The Project Gutenberg eBook of Ikuiseen rauhaan: Valtio-oikeudellinen tutkielma, by Immanuel Kant

Immanuel Kant (1724-1804) on kuuluisa kriitillisestä filosofiastaan. Hän otti päätehtäväkseen ratkaista mieteperäisen ja kokemusperäisen filosofian ristiriidan sekä tutkia inhimillisen tietämyksen rajoja, määritellä, missä puitteissa ihmistieto on mahdollinen ja kuinka pitkälle se täten rajoitettuna voi johtaa. Käytännöllisessä filosofiassaan hän määritteli siveellisen tajuntamme rajat ja muodot sekä velvollisuuskäsitteen, joka tuli merkitsemään ehdotonta vaatimusta menetellä joka tilanteessa siten, että toiminnanohje kelpaisi yleiseksi laiksi. Niinhyvin tietopuolisen kuin käytännöllisenkin filosofiansa Kant laski "puhtaan järjen" pohjalle, pitäen johtavana aatteenaan, että ajattelun on vapauduttava tutkittavien kysymysten aineellisesta sisällyksestä, päästäkseen käsiksi kaiken tietämyksen muodolliseen — ehdottomaan, järjessä itsessään olevaan, aineellisen sisällyksen välttämättömän edellytyksen muodostavaan — perustukseen.

Nyt suomeksi ilmestyvä tutkielma ikuisen rauhan aatteesta ei ole Kantin pääteoksia. Lähimpänä aiheena teoksen ilmestymiseen kielellämme on harrastus rauhanasiaan. Nykyhetken rauhankysymys joutuu luonnollisesti selkeämpään valaistukseen, kun tutustumme siihen, miten tätä suurta pulmaa on ennemmin käsitelty. Siltä kannalta on juuri Kantin Ikuiseen rauhaan ensiluokkainen teos. Se on tärkeimpiä virstanpylväitä sillä tiellä, jota ihmisajattelu on pyrkinyt viitoittamaan ikuiselle rauhalle.

Paitsi että esilläoleva teos täten luo valaistusta yhteen nykyajan polttavimmista kysymyksistä, on se sen ohella suomalaiselle lukijalle jonkinlaisena johdatuksena Kantin filosofiaan. Sekin sisältää näet tärkeimmät hänen filosofisista perusaatteistaan, varsinkin käytännönfilosofisista — siveysopilliset, oikeus-, yhteiskunta- ja historianfilosofiset aatteet — sovellettuina aiheen vaatimuksiin.

Ikuisen rauhan haave on ikivanha, ja varhain on jo tehty käytännöllisiäkin ehdotuksia sen toteuttamiseksi. Vanhimmassa, naiivissa muodossa esiintyy rauhanaate Genesis-kirjan paratiisi-kertomuksissa ja muinaisajan kuvauksissa "kultaisesta" aikakaudesta, joissa rauhan haave kohdistettiin ihmiskunnan menneisyyteen, sen lapsuusaikaan. Myöhemmin alettiin rauhan asiaa ajatella kehityksen kannalta, rauhan tilaa katsoa tulevaisuuden lupaukseksi. Sellaisena siitä puhuivat jo vanhan ajan filosofit, aikaisimmin Aristoteles ja epikurolaiset, samoin kuin Israelin profeetat, erittäinkin Jesaja ja Sakarja. Filosofisemmin kuvailivat stoalaiset ja kyynikot ihmiskunnan yhtymistä yhdeksi "maailmanvaltioksi", jommoisesta saatiin jonkunlaista aavistusta jo Aleksanteri Suuren ja sittemmin Rooman valtakunnista. Mahtavasti edisti rauhanaatetta kristinusko, sikäli kuin se seurasi Jeesuksen rauhaa rakastavaa oppia, aiheuttaen kuitenkin toisaalta sotiakin.

Oikeudellisen ja valtiollisen elämän alalle kotiutuu rauhanaate vasta uudenajan alussa. Utopisti Thomas Moruksen ja humanisti Erasmuksen rauhanaatteet ovat vielä tällöin haaveellisempaa lajia. Käytännöllisempiin rauhanyrityksiin kuuluvat Maksimilian I:n "ikuinen maanrauha" (1495) ja valtakunnanoikeuksien perustaminen eri maissa. Vuosisataa myöhemmin ottaa italialainen Gentilis pohdittaviksi (1588) sotaoikeudelliset ja sitten alankomaalainen Hugo Grotius kansainoikeudelliset kysymykset (1625), joita viimeksimainittuja sittemmin Samuel Pufendorf ja Christian Thomasius kehittelevät edelleen. Valtiollisena suunnitelmana esiintyy ikuisen rauhan ajatus ensi kerran 1634, ja silloin kerrassaan kruunua kantavan miehen tiliin pantuna, nimittäin Henrik IV:n suuren ministerin Sullyn herttuan muistelmissa, jotka julkaistiin keskellä kolmikymmenvuotista sotaa. Tässä maailmanrauhan luonnoksessa suunnitellaan kaikkien Euroopan kristillisten valtioiden yhtymistä "yleiseksi hyvin kristilliseksi tasavallaksi", jonka yhteisiä asioita johtaisi kuusikymmenjäseninen senaatti, kun taas yhteinen korkein tuomioistuin ratkaisisi kaikki riitaisuudet. Samantapaisen suunnitelman laati englantilainen kveekari William Penn.

Vuosien 1712 ja 1716 välillä ilmestyi sitten ranskalaisen apotti de Saint-Pierren kolmiosainen teos Ikuisen rauhan luonnos, jolla on ollut huomattava vaikutus Kantiinkin. Tekijä oli Ranskan valtuutettujen sihteerinä Utrechtin rauhankongressissa 1712-13, joka päätti verisen Espanjan perimyssodan, ja oli joutunut ajattelemaan, eikö siellä tehtyä rauhansopimusta kävisi laajentaminen yleiseksi ja pysyväiseksi eurooppalaiseksi rauhaksi. Euroopan 24 kristittyä valtiota yhtyisivät ikuiseen rauhanliittoon, jota edustaisi Utrechtissa istuva vakinainen senaatti. Liitto ei sekaantuisi jäsentensä sisäisiin asioihin, paitsi jos sen säädöksiä rikotaan. Mikään valtio ei saisi pitää aseissa enempää kuin 6,000 miestä. Vastedes ei saisi tehdä minkäänlaisia aluemuutoksia Euroopassa. Kaikki riitaisuudet ratkaisisi sovintotuomioistuin. Teoksen tärkein filosofinen ajatus on se, että jos kerran itsessään ahne ja oikeudenvastaisesti ajatteleva luonnonihminenkin on siirtynyt luonnontilasta kansalais-yhteiskunnalliseen tilaan, niin miksei vastaava kehitys olisi mahdollinen kokonaisiin kansoihinkin nähden!? — Kirja herätti suurta huomiota, käännettiin useille kielille ja viritti väittelyltäkin. Filosofi Leibnitz, joka tosin itsekin oli rauhan ystävä, ei uskonut, että ruhtinaita koskaan saisi taipumaan yleiseen rauhaan. Hänpä myös ivallisesti muistutti kirkkomaan portin otsakirjoituksesta — "Ikuinen rauha" —, johon Kantkin hiukan kertomusta muuntaen viittaa. Voltairekin pilkkaili kirjan tekijää haaveksijana, mutta ei kuitenkaan pitänyt ikuisen rauhan ajatusta mahdottomana, vaikka ei katsonut sitä voitavan toteuttaa esitellyllä tavalla. St.-Pierre näki itse elämänsä lopulla uuden sotakauden puhkeavan, mutta lohdutti itseään luottamuksella tulevaisuuteen.

St.-Pierren seuraaja rauhan aatteen ajajana, hänen persoonallinen tuttavansa, hänen teostensa julkaisija ja tulkitsija J.J. Rousseau eroaa mielipiteissään oppi-isästään ennen kaikkea siinä, että hän ei luota ollenkaan, kuten St.-Pierre, valtionpäämiesten jalomielisyyteen ja ymmärrykseen. Hän myöntää kyllä tavattoman hyödylliseksi ajatukseksi, että Euroopan valtioiden yhtymä toteuttaisi rauhan suunnitelman. Mutta Euroopan ruhtinaat eivät ymmärrä todellisia etujaan. He pyrkivät edustajineen yksinomaan laajentamaan alueitaan ja turvaamaan yksinvaltiuttaan. Samoin kuin aatelismieskin pitää kaksintaistelua kunniakkaampana kuin riidan ratkaisua oikeudessa, niin hallitsijatkin, — erona vain se, että viimeksimainitut panevat alttiiksi alamaistensa hengen eivätkä omaansa. Mutta vaikka valtioiden johtajilla olisikin hyvää tahtoa, täytyisi kuitenkin ensiksi edellyttää yleisen edun voitollepääsyä kaikista erikoisharrastuksista, mikä ei ole mahdollisuuden rajoissa ilman pakkoa. Näin Rousseau, joka esitti näitä ajatuksia St.-Pierren suunnitelmista julkaisemassaan Ikuisen rauhan arvostelussa (ilm. tekijän kuoleman jälkeen 1782).

Melkein kaikki valistusajan edustavimmat henkilöt asettuivat
ponnekkaasti rauhanaatteen puolelle. Niin englantilaiset Swift ja
Hume, samoin ranskalaiset ensyklopedistit ystävineen (Diderot,
Turgot, von Holbach, Goudart ym.) ja jotkut saksalaiset (von Palthen,
Totze, Vattel).

Uuden sysäyksen rauhanaatteelle antoi Ranskan vallankumous. Vuoden 1791 valtiosäännön kuudes pykälä kuului: Ranskan kansakunta ei ryhdy mihinkään sotaan valloitustarkoituksella. Monet kansalliskokouksen ja konventin puhujat omistivat innostuneita sanoja rauhanaatteelle (Condorcet, Anacharsis Cloots, Roberspierre, Petion). Luonnollisesti läikkyivät tämän innostuksen aallot Reinin toisellekin puolelle, eivätkä vallankumoussodatkaan estäneet rauhan ajatuksen leviämistä. Näihin aikoihin ilmestyi myös Kantin kuuluisaksi tullut teos ikuisesta rauhasta. Sen tekijä oli saanut merkitseviä vaikutuksia useilta edellämainituilta rauhanaatteen esitaistelijoilta ja Ranskan vallankumoukseltakin.

Tässä erikoistutkielmassaan ei Kantkaan ensimmäistä kertaa käsitellyt ikuisen rauhan probleemia. Hän oli aikaisemminkin useasti omistanut huomiota samalle asialle. Professori, tri Karl Vorländer, jonka toimittamasta, 1914 ilmestyneestä laitoksesta seuraava on suomennettu, on huolellisesti koonnut julkaisun loppuun Kantin eri teoksista ne kohdat, joissa filosofi on kosketellut rauhan asiaa ja sen yhteydessä olevia seikkoja; niihin kuuluvat myöskin otteet vuotta 1795 myöhemmin ilmestyneistä Kantin teoksista. Viittaamme näihin suomennokseenkin liitettyihin täydennyksiin, samalla huomauttaen, että meidän on kiittäminen prof. Vorländeriä myöskin järjestetyistä aineksista tämän johdannon rauhanaatteen historiallista kehitystä koskevaan osaan.

Tutkielma Ikuiseen rauhaan ilmestyi syyspuolella 1795: se oli kirjoitettu kesällä samana vuonna. Lähimmäksi aiheeksi teoksen syntymiseen arvellaan edellisenä keväänä Preussin ja Ranskan välillä solmittua Baselin rauhaa, joka oli Kantille mieleen, hän kun oli vallankumouksellisen Ranskan ystävä. Jo seuraavana vuonna ilmestyi teoksesta toinenkin painos. Tutkielmia on kirjoitettu rauhansopimuksen muotoon "alustavine" ja "lopullisine" määrityksineen, "lisäyksineen" jne. Alustavat määritykset käsittelevät aivan käytännöllisiä kysymyksiä. Lopulliset määritykset ovat teoreettisempaa lajia. Ensimmäinen "lisäys" kehittelee historianfilosofisia aatteita, ja liitteessä pohditaan puhtaasti filosofiselta kannalta politiikan ja moraalin keskinäistä suhdetta.

Tämä teos nojautuu joka kohdassaan Kantin siveysopin periaatteisiin, joista alussa aivan lyhyesti mainittiin. Ikuinen rauha — tai paremmin sanoen pyrkimys siihen — on yleispätevä velvoitus, vaikka päämäärän saavuttaminen tuntuisi olevaisten olojen mukaan arvostellen mahdottomaltakin. ("Ei ole odotettavissa, että oikeus pääsisi vallan edelle. Niin pitäisi olla, mutta niin ei ole", on Kant jossakin lausunut.)

Tutkielma herätti ilmestyttyään paljon huomiota Kantin kotimaassa ja varsinkin vallankumouksellisessa Ranskassa, jossa siihen suuresti ihastuttiin; viimeksimainitussa maassa aiheutti teos laajempaakin tutustumista Kantin filosofiaan. Paitsi ranskaksi ilmestyi teos myöskin tanskaksi ja englanniksi.

Aikaa myöten unohdettiin Kantin tutkielma kuitenkin pian. Siihen olivat osaltaan syynä Napoleonin sodat ja Saksassa tapahtunut yleisen maailmankatsomuksen suunnanmuutos, käänne valistuksen aatteista romantiikkaan ja kosmopolittisuudesta saksalaiseen isänmaallisuuteen. Ja Kantin kansainliiton vastineeksi tuli "pyhä allianssi".

Itse rauhanaate saavutti sentään vähitellen maa-alaa. Jo vähän ennen Kantin teoksen ilmestymistä oli Yhdysvaltain ja Englannin kesken päätetty ratkaista erinäisiä riitakysymyksiä sovintotuomioilla ja vielä Kantin eläessä pantiin niitä täytäntöönkin. V. 1815 perustettiin New Yorkissa ensimmäinen rauhanyhdistys, ja sen jälkeen seurasi muita samanlaisia; 1816 syntyi ensimmäinen eurooppalainen rauhanyhdistys Lontoossa ja 1830 vastaava mannereurooppalainen Genèvessä. Liike pysyi kuitenkin pitkän aikaa pääasiallisesti englantilais-amerikkalaisena. Ensimmäisessä rauhankongressissa, joka pidettiin Lontoossa 1843, oli 294 englantilaista ja 37 amerikkalaista osanottajaa, mutta vain 6 mannereurooppalaista.

Rauhatonta vapausvuotta 1848 seurasi rauhanaatteen suurempi leviäminen. Kansainvälisiä rauhankongresseja pidettiin mainittuna vuonna Brysselissä, seuraavana Pariisissa ja sitä seuraavana Mainin Frankfurtissa. Viimeksimainitun kongressin päätöslauselmat liittyvät läheisesti Kantin "Ikuiseen rauhaan". Näihin aikoihin syntyi Königsbergissä ensimmäinen saksalainen rauhanyhdistys. V. 1851 Lontoossa pidetyssä rauhankongressissa oli ensi kerran läsnä työväen edustajia, viisitoista ranskalaista. Ylipäänsä saa rauhanliike menneen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, oltuaan siihen asti sävyltään siveellis-uskonnollinen, enemmän taloudellis-valtiollista suuntaa, ja tähän muutokseen liittyy entistä selvempi pyrkimys kansain keskinäisen ymmärtämyksen hyväksi. 1860-luvulla hyväksytyt Genèven ja Pietarin sopimukset sekä Brysselin päätöslauselma v:lta 1874 tekivät sodankäynnin jonkun verran inhimillisemmäksi haavoittuneiden kärsimyksiin nähden. 1860-luvun loppupuolen tapauksiin kuuluvat "vakinaisen kansainvälisen rauhanliiton" perustaminen Pariisissa, "rauhan ja vapaudenliiton" perustaminen Genèvessä Garibaldin ja Victor Hugon toimesta, Prahassa pidetyn filosofien kongressin rauhanpäätöslauselma, Virchowin esitys yleisestä aseistariisumisesta Preussin edustajakamarissa.

Sittemmin on tehty lukuisia suunnitelmia rauhan saamiseksi Eurooppaan mm. perustamalla Euroopan Yhdysvallat, mutta tähän asti ne ovat ilmenneet kuolleina syntyneiksi.

Kantin rauhankirjassaan esittämistä vaatimuksista on, sen pahempi, tuskin yksikään vielä toteutunut. Pisimmälle on kenties päästy siinä suhteessa, että melkein kaikissa maissa on saatu aikaan parlamentaarinen (Kantin sanontatavan mukaan "tasavaltainen") hallitusjärjestelmä, vaikka kansanedustus ei vielä olekaan monessa maassa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva. Eivätkä viimeksikään eletyt vuodet ole omiansa vakuuttamaan rauhan ystävääkään siitä, että Kantin maailmarauhanluonnokseen sisältyvät tulevaisuudentoiveet ja -vaatimukset olisivat päässeet lähemmäksi toteutumistaan.

Kantin rauhanfilosofia lähtee siitä siveellisestä periaatteesta, että vaikka järkemme sanoisi ikuisen rauhan mahdottomaksi muualla paitsi hautausmaalla, on meidän sittenkin tuntomme velvoittavan käskyn pakosta ja ihmisyyden nimessä pidettävä sitä päämääränämme. Hän on muutenkin jyrkästi sitä mieltä, että kysymyksen ollessa siveellisestä velvollisuudesta ei saa ottaa huomioon mitään muita seikkoja. Hänen ikuisen rauhan vaatimuksensa toisena aatteellisena perusteena on se yleissääntö, että jokainen ihminen on itsessään oma tarkoituksensa eikä toisten tarkoituksien välikappale. Kun sota käyttää yksityisiä ihmisiä välikappaleina, on se jo senvuoksi siveellisesti väärä. Mitä tulee näiden ihanteiden käytännölliseen soveltamiseen, suosittelee Kant menetelmiä, jotka ovat myöhemmästä kehityksestä jo tuttuja. Kaikkien valtioiden pitää ensiksikin olla eduskunnallisia, että kansan ääni pääsee kuuluville; filosofi luottaa näet siihen, että kansat ovat ehdottomasti, aivan toisin kuin hallitsijat ja hallitukset, sotia vastaan. Sitten pitää diplomatian olla julkista. Vihdoin on perustettava kansainvälinen tuomioistuin, kansainliitto, joka ratkaisee riitakysymykset valtioiden kesken.

Näemme Kantin rauhanfilosofian lähinnä perustuvan siihen käsitykseen, että valtion päätehtävä on yksityisten kansalaisten oikeusturvan takaaminen. Tämä sotii sitä uudempaa ajatustapaa vastaan, että valtio on elävä ja toimiva olio, jolla on monta muutakin tehtävää, mm. kasvaminen ja persoonallisuutensa kehittäminen, jotka usein käyvät ristiin edelläsanotun valtio-oikeudellisen näkökohdan kanssa. Valtioiden ja kansain elämää, kun ne täten ymmärretään, eivät lopulta määrää ulkonaiset järjestysmuodot ja oikeusnormit, vaan niiden luontainen kasvu, luontaisominaisuudet. Kansat ja valtiot ovat alinomaisessa taistelussa olemassaolosta niinkuin muutkin luontokappaleet. Jos ne vievät toisiltaan tilaa, jos ne tuhoavatkin toisiaan, ei sitä voi välttää.

Kuten näemme, Kantin mielipide on, että ikuisen rauhan aate on velvoittava, ja hän kuvittelee sellaista olotilaa, jossa kaikki ihmiset ovat maailmankansalaisia ja elävät rauhassa keskenään.

IKUISEEN RAUHAAN

Voiko tätä erään hollantilaisen majatalon kilvessä ollutta otsaketta, johon kilpeen oli maalattuna hautausmaa, soveltaa ihmisiin yleensä, vaiko erikoisesti valtionpäämiehiin, jotka eivät koskaan väsy sotiin, tai ehkäpä sittenkin vain filosofeihin, jotka näkevät unta tuosta suloisesta tilasta, se jääköön ratkaisematta. Mutta ainakin tahtoo tämän kirjoittaja pitää sovittuna, että koska käytännöllinen politikko kerran on tietopuoliseen politikkoon nähden sillä kannalla, että hän suurella itsetyytyväisyydellä arvostelee jälkimmäisiä kouluviisaaksi, joka ei asiallisesti sisällyksettömillä aatteillaan voi tuottaa mitään vaaraa valtiolle, sen lähtökohtana kun hänen mielestään on pidettävä kokemusperusteita, kouluviisaaksi, jonka saattaa antaa heittää vaikka kaikki yksitoista keilaansa samalla kertaa, maailmaatuntevan valtiomiehen tarvitsematta silti välittää siitä, niin viimeksimainitun olisi kiistankin sattuessa edellisen kanssa meneteltävä sikäli johdonmukaisesti, ettei hän vainuaisi valtiota uhkaavaa vaaraa toisen onnenkaupalla uskaltamien ja julkisesti esiintuomien mielipiteiden takana. Ja tämän clausula salvatorian jälkeen uskaltaakin kirjantekijä nimenomaan luottaa siihen, että hän on täten parhaalla tavalla suojattu kaikilta pahansuovilta tulkinnoilta.

ENSIMMÄINEN OSA

SISÄLTÄVÄ ALUSTAVAT MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ IKUISTA RAUHAA VARTEN

1. "Rauhansopimukseksi älköön tunnustettako sellaista, joka on tehty salaisella tarkoituksella varata samalla aihe vastaiseen sotaan."

Tuommoisena se näet olisikin pelkkä aselepo, vihollisuuksien lykkäys, eikä rauha, joka merkitsee kaikkien vihollisuuksien lakkaamista ja jonka lisäliitteenä käsite ikuinen on jo epäilyttävää liikasanaisuutta. Olemassaolevat vastaisen sodan syyt, vaikkapa ne ehkä päätöstä tehtäessä olisivatkin vielä tuntemattomia rauhanrakentajille itselleen, tekee rauhansopimus kaikki tyhjiksi, olipa ne sitten kaivettu vaikka arkistojen todistuskappaleista kuinka terävällä urkintataidolla tahansa. Sellaisten vanhojen, pikimmiten tulevaisuudessa harkittaviksi aiottujen vaatimusten tai pyyteiden varaaminen sopimukseen (reservatio mentalis), joiden mikään kohta ei voi päätöstä tehtäessä tulla puheenalaiseksi, koska molemmat puolet ovat liian uupuneita jatkaaksensa sotaa, ja joiden takana vielä on paha tahto käyttää ensimmäistä suotuisaa tilaisuutta tähän tarkoitukseen, kuuluu jesuiitta-kasuistiikkaan ja on hallitsijain arvoa alentavaa, samoin kuin taipuisuus moisiin ajatusjohteluihin on heidän ministeriensä arvolle sopimatonta, jos asiaa arvostellaan semmoisena kuin se itsessään on.

Jos taas valtioviisauden valistuneiden käsitteiden mukaisesti valtion todellinen kunnia nähdään vain vallan alituisessa suurenemisessa keinoilla millä tahansa, silloin kyllä käyttämämme arviointi vaikuttaa koulumaiselta ja pedanttiselta.

2. "Minkään valtion älköön sallittako perinnän nojalla, vaihtamalla, ostamalla tai lahjaksi hankkia omakseen toista omintakeista valtiota (pientä tai suurta, mikä on tässä yhdentekevää)."

Valtio ei näet ole (kuten esim. se maa-ala, jolla se sijaitsee) mikään omaisuus. Se on sellaisten ihmisten yhdyskunta, jotka eivät ole kenenkään muun kuin itsensä käskettävissä ja käytettävissä. Mutta jos valtio, joka itse on runko ja jolla siis on oma juurensakin, liitetään istukasoksana toiseen valtioon, niin sen olemassaolo moraalisena persoonana lakkaa ja tuosta persoonasta tehdään pelkkä esine, mikä on vastoin sen alkuperäisen sopimuksen aatetta, jota ilman ei voi ajatella mitään kansoja koskevaa oikeutta.[1] Jokainen tietää, mitä vaaroja tähän hankkimistapaan kuuluva harhaluulo, jonka mukaan valtiotkin muka voivat mennä keskenään naimisiin, on tuottanut Euroopalle meidän päivinämme viime aikoihin asti; muut maanosat eivät nimittäin ole koskaan sitä tunteneet. Se on esiintynyt osaksi jonkinlaisena uutena teollisuuden lajina, jossa voi perheliitoilla saavuttaa ylivoiman ilman voimankäyttöä, osaksi keinona hankkia haltuunsa lisää maita. — Tähän on luettava myös sellainen menettely, että joku valtio vuokraa sotaväkeään toiselle käytettäväksi vihollista vastaan, joka ei ole yhteinen; tällöin näet käytetään ja tuhlataan alamaisia niinkuin mielin määrin käsiteltäviä esineitä.

3. "Vakinainen sotaväki (miles perpetuus) on aikaa myöten kokonaan lakkautettava."

Se uhkaa nimittäin alituisesti toisia valtioita sodalla, kun se näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta. Se yllyttää valtioita pyrkimään toistensa edelle varustetun väen lukumäärässä, jolla ei ole mitään rajoja, ja koska varusteluun käytetyt kustannukset tekevät rauhan vielä rasittavammaksi kuin lyhyen sodan, aiheuttaa vakinainen sotaväki suorastaan hyökkäyssotia, jotta päästäisiin tuosta painajaisesta. Tähän on vielä lisättävä, että kun ihmisiä palkataan kuolemaan tai tappamaan toisia, näyttää siltä kuin se merkitsisi heidän käyttämistään pelkkinä koneina ja välineinä toisen (valtion) kädessä, mikä ei juuri sovellu yhteen ihmisyyden oikeuden kanssa omassa henkilössämme.[2] Aivan eri asia on, kun valtion kansalaisia määräaikoina vapaaehtoisesti harjoitetaan asepalvelukseen, jotta he voisivat suojella itseään ja isänmaataan ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Suurten varojen kasaaminen saisi sekin aikaan, että toiset valtiot pitäisivät sitä sodan uhkana ja katsoisivat olevansa pakotettuja ehättämään ehkäiseviin hyökkäyksiin (koskapa kolmesta voimakeinosta, jotka ovat sotajoukkojen voima, liittoutumisen voima ja rahan voima, viimeksimainittu lienee sittenkin luotettavin sotaväline), ellei tässä taas olisi suurena vaikeutena saada selville kerättyjen varojen suuruutta.

