tunteiden määriä nuo ihmiset omistavat! Tuottivat ne heille sitte onnea tai onnettomuutta, niin he joka tapauksessa minuun verraten ovat rikkaat. Heitä ei uhkaa korpi eikä nälkä! Heillä on jokaisella elintarpeita kymmenen varalle. Tunnenhan minäkin jollakin lailla olevani sidottu yhteiskuntaan, mutta tuo tunne ei ole minussa keskeinen, se ei pala minussa kuten sydän lampussa, se ei muodosta minun olentoni onnea. Minä en elääkseni tarvitse mitään Kozlowekia, Mikkoa tai Ploszowia. Siellä mistä tuollainen Lukomski tai Sniatynski löytää elävän lähteen ammentaakseen vettä elämänsä pohjalle, tapaan minä ainoastaan kuivaa hiekkaa. Ja jollei heillä olisi tuota pohjaakaan, niin toiselle kuitenkin jäisi kuvanveistonsa, toiselle kirjallisuutensa. On suorastaan käsittämätöntä, että ihminen, joka omistaa niin paljon onnen ehtoja kuin minä, ei ole yksin onneton, vaan suorastaan ei tiedä minkätähden elää. Epäilemättä on syytä oloissa, joissa olen kasvanut. Minun elämässäni on Roomaa, Metziä, Parisia ja taasen Roomaa. Olen ollut kuin maastaan irroitettu puu, joka huonosti on juurtunut uuteen maahan. Ja itsessäni on niinikään syytä: olen ratkaissut ongelmoja ja filosofoinut, silloin kun muut ovat rakastaneet. Seuraus on ollut, etten ole filosofoinut mitään valmiiksi, vaan sensijaan autioittanut sydämeni.

Kirjoitan tässä muistiin koko viikon tapahtumat. Olen saanut muutamia kirjeitä, muunmuassa Sniatynskiltä. Se kunnon poika on niin suruissaan Anielkan asiasta, ettei hän edes toru. Tuo vain perille rouvansa terveiset, että tämä on minulle leppymättömästi suutuksissaan ja pitää minua hirviönä, jonka suurin riemu on kiduttaa uhriaan. Tällä kertaa asuu minussa kuitenkin todellisen kristityn mieli, sillä en ole vähääkään pahoillani rouva Sniatynskille, vaan päinvastoin hän minua miellyttää. Mikä lämmin, hyvä sydän! Sniatynski pitää asiaa lopullisesti ratkaistuna, nimittäin eroa päätettynä, sillä hän ei ryhdy antamaan edes neuvoja, vaan ainoastaan säälittelee minua: "Jumala suokoon, että löytäisit toisen samankaltaisen!" Kummallista! kun sitä ajattelen, tuntuu minusta, etten tahdo toista samankaltaista kuin Anielka enkä parempaa kuin hän, vaan hänet itsensä tahdon. Sanon että minusta tuntuu, sillä tunne on vailla määrättyjä ja vakiintuneita muotoja. Mieleni on kuin pahasti hämääntynyt silkkilankavyhti. Minä tuskittelen, mutta en saa lankoja järjestykseen. Huolimatta kaikesta tietoisuudestani en esimerkiksi tiedä mistä alakuloisuuteni johtuu, siitäkö, että rakastan Anielkaa enemmän kuin luulen, vai siitäkö, että tunnen, että voisin rakastaa häntä paljon? Sniatynski antaa minulle vastauksen seuraavilla sanoilla: "Olen kuullut tai lukenut, että kultakimpaleiden ympärillä usein tavataan kvartsikerros, josta on vaikea saada esiin metallia. Edellytän että sinunkin sydämesi ympärillä on tuollainen kerrostuma; keskellä on kallista metallia, mutta paha kuori ei päässyt sulamaan sinun viimeksi Ploszowissa käydessäsi. Olit siellä liian lyhyen ajan ja yksinkertaisesti et rakastunut tyttöön tarpeeksi voimakkaasti. Sinulla luultavasti kyllä on tarmoa toimintaan, mutta sinulla ei ole tarmoa päättämään. Varmaan kuitenkin olisit mielistynyt tyttöön, jos tunteesi olisi saanut askarrella hänen ympärillään tarpeeksi kauvan. Mutta sinä läksit tiehesi ja rupesit tapasi mukaan tuumimaan, hautomaan, ja kävi niinkuin minä arvasin, että sinä filosofoit sirpaleiksi sekä oman onnesi että toisen onnen." Minua ihmetyttää Sniatynskin sanoissa se, että ne toistavat saman minkä isä aikoinaan sanoi. Sniatynski tunkee kuitenkin syvemmälle luonteeseeni, sillä hän jatkaa samassa: "Vanha viisu, että joka liiaksi syventyy omaan itseensä, se ei lopuksi pääse mihinkään selvyyteen itsestään, ja joka ei pääse selvyyteen itsestään, se ei voi päättää mitään. Sairas vuosisata, jossa ainoastaan aaseilla vielä on jonkun verran tahtoa, koska jokainen, jolla on hiukan järkeä, kuluttaa sen kaikkien asioiden epäilemiseen ja vakuuttamaan omalle itselleen, ettei suinkaan kannata tahtoa mitään!" Minä näin eräällä ranskalaisella kirjailijalla samantapaisia huomioita ja ajattelin, että hän Jumala paratkoon on oikeassa!

Joskus soisin Sniatynskin suorastaan toruvan, sensijaan että hän täyttää kirjeensä tämäntapaisilla lauseilla: "Huolimatta kaikista hyvistä ominaisuuksistasi saattaa käydä niin, että aina tulet tuottamaan surua ja murhetta likeisimmillesi ja rakkaimmillesi." Se on sitä katkerampaa, kun se on totta. Olen tuottanut murhetta Anielkalle, tädille, Anielkan äidille ja vihdoin omalle itselleni. Sensijaan minua hiukan naurattaa, kun jatkan kirjettä: "Elämän lakien mukaan versoaa ihmisestä aina esiin jotakin. Varo sinä, ettei sinusta versoa jotakin pahaa, joka ensi työkseen myrkyttää sinut." Ei! Sitä vaaraa ainakaan ei ole. Tosin minuun on kasvanut jotakin hometta, jota Lauran kädet kylvivät, mutta se kasvoi itse asiassa tuon kvartsikuoren päälle, josta Sniatynski puhuu. Se ei päässyt tunkemaan juuriaan kauvemma eikä myrkyttänyt minua enempää kuin Lauraakaan. Tuollaista hometta ei tarvitse edes nyhtää maasta, sen hajoittaa kuin savun. Mutta silloin osaa Sniatynski taasen oikeampaan, kun hän on oma itsensä ja puhuu sen opinkappaleen nimessä, jota hän aina kantaa mielessään.

"Jos sinä pidät itseäsi korkeampana ihmistyyppinä ja jos oletkin sitä, niin sanon sinulle, että tuollaisten korkeuksien summa nykyään on yhtä kuin miinus."

Mitä hittoa minä tässä pitäisin itseäni minäkään korkeampana tyyppinä — edes tuollaiseen Kromickiin verraten! — mutta Sniatynski on oikeassa. Sellaiset ihmiset kuin minä välttävät miinuksen kohtalon ainoastaan siinä tapauksessa, etteivät kuulu salkuttomien nerojen lukuun, nimittäin jos ovat suuria oppineita tai suuria taiteilijoita. Siinä tapauksessa he usein näyttelevät jopa reformaattorinkin osaa. Minun vaikutukseni reformaattorina tulisi supistumaan ainoastaan omaan itseeni. Olen miettinyt tätä asiaa koko päivän, sillä onhan kuulumatonta, ettei ihminen, joka niin hyvin tuntee puutteensa, ryhtyisi mihinkään toimenpiteihin niiden poistamiseksi. Jos nyt esimerkiksi puoli päivää olisin epäillyt lähteäkö ulos vai eikö, niin voisinhan tässä hetkessä vihdoin viimein ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuljettaa itseni alas portaita. Olen skeptikko — hyvä! Mutta enkö voi pakoittaa itseäni toimimaan ikäänkuin en olisi sitä? Eihän se merkitse mitään, onko toimintaani johtanut vakaumus ollut hiukan suurempi tai pienempi. Mitä minä esimerkiksi nyt saattaisin tehdä? Käskeä panemaan kokoon tavarani ja lähteä Ploszowiin. Minä voisin erinomaisen hyvin tehdä sen. Mitä seurauksia siitä olisi, nähtäisiin sitte — tällä hetkellä se joka tapauksessa olisi teko. Sniatynski kirjoittaa tosiaan vielä: "Kromicki, senkin apina, istuu nyt joka päivä Ploszowissa ja kiusaa naisia, jotka muutenkin ovat kuin varjot." Ehkä siis jo olisi liian myöhäistä? Sniatynski ei sano milloin viimeksi kävi Ploszowissa, luultavasti viikko sitte tai pari. Hänen käyntinsä jälkeen ovat asiat siis voineet edistyä. Niin, mutta enhän minä sitä tiedä. Ja loppujen lopuksi: mikä voi pahentua pahemmaksi nykyistä tilaansa? Minä tunnen, että ihminen, jolla olisi vähänkin päättäväisyyttä, lähtisi matkaan; minä tunnen, että kunnioittaisin itseäni, jos sen tekisin, varsinkin kun ei Sniatynskikaan enään kehoita siihen — hän joka on niin äkkinäinen. Kun sitä vain ajattelenkin, valkenee silmissäni. Ja tuossa valossa näen niin suloiset kasvot, että ne tällä hetkellä ovat mielestäni suloisimmat maailmassa, ja — kautta Bacchuksen — taidanpa vaan ryhtyä tuumasta toimeen!

"La nuit porte conseil" — yö tuo neuvoa! En lähdekään vielä Ploszowiin, toimisinpa silloin umpimähkään. Sensijaan olen kirjoittanut tädille pitkän kirjeen aivan toisessa hengessä kuin se, jonka lähetin Peglistä. Kahdeksan tai viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy vastauksen olla täällä, ja siitä saa riippua, lähdenkö vai enkö — yleensä en tiedä mitä teen. Olisin tietysti varma vastauksesta, jos olisin kirjoittanut esimerkiksi: "Rukoilen, rakas täti, lähettäkää Kromicki niin kauvas kuin tietä riittää. Pyydän Anielkalta anteeksi, rakastan häntä ja pyydän häntä omakseni." Ainoastaan jos häät jo olisivat olleet, olisi pyyntöni turha. Mutta arvelen, etteivät asiat kai ole kehittyneet niin pitkälle. En kuitenkaan kirjoittanut tädille mitään sellaista. Kirjeeni menee nyt kuin mikäkin partiojoukko armeijan edellä vakoilemaan seutua. Kirjoitin sen sillä tavalla, että täti vastauksessaan on pakoitettu tekemään minulle selkoa ei yksin siitä, mitä tapahtuu Ploszowissa, vaan siitäkin, mitä liikkuu Anielkan sydämessä. Rehellisesti puhuen olin niin päättämätön sentähden, että kokemus on opettanut minua epäilemään itseäni. Oi! jospa Anielka, huolimatta siitä, että hänellä on enemmän tai vähemmän syytä kantaa kaunaa minua vastaan, antaisi rukkaset tuolle Kromickille. Kuinka olisin hänelle kiitollinen, kuinka korkealle hän kohoaisi silmissäni, kuinka loitolle erkanisi siitä inhoittavasta naimahaluisen tytön tyypistä, jonka ainoana pyrintönä ja päämääränä on saada mies. Vahinko että ensinkään sain kuulla tuosta Kromickista. Lennettyäni tieheni Lauran luota — jonka täytyi kun täytyikin tapahtua — olisin luultavasti laskeutunut Anielkan jalkojen juureen. Kunnon täti menetteli kuitenkin aika kömpelösti kertoessaan minulle Kromickin ponnistuksista ja menestyksestä Celina rouvaan nähden. Tähän aikaan eivät yksin naisten hermot ole arat kuin mimosa, vaan miestenkin. Kovakourainen kosketus vain, ja sielu kääriytyy kokoon ja sulkeutuu ainiaaksi. Tiedän, että se on tyhmää ja pahastikin, mutta se on kun onkin niin. Muuttuakseni täytyisi minun tilata lääkäriltä toiset hermot ja säilyttää omani erityisiä tilaisuuksia varten. Ei kukaan, ei edes rouva Sniatynski, joka tällä hetkellä pitää minua hirviönä, voisi katsella minua kriitillisemmin kuin minä itse. Mutta onko tuo Kromicki minua parempi? Onko hänen kehnoutensa, rahatauti, parempi kuin minun? Kehumatta saatan sanoa, että minussa on kymmenen kertaa enemmän hienotunteisuutta, jalommat vaistot, parempi sydän, enemmän herkkyyttä, puhumattakaan siitä, mitä hänen oman äitinsäkin olisi täytynyt tunnustaa: että hän on tyhmempi minua. Tosin en milloinkaan tule tuottamaan maailmalle miljardia enkä edes kymmenettä osaa siitä, mutta Kromickikaan ei ole vielä tuottanut sadattakaan osaa siitä. Sensijaan saattaisin taata, että minun vaimollani tulee olemaan lämpimämpää ja valoisampaa kuin hänen vaimollaan ja että hän tulee elämään rikkaampaa ja jalompaa elämää.

En vertaa itseäni ensi kertaa Kromickiin. Jopa minua suututtaakin, että teen sen niin usein, sillä pidän itseäni niin paljon korkeampana olentona. Me olemme kotoisin kahdesta eri taivaankappaleesta; jos meidän sielumme pitäisi saattaa samalle tasolle, niin täytyisi hänen tikapuita myöten nousta minun luokseni — jolloin hän helposti voisi taittaa niskansa — ja olennon sellaisen kuin Anielka täytyisi aina astua alas hänen luokseen.

Mutta olisiko se hänelle kuinkaan vaikeaa? Ikävä kysymys. Olen kuitenkin siinä suhteessa nähnyt niin kuulumattomia asioita, varsinkin meillä, jossa nainen yleensä on korkeammalla tasolla kuin mies, etten voi olla koskettamatta tähän kysymykseen. Olen, jumala paratkoon, nähnyt todella korkealentoisia, hienotunteisia ja kaikelle kauniille ja ihmeelliselle herkkiä tyttöjä, jotka eivät ainoastaan ole menneet pahimmalle tyhmyrille, vaan häiden jälkeisenä päivänä kääntyneet hänen elämänuskoonsakin, omistaneet hänen mataluutensa, itsekkäisyytensä, kataluutensa, ahdasmielisyytensä ja pikkuisuutensa. Ja päällepäätteeksi ovat muutamat tehneet sen ylpeillen, ikäänkuin heidän vanhat ihanteensa noin vain voitaisiin viskata menemään, kuten heidän myrttiseppeleensä. Ja he ovat olleet vakuutetut, että heistä juuri sillä tavalla tulee hyviä vaimoja, eivätkä he ole nähneet, että jokainen heistä uhraa korkean sielunsa apinan himoille. Tosin sitte ennemmin tai myöhemmin on tullut vastavaikutus, mutta yleisesti katsoen Shakespearen Titania on meillä tavallinen ilmiö, jonka varmaan jokainen meistä on tavannut elämässä.

Olenhan minä skeptikko kiireestä kantapäähän asti, mutta skeptillisyyteni johtuu sieluni kipeydestä, ja minä olen todella kipeä, kun ajattelen, että Anielkan voi käydä sillä tavalla. Ehkäpä hänkin kohauttaa olkapäitään ajatellessaan tyttöhaaveitaan ja päättelee, että Turkestanin tavara on ainoa kestävä ja oikea, ainoa jota kannattaa koota tässä elämässä. Minussa nousee kiehuva kiukku kun ajattelen, että jos asiat kehittyvät tähän, niin minä osaksi olen siihen syypää.

Toiselta puolen ei harkitsemiseni ja epäilykseni johdu yksin päättämättömyydestä, kuten Sniatynski kirjoittaa, vaan lisäksi toisestakin syystä. Minulla on avioliitosta niin korkea käsitys ja minä asetan siihen nähden niin suuret vaatimukset, että ne vievät minulta kaiken uskalluksen. Tiedän, että mies ja vaimo usein suhtautuvat toisiinsa kuten kaksi käyrää lautaa ja elää kituuttavat kuitenkin. Mutta minulle se ei riitä. Juuri sentähden, että onneen nähden yleensä olen niin epäilevällä kannalla, sanon itselleni: se ei riitä minulle. Ja kuinka se riittäisikään? Kummallista! Tällaiseksi epäilijäksi ja varoilijaksi eivät minua ole tehneet huonot avioliitot, joita eläissäni olen nähnyt, vaan ne muutamat hyvät, jotka olen tavannut, sillä juuri niitä ajatellessa sanon itselleni: vain se riittää! Sitä ei opita kirjoista! se täytyy osata löytää.

Olemme Lukomskin kanssa viime päivinä tulleet hyviksi ystäviksi. Hän ei enään ole niin vaitelias ja suljettu kuin ennen. Eilen illalla hän tuli luokseni, kävelimme Caracallan termeille asti, sitte pyysin hänet tänne ja me juttelimme puoleen yöhön. Kirjoitan muistiin keskustelumme, koska se teki minuun vaikutuksen. Lukomski ujosteli jonkun verran purkaustaan "Kuolevan gallialaisen" edessä, mutta minä johdin tahallani puheen isänmaahan, ongin hänestä esiin kaikki mikä painoi hänen mieltään ja sanoin vihdoin, kun välimme oli lämmennyt:

— Suokaa anteeksi, mutta yhtä asiaa en ymmärrä: minkätähden te, joka kaipaatte kotoista ympäristöä, ette hanki elämäntoveria kotoa. Hän voisi antaa teille isänmaasta sen, mitä ette saa työhuoneestanne, ette apulaisiltanne, puhumattakaan puolalaisnimisistä koirista.

— Olen juuri menemäisilläni naimisiin. Odotamme vain, että vuosi kuluisi umpeen morsiameni isän kuolemasta. Kahden kuukauden kuluttua lähden hänen ja hänen äitinsä luo.

— Mitä vielä! Kävelen eräänä aamuna Via Candottia pitkin. Silloin huomaan kaksi vaaleaa naista, nähtävästi äiti ja tytär, jotka huonolla italiankielellä kysyvät Capitolioa. "Capitolio, Capitole, Capitol", ääntelivät he, eikä kukaan ymmärtänyt heitä, koska nimi, kuten tiedätte, italiaksi on "Campidoglio". Tunsin että he olivat puolalaisia, sillä minulla on siinä suhteessa tuntijan silmä. He tulivat äärettömän iloisiksi, kun puhuttelin heitä puolaksi; minustakin oli hauskaa enkä ainoastaan näyttänyt heille tietä, vaan saatoin heidät perille.

— Läksimme. Matkalla jo katselin tyttöä: niinkuin poppeli. Kaunis, komea, pieni pää, korvat niinkuin malliksi tehdyt, paljon ilmettä ja silmäripset suorastaan kultaiset. Sellaisia ette täällä tapaakaan, ainoastaan Venetsiassa ja sielläkin harvoin. Minuun teki tavattoman hyvän vaikutuksen, että hän niin piti huolta äidistään, joka miehensä äskeisen kuoleman johdosta oli hyvin alakuloinen. Ajattelin: hänellä on varmaan hyvä sydän. Viikon toimin heidän oppaanaan ja viikon perästä kosin.

— Te kuulutte joka tapauksessa ihmisiin, jotka eivät harkitse asioita kauvan.

— Kotona Puolassa se tietysti olisi vienyt enemmän aikaa, mutta täällä, tiedättekö, minun teki mieleni suudella hänen kättään jo siitä hyvästä, että hän oli puolalainen.

— Niin kyllä, mutta avioliitto tekee kuitenkin elämässä ratkaisevan muutoksen.

— Tekee tietysti, mutta mitäpä minä kahdessa tai kolmessa viikossa olisin voinut saada selville enempää kuin yhdessäkään. Tietysti minulla oli epäilykseni — tunnustan sen. Siitä on hiukan vaikea puhua. Meidän suvussamme on kuurous synnynnäinen. Isoisä ei vanhoilla päivillään kuullut mitään, isäni tuli neljänkymmenen vanhana kuuroksi… Voihan silti elää, mutta oli miten oli, niin se on kovaa, varsinkin ympäristölle, sillä kuurot käyvät aina ärtyisiksi. Minua kiusasi ajatus, sopiiko miehen, jota tuo kohtalo luultavasti uhkaa ja jonka kanssa elämä voi käydä vaikeaksi, sitoa tuollainen tyttö elämäänsä…

Vasta nyt huomasin, että Lukomskin silmien ilmeessä, hänen päänsä liikkeissä, siinä tavassa millä hän kuunteli, kun hänelle puhuttiin, oli jotakin, jota tavallisesti tavataan kuuroissa. Hän kuuli vastaiseksi erinomaisesti, mutta nähtävästi hän kaiken aikaa tarkkasi, joko hänen kuulonsa heikkenee.

— Samaa minä olen ajatellut. Ei ihmisen kannata mahdollisesti sattuvien tapaturmien takia tärvellä omaa onneaan ja toisen elämää. Tuleehan kolerakin Italiaan, mutta olisivatpa italialaiset hullut, jolleivät uskaltaisi mennä naimisiin sentähden, että saattavat kuolla koleraan ja jättää vaimon ja lapset turvattomiksi. Tein niinkuin minun piti. Sanoin neiti Vandalle etukäteen, että rakastan häntä, että olisin valmis antamaan elämäni saadakseni hänet omakseni, mutta että tiellä on sitä ja sitä! Ja tiedättekö mitä hän minulle vastasi. "Jahka en enään voi teille lausua että teitä rakastan, niin kirjoitan." Ja vuodatettiinhan siinä hiukan kyyneliä, mutta viikon perästä nauroimme mokomaa pelkoa, ja minä tekeydyin tahallani kuuroksi, jotta hänen täytyisi kirjoittaa minulle, että rakastaa minua.

Tämä keskustelu jäi mieleeni. Sniatynski erehtyy väittäessään ettei meillä Puolassa ole tahtoa muilla kuin aaseilla. Tuolla kuvanveistäjällä oli totisesti syytä harkita asemaa, mutta viikko riitti hänelle perinpohjaisen päätöksen tekemiseen. Ehkei hänen tietoisuutensa ole siihen määrään kehittynyt kuin minun, mutta hän on viisas mies. Ja mikä oivallinen nainen tuo tuleva kuvanveistäjänrouva!… ja kuinka minä pidän hänen vastauksestaan! Tunnen paikalla, että Anielka kuuluu samaan luokkaan. Jos minä esimerkiksi tulisin sokeaksi, niin Laura pitäisi lukua sokeudestani vain siinä määrin kuin se tarjoaisi hänelle tilaisuutta puettaa minut joksikin faiaakkilaiseksi Demodokokseksi, joka esiintyisi laulajana hänen juhlissaan. Mutta Anielka! — hän varmasti ei heittäisi minua, vaikken edes vielä olisi hänen miehensäkään. Antaisin pääni pantiksi, että niin on.

Minun täytyy tunnustaa, että tämä varmuus silmieni edessä, viikossa olisi ollut kylläksi miettimisen aikaa. Ja minä mietin jo viisi kuukautta. Viime kirjeessäni tädille ei siinäkään ollut mitään varmaa.

Minua rauhoittaa kuitenkin se ajatus, että täti, joka on järkevä nainen ja rakastaa minua, ymmärtää asiani ja rientää avukseni. Niinikään asuu sydämessäni toivo, että Anielka rupeaa tädin liittolaiseksi. Pahoittelen kuitenkin, etten laatinut kirjettäni selvempään muotoon. Tekee mieleni lähettää toinen kirje, mutta tukahutan haluni. Täytyy odottaa vastausta ensimäiseenkin. Onnelliset tuollaiset ihmiset kuin Lukomski, jotka alkavat teosta.

Sanottakoon tunnettani Anielkaan rakkaudeksi tai miksi hyvänsä, varma on, että aina on ollut ääretön ero sen ja kaikkien niiden muiden tunteiden välillä, jotka tähän asti ovat liitäneet läpi sydämeni. Ajattelen häntä aamusta iltaan; hänestä on tullut minulle ikäänkuin yksityisasia, tunnen olevani vastuunalainen hänestä itseni edessä. Sellaista ei minulla milloinkaan ennen ole ollut. Entiset suhteet solmittiin, kestivät aikansa ja purettiin. Ne jättivät jonkun verran kaipausta, joskus miellyttävän, joskus vastenmielisen muiston, mutta milloinkaan eivät ne tällä tavalla ottaneet valtoihinsa koko sisäistä olentoani. Tällaisten tyhjäntoimittajien ja maailmanmiesten elämässä — jommoisia me kaikki olemme, me jotka emme pyri mihinkään päämääriin, emme palvele mitään ihanteita emmekä ole pakoitetut tekemään työtä elääksemme — ei nainen milloinkaan jätä näyttämöä: alituiseen me katselemme hänen mutkiinsa, hääräämme hänen ympärillään ja tulemme häntä niin hiton likelle, että hän lopulta kuuluu jokapäiväisen elämämme synteihin. Kun me käymme valloittamaan naista, tuottaa se meille niin vähän tunnonvaivoja, että vähemmin tunnonvaivoja voi olla ainoastaan naisella, kun hän hyökkää meidän kimppuumme. Kaikesta herkkäluontoisuudestani huolimatta kuulun minäkin niihin omiintuntoihin, jotka siinä suhteessa ovat aivan turtuneet. On sattunut tapauksia, jolloin olen sanonut itselleni: "Olisipa nyt erinomainen tilaisuus pateettiseen itsesoimailuun!" mutta olen aina lopuksi tyytynyt kohauttamaan olkapäitäni ja ajattelemaan hauskempia asioita. Tällä kertaa ei se käy ensinkään. Joskus askartelee ajatukseni aivan toisaalla; äkkiä tunnen, ettei kaikki ole kuten olla pitää: minut valtaa levottomuus, kauhu, ikäänkuin olisin unohtanut jotakin tavattoman tärkeää, jättänyt tekemättä jotakin — ja seuraavassa hetkessä huomaan, että Anielka-ajatus taasen astuu esiin kaikista verhoistaan, vangitakseen minut kokonaan. Se kolisee minussa yöt päivät kuten piironginlaatikon messinkirengas Mickiewiczin runossa. Minä koetan kohauttaa olkapäitäni, vähentää sen vaikutusta, nauraen ajaa sitä menemään, mutta skeptillisyyteni ja ironiani eivät riitä, tai oikeammin sanoen: riittävät sen hetken, jonka kestävät, mutta samassa kierrän taasen kirottua kehää. Se ei ole suorastaan tuskaa eikä omantunnon soimausta, vaan se on mieluummin ajatusten paikallaanpolkemista ja samalla levotonta uteliaisuutta tietämään, miten tulee käymään, ikäänkuin elämäni riippuisi tuosta tulevasta.

Jollen olisi niin taitava itse-erittelyssä, tekisin sen johtopäätöksen, että tässä on kysymyksessä suuri, harvinainen tunne, mutta minä vainuan, että mietteisiini ja levottomuuteeni sekaantuu jotakin muutakin kuin halu tulevaisuudessa omistaa Anielka. Epäilemättä on hän tehnyt minuun syvän ja voimakkaan vaikutuksen. Sniatynski on kuitenkin varsin oikeassa vakuuttaessaan, että jos rakastaisin häntä niinkuin hän, Sniatynski, esimerkiksi rakastaa vaimoaan, niin ennenkaikkea haluaisin omistaa hänet. Minussa taas — ja tässä asiassa en erehdy — on pelko hänen kadottamisestaan suurempi kuin halu omistaa hänet. Ehkei jokainen saata nähdä mikä tavattoman suuri ero on näiden asiain välillä. Minä olen kun olenkin vakuutettu siitä, että jollei Kromickia olisi, jollei Anielkan menettäminen uhkaisi, niin en tuntisi tätä pelkoa enkä tätä levottomuutta. Tämä pelko ikäänkuin päästelee hämääntyneitä lankojani ja näyttää minulle, etten rakasta Anielkaa niin paljon kuin tunnen, että voisin häntä rakastaa, ja onnen väläykset, jotka samalla näen, elämäni onnen ainoat mahdollisuudet, tekevät minut sanomattoman surulliseksi, ja kauhu valtaa minut tyhjyyden edessä, joka uhkaa, jos Anielka poistuu tieltäni.

Olen huomannut, että suurimmat pessimistit, kun heiltä uhataan viedä jotakin, pyristelevät käsin ja jaloin ja parkuvat yhtä pahasti kuin ikinä suurimmat optimistit. Minä olen juuri siinä tilassa. Tosin en paru, mutta minut käsittää kauhu, kun ajattelen, että ehkä parin päivän perästä en tiedä mitä minulla on tekemistä maailmassa.

Sain sattumalta hiukan tietoja Laurasta; asianajajani kautta, joka hoitaa myöskin Davisien asioita. Davis on jo houruinhoitolassa, rouva Interlakenissa Jungfraun juurella. Varmaan hän nousee vuoren huipulle. Saatan kuvitella kuinka hän verhoutuu alppeihin, niiden lumiin, sumuihin, auringonlaskuihin, kuinka hän soutelee järviä, seisoo kuilujen partaalla. Lausuin asianajajalle osanottoni Davisin perhettä, sekä herraa että rouvaa kohtaan, rouva kun niin nuorena on jäänyt yksin oman onnensa nojaan. Vanha lakimies rauhoitti minua, kertoen, että napolilainen herra Maleschi, rouva Davisin sukulainen, juuri oli saapunut Sveitsiin. Tiedän, tiedän! Italialainen, kaunis kuin Antinous, mutta pelaaja ja pelkuri, jos puheet pitävät paikkansa. En taitanut aikoinani syyttä sanoa Lauraa Pisan kaltevaksi torniksi.

Todella ensi kerran tunsin, muistellessani naista, jota tosin en rakastanut, mutta jota olin rakastavinani, inhoa. Olen Lauralle kiittämätön ja epähieno. Oikein hävettää. Mistä syystä minä kannan kaunaa häntä vastaan ja olen hänelle leppymätön? Siitä syystä, kuten jo olen sanonut, että ystävyytemme alusta asti, jollei suorastaan hänen vaikutuksestaan, niin kuitenkin läheisen suhteemme takia, alennuin tuhansiin rumiin ja huonoihin tekoihin, jommoisiin en muuten ikimaailmassa ole tehnyt itseäni syypääksi. En kunnioittanut suruani, en Davisin heikkoutta ja avuttomuutta, vaivuin laiskuuteen, tahrin itseni, lähetin tuon onnettoman kirjeen… Se on kaikki minun syytäni! Mutta kun sokea kompastuu kiveen tiellä, niin hän aina kiroaa kiveä, vaikka sokeus oli syynä hänen lankeamiseensa.

Olen tänään vienyt rahaa Lukomskille, antanut asianajajalleni avoimen valtakirjani, matkatavarani ovat kunnossa, ja olen valmis minä hetkenä hyvänsä lähtemään matkaan. Rooma alkaakin käydä sietämättömäksi.

Tädin vastauksen pitäisi jo olla täällä. Työntäen luotani pahimmat olettamukset koetan arvata mitä tädillä on minulle sanomista. En enään tiedä kuinka moneen kertaan olen katunut etten kirjoittanut hänelle selvemmin. Kirjoitin kuitenkin, että ehkä tulisin Ploszowiin, jos tietäisin, etten häiritse tädin vieraita, ja lähetin samalla sydämelliset terveiset äidille ja tyttärelle. Huomautin myöskin, että viime päivinä Peglissä olin sairas ja niin hermostunut, etten tietänyt mitä tein. Saatuani kirjeen valmiiksi luin sen ja tuntui se minusta hyvin järkevältä, mutta nyt se minusta on kaiken typeryyden huippu. Itserakkaus ei sallinut minun selvästi ja ratkaisevasti peruuttaa mitä kirjoitin Peglistä. Luotin siihen, että täti käyttää hyväkseen ensi tilaisuutta pannakseen asiat järjestykseen, ja sitte minä saavun kuin mikäkin armon ruhtinas. Kurja on ihmisluonto. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin kourin kynsin riippua kiinni siinä toivossa, että tädin täytyy käsittää millä kannalla asiani ovat.

Nyt kun levottomuuteni hetki hetkeltä kasvaa, tunnen, etten ainoastaan voisi rakastaa Anielkaa äärettömästi, vaan yleensä olla paljon parempi ihminen kuin olen ollut. Minkä vuoksi minä sitte käyttäydyn ikäänkuin ei minussa olisi muuta kuin itsekkyyttä ja ärtyisiä hermoja! Mutta jollei ole mitään muuta, niin minkätähden ei itse-erittelyni empimättä paljasta minulle asiain tilaa? Minä uskallan tehdä johtopäätökset loppuun asti enkä koskaan peitä itseltäni totuutta, mutta viime olettamuksen aina hylkään. Minkätähden? Sentähden, että ehdottomasti tiedän olevani parempi kuin tekoni. Ne johtuvat jostakin elämisen-taidon puutteestapa siihen on syynä osaksi rotu, osaksi sairas vuosisata, jonka lapsi olen — juuri siitä johtuu itse-erittelemiseni, joka ei milloinkaan ole sallinut minun tarttua ihmisluontoni ensimäiseen alkuperäiseen nykäisyyn, vaan joka on tehnyt, että arvostelen kaikkea, kunnes sieluni on aivan loppuun väsynyt. Lapsena huvittelin latomalla rahoja päällekkäin, kunnes patsas kallistui omasta painostaan ja muuttui muodottomaksi läjäksi. Nyt ladon samalla tavalla ajatuksia ja aikomuksia päällekkäin, kunnes ne hajoavat kaaokseksi. Sentähden on paljon helpompaa tehdä negatiivista kuin aktiivista työtä; hävittää eikä rakentaa. Varmaan monet lahjakkaat ihmiset potevat juuri tätä tautia. Kaiken ja oman itsemme arvosteleminen on polttanut poroksi voimamme, meiltä puuttuu pohjaa, lähtökohtia, uskoa elämään. Kas sentähden esimerkiksi minä en niin paljon halua omistaa Anielkaa kuin pelkään häntä kadottaa.

Mutta puhuessani vuosisadan taudista en tahdo rajoittua puhumaan yksin itsestäni. Sattuu varsin usein, että joku meistä kulkutaudin raivotessa joutuu vuoteen omaksi — mutta nyt on kritiikki kulkutautina, joka raivoaa koko maailmassa. Siitä syystä aivan yksinkertaisesti katot, joiden suojassa ihmiset ovat asuneet, nyt romahtavat heidän päälleen. Uskonto, jonka pelkkä nimi jo tietää kokoavaa voimaa, hajoaa. Uskovaisissakin on usko käynyt levottomaksi. Suojasta, jota me nimitämme isänmaaksi, alkaa vuotaa sosiaalisia virtauksia. Ainoa ihanne, jonka edessä häikäilemättöminkin skeptikko vielä paljastaa päänsä, on — kansa. Mutta senkin kuvapatsaan jalustalle alkavat jo jotkut riiviöt piirrellä enemmän tai vähemmin kyynillisiä sukkeluuksia — ja, mikä on omiaan vieläkin enemmän hämmästyttämään: ensimäiset epäilyksen sumut kohoavat niissä päissä, joiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan kumartua syvimmälle. Lopuksi saapuu jokin älykäs skeptikko, toinen Heine, lyö epäjumalaa poskelle ja sylkee sitä silmille — kuten aikoinaan teki Aristofanes — mutta ei sylje sitä vanhojen ihanteiden, vaan ajatuksen vapauden ja epäilyksen vapauden nimessä — ja mitä sitte seuraa — en tiedä. Luultavasti piru kirjoittaa sonetteja jälellejääneelle tyhjälle jättiläispinnalle.

Onko tähän mitään apua? Ennen kaikkea: mitä se minuun kuuluu? Minun asiani ei ole tahtoa. Siihen olen ihan liian hyvin kasvatettu aikakauden lapsi. Jos kuitenkin kaikkien ajatusten, tekojen ja tapahtumien tarkoitus on lisätä onnen summaa, niin rohkenen omasta puolestani tehdä erään kysymyksen, kuitenkin sivumennen huomauttaen, etten ota lähtökohdaksi aineellista puolta asiassa, vaan sisällisen rauhan, joka voi puuttua minulta yhtä hyvin kuin keneltä muulta tahansa: isoisäni oli onnellisempi kuin isäni, isäni onnellisempi kuin minä, ja poikani, jos minulla tulee olemaan sellainen, tulee olemaan kaikin puolin surkuteltava raukka.

Korttilinna on romahtanut. Olen saanut tädin kirjeen. Anielka menee naimisiin Kromickin kanssa, ja häät vietetään muutaman viikon perästä. Hän on itse tahtonut, että kaikki kävisi niin pian. Saatuani tämän tiedon istuuduin rautatievaunuun ja aioin lähteä Ploszowiin, vaikka samalla kaiken aikaa tunsin, että matkani on hullutusta ja ettei siitä voi olla mitään hyötyä. Sentähden olen Firenzessä. Minua repi ja raastoi, mutta minä sain kootuksi viimeiset jäännökset tietoisuuttani ja järkeäni ja jäin tänne.

Yhtaikaa kuin sain tädin kirjeen, tuli kihlailmoitus, jonka päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Se ei ollut Anielkan eikä hänen äitinsä kirjoittama. Luultavasti se on rouva Sniatynskin häijyyttä ja keksintöä. Muuten on kaikki minulle yhdentekevää. Olen saanut iskun päähäni ja mennyt tainnoksiin. Huomaan että minua enemmän pyörryttää kuin minuun koskee. En tiedä miten myöhemmin käynee. Sanotaan ettei kuulakaan heti tunnu ruumiissa. En kuitenkaan vastaiseksi ole ampunut itseäni enkä tullut hulluksi. Katselen Lungarnoa, Arnoa, panisinpa vaikka pasianssia, jos osaisin, sanalla sanoen: voin erinomaisesti… Onhan se tuttu tarina, että huolimatta sydämellisestä ystävyydestä koirat syövät jäniksen… Täti piti tietysti kristityn velvollisuutenaan kertoa Anielkalle mitä kirjoitin Peglistä.

Heti aamulla kun herään, pitää minun ruveta toistelemaan itselleni, että Anielka menee Kromickille — sama hyvä, hellä Anielka, joka ei mennyt nukkumaan, vaan odotti minua palaavaksi Varsovasta Ploszowiin, joka katsoi minua silmiin, kuunteli sanojani ja lausui joka katseellaan, että hän on minun omani. Ja hänestä tulee nyt rouva Kromicki, eikä siinä kyllä, vaan viikko häiden jälkeen ei hänen päähänsä enään mahdu, kuinka hän saattoi hetkeäkään epäillä valitsisiko Ploszowskin vai sellaisen Jupiterin kuin Kromicki. Maailmassa tapahtuu kummia asioita ja niin kauhistuttavan peruuttamattomia, että ihmiseltä menee viimeinenkin viheliäinen elämänhalun jäännös. Tietysti Celina rouva ja rouva Sniatynski nyt pitävät Kromickin puolta ja tahallaan kehuvat häntä minun kustannuksellani. Jättäisivät jo Anielkan rauhaan! Että täti kuitenkin on sallinut tämän kaiken tapahtua! Vähät minusta, mutta näkeehän ja tietäähän täti, ettei Anielka voi tulla onnelliseksi. Sanoohan hän itse, että Anielka menee Kromickille epätoivosta.

"Kiitos viime kirjeestäsi, varsinkin kun edellinen kirjeesi Peglistä oli sekä jyrkkä että armoton. Vaikea minun on ollut käsittää, ettet sinä voinut suoda tytölle edes hiukkaa ystävällisyyttä tai sääliä. Enhän minä, rakas poikaseni, tahtonut enkä pyytänyt, että sinä heti pyytäisit Anielkaa omaksesi, pyysin vain, että kirjoittaisit hänelle jonkun hyvän sanan, vaikkapa minun kirjeessäni. Ja saat uskoa, että ne olisivat riittäneet, sillä hän on rakastanut sinua niinkuin vain hän voi rakastaa. Ymmärrät asemani: mitä saatoin tehdä kirjeesi saatuani? Saattoiko omatunto sallia minun vielä pitää Anielkaa harhaluulossa ja levottomuudessa, joka selvästi myrkytti hänen terveyttään? Chwastowski lähettää aina aamulla vartavasten noutamaan postia Varsovasta ja tuo sen mukaansa, kun hän tulee aamiaiselle. Anielka tiesi että sinulta on tullut kirje, sillä tyttö raukan on ollut tapana kyttäellä Chwastowskin tuloa muka asettaakseen minulle tulleet kirjeet lautaselleni, mutta itse asiassa nähdäkseen, eikö sinulta ole mitään. Nyt hän näki, että oli kirje. Huomasin jo, että hänen kaataessaan teetä lusikat kilisivät hänen käsissään. Minut valtasi paha aavistus. Ajattelin jo, että olisi parasta jättää lukeminen kunnes pääsisin huoneeseeni, mutta samalla olin levoton terveydestäsi enkä voinut hillitä itseäni. Jumala tietää, kuinka vaikeaa minun oli teeskennellä tyyneyttä, varsinkin kun tunsin Anielkan silmien kuin liimattuina seuraavan kasvojani. Pelastuin jotenkuten; sanoin ainoastaan: 'Leon on yhä alakuloinen. Jumalan kiitos kuitenkin terveenä ja lähettää teille kaikille terveisiä.' Anielka koetti kysyä tavallisella äänellään: 'Vieläkö hän kauvan viipyy Italiassa?' Näin miten paljon tuohon kysymykseen sisältyi enkä uskaltanut sanoa totuutta, varsinkin kun Chwastowski ja palvelijat olivat läsnä. Sanoin siis: 'Ei; hän taitaa pian tulla tänne.' Olisitpa nähnyt mikä tuli hänessä syttyi, mitenkä hän ilostui ja miten hänen täytyi hillitä itseään jottei purskahtaisi itkuun. Onnetonta! Minun tekee vieläkin mieli purskahtaa itkuun, kun sitä muistan. Et käsitä miten kärsin, kun vihdoin pääsin yksinäisyyteen. Mutta olithan sinä selvästi kirjoittanut: 'Toivotan onnea neiti Anielkalle ja herra Kromickille' — ja täytyihän minun, omantuntoni nimessä, avata tytön silmät. Minun ei tarvinnut kutsua häntä, sillä hän tuli itse. Silloin sanoin hänelle: 'Anielka kulta, minä tiedän, että sinä olet viisas ja hyvä tyttö, joka aina taivut Jumalan tahdon alle. Meidän täytyy puhua suoraan. Tiedän, lapseni, että sinun ja Leonin välillä oli alkua kiintymiseen ja vakuutan sinulle, että mitä hartaimmin toivoin siitä jotakin tulevan. Mutta nähtävästi se ei ollut Jumalan tahto. Jos siinä suhteessa olet rakentanut joitakin ilmalinnoja, niin anna niiden kaatua!' Rupesin hyväilemään häntä, sillä hän kalpeni paperin karvaiseksi. Pelkäsin hänen pyörtyvän, mutta onneksi toki ei käynyt niin. Hän vain vaipui maahan polviani vastaan ja kysyi kysymistään: 'Mitä hän käski sanoa minulle, täti? Mitä hän käski sanoa minulle?' Koetin vastustaa, en olisi tahtonut lausua sanojasi — mutta mieleeni johtui, että hänelle on parempi tietää koko totuus, ja vihdoin sanoin hänelle, että toivotat onnea hänelle ja Kromickille. Silloin hän nousi ja lausui hetkisen perästä, aivan muuttuneella äänellä: 'Täti sanoo hänelle paljon kiitoksia.' Sitte hän paikalla läksi huoneesta. Pelkään sinun pahoittelevan, että niin suoraan ja peittelemättä ilmoitin sanasi; mutta koska sinä kerta kaikkiaan et välitä Anielkasta, oli paras selvästi sanoa se hänelle. Jota selvemmin hän tuntee, että olet kohdellut häntä pahasti, sitä nopeammin hän unohtaa sinut. Ja jos se sinusta tuntuukin ikävältä, niin muista miten paljon, ei yksin ikävyyksiä, vaan kärsimyksiä meillä on ollut kaikilla kolmella ja varsinkin Anielkalla. Hänellä on niin paljon itsehillitsemiskykyä, etten todellakaan olisi uskonut. Kaiken päivää kulki hän silmät kuivina eikä näyttänyt mitään äidilleen, jonka terveydestä hän on kovin huolissaan. Hän pysytteli vain tavallista hellempänä hänen luonaan ja samaten minun turvissani. Se liikutti minua niin, että olin itkemäisilläni. Herra Sniatynski, joka tuli samana päivänä, ei huomannut Anielkasta mitään. Kerroin hänelle sitte asian, sillä onhan hän ystäväsi. Se koski häneen kauheasti, ja hän rupesi niin sättimään sinua, että lopulta jo suutuin häneen. Herra ties mitä kaikkia hän sanoikaan — tiedäthän sinä mimmoinen hän on. Sinä joka et rakasta Anielkaa, et kykene arvioimaan miten onnelliseksi olisit tullut hänen kanssaan. Pahasti kuitenkin teit, poikaseni, kun pidit häntä siinä luulossa, että rakastat häntä. Meistä kaikista, ei yksin hänestä, tuntui siltä, mutta se oli paha, sillä ensinnäkin hän on kärsinyt niin paljon, että yksin Jumala tietää hänen kärsimystensä määrän, ja toiseksi se oli syynä siihen, että hän heti suostui Kromickin tarjoukseen. Minä ymmärrän täydelleen, että hän teki sen epätoivoissaan. Nähtävästi he äidin kanssa olivat keskustelleet ja tehneet jonkun päätöksen. Kromicki saapui päivää kirjeesi jälkeen. Hän otti hänet paikalla vastaan aivan toisella tavalla kuin ennen, ja viikkoa myöhemmin hän kosi ja sai myöntävän vastauksen. Herra Sniatynski kuuli sen vasta pari päivää sitte. Hän oli repimäisillään hiukset päästään, ja miten vaikea minun tilani alunpitäen on ollut, sitä en koeta sinulle kuvatakaan.

"En koskaan eläissäni ole ollut sinulle niin suuttunut, ja vasta toinen kirjeesi lauhdutti hiukan raivoani, vaikka se samalla lopullisesti vakuutti minulle, ettei tuulentuvistani tule mitään. Tunnustan sinulle nimittäin, että ensimäisen kirjeesi jälkeen, ja ennenkuin Kromicki oli tehnyt naimatarjouksensa, päähäni pälkähti: 'Olkoon Jumala meille armollinen ja kääntäköön hänen sydämensä! Leon on vihapäissään kirjoittanut niin!' Mutta kun sitte jo lähetit Anielkalle muutamia hyviä sanoja etkä kuitenkaan peruuttanut mitään ensimäisen kirjeesi sisällöstä, niin tunsin, ettei enään ollut toivomisen sijaa. Anielkan häät ovat heinäkuun 25 p:nä, ja saat heti kuulla minkätähden pidämme niin kiirettä. Celina on todella hyvin raihnas, hän uskoo loppunsa olevan likellä eikä tahdo että suruvuosi matkaansaattaisi pitkää kihlausta. Hän tahtoo ennen kuolemaansa nähdä lapsensa miehen turvissa. Kromickilla on kiire, koska tärkeät asiat kutsuvat häntä Itään. Anielka puolestaan tahtoo niin pian kuin suinkin tyhjentää katkeran kalkin. Oi poikaseni, minkätähden näin piti käydä, ja minkätähden sen lapsukaisen piti tulla näin onnettomaksi?

"En ikipäivinä sallisi hänen mennä Kromickille, mutta kuinka saatan enään sanoa mitään, minä joka Anielkaan nähden olen niin syyllinen? Minun teki mieleni naittaa sinut enkä ajatellut mitä seurauksia siitä voisi olla Anielkalle. Syy on minun, mutta saankin nyt kärsiä ja rukoilen joka päivä lapsukaisen puolesta.