Tämä apukeino ei sisällä mitään epäilyttävää, kun sitä käytetään valtiotalouden tarpeisiin (teiden parantamiseen, uutisasutukseen, makasiinien hankkimiseksi pelättävien katovuosien varalta, jne.), hankittiinpa tarkoitukseen apua valtion piiristä tai sen ulkopuolelta. Mutta valtioiden välisenä keskinäisenä vastapainokoneistona on sellainen luottojärjestelmä, joka sallii velkain kasvaa rajattomiin, mutta turvaa ne kuitenkin vaatimuksilta lähimpinä aikoina (koska kaikki velkojat eivät kuitenkaan voi tehdä vaatimuksiaan yhdellä kertaa) — erään kauppaakäyvän kansan tällä vuosisadalla tekemä nerokas keksintö[3] —, semmoisena se on vaarallinen rahavalta, tarjotessaan sodankäyntiä varten varat, jotka ovat suuremmat kuin kaikkien muiden valtioiden varat yhteensä ja jotka loppuvat vasta joskus tuonnempana suoritusten langetessa (ja sitäkin tapausta voidaan viivyttää vielä kauan vilkastuttamalla liikennettä, mikä tekee vaikutuksensa teollisuuteen ja elinkeinoihin). Tämä helppous käydä sotaa, yhdessä vallanpitäjäin samansuuntaisen taipumuksen kanssa, joka näyttää olevan ihmisluonnolle ominainen, on siis ikuisen rauhan pahana esteenä, jonka poistamisen pitäisi kuulua sen alustaviin määrityksiin sitä suuremmalla syyllä, kun lopulta kuitenkin välttämätön valtionvararikko pakostakin kietoo syyttömästi samaan turmioon monia muitakin valtioita, mikä olisi julkinen vääryys viimeksimainituille. Näin ollen ovat toiset valtiot ainakin oikeutettuja liittoutumaan mainitunlaista valtiota ja sen julkeutta vastaan.

5. "Mikään valtio älköön sekaantuko väkivaltaisesti toisen valtion hallitusmuoto- ja hallitusasioihin."

Sillä mikäpä sen siihen oikeuttaisi? Se pahennusko, jota joku valtio herättää toisen valtion alamaisissa? Pikemminkin voivat valtiossa esiintyvät pahat viat, jotka kansaa ovat kohdanneet sen laittomuuden tähden, olla esimerkiksi ja varoitukseksi toiselle. Ja yleensä ei vapaan henkilön toiselle antama huono esimerkki ole (scandalum acceptumina) mikään loukkaus jälkimmäistä kohtaan. — Toisin pitäisi oikeastaan olla laita sellaisessa tapauksessa, jos joku valtio sisäisten erimielisyyksien takia jakautuu kahteen osaan, jotka kumpikin tahtovat esiintyä omana erikoisena valtiona ja tekevät vaatimuksia kokonaisuuteen nähden; jos tällaisessa tapauksessa joku ulkovalta antaa apua jommallekummalle puolelle, ei sitä pitäisi voitaman katsoa sekaantumiseksi toisen valtion valtiojärjestykseen (sillä tällöinhän on kysymys anarkiasta). Mutta niin kauan kuin tuo sisällinen riita ei vielä ole päässyt ratkaisuunsa, olisi tuollainen ulkovaltain sekaantuminen kumminkin loukkaus sellaisen kansan oikeuksia vastaan, joka kamppailee vain oman sisällisen sairautensa kourissa; semmoisena se olisi jo itsessään pahennus ja tekisi kaikkien valtioiden itsenäisyyden epävarmaksi.

6. "Käydessään sotaa toisen valtion kanssa älköön mikään valtio antautuko sellaisiin vihollisuuksiin, joista on välttämättömänä seurauksena, että keskinäinen luottamus tulevana rauhan aikana käy mahdottomaksi. Semmoisia ovat salamurhaajain (percussores) ja myrkyn sekoittajain (venefici) käyttäminen, antautumissopimuksen rikkominen, maanpetoksen (perduellio) järjestäminen siinä valtiossa, jota vastaan soditaan, ym."

Nämä ovat kunniattomia sotajuonia. Jonkinlaista luottamusta vihollisen ajatustapaan täytyy nimittäin säilyä sodan kestäessäkin, koska muutoin ei voitaisi tehdä rauhaakaan ja vihollisuudet muuttuisivat tuhoamissodaksi (bellum internecinum). Sotahan on näet sittenkin vain valitettava hätäkeino luonnontilassa (jossa ei ole olemassa tuomioistuinta, joka voisi tuomita lainvoimaisesti), keino puolustaa oikeuttaan väkivoimalla. Sodassa täten ymmärrettynä ei kumpaakaan puolta voi julistaa vääryydellä sotivaksi viholliseksi (sillä tämä edellyttää jo tuomarinsanaa), vaan vasta sodan tulos ratkaisee (samaten kuin niinsanotun jumalantuomion edellä), kenen puolella on oikeus; kun taas rankaisusotaa (bellum punitivum) valtioiden välillä ei ole ajateltavissa (koska niiden kesken ei ole olemassa mitään ylemmän ja käskynalaisen suhdetta). Tästä kaikesta seuraa, että tuhoamissota, jossa hävitys saattaa kohdata molempia puolia yhtäläisesti ja samalla kaikkea oikeuttakin, sallisi ikuisen rauhan toteutua vasta ihmissuvun suurella hautuumaalla. Sentähden täytyy tuollaisen sodan ja siis niiden välikeinojen, jotka siihen johtavat, olla kerrassaan kiellettyjä. — Ja että mainitut keinot johtavat siihen välttämättömästi, se käy selville siitä, että nuo helvetilliset temput, ollen jo itsessään alhaisia, eivät käytäntöön tultuaan pysyisi kauan sodan rajoissa — kuten esim. urkkijain käyttö (uti exploratoribus), joka perustuu vain toisten kunniattomuuteen (sehän ei kerta kaikkiaan ole pois juuritettavissa) —, vaan jatkuisivat rauhan tilassakin ja tekisivät siten sen tarkoitusperät kerrassaan tyhjiksi.

Vaikka edellä esitetyt lait objektiivisesti katsoen, so. vallanpitäjäin tarkoitusperien kannalta, ovatkin pelkkiä kieltolakeja (leges prohibitivae), niin ovat kuitenkin muutamat niistä sellaista jyrkkää, olosuhteista riippumatta pätevää lajia (leges strictae), että ne vaativat viipymättä esteiden poistamista (kuten n:ot 1, 5, 6). Toiset taas (kuten n:ot 2, 3, 4) ovat sellaisia, jotka — ei tosin poikkeuksina oikeussäännöistä, vaan kuitenkin niiden soveltamiseen nähden, olosuhteista riippuen — subjektiivisesti pätevyyspiiriltään laajentuvina (leges latae) sallivat sisällyksensä puolesta toimeenpanon lykkäyksen, kadottamatta sentään näköpiiristä sitä tarkoitusperää, joka ei salli pantavan tuota lykkäystä — esim. joltakin valtiolta 2. kohdan mukaan riistetyn vapauden ennalleen palauttamista — ihan päiväin päähän (ad calendas graecas, kuten Augustuksella oli tapana luvata) eli siis palauttamista jätettävän täytäntöönpanematta, vaan sallii ainoastaan viivytyksen, jottei asiassa pidettäisi liikaa kiirettä ja siten toimittaisi vastoin tarkoituksia. Kielto kohdistuu nimittäin tässä tapauksessa vain hankintatapaan, jota vastaisuudessa ei pitäisi hyväksyttämän, mutta ei koske omistussuhdetta, jota, vaikka sillä ei olekaan vaadittavaa nimellistä oikeudellisuutta, kuitenkin kaikki valtiot aikoinaan (luullun hankinnan aikana) silloisen yleisen mielipiteen mukaan pitivät oikeudenmukaisena.[4]

TOINEN OSA.

SISÄLTÄVÄ LOPULLISET MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ IKUISTA RAUHAA VARTEN

Rauhan tila toistensa rinnalla elävien ihmisten kesken ei ole luonnontila (status naturalis), joka päinvastoin on sodan tila, so. vaikka ei alinomaa puhkeakaan vihollisuuksia, niin ne ovat kuitenkin aina uhkaamassa. Rauhan tila on siis luotava; sillä vihollisuuksitta oleminen ei vielä ole takeena siitä, ja jollei turvallisuutta takaa toinen naapuri toiselleen (mikä taas voi tapahtua ainoastaan lainalaisessa tilassa), voi jompikumpi heistä kohdella toista vihollisena, haastettuaan hänet vihollisuuksiin.[5]

Valtiojärjestys, joka ensiksikin on rakennettu ihmisten ihmisinä muodostaman yhteisön jäsenten vapauden periaatteille, toiseksi perusteille, jotka edellyttävät kaikkien riippuvaisuutta yhdestä ainoasta yhteisestä lainsäädännöstä (alamaisina), ja joka kolmanneksi nojautuu heidän tasa-arvoisuuteensa (kansalaisina), — ainoa siitä alkuperäisen sopimuksen aatteesta juontuva valtiojärjestys, johon jokaisen kansan oikeudenmukaisen lainsäädännön pitää perustua, on tasavaltainen valtiojärjestys.[6] Tämä on siis, mitä oikeudellisuuteen tulee, itsessään se järjestysmuoto, joka on kaikkien erilaisten valtiomuotojen alkuperäisenä perustuksena. Nyt kysytään vain: onko se myöskin ainoa, joka voi johtaa ikuiseen rauhaan?

Tasavaltaisella valtiojärjestyksellä on tosiaankin sen lisäksi, että se on väärentämätöntä alkujuurta, ollen peräisin oikeuskäsitteen puhtaasta lähteestä, vielä mahdollisuudet toivottuun suuntaan, nimittäin ikuiseen rauhaan. Tämä selviää seuraavasta. — Kun kansalaisten suostumusta vaaditaan (ja toisin ei voi menetelläkään tämän valtiojärjestyksen vallitessa), milloin on ratkaistava, onko ryhdyttävä sotaan vai ei, niin ei mikään ole luonnollisempaa kuin että kansalaiset, heidän kun olisi päätettävä ottaa itse kantaaksensa kaikki sodan ahdingot (jommoisia ovat: ottaa itse osaa taisteluun; suorittaa sotakulungit omasta omaisuudestaan; ottaa murheellinen tehtävä korjata sodan jättämän hävityksen jälkiä; ottaa vihdoin kaiken pahan kukkuraksi vielä vastatakseen itse rauhaakin katkeroittava velkataakka, jota ei — lähestyvien, yhä uusien sotien takia — saa koskaan kuoletetuksi), — että he ajattelevat päänsä ympäri, ennenkuin aloittavat noin vakavan leikin. Sellaisen valtiojärjestyksen vallitessa taas, jonka mukaan alamainen ei ole kansalainen ja joka siis ei ole tasavaltainen, on sodan aloittaminen vaarattominta maailmassa, koska valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen, metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä syistä päättää sen aloittamisen niinkuin jonkin huviretken ja jättää säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.

Jottei tasavaltaista valtiojärjestystä sekoitettaisi (kuten tavallisesti tehdään) kansanvaltaiseen, on huomautettava seuraavaa. Valtion (civitas) muodot voidaan luokitella joko niiden henkilöiden erotuksen mukaan, joiden huostassa on ylin valtiovalta, tai sen mukaan, mitä hallitustapaa valtionpäämies kansaan nähden käyttää, olipa hän mikä hyvänsä miehiään. Edellisessä katsannossa on oikeastaan kysymys valtiuden muodosta (forma imperii), jommoisia on vain kolme mahdollista: joko on hallitsijavallan käyttö yhdellä henkilöllä tai muutamilla keskenään tai sitten yhteisesti kaikilla, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan (autokratia, aristokratia ja demokratia eli ruhtinasvalta, aatelisvalta ja kansanvalta). Jälkimmäinen on hallinnon muoto (forma regiminis) ja koskee sitä konstitutioon (yleisen tahdon toimitukseen, jolla ihmisjoukosta tulee kansa) perustuvaa tapaa, millä valtio käyttää täysivaltaisuuttaan, ja se on tässä katsannossa joko tasavaltainen tai itsevaltainen (despoottinen). Tasavaltaisen valtiojärjestyksen perusaatteena on toimeenpanevan vallan (hallituksen) erottaminen lakisäätävästä. Despotismi perustuu siihen, että hallitsija panee valtiossa toimeen itse antamansa lait; se on siis julkinen tahto siinä muodossa, että hallitsija käyttää sitä yksityistahtonaan. — Kolmesta mainitusta valtiomuodosta on demokraattinen sanan varsinaisessa merkityksessä välttämättä despotismia, koska se perustaa toimeenpanovallan, jossa kaikki päättävät yhdestä ja tarvittaessa myöskin yhtä vastaan (joka siis ei yhdy päätökseen), ts. jossa päättävät kaikki, jotka eivät kuitenkaan ole kaikki, mikä merkitsee yleisen tahdon ristiriitaa itsensä kanssa ja vapauden kanssa.

Jokainen hallitusmuoto nimittäin, joka ei ole eduskuntainen, on oikeastaan epämuodostuma, koska lainsäätäjä samassa henkilössä ei voi olla samalla tahtonsa toimeenpanija (yhtä vähän kuin päälauseeseen sisältyvä yleinen voi loogillisessa päätelmässä olla erityisen alistuksena sen alaiseksi sivulauseessa). Ja jos kohta nuo toisetkin kaksi valtiojärjestystä ovat aina sikäli virheellisiä, että niissä jää mahdollisuutta tuollaiselle hallitustavalle, niin on niiden vallitessa sentään ainakin mahdollista, että omaksutaan eduskuntaisen järjestelmän henkeä vastaava hallitustapa — tämän valaisemiseksi voi mainita, että esim. Fredrik II ainakin sanoi olevansa vain valtion korkein palvelija[7] —, jotavastoin demokraattinen valtiojärjestys tekee sen mahdottomaksi, kun kaikki tahtovat olla herrana, — Voimme siis sanoa: kuta pienempi on valtiovallan henkilökunta (hallitsevien luku), kuta suurempi toisaalta sen edustuslaitos, sitä enemmän on valtiojärjestyksellä mahdollisuuksia tasavaltaisuuteen, ja saattaa toivoa, että se vähittäisillä uudistuksilla voi viimein siihen kohota. Tästä syystä on aristokratiassa jo vaikeampaa kuin monarkiassa, demokratiassa taas aivan mahdotonta muutoin kuin väkivaltaisella vallankumouksella päästä tuohon ainoaan täysin oikeudelliseen valtiojärjestykseen. Mutta kansalle merkitsee verrattomasti paljon enemmän hallitustapa[8] kuin valtiomuoto (vaikka kyllä tästäkin suuressa määrin riippuu sen parempi tai vähempi sopivaisuus edellämainittuun tarkoitukseen). Hallitustapaan taas kuuluu, jos sen mieli olla oikeusaatteen mukainen, eduskuntainen järjestelmä, jota noudattaen tasavaltainen hallitustapa yksistään on mahdollinen, vaan jota ilman (olipa valtiojärjestys mikä hyvänsä) hallitustapa on itsevaltainen ja mielivaltainen. — Mikään vanhoista niinsanotuista tasavalloista ei ole tiennyt mitään tästä seikasta, ja sentähden niiden täytyikin päätyä kerrassaan despotismiin, joka, milloin yksi ainoa käyttää ylivaltaa, onkin vielä lajiaan siedettävin.

Kansoja kuten valtioitakin voidaan katsoa samalta kannalta kuin yksityisiä ihmisiä, jotka luonnontilassaan (so. ulkonaisista laeista riippumattomina) loukkaavat toisiaan jo rinnakkain-olollaan ja joista itsekukin turvallisuutensa tähden voi vaatia toiselta — ja hänen pitääkin vaatia — pääsyä hänen kanssaan kansalais-yhteiskunnan muotoja vastaaviin järjestettyihin oloihin, joissa jokaiselle voidaan turvata oikeutensa. Tämä olisi kansainliitto, jonka ei silti kuitenkaan tarvitsisi olla mikään kansainvaltio. Siinä olisi nimittäin ristiriita, koska jokaiseen valtioon sisältyy ylemmän (lainsäätäjän) suhde alempaan (tottelevaan, nimittäin kansaan), mutta useammat kansat muodostaisivat samassa valtiossa vain yhden kansan, mikä taas (meillä kun on tässä pohdittavana kansojen oikeus toisiinsa nähden, sikäli kuin niiden on muodostettava yhtä monta eri valtiota eikä sulauduttava yhdeksi valtioksi) sotii edellytyksiämme vastaan.

Koska me nyt pidämme syvästi halveksittavana villien kiintymystä laittomaan vapauteensa tapella mieluummin lakkaamatta kuin alistua laillisen, oman säätämänsä pakon alaisiksi, toisin sanoen pitää hullua vapautta parempana kuin järkevää, ja arvostelemme kaiken tuon raakuudeksi, säädyttömyydeksi ja eläimelliseksi ihmisyyden halventamiseksi, niin luulisi, että valistuneiden kansain (joista jokainen kohdastaan on liittynyt valtioksi) pitäisi yhtä hyvällä syyllä kiiruhtaa, sitä parempi kuta pikemmin, pyrkimään vapaaksi tuosta niin alhaisesta tilasta. Mutta sensijaan paneekin jokainen valtio päinvastoin liikkeelle kaiken valtamahtinsa (sillä kansanmajesteetti on järjetön sanontatapa) nimenomaan ollakseen vapaa kaikesta ulkonaisesta pakosta, ja valtionpäämiesten suuruus ja loisto on siinä, että heillä, tarvitsematta panna juuri itseään vaaralle alttiiksi, on käytettävinään tuhansittain käskyläisiä, jotka voidaan uhrata sellaisen asian puolesta, joka ei koske heitä ensinkään.[9] Euroopan ja Amerikan villien pääasiallinen erotus onkin siinä, että viimeksimaituista monet heimot ovat joutuneet kokonaisuudessaan vihollistensa ruoaksi, mutta ensinmainitut osaavat käyttää voitettujaan edullisempiin tarkoituksiin kuin syötäväksi ja ovat kyllin ymmärtäväisiä lisätäksensä niillä mieluummin alamaistensa lukua, siis myöskin vielä laajempiin sotiin käytettävien välikappaleiden määrää.

Kun ottaa huomioon ihmisluonnon häijyyden, joka paljastuu alastomana kansojen vapaissa suhteissa (sensijaan että sitä yhteiskunnallis-lainalaisessa tilassa melkoisesti peittää hallituksen pakko), niin onpa todella ihmeteltävää, ettei oikeus-sanaa ole pedanttisena käsitteenä vielä voitu tykkänään karkottaa sotapolitiikan piiristä ja ettei yksikään valtio ole vielä ollut kyllin rohkea julistautuakseen julkisesti tämän mielipiteen kannattajaksi. Yhä vedotaan näet Hugo Grotiukseen, Pufendorfiin, Vatteliin[10] jmm. (kaikki kiusallisia lohduttajia), vaikkei heidän kirjoituksillaan, ne kun ovat filosofisessa tai diplomaattisessa hengessä laadittuja, ole eikä edes voikaan olla vähintäkään lain tehoa (sillä valtiot semmoisinaan eivät ole minkään ulkonaisen pakon alaisia), ja heidät tuodaan aina vain uskollisesti esille sotahyökkäysten puolustamiseksi, vaikka ei ole olemassa yhtään esimerkkiä siitä, että mitään valtiota olisi koskaan saatu noin merkitsevien miesten todisteiden terästämillä perusteilla luopumaan aikeistaan. — Tuo arvonanto, jota jokainen valtio (ainakin sanoissa) osoittaa oikeuskäsitettä kohtaan, on kuitenkin merkkinä siitä, että ihmisessä piilee vielä suurempi, vaikkakin tällä asteella nukuksissa oleva siveellinen taipumus päästä ainakin joskus hänessä asuvan pahan alkujuuren voittajaksi (jonka olemassaoloa hän ei voi kieltää) ja toivoa samaa muistakin. Muutoinhan eivät valtiot, jotka tahtovat sotia toisiaan vastaan, joutuisi koskaan edes mainitsemaankaan sanaa oikeus, paitsi ehkä vain tehdäksensä siitä pilkkaa, kuten tunnettu gallialainen ruhtinas selitti: "Etu, jonka luonto on suonut vahvemmalle heikompaan nähden, on se, että viimeksimainitun on toteltava edellistä."

Sinä keinona, jolla valtiot hakevat oikeuttaan, ei voi koskaan, kuten puolueettomassa tuomioistuimessa, olla oikeudenkäynti, vaan yksistään sota, mutta sodalla ja sen suotuisalla tuloksella, voitolla, ei oikeus tule ratkaistuksi, ja rauhansopimus taas kyllä lopettaa sodan kulloinkin kerrakseen, mutta ei sodan tilaa — mahdollisuutta löytää yhä uusien sotien tekosyitä — (mitä ei juuri voikaan selittää vääräksi, koska tässä tilassa jokainen on tuomari omassa asiassaan). Toisaalta taas ei valtioihin nähden kansainoikeuden mukaan juuri voi pitää paikkaansa määritys, joka on katsottava luonnonoikeuden mukaan päteväksi laittomuuden tilassa eläviin ihmisiin nähden, nimittäin että heidän on täytymys (velvollisuus) luopua tuosta tilasta (koska valtiolla semmoisina on sisällisesti jo oikeudellinen järjestysmuoto ja ne ovat siis vapautuneet toisten pakonalaisuudesta, jonka nojalla nämä omain oikeuskäsitystensä mukaan velvoittaisivat ne noudattamaan laajempaa lainalaista oikeusjärjestystä), vaikkakin järki taas puolestaan ylimmän sivullisen lainsäätäjämahdin majesteetilla kerrassaan tuomitsee sodan käyttämisen oikeudenkäynnin välineenä, tehden sensijaan suoranaiseksi velvollisuudeksi rauhan tilan, jota kuitenkaan ei voi saada perustetuksi eikä turvatuksi ilman kansojen keskinäistä sopimusta. Näin ollen täytyy olla laatuaan erikoinen liitto, jota voimme nimittää rauhanliitoksi (foedus pacificum), joka eroaisi rauhansopimuksesta (pactum pacis) siinä, että kun jälkimmäinen lopettaa vain yhden sodan, se pyrkisi tekemään lopun kaikista sodista ainiaaksi. Tuollainen liitto ei palvele minkäänlaisen vallan hankkimista, vaan se tarkoittaa yksinomaan valtion vapauden säilyttämistä ja turvaamista itselleen ja muillekin liittoutuneille valtioille, näiden tarvitsematta silti (kuten luonnontilassa elävien ihmisten) alistua yleisten lakien ja niistä johtuvan pakon alaisiksi. Missä määrin tällaisen valtioliiton aate, jommoinen tulisi vähitellen käsittämään kaikki valtiot ja siten johtamaan ikuiseen rauhaan, olisi toteutettavissa (ts. onko sillä objektiivista realiteettia), sitä käy mielessään kuvitteleminen. Jos nimittäin käy niin onnellisesti, että joku mahtava ja valistunut kansa voi muodostua tasavallaksi (jonka täytyy olla luontonsa mukaisesti taipuvainen ikuiseen rauhaan), niin tuo tasavalta tulee valtioliittoyhtymän keskipisteeksi toisille valtioille, liittyäksensä niihin ja siten turvatakseen kansainoikeuden aatteen mukaisesti valtioiden vapaustilan ja laajentaakseen sitä yhä edelleen uusilla samanlaisilla liittymillä.

Kun joku kansa sanoo: "Meidän välillämme älköön olko sotaa; sillä me tahdomme muodostautua yhteiseksi valtioksi, so. asettaa itsellemme korkeimman lakiasäätävän, hallitsevan ja tuomitsevan vallan, joka sovittaa riitaisuutemme rauhallisesti", niin se on ymmärrettävää. — Mutta jos joku valtio sanoo: "Minun ja toisten valtioiden välillä älköön olko sotaa, vaikka minä en tunnustakaan mitään korkeinta lakiasäätävää valtaa, joka turvaisi minulle oikeuteni ja jolle minä turvaisin sen oman oikeuden", niin ei ole lainkaan ymmärrettävissä, mihin tämä valtio sitten tahtoisi perustaa luottamuksen omaan oikeuteensa, jollei tuo oikeus perustu tavallisia kansalaisyhteiskunta-muodostumia vastaavaan, laajempaan liittoon, nimittäin vapaaseen valtioliittoutumaan, jommoinen järjen täytyy välttämättä yhdistää kansainoikeuden käsitteeseen, jotta tästä käsitteestä ylipäänsä voisi jäädä ajatukselle jokin kiinnekohta.

Kansainoikeuden käsitteessä, jos sillä ymmärretään sotimisen oikeutta, ei ole oikeastaan ajatukselle minkäänlaista tukea (koska se semmoisena ei ole yleispäteviin ulkopuolisiin, jokaisen yksityisen vapautta rajoittaviin lakeihin perustuva, vaan sallii yksipuolisiin toiminnanohjeisiin nojautuen ja väkivoimalla ratkaistavan, mitä oikeus on). Tuommoisella kansainoikeudella olisi näin ollen ymmärrettävä sitä, että ihmisille, jotka noin ajattelevat, tapahtuu aivan oikein, kun he repivät ja raatelevat toisiansa ja siten tapaavat ikuisen rauhan vasta siinä suuressa haudassa, joka peittää kaikki väkivallantöiden kauheudet samoin kuin niiden alkuunpanijatkin. — Keskinäisissä suhteissa oleville valtioille ei järjen mukaan ajatellen voi olla mitään muuta keinoa päästä siitä laittomuuden tilasta, joka on pelkkää sotaa, kuin että ne, samoin kuin yksityiset ihmisetkin, luopuvat villistä (laittomasta) vapaudesta, mukautuvat yhteisiin pakkolakeihin ja muodostavat siten (jatkuvasti kasvavan) kansainvaltion (civitas gentium), joka lopulta käsittäisi maan kaikki kansat. Mutta koska valtiot, kansainoikeudesta omistamansa käsityksen mukaisesti, eivät tuollaista lainkaan halua, siis hylkäävät in hypothesi sen, mikä on oikein in thesi, niin on maailmantasavallan positiivisen aatteen asemesta (jollemme tahdo sallia kaiken tuhoutua) ainoastaan sotaa vastustavan, vakinaisen ja yhä laajenevan liiton negatiivinen vastike kykenevä pidättämään tuota oikeutta kammoavain, vihamielisten taipumusten virtaa, jolloin kuitenkin on tarjona alituinen vaara, että se puhkeaa kuohumaan. (Furor impius intus — fremit horridus ore cruento. — Vergilius[11]).[12]

"Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen vierasystävyyden vaatimuksiin."

Tässä paremmin kuin edellisissäkään määrityksissä ei ole puhe ihmisystävällisyydestä, vaan oikeudesta, ja tällöin merkitsee vierasystävyys (vieraanvaraisuus) muukalaisen oikeutta olla saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sentähden, että hän saapuu tämän toisen alueelle. Viimeksimainittu voi käskeä hänen poistua, jos se voi tapahtua aiheuttamatta hänelle turmiota, mutta ei kohdella vierasta vihamielisesti niin kauan kuin tämä on rauhallisesti alallaan. Vierasoikeutta ei tulokas voi vaatia (sillä siihen tarvittaisiin erikoinen suopea sopimus, jonka nojalla hän pääsisi joksikin aikaa asujakumppanuuteen), vain käymäoikeutta, joka sallii jokaisen ihmisen tarjoutua toisen seuraan, mikä oikeus perustuu maan pinnan yhteiseen omistukseen, jolla, se kun on pallon pinta, he eivät voi rajattomiin asti eristäytyä, vaan jolla heidän on kuitenkin lopulta siedettävä toisiaan rinnatusten; mutta kellään ei ole alkujaan suurempaa oikeutta olla jollakin maan paikalla kuin toisellakaan. — Tämän pinnan asuttavaksi kelpaamattomat osat, meri ja hieta-aavikot, katkaisevat tuon yhteisyyden, kuitenkin niin, että laiva tai kameli (erämaan laiva) tekevät ihmisille mahdolliseksi lähestyä toisiaan noidenkin seutujen läpi, joilla ei ole omistajaa, ja käyttää mahdolliseen kanssakäymiseen sitä pinnan oikeutta, joka kuuluu ihmissuvulle yhteisesti. Merenrantaseutujen (esim. raakalaisheimojen) epävieraanvarainen tapa ryöstellä laivoja läheisillä merillä tai tehdä orjikseen rannikolle ajautuneita laivamiehistöjä, tai hiekkaerämaiden (Arabian beduiinien) samanarvoinen tapa katsoa toisten paimentolaisheimojen naapuruutta oikeudeksi rosvota heitä, on siis vastoin luonnonoikeutta; toiselta puolen ei vierasystävyys-oikeus, so. vierasten tulokasten toimivalta, ulotu pitemmälle kuin mitä sisältää mahdollisuus yrittää kanssakäymistä entisten asukasten kanssa. — Tällä tavalla saattavat etäiset maanosat päästä rauhallisesti toistensa kanssa suhteisiin, jotka lopulta voivat tulla yleisesti lainalaisiksi ja siten vihdoin johtaa ihmissukua yhä lähemmäksi yhteismaailmallista järjestysmuotoa.

Jos vertaa tähän meidän maanosamme sivistyneiden, etupäässä kauppaakäyvien valtioiden epä-vierasystävällistä käyttäytymistä, niin menee se vääryys, jota ne harjoittavat käydessään vieraissa maissa ja vierasten kansojen luona (mikä merkitsee niille samaa kuin esiintyminen niiden valloittajina), aivan kauhistuttavan pitkälle. Amerikka, neekerimaat, maustesaaret, Kapmaa jne. olivat niille silloin, kun ne keksittiin, kenellekään kuulumattomia maita, sillä alkuasukkaita ne eivät laskeneet miksikään. Itäintiaan (Hindustaniin) kuljettivat ne pelkkien aiottujen kauppavarastojen varjolla vieraita sotilaskansoja, ja näiden mukana seurasi lisäksi alkuasukasten nujertaminen, maan eri valtioiden yllyttäminen laajaperäisiin sotiin, nälänhätä, kapina, petollisuus ja mitä vielä kuuluneekin noiden kaikkien murheiden litaniaan, jotka ihmissukua painavat.

Kiina[13] ja Japani, jotka olivat saaneet esimakua tuollaisista vieraista, ovat sentähden olleet siksi viisaita, että edellinen on sallinut niille vain pääsyn maahansa, mutta ei jalansijaa siellä, jälkimmäinen taas myöntänyt pääsynkin vain yhdelle ainoalle Euroopan kansalle, hollantilaisille, ja nämäkin vieraat vielä eristetään niinkuin vangit yhteydestä alkuasukasten kanssa. Harmillisinta (tai siveellisen tuomarin näkökannalta katsoen kaikkein parasta) tässä eurooppalaisten menettelyssä on, että he eivät saa edes vastaavaa hyötyä noista väkivallan töistä, että kaikki nuo kauppayhtiöt ovat romahduksen partaalla, että Sokerisaaret, tuo kaikkein julmimman ja harkituimman orjuuden pesä, eivät tuota mitään todellista voittoa, vaan palvelevat isäntiä ainoastaan välillisesti, edistäen tällöinkin varsin vähän luvallisia tarkoitusperiä, nimittäin matruusien valmistamista sotalaivastoja varten ja sitä tietä taas sotien käymistä Euroopassa; ja tämä meno tapahtuu sellaisten valtain tiliin, jotka pitävät kovasti esillä hurskauttaan ja, samalla kun juovat vääryyttä niinkuin vettä, tahtovat käydä valituista, mitä oikeauskoisuuteen tulee.

Kun nyt maan kansain kesken kerran yleisesti vallalle tullut (ahtaampi tai laajempi) yhteisyys on ehtinyt niinkin pitkälle, että yhdessä maan paikassa tapahtunut oikeudenloukkaus tunnetaan kaikissa paikoissa, niin ei maailmankansalaisoikeuden aate ole mikään haaveelliseen tai liioittelevaan kuvitteluun perustuva oikeusmuoto, vaan välttämätön täydennys niin valtiota kuin kansainoikeuttakin koskevaan kirjoittamattomaan lakikokoelmaan, joka koituisi yhteisten ihmisoikeuksien hyväksi yleensä ja siten myös ikuisen rauhan hyväksi, jonka yhtämittaisella lähenemisellä kohti toteutumistaan saatammekin mairitella itseämme ainoastaan tässä mainitulla ehdolla.

Tämmöisenä vakuutena (takeena) ei ole mikään vähempi kuin itse suuri taiteilijatar luonto (natura daedala rerum), jonka koneellisesta kulusta ilmeisesti tulee nähtäviin tarkoitus saada ihmisten eripuraisuus kirkastumaan sovuksi vastoin heidän tahtoaankin, ja jota sentähden, käsitettynä välittömästi, vaikutuslakiensa puolesta meille tuntemattoman syyn aiheuttamana pakkona, nimitetään kohtaloksi, mutta kaitselmukseksi silloin, kun harkitaan sen tarkoitusperäisyyttä maailman menossa ja ymmärretään se jonkun ihmissuvun objektiiviseen päämäärään suuntautuvan ja maailman kulkua ennakolta määräävän alkusyyn syvälliseksi viisaudeksi.[14] Tämä kaitselmus ei tosin varsinaisesti näyttäydy meille noissa luonnon taidelaitteissa, emmepä voi sitä niistä päättääkään olevaksi, vaan me voimme vain ja meidän täytyykin (kuten ylipäänsä kysymyksen ollessa olioiden muotojen suhteista niiden tarkoituksiin) ajatella se niiden lisäksi, voidaksemme inhimillistä taitamista vertauskohtana käyttäen muodostaa käsityksen niiden mahdollisuuksista. Jos taas koetamme kuvitella niiden suhdetta ja sopeutumista siihen tarkoitusperään, jonka järki meille välittömästi sanoo (nimittäin moraaliseen), niin silloin luomme aatekuvan, joka tosin on tietopuolisessa katsannossa ylenpalttinen, mutta käytännöllisessä merkityksessä (esim. mitä tulee ikuista rauhaa koskevaan velvollisuuskäsitteeseen, joka vaatisi käyttämään tuota luonnon koneistoa sen hyväksi) dogmaattinen ja todellisuuspohjaltaan hyvin perusteltu. — Luonto sanan käyttäminen on sitäpaitsi, milloin on kuten tässä kysymys ainoastaan teoriasta (eikä uskonnosta), sopivampi ihmisjärjen rajoihin (järjen kun on, mitä tulee seurausten suhtautumiseen syihinsä, pysyteltävä mahdollisen kokemuksen piirissä) ja vaatimattomampi sanontatapa kuin se, jolla tahdotaan ilmaista meille havaittavaa kaitselmusta, johon nähden ihmiset uhkarohkeasti varustautuvat Ikaroksen siivillä, päästäksensä lähemmäksi sen tutkimattomien tarkoituksien salaisuutta.

Ennenkuin nyt käymme lähemmin määrittelemään näitä takeita, on tarpeellista ensin koettaa tutustua siihen olotilaan, jonka luonto on järjestänyt sen suurella näyttämöllä toimiville henkilöille ja joka tekee viimein välttämättömäksi heidän rauhansa turvaamisen. Sen jälkeen käsittelemme ensimmäiseksi sitä tapaa, millä luonto tuon turvan tarjoaa.

Vastaiseksi on luonto suorittanut järjestelynsä siten, että se 1) on huolehtinut kaikissa maanpaikoissa asuvien ihmisten puolesta, että niissä voi elää, 2) on ajanut ihmiset sodan avulla kaikkiin suuntiin, kaikkein epäanteliaimpiinkin seutuihin, asuttaaksensa ne, 3) on pakottanut heidät, niinikään sodan avulla, asettumaan enemmän tai vähemmän lainalaisiin suhteisiin. — Ihmeteltävää on jo sekin, että Jäämeren rantaseutujen kylmillä aavikoilla vielä kasvaa jäkälää, jota poro kaivaa lumen alta, koituakseen itse ostjakkien tai samojedien ravinnoksi tai kelvatakseen myös heidän vetojuhdakseen, tai että suolaiset hiekkaerämaat voivat sentään elättää edes kamelin, joka näyttää olevan ikäänkuin luotu niiden vaeltamiseen, jotteivät nekään jäisi käyttämättömiksi. Mutta vielä selvempänä ilmenee tarkoitus huomatessamme, että Jäämeren rannoilla paitsi turkiseläimiä on vielä hylkeitä, mursuja ja valaita, joiden lihasta sikäläiset asukkaat saavat ravintoa ja rasvasta polttoainetta. Vaan kaikkein enimmän herättävät luonnon huolenpidosta puhuttaessa ihmettelyä ne ajopuut, joita se (meidän tietämättä oikein, mistä ne tulevat) kuljettaa noille kasvuttomille seuduille: ilman näitä aineksia eivät sikäläiset ihmiset voisi varustaa itselleen kulkuneuvoja ja aseita eivätkä majoja asuaksensa, — näillä ihmisillä muuten onkin aivan kylliksi tekemistä sotiessaan eläimiä vastaan, joten pysyvät keskenään rauhallisissa suhteissa. — Mutta mikä nuo asukkaat on kuljettanut sinne? Tuskinpa mikään muu kuin sota. Ensimmäinen sotaväline taas kaikista eläimistä, joita ihminen on maan kansoittamisen kestäessä oppinut kesyttämään ja käyttämään taloutensa tarpeiksi, on hevonen. Norsu kuuluu sensijaan myöhempään aikaan, nimittäin jo pystytettyjen valtioiden ylellisyyksiin, samoin kuin taito viljellä erinäisiä, meille nyt jo alkuperäisen laatunsa puolesta tuntemattomia ruoholajeja, joita sanotaan viljaksi; samaten hedelmälajien moninaistaminen ja jalostaminen uudestaan istuttamalla ja ymppäämällä (Euroopassa harjoitettiin tätä ehkä vain kahdella lajilla, villiomenalla ja villipäärynällä) saatettiin oppia ainoastaan jo perustettujen valtioiden aikana, jolloin kiinteistöjen omistus oli turvattu. Sitä ennen olivat ihmiset edistyneet metsästys-,[15] kalastus- ja paimentolaiselämästä maasta-eläjiksi, ja pian keksittiin suola ja rauta, ehkä ensimmäiset laajalti kysytyt, eri kansojen välisessä kauppavaihdossa käytettävät tavaralajit, joiden avulla kansat ensiksi joutuivat rauhallisiin suhteisiin keskenään ja sitten aina kauempanakin asuvain kanssa pääsivät yhteisymmärrykseen, yhteistoimintaan ja rauhallisiin suhteisiin.

Samalla kun siis luonto on pitänyt huolta siitä, että ihmiset voivat elää kaikkialla maan päällä, on se itsevaltiaasti myöskin tahtonut, että heidän pitää elää kaikkialla, vaikkapa vastoin haluaankin, vieläpä niin, että tuohon velvoitukseen ei kuulu edellytyksenä mitään velvollisuuden käsitettä, joka sitoisi heidät siihen siveyslain voimalla, vaan on luonto valinnut sodan keinoksi tämän päämäärän saavuttamiseen. — Näemmehän hajalleen tungettuina kansoja, joiden yhteinen alkujuuri ilmenee niiden kielten yhtäläisyydessä, kuten yhtäältä samojedit Jäämeren rannalla ja toisaalta kahdensadan peninkulman päässä siitä, Altain vuoristossa, kieleltään samankaltaisen kansan, ja niiden välissä toisen, nimittäin mongolilaisen, joka on ratsastustaitoinen ja niin ollen sotainen kansa; täten on ensinmainittu osa samaa heimoa, joutuen kauas toisesta, sysätty kaikkein karuimpiin jääseutuihin, jonne se varmaankaan ei olisi levinnyt omasta halustaan.,[16a] Niinikään ovat Euroopan pohjoisimmalla kulmalla asuvat suomalaiset, lappalaisiksi nimitetyt, joutuneet uudempana aikana yhtä kauas erilleen unkarilaisista, kun goottilaisia ja sarmaattisia kansoja on tunkeutunut niiden väliin; kuitenkin ovat molemmat ensinmainitut kansat kielen perusteella sukua keskenään. Ja mikäpä muu on voinut ajaa eskimot (ehkä ikivanhoja eurooppalaisia seikkailijoita, kaikista amerikkalaisista tykkänään eroavaa sukua) Amerikan pohjoisosaan ja peskerit saman maanosan eteläpäähän aina Tulimaahan asti, ellei sota, jota luonto käyttää keinona kansoittaakseen maan kaikki kolkat? Sota itse taas ei tarvitse mitään erikoisaihetta, vaan näyttää se olevan istutettu ihmisluontoon, vieläpä käyvän jonkunlaisesta jalosta toimesta, johon ihmisen innoittaa kunniantunto ilman itsekkäitä vaikuttimia. Tästä johtuu, että sotakunto arvostellaan (sen tekevät amerikkalaiset villit yhtähyvin kuin eurooppalaisetkin ritariaikoina) välittömän suuriarvoiseksi ei ainoastaan kun on sota (niinkuin sopiikin), vaan myöskin jotta olisi sota, ja se aloitetaan usein yksistään tuon kunnon osoittamiseksi, joten siis sodalle semmoisenaan annetaan sisäistä arvoa, jopa siinä määrin, että sille vielä filosofitkin voivat pitää ylistyspuheita jonkunlaisena ihmiskunnan jalostuskeinona muistamatta tuota kreikkalaisen lausuntoa: "Sota on siitä huono, että se tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin karsii niitä pois." — Tämä olkoon sanottuna siitä, mitä luonto tekee oman tarkoitusperänsä toteuttamiseksi kysymyksen ollessa ihmissuvusta eläinkunnan luokkana.

Nyt esiintyy kysymys, joka koskee olennaista puolta ikuisen rauhan asiassa: "Mitä luonto tekee tässä suhteessa siihen tarkoitukseen nähden, jonka ihmisen oma järki osoittaa hänen velvollisuudekseen, eli mitä se siis tekee hänen siveellisen tarkoitusperänsä hyväksi, ja miten se takaa, että se mitä ihmisen vapauslakien mukaan pitäisi tehdä, mutta mitä hän ei tee, turvattaisiin luonnon pakonkin voimalla — että nimittäin hän tulisi sen täyttämään — kuitenkin tuota vapautta loukkaamatta, ja vielä niin, että huomioon tulisivat kaikki julkisen oikeuden puolet, valtio-oikeus, kansain-oikeus ja maailmankansalaisoikeus." — Kun sanon luonnosta: se tahtoo, että tuo tai tämä tapahtuisi, niin se ei merkitse samaa kuin: se asettaa meille velvoituksen tehdä niin (sillä sen voi asettaa vain pakoton käytännöllinen järki), vaan se tekee itse niin, tahdoimmepa tai emme (fata volentem ducunt, nolentem trahunt).

1. Jollei sisällinen epäsopukaan pakottaisi kansaa asettumaan yleisten lakien pakon alaiseksi, niin teki sen kuitenkin ulkoinen sota, koska luonnon edellämainitun järjestelyn mukaan jokaisen kansan on tapaaminen naapurinaan toinen sitä ahdistava kansa, jota vastaan sen on sisäisesti muodostuttava valtioksi, ollakseen valtavoimana varustettu sitä vastaan. Nyt on tasavaltainen valtiojärjestys ainoa, joka on täysin ihmisten oikeutta vastaava, mutta se on samalla vaikein perustaa ja vielä vaikeampi säilyttää, jopa niin, että monet väittävät sen täytyvän olla enkelien valtio, ihmiset kun eivät itsekkäine taipumuksineen heidän mielestään kykene niin ylevärakenteisen valtiojärjestyksen ylläpitäjiksi. Mutta nyt tulee luonto tuon kunnioitetun, mutta käytännössä voimattoman yleisen, järkeen perustuvan tahdon avuksi, ja nimenomaan juuri noiden itsekkäiden taipumusten välityksellä, niin että ainoastaan hyvä valtion järjestysmuoto (joka epäilemättä on ihmiskykyjen ulottuvilla) pystyy suuntaamaan nuo voimat keskenään siten, että toinen niistä ehkäisee toisen hävittävän vaikutuksen tai tekee sen tyhjäksi; tällöin esiintyy lopputulos järjelle sellaisena kuin ei kumpaistakaan vastavoimaa olisi olemassa, ja ihminen tulee pakotetuksi olemaan, joskaan ei siveellisesti hyvä ihminen, niin kuitenkin hyvä kansalainen. Valtion järjestämisen pulma on, niin karkealta kuin se kuulostaakin, ratkaistavissa itse paholaistenkin (jos heillä vain on järkeä) muodostaman kansan keskuudessa, ja ratkaisu on tämä: "Joukko järjellisiä olentoja, jotka kaikki vaativat yleisiä lakeja säilyttääksensä olemassaolonsa, mutta ovat kaikki myös salaisesti taipuvaisia pyrkimään kohdastansa vapaiksi niiden velvoituksista, laittakoon keskinäiset suhteensa ja järjestysmuotonsa sellaisiksi, että, vaikka kunkin yksityiset aivoitukset käyvätkin toisiansa vastaan, jokainen kuitenkin pitää yllä toistansa siten, että tulos heidän yhteisistä suhteistaan on juuri sama kuin jos heillä ei olisi ollutkaan tuollaisia pahoja aivoituksia." Tällainen tehtävä täytyy olla mahdollinen ratkaista. Siinä ei nimittäin vaadita selkoa ihmisen siveellisestä parantumisesta, vaan tietää tahdotaan, miten luonnon mekanismia voitaisiin soveltaa ihmisoloihin, jotta kansaan kuuluvien ihmisten epäsopuisista aivoituksista aiheutuva ristiriita olisi siten sovitettavissa, että heidän täytyisi pakottaa itsensä suostumaan keskenänsä pakkolakien alaisiksi ja siten johtamaan olonsa sellaiseen rauhan tilaan, jossa lait ovat voimassa. Voimmehan huomata jo todellisesti olemassaolevistakin, vielä varsin epätäydellisesti järjestetyistä valtioista, että ne ainakin ulkonaisissa suhteissaan melkoisesti lähenevät sitä, mitä oikeuden aate vaatii, vaikka tähän ei varmaankaan ole syynä moraalisuus sisäisesti katsottuna (siitähän ei ole liioin hyvän valtiojärjestyksen ajateltava johtuvan, vaan pikemminkin on viimeksimainitun päinvastoin katsottava olevan kansan suotuisan siveellisen kehityksen ensimmäisenä edistäjänä); tästä nähdään, että järki voi käyttää itsekkäiden taipumusten välityksellä esiintyvää luonnon mekanismia, jotka taipumukset tietenkin vaikuttavat ulkonaisestikin toisiaan vastaan, keinona tehdä tilaa tuolle tarkoitusperälleen, oikeudelliselle ohjekäskylle, ja samalla myöskin, mikäli se riippuu valtiosta itsestään, edistää ja turvata niin sisällistä kuin ulkonaistakin rauhaa. — Tässä katsannossa voimme siis sanoa: luonto tahtoo vastustamattomasti, että oikeus saavuttaisi lopulta ylivallan. Mitä nyt tässä kohden on jätetty tekemättä, se tapahtuu viimein itsestään, vaikkakin tuottaen paljon epämukavuutta. — "Jos ruokoa taivuttaa liiaksi, niin se katkeaa; ja joka tahtoo liiaksi, hän ei tahdo mitään." (Bouterwek.)[16b]

2. Kansainoikeuden aate edellyttää useampien toisistaan riippumattomien naapurivaltioiden eristäytymistä; ja vaikka tuollainen tila itsessään onkin jo sodan tila (koska niiden kesken ei ole valtioliitto-yhteyttä, joka estäisi vihollisuuksien puhkeamisen), niin on sekin sentään järjenaatteen kannalta parempi kuin noiden valtioiden sulautuminen toisille ylivoimaiseksi ja yleisvaltiudeksi muuttuvaksi mahdiksi, sillä hallintoalueen suuretessa menettävät lait yhä enemmän ponttansa, ja sieluton despotismi, joka on hävittänyt hyvyyden idut, sortuu kuitenkin lopulta anarkiaan. Mutta jokainen valtio (tai sen päämies) haluaakin päästä pysyväiseen rauhan tilaan juuri pyrkimällä, mikäli mahdollista, koko maailman valtiaaksi. Mutta luonnon tahto on toinen. Se käyttää kahta keinoa estääkseen kansoja sekautumasta toisiinsa ja eristääkseen niitä, nimittäin kielten ja uskontojen erilaisuutta,[17] jota tosin seuraa taipumus keskinäiseen vihaan sekä sodan tekosyy, vaan joka sittenkin kulttuurin edistyessä ja ihmisten vähitellen lähentyessä toisiaan johtaa suurempaan periaatteiden yhdenmukaisuuteen ja yhteisymmärrykseen sellaisessa rauhan tilassa, joka ei, kuten tuo (vapauden hautuumaalla elävä) despotismi, synny eikä tule taatuksi heikontamalla kaikkia voimia, vaan voimien tasapainon avulla, niiden virkeimmin kilvoitellessa.

3. Niin kuin luonto viisaasti pitää erillään kansoja, joita jokaisen valtion tahto, vieläpä itse kansainoikeudenkin nojalla, pyrkisi mielellään yhdistämään alaisikseen viekkaudella tai väkivallalla, niin se myös toisaalta yhdistää molemminpuolisella omanvoitonpyynnillä kansoja, joita maailmankansalaisoikeuden aate ei olisi turvannut mielivallalta ja sodalta. Kauppahenki se on, joka ei voi elää yhdessä sodan kanssa ja joka ennemmin tai myöhemmin pääsee vallalle jokaisen kansan keskuudessa. Kun nimittäin kaikista valtiovaltaa alemmista mahdeista (välineistä) rahan valta mahtanee olla luotettavin, niin huomaavat valtiot olevansa pakotettuja (ei kai sentään juuri siveellisistä vaikuttimista) edistämään jaloa rauhaa ja, millä maailman suunnalla sota ikänä uhkaakin puhjeta, torjumaan sitä välittävällä toiminnalla, aivan kuin ne senvuoksi olisivat vakinaisessa liittosuhteessa; sillä sotaa varten aiotut suuret yhtymät voivat asian luonnosta johtuen syntyä vain ylen harvoin ja vielä harvemmin menestyä. — Tällä tavoin takaa luonto ihmisen taipumuksissa piilevän mekaanisuuden välityksellä itse ikuisen rauhankin; tämä vakuus ei tosin ole riittävä (tietopuolisesti) ennustamaan sen vastaisuutta, mutta käytännöllisessä merkityksessä se kyllä riittää ja panee velvollisuudeksemme ponnistella kohti tuota (ei pelkästään kuvitteellista) päämäärää.

Salainen määritys julkista oikeutta koskevissa asiakirjoissa on objektiivisesti katsoen, s.o. sisällyksensä puolesta ristiriitaisuus. Mutta subjektiivisesti arvosteltuna, sen henkilön laatuun nähden, joka sen määrittelee, voinee siihen kaiketi sisältyä salaisuuskin sikäli, että hän pitää omalle arvolleen arveluttavana ilmaista itseään julkisesti sen tekijäksi.

Ainoa tämänluontoinen määritys sisältyy seuraavaan lauselmaan: Sotaan varustautuneiden valtioiden on otettava harkitaksensa yleisen rauhan mahdollisuuden ehtoja koskevat filosofien perusohjeet.