"Häiden jälkeen he matkustavat Volyniaan. Celina jää minun luokseni Varsovaan. Hän on puhunut Odessasta, mutta sinne en millään päästä häntä. Sinä tiedät, rakkaani, mikä ilo minulle on nähdä sinut. Mutta nyt pyydän, ettet tule Ploszowiin. Tee se Anielkan tähden. Jos tahdot, niin minä paikalla tulen sinun luoksesi. Anielkaa täytyy nyt säästää."

Minkätähden minä pettäisin itseäni!? Joka kerta kun luen kirjeen, tekisi mieleni iskeä pääni seinään — mutta ei enään vihasta eikä mustasukkaisuudesta, vaan surusta.

Mahdotonta minun on ollut istua kädet ristissä ja pitää kaikkea toivoa turhana. Tämä avioliitto olisi luonnottomuus. Tänään torstaina lähetin Sniatynskille sähkösanoman, jossa pyysin häntä kaikkien pyhien nimessä sunnuntaina tulemaan Krakovaan. Itse lähden sinne huomenna. Pyysin ettei hän kertoisi kenellekään sähkösanomasta. Vaadin häntä, tai oikeammin sanoen: rukoilen häntä puhumaan puolestani Anielkalle. Uskon hänen vaikutukseensa. Anielka kunnioittaa häntä ja pitää hänestä tavattomasti! Tämä ei kävisi tädiltä, me miehet ymmärrämme toisiamme paremmin. Psykologina Sniatynski näkee paremmin päästä päähän koko sen kirotun psyykillisen prosessin, jonka viime aikoina olen läpikäynyt. Hänelle voin niinikään kertoa Laurasta — jos hänestä mainitsisinkaan tädille, niin täti vain siunailisi. Ensin aioin kirjoittaa Anielkalle itselleen, mutta kirjeeni herättäisi vain huomiota ja saisi aikaan häiriöitä. Tuntien Anielkan suoruuden tiedän, että hän heti näyttäisi kirjeen äidille — äiti, joka tietysti ei kärsi minua, rientäisi selittämään sen omalla tavallaan ja Kromicki auttaisi häntä osaltaan. Sniatynskin täytyy kahdenkesken saada puhutella Anielkaa, ja siihen hänen rouvansa kyllä hankkii tilaisuuden. Toivon että hän suostuu pyyntööni, vaikka tehtävä onkin arkaluontoinen. En ole nukkunut moneen yöhön. Kun suljen silmäni, muistan Anielkaa, hänen kasvojaan, hiuksiaan, silmiään, miten hän puhuu, hymyilee — näen hänet ikäänkuin hän seisoisi edessäni… Minun on mahdoton elää tällä tavalla!

Sniatynski on täällä. Kunnon poika — Jumala hänen hyvyytensä palkitkoon. On kello kolme yöllä, mutta kosken voi nukkua, istun kirjoittamaan, enhän muutenkaan tiedä mihin ryhtyä. Puhelimme Sniatynskin kanssa kello kolmeen, riitelimme ja sovimme. Nyt hän kääntelehtii vuoteessaan viereisessä huoneessa. En saanut häntä heti suostumaan ehdotukseeni. Aina hän toisteli: "Hyvä ystävä, millä oikeudella minä, vieras ihminen, voisin sekaantua teidän perheasioihinne, kun ne lisäksi ovat näin arkaluontoista laatua? Anielka neiti saattaa tukkia suuni ainoalla kysymyksellä: 'mitä se teihin kuuluu?'" Vakuutin hänelle, ettei Anielka sitä sano, ikäänkuin minulla olisi ollut häneltä kirjallinen sitoumus. Tunnustin hänen huomautuksensa aivan oikeaksi, mutta sanoin samalla, että sattuu asiantiloja, jolloin ei tällaisia näkökohtia voi ottaa lukuun. Se naula veti vihdoin, ettei tässä ole kysymys yksin minusta, vaan Anielkastakin, ja yleensä hän suostui puhumaan Anielkan kanssa sentähden, että hänen kävi minua sääli. Olen näinä parina päivänä tavattomasti laihtunut; hän huomautti siitä itse ja näin, että se häneen koski. Lisäksi ei hän siedä Kromickia. He ovat aivan eri maata. Sniatynskin mielestä rahakeinottelu on sitä, että rahat otetaan vieraasta taskusta ja pannaan omaan. Hän tuomitsee Kromickin siinä suhteessa ja sanoi hänestä: "Jos hän kokoaisi rahaa jotakin suurta ja rehellistä tarkoitusta varten, niin antaisin hänelle anteeksi, mutta hänen tarkoituksensa on itse päästä rahojen omistajaksi!" Anielkan avioliitto raivostuttaa häntä ilman määrää, kuten minuakin, ja hän on sitä mieltä, että Anielka kulkee onnettomuuttansa kohti. Pyynnöstäni matkustaa Sniatynski heti huomisaamuna ensi junalla.

Ylihuomenna hän rouvansa kanssa lähtee Ploszowiin, ja jollei tule tilaisuutta puhua häiritsemättä Anielkan kanssa, niin he vievät hänet pariksi viikoksi luokseen. Hänen on määrä kuvata Anielkalle kärsimykseni ja sanoa, että koko elämäni on hänen käsissään. Hän tekee sen kyllä hyvin. Hän puhuu hänelle vakavasti, liikuttavasti ja järkevästi. Hän vakuuttaa hänelle, ettei naisella ole oikeutta, vaikka hänen sydämensä olisi miten haavoitettu tahansa, mennä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta; että hän niin menetellen menettelee väärin ja rikollisesti; ettei hänellä ole oikeutta työntää luotaan rakastavaa miestä eikä turmella hänen elämäänsä sentähden, että hän mustasukkaisuuden puuskassa teki jotakin, jota hän nyt koko sielustaan katuu.

— Suostun tähän kaikkeen ehdolla, että sinä, jos yritys epäonnistuisi, et törmää Ploszowiin nostamaan meteliä, joka tekisi sekä tätisi että Celina rouvan ja Anielka neidin kipeäksi. Voit, jos tahdot, kirjoittaa Anielka neidille, mutta persoonallisesti et saa matkustaa sinne, ennenkuin olet saanut luvan minulta.

Mitä hän minusta ajatteleekaan? Lupasin, vaikka lupaukseni nyt tekee minut levottomaksi. Luotan kuitenkin Anielkan hyvään sydämeen ja Sniatynskin puhelahjaan. Hän vasta osaa puhua! Hän ei ole antanut minulle paljon toivoa, mutta tiedän, että hän itse toivoo. Pahimmassa tapauksessa hän on päättänyt tinkiä Anielkaa siirtämään häitä puoli vuotta eteenpäin. Silloin on voitto minun, sillä silloin Kromicki varmaan itse väistyy tieltä. Tulen kauvan muistamaan tämän päivän! Sniatynski käy, kun hän näkee todellista tuskaa, hienotunteiseksi kuin nainen. Silti on raskasta paljastaa hulluutensa, syntinsä ja heikkoutensa ja laskea kohtalonsa toisen käsiin, sensijaan että itse kamppailisi sen kanssa. Mutta vähät minä kaikesta, kun on kysymys Anielkasta.

Sniatynski läksi tänään aamulla. Saatoin hänet junalle ja toistelin niin moneen kertaan hänen tehtäviään, että olisi voinut luulla häntä idiootiksi. Suuttuneena pauhasi hän, että jos hänen tehtävänsä onnistuukin, niin minä taasen rupean filosofoimaan. Teki mieleni antaa häntä korville. Hän läksi matkaan hyvällä mielellä; voisinpa vannoa, että hän uskoo onnistuvansa. Hänen mentyään läksin Neitsyt Maarian kirkkoon ja minä — skeptikko, minä — filosofi, minä, joka en tiedä, en tiedä, en tiedä — minä annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi. Ja minä kuuntelin messun loppuun ja kirjoitan nyt mustin kirjaimin valkealle paperille: hiiteen kaikki skeptillisyys, filosofia ja minun en tiedä päällepäätteeksi!

Kello on yksi. Juuri nyt piti Sniatynskien tulla Ploszowiin. Ainakin yhteen täytyy Anielkan taipua: siirtämään häitä tuonnemmaksi. Hänellä ei ole oikeutta kieltää sitä. Kaiken päivää ovat mitä erilaisimmat ajatukset risteilleet päässäni. Kromickin tekee mieli rahaa — siitä ei ole epäilystä — minkätähden hän siis ei yritä rikkaampiin naimisiin? Anielkan maatila on suuri, mutta velkaantunut — ehkäpä Kromicki tarvitsee sitä sentähden, ettei häntä luultaisi huijariksi, jolla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi. Se voi helpoittaa häntä saamaan kansalaisoikeuksia — varmasti! — Kromicki voisi kuitenkin tämän kaiken lisäksi saada hyvät myötäjäiset. Nähtävästi Anielka siis miellyttää häntä — ja on ehkä kauvan väikkynyt hänen mielessään. Ja onko se kumma, että Anielka miellyttää!

Ja tietää, että hän odotti niinkuin odotetaan onnea ja pelastusta, ainoaa sanaa minun suustani! Tätihän kirjoittaa, että tyttö raukka odotteli Chwastowskia saadakseen kirjeet heti hänen käsistään. Minut valtaa kauhu, sillä minusta tuntuu, ettei minulle voida antaa anteeksi tekojani ja että minä, kuten muutkin minun kaltaiseni ihmiset, ovat kadotukseen tuomitut.

Päivällä minulla oli kauhea päänsärky; nyt se on ohi, mutta kivun, unettomuuden ja levottomuuden vaikutuksesta olen tällä hetkellä ikäänkuin jossakin hypnoottisessa tilassa. Mieleni, joka on avattu ja käännetty vain yhteen suuntaan, joka kaikella voimallaan kokoontuu vain yhteen kohtaan, näkee selvemmin kuin milloinkaan elämässä miten tulee käymään. Minusta tuntuu suorastaan siltä kuin olisin Ploszowissa, kuin kuulisin mitä Anielka sanoo Sniatynskille. Enkä ymmärrä kuinka niin olen voinut erehtyä. Hän ei armahda minua. Se ei ole luuloa, vaan täyttä varmuutta. Minussa tapahtuu todella tällä hetkellä jotakin kummallista. Suuri vakavuus läpitunkee minut — tähän asti olen ollut lapsi — ja samalla minut valtaa sanomaton surumielisyys. Enkö mahda sairastua. Sovimme Sniatynskin kanssa, että hän heti sähköttäisi. Vastaiseksi ei ole tullut mitään, ja tiedänhän minä, ettei sähkösanoma tuo minulle mitään uutta.

En ole kymmeneen kuukauteen kirjoittanut päiväkirjaani, vaikka jo olin niin tottunut siihen työhön, että sitä kaipasin. Mutta minä ajattelin: minkätähden? Minulla oli se painostava tunne, että vaikka kirjoittaisin mietteitä, joita ei Pascalin tarvitsisi hävetä, mietteitä syvempiä kuin valtameren syvyys ja korkeampia kuin alpit, niin en saa muutetuksi sitä yksinkertaista tosiasiaa, että hän on naimisissa. Ja se lamautti käteni. Joskus suuntautuu kaikki elämä yhtä näennäisesti vähäpätöistä päämäärää kohti, ja kun se poistuu, niin ei ihminen ymmärrä, minkätähden hän ryhtyy pienimpiinkään tehtäviin. Sitä on omituista ja hullunkurista muistella, mutta minä olin kauvan sellaisessa tilassa, että pukeutuessani, lähtiessäni kaupungille tai teatteriin tai klubiin aina ensimäiseksi tunki mieleeni kysymys: minkätähden? ja minulta kului monasti pitkä aika, ennenkuin käsitin, että minun oli ollut tapana syödä päivällistä, ajaa partani ja suorittaa muita samallaisia tehtäviä, ennenkuin tunsin Anielkan. Ensi kuukausina matkustelin paljon, harhailin aina Islantiin asti. Ruotsin järvet, Norjan vuonot ja Islannin geysirit eivät tehneet minuun mitään välitöntä vaikutusta, koetin ainoastaan kuvitella mitä Anielka olisi sitä tai sitä näköalaa katsellessaan tuntenut ja miten hän olisi ilmaissut ajatuksensa — sanalla sanoen: katselin hänen silmillään, ajattelin hänen ajatuksillaan ja tunsin hänen sydämellään. Ja kun vihdoin muistin, että häntä sanotaan rouva Kromickiksi, astuin kiireen kautta rautatievaunuun tai laivaan ja jatkoin matkaani, koska näkemäni olivat lakanneet kiinnittämästä mieltäni. Mitä se minua liikutti, että kysymyksessä oli vain tavallinen, naurettava draama, sellainen, jommoisen läpi tuhannet ovat käyneet ennen minua! Kuolemankin läpi käyvät kaikki, mutta jokaisesta kuolevasta tuntuu siltä kuin maailma luhistuisi yhdessä hänen kanssaan. Ja itse asiassa luhistuukin.

En tiedä enkä ryhdy tutkistelemaan, oliko tunteeni ensi kuukausina enemmän tai vähemmin pohjatonta epätoivoa. Kaikki on suhteellista. Tiedän vain, että tuo nainen oli läpitunkenut olentoni ja että ensi kerran ymmärsin tyhjyyden, jonka saattaa jättää hyvin rakkaan olennon kuolema.

Vähitellen kuitenkin tavalliset tottumukset — vaikkeivät mitenkään erityisen mieluisat — taasen ottivat minut haltuunsa. Se lienee muuten aivan tavallinen ilmiö. Olen tuntenut ihmisiä, jotka sisällisesti ovat olleet sanomattoman surullisia ja vailla kaikkea sielun iloisuutta, mutta jotka silti ovat säilyttäneet jonkinlaisen ulkonaisen hilpeyden vain sentähden, että he joskus ovat olleet iloiset ja tottuneet iloisuuden muotoihin. Olisihan minunkin esimerkiksi täytynyt joskus päästä siihen tilaan, että olisin vaikkapa lakannut tuntemasta hammaskipua vain kuvitellessani mimmoista kipua sellainen tauti olisi mahtanut tuottaa Anielkalle. Sitäpaitsi minä, lyhyesti sanoen, olen kovettunut ja lääkkeekseni keksinyt itse myrkyn. Olen joskus Farinin matkakertomuksissa lukenut, että kafferineekerit parantavat itseään skorpionin puremasta siten, että antavat sen purra toisen kerran samaan paikkaan. Tuollaisena skorpionina tai vastamyrkkynä käytin itse myrkytettyyn kohtaan — kuten ihmiset yleensäkin mahtavat tehdä — sanoja: tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, kärsin siis — tehtyä ei saa tekemättömäksi, lakkaan siis kärsimästä. Siinä tunteessa, ettei enään ole mitään neuvoa, piilee lohtu. Mieleeni tulee aina indiaani, jonka Niagara tempasi pyörteisiinsä: alussa hän taisteli kaikella epätoivon lisäämällä tarmollansa, mutta kun huomasi, ettei ole mitään neuvoa, viskasi hän airon menemään, asettui veneen pohjalle pitkäkseen ja rupesi laulamaan. Minä olen minäkin valmis laulamaan. Niagaran pyörteillä on muuten se hyvä puoli, että ne murskaavat ihmisen, jonka ovat riistäneet mukaansa. Mutta on sellaisiakin koskia, jotka paiskaavat hänet hiekkaiselle, autiolle, vedettömälle ja hedelmättömälle rannalle. Ja juuri se kohtalo on tullut minun osakseni.

Minun elämäni pahalta hengeltä on jäänyt huomaamatta muuan seikka. Se, että hyvin nujerrettu ja onneton ihminen välittää itsestään paljon vähemmin kuin onnellinen ihminen. Tämän tosiasian eteen pahanilkinen kohtalo pysähtyy jonkun verran avuttomana. Olen sellaisessa tilassa, että jos esimerkiksi suuttunut Onnetar omassa persoonassaan astuisi eteeni ja sanoisi: "Paha sinut periköön!" — minä vastaisin hänelle: "Hyvä! Periköön vaan!" Ja sitä en ensinkään sano Anielkan tähden, vaan siksi, että minä olen niin syvästi välinpitämätön kaikesta.

Se on jonkinlainen haarniska. Se samalla varjelee ihmistä ja tekee hänet vaaralliseksi. Selvää on, ettei sitä ihmistä säästetä, joka ei itse säästä itseään. Eihän Jumalankaan laki käske ihmistä rakastamaan lähimmäistään enempää kuin itseään.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole mennä katkaisemaan kaulaa lähimmäiseltäni. Sanojeni merkitys on aivan teoreettinen; käytännöllisessä elämässä ei siitä ole paljonkaan haittaa, jos välinpitämättömyys vähentää altruismia, sillä samassa määrinhän se vähentää itsekkyyttäkin. Jos minun pitäisi nukkua lähimmäiseni kanssa saman peitteen alla, niin en antaisi hänelle koko peitettä, mutta en myöskään itse ottaisi sitä kokonaan. Vaaralliseksi, ehkä hyvinkin vaaralliseksi käy tuollainen välinpitämätön ihminen vasta silloin, kun hänen minänsä rauhaa häiritään ja hänet pakoitetaan tarmokkaaseen toimintaan. Silloin hän saa koneen pettämättömän liikuntakyvyn ja armottoman voiman.

Minä olen juuri saavuttanut tuollaisen koneellisen itseluottamuksen. Jonkun aikaa ovat ihmiset kohdelleet mielipiteitäni ja toivomuksiani paljon suuremmalla arvonannolla kuin ennen, vaikken lainkaan ole kysynyt heidän arvonantoaan. Epäröimisen ja heikkouden ehtymättömänä lähteenä on epäilemättä itserakkaus, turhamaisuus ja halu miellyttää toisia. Luonnollisesti ihminen koettaessaan miellyttää ja saada osakseen myötätuntoa on pakoitettu tuhannella tavalla tinkimään itse totuudesta. Yllämainittu liehittely — jollei olekkaan minusta kokonaan hävinnyt — on suuressa määrin vähentynyt, ja välinpitämättömyys siitä, miellytänkö ihmisiä vai enkö, tekee minut jossakin määrin toisten herraksi. Olen huomannut sen sekä pitkin matkaani että nyt Parisissa. Ennen olivat monet ihmiset valta-asemassa minuun nähden; nyt on asema muuttunut juuri sentähden, etten minä välitä heistä.

Kaiken kaikkiaan: voisin olla tarmokas, mutten tahdo, koska tahdon suhde haluun on aivan selvä, mutta minun tahtoni on aivan negatiivinen. Vanhaan totuttuun tapaan haluan kuitenkin yhä vielä selvitellä asioita. Luultavasti ihmisen elämänhalu muodostuu olosuhteiden mukaan. Minun välinpitämättömyyteni on elämää vastaan kiteytynyttä vihaa. Sentähden olen niin kokonaan toinen kuin Davis.

Ehdottomasti olen käynyt paljon häikäilemättömämmäksi kuin ennen olin ja saattaisin huoleti Hamletin kanssa sanoa, että minussa on jotakin vaarallista. Onneksi ei kukaan tule tielleni. Kaikki ovat minulle yhtä täydellisesti vieraat ja välinpitämättömät kuin minäkin heille. Yksin täti siellä Varsovassa rakastaa minua kuten ennenkin, mutta arvelen, että hänenkin rakkautensa on menettänyt aktiivisen luonteensa, ainakin sen verran, ettei minun tulevaisuudessa tarvitse peljätä mitään naimahankkeita.

Välinpitämättömyyteni, jonka luulin olevan kuin kirkasta vettä ilman makua ja väriä, onkin vain näennäisesti väritön. Kun katson sitä tarkemmin, huomaan, että pinnalla uiskentelee joitakin läiskiä, jotka vähentävät sen läpikuultavuutta. Ne ovat vastenmielisyyden taipumukset luonteessani. Ne jäivät, kun kaikki muu minulta meni. En rakasta ketään enkä vihaa ketään, mutta muutamat ihmiset ovat minulle vastenmieliset. Niihin kuuluu esimerkiksi Kromicki. Ei sentähden, että hän on vienyt minulta Anielkan, vaan sentähden, että hänellä on tavattoman pitkät, polvien taipeesta paksut koivet, että hän on kuin humalaseiväs ja että hänen puheensa muistuttaa kahvimyllyn pärinää. Hän on minusta aina ollut poistyöntävä, ja jos tuo ominaisuus nyt johtuu mieleeni, niin tapahtuu se sentähden, että kaikki vastenmielisyyden vaistot tällä hetkellä ovat minussa oudosti hereillä. Ajatukseni askartelevat alituisesti ihmisissä, jotka vaikuttavat hermoihini poistyöntävästi. Jos olisi kysymys yksin Kromickista ja Celina rouvasta, niin olisi asia vielä selitettävissä, voisin edellyttää, että vastenmielisyyteeni yhdistyy vihaa; mutta heidän rinnalleen kohoaa muistossani erinäisiä henkilöjä, jotka joskus maailmassa ovat herättäneet minussa vastenmielisyyttä tai kiukkua. En voi viedä tätä kaikkea sairauden laskuun — olen terveempi kuin milloinkaan — koetan siis käsittää asian seuraavalla tavalla: ihmiset ovat vieneet minulta rakkauden, aika kuluttanut pois vihan. Elävänä ihmisenä täytyy minun kuitenkin tuntea — tunnen siis taitoni mukaan, elän siitä, mitä minulle on jäänyt. Tunnustan samalla, ettei vaivaa liika onni sitä, joka tuntee ja elää sillä tavalla.

Olen käynyt aivan kylmäksi ihmisiin nähden, jotka ennen olivat minulle sympaattiset. Sniatynski esimerkiksi inhoittaa minua, sitä tosiasiaa en millään selittelyillä voi tehdä olemattomaksi. Hän on epäilemättä monessa suhteessa oivallinen ihminen, mutta hänkin ihailee itseään ja käy senkautta usein — käyttääkseni maalarinkieltä — maneerikoksi. Mahtaa muuten olla tavattoman harvinaista, että ihminen huomatessaan esiintymistapansa, yksilöllisten piirteittensä ja erikoisuuksiensa miellyttävän yleisöä, ei rakastuisi omaan tyyppiinsä ja loppujen lopuksi rupeaisi liioittelemaan itseään. Sniatynski tahtoo hänkin aina ja kaikkialla esiintyä Sniatynskina ja sentähden hän käy teennäiseksi ja uhraa vaikuttavan asennon vuoksi synnynnäisen hienoutensa. Vähät siitä raa'asta sähkösanomasta, jonka hän lähetti minulle Krakovaan käytyään turhaan tapaamassa Anielkaa. "Lähde maailmalle!" Aivan turhaa sanoa sitä minulle, sillä minä kyllä olisin lähtenyt maailmalle ilman hänen neuvoaankin. Mutta sain häneltä Kristianiaan kirjeen heti Anielkan häiden jälkeen, ja se oli lähtevinään sydämestä, mutta oli sekin raaka ja teennäinen. Se oli tämäntapainen: "Anielka neiti on jo rouva Kromicki — tehtyä ei saa tekemättömäksi — minun käy sääli — lähetän sinulle sydämelliset terveiset — ei maailma tästä mene nurin — on tärkeämpiäkin asioita — hitto vie — Norjassa mahtaa olla ihanaa — palaa kotiin ja ryhdy työhön — jää hyvästi." Selostus ei ole sananmukainen, mutta tämä oli sävynä kirjeessä. Epämiellyttävästi se minuun vaikutti, sillä ensinnäkään en ollut pyytänyt Sniatynskia mittaamaan onnettomuuttani kyynärämitalla; toiseksi pidin häntä viisaampana ja edellytin hänen ymmärtävän, että sellaiset sanat kuin "tärkeämpiä asioita" voivat tulla kysymykseen vain silloin, kun ne tarkoittavat jotakin, jota me omistamme. Teki mieleni heti paikalla kirjoittaa hänelle, että hän päästäisi minut vapaaksi henkisestä holhoamisestaan; tarkemmin ajateltuani en kuitenkaan kirjoittanut — ja luultavasti se oli helpoin tapa ratkaista asia.

Kun kuitenkin katsahdan syvemmälle omaan itseeni, huomaan, ettei syynä ystävyyteni katoamiseen ole ainoastaan Sniatynskin sähkösanoma ja kirje. Suoraan sanoen en voi antaa hänelle anteeksi tekoa, josta minun luultavasti pitäisi olla hänelle kiitollinen, nimittäin hänen sovittamisyritystään minun ja Anielkan välillä. Itse häntä siihen pyysin, mutta juuri sentähden että häntä pyysin, että uskoin hänelle kohtaloni, että annoin hänen käsiinsä purteni peräsimen, että tunnustin hänelle heikkouteni ja tein hänet ikäänkuin holhoojakseni, ja vihdoin juuri sentähden, että nöyryytykseni ja onnettomuuteni ensinnä ovat kulkeneet hänen käsiensä läpi — on minun sydämeni pohjalle painunut kauna häntä vastaan. Minä olen suuttunut itselleni, mutta myöskin Sniatynskille siitä, että hän on ottanut osaa kaikkeen. Tiedän että se on epäoikeutettua, mutta en voi auttaa, että ystävyyteni on palanut loppuun niinkuin kynttilä.

Enhän muuten milloinkaan ole ollut niitä ihmisiä, joilla on taipumusta ystävyyteen. Olen ollut läheisessä suhteessa Sniatynskiin ehkä juuri sentähden, että kumpikin eli eri haaralla Europpaa. Muita ystäviä minulla ei ole ollut. Kuulun yksineläjien luokkaan. Muistelen joskus olleeni siitä ylpeä, koska pidin sitä voiman merkkinä. Eläinkunnassa esimerkiksi kokoontuvat heikot laumoihin ja ne, joille luonto on antanut väkevät kynnet ja hampaat, kulkevat yksin, koska ne eivät kaipaa seuraa. Tämän säännön voi kuitenkin vain poikkeustapauksissa sovittaa ihmisiin. Kykenemättömyys ystävystymään tietää ihmisessä useimmiten sydämen kuivettumista eikä voimaa. Minua oli lisäksi vaivannut tavaton arkuus ja herkkyys. Sydämeni on ollut kuin mimosa, joka sulkeutuu niin pian kuin siihen kosketaan. Toinen asia on, etten milloinkaan ole solminut ystävyyttä naisen kanssa. Olen halunnut ystävystyä ainoastaan sellaisten henkilöiden kanssa, joilta saatoin toivoa jotakin. Sentähden ei ole voinutkaan syntyä todellista ystävyyttä. Olen usein näytellyt samaa osaa kuin kettu, joka tekeytyy kuolleeksi nukuttaakseen variksien valppautta, jotta se sitä helpommin voisi siepata jonkun niistä suuhunsa. Uskon kyllä ystävyyteen miehen ja naisen välillä. Enhän ole mikään tyhmyri, joka mittaa maailmaa ainoastaan oman kyynäräkeppinsä mukaan, enkä liioin konna, joka katsoo kaikkea nurjin mielin, vaan omatkin kokemukseni ovat osoittaneet tällaisen ystävyyden täysin mahdolliseksi. Niin pian nimittäin kuin on olemassa tunteita ja suhteita sellaisia kuin veljen ja sisaren väliset, niin ne voivat saada sijaa vieraissakin ihmisissä, jotka tuntevat olevansa kuin veli ja sisar. Lisään vielä, että taipumusta tämäntapaisiin tunteihin osoittavat valiosielut, ihmiset, joissa ilmenee synnynnäinen veto platonisiin nautintoihin, runoilijasielut, taiteilijat, filosofit ja yleensä ihmiset, jotka menevät ohi tavallisten räätälimittojen. Ehkäpä siitä syystä ei minussa ole ollut runoilijan eikä taiteilijan tai yleensä kuuluisan henkilön ainesta — sen pahempi. Joka tapauksessa luultavasti ei ole ollut, koska olen jäänyt pelkäksi Leon Ploszowskiksi.

Minulla oli aikoinaan se tunne, että jos Anielkasta tulisi vaimoni, niin ei hän olisi ainoastaan vaimoni ja rakastajattareni, vaan myöskin ystäväni. Paras kuitenkin olla niitä ajattelematta. Ne ajatukset ahdistavat minua muutenkin liian usein, ja minä uskon, etten tyynny ennenkuin kerta kaikkiaan saan ne karkoitetuiksi.

Tapaan täällä usein rouva Davisin, jopa käyn hänen luonaankin. Me emme pidä toisistamme, me halveksimme jonkun verran toisiamme, menneisyyden yllä on paksu tuhkakerros — muuten vallitsee välillämme tavallinen toverisuhde. Hän on yhä vielä liian kaunis kuuluakseen henkilöiden lukuun, jotka ovat minulle vastenmieliset — rakastaa en häntä voi, vihata en viitsi. Hän käsitti tämän kaiken heti paikalla ja suhtautui sen mukaan. Jonkun verran itseluottamukseni ja itsenäisyyteni loukkaa häntä, mutta juuri sentähden hän kohtelee minua huomaavaisuudella. Ihmeteltävän helposti nainen muuten pääsee hyvin läheisestä suhteesta takaisin aikaisempaan, tavalliseen tuttavuuteen. Me emme Lauran kanssa käyttäydy ainoastaan ihmisten läsnäollessa ikäänkuin ei välillämme koskaan olisi ollut mitään, vaan me olemme sillä lailla kun satumme jäämään kahdenkin. Se ei maksa hänelle vähintäkään vaivaa; hänen ei tarvitse pakoittaa itseään mihinkään: hän on kohtelias, säilyttää tarpeellisen määrän viileyttä ja rakastettavuutta, ja hänen mielialansa vaikuttaa minuun siinä määrin, ettei edes päähäni pälkähdä esimerkiksi sinutella häntä.

Hänen napolilainen serkkunsa Maleschi, joka alussa, kun minut näki, niin uhkaavasti mulkoili silmillään, että katsoin velvollisuudekseni kysyä minkätähden hän rasittaa niitä, on rauhoittunut huomatessaan, että suhteemme kehittyy varsin tasaiseksi, ja on ruvennut ystäväkseni. Hänellä on jo täällä ollut kaksintaistelu Lauran tähden ja siitä hän, huolimatta pelkurinimestä, joka hänelle on annettu Italiassa, suoriutui varsin kunnioitettavasta. Davis raukka vaipui jo muutama kuukausi sitte Nirvanaan — ja minä arvelen, että Laura suruvuoden päätyttyä menee naimisiin Maleschin kanssa. Siitä tulee maailman kaunein pari. Tuolla italialaisella on pää ja vartalo kuin Antinouksella, kullaltahohtava kasvonväri, hiukset mustat kuin korpin sulka ja silmät Välimeren karvaiset. Mahdollista, että Laura rakastaa häntä, mutta joistakin minulle tuntemattomista syistä hän silloin tällöin osoittaa hänelle mitä loukkaavinta ylenkatsetta. Muutamia kertoja hän minun läsnäollessani on käyttäytynyt häntä kohtaan niin sopimattomasti, etten ikinä olisi uskonut hänen esteettisen luonteensa sallivan sellaisia purkauksia. Nähtävästi hänessä Aspasian rinnalla asuu Xantippa. Olen monasti huomannut, että kaunis nainen, jolla kauneutensa ohella ei ole sielunlahjoja ja jota ihmiset pitävät tähtenä, usein on muutakin kuin tähti — hän saattaa nimittäin kokoonpanoltaan olla yhtaikaa: ympäristölleen Suuri kauris ja miehelleen Risti. Varma on, että Laura Davisille oli risti ja nyt on Maleschille Suuri kauris. Ehkäpä hän olisi risti minullekin, jollei hän Parisin maailmassa liikkuisi hiukan outona ja jollei hän olisi huomannut, että on parempi pitää minua liittolaisena kuin vihamiehenä. Kummallista, että hänellä Parisissa on vähemmin menestystä kuin Italiassa tai yleensä Välimeren rantamailla. Hän on yksinkertaisesti liian kaunis ja liian klassillinen Parisille, jossa maku on jonkun verran sairaalloinen, kuten kirjallisuudesta ja taiteesta tiedämme, ja jossa omituinen rumuus voimakkaammin ärsyttää turtuneita hermoja kuin yksinkertainen kauneus. Jokainen saattaa helposti huomata, että puolimaailman kuuluisimmat tähdet paremmin ovat rumia kuin kauniita. Lauran suhteellisesti vähäiseen menestykseen Seine-kaupungissa vaikuttaa lisäksi se, että hänen, vaikkapa harvinainenkin, älynsä on liian suoraviivainen täkäläisissä olosuhteissa ja varsinkin liian vähän joustava. Täällä on paljon vakavia ja vapaasti ajattelevia ihmisiä, mutta seuraelämässä on suosikkina äly, se äly joka kimmahtaa asioiden kimppuun niinkuin apina kimmahtaa hännästään kiinni puun oksaan ja siinä heittää kuperkeikkoja. Jota kummallisempia, äkkinäisempiä ja odottamattomampia kuperkeikat ovat, sitä varmempi on menestys. Laura tajuaa tämän ja samalla hän tuntee, että tuollaiset temput hänelle ovat yhtä mahdottomat kuin nuoralla-tanssiminen. Hän pitää minua harjaantuneempana älyn voimistelussa ja tarvitsee minua sentähden.

Lisätäkseen salonkinsa viehätysvoimaa on hän tehnyt musiikin sen keskipisteeksi. Itse hän laulaa kuin sireeni ja vetää siten todella puoleensa ihmisiä. Usein näen hänen luonaan muunmuassa Klara Hilstin, nuoren, muhkean saksalaisneidin, jonka tavatonta kokoa muuan täkäläinen maalari kuvasi sanoilla: "C'est beau, mais c'est deux fois grandeur naturelle!" Hän on, huolimatta saksalaisesta syntyperästään, viime aikoina saavuttanut täällä suurta menestystä. Minä nähtävästi kuulun vanhaan kouluun, sillä en käsitä nykyistä, voimiin — nimittäin soittokoneen kielien takomiseen — perustuvaa soittoa. Kun viime kerran kuuntelin neiti Hilstiä Lauran luona, mietin mielessäni, että jos soittokone olisi mies, joka on vietellyt neiti Hilstin sisaren, niin ei hän voisi hurjemmin ajaa häneen raivoaan. Hän esiintyy myöskin filharmonisen orkesterin konserteissa. Hänen sävellyksensä ovat saavuttaneet suurta tunnustusta täkäläisessä musiikkimaailmassa; niitä pidetään syvällisinä, luultavasti siitä syystä, että ihminen kuullessaan ne kymmenennen kerran miettii: "ehkäpä minä yhdennellätoista kerralla ymmärrän jotakin". Myönnän, että nämä huomautukseni ovat ilkeät, jopa uskalletutkin, kun en ensinkään ole tuntija. Tekee kuitenkin mieleni kysyä: onko musiikki, jota ei käsitä vähemmällä kuin että on konservatorion professori, musiikki, johon ei ole pääsyä — maallikosta puhumattakaan — kehittyneillä eikä edes musikaalisesti sivistyneillä ihmisillä — sitä, mitä sen tulee olla? Pelkään, että jos säveltäjämme kulkevat tätä tietä, he aikaa voittaen tulevat muodostamaan jonkinlaisen egyptiläisten pappien luokan, joka vaalii tietoa ja kauneutta ainoastaan itseään varten.

Sanon sen siitä syystä, että olen huomannut musiikin Wagnerista lähtien alkavan kulkea aivan päinvastaiseen suuntaan kuin esimerkiksi maalaustaiteen. Uudempi maalaustaide supistaa tieten tahtoen tehtäviensä rajoja, pyrkii vapautumaan kirjallisista ja filosofisista vaikutuksista eikä yritäkään esittää puheita, saarnoja ja selityksiä vaativia historiallisia tapahtumia, ei edes allegorioja, joita ei ensi silmäyksellä voisi ymmärtää, sanalla sanoen: uudempi maalaustaide rajoittuu täydellä tietoisuudella tulkitsemaan ainoastaan muotoja ja väripintoja. Musiikki kulkee Wagnerista lähtien aivan vastakkaiseen suuntaan: se ei tyydy olemaan ainoastaan sävelten harmoniaa, vaan tahtoo se samalla olla tämän harmonian filosofiaa. Luultavasti pian nousee jokin suuri musikaalinen nero, joka sanoo kuten aikoinaan Hegel: "yksi ainoa ymmärsi minua — eikä hänkään täydelleen."

Neiti Hilst kuuluu filosofoiviin musiikkitaiteilijoihin, mikä tuntuu varsin kummalliselta, kun hänellä on mitä koruttomin sielu. Tällä karyatidipatsaalla on lapsen kirkkaat, naivit silmät ja samoin sen hyvyys ja rehellisyys.

Miehet hääräävät täällä hänen ympärillään, sillä heitä houkuttelee sekä hänen kauneutensa että sädekehä, joka aina ympäröi naista, kun taiteen käsi on levännyt hänen päänsä päällä. Kuitenkaan ei pieninkään varjo milloinkaan ole langennut hänen maineelleen. Hänestä puhuvat hyvää naisetkin, sillä hän valloittaa heidät todella harvinaisella hyvyydellään, vaatimattomuudellaan ja iloisuudellaan. Hän on hilpeä kuin katupoika, ja monasti olen nähnyt hänen nauravan koulutytön tavalla, niin että vedet tulevat silmiin — ja sitä kyllä ei sallittaisi, jollei Klara olisi taiteilija, jolle kaikki on luvallista. Hän on siveellisesti katsoen kaunis, vaikka taiteensa ulkopuolella vähemmin rikaslahjainen tyyppi. Laura, joka pohjaltaan ei pidä hänestä, on muutamia kertoja antanut minulle tiedoksi, että "karyatidipatsas" on rakastunut minuun. En usko sitä, mutta hän voisi rakastua, jos minä pyrkisin siihen. Varma on, että Klara paljon pitää minusta ja että ensi hetkestä lähtien olen miellyttänyt häntä. Minä maksan hänelle samalla mitalla, kuitenkaan koettamatta millään lailla ryhtyä tuhoamaan häntä. Kun ensi kerran näen naisen, haen hänestä aina ensin, vanhan tottumuksen mukaan, tulevaa saalista. Mutta ne ovat vain ajatusten sirpaleita. Seuraavassa hetkessä ajattelen jo aivan toisin. Minun suhteeni naiseen on luultavasti samantapainen kuin liikkeensä lopettaneen kultasepän suhde jalokiviin. Nähdessäni kallisarvoisen esineen, sanon: se täytyy koettaa saada haltuunsa, mutta sitte muistan, että jo olen sanonut hyvästi ammatille — ja jatkan matkaani.

Puoleksi leikillä olen kuitenkin silloin tällöin kehoittanut Klaraa lähtemään konserttimatkalle Varsovaan ja luvannut seurata häntä kunniaimpressariona. Tuollaisessa matkassa, jos siitä tulisi tosi, voisi kyllä olla viehätyksensä.

Kotimaahan aion joka tapauksessa lähteä. Täti on lahjoittanut minulle talonsa Varsovassa ja kutsuu minua järjestämään asioitani. Minun onkin tapana kilpa-ajojen aikana oleskella Varsovassa. Kuka muuten uskoisi, että niin vakava nainen kuin täti, joka ei muusta välitä kuin maanviljelyksestään, uskonnollisista toimituksistaan ja armeliaisuuden harjoittamisesta, on altis sellaiselle maalliselle heikkoudelle kuin kilpa-ajot. Hän on intohimoisesti innostunut niihin. Ehkäpä hänen synnynnäiset ritarivaistonsa, jotka nainen tietysti perii yhtä hyvin kuin mies, sillä tavalla etsivät itselleen tietä. Meidän hevosemme ovat jo ties kuinka monta vuotta ottaneet osaa kilpailuihin ja aina huonolla menestyksellä. Täti on aina koko sielullaan mukana kilpa-ajoissa. Meidän hevostemme juostessa seisoo hän keppiin nojaten vaunun istuimella ja seuraa intohimoisesti asioiden kulkua. Sitte puhkeaa hän tavattoman suuttumuksen valtaan ja kiusaa kuukausimääriä herra Chwastowskia nurinallaan. Nyt on hän kasvattanut jonkin ihmeellisen hevosen ja kutsuu minua ottamaan osaa musta-keltaisten värien voittoon. Minä lähden.

Lähden monesta muustakin syystä. Kuten jo mainitsin, olen verraten levollinen, en mitään toivo, en mitään odota, pidän voimieni mukaan aisoissa "minääni", sanalla sanoen: tyydyn eräänlaiseen henkiseen halvauksen tilaan, kunnes ennättää ruumiillinen ja vie minut, kuten isäni. En ole kuitenkaan voinut unohtaa minkätähden halvautumiseni ei ole täydellinen eikä ehdoton. Ainoa ihminen, jota maailmassa olen rakastanut, on mielessäni jakautunut kahdeksi aivan eri olennoksi. Toista kutsutaan rouva Kromickiksi, toista Anielkaksi. Rouva Kromicki on minulle vieras ja yhdentekevä, mutta Anielka käy luonani ja tuo minulle tuliaisiksi tietoisuuden syyllisyydestäni, tyhmyydestäni, henkisestä kurjuudestani, tuskastani, katkeruudestani, hulluista teoistani ja tappioistani. Mikä jalomielinen ja ystävällinen olento! Varmaan minä paranen vasta kun on otettu pois se aivokammio, jossa muisto asuu. Tietysti voin elää näinkin, mutta tällainen elämä on kuulumattoman kurjaa, koska ihminen aina tuntee olevansa kuin rattaat ilman pyöriä. Koetan joka kerta työntää luotani ajatukset siitä, miten olisi voinut olla, jos kaikki olisi järjestynyt toisin, mutta en aina onnistu. Jalo ja ystävällinen enkelini palaa taasen kylvämään pääni päälle vihansa yltäkylläisyyttä. Ajoittain arvelen, että rouva Kromicki voi tappaa minussa Anielkan — ja sentähden tekee mieleni lähteä katsomaan hänen onneaan, hänen elämäänsä ja kaikkea sitä muutosta, minkä hänessä on täytynyt tapahtua ja minkä on täytynyt tehdä hänet aivan toisellaiseksi kuin Anielka oli. Ehkäpä tapaan rouva Kromickin Ploszowissa. Onhan hyvin luultavaa, että hän kymmenen kuukauden eron jälkeen käy tervehtimässä sairasta äitiään, joka on siellä.

Varmaankaan en tässä suhteessa petä itseäni enkä erehdy, vaan että "ceci tuera cela". Luotan siinä suhteessa hermoihini, joita kaikki haavoittaa. Muistanhan kuinka niihin aikoihin, jolloin tutustuin Anielkaan ja hänen kauneutensa vastustamattomalla voimalla alkoi saada minua valtoihinsa, pelkkä ajatus, että jokin Kromicki lähentelisi häntä, työnsi minua pois hänen luotaan ja teki hänet minulle vähemmin rakkaaksi. Entä nyt, kun hän on erään Kromickin vaimo, kun hän tuntee kuuluvansa yhteen hänen kanssaan ja kun hän jo on samaa ruumista ja sielua kuin hän. Aivan varmasti kaikki joka askeleella tulee vaikuttamaan minuun loukkaavasti ja poistyöntävästi. Aivan varmasti "ceci tuera cela".

Ja jollei näin kävisikään, niin mitä minulla on menetettävää? Mitään voittoja en toivo, ja jos nyt kävisi selville, ettei syy lankea yksin minun niskoilleni, etten yksin minä ole vastuunalainen siitä, mitä on tapahtunut, ja että kuorma sentään on jaettava kahden hartioille, niin ehkäpä se tuottaisi minulle jotakin tyydytystä. Sanon: ehkä, sillä enhän tiedä. Tunne-asioita kostavat ihmiset ainoastaan näyttämöllä. Todellisessa elämässä kääntyvät he inholla pois siitä, mikä on tapahtunut — ja siinä kaikki. Todistaakseni nykyiselle rouva Kromickille, että hän teki pahoin kun halveksi nöyrää katumustani, täytyisi minun itseni ehdottomasti uskoa siihen, mutta minulle tulee hetkiä, jolloin, jumala paratkoon, en ole mistään varma.

Nyt tiedän varmasti, että tulen tapaamaan rouva Kromickin. Täti kirjoittaa nimittäin, että hänen miehensä on myynyt maatilan Volyniassa ja itse kauppa-asioittensa tähden matkustanut kaukaiseen itään. Rouvalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin palata äidin luo Ploszowiin. Vastaanotin uutisen ensi hetkenä, jollen välinpitämättömänä, niin täydelleen henkisessä tasapainossa. Huomaan kuitenkin, että sen vaikutus minussa kasvamistaan kasvaa. Minä olen nyt kerta kaikkiaan niin rakennettu. En enään saata ajatella mitään muuta. Tapaus on kohtalokkaasti vaikuttanut sekä Anielkaan että hänen äitiinsä. Tuo mies myy kymmenen kuukauden avioliiton perästä maatilan verrattomine maineen, joka neljäsataa vuotta on ollut Anielkan suvun hallussa ja jonka säilyttäminen suvun hallussa on ollut Celina rouvan koko elämäntehtävä. Ja tämä herra Kromicki tulee ja myy sen kevein mielin, vain sentähden, että siitä maksetaan hyvä hinta, joka tekee hänelle mahdolliseksi panna täytäntöön kauppatuumiaan.

Luultavasti hän tällä pohjalla tulee kokoamaan miljoonia, mutta mikä isku molemmille naisille — ja mitä he voivatkaan tämän jälkeen hänestä ajatella? Täti kertoo kirjoittavansa Celina rouvan vuoteen äärestä. Saatuaan tiedon Ploszowiin on hän sairastunut entistä vakavammin. Olen varma, että Anielka allekirjoittaessaan miehelleen valtakirjan myymistä varten, ei ole tietänyt mitä teki. Ihmisten edessä hän kuitenkin puolustaa häntä. Täti mainitsee kirjeessään seuraavat hänen sanansa: "Onnettomuus on tapahtunut, mutta onnettomuus ei ollut vältettävissä, eikä Karl ole siihen syypää." Varjelkoon, varjelkoon, uskollinen, oikeudenmukainen vaimo! Et kuitenkaan voi estää minua ajattelemasta, että hän syvästi on loukannut sinua ja että sinun sydämesi pohjasta täytyy halveksia häntä. Hänen hyväilynsä ja syleilynsä eivät sammuta mielestäsi sanaa "myyty!" Ja Celina rouva, hänen suojelijattarensa, joka luuli hänen ensi työkseen häiden jälkeen miljoonillaan lunastavan Anielkan maatilan!! Niin, niin, hyvät naiset — minä, mies, joka en käytä hyvän porvarin puheenparsia — minä en olisi sitä myynyt, jollen muusta syystä, niin hienotunteisuudesta ja sentähden, että olen kiintynyt teihin enkä tahdo tuottaa teille surua. Mutta keinottelu vaatii puhdasta rahaa ja — keinottelijaa. En kuitenkaan mahda sille mitään, että nuo miljoonat minun silmissäni vastaiseksi ovat kyseenalaiset. Ehkäpä Kromicki kerran saa ne, ehkäpä tuo talonkauppa tekee onnistumisen hänelle mahdolliseksi ja ehkei hän, jos hänellä olisi ollut nuo rahat, niin kipeästi olisi haavoittanut vaimoaan ja vienyt kattoa hänen päänsä päältä. Täti kirjoittaa minulle, että hän heti kaupan päätettyään matkusti Bakuhun ja sitte Turkestaniin. Anielka jää nyt koko ajaksi äitinsä luo, koska hän on liian nuori asuakseen yksinään; äiti taas viipyy Ploszowissa osaksi sentähden, ettei pääse liikkumaan sairautensa vuoksi, osaksi sentähden, ettei täti päästä häntä lähtemään eikä hän tahdo suututtaa tätiä. Tunnen Anielkan liian hyvin tietääkseni, ettei hän toimi minkään laskelmien mukaan. Hän on äärimmäisyyteen asti epäitsekäs. Mutta äiti, joka tahtoisi ainoalle lapselleen koota koko maailman, toivoo, että täti testamentissaan muistaa häntä. Ja hänen toiveensa ovat varsin perustetut. Täti, joka ei milloinkaan ole uskonut Kromickin miljooniin, on pari kertaa jonkun verran levottomana, jopa nöyränäkin, antanut minulle viittauksia siihen suuntaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että kaikki mitä hän omistaa, kuuluu Ploszowskeille, ja pelkää, että pidän hänen aikomustaan vääryytenä sukua kohtaan. Kuinka vähän hän tuntee minua! Jos Anielka tarvitsisi kengät ja parin hinta olisi Ploszow ja lisäksi kaikki muu omaisuuteni, niin antaisin kaikki. Ehkäpä se johtuu häijyydestä, ehkä tahdon asettua Kromickia vastaan, mutta minä antaisin empimättä.