Mutta nytpä näyttää valtion lainsäätäjäarvoa alentavalta — valtiollehan luonnollisesti on tunnustettava suurin viisaus — ottaa alamaisiltaan (filosofeilta) oppiakseen niitä periaatteita, jotka koskevat sen suhtautumista toisiin valtioihin; mutta kumminkin se on varsin suositeltavaa. Näin ollen ajattelemme valtion hiljaisuudessa (siis tekemällä siitä salaisuuden) kehottavan filosofeja sanomaan ajatuksensa, mikä merkitsee, että valtio antaa heidän puhua vapaasti ja julkisesti sodankäynnin ja rauhanteon yleisistä perusohjeista (sillä senhän he tekevät jo itsestäänkin, kun sitä vain ei heiltä kielletä): sopiessansa tästä seikasta toistensa kanssa eivät valtiot tarkoitusta varten tarvitse mitään erikoista keskinäistä välipuhettakaan, vaan se sisältyy jo yleisen (siveellis-lakiasäätävän) ihmisjärjen velvoitukseen. — Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta, että valtion olisi annettava etusija filosofin periaatteille lakimiehen (valtiovallan edustajan) lausuntojen edellä, vaan ainoastaan, että häntä kuultaisiin. Lakimies, joka on ottanut tunnuskuvakseen oikeuden vaa'an ja sen ohella myös vanhurskauden miekan, ei tavallisesti käytä viimeksimainittua, kuten ehkä luulisi, yksistään suojatakseen edellistä kaikilta vierailta vaikutuksilta, vaan saattaa heittää miekankin jompaankumpaan vaakakuppiin, jollei se muuten ota painuakseen (vae victis). Sitäpaitsi on juristilla, joka ei ole samalla (siveellisyydenkin kannalta) filosofi, mitä suurin kiusaus — koska se vain kuuluukin hänen virkatehtäväänsä — ainoastaan soveltaa olevia lakeja, mutta ei tutkia, eivätkö itse nuo lait olisi parannuksen tarpeessa, ja hän lukee tämän tieteenhaaransa arvoluokan, joka itse asiassa on alempi, korkeampiin senvuoksi, että sen mukana seuraa valta (kuten on molempien toistenkin laita). — Filosofinen tieteenhaara on tämän liittoutuneen mahdin alaisena ollen hyvin alhaisella asteella. Niinpä esim. sanotaan filosofiasta, että se on teologian palvelijatar (ja samaa sanotaan toisistakin kahdesta). Ei kuitenkaan oikein eroteta, "kantaako hän soihtua armollisen rouvan edellä vai laahustinta hänen jäljessään".

Että kuninkaat rupeaisivat filosofoimaan tai filosofit kuninkaiksi, ei ole luultavaa, mutta eipä liioin toivottavaakaan, sillä vallan omistaminen turmelee välttämättömästi järjen vapaata arvostelukykyä. Mutta että kuninkaat tai kuninkaalliset (tasa-arvoisuuslakien mukaan itseänsä hallitsevat) kansat eivät anna filosofien luokan hävitä tai mykistyä, vaan lausua julkisesti ajatuksensa, se on molemmille välttämättömän tarpeellista, eikä siitä voi liioin syntyä jälkipuheita, joilla tämä luokka tehtäisiin epäiltäväksi kiihotustyön harjoittamisesta, se kun on jo luonnostaan kykenemätön joukkotoimintaan ja yhtymään klubeiksi.

LIITE.

Ristiriitaisuudesta moraalin ja politiikan välillä ikuisen rauhan näkökannalta

Moraali on jo itsessään käytäntöä objektiivisessa merkityksessä, ehdottomasti käskevien lakien kokoomuksena, sellaisten, joiden mukaan meidän pitää toimia, ja ilmeistä luonnottomuutta on, jos kerran on tunnustanut tämän velvollisuus-käsitteen arvovallan, koettaa vielä selittää, että sitä ei kuitenkaan kykene noudattamaan. Tällöinhän näet tuo käsite häviää itsestään (ultra posse nemo oblliatur). Näin ollen ei politiikka sovellettuna oikeusoppina voi olla ristiriidassa samassa mielessä käsitetyn, mutta tietopuolisen moraalin kanssa (toisin sanoen siinä ei siis ole käytännön ja teorian ristiriitaa); viimeksimainittuhan olisikin noin ajatellen ymmärrettävä jonkunlaiseksi yleiseksi taitavuusopiksi, so. sellaisten toiminnan ohjeiden teoriaksi, joiden mukaan voi valita käyttökelpoisimmat keinot omaa etua tavoitteleviin tarkoituksiin, eli siis kiellettävä, että moraalia ylipäänsä olisi olemassakaan.

Politiikka sanoo: "Olkaa taitavia kuin käärmeet"; moraali lisää siihen rajoittavana ehtona: "ja ilman vilppiä niinkuin kyyhkyset". Jolleivät molemmat mahdu samaan käskyyn, niin on poliitiikan ja moraalin välillä todellakin ristiriitaa; jos taas kumpaisenkin on ehdottomasti kuuluttava yhteen, niin on vastakohtaisuuden käsite tässä järjetön, eikä sitä kysymystä voi lainkaan asettaa edes ratkaistavaksi, kuinka tuo ristiriita olisi sovitettavissa. Vaikka lauselma "Rehellisyys on paras politiikka" sisältääkin teorian, jota vastaan käytäntö sen pahempi sangen usein sotii, niin onpa toinen yhtä teoreettinen lauselma "Rehellisyys on parempi kuin kaikki politiikka" ehdottomasti kaikkien vastaväitteiden yläpuolella, vieläpä politiikan välttämätön ehtokin. Moraalin rajajumala ei väisty Jupiteria (vallan rajajumalaa), sillä viimeksimainittu on vielä kohtalon käsissä, so. järki ei ole kyllin kirkas kyetäkseen luomaan yleiskatsausta niiden edeltämääräävien syiden sarjaan, joista saattaa luonnon mekanismin nojalla varmuudella ennustaa ihmisten tekemisien ja tekemättä jättämisien onnelliset tai huonot seuraukset (vaikkakin ihminen voi odottaa niistä toiveittensa mukaisia). Mutta mitä meidän on tehtävä, pysyäksemme (viisauden sääntöjen mukaan) velvollisuuden polulla, sen asian valaisee meille järki tarpeeksi kirkkaasti, osoittaen samalla tien loppumääränkin.

Mutta nytpä perustaa käytännön ihminen (jolle moraali on pelkkää teoriaa) lohduttoman kielteisen kantansa meidän sävyisiin toivomuksiimme nähden (joka silloinkin, kun on kysymys tunnustetuista: mitä meidän pitää ja mitä me voimme) varsinaisesti tähän seikkaan: hän uskottelee voivansa etukäteen päättää ihmisluonnosta, että ihminen ei koskaan ole tahtova sitä, mitä vaaditaan, jotta saataisiin todeksi tuo ikuiseen rauhaan viittaava ja johtava päämaali. — Itse asiassa ei tähän tarkoitukseen riitäkään kaikkien yksityisten ihmisten tahto elää vapauden periaatteiden mukaisesti laillista järjestysmuotoa noudattaen (kaikkien tahdon erillinen yhtäläisyys), vaan että kaikki yhdessä tahtovat tuota tilaa (yhteisen tahdon joukko-yhtäläisyys); tällaista ratkaisua vaatii vielä tämä vaikea tehtävä, jotta kansalais-yhteiskunnasta syntyisi eheä kokonaisuus. Kun siis kaikkien erikoistahtomisen erilaisuuden yläpuolelle lisäksi vaaditaan vielä joku sitä yhdistävä syy, ei tuota aatetta toimeenpantaessa (käytännössä) oikeudellisen tilan alkamista voi perustaa muuhun kuin valtaan, jonka pakon nojaan julkinen oikeus sittemmin rakennetaan. Tällainen oikeus edellyttää tosin, että todellisessa kokemusmaailmassa on jo etukäteen odotettavissa mainitusta aatteesta (teoriasta) suuria poikkeuksia (koska vielä on huomattava, että tällöin ei juuri käy ottaminen lukuun lainsäätäjän moraalista katsontatapaa, jota seuraten hän, kun sekavan joukkion yhdistyminen kansaksi on tapahtunut, jättäisi täten muodostuneen kansan tehtäväksi oikeudellisen järjestysmuodon luomisen yhteisen tahtonsa nojalla).

Tässä tulee nyt kysymykseen, että se ei annakaan kansan sanella lakeja, jolla kerran on valta käsissään. Valtio, joka kerran on siinä asemassa, ettei se ole minkään ulkonaisten lakien alainen, ei alistu toisten valtioiden tuomarinistuimesta riippuvaiseksi, kun on ratkaistavana, millä tavalla sen on haettava niiltä oikeuttaan; eipä kokonainen maanosakaan, tuntiessaan itsensä ylivoimaiseksi toisen rinnalla, joka ei muutoin ole sen tiellä, jätä käyttämättä tilaisuutta lujittaa valtaansa ryöstämällä tuota toista tai alistamalla sen kerrassaan valtiutensa alle. Täten kutistuvatkin nyt kaikki tietopuoliset valtio-, kansain- ja maailmankansalaisoikeuden suunnitelmat asiallisesti tyhjiksi ihanteiksi, jotka eivät ole toteutettavissa, jotavastoin sellaisen käytännöllisyyden, joka nojautuu ihmisluonnon kokemusperäisiin perusteihin ja joka ei pidä liian halveksittavana ottaa johtoaatteitaan varten opetusta siitä tavasta, miten maailman asiat kulkevat, voisi yksistään toivoa löytävän varman pohjan valtioviisautensa rakennukselle.

Ja niin onkin, että jos ei ole olemassa mitään vapautta ja siihen perustuvaa siveellistä lakia, vaan jos kaikki mitä tapahtuu tai voi tapahtua on pelkkää luonnon koneellisuutta, niin politiikka (taitona käyttää sitä ihmisten hallitsemiseen) sisältää kaiken käytännöllisen viisauden, ja oikeuden käsite on asiallisesti tyhjä ajatus. Jos taas oikeuden käsite huomataan välttämättömän tarpeelliseksi yhdistää politiikkaan, jopa kohottaa valtiotaidon rajoittavaksi ehdoksikin, niin silloin on myönnettävä, että ne ovat yhdistettävissä toisiinsa. Minä voin nyt kyllä vielä ajatella moraalista politikkoa, so. sellaista, joka ottaa valtioviisauperiaatteet siltä kannalta, että ne voivat kestää siinä, missä moraalikin tulee kysymykseen, mutta en poliittista moralistia, joka muovaa moraalinsa sellaiseksi, että valtiomiehen edut näyttävät sen sietävän.

Moraalinen politikko ottaa periaatteekseen tämän: jos valtiojärjestyksessä tai valtioiden suhteissa paljastuu vikoja, joita ei ole voitu estää, niin on — erittäinkin valtionpäämiesten — velvollisuus harkita, miten olot voitaisiin mahdollisimman pian korjata ja saattaa luonnonoikeuden mukaisiksi, sikäli kuin se järjenaatteen muodossa on meille nähtävänä mallina, vaikka tämä kaikki vaatisi uhrauksiakin heidän itsekkyydeltään. Kun nyt valtio- tai maailmankansalais-yhtymää koossapitävän siteen rikkirepiminen, ennenkuin parempi järjestysmuoto vielä on valmiina asetettavaksi sen sijaan, on vastoin kaikkea tässä kohden moraalin kanssa yhtäpitävää valtioviisautta, niin olisi kylläkin järjetöntä vaatia, että kyseessäoleva puute olisi hetimiten ja rajusti korjattava; mutta sen vaatimuksen voi kumminkin asettaa vallanpitäjälle, että hänen on ainakin omistettava sisimmäksi perusohjeekseen tuollaisen muutoksen välttämättömyys ja sen mukaan pyrittävä lakkaamatta lähemmäksi päämäärää (oikeuslakien kannalta parasta valtiojärjestystä). Valtio voi jo silti hallita itseään tasavaltaisesti, vaikka sillä vielä onkin olemassaolevan valtiosäännön mukaan despoottinen hallitsijavalta, kunnes kansa vähitellen tulee kykeneväksi omistamaan vaikutuksia pelkästä lain arvovallan aatteesta (ikäänkuin siinä olisi fyysillinen mahti) ja niinmuodoin kehittyy kelvolliseksi säätämään omat lakinsa (mikä jo alkujaan perustuu oikeuteen). Jos huonon valtiojärjestyksen aiheuttamalla mullistavalla vallankumouksellakin saavutettaisiin — oikeudenvastaisella tavalla — lainmukaisempi järjestys, eipä uudenkaan järjestelmän aikana auttaisi enää pitää luvallisena johdattaa kansaa jälleen vanhaan, vaikkakin vanhan järjestyksen vielä voimassaollessa jokainen, joka tahtoisi väkivalloin tai viekkaudella kajota siihen langetettaisiin kapinoitsijalle kuuluviin rangaistuksiin. Mitä taas tulee valtioiden ulkonaisiin suhteisiin, niin ei yksityiseltä valtiolta voi vaatia, että se luopuisi valtiojärjestyksestään, vaikka tämä olisikin despoottinen (jommoinen onkin muuten vahvempi ulkopuolisia vihollisia vastaan), niin kauan kuin se on vaarassa joutua heti toisten valtioiden pauloihin. Tällaisessa tapauksessa täytyy olla sallittua edes lykätä muutoksen toimeenpano sopivampaan ajankohtaan.[18]

Rikkokootpa siis despotisoivat moralistit (jotka erehtyvät aatteiden soveltamisessa) vaikka monellakin tavalla valtioviisautta vastaan (varomattomasti omaksumillaan tai kiittelemillään menetelmillä), niin täytyy kuitenkin tämän luontoa vastaan tapahtuneen rikkomuksen antaman opetuksen vähitellen johtaa heidät paremmalle tolalle. Moralisoivat politikot sensijaan — mikäli se heistä riippuu — tekevät mahdottomaksi olojen parantamisen ja oikeudenloukkauksen ikuiseksi kaunistelemalla oikeudenvastaisia valtionperiaatteita, uskotellen, että ihmisluonto ei kykene toteuttamaan hyvää järjen osoittaman aatteen mukaisesti.

Käytännön ja kokemuksen asemesta, jolla nämä valtioviisaat miehet kerskuvat, onkin heillä juonet mielessä; heidän aikeensa suuntautuvat vain kansan ja mahdollisuutta myöten koko maailmankin alttiiksipanemiseen puhumalla kulloinkin hallitsevan vallan pussiin (jotteivät vahingoittaisi yksityisetuansa), mikä on todellisten juristien tapaista (ammatti-juristien, ei lainsäätäjäin), milloin nämä ovat päässeet kiipeämään politiikkaan asti. Kun näet heidän tehtävänsä ei ole järkeillä itse lainsäädännöstä, vaan panna toimeen voimassaolevan lain määräyksiä, niin täytyy jokaisen nykyään olemassaolevan lakisäädöksen ja — kun tämä muutetaan korkeimmassa paikassa — sitä seuraavan olla heille aina kaikkein paras, jolloin kaikki sitten onkin asianomaisessa koneellisessa järjestyksessään. Mutta jos tuo taito osata istua joka satulaan saa heissä syntymään senkin harhaluulon, että he muka kykenevät arvostelemaan yleensäkin valtiojärjestyksen periaatteita oikeuskäsitteiden mukaan (siis a priori eikä kokemusperäisesti), jos he suurentelevat tuntevansa ihmisiä (mikä kyllä on luultavaakin, koska he ovat tekemisissä monien kanssa), tuntematta kuitenkaan ihmisiä ja ymmärtämättä mitä hänestä voidaan tehdä (siihen vaaditaan korkeammalle kehittynyttä antropologista vaarinottoa), ja jos he näillä käsityksillä varustettuina käyvät käsiksi järjen ohjesääntöjen mukaiseen valtio- ja kansainoikeuteen, niin he eivät voi suoriutua tästä siirtymisestä muutoin kuin jatkamalla käräjäpukarin hengessä, seuraten totunnaista menettelytapaansa (joka perustuu itsevaltaisesti annettujen pakkolakien mukaiseen koneellisuuteen) siinäkin, missä järjen käsitteiden mukaan tulee kysymykseen vain vapauden periaatteille rakentuva lainalakien pakko, joka vasta tekee pysyvästi oikeuteen nojautuvan valtiojärjestyksen mahdolliseksi; esillä olevan tehtävän luulee oletettu käytännön mies, jättämällä huomiotta mainitun järjenaatteen, voivansa ratkaista empiirisesti, kokemusperäisesti, kuten tähän asti vielä parhaiten säilyneet, mutta enimmäkseen oikeudenvastaiset valtiojärjestykset on rakennettu. Ne perusohjeet, joita hän tällöin käyttää (vaikka hän ei tosin päästäkään niitä kuuluville), käyvät yksiin suunnilleen seuraavien sofististen ohjeiden kanssa:

1. Fac et excusa. Käytä sopivaa tilaisuutta omavaltaiseen anastamiseen (anastus on kohdistuva valtion oikeuteen joko omaan kansaansa tai sitten johonkin toiseen, naapurikansaan nähden). Tapausta käy puolustaminen ja väkivaltaa kaunisteleminen paljon helpommin ja hienommin teon jälkeen (varsinkin ensiksimainitussa tapauksessa, jossa ylemmän vallan olemukseen ilman muuta kuuluu olla samalla lakiasäätävänä esivaltanakin, jota on toteltava sen enempää järkeilemättä) kuin jos edeltäpäin mielisi miettiä vakuuttavia syitä ja ensin vielä odottaa vastasyidenkin esittämistä. Itse tämä uskaliaisuus on jo jonkunlaisena silmänlumeena osoittamassa, että asianomainen muka on sisäisesti vakuuttunut tekonsa oikeudenmukaisuudesta, ja perästäpäin on bonus eventus niminen jumala paras oikeuden edustaja.

2. Si fecisti, nega. Siihen nähden, mitä itse olet rikkonut, saattaaksesi kansasi epätoivoon ja johtaaksesi sen sitä tietä kapinaan, kiellä oma syyllisyytesi; väitä sensijaan, että syynä on ollut alamaisten niskoittelu, tai, jos anastuksesi kohdistuu naapurikansaan, että syy on ihmisluonnossa, koska ihminen, jollei hän ennätä väkivoimalla toisen edelle, saa olla varma siitä, että tuo toinen ennättää hänen edelleen ja saa hänestä voiton.

3. Divide et impera. Tämä merkitsee: jos kansasi keskuudessa on joitakin etuoikeutettuja, jotka ovat valinneet sinut vain ylimmäksi miehekseen (primus inter pares), niin saata heidät eripuraisiksi keskenään ja erimielisiksi kansan kanssa ja asetu sitten kansan puolelle uskotellen antavasi sille enemmän vapautta; kun näin menettelet, niin kaikki tulee riippumaan ehdottomasti sinun tahdostasi. Jos taas on kysymys ulkovalloista, niin on eripuraisuuden virittäminen niiden keskuuteen jokseenkin varma keino saada ne yksi toisensa jälkeen alistetuksi valtasi alle sillä varjolla, että olet auttavinasi kulloinkin heikompaa puolta.

Näillä valtiollisilla perusohjeillahan ei tosin voi ketään pettää, sillä ne ovat kaikki jo yleisesti tunnettuja. Niitä ei ole liioin tarvis hävetä senluontoisina, että vääryys paistaisi niistä liian silminnähtävästi. Suuret vallat eivät nimittäin koskaan häpeä yhteisen kansan arvostelun edessä, vaan ne häpeävät ainoastaan toinen toistaan, ja mitä tulee itse noihin periaatteisiin, niin eivät vallat joudu hämilleen niiden paljastumisesta, vaan ainoastaan epäonnistumisesta (sillä toiminnanohjeittensa siveellisyyden puolesta ne ovat kaikki yksimielisiä); näin ollen jää niille aina vielä jäljelle valtiollinen kunnia, johon ne voivat aina turvautua, nimittäin vallan laajeneminen, olipa se hankittu millä keinoin tahansa.[19]

Mitä tulee rauhantilan luomiseen ihmisten keskuuteen sotaisesta luonnontilasta, käy kaikista näistä epämoraalisen viisausopin käärmeenkäänteistä selville ainakin tämä: että ihmiset yhtä vähän yksityisoloissaan kuin julkisissa suhteissaankaan voivat välttää oikeuskäsitettä ja että he eivät uskalla julkisesti perustaa poliitikkaa yksinomaan taitotemppuihin eivätkä siis sanoutua irti kaikesta kuuliaisuudesta julkisen oikeuden aatteelle (mikä on erityisesti silmäänpistävää kansainoikeuteen nähden), vaan että he osoittavat sille semmoisenaan asiaankuuluvaa kunnioitusta, vaikkapa he koettaisivat miettiä satojakin takaportteja ja peittelykeinoja, karttaaksensa sitä käytännössä ja teetelläksensä ovelalle mielivallalle auktoriteettia esiintyä kaiken oikeuden alkulähteenä ja seuralaisena. — Jotta tämä saivartelu saisi loppunsa (vaikka sen kaunistelemasta vääryydestä ei tulisikaan loppua) ja maan mahtavien vilpilliset edustajat saataisiin tunnustamaan, että he eivät puhukaan oikeuden, vaan mielivallan puolesta, jolta he niinikään — kuin olisi heillä itsellään tässä asiassa jotakin määräämisvaltaa — omaksuvat esiintymistapansa, — jotta näin tapahtuisi, saattaa olla tarpeen paljastaa tuo silmänlume, jolla petetään itseään ja muita, etsiä nähtäville se korkein perusaate, joka on lähtökohtana pyrkimykselle ikuiseen rauhaan, ja osoittaa, että kaikki tuo paha, mikä on sen tiellä, johtuu siitä, että poliittinen moralisti alkaa siitä, mihin moraalinen politikko syystä kyllä lopettaa ja, alistaen siten periaatteet tarkoitusperän palvelukseen (so. valjastaen hevoset vaunujen perään), tekee tyhjäksi oman aikomuksensa saattaa politiikka ja moraali sopusointuun keskenään.

Jotta käytännöllinen filosofia saataisiin sovitetuksi itsensä kanssa, on ennen kaikkea tarpeen ratkaista kysymys: onko käytännöllisen järjen tehtävissä lähdettävä alkuun sen aineellisesta peruslähteestä, tarkoituksesta (ehdonvallan esineenä), vai muodollisesta, so. siitä (ainoastaan ulkonaisesti katsoen vapauteen perustuvasta), jonka mukaan sääntö kuuluu: "toimi niin, että voit tahtoa, että perusohjeestasi tulisi yleinen laki (olipa tarkoitus mikä hyvänsä)?"

Aivan epäilemättä on viimeksimainitulle perusjohteelle annettava etusija; sillä on näet oikeusperiaatteena ehdoton välttämättömyys, kun sensijaan ensinmainittu on pakottava ainoastaan edellyttämällä asetetun päämäärän kokemusperäisiä ehtoja, nimittäin sen toteuttamista, ja vaikka tämä päämäärä (esim. ikuinen rauha) olisi velvollisuuskin, niin täytyisi kuitenkin itse tämän velvollisuudenkin olla johdettu ulkonaisen toiminnan perusohjeiden muodollisesta perusteesta. — Nyt on tuo edellinen prinsiippi, poliittisen moralistin perusjohde (valtio-, kansalais- ja maailmankansalaisoikeuden probleemi), pelkkä taidollinen tehtävä (problema technicum); jälkimmäinen sitävastoin, ollen perusjohteena moraaliselle politikolle, jolle se on siveellinen tehtävä (problema morale), on menettelytavan puolesta kerrassaan ratkaisevasti eroava tuosta toisesta, se kun tähtää ikuiseen rauhaan, jota tällöin ei toivota ainoastaan fyysillisenä hyvyytenä, vaan myös velvollisuuden tunnustamisesta johtuvana tilana.

Edellisen, nimittäin valtiotaidollisen tehtävän ratkaisuun vaaditaan paljon luonnon tuntemusta, jotta se koneisto voitaisiin käyttää ajateltuun tarkoitukseen, ja kuitenkin on kaikki tuo tuntemus tulokseltaan epävarmaa, mitä tulee ikuiseen rauhaan, otettakoonpa sitten kyseeseen mikä tahansa julkisen oikeuden kolmesta haarasta. Käykö kansaa pitäminen sisäisissä asioissa ja vielä pysyväisestikin kuuliaisuudessa ja samalla kukoistuksessa paremmin ankaruudella vaiko turhamaisuuden syöteillä, yhden ainoan henkilön ylivaltiuden avulla vai useampien yhteisellä neuvolla, ehkäpä myös pelkän virka-aatelin avulla tai sitten kansanvallalla, — tämä kaikki on epävarmaa. Historia tarjoaa vastakkaisia esimerkkejä kaikista hallitustavoista (lukuunottamatta ainoaa todella tasavaltaista, joka tosin voi johtuakin vain moraalisen politikon mieleen). — Vielä epävarmempi on ministerisuunnitelmain sääntöjen mukaan järjestetty luuloteltu kansain oikeus, joka itse asiassa on vain sisällyksetön sana ja joka perustuu sopimuksiin, joihin kätkeytyy jo niiden solmiamisen hetkellä samalla salainen aihe niiden rikkomiseen. — toisen, nimittäin valtioviisausprobleemin ratkaisu sitävastoin pakottautuu esille ikäänkuin itsestään, se on jokaiselle ilmeisen selvä ja saattaa kaiken teennäisyyden häpeään, johtaen vielä suoraa tietä päämäärään; kuitenkin on tässäkin muistettava viisauden vaativan, ettei tarkoituksen perille ole pyrittävä liialla kiireellä, vaan koetettava lähestyä sitä lakkaamatta, suotuisain olosuhteiden laadun mukaan.

Tällöin kuuluu sääntö: "Etsikää ensin puhtaan käytännöllisen järjen valtakuntaa ja sen vanhurskautta, niin päämääränne (ikuisen rauhan hyvyys) tulee osaksenne itsestään." Moraaliin kuuluu näet ominaisena piirteenä, nimenomaankin sen julkis-oikeudellisiin perusaatteisiin nähden (siis mitä tulee a priori tunnettavaan politiikkaan), että kuta vähemmän se tekee suhtautumisemme riippuvaksi asetetusta päämäärästä, tarkoitetusta joko sitten fyysillisestä tai siveellisestä edusta, sitä paremmin se kuitenkin on sen kanssa yleensä sopusoinnussa. Tämä johtuu siitä, että juuri a priori olemassaoleva yleinen tahto (kansan yleistahto tai eri kansain keskinäisissä suhteissa ilmenevä) määrääkin yksistään, mikä ihmisten kesken oikein on; ja tuo kaikkien tahdon yhdistelmäkin, kun vain toimeenpanossa menetellään johdonmukaisesti, voi luonnon mekanismin mukaan samalla olla vaikuttavana tekijänä tarkoitetun tuloksen saavuttamiseksi ja oikeuskäsitteen tehostajana. — Niinpä esim. on moraalisen politiikan perusaatteita, että kansan on yhdistyttävä valtioksi vapauden ja tasa-arvoisuuden ainoalaatuisten oikeusaatteiden perusteella; ja tämä periaate ei nojaudu taitoon, vaan velvollisuuteen. Järkeilkööt nyt poliittiset moralistit kuinka paljon tahansa tätä vastaan, väittäkööt, että yhteiskunnaksi liittyvässä ihmisjoukossa vallitsee luonnon koneellisuus, joka tekee nuo perusaatteet voimattomiksi ja niiden tarkoitusperät tyhjiksi, tai koettakoot todistaa vastaväitteitään esimerkeillä huonosti sommitelluista valtiojärjestyksistä vanhempina ja uudempina aikoina (esim. kansanvalloista ilman eduskuntajärjestelmää), niin ei heidän mielipiteitään kannata ottaa lukuun; etupäässä senvuoksi, että tuollainen turmiollinen oppi pikemminkin itse matkaansaattaa samaa pahennusta, jota se väittää ennaltaolevaksi, teoria, jonka mukaan ihminen sullotaan samaan luokkaan muiden elävien koneiden kanssa, jotka eivät enää tarvitsisikaan lisäksi muuta kuin tietoisuuden, että eivät ole vapaita, kuuluaksensa jo omastakin mielestänsä kurjimpiin kaikista maailman olennoista.

Tuo jonkun verran kerskailevalta kajahtava, sananlaskun tapaan käytäntöön tullut, mutta tosi lauselma: Fiat iustitia, pereat mundus, mikä merkitsee: "Oikeus vallitkoon, vaikka kaikki maailman veijarit joutuisivat sen takia perikatoon", sisältää oivallisen oikeusperusteen, joka katkaisee kaikki kavaluuden tai väkivallan viitoittamat kiertotiet. Ohjetta ei ole vain ymmärrettävä väärin, sitä ei ole esim. käsitettävä luvaksi käyttää omaa oikeuttaan kaikkein ankarimmassa muodossa (mikä sotisi siveellistä velvollisuutta vastaan), vaan vallanpitäjäin velvoitukseksi olla kieltämättä keneltäkään hänen oikeuttaan epäsuosiosta tai säälistä toisia kohtaan taikka rajoittamatta sitä; tähän taas vaaditaan etukädessä puhtaiden oikeusperiaatteiden mukaan rakennettua valtion sisäistä järjestysmuotoa, mutta toisessa sijassa myös järjestelmää, joka yhdistää valtion toisten lähellä olevien ja etäisempienkin valtioiden kanssa keskinäisiä riitaisuuksia laillisella tavalla sovittavaksi (yleisvaltion käsitettä vastaavaksi) yhtymäksi. — Kyseessäoleva lauselma ei sisällä mitään muuta kuin että valtiollisten perusohjeiden lähtökohtana ei ole oleva niiden seuraamisesta odotettava yksityisen valtion menestys ja onni, ei siis se tarkoitusperä, jonka itsekukin valtio tekee huomionsa (tahtonsa) esineeksi valtioviisauden korkeimpana (mutta kokemusperäisenä) johtoaatteena, vaan oikeusvelvollisuuden puhdas käsite (velvoituksen, joka perustuu jo a priori puhtaan järjen asettamaan ennakkosääntöön), olivatpa sen fyysilliset seuraukset mitkä tahansa. Maailma ei suinkaan joudu perikatoon siitä, että pahat ihmiset vähenevät. Siveellisellä pahalla on se sen luonnosta erottamaton ominaisuus, että se on tarkoitusperissään (erittäinkin suhteissa toisiin samanmielisiin) itselleen vastakkainen ja tuhoava ja valmistaa siten tilaa (siveelliselle) hyvyyden periaatteelle, vaikkakin tämä kehityskulku on hidasta.

Objektiivisesti (mitä tulee teoriaan) ei siis moraalin ja politiikan välillä ole ensinkään ristiriitaa. Subjektiivisesti katsoen sitävastoin (ihmisen itsekkäässä viettymyksessä, jota ei kuitenkaan, järjen johtoaatteisiin perustumattomana, voi vielä nimittää käytännöksi) tulee ristiriitaa aina olemaan ja saa ollakin, se kun käy hyveen koetuskivestä, jonka todellinen uljuus (noudattava periaatetta: tu ne cede malis, sed contra audentior ito)[20] ei tässä tapauksessa ole niinkään siinä, että ihminen asettuu voimakkaan päättäväisesti kärsimyksiä ja uhrauksia vastaan, jotka tällöin täytyy lujuudella voittaa, vaan että hän rohkenee katsoa silmiin omassa itsessään asuvaa, paljon vaarallisempaa pahan alkujuurta — joka on paljon valheellisempi ja petollisempi, mutta myös järkeilevämpi, koettaen uskotella ihmisluonnon heikkouden kelpaavan kaikkien rikkomusten puolustukseksi — ja kykenee voittamaan sen juonet.

Itse asiassa saattaa poliittinen moralisti sanoa: hallitsija ja kansa, tai kansa ja kansa, eivät tee toisilleen vääryyttä, sotiessansa keskenään väkivaltaisesti tai viekkaudella, vaikka ne ylipäänsä tekevätkin väärin siinä, että kieltävät kaiken kunnioituksensa oikeuden aatteelta, jolle yksin voitaisiin rakentaa ikiaikainen rauha. Kun nimittäin toinen rikkoo velvollisuutensa toista kohtaan, joka taas on aivoituksissaan juuri yhtä oikeudenvastainen ensinmainittua kohtaan, niin heille tapahtuu molemmin puolin aivan oikein, kun he rakastavat toisiansa, kuitenkin niin, että tuosta metakasta jää aina sentään sen verran jäljelle, että sama leikki pääsee jatkumaan kaukaisimpiin aikoihin asti, kunnes jonkun myöhän ajan ihmispolvi ehkä ottaa sen varoittavaksi esimerkiksi ja opiksi. Täten tulee kaitselmus vapautuneeksi syyllisyydestä maailman kulkuun nähden; sillä ihmisessä oleva siveellinen perusaate ei sammu koskaan, ja lisäksi tulee järki yhä edistyvän kulttuurin mukana aina vain kelvollisemmaksi syyjohteisesti toteuttamaan tuon perikuvan mukaisia oikeudellisia aatteita, mutta samalla kasvaa myös syyllisyys rikkomuksiin. Luomista vain — nimittäin sitä, että tuollaisen lajin turmeltuneita olentoja ylipäänsä on pitänyt joutua maan päälle — ei näytä voitavan puolustaa millään teodikealla (jos otaksumme, että ihmissuvun laita ei tule eikä voi tulla koskaan paremmaksi); mutta tämä näkökanta on aivan liian korkea arvostelumme perusteeksi, voidaksemme ajatella käsityksiämme (viisaudesta) tietopuolisessa tarkoituksessa ylimmän, meille tutkimattoman mahdin omiksi. — Tuommoisiin epätoivoisiin johtopäätöksiin joudumme ehdottomasti, jollemme oleta, että puhtailla oikeusperiaatteilla on objektiivinen realiteetti, so. että ne ovat toteutettavissa; ja tämän mukaisesti täytyisi myöskin menetellä valtion piirissä elävän kansan, samaten kuin valtioidenkin toisiansa kohtaan, sanokoonpa kokeellinen politiikka tätä vastaan mitä hyvänsä. Todellinen politiikka ei siis voi astua askeltakaan antamatta ensin hyväksymystään moraalille, ja vaikka politiikka onkin semmoisenaan vaikea taito, niin ei kuitenkaan sen yhdistäminen moraalin kanssa ole taito eikä mikään, sillä moraali lyö sen solmun poikki, jota politiikka ei kyennyt aukaisemaan, niin pian kuin molemmat joutuvat keskenään ristiriitaan, — ihmisen oikeus täytyy pitää pyhänä, kysyköönpä se hallitsevalta vallalta kuinka suuria uhrauksia tahansa. Tässä ei voi puolitella ja miettiä syyjohteisesti määrätyn oikeuden keskiväliä (oikeuden ja hyödyn välillä), vaan kaiken politiikan on notkistettava polvensa ensinmainitun edessä, mutta se voi sensijaan toivoa — vaikkakin hitaasti — pääsevänsä sille asteelle, jolloin se tulee pysyväisesti loistamaan.

II.

Politiikan ja moraalin yhteensopeutuvaisuudesta julkisen oikeuden transcendentaalisen käsitteen mukaan.

Kun jätän kaiken julkisen oikeuden aineellisen sisällyksen (erilaisia valtioon kuuluvien ihmisten tai myös valtioiden keskinäisiä kokemusperäisesti olemassaolevia suhteita koskeva), semmoisena kuin oikeusoppineet sen tavallisesti ajattelevat, lukuunottamatta, niin jää minulle vielä jäljelle se julkisuuden muoto, jonka mahdollisuus sisältyy jokaiseen oikeusvaatimukseen, koska sitä ilman ei voisi olla olemassa mitään oikeudenmukaisuutta (jota voi ajatella ainoastaan yleisesti tunnettuna) eikä siis mitään oikeuttakaan, jota vain se voi jakaa.

Tuo julkisuuskykyisyys pitää olla jokaisella oikeusvaatimuksella, ja kun on varsin helposti arvosteltavissa, onko sitä olemassa kulloinkin esiintulevassa tapauksessa, so. käykö sitä yhdistäminen toimivan olennon periaatteisiin vai ei, niin siitä voi saada helposti käytettävän, järjestä a priori löytyvän arvosteluperusteen, jona jälkimmäisessä tapauksessa on ajatellun vaatimuksen (praetensio iuris) vääryys (oikeudenvastaisuus), ikäänkuin puhtaan järjen kokeella heti havaittavana.

Erotettuamme pois kaiken kokemusperäisen, mitä valtio- ja kansainoikeuden käsite sisältää (jommoiseen kuuluu ihmisluonnon häijyys, joka tekee pakon välttämättömäksi), voimme nimittää seuraavaa lauselmaa julkisen oikeuden transcendentaaliseksi yleiskaavaksi:

"Kaikki toisten ihmisten oikeuteen kohdistuvat toimet, joiden perusohje ei siedä julkisuutta, ovat vääriä."

Tätä periaatetta ei ole katsottava ainoastaan eetilliseksi (siveysoppiin kuuluvaksi), vaan sitä on pidettävä myös juridisena (ihmisten oikeutta koskevana). Sillä sellainen toiminnanohje, jota minä en voi saattaa tunnetuksi, tekemättä samalla tyhjäksi omaa tarkoitustani, vaan joka pitää kaikin mokomin salata, jos sen mieli onnistua, ja jota minä en voi julkisesti tunnustaa, ärsyttämättä tällä teolla kaikkia muita auttamattomasti aikeitani vastustamaan, — se ei voi nostattaa tuota välttämätöntä ja yleistä, siis a priori havaittavaa kaikkien vastatoimintaa minua vastaan mistään muusta syystä kuin siitä, että se uhkaa jokaista vääryydellä. — Tuo periaate on edelleen yksinomaan kielteinen, toisin sanoen se ilmaisee asian vain negatiivisen huomion välityksellä: mikä ei ole oikein toisia kohtaan. — Se on selviön tavoin todistamatta varma ja sitäpaitsi helppo käyttää, niinkuin selviää seuraavista julkisen oikeuden esimerkeistä.

1. Mitä tulee valtio-oikeuteen (ius civitatis), sisäiseen nimittäin, niin siinä esiintyy kysymys, jota monet pitävät vaikeana ratkaista, vaan jonka transcendentaalinen julkisuuden perusaate ratkaisee varsin helposti: "Onko kapina oikeudenmukainen keino kansan käytettäväksi niinsanotun tyrannin (non titulo, sed exercitio talis) kukistamiseen?" Kansan oikeuksia on loukattu, ja hän (tyranni) ei kärsi mitään vääryyttä siinä, että hän menettää kruununsa; tämä on epäilemätöntä. Mutta tästä huolimatta on mitä suurimmassa määrässä väärin alamaisten puolelta hakea oikeuttaan tällä tavalla, ja yhtä vähän he voivat valittaa vääryyttä, jos he joutuisivat tuossa taistelussa häviölle ja perästäpäin saisivat kärsiä siitä kovimman rangaistuksen.

Tästä voi nyt järkeillä moninkin tavoin puolesta ja vastaan, jos tahtoo ratkaista asian oikeusperusteiden dogmaattisella johtelulla; mutta julkisen oikeuden transcendentaalinen julkisuuden perusaate suoriutuu ilman tätä laajaperäisyyttä. Sen mukaan kysyy kansa itseltään ennen yhteiskuntasopimuksen tekoa, tokko se uskaltaisi saattaa yleisesti tiedoksi mahdollisen kapina-aikeen perusohjetta. On helppo huomata, että jos valtiojärjestystä luotaessa tahdottaisiin varata tilaisuus harjoittaa joissakin esiintulevissa tapauksissa väkivaltaa päämiestä kohtaan, niin täytyisi kansan vaatia itselleen oikeudellista valtaa päämieheen nähden. Mutta silloin tämä ei olisikaan päämies tai, jos kumpainenkin seikka pantaisiin valtiojärjestyksen edellytykseksi, ei sen aikaansaaminen olisi mahdollistakaan, mikä kuitenkin oli kansan tarkoituksena. Kapinan epäoikeudellisuus käy siis selville siitä, että sen perusohje, jos se julkisesti tunnustettaisiin, tekisi mahdottomaksi oman tarkoituksensa. Se olisi siis välttämättä pidettävä salassa. — Mutta juuri tämä salaaminen ei olisikaan välttämätöntä valtionpäämiehen puolelta. Hän voi vapaasti ilmoittaa, että hän tulee rankaisemaan jokaisen kapinan johtajat kuolemalla, uskokootpa nämä vaikka kuinka, että hän puolestaan on ensiksi rikkonut perustuslakia. Kun hän nimittäin on tietoinen siitä, että hänellä on vastustamaton ylivalta (mikä on semmoisena hyväksyttäväkin jokaiseen valtio- ja yhteiskuntajärjestykseen, koska se, jolla ei ole kylliksi valtaa suojella jokaista kansan jäsentä toisia vastaan, ei ole myöskään oikeutettu heitä käskemään), niin ei hänen tarvitse pelätä, että hän saattamalla perusohjeensa tunnetuksi tekisi tyhjäksi oman tarkoituksensa; tämän kanssa sopii varsin hyvin yhteen sekin, että jos kapina onnistuisi kansalle, tuon päämiehen täytyisi palata jälleen alamaisen asemaan, hänen ei sopisi liioin aloittaa takaisinvaltauskapinaa eikä hänen toiselta puolen myöskään tarvitsisi pelätä edesvastuuseen joutumista entisestä valtionhoidostaan.

2. Kansainoikeutta koskevaa. — Ainoastaan edellyttämällä jonkunlaista oikeudellista tilaa (so. sellaisia ulkonaisia ehtoja, joilla oikeus todella voi tulla ihmisen osaksi) voi olla puhetta kansainoikeudesta; sillä julkisena oikeutena sisältyy jo sen käsitteeseen sellaisen yleisen tahdon ilmeneminen, joka määrää itsekullekin hänen omansa, ja tämä status iuridicus on saatava ilmi jostakin sopimuksesta, joka ei sentään saa (kuten se, josta valtio syntyy) perustua pakkolakeihin, mutta voi kumminkin olla myös sopimus jatkuvasti vapaasta yhteenliittymisestä, kuten yllämainittu eri valtioiden valtioliittoa koskeva. Sillä ilman minkäänlaista oikeudellista tilaa, joka yhdistää tehoisasti eri henkilöt (fyysilliset tai moraaliset), toisin sanoen luonnontilassa, ei voi olla muuta kuin ainoastaan yksityisoikeus. — Tässäkin tulee nyt esille politiikan ja moraalin ristiriita (viimeksimainittu katsottuna oikeusopiksi), jossa jälleen tuo perusohjeiden julkisuuden arvosteluperuste samalla tapaa tai joutuu helposti käytettäväksi, mutta ainoastaan siten, että sopimus yhdistää valtiot vain sitä varten, jotta ne keskenään ja yhdessä pitäisivät yllä rauhaansa toisia valtioita vastaan, mutta ei suinkaan tehdäksensä valloituksia. — Tällöin tulevat kysymykseen seuraavat politiikan ja moraalin vastakkaisuutta koskevat tapaukset, joihin samalla yhtyy niiden ratkaisukin.

a) "Jos joku noista valtioista on luvannut toiselle jotakin, koskipa lupaus sitten aseellista avunantoa, maa-alueellisia luovutuksia, apuvaroja tms., niin kysytään, voiko se sellaisessa tapauksessa, josta riippuu valtion menestys, vapautua sanansa pitämisestä siten, että valtion päämies tahtoo käydä kaksoishenkilöstä, ensiksikin hallitsijasta, koska hän ei ole vastuussa kenellekään valtiossaan, ja toisaalta taas ylimmästä valtionviranomaisesta, joka on vastuuvelvollinen valtiolle; mikä kaksijakoisuus johtaa siihen tulokseen, että mihin hän on ensinmainittuna sitoutunut, siitä hän pääsisi jälkimmäisessä ominaisuudessa vapaaksi." — Mutta jos nyt joku valtio (tai sen päämies) antaisi tämän perusohjeensa tulla julki, niin luonnollisestikin kaikki toiset joko karttaisivat sitä tai sitten liittoutuisivat muiden kanssa vastustaaksensa tuon yhden vaatimuksia, mikä osoittaa, että politiikan täytyy kaikessa oveluudessaankin tässä kohden (julkisuuden tullen) ajaa karille omat tarkoitusperänsä, ja että siis mainitun perusohjeen täytyy olla väärä.

b) "Kun joku pelottavan suureksi kasvanut (potentia tremenda) naapurivalta herättää huolestumista, niin käykö olettaminen, että se, koska se voi sortaa, myöskin on tahtova sitä tehdä, ja antaako tämä vähempivoimaisille oikeutta (yhteiseen) hyökkäykseen sitä vastaan, ilman edelläkäynyttä loukkaustakin?" — Valtio, joka tahtoisi saattaa tunnetuksi tässä kohden myönteisen perusohjeensa, tekisi onnettomuuden tulon vain yhä varmemmaksi ja nopeammaksi. Suurempi valta ehättäisi näet pienempäin edelle, ja mitä tulee viimeksimainittujen yhtymiseen, on se vain heikko ruokosauva sitä vastaan, joka osaa käyttää menettelyä divide et impera. — Puheenaoleva valtioviisauden perusohje, jos se selitetään julkisesti, tuhoaa näin ollen välttämättömästi oman tarkoituksensa ja on siis väärä.

c) "Kun pienemmällä valtiolla on sellainen asema, että se katkaisee suuremman valtion yhtenäisyyden, joka on kuitenkin tarpeellinen tuon suuremman säilymiselle, niin eikö tämä ole oikeutettu kukistamaan ensinmainitun ja yhdistämään sen itseensä?" — On helppo huomata, että suuremman valtion ei tietenkään kävisi ennakolta ilmaiseminen tuollaista perustelua; muutoinhan näet joko pienemmät valtiot yhtyisivät ajoissa tai sitten toiset mahtavat alkaisivat riidellä saaliista. Täten tekee tuo perusohje julkiseksi tulemalla itsensä kelvottomaksi, mikä on merkki siitä, että se on väärä ja voi olla sitä varsin suuressa määrin, sillä jos vääryydellä onkin pieni kohde, niin se ei estä tehtävää vääryyttä tulemasta hyvinkin suureksi.

3. Mitä maailmankansalaisoikeuteen tulee, niin sivuutan sen tässä kajoamatta, sillä sen perusohjeet ovat helposti esitettävissä ja arvosteltavissa, se kun on yhdenmukainen kansainoikeuden kanssa.

Se peruskäsitys, että kansainoikeuden toimintaohjeet eivät siedä julkisuutta, on nyt tosin hyvänä todisteena siitä, että politiikka ja moraali (oikeusoppina) eivät pidä yhtä. Mutta nyt on meidän myöskin päästävä tietämään, millä ehdolla sitten niiden perusohjeet pitävät yhtä kansojen oikeuden kanssa. Sillä toisinpäin ei käy päättäminen, että kaikki ne perusohjeet, jotka sietävät julkitulemisen, ovat sentähden oikeitakin, koskapa ehdottoman ylivallan omistajan ei tarvitse pitääkään toiminnanohjeitaan salassa. — Kansainoikeuden mahdollisuuden ehto on: että ennen kaikkea on olemassa oikeudellinen tila. Sillä ilman sitä ei ole olemassa julkista oikeutta, vaan on kaikki oikeus, mitä tuon tilan ulkopuolella on ajateltavissa (luonnontilassa), pelkkää yksityisoikeutta. Nyt olemme edellä nähneet, että sellainen valtioiden välinen liittotila, jolla on yksinomaisena tarkoituksena sodan poistaminen, on ainoa oikeudellinen tila, joka on yhdistettävissä niiden vapauteen. Siis on politiikan ja moraalin yhteensopivaisuus mahdollinen ainoastaan valtioliittoyhtymässä (joka on siis oikeusperiaatteiden mukaan a. priori olevainen ja välttämätön), ja kaikella valtioviisaudella on oikeudellisena lähtökohtanaan tuollaisen yhtymän rakentaminen mahdollisimman laajassa mitassa, ollen kaikki sen rikkiviisaus ilman tätä tarkoitusperää vain typeryyttä ja peiteltyä vääryyttä. — Tällä tusinapolitiikalla on silläkin kasuistiikkansa, huolimatta mitä parhaasta jesuiittakoulusta, — reservatio mentalis: kun laaditaan julkisia sopimuksia sovittamalla niihin sanontatapoja, joita tilaisuuden tullen voi tulkita omaksi edukseen mielensä mukaan (jommoinen on esim. status quo de fait'n ja de droit'n erotus); — probabilismi: kun saivarrellen uskotellaan toisilla olevan pahoja aikeita tai sitten tehdään oikeusperusteeksi pohjan kaivamiselle toisten, rauhallisten valtioiden alta pelkkä todennäköisyys, että ne mahdollisesti tulevat ylivoimaisiksi; — vihdoin peccatum philosophicum (peciatillum, baggatelle): kun pidetään helposti anteeksiannettavana vähäpätöisyytenä pienen valtion sulattamista, jos joku paljon suurempi siitä voittaa, minkä luulotellaan edistävän maailman yhteistä parasta.[21]

Tässä on avuksi tuo politiikan kaksinaisuus, jolla se käyttää tarkoituksensa palvelukseen milloin mitäkin moraalin haaraa. — Niinhyvin ihmisrakkaus kuin kunnioitus ihmisen oikeutta kohtaan on velvollisuus, mutta edellinen on vain ehdollinen, jälkimmäinen sitävastoin ehdoton, ilman muuta käskevä velvollisuus, joten sen, joka tahtoo antautua hyvänteon suloisen tunteen valtaan, on usein saatava täysi varmuus siitä, ettei hän ole rikkonut tätä jälkimmäistä velvollisuutta. Moraaliin edellisessä merkityksessä (siveysoppina) soveltautuu politiikka helposti, jättääkseen ihmisten oikeuden ylempien vallanpitäjien käsiin. Mitä taas tulee moraaliin tuossa toisessa merkityksessä (oikeusoppina), siihen, jonka edessä sen pitäisi notkistaa polvensa, niin se ei pidä otollisena lainkaan antautua välipuheisiin sen kanssa, vaan koettaa mieluummin kiistää siltä kaiken tosiperäisyyden ja selittää kaikki velvollisuudet pelkäksi hyvänsuopeudeksi; nämä valonaran politiikan juonet tekisi kyllä filosofia helposti tyhjiksi saattamalla tiedoksi sen perusohjeet, jos se vain uskaltaisi sallia filosofin julkaista omiansakaan.

Tässä tarkoituksessa ehdotan toista transcendentaalista ja myönteistä julkisen oikeuden periaatetta, jonka yleiskaava olisi tämä:

"Kaikki perusohjeet, jotka tarvitsevat julkisuutta (jottei niiden tarkoitus menisi tyhjiin), ovat sopusoinnussa samalla sekä oikeuden että politiikan kanssa."

Jos ne nimittäin voivat saavuttaa tarkoituksensa ainoastaan pääsemällä julkisuuteen, täytyy niiden vastata yleisön yhteistä tarkoitusperää (onnellisuutta), jonka (yleisön) kanssa sopusointuun pääseminen (tekemällä se tyytyväiseksi tilaansa) on politiikan varsinainen tehtävä. Mutta jos tämän tarkoitusperän kerran pitää olla saavutettavissa ainoastaan julkisuudella, so. poistamalla kaikki epäluulot politiikan perusohjeita kohtaan, niin täytyy näiden myös sopeutua yleisön oikeuteen, sillä tässä yksistään on jokaisen tarkoitusperien yhtyminen mahdollinen. — Tämän periaatteen enempi pohtiminen ja pitemmälle kehittämien on minun jätettävä toiseen tilaisuuteen. Mutta että se on puettava transcendentaaliseen yleiskaavaan, näkyy siitä, että kaikki kokemusperäiset ehdot (onnellisuusoppi) on erotettava siitä pois lain ainesisällyksenä ja huomio kohdistettava yksistään yleisen lainmukaisuuden muotoon.

Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu toivo toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä lähenemällä sitä rajattomiin asti, niin ei ikuinen rauha, joka on seuraava tähänastisten väärää nimeä kantavien, niinsanottujen rauhantekojen (oikeastaan aselepojen) jälkeen, ole mikään tyhjä aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna tulee yhä vain likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä lyhyemmiksi).

TÄYDENNYKSIÄ

1. Lähde: Yleisen historian johtavia aatteita maailmankansalais-katsannossa (1784).

Luonto on siis jälleen käyttänyt ihmisten — vieläpä tämän luotujen lajin muodostamien suurten yhdyskuntain ja valtiorakennustenkin — epäsopua välikappaleena, etsiäkseen niiden välttämättömästä erimielisyydestä pohjaa levon ja turvallisuuden tilalle. Se pakottaa nimittäin sotien kautta, sotia varten keskeyttämättä jatkuvan ylenmääräisen jännityksen kautta, sen pulan kautta, jota jokaisen valtion täytyy lopulta tuntea sisimmässään itse rauhankin aikana, ensin puutteellisiin yrityksiin ja vihdoin monien hävitysten ja mullistusten, vieläpä niiden voimien perusteellisen uupumisenkin jälkeen siihen, mitä niiden järki olisi voinut sanoa ilmankin noin runsaita katkeroita kokemuksia, nimittäin: pyrkimään pois laittomasta raakalaistilasta ja yhtymään kansainliittoon, jossa ei minkään, pienimmänkään, valtion tarvitsisi perustaa turvallisuuttaan ja oikeuttaan omaan voimaan tai omaan arvosteluunsa, vaan jossa kaikki voisivat odottaa sitä yksinomaan tuolta suurelta kansainliitolta (Foedus Amphictyonum), yhdistyneeltä vallalta ja yhtyneen tahdon lakien mukaan tapahtuneen ratkaisun jälkeen. Niin haaveelliselta kuin tämä aate näyttääkin, ja vaikka se semmoisena onkin tehnyt esittäjänsä, kuten abbé de St.-Pierren tai Rousseaun, naurunalaisiksi (ehkäpä siitä syystä, että he luulivat sen toteuttamisajan liian läheiseksi), niin tarjoaa se kuitenkin välttämättömän pääsyn siitä pulasta, johon ihmiset saattavat toisensa ja jonka täytyy pakottaa valtiot juuri samaan päätökseen (niin kovasti kuin se niihin koskeekin), johon villi-ihminen on pakotettu yhtä vastahakoisesti, nimittäin: hylkäämään raa'an vapautensa ja etsimään rauhaa ja turvaa lainalaisesta järjestysmuodosta. — Kaikki sodat ovat siis tässä katsannossa (ei tosin ihmisten, vaan luonnon tarkoitusten kannalta) yrityksiä saada luoduksi uusia valtioiden välisiä suhteita ja muodostetuksi, vanhoja valtioruumiita hävittämällä tai ainakin paloittelemalla, uusia kokoomuksia, jotka nekään taas — joko itsessään tai naapuruuksien vuoksi — eivät saa säilytetyksi itseään ja joiden sentähden täytyy kärsiä uusia samanlaisia mullistuksia ja kumouksia, kunnes vihdoin kerran — osaksi sisällisesti seurauksena parhaasta mahdollisesta yhteiskunta- ja järjestysmuodosta, osaksi yhteisen sovittelun ja lainlaadinnan tuloksena ulkonaisesti katsoen — saadaan rakennetuksi olotila, joka voi tavallisen yhteiskunnallisen olennon lailla pitää itsensä yllä automaattisesti.

Mitä siis tarkoitukseton raakalaistila matkaansaattoi, … samaa saa aikaan jo perustettujen valtioidenkin raaka vapaus: ensiksikin, että luonnollisten taipumusten täysi kehkeytyminen estetään jatkumasta käyttämällä yhteisen kansan kaikki voimat varusteluihin toisiaan vastaan, sodan aiheuttamilla hävityksillä ja vielä enemmän sillä, että tuota kaikkea varten on alituisesti oltava varuillaan ja valmiina; mutta sitäpaitsi vielä toiselta puolen, että tästä johtuvat kärsimykset pakottavat ihmiskunnan sen itsessään terveellisen vastavoiman lisäksi, joka muodostuu useammista vierekkäin asuvista valtioista niiden eläessä vapaudessaan, etsimään tasapainolakia ja panemaan käytäntöön yhteisvaltiuden, joka antaa sille pontta, toisin sanoen maailmankansalaistilan, joka takaa yleisen valtionturvan…

Vihdoin tulee sotakin vähitellen ei ainoastaan niin mutkikkaaksi ja lopputuloksiltaan molemminpuolisesti niin epävarmaksi, vaan niiden jälkitautien takia, jotka vaivaavat valtiota yhä kasvavan velkataakan (uuden keksinnön) muodossa, jonka peittäminen jää arvaamattomiin aikoihin, myöskin niin arveluttavaksi yritykseksi, ja se vaikutus vielä, mikä jokaisella valtion järkytyksellä meidän elinkeinojensa niin kovin kahlehtimassa maanosassamme on toisiin valtioihin, niin tuntuvaksi, että nämä oman vaaranalaisen asemansa pakosta, vaikka ovatkin ilman laillista arvovaltaa, tarjoutuvat sovintotuomareiksi ja siten jo kaukaa edeltäkäsin valmistavat oloja tulevan suuren valtiokokoomuksen varalta, jommoisesta menneellä ajalla ei ole näytettävänään yhtään esimerkkiä. Jos kohta tämä valtioruumis nykyisin onkin vain olemassa vasta aivan kypsymättömänä luonnoksena, niin alkaa jo kuitenkin ikäänkuin herätä tunto kaikissa jäsenissä, joista jokaiselle on tärkeää, että kokonaisuus säilyy. Ja tämä antaa toivoa, että lopultakin, monien uudestisyntymismullistuksien jälkeen, vielä joskus rakentuu se, mikä on luonnon korkeimpana tarkoituksena, yleinen maailmankansalaistila, jossa kaikki ihmissuvun alkuperäiset taipumukset pääsevät kehittymään.

Niin kauan kuin nyt paimentolaiskansat … kaupunkien asujamet ja maataviljelevä väki … olivat vielä vihollisuuksissa, … oli tosin kumpaistenkin kesken yhtämittainen sota, ainakin alituinen sodan vaara, ja molemmin puolin saattoivat sentähden kansat sisimmässään iloita ainakin vapauden arvaamattoman kalliista hyvyydestä: — (sodan vaarahan on nimittäin vielä nytkin ainoa, mikä hillitsee despotismia)…

Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi. Vapaudelle tehdään niin monissa kohdin mitä suurinta turmiota, ja valtion äidillinen huolenpito yksityisistä jäsenistään muuttuu taipumattoman ankaraksi vaateliaisuudeksi, jota samalla sentään puolustellaankin huolehtimisena ulkonaisista vaaroista. Mutta tokkohan ensinkään olisi olemassa nykyistä kulttuuria, tokko yhteisen kansan eri luokkien likeistä liittymistä molemminpuolisesti edistämään hyvinvointiaan, tapahtuisikohan kansoittumista, mahtaisiko edes olla sitä määrää vapautta, joka, vaikkakin kovin rajoittavien lakien alaisena, on vielä jäljellä, jollei tuo alituinen sodan pelko pakottaisi itse valtioiden päämiehiäkin antamaan arvoa ihmisille? Katsottakoonpa vain Kiinaa, joka asemansa vuoksi kylläkin saanee pelätä joskus tapahtuvaa odottamatonta hyökkäystä, mutta jolla ei ole pelkoa mahtavammasta vihollisesta; siellä ei sentähden näy jälkeäkään vapaudesta. — Sillä kulttuuriasteella, jolla ihmissuku vielä on, on siis sota välttämätön keino kulttuurin jatkuvaksi edistämiseksi, ja vasta sitten (Jumala tietää milloin), kun kulttuuri on tullut täydelliseksi, olisi ainainen rauha meille terveellinen ja ainoastaan silloin mahdollinenkin. Me olemme siis kaiketi, mitä tähän seikkaan tulee, lopultakin itse syypäitä niihin kärsimyksiin, joita niin katkerasti valittelemme; ja pyhät kirjat ovat aivan oikeassa, kun ne kuvailevat kansojen sulautumisen yhdeksi yhteiskunnaksi ja niiden täydellisen vapautumisen ulkopuolisista vaaroista aikana, jolloin niiden kulttuuri oli tuskin alullakaan, esteeksi kaikelle kulttuurin nousulle ja vaipumiseksi parantumattomaan rappiotilaan.

Itse sodassakin, milloin sitä käydään järjestyksen mukaisesti ja pitämällä kunniassa kansalaisten oikeuksia, on semmoisenaan jotakin ylevää, ja samalla se tekee sen kansan ajatustavan, joka tällä tavoin sotii, yhä sitä ylevämmäksi, kuta moninaisemmille vaaroille se oli alttiina, suoriutuen niistä uljaasti; jotavastoin pitkällinen rauha tavallisesti nostattaa etualalle pelkän kauppahengen ja sen mukana taas alhaisen hyödyntavoittelun, pelkuruuden ja velttouden, ja huonontaa kansan ajatustapaa.

Tämän (nim. kansalaisyhteiskunnan) lisäksi vaadittaisiin kuitenkin, kun vain ihmisillä olisi tarpeeksi älyä sen keksimiseen ja kyllin viisautta antautuaksensa mielisuosiolla sen pakon alaisiksi, vielä maailmankansalaisyhtymää, so. kaikkien valtioiden järjestöä, jotka ovat vaarassa vaikuttaa toisiinsa vahingollisesti. Kun tällaista ei ole, ja kun kunnianhimo, vallanhimo ja voitonhimo — etenkin niiden keskuudessa, joilla on valta käsissään — estävät sellaista edes suunnittelemastakaan, on välttämättä edessä sota (jossa osaksi valtiot pirstoutuvat ja jakautuvat pienemmiksi, osaksi joku valtio yhdistää itseensä toisia, pienempiä, pyrkien muodostamaan suurempaa kokonaisuutta). Sota taas, samalla kun se on ihmisten tarkoitukseton (hillittömien intohimojen aiheuttama) yritys, on kuitenkin myös korkeimman viisauden paljon salatumpi, kenties tarkoituksellisempi yritys: jollei aikaansaada, niin ainakin valmistella lainmukaisuutta valtioiden vapaudelle ja sen avulla yhtenäistä moraalille perustettua valtioiden järjestelmää, ja huolimatta siitä mitä hirveimmästä ahdingosta, jolla sota rasittaa ihmissukua, ja toisesta ehkä vielä suuremmasta, joka painaa sitä alituisten rauhanaikaisten sotavarustelujen muodossa, on se yhtenä lisäpontimena (samalla kun kansan onnellisuuslepotilaa koskevat toiveet jäävät yhä loitommalle) kehittämään korkeimpaan asteeseen kaikkia kulttuuria edistäviä kykyjä.

Sotaisa urheus on raakalaisten korkein hyve heidän kannaltansa. Sivistyneessäkin tilassa se on ihailun esineenä, ja siihen perustuu tuo erikoinen kunnioitus, jota se sääty vaatii osakseen, jolla se on ainoana ansiona. Eikä tämä tapahdu ilman järjenmukaista syytä. Että ihmisellä voi olla jotakin, että hän voi asettaa tarkoitusperäksensä jotakin, mille hän antaa vielä suuremman arvon kuin hengelleen (kunnia), jolloin hän luopuu kaikesta omanvoitonpyynnistä, sehän todistaa nimittäin hänen taipumuksissaan olevan jonkunlaista ylevyyttä. Mutta kuitenkin huomaa siitä mieluisuudesta, jolla voittajat kehuvat urotöitään (kuoliaaksilyömistä, iskemistä ilman armoa jms.), että oikeastaan he lukevat jotakin hyväkseen vain väkevämmyydestään ja siitä hävityksestä, jota he kykenevät aikaansaamaan, ilman muita tarkoitusperiä.

… jottei vain päästettäisi lakkaamaan sotaa (tuota ihmissuvun vitsausta), joka, vaikka se ei olekaan niin parantumattoman paha kuin yleisen yksinvaltiuden synkkä hauta (tai sitten sellainen kansainliitto, jonka tarkoituksena on estää itsevaltiutta joutumasta missään valtiossa pois käytännöstä), kuitenkin — kuten eräs muinaisajan mies sanoi — tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin hävittää niitä.

… niin että filosofiselle tuhatvuotisvaltakuntaopille, joka toivoo maailmantasavallan muodostavaan kansainliittoon perustuvan rauhan tilaa, samoin kuin teologisellekin, joka odottaa koko ihmissuvun täydellistä siveellistä paranemista, yleisesti nauretaan, pitäen sitä haaveiluna.

Hobbesin lause: status hominum naturalis est bellum omnium in omnes (ihmisten luonnollinen olotila on kaikkien sota kaikkia vastaan) ei ole mitenkään muuten virheellinen kuin että pitäisi sanoa: est status belli etc. (on sodan tila jne.). Sillä jollemme myönnäkään, että ihmisten kesken, jotka eivät ole ulkonaisten ja yleisten lakien alaisina, vakinaisesti olisi olemassa vihollisuuksia, niin on ainakin heidän asemansa (status juridicus), so. ne olosuhteet, joissa ja joiden kautta he voivat omistaa oikeuksia (kykenevät niitä hankkimaan ja säilyttämään), sellainen tila, että jokainen tahtoo olla oma tuomarinsa siihen nähden, mikä on hänen oikeutensa muita kohtaan, mutta ei omista tätäkään varten mitään takeita toisten puolelta, paremmin kuin toisetkaan hänen puoleltaan, paitsi itsekunkin omaa voimaa; ja tämähän on sodan tila, jossa jokaisen on oltava alituisesti varustettuna jokaista vastaan. Saman kirjailijan toinen lauselma: exeundum esse e statu naturali, on edellisestä johtuva. Onhan tuo olotila nimittäin jatkuvaa loukkausta kaikkien muiden oikeuksia kohtaan, kun kukin vaatii saada olla oman asiansa tuomari ja jättää toiset ihmiset oikeuksiensa puolesta ilman muuta turvaa kuin mikä heillä on omassa mielivallassaan.

Ne valtiollis-yhteiskunnallisten syiden aiheuttamat esteet, jotka voivat aika ajoin kohdata sen (nim. Jumalan valtakunnan) levittämistä, ovat omansa pikemminkin tekemään vielä entistä hartaammaksi ihmissydänten yhdistymisen palvelemaan hyvyyttä (mikä ei enää koskaan erkane niiden aatoksista, jotka kerran ovat vaipuneet sen katseluun).

Tämä on siis tuota ihmissilmälle huomaamatonta, mutta alituisesti edistyvää hyvyyden periaatteen kehittelytyötä, jolla se pyrkii pystyttämään ihmissukukunnan keskuuteen, käsitettynä yhteisvaltioksi siveyslakien mukaan, valtiuden ja valtakunnan, joka saavuttaa taistellen voiton pahuuden voimista ja päästyään valtiaaksi takaa maailmalle ikuisen rauhan.

5. Lähde: Tutkielma Mietteitä sananparresta: Tuo saattaa olla teoriana oikein, mutta ei kelpaa käytäntöön (1793).

… niin täytyy myös noista alinomaisista sodista aiheutuvan hädän, joilla valtakunnat yhä uudestaan koettavat pienentää tai kukistaa toisiansa, johtaa ne lopulta vastoin tahtoaankin joko yhtymään yleismaailmalliseen valtiojärjestöön tai — jos tuollainen yleisen rauhan olotila (kuten liian suurille valtioille onkin monta kertaa tapahtunut) on vapaudelle vielä vaarallisempi toisessa muodossa, milloin se vie hirveämpään despotismiin — täytyy tuon hädän ainakin pakottaa se sellaiseen olotilaan, jossa ei tosin esiinny yleismaailmallista yhteiskansaa saman päämiehen alaisena, mutta joka kumminkin on yhteisesti sovitun kansainoikeuden mukainen oikeudellinen liittokuntatila.

Kun näet valtioiden edistyvän kulttuurin sekä samalla karttuvan halun suurentua toisten kustannuksella joko viekkaudella tai väkivallalla täytyy lisätä sotia moninkertaisesti, ja yhä (palkan ollessa vakinainen) kasvaneiden, vakinaisina ja hyvässä kurissa pidettyjen, aina vain lukuisammilla sotavälineillä varustettujen armeijain täytyy aiheuttaa yhä suurempia kustannuksia, kaikkien sotatarpeiden hintain samalla jatkuvasti noustessa ilman että voidaan toivoa vastaavien metallien suhteellisesti lisääntyvän, ja kun mikään rauha ei kestä niinkään pitkää aikaa, että sen aikana tehdyt säästöt riittäisivät lähinnä seuraavan sodan kustannuksiin, minkä epäsuhdan auttamiseksi valtiovelkain keksiminen tosin on nerokas, mutta lopulta itsensä tuhoava apukeino, — kun näin on, niin täytyy uupumuksen vihdoin aikaansaada se, mitä hyvän tahdon olisi pitänyt tehdä: että jokainen valtio järjestyisi sisällisesti siten, että ei valtionpäämiehellä, jolle sota ei oikeastaan maksa mitään (koska hän käy sitä toisen, nimittäin kansan, kustannuksella), vaan kansalla, jolle se itselleen maksaakin, olisi ratkaiseva määräämisvalta, onko sotaan yhdyttävä vai ei (jota varten tosin on välttämättä edellytettävä mainitun alkuperäissopimuksen aatteen toteuttamista). Sillä kansa on varmaankin jättävä sen tekemättä, että antautuisi henkilökohtaisten puutteiden vaaraan pelkästä laajentumishalusta tai luuloteltujen, ainoastaan sanallisten loukkauksien tähden. Täten tulee sitten jälkipolvillekin (joiden kannettavaksi ei tulla sälyttäneeksi rasituksia syyttömästi) mahdolliseksi edistyä yhä parempaan päin, siveellisessäkin katsannossa, vaikka tästä ei juuri tarvitsekaan kiittää rakkautta jälkipolviin, vaan ainoastaan kunkin aikakauden itserakkautta; tällöin täytyy näet jokaisen valtiomuodostuman, se kun ei voi väkivaltaisesti vahingoittaa toista, pitää kiinni yksinomaan oikeudesta, ja sillä on täysi syy toivoa, että toisetkin samalla tavalla muodostuneet tulevat olemaan sille siinä avullisina.

Tahto alistaa toisia valtaansa tai rajoittaa ja supistaa sitä, mikä toiselle kuuluu, on aina olemassa, eikä puolustusta varten varustautuminen, joka tekee usein rauhan vielä rasittavammaksi ja sisäiselle hyvinvoinnille tuhoisammaksi kuin itse sota, saata koskaan lakata. Tätä vastaan ei nyt ole mikään muu keino mahdollinen kuin (yksityisihmisten kansalais- tai valtio-oikeuden mukainen) kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua; sillä niinsanotun Euroopan valtain tasapainon ylläpitämä jatkuva yleinen rauha on pelkkä aivokummitus niinkuin se Swiftin talo, jonka joku rakennusmestari oli rakentanut niin täydellisesti kaikkien tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se heti luhistui.

Luonnontilassa vallitseva vapaiden valtioiden alkuperäinen oikeus sotia toisiansa vastaan (minkä tarkoituksena saattaisi pitää jonkunlaisen oikeudellista lähenevän olotilan luomista) herättää ensimmäiseksi kysymyksen: mikä oikeus valtiolla on omiin alamaisiinsa, käyttääkseen heitä sotaan toisia valtioita vastaan, tuhlatakseen tai pannakseen alttiiksi siinä heidän henkensäkin, niin ettei riipu heidän omasta mielipiteestään, tahtovatko he lähteä sotaan vai ei, vaan ylipäällystö tai hallitsija saa heidät sinne lähettää?

Tämä oikeus näyttää olevan helposti selitettävissä, nimittäin sen oikeuden nojalla, että omansa (omaisuutensa) kanssa saa menetellä kuinka haluaa.

Samaten kuin voimme sanoa kasviksista (esim. perunoista) ja kotieläimistä, koska ne joukkona katsoen ovat ihmisten tuottamia, että niitä voi käyttää, kuluttaa ja hävittää (surmauttaa), niin näyttäisi voitavan sanoa valtion korkeimmasta vallastakin, hallitsijasta, että hänellä on oikeus viedä alamaisensa, jotka suurimmalta osaltaan ovat hänen omia tuottamiaan, sotaan niinkuin metsästysretkelle ja taisteluun niinkuin huvimatkalle.

Tämä oikeusperuste (joka luultavasti väikkyneekin hämäränä hallitsijain mielessä) on tosin kyllä varmasti pätevä eläimiin nähden, jotka voivat olla ihmisen omaisuutta, mutta sitä ei kuitenkaan käy millään muotoa soveltaminen ihmiseen, varsinkaan valtion kansalaisena, jota on aina pidettävä valtion lainsäädäntöön osaaottavana jäsenenä (ei ainoastaan välikappaleena, vaan samalla tarkoituksena itsessäänkin) ja jonka siis täytyy antaa vapaa suostumuksensa sodankäyntiin, ei ainoastaan yleisesti, vaan jokaiseen erityiseen sodanjulistukseenkin edustajainsa välityksellä, ja yksistään tällä rajoittavalla ehdolla voi valtio käyttää hänen vaaranalaista palvelustaan.

Meidän onkin siis kaiketi johdettava tuo oikeus hallitsijan velvollisuudesta kansaa kohtaan (eikä päinvastoin). Jos käsitämme asian täten, on kansan katsottava antaneen siihen myöntymyksensä, minkä tehneenä se, vaikka onkin passiivinen (antaa teettää itsellään), on silti itsetoimivakin ja edustaa itse hallitsijaa.

Valtioiden luontaistilassa on oikeus sotaan (vihollisuuksiin) valtiolle luvallinen tapa valvoa oikeuttaan toista valtiota vastaan — nimittäin silloin kun se luulee kärsineensä loukkauksen tämän puolelta — omalla voimallaan, koska se ei voi tuossa tilassa tapahtua oikeudenkäynnillä (jonka avulla riitaisuudet yksinomaan sovitetaan oikeudellisessa tilassa). — Paitsi toimivana loukkauksena ensimmäisenä päällekarkauksena, joka on eri asia kuin ensimmäinen vihollisuus, esiintyy se uhkana. Tähän kuuluu joko ensiksi suoritettu varustelu, johon perustuu oikeus ehättää edelle (ius praeventionis), tai sitten pelkkä (alueita valtaamalla) pelottavaksi kasvava toisen valtion valta (potentia tremenda). Viimeksimainitussa tapauksessa loukkaa heikompaa puolta pelkkä olotila, ennenkuin voimakkaampi on ryhtynyt mihinkään tekoon, ja luonnontilassa on tuollainen hyökkäys kylläkin oikeudenmukainen. Tähän seikkaan perustuu siis kaikkien keskenään toimivassa kosketuksessa olevien valtioiden tasapainon oikeus.

Mitä tulee toimivaan loukkaukseen, joka oikeuttaa sodan, niin siihen kuuluu jonkun kansan itsensä ottama hyvitys toiseen valtioon kuuluvan kansan tekemästä loukkauksesta, hyvityksenotto (retorsio), joka toimitetaan hakematta (rauhallista tietä) korvausta tuolta toiselta valtiolta ja jolla siten on yhtäläisyyttä sen muodollisuuden kanssa, joka tapahtuu sodan puhjettua ilman edelläkäypää rauhan irtisanomista (sodanjulistus); sillä jos kerran tahdomme nähdä sodan tilassa oikeutta, täytyy edellyttää jotakin sopimusta vastaavaa, nimittäin hyväksymistä sille toisen asianosaisen selitykselle, että molemmat tahtovat hakea oikeuttaan tuolla tavalla.

Oikeus sodassa on kansainoikeuden kysymyksistä juuri se, joka tuottaa enimmän vaikeutta jo tahdottaessa muodostaa siitä käsitystä ja ajatella jotakin lakia vallitsevaksi tuossa laittomuuden tilassa (inter arma silent leges), joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa. Tuollainen laki olisi kai tämänkaltainen: sotaa on käytävä sellaisten periaatteiden mukaan, joita noudattaen jää vielä mahdollisuus luopua tuosta valtioiden luonnontilasta (niiden välisiin ulkonaisiin suhteisiin nähden) ja siirtyä oikeudelliseen tilaan.

Mikään riippumattomain valtioiden välinen sota ei voi olla rankaisusota (bellum punitivum). Sillä rankaisu tulee kysymykseen vain ylemmän (imperantis) suhteessa alaiseensa (subditum), mikä ei ole valtioiden keskinäinen suhde. Mutta se ei voi liioin olla hävitys- (bellum internecinum) eikä kukistamissota (bellum subiugatorium), joka moraalisesti tuhoaisi valtion (sen kansa kun tällöin joko sulautuisi voittajan kanssa yhdeksi joukoksi tai vaipuisi orjuuteen). Ei niin, että tämä valtion hätäkeino päästä rauhan tilaan olisi itsessään valtion oikeuden vastainen, vaan koska kansainoikeuden aatetta seuraa ainoastaan ulkonaisen vapauden periaatteiden mukainen antagonismin käsite, joka vapaus tarkoittaa omillaan säilymistä, kun taas tuohon aatteeseen ei sovellu mitään valtaustapoja, jommoiset toisen valtion laajentaessa mahtiaan voivat olla uhkaavia toiselle.