Mutta vähät niistä. Ajatukseni kiertävät lakkaamatta sitä tosiasiaa, että nuo molemmat naiset jo asuvat Ploszowissa ja että he jäävät sinne kunnes Kromicki palaa, siis jumala ties miten kauvaksi. Tulen joka päivä näkemään rouva Kromickin… Kun sitä ajattelen, valtaa minut levottomuus, johon myöskin sekaantuu uteliaisuutta: tulee olemaan hauska nähdä miten suhteemme järjestyy. Lisäksi aavistan, että yhtä toista voisi tapahtua, jos tunteeni häneen olisi toinen. En milloinkaan petä itseäni; toistan vieläkin, että lähden parantamaan itseäni, etten rakasta enkä tule rakastamaan rouva Kromickia. Hänen näkemisensä tulee varmaan karkoittamaan sydämestäni entisen Anielkan kuvan paremmin kuin kaikki vuonot ja geysirit ovat tehneet; mutta en olisi oma itseni, en olisi paljon kokenut ja paljon miettinyt mies, jollen näkisi mitä vaaroja tällainen tila voisi tuottaa toisten asianhaarojen vallitessa.

Jos minä tahtoisin kostaa — jollei jo itse nimitys "rouva Kromicki" vaikuttaisi minuun niin poistyöntävästi kuin se tekee — niin mikä voisi minua estää tai pidättää? Hiljaisessa, kaukaisessa Ploszowissa eläisimme kahden molempien vanhusten kanssa, jotka tahrattomassa siveellisyydessään ovat viattomat kuin lapset. Puolalaisen ylhäisön kesken tavataan kyllä perinpohjin turmeltuneita naisia, mutta varsinkin vanhemmassa sukupolvessa kulkevat monet elämän läpi suorastaan kuin enkelit, milloinkaan edes ajatuksissaan koskettamatta pahuuden likaa. Tuollaisen tädin tai Celina rouvan päähän ei voisi pälkähtää, että Anielkaa saattaisi uhata vaara senjälkeen kun hän on mennyt naimisiin. Anielka itse kuuluu samaan luokkaan. Hän ei olisi hyljännyt viime pyyntöäni, jollei jo olisi antanut herra Kromickille sanaansa. Mutta hänen kaltaisensa puolattaret rikkovat mieluummin sydämensä kuin sanansa. Minut valtaa kiukku, kun sitä ajattelen. Tukahutan itsessäni tarpeen, jota jokainen ihminen tuntee, tarpeen saada itse ohjata oikeuttaan; en aio koettaa vakuuttaa rouva Kromickille, mikä oli oikeuteni, mutta olisin hyvin onnellinen, jos joku toinen ottaisi opettaakseen kaikille tuonlaatuisille naisille, ettei luonnon ja sydämen oikeuksia loukata rankaisematta ja että ne oikeudet ovat voimakkaammat kuin teennäiset eetilliset säännöt ja että senkaltaiset teot kostavat itsenä. Tosin olen suuresti rikkonut Anielkaa vastaan, mutta tarkoitukseni oli rehellisesti parantaa kaikki — ja hän tiesi sen ja työnsi kuitenkin minut luotaan. Tietysti hän teki sen voidakseen sanoa itselleen: "en ole mikään Leon Ploszowski. Olen antanut sanani ja pidän sen." Se ei enään ole hyvettä, vaan sydämen kuivettumista; se ei ole sankariutta, vaan typeryyttä; se ei ole tunnon rehellisyyttä, vaan turhamaisuutta. En voi, kerta kaikkiaan, unohtaa!…

Mutta rouva Kromicki itse tulee auttamaan minua. Kunhan nyt näen hänet itsekylläisenä ja sankariudestaan ylpeänä, kylmänä, mieheensä rakastuneena tai rakkautta teeskennellen, uteliaana tarkaten kipuani — niin tulee tämä siveä, onneensa ja hyveeseensä pakahtuva aviovaimo siihen määrään inhoittamaan minua, että ehkä uudelleen lähden jonnekin napaseutuihin. Mutta silloinpa ei minua enään seuraa Anielkan muisto, kuten lokki seuraa laivaa.

Mahdollista, että rouva Kromicki tulee näyttelemään uhrin osaa ja että koko hänen käytöksensä enemmän tai vähemmin selvästi tulee sanomaan: "oma syysi!" Hyvä. Olenhan minä nähnyt sellaistakin tässä maailmassa. Kuten tekokukkasilla on se ominaisuus, etteivät ne lemua, niin on omatekoisilla orjantappuraseppeleillä se etu, etteivät ne pistä. Niitä sopii siis hyvin käyttää pääkoristeina, koska ne pukevat. Aina kun olen nähnyt tuollaisen uhrin, joka on mennyt naimisiin muka epätoivoissaan, on minun tehnyt mieli sanoa: "valehtelet! olit ehkä uhri tai uskoit olevasi, siihen asti kuin valittusi ensi kerran likeni sinua tohveleissa. Sinä hetkenä lakkasit olemasta pateettinen etkä enään ole muuta kuin naurettava ja mauton, sitä enemmän jota enemmän vielä näyttelet uhria."

Kuinka kaunis ja viisas onkaan kreikkalainen sana: "Ananke!" Varmaan on minun kohtaloni kirjaan kirjoitettu, ettei tuo nainen ole antava minulle rauhaa edes silloinkaan, kun en enään pidä hänestä. Kauheasti minua joka tapauksessa on kiihoittanut tieto siitä, että maatila on myyty ja että äiti ja tytär ovat saapuneet Ploszowiin. Nukuin huonosti yöllä. Erinäiset kysymykset tunkivat mieleeni ja vaativat vastausta. Koetin selvitellä arvoitusta: olisiko minulla oikeutta vietellä rouva Kromicki velvollisuuden tieltä. En tahdo enkä aio sitä tehdä, sillä rouva Kromicki ei houkuttele minua — mutta olisiko minulla oikeutta? Täytän elämäni tuollaisilla "to be or not to be?" — sillä minulla ei ole muutakaan tekemistä. Eivät nuo mietteet muuten ole maailman hauskimpia, sillä tavallisesti käy niitä hautoessa kuten käy koiran, joka ajaa takaa omaa häntäänsä: et saavuta mitään, et saa aikaan mitään, ainoastaan väsytät itsesi pahanpäiväisesti. Mutta onpahan kuitenkin se ilo, että yksi päivä ja yksi yö on mennyt. Samalla huomautan, että kaikesta skeptillisyydestäni huolimatta tunnen omantunnon soimauksia kuin paras Ploszowin apupappi ikään. Uudenaikainen ihminen on kokoonpantu niin monenmoisista langoista, että kun häntä rupeaa selvittelemään, niin hän sotkeutuu vielä enemmän. Turhaan toistelin itselleni yöllä, että teoria on oikea ja että minulla on oikeuteni. Maalaispapin ääni pani panemistaan: ei, ei, ei! Mokomat epäilykset ovat kuitenkin heitettävät menemään, sillä järkeni tasapaino on kysymyksessä. Tänä iltahetkenä on mieleni erittäin valmis pohtimaan kysymystä. Päivällä kuulin rouva Davisin erään tunnetun maalarin luona selittävän kahdelle ranskalaiselle kirjailijalle, että naisen läpi elämänsä tulee pysyä ankarana, vaikkapa vain: "pour la netteté du plumage!" Maleschi toisti "oui, oui… du plumaze!".— mutta minusta tuntui siltä kuin kaikki Välimeren kravut olisivat kääntyneet selälleen ja nostaneet saksensa ilmaan rukoillakseen Jupiterilta ukkosta ja jyrinää. Ohimennen sanoen rouva Davis on lainannut lauseen minulta ja minä taas Feuillet'ltä. Pysyin kuitenkin täysin vakavana, en päästänyt edes hymyä huulilleni, mutta jouduin eräänlaisen puoleksi hupaisen, puoleksi kyynillisen mielialan valtaan, jonka heijastus tälläkin hetkellä viipyy minussa ja joka aina paremmin kuin mikään muu suojelee ihmistä epäilyksiä vastaan.

Eteenpäin siis! Olisiko minulla oikeutta koettaa saada rouva Kromicki rakastumaan ja, siinä tapauksessa että se minulle onnistuisi, houkutella hänet velvollisuuden tieltä? Katselen ensinnä asiaa kunniantunnon kannalta, kunniantunnon sellaisena, jommoiseksi se yleensä käsitetään ihmisten kannalta, jotka itse pitävät itseään gentlemanneina ja joita koko maailma pitää sellaisina. En löydä ainoaakaan pykälää, joka kieltäisi minua panemasta tuumaani täytäntöön. Mutta ensi silmäykseltä tuntuukin tämä lakikirja kyllä kummallisimmalta kaikista mitä taivaan alla on laadittu. Sillä jos minä varastan joltakin rahaa, niin maailman kunniakäsityksen mukaan häpeä lankeaa minun niskoilleni ja leimaa minut roistoksi, kun sen maine, jolta varastin, pysyy puhtaana. Mutta jos minä varastan joltakin vaimon, niin minä, varas, pääsen pelistä puhdasmaineisena, ja häpeä lankeaa sen niskoille, jolta varastettiin. Mistä tämä johtuu? Voivatko siveelliset käsitteet olla niin erilaiset, vai onko varastetun rahakukkaron ja varastetun vaimon välillä tosiaan niin suuri ero, ettei niitä ole lupa edes verrata toisiinsa? Olen monasti miettinyt tätä asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että eroa todella on. Ihmisolento ei saata olla toisen omaisuutta samalla tavalla kuin esine — ja vaimon varastaminen riippuu kahdesta tahdosta. Minkätähden minun pitäisi valvoa aviomiehen oikeuksia, jollei vaimo itse valvo niitä? Mitä minä hänestä. Edessäni on olento, joka tahtoo kuulua minulle, ja minä otan hänet. Hänen miestään ei minun silmissäni ole olemassa, ja rouvan valat eivät kuulu minuun. Mikä minua siis pidättää — kunnioitus aviosäätyä kohtaan ehkä? Jos minä vaan rakastaisin ja voisin rakastaa rouva Kromickia, niin huutaisin sieluni syvyydestä: kiellän hänen avioliittonsa! kiellän hänen velvollisuutensa Kromickia kohtaan! Minä olen mato, jonka tuo avioliitto on tallannut, mato, joka kiemurtelen tuskissani — ja minua, joka viimeiseen hengenvetooni asti tahtoisin pistää jalkaan, joka on minut tähän polkenut, käsketään kunnioittamaan sitä! Mitä varten? minkätähden? Miksi kunnioittaisin yhteiskunnallista säännöstä, joka pusertaa minusta kaiken vereni, kaiken elämänhaluni? Tosin ihmiset luonnon järjestyksen mukaan elättävät itseään syömällä kaloja, mutta vaadippa kalaa kunnioittamaan asianomaista järjestystä, juuri kun se elävältä perataan ja pannaan pataan. Minä kiellän ja pistän — se on minun vastaukseni. Spencerin ihanne äärimmilleen kehittyneestä ihmisestä, ihmisestä, jonka individuaaliset pyyteet ovat täydelleen sopusoinnussa yleisen järjestyksen kanssa — on vain oletus. Tiedän, tiedän, että tuollainen Sniatynski murskaisi minut tällä ainoalla kysymyksellä: "Olet siis vapaan rakkauden puolella?" En, en ole! Olen vain itseni puolella. I am for myself! En muuten tahdo puuttua teidän teorioihinne. Jos sinä rakastat toisen vaimoa tai sinun vaimosi toisen miestä, niin mitä virkaa on kaikilla säännöksillänne ja yleisen järjestyksen hyväksi laadituilla pykälillä. Pahimmassa tapauksessa olen epäjohdonmukainen. Olin esimerkiksi epäjohdonmukainen, kun minä, skeptikko, annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi ja kun rukoilin kuin lapsi ja itkin kuin hullu. Tulevaisuudessakin lupaan olla epäjohdonmukainen, jos vaan sitä tietä voin saavuttaa jotakin hyvää, mukavaa tai onnellista. Maailma tuntee ainoastaan yhden logiikan: intohimon logiikan. Järki koettaa kyllä varoittaa siitä, mutta asettuu, kun hevoset pillastuvat ja menevät täyttä karkua, kuski-istuimelle eikä enään tee muuta kuin vartioi, jotteivät vaunut menisi säpäleiksi. Ihmissydäntä ei voida vakuuttaa rakkautta vastaan, sillä rakkaus on luonnonvoima kuten meren luode ja vuoksi. Naista, joka rakastaa miestään, eivät helvetin portitkaan voi voittaa, ja silloin ovat vihkivalat ainoastaan pyhittämässä rakkautta — mutta kun ne sitovat ainoastaan velvollisuudentunnolla, niin mikä tulva tahansa paiskaa ne rannalle kuin kuolleen kalan. En voi luvata ettei partani kasvaisi tai etten vanhenisi — aina kun sen teen, tulevat elämän lait ja paiskaavat nurin sekä minut että minun lupaukseni.

Kummallista: kaikki mitä kirjoitan on, kuten jo huomautin, silkkaa teoriaa. En haudo mitään aikeita, jotka vaatisivat selvittelyä, ja kuitenkin nämä mietteet järkyttävät minua ja ovat järkyttäneet siihen määrään, että minun on täytynyt keskeyttää kirjoittamiseni. Mielenrauhani on, hitto vie, sangen keinotekoinen. Kävelin tässä viime tunnin aikana pitkin huonetta ja pääsin vihdoinkin selville siitä, mikä minua näin kiihoittaa… On jo myöhäistä. Näen ikkunoistani Invalidikirkon kupukaton kiiltävän kuutamossa, kuten silmissäni aikoinaan kiilsi pyhä Pietari, kun, mieli täynnä toivoa, harhailin Pinciolla ja ajattelin Anielkaa. Vaistomaisesti olin antautunut muistojen valtaan. Olkoon kuinka tahansa ja käyköön kuinka tahansa, varmana pysyy, että saattaisin olla onnellinen ja että hänkin voisi olla sata kertaa onnellisempi. Jos minulla nyt olisi salaiset tarkoitukseni ja jos hän vaikuttaisi minuun houkuttelevasti, niin vielä tällä hetkellä visusti kavahtaisin tekemästä häntä onnettomaksi. En tahdo hänen onnettomuuttaan, en mistään hinnasta. Pelkästään tämä ajatus riistäisi minulta toimintakyvyn ja tarmon. Minussa uinuu kokonaisia vuoria täynnä hellyyttä häntä kohtaan.

Mutta ne asiat ovat olleita ja menneitä. Skeptikko minussa asettaa eteeni toisen kysymyksen: olisiko hän, jos kävisi edellytetyllä tavalla, niin onneton? Olen elämän varrella monasti huomannut, että nainen on onneton ainoastaan niin kauvan kuin hän taistelee. Taistelun tauottua seuraa — ratkaisuun katsomatta — tyyni, suloinen onnen kausi… Olen joskus täällä Parisissa tuntenut naisen, joka kolmen vuoden ajan kävi mitä ankarinta taistelua itseään vastaan. Kun hänen sydämensä vihdoin pääsi voitolle, jäi hänelle yksi ainoa syytös, nimittäin se, että hän niin kauvan vastusti.

Mutta miksi tehdä näitä kysymyksiä ja selvitellä näitä arvoituksia? Tiedänhän, että kaikkia periaatteita vastaan saattaa tuoda todisteita ja kaikkia todisteita saattaa epäillä. Entiset hyvät ajat, jolloin ihmiset epäilivät kaikkea muuta paitsi kykyänsä eroittaa oikeaa väärästä, hyvää pahasta — ovat olleet ja menneet. Nyt on kaikkialla sivuteitä ja sivuteitä ja sivuteitä. Viisaampaa on ajatella tulevaa matkaa… Mutta että tuo Kromicki myi vaimonsa maatilan ja loukkasi häntä niin syvästi… Minun täytyy oikein kirjoittaa se mustalla kynällä valkealle paperille, sillä muuten en sitä uskoisi!

Kävin eilen jäähyväisillä rouva Davisin luona ja jouduin oikeaan konserttiin. Näyttää siltä kuin Laura todella olisi rakastunut musiikkiin. Neiti Hilst soitti urkuja. Minun on aina hauska tavata häntä ja varsinkin pidän hänestä, kun hän asettuu soittokoneen ääreen ja ottaa ensimäiset akordit, silmät luotuina koskettimiin. Hän on silloin omituisen vakava, itseensä sulkeutunut ja kumman levollinen. Hän tuo mieleeni pyhän Cecilian, joka minusta aina on ollut pyhimyksistä miellyttävin ja johon varmasti olisin rakastunut, jos olisin elänyt hänen aikanaan. Vahinko, että Klara on niin suurikokoinen. Sen unohtaa kuitenkin, kun näkee hänet soittamassa. Ajoittain nostaa hän silmänsä korkeutta kohti, ikäänkuin johtaakseen mieleensä äänen, jonka on kuullut korkeudessa haltioitumisen hetkenä — ja itsekin hän silloin on kuin haltioituneena. Syystä kantaa hän nimeä Klara, sillä kirkkaampaa sielua on vaikea löytää. Kuten jo sanoin, on minulle mieluista nähdä häntä, mutta ei kuulla. Hänen musiikkiaan, sen pahempi, en yhä vieläkään ymmärrä, en ainakaan saa kiinni hänen ajatusjuoksustaan muuta kuin suurella vaivalla. Arvelen kuitenkin, että hän minun ilkeistä ja häikäilemättömistä huomautuksistani huolimatta mahtaa olla harvinainen kyky.

Kun hän oli lakannut soittamasta, menin hänen luokseen ja lausuin leikillä, että nyt lähden Varsovaan ja että hänen meidän vanhojen sopimustemme nojalla pitää tulla mukaan. Kummakseni huomasin, että hän ottaa sanani todeksi. Hän vastasi, että jo kauvan on aikonut Varsovaan ja että hän on valmis, kunhan vain saa matkaansa vanhan sukulaisen, joka aina seuraa häntä, ja mykän pianon, jolla hän soittaa skaaloja rautatievaunussakin.

Minä hiukan pelästyin. Jos hän nyt todella lähtee matkaan, niin minun ainakin jonkun verran täytyy auttaa häntä konserttien järjestämisessä ja minun tekisi mieli heti paikalla lähteä Ploszowiin. Pahimmassa tapauksessa jätän hänet Sniatynskin haltuun, josta hänelle on enemmän hyötyä kuin minusta. Neiti Hilst on muuten rikkaan frankfurtilaisen tehtailijan tytär ja riippumaton aineellisesta tuloksesta. Minua ihmetyttää kuitenkin, että hän niin nopeasti suostui tähän matkaan. Ensi hetkenä teki mieleni sanoa hänelle, että mykässä soittokoneessakin on tarpeeksi matkaseuraa ja että olisi paras jättää pois vanha sukulainen. Me miehet olemme siihen määrään tottuneet aina ja kaikkialla kyttäilemään naista, ettei yksikään meistä likene nuorta kaunotarta ilman sivutarkoituksia. Joka väittää olevan toisin, se tahtoo juuri pettää naista, saadakseen hänet sitä helpommin ansaan. Minullahan tällä hetkellä on pää täynnä muita ajatuksia, ja kuitenkin tuo vanha sukulainen paikalla teki minuun häiritsevän vaikutuksen, varsinkin kun minun persoonani varmaan näyttelee osaansa tässä äkillisessä matkapäätöksessä. Tarjoaahan Parisi epäilemättä laajemman kentän musikaalisille voitoille kuin Varsova, Klaran eduista siis ei voi olla kysymys — minkätähden hän sitte lähtee? Laura on jo aikoja sitte viittaillut siihen suuntaan, että neiti Hilstin tunteet minua kohtaan olisivat enemmän kuin sympatiaa… Kummallinen nainen tuo Laura. Klaran viattomuus ärsyttää häntä, mutta ainoastaan samalla tavalla kuin jokin omituinen jalokivi, korea otsanauha tai ihmeellinen pääkoriste… Hän katselee kaikkea koristeelliselta kannalta — ei koskaan miltään muulta! Sentähden hän kai haluaisi työntää tuon jättiläislapsenkin minun syliini. Minusta Laura enään välittää vähät. Olen koriste, jota hän jo on käyttänyt kaulallaan.

Tuo nainen on tahtomattaan tehnyt minulle niin paljon pahaa, että minun pitäisi vihata häntä. Mutta ensinnäkin sanoo omatuntoni, että jollei hän olisi joutunut elämäni tielle, niin olisin keksinyt toisen yhtä tehoisan keinon onneni tuhoamiseksi; toiseksi: saatana on langennut enkeli ja viha on kotoisin rakkaudesta, mutta minä en koskaan ole rakastanut Lauraa. En siis voi vihata häntä, mutta halveksin häntä jonkun verran. Hän vastaa minulle samalla mitalla. Ehkäpä hän suo minulle pahempaa kuin minä hänelle.

Mitä tulee Klaran tunteisiin minua kohtaan, niin saattaa Lauran väitteessä olla jonkun verran perää. Tänään huomasin sen entistä selvemmin. Jos niin on, niin olen Klaralle kiitollinen. Ensi kerran eläissäni tunnen halua solmia ystävyyden liittoa naisen kanssa aikomatta pettää hänen luottamustaan. Niin levottomalle sielulle kuin minun, saattaa ystävyys tarjota viihdytystä. Juttelimme tänään Klaran kanssa kuin hyvät ystävät. Hänen älynsä ei ulotu laajalle — mutta se on sensijaan selvä ja se eroittaa helposti pahan ja ruman siitä, mitä hän pitää oikeana ja kauniina. Tämä tekee, ettei hän ole ärtyisä eikä hermostunut, vaan erinomaisen tasainen. Hänessä on eräänlainen henkinen terveys, joka muuten tavataan hyvin usein saksalaisilla. Joutuessani heidän kanssaan tekemisiin silloin tällöin olen huomannut, että esimerkiksi minun kaltaisiani ihmisiä on hyvin vähän heidän joukossaan. Saksalaiset ovat, kuten englantilaisetkin, positiivisia ihmisiä, he tietävät mitä tahtovat. Uppoavathan hekin tietysti usein epäilysten kuiluihin, mutta he tekevät sen järjestelmällisesti, oppineiden tavoin, eivätkä kuten tunne-ihmiset ja nerot ilman salkkua. Senpätähden heidän vasta ohimenneen transcendentaalisen filosofiansa, heidän nykyisen oppineen pessimisminsä ja heidän runollisen Weltschmerzinsä merkitys onkin yksinomaan teoreettista laatua. Käytännössä osaavat he erinomaisesti suhtautua elämän vaatimuksiin. Hartmannin mukaan käy ihmiskunta sitä onnettomammaksi jota voimakkaammaksi ja tietoisemmaksi sen elämä kehittyy. Kuitenkin samainen Hartmann käytännössä saksalaisen Kulturträgerin koko mahtipontisuudella vaatii saksalaisen elämän lujittamista poosenilaisen puolalaisuuden kustannuksella. Mutta jos tämän tapauksen voikin viedä inhimillisen heikkouden laskuun, niin saattaa väittää, etteivät saksalaiset yleensä päästä teoriojaan vaikuttamaan tunteisiinsa ja että he sentähden ovat niin levolliset ja kykenevät tekoihin. Sama levollisuus tavataan Klarassakin. Kaikki mikä järkyttää ihmissielua pohjia myöten, on mahtanut mennä hänen korviensa ohitse tai luisua pois tunkematta hänen vereensä. Sentähden ei hän koskaan ole epäillyt itseään eikä musiikkiaan. Jos hänen tunteensa minua kohtaan on enemmän kuin sympatiaa, niin hän varmaan ei itsekään tiedä siitä, ja on se vailla kaikkia pyyteitä. Samana hetkenä, jolloin se tulisi tietoiseksi, alkaisi hänen elämänsä draama, sillä minä en voisi vastata hänen tunteisiinsa. Voisin ainoastaan käyttää hyväkseni hänen tunnettansa ja tavalla, joka tekisi hänet onnettomaksi. En ole mikään houkkio, joka kuvittelee olevansa vastustamaton; mutta uskon, ettei yksikään nainen maailmassa voi vastustaa miestä, jota todella rakastaa. Sananparsi: "piiritetty linnoitus — valloitettu linnoitus" on tosin kulunut, mutta sisältää sentään totuutta, varsinkin naiseen nähden, joka siveytensä muurien sisäpuolella kantaa sellaista petturia kuin sydän. Mutta Klara saattaa olla levollinen. Matkustamme kaikessa rauhassa: hän, minä, vanha täti ja mykkä soittokone.

Olen ollut Varsovassa jo kolme päivää, mutta en ole voinut käydä Ploszowissa, kun heti tänne saavuttuani sain hammaskivun ja poskeni on paisuksissa. En tahdo talon naisille näyttäytyä siinä kunnossa.

Olen jo tavannut Sniatynskin. Täti kävi niinikään luonani ja kohteli minua kuin mitäkin tuhlaajapoikaa. Anielka saapui viikko sitte. Hänen äitinsä on niin sairas, että lääkärit, jotka alkuaan tahtoivat lähettää hänet Wiesbadeniin, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei hän kestäisi minkäänlaista matkustamista. Hän jää siis Ploszowiin kunnes paranee tai kuolee — ja Anielka hänen kanssaan, sitä myöten kuinka nopeasti Kromicki järjestää asiansa ja voi asettua vakinaisesti asumaan. Tädin puheesta päättäen hänen matkansa saattaa kestää muutamia kuukausia. Koetin onkia tädiltä niin paljon tietoja Anielkasta kuin mahdollista, ja se kävi varsin helposti, sillä täti puhui aivan avomielisesti. Hän ei edellytäkään, että naimisissa oleva nainen voisi kiinnittää kenenkään mieltä muuta kuin sukulaisena, tai oikeammin sanoen hän ei edes vaivaa päätään sellaisilla kysymyksillä. Aivan suoraan puheli hän minulle talonkaupasta. Hän puolestaan ei voi suoda sitä anteeksi Kromickille. Lopuksi joutui hän sellaisen suuttumuksen valtaan, että repäisi poikki kellonperänsä, joten kello lensi permannolle.

— Sen minä voin sanoa hänelle vasten silmiä, virkkoi hän, — että tämä on hävytöntä. Olisinhan minä lainannut hänelle rahoja. Vaikka mitä hyötyä siitä olisi ollut! Nuo liikeyritykset ovat kuin kuilu. Kaikki ne nielevät, mutta mitä ne tuottavat, siitä ei ole tietoa. Heti paikalla kun hän tulee silmieni eteen, sanon hänelle: te syöksette turmioon Anielkan ja te syöksette turmioon Celinan ja lopuksi te itse teette vararikon! Mitä nuo molemmat naiset tekevät teidän miljoonillanne, kun heidän täytyy kyynelillä ostaa joka ropo! Hävyttömyyttä eikä mitään muuta. Minä en koskaan ole voinut sietää mokomaa kuivaa rahjusta ja minä olenkin ollut aivan oikeassa.

— Anielkan kanssa? kiivastui hän. — Hyvä olikin että tulit, niin saan edes jollekin puhua ja keventää sydäntäni. Anielkan kanssa on mahdoton puhua asiasta suoraan. Kerran tapahtui, etten jaksanut hillitä mieltäni, vaan aloin — ensin hän suuttui ja sitte hän rupesi itkemään. "Hänen täytyi, hänen täytyi!" — ja niin poispäin. Hän ei salli lausua hänestä sanaakaan, kaikkia hänen vikojaan hän koettaa peittää maailmalta. Mutta minua, vanhaa ihmistä, ei petetäkään: sydämessään tuomitsee hän myynnin aivan kuten minäkin.

— Mitä? Ketä hän sitte rakastaisi? Sentähdenhän hän suree, että rakastaa häntä. Mutta ihminen voi kyllä rakastaa, vaikka toiselta puolen näkeekin toisen viat.

Katselen asiaa hiukan toisin silmin, mutta siitä ei olisi kannattanut puhua tädille. Annoin hänen jatkaa:

— Kaikkein eniten minua suututtaa, että se mies valehtelee. Hän vakuutti Celinalle ja Anielkalle, että vuoden tai ainakin kahden perästä lunastaa maatilan takaisin. Sano nyt, onko sellainen mahdollista? Sano!… Mutta äiti ja tytär pettävät itseään kuvittelemalla, että niin tulee käymään.

— Minun ymmärtääkseni se on aivan mahdotonta. Tietysti hän jatkaa liikeyrityksiään.

— Ja itse hän tietää sen vielä paremmin kuin me. Hän pettää siis tieten tahtoen Anielkaa ja hänen äitiään.

— Säästääkseen heitä surulta! Eivätpä he olisi surreet, jollei juuri hän olisi mennyt myymään taloa. Älä sinä turhanpäiten puolusta häntä. Jokaisen täytyy tuomita hänen tekonsa. Chwastowskikaan ei voinut olla suuttumatta. Hänellä on kokemusta tuollaisissa asioissa ja hän sanoo, että ilman rahapennin velkaa, muutaman vuoden kuluessa olisi voinut pelastaa talon. Mutta minähän olisin antanut hänelle rahaa — ja sinä myöskin. Olisithan?… No, katso nyt! Ja nyt on kaikki myöhäistä!

Rupesin nyt kyselemään Anielkan terveyttä. Elin oudossa, salaisessa, selittämättömässä levottomuudessa, sillä pelkäsin kuulevani jotakin, joka olisi ollut aivan luonnollista ja asianmukaista, mutta joka äärimmilleen olisi kiihoittanut hermojani, en itsekään tiedä mistä syystä. Mikä raukka minä olen! Onneksi täti käsitti mitä tarkoitin ja huudahti entiseen häijyyn tapaansa:

— Mitä vielä!… Talon hän kykeni myymään, mutta muuta hän ei ole saanut aikaan!

Käänsin heti keskustelun toisiin asioihin. Kerroin tädille, että samaa matkaa kanssani oli tullut nykyajan suurin naispianisti, joka, ollen hyvissä varoissa, vain halusi antaa pari konserttia hyväntekevää tarkoitusta varten. Täti on aina oma itsensä. Kaikkein ensiksi hän rupesi moittimaan neiti Hilstiä siitä, ettei hän ollut tullut talvella, parhaaseen konserttiaikaan; sitte vasta hän huomasi, ettei vielä ole aivan myöhäistä ja tahtoi suoraa päätä hyökätä Klaran luo. Vaivoin sain hänet käsittämään, että minun ensin on paras valmistaa Klaraa ottamaan häntä vastaan. Täti on muutamien hyväntekeväisyysseurojen puheenjohtaja ja pitää kunnianasianaan muiden yhdistysten kustannuksella korjata haltuunsa kaikki mitä voi irti saada — sentähden hän pelkää, etteivät muut ehtisi ennen häntä.

Mutta minä vastasin, etten ensinkään aio muuttaa sinne. Olin matkalla ajatellut, että lienee paras asua Varsovassa. Ploszow on penikulman päässä; lähden sinne aamulla ja viivyn iltaan asti. Minulle se on yhdentekevää, mutta sittepähän en anna ihmisille aihetta luuloihin. Minusta on hauskempaa, ettei rouva Kromickikaan voi luulla minun ehkä haluavan asua saman katon alla hänen kanssaan. Muistan niinikään keskustellessani Sniatynskin kanssa ohimennen ja ikäänkuin olisi ollut kysymys aivan vähäpätöisestä asiasta, maininneeni, etten aio muuttaa Ploszowiin. Huomasin hänen antavan täyden tunnustuksen ajatukselleni ja aikovan puhua pitemmältäkin Anielkasta. Sniatynski on hyvin intelligentti mies, mutta hän ei käsittänyt, että muuttuneet elämänolot muuttavat suhteet läheisimpiinkin tovereihin. Hän tuli luokseni ikäänkuin yhä olisin ollut sama Leon Ploszowski, joka väristen kuin lehti Krakovassa rukoili häneltä apua. Hän likeni minua samalla kovakouraisella avomielisyydellä kuin silloin ja alkoi paikalla käydä kiinni asioihini. Pidätin hänet silmänräpäyksessä, ja hän sekä suuttui että hämmästyi. Vasta myöhemmin sain hänet mukautumaan sävyyni, ja me keskustelimme ikäänkuin ei viime kohtaustamme ensinkään olisi ollut. Huomasin kuitenkin hänen olevan uteliaan tietämään, millä mielellä nykyään olen, ja kun ei hän päässyt minuun käsiksi suoraa tietä, niin hän rupesi urkkimaan kiertäen, kaartaen, käyttäytyi siinä kömpelösti kuten ainakin kirjailija, joka kirjoituspöytänsä ääressä saattaa olla syvä psykologi ja terävä analytikko, mutta käytännöllisessä elämässä on naivi kuin ylioppilas.

Jos saisin käsiini huilun, niin saattaisin, kuten muinoin Hamlet vastata hänelle: "tee hyvin ja soita, mutta jos sanot ettet osaa, niin kuinka voit edellyttää, että sinä, joka et puukappaleesta saa irti säveltä, voisit mielin määrin soittaa minun sieluani?"

Yöllä olin lukenut Hamletin en tiedä kuinka monennen kerran ja siitä johtui vertailuni. Suorastaan käsittämättömänä pysyy minulle, että nykyajan ihminen jokaisessa henkisessä olotilassaan, kaikkein uudenaikaisimmissa, monimutkaisimmissa sielunhämmenteissään tapaa enimmin analogiaa itsensä kanssa tästä Holinshaedin suurelle, veriselle legendalle rakennetusta draamasta. Hamlet on ihmissielu sellaisena, jommoinen se oli, on ja tulee olemaan. Minun ymmärtääkseni Shakespeare siinä on sivuuttanut nerokkaisuudenkin rajat. Sillä Homeron tai Dantenkin ymmärrämme heidän aikakautensa pohjalla, käsitämme, että he ovat voineet suorittaa tehtävänsä — mutta miten tämä englantilainen seitsemännellätoista vuosisadalla on saattanut elää läpi kahdennenkymmenennen vuosisadan herkistyneen psykologian, se tulee kaikista Hamlet-tutkimuksista huolimatta pysymään minulle ikuisena arvoituksena.

Ojennettuani Sniatynskille Hamletin huilun uskoin hänen huomaansa neiti Hilstin; sitte rupesin puhumaan hänen dogmeistaan; sanoin, että juuri koti-ikävä ja velvollisuudentunne olivat aiheuttaneet matkani. Mutta sanoin sen huolimattomasti, eikä Sniatynski tietänyt laskenko leikkiä vai puhunko täyttä totta. Ja taasen tein sen havainnon, josta jo Parisissa huomautin. Se moraalinen yliherruus, jonka viime tapaukset olivat antaneet Sniatynskille minuun nähden, katosi katoamistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä ajatella; yksi ainoa asia oli hänelle selvänä: se, etteivät vanhat avaimet enään aukaisseet minua. Kun hänen lähtiessään taasen suosittelin hänelle neiti Hilstiä, katsahti hän minuun nopeasti ja virkkoi:

— Hyvin, sillä minä pidän erinomaisen paljon tästä naisesta ja kunnioitan häntä vieläkin enemmän.

Sillä tavalla sain hänen huomionsa käännetyksi neiti Hilstiin. Nähtävästi hän arvelee, että on kysymyksessä uusi rakkaus. Hän läksi suutuksissaan. Eihän hän koskaan osaa peittää mitään. Ovet paukahtivat kiinni hänen perässään, ja kun minä, saatettuani hänet ovelle, palasin etehiseen, kuulin hänen astuvan neljä porrasta kerrallaan ja ääneen viheltävän, kuten hänen tapansa on, kun hän on tyytymätön.

Puhuin muuten totta, kun sanoin pitäväni neiti Hilstistä. Kirjoitin hänelle tänään ja selitin miksen koko aikana ole käynyt hänen luonaan — ja sain paikalla vastauksen. Klara on ihastunut Varsovaan ja varsinkin ihmisiin täällä. Kaikki tunnetut täkäläiset musiikkihenkilöt ovat näiden kolmen päivän aikana käyneet häntä tervehtimässä ja kaikki ovat kilpailleet kohteliaisuudessa ja avuliaisuudessa. Hän kirjoittaa, ettei missään ole tavannut niin herttaisia ihmisiä. Luultavasti he eivät pysyisi niin herttaisina, jos hän asettuisi tänne asumaan, vaikka hänellä tosin on erinomainen taito voittaa ystäviä kaikkialla. Hän on jo jonkun verran käynyt katsomassa kaupunkia, ja etenkin on Lazienki [puolalaisten kuninkaiden vanha huvilinna] miellyttänyt häntä. Olen hyvin iloissani Klaran tyytyväisyydestä, varsinkin kun maisemat heti Puolan rajan poikki päästyä tekivät häneen painostavan vaikutuksen. Tosin eivät lakeat, alastomat maisemamme tarjoa mitään silmänlumetta, ja täytyy olla täällä syntynyt, jotta voisi tajuta näiden seutujen kauneuden. Klara katseli ulos vaununikkunasta ja toisti toistamistaan: "Ah, nyt ymmärrän Chopin'in!" Mutta hän erehtyy, sillä ei hän häntä ymmärrä eikä hän häntä tunne enempää kuin hän ymmärsi maisemiammekaan.

Minä olen tosin hengeltäni ulkomaiden lapsi, mutta jonkun atavismin kautta olen saanut sen lahjan, että voin rakastaa luontoamme, ja ihmeekseni olen monasti pannut merkille, etten keväisin palatessani Puolaan milloinkaan voi katsella tätä maata kylläkseni. Suoraan tunnustaen: mitä siinä on katselemista? Olen tahallani koettanut kuvitella, että olen ulkomaalainen maalari, kuvitella, etten millään lailla ole tähän maahan kiintynyt ja että katselen sitä objektiivisesti kuin vieras. Silloin ovat nämä maisemat tehneet minuun sen vaikutuksen kuin jos lapsi olisi piirtänyt ne, lapsi, joka ei osaa muuta kuin vetää viivoja, tai villi ihminen. Lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, taivaanrannalla herraskartanoiden poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo "kymmenen penikulmaa tyhjää", kuten saksalaiset sanovat — tuo kaikki on aina johtanut ajatuksiini vasta-alkajan karut, mielikuvista ja viivoista köyhät maisemakyhäykset. Totta puhuen se tuskin onkaan maata. Samana hetkenä kuitenkin, jolloin lakkaan katselemasta sitä vieraan silmillä, jolloin alan imeä sieluuni näköalojen koruttomuutta, sulaa yhteen äärettömän lakeuden kanssa, johon jokainen muoto ja hahmo hukkuu, kuten sielu Nirvanaan — samana hetkenä henkii niistä vastaani "primitiivisten" koko taiteellinen sulo, ja ne vaikuttavat minuun tyynnyttäen. Saatan ihailla esimerkiksi Apennineja, mutta sieluni ei pääse tunkemaan niiden henkeen, se pysähtyy pinnalle ja ikäänkuin tarrautuu siihen kiinni. Väsymyksen täytyy seurata ennemmin tai myöhemmin. Ihminen lepää ainoastaan silloin, kun hän kulkee käsi kädessä ympäristön kanssa, ja sitä hän voi tehdä ainoastaan, jos hänen sielunsa ja luonnon sielu rakenteeltaan täysin vastaavat toisiaan. Koti-ikävä johtuu juuri siitä, että sielu irroitetaan sitä ympäröivien esineiden maaperästä. Minusta tämä ihmisen ja hänen maaperänsä psyykillinen sukulaisuus voi ulottua vieläkin laajemmalle. Saattaa tuntua kummalta, että minä, joka olen kasvatettu ulkopuolella kotimaata ja jonka ulkomaalainen kulttuuri on läpitunkenut, lausun tällaisia mielipiteitä, mutta menen niin kauvas, että sanon: ulkomaalainen nainen, kauneinkin, pysyy minulle aina jonkinlaisena naisrodun näytteenä eikä naissieluna.

Muistan mitä aikoinani kirjoitin puolattarista. Mutta se ei estä tätäkään pitämästä paikkaansa. Saatan nähdä heidän vikansa ja silti pitää heitä likeisempinä kuin ulkomaalaisia. Muuten kyllä suurin osa entisiä mielipiteitäni on hajonnut kuin vanha vaate.

Mutta kylläksi jo siitä asiasta. Näen häpeäkseni, että kaikki, mitä olen kirjoittanut, onkin tarkoittanut vain oman itseni pettämistä ja viihdyttämistä. Juuri niin — juuri niin! Olen puhunut maisemista, koti-ikävästä, mutta itse asiassa kaikki ajatukseni ovat olleet Ploszowissa. Ei ole hauska sitä tunnustaa, mutta täytyy! Minua kalvaa levottomuus, rintaani ahdistaa. Ehkäpä matka sinne ja oleskelu siellä tulee olemaan paljon helpompi kuin nyt, tässä odotuksen tilassa kuvailen. Aatto on aina sietämätön. Kasvavana poikana sattui minulle kerran kaksintaistelu, ja muistan, että ainoastaan edellisenä iltana olin levoton. Koetin silloinkin ajatella kaikkea muuta ja turhaan, kuten nytkin. Ajatukseni eivät ole ensinkään hellämieliset, en tunne rouva Kromickia kohtaan edes ystävyyttä, minussa vain omituisesti kiertää ja kaivaa. Ajatukset hyökkäävät kimppuuni kuten häirityt mehiläiset, ja turhaan yritän ajaa niitä luotani.

Tänään kävin Ploszowissa, ja kaikki oli aivan toisin kuin kuvittelin. Läksin Varsovasta ajurilla kello seitsemän aamulla ja laskin, että kahdeksan tienoissa olisin Ploszowissa. Täti oli sanonut, että hänen vieraittensa on tapana nousta varhain. Ilkeä ahdistuksen tunne rinnassa ja kaivelevat ajatukset eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan. Olin päättänyt, etten rakenna mitään suunnitelmia, en edeltäkäsin ajattele kuinka tervehdin Anielkaa tai kuinka sittemmin seurustelen hänen kanssaan. Käyköön kuten käydä pitää ja kuinka sattuu — muuta en päättänyt. Minun oli kuitenkin mahdoton saada ajatuksiani pysymään kurissa, minun täytyi kuvitella, kuinka asiat mahtavat selviytyä, minkä näköinen hän mahtaa olla, kuinka hän tervehtii minua, mitä hän sanoo minulle, mimmoiseksi välimme muodostuu. Sillä kun ei minulla ollut minkäänlaisia suunnitelmia — olinhan tahallani jättänyt ne tekemättä — päättelin, että hänellä täytyy olla niitä. Ja näitä ajatellessa valtasi minut vuoroin vihamielisyys häntä kohtaan, vuoroin sääli, sillä minä käsitin, että hänellä tästä kaikesta joka tapauksessa tulee olemaan kärsimystä. Mielikuvitukseni askarteli hänen ympärillään niin voimakkaasti, että näin hänet ikäänkuin ilmielävänä. Kutsuin silmieni eteen hänen erinomaisen plastillisen kastanjanväristen hiustensa kaaren otsaa vastaan, pitkät silmäripset, silmät, hienot, pienet kasvot. Koetin arvata kuinka hän olisi puettu. Mieleeni johtuivat erinäiset hänen sanansa, liikkeensä, kasvojensa eleet, puvut. Oudon itsepintaisesti pyrki mieleeni hetki, jolloin hän yläkerrasta palasi saliin ja kasvoista selvään näkyi, että hän puuterilla oli koettanut peittää mielenliikutustaan. Nämä muistot saivat vihdoin sellaisen vallan, että ne miltei hallitsivat minua kuin näyt. Taas hän on kimpussani! ajattelin ja rupesin, päästäkseni irti ajatuksista, juttelemaan ajurin kanssa. Kysyin onko hän naimisissa ja hän vastasi: "Mitenkäs sitä tulisi toimeen ilman akkaa!" Ja hän sanoi vielä jotakin muutakin, jota en kuullut, koska olin huomannut Ploszowin poppelien häämöittävän kaukaisuudessa. En ollut huomannutkaan, että jo olimme tulleet muutamia virstoja rajaportilta.

Ploszowin näkeminen pani sisäisen levottomuuteni yhä kiihkeämpään liikkeeseen, ja ajatukseni lensivät entistä nopeampina. Koetin kääntää huomioni ulkonaisiin asioihin, muutoksiin, joita oli tapahtunut poissaoloni aikana, uusiin rakennuksiin tien varrella. Koneentapaisesti toistelin itsekseni, että ilma on hyvin kaunis ja kevät harvinaisen aikainen. Päivä olikin mitä ihanin, ilma täynnä virkeää aamutuoreutta ja kirkkautta. Asumusten edustalla kukkivat omenapuut, ja niiden alla levisivät varisseet lehdet kuin lumi; minua ympäröi ikäänkuin sarja uuden maalarikoulun kuvia. Kaikkialla minne katsoin, näin läpikuultavan kirkasta ilmaa ja sen pohjaa vastaan ihmisten hahmoja, jotka liikkuivat asumusten ympärillä tai vainioilla. Näin kaikki ja huomasin kaikki, mutta en kyennyt täydellä mielellä tuntemaan mitään. Vaikutukset kadottivat omituisesti sisältönsä ja liikkuivat ainoastaan aivojeni pinnalla, pääsemättä tunkemaan syvälle, sinne missä muut ajatukset piilivät. Niin likenin siis, mieli ikäänkuin kahtia jaettuna, Ploszowia. Äkkiä tulvi minua vastaan lehmuskujan viileys, ja sen päästä kiilsivät päärakennuksen ikkunat. Karkoitetut pahat ajatukset kokoontuivat mieleeni entistä levottomampina. En oikein tiedä minkätähden pysäytin ajurin portin taakse enkä antanut hänen ajaa portaiden eteen. Hänen kiitostensa seuraamana astuin jalan pääovelle.

En liioin saata täsmälleen tehdä itselleni tiliä siitä, minkätähden olin niin levoton: senkötähden, että minua tässä tutussa talossa odotti jokin tuntematon, joka suorastaan traagillisella tavalla liittyi menneisyyteeni? Astuessani ylös portaita tunsin rinnassani sellaista ahdistusta, että minun suorastaan oli vaikea hengittää. "Mitä hittoa! mitä hittoa!" toistelin itsekseni. Koska olin pysäyttänyt ajurin portin taakse, ei kukaan tullut minua vastaan. Etehinen oli tyhjä. Menin ruokasaliin ja päätin odottaa kunnes talon naiset tulisivat.

Sen täytyi pian tapahtua, koska pöytä oli valmiiksi katettu ja teekeittiö pihisi ja puhkui ilmaan höyrypilviään. Taaskaan ei pieninkään yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta. Huomasin, että salissa oli verraten kylmä ja pimeä, sillä ikkunat antoivat pohjoiseen päin. Hetken perästä kiintyi huomioni siihen, että kolmesta ikkunasta valui tummalle, vahatulle permannolle kolme valojuovaa; sitte rupesin katselemaan astiakaappia, ikäänkuin se olisi ollut uusi, vaikka tunsin sen lapsuusvuosiltani; sitte tuli mieleeni keskustelu, joka minulla kerran oli ollut Sniatynskin kanssa tässä salissa, kun ikkunasta katselimme hänen rouvaansa ja Anielkaa, jotka päällyskengät jalassa menivät kasvihuoneelle.

Vihdoin valtasi minut yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunne. Asetuin ikkunan ääreen ollakseni likempänä valoa ja siirtyäkseni tekemään huomioita puutarhaan. Äskeistä sisällistä kaksinaisuuttani jatkui yhä, ajattelin nimittäin samalla kaiken aikaa, että pian, ehkä parin minuutin perästä näen hänet, tervehdin häntä, puhun hänelle ja sittemmin tulen näkemään hänet joka päivä, kuukausmääriä. Kysymykset: kuinka se tulee tapahtumaan? mitä tulee tapahtumaan? tunkivat toinen toisensa perästä mieleeni. Muutamat ihmiset suorittavat pelon vallassa hurjia rohkeuden tekoja; minussa kehittävät levottomuus, päättämättömyys ja epätietoisuus aina sisällistä ärtymystä ja suuttumusta. Niin nytkin. Eroitus entisen Anielkan ja nykyisen rouva Kromickin välillä kävi minulle äkkiä selvemmäksi kuin milloinkaan. "Vaikka tempaisit kuun kulmillesi, ajattelin, vaikka olisit sata kertaa kauniimpi ja viehättävämpi kuin saatan aavistaa, niin et ole minulle mikään, tai herätät minussa ainoastaan inhoa." Ja minun kiukkuni kasvoi kasvamistaan, kun kuvittelin — ties mistä syystä — että hän nyt ja yleensä vastaisuudessa tulee kaikin keinoin antamaan minun tietää, että olen erehtynyt ja että hän iät päivät tulee pysymään minulle saavuttamattomana, vaikka miten häntä halajaisin. "Saadaan nähdä!" vastasin hänelle hengissä ja tunsin, että edessäni tulee olemaan outo ja loppumaton kamppailu tuon naisen kanssa, kamppailu, jossa samalla sekä voitan että joudun tappiolle, koska menetän muistot ja saavutan rauhan. Minusta tuntui tällä hetkellä, että minulla on sekä voimaa että rohkeutta torjua jokainen hyökkäys.

Hänet nähdessäni tunsin kuinka päässäni alkoi humista ja kylmä levisi ruumiiseeni sormenpäätä myöten. Tuo olento, jonka näin edessäni, kantoi tosin rouva Kromickin nimeä, mutta hänen piirteensä olivat minun entisen Anielkani suloiset, tuhatkertaisesi rakastetut ja sanomattoman ihanat. Kaaoksessa, joka kiehui päässäni, huusi yksi ääni muita väkevämpänä: "Anielka, Anielka, Anielka!" Hän ei huomannut minua tai hän piti minua jonakin toisena, koska seisoin poispäin valosta. Vasta kun astuin häntä likemmä, nosti hän silmänsä ja jäi kuin naulattuna seisomaan. En yritä edes kuvata mikä pelästys, hämmennys, mielenliikutus ja ujo nöyryys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän kalpeni niin, että pelkäsin hänen pyörtyvän. Kun puristin hänen kättänsä, tuntui minusta siltä kuin olisin pidellyt jääpalaa. Kaikkea muuta osasin odottaa, mutta en tällaista jälleennäkemistä. Olisin voinut vannoa, että hän jollakin lailla antaa minun tuntea olevansa rouva Kromicki. Mutta ei sinnepäinkään! Edessäni seisoi pelon ja mielenliikutuksen järkyttämänä entinen Anielkani. Minä olin tehnyt hänet onnettomaksi, minä olin syyllinen, ja hän katseli minuun tällä hetkellä ikäänkuin hän olisi ollut anteeksiannon tarpeessa. Entinen rakkauteni, katumukseni ja säälintunteeni valtasivat minut sellaisella voimalla, että menin aivan sekaisin. Senverran saatoin hillitä itseäni, etten temmannut häntä syliini ja painanut rintaani vastaan tai ruvennut viihdyttelemään häntä sanoilla, joilla puhutellaan rakastettua olentoa. Minulla oli niitä sanoja sydän täynnä. Ja minä olin sellaisen mielenkuohun ja hämmennyksen vallassa, kun odottamattani ja aavistamattani rouva Kromickin sijasta olin tavannut Anielkan, etten saanut sanaa suustani, vaan ainoastaan painelin hänen kättään. Mutta täytyihän lopulta kuitenkin sanoa jotakin — ja minä kokosin ajatusteni tähteet ja kysyin pakoitetulla, vieraalla äänellä:

Ja taasen vaikenimme molemmat. Tunsin, että täytyy jatkaa keskustelua, kysyä äidin vointia ja hänen omaa terveyttään, mutta näytti mahdottomalta päästä siihen. Toivoin kaikesta sydämestäni, että joku tulisi vapauttamaan meitä molempia. Täti tulikin, seurassaan nuori tohtori Chwastowski, isännöitsijän poika, joka kuukauden päivät on ollut talossa Celina rouvan lääkärinä. Anielka riensi heti pöydän luo kaatamaan teetä, minä tervehdin tätiä ja jäin puhumaan hänen kanssaan. Senjälkeen pääsin oman itseni herraksi, ja me istuuduimme pöytään.

Kyselin nyt Celina rouvan terveyttä. Vastatessaan vetosi täti joka hetki nuoreen tohtoriin, ja tämä kääntyi minun puoleeni sillä alentuvaisuudella, millä vastaleivottu oppinut kohtelee maallikkoa ja arvonsa tunteva demokraatti — vaikkei kukaan millään lailla ole tahtonut häntä loukata — vastaa ihmiselle, jota hän pitää aristokraattina. Hän teki minuun varsin itserakkaan miehen vaikutuksen, ja minä puhuttelin itse asiassa häntä kohteliaammin kuin hän minua. Se huvitti minua tavallaan ja johti tasapainoon ajatuksiani, joita Anielkan läsnäolo kaiken aikaa hämmensi. Tuontuostakin täytyi minun katetun pöydän yli katsoa häneen ja eräänlaisella epätoivolla toistelin itsekseni: "samat piirteet, samat hienot kasvot, sama hiusten varjostama otsa; sama tyttömäinen Anielka. Se jota rakastin, joka olisi voinut tehdä minut onnelliseksi, mutta joka ei enään ole minun, vaan ikipäiviksi mennyt!" Tässä tunteessa oli samalla kertaa sanomaton sulo ja suuri kipu. Anielka oli jo jonkun verran saanut mielenliikutuksensa hillityksi, mutta oudon hätääntynyt hän yhä vielä oli. Jonkun kerran uskalsin kääntyä hänen puoleensa kysyen jotakin hänen äidistään, saadakseni suhdettamme muodostumaan luonnollisemmaksi ja vapaammaksi. Osaksi se minulle onnistuikin. Jopa hän vakuutti, että "äiti ilostuu, kun saa sinut nähdä". Sitä en tosin uskonut, mutta kuuntelin silmät ummessa hänen ääntään, joka oli minulle kauniimpi kaikkea musiikkia. Keskustelumme luisti yhä vapaammin. Täti oli erinomaisella tuulella, osaksi tuloni johdosta, osaksi sentähden, että hän oli käynyt Klaran luona, joka oli luvannut hänelle konsertin. Poismennessään oli täti portaissa tavannut kaksi rouvaa, toisten hyväntekeväisyysyhdistysten suojelijattapa. He tulivat myöhään — ja se se juuri niin huvitti tätiä. Hän kyseli minulta Klarasta, joka oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Aterian lopulla tulin erinäisten kysymysten johdosta kertoneeksi matkoistani. Täti ihmetteli, että olin käynyt Islannissa asti, ja virkkoi, kyseltyään miltä maailma siellä näytti:

— No kyllä pitää ihmisen asioiden olla hullusti ennenkuin hän lähtee sinne.

Anielka katsahti minuun sillä hetkellä, ja taasen näin hänen silmissään hätää ja anteeksipyyntöä. Minuun ei olisi voinut koskea kipeämmin, jos hän kädellään olisi käynyt kiinni sydämeeni. Jota varmemmin olin odottanut, että hän ottaa minut vastaan vahingoniloisella kylmyydellä, nauttien kärsimyksistäni ja osoittaen minulle halveksivaa ylemmyyttään, sitä enemmän minua liikutti ja murskasi hänen enkelimäinen hyvyytensä. Kaikki luuloni ja laskelmani osoittautuivat vääriksi. Olin ajatellut, että vaikkei hän tahtoisikaan minulle näytellä rouva Kromickia, niin hänessä täytyisi olla jotakin, joka loukkaisi ja inhoittaisi minua, mutta hänestä ei olisi voinut edes luulla, että hän oli naimisissa. Minun täytyi johdattaa mieleeni, että hän on naimisissa, ja sitä muistaessani en tuntenut inhoa, vaan sanomatonta tuskaa. Minun luonteeni on sellainen, että kun minua kohtaa moraalinen kärsimys, niin minun lisäksi tekee mieli omin käsin repiellä haavojani. Nytkin valtasi minut tämä halu: minun teki mieli ruveta puhumaan hänen miehestään. Mutta en voinut; se olisi sentään ollut sekä julmaa että alentavaa. Sensijaan huomautin, että haluaisin käydä katsomassa Celina rouvaa. Anielka läksi kysymään, sopiiko hänen ottaa minut vastaan, palasi hetken perästä ja ilmoitti:

Läksimme yhdessä toiseen päähän taloa, ja täti seurasi meitä. Minun teki mieli lausua Anielkalle jokin hyvä, rauhoittava sana, mutta tädin läsnäolo häiritsi minua. Hetken perästä tuli kuitenkin mieleeni, että ehkä onkin paras puhua juuri tädin kuullen. Celina rouvan ovella pysähdyin sentähden ja lausuin:

Anielka ojensi minulle kätensä. Tunsin että hän oli kiitollinen "sisko"-nimestä, tunsin että raskas paino putoaa hänen rinnaltaan ja että hän sydämellisesti painaessaan kättäni tahtoo sanoa:

— Toivottavasti teistä tulee hyvät ystävät, sopersi heltyneenä tätikin, sen nähdessään.

Sydämeni oli todella tällä hetkellä täynnä hyvyyttä. Tultuani Celina rouvan huoneeseen tervehdin häntä hyvin sydämellisesti. Hän vastasi minulle väkinäisesti; nähtävästi hän olisi kohdellut minua aivan kylmästi, jollei olisi pelännyt loukkaavansa tätiä. Mutta minä en pannut sitä pahakseni, olihan hänen suuttumuksensa aivan oikeutettu. Ehkäpä hän tunnossaan jotenkuten syyttää minua sukutilansa menettämisestä lisäksi, sillä jos olisin aikoinani ollut toinen mies, ei siitäkään todella olisi tullut mitään.

Hän oli hyvin muuttunut. Moniin aikoihin ei hän ollut noussut rullatuolistaan, jolla häntä kauniina päivinä kuljetettiin puutarhassa. Hänen hienot kasvonsa olivat käyneet niin hentoisiksi ja kalpeiksi, että olisi luullut niiden olevan vahasta. Saattoi nähdä, että hän joskus on mahtanut olla hyvin kaunis ja lisäksi kautta koko elämän hyvin onneton.

Rupesin kyselemään hänen vointiaan ja lausuin, että toivon kevään elvyttävän vaikutuksen palauttavan hänen voimansa. Hän kuunteli surullisesti hymyillen ja pudisti päätään; vihdoin tuli hänen silmiinsä kaksi suurta kyyneltä, jotka rauhallisesti saivat vieriä poskille.

Nähtävästi tuo ajatus ei hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, se oli kaikesta päättäen hänen alituinen piinansa, hänen alituinen murheensa ja onnettomuutensa. Kun Anielka kuuli kysymyksen, punastui hän äkkiä. Se oli tikerää punaa, sillä se johtui surusta ja häpeästä, mutta minä riensin vastaamaan:

— Tiedän. Mutta joko asia vielä on korjattavissa, ja siinä tapauksessa ei sitä kannata surra, tai ei sille voi mitään, ja siinä tapauksessa täytyy alistua Jumalan tahtoon.

Mutta se ei ollut totta: hän toivoi. Hänen silmänsä riippuivat kiinni huulillani odotellen jotakin sanaa, joka vahvistaisi hänen salaista toivoaan. Ollakseni jalomielinen loppuun asti virkoin siis:

— Tietysti välttämättömyyden edessä on taivuttava eikä ketään voi ruveta syyttämään, mutta toiselta puolen, rakas täti, luulen, ettei maailmassa ole mitään esteitä, joita ei sitkeällä ponnistuksella ja sopivilla keinoilla voisi voittaa.

Ja nyt rupesin kertomaan tapauksista, jolloin kauppa oli saatu puretuksi muodollisten puutteellisuuksien vuoksi kauppakirjassa. Suoraan sanoen: ei se ollut totta, mutta näin, että puheeni valoi palsamia Celina rouvan sydämeen. Välillisesti puolustin samalla myöskin Kromickia, sillä en maininnut edes hänen nimeään, jota ei muuten kukaan ollut lausunut koko aikana.

Tulkoon kuitenkin totuus ilmi. Sanani johtuivat ainoastaan osaksi jalomielisyydestä. Lausuin ne pääasiassa sentähden, että tunsin niillä voittavani Anielkan luottamuksen ja hänen silmissään joutuvani suuren hyvyyden ja ylevämielisyyden valoon.

Anielka oli tavattoman kiitollinen, sillä kun me tädin kanssa läksimme pois, juoksi hän perässäni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:

Tätiäkin oli hyvyyteni liikuttanut. Erottuani hänestä läksin puutarhaan polttamaan sikaariani. Minun täytyi saada järjestää vaikutelmiani ja selvitellä ajatuksiani. Mutta puutarhassa tapasin nuoren tohtori Chwastowskin aamukävelyllä. Koska mieleni teki voittaa kaikki Ploszowin väet puolelleni, lähestyin häntä ja rupesin kyselemään Celina rouvan terveydentilaa, puhuessani kohdellen häntä kaikella sillä kunnioituksella, mitä hänen oppinsa ja arvonsa ikinä vaati. Näin että käytökseni suuresti mairitteli häntä. Hetkisen perästä heitti hän pois koko demokraattisen valppautensa, joka oli ollut valmis käymään kiinni joka sanaani, ja rupesi juttelemaan kanssani Anielkan äidin sairaudesta. Hän teki sen sillä kiihkeällä innolla, mikä usein tavataan tieteen nuorissa kokelaissa, joihin ei epäilys vielä ole päässyt iskemään kynsiään. Puhuessaan käytti hän yhtämittaa latinalaisia sanoja, aivan niinkuin olisi puhunut toisen lääkärin kanssa. Hänen tanakka, terve olentonsa, voimakkaat sanat ja kasvot tekivät minuun hyvän vaikutuksen, sillä näinhän hänessä ruumistettuna tuon uuden sukupolven, josta Sniatynski aikoinaan niin paljon oli puhunut, olennon niin aivan toisellaisen kuin — nerot ilman salkkua. Astellessamme puiston pitkiä käytäviä kehittyi vihdoin välillämme tuollainen älykäs keskustelu, jonka päätunnusmerkkinä on nimien luetteleminen. Chwastowskin tiedot olivat kaikesta päättäen perinpohjaisemmat kuin minun tietoni, mutta minä nähtävästi olen lukenut enemmän, mikä suuresti näytti häntä hämmästyttävän. Tuontuostakin katsahti hän minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin tunkenut vieraalle alueelle, koska minä, mies, jota hän piti aristokraattina, uskalsin tuntea erinäiset kirjat ja tekijät. Minä voitin hänet puolelleni katsantokantani vapaamielisyydellä. Tosin vapaamielisyyteni perustuu siihen, että otan huomioon kaikki asianhaarat, koska epäilen kaikkea. Mutta jo pelkästään se, että minun varoissani ja asemassani oleva henkilö ei kokonaan asettunut vastakynteen, tuotti minulle nuoren radikaalin tunnustuksen. Keskustelun lopulla olimme ihmisiä, jotka ovat puhuneet ja ymmärtäneet toisensa.

Eiköhän minusta aikaa myöten tule tohtori Chwastowskin silmissä poikkeus säännöstä. Olen jo kauvan sitte huomannut, että kuten tässä maassa jokaisella aatelismiehellä on juutalaisensa, johon ei sovelluteta tavallista juutalaisinhoa, niin jokaisella demokraatilla on aristokraattinsa, josta hän, vasten sääntöä, pitää.

Ennenkuin erosimme, kyselin tohtori Chwastowskilta hänen veljiään. Hän kertoi, että yksi oli perustanut olutpanimon Ploszowiin, jonka muuten tiesin, koska täti aikoinaan oli kirjoittanut siitä; toisella on Varsovassa kirjakauppa, jossa myydään kansantajuista kirjallisuutta; kolmannen, joka juuri oli päättänyt kauppakoulun, oli Kromicki vienyt apulaisekseen itään.

— Parhaiten menestyy oluenpanija, sanoi nuori tohtori, — mutta kaikki teemme lujasti työtä ja toivomme läpäisevämme. Onni, että isä menetti omaisuutensa, sillä muuten me, ollen "glebae adscripti", kyyröttäisimme kukin kylässämme ja lopuksi tekisimme vararikon, kuten isäkin.

Vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla ja vaikka minä olin täynnä omia huoliani, kuuntelin kuitenkin mielelläni tohtoria. Tämä on nyt, ajattelin, niitä ihmisiä, jotka eivät elä ylenmääräisessä hienostuksessa eivätkä liioin pimeydessä. Näyttääpä sentään tässäkin maassa olevan ihmisiä, jotka pystyvät johonkin ja jotka loppuun kuluneen sivistyksen ja raakalaisuuden välille rakentavat terveen yhdysrenkaan. Ehkäpä tämä kerros ensinnä muodostuu suuremmissa kaupungeissa, saaden joka päivä lisänsä vararikon tehneiden aatelisten pojista, joiden olojen pakosta täytyy ruveta tekemään työtä keskisäädyn mukana ja jotka siten saavat lujat jänteet ja hermot. Ehdottomasti tulin muistaneeksi, että Sniatynski kerran portaissa huusi perääni: "teistä ei enään tule mitään, mutta teidän lapsistanne voi vielä tulla ihmisiä. Teidän täytyy kuitenkin ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lastenlapsennekaan tartu työhön!" Chwastowskin pojat ovat tarttuneet työhön ja läpäisevät maailmassa omien käsivarsiensa voimalla. Jollei minulla olisi ollut omaisuutta, olisi minunkin täytynyt ryhtyä johonkin ja ehkäpä silloin olisin saavuttanut sen tarmon ja päättäväisyyden, jota elämässä niin olen kaivannut.

Tohtori erosi minusta pian, sillä hänellä oli Ploszowissa vielä toinenkin potilas, jota hänen piti mennä katsomaan, nimittäin nuori Varsovan pappisseminaarin oppilas, erään ploszowilaisen talonpojan poika. Poika oli keuhkotautinen ja kuoleman kielissä. Täti oli sijoittanut hänet siipirakennukseen ja kävi joka päivä Anielkan kanssa häntä katsomassa. Tämän kuultuani läksin minäkin hänen luokseen, mutta tapasin vasten odotustani nuorukaisen, jonka kasvot tosin olivat laihat, mutta punaposkiset ja täynnä elämänhalua ja iloisuutta, enkä kuolevaa miestä. Tohtorista oli tämä reippaus lampun viimeistä tuiketta. Nuorta pappia hoiti hänen äitinsä ja tämä rupesi paikalla tädin hyvyyden tähden loppumattomiin siunaamaan minua.

Anielka ei sinä päivänä käynyt katsomassa sairasta, vaan viipyi kaiken aikaa äitinsä luona. Näin hänet vasta päivällisellä, johon Celina rouvakin otti osaa. Hänet työnnettiin joka päivä tuolissaan päivällispöytään. Olihan aivan luonnollista, että Anielka oli äitinsä luona, mutta minä kuvittelin kuitenkin, että hän välttelee minua. Meidän suhteemme täytyy tietysti jotenkuten tasaantua, mutta luonnollisesti se aluksi on monimutkaista ja vaikeaa. Anielkassa on niin paljon sydämen älyä, niin paljon herkkyyttä ja hyvyyttä, ettei hän saata katsella asemaamme välinpitämättömästi. Ei hän myöskään ole harjaantunut seuraelämään, niin että monimutkaisintenkin asianhaarojen vallitessa voisi tekeytyä ulkonaisesti tyyneksi. Tuollaisen tottumuksen saa ihminen aikaa voittaen, kun tunteiden elävä lähde kuivuu ja sielu käy teennäiseksi.

Minä puolestani koetin saattaa Anielkan tietoon, etten kanna kaunaa enkä vihaa häntä vastaan, sillä niin käski sydämeni. Olen päättänyt, etten milloinkaan puhu hänelle menneisyydestä, ja sentähden en tänään ole yrittänytkään jäädä puhumaan hänen kanssaan kahdenkesken. Illalla teetä juodessa puhuttiin yleisistä asioista, kaikellaisista sekä koti- että ulkomaan kuulumisista. Täti kyseli vielä Klarasta, joka suuresti miellytti häntä. Minä kerroin mitä tiesin hänestä, ja vähitellen johduttiin puhumaan taiteilijoista yleensä. Tädin silmissä ovat taiteilijat jonkinlaista outoa väkeä, hyvä Jumala on luonut heidät vain sitä varten, että heidän avullaan silloin tällöin saatettaisiin panna toimeen näytäntö köyhien hyväksi. Minä väitin, että taiteilija, jos hän nimittäin on sydämeltään puhdas eikä turhamainen ja itserakas, ja jos hän rakastaa taidettaan, saattaa olla onnellisin ihminen maailmassa, koska hän alituisesti koskettaa äärettömyyttä ja täydellisintä mitä on olemassa. Elämä tuo mukanaan pahaa, ainoastaan taide suo onnea. Se on omien huomioiden nojalla saavutettu kokemukseni. Anielka oli minun puolellani, ja kirjoitan muistoon tämän keskustelun ainoastaan sentähden, että sen aikana tein erään — varsin yksinkertaisen, mutta minulle tärkeän — huomion. Puhuessamme tyydytyksestä, jota taide tuottaa, sanoi hän: "Musiikki on paras lohduttaja." Näin siinä tahtomattanikin tunnustuksen, ettei hän ole onnellinen ja että hän tällä tavalla selvittää asiaa itselleen. Olen siinä suhteessa jo aivan varma.

Eiväthän hänen kasvonsakaan ole onnellisen ihmisen kasvot. Tosin hän on tullut entistä kauniimmaksi, hän on tyyni, jopa hilpeäkin, mutta hänessä ei ole sitä iloisuutta ja kirkkautta, joka säteilee sisältäpäin, ja hänessä saattaa havaita eräänlaista pidättyväisyyttä, jota ei ennen ollut. Pitkin päivää olen pannut merkille, että iho hänen ohimoillaan on hiukan kellahtava, kuten esimerkiksi norsunluussa. Olen katsellut häntä lakkaamatta, koska se tuottaa minulle sanomatonta nautintoa; olen oudon kipeällä ja yhtaikaa suloisella tunteella todentanut, että nuo ovat samat kasvot, samat pitkät silmäripset, samat silmät, jotka eivät ole mustat, mutta näyttävät mustilta, että tuo on sama hienon untuvan varjostama suu. Yhä uudelleen ja uudelleen olen muuttanut muistoni mielikuvaa todellisuudeksi. Anielkassa on jotakin, joka niin ehdottomasti vetää minua puoleensa, että minä — jollen koskaan olisi häntä nähnyt ja jos hänet olisi asetettu tuhansien mitä ihanimpien naisten joukkoon, joista minun pitäisi valita yksi — minä suoraa päätä menisin häntä kohti ja sanoisin: tämä on minun valittuni. Maailmassa saattaa olla kauniimpia, mutta toista, joka siinä määrässä minulle vastaisi sitä perikuvaa, minkä mies muodostaa itselleen naisesta, ei ole. Varmaan hänen kuitenkin on täytynyt huomata, että häntä katselen ja ihailen.

Lähdin Ploszowista hämärissä. Päivän vaikutukset olivat siinä määrin huumanneet minut, ja etukäteen rakentamani johtopäätökset ja toiveet olivat menneet niin kokonaan myttyyn, ettei minulla koko matkan aikana ollut eikä vieläkään ole voimaa ryhtyä tapani mukaan erittelemään itseäni. Olin luullut tapaavani rouva Kromickin ja tapasinkin Anielkan. Kirjoitan sen tähän vieläkin kerran. Jumala yksin tietää mitä nyt tulee seuraamaan meille molemmille. Kun sitä ajattelen, tunnen suurta onnea tai suurta hätää. Teoreettisesti katsoen olin oikeassa, kun hänen mentyään naimisiin odotin, että hän olisi psyykillisesti muuttunut. Tapahtuuhan jokaisessa naisessa silloin pakostakin muutos. Niinikään saatoin odottaa, että hän jollakin lailla osoittaisi iloitsevansa siitä, ettei valinnut minua. Ei ole toista maailmassa, joka olisi kieltänyt itseltään sellaisen nautinnon… Ja mikäli tunnen itseni, mikäli tunnen hermojeni herkkyyden, voisin vannoa, että siinä tapauksessa olisin lähtenyt täynnä kiukkua, ivaa ja suuttumusta — mutta parantuneena. Aivan toisin kävi, aivan toisin! Hänessä on niin pohjaton sydämen hyvyys ja yksinkertaisuus, että määrä, jolla olen tottunut mittaamaan inhimillistä hyvyyttä, on aivan liian pieni häneen nähden. Miten nyt käy, mitä minusta nyt tulee, sitä en rupea pohtimaan. Elämäni olisi voinut tyynenä ja kirkkaana jokena juosta kohti merta, johon kaikki virtaa — nyt se koskena kuohuu alas kuilusta. Mutta käyköön kuinka tahansa. Pahimmassa tapauksessa tulen hyvin onnettomaksi. Enpähän ennenkään ole levännyt ruusuilla, tyhjyys sielussani. En varmaan muista, mutta luulen isäni sanoneen, että elämästä aina täytyy kasvaa esiin jotakin, luonnon laki on sellainen. Jos täytyy, niin kai täytyy. Nostattavathan elämän voimat erämaassakin sen syvyyksistä ilmoille palmuja keitaiden varsille.

KOLMAS OSA.

Olen tosin asuvinani Varsovassa, mutta neljä päivää olen jo yhtä päätä viipynyt Ploszowissa. Celina rouva voi paremmin, mutta nuori pappi kuoli hiljan. Tohtori Chwastowski sanoo taudin kehittyneen "suuremmoisella tavalla" ja koettaa turhaan peitellä tyytyväisyyttään siitä, että hän täsmälleen tiesi määrätä koska tämä suuremmoinen kulku päättyisi. Kävimme katsomassa sairasta noin puoli vuorokautta ennen kuolemaa. Hän laski leikkiä ja iloitsi kuumeen alenemisesta, mutta syynä kuumeen alenemiseen oli juuri hänen heikkenemisensä. Eilen aamulla istuimme Anielkan kanssa portailla, kun nuoren pappi raukan äiti tuli ja rupesi kertomaan hänen kuolemastaan. Hän teki sen talonpojan tapaan, täydelleen tyytyen kohtaloonsa. Minun myötätuntooni liittyi hyvä joukko uteliaisuutta, olen nimittäin niin vähän joutunut tekemisiin rahvaan kanssa ja niin vähän kiinnittänyt siihen huomiota. Miten kummaa kieltä nuo ihmiset käyttävät! Koetin painaa mieleeni eukon sanoja voidakseni kirjoittaa ne muistiin. Tervehtiessään syleili vanhus vaieten minun ja Anielkan polvia, sitte hän painoi kätensä selkäpuolen silmilleen ja puhkesi puhumaan:

— Oi suloinen Jeesukseni, oi kaikkeinpyhin neitsykäiseni! Kuoli minulta poikanen, kuoli pois. Meni mieluummin Jumalan luo kuin jäi isän ja äidin turvaksi. Ei auttanut herrasväenkään hoito. Vaikka antoivat viiniäkin, niin ei auttanut. Oi Jeesukseni, kaikkeinpyhimpäni, oi Jeesu, Jeesu!

Hänen äänessään ilmeni epäilemättä rehellinen äidin suru, mutta oudon vaikutuksen teki itkun ja valituksen kesken eräänlainen totuttu nuotti. En ollut koskaan kuullut rahvaan miehen tai naisen itkevän kuollutta omaistaan, mutta voisinpa vannoa, että he kaikki itkevät samalla tavalla, aivan kuin heillä olisi jokin yhteinen kaava.

Anielkan silmissä oli kyyneliä, ja hyvyydellä, joka on yksin naiselle ominainen, rupesi hän tiedustelemaan vainajan viime hetkiä, arvellen kertomisen tuottavan äidille lievennystä. Vanhus yltyikin kertomaan:

— Kun rovasti Herran Jeesuksen nimeen oli lähtenyt hänen luotaan, sanoin minä hänelle: "Elit taikka kuolit, niin tapahtuu Jumalan tahto! Olet koreasti valmistanut itsesi kuolemaan ja nyt voit nukkua." Siihen sanoi hän: "Hyvä on!" ja meni uneen ja minä menin kanssa, ja Herra minua siitä hyvästi armahtakoon, mutta en kolmeen yöhön ollut ummistanut silmiäni. Kukonlaulun aikaan tuli sitte ukko ja herätti minut, ja yhdessä sitte valvottiin — mutta poika vaan nukkumistaan nukkuu. Silloin minä sanoin ukolle: "Etteihän tuo vaan liene kuollut?" Ja ukko sanoi: "Voi olla kuollutkin!" Hän tönäisi poikaa sitte, niin että hän heräsi ja sanoi: "Minä voin nyt paremmin." Jonkun siunaaman ajan hän vielä makasi aivan rauhallisena ja katseli kattoon ja hymyili. Kun minä sen näin, niin suutahdin ja virkoin: "Vai sinä, mokoma, naurat minun tuskiani?" Mutta hän nauroi kuolemaa eikä minun tuskiani, sillä samassa raukka rupesi ähkimään ja kuolinkamppailua kesti sitte auringonnousuun asti.

Siinä äiti taasen rupesi vaikeroimaan ja kutsui meitä katsomaan vainajaa, joka jo oli puettuna ja makasi arkussaan kauniina kuin kuva. Anielka olisi ollut valmis lähtemään hänen matkaansa, mutta minä pidätin hänet. Akka muuten seuraavassa hetkessä unohti pyyntönsä ja rupesi kuvaamaan surkeuttaan. Hänen miehensä oli aikoinaan ollut hyvinvoipa isäntä, mutta he olivat panneet koko omaisuutensa pojan kouluttamiseen. Naapuri-isännät olivat lunastaneet heiltä morgin maata toisensa perästä, nyt oli jälellä vain mökki eikä maata ensinkään. Tuhatkaksisataa ruplaa he olivat panneet menemään. Olivat ajatelleet, että saavat viettää vanhuutensa päivät pojan turvissa, mutta Jumala otti pois. Ja eukko lisäsi talonpojan koko alistuvaisuudella, että he jo ovat päättäneet ukon kanssa, että heti hautajaisten perästä lähtevät kerjuulle. Se ei tuntunut vähääkään kammottavan häntä, päinvastoin hän puhui siitä salaisella tyytyväisyydellä. Yksi ainoa asia häntä peloitti, se että kunnankansliassa viivyttelisivät passin antamista, jota hän tarvitsi, en tiedä mihin tarkoitukseen. Kertoessaan näistä lukemattomista arkipäiväisistä asioista sekoitti hän yhtämittaa puheeseensa Jeesuksen ja Jumalan äidin nimet ja höysti puhettaan kyynelillä ja valituksilla.

Anielka juoksi sisään ja palasi hetken perästä kädessään rahaa, jota hän tahtoi antaa vanhukselle, mutta minun mieleeni johtui toinen ajatus, jonka heti paikalla huomasin hyväksi. Tartuin Anielkan käteen ja kysyin eukolta:

— Niin olemme, armollinen herra. Ajateltiin, että kun hänestä tulee rovasti, niin saadaanpa olla hänen luonaan pappilassa, mutta ei Jumala johdattanut häntä pappilaan, vaan hautaan johdatti.

— Minä lahjoitan teille tuhatkaksisataa ruplaa. Hankkikaa takaisin maanne ja eläkää rauhassa mökissänne.

Olisin paikalla antanut rahat hänen kouraansa, mutta minulla ei sattunut olemaan koko määrää; päätin ottaa puuttuvan summan tädiltä ja käskin eukon palata tunnin perästä. Hän oli kuin puusta pudonnut ja tuijotti minuun hyvän aikaa silmät suurina päässä, saamatta sanaa suustaan. Vihdoin hän heittäytyi jalkoihini ja huusi ilosta. Pääsin hänestä sentään verraten pian eroon, sillä hänen täytyi rientää kertomaan miehelleen hyvää uutista. Jäimme Anielkan kanssa kahden. Hän oli hänkin heltynyt eikä tahtonut löytää sanoja. Vasta hetken perästä hän rupesi toistelemaan:

Minä vain kohautin olkapäitäni ja vastasin ikäänkuin olisi ollut kysymys mitä luonnollisimmasta ja vähäpätöisimmästä asiasta.

— Anielka kulta, en tehnyt sitä hyvyydestä enkä noiden ihmisten takia, jotka näin ensi kerran. Tein sen vain siitä syystä, että sinä myötätunnolla seuraat heidän kohtalojaan ja että luulin tuottavani sinulle iloa. Muussa tapauksessa olisin ojentanut heille vain pienen almun.

Puhuin täyttä totta. Nuo ihmiset eivät liikuttaneet minua enempää kuin kuka kerjäläinen tahansa, mutta minä olisin mielelläni antanut heille kaksi tai kolme kertaa enemmän tuottaakseni iloa Anielkalle. Lausuin nuo sanat tahallani, hyvin tietäen että ne naiselle osoitettuina ovat varsin kohtalokkaat. Ne sisältävät tunnustuksen, vaikkei niillä ole tunnustuksen muotoa. Ne merkitsevät samaa kuin jos hänelle sanottaisiin: sinun tähtesi teen mitä tahansa, sillä sinä olet minulle kaikki kaikessa. Eikä ainoakaan nainen voi asettua sellaisia sanoja vastaan eikä liioin loukkaantua niistä. Tahdoin kun tahdoinkin saada tuon sanotuksi Anielkalle, koska sydämeni sen vilpittömästi tunsi. Lievensin peitettyä merkitystä sanoessani ainoastaan sillä tavalla, että lausuin ne mitä arkipäiväisimmällä äänellä, aivan kuin olisi ollut puhe selvästä asiasta. Anielka kuitenkin tunsi niiden merkityksen, sillä hän painoi silmänsä maahan eikä tietänyt mitä vastata. Selvästi hämillään sanoi hän vihdoin, että hänen täytyy lähteä äidin luo, ja jätti minut yksin.

Toimin aivan tietoisesti siihen suuntaan, että Anielkan mieleen on johdettava outoja ajatuksia, ajatuksia, jotka tekevät hänet rauhattomaksi. Mutta ihmeekseni huomaan, että vaikka toiselta puolen omatunto minua soimaa, vaikka minä vapisen pelosta, että olento, jonka hyväksi olisin valmis antamaan elämäni, voi joutua vaaraan, minä toiselta puolen tunnen julmaa iloa, ikäänkuin minussa olisi herännyt toimintaan koko ihmisen synnynnäinen hävittämisen vaisto. Tunnen niinikään, ettei minua auta mitkään omantunnon nuhteet, mikään tietoisuus pahasta. Luontoni on siksi voimakas, etten saata keskeyttää aloittamaani retkeä, varsinkaan nyt, kun uudelleen olen joutunut tämän naisen sanomattoman ja vastustamattoman lumon valtaan. Vasta nyt olen todella kuin tuo indiaani, jonka pyörre riisti mukaansa ja joka heitti melan käsistään ja antautui pyörteen vietäväksi. En enään ajattelekaan syyllisyyttäni, en enään ajattelekaan sitä, että kaikki olisi saattanut olla toisin, ettei minun olisi muuta tarvinnut kuin ojentaa käteni ottamaan olentoa, josta nyt sanon: kenen tähden kannattaa elää, jollei sinun tähtesi? Ketä kannattaa rakastaa, jollei sinua? Vaivun täydelliseen determinismiin, ja usein minusta tuntuu siltä kuin sittenkin täytyisi olla näin, kuin elämisentaidon puute olisi patoutunut minuun kokonaisten sukupolvien kokoamana, sukupolvien, jotka aikoja sitte ovat kuluttaneet loppuun elämän varastot, — tuntuu siltä kuin minä aina olisin ollut tällainen ja kuin minun aina täytyisi pysyä tällaisena, kuin ei minulla olisi muuta mahdollisuutta kuin paiskata mela menemään.

Tänä aamuna olimme tädin ja Anielkan kanssa nuoren papin hautajaisissa. Ilma suosii meitä yhä. Hautajaiset olivat varhain, eikä matka tuottanut hankaluutta, koska sekä kirkko että hautausmaa ovat likellä. Kummallisen vaikutuksen tekee tuollainen maalaissaatto, jonka etunenässä kulkee ensin pappi ja sitte ruumisarkku vankkureillaan ja perässä miehiä ja naisia. Koko tuo liikkuva joukko veisaa tavattoman synkkiä, kaldealaisten musiikkia muistuttavia lauluja. Kulkueen loppupäässä puhellaan unisella, laahaavalla äänellä, ja huomautukset alkavat aina sanoilla: "voi voi sentään!" Yhtämittaa kuulin nuo sanat. Kummallisen vaikutuksen tekevät niinikään naisten kirjavat päähineet hautajaisissa. Astelimme kirkkoon pihlajakujan läpi, ja kun kulkue pujotteli puiden välissä auringonpaisteessa, kun huivit välähtelivät keltaisina, punaisina ja sinisinä, niin teki kokonaisuus niin iloisen vaikutuksen, että olisi luullut hääsaattueen olevan liikkeellä, jollei olisi näkynyt pappia ja ruumisarkkua ja jollei olisi tuntunut kuusenhavujen tuoksua. Huomasin vielä miten tyytyväisinä ihmiset näin maalla menevät hautajaisiin. Kuolema ei tunnu tekevän heihin mitään vaikutusta; ehkäpä he pitävät sitä loppumattomana juhlana. Seisoessamme haudan partaalla näin kasvoissa ainoastaan uteliaisuutta ja tarkkaa hautausmenojen seuraamista; ei varjoakaan ajatuksista, että tässä on kysymyksessä armoton loppu, jonka jälkeen tulee jotakin hirveää ja julmaa. Katselin Anielkan kasvoja, kun hän kumartui heittämään hiekkaa arkulle. Hän oli hiukan kalpea, ja kun auringonpaiste lankesi suoraan häneen, saattoi hänen valon läpitunkemista kasvoistaan lukea kuin avonaisesta kirjasta. Olisin voinut vannoa, että hän tällä hetkellä ajatteli omaa kuolemaansa. Mutta minusta tuntui suorastaan mahdottomuudelta, jonkun villin, hullun ajatuksen keksinnöltä, että nuo kasvot täynnä tunnetta, täynnä kukkeaa nuoruutta, huulten ympärillä lahean untuvan varjo, silmäluomissa pitkät ripset, nuo omituisuudessaan ihastuttavat kasvot, joskus saattaisivat kalveta, jähmettyä ja vaipua ikuiseen pimeyteen.

Ja kuitenkin tuntui siltä kuin jokin hallan henki olisi hämmentänyt ajatukseni. Johtui mieleeni, että ensimäinen tilaisuus, jossa me olimme yhdessä Anielkan kanssa, oli hautajaiset. Aivan niinkuin kuolemansairas ihminen, kadotettuaan luottamuksen tieteelliseen lääkitsemiseen, on valmis uskomaan puoskarin lääkkeisiin, niin sairas, kaikkea epäilevä sielukin on valmis uskomaan enteisiin. Nähtävästi ei kukaan ole likempänä mystisismin kuilua kuin häikäilemätön skeptikko. Ne jotka ovat ruvenneet epäilemään uskonnollisia ja sosiologisia ihanteita, jotka ovat kadottaneet uskon tieteen mahtiin ja inhimilliseen järkeen, joukottain ihmisiä ja juuri kehittyneimpiä, harhailevat epävarmana tiestä, vailla periaatteita, toivottomina, upoten yhä syvemmälle mystisismin sumuun. Se nousee reaktsionille ominaisella voimalla meidän päiviemme elämää vastaan, joka pyrkii rajoittamaan inhimillistä ajatusta ja tukahuttamaan ihanteellisuutta, se nousee nautintoa, hengetöntä rahanhimoa vastaan. Ihmishenki nousee tuomitsemaan rakennusta, jossa sen on määrä asua, siksi että tuo rakennus joka suhteessa on kuin pörssi. Jokin ajanjakso tuntuu olevan päättymässä, jokin evolutsioni tekee tuloaan joka alalla. Olen monasti ihmetellen pannut merkille, etteivät nykyajan suurimmatkaan kaunokirjailijat edes itsekään tiedä miten vähän puuttuu, etteivät he ole mystikoita. Muutamat sen kyllä jo tietävät ja tunnustavat ääneen. Joka kirjassa, jonka viime aikoina olen avannut, olen tavannut — en ihmissielua, en yksilön tahtoa ja taipumuksia, vaan kohtalon voimia, voimia, jotka kantavat hirviöiden piirteitä, jotka eivät tottele mitään yksilöllisiä käskyjä, vaan elävät omaa elämäänsä.

Mitä minuun itseeni tulee, niin vaapun siinä rajalla. Näen sen enkä kauhistu. Kuilu vetää puoleensa; minut on se jo vetänyt niin kauvas, että jos voisin, niin olisin valmis tänä päivänä astumaan pohjalle — ja astunkin, kunhan vain voin.

Onnellisena olen elellyt täällä Ploszowissa Anielkan likeisyydessä ja unohtanut, että hän kuuluu toiselle. Tuo Kromicki siellä Bakussa tai jossakin vielä kauvempana, on tuntunut joltakin epäoleelliselta, elämään kuulumattomalta olennolta, joltakin pahalta, jonka joskus on määrä saapua, kuten esimerkiksi kuolema saapuu, ja jota ei silti alituiseen tarvitse ajatella. Mutta eilen kohtasi minua muistutus. Pieni ja mitä jokapäiväisin asia vain! Anielkaa odotti aamiaispöydässä kokonaista kaksi kirjettä. Täti kysyi ovatko ne hänen mieheltään, ja hän vastasi, että ovat. Kun minä sen kuulin, tunsin jotakin samantapaista, jota mahtaa tuntea kuolemaan tuomittu, kun hän mestauspäivänsä aattona on päässyt makeaan uneen ja hänet herätetään huomautuksella, että on aika ajaa hiukset ja astua mestauspölkylle. Selvemmin kuin milloinkaan näin päästä päähän koko onnettomuuteni. Kaiken päivää seurasi minua pahaa-ennustava tunne, varsinkin kun täti tuntui aivan tahallaan kiusaavan minua. Anielka olisi tahtonut jättää kirjeiden lukemisen tuonnemmaksi, mutta täti käski häntä heti lukemaan ne ja rupesi paikalla kysymään Kromickin vointia.

Herkkine hermoineni täytyi minun kuulla kaikki nuo kysymykset ja vastaukset. Jos täti ja Anielka olisivat ruvenneet keskustelemaan joistakin mahdottomista, kyynillisistä asioista, niin eivät he pahemmin olisi voineet kiduttaa minua. Ensi kerran Ploszowissa-oloni aikana tunsin syvästi vihaavani Anielkaa. Sääli minua nyt hiukkasen äläkä minun läsnäollessani puhu tuosta miehestä — älä vastatessasi kiittele, kun kysytään hänen vointiaan, äläkä sano: "Jumalan kiitos!" ajattelin itsekseni. Hän oli avannut toisen kirjeen ja sanoi, katsahdettuaan päivämäärään: "Tämä on aikaisempi" — ja rupesi lukemaan. Katselin hänen kumartunutta päätään hiusten jakausta, otsaa ja alaspainuneita silmäluomia — ja lukeminen kesti minusta sietämättömän kauvan. Samalla tunsin, että noita ihmisiä, häntä ja Kromickia, yhdistää kokonainen keskinäisten harrastusten ja päämäärien maailma, että he ovat liitetyt toisiinsa katkaisemattomilla siteillä, että heidän välttämättömyyden pakosta täytyy tuntea olevansa toisistaan riippuvaisia ja kuuluvansa yhteen. Tunsin, että olen ja pysyn voimana heidän ulkopuolellaan, vaikka voittaisinkin Anielkan vastarakkauden. Siitä hetkestä asti, jolloin näin Anielkan, tähän hetkeen saakka, olin tuntenut hätäni kuten ihminen tuntee sumun peittämän kuilun syvyyden. Nyt oli sumu haihtunut ja kuilu näyttäytyi koko avaruudessaan.

Suurten ahdistusten jälkeen herää minussa aina vastavoima. Tähän asti ei rakkauteni ole vaatinut mitään, mutta nyt alkaa mustasukkaisuus epätoivoisasti vaatia kaikkien noiden armottomien oikeuksien, siteiden ja yhteenkuuluvaisuuksien hävittämistä ja tuomitsemista. Anielka luki kirjeitään tuskin paria minuuttia, mutta sinä aikana ehdin minä käydä läpi piinan koko ääniasteikon, varsinkin kun tapani mukaan samalla erittelin ja arvostelin kärsimystäni pohjaa myöten. Minun täytyi hengessä tunnustaa, että mielikuohussani ja kiukussani ilmeni kaikkinaisia naisellisen oikullisuuden tuntomerkkejä; sitte tulin siihen johtopäätökseen, että tällaiset hermot tekevät elämisen mahdottomaksi ja vihdoin kysyin itseltäni: kun niin perin yksinkertainen asia, kuin että mies kirjoittaa vaimolleen ja hän lukee hänen kirjeensä, voi saada sinut kokonaan pois tasapainosta, niin miten käy, kun mies saapuu tänne ja sinä joka hetki tulet olemaan heidän yhteenkuuluvaisuutensa todistajana?

Hengessäni vastasin: minä tapan hänet! — ja samalla tunsin vastaukseni koko naurettavuuden ja typeryyden.

Itsestään on selvää, etteivät nämä kysymykset olleet omiaan rauhoittamaan minua. Lopetettuaan lukemisensa huomasi Anielka paikalla, että olen epätavallisessa mielentilassa ja katseli minuun tuontuostakin levottomana. Hän on niitä lempeitä olentoja, joiden ympärillä välttämättä täytyy olla ystävällinen ilmapiiri, muuten on niiden paha ja kauhea olla. Se johtuu heidän sydämensä tavattomasta hienotunteisuudesta. Muistan että ennen, kun ei vanha Chwastowski vielä syönyt aterioita poikansa oluenpanijan luona, vaan kartanossa, ja täti joka päivä riiteli hänen kanssaan, Anielka — ennenkuin tiesi miten viattomat nämä riidat olivat — pelkäämällä pelkäsi niitä eikä voinut niitä sietää. Nyt kiihoittunut mielentilani nähtävästi huolestutti häntä, vaikkei hän saattanut aavistaa syytä siihen. Muutaman kerran hän yritti kysyä minulta jotakin Klaran konsertista, mutta hänen katseensa sanoi kaiken aikaa: mikä sinun on?

Minä vastasin kylmin katsein, sillä en voinut antaa hänelle anteeksi kirjeitä enempää kuin äskeistä keskusteluakaan. Heti juotuani teen nousin ja selitin, että minun täytyy lähteä Varsovaan.

Täti tahtoi, että söisin päivällisen kotona ja että me sitte, kuten puhe oli ollut, yhdessä lähtisimme konserttiin. Sanoin että minulla oli asioita toimitettavana kaupungissa, vaikka itse teossa vain halusin jäädä yksin. Käskin valjastaa.

— Tahtoisin, huomautti täti, — jollakin lailla osoittaa kiitollisuuttani neiti Hilstiä kohtaan. Miten olisi, jos jonakin päivänä pyytäisin hänet Ploszowiin?

Täti piti nähtävästi kutsua Ploszowiin niin suurena asiana, että hän epäili sen mahdollisesti olevan Klaralle liian paljon.

— Neiti Hilst on Rumaanian kuningattaren ystävätär, vastasin kärsimättömästi, — ja viettää joka vuosi muutamia viikkoja hänen luonaan. Jos jollekin tapahtuu kunnia, niin meille.

— No niin, no niin, mutisi täti. Juuri ennen lähtöä käännyin
Anielkan puoleen.

— Vai on kysymys ikävöivän aviovaimon tunteista. Sitte en mitenkään tahdo häiritä.