Kaikki puolustuskeinot ovat luvallisia valtiolle, jota vastaan soditaan, paitsi sellaiset, joiden käyttäminen tekisi sen alamaiset kykenemättömiksi olemaan valtion kansalaisia, sillä tällöin tulisi valtio itsekin samalla kykenemättömäksi esiintymään persoonana valtioiden keskinäisissä suhteissa kansainoikeuden mukaan (henkilönä, joka olisi osallinen yhtäläisiin oikeuksiin kuin toisetkin). Tuommoisiin keinoihin sisältyy: omien alamaistensa käyttäminen urkkijoina, näiden, vieläpä ulkolaistenkin käyttäminen salamurhaajina, myrkynsekoittajina (johon luokkaan kaiketi voisi lukea niinsanotut tarkk-ampujat, jotka vaanivat yksityistä henkilöä väijyksissä) taikkapa vain väärien tietojen levittäjinäkin; sanalla sanoen sellaisiin salakavaliin keinoihin turvautuminen, jotka hävittäisivät sen luottamuksen, jota vaaditaan pysyväisen rauhan vastaiseen rakentamiseen.

Sodassa on lupa määrätä voitetulle viholliselle hankintoja ja pakkoveroja, mutta ei ryöstää kansaa, so. riistää yksityisiltä henkilöiltä heidän omaansa (se olisi näet rosvousta, sillä eihän sotaa käynytkään voitettu kansa, vaan valtio, jonka vallan alainen se oli, käyttäen kansaa välineenä), vaan määrätä maksuja sitä varten kirjoitettuja kuitteja vastaan, jotta maan tai maakunnan kannettavaksi pantu rasitus voitaisiin rauhan tullen suhteellisesti jakaa.

Oikeus sodan jälkeen, so. rauhansopimusta tehtäessä ja sen seurauksiin nähden, on siinä, että voittaja laatii ehdot, jonka tapahduttua, jotta niistä päästäisiin yksimielisyyteen voitetun kanssa ja saataisiin rauhanpäätös syntymään, tehdään sopimuskirjoja; tällöin on huomattava, ettei voittaja vetoa mihinkään luuloteltuun oikeuteensa, arvostelemalla vastustajan puolelta tapahtuneen oletetun loukkauksen nojalla, mitä hänen sopii tehdä, vaan että hän jättää tämän kysymyksen siksensä, nojautumalla valtaansa. Sentähden voittaja ei voi vaatia sotakustannusten suorittamista, sillä tällöin hänen täytyisi julistaa vastustajansa käymä sota vääryydeksi, vaan hänen on, jos kohta hänellä lieneekin mielessä tämä todistelukeino, kartettava sitä silti tuomasta esiin, koska hän muutoin tulisi selittäneeksi tuon sodan rankaisusodaksi ja siten taas puolestaan tehneeksi loukkauksen. Tähän kuuluu myöskin vankien vaihto (jota ei ole perustettava minkäänlaiseen vapaaksiostoon), katsomatta lukumäärän samansuuruisuuteen.

Voitettu valtio tai sen alamaiset eivät menetä maan tultua vallatuksi valtiollista ja kansalaisvapauttansa, niin että edellinen alennettaisiin alusmaan, jälkimmäiset maaorjain asemaan; muutoin olisikin näet sota ollut rankaisusota, mikä sisältää itsessään ristiriidan. — Alusmaan eli voittomaan muodostaa kansa, joka tosin omistaa oman valtiojärjestyksensä, lainsäädäntönsä ja alueensa, jolla johonkin toiseen valtioon kuuluvat ovat vain muukalaisia, mutta johon nähden viimeksimainittu valtio kuitenkin käyttää ylintä toimeenpanovaltaa. Jälkimmäistä nimitetään emävaltioksi. Tämä hallitsee tytärvaltiota, joka kuitenkin (oman eduskuntansa kautta, ehkä varakuninkaan puheenjohdolla) itse hoitaa hallintoaan (civitas hybrida).

Vielä vähemmin voi maaorjuutta ja sen oikeudellisuutta johtaa kansain voittamisesta sodalla, koska tätä varten täytyisi olettaa rankaisusotaa. Kaikkein vähimmin perinnöllistä maaorjuutta, joka on yleensäkin luonnoton, sillä syyllisyys jonkun rikoksesta ei voi periytyä.

Että rauhansopimukseen liittyy myöskin armahdus, se kuuluu jo sen käsitteeseen.

Rauhan oikeus on: 1) oikeus olla rauhassa, kun naapuristossa on sota, eli puolueettomuuden oikeus; 2) oikeus turvauttaa itselleen solmitun rauhan jatkuvaisuus, so. oikeus takeisiin, 3) useampien valtioiden keskinäisen yhtymisen (liittoutumisen) oikeus, puolustautuaksensa yhdessä mahdollisia ulkonaisia tai sisäisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta ei liittoutuaksensa hyökkäystä tai sisäistä suurenemista varten.

Valtion oikeus vääryyttä tekevää vihollista vastaan on rajaton (ei tosin laadultaan, vaan laajuudeltaan, so. määränsä puolesta), nimittäin siten, että loukattu valtio ei tosin saa käyttää kaikkia keinoja, vaan kumminkin luvallisia keinoja siinä määrin kuin sen voimat myöten antavat, puolustaakseen sitä, mikä on sen omaa. — Mutta mikä on sitten vääryyttä tekevä vihollinen kansainoikeuden käsitteiden mukaan, jonka vallitessa, kuten ylipäänsä luonnontilassa, jokainen valtio on oman asiansa tuomari? Se on sellainen, jonka julkisesti (joko sitten sanallisesti tai teossa) ilmaistu tahto paljastaa perusohjeen, jonka mukaan, jos siitä tehtäisiin yleinen sääntö, rauhan tila kansain kesken ei olisi mahdollinen, vaan luonnontilan täytyisi tulla ikuisesti jatkuvaksi. Samaan lajiin kuuluu julkisten sopimusten loukkaus, jonka voi edellyttää koskevan kaikkien kansojen oloihin, joiden vapautta sillä uhataan ja joille se on kehotuksena yhtymään moista ilkivaltaa vastaan ja ottamaan asianomaiselta siihen käytettävä voima pois, mutta ei silti liioin tarkoituksella jakaa tuon loukkaajan alue keskenään, ikäänkuin pimittää kokonainen valtio maan päältä, sillä se olisi vääryys kansaa kohtaan, joka ei voi menettää alkuperäistä oikeuttaan liittyä yhteiseksi kansaksi, minkätähden sen olisi sensijaan annettava omaksua valtiojärjestys, joka on luonnostaan sotaisten taipumuksien vastainen.

Käsite "vääryyttä tekevä vihollinen luonnontilassa" on muuten liikasanaisuutta, sillä luonnontila on itsessään vääryyden tila. Oikeamielinen vihollinen olisi se, jota vastustaessani minä puolestani tekisin väärin; mutta tällöinhän se ei olisikaan minun viholliseni.

Kun kansain luonnontila samaten kuin yksityistenkin ihmisten on sellainen olotila, josta pitää luopua, päästäkseen lainalaiseen tilaan, niin on ennen tämän muutoksen tapahtumista kansain kaikki oikeus ja kaikki valtioiden ulkonainen "minun" ja "sinun", mitä käy sotimalla hankkiminen ja hallussaan pitäminen, vain väliaikaista, ja se voi tulla lopullisesti päteväksi ja todelliseksi rauhan tilaksi ainoastaan yleisessä valtioiden yhtymässä (joka on verrattava siihen yhtymiseen, joka tekee kansasta valtion). Mutta kun tuommoisen kansainvaltion laajentuessa kovin suureksi, maan ääriin ulottuvaksi, sen hallinnon ja samalla sen yksityisten jäsenten suojelemisenkin täytyy käydä lopulta mahdottomaksi, ja kun toisaalta taas ryhmä tuollaisia yhtymiä aiheuttaa uudestaan sodan tilan, niin on itse ikuinen rauha (koko kansainoikeuden lopullinen päämäärä) tosin aate, joka ei ole toteutettavissa. Näin ei ole sitävastoin niiden perusaatteiden laita, jotka tähtäävät ikuiseen rauhaan, joiden mukaan on pyrittävä muodostamaan sellaisia valtioyhtymiä, jotka edistävät yhtämittaista lähenemistä päämäärää kohti, vaan tämä tehtävä, mikäli se perustuu velvollisuuteen ja niin ollen myös ihmisten ja valtioiden oikeuteen, on epäilemättä mahdollinen toteuttaa.

Tuollaista muutamien valtioiden yhtymää rauhan säilyttämiseksi voidaan nimittää vakinaiseksi valtainkongressiksi, johon jokaisella läheisellä valtiolla on oleva vapaus liittyä osanottajaksi. Tämäntapainen yhtymä (ainakin rauhan säilyttämistä tarkoittavien kansainoikeuden muodollisuuksien puolesta) olikin olemassa vielä tämän vuosisadan[22] ensimmäisellä puoliskolla Haagissa johtavien valtioiden kokouksena, jossa useimpien eurooppalaisten hovien ja kaikkein pienimpäin tasavaltainkin ministerit esittivät valituksiansa niiden sotatoimien johdosta, jotka kutakin olivat kohdanneet toisten puolelta, pitäen siten koko Eurooppaa ikäänkuin yhtenä ainoana liittovaltana, jonka he omaksuivat julkisissa riidoissaan jonkunlaiseki sovintotuomariksi. Myöhemmällä ajalla taas on kansainoikeus jäänyt elämään vain kirjoissa, mutta hävinnyt neuvoskunnista, tai se on mielivallan jo tapahduttua kätketty todistelujen muodossa arkistojen pimentoon.

Kongressilla ymmärretään muuten tässä ainoastaan eri valtioiden ehdonvaltaista yhtymää, joka milloin tahansa voi hajaantuakin, eikä sellaista, joka (kuten Amerikan valtioiden yhtymä) rakentuu valtiosäännön pohjalle ja on sentähden hajoittamaton. Ainoastaan tuollaisen yhtymän avulla on toteutettavissa perustettavan kansojen yhteisen oikeuden aate, jossa ratkaistaisiin niiden riitaisuudet siviilioikeuden tapaan, aivan kuin oikeudenkäynnillä, eikä barbaarisesti (raakalaisten tavoin), nimittäin sodalla.

Meissä oleva siveellis-käytännöllinen järki ilmaisee nyt peruuttamattomana vetonaan: älköön olko sotaa — ei minun ja sinun välilläsi luonnontilassa eikä meidän välillämme valtioinakaan, jotka, jos kohta ovatkin sisällisesti lainalaisia, kumminkin ulkonaisesti (suhteissa toisiinsa) ovat laittomuuden tilassa; sillä tuommoinen keino ei ole se, jota käyttäen kunkin on haettava oikeuttaan. Ei siis ole enää kysymys siitä, onko ikuinen rauha oleva vai olematon ja emmekö kenties pety tietopuolisessa arvostelussamme, jos oletamme edellisen vastauksen oikeaksi; vaan meidän on meneteltävä siten kuin se olisikin olevaa, mikä ehkä ei sitä olekaan, perustettava toimintamme siihen ja vaikutettava sellaisen valtiosäännön hyväksi, joka näyttää meistä tarkoitukseen kelvollisimmalta (kenties ylt'yhteisesti kaikkien valtioiden tasavaltaisuuden hyväksi), saadaksemme sen toteen ja tehdäksemme lopun tuosta mielettömästä sotimisesta, jota kaikki valtiot poikkeuksetta ovat tähän asti pitäneet päätarkoituksenaan, kohdistaen niin ollen siihen sisäisetkin toimensa. Ja vaikka sotien lopettaminen, tarkoituksen saavuttamisen kannalta, pysyisi ainaisestikin vain hurskaana toiveena, niin emmepä sentään suinkaan pettyisi omaksuessamme toiminnanohjeeksemme vaikuttaa lakkaamatta siihen suuntaan, sillä tämä on velvollisuus. Jos taas otaksuisimme omassa itsessämme olevan siveyslain petolliseksi, synnyttäisi se inhoa herättävän toiveen olla mieluummin vailla kaikkea järkeä ja katsoa joutuneensa periaatteittensa mukaisesti sysätyksi muiden eläinluokkain joukossa samaan luonnon koneellisuuden järjestelmään.

Voimme sanoa, että tämä yleinen ja jatkuva rauhan rakentaminen ei ole ainoastaan osana oikeusopista pelkän järjen rajoissa, vaan koko sen lopullisena päämääränä. Sillä rauhan tila yksistään on lakien turvin taattu olotila, joka järjestää lähekkäin asuvan ihmisryhmän omistussuhteet, siis sellaisten, joita yhdistää sama yhteinen järjestysmuoto. Mutta tämän järjestetyn olomuodon sääntöjä ei ole johdettava niiden kokemuksesta, jotka ovat tähän asti sen suojassa parhaiten viihtyneet, jonkinlaiseksi ohjeeksi toisille, vaan ne on saatava järjen avulla a priori siitä ihanteesta, joka ylipäänsä vastaa ihmisten oikeudellista yhteyttä yleisten lakien alaisina, sillä kaikki esimerkit (koska ne voivat vain selittää, mutta eivät todistaa mitään) ovat pettäviä ja niin ollen epäilemättömästi kaipaavat metafysikkaa, jonka välttämättömyyden juuri ne, jotka sitä pilkkaavat, kumminkin varomattomasti kyllä itse tunnustavat, sanoessansa esimerkiksi, niinkuin usein tapahtuu: "Paras valtiojärjestys on se, jonka mukaan valta ei ole ihmisillä, vaan laeilla." Sillä mikäpä voi olla enemmän metafyysillisesti jalostettu kuin juuri tämä aate, jolla yhtäkaikki noiden yllämainittujen oman väitteen mukaan, on mitä taatuin objektiivinen realiteetti, mikä on esiintulevissa tapauksissa helposti osoitettavissakin, ja joka yksistään — jollei sitä yritetä toimeenpanna ja toteuteta vallankumouksellisesti, yhdellä hyppäyksellä, so. tähänastisen virheellisen järjestelmän väkivaltaisella kumoamisella (sillä tällöin tuhoutuisi hetkeksi vaiheaikana kaikki oikeudellinen järjestys), vaan vähittäisillä uudistuksilla lujien periaatteiden mukaan — voi johtaa, yhtämittaisesti sitä lähenemällä, korkeimpaan valtiolliseen hyvään, ikuiseen rauhaan.

… huolimatta siitä, että se (nim. ihmissuku) tahallaan valmistaa (sodilla) omaa tuhoaan, mikä kuitenkaan ei estä kulttuurissa yhä edistyviä järjellisiä olentoja keskellä sotaakin kuvittelemasta ilmi selvänä sukukuntansa tulevaisuudennäköalana vastaisiksi vuosisadoiksi sellaista onnellisuuden tilaa, josta ei enää palata pois entisiin oloihin.

Jokainen kansa koettaa vahventaa itseään voittamalla naapurikansoja; ja johtuipa tämä laajentumishalusta tai pelosta joutua toisen saaliiksi, ellei ehätä edelle, niin on joka tapauksessa sisäinen tai ulkonainen sota ihmisten kesken, niin suuri onnettomuus kuin se onkin, samalla kehottimena siirtyä raa'asta luonnontilasta yhteiskunnalliseen tilaan, kaitselmuksen koneistona, jossa vastakkaiset voimat tosin tekevät kitkana haittaa toisilleen, mutta kuitenkin pysyvät muiden kiihottimien työntö- tai vetovoiman avulla kauan aikaa säännöllisessä käynnissä.

Ihmissuvun luonne, semmoisena kuin se kokemuksen mukaan on ilmennyt kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa, esiintyy sellaisena, että se kollektiivisesti (ihmiskunnan kokonaisuutena) katsoen on peräkkäin ja samanaikaisesti elävä joukko henkilöitä, jotka eivät voi tulla toimeen ilman rauhallista yhteiselämää, mutta eivät silti kuitenkaan voi välttää sitä, että ovat vakituisesti vastenmielisiä toisillensa, jonkavuoksi he tuntevat luonnon asettamaksi päämääräkseen pyrkiä itse laatimiensa lakien pohjalla, molemminpuolisen pakon alaisina, alituisesti eripuraisuuden uhkaamaan, mutta suuresti katsoen aina edistyvään kokoomukseen, joka johtaa maailmankansalaisyhteiskuntaan (cosmopolitismus). Tämä itsessään saavuttamaton aate ei kuitenkaan ole konstitutiivinen perusaate (jonka mukaan keskellä ihmisten vilkkaimpia vaikutuksia ja vastavaikutuksia odotettaisiin pysyväistä rauhaa), vaan ainoastaan regulatiivinen perusaate, jonka mukaan tuota tilaa on ihmissuvun tarkoitusperänä — eikä ilman perusteltua aavistusta luontaisista taipumuksista samaan suuntaan — herkeämättä tavoiteltava.

Jonkun kansan omistama valtiojärjestys on itsessään oikeudellisesti ja siveellisesti hyvä ainoastaan silloin, jos se on luonnostaan omansa periaatteellisesti ehkäisemään hyökkäyssodan — jommoinen ei, ainakaan aatteena, voi olla mikään muu kuin tasavaltainen valtiojärjestys — ja niin ollen edistämään sellaisen olotilan saavuttamista, joka estää sodan (onnettomien olojen ja tapainturmeluksen synnyttäjän) ja siten kielteisesti takaa ihmiskunnalle kaikesta sen vajavuudesta huolimatta edistymisen parempaan päin, tai ainakin sen, ettei sitä häiritä edistymisen tiellä.

… itse vanhan sotaisan aatelin kunniakäsitekin (intomielen käsitteellinen vastine) hävisi niiden aseiden edestä, jotka olivat kiinnittäneet huomionsa sen kansan oikeuteen, johon he kuuluivat, ja katsoivat olevansa sen suojelijoita…

Sillä luonnon kaikkivallan tai paremminkin sen meille saavuttamattoman perimmäisen alkuaiheen rinnalla on ihminen sittenkin vain vähäpätöisyys. Mutta että hänen oman sukukuntansa hallitsijatkin arvioivat hänet siksi ja semmoisena häntä käsittelevät, osaksi rasittaen häntä kuten eläintä pelkkänä tarkoituksiensa välikappaleena, osaksi asettaen hänet omissa riidoissaan toisten kanssa vastatusten teurastettavaksi, — se ei ole mikään vähäpätöisyys, vaan se on itse luomisen lopullisen päämäärän ylösalaisin kääntämistä.

Ihmisen luontoperäisen oikeuden kanssa sopusoinnussa olevan valtiosäännön aate — että nimittäin ne, joiden on lakia toteltava, olisivat samalla yhdessä lainsäätäjiäkin — on kaikkien valtiomuotojen pohjana, ja yhteisvaltio, jota mainitun aatteen mukaisesti puhtain järjenkäsittein ajateltuna nimitetään platonilaiseksi ihanteeksi (respublica noumenon), ei ole tyhjä aivokummitus, vaan se on ylipäänsä kaikkinaisten yhteiskunnallisten järjestysmuotojen malli ja poistaa kaikki sodat. Tuon aatteen mukaan järjestetty kansalaisyhteiskunta on sen vapauslakien mukaisena vastineena ja esimerkkinä siitä kokemusmaailmassa (respublica phaenomenon), ja siihen voidaan päästä vain vaivaloisesti moninaisten taisteluiden ja sotien jälkeen. Sen järjestysmuoto taas, kun se kerran on pääpiirteissään saavutettu, on osoittautuva kaikista kykenevimmäksi pitämään loitolla sodan, kaiken hyvän hävittäjän; joten siis on velvollisuus aikaansaada semmoinen…

… on odotettavissa, että he (nim. ihmiset) tulevat huomaamaan olevansa pakotettuja saattamaan siveyden pahimman esteen, sodan — joka tekee tämän (nim. ihanteellisen nuorisonkasvatuksen tarkoituksen) aina takaperoiseksi ensinnäkin aikaa myöten inhimillisemmäksi, sitten harvinaisemmaksi ja vihdoin hyökkäyssotana tykkänään häviämään, voidaksensa omaksua sellaisen järjestetyn elämän muodon, joka heidän luontonsa mukaisesti, heikentämättä itseään, rakentuneena oikeuden tosiperusteille, edistäisi oloja taukoamatta parempaan päin.

En moiti ketään, jonka valtiollisissa oloissa esiintyvien sairaloisuuksien vuoksi ehkä valtaa toivottomuus, mitä tulee ihmissukukunnan onnellistumiseen ja sen edistymiseen parempaan päin. Mutta minä luotan Humen esittämään sankarilääkkeeseen, jonka pitäisi johtaa pikaiseen parantumiseen: — — "Kun nyt näen — sanoo hän — kansakunnat sotimassa toisiaan vastaan, on kuin näkisi kaksi humalaista porsliinikaupassa tappelemassa ja kepittämässä toisiaan. Sillä ei siinä kyllin, että heidän toisiltaan saamiensa kuhmujen parantaminen ottaa kauan aikaa, vaan heidän täytyy perästäpäin vielä maksaa kaikki aikaansaamansa vahingotkin." Sero sapiunt Phryges.[23] Mutta saattavatpa nykyisen sodan jälkitaudit pakottaa valtiollisen ennustajan myöntämään, että pian on odotettavissa ihmissuvun kohtaloissa käänne parempaan päin, mikä jo on näköpiirissäkin.

[1] Perintö-valtakunta ei ole valtio, jonka toinen valtio voi periä, vaan jonka hallitsemisen oikeus voi siirtyä perintönä fyysilliseltä henkilöltä toiselle. Valtio saa siis tällöin itselleen hallitsijan, mutta tämä ei hallitsijana (so. henkilönä, jolla jo on toinen valtakunta) saa valtiota. (Tekijän huom.)

[2] Ensimmäisessä painoksessa on tekijä liittänyt tähän kohtaan seuraavan huomautuksen: "Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle keisarille, joka ei tahtonut ratkaista riitaansa hänen kanssaan vuodattamalla alamaistensa verta, vaan ehdotti hyvänsuovasti kaksintaistelua: 'Seppä, jolla on pihdit, ei ota käsin ahjosta hehkuvaa rautaa'." Tämän huomautuksen on tekijä sittemmin poistanut luultavasti siitä syystä, että se esiintyy toisessa paikassa vähän muutetussa muodossa.

[4] Voisiko käskyjen (leges praeceptivae) ja kieltojen (leges prohibitivae) lisäksi olla vielä puhtaan järjen luvallisuuslakeja (leges permissivae), sitä on tähän asti epäilty, eikä syyttä. Lait sisältävät näet yleensä jonkun objektiivisen, käytännöllisen välttämättömyyden perusteen, kun taas luvallisuus perustuu muutamien toimintojen käytännölliseen satunnaisuuteen. Näin ollen sisältäisi luvallisuuslaki pakon johonkin toimintaan, sellaiseen, johon ei ketään voida pakottaa, mikä siinä tapauksessa, että lain objektilla kummassakin katsannossa olisi sama merkitys, olisi ristiriitaista. — Tässä on nyt huomattava, että tämmöisessä luvallisuuslaissa kohdistuu edellytetty kielto vain jonkun oikeuden tulevaan hankintatapaan (esim. perinnän nojalla), mutta vapautus tästä kiellosta, so. lupa, kohdistuu olevaan omistukseen, joka viimeksimainittu siirryttäessä luonnontilasta yhteiskunnalliseen tilaan voi vastaisuudessakin luonnonoikeuden luvallisuuslain mukaan pysyä, jos kohta epäoikeudenmukaisena, niin kuitenkin kunniallisena omistuksena (possessio putativa), — vaikkakin putatiivinen omistus, niin pian kuin se on semmoiseksi tunnustettu, on luonnontilassa, samaten kuin yhtäläinen hankintatapa myöhemmässä (tapahtuneen siirtymisen jälkeisessä) yhteiskunnallisessakin tilassa, kielletty; jotavastoin tuota jatkuvan omistuksen pätevyyttä ei olisi, jos tuollainen luultu hankinta olisi tapahtunut yhteiskunnallisen tilan vallitessa, sillä silloin sen täytyisi, ollen loukkaus, lakata heti kun sen epäoikeudellisuus on huomattu.

Olen tällä tahtonut vain ohimennen kiinnittää luonnonoikeuden opettajain huomiota käsitteeseen lex permissiva, joka itsestään tarjoutuu järjestelmällisesti jaoittelevalle järjelle, etupäässä siitä syystä, että sitä tuon tuostakin käytetään siviililaissa (yleisessä lainsäädännössä), sillä erotuksella vain, että kieltolaki on siellä semmoisenaan itsenäisenä, kun taas lupaa ei sisällytetä mainittuun lakiin rajoittavana ehtona (niinkuin pitäisi), vaan se saa paikkansa poikkeuksien joukossa. — Niinpä sanotaan siellä: tämä tai tuo kielletään, paitsi ehkä siinä tapauksessa, n:o 1, n:o 2, n:o 3, ja niin edespäin lukemattomiin, johtuen siitä, että luvat eivät joudu lakiin minkään johtoperusteen mukaan, vaan sattumoittain, sieltä täältä esiintulevista tapauksista hapuiltuina; sillä muutoin olisi ehdot täytynyt sovittaa mukaan kieltolain kaavaan, minkä menettelyn avulla siitä silloin samalla olisi tullut luvallisuuslakikin. — On sentähden valitettavaa, että yhtä viisaan kuin teräväpäisenkin herra kreivi von Windischgrätzin älykäs, mutta ratkaisematta jäänyt kilpatehtävä, jolla pyrittiin selvittämään juuri viimeksi mainittua seikkaa, jätettiin niin pian sikseen. Sillä tuollaisen (matemaattisen tapaisen) kaavan mahdollisuus on johdonmukaisena pysyvän lainsäädännön ainoa oikea koetuskivi, jota lainsäädäntöä ilman niinsanottu ius certum tulee aina pysymään hurskaana toiveena. Muuten meillä tulee olemaan vain yleislakeja (jotka yleensä ovat voimassa), mutta ei yleislakeja (jotka ovat yleisesti päteviä), niinkuin kuitenkin lain käsite näyttää vaativan. (Tekijän huom.)

Kreivi Jos. Niklas Windischgraetz (1744-1802), itsekin valtiollislainopillinen kirjailija, on kaiketi sama kirjailija kuin se, jota Kant kiittää kirjeessään F.H. Jacobille hänen jalon ajatustapansa tähden ja jolle hän itse kirjailijalta saamiensa julkaisujen vastalahjaksi lähetti 1790 kappaleen teostaan Arvostelukyvyn kritiikki. Windischgraetzin kilpatehtävä koski kysymystä, miten sopimuskaavat olisi sommiteltava niin, ettei niitä ylipäänsä voitaisi tulkita kaksimielisesti.

[5] Tavallisesti otaksutaan, että me emme saa esiintyä vihamielisesti ketään kohtaan, joka ei ole jo meitä teossa loukannut, ja tuo käsitys onkin aivan oikea, jos molemmat asianosaiset elävät yhteiskunnallis-lainalaisessa tilassa. Siirtymisellään siihen tilaan joutuu nimittäin ihminen takaamaan toiselle vaadittavaa turvallisuutta (esivallan välityksellä, joka käyttää valtaa molempiin nähden). — Pelkässä luonnontilassa oleva ihminen (tai kansa) sitävastoin siirtää minulta tuon turvallisuuden ja loukkaa minua jo itse sillä olotilallaan, eläessään minun läheisyydessäni, vaikkakaan ei itse teossa (facto), niin kuitenkin olotilansa laittomuudella (statu iniusto), jonka kautta hän uhkaa minua alituisesti; tämän vuoksi minä voin pakottaa hänet joko siirtymään kanssani samaan yhteislainalaiseen tilaan tai väistymään pois läheisyydestäni. — Se vaatimus, joka on kaikkien seuraavien määritysten perusteena, kuuluu siis: kaikkien ihmisten, jotka voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa, on kuuluttava johonkin järjestettyyn oikeusyhteiskuntaan.

Oikeudellinen järjestysmuoto taas on, mitä tulee sen piiriin kuuluviin persooniin:

1. kansalaisoikeudellinen, kohdistuen ihmisiin, jotka muodostavat kansan (ius civitatis);

2. kansainoikeudellinen, kohdistuen valtioihin niiden suhteissa toisiinsa (ius gentium);

3. maailmankansalaisoikeudellinen, sikäli kuin ihmiset ja valtiot, ollen ulkonaisesti toisiinsa vaikuttavassa suhteessa, ovat katsottavat jonkunlaisen kaikkien ihmisten yhteisvaltion kansalaisiksi (ius cosmopoliticum).

Tämä jako ei ole mielivaltainen, vaan välttämätön ikuisen rauhan aatteen kannalta. Sillä jos yksikään ihminen tai kansa olisi toiseen nähden fyysillisen vaikutuksen suhteessa ja kuitenkin luonnontilassa, niin olisi siihen yhtyneenä sodan tilakin, josta vapautuminen tässä juuri on tarkoitusperänä. (Tekijän huom.)

[6] Oikeudellista (siis ulkonaista) vapautta ei voi, niinkuin kyllä tavallisesti tehdään, määritellä toimivallalla: tehdä kaikki mitä tahtoo, kunhan vain ei tee kenellekään vääryyttä. Sillä mitä on toimivalta? Mahdollisuus johonkin toimintaan, sikäli kuin sillä ei tehdä kenellekään vääryyttä. Selitys kuuluisi siis: vapaus on mahdollisuus sellaisiin toimintoihin, joilla ei tehdä kenellekään vääryyttä. Kenellekään ei tehdä vääryyttä (tehtäköönpä mitä tahdotaankin), kunhan vain ei tehdä kenellekään vääryyttä; siis se on pelkkää sanojen toistamista. — Sensijaan on minun ulkonainen (oikeudellinen) vapauteni selitettävä näin: se on oikeus olla tottelematta kaikkia lakeja paitsi niitä, joihin olen voinut antaa myöntymykseni. — Samaten on ulkonainen (oikeudellinen) tasa-arvoisuus valtiossa sellainen kansalaisten suhde, jonka mukaan kukaan ei voi sitoa toista mihinkään, jollei hän itse samalla alistu sellaisen lain alaiseksi, joka voi hänetkin vuorostaan sitoa samalla tavalla. (Oikeudellisen riippuvaisuuden periaate ei tarvitse mitään selitystä, koska se jo sisältyy valtiojärjestyksen käsitteeseen yleensä.) — Ihmisten oikeudellisten suhteiden periaate ulottaa näiden synnynnäisten, ihmisyyteen välttämättä kuuluvien ja luovuttamattomien oikeuksien pätevyyden, vahvistaen ja kohottaen sitä, vielä korkeampiin olentoihinkin (mikäli ihminen ajattelee sellaisia olevan); se tapahtuu siten, että hän kuvittelee olevansa samojen periaatteiden mukaan myöskin yliluonnollisen maailman kansalainen. — Mikäli nimittäin on kysymys vapaudestani, niin ei minulla ole mitään velvoituksia jumalallisiin lakeihin nähden, joita minä voin tuntea pelkällä järjellä, paitsi jos olen itse voinut antaa niihin myöntymykseni (sillä vasta oman järkeni vapaudenlain nojalla minä muodostan käsityksen jumalallisesta tahdosta). Mitä tulee tasa-arvoisuuden periaatteeseen suhteissa kaikkein korkeimpaan maailmanolentoon paitsi Jumalaa, jommoisen olennon saattaisin ehkä ajatella olevaksi (jonkinlaisen suuren aioonin), niin ei ole olemassa mitään syytä, minkävuoksi — jos minä asemassani teen velvollisuuteni samoin kuin tuo aioonikin omassa asemassaan — minulle kuuluisi ainoastaan velvollisuus totella, mutta hänelle oikeus käskeä. — Että tämä tasa-arvoisuuden periaate ei sovellu (kuten vapauden periaate) ihmisen suhteeseen Jumalaan, se johtuu siitä, että tämä olento on ainoa, johon nähden velvollisuuskäsite kadottaa pätevyytensä.

Mitä taas tulee kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuus-oikeuteen alamaisina, niin riippuu puheen ollessa perintöaatelin sallittavuudesta kaikki siitä, täytyykö valtion myöntämän arvon (että joku alamainen on arvosijalla ennen toista) käydä ansion edellä vain päinvastoin. — Nyt on ilmeistä, että jos arvo yhdistetään syntyperään, niin on aivan epävarmaa, seuraako sitä myös ansio (ammattitaito ja uskollisuus virassa). Näin ollen merkitsee se samaa kuin jos tuo arvo myönnettäisiin ilman mitään ansiota jollekin suositulle (esim. päällikön arvo), jommoista päätöstä yleinen kansantahto alkuperäisessä sopimuksessa (joka sittenkin on kaikkien oikeuksien perustus) ei tule koskaan tekemään. Sillä aatelismies (Edelmann) ei ole silti ilman muuta jalo mies (ein edler Mann). — Mitä tulee virka-aateliin (joksi korkeamman virkasäädyn arvoluokkaa voisi nimittää ja joka aateluus on hankittava ansioilla), niin ei siinä arvo liity omaisuutena henkilöön, vaan asemaan, eikä sillä loukata tasa-arvoisuutta; sillä kun asianomainen henkilö jättää virkansa, luopuu hän samalla arvostakin ja palaa jälleen kansan keskuuteen. (Tekijän huom.)

[7] Niitä ylhäisiä nimityksiä, joita hallitseville henkilöille usein on annettu (kuten Jumalan voideltu, Jumalan tahdon valvoja maan päällä tai Jumalan sijainen), on monasti moitittu karkeiksi, huimaiseviksi imarteluiksi, mutta — näyttää minusta — ilman syytä. — On aivan erehdys, että ne välttämättä tekisivät maan päämiehen ylpeäksi; niiden täytyy häntä sisimmässään nöyryyttää, jos hänellä on ymmärrystä (kuten toki on edellytettävä) ja jos hän ajattelee, että hän on ottanut vastaan viran, joka on ihmiselle liian korkea, nimittäin huolenpidon kaikkein pyhimmästä mitä Jumalalla on maan päällä, ihmisten oikeudesta, ja että hänen täytyy joka hetki pelokkaasti ajatella, ettei vain missään kohden ole astunut tuota Jumalan silmäterää liian lähelle. (Tekijän huom.)

[8] Mallet du Pan kerskaa nerokkaalta kajahtelevalla, mutta ontolla ja asiattomalla puhetavallaan tulleensa monivuotisen kokemuksen jälkeen vihdoinkin vakuutetuksi Popen tunnetun lauselman totuudesta: "Kiistelkööt narrit parhaasta hallituksesta; paras on se, jota parhaiten hoidetaan." Jos tällä tarkoitetaan, että parhaiten hoidettu hallitus on parhaiten hoidettu, niin hän on Swiftin lausuman mukaan purrut rikki pähkinän ja saanut madon suuhunsa. Jos sillä taas tahdotaan sanoa, että se on myös paras hallitustapa, so. valtiojärjestys, niin se on kerrassaan väärin; esimerkit hyvistä hallituksista eivät näet todista mitään hallitustavasta. — Kukapa onkaan hallinnut paremmin kuin ensim. Titus ja Marcus Aurelius, ja kuitenkin jätti toinen heistä jälkeensä seuraajakseen sellaisen miehen kuin Domitianuksen ja toinen Commoduksen, mikä ei olisi voinut tapahtua hyvän valtiojärjestyksen suojassa, koska mainittujen seuraajain kelvottomuus tuolle paikalle tunnettiin kyllin ajoissa ja hallitsijan valtakin oli riittävä syrjäyttämään heidät. (Tekijän huom.)

Mallet du Pan (1749-1800) kirjoitti kiivaana vallankumouksen vastustajana kirjan Ranskan vallankumouksesta ja sen kestävyydestä. Yllämainittu lauselma on Popen teoksesta Essay of man.

[9] Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle kuninkaalle, joka hyväntahtoisesti ehdotti, että he ratkaisisivat keskinäisen riitansa kaksintaistelulla: "Seppä, jolla kerran on pihdit, ei ota käsin hehkuvaa rautaa ahjosta." (Tekijän huom.)

[10] Kansainoikeuden opettajat Hugo Grotius (1583-1645) ja Samuel von Pufendorf (1632-1694) ovat tunnettuja. Emerich de Vattel (1714-1767), Sveitsin-ranskalainen, tutki leibnitziläis-wolffilaista filosofiaa, ryhtyi Saksin vaaliruhtinaskunnan palvelukseen, oli jonkun aikaa Saksin lähettiläänä Bernissä ja kirjoitti sarjan valtionfilosofisia julkaisuja, joista kuuluisin oli Droit des gens (1758).

[12] Lopetetun sodan päätyttyä, kun rauha tehdään, ei kaiketi olisi kansalle sopimatonta, että kiitosjuhlan jälkeen määrättäisiin pidettäväksi katumuspäivä, jolloin valtion nimessä rukoiltaisiin taivaan armoa niiden suurten syntien tähden, joihin ihmissuku yhä vain tekee itsensä syypääksi, kun se ei halua sopeutua noudattamaan mitään lainalaista järjestysmuotoa suhteissa toisiin kansoihin, vaan riippumattomuudestaan ylpeänä käyttää mieluummin sodan raakalaiskeinoja (joilla kuitenkaan ei saavuteta sitä, mihin pyritään, nimittäin kunkin eri valtion oikeutta). — Sodan aikana vietettävät kiitosjuhlat taistelussa saavutetun voiton johdosta, virret, joita (hyvään israelilaiseen tapaan) veisataan sotajoukkojen herralle, eivät ole nekään vähemmän jyrkkänä vastakohtana ihmisten isän siveelliselle aatekuvalle, koska ne, paitsi välinpitämättömyyttä siitä tavasta, jolla kansat hakevat molemminpuolista oikeuttaan (se on jo kyllin surullinen tapa), osoittavat vielä iloakin siitä, että oikein paljon ihmisiä on tuhoutunut tai heidän onnensa murskattu. (Tekijän huom.)

[13] Tähän kohtaan on Kant liittänyt pitkähkön alahuomautuksen, joka koskee Kiinan nimeä ym., mutta suomentaja on pitänyt tarpeettomana sen ottamista suomalaiseen painokseen, koska se on verraten löyhässä yhteydessä varsinaisen tekstin sisällyksen kanssa.

[14] Luonnon koneistossa, johon ihminenkin (aistillisena oliona) kuuluu, ilmenee sellainen jo sen olemassaolon perustuksena oleva muoto, jota emme voi tehdä itsellemme käsitettäväksi muuten kuin ajattelemalla sen takana olevaksi jonkun sitä ennakolta määräävän maailman-alkuunpanijan tarkoituksen. Tämän alkuluojan ennaltamääräämistä nimitämme yleensä (jumalalliseksi) kaitselmukseksi, ja, mikäli se asetetaan maailman alkuun, perustavaksi kaitselmukseksi; (providentia conditrix; semel jussit, semper parent. — Augustinus); jos taas ajattelemme, että se on vakinaisesti pitämässä luonnon kulkua yleisten tarkoituksenmukaisuuden lakien puitteissa, sanomme sitä vallitsevaksi kaitselmukseksi (providentia gubernatrix); edelleen erityisten tarkoitusperien nojalla, joita ihminen ei voi ennakolta nähdä, vaan ainoastaan tuloksesta aavistaa, johtavaksi kaitselmukseksi (providentia directrix); vihdoin, riippuen yksityisistä tapahtumista käsitettyinä jumalallisiksi tarkoituksiksi, emme enää nimitäkään sitä kaitselmukseksi, vaan sallimukseksi (directio extraordinaria). Ihminen osoittaa muuten houkkamaista julkeutta, jos hän pyrkii kulloinkin tietämään, mikä on luettava viimeksimainittuun lajiin, katsottava sallimukseksi (joka itse asiassa viittaa ihmeisiin, vaikkakaan kyseessäolevia tapahtumia ei ihmeiksi nimitetä) sillä onhan luonnotonta ja kerrassaan itserakasta päättää yksi yksityinen tapahtuma johtuvaksi vaikuttavan alkusyyn erikoisesta perusaatteesta (arvella, että tuo tapahtuma on itse tarkoitus eikä jonkun toisen, meille aivan tuntemattoman tarkoituksen pelkkä luonnonmekaaninen syrjävaikutus), niin hurskailta ja nöyriltä kuin tuontapaiset päättelyt ulkonaisesti saattavatkin kuulostaa.

Niinikään on kaitselmuksen jaoittelu (aineellisesti katsoen), mikäli se kohdistuu oloihin maailmassa, väärä ja itseään vastaan sotiva, jos erotetaan yleinen ja erityinen kaitselmus (jommoisen erotuksen mukaan se esim. sisältäisi huolenpidon lajin säilymisestä luomakunnassa, mutta jättäisi yksilöt sattuman varaan); sillä siinä mielessähän sitä juuri nimitetäänkin yleiseksi, ettei yhdenkään ainoan olion ajateltaisi olevan sen vaikutuspiirin ulkopuolella.

Otaksuttavasti onkin tällöin ajateltu kaitselmuksen jaoittelua (muodollisesti katsoen) sen tarkoituksien toimeenpanotavan mukaan, nimittäin varsinaiseen (esim. luonnon vuotuinen kuoleutuminen ja jälleenherääminen vuodenaikain vaihtelun mukaan) ja erikoisluontoiseen (esim. kun merivirrat kuljettavat puita jäärannikoille, jossa niitä ei voi kasvaa, sikäläisten asukasten tarpeiksi, jotka eivät ilman voisi elää), jolloin, vaikka voimmekin hyvin selittää näiden ilmiöiden fyysillis-mekaaniset syyt (esim. että lämpimäin maiden virtain partailla kasvavat puut kaatuvat noihin jokiin ja sitten joutuvat esim. Golf-virran kuljetettaviksi edelleen), meidän ei tarvitse silti jättää huomiotta tarkoituksellisuus-syytäkään, joka viittaa jonkin luontoa vallitsevan viisauden huolenpitoon.

Mitä taas tulee siihen kouluissa tavalliseen selitykseen, että joku jumalallinen osuus liittyisi tai myötävaikuttaisi (concursus) aistimaailmassa tapahtuvaan vaikutukseen, niin se kumminkin on hylättävä. Sillä rinnastaa eriluontoisia asioita (gryphes iungere equis) ja antaa sen, joka itse on maailmassa tapahtuvain muutosten täydellinen alkusyy, täydentää omaa ennaltamäärättyä huolenpitoaan maailman kulun kestäessä (joka huolenpito siis olisi ollut puutteellinen), sanoa esimerkiksi, että lääkäri on lähinnä Jumalaa parantanut sairaan, siis ollut parantamisessa apuna, — tämä on ensinnäkin itsessään ristiriitaista. Sillä causa solitaria non iuvat. Jumala on lääkärin niinkuin kaikkien hänen parannuskeinojensakin alkulähde ja niinpä täytyy meidän, jos mielimme päästä aina kaikkein korkeimman, meille teoreettisesti käsittämättömän perussyyn perille, lukea vaikutus kokonaisuudessaan hänen työksensä. Tai sitten voimme panna sen kokonaisuudessaan lääkärinkin ansioksi, sikäli kuin seuraamme tuota tapahtumaa maailmansyiden sarjassa, mahdollisena selittää luonnon järjestyksen mukaisesti. Toiseksi tuhoaa tuollainen ajatustapa vielä kaikki varmat perusteet vaikutusten arvostelemiseksi. Mutta siveellis-käytännöllisessä tarkoituksessa (joka siis suuntautuu tykkänään yliaistilliseen) — esim. kun uskotaan, että Jumala meille käsittämättömilläkin keinoilla täydentää meidän omassa oikeudenharjoituksessamme ilmenevät puutteet, kunhan vain mielialamme on ollut oikea, jonkavuoksi me emme saa laiminlyödä mitään pyrkiessämme toteuttamaan hyvää — on jumalallisen myötävaikutuksen (concursus) käsite varsin sopiva, jopa välttämätönkin; tällöin on kuitenkin itsestään ymmärrettävää, että kenenkään ei pidä koettaa tähän nojaten selittää hyviä tekoja (maailmassa sattuneina tapahtumina), sillä se on yliaistillisten asiain luuloteltua teoreettista käsittämistä ja semmoisena mahdotonta. (Tekijän huom.)

[15] Kaikista elintavoista on metsästyselämä epäilemättä enimmän sivistyneiden järjestysmuotojen vastainen, koska perheet, joiden tällöin täytyy eristäytyä, vieraantuvat pian toisistaan ja niinmuodoin hajautuneina laajoihin metsiin, pian myös vihollistuvat keskenään, kun jokainen niistä tarvitsee paljon alaa ravinnon ja vaatetuksen hankkimiseen. — Nooan verikielto, I Moos. IX, 4-6 (jota juutalaiskristityt, silloin tällöin toistaen, myöhemmin käyttivät ehtona vasta pakanuudesta kääntyneille kristityillekin, vaikkakin toisessa mielessä, Apost. Teot XV, 20, XXI, 25) ei näytä alunperin olleen mikään muu kuin metsästyselämän kielto, koskapa metsästäjäelämässä usein pakosta joutuu syömään lihaa raakana, joten jälkimmäisen ohella samalla tulee edellinenkin kielletyksi. (Tekijän huom.)

[16a] Saattaisi kysyä: Jos luonto on tahtonut, että nämä jäärannat eivät saisi jäädä asumattomiksi, niin miten käy niiden asukkaiden, jos luonto joskus (kuten on odotettavissa) ei enää kuljettaisikaan heille ajopuita? Onhan nimittäin luultavaa, että kulttuurin edistyessä lämpimien seutujen alkuasukkaat käyttävät paremmin jokiensa partailla kasvavat puut eivätkä anna niiden kaatua jokiin ja sitä tietä uiskennella mereen. Vastaan tähän: Ob-joen, Jenisein, Ljenan ym. jokivarsien asujamet kuljettavat heille silloin puut kauppatavarana saaden vastikkeeksi niitä eläinkunnan tuotteita, joista meri jäärantain tienoilla on niin rikas, kunhan luonto vain ensin on pakottanut heidät elämään rauhassa keskenään. (Tekijän huom.)

[16b] Friedrich Bouterwek (1766-1828), filosofian professori Göttingenissä, runoilija. Kant mainitsee hänelle toukok. 7 p. 1793 kirjoittamassaan kirjeessä kiittäen siitä "iloisesta ja henkevästä mielialasta, jonka Teidän runonne ovat usein minulle tyydytyksekseni suoneet".

[17] Uskontojen erilaisuus — kummallinen sanapari! Aivan kuin puhuisi myöskin eri moraaleista. Voi tosin olla historiallisia eri uskonlajeja, jotka eivät kuulu uskontoon, vaan sen edistämiseksi käytettyjen oppineisuuden alalle kallistuvien keinojen historiaan, ja niinikään eri uskontokirjoja, mutta vain yksi ainoa, kaikille ihmisille kaikkina aikoina pätevä uskonto. Ensinmainitut eivät siis voine sisältää mitään muuta kuin uskonnon apukeinoja, jotka ovat satunnaisia ja voivat vaihdella eri aikojen ja paikkojen mukaan. (Tekijän huom.)

[18] Järjen luvallisuuslakeihin kuuluu antaa vääryyttäkin sisältävän julkisen oikeuden pysyä voimassaan toistaiseksi, kunnes kaikki on joko itsestään kypsynyt täydellistä mullistusta varten tai rauhallisin keinoin siihen valmistettu; sillä onhan kuitenkin oikeudellinen, jos kohta vähemmässä määrin oikeudenmukainen valtiojärjestys parempi kuin olematon, jommoinen kohtalo (anarkia) olisi seurauksena liian kiireellisestä uudistuksesta. — Valtioviisauden on siis asiain nykyisellään ollen omaksuttava velvollisuudekseen pyrkiä uudistuksiin, jotka vastaavat julkisen oikeuden ihannetta; vallankumouksia taas, milloin luonto nostattaa ne itsestään, ei sen ole käytettävä vielä suuremman sorron kaunistelemiseksi, vaan niissä on kuultava luonnon kehoitus pyrkiä perinpohjaisilla uudistuksilla aikaansaamaan vapauden periaatteille rakennettu laillinen valtiojärjestys, jommoinen on ainoa kestävä. (Tekijän huom.)

[19] Joskin vielä saattaisi epäillä jonkunlaisen ihmisluontoon juurtuneen, saman valtion piirissä yhdessä elävissä ihmisissä asuvan häijyyden olemassaoloa ja löytää jossakin määrin todenmukaisuutta arvelulle, että ihmisten ajatustavassa esiintyvien lainvastaisten ilmiöiden syynä onkin se, että kulttuuri ei ole vielä kehittynyt kyllin pitkälle (siis raakuus), niin pistää tuo häijyys silmiin ainakin valtioiden ulkonaisissa suhteissa toisiinsa peittelemättömän ja epäämättömän selvästi. Kunkin valtion omassa piirissä verhoaa sitä yhteisten lakien pakko, kun kansalaisten taipumusta keskinäiseen väkivaltaisuuteen voimakkaasti ehkäisee toinen, suurempi valta, nimittäin hallitusmahti, mikä ei ainoastaan anna olosuhteille kokonaisuudessaan jonkunlaista moraalista silausta (causae non causae), vaan helpottaa todella myös siveellisen taipumuksen kehittymistä suoranaiseksi kunnioitukseksi oikeutta kohtaan siten, että lainvastaisten taipumusten puhkeamisen tielle tulee asetetuksi sulku.

Jokainenhan luulee näet itsestään, että hän kyllä pitäisi pyhänä ja seuraisi uskollisesti oikeuden aatetta, jos hän vain voisi odottaa samaa kaikilta muiltakin, minkä viimeksimainitun seikan hallitus hänelle osittain takaakin, joten samalla tulee astutuksi pitkä askel moraalisuutta kohti (vaikkakaan ei vielä moraalinen askel), kohti uskollisuutta velvollisuusaatteelle sen itsensä tähden, ajattelematta mahdollista palkintoa. — Mutta kun itsekukin, samalla kun ajattelee hyvää itsestään, kuitenkin edellyttää kaikissa muissa pahoja aivoituksia, lausuu jokainen siten molemminpuolisesti arvostelunsa toisestaan: etteivät he tosioloissa ole juuri kelvollisia yksikään (jääköön pohtimatta, mistä tämä johtuu; ainakaan ei siitä voi syyttää ihmisen luontoa, jos kerran ihminen on vapaa olento). Mutta kun kumminkin jo ihmisen oikeuden aatetta kohtaan tuntema kunnioituskin, josta hän ei millään muotoa voi riistäytyä irti, on mitä juhlallisimpana vahvistuksena sille teorialle, jonka mukaan meillä on kyky sopeutua siihen, niin huomaa jokainen, että hänen omasta puolestaan pitäisi toimia sen mukaisesti, tehköötpä toiset siinä suhteessa miten hyvänsä. (Tekijän huom.)

[20] Kantin mielilauselma, suomeksi: Älä väisty onnettomuutta, vaan astu sitä uskaliaammin sitä vastaan. — Vergilius, Aeneis VI, 95.

[21] Todisteita tuommoisista toiminnanohjeista voi löytää herra hovineuvos Garven tutkielmasta "Moraalin yhteensoveltamisesta politiikan kanssa", 1788. Tämä kunnioitettava oppinut tunnustaa heti alussa, ettei hän voi antaa tuohon kysymykseen tyydyttävää vastausta. Mutta hyväksyä silti selitys, jos kohta myöntämällä, ettei voi täysin kumota sitä vastaan nousevia vastaväitteitä, näyttää kuitenkin niitä kohtaan, jotka ovat hyvin taipuvaisia käyttämään sitä väärin, suuremmalta myötenantamiselta kuin kenties olisi otollista. (Tekijän huom.)

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUISEEN RAUHAAN: VALTIO-OIKEUDELLINEN TUTKIELMA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.