Hetkeksi tuotti sanojeni iva minulle lohtua. Tietäköön hän, ajattelin, että olen mustasukkainen. Hän kuuluu kuten täti ja hänen äitinsäkin niihin enkelimäisiin olentoihin, jotka eivät aavista pahaa olevankaan. Ymmärtäköön hän, että rakastan häntä, painukoon häneen se ajatus, tottukoon hän siihen tietoon, tehköön se hänet rauhattomaksi, kamppailkoon hän sen kanssa. Sekin on jo voitto, kun saa hänen sieluunsa istutetuksi tuollaisen oudon idun, tuollaisen käymissiemenen. Sittepähän nähdään miten käy.

Lohdutus oli hetkellinen, mutta suuri ja suloinen kuin vahingonilo. Matkalla minut kuitenkin valtasi suuttumus ja minä inhosin itseäni. Inho johtui siitä, että tunsin äskeisten sanojeni ja ajatusteni pikkuisuuden sekä niiden takana oikulliset, ylen herkistyneet ja hysteeriselle naiselle paremmin kuin miehelle sopivat hermot. Tieni Varsovaan oli raskas, raskaampi vielä kuin silloin, kun viimein palatessani ulkomailta ensi kerran läksin Ploszowiin. Olen tullut seuraavaan johtopäätökseen: syynä siihen kauheaan elämän-kykenemättömyyteen, joka kuni kohtalo painaa minun tapaisiani ihmisiä yleensä ja minua erikoisesti, on, että naisellinen itu meissä on päässyt kehittymään enemmän kuin miehinen. En tarkoita, että me luontomme puolesta olisimme naisellisia, että esimerkiksi olisimme pelkureja tai kerrassaan vailla tahdonvoimaa. En! se on aivan toista. Meissä on kyllä yhtä paljon yritteliäisyyttä ja uskallusta, jollei enemmänkin, kuin ihmisissä yleensä. Kuka tahansa meistä voisi heittäytyä pillastuneen hevosen selkään ja matkata minne tahansa, mutta psyykillisesti katsoen voisi meistä kenestä tahansa sanoa: nainen — ei mies. Meidän henkisestä rakenteestamme puuttuu jokin tyyni, järjestelmällinen, pikkuasiat sivuuttava tasapaino. Kaikki mikä meihin koskee, herättää meissä inhoa ja saattaa meidät suunniltamme. Sentähden me joka hetki uhraamme äärettömän suuria asioita äärettömän pienten kustannuksella. Minun menneisyyteni on siitä selvä todistus. Olenhan hukannut koko elämäni äärettömän onnen, oman ja rakastetun naisen tulevaisuuden, vain sentähden, että aikoinani tädin kirjeestä luin Kromickin aikovan kosia Anielkaa. Hermoni asettuivat vastakynteen ja johdattivat minut jonnekin, jonne en tahtonut. Se ei ollut mitään muuta kuin tahdon sairauden puuska. Mutta sillä tavalla on lupa sairastaa naisen, ei miehen. Onko sitte ihme, että tälläkin hetkellä käyttäydyn kuin hysteerinen nainen! Tämän onnettomuuden olen tuonut mukanani jo kun synnyin maailmaan, ja kaikki edelliset sukupolvet ovat kantaneet siihen lisänsä, kasaten kokoon kaikkia niitä elämänehtoja, joiden keskellä meidän on pakko elää.

Vaikka näin olin koettanut vierittää hartioiltani vastuunalaisuutta, en vähääkään rauhoittunut. Varsovaan päästyä oli tarkoitukseni ensi työkseni käydä Klaraa tervehtimässä, mutta sain kauhean pääkivun, joka meni pois vasta illalla, juuri ennen tädin tuloa.

Hänen saapuessaan olin jo puettuna, ja me läksimme yhdessä konserttiin, joka onnistui erinomaisesti. Klaran maine oli houkutellut koolle koko musikaalisen ja taiteellisen maailman, hyväätekevä tarkoitus taas koko hienoston. Tapasin suuren joukon tuttuja, muiden muassa Sniatynskit. Sali oli täpösen täynnä, mutta minä olin huonolla tuulella, hermoni olivat niin ärtyneet, että kaikki suututti minua. En tiedä minkätähden rupesin pelkäämään, että Klara tulee epäonnistumaan. Kun hän nousi lavalle, sattui painettu ohjelma, joka oli ollut lattialla, tarttumaan hänen pukunsa koristuksiin. Minä luulin sen hermostuttavan häntä. Iltapuvussaan, välimatkan päässä mustasta joukosta, teki hän minuun muutenkin vieraan vaikutuksen. Tulin ehdottomasti kysyneeksi itseltäni: onko tuo sama Klara, joka kerran solmi kanssani sydämellisen ystävyyden liiton? Kättentaputukset, joilla yleisö oli häntä tervehtinyt, hiljenivät. Kasvoille ilmestyi tuo eräänlainen pingoittuneisuus ja tarkkaavaisuus, jonka avulla ihmiset, kun ei heillä ole minkäänlaista aavistusta taiteesta, tekeytyvät sen tuntijoiksi ja tuomareiksi. Klara asettui soittokoneen ääreen, ja vaikka olin suuttunut hänelle kuten koko maailmalle yleensä, täytyi minun hengessäni tunnustaa, että hänellä on jalopiirteinen pää ja taiteellinen, koruton esiintymistapa, vailla kaikkea teennäisyyttä. Hän alkoi soittaa Mendelsohnin konserttia, jonka muistan ulkoa — ja lieneekö hän tuntenut, että häneltä odotetaan tavattomia, vai lieneekö harvinaisen lämmin vastaanotto hämmentänyt häntä — mutta hän soitti huonommin kuin olin odottanut. Se oli minulle hyvin kiusallista. Katselin häneen kummastuneena ja hetkeksi sattuivat katseemme yhteen. Kasvojeni ilme vaikutti häneen hermostuttavasti, ja minä kuulin taasen muutamia sameita ääniä vailla tarpeellista voimaa ja selkeyttä. Olin jo varma, että hän epäonnistuu. Piano, jonka sävelet yleensä eivät kanna kauvas ja joita lavan etäisyys ja tungos salissa lisäksi tukahuttivat, ei vielä milloinkaan ollut tuntunut minusta surkeammalta konserttisoittokoneelta. Tuontuostakin sain sen vaikutuksen, että kuulin hiljaisia harpunsäveliä. Jonkun ajan kuluttua oli Klara kuitenkin päässyt tasapainoon ja soitti konsertin mukiinmenevästi. Hämmästyin suuresti, kun kappaleen päätyttyä puhkesi valloilleen sellainen suosionosoitusten tulva, etten moista ollut kuullut Parisissakaan, jossa Klara oli otettu vastaan harvinaisen lämpimästi. Musiikkimiehet nousivat paikoiltaan ja rupesivat puhumaan arvostelijoiden kanssa. Heidän valoisista kasvoistaan saatoin selvästi lukea, että he olivat tyytyväiset. Kättentaputuksia kesti niin kauvan, että Klaran täytyi palata lavalle. Hän tuli katse maahan luotuna, ja minä, joka osaan lukea hänen kasvoistaan, luin selvästi: "te olette hyvin ystävälliset ja minä kiitän teitä, mutta minä soitin huonosti ja minun tekee mieli itkeä!" Minäkin taputin käsiäni ja sain siitä moittivan vilahduksen. Klara rakastaa todella taidetta, häntä eivät siis ansaitsemattomat suosionosoitukset tyydytä. Minun kävi häntä sääliksi; olisin mielelläni mennyt lausumaan hänelle lohduttavan sanan, mutta loppumattomat suosionosoitukset eivät päästäneet häntä alas lavalta. Hän istuutui uudelleen soittokoneen ääreen ja alkoi Beethovenin Cis-moll sonaattia, jota ei ollut ohjelmassa.

En tiedä maailmassa toista luomaa, jossa traagillisen kohtalon vainooma sielu niin selvästi paljastuisi. Tarkoitan varsinkin sonaatin kolmatta osaa: "presto agitato". Sävellyksen henki oli nähtävästi sopusoinnussa Klaran kiihtyneen sieluntilan kanssa, niinikään vastasi se täydellisesti minun mielentilaani — joka tapauksessa tiedän, etten eläissäni ole kuullut Beethovenia soitettavan sillä tavalla enkä ole tuntenut hänen menevän vereeni kuten nyt. En ole muusikko, mutta uskallan väittää, etteivät muusikotkaan tähän asti ole tietäneet mitä kaikkea tuo sonaatti sisältää. En löydä muuta sanaa, joka toisi ilmi tutun sisällön, kuin sana: hätä. Meillä oli se tunne, että tapahtuu jotakin mystillistä, että on jokin maailmantakainen erämaa, jokin vihlovan surullinen, epämääräinen paikka, jonka me näemme kuun valossa ja jossa toivoton tuska huutaa, nyyhkii ja repii hiuksiaan. Se vaikutti sekä kauhistuttavasti että haltioiden, sillä se tuli elämän tuolta puolen ja tempasi ehdottomasti kuulijan valtoihinsa. Minä ainakaan en ikinä ole kuullut musiikin niin likeltä koskettavan absoluuttisuuden rajaa. Vaikken ole muita herkempi, sain miltei hourenäyn: kuljen muodottomassa, autiossa, haudantakaisessa pimeydessä ja etsin jotakin, joka on minulle kalliimpaa kuin koko maailma, jota vailla en voi, en saata enkä tahdo elää, ja etsin siinä tietoisuudessa, että minun täytyy etsiä iankaikkisesti, milloinkaan löytämättä. Sydämeni ahdistus oli niin suuri, etten saanut henkeä kulkemaan — en kiinnittänyt vähintäkään huomiota esityksen ulkonaiseen puoleen. Se oli luultavasti saavuttanut sen täydellisyyden, jonka edessä kaikki arvostelu lakkaa. Koko sali oli lumon vallassa, Klara itse lukuun otettuna.

Lakattuaan soittamasta istui hän jonkun hetken katse käännettynä kohti korkeutta, kalpein poskin ja huulet puoleksi avoimina. Se ei ollut mikään estraaditemppu, se oli vilpittömän haltioitumisen ja antautumisen ilmaus. Salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ikäänkuin ihmiset vielä olisivat odottaneet jotakin, ikäänkuin he olisivat jähmettyneet suruunsa tai tavoitelleet viimeistä kaikua tuosta nyyhkivästä epätoivosta, jonka maailmantakainen tuulispää tempasi mukaansa. Sitte tapahtui jotakin, jota luultavasti ei milloinkaan ole tapahtunut konsertissa: salissa nousi sellainen melu, että olisi luullut ihmisten olevan hengenvaarassa. Arvostelijat ja musiikkimiehet riensivät lavan luo. Näin huulten painuvan suutelemaan Klaran käsiä. Hänen silmissään oli kyyneliä, mutta kasvot olivat hartaat ja tyynet. Riensin muiden joukossa puristamaan hänen kättään.

Klara oli tuttavuutemme ensi hetkestä puhunut kanssani ranskaa; nyt hän ensimäisen kerran, voimakkaasti puristaessaan kättäni, kysyi minulta saksaksi:

Puhuin totta. Konsertin loppupuoli muodostui Klaralle ainoaksi suureksi voitoksi. Sniatynskit veivät hänet sitte viettämään iltaa luokseen. Minä en lähtenyt mukaan. Kotiin päästyäni olin niin väsynyt, että täysissä vaatteissa heittäydyin sohvalle ja lepäsin siinä tunnin ajan, kuitenkaan saamatta unta. Vasta juuri kun minun piti tarttua kynään, huomasin, että kaiken aikaa olin ajatellut nuoren papin hautajaisia, Anielkaa ja kuolemaa. Käskin sytyttää tulta ja rupesin kirjoittamaan.

Kromickin kirjeet vaikuttivat minuun niin masentavasti, etten vieläkään ole päässyt ennalleni. Tosin aiheeton suuttumukseni Anielkaan vähitellen haihtuu; samassa määrin kuin tunnen, että syyttä olen kohdellut häntä kovasti, samassa määrin kadun ja hellyyteni kasvaa. Mutta sensijaan näen yhä selvemmin, että itse tosiasioiden mahti leppymättömästi yhdistää nuo molemmat ihmiset. Eilisestä alkaen ovat nämä ajatukset pidelleet minua kynsissään, ja sentähden en tänään lähtenyt Ploszowiin. Siellä täytyy minun alituisesti vartioida itseäni, olla levollinen tai ainakin esiintyä levollisena. Ja tällä hetkellä en kykene siihen. Kaikki mitä minussa on: ajatukset, tunteet, vaikutelmat, kaikki on liittoutunut sitä vastaan, mitä on tapahtunut. En tiedä voiko ihminen joutua epätoivoisempaan asemaan. Hän tuomitsee sekä koko sydämellään että koko järjellään erään asian, mutta hän on siihen nähden täydellisesti avuton, koska se on peruuttamattomasti tapahtunut. Tunnen niinikään, että nykyinen kärsimykseni on ainoastaan esimakua siitä, mikä minua odottaa. Ei mitään neuvoa, ei mitään! Hän on naimisissa, on rouva Kromicki, kuuluu miehelleen ja on aina kuuluva, ja minun, joka en voi siihen suostua, koska samalla suostuisin omaan häviööni — minun täytyy siihen suostua. Yhtä hyvällä syyllä voisin nousta vastustamaan maan vetovoimaa kuin nousen sitä järjestystä vastaan, jonka mukaan nainen, kerran miehelle mentyään, kuuluu miehelle. Mitä siis on tehtävä? Tyytyäkö tähän järjestykseen? Mitä merkitsevät tyhjät, kalseat, mielettömät sanat: "minä suostun" — kun ei koko olennossani ole ainoaa atomia, joka suostuisi! Joskus tulee mieleeni, että lähden kokonaan tieheni, mutta tunnen hyvästi, että ilman tätä ainoaa naista merkitsee elämä minulle yhtä paljon kuin kuolema, s.o. yhtä paljon kuin olemattomuus — ja sitäpaitsi tiedän etukäteen, etten lähde mihinkään, koskei minulla ole siihen voimaa. Joskus minusta on tuntunut siltä kuin ihmisen tuska voisi olla suurempi kuin hän ikinä on kuvitellut ja kuin eräässä pisteessä kaikki kuvittelu tuskasta päättyisi, mutta itse tuskaa ulottuisi, kuten merta, loppumattomiin. Tällä hetkellä tuntuu minusta siltä kuin ajelehtisin tuolla merellä.

Enkä kuitenkaan. Sillä jotakin minulla sittenkin on jäljellä. Olen joskus Amielin muistelmissa lukenut, että teko on ajatuksen aineeksi tihentynyt tila. Ajatus voi jäädä pysähtymisen tilaan — tunne ei. Teoreettisesti olen aina ollut samaa mieltä ja nyt olen tullut asiasta vakuutetuksi oman kokemuksen nojalla. Siitä asti kun tulin Ploszowiin, hamaan tähän hetkeen saakka, en ole selvään sanonut itselleni, että vaadin Anielkan vastarakkautta, mutta vain sanat ovat puuttuneet. Itse asiassa olen tietänyt, että haluan ja olen halunnut omistaa hänet. Jokainen katseeni, jokainen sanani, koko esiintymiseni on tähdännyt vain tähän päämäärään. Tunne, joka ei samalla ole tahtomista ja tekemistä — ei ole mikään. Lausuttakoon siis kerta kaikkiaan sana: tahdon! Tahdon Anielkalle olla rakkain ja kaivatuin olento, kuten hän on minulle; tahdon omistaa hänen vastarakkautensa, kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen sielunsa — enkä suinkaan aio panna haluamiselleni rajoja; teen kaikki mitä sydän käskee, käytän kaikkia keinoja mitä järkeni katsoo tehokkaimmiksi voittamaan hänen vastarakkauttaan. Ryöstän Kromickilta Anielkasta niin paljon kuin ikinä voin — ryöstän hänet kokonaan, jos hän vaan suostuu siihen. Ja nythän minulla on päämäärä elämässä, nythän tiedän minkätähden aamulla herään, minkätähden päivällä nautin ravintoa, minkätähden unesta kokoan voimia. Täydelleen onnelliseksi en tule, sillä siihen ei riitä, että otan hänet kokonaan omakseni, vaan minun pitäisi lisäksi kostaa se, että tuo toinen on hänet omistanut. Kuitenkin on minun elämälläni nyt tarkoitus. Ja se on pelastukseni. Tämä ei ole hetken päähänpisto; se on ainoastaan sana, jolla vahvistan kaiken sen voiman, mikä minussa liikkuu, kaiken sen tahtomisen ja halun, mikä kuuluu tunteeseen ja muodostaa eroittamattoman osan siitä.

Hajoitan epäilykset kaikkiin taivaan tuuliin. Pelko että Anielka tulisi onnettomaksi, jos rakastaisi minua, saa väistyä sen taivastatavoittelevan totuuden tieltä, että rakkaus, asuessaan ihmissydämessä, täyttää koko hänen elämänsä, ravitsee ja antaa sisältöä satatuhatta kertaa enemmän kuin hän saisi siitä tyhjyydestä ja mitättömyydestä, jossa hän muuten elää.

Jo tuhat vuotta sitte julistettiin maailmalle, että hyvää ja siveellistä on kaikki mikä lujittaa elämää, kun sensijaan tyhjyys ja heikkous kuuluvat pahan valtakuntaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen rakas päänsä painuu rintaani vastaan, jolloin hänen kalliit huulensa lepäävät minun huulillani, on täyttyvä hyvän ja oikean käsky. Kesken kaikkien epäilysten, jotka painavat aivojani, loistaa kirkkaana tämä yksi tietoisuus. Yksin siitä voin sanoa: tiedän että niin on. Olen siis kuitenkin löytänyt jotakin varmaa elämässä. Tiedän kyllä, että kuilu eroittaa tätä uskoani siitä sovinnaisesta siveellisyydestä, joka on pantu tyydyttämään tavallisten ihmisten arkitarpeita. Tiedän niinikään, että siinä Anielkalle tulee avautumaan outo, peloittava maailma, mutta minä otan häntä kädestä ja johdatan hänet maailmaani, sillä vilpittömällä varmuudella voin sanoa hänelle: siellä asuu hyvyys ja oikeus!

Nämä ajatukset vahvistavat minua. Päivä on kuitenkin ollut kaikin puolin huono, sillä voimattomana olen tarkastellut Anielkan ja itseni suhdetta. Tulinpa ajatelleeksi sitäkin mahdollisuutta, että hän rakastaa Kromickia. Onneksi saapui iltapäivällä tohtori Chwastowski ja keskeytti ajatusteni juoksun. Hän tuli Ploszowista neuvottelemaan erään vanhemman lääkärin kanssa, joka aikaisemmin on hoitanut Celina rouvaa. Ennen lähtöään kävi hän minua tervehtimässä ja kertoi, että Celina rouva voi kuten ennenkin, mutta rouva Kromickilla oli ollut niin kova pääkipu, ettei hän ensinkään tullut aamiaiselle.

Sitte hän rupesi pitkältä puhumaan Anielkasta, ja minä kuuntelin häntä mielelläni, sillä senkautta Anielka jollakin lailla oli ikäänkuin läsnä ja näkyvissäni. Tohtori puhui muuten älykkään, vaikkakin nuoren miehen tavoin. Hän sanoi yleensä haluavansa katsella ihmisiä epäluulolla, ei sentähden että hän pitää menettelytapaansa ainoana oikeana, vaan sentähden, että se kerta kaikkiaan on vaaraton. Rouva Kromickin hän varmuudella ja joka suhteessa katsoo voivansa laskea korkeampien olentojen lukuun. Puhuessaan Anielkasta lämpeni hän niin, että rupesin epäilemään hänen sydämensä pohjalla piilevän jotakin muutakin kuin ihailua.

Pieni epäluuloni ei vähimmässäkään määrin suututtanut minua — olihan etäisyys äskeisen ylioppilaan ja Anielkan välillä ääretön. Olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli tutustunut Anielkan luonteeseen, ja pidätin häntä hyvän aikaa luonani, koska hänen puheensa suojeli minua liian synkiltä ajatuksiltani. Keskustelun aikana utelin hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Hän vastasi, että aluksi täytyy saada kokoon vähän rahaa, jotta pääsisi johonkin ulkomaalaiseen sairaalaan. Sitte hän palaa kotimaahan ja asettuu Varsovaan.

— Tieteellistä työskentelyä jonkun sairaalan ja ehkä yksityisen praktiikan ohella.

— Jollei satu tulemaan tunne, joka rupeaa tahdon herraksi.
Tiedättehän te lääkärinä, että rakkaus on fysiologinen tarve.

Mutta nuori Chwastowski tahtoi kaikesta päättäen esiintyä tervejärkisenä, teräväpäisenä miehenä, joka on yläpuolella inhimillisiä heikkouksia. Hän kohautti leveitä hartioitaan, sivalsi tasaharjaiseksi leikattua tukkaansa ja vastasi:

— Tunnustan tuon tarpeen olemassaolon, mutta en anna sille suurempaa sijaa kuin sille tulee. Tarpeiden mukaan keksitään aina keinot.

— Jos katsoo kysymystä tuosta tunteesta hiukan syvemmältä, niin kuka tietää, vaikkapa se olisi ainoa elämisen arvoinen?

— Ei! Elämä on täynnä muitakin asioita. Otamme esimerkiksi tieteen, yhteiskunnalliset velvollisuudet. En mitenkään ole avioliittoa vastaan, päinvastoin ihmisen pitää mennä naimisiin sekä itsensä vuoksi että saadakseen lapsia — sillä sitä vaatii yhteiskunta. Avioliitto on joka tapauksessa toinen asia ja toinen asia ikuisesti jatkuva romaani.

— Tarkoitan, että me, hyvä herra, olemme muurahaisia ja rakennamme kekoa. Meillä työ-ihmisillä ei ole aikaa erityisesti uhrata elämäämme naiselle ja hänen rakastelemiselleen. Se sopii niille, jotka saattavat olla mitään tekemättä tai jotka eivät tahdo tehdä muuta.

Hän loi minuun silmäyksen kuten ihminen tekee puhuessaan maan väkevinten nimessä ja puhuessaan oikein ja viisaasti. Katselin mielihyvällä tuota tervettä ihmistä, ja tunnustan, että — lukuunottamatta eräänlaista nuorekasta, ylioppilasmaista nenäkkäisyyttä — hänen puheensa ei ollut ensinkään hullumpaa. On aivan totta, ettei nainen ja rakkaus näyttele puoleksikaan sitä osaa niiden ihmisten elämässä, jotka tekevät työtä ja joilla on määrätyt päämaalit ja tarkoitusperät. Talonpoika menee naimisiin sitä varten, että pitää mennä ja perustaa talous. Hänen edellytyksensä syviin tunteisiin eivät ole suuret, vaikka runoilijat ja kaunokirjailijat väittävät olevan. Tiedemies, virka-uralla työskentelevä aviomies, johtohenkilö, politikko uhraavat naiselle vain pienen osan elämästään. Poikkeuksen muodostavat taiteilijat. Heidän ammattinsa on rakastaa, koska itse taide imee ravintonsa rakkaudesta ja naisesta. Yleensä voi sanoa naisen hallitsevan niissä varakkaissa yhteiskuntaluokissa, joissa suurin osa ihmisiä on hyljännyt työn — niissä hallitsee nainen itsevaltiaana, täyttäen miehen elämän kiireestä kantapäähän. Hän on ottanut haltuunsa kaikki hänen ajatuksensa, hänestä on tullut miehen kaikkien tekojen motoorinen voima, hänen ponnistustensa ainoa päämäärä. Eikä voikaan olla toisin. Otan itseni esimerkiksi. Sitä yhteiskuntaluokkaa, johon minä kuulun, ei tosin voi sanoa rikkaaksi, mutta minä persoonallisesti olen varakas mies. Omaisuuteni olen saanut panematta koskaan kortta ristiin, ja sentähden ei minulla ole määrättyä päämaalia elämässä. Ehkä olisi toisin, jos olisin syntynyt englantilaisena tai saksalaisena, mutta nyt minua kaiken lisäksi painaa tuo kohtalokas perisynti, jonka nimi on "l'improductivité slave". Ei yksikään meidän aikamme sivistyksen ammateista ole pystynyt viehättämään minua tai valtaamaan mieltäni, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä sivistys on voimaton ja skeptillisyyden läpitunkema. Jos se itsekin tuntee loppunsa lähestyvän ja epäilee itseään, niin on vaikea vaatia, että minä uskoisin siihen ja pyhittäisin sille elämäni. Tästä syystä olen yleensä elänyt kuin ilmassa riippuen enkä voinut tunkea juuriani maahan. Jos minä olisin kuiva, kylmä, hyvin tyhmä tai vaikkapa eläimellisesti aistillinen mies, niin olisin tyytynyt elelemään kasvin tavalla tai tyydyttämään eläimellisiä halujani — ja olisihan sekin ollut jonkinlaista olemassaoloa, mutta kävi aivan päinvastoin. Minä sain syntymässäni vilkkaan ajatuksen juoksun, rikkaan mielikuvituksen ja harvinaisen elinvoiman. Näiden voimien täytyi löytää jokin ulospääsy — ne eivät voineet löytää muuta kuin rakkauden naiseen. Minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta. Olen itse siitä todistus — ja minä tunnustan itseni voitetuksi — sillä turhaahan olisi taistella sellaista voimaa vastaan. Rakkaus naiseen — muuta perustusta ja pohjaa ei minun elämälläni ole. Koko onnettomuuteni johtuu siitä, että sairaan sivistyksen lapsena olen kasvanut vinoon ja niinmuodoin perinyt rakkautenikin sellaisena.

Käsitysten yksinkertaisuus olisi voinut tehdä minut onnelliseksi, mutta eihän siitä kannata puhua. Kyttyräselkäinen haluaisi tietysti päästä kyttyrästään — mutta hän ei voi, sillä hän oli kyttyräselkäinen jo äitinsä kohdussa. Minunkin kyttyräni on saanut alkunsa sen epänormaalisen sivistyksen ja aikakauden kohdussa, joka saattoi minut maailmaan. Mutta olin sitte suora tai vino, niin minun täytyy ja minä tahdon rakastaa.

Järkeni on kokonaan antautunut tunteen palvelukseen ja joutunut vaununohjaajaksi, jonka ainoana tehtävänä on katsoa, etteivät ajopelit mene rikki. Muutamia päiviä olen taasen ollut Ploszowissa, ja jokainen sanani ja tekoni on järjestelmällistä rakkauden toimintaa. Tohtori Chwastowski teki viisaasti määrätessään, että Anielkan pitää terveydekseen kävellä puistossa. Tapasin hänet siellä tänä aamuna. Hetkittäin saattaa tunne, jota ihminen täydellisellä tietoisuudella on kantanut sydämessään, paisua niin tavattoman voimakkaaksi, että se peloittaa. Sellainen hetki yllätti minut tänään, kun puukujan käänteessä näin Anielkan. En koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina, niin tavoiteltavana, en koskaan ollut niin selvästi tuntenut, että hän kuuluu minulle. Hän on kun onkin ainoa nainen maailmassa, joka salaisten, tieteellekin vielä tuntemattomien voimien vaikutuksesta on määrätty vetämään minua puoleensa kuten magneetti vetää rautaa, määrätty hallitsemaan minua, kahlehtimaan yhteyteensä, olemaan minun elämiseni päämaalina ja sisältönä. Hänen äänensä, hahmonsa, katseensa juovuttavat minut. Tänään astellessa häntä kohti tuntui minusta siltä, kuin tämän aamuhetken, tämän kevään, tämän säteilevän päivän, lintujen ja yrttien kaikki soinnut olisivat ottaneet asuinsijakseen hänet, joka ennestään oli suloa ja sointua. Ja hän kasvoi minun silmissäni koko luonnon ruumistuneeksi kauneudeksi, houkutukseksi ja runsaudeksi. Mieleeni johtui, että jos luonto on tehnyt hänet sellaiseksi, että hän vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin kehenkään toiseen mieheen, niin se samalla on määrännyt hänet minulle — ja minun oikeuttani on loukattu, kun hän meni naimisiin. Kukaties kaikki maailman kierous johtuukin siitä, että noita oikeuksia on loukattu, ja kukaties siinä onkin syy elämän vajavaisuuteen?

Suotta kuvittelevat ihmiset rakkauden kulkevan sidotuin silmin. Päinvastoin: pieninkään yksityiskohta ei jää siltä huomaamatta; se näkee kaikki rakastetussa olennossa, kaikki se panee merkille ja — sulattaa kaikki rakkautensa tulessa yhdeksi ainoaksi suureksi, yksinkertaiseksi: minä rakastan! Lähetessäni Anielkaa panin merkille, että hänen silmänsä vielä loistavat kuin unesta heränneellä, että kullanvihreähtävä hohde, jonka auringonsäteet valavat nuorten pyökinlehvien läpi, lankeaa hänen kasvoilleen ja vaalealle kesäpuvulleen; panin merkille, että hänen hiuksensa ovat huolimattomasti kammatut, että ohut, höllä pusero ihastuttavasti tuo näkyviin hänen siron vartalonsa ja olkapäät, että hänen kampauksessaan ja puvussaan on jotakin aamukiireisen huoletonta ja tuoretta, joka tekee hänen sulonsa tuhat kertaa suuremmaksi. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän täällä suurten pyökkien kujassa näytti tavallista pienemmältä ja nuoremmalta, jopa aivan lapselliselta — sanalla sanoen, mikään ei jäänyt minulta huomaamatta, ja kaikki vaikutelmani sulivat ainoaksi mielettömäksi ihastukseksi.

Hämillään vastasi hän aamutervehdykseeni. Hän on jo muutamia päiviä pelännyt minua, koska hypnotisoin häntä joka sanallani, joka katseellani. Hänen valoisa rauhansa on jo hämmentynyt, käymissiemen jo langennut sieluun. Hänen on täytynyt huomata, että rakastan häntä, mutta selvästi näkyy, ettei hän kaikista maailman aarteista tahdo myöntää sitä itselleenkään. Joskus minusta tuntuu siltä kuin pitelisin käsissäni kyyhkystä ja tuntisin sen pelonalaisen, levottomasti sykkivän sydämen sormieni alla. Me astelimme hämillämme ja vaieten. Tahallani en häirinnyt hiljaisuutta. Tiedän että tuollainen äänettömyys on hänelle tuskallinen, mutta saan hänet sen kautta kanssarikollisekseni ja pääsen likemmä päämäärääni. Hiljaisuudessa ympärillämme ei kuulunut muuta kuin hiekan rapina askeltemme alla ja kuhankeittäjän iloinen vihellys puistossa.

Vihdoin rupesin puhumaan. Johdin keskustelua mieleni mukaan, ja vaikka ponnisteluni oli aivan vapaa sisäisistä vaikuttimista ja vailla kaikkea yhteyttä tunteen kanssa, vallitsi tunteeni piirissä se tietoisuus ja tarkkaavaisuus, joka mahtaa olla magneettiseen uneen vaipuneilla ihmisillä — hehän tässä tilassa näkevät selkeämmin kuin normaalitilassa. Pian jouduimme mieskohtaisempiin asioihin. Puhuin itsestäni luottavan avomielisesti, kuten puhutaan likeisimmälle olennolle, hänelle, jolla yksin on lupa tietää kaikki. Se loi välillemme kokonaisen yhteisen ymmärtämyksen maailman, johon ainoastaan meillä kahdella oli pääsy. Koska kuitenkin avioliiton mahti sallii tällaisen yhdyssiteen vallita ainoastaan hänen ja hänen miehensä kesken, johdatin häntä siis nyt henkiseen uskottomuuteen, jopa niin näkymättömin askelin, että hänen oli mahdoton niitä huomata.

Luontaisella herkkyydellään tunsi hän kuitenkin, että kuljemme epätavallisia teitä. Johdatin häntä ikäänkuin kädestä pitäen, yhä kauvemma ja kauvemma, mutta sitä tehdessä saatoin huomata hänessä eräänlaista moraalista vastarintaa. Ymmärsin hyvin, että tämä vastarinta tulee kasvamaan heti paikalla, kun otteeni käy voimakkaammaksi tai vaara tuntuvammaksi. Mutta olin myöskin selvillä siitä, että voitto on minun käsissäni ja että vähitellen voin kuljettaa häntä mihin tahdon.

— Muistatko, lausuin, — kuinka kerran entisinä onnen aikoina kysyit minulta miksen pysy kotona ja ryhdy käyttämään niitä kykyjä, joita minulla sanotaan olevan. Minä puolestani muistan jokaisen sanasi. Minä palasin myöhään kaupungista ja sinä odotit minua. Mahdotonta on minun lausuakaan miten ääretön vaikutus sinulla oli minuun. En sillä hetkellä voinut ryhtyä mihinkään työhön, sillä minun täytyi lähteä matkaan; sitte kuoli isä… Mutta sinun sanasi syöpyivät sisimpääni ja vakuutan sinulle, että jos palasin kotiin ja jos jään tänne, jos ryhdyn työhön ja todella saan aikaan jotakin — niin se tapahtuu yksin sinun tähtesi, ja ansio siitä lankeaa kokonaan sinulle…

Astelimme hetkisen ääneti — ei kuulunut muuta kuin kuhankeittäjän vihellykset. Anielka nähtävästi etsi vastausta sanoihini.

— Minun on mahdotonta uskoa, virkkoi hän sitte, — ettei sellaisella miehellä kuin sinä, olisi toisia ja painavampia syitä. Tiedäthän sinä, että se on velvollisuutesi, ja mikä oli meidän välillämme, on mennyttä, ja kaikki on muuttunut.

— On muuttunut eikä kuitenkaan ole, riensin vastaamaan. — Mahdollisesti kyllä itse työ, kun siihen pääsen käsiksi, saattaa innostuttaa minua ja kiinnittää mieltäni. Mutta minun tapaisellani ihmisellä, joka vastoin väitettäsi ei koskaan ole katsonut velvollisuudekseen ryhtyä mihinkään työhön, täytyy olla mieskohtainen syy, jos hän todella perinpohjin aikoo muuttaa elämäntapansa. Ja jota vaikeampi hänen on elää, sitä välttämättömämpi hänelle on tuo persoonallinen yllyke… Mitäpä sinua pettäisin?… En ole ensinkään onnellinen. Velvollisuudentunto yhteiskuntaa kohtaan on kyllä kaunis asia — mutta valitettavasti ei sitä ole minussa. Sinä, joka olet minua parempi ja jalompi, olisit ehkä voinut opettaa sitä minulle. Toisin kävi… Mutta vielä tänäkin päivänä saatan ehkä, yksinomaan muistellen sitä, että kerran toivoit minun ryhtyvän työhön — siis ainoastaan sinun kauttasi ja sinun tähtesi — saada aikaan jotakin.

Anielka rupesi astelemaan nopeammin, ikäänkuin hän olisi halunnut heti rientää kotiin, ja sai kuiskaten lausutuksi minulle vastauksensa:

— Älä puhu sillä lailla, Leon, minä rukoilen sinua, älä puhu sillä lailla. Ymmärräthän sinä, etten minä voi kuunnella sellaisia sanoja.

— Mikset voi? Älä käsitä minua väärin. Sinä olet ja pysyt aina rakkaana sisarenani. En tarkoittanut mitään muuta.

Anielka ojensi minulle tulisella kiihkolla kätensä, jonka hitaasti vein huulilleni ja jota suutelin suurimmalla kunnioituksella.

Ja minä huomasin ikäänkuin kiven vierineen hänen sydämeltään, niin häntä rauhoitti, lohdutti ja liikutti ainoa sanani "sisar". Minäkin sain hillityksi mielenkuohuni, vaikka ensi hetkessä, kun huuleni koskettivat tuota kallista kättä, maailma musteni silmissäni ja minä olin sulkemaisillani hänet syliini, painamaisillani hänet rintaani vastaan ja ilmaisemaisillani hänelle koko totuuden.

Anielkan kasvot kirkastuivat ja kävivät iloisiksi. Jota likemmä kotoa pääsimme, sitä enemmän hän tyyntyi, ja minä puolestani, huomatessani miten paljon voin saavuttaa tätä tietä, jatkoin tavallisen rauhallisen puhelun tapaan:

— Katso, pikku sisko, — ympärilläni on ääretön tyhjyys. Isäni kuoli pois, täti on hyvä ihminen, mutta emme ymmärrä toisiamme, sillä hän ei käsitä uutta aikaa eikä uuden ajan ihmisiä. Hänen käsityksensä ovat joka suhteessa toiset kuin minun. En milloinkaan mene naimisiin — käsität siis miten yksin olen! Ei ketään! Ei ketään, jolle uskoa ajatuksia, aikeita, suruja… Kaikkialla tyhjyyttä… Sano nyt itse: onko niin kumma, jos haen ymmärtämystä sieltä, mistä toivon sitä löytäväni? Olen kuin raajarikko kerjäläinen, joka seisoo portilla odottamassa eikö hänelle mistään ojenneta roposta. Tällä hetkellä tuo köyhä ukko seisoo sinun ikkunasi alla kerjäten hiukan hyvyyttä ja laupeutta. Ei hän muuta pyydä kuin pientä almua — ethän sinä kiellä häneltä sitä?… ethän?

Hänen lauseensa katkesi, ja huulet rupesivat vapisemaan. Minun täytyi taasen koota kaikki voimani, jotten heittäytyisi hänen jalkaansa juureen. Hän oli niin liikuttavan näköinen, että itku tukahuttavana nousi kurkkuuni.

Hän teki liikkeen ikäänkuin työntääkseen minut luotaan ja puhkesi vihdoin kesken kyyneliään puhumaan:

— Heti paikalla, heti paikalla!… tulen järkiini. En voi tulla taloon tällä tavalla… salli minun…

Ensi ajatukseni oli tietysti seurata häntä, mutta huomasin samassa, että hänen täytyy saada olla yksin. Seurasin häntä siis vain silmilläni. Hän kääntyi kiireesti menemään samaa käytävää, jota olimme tulleet, ja poikkesi sitte oikealle. Tuontuostakin hän peittyi pensaan taakse, mutta samassa tuli vaalea puku taasen näkyviin puiden välistä, välähdellen häikäisevänä auringossa. Saatoin kaukaa nähdä kuinka hän vuoroin avasi, vuoroin pani kokoon päivänvarjoaan, nähtävästi näillä ulkonaisillakin liikkeillä vaimentaakseen liikutustaan. Kaiken tämän kestäessä huusin hänelle hengessäni rakkauden hellimpiä sanoja. En saattanut lähteä näkemättä vielä kerran hänen kasvojaan. Kauvan sain kuitenkin odottaa. Vihdoin hän palasi, mutta meni nopeasti ohitseni, ikäänkuin peläten uutta mielenliikutuksen purkausta. Ohi mennessään hymyili hän minulle taivaallisen hyvää hymyään ja lausui:

Nopea astuminen oli tuonut punan hänen poskilleen, ja se luultavasti esti kyynelten jälkiä näkymästä. Jäin yksin, ja minut valtasi hurja, sanoin kuvaamaton ilo. Toivo täytti sydämeni ja päässäni pyöri yksi ainoa ajatus: hän rakastaa minua, hän taistelee vastaan, hän ei antaudu, hän pettää itseäänkin, mutta hän rakastaa. Joskus saattaa itsetietoisinkin ihminen tunteittensa kyllyydessä joutua hulluuden rajoille — minä olin tätä rajaa niin likellä, että teki mieleni karata puiston äärimmäiseen päähän, heittäytyä nurmeen ja täyttä kurkkua huutaa ilmoille, että hän rakastaa minua.

Nyt, kun tyyntyneempänä tarkastan silloista iloani, huomaan, että se oli koottu ties kuinka monista aineksista. Niiden joukossa oli muun muassa mestarin iloa siitä, että taideteos onnistuu, ehkäpä myöskin hämähäkin tyytyväisyyttä siitä, että kärpänen joutuu verkkoon — mutta niissä oli myöskin hyvyyttä, sääliä ja hellyyttä, kaikkea sitä, josta on iloa taivaan enkeleille. Sääli minun kävi, että tuon avuttoman olennon täytyy langeta käsiini, ja samalla kiihdytti sääli rakkauttani ja haluani saada Anielka omakseni. Minä kärsin myöskin omantunnonvaivoja siitä, että petän häntä, ja samalla tunsin, etten ikinä elämässä ole puhunut niin totta ja ollut niin vilpitön.

Sillä enhän valehdellut, kun pyysin häneltä myötätuntoa ja ystävyyttä. Ovathan nekin minulle yhtä tarpeelliset kuin terveys. En tuonut ilmi kaikkia toivomuksiani, sillä aika ei vielä ollut tullut; en ilmoittanut koko totuutta, kosken tahtonut peloittaa tuota armasta, herkkää olentoa. Täytyyhän minun sekä omaksi että hänen hyväkseen valita se tie, joka varmimmin vie perille.

Pilvetön on taivas ja pilvettömät meidän päivämme. Anielka on tyyni ja onnellinen. Hän uskoo täydellisesti sanoihini, ettei ole kysymys muusta kuin veljen tunteista, ja koska omatunto sallii hänen rakastaa sisaren tunteilla, niin hän kuulee sydämensä ääntä. Minä yksin tiedän, että hän siten kauniilla tavalla pettää itseään ja pettää miestään, sillä sisarentunteen alla piilee ja kasvaa toinen tunne; mutta tietenkään en aio selittää hänelle hänen erehdystään, ennenkuin tunne käy ylivoimaiseksi… Se tulee pian valtaamaan hänet kuten liekki, jota ei tukahuta tahto enempää kuin velvollisuudentuntokaan tai lumivalkea kainous tässä naisessa. Minunkin on nyt niin, niin hyvä, että ajoittain luulen olevani valmis luopumaan kaikista vaatimuksista, sillä ehdolla tietysti, ettei kenelläkään toisellakaan ole mitään oikeuksia häneen. Mieleeni palaa alituisesti ajatus, että koska rakastan häntä enimmin, minulla on häneen suurimmat oikeudetkin. Eikö se ole järkevää ja johdonmukaista? Kaikkien kansojen ja uskontunnustajain etiikassa perustuu miehen ja naisen yhteenkuuluvaisuus rakkauteen.

Mutta olen tänään niin tyyni ja onnellinen, etten huoli edes mietiskellä — lepäilen vain tunteessani. Meidän suhteemme on sydämellinen ja vapaa, olemme hyvät ystävät. Me olemme totisesti toisiamme varten luodut, me turvaudumme omituisesti toisiimme. Ja tuo rakas olento, hän lämmittelee ja lekottelee uskotellun veljentunteen ääressä. En koko aikana, siitä kun palasin, ole nähnyt häntä näin iloisena. Monasti häntä katsellessani on tullut mieleeni Shakespearen "poor Tom". Sellainen luonne kuin hän tarvitsee rakkautta yhtä paljon kuin hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen, ja tuollainen kauppaakäyvä Kromicki ei rakasta häntä eikä kykene rakastamaan. Hän saattaisi todella Shakespearen kanssa vaikeroida: "Tom raukan on kylmä." Sitä ajatellessa valtaa minut vimma ja minä lupaan hänelle hengessäni, ettei hänen pidä olla kylmä niin kauvan kuin minä elän.

Jos meidän rakkaudessamme olisi jotakin pahaa, niin ei se voisi tuottaa meille tällaista rauhaa. Anielka tosin ei ole antanut tunteelleen sen oikeaa nimeä, mutta se ei merkitse mitään, tunne on kun onkin olemassa. Koko tämä päivä on ollut meille kuin idylli. En ole tähän saakka voinut sietää sunnuntaita; nyt huomaan, että sunnuntai aamusta iltaan saattaa muodostua ainoaksi runoelmaksi, varsinkin maalla. Heti teetä juotua läksimme kirkkoon aamumessuun. Täti tuli kanssamme, ja Celina rouvakin käytti hyväkseen kaunista ilmaa ja antoi lykätä tuoliaan rinnallamme. Kansaa ei ollut paljon, koska seurakuntalaiset pääasiassa kokoontuvat vasta päivämessuun. Istuessani penkissä Anielkan vieressä valtasi minut se autuas tunne, että istun morsiameni rinnalla. Silloin tällöin katsahdin hänen hienoihin, armaisiin kasvoihinsa, jotka saatoin nähdä syrjästä, käsiin, joita hän nojasi penkkipöytään, ja hänen kasvoissaan ja koko asennossaan ilmenevä hartaus tarttui ehdottomasti minuunkin. Intohimot hiljentyivät, ajatukset kävivät puhtaiksi, ja minä rakastin häntä tällä hetkellä täysin ideaalisella tunteella, sillä tunsin paremmin kuin koskaan, että hän on aivan toinen nainen kuin kaikki ne muut, joita tähän asti olen kohdannut — sata kertaa parempi ja puhtaampi.

En ole moniin aikoihin ollut sellaisen mielialan vallassa kuin silloin tuossa maalaiskirkossa. Anielkan läsnäolo, temppelin totisuus, kynttilöiden lempeä tuike alttarin pimennossa, eriväriset valojuovat, jotka ikkunoista lankesivat lattialle, varpusten viserrys ruutujen takana ja hiljainen messu — tämä kaikki vaikutti tietysti yhdessä. Lisäksi tuli jonkinlainen aamuinen uneliaisuus, joka tyynnytti tavattomasti. Ajatukseni rupesivat kulkemaan tasaisina ja rauhallisina niinkuin savupilvet nousivat suitsutusastiasta alttarin juurella. Minussa heräsi jokin, joka alkoi vaatia uhria minulta itseltäni, ja sisäinen ääni puhui: "Älä hämmennä puhdasta vettä, älä samenna sen kirkkautta."

Messu päättyi ja me läksimme kirkosta. Ulkopuolella tapasimme suureksi hämmästykseksemme molemmat vanhat Latyszit, nuoren papin vanhemmat, maassa istumassa, puinen rasia kädessä, kerjäämässä almua. Täti, joka tiesi minun lahjoituksestani, suuttui heidät nähdessään suuresti ja rupesi torumaan, mutta vanha vaimo piteli vähääkään hämääntymättä rasiaa hänen edessään ja virkkoi:

— Herrojen lahja on toinen asia ja toinen Jumalan tahto. Jumalan tahtoa vastaan ei kukaan saa asettua. Kun kerran Herra Jeesus on pannut meidät tähän istumaan, niin istumme vaikkapa iankaikkisesta iankaikkiseen, amen.

Sellaiseen puheeseen oli tietysti mahdoton vastata. Varsinkin loppuponsi "iankaikkisesta iankaikkiseen" vaikutti minuun niin hämmästyttävästi, että omituisuuden vuoksi ojensin hänelle almun. Tämä kansa uskoo itse asiassa sallimukseen ja antautuu sokeasti sen johdettavaksi, sekoittaen uskoonsa vain tarpeellisen määrän kristillisyyttä. Latyszit, joille annoin tuhat kaksisataa ruplaa, ovat nyt rikkaammat kuin ikinä ovat olleet, mutta kuitenkin ovat he asettuneet kirkon edustalle kerjäämään siinä varmassa vakaumuksessa, että sallimus — eli kuten eukko sanoi "Jumalan tahto" — on niin määrännyt.

Palasimme kotiin. Soitettiin juuri päivämessuun. Tiet vilisivät miehiä ja naisia, etäisemmistä taloista tultiin oikaisevia polkuja vainioiden poikki, joilla Vihanta vilja jo kohosi korkeana aikaisessa keväässä. Silmänkantamiin asti eroittautui taivaan sineä vastaan naisten kirjavia huiveja, ne kohosivat kuin eriväriset kukat vihreästä. Suoraan sanoen ei niin laajoja ja ilmavia aukeita ole koko Europassa kuin meillä. Minua ihmetytti sunnuntain leima sekä ihmisissä että luonnossa. Ilma kyllä oli ihana, mutta lisäksi tuli muutakin: tuuli lepää, siksi että on sunnuntai, ruis ei aaltoile, poppelien lehvät eivät värise, siksi että on sunnuntai; kaikkialla vallitsee iloinen rauha ja hiljaisuus, kaikki kantaa juhlapukua ja valo virtaa maailmaan.

Huomautin Anielkalle miten taiteellisesti helakat väritäplät sulautuivat yhteen ilman sinen kanssa. Sitte me siirryimme puhumaan talonpojista. Minä myönnän, että näen heissä vain kokoelman enemmän tai vähemmän vaikuttavia malleja. Anielka katseli heitä aivan toisilla silmillä. Hän tiesi kertoa heistä joukon kuvaavia asioita, sekä surullisia että iloisia, ja kertoessaan hän lämpeni ja vilkastui ja oli niin ihastuttava, että minä häntä katsellessani ehdottomasti tulin toistaneeksi kolmea viime säettä runosta, jonka joskus ylioppilaana kirjoitin ja josta en enään muista mitään muuta kuin:

"Sit' ihmettelen, missä kukkaset ne askeltesi alta viipynevät, sa toukokuu, sa paradiisin kevät."

Keskustelu palasi taasen Latyszeihin eli oikeastaan vanhaan vaimoon, jonka puhe kirkon edustalla niin suuresti oli hämmästyttänyt meitä. Rupesin sovittamaan sitä itseeni. Täti oli jäänyt Celina rouvan luo, jota palvelija rullatuolissa tyrkkäsi parinkymmenen askeleen päässä. Saatoin siis vapaasti johdattaa mieleemme viime kävelyämme puistossa.

— Anoin sinulta, virkoin, — hiljan almua ja sinä annoit. Nyt huomaan, ettei se velvoita minua mihinkään, vaan että voin lähteä uudelleen kerjäämään.

— Niin, vastasi Anielka, — ja pyytää muilta hyväsydämisiltä ihmisiltä samaa. Täti lähtee juuri tänään kutsumaan yhtä sellaista ihmistä Ploszowiin. Minä ymmärrän!

Minä vastasin, ettei niin suuri ihminen kuin neiti Hilst voi mahtua yhteen sydämeen, vaan että häntä rakastamassa täytyy olla ainakin kolme, mutta Anielka ei lakannut kiusoittelemasta minua, vaan jatkoi, sormellaan uhaten:

— Erehdyt tällä kertaa, vastasin — sillä minun sydämessäni ei ole sijaa muuta kuin veljellisille tunteille ja siellä hallitsee yksinomaan se häijy pieni olento, joka tällä hetkellä kiusaa minua.

Anielka lakkasi kujeilemasta ja nauramasta, hiljensi kulkuaan, ja hetken perästä saivat täti ja Celina rouva kiinni meidät. Muuten kului päivä pilvettömänä ja niin iloisesti, että monasti luulin olevani ylioppilas. Silmilläni kyllä sanoin hänelle, että rakastan häntä — mutta intohimo minussa nukkui. Hän oli minulle tänä päivänä liian kallis. Heti päivällisen jälkeen läksi täti Varsovaan ja minä vietin loppuajan Celina rouvan huoneessa, lukien hänelle Montalambertin kirjeitä. Isä oli nimittäin aikoinaan ollut hänen kanssaan kirjevaihdossa. Tuo työ olisi käynyt minulle aika ikäväksi, jollei Anielkakin olisi ollut kuulijana. Kun nostin silmäni kirjeistä, kohtasin hänen katseensa, joka täytti mieleni ilolla, sillä jollen kokonaan ole kadottanut arvostelukykyäni, katseli minuun puhdas, viaton nainen, joka itsekään tietämättään rakastaa minua kaikesta sielustaan. Kuinka onnellinen se päivä oli! Illalla palasi täti ja kertoi vieraiden saapuvan. Huomenna tulevat Sniatynskit ja Klara Hilst.

On jo myöhäistä, mutta en mene nukkumaan, sillä en raski erota päivän vaikutelmista. Uni ei saata olla makeampi kuin ne ovat. Puisto suorastaan värisee satakielten laulusta, ja minussa on vielä niin paljon vanhaa romantikkoa! Yö on saapunut yhtä kauniina kuin oli päivä. Taivas on tähtiä täynnä. Ajattelen Anielkaa ja lausun hänelle hengessäni "hyvää yötä!" Toistelen noita sanoja sata kertaa. Huomaan, että minussa l'improductivité slaven rinnalla vielä on hyvä määrä puhtaasti puolalaista sentimentaalisuutta. En ole ennen tuntenut itseäni siltä kannalta. Mutta vähät siitä… Paljon minä häntä rakastan.

Klara ja Sniatynskit eivät tulleetkaan. Sniatynski lähetti sanan, että he tulevat huomenna, jos on kaunis ilma. Tänään riehui Ploszowissa niin hirveä myrsky, ettei sellaista muisteta olleen moniin aikoihin. Kymmenen tienoissa aamulla tuuli alkoi kuljettaa tomupilviä yli maailman. Myrsky ei ollut yhtämittainen, vaan puuskat seurasivat toisiaan puoleenpäivään asti niin tiheään ja voimakkaina, että nostivat puut juurineen maasta. Kaunis puisto vain rytisi, kun oksat taittuivat, ja hiekkapyörteiden keskellä lentelivät pilvinä irtirevityt lehdet. Suuri lehmus, joka kasvoi oikeanpuoleisen siipirakennuksen edessä, missä nuori pappi oli kuollut, pirstautui. Kuumuus oli tukahuttava, keuhkoille ei tahtonut riittää ilmaa; tuuli tuntui tulevan jostakin tulisesta kidasta ja tuovan mukaansa hiilenkäryä. Minä, joka Italiassa olin tottunut shirokkoon, kestin sen hyvin, mutta Celina rouva kärsi hirveästi ja hänen kanssaan Anielka. Täti puolestaan nosti aika melun, syyttäen Chwastowskia hävityksestä puistossa. Ärtyisä vanha aatelismies, joka varmaan koulussa kerran ja toisen oli saanut korvilleen Homeron takia, ei nähtävästi ollut unohtanut Odysseiaansa enempää kuin hän oli käynyt tuppisuuksikaan, sillä hän vastata sutkautti tädille, että jos hän olisi Aeolus, niin ei hän palvelisi täällä isännöitsijänä eikä antautuisi väärien syytösten alaiseksi. Täti vaikeni, tällä kertaa nähtävästi uusien uhkausten johdosta taivaan puolelta. Puolenpäivän tienoissa tyyntyi äkkiä, mutta taivaalle alkoi kasaantua kokonaisia pilvien valleja, vuoroin mustina kuin suruharso, vuoroin kullalla päärmättyinä ja kasvaen kuin vaskenkarvaisissa varsissa. Silloin tällöin tuli pimeä kuin yöllä, niin että Celina rouva pyysi sytyttämään lamput, ja samassa valautui taasen pilvistä pahaa-ennustava, metallinvärinen hohde. Kauhu oli vallannut koko luonnon. Herra Chwastowski karkasi palvelurakennukselle sanomaan, että karja on tuotava kotiin laitumelta. Paimenet olivat kuitenkin ajaneet sen kotiin jo ennen käskyn saapumista, koska pian kuulimme surkean mylvinän myrskyä ennustavan hiljaisuuden keskeltä, navetasta päin. Täti oli ottanut käteensä loretolaisen kellon ja kiersi huoneita kilistellen kelloa vimmatusti. En koettanutkaan saada häntä ymmärtämään, että kellonsoitto tässä liikkumattomassa ilmassa paremmin oli omiaan vetämään salamoja puoleemme kuin suojelemaan meitä, ja — vaikka tiesinkin, etten siinä tapauksessa voisi olla hänelle miksikään avuksi, seurasin häntä kumminkin, koska minua olisi hävettänyt jättää hänet yksinään vaaraan. Täti oli suorastaan ihmeellinen katsella, kun hän pää pystyssä manasi mustia ja vaskenvärisiä pilvivalleja ja päästi kellonsoittonsa tulvaamaan niitä kohti. En ensinkään katunut, että läksin hänen mukaansa, sillä minä sain katsella ikäänkuin symbolista kuvaa: sinä hetkenä, jolloin kaikki vapisee vaaran edessä, antautuu ja menee lamaan, pysyy usko yksinään pelotonna, manaa — ja soittaa. Se on kun onkin voittamattomin voima ihmissielussa.

Pääsimme sisään juuri kun ensimäiset jyräykset alkoivat vieriä pitkin taivasta. Muutamia minuutteja kesti jyrinää lakkaamatta. Minulle tuli se tunne, että pilvien vieriessä pitkin yläilmojen permantoa niiden laki romahti alas joka hetki ja kaikki suistui mitä kauheimmalla melulla maailmaan. Ukkonen iski lammikkoon puiston päässä ja samassa jonnekin likemmä meitä, niin että koko talo vapisi liitteissään. Naiset rupesivat rukoilemaan. Minusta tuntui ilkeältä, sillä jos seuraan heidän esimerkkiään, valehtelen — jollen tee sitä, niin esiinnyn kuin huonosti kasvatettu viisastelija, joka ei ymmärrä noudattaa tavallisia maaseudun tapoja eikä ennen kaikkea ottaa lukuun naisten pelkoa. Samassa huomasin kuitenkin erehtyneeni, kun luulin heidän pelkäävän. Heidän kasvonsa olivat tyynet, miltei valoisat. Nähtävästi tavanmukainen rukous heidän silmissään oli sellainen suojeluskilpi kaikkea vaaraa vastaan, ettei pelolla enään ollut mitään tilaa heidän sielussaan. Mieleeni johtui niinikään, kuinka minä kaikesta huolimatta olen vieras noiden kolmen puolalaisen naisen keskellä. Jokainen heistä tietää kymmenen kertaa vähemmin kuin minä, mutta on tavallisen inhimillisen mittapuun mukaan kymmenen kertaa enemmän arvoinen kuin minä. He ovat kuin kirjoja, joissa on verraten harvoja sivuja, mutta joka sivu on täynnä valoisia, yksinkertaisia totuuksia — kun sensijaan kaikissa niissä niteissä, joista minä olen kokoonpantu, jokainen totuus on epäiltävää laatua, ja minä itse olen ensimäisenä niitä epäilemässä.

Mutta näitä ajatuksia kesti vain hetkisen, sillä myrsky yltyi yhä kauheammaksi. Tuuli nousi taasen sellaisella voimalla, että puut sen raivon alla taipuivat maahan. Ajoittain tyyntyi tykkänään, ja silloin tuli vettä kaatamalla. Ei ollut puhettakaan pisaroista, vaan katkeamattomat vesisäikeet yhdistivät maan ja taivaan. Käytävät puistossa kohisivat väkivaltaisina puroina. Äkkiarvaamatta puhalsi kauhea tuulenpuuska kaiken veden taivaan ja maan välillä tomuksi, ja silloin tuli maailma niin täyteen sumua, ettei askeleen päässä voinut eroittaa mitään. Kuuroksi tekevää ukkosen pauketta kesti taukoamatta. Ilma oli kylläisenään sähköä. Suonet ruumiissani takoivat raskaasti; rajuilmaa seuraava haju, joka syntyy kun ukkonen iskee alas, tuntui sisään asti. Seuraten luonnonvoimien esimerkkiä katkaisivat minussakin halut ja himot kahleensa. Unohdin rajuilman, näin ainoastaan Anielkan. En ensinkään voinut hillitä itseäni, vaan likenin häntä ja sanoin:

Hän noudatti kehoitustani ja me asetuimme ikkunan ääreen. Äkkiä tuli pilkkosen pimeä, mutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi löivät punaiset ja valkeat salamat taivaan auki pohjaa myöten ja valoivat loistollaan näkyviin meidän kasvomme ja koko maailman. Anielka oli tyyni ja joka salamanväläykseltä kävi hän silmissäni houkuttelevammaksi.

Hän katsoi minuun kummissaan. Hetki vain ja minä olisin temmannut hänet syliini ja painanut huuleni hänen huuliaan vastaan, ja sitte olisi vaikkapa koko Ploszow saanut sortua maan tasalle — mutta hän pelästyi, ei kuitenkaan rajuilmaa, vaan kasvojeni ilmettä ja kuiskettani, sillä samassa hän siirtyi pois ikkunan äärestä ja palasi huoneeseen, missä hänen äitinsä ja täti istuivat.

Jäin yksin — raivoni ja nöyryytyksen! valtaan. Olisin tietenkin väärinkäyttänyt Anielkan luottamusta, mutta kuitenkin oli minulla se tunne, että hän luottamuksen-puutteellaan oli loukannut minua. Päätin osoittaa sen hänelle. Tasapainon palauttaminen näiden vaikutusten vallitessa ei ollut helppo asia; kokonaisen tunnin viivyin vielä ikkunan ääressä, mielettömänä seuraten häikäiseviä salamoja. Vähitellen kirkastui, pilvet hajosivat ja revelmästä tuli esiin aurinko ihmeellisen loistavana, ikäänkuin se olisi noussut kylvystä ja katsellut hämmästyneenä rajuilman aikaansaamaa tuhoa.

Se olikin tuntuva. Puiston käytävillä kulki vesi vielä kellahtavana, vaahdon pärskyttämänä virtana, josta törrötti katkenneita oksia. Siellä täällä näkyi murskautuneita puita ja etempänä vahingoittuneita oksia, jotka törröttivät puunrungoista kuin jättiläiskokoiset käsivarret. Silmänkantamiin asti näkyi hävitystä ja raunioita kuin sodan jälkeen.

Kun vesi hiukan oli kuivunut, läksin lammikon luo, likempää katsellakseni vahinkoa. Äkkiä rupesi puisto vilisemään miehiä, jotka oudon tarmokkaina ja vahingoniloisina ryhtyivät kokoamaan irtaantuneita oksia ja hakkaamaan murskaantuneita runkoja. Ne olivat kylän vuokralaisia, joilla ei ole omaa metsää ja jotka kirveineen olivat rientäneet puistoon myrskyn kaataman aidan yli, hankkimaan itselleen puita. Itse asiassa heidän puuhansa oli minulle yhdentekevä, mutta koska he ryhtyivät siihen ilman lupaa ja jotenkuten raa'alla tavalla, suutuin ja rupesin ajamaan heitä pois. Suuttumukseni yltyi senmukaan kuin he nousivat vastakynteen. Uhkasin jo lähettää noutamaan kylänvoutia, kun äkkiä takaani kuulin äänen, joka minulle on suloisin maailmassa.

Käännyin ja näin Anielkan, huivi sidottuna leuvan alle, jalassa korkeat kengät. Hän piteli molemmin käsin hamettaan, jalat näkyivät nilkkaa myöten. Pää hiukan kumarassa katsoi hän minuun ikäänkuin rukoillen.

Kun minä hänet näin, katosi suuttumukseni kuin tuhka tuuleen. Unohdin äskeisen katkeran mielialani ja katselin häntä saamatta irti silmiäni.

— Niinkö sinä tahdot? kysyin ja jatkoin, kääntyen miesten puoleen: — kiittäkää rouvaa ja ottakaa puita.

Tällä kertaa tottelivat he ilomielin. Muutamat jotka nähtävästi eivät tunteneet olosuhteita, nimittivät häntä kiittäessään "armolliseksi neidiksi", mikä minua suuresti riemastutti. Jos Ploszow olisi ollut minun, olisin ollut valmis tottelemaan ainoaa hänen sanaansa ja hakkauttamaan maahan koko puiston. Puolessa tunnissa olivat kaikki myrskyn jäljet poistetut, ja puisto oli ehdottomasti tullut valoisemmaksi. Astellessamme Anielkan kanssa pitkin käytäviä löysimme pääskysiä ja muita lintuja, jotka rajuilma oli joko tappanut, lyönyt tainnoksiin tai kastellut läpimäriksi. Minä otin ne maasta ja ojensin Anielkalle. Siinä tulin koskettaneeksi hänen käsiään ja katsoneeksi häntä silmiin. Ja taasen oli minun hyvä olla. Eilispäivän idylli palasi meille molemmille koko iloisuudessaan ja huolettomuudessaan. Minun sydämeni valtasi onnen tunne pohjaa myöten, sillä nyt minä näin mitä ei Anielka nähnyt — sen nimittäin, että meidän niinsanotussa sisarussuhteessamme oli kaksi kertaa niin paljon hellyyttä kuin likeisinten omaisten kesken. Olin aivan vakuutettu, että hän tietämättään rakastaa minua, mutta rakastaa samalla tavalla kuin minä häntä. Niin oli nyt suurin osa toiveitani ja tarkoituksiani toteutunut — täytyi vain saattaa hänet tietoiseksi tästä tunteesta.

Kun tätä ajattelen, johtuu mieleeni mitä jo kerran kirjoitin päiväkirjaani: ettei ainoakaan nainen maailmassa voi vastustaa miestä, jonka puolella hänen sydämensä on. Ja sydämeni sykkii kiihkeästi.

Vieraamme saapuivat vasta tänään ja viisaasti tekivätkin, sillä vasta tänään on maa kuivanut kunnollisesti, ja ilma on mitä ihanin. Tämä toukokuun viidestoista päivä tulee aina säilymään mielessäni yhtenä elämäni merkillisimmistä päivistä. Tällä hetkellä on puoliyö jo ohi, mutta unesta ei ole puhettakaan; se on tänään kaikonnut minusta kymmenen penikulman päähän. Ajatukseni liikkuvat niin virkeinä, etten tunne pienintäkään väsymystä, ja aionkin kirjoittaa aamuun asti. Täytyy vain koettaa hillitä mieltä, niin etten ala lopusta ja että maltan panna paperille kaikki järjestyksessä. Tottumus on minulla siinä hyvänä apuna.

Täti lähetti vaunut noutamaan Sniatynskeja ja Klaraa hyvin aikaiseen, joten he jo ennen puoltapäivää olivat Ploszowissa. Rouva Sniatynski ja Klara saapuivat reippaina, iloisina ja puhua pajattelivat kuin varpuset. Kaunis ilma ja matka olivat saattaneet heidät aivan haltioihinsa. Ja missä puvuissa ja loistavissa hatuissa he esiintyivätkään! Klaralla oli jokin juovikas puku, joka saattoi hänet näyttämään tavallista pienemmältä. Huomasin että Anielka ensi hetkestä tarkkaavasti katseli häntä ja oli kummastuksissaan hänen kauneudestaan, josta todella en ollut tullut puhuneeksi, kun olin kertonut Klarasta. En ollut tehnyt sitä tarkoituksella, vaan suorastaan siitä syystä, että ajatukseni on niin täynnä Anielkaa, että monet asiat luistavat aivan ohi mieleni ja silmäni. Olen esimerkiksi kaksi kertaa käynyt Sniatynskilla, mutta vasta nyt Ploszowissa huomasin, että rouva Sniatynski on leikkauttanut lyhyiksi hiuksensa, mikä muuten sopii hänen kasvoihinsa erinomaisesti. Vaaleat, otsalle valahtavat suortuvat tekevät hänet uppiniskaisen, punaposkisen pojan näköiseksi. Me elämme nykyään mitä parhaimmassa sovussa. Aikoinaan oli hän valmis Anielkan takia upottamaan minut meren syvyyteen, mutta nähtävästi hänen miehensä on kertonut hänelle mitä olen kärsinyt. Naiset pitävät aina miehistä, jotka kärsivät rakkautensa takia, ja niin on rouva Sniatynskikin antanut minulle anteeksi kaikki syntini ja sallii suosionsa loistaa minulle. Tämän herttaisen, vilkkaan ja välittömän naisen läsnäolo helpoitti tietenkin ensimäisen kankeuden häviämistä Anielkan ja Klaran välillä. Huomasin nimittäin, että täti, joka tuntee olevansa kiitollisuuden velassa Klaralle, otti hänet vastaan tavattoman sydämellisesti, kun sensijaan Anielka, huolimatta kohteliaisuudestaan ja synnynnäisestä herttaisuudestaan, oli ikäänkuin alakuloinen ja hiukan kankea. Vasta vilkkaan keskustelun aikana aamiaispöydässä tapahtui hänen ja Klaran välillä jonkinlainen likeneminen. Klara oli aivan haltioissaan Anielkan kauneudesta, ja koska hänen on tapana vilpittömän luonteensa mukaisesti ja taiteilijan koko avomielisyydellä lausua kaikki mitä ajattelee, niin hän julisti ihastuksensa Anielkalle vasten kasvoja, jopa sellaisella innostuksella ja lämmöllä, ettei Anielka voinut pysyä kylmänä. Celina rouva, joka oli mukana aterialla, loisti tyytyväisyyttä, ja vaikka hän nähtävästi ensi kertaa oli taiteilijattaren seurassa, katseli hän Klaraa yhä leppoisammin.

Vihdoin hän kääntyi Klaran puoleen ja huomautti, että vaikka hän onkin Anielkan äiti, niin hänen täytyy sanoa, että Anielka jo lapsena oli aika mukavan näköinen. Olisi luullut hänestä tulevan kauniimmankin. Sniatynskit sekaantuivat hekin keskusteluun. Kirjailija rupesi paikalla kiistelemään Klaran kanssa erinäisistä naistyypeistä ja teki huomioitaan Anielkan tyypistä ja sen esteettisestä arvosta niin täydellisellä kylmyydellä, että olisi luullut Anielkan olevan kuvan, joka riippui seinällä eikä elävän ja läsnäolevan henkilön. Kuunnellessaan tätä keskustelua oli Anielka punastunut ja päästänyt alas tuuhearipsiset silmälautansa kuin pikkutyttö — mikä teki hänet vieläkin viehättävämmäksi.

Minä vaikenin ja vertailin hengessäni näitä kolmea naista, koettaen tarkastaa heidän kasvojaan niin objektiivisesti kuin suinkin, nimittäin koettaen unohtaa, että Anielka oli rakastettuni ja samalla tietysti silmissäni erikoisin ja puoleensavetävin nainen maailmassa. Mutta vertailu muodostui sittenkin hänelle edulliseksi. Rouva Sniatynskilla on, varsinkin nyt kun hän käyttää lyhyitä hiuksia, hyvin kiitollinen pää, mutta jokainen englantilainen "keepsake" sisältää samantapaisia. Klaran kauneuteen kuuluvat valoisat kasvot, mutta varsinkin siniset silmät ja saksalaisille ominainen puhdas iho. Jollei hän kuitenkaan olisi taiteilija ja jollei musiikki heti häntä katsellessa tulisi mieleen, niin hänen kasvojaan korkeintaan voisi pitää hauskoina. Anielkan kasvot eivät ainoastaan ole säännölliset ja taiteelliseltakin kannalta katsoen tavattoman jalot, vaan niissä on jotakin niin omituista, ettei niitä voi viedä mihinkään yhteiseen luokkaan. Ehkäpä tuo omituisuus johtuu siitä, ettei häntä voi pitää tummana eikä vaaleana, koska hän ulkonaisesti tekee tumman, mutta henkisesti vaalean vaikutuksen; ehkäpä omituisuutta lisää hänen tavattoman runsas tukkansa pienten kasvojen ympärillä — oli miten oli: hän on ainoa laatuaan. Hän voittaa rouva Davisinkin, joka oli moitteettoman kaunis, mutta jonka kauneus oli kuvapatsaiden kauneutta. Rouva Davis herätti minussa vain ihmettelyä ja intohimoa, Anielka herättää eloon idealistin, joka lämpenee hänen olentonsa runollisuudesta, ja tämä runollisuus on uusi ja ennen tuntematon.

Mutta minä en edes tahdo verrata toisiinsa kahta niin erilaista olentoa. Johduin aterian aikana ajattelemaan näitä asioita sentähden, että niistä puhuttiin ja että Anielkan kauneuden eritteleminen aina tuottaa minulle suurinta iloa. Täti teki lopun keskustelusta, koska hän vierasvaraisena emäntänä katsoi velvollisuudekseen puhella Klaran kanssa viime konsertista. Hän puhui pitkältä ja hyvin. En olisi uskonut hänen tietävän niin paljon musiikista. Lisäksi lausui hän kohteliaisuutensa maailmannaisen ystävällisyydellä ja eräänlaisella siroudella ja herttaisuudella, mikä on ominainen vanhemmalle sukupolvelle, joka vielä peri kahdeksannentoista vuosisadan hengen. Sanalla sanoen: näin ihmeekseni, että ankara tätini vielä voi, kun tahtoo, johdattaa mieleensä peruukkien ja kauneuslaastarien aikoja. Klara, johon ei hänen rakastettavuutensa voinut olla vaikuttamatta, vastasi samaan tapaan.

— Varsovassa, sanoi hän, — tulen aina soittamaan hyvin, sillä yleisö ymmärtää minut. Parhaiten soitan kuitenkin pienessä tuttavapiirissä, jossa kaikki ovat minulle sympaattiset — ja jos herrasväki sallii, osoitan sen heti aamiaisen jälkeen.

Täti, joka koko ajan oli toivonut, että Celina rouva ja Anielka saisivat kuulla Klaraa, mutta joka ei oikein ollut tietänyt sopisiko hänen istuttaa vierastaan soittokoneen ääreen, ihastui ikihyviksi. Minä rupesin kertomaan Klaran konserteista Parisissa, hänen voitoistaan Erardin salissa, Sniatynski vuorostaan johdatti puheen Varsovan voittoihin, ja niin kului ateria loppuun asti. Kun olimme nousseet, tarttui Klara itse Celina rouvan tuolinselustaan viedäkseen hänet saliin eikä ottanut vastaan mitään apua, vaan selitti nauraen, että hän varmaan on kaikkein voimakkain koko joukosta eikä lainkaan pelkää käsiensä vahingoittuvan. Hetken perästä hän istuutui soittokoneen ääreen ja nähtävästi Mozart tällä hetkellä oli enimmin sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa, koska saimme kuulla Don Juanin. Tuskin olivat ensimäiset sävelet soineet ilmoille, kun edessämme jo oli aivan toinen Klara, ei se iloinen, vallaton lapsi, jonka kanssa olimme puhuneet aamiaisen aikana, vaan itse pyhä Cecilia ruumistettuna. Hänen ulkonainen ihmisensä ja musiikki olivat sulaneet yhteen; häneen oli tullut jokin henkinen hartaus ja sopusointu, jotka nostivat hänet yläpuolelle tavallisen naisen tason. Tein vielä sen huomion, että rakastavan miehen sydän saattaa iloita sellaisistakin asianhaaroista, jotka ovat rakastetulle naiselle epäedulliset. Kun ajattelin miten mahdoton minun Anielkani on päästä tuollaiseksi Sibyllaksi, kun näin hänen istuvan salinnurkassa pienenä, hiljaisena ja ikäänkuin kokoonpainuneena, niin tunsin rakastavani häntä entistä enemmän, tunsin että hän on minulle sitä kalliimpi. Mieleeni johtui niinikään, ettei nainen itse asiassa ole sellainen, jommoiseksi ihmiset yleensä häntä luulevat, vaan sellainen, jommoisena rakastunut mies hänet näkee, koska hänen kykynsä epäilemättä ovat suoranaisessa suhteessa siihen rakkauteen, jonka hän on kyennyt herättämään. Minulla ei ollut aikaa viipyä tässä kysymyksessä, mutta se oli minulle erittäin mieluinen. Sen takaa häämöitti minulle ikäänkuin sumun sisästä johtopäätös, että noiden kykyjen nimessä naisen täytyy taipua olemaan sen sydämen oma, joka sitä eniten rakastaa.

Klara soitti ihanasti. Koetin katsella ilmeitä läsnäolevien kasvoilla ja huomasin silloin, että Anielka katselee minuun. Oliko se tavallista uteliaisuutta vaiko vastustamatonta levottomuutta sydämessä, joka ei voi sanoa mitä se pelkää ja kuitenkin pelkää? Jos viimemainittu olettamus on oikea, niin se uudelleen todistaa minulle, että hän rakastaa minua. Ajatus riemastutti minut, ja minä päätin päivän kuluessa saada vastauksen kysymykseeni.

Tästä hetkestä lähtien en luopunut Klaran rinnalta. Puhuin hänelle enemmän ja kohtelin häntä sydämellisemmin kuin milloinkaan. Metsässä, jonne kaikki läksimme yhdessä, astelin aina hänen kanssaan, vain silloin tällöin luoden silmäyksen Anielkaan, joka tuli jonkun matkan päässä Sniatynskien kanssa. Klara oli ihastuksissaan metsän kauneudesta, lehtipuiden rehevät, vaaleat ryhmät olivatkin todella hyvin kauniit tummien kuusien kehyksissä.

Aurinkoa tunki runsaasti metsään lehtien lomitse, ja maassa kasvavien sananjalkojen päälle valautui kuin kultakudontaa. Ympäriltä kuului, kuten ainakin keväisin, käen kukuntaa. Siellä täällä nakutti tikka puunkylkeen.

Kun me taasen jouduimme yhteen Sniatynskien ja Anielkan kanssa, pyysin, että Klara kotiin palatessamme musiikin kielellä tulkitsisi tämän metsän, auringon, puiden huminan, koko tämän kevään. Hän vastasi, että jokin "Frühlingslied" jo soi hänen sielussaan ja että hän koettaa esittää sen. Hänen olennostaan saattoi todella huomata, että hänen sielussaan soi — hän on kun onkin kuin suuri harppu, jonka sisintä ainoastaan sävelin voi tulkita.

Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja hehkuvat; sensijaan Anielka tuntui ikäänkuin sammuneelta, vaikka hän nähtävästi kaikin voimin koetti hillitä itseään ja pitää seuraa Sniatynskeille, jotka olivat heittäytyneet vallattomiksi kuin koululapset. Lopuksi he rupesivat juoksemaan hippaa metsässä; Klarakin otti osaa leikkiin, mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, koska hänen suurikokoisen ruumiinsa liikkeet ehdottomasti kävivät kömpelöiksi. Oli suorastaan hullunkurista nähdä, kun hän juosta hölkytti.

Heidän ajaessaan toisiaan takaa jäin yksin Anielkan kanssa. Järjestelmäni mukaan tuli minun nyt tehdä Anielka tietoiseksi syystä hänen levottomuuteensa. Virkoin siis:

— Minusta tuntuu välistä siltä kuin olisit jollakin lailla tyytymätön. Ehket sinä pidä Klarasta?

— Minä pidän hänestä päinvastoin tavattomasti enkä ensinkään ihmettele, että kaikki ihmiset ovat häneen niin ihastuneet.

Keskustelumme katkesi, sillä Klara ja Sniatynskit tulivat paikalle. Oli aika palata kotiin. Matkalla kysyi Sniatynski Klaralta, onko hän todella Varsovan-matkaansa niin tyytyväinen kuin hän väittää.

— Paras todistus siitä on, etten ensinkään ajattele kotimatkaa, vastasi hän iloisesti.

— Mepä koetamme, kävin paikalla kiinni hänen sanoihinsa, — pitää huolta siitä, että neiti kokonaan jääkin luoksemme.

Klara, joka tavallisesti ottaa kaikki mitä hänelle sanotaan, perin luontevalta kannalta, katsahti minuun kysyvästi, kävi jonkun verran hämilleen ja lausui: — Kaikki ovat minulle täällä niin äärettömän hyvät. Tiesin, että leikillä lausutut sanani voivat viedä harhaan Klaraa, mutta minulle olikin tärkeintä tietää mitä ne vaikuttivat Anielkaan. Onnettomuudeksi en voinut saada selvää mistään; Anielka napitti juuri sillä hetkellä hansikkaitaan ja painoi päänsä niin syvään, että hattu kokonaan varjosti hänen kasvonsa. Tuo liike tuntui minusta kuitenkin hyvältä enteeltä.

Me palasimme kotiin. Täti ja Celina rouva odottivat meitä päivälliselle, joka oli siirtynyt kello kymmeneen illalla. Sitte Klara improvisoiden soitti "Frühlingsliedinsä". Varmaankaan ei Ploszow koko olemassaolonsa aikana ole kuullut sellaista soittoa. Minä kuitenkaan en kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiota, koska Anielka täytti kaikki ajatukseni. Olin asettunut likelle häntä ja me istuimme puolipimeässä, koskei Klara sallinut tuoda lamppua saliin. Sniatynski huitoi käsivarsillaan ikäänkuin ne olisivat olleet keppejä. Se nähtävästi hermostutti hänen rouvaansa, koska hän tuontuostakin vetäisi häntä kädestä. Anielka istui liikkumattomana. Luultavasti hän, omia asioitaan ajatellen, ei kuunnellut "Kevätlaulua" enempää kuin minäkään. Olin varma siitä, että hän tällä hetkellä ajattelee minua ja Klaraa ja varsinkin sanoja, jotka lausuin Klaralle. Minun oli helppo arvata, että vaikkei hän rakastaisikaan minua, vaikkei hän vähimmässäkään määrässä aavistaisi, että tunteeni häntä kohtaan on muuta kuin veljellistä kiintymystä, niin häneen täytyy koskea nyt, kun hän näkee että toinen ryöstää tunteen häneltä. Hänestä täytyy tuntua yksinäiseltä ja vaikealta. Kun ei nainen ole onnellinen avioliitossaan, niin hän tarrautuu kiinni jokaiseen tunteeseen, vaikkei se olisi muuta kuin ystävyyttä, kuten köynnöskasvi puunrunkoon, ja pelkää kadottavansa tuen. Jos tällä hetkellä olisin polvistunut hänen eteensä ja tunnustanut, että rakastan yksin häntä, niin hänet varmaan tunnustukseni herättämän pelästyksen ohella olisi vallannut ilo, jommoista ihmisille tuottaa yksin rakkaan toivomuksen toteutuminen. En epäillyt tätä vähimmässäkään määrin. Mutta jos näin on — jatkoin hengessä ajatuksiani — niin eikö tunnustusta tule jouduttaa? Täytyy tietysti vain keksiä tapa, mikä tuottaa vähimmin tuskaa ja enimmin iloa.

Ja minä rupesin heti miettimään tuota tapaa, josta kaikki tulisi riippumaan. Ymmärsin, että Anielkalta paikalla on riisuttava aseet ja katsottava, ettei hän ainiaaksi pääse karkoittamaan minua luotaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä raskaassa työssä, minulla oli ratkaistavana vaikea ongelma. Kiihdyin kiihtymistäni ja, kumma kyllä, olin levottomampi Anielkasta kuin itsestäni. Ymmärsin nimittäin, että hänen elämäänsä voi syntyä ääretön aukko — ja pelkäsin hänen puolestaan. Sali kävi äkkiä valoisemmaksi, sillä kuu oli noussut puiden takaa ja loi permannolle neljä heleää ikkunan kuvaa. Koko huone oli yhä täynnä "Kevätlaulun" säveliä. Satakieli vastasi Klaralle pensaikosta, avoimen lasioven läpi. Oli ihmeellisen kaunista: lämmin toukokuun yö, soittoa, rakkautta. Tulin ehdottomasti ajatelleeksi, että jollei elämä annakaan onnea, niin se ainakin antaa sille sopivat kehykset.

Aloin tämän loistavan hämyn keskeltä silmilläni etsiä Anielkan katsetta, mutta hän tuijotti lakkaamatta Klaraan, joka tällä hetkellä todella vaikutti kuin ilmestys. Kuun valo, liukuessaan yhä peremmälle huonetta, oli vihdoinkin saapunut hänen ja soittokoneen kohdalle.

Vaaleissa vaatteissaan loisti hän kuin musiikin henki. Taikaa ei kuitenkaan enään kestänyt kauvan. Klara lopetti "Kevätlaulunsa", ja heti senjälkeen antoi rouva Sniatynski, jonka jo oli kiire kotiin, lähtömerkin. Koska ilta oli ihmeellisen suloinen, ehdotin, että lähtisimme saattamaan viertotielle, puolen virstan päähän talosta. Tarkoitukseni oli palatessa saada jäädä Anielkan kanssa kahden. Hän ei mitenkään voinut kieltäytyä. Täti taas ei lähde mihinkään, sen tiesin. Laskujeni täytyi siis pitää paikkansa.

Annoin määräyksen, että vaunut odottaisivat viertotiellä, ja pian astelimme lehmuskujaa, joka johtaa kartanosta valtatielle. Tarjosin käsivarteni Klaralle, astelimme muuten yhdessä ryhmässä, ja sammakkojen kurnutus Ploszowin lammikoilta seurasi meitä.

Klara pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan noita kuoroja, jotka ajoittain vaikenivat, samassa alkaakseen äännellä entistä voimakkaammin. Vihdoin hän virkkoi:

    "Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa!
    Täss' istukaamme, antain soiton äänten
    Solua korviimme; yön tyyni hiljaus
    Sävelten vienoon sulosointuun sopii…"

Siinä hänen muistinsa petti, mutta minä satuin muistamaan eteenpäin ja jatkoin:

    "No, istu, armas! Kas kuin taivaan tanner
    Kirkkaita kulta-kierikäit' on täynnä;
    Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,
    Kulkeissaan niin kuin enkel' laulaa, yhtyin
    Heleäsilmäisten keruubein kuoriin.
    Niin sointuu kuolemattomien sielut,
    Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomu
    Liallaan peittää sen, sit' emme kuule."

Sitte improvisoin Klaralle, joka ei ymmärtänyt puolaa, äkkiä ranskalaisen käännöksen. Kuunnellessaan säkeitä tuli hän välittömästi nostaneeksi silmänsä korkeutta kohti ja virkkoi sitte, osoittaen tähtiä:

Rouva Sniatynski oli samaa mieltä, hän väitti usein puhuneensakin siitä miehensä kanssa, joka kuitenkaan ei mitenkään voinut muistaa sitä. Siitä nousi aviopuolisoiden kesken pieni kina, joka huvitti sekä minua että Klaraa. Anielka ei koko aikana ottanut osaa keskusteluun. Päähäni pälkähti, että ehkä tuo rakas olento on pahoillaan siitä, että talutan Klaraa ja pidän seuraa yksistään hänelle. Sitä ajatellessa valtasi minut ääretön onni. Koetin kuitenkin hillitä itseäni ja sanelin hengessäni: "älä sinä luulekaan hänen tietoisesti tajuavan, että tunne on mustasukkaisuutta: hän on vain surullinen ja ehkä hiukkasen loukattu — siinä kaikki". Olisin sillä hetkellä antanut pois Klaran ja kokonaisen liudan hänen veroisiaan taiteilijattaria, jos olisin saanut lausua Anielkalle, että kaikki mitä minussa on, kuuluu hänelle. Sniatynski rupesi samassa puhumaan jotakin astronomiasta. En kuullut siitä puoliakaan, vaikka tämä tiede aina mitä suurimmassa määrässä on kiinnittänyt mieltäni, se kun ei pane ahdistavia rajoja itselleen enempää kuin ihmissielun ja äärettömyyden välille.

Saavuimme vihdoin suurelle tielle, ja Sniatynskit ja Klara nousivat vaunuihin. Hetken perästä eteni jo pyörien röyke, kuulimme vielä viimeisen "näkemiin asti!" ja olin Anielkan kanssa kahden.

Käännyimme paikalla kotia kohti ja astelimme hyvän aikaa ääneti. Sammakot olivat jo vaienneet, vain kaukaa työväenasuntojen seuduilta kuului yövartiain vihellys ja koirien haukunta. Olin tahallani puhumatta Anielkalle, sillä tämä äänettömyys tietää, että meidän välillämme tapahtuu jotakin ja Anielkan täytyy se ymmärtää. Puolitiessä virkoin kuitenkin:

— Sinä olit kuitenkin ikäänkuin jollakin lailla tyytymätön. Älä kielläkään. Minä seuraan kaiken aikaa mitä mielessäsi liikkuu ja huomaan pienimmänkin varjon kasvoillasi.

— Sinun täytyi tänään seurustella vieraiden kanssa… Olet kovin ystävällinen, mutta vakuutan, ettei minua vaivaa mikään.

— Olen, kuten aina, seurustellut yksinomaan sinun kanssasi, ja jos sallit, todistan sen sanomalla sinulle mitä päivän kuluessa olet ajatellut.

— Olet ajatellut, että minä jonkun verran muistutan Latysz-vanhuksia; olet ajatellut, että puhuessani tyhjyydestä, mikä minua ympäröi, olen pettänyt sinua, olet ajatellut, että turhanpäiten pyysin ystävyyttäsi, koska olin saanut sitä jo muualta. Enkö ole oikeassa? Sanoppa suoraan…

— Jos niin tahdot, niin ehkä… Mutta tuo kaikki tuottaa minulle tietysti vain iloa…

— Pidänhän minä hänestä paljon, mutta Klara, kuten kaikki muutkin naiset, on minulle aivan yhdentekevä. Ja tiedätkö mistä syystä?

Minä vapisin, sillä tunsin hetken tulleen. Odotin vielä hiukkasen, jotta Anielka voisi toistaa kysymykseni, sitte lausuin äänellä, jota koetin tehdä niin levolliseksi kuin suinkin:

— Sinun täytyy kerta kaikkiaan tietää ja ymmärtää, että olen rakastanut yksin sinua ja rakastan yhä vielä kuin hullu!

Anielka seisahtui kuin maahan naulattuna. Tunsin kalpenevani, sillä kasvoni kävivät aivan kylmiksi. Jos tällä hetkellä hänen allansa maan perustus horjahti, niin hengestä ja elämästä oli kysymys minullakin. Mutta tuntien minkä naisen kanssa olin tekemisissä, täytyi minun pitää kiirettä ja riisua häneltä aseet, ennenkuin hän tulisi tajuihinsa ja, karkoittaisi minut.

— Älä vastaa minulle, sillä en tahdo mitään, en pyydä mitään — kuuletko: en mitään. Tahdoin vain saada sanotuksi, että ottaisit elämäni, sillä se on sinun. Vaikka olethan itsekin jo nähnyt, että niin on — ykskaikki puhunko siitä vai enkö. Toistan vielä kerran, etten mitään pyydä, en mitään odota. Sinun on mahdoton kieltää minulta mitään, sillä minä itse olen sen jo tehnyt. Kerron sen sinulle ainoastaan kuten kertoisin ystävälle tai sisarelle. Tulen ja ripitän itseni sinulle, sillä minulla ei ole muita; tulen ja kerron, että olen onneton, koska rakastan naista, joka kuuluu toiselle, rakastan ilman mittaa, Anielkani, rakastan ilman määrää!

Olimme jo portilla, mutta vielä puiden pimennossa. Silmänräpäyksen aikana minusta tuntui siltä, että hän painuu puoleeni kuin katkennut kukka ja että minä suljen hänet syliini, mutta minä erehdyin. Selviydyttyään sanojeni vaikutuksesta, rupesi Anielka uskomattomalla, hermostuneella tarmolla toistelemaan:

Ja hän juoksi ylös kuun valaisemia portaita. Hän suorastaan pakeni sanojani ja tunnustuksiani. Hetken perästä hän hävisi etehiseen, ja minä jäin yksin, rinnassani pelko, levottomuus ja suuri sääli häntä kohtaan, mutta samalla voitonriemu, sillä sanat, joista meille molemmille voi alkaa uusi elämä, olivat nyt lausutut. Enempää tietenkään en tällä hetkellä voinut toivoa. Siemen, josta jotakin täytyy nousta, oli kun olikin heitetty maahan.

Kotiin palatessa en enään tavannut Anielkaa. Näin ainoastaan tädin, joka astellen edestakaisin huoneessa hypisteli rukousnauhaansa ja rukousten välissä ääneen puheli muista asioista. Toivotin hänelle paikalla hyvää yötä, jotta niin pian kuin suinkin pääsisin huoneeseeni. Toivoin tyyntyväni, kun saisin paperille päivän vaikutukset ja kun hajalliset ajatukseni joutuisivat jonkinlaiseen järjestykseen. Mutta kirjoittaminen on ainoastaan väsyttänyt minua. Lähden huomenna (tai oikeastaan tänään, sillä ulkona on jo selvä päivä) Varsovaan. Anielkan täytyy tulla vakuutetuksi siitä, etten pyydä mitään, ja ennen kaikkea hänen täytyy saada rauhoittua ja tottua siihen, mitä sanoin hänelle. Totta puhuen olen päättänyt lähteä senkin takia, että pelkään huomista kohtaamistamme ja haluan siirtää sitä tuonnemmaksi. Hetkittäin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotakin tavatonta, kun olen istuttanut oman turmelukseni idun hänen maailmaansa, joka tähän asti on ollut niin täydelleen puhdas. Mutta eikö itse asiassa paha siemen tullut kylvetyksi silloin, kun hän meni naimisiin miehen kanssa, jota ei hän rakasta eikä voi rakastaa? Mikä on siveellisempää: minun rakkauteni, joka puhkeaa esiin suuren luonnonlain pakoituksesta, vaiko Anielkan kuuluminen miehelle, joka on polkenut tämän lain jalkainsa alle? Oikeutetuinkin suhde käy häpeälliseksi, jollei se perustu rakkauteen. Ja minä, joka ymmärrän nämä asiat niin juurta jaksain, olen kuitenkin niin heikko, että kauhu valtaa minut niin pian kuin minun pitää jalallani satuttaa tuota moraalisuuden ruumista. Onneksi on kauhuni toki hetkellinen. Vaikken varmuudella tietäisikään oikeuden olevan omalla puolellani, niin en millään lailla usko sen olevan vastaisellakaan puolella. Muutenhan kaikkien epäilysten täytyy väistyä tosiasiain tieltä, jotka sisältyvät sanoihin: minä rakastan!

Mutta jos sydämeni nyt suorastaan seisahtuu, kun ajattelen, että hänkään mahdollisesti ei nuku, että hän ehkä itkee ja tuskittelee — niin se vain on uusi todiste rakkaudestani. Kaikki mitä on tapahtunut ja kaikki mitä tulee tapahtumaan on välttämätöntä.

Koko sen päivän, jolloin tulin Varsovasta, nukuin kuin kuoleman unta. Ploszowissa olin surrut joka minuuttia, jota en viettänyt Anielkan seurassa ja öisin olin kirjoittanut. Se oli kokonaan uuvuttanut minut. Olen vieläkin väsynyt, mutta voin kuitenkin ajatella. Tuntuu hiukan häpeälliseltä, että pakenin Ploszowista ja jätin Anielkan yksin kantamaan tunnustukseni painoa. Mutta eihän pelkuruus ole niin kauhea asia, kun on kysymyksessä rakastettu nainen. Enkä tietenkään olisi lähtenyt tieheni, jollen olisi varma siitä, että siitä koituu hyötyä rakkaudelleni. Anielkan täytyy kun täytyykin aamulla noustessaan, rukoillessaan, kävellessään puistossa, hoidellessaan sairasta äitiään, aina, aina toistelemistaan toistella: "hän rakastaa minua" — ja ajatuksen täytyy vähitellen käydä hänelle vähemmän mahdottomaksi, vähemmän kauhistuttavaksi. Ihminen tottuu kaikkeen, nainen varsinkin tottuu pian ajatukseen, että häntä rakastetaan, varsinkin kun hän itse rakastaa. Samana hetkenä, jolloin minulle selveni, että rakastan häntä, aloin kysyä: rakastaako hän minua? Ja tätä kysymystä olen nyt päässäni käännellyt ja väännellyt. Olen kylmästi koettanut ottaa lukuun kaikki asianhaarat, aivan niinkuin ei kysymys ensinkään koskisi minuun — ja minä olen tullut siihen johtopäätökseen, että hän rakastaa minua. Mennessään naimisiin hän rakasti minua eikä Kromickia; hän meni naimisiin epätoivosta. Jos mies vielä olisi ollut harvinaisen etevä ja kiinnittänyt hänet maineensa tai aatteensa mahdilla, jos hän olisi ollut harvinainen luonne — niin mahdollisesti Anielka olisi voinut unohtaa minut. Mutta Kromicki ei saattanut valloittaa häntä edes rahataudillaan. Sitäpaitsi hän heti häiden jälkeen läksi tiehensä, vieläpä möi Gluchowin, jonka säilyttäminen perheen hallussa oli sekä äidin että tyttären elämäntehtävä. Arvosteli Kromickia miten objektiivisesti tahansa, niin hän on vähäpätöinen ihminen, eikä hänessä ole mitään, joka voisi kiinnittää tätä ihanteellisesti tuntevaa ja ajattelevaa naista. Nyt saavun minä, jota hän nähtävästi ei vielä ole voinut unohtaa. Kosketan heti tullessani hänen sydäntään, palauttamalla muistot joka sanallani ja joka katseellani; vedän häntä puoleeni sekä kehittyneisyydelläni että ennen kaikkea todellisen rakkauden magneettivoimalla. Ottaen lukuun että Anielka tiesi miten minä kärsin, kun lähetin hänen luokseen Sniatynskin, että hänen täytyi surra minua, ettei hänen hellyytensä ollut voinut sammua — sanon: elämäni on kysymyksessä, mutta kaikesta päättäen en voi hukata peliä.

Oikeus on puolellani. Se on aina jokaisen puolella, joka puolustaa henkeänsä. En sano tätä kiihtymyksen vallassa, vaan varsin levollisena. Minulla ei ole pohjaa jalkain alla, ei vakaumusta, ei uskoa eikä periaatteita, sillä kaikki nämä ovat kuolleet: harkinta ja arvostelu ovat minusta tappaneet ne. Mutta minulla on se elinvoima, minkä jokainen ihminen on saanut syntyessään, ja kun ei tämä voima löytänyt toiminta-alaa, on se kiteytynyt tunteeksi, ja koko tunteeni on kohdistunut Anielkaan. Minä riipun kiinni rakkaudessani kuten hukkuva laudanpalasessa. Jos se minulta viedään, lakkaan olemasta. Järki kysyy: mikset mennyt naimisiin Anielkan kanssa? Minä vastaan kuten jo kerran ennen olen vastannut: en mennyt naimisiin siitä syystä, että olen kieroon kasvanut enkä suora. Molemmat hoitajattareni: harkinta ja arvostelu ovat kasvattaneet minut siksi, mikä olen. Minkätähden juuri tästä naisesta, eikä jostakin toisesta, tuli pelastava laudanpala? En tiedä. Nähtävästi näin oli määrätty. Se ei riippunut minusta.

Jos hän tänään tulisi vapaaksi — ottaisin hänet epäilyksettä omakseni — mutta jollei hän ensinkään olisi mennyt naimisiin…? Kuka tietää… Häpeä sitä on lausua, ja kuitenkin on mahdollista, että silloin olisin ollut vähemmin halukas.

Eikä syynä menettelyyni olisi ollut minkäänlainen romantiikka, niinkuin esim., että pitäisin avioliittoa elämän jokapäiväisenä proosana. Minä nauran noita vanhentuneita katsantotapoja. Kokemuksen nojalla minulla kuitenkin on syytä uskoa, että loppumattomiin olisin eritellyt Anielkaa ja itseäni. Vihdoin olisi joku vienyt hänet minulta.

Olen tänään koettanut ajatella mitä tapahtuu, kun olen voittanut Anielkan vastarakkauden, eli oikeammin: kun olen saanut hänet tunnustamaan rakkautensa. Näen edessäni onnen, mutta en näe ratkaisua. Jos minä Ploszowin naisten läsnäollessa lausuisin sanan: avioero, niin varmaan talo vaipuisi maan alle. Ilman vähintäkään epäilystä ovat tädin ja Celina rouvan periaatteet sitä laatua, ettei kumpikaan kestäisi sellaista iskua. Ja Anielka on samaa maata, hänen käsityksensä on sama kuin tädin ja hänen äitinsä. Samana hetkenä, jolloin hän tunnustaa rakastavansa minua, lausun kuitenkin tuon sanan, ja hänen täytyy tottua avioeron ajatukseen. Muuta mahdollisuutta ei ole, vaikkapa sitte täytyisi jäädä odottamaan tädin ja Celina rouvan kuolemaa. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Joko Kromicki suostuu siihen vapaaehtoisesti tai ei. Ja jälkimäisessä tapauksessa otan Anielkan ja vien hänet vaikkapa Intiaan. Hankin avioeron tai osoitan avioliiton laittomaksi vastoin hänen tahtoaan. Onneksi minulta ei puutu keinoja. Olen valmis kaikkeen, ja syvä tunteeni puhdistaa minut omissa silmissäni täydellisesti. Tällä kertaa ei olekaan kysymys mistään idyllistä, vaan tunteesta, joka on kiteytynyt keskeisimmäksi koko olennossani. Sen vilpittömyys ja voima pyhittävät menettelyni Anielkaa kohtaan. Minä petän häntä kun sanon, etten pyydä häneltä muuta kuin sisaren tunteita; minä petän häntä, kun vakuutan, etten vaadi mitään — mutta kaikki tämä olisi rumaa valhetta ainoastaan siinä tapauksessa, että itse rakkaus olisi valhetta. Rakkauteni totuuden valossa on se ainoastaan järjestettyä toimintaa, tunteen diplomatiaa. Se kuuluu rakkauteen. Käyttäväthän kihlatutkin kaikkinaisia temppuja houkutellakseen toisiltaan tunnustuksia. Minä puolestani olen rehellinen silloinkin kun petän.

Olen sanonut Anielkalle, että aion ryhtyä työhön — ja aion todella, vaikkapa vain sentähden, että olen sanonut sen hänelle. Ensi työkseni olen päättänyt toimittaa isän kokoelmat Varsovaan ja täällä panna kuntoon Ploszowskien museon. Se on oleva Anielkan ansio ja ensimäinen, rakkaudestamme johtuva hyödyllinen teko. Arvaan että Italian hallitus tulee tekemään vaikeuksia, jokin laki suojelee nimittäin vanhoja muistomerkkejä ja arvokkaita taideteoksia maastavientiä vastaan. Mutta se on asianajajani huoli. Ah, muistan, että Sassoferratan madonnakin, jonka isä määräsi tulevalle miniälleen, on kokoelmieni joukossa. Lähetettäköön se heti paikalla tänne, siitä voi olla minulle hyötyä.

Miten häijy onkaan ihmisluonto! Tuo Kromicki, joka siellä kaukaisilla aroilla ajaa takaa miljoonia sillaikaa kun täällä kuiskataan rakkauden sanoja hänen vaimonsa korvaan — on minusta auttamattomasti naurettava; ja riemulla minä ajattelen, että saman täytyy johtua Anielkankin mieleen. Jollei kuitenkaan johtuisi, niin minä kyllä tiedän riistää kaikki verhot hänen silmiltään. Koko Kromicki paljastaa itsensä siinä ainoassa teossa, että hän myi Gluchowin ja jätti äidin ja tyttären kodittomiksi… Varmaan hän ajatteli, että he asettuvat asumaan Odessaan tai Kieviin, mutta Celina rouvan sairaus johdattikin Anielkan Ploszowiin.

Hän tiesi kuitenkin miten heikko Celina rouvan terveys on, hänen täytyi ymmärtää, että hän voi vakavasti sairastua, ja silloin Anielka jää yksin kantamaan surujen ja huolten taakkaa. Ehkäpä asiat ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloaan kaukaisessa idässä — mutta minkätähden hän siinä tapauksessa meni naimisiin?

Huomenna palaan Ploszowiin. Kovin minun on sinne ikävä — ja sitäpaitsi tahdon jo katsoa Anielkaa silmiin, usein minua nimittäin vaivaa se tunne, että olen paennut vastuunalaisuutta. Tunnustuksen tehtyäni minun täytyi lähteä — mutta nyt pitää palata. Kukaties on onneni suurempi kuin aavistankaan? Ehkäpä hänkin ikävöi minua?…

Kävin tänään Sniatynskeilla ja hain Klaraa, mutta en tavannut häntä kotona. Sitte kävin tervehtimässä kauneudestaan kuuluisaa rouva Koryckia, joka käyttää historiallista nimeään kuin mitäkin jockeylakkia ja lyö sukkeluudellaan kuin piiskan siimalla. Pääsin kuitenkin leikistä ilman naarmua. Vieläpä hän suvaitsi liehitelläkin minua. Jätin lisäksi käyntikorttini pariin kymmeneen paikkaan. Tahdon nimittäin, että ihmiset luulisivat minun asuvan Varsovassa.

Isän kokoelmien siirtäminen ei riitä minulle, sillä sehän on tahtoni ja kukkaroni asia eikä mikään työ. Niin olen siis taasen jäänyt miettimään mihin voisin tämän ohella ryhtyä. Tavallisesti lakkaavat ihmiset minun asemassani hoitamasta omaisuuttaan — tai hoitavat sitä, poikkeuksia lukuunottamatta, huonosti, paljon huonommin kuin minä. Ainoastaan muutama kymmenkunta meistä näyttelee osaa julkisessa elämässä. Kuten jo yllä mainitsin, huvittelevat toiset meistä olemalla aristokraatteja, toiset olemalla demokraatteja, ja on sellaisiakin, jotka elämänsä määräksi ovat panneet taistelun demokraattisia virtauksia vastaan ja yhteiskunnallisen hierarkian puolustamisen. Minä osaltani luen tämän urheilun samaan luokkaan kuin kaiken muunkin, ja kun en ole urheilija, niin en voi ottaa osaa leikkiin. Vaikkei se edes olisikaan leikkiä, vaikka siinä piilisikin joitakin käytännöllisiä tarkoitusperiä, niin kaikesta huolimatta katselen yllämainittuja "urheilijoita" siksi epäilevin silmin, etten voisi liittyä heihin. Demokratiaa eivät hermoni siedä — nimittäin siedän kyllä synnynnäisiä talonpoikia, mutta en patenttidemokraatteja. Aristokratiasta ajattelen, että jos todella sen olemassaolo perustuu historiallisiin tekoihin ja esi-isien ansioihin, niin on suurin näitä ansioita meillä sitä laatua, että jälkeläisten pitäisi pukeutua säkkiin ja siroitella tuhkaa päänsä päälle. Muuten eivät nuo molemmat eri leirit itsekään usko asiaansa, lukuunottamatta joitakin — harvinaisen typeriä — poikkeuksia. Muutamat teeskentelevät vilpittömyyttä itsekkäässä tarkoituksessa, mutta koska minä en milloinkaan viitsi teeskennellä, niin ei se taistelu sovi työksi minulle.

Sitte on vielä Sniatynskin tapaisia synteetikkoja, jotka pysyttelevät molempien leirien välissä ja koettavat sulattaa kummankin synteettisyyteensä. Ne ovat yleensä voimakasta väkeä, mutta vaikka minä kääntyisinkin heidän uskoonsa, niin minun siitä huolimatta pitäisi tehdä jotakin, sillä eihän tunne ole mitään työntekoa — ja sitä täytyy jotenkuten syventää. Sniatynski kirjoittaa paraikaa näytelmää… Totta puhuen, kun ajattelen asiaa likemmin, olen jonkinlainen kasvannainen enkä tiedä miten olen siksi tullut. On kun onkin tavatonta, ettei ihminen, jolla on melkoiset varat, hyvät tiedot ja koko joukko kykyä ja tahtoa, pääse kiinni mihinkään. Taasen tekee mieleni kirota, sillä huomaan selvästi, että kaikkeen on syynä ylenmäärin herkistynyt aistielämäni. Minun mukaani kelpaisi määritellä vanhan vuosisadan ja vanhan sivistyksen tautia, sillä minussa se esiintyy kaikkine tunnusmerkkeineen. Ihmisen, joka epäilee uskoa, epäilee tietoa, epäilee vanhoillisuutta, epäilee edistysmielisyyttä j.n.e. — on totisesti vaikea ryhtyä mihinkään.

Enhän minä toivo mitään mahdottomia. Elämä perustuu aina työhön, ihmiset tekevät täälläkin työtä, sitä ei voi kieltää. Se on kuitenkin jonkinlaista työhevosten raadantaa, lyhteiden vaivaloista kuljetusta riiheen. Vaikka tahtoisinkin, niin en kykene sellaiseen. Minä olen paraadihevonen — sopisin ehkä vaunujen eteen, mutta tavallisia rattaita pölyisellä tiellä vetää mikä koni tahansa tyynemmin ja tasaisemmin kuin minä. Taloa rakennettaessa en mitenkään kelpaisi kantamaan tiiliä, ehkäpä voisin ajatella koristustyötä; onnettomuudeksi ei tarvita tällaisia mestareja, kun on kysymys yksinkertaisesta asunnosta ja katosta pään päälle.

Jos minä edes tuntisin sisällistä tarvetta työhön tai haluaisin tehdä jotakin Sniatynskin opinkappaleiden käskystä, niin ehkäpä voisin pakoittaa itseni toimintaan. Mutta vaikuttimeni on totta puhuen aivan ulkopuolinen. Tahdon tehdä työtä sentähden, että rakastettuni sitä minulta vaatii. Anielka on siinä suhteessa hyvin intomielinen ja arka. Mutta juuri sentähden itserakkauteni ja laskeva viisauteni neuvovat minua ponnistamaan asemaan, joka korottaa minua hänen silmissään. Saadaan nähdä, minun täytyy joka tapauksessa vielä miettiä. Sillä välin saa kukkaroni toimia. Siirrän tänne isän kokoelmat, annan avustusta erinäisille laitoksille ja lahjoitan rahaa, kun vaan tilaisuus ilmaantuu.

Mikä omituinen vaikutusvalta onkaan sellaisella naisella kuin Anielka! Hänen tielleen sattuu todellinen "nero ilman salkkua", sellainen pinttynyt tyhjäntoimittaja kuin minä, ja tuskin ovat he tavanneet, nainen ei ole edes lausunut mitään toivomusta, kun tyhjäntoimittaja jo näkee olevansa kutsuttu tehtäviin ja velvollisuuksiin, joita ei hän milloinkaan ole ajatellut. Hitto minut vieköön, jos päähäni pälkähtäisi ilahuttaa jotakin parisitarta tai wienitärtä kuljettamalla kokoelmani Parisiin tai Wieniin!

Palaan kun palaankin jo Ploszowiin, sillä minä ikävöin hyvää hengetärtäni!

Lähdin Ploszowista joksikin aikaa, jotta Anielka voisi tehdä päätöksensä. Varsovassa ja matkalla Ploszowiin koetin sitte arvata mitä hän on mahtanut päättää. Tiesin, ettei hän ikinä ole kirjoittanut miehelleen: "Tule heti kotiin ja vie minut pois, sillä Ploszowski ahdistaa minua rakkaudentunnustuksillaan." Sitä ei hän tekisi, vaikka vihaisikin minua. Hänen luonteensa on siksi hieno. Sellaisesta toimenpiteestä seuraisi tietenkin jokin yhteenotto minun ja Kromickin välillä. Silloin täytyisi Anielkan ehdottomasti jättää sairas äitinsä, koska Celina rouvan terveys ei sallisi lähtöä Ploszowista.

Anielkan asema on todella vaikea, tiesin sen kyllä, kun tein hänelle tunnustukseni. Palatessani rupesin pelkäämään, että hän ehkä sulkeutuu äitinsä huoneeseen ja välttää minua mikäli mahdollista. Pian kuitenkin rauhoituin. Maalla ja asuessa saman katon alla kävisi sellainen mahdottomaksi, se herättäisi liiaksi huomiota, ja tädin ja Celina rouvankin täytyisi ruveta epäilemään jotakin, mikä ei suinkaan vaikuttaisi edullisesti Celina rouvan terveyteen.

Totta puhuen käytän asemaa hyväkseni häikäilemättä — mutta kuka rakastunut ei sitä tekisi? Tiedän, ettei Anielka, vaikka olisi minuun miten kiintynyt tahansa, sallisi minun tulevaisuudessa toistaa sanojani, että hän nousisi vastarintaan voimakkaammin kuin kukaan naimisissa oleva nainen, koska hänen vakaumuksensa ja rehellisyytensä valossa pieninkin myönnytys näyttäisi kuulumattomalta rikokselta. Mutta millä lailla hän voisi estää minua puhumasta rakkaudestani? Hänellä ei ole kuin yksi ainoa keino: saada minut vapaaehtoisesti suostumaan pyyntöönsä. Arvelin hänen haluavan ratkaisevasti keskustella kanssani — enkä erehtynyt.

Kun tulin Ploszowiin, huomasin, että hän oli käynyt huonon näköiseksi. Kuitenkin hän koetti esiintyä reippaana. Nähtävästi tuo rakas olento nyt oli koonnut varastoon todistuskappaleita ja uskoi niiden tehoavan. Hän luuli, että kun esittää ne minulle, minä joudun aivan aseettomaksi enkä enään voi suutani avata. Oi sinä pyhä yksinkertaisuus, joka luulet, että totuus maailmassa on vain yksi! Älä sinä, Anielkani, ryhdy mihinkään selittelyihin minun kanssani, sillä jos minä uskon johonkin totuuteen ja joihinkin todistuskappaleisiin, niin ne ovat rakkauden totuus ja oikeutus. Ja minä osaan kääntää jokaisen sinun todistuskappaleesi nurin niinkuin minkäkin hansikkaan ja tehdä siitä aseen sinua vastaan. Sinua eivät pelasta todistelusi, ei edes minun hellyyteni sinua kohtaan, sillä jota viattomampi ja valkeampi sinä osoitat olevasi, sitä enemmän liikutat minua, mutta jota enemmän rakastan sinua, sitä kiihkeämmin haluan sinut omistaa. Kyyneleet, joita sinun tähtesi vuodatan, ovat vain krokotiilin kyyneliä ja niiden valuessa saaliinhimoni ainoastaan kasvaa. Sellainen on rakkauden ikuisesti kieppuva ratas.

Kun vaan Anielkan näenkin, tunnen tarttuvani tuohon rattaaseen. Päivällisen jälkeen, samana päivänä, jolloin olin palannut, Celina rouvan nukkuessa verannalla makeaa unta, viittasi Anielka minua tulemaan puutarhan päähän. Huomasin hänen kasvoistaan, joiden harvinainen vakavuus hämmästytti minua, että hänellä juuri nyt on jotakin tärkeää sanottavaa. Seurasin häntä siis nopeasti. Samassa määrin kuin me loittonimme talosta, tuntui Anielkan rohkeus kuitenkin väistyvän. Näin hänen kalpenevan. Nähtävästi hän oli pelästynyt omaa tarmoaan. Koska peräytyminen kuitenkin oli mahdoton, rupesi hän puhumaan epävarmalla äänellä:

— En, en luule — ja sentähden minulla onkin sinulle suuri pyyntö… Minä tiedän, että sinä ymmärrät kaikki, että olet jalo ja hyvä — ethän siis kiellä; olen siitä varma, sillä tunnenhan sinut.

— Sinun täytyy, Leon, matkustaa ulkomaille ja viipyä siellä, kunnes äiti voi lähteä pois Ploszowista.

Tiesin hänen pyytävän juuri tätä. Vaikenin kuitenkin hetkisen, ikäänkuin etsien vastausta.

— Voit käskeä minua mielesi mukaan, vastasin, — mutta sano minulle edes minkätähden lähetät minut maanpakoon?

— Tiedän, vastasin teeskentelemättömän masentuneena ja surullisena: — sentähden, että sinun hyväksesi antaisin viimeisen veripisarani; sentähden, että jos ukkosen tällä hetkellä pitäisi surmata toinen tai toinen meistä, minä asettuisin suojelemaan sinua ja ottaisin vastaan iskun; että olisin valmis kantamaan kaiken onnettomuuden, mikä voi sinua kohdata; sentähden että rakastan sinua ylitse kaiken — ovathan ne raskaita syntejä…

— Ei, keskeytti Anielka kooten voimansa, — vaan sentähden, että minä olen miehen vaimo, jota rakastan ja kunnioitan — ja etten tahdo kuulla sellaista kieltä?

Kärsimättömyys ja suuttumus iskivät minuun äkkiä kuin sähkökipinät. Tiesin ettei Anielka puhu totta, että kaikki naimisissa olevat naiset pakenevat rakkauden ja kunnioituksen turviin, jota he muka tuntevat miestään kohtaan, kun tulee kysymys ratkaisevasta teosta — kaikki, lyönpä vetoa — vaikkei heidän sydämessään olisi varjoakaan näistä tunteista. Anielkan sanat repivät kuitenkin siihen määrään hermojani, että töintuskin sain hillityksi huudahduksen: "valehtelet, sillä et rakasta enempää kuin kunnioitatkaan häntä!" Samassa johtui sentään mieleeni, että hänen voimansa varmaan pian ovat lopussa. Vastasin siis nöyrästi:

Ja minä huomasin, että nöyryyteni riisui häneltä aseet ja että hänen kävi minua sääli. Äkkiä repäisi hän lehden matalasta pensaasta ja rupesi hermostuneesti paloittelemaan sitä. Ylivoimaisilla ponnistuksilla sai hän itkunsa hillityksi, mutta hänen rintansa oli täynnä nyyhkytystä.

— Älä ihmettele, että epäröin, sillä minulle tehdään hirveää vääryyttä. Olenhan sanonut, etten pyydä mitään muuta kuin saada hengittää samaa ilmaa kuin sinä ja katsoa sinua. Jumala tietää, ettei se ole paljon. Mutta se on koko onneni… Ja senkin sinä minulta riistät. Ajattele toki: kuka tahansa voi tulla tänne, puhua kanssasi ja katsella sinua — ainoastaan minä en — ja siitä syystä, että minulle olet rakkaampi kuin muille. Se on toki kohtalon pirullisinta julmuutta. Asetu hetkiseksi minun asemaani. Se on sinulle vaikeaa, sillä sinä et tunne tyhjyyttä, sinä rakastat miestäsi tai ainakin luulet rakastavasi, mikä on sama asia — mutta koeta hetkiseksi ajatella, että olet minä, niin näet, että käskysi on pahempi kuin kuolemantuomio. Pitäähän toki minuakin hiukan sääliä. Tiedätkö sinä, että karkoittaessasi minut luotasi et yksin vie minulta näkemisesi iloa, vaan vedät jalkojeni alta elämäni ainoan pohjan. Olen kertonut sinulle, että palasin kotimaahan siinä mielessä, että alkaisin tehdä työtä sen hyväksi. Ehkäpä tämä työ olisi suonut minulle unohdusta ja rauhaa, ehkäpä sen kautta olisin voinut sovittaa entiset syyni. Olen vasta päättänyt siirtää tänne isän kokoelmat — ja nyt käsket sinä minun luopua kaikesta, heittää kaikki ja lähteä oikopäätä maailmalle uudestaan alkamaan entistä tarkoituksetonta elämääni ilman ainoaa auringon sädettä! Hyvä on — lähden! Mutta lähden vasta jos sinä kolmen päivän perästä toistat käskysi, sillä tällä hetkellä uskallan vielä luulla, ettet sinä tiedä mitä se minulle merkitsee. Nyt tiedät. Pyydän sinulta kolmea päivää - en mitään muuta!

Hän oli niin liikuttava siinä lapsellisessa, syyttävässä avuttomuudessaan, että minutkin valtasi ääretön sääli. Olin jo heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen ja suostumaisillani kaikkeen mitä hän pyysi, mutta juuri hänen syytöksessään vainusin takeen pikaisesta voitosta enkä raaskinut luopua sen hedelmistä.

— Kuule minua, virkoin: — yhdessä tapauksessa lähden paikalla, jo tänään! ja meret tulevat meitä eroittamaan: siinä tapauksessa nimittäin, että tiedän sinun toimivan omankin sydämesi rauhan vuoksi eikä ainoastaan päästäksesi näkemästä onnetonta ihmistä. Puhun sinulle veljenä ja ystävänä. Tiedän tädin kautta, että olet rakastanut minua; jos tuo tunne vielä elää sinussa — niin en enään huomenna ole täällä.

Vilpitön tuska pani sanat suuhuni, ja kuitenkin piili niissä Anielkalle vaarallinen ansa, jonka piti riistää tunnustus hänen huuliltaan. Jos se olisi tapahtunut, niin — ties — ehkäpä olisin matkustanut, sillä hetkellä olisin kuitenkin, niin totta kuin elän, sulkenut hänet syliini. Mutta hän ainoastaan vavahti, ikäänkuin varomattomasti olisin kajonnut hänen haavoihinsa, ja samassa valui suuttumuksen ja kiihtymyksen puna hänen kasvoilleen.

— Ei! huusi hän epätoivoisasti ponnistaen voimiaan: — se ei ole totta! se ei ole totta! Lähde tai jää tänne, mutta se ei ole totta! se ei ole totta!

Hänen kiihtymyksensä osoitti minulle kuitenkin, että se voi olla totta. Minut valtasi hurja halu paiskata koko totuus raa'alla voimalla vasten hänen kasvojaan, mutta näin tädin kaukaa likenevän. Anielka ei enään voinut peittää mielenliikutustaan. Heti kun täti hänet näki, kysyi hän:

— Anielka, vastasin, — vaan kertoi minulle miten Gluchowin myyminen oli vaikuttanut pahaa hänen äitinsä terveyteen. Eikä kummakaan, että se häneen koski…

Lienevätkö Anielkan voimat olleet lopussa vai lieneekö valhe, johon hänen vaitiollen täytyi ottaa osaa, täyttänyt jo ennestään kukkurallista katkeruuden kalkkia — joka tapauksessa hän äkkiä purskahti hillitsemättömään itkuun. Hänen ruumiinsa hytki suonenvedontapaisesti. Täti kiersi käsivarret hänen ympärilleen ja painoi häntä syliinsä kuin lasta.

— Anielka kulta! puheli hän, — rakas lapsi! Minkä sille voi… Jumalan tahto ennen kaikkea! Rakeet turmelivat minulta viime myrskyn aikana viisi peltoa, enkä minä ole sanonut herra Chwastowskillekaan pahaa sanaa!

En tiedä kuinka puhe viidestä pellosta ja rakeista tuntui minusta niin itsekkäältä ja turhalta ainoankaan Anielkan kyyneleen rinnalla, että minun ilkeästi piti keskeyttää:

Ja minä läksin pois tuskissani, sillä tunsin, että tuotan kärsimystä naiselle, jota rakastan yli kaiken. Olin saanut voittoja pitkin koko sotarintamaa ja kuitenkin olin syvästi surullinen, ikäänkuin tulevaisuus edessäni olisi ollut kauheana ja oudosti uhkaavana.

Tänään on kulunut kolme päivää keskustelustamme. Anielka ei ole toistanut kehoitustaan, jään siis tänne. Hän puhuu minulle vähän ja istuu enimmäkseen huoneessaan, mutta ei kokonaan välttele minua; hän nähtävästi pelkää sillä lailla herättävänsä tädin ja äitinsä huomion. Minä puolestani koetan olla hänelle hyvä ja ystävällinen sekä kaikin puolin pitää hänestä huolta, mutta en mitenkään tungettele hänen seuraansa. Hänen pitää saada se käsitys, että rakkauteni omalla voimallaan ilmoittaa itsensä, vaikka minä kaikin keinoin koetan sulkea sen itseeni. Niinikään hänen täytyy tietää, että rakkauteni kasvamistaan kasvaa, sillä se todella suurenee joka hetki. Mahdotonta, ettei tämä vaikuttaisi häneen. Oli miten oli: meillä on jo oma eristetty maailmamme, jossa me olemme kahden; meillä on oma salaisuutemme, josta eivät täti eikä Celina rouva tiedä mitään. Kun puhumme välinpitämättömistä asioista, kun koetamme ihmisille uskotella, että suhteemme on sama kuin ennen, tunnemme molemmat, että sielujemme pohjalla liikkuu jotakin aivan toista; minulla on niinikään sanoja ja katseita, jotka yksin hän ymmärtää. Tähän on tultu välttämättömyyden pakosta — ja vaikka kaikki paremmin on tapahtunut vastoin Anielkan tahtoa kuin hänen tahdostaan, yhdistää se meitä kuitenkin. Aika ja tottumus hänen puoleltaan ja minun puoleltani kärsivällisyys tulevat viemään asiat lopulliseen voittoon. Minun rakkauteni tulee taukoamatta kehräämään lankoja, joilla hänet kiedon ja jotka yhdistävät meitä yhä lujemmin. Se olisi turhaa työtä ainoastaan siinä tapauksessa, että hän rakastaisi miestään. Silloin herättäisin hänessä varmasti inhoa. Mutta menneisyys on minun puolellani, ja nykyisyys ei kuulu Kromickille. Panen liikkeelle kaiken objektiivisuuteni katsellessani tätä asiaa, aivan kuin olisin joku kolmas henkilö, ja aina tulen siihen johtopäätökseen, ettei hän voi rakastaa miestään. Anielkan vastarinta on sisällistä taistelua harvinaisen puhtaassa sielussa, joka ei edes ajattele uskottomuutta. Mutta hänellä ei ole taistelussaan mitään tukea. Minä en suinkaan uskottele pääseväni helpolla: vastarintaa tulee kestämään kauvan, ja vaikea tulee olemaan sitä taittaa. Minun täytyy aina pysyä valppaana, aina tietoisuudessani hallita, aina selvästi nähdä kaikki; minun täytyy punoa verkkoni niin hienoista langoista, ettei niitä voi edes nähdä. En saa milloinkaan vetää liian aikaiseen enkä liian kireälle ainoaakaan silmukkaa — ja minä tulenkin varomaan erehdyksiä enkä lakkaa ponnistamasta, ennenkuin tämä olento on omani. Ja jos tapahtuisikin jokin erehdys, niin se on johtunut rakkaudesta, ja minä toivon, että sekin lopulta on luettava ansiokseni.

Kerroin tänään Sniatynskille, että nyt lopullisesti aion siirtää isän kokoelmat Varsovaan. Laskin, että tieto hänen kauttaan joutuu sanomalehdentoimittajien korviin, nämä herrat taas eivät tule viivyttelemään, vaan korottavat aikomukseni tuota pikaa suuren kansalaisteon arvoon. Anielkan täytyy ehdottomasti verrata minua ja Kromickia toisiimme, vertailu päättyy tietysti minun edukseni. Olen niinikään sähköteitse pannut menemään käskyn, että Sassoferratan madonna kiireen kautta ja erikseen on lähetettävä tänne.

Aamiaisen aikana kerroin Anielkalle, ehdoin tahdoin kaikkien kuullen, että isä testamentissaan oli määrännyt hänelle kuvan. Hän kävi hämilleen, sillä hän käsitti paikalla isän siihen aikaan pitäneen häntä tulevana miniänään. Tosin ei hänen nimeään mainittu testamentissa; oli vain sanottu: "Madonnanpään, numero sen ja sen, määrään poikani tulevalle vaimolle." Mutta juuri sentähden tahdoin antaa sen Anielkalle. Puhumalla isäni määräyksestä olin herättänyt eloon meissä molemmissa kokonaisen muistojen maailman. Olin tahallani kääntänyt Anielkan mielen entisiin aikoihin, jolloin hän rakasti minua ja täydellä rauhalla saattoi rakastaa. Tiedän että hänen sieluunsa tuolta aikakaudelta oli jäänyt paljon katkeruutta ja kipua. Toisin ei saattanut olla. Olisin ollut auttamattomasti hukassa, jollen viime hetkessä olisi lähettänyt hänelle pyyntöäni Sniatynskin kautta. Mutta se on lieventävä asianhaara. Sillä kun Anielka ajattelee rikostani, niin hänen täytyy muistaa, että minä olisin tahtonut sovittaa kaikki, että olen rakastanut häntä, kärsinyt ja katumistani katunut. Hänelläkin on syytä nykyiseen onnettomuuteeni. Tämäntapaisten ajatusten täytyy johdattaa häntä sovinnollisuuteen, pakoittaa häntä muistelemaan menneisyyttä ja viipymään onnen ajoissa, jotka nyt olisivat jokapäiväisenä leipänämme, jollen minä olisi rikkonut eikä hän ollut niin leppymätön.

Olen huomannut hänen kasvoistaan, että hän pelkää viipyä noissa onnellisissa muistoissa ja koettaa johdattaa puhetta välinpitämättömiin asioihin. Täti ei tällä haavaa ajattele muuta kuin läheisiä kilpa-ajoja, hän kun toivoo "Naughty-boymme" niissä ottavan valtion palkinnon. Anielka rupesi siis puhumaan hänen kanssaan kilpa-ajoista. Mutta hän puhui niin hajamielisesti ja teki muutamia niin hullunkurisia kysymyksiä, että täti vihdoin malttamattomana sanoi hänelle:

— Lapseni, minä huomaan, ettei sinulla ole pienintäkään käsitystä siitä, mitä kilpa-ajot ovat.

Minä lausuin Anielkalle silmilläni: "Tiedän että tällä hetkellä vain tahdot tukahuttaa sydämesi ääntä" — ja hän ymmärsi minut niin täydellisesti, kuin jos olisin puhunut ääneen. Olen todella varma siitä, että suhteemme täyttää hänen mielensä pohjaa myöten, aivan kuten minut. Ajatus rakkaudesta avioliiton ulkopuolella on jo kylvetty hänen sieluunsa, se itää eikä hetkeksikään jätä häntä. Anielkan täytyy alituisesti elää tuossa ajatuksessa ja tottua siihen. Nämä asianhaarat ovat kun ovatkin omiaan kääntämään naisen sydämen pois aviomiehestä, vaikka hän rakastaisikin häntä. Kun vesipisaroita alituisesti putoaa kivelle, niin ne tekevät siihen loven. Jos Anielka edes hiukan rakastaa minua, jos hän edes rakastaa menneisyyttämme, niin hänen täytyy tulla omakseni. Minun on mahdoton levollisesti ajatella tätä kaikkea, sillä pelkkä onnen esimaku tukahuttaa minua.

Muutamilla seuduilla peittää lentohiekka merenrannat. Kulkija, joka lähtee näille rannoille, on auttamattomasti hukassa. Joskus minusta tuntuu, että rakkauteni on kuin nuo hiekkarannat. Vedän Anielkan hiekkaan ja vaivun samalla itse yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Täti viettää nykyään kuusi tai kahdeksan tuntia päivästä ulkotalollaan Burzanissa, jonne on noin penikulma Ploszowista. Hän käy katsomassa hevostaan Naughty-boyta ja pitämässä silmällä englantilaista Webbiä, joka harjoittaa hevosia. Olin siellä eilen tunnin tai puolitoista. Naughty-boy on todella kaunis eläin ja ehkäpä se ratkaisevalla hetkellä tulee olemaan liian hurja. Mutta vähät niistä. Kaikkinaiset asiat kutsuvat minua kaupunkiin, sääli jättää Ploszowia. Celina rouva on pari viime päivää ollut huonompi. Nuori "Chwast", kuten tädin on tapana sanoa, tosin pitää heikkoudenpuuskaa ohimenevänä, mutta on kuitenkin määrännyt, että jonkun aina täytyy olla sairaan luona pitämässä hänelle seuraa. Muuten rouva raukka paikalla alkaa hautoa rakkaan Gluchowinsa menettämistä ja hermostuu hermostumistaan. Koetan osoittaa hänelle miltei pojan hellyyttä, sillä siten hankin itselleni Anielkan kiitollisuuden ja totutan hänet pitämään itseäni likeisenä henkilönä. Sydämessäni ei enään ole sijaa vihalle Celina rouvaa kohtaan, hän on aivan liian onneton, ja sitäpaitsi minä jo olen ruvennut rakastamaan kaikkia, jotka kuuluvat yhteen Anielkan kanssa — kaikkia — paitsi yhtä! Tänään ja eilen olen viettänyt muutamia tunteja sairaan luona yhdessä Anielkan ja Chwastin kanssa. Me luimme ja juttelimme. Celina rouva ei saa unta öisin, ja kun ei tohtori anna hänelle kloraalia, vaipuu hän tavallisesti päivällä jokaisen pitemmän keskustelun aikana syvään uneen, josta hänet — kumma kyllä — herättää ainoastaan hiljaisuus. Siitä syystä luemme ja puhelemme yhtä päätä. Niin teimme tänäänkin. Jollei tohtoria olisi ollut, olisin aivan vapaasti saattanut puhua Anielkan kanssa.

Sanomalehdet olivat juuri levittäneet tietoja kauniin rouva Koryckin avioerojutun vaiheista ja päättymisestä. Koko Varsova seuraa kiihkeästi tapausta ja varsinkin täti, joka on kaukaista sukua rouva Koryckille. Päätin paikalla käyttää hyväkseni tilaisuutta kylvääkseni Anielkan sieluun käsityksiä, joita ei siellä ole ennen ollut.

— Täti, lausuin syvällä vakaumuksella, — raivoaa aivan turhaan rouva Koryckia vastaan. Minun mielestäni hän menettelee viisaan ja oikein ajattelevan naisen tavoin. Ihmistahto päättyy siinä, missä rakkaus alkaa; se täytyy tädinkin myöntää. Jos rouva Korycki rakastaa toista, niin ei hänellä ole muuta neuvoa kuin erota miehestään. Minä tiedän mitä täti vastaisi tähän ja mitä sinä, Anielka, luultavasti ajattelet tällä hetkellä: ajattelet, että jäähän hänelle velvollisuus — eikö niin?

— Epäilemättä. On vain kysymys siitä, millä puolella rouva Koryckin velvollisuus on.

En oikein ymmärrä minkä tähden nuori tohtori tällä hetkellä tahtoi saada lausutuksi, ettei hän tunnusta vapaata tahtoa. Pian hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli, koska katsantokantani rohkeus miellytti häntä. Nähdessäni hämmästyksen Anielkan kasvoilla kehitin edelleen ajatuksiani:

— Voiko olla mitään raaempaa ja luonnonvastaisempaa kuin vaatia, että jonkun on uhrattava rakkaampi olento vähemmän rakkaan tähden? Useat uskontunnustukset voivat olla keskenään ristiriitaiset, ja silti saattaa niiden etiikka olla sama. Ja tämän etiikan mukaan tulee avioliiton aina perustua rakkauteen. Mitä avioliitto sitte on? Joko se todella on jotakin pyhää ja rikkomatonta siinä tapauksessa, että se nousee tällaiselta pohjalta; tai on se muussa tapauksessa sekä siveysopin että uskonnon vastainen välikirja, joka epäsiveellisenä on rikottava. Toisin sanoen: naisen velvollisuudet johtuvat tunteesta eivätkä joistakin juhlamenojen sarjasta, jotka itsessään ovat vain sarja muodollisuuksia. Sanon tämän ihmisenä, joka panee enemmän arvoa asian ytimeen kuin muotoon. Tiedän että sana "uskottomuus" kaikuu varsin peloittavalta. Mutta älkää kuvitelkokaan, että nainen käy uskottomaksi vasta silloin, kunhan jättää miehensä: hän on uskoton, jopa juurta jaksain, samana hetkenä, jolloin hän tuntee, ettei rakasta miestään. Sittemmin on vain kysymys siitä, missä määrin hän kykenee toimimaan johdonmukaisesti, missä määrin hänellä on voimaa ja missä määrin hän rakastaa tai ei rakasta. Rouva Korycki rakasti miestä, jonka vuoksihan nyt eroaa, jo ennenkuin meni aviomiehelleen. Tuli väärinymmärryksiä, hän käsitti mustasukkaisuudenpuuskan kylmyydeksi. Se oli hänen pääerehdyksensä, mutta jos hän nyt tahtoo korjata tuon erehdyksen, jos hän nyt on ymmärtänyt, ettei saa uhrata rakastettua olentoa välinpitämättömän takia ja että hänen velvollisuutensa eivät ole konvenanssin vaan tunteen puolella — niin siitä voivat häntä syyttää ainoastaan tekopyhät ihmiset tai sellaiset, jotka kulkevat sidotuin silmin.

Sanoissani oli saman verran valhetta kuin oli tottakin. Tiesin tädin leppymättömästi vastustavan teoriaa, jonka mukaan tahto loppuu siinä, missä rakkaus alkaa; mutta lausuin tämän kaiken tahallani, pakoittaakseni Anielkaa ottamaan sitä vastaan epäämättömänä tosiasiana. Tiesin että rouva Korycki on kevytmielinen nainen, jonka tekoja ei kannata selittää periaatteen kannalta. Tarinan hänen ensimäisestä rakkaudestaan tekaisin ainoastaan saadakseni analogian uskottavammaksi. Sensijaan tarkoitin täyttä totta, kun puhuin tunteen oikeuksista ja velvollisuuksista. Mahdollisesti ei tuo teoria olisi saanut minusta niin äänekästä tunnustajaa, jollei se olisi koskenut minuun itseeni, mutta ihminen on aina subjektiivinen, ja varsinkin se ihminen, joka on epäillyt kaikkia objektiivisia totuuksia.

Puhuin oman asiani puolesta, ja olisinpa ollut hullu, jos olisin puhunut omaa itseäni vastaan. Laskin että istuttaessani Anielkaan tämäntapaisia käsityksiä joudutan toivomaani kehitystä hänen sielussaan, koska nämä mielipiteet voivat rohkaista ja puhdistaa häntä hänen omissa silmissään. Ottaen lukuun hänen tavattoman herkkyytensä arvelin, että ymppäykseni täytyy menestyä edes jonkun verran. Hän ymmärsikin minut täydellisesti, ja helppo minun oli huomata, että jokainen sanani väräjää hänen hermoillaan kuin kielillä. Puhuessani kävivät punaiset täplät hänen kasvoillaan yhä selvemmiksi; muutamia kertoja painoi hän kädet polttaville poskilleen ikäänkuin viilentääkseen niitä. Kun vihdoin lopetin, virkkoi hän:

— Kaikkia asioita voidaan todistella, mutta kun ihminen tekee pahoin, niin omatunto aina sanoo: pahoin teit! pahoin teit! eikä vaikene.

Nuori Chwastowski nähtävästi ajatteli, että Anielkalta täydellisesti puuttuu filosofista mieltä, mutta minusta tuntui ensi hetkessä siltä, kuin olisin miekkaillut ja siinä ajanut terävän aseeni seinään. Anielkan vastaus teki yksinkertaisuudellaan ja dogmaattisuudellaan tyhjäksi kaikki todisteluni. Sillä jos voidaan asettaa epäilyksen alaiseksi olettamusta että tahto loppuu siinä missä rakkaus alkaa, niin ainakin pysyy varmana, että missä dogmi alkaa, siinä lakkaa todistelu. Nainen, varsinkin puolatar, hyväksyy logiikan siihen asti, kunnes se käy hänelle vaaralliseksi. Vaaran uhatessa vetäytyy hän yksinkertaisen uskon ja katkismuksen totuuksien turviin, ja tätä linnaa ei järkytetä muuta kuin tunteen avulla, sillä järki on sen edessä varsin voimaton. Tämä on samalla hänen heikkoutensa ja hänen voimansa. Järkielämässään on hän heikompi kuin mies, mutta sensijaan hänen sydämensä pyhyys saattaa olla järkähtämätön. Pirun on saatettava nainen rakastumaan, jos mielii viedä häntä lankeemukseen; järjen tietä ei häneen vaikuteta, vaikka se sattumalta olisikin oikea.

Näiden huomioiden jälkeen valtasi minut suuri lamaannus. Mitä taitavimmin ja järkevimmin nostetun rakennukseni saattaa Anielka siis lyödä kumoon ainoalla huudahduksellaan: "Paha! omatunto ei salli!" Ja tämän edessä seison minä voimattomana. Minun täytyy lisäksi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, jotta en pelästyttäisi häntä liian rohkeilla lausunnoilla, joiden tarkoitus on vetää häntä puoleeni eikä suinkaan karkoittaa häntä pois.

En kuitenkaan voi luopua senkäänkaltaisista keinoista. Ne tosin eivät näyttele mitään pääosaa hänen sielunsa taivuttamistoimituksessa. Mutta ne voivat olla apuna jouduttamassa ratkaisua. Tämä kaikki on turhaa ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän rakasta minua. Se olisi kauhea pettymys, mutta silloinkin täytyisi seurata jonkun ratkaisun.

Tapasin tänään Anielkan seisomassa tuolilla suuren, danzigilaisen kellon edessä, joka jollakin lailla oli joutunut epäkuntoon. Kun hänen piti nousta varpailleen kiertämään viisaria, heilahti tuoli hänen allaan. En ehtinyt muuta kuin huudahtaa: "Sinä putoat!" Otin hänet syliini ja laskin maahan. Silmänräpäyksen ajan painoin rintaani vasten tuota kallista olentoa. Hänen hiuksensa koskettivat poskeani, ja minä tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Päätäni huimasi, minun täytyi tarttua tuolin selustaan jotten kaatuisi. Hän näki sen. Hän tietää, että pohjattomasti rakastan häntä! Tänään en enään voi kirjoittaa.

Päiväni meni kokonaan pilalle, sillä Anielka sai taas aamulla kirjeen Kromickilta. Kuulin hänen kertovan tädille, ettei hän itsekään tiedä koska pääsee palaamaan: ehkä piankin — ehkä vasta parin kuukauden päästä. Minä en voi käsittää kuinka saatan sietää häntä Anielkan rinnalla. Ajoittain se tuntuu minusta sulalta mahdottomuudelta. Ainoa toivoni on, että jokin onnellinen sattuma pidättää häntä siellä. Chwastowski on määrännyt Celina rouvan lähtemään Gasteiniin, niin pian kuin hänen voimansa vain sallivat. Se on niin kaukana Bakusta, että toivon Kromickin pitävän matkaa liian pitkänä. Mutta minä lähden mukaan niin totta kuin tässä seison. Minkä viisaan ajatuksen tuo Chwastowski lausuikaan! Mutta tulee tekemään hyvää sekä minulle että Celina rouvalle, jonka terveyden kylvyt ehkä voivat kokonaan palauttaa. Ja minäkin olen väsynyt ja tarvitsen vuoristoilmaa, mutta ennen kaikkea Anielkan likeisyyttä. Huomenna kiiruhdan Varsovaan ja tilaan kylpylän johtokunnan kautta sähköteitse asunnon Anielkalle ja hänen äidilleen. Jollei huoneita ole saatavissa, ostan kokonaisen huvilan. Kun Celina rouva puhui puuhasta ja vaivasta, joka lankeaa Anielkan niskoille, jos matkasta tulee tosi, niin minä sanoin: "Jättäkää kaikki minun haltuuni, hyvä rouva!" Sitte käännyin Anielkan puoleen ja lisäsin hiljaa: "Järjestän kaikki kuin omaa äitiäni varten." Huomasin että Celina rouva, joka tuskin enään uskoo Kromickin miljooniin, pelkää minun järjestävän heidän matkansa liian kalliiksi, mutta minä olen päättänyt näyttää heille jonkun näennäisen sopimuksen ja pitää huolta suuremmista maksuista. Tietenkään en vielä ole sanonut, että minäkin aion Gasteiniin. Minun täytyy johtaa asioita niin taitavasti, että täti itse ehdottaa matkaani — ja luulen sen käyvän varsin helposti, sillä täti ei epäile mitään. Olen vakuutettu, että jahka rupean miettimään missä vuoristossa voisin viettää kesän, täti sanoo minulle: "Mutta lähde näiden molempien mukaan. Hauskempi sekä heille että sinulle." Tietysti Anielka pelästyy, mutta ehkäpä hänen sielunsa salaisimmassa sopukassa herää ilokin. Ehkäpä hänen mieleensä johtuu Slowackin säe Kordianista:

Rakkauteni rakentaa todella hänen ympärilleen taikapiirin; se ympäröi hänet, velvoittaa ja lepyttää häntä, painaa hänet rintaansa vasten kaikkinaisen huolenpidon muodossa, se keksii palveluksia, joita ei hän voi työntää luotaan, jollei mieli avata äidin silmiä näkemään millä kannalla asiat ovat ja pahentaa hänen tilaansa paljastuksellaan. Hän karttaa sitä, kuten hän koettaa karttaa, ettei joutuisi kiitollisuudenvelkaan minulle eikä osoittaisi myötätuntoaan suurta kärsimystäni kohtaan. Vihdoin tulee kaikki valtaamaan hänet muistojen voimalla.

Aamusta iltaan kuulee Anielka kaikkien ylistävän minua; täti on, kuten aina, aivan sokea rakkaudessaan; nuori Chwastowski, tahtoen osoittaa tasapuolisuuttaan, selittää, että olen poikkeus "turmeltuneesta ympäristöstäni"; olen voittanut Celina rouvankin sydämen. Kohtelen häntä sellaisella lämmöllä, että hän nykyään pitää minusta. Luulenpa melkein — tai olen varmakin — hänen sielussaan valittavan, etten ole Anielkan mies. Anielkan ympärillä on pelkkää suggeroivaa rakkautta, siitä pitävät huolta sekä ihmiset että luonto.

Entä sinä, rakkaani, yhäkö sinä vastustat kaikin voimin? Milloin sinä tulet luokseni ja sanot: "En enään jaksa — ota minut, sillä minä rakastan sinua!"

Rouva L., erään täkäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtaja, pyysi Klaraa antamaan toisen konsertin yhdistyksen hyväksi. Klara kieltäytyi, selittäen valmistavansa suurempaa musiikkiteosta ja tarvitsevansa siihen kaiken voimansa. Kirjeeseen, jossa hän kohteliaasti esitti kieltonsa, liitti hän kuitenkin saman summan, jonka ensi konsertti tuotti. Helposti käsittää minkä vaikutuksen tämä teki Varsovassa. Päivälehdet ylistivät tietysti taiteilijatarta ja hänen jalomielisyyttään maasta taivaaseen, ja hänen isänsä todella suuri omaisuus on kasvanut kolminkertaiseksi. En tiedä mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että minä menen naimisiin Klaran kanssa. Ehkäpä huhuun on vaikuttanut vanha tuttavuutemme ja läheinen seurustelumme yhdessä taiteilijattaren monistettujen miljoonien kanssa. Alussa se minua jonkun verran harmitti, mutta sitte päätin tahallani olla vastaansanottamatta huhua, koska suhteeni Anielkaan siten joutuu kaiken epäilyksen ulkopuolelle.

Tänään aamupäivästä Klaran vastaanotossa tuli rouva Korycki luokseni hyvin veitikkamaisen näköisenä ja kysyi useiden musiikkimiesten ja muiden varsovalaisten high-lifen henkilöiden läsnäollessa:

— Hyvä serkku, mikä mytologinen sankari se nyt olikaan, joka ei voinut vastustaa sireenien laulua?

— Kukaan ei ole voinut sitä vastustaa, hyvä serkku, vastasin, — paitsi Odysseus, ja hän jaksoi vain sentähden, että oli sidottu kiinni mastoon.

— Joskus ei sekään auta, vastasin. — Sinä tiedät parhaiten, että rakkaus katkoo kaikki kahleet.

Rouva Korycki meni kaikesta itsetietoisuudestaan huolimatta hämilleen, ja minä olin saavuttanut yhden noita pikkuvoittoja, jotka kiertäessään seurasta seuraan kaikkialla kutsuvat esiin sananlaskun "se koira vinkaisee, johon kalikka sattuu".

Minulle on yhdentekevää naittavatko ihmiset minut Klaran kanssa, mutta syystä, jonka jo mainitsin, on huhu minulle edullinen. En kuitenkaan olisi suonut vierailuni hänen luonaan päättyvän niin ikävästi kuin hänen omasta syystään tapahtui. Kun vieraat olivat lähteneet, jäimme Sniatynskien kanssa taloon, ja Klara rupesi soittamaan uutta konserttiaan, joka todella on niin ihmeellinen, ettemme kylläksi voineet sitä kehua. Soitettuaan pyynnöstämme loppuosan uudelleen Klara äkkiä virkkoi:

— Siinä jäähyväiseni — sillä kaikkihan maailmassa päättyy jäähyväisiin.

— Viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy minun olla
Frankfurtissa, vastasi Klara.

— Mitä sinä siihen sanot, sinä joka Ploszowissa sait meidät toivomaan, että neiti ainiaaksi jää luoksemme?

— Minä toistan vielä kerran, että muisto neiti Hilstistä ainiaaksi tulee jäämään luoksemme.

Minä suutuin sekä itselleni että Sniatynskeille ja Klaralle. Enhän toki ole mikään turhamainen narri, jolle naisen valloitus on kaikki kaikessa. Se ajatus, että Klara mahdollisesti oli rakastunut minuun ja elänyt turhassa toivossa, tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Olin kyllä tietänyt, että hän jollakin epämääräisellä tavalla pitää minusta ja että hänen tunteensa ehkä kykenee kasvamaan hyvinkin voimakkaaksi, mutta en ollut odottanut, että tämä tunne vaatisi ja pyytäisi jotakin. Äkkiä johtui mieleeni, että ehkä koko matkustamiskysymyksen tarkoitus onkin vain saada selville, miten minä otan vastaan uutisen. Otin siis sen vastaan niin kylmästi kuin suinkin. Sen rakkauden, jolla minä rakastan Anielkaa, pitäisi asettaa ihmisen myötätuntoiseksi, mutta minua ei liikuttanut Klaran alakuloisuus enempää kuin hänen vetoamisensa matkaankaan — päinvastoin tuntui hänen käytöksensä tungettelevalta hentomielisyydeltä ja loukkasi minua.

Minkätähden? Ainakaan ei ylimysmielisyyden syistä. Sellaiset syyt ovat minulle aivan vieraat. Sillä hetkellä en voinut tehdä itselleni selkoa mielentilastani, mutta nyt selitän asian tällä tavalla: minä kuulun Anielkalle niin kokonaan ja jakamattomasti, että jokainen nainen, joka pyytää minulta vaikkapa ainoaa sydämen lyöntiä, samalla ryöstää Anielkan omaisuutta. Se selitys riittää minulle.

Epäilemättä tulen lausumaan Klaralle erinomaisen sydämelliset jäähyväiset, kunhan hän istuu rautatievaunussa, mutta tämä ennenaikainen matkajulistus teki minuun perin vastenmielisen vaikutuksen. Yksin Anielkalla olisi ollut lupa polkea jaloin hermojani. En milloinkaan ole katsellut Klaraa niin kalseasti ja kriitillisesti kuin tällä hetkellä. Ensi kerran huomasin, että hänen upea vartalonsa, heleä ihonsa, tummat hiukset, siniset, jonkun verran ulkonevat silmät ja kirsikankarvaiset huulet, sanalla sanoen koko hänen kauneutensa ikävästi muistuttaa haaremikaunotarta tai — mikä on vielä pahempi — öljypainoksia toisen luokan hotellien seinillä. Tulin hänen luotaan mitä huonoimmalla tuulella ja läksin suoraa päätä kirjakauppaan valitsemaan muutamia kirjoja Anielkalle.

Jo viikon olin miettinyt, että koetan antaa hänelle jotakin luettavaa. En tahtonut jättää käyttämättä sitäkään keinoa, vaikka totta puhuen en kiinnittänyt siihen kovin suurta toivoa, lukeminen kun vaikuttaa hyvin hitaasti. Lisäksi olen pannut merkille, että meidän naisillemme, joilla on verrattoman paljon vilkkaampi mielikuvitus kuin tempperamentti, kirja aina jää epätodellisuudeksi. Herkimmänkin tyttölapsen päähän mahtuu ainoastaan jokin hajallinen, epäoleellinen maailma, jolla ei ole minkäänlaista tekemistä käytännöllisen elämän kanssa. Varmaan ei yhdenkään puolattaren päähän pälkähtäisi, että kirjasta ammennettuja mielipiteitä voitaisiin sovittaa omaan menettelytapaan. Olen vakuutettu, että jos joku suuri, kuuluisa kirjailija koettaisi saada Anielkaa uskomaan, että esimerkiksi naissielun ja naisen ajatusten puhtaus on tarpeeton, jopa siveelliseltä kannalta moitittava ominaisuus, ja jos tämä kirjailija vielä ihmeen kautta saisi hänet uskomaan tähän, niin Anielka sittenkin päättelisi, että kaikki tuo voi koskea koko maailmaa yhteensä, paitsi häntä.

Korkeintaan voivat kirjat totuttaa Anielkaa jonkinlaiseen tunteen ja ajatusten vapaamielisyyteen. Varsinkaan nyt en toivo mitään sen enempää. Rakastan häntä kaikesta sielustani, tahdon vastarakkautta, koetan kaikin keinoin päästä päämääräni perille, en jätä mitään keinoa käyttämättä — siinä kaikki. Minä, joka en koskaan valehtele, sanon itselleni suoraan: tahdon johtaa Anielkaa uskomaan miehensä minun hyväkseni, mutta en tahdo tärvellä enkä turmella häntä. Älköön kukaan tulkokaan sanomaan minulle, että menettelyni ehdottomasti tuo turmion mukanaan ja että puheeni on sofismia; minussa asuu muutenkin epäilyksen perkele, joka alituisesti ahdistaa minua, sanoen: "Teet teorian itseäsi varten; uskottomuuden tie on turmeluksen tie; olisit valmis tekemään päinvastaisen teorian, jos se olisi sinulle mukavampaa." Onpas siitä huolta! Minä vastaan paholaiselleni: "Voisin epäillä päinvastaisia teorioja yhtä hyvällä syyllä; minä keksin mitä ikinä voidaan keksiä rakkauteni puolustukseksi — sillä se on luonnollinen oikeuteni." Toinen, vielä suurempi oikeuteni on rakkaus. Tunteet voivat olla matalia ja tavallisia tai korkeita ja epätavallisia. Nainen, joka seuraa suuren tunteen ääntä, ei kadota sielunsa jaloutta, vaikka olisikin naimisissa. Tuollaisen suuren, harvinaisen rakkauden juuri haluan herättää Anielkan sydämessä ja sentähden saatan sanoa, etten tahdo häntä tärvellä enkä turmella.

Eiväthän ulkonaiset toimenpiteet itse asiassa johda mihinkään. Vaikken vähimmässäkään määrin epäilisi tekeväni pahoin, vaikken voisi antaa paholaiselleni yhtään ainoaa voitollista vastausta, niin en sittenkään lakkaisi rakastamasta. Minä seuraisin aina sitä voimaa, joka on suurempi, nimittäin menettelisin kuten käskee elävä tuntoni eikä näivettynyt järkeily.

Mutta aikamme erittelevän ja pohjaa myöten eritellyn rodun onnettomuus on, että se, vaikkei uskokaan erittelyn tuloksiin, tottumuksen voimasta yhä ja yhä tutkistelee kaikkea, minkä kanssa se joutuu kosketuksiin. Niin on minunkin laitani. Jonkun aikaa jo olen pohtinut kysymystä: kuinka on mahdollista, että minä, joka todella olen rakkauden läpitunkema, saatan sellaisella valppaudella ottaa selkoa kaikista keinoista, jotka mahdollisesti voivat viedä minua likemmä päämäärääni; kuinka saatan kylmällä järjellä tehdä johtopäätöksiä, aivan kuten joku toinen toimisi minun sijastani.

Vastaan: meidän päiviemme ihminen säilyttää aina vapaana jonkun osan sielustaan, jota hän käyttää muiden sielun-osiensa tarkkaamiseen. Tunteen toimeliaisuus, näennäisessä kylmyydessään niin täynnä laskevaa, punnitsevaa oveluutta, on aivan selvässä suhteessa samaisen tunteen tempperamenttiin. Jota kuumempi se on, sitä voimakkaammin pakoittaa kylmä järki ponnistelemaan. Aivan syyttä kuvittelevat ihmiset rakkautta sokeaksi. Se ei tukahuta järkeä, kuten ei se tukahuta sydämen sykintää tai estä hengitystä kulkemasta — se ainoastaan laskee ne valtansa alle. Nyt tulee järki sen ensimäiseksi neuvonantajaksi ja apulaiseksi valloittamistyössä. Toisin sanoen: siitä tulee keisari Augustuksen Agrippa. Se pitää hereillä kaikki voimat, se johtaa sodankäyntiä, se niittää voitot, se asettaa hallitsijansa triumfivaunuihin ja pystyttää vihdoin — ei Pantheonia, kuten historiallinen Agrippa — vaan Monotheonin, jossa se polvillaan palvelee Caesaria ainoana jumaluutenaan. Siinä pienessä kaikkeudessa, joka kantaa ihmisen nimeä, näyttelee järki suurempaa osaa kuin hetmani joukkojensa keskellä. Sillä järkeen kuvastuu kaikki, sen omia liikkeitä myöten, aivan kuten asianomaisella tavalla asetetut peilit loppumattomiin kuvastavat samaa esinettä.

Eilen sain vastauksen Gasteinista. Asunto Celina rouvalle ja Anielkalle on jo vuokrattu. Lähetin heille paikalla tämän, tiedon sekä suuren pinkan George Sandin ja Balzacin romaaneja. Tänään on sunnuntai, kilpa-ajojen ensimäinen päivä. Täti on saapunut Ploszowista ja asuu minun luonani. Tietysti hän on käynyt radalla eikä muuta ajattele kuin kilpa-ajoja. Mutta hevosemme, Naughty-boy ja Aurora, jotka pari päivää yhdessä Webbin, Jack Goosen, jockeyn kanssa ovat olleet tallissani, juoksevat vasta seuraavana keskiviikkona, joten tädin osanotto asiain kulkuun tänä ensi päivänä on ollut verraten platoninen. Sensijaan eivät sanat riitä kuvaa maan mikä sekamelska vallitsee täällä kotona. Talli on muuttunut linnoitukseksi. Täti on saanut päähänsä, että toiset jockeyt vapisevat, kun vain kuulevat Naughty-boyn nimen ja että he ovat valmiit käyttämään mitä keinoja hyvänsä vahingoittaakseen sen juoksua ja sitä itseään. Sentähden hän jokaisessa hedelmämyyjässä tai posetiivinsoittajassa näkee valepukuisen vihollisen, joka pahassa tarkoituksessa on hiipinyt pihamaallemme. Ovenvartia ja talonmies ovat saaneet ankarat käskyt, että jokaista tulijaa on pidettävä silmällä, ja tallia vartioidaan vieläkin ankarammin. Harjoittaja Webb pysyy, kuten englantilaisen tulee, kylmäverisenä, mutta Jack Goose raukka, joka on kotoisin Burzanista ja jonka nimi sananmukaisessa puolalaisessa käännöksessä kuuluisi Kuba Gasior, on aivan sekaisin päästään, sillä täti toruu lakkaamatta sekä häntä että niitä kahta muuta renkiä, jotka jo Burzanissa hoitivat hevosia. Hän on viettänyt kaiken aikansa Naughty-boyn ääressä, niin että minä tuskin olen nähnyt häntä, ja vasta juuri ennen lähtöään kertoi hän minulle sen hyvän uutisen, että Celina rouva, joka tällä hetkellä voi erittäin hyvin, on päättänyt lähettää Anielkan tänne neljänneksi kilpa-ajopäiväksi. Nähtävästi Celina rouva on tahtonut tuottaa tädille iloa, varsinkin kun hän erinomaisen hyvin voi olla yhden päivän palvelustyttöjen ja tohtorin hoidossa. Ja Anielka, joka istuu Ploszowissa kuin vanki, tarvitsee todella vaihtelua. Minulle tämä tuottaa suuren ilon. Pelkässä ajatuksessa, että hän tulee kattoni alle, on ihmeellinen viehätys. Tässä talossa syttyi rakkauteni häneen, ja ehkäpä hänenkin sydämensä täällä ensi kerran sykki nopeammin minulle, tanssiaisissa, jotka täti pani toimeen minun kunniakseni. Kaikki täällä tulee johdattamaan hänen mieleensä menneitä aikoja.

Onneksi ei juhlasalia vielä ole muutettu museoksi. Mieleeni johtui pyytää tänne kilpa-ajojen jälkeen muutamia Anielkan ystäviä päivälliselle. Siten pidätän häntä pari tuntia kauvemmin kattoni alla — ja hänen täytyy ymmärtää, että päivälliset pidetään häntä varten, hänen kunniakseen.

Olen ostanut kuormittain kukkia ja käskenyt niillä koristaa porraskäytävän ja kaksi salia. Anielkan huone on aivan samassa kunnossa kuin silloin, kun hän asui täällä. Luultavasti he tädin kanssa tulevat varhain ja tahtovat pukeutua kilpa-ajoja varten. Sentähden olen käskenyt asettaa Anielkan huoneeseen peilejä ja muuta mitä hän voi tarvita. Hänen pitää kaikkialla tavata merkkejä huolenpidostani ja rakkaudestani. Vasta nyt, kun tätä kirjoitan, huomaan miten hyvää minulle tekee olla työssä, miten terveellistä on antaa ulkonaisten toimien riistää minut irti oman itseni tarkkaamisen ja erittelemisen alituisesti samasta kiertokulusta. Varmasti olisi viisaampaa lyödä seinään nauloja tulevaa museoa varten kuin alituisesti punoa ajatusta toisen ympäri. Minkätähden minä en voikaan olla terve, yksinkertainen ihminen! Jos aikoinani olisin ollut sitä, olisin nyt onnellisimpia ihmisiä maailmassa.

Olen tänään käynyt Sniatynskien ja muutamien muiden henkilöiden luona pyytämässä heitä päivälliselle. Kuten odotin, on Sniatynski levittänyt kaikkiin ilmansuuntiin uutista, että siirrän isän kokoelmat Varsovaan ja järjestän julkisen museon. Olen päivän sankari. Sanomalehdet ylistävät minua maasta taivaaseen. Samalla ne käyttävät hyväkseen tilaisuutta ja letkauttavat erinäisiä ihmisiä, jotka "kuluttavat aikansa ja rahansa ulkomailla" j.n.e. Tunnen niiden tyylin ja ajatuksenjuoksun, niin että etukäteen tiesin mitä ne tulevat kirjoittamaan, alkaen itse asiasta lauseisiin sellaisiin kuin "noblesse oblige" y.m.s. Mutta tämä tulee kaikki hyvään aikaan. Olen kerännyt kokonaisen pinkan lehtiä näyttääkseni ne tädille ja Anielkalle.

Kilpa-ajot ovat huomisen juhlapäivän takia siirtyneet päivää myöhemmäksi. Anielka ja täti saapuivat tänä aamuna, tuoden mukanaan kamarineidin ja joukon matka-arkkuja, joissa puvut kilpa-ajotilaisuuksia varten säilytetään. Ensi silmäys Anielkaan sekä liikutti että pelästytti minua. Hän on mennyt kovin huonon näköiseksi; posket ovat kalvenneet, kasvot ovat kadottaneet entisen lämpimän värinsä, koko olento on tullut ikäänkuin pienemmäksi ja vaikuttaa jotenkuten varjontapaisesti, kuten henkilöt Puvis de Chavannes'n tauluissa. Täti ja Anielkan äiti eivät huomaa tätä, koska aina ovat yhdessä hänen kanssaan, mutta minä, oltuani muutamia päiviä poissa Ploszowista, näen selvästi eron. Minut valtaa katumus ja kipeä säälintunne. Sisällinen ristiriita ja taistelu hänen sydämessään ovat tietysti syynä tähän. Kunhan hän voisikin eroittaa ne mielestään, kunhan hän seuraisikin sitä ääntä sydämessään, joka puhuu minun puolestani — niin levottomuus lakkaisi ja koittaisi onnen aika.

Minä vaivun yhä syvemmälle lentohiekkaan. Minä olen luullut tuntevani Anielkan kasvot pienimpiä yksityispiirteitä myöten, olen luullut voivani nähdä hänet, ikäänkuin hän ilmielävänä seisoisi edessäni, ja kuitenkin minä aina muutaman päivän eron jälkeen keksin hänessä uusia ihastuttavia piirteitä, uutta viehätystä. Sanat eivät riitä lausumaan kuinka kokonaan hän tyydyttää esteettistä makuani, miten syvällisesti tunnen hänessä tavanneeni oman kauneusihanteeni, oman naiseni. Tuo tunne on salaperäinen, se likenee jonkinlaista luonnontieteelliseen otaksumaan perustuvaa uskoa, että itse luonto on määrännyt hänet minulle. Nytkin, kun kuulin vaunujen vierivän pihamaalle ja juoksin ottamaan vastaan vieraitani, valtasi minut tunne, joka kokonaan laski minut hänen viehätysvoimansa alaiseksi. Todellisuus oli taasen valtavampi kuin kuva, jota kannoin mielessäni.

Anielkan yllä oli kevyt raakasilkkinen matkaviitta. Hatun ympäri oli kiedottu pitkä, harmaa huntu, joka englantilaiseen tapaan oli solmittu leuvan alle, ja näistä harmaista kehyksistä katselivat hymyillen hänen kauniit, rakkaat kasvonsa, yhä tuoden mieleen nuoren tytön eikä naimisissa olevaa naista. Hän tervehti minua harvinaisen iloisesti ja sydämellisesti. Nähtävästi aamuinen matka ja tulevat huvit olivat virittäneet hänet hilpeälle mielelle. Minä riemastuin, sillä mieleeni johtui, että hän nähtävästi kuitenkin mielellään näkee minut jälleen ja että ehkä Ploszow ilman minua on tuntunut hänestä tyhjemmältä ja ikävämmältä. Kohteliaana isäntänä tarjosin toisen käsivarteni tädille, toisen Anielkalle — portaat olivat siksi leveät, että se kävi päinsä — ja johdatin heidät ylös. He hämmästyivät komeita kukkaskoristuksia porraskäytävässä, ja minä riensin selittämään:

Painoin kevyesti Anielkan käsivartta, niin kevyesti, että saattoi luulla liikettä satunnaiseksi. Sitte käännyin tädin puoleen:

Tätiä liikutti yllätykseni. Olisipa hän vain tietänytkin, miten vähän minä tällä hetkellä välitin Naughty-boysta ja Ploszowin hevosten voitoista vaikkapa kaikilla Euroopan kilpakentillä! Anielka nähtävästi arvasi miltä kannalta yllätykseni oli otettava, hän oli vallattomalla tuulella, vilkaisi minuun nopeasti ja puri hymyilevää huultaan.

Minulta meni pää aivan sekaisin. Luulinpa näkeväni Anielkassa jotakin iloista keikailua, jommoista ei hänessä ollut ennen ollut. Mahdotonta, ajattelin, ettei hän olisi jonkun verran itserakas, ettei häntä edes hiukan mairittelisi kaikki mitä teen hänen kunniakseen ja hänen tähtensä.

Riisuttuaan tomuviitan läksi täti paikalla katsomaan Naughty-boyta ja
Auroraa, mutta minä näytin Anielkalle päivällisvieraiden luettelon.

— Olen koettanut, virkoin, — kutsua ainoastaan henkilöitä joista sinä pidät, — mutta jos vielä haluat päivällisille muita, niin lähetän heille paikalla kutsut tai käyn itse heidän luonaan.

— Ei. Me istutamme hänet kunniasijalle ja esiinkannamme hänelle onnittelumme tai valituksemme, mutta emännän virkaa pyydän sinua toimittamaan.

— Mutta, Leon hyvä, voittaakohan Naughty-boy? Täti on voitosta niin varma, ja kovasti häneen tulee koskemaan, jos käy huonosti.

— Minä puolestani olen jo saanut voittoni, sillä talossani on vieras, joka paraikaa istuu tässä vastapäätäni.

— Katsos, virkoin vakavammin, — yksi lohdutus minulla on tiedossa tädille, jos kilpa-ajoissa tulisikin tappio. Kokoelmani tulevat muutaman viikon perästä olemaan Varsovassa, ja sitä on täti toivonut jo vuosikymmeniä. Hän pani jo kaikki voimansa liikkeelle, jotta isä toisi ne Puolaan. Sanomalehdet kirjoittavat jo kilvan asiasta — ja ylistävät minua pilviin asti.

Olisin tahtonut suudella hänen käsiään siitä syystä, että hän ilostui. Sain uuden todistuksen. Jos olisin ollut hänelle aivan yhdentekevä, niin mitäpä hän olisi välittänyt siitä, että minua kiitettiin.

— Ei, keskeytin hänet, — luetaan sitte kun täti tulee, tai parempi, että sinä itse luet ja minä pakenen siksi aikaa selkäsi taakse, sillä minä tulen olemaan niin nolon näköinen, etten saata näyttää itseäni sinulle.

— Sentähden, ettei minulla ole asiassa mitään ansiota, vaan kaikki ansio on sinun. Kiitokset kuuluvat sinulle. Kuinka mielelläni sanoisinkaan herroille sanomalehtimiehille: "Jos te pidätte asiaa niin suurena, niin menkää kiireen kautta Ploszowiin ja laskeutukaa siellä eräitten pienten jalkain juureen…"

— Ole hiljaa, taikka minä teen sen enkä nouse ennenkuin sinä tunnustat, että ansio on sinun.

Anielka ei todella tietänyt mitä vastata. Sanani olivat kyllä rakastuneen miehen, mutta ne lausuttiin iloisella reippaudella, joka teki mahdottomaksi ottaa niitä juhlalliselta kannalta.

Minä taas iloitsin siitä, että olin keksinyt uuden keinon, jonka avulla saatoin saada paljon sanotuksi.

En kuitenkaan tahtonut kiusata häntä enkä olla tungettelevainen, sentähden rupesin nyt kertomaan mitä muutoksia aioin panna toimeen talossa.

— Koko tämä kerros luovutetaan kokoelmille, sanoin, — paitsi se huone, jossa sinä viime talvena asuit. Se jää koskematta. Olen ainoastaan tänään jonkun verran sallinut järjestää sitä tuloasi varten.

Tätä kertoessani johdatin hänet ovelle. Päästyään kynnykselle täytyi
Anielkan ehdottomasti huudahtaa:

Kuinka vilpittömät sanani olivatkaan! Anielkan kasvoille levisi kuin sumua, hänen iloisuutensa sammui. Näin että sanani sattuivat häneen kipeän tuskan koko voimalla. Silmänräpäyksen ajan puistatti hänen päätään, hartioitaan ja rintaansa, ikäänkuin jokin hänelle ylivoimainen mahti olisi aikonut kaataa hänet syliini. Mutta hän voitti sen vielä. Hetkisen seisoi hän edessäni, silmät luomien peitossa, sitte hän tuskallisen vakavana lausui:

— Hyvä on, Anielkaseni, vastasin, — se on ennenaikaista puhetta, tässä käteni.

Ojensin hänelle käteni. Anielka painoi sitä voimakkaasti, ikäänkuin hän kädenpuristuksen kautta olisi tahtonut sanoa kaikki mitä ei hän huulin uskaltanut lausua. Tämä kädenpuristus merkitsikin minulle enemmän kuin kaikki sanat. Tulin niin iloiseksi, että olin heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen. Ensi kerran siitä, kun palasin kotiin, tunsin selvästi, että tuo olento ruumiineen, sieluineen päivineen on minun. Onnen tunne oli niin valtava, että siihen yhdistyi jonkinlainen kauhu. Eteeni avautui uusi, tuntematon maailma. Hänen vastarintansa on ainoastaan ajan kysymys ja minun voittoni varma.

Täti palasi tallista mitä loistavimmalla tuulella. Mikään salaliitto ei ollut uhannut Naughty-boyn kallista henkeä. Harjoittaja Webb oli kaikkiin tädin kysymyksiin vastannut "All right", ja Jack Goose oli ollut täynnä uskallusta. Asetuimme ikkunaan katselemaan kuinka tulevaa voittajaa talutettiin tallista. Oli nimittäin jo aika viedä se Mokotowin kentälle riviin odottamaan vuoroaan. Muutaman minuutin perästä kaksi renkiä talutti hevosen tielle. Emme kuitenkaan saaneet nauttia sen kauniista muodoista, koska se oli ikäänkuin ommeltu kangaskoteloon. Ainoastaan kahdesta peitteeseen tehdystä lävestä katselivat suuret, lempeät silmät, ja peitteen alta tulivat näkyviin sirot, ikäänkuin teräksestä juotetut jalat. Hevosen jälessä astui Webb ja viimeisenä meidän kotitekoinen pieni englantilaisemme Jack Goose, yllä uusi pitkä takki, joka peitti jockeytakin ja saappaat. Huusin hänelle avonaisesta ikkunasta:

Hän koppasi lakin päästään, osoitti Naughty-boyta ja vastasi puhtaimmalla burzanilaismurteella:

Astuimme pöytään ja söimme nopeasti aamiaisen. Kahvia juodessa ehti täti kuitenkin silmäillä mitä sanomalehdet puhuvat isän kokoelmien siirtämisestä. Kumma miten herkällä mielellä naiset vastaanottavat jokaisen julkisen kiitoksen, joka lausutaan heille likeisestä miehestä. Täti kerrassaan säteili ilosta. Hän oli aivan verraton, kun hän, joka hetki keskeyttäen lukemisensa, silmälasiensa takaa katsahti vuoroin minuun mielihyvästä myhäellen, vuoroin Anielkaan uteliaasti — ja tuontuostakin puhkesi puhumaan täynnänsä vakuutusta:

Minä kiitin Jumalaa, ettei läheisyydessä ollut ketään miehistä skeptikkoa, sillä hän olisi saanut nähdä minut koko noloudessani.

Naisten täytyi lähteä pukeutumaan. Juuri noustessaan pöydästä virkkoi täti äänellä, jonka hän koetti tehdä niin välinpitämättömäksi kuin mahdollista:

— Meidän täytyy hiukan kiiruhtaa. Minä lupasin nimittäin pikku neiti Zawilowskille ottaa hänet mukaamme. Hänen piti tulla isänsä kanssa, mutta pari päivää sitte sai isä reumatismikohtauksen.

Sen sanottuaan hän läksi. Minä ja Anielka katsahdimme toisiimme.
Anielkan suupielissä leikitteli veitikkamainen hymy.

Anielka laski sormen huulilleen, ikäänkuin varoittaakseen minua puhumasta liian lujaa, ja hävisi huoneeseensa, mutta hetkisen perästä pisti hän taasen suloisen päänsä ovenraosta.

Tuntia myöhemmin ajoimme pitkin Belvederen puukujaa. Anielkalla oli yllään kellertävä, pitseillä koristettu puku. Olen siinä määrin oppinut silmilläni lausumaan hänelle ajatukseni, että hän selvään näki ihastukseni. Huomasin sen hänen punastuvista kasvoistaan, joilla kuvastui hämmennys. Matkalla pysähdyimme Zawilowskien huvilalla. Olin kuitenkin tuskin ehtinyt soittaa, kun ovet avautuivat ja Helena neiti hopeanharmaissa vaatteissa, koko majesteettisuudessaan ja tuskin päätään nyökäten, astui ohitseni. Hän on vaalea, pikemmin ruma kuin kaunis, silmät kylmät, haalean siniset ja hänen käytöksensä on harvinaisen sovinnainen. Häntä pidetään hienon naisen esikuvana, ja minä puolestani suostun mielelläni tunnustamaan hänet siksi, jos vaan hienous merkitsee samaa kuin kankeus. Hänen käytöksensä minua kohtaan on yhtä kylmä kuin hänen silmänsä, jopa niin kylmä, ettei se mitenkään voi olla luonnollinen. Se on tietenkin ainoastaan keino, jonka kautta koetetaan loukata itserakkauttani — mutta keino on huonosti keksitty, sillä se ikävystyttää minua, sensijaan että loukkaisi, ja niin ollen seurustelen minä neiti Zawilowskin kanssa vain senverran kuin kohteliaisuus vaatii.

Tänään olen kuitenkin osoittanut hänelle tavallista suurempaa huomaavaisuutta, koska tarkoitukseni on ollut herättää yleisössä uteliaisuutta ja johdattaa pois epäluulot, jotka mahdollisesti olisivat voineet herätä sen johdosta, että on nähty minun ja Anielkan ajavan yhdessä. Matka kului pysähtymättä, mutta hiljalleen, koska päivä oli helteinen ja kilpa-ajoihin menijöitä sellainen joukko, ettei ajopelijonon päätä saattanut nähdä. Sekä edessäni että takanani liikkui päivänvarjoja virtanaan, se oli kaunista, silkkien värit välkkyivät ja hehkuivat auringossa, ja niiden alle muodostui heleitä varjoja, joista kohosi hienoja, säännöllisiä naiskasvoja. Oli verraten paljon kauniita kasvoja, mutta niistä puuttui tempperamenttia; en tavannut sitä edes noilla rahamaailman naisilla, jotka näyttelevät älykästä, vaikkeivät sitä ole — kuten he monessa muussakin suhteessa teeskentelevät. Mutta avonaiset ajopelit, siellä täällä omituiset valjaat, vaaleat puvut, jotka löyhyttelivät tuulessa puiden vihantaa vastaan — koko tämä valioyleisön ja valiohevosten tulva teki äärimmilleen hienostuneen ja samalla värikkään vaikutuksen. Olin onnellinen siitäkin, että liike ja tungos nähtävästi huvitti Anielkaa. Vastatessaan huomautuksiini katseli hän minuun kiitollisena, ikäänkuin hänen huvinsa olisi ollut minun ansiotani. Istuin häntä vastapäätä ja saatoin vapaasti katsella häntä. Useammin puhuttelin kuitenkin neiti Zawilowskia, joka henki kylmyyttä kuin jääkappale. Hän rupesi suorastaan huvittamaan minua, tuntui nimittäin siltä, kuin hän vastatessaan kysymyksiini ja suvaitessaan minun seuraani olisi tehnyt sen ainoastaan hyvän kasvatuksensa ja korkean tahdikkaisuutensa vuoksi. Kävin hänelle yhä kohteliaammaksi, mutta annoin käytökselleni eräänlaisen vivahduksen hyvää tuulta, joka lopulla rupesi suututtamaan häntä. Vihdoin saavuimme Mokotowin kentälle. Tädin vaunuille oli varattu niiden tavallinen paikka katselijalavan luona — ja joukko tuttavia, liput kiinnitettyinä hattuun, riensi tervehtimään häntä ja kehumaan Naughty-boyn erinomaista rakennetta. Eräs tunnetuimmista toimihenkilöistä sanoi tädille, että hevonen on suurenmoinen, vaikkei ehkä tarpeeksi harjoitettu; koska yöllä kuitenkin on satanut ja kenttä pehmeä, niin sellaisella voimakkaalla juoksijalla kuin Naughty-boy on kaikki onnistumisen edellytykset. Hänen puheensa tuntui minusta hiukan pilkalliselta ja minua huolestutti, että Naughty-boy mahdollisesti rikkoisi. Sillä se olisi tärvellyt tädin hyvän tuulen ja tietysti samalla meidän päivämme ilon. Aloin kulkea pitkin ajopelien rintamaa, saadakseni yleiskatsauksen kentästä ja etsien tuttavia. Ihmisiä oli äärettömästi, katselijaparvet olivat ainoana tummana kokonaisuutena, josta naisten puvut eroittautuivat kirjavina täplinä. Aitauksen reuna oli katselijoita piukassa. Kaupungin vallikin oli mustanaan uteliaita. Molemmin puolin katsojalavaa levenivät siipinä ajopelien loppumattomat jonot, joista jokainen erikseen muistutti koppaa täynnä kukkia.

Muutaman askeleen päässä lavalta näin vaunuissa rouva Sniatynskin ylöspäinpyrkivän nenän ja ruusuiset kasvot. Kun olin päässyt häntä likelle, kertoi hän, että hänen miehensä oli lähtenyt hakemaan neiti Hilstiä, sitte hän yhdessä hengenvedossa kysyi: miten täti ja Celina rouva voivat? onko Anielka kilpa-ajoissa? mitenkä he aikovat lähteä Gasteiniin, kun ei Celina rouva pääse liikkumaan? voittaako Naughty-boy? kuinka käy, jos se joutuu tappiolle? paljonko väkeä tulee päivällisilleni? Siinä seisoessani hänen vaunujensa ääressä huomasin, että ilme hänen silmissään on erinomaisen suloinen ja että hänellä on tavattoman sievät jalat, mutta voidakseni yhtä nopeasti vastata hänen kysymyksiinsä olisi minulla pitänyt olla, kuten Shakespearen Rosalina sanoo, Gargantuan suu. Annettuani vastaukset parhaimman taitoni mukaan ja pyydettyäni, että he ajaisivat luokseni suoraan radalta, suuntasin Sniatynskin perässä askeleeni Klaraa kohti. Minusta tuntui nimittäin välttämättömältä käydä häntä tervehtimässä. Hänen vaununsa olivatkin aivan likellä tätiä. Heliotrooppien koristamana kohosi hän istuimeltaan kuin mikäkin kukkasvuori. Hänen ympärillään vilisi taiteilijoita ja musiikkiväkeä, ja hän jutteli iloisesti heidän kanssaan. Minut nähdessään kävi hän totisemmaksi ja tervehti jonkun verran kylmästi, mutta vain ikäänkuin odottaen ystävällistä sanaa muuttuakseen tavattoman sydämelliseksi. Minä pysyin kuitenkin kylmänä. Neljännestunnin kohteliaan ja kankean seurustelun perästä jatkoin matkaani ja palasin, vaihdettuani muutaman sanan erinäisten tuttavien kanssa, meidän vaunuillemme. Kaksi ensimäistä kilpajuoksua oli jo sillaikaa ollut, ja Naughty-boyn vuoro likeni.

Katsahdin tätiin: ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen, saattoi huomata, että hän koetti pysyä kylmäverisenä. Sensijaan Anielkan kasvoilla kuvastui selvä levottomuus. Saimme hyvän aikaa odottaa hevosia, sillä johtomiehet viivyttelivät jostakin syystä. Kesken kaiken törmää Sniatynski meitä kohti, kaukaa heilutellen pitkiä käsivarsiaan ilmassa ja näyttäen lippuja, jotka on ostanut totalisaattorista.

— Olen lyönyt vetoa miljoonia, että Naughty-boy voittaa! huusi hän.
— Jos se nyt pettää minut, niin vaadin Ploszowin pantiksi.

Mutta hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä samassa sujahtivat katsojalavan ympärille kokoontuneesta tummasta joukosta jockeyden eriväriset takit. Hevoset tuotiin radalle. Toiset, jotka olivat jääneet välimatkan päähän, puhalsivat täyttä vauhtia paikalle, jolta piti lähdettämän liikkeelle; toiset likenivät hitain, tyynin askelin. Merkin kaiuttua loppuun karkasivat kilpailevat hevoset meidän ohitsemme tiiviinä rykelmänä eivätkä erittäin nopeasti, sillä koska matkan pituus tässä sarjassa oli kaksinkertainen, täytyi ajajien säästää hevosia. Mutta jo toista kierrosta tehtäessä oli hevosten joukko venynyt ketjuksi. Teki sen vaikutuksen, kuin tuuli olisi hajoittanut kukkien lehtiä pitkin tietä. Ensimäisenä lasketti kokonaan valkeihin puettu jockey, häntä seurasi sininen, päässä punainen lakki ja käsissä punaiset kintaat, sitte tuli rinnan musta ja punakeltainen — viimeisen edellisenä ajoi meidän keltaisiin ja mustiin puettu Kuba ja hänen perässään sinivalkea. Tämä järjestys ei kuitenkaan pysynyt kauvan. Kun kilpailijat olivat päässeet kehän vastakkaiseen laitaan, syntyi vaunuissa liikettä, uteliaammat naisista nousivat istuimille seisomaan, jottei heiltä menisi hukkaan ainoaakaan yksityiskohtaa. Heidän esimerkkiään seurasi tätikin, joka nähtävästi ei enään jaksanut pysyä alallaan.

Anielka oli luovuttanut paikkansa neiti Zawilowskille, joka hetkisen kursailtuaan nousi tädin viereen, ja minä sijoitin Anielkan etuistuimelle. Koska hänellä kuitenkaan ei ollut nojaa ja minä seisoin hänen vieressään, annoin hänelle käteni. Tunnustan että tällä hetkellä vähemmin ajattelin kilpa-ajoja kuin sitä, että tuo hento, rakas käsi lepää minun kädessäni eikä vetäydy pois. Tädin hartiat peittivät meiltä jonkun verran näköalaa, mutta varpaille nousten saatoin kuitenkin katseellani tavata katselijoiden meren ja jockeyt, jotka juuri kääntyivät palaamaan tätä merta kohden. Kaukaa katsoen olivat he kuin mitäkin heleävärisiä itämaisia kangaskaistaleita, jotka lentävät tuulessa. Kaukaa näytti juoksu hitaalta ja hevosten etu- ja takajalkojen siirto koneentapaiselta. Koko tuo muotoa muuttava käärme jätti kuitenkin, näennäisestä hitaudestaan huolimatta, jälkeensä aika matkat. Ajajien asema oli taasen aivan muuttunut. Ensimäisenä juoksi yhä valkoinen jockey, hänen takanaan punainen, ja kolmantena tuli meidän Kuba. Muut olivat jääneet kauvas, ja etäisyys niiden ja ensimäisten juoksijain välillä kävi joka hetki suuremmaksi. Nähtävästi Naughty-boy ei ole huonoimpia hevosia. Hetkiseksi kadotin sen näkyvistäni, mutta kun se samassa suhahti ohitsemme, sain sen taasen kiinni. Tuossa sivuutti jo punainen ajaja valkoisen, mutta Kuba likeni likenemistään kumpaakin. Huomasin että valkoisen täytyy luopua pelistä, sillä hänen hevosensa kiilsi jo kuin vedestä nostettuna. Punainen oli hyvin vaarallinen, mutta pahimmassa tapauksessa Naughty-boy saa toisen palkinnon eikä tappio ole täydellinen. Lohdulliselta tuntui nähdä, että se juoksi varsin rauhallisena, siirrellen jalkojaan tyynesti ja tasaisesti, ikäänkuin se olisi suorittanut jokapäiväistä ajoa. Jännitys katselijoiden riveissä kiihtyi kiihtymistään.

— Joutuiko Naughty-boy tappiolle? kysyi Anielka hiljaa, nähdessään missä järjestyksessä hevoset sivuuttivat katselijaparven.

— Ei, hyvä ystävä. Yksi kierros on vielä jäljellä, vastasin, keveästi painaen hänen kättään.

Hän ei taaskaan vetänyt sitä pois. Ehkäpä koko hänen huomionsa oli kiintynyt ajoihin. Sillä hetkellä, jolloin hevoset tulivat näkyviin käänteen takaa, jonka parvet peittivät meiltä, oli Kuba jo toisena järjestyksessä. Valkoisen jockeyn hevonen oli jo myöhästynyt niin, että peremmät hevoset alkoivat tavoitella sitä kiinni. Selvästi saattoi huomata, että varsinainen ottelu tulisi tapahtumaan punaisen ja musta-keltaisen välillä. Kuba yhä likeni punaista ja noin viiden, kuuden hevosen välimatkan päässä toisistaan juoksivat ne suuren osan kierrosta. Äkkiä ymmärsimme sorinasta parvilla, että jotakin on tekeillä. Katson: Kuba sivuuttaa vihdoinkin kokonaan vastustajansa. Sorina parvilla kasvaa meluksi. Jännitys oli siihen määrään riistänyt Anielkan mukaansa, että hän nyt hermostuneesti puristeli kättäni, yhtämittaa kysyen: "Miten käy? miten käy?" Kilpailijat menivät jo kentän toisessa päässä. Punainen mies käytti piiskaa ja pääsi jonkun verran eteenpäin, mutta Naughty-boy kosketti sitä jo melkein sieraimillaan. Hurjaa kyytiä lensivät molemmat katsojaparvia kohti ja hetkiseksi hävisivät ne taasen näkyvistämme. Muutaman silmänräpäyksen perästä oli taistelu tuleva ratkaistuksi. Hetkisen ajan vallitsi parvilla hiljaisuus, sitte se äkkiä muuttui huudoiksi. Joukko ihmisiä karkasi köyden luo, joka oli pantu eristämään tietä, tuossa näimme läähättävän punaisen miehen ja hevosen pään, kaula oikoisena kuin jännitetty kieli; sen takana lensivät musta-keltaiset värit kuin tuulen kantamina. Lavalla soitettiin kelloa — voitto oli meidän puolellamme.

Minun täytyy antaa tädille se tunnustus, että hän pysyi kylmäverisenä. Ainoastaan hänen otsallaan näin muutamia hikikarpaloja, ja niitä hän rupesi pyyhkimään pois liinasella. Anielka oli kiihkeän ilon vallassa ja ylen onnellisena. Me riensimme molemmat onnittelemaan tätiä, jopa lausui neiti Zawilowskikin muutamia ranskalaisia lauseita, jotka olivat kuin suoraan otetut neiti Boquelin lukukirjasta. Pian olivat tuttavat piirittäneet vaunumme ja tädin voitto oli täydellinen.

Minäkin olin onnellinen, sillä olihan Anielka puristanut kättäni. Turhaan koetin ottaa lukuun senkin mahdollisuuden, että se oli voinut tapahtua itsetiedottomasti. Mieleeni johtui, että naisen vastustus usein suurten liikutusten ja innostusten hetkinä katoaa — lieneekö siihen sitte syynä ilo vai kauneus vai yleensä tavallisista oloista eroavat asianhaarat. Joka tapauksessa hermot silloin kiihtyvät tilaan, jossa jokapäiväinen tasapaino helposti katoaa. Jos Anielka nyt on ollut siinä tilassa, niin voin tehdä johtopäätöksen, että hän jo lakkaa taistelemasta ylivoimaista tunnetta vastaan, ja olen päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.

Ploszowissa ei tule olemaan puute tilaisuuksista. Huomenna palaamme sinne. Päivällisjuhlani tänään, puhelu ja iloinen seurustelu ovat huumaavina pisaroina pudonneet pikariin. Anielka ei lainkaan aavista mikä onni meitä odottaa — hänen täytyy vain sieluineen päivineen antautua minulle, ilman mittaa ja määrää.

Vaikka täti olikin huomauttanut Celina rouvalle, että hän ehkä Anielkan kanssa viipyy Varsovassa huomiseen asti, niin me kuitenkin olimme päättäneet lähteä kotiin heti päivällisten jälkeen. Sattui kuitenkin tapaus, joka pidätti meidät. Ateria ynnä tee, joka nautittiin sen jälkeen, oli venynyt kello kymmeneen asti, ja kun viimeiset vieraat olivat lähteneet, tultiin meille sanomaan, että Naughty-boy on sairastunut. Syntyi suuri sekamelska. Ennenkuin oli lähetetty noutamaan eläinlääkäriä ja ennenkuin hänet saatiin taloon, oli puoliyö. Täti ei ajatellutkaan lähtöä.

Anielka olisi tahtonut palata kotiin, mutta hän huomasi minun silloin empimättä lähtevän saattamaan — ja hän pelkäsi. Täti huomautti hänelle, että me, jos tulemme niin myöhään, herätämme koko talon ja äidin niinikään.

— Leon kyllä sallii, lausui hän vihdoin, — että olen täällä kuin kotonani, ja siis olet sinäkin minun luonani. Aivan niinkuin jos minä lahjoittaisin hänelle Ploszowin ja yhä jäisin sinne asumaan enkä päästäisi teitä pois, ennenkuin Celina rouva paranee.

Nyt on kello kolme yöllä. Päivä alkaa jo koittaa, mutta yhä välähtelevät pihamaalla ja tallien ympäristöllä lyhtyjen valot, miehet kun hääräävät Naughty-boyn ympärillä. Täti sanoi erotessamme vielä viipyvänsä päivän Varsovassa, mutta minä vastasin jättäneeni Ploszowiin tärkeitä papereja, jotka minun täytyy noutaa, ja samalla saatan kotiin Anielkan. Jäämme kahden, enkä minä enään tule vitkastelemaan. Veri syöksee sydämeeni kun ajattelen, että ehkä saan painaa tuon rakkaan olennon rintaani vasten ja kuulla hänen suustaan tunnustuksen, että hän rakastaa minua kuten minä häntä.

Päivä valkenee valkenemistaan, vaikka pilvisenä ja sateisena. Muutama tunti vain eroittaa minua hetkestä, jolloin saan alkaa uutta elämää. Tietenkään en nuku enkä voisi saada unta mistään hinnasta. En tunne pienintäkään väsymystä. Kirjoitan ja palautan mieleeni muistoja. Tunnen vielä kädessäni hänen lämpöisen kätensä, tunnen sormien vavahtavan, eivätkä ne vetäydy pois kun painan niitä. Minä olen kun olenkin uudesta luonut tuon sielun, kasvattanut, kehittänyt ja valmistanut sen ottamaan vastaan rakkautta; olen kuin päällikkö, joka kaukonäköisyydessään on ottanut lukuun kaikki mahdollisuudet ja etukäteen tehnyt kaikki laskelmansa, mutta joka ei nuku yöllä sitä päivää vastaan, jolloin hänen kohtalonsa ratkaistaan.

Anielka sensijaan nukkuu tuolla toisella puolen taloa — ja tiedän että unikin edistää tarkoituksiani. Ehkäpä hän näkee minusta unta ja unessa ojentaa kätensä minua kohti. Minä värisen, kun sitä ajattelen.

Siinä pahan, typeryyden, epävarmuuden ja epäilyksen meressä, joka muodostaa elämän, on yksi elämisen arvoinen asia, asia järkkymätön ja voimakas kuin kuolema: rakkaus. Paitsi sitä ei ole mitään…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANIELKA I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Anielka I

ANIELKA I

ENSIMÄINEN OSA

TOINEN OSA

KOLMAS OSA.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE