The Project Gutenberg eBook of Vankila, by Maksim Gorky

… Päivä oli kostean kylmä. Synkät harmaat liikkumattomat pilvet peittivät taivaan, hienoina pisaroina lankesi sade hiljakseen maan pinnalle kietoen kaupungin kadut ohueeseen värähtelevän himmeään sumuverkkoon…

Likaisen märkää katukäytävää ja kylmää hohtavien kosteitten kivitalojen seinävierustaa pitkin kulki hitaasti eteenpäin vahvan poliisiketjun ympäröimänä yhteen sullottu taaja ihmisjoukko kumpaakin sukupuolta. Kulkueen kohdalla tuntui ilma aivan kuin aaltoilevan kansajoukon synnyttämien epäselvien äänien humusta.

Harmaita huolestuneita kasvoja, lujaan puristettuja leukapieliä, synkkiä alasluotuja katseita, joitakuita hajamielisesti hymyileviä, toisia jotka sukevalla leikkipuheella koettavat peittää kovasti loukattua raskasta ja masentunutta voimattomuutensa tuntoa. Aika ajoin kuuluu suuttumuksen tukahdettuja huutoja, mutta ne kajahtavat himmeän epävarmasti, ikäänkuin ihminen ei olisi selvillä siitä — onko nyt juuri sopiva hetki ryhtyä äänekkääseen vastustavaan mielenosoitukseen tai olisiko se ehkä jo liian myöhäistä. —

Poliisien väsyneet kasvot näyttävät huolestuneilta ja suuttuneilta, ainoastaan muutamat heistä seisovat välinpitämättömän jäykkinä ikäänkuin puuäijät ja hienot vesipisarat kiiltävät heidän lakeillaan sekä viikseillään. Mutta kattojen yläpuolia riippuu raskaana harmaa, kylmää kosteutta itseensä imenyt uhkaava taivas lisäten puolestaan vitkaan putoilevilla isoilla märillä lumihöytäleillään tuossa taistelutta voitetussa kansajoukossa jo muutenkin synkän surulliseksi käynyttä mielialaa.

Poliisit alkoivat röyhkeästi työntää masennettua märkää ihmisjoukkoa halkopihan portista sisään. Syntyi kova ahdinko. Ihmiset työntäytyivät kuin lampaat toinen toisensa kylkeen yhä ahtaammalle ja vyöryivät mustana virtana pihalle. Heidän harmistuneet huutonsa kaikuivat yhä kovemmin ja hermostuneemmin; joukosta kuului vihaisia itkun sekaisia kirpeitä ja kimakoita naisääniä…

Iloinen hyväsydäminen roteva ylioppilas ensimäiseltä kurssilta, Mischa Malinin, kulki keskellä joukkoa katsellen lempeillä sinisillä silmillään sääliväisesti kalpeita vihaisia ja pelokkaita kasvoja. Naisten huudot, hermostunut nauru ja masennettu tyytymätön nurina saivat hänet kokonaan kuohuksiin; raskaasti hengittäen keskellä ahdinkoa, sydän täynnä harmin ja häpeän tunnetta oli hän valmis itkuun purskahtamaan. Työnnellen ihmisiä edestään koetti hän niin pian kuin mahdollista päästä portista sisälle ja piiloutua pihalla johonkin sopukkaan erilleen kaikista.

… Jonkun pienet hennot kädet tarttuivat lujasti hänen palttonsa hihaan — ja hän huomasi edessään kalpeat kasvot ja suuret kosteat silmät. Nämä — kyyneltenkö vaiko sateen kostuttamat kasvot — kääntyivät suoraan häneen ja heleänpunaiset yhteenpuristetut huulet suonenvedon tapaisesti värähdellen alkoivat sopertaa:

— Minä — en mene!… minä en voi, en tahdo! Hän tyrkkäsi minua… hän ei saa sillä tavoin… sanokaa se hänelle…

Tyttönen ravisteli päätään läähättäen, mustat kiharat hajaantuivat itsepäisesti hänen märille poskilleen ja valkoiselle korkealle otsalleen.

— Kuinka hän uskaltaa! — kiljahti tyttönen yht'äkkiä ja hänen äänensä kohosi yli kaiken ympärillä olevan nielun ja heilauttaen kättään oikasi hän säihkyvin silmin itsensä suoraksi aivan kuin teräsvieteri.

Silloin Mischankin rinnassa leimahti tuli, joka poltti pois kaiken häveliäisyyden ja palavana virtana vyöryili veri hänen suonissaan. Hänen silmänsä pimenivät hetkeksi ja rintansa täyttyi rajulla nuoruuden rohkeudella, Mischa rynnisti eteenpäin, — ja musta väkiliuta hajaantui aivan kuin lika rapakkoon putoavan kiven tieltä… Hän näki edessään pitkäkasvuisen harmaaseen virkapukuun puetun miehen ja kiljasi tälle kovalla kajahtavalla äänellä:

— Mi… kuinka! Kuka on lyönyt? — äännähti ärtyneenä käsiään heilauttaen harmaanuttuinen mies. Väsynyt naama ruskeine viiksineen virnistyi vinoon ja halveksivalla hymyllä laski hän kätensä Mischan olalle lausuen:

Mischa, nähtyään tämän virnistyksen, tunsi sydämessään terävän loukkaavan pistoksen.

— Minä — en mene! — huusi hän raivoissaan. — Me emme mene… emme me ole mikään karjalauma! Riittää jo väkivalta!

Kaikki kauniit mahtavat sanat vapaudesta ja ihmisarvosta, jotka vaan mieleen johtuivat, tulvivat tulivirtana hänen rinnastaan, säihkyivät säkeninä keskellä kansajoukkoa sytyttäen toisissa suuttumusta, toisissa vihaa. Puheensa huumaamana, kuurona kansajoukon kirjavista huudoista joutui hän keskelle ihmispyörrettä kuten kipinä keskelle mustaa savupilveä eikä huomannutkaan milloin ja miten hänet kansajoukosta pois raastettiin — ennenkuin oli ajurin rattailla, matkalla poliisikamariin.

Tiliä tekemättä itsellensäkään kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, aukasi hän silmänsä seljälleen, vetäen ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja koko ruumiinsa vavahdellessa tunsi hän rintansa täyttyneen terveestä iloisesta liikutuksen tunteesta. — Hänen vieressään istui nuori mustaviiksinen ylipoliisi, jolla oli arpi oikeassa poskessa — ja piteli häntä vyötäisistä. Saattajan kasvot olivat synkät, huulet yhteen puristetut, silmät piirullaan. Katsellen eteenpäin — kosketteli tämä alituisesti poskeansa vasemmalla kädellään.

— Ppp — poliisikamariin… vastasi läpi hampaittensa ylipoliisi ja hänen kasvonsa värähtivät sairaloisesti.

— Hh — hampaita särkee… piru vie! murahti ylipoliisi tyrkäten samassa nyrkillään ajuria selkään ja hysteerisesti voihkien ärjyi:

Ajuri — pieni harmaapäinen ukkorähjä — käänsi häneen rypynuurtamat kasvonsa ja räpyttäen punaisia vetisiä silmiään, vastasi lohduttavasti:

— Ky — yllä me ennätämme, teidän ylhäisyytenne… eihän vankila ole kirkko — ainahan sinne ennättää…

Kadulla sakeassa tarttuvantahmeassa sumussa vilahteli lakkaamatta sinne tänne hyöriviä ihmishahmoja — näytti siltä kuin he olisivat poikenneet pois tieltä ja äänettöminä tuskallisesti harhailleet milloin minnekin päin tuossa synkänharmaassa kosteassa hämyssä löytämättä kuitenkaan oikeata suuntaa. Hiljaisella jyminällä silloin tällöin vähän kovemmin kolahdellen kulkivat raitiovaunut katua pitkin, pyörien alta välähteli säkenöiviä sinertäviä kipinöitä ja vaunuissa istui ääneti ketä lienekin — liikkumattomia mustia ihmisiä. Katukivillä kuului lakkaamatta väsyttävä hevoskavioitten kapse, ilmestyivät lyhtyjen keltaset tulet, tuikkivat värähdellen — mitään valaisematta — kunnes taasen katosivat kokonaan kylmään liikkumattomaan sumumereen. Ajopelin gummipyörät keikahtelivat kiiruusti kiitäessä epätasaisella kivikadulla ja Mischan rinnassa alkoi tuntua jonkinlaista epämieluista väristystä, mutta tämän väristyksen ohella — joka masensi kiihtynyttä mieltä — alkoi hänessä hehkua hiljakseen jalo ja ylpeä itsetietoisuus täytetystä velvollisuudesta.

Poliisiaseman portilla eräs pienehkö olento, paksu ja harmaa kuni sumu, lausui kähisevän sortuneella välinpitämättömällä äänellä:

— Ähä! Vai toitte tuasiise yhen? Ei ole paikkoja — — täynn' ovat kaikk'!… Heidän ylhäisyytensä käskivät — ett' — antaa ajaa suoraa vankilaan…

— Piru periköön… — voihki ähkyen ylipoliisi ja kääntäen tuskan rypistämät kasvonsa Mischaan, lausui moittivalla äänellä:

— Näettekö nyt, herra ylioppilas… miten asiat ovat! — valmiita olette aina puhumaan että kansan puolestahan me!… ja… ja nyt sairaan ihmisen täytyy teitä kulettaa… välittämättä mistäkään!

Mischa oli melkein nauruun purskahtamaisillaan, mutta kun ei tahtonut loukata sairasta ihmistä, niin pidätti itsensä ja hetkisen kuluttua huomautti ystävällisesti:

Ylipoliisi ei ollut kuulevinaankaan, vasta vankilan portilla astuissaan ajopeleistä alas äännähti hän alakuloisesti:

II.

Vankilassakaan ei ollut vapaita paikkoja, ja Mischa pistettiin pieneen suurempia rikosvankeja varten varattuun komeroon. Harmaapäinen, korkeakasvuinen, pitkänaamainen ja suippopartainen vanginvartija, jonka värittömät silmät olivat aivan liikkumattomat, sulki suurella kolinalla paksun likaisen oven ja kyyristyen sen ympyriäiseen aukkoon sanoi, aivan kuin olisi puhetorveen puhunut, matalalla yksitoikkoisella äänellä:

Nuorukainen seurasi häntä uteliain katsein ja ihaillen jonkun aikaa omaa tyyneyttään rupesi lähemmin tarkastelemaan komeroa. Se oli pitkä, kapea huone; vasemmalla puolella oven vieressä tunkeutui seinästä sisälle raskas kolmikulman muotoinen uuni ja siihen lujasti kiinnitetty vähän luisu, likainen neljän hengen makuulava. Tämä ylettyi koko seinän pituudelta suureen ruskealla ruostepeittoisella rautaristikolla varustettuun akkunaan asti. Makuulavan ja oikeanpuoleisen seinän välille jäi tilaa noin puolentoista arssinaa ja paitsi makuulavaa — ei tässä likaisessa, synkässä huoneessa muuta ollutkaan. Raskas kivinen holvikaarros, joka täynnä halkeamia laskeutui vasemmalla seinällä melkein makuulavan tasalle, ja tämä kaarros se juuri antoi komerolle eriskummallisen pallonpuolikkaan tapaisen muodon, joka oli keskeltä jaettu kahtia. Holvin korkeimmalla kohdalla oikeanpuolisen seinän vieressä paloi tomuinen sähkölamppu valaisten lian, tapetuista luteista syntyneitten ruskeitten pilkkujen ja kaikenmoisten piirroksien peittämiä seiniä.

Makuulavan puoleisella seinällä lähellä uunia oli luultavasti jollakin naulalla piirretty suuret määrät numeroita, — joku lienee tällä tavoin yhteen-, kertoma- ja jakolaskulla koettanut lieventää ikävää ja tyhjää yksinäisyyttään… Lähellä akkunaa oli isoilla kirjaimilla piirretty tummaan kuivettuneeseen homeeseen:

    "Kaks' on meitä Vjasmalaista
    Aika reuhkanräyhkänää,
    Mieronkierttäjää,
    Kopekan mist' irti saamme
    Limpun ostamme, sen jaamme
               Ja — hoklennamme."

Mischa naurahti miettiessään, mitähän merkinnee — "hoklennamme?" — Varmaankin se tarkoittaa — ahnaasti syömistä, päätti hän katsellen seinälle säännöttömiin riveihin hauskasti ripoiteltuja kirjaimia. Ja "kaksi reuhkanräyhkänää" tuntui hänestä olevan kaksi iloista huimapäätä — aina puoleksi nälkäisiä, jotka eivät koskaan sure eivätkä mitään pelkää, kuleksivat iäti kaupungista kaupunkiin, missä vaan sattuu tilaisuus — sieltä "kopekan irti kiskaisevat" ja eleskelevät kuin petolinnut ihmisten keskellä… Mischa luki runosäkeet uudelleen ja tuntiessaan, mitenkä likaiset seinät alkoivat häntä yhä enemmän huvittaa, purskahti hän äänekkääseen nauruun…

Mischa säpsähti, kääntyi katsomaan — ja näki oveen tehdyssä reiässä kylmän liikkumattoman silmän…

Silmä hyppäsi sukkelaan mihin lieneekin ylös, ja käytävästä kuului raukea aivan kuin loukkaantunut ääni:

Hänelle ei vastattu. Vankilan pihalta kuului äänekästä melua, jostakin kauempaa käytävästä veden roiskintaa ja viereisessä huoneessa kalisivat kahleet. Kaikki nuo äänet synnyttivät jonkinlaisen yhteisen sekamelskan, jota ei korva ollut ollenkaan halukas kuulemaan. Mischan mieleen juolahti kuva laihasta pitkänaamaisesta vankilan virkamiehestä pyöreine värittömine silmineen, harmaine tuuheine kaarevine kulmakarvoineen ja keltaisella ryppyisellä nahalla peitettyine leveine otsineen.

— Fedjka, senkin viheriä elävä! — kirkui kirpeä ääni käytävässä, sen jälkeen kuului naurun hohotusta ja oven ohitse kulki joku raskain juoksuaskelin…

Mischa huokasi ja alkoi lukea seinäkirjoituksia. Holvikaaressa, siinä paikassa, johon helposti voi makuulavalla loikoessa kädellä ulettua, oli painokirjaimilla huolellisesti kirjoitettu:

"Täsä on istunut Jakof Ignativ Usof. Joka murhasi vaimons ja Saschka Gryslovan heiän konnuuvens tähen. Tammikuusa se tapahtui. 1900. Laski suolet heilt ulos."

Mischa vavahti uudelleen. Häntä hämmästytti kirjoituksen sisältö — ja vielä enemmän se varmuus, että Usov uskoi täydellisesti olevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä.

Hän yritti ajatuksissaan luoda kuvan tästä rauhallisesta murhamiehestä, Usovista, vaan ei löytänyt sille minkäänlaista ihmismuotoa — se ilmeni aina hänelle jonkinlaisena julmana muodottomana pilkkuna, jonka keskellä paloi tasaisesti himmeä veripunainen tuli.

Raudat rämähtivät, ovi aukeni, sisään astui kaksi vanginvartijaa sekä nuorempi päällikön apulainen — pienikasvuinen, tummine terävine kuonoineen ja pelokkaine hiirensilmineen. Hän loi pikaisen sivusilmäyksen Mischan ulkomuotoon ja kääntyi äkkiä ääneti hänestä pois. Toinen, punatukkainen, tukeva möhömahainen vanginvartija lähestyi akkunaa, koetellen kädellään sen rautaristikkoa; toinen, Mischalle jo tuttu pitkäkasvuinen vanhus, seisoi liikahtamatta oven vieressä katsoen kuolleilla silmillään nuorukaista suoraan kasvoihin. Tämän jalkojen ohitse tulla livahti sisään — aivan kuin pilvenhattara talvisella taivaalla — harmaa rangaistusvangin haamu, heittää pyöräytti makuulavan alle vahvasti tervatun puukiulun ja katosi samalla. Pois läksi virkamiehistökin kovasti jaloillaan kopistellen ja sanomatta Mischalle sanaakaan. Raskas, rautainen ovensalpa rämähteli ja jysähteli, ovi lukittiin suurella pauhulla — ja niin alkoivat virkamiehet astua edemmäksi käytävää pitkin, kulettaen mukanaan kylmän kolkosti kalisevia avaimiaan.

Jostakin kauempaa kuului hyvin pitkä, voitelemattoman ovilokin naukuva nirinä, ovi paukahti kovasti kiinni, ilma tärähti aivan kuin ampumisesta, rautojen kirinää ja kalketta alkoi kuulua uudelleen; täsmällisesti kumahtelivat varmat tahdikkaat askeleet ja Mischa kuuli vielä kerran ankaralla äänellä huudettavan: — Reila-han!…

Nyt seurasi hiljaisuus, tuntui kuin koko vankila olisi kerrassaan kääräisty mustaan, pehmeään äänenpitävään kankaaseen…

Mischa tunsi ruumiissaan jonkinlaista hammassäryn tapaista kolotusta; mutta tarkemmin ajatellessaan alkoi häntä vähän hävettää mokoma tunne; heilauttaen päätään, työntäen kätensä syvälle housunsa taskuihin ja kovasti vihellellen alkoi hän kävellä pitkin komeronsa lattiaa.

Ovireikään ilmestyi vanginvartijan kuollut silmä ja vanhuksen kuiva ääni kuului rauhallisena:

— Hyvä… ollaan viheltämättä! — sanoi Mischa hymähtäen ja vähän olkapäitään kohottaen.

Silmä kiilsi himmeästi vielä muutamia sekunteja oven ympyriäisessä reiässä, sitten se alkoi verkalleen kohota ylös. Oven takaa kuului poistuvia pehmeitä askeleita… Viereisestä komerosta, jossa pakkotyöläisiä säilytettiin, kuului epäselvää yksitoikkoista huminaa… aivan kun joku olisi rukoillut — vai lieneekö satuja kertoellut… Mischa meni akkunan luo, tarttui käsillään rautaristikkoon, nousi akkunalaudalle, painoi otsansa vasten kylmää ristikkoa sekä alkoi tähystellä syksyisen yön pimeyteen… Yö oli niin synkän pimeä, että jos olisit kätesi pistänyt akkunasta ulos, olisi sekin näyttänyt aivan nokimustalta… Jostakin kauempaa näkyi pieni värähtelevä tuli rohkean iloisesti palaa tuikkivan, mutta ollen yksinäisenä, synkän pimeyden ympäröimänä näytti sekin olevan aivan kuin vankilaan suljettuna…

III.

Hievahtamaton hiljaisuus — joka ikäänkuin vartioitsi kaikkia ääniä ja oli valmis säälimättä paljastamaan jokaisen risahduksenkin — vaikutti Mischaan — että hänen ylpeytensä alkoi uudestaan herätä.

… Keskellä satoihin nousevan ihmisjoukon, ainoastaan hän yksin uskalsi rohkeasti nousta väkivaltaa vastaan!… Hänen mieleensä johtuivat tytön kosteat silmät — mihin on hän joutunut? Varmaankin ehti hän päästä sieltä pois ja nyt, istuen omassa pienessä kamarissaan, kertoilee ystävilleen mitenkä komea vaaleaverinen ylioppilas vihasta säihkyvin sinisin silmin piti innokkaan puheen — kehoittaen kaikkia taisteluun väkivaltaa vastaan ja kuinka se puhe sytytti kaikkien sydämissä halun taistoon… Ja kuinka tytön kalpeat kasvot nyt hehkuvat innostuksesta…

— Kohtaankohan hänet vielä joskus? kysäsi itsekseen Mischa naurahtaen samalla ajatuksissaan. Äärettömässä korkeudessa mustalla taivaalla välähtelivät pienet tähtöset — niitä vaan oli vaikea nähdä läpi likaisen akkunaruudun. Mischa pisti kätensä akkunaristikon välistä, aukasi ilmareiän — kylmä öinen ilma virtasi hänen kasvoilleen ja koppiin alkoi kuulua vakavien rauhallisten askelten kopinaa.

— Vartija… Vankila… eihän tämä ole ollenkaan raskasta eikä peloittavaa! — arveli Mischa, muistellessaan synkkiä kertomuksia vankiloista. Heilauttaen päätään lisäsi hän halveksivasti naurahtaen:

Hänestä oli hauskaa tunnustaa, että ei vankila ollenkaan lamauttanut, hänen sydämensä sykki kuten ennenkin, säännöllisesti ja levollisesti.

— Jospa kaikki ihmiset yhteisvoimin, rohkeasti kuten minä hyökkäisivät aina sitä vastaan, mikä heidän elämäänsä ahdistaa… — ajatteli Mischa innostuen, — niin varmaankin sellaisen rynnistyksen jälkeen muuttuisi elämä iloiseksi, kauniiksi ja rauhalliseksi… sitten johtui hänelle mieleen hänen kortteerinsa emäntä, — joka piti arvossa hänen yksinkertaista tasaista luonnettaan ja kohteli aina häntä kuten omaa poikaansa. Kyllä kai se tulee kovin pahoille mielin kun kuulee minun vangitsemisestani… Tokkohan se hoksaa lähettää minulle tänne päivällistä, makuu- ja liinavaatteita? Kaikki olen maksanut hänelle kuukaudesta jo edeltäkäsin… Kyllä maar se sisarenikin säikähtää ja hänen miehensä tapansa mukaan hieroo kaljua päätänsä sekä huoaten äännähtää:

Inhoittava ihminen tuo sisareni mies… eikä hän itsekään ole sen parempi. Elävät siellä omassa Kalugassaan, nostavat kolmetuhatta vuodessa palkkaa eivätkä välitä muusta mistään…

Tähdet piiloutuivat sukkelasti kulkevien mustien pilven lohkareitten taakse ja loistelivat taasen uudelleen kylmän taivaan tumman sinisillä palasilla… Silmiään räpäyttämättä katseli Mischa ylös korkeuteen ja ajatukset seurasivat toinen toistaan — pyörien ympäri hitaassa rinkitanssissa.

— Kyllä tulee hauskaa kertoella vankilan oloista, sitten kun täältä vapaaksi pääsee… arveli hän. — Ehkä kohtaan vielä sen tyttösenkin… Hänen eteensä kuvastuivat uudelleen tytön kalpeat kasvot mustien kiharojen muodostamissa puitteissa surullisen ja suuttuneen näköisenä. Mischalle tuli yht'äkkiä halu kirjoittaa hänelle runo. Puristaen silmänsä kovasti kiinni vaipui hän ajatuksiinsa ja hetken kuluttua kuiskaili haltioissaan:

    — "Ristikon lävitse tähtöset katsovat
    koppiin, miss' vangittu kahleissa makaa…
    Venäjällä — nähkäätte! — tähdetkin tuikkivat
    Rautaisen akkunaristikon takaa"…

Nelisäkeinen runo tuntui hänestä kauniilta ja hyvin keksityltä. Iloissaan tästä, hyppäsi hän pois akkunasta, käveli edestakaisin komerossaan ja alkoi ääneensä lausua runoa silloin tällöin innoissaan nauraa hymähtäen:

— "Venäjällä — nähkäätte! — tähdetkin tuikkivat
Rautaisen akkunaristikon takaa!"…

Mischa pysähtyi ja katseli äänetönnä muutamia sekuntteja vanginvartijan silmään joka kiilsi keskellä ovea.

— Miksi ei saa? — kysäsi Mischa viimein tahtomattaan hiljentäen ääntään.

— Se on kielletty! — kuiskasi vanginvartija, — Hillitkää itsenne! — lisäsi hän vieläkin kuiskaamalla.

Mischasta näytti, että vanginvartijan silmä katsoi tällä kertaa tykkänään toisella — tavalla siinä välähti eloa sekä myöskin jonkinlaista naurettavaa pelkoa.

— Minkätähden? — kysyi Mischa hiljaa naurahtaen ja lähestyi samalla ovea. — Eihän sitä kukaan kuule — paitsi te… vai häiritsenkö ehkä teitä?

Kyyristyessään ovelle tunsi Mischa lämpimän hengityksen ohella kasvojansa koskettavan omituiset ankarat sanat:

— Mitä te nauratte, herra ylioppilas? Häh!… Luuletteko, että teidät on tänne nauramaan tuotu?

Mutta vanginvartijan silmä katosi ja oven takana vallitsi kuolon hiljaisuus. Mischa tirkisti oven pyöreästä reiästä eikä nähnyt käytävän himmeässä hämärässä muuta kuin paksusti keltaisella värillä maalatun vastaisen seinän, siinä mustan jykevän rautaoven suurine lukkoineen ja keskellä ovea — ympyriäisen valoisan aukon…

— Kuulkaahan! — virkkoi nuorukainen, odottaen hetkisen, mutta ei saanut vastausta. — Sepä vasta kummallinen…! — ajatteli hän. Ja hänen sielussaan alkoi tuntua taasen jonkinlaista sairaloista kolotusta.

— Reilaan! — kuului akkunan takaa ontosti väsynyt käheä ääni. Sen jälkeen kuului "jalalle" lasketun pyssynperän kolahdus. Mischa hyppäsi uudelleen akkunalaudalle. Pimeydestä kuului vahtisotilaan kiireistä hiljaista söperrystä:

— Sinä, tsjuvasthi! muista nyt — vaikka näetkin jonkun kallon tai käden akkunasta pilkistävän — niin muista, ett'et ammu!… — puhui joku käheä ääni.

— Ymmärrät! Pian ampua pamahutat kuten viimeinkin… Byikov, selvitä hänelle tarkemmin…

— Jos näet, että akkunasta katsotaan älä ammu! Ymmärrätkö? — kuului syvä bassoääni.

— Mutta jos joku tunkeutuu ulos akkunasta, taikka juoksee tästä näin — taikka näet tuolla juoksevan?

— Sinun on heti paikalla huudettava ken siellä? Huuda kerta, huuda toinen… ja kolmannella — ammu, mutta ylös — ilmaan, hälytystä varten… Sen jälkeen — ammu myöskin juoksijaa… taikka iske pyssynperällä, taikka pistimellä… aina sen mukaan kuin on mukavampi, ymmärsitkö?

— No, nyt saat kävellä tästä tuonne saakka… ja muista katsoa akkunoihin… Mutta torkkua — älä ajattelekaan!

Äänettömyys. Kuului vaan, että joku hengitti hyvin raskaasti ja jonkun jalat kärsimättömästi tömistivät märkää maata.

Kovasti kajahtelivat haukkumasanat semmoiset joita ei sensuri koskaan painettavaksi hyväksyisi — sitten seurasi vastenmielinen läiskäys, — aivan kuin olisi paljaalla kämmenellä taikinaan isketty…

— Valehtelet! — kiljahti basso. — Silloin on sanottava korjaa pois pääsi… Ymmärrätkö? Sinä — rupisammakko… Marsch!…

… Mischa painoi päänsä lujasti kiinni akkunan rautaristikkoon, koettaen nähdä vartijaa joka puhui niin surullisen pelokkaasti. Kapeaa paikkaa, jonka muodostivat vankilan seinä ja korkea kivimuuri, peitti synkkä pimeys ja siinä liikuskeli hitaasti melkein kuulumattomin askelin pää pystyssä pieni harmaa olento. Hänen pimeässä välähtelevä kapea pistimensä — muistutti kalaa vedessä.

Mischa laskeutui hiljakseen akkunalaudalta ja katsasteli ympärilleen. Komerossa oli tukahduttavaa… Harmaalta seinältä sattuivat hänen silmiinsä lyijykynällä järeästi piirretyt kyynilliset haukkumasanat… Hän luki ne, vaikeni ja alkoi uudelleen lukea kovalla äänellä… Sitten katsahti oveen, heittäytyi makuulavalle ja ummisti silmänsä…

IV.

Mischa nukkui raskaasti heti kun oli heittäytynyt makuulavalle ja unissaan hän oli juoksevinaan hyvin vaivaloisesti pitkin pimeätä kapeata katua ja joku näkymätön takaa-ajaja tarttui hänen olkapäihinsä huutaen käsittämättömiä ankaria sanoja:

Mischa aukasi silmänsä, kohotti päätänsä — makuulavan vieressä seisoi punatukkainen paksu vanginvartija nykien häntä takin liepeestä — ja pitkä, köyryselkäinen vankilanpäällikön apulainen katseli häneen pilkallisesti harmailla silmillään ja sanoi:

— Heti paikalla… — sanoi Mischa pahastumatta hymyillen ja putkahti makuulavalta lattialle.

Päällikön apulainen vilkasi häntä kasvoihin, kääntyi ovelle, huomautti — vähän suopeammin:

— Pyytäisitte paperia ja kirjoittaisitte kotiinne… makuuvaatteista… ja muusta semmoisesta… ja taakseen katsomatta poistui.

Sitten Mischa meni käytävän päähän peseytymään, siellä oli pitkä leveä rautainen allas, jonka yläpuolla seinässä roikkui kokonainen rivi vaskisia hanoja, joista juoksi pyöreänä paksuna suihkuna kylmää vettä… Käytävässä juoksenteli harmaita vankeja läkkiset teekannut kädessä ja silloin tällöin kuului ääni:

Kalistellen kahleitaan tuli Mischalle vastaan kalpea, tuuhea-valkeapartainen, korkeakasvuinen ryhtikäs pakko-työläinen. Hän katsahti ylioppilaaseen, iski silmää ja sanoi hymyillen:

Punatukkainen vanginvartija toi Mischalle tuopillisen lämmintä mietoa teetä ja suuren palan mustaa leipää. Sen kuori muistutti saappaan pohjaa ja tahmean pehmeästä keskuksesta levisi hapan haju.

Koko vankila surisi aivan kuin häiritty ampiaispesä. Ylt'ympäriinsä kuului naurua, haukkumasanoja, laulun, katkonaisia säveleitä ja vanginvartijain kiukkuista kiljuntaa. Käytävässä suhisivat pehmeästi nuoraiset luudat veden loiskiessa ja Mischa, täynnänsä terävää tiedonhalua, tullakseen tuntemaan näiden, kivestä ja liasta rakennettuun vanhaan rakennukseen suljettujen ihmisten elämää, kuunteli jännityksellä tuota kumisevaa humua…

Hän oli lukenut vähän ja nähnyt vieläkin vähemmän. Hänen elämänsä kulku oli ollut jotensakin ikävää sisarensa ja tämän miehen ankarassa kodissa hamaan siihen asti kun tuli yliopistoon; epämukavalta myöskin tuntui olonsa niitten ylioppilasten keskuudessa, jotka keskustelivat vapaasti ja innokkaasti viisaalla kirjakielellä kaikenmoisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Kaikkialla aaltoileva tyytymättömyys elämään oli ennättänyt koskettaa jo hänenkin sieluansa, herättäen siinä hämärän mutta terveen halun vastalauseen panemiseen, vaikka hän ei vielä ehtinyt oppia ymmärtämään, mihin ja mitä vastaan tämä vastalause olisi kohdistettava. Nyt, tuntiessaan itsensä sankariksi ahmi hän koko nuoruutensa innolla kaikkia uusia vaikutuksia täyttäen niillä suuren avaruuden nuoressa sielussaan…

Juotuansa teen kiipesi hän akkunalaudalle. Vankilaa ympäröivän korkean muurin vieressä käveli polkua pitkin kiirein askelin kädet selän takana, leveäharteinen musta mies, yllänsä paksu lyhyt takki ja päässään korkea lippalakki. Toisinaan heilautti hän päätään voimakkaalla liikkeellä, loi pikaisen silmäyksen akkunaan ja käveli edelleen. Mischa tunsi monta kertaa, kuinka tämän kirkkaitten silmien terävä katse hiipasi hänen kasvojaan. Hän halusi sanoa miehelle jotakin, ilmoittaa nimensä, kysyä, mistä syystä hän istuu vankeudessa. Ja heti kun mies astui akkunan kohdalle, huudahti Mischa hiljakseen:

Jostakin akkunan alta ilmestyi vahtisotamies, uhkasi sormellaan ja sanoi karkeasti:

Lippalakkinen mies kohautti olkapäitään, hymyili ja käveli edemmäksi. Mischa hyppäsi lattialle. Häntä harmitti hieman vahdin esiintyminen ja kovin ilahdutti kirkassilmäisen miehen hymyily; nuorukaisesta tuntui että tuo hymyily herätti hänen ja miehen välille miellyttävää myötätuntoisuutta ja yhdenvertaisuutta…

Puolenpäivän tienoissa astui komeroon nuori ja hoikka kuin ruoko — vanginvartija, jonka kasvot olivat rokonarvista melkein muodottomiksi muuttuneet. Hän seisahtui ovensuuhun ja Mischaan katsomatta lausui hiljaa:

Oli kovin kosteata. Vankilan pihalla kivien välissä kuopissa läikkyivät seisovat vesilätäköt. Kolme vankia käveli pitkin pihaa varsiluudat kädessä la'aisten laiskasti vettä portille päin, mutta samea ja sakea likavesi valui takaisin kivien välitse kuoppiin…

— Kävelkää tässä, kulmasta tuonne seinään… vankien kanssa on puhelu kielletty!

Tässä äärettömän korkean sinisen taivaan alla sana "kielletty" kävi Mischan sydämelle aivan kuin olisi kuullut sen ensi kertaa elämässään ja sen soinnussakin tuntui olevan jotain aientavaista, röyhkeästi rajoitettua ja tylsistynyttä. Hän rypisti kulmakarvojansa ja katsahti vanginvartijaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat ja jäykät kuin — ruma naamari. Poskipäissä sekä leuassa kasvoi siellä täällä hyvin naurettavalla tavalla vaaleita karvapensaita, silmät näissä kasvoissa näyttivät vierailta ja tarpeettomilta. Ne olivat mustat, soikeat — aivan kuin kauniilla naisella; pelokkaasti ja pehmeästi pitkillä silmäripseillä peitettyinä katselivat ne lempeän surullisesti; niistä loisti jotain arkaa neuvottomuutta eivätkä ne olleet ollenkaan traagillisessa sopusoinnussa näitten runneltujen kasvojen kanssa…

— No, mutta — kävelkäähän! — sanoi vanginvartija. — Seisahdella — on myöskin kielletty…

Mischa alkoi kulkea hitaasti, vanginvartija katsahti ympärilleen ja seurasi häntä vähän taampana.

— Miksi te aina kapinoitsette? — kysyi vanginvartija hiljaa katsoen maahan. — Lukisitte vaan hiljakseen… pääsisitte prokuraattorin apulaiseksi — siinä kaikki! — Mutta te — kapinoitsette… niin nuori ja pulska… Onko teillä äitiä?…

Liikutettuna hänen hiljaisista sanoistaan seisahtui Mischa, naurahti ja pannen kätensä rinnoilleen aikoi myöskin sanoa jotain yksinkertaista, hellää… mutta vanginvartija peljästyen hypähti edemmäksi, vilkasi ympärilleen ja kuiskasi sukkelasti:

— Menkää, menkää! Jos näkevät niin sakottavat minua puhelusta… siinä kaikki!

Hän läksi pois ja katosi vankilan nurkan taakse, mutta nuorukainen, rinta täynnä sekavia surun, uteliaisuuden ja ilon tunteita, alkoi kävellä hitain askelin pitkin vankilan muurin vierustaa…

Matalan, tanakan, aivan kuin jossain määrin maan sisään painuneen likaisenharmaan nelitornisen vankilarakennuksen ylitse levisi laajana aivan kuin syys-sateitten pesemä ja auringon vaalentama kalpeansininen taivas… siinä oli jotain autiota, kaihoa herättävää, kylmää… ja vankilan kosteat seinät hohtivat myöskin surunsekaista kylmyyttä…

— Kuinkahan kauan minun täytynee täällä istua? — ajatteli Mischa itsekseen katsellen ympärilleen. Kyllä minä nytkin jo voisin kertoa hyvin paljon hauskaa vankilaelämästä, jos päästäisivät minut pois, tuumaili hän itsekseen. Ja mieleen juolahti taasen katu, yhteensullottu ihmisjoukko, poliisien mustat muodot, tyttönen…

Muistelmien viehätyksen innostamana hän ei huomannutkaan, miten sukkelaan kävelyaika oli kulunut, ja kun rokonarpinen vanginvartija lähestyi, sanoen:

Vanginvartija nyökäytti päätään vakuudeksi. Käytävässä ilmoitti hän hiljaa Mischalle:

— Vai niin!… No — eihän se mitään! sanoi Mischa hymyillen löytämättä sopivampia sanoja. Taasen sulkeutui komeron raskas ovi, taasen rämisivät raa'asti ja vihaisesti ovenlukko ja salparaudat… Mischa seisahtui keskelle komeroansa, katseli sitä, istuutui makuulavalle ja — yht'äkkiä tuntui aivan kuin hänen ajatuksensa ja tunteensa olisivat alkaneet sulaa. Nuorukainen tunsi itsessään kummallista tyhjyyttä, jähmettyi ja vaipui puolihorroksiin…

Näin kulki hänen elämänsä päivästä päivään, yksitoikkosen säännöllisenä, yksitoikkosen harmaana… kuitenkin tipahti joka päivä hänen sieluunsa pieni, tuskin huomattava pisara jotakin uutta — ja jokainen vaikutus, vaikka se olisi kuinkakin mitätön ollut, näytti kirkkaalta tämän elämän himmeällä pohjalla.

… Tarkastus on jo aikoja päättynyt ja vankila nukkuu raskaassa unessa. Ovenreijän kautta kuuluu käytävältä aika ajoin kaikenmoisia omituisia ääniä… Luultavasti joku höpisee tai hourailee unissaan. Oven takana raapaisevat lattiaa hiljakseen vanginvartijan askeleet — tänään on vahtivuorossa vanhus, jolla on liikkumattomat silmät. Hän kävelee hitaasti pitkin käytävää ja höpisee itsekseen, Mischa loikoilee lavalla, kuuntelee tarkasti ja ajattelee.

Hänen isänsä oli upseeri, tämä vietteli hänen äitinsä — neulojattaren — hylkäsi hänet — jätti muistoksi itsestään ainoastaan valokuvan ja lapsen. Neljätoista vuotias nuori nainen hoiti poikaansa ja teki työtä, teki työtä alati levähtämättä, eikä hänellä koko elämässään ollut mitään muuta kuin lapsensa. Hän pani poikansa kiertokouluun, sitten kaupunkiin kouluun, mutta siellä kerran muuan opettaja tukisti poikaa, jolloin äiti, joka ei milloinkaan lapselleen kovaa sanaakaan sanonut, otti hänet jälleen luoksensa kotiin. Sitten parin vuoden kuluttua hankki äiti hänelle kirjurinpaikan tutkijatuomarin luona, itse neuloi neulomistaan, laitteli tekokukkia, kutoi sukkia, teki työtä työn perästä. Poika otettiin sotamieheksi. Siellä hän, jonka äiti oli hellyydellä kasvattanut ja rakkaudella itseensä kiinnittänyt, ei jaksanut kauemmin kärsiä aliupseerin ilkkumista ja pilkkaa, vaan löi päällikköään harjoitusaikana. Rangaistukseksi tästä joutui hän kolmeksi vuodeksi kurituskomppaniaan, saamatta lukea hyväkseen siellä kuluneita palvelusvuosia. Mutta äiti, joka jo oli iäkäs ihminen, teki vaan työtä ja itki poikansa kovaa elämän kohtaloa. Palveltuaan sotaväessä seitsemän vuotta palasi hän kotiinsa runneltuna, uupuneena ja pelokkaana, löysi äitinsä melkein sokeana ja työhön kykenemättömänä anomassa almuja kirkon rappusilla… Vielä silloinkin lahjoitti äiti pojalleen kaulahuivin, voimiensa viimeisen hedelmän, jonka hän puolisokeitten silmäinsä edessä raihnaisilla sormillaan oli neulonut — kaiken elämänsä työn oli hän antanut nurkumatta pojalleen.

Moneen kuukauteen ei poika saanut minkäänlaista tointa, vaan eleli niillä armopaloilla, joita äiti kerjäten kokosi. Vihdoin viimeinkin sai hän paikan vankilassa. Äiti tuli tykkänään sokeaksi. Eräs hyvä ihminen toimitti silloin ämmärukan vaivaistaloon, jossa hän vielä nytkin kutoo sukkia pojalleen…

— Siinäpä nainen! — tuumaili Mischa. Miten paljon työtä ja miten paljon rakkautta hänen elämässään… miten yksinkertaista ja liikuttavan kaunista!

Hän muisti rokonarpisen pelokkaita, hämmästyneitä silmiä ja tämän kuiskaavaa ääntä…

— Mutta — miksi? Mikä on ollut tarkoitus kaikella tällä rakkaudella ja työllä, jos poika kuitenkin…

Mischa hyppäsi makuulavalta — ovenreiässä loisti rauhattomana vanginvartijan silmä. — Mitä te puhutte — kysäsi vanhus.

Vanginvartijan silmä hävisi hetkeksi, sitten ilmestyi se uudelleen ja vanhus puhui varoittavalla kuiskeella:

— Juuri samoin puheli itsekseen… tässä eräs… totta puhuen — hän oli sisareni poika…

— Niin, niin… — kuiskasi vanhus, ja silmä alkoi hypähdellä kummallisesti, luultavasti hän nyökytti päätään sanojensa vakuudeksi.

— Ja te häntä… olitteko tekin silloin täällä? — kysyi Mischa jonkun ajan kuluttua tuntien sydämessään epämieluista kylmää kouristusta.

— Olen ollut täällä… seitsemäntoista vuotta, — vastasi ukko levollisesti, lisäten samalla: kahdeksastoista on menossa…

Katsellessaan vanhuksen himmeätä silmää ja pitkää rustonenää oli Mischa juuri aikeessa kysyä:

— Odottakaas — minä tuon tuolin itselleni — kuiskasi vanhus silmää iskien, — muuten niin — minun on vaikea kyyristyä… selkää kivistää!

Hän meni. Mischa seisoi oven edessä kuunnellen vanhuksen raapivia askeleita ja ajatteli:

— Jos ihmisellä kerran on sielu — niin tuolla se varmaankin on himmeä, ryppyinen ja kuiva kuten hänen kasvonsakin…

Vanhus palasi, asetti hiljakseen tuolin oven eteen ja aukkoon ilmestyi uudelleen hänen silmänsä sekä sen päälle korkealle kohotetut harmaat tuuheat kulmakarvat.

— Kas, näin on paljoa parempi, — puheli hän itsekseen. — Nukkua en voi — luita kivistää… Kun tekin valvotte… niin puhellaan tässä… Yöllä sitä kyllä saapi… päivällä on kielletty, mutta yöllä — kuka sitä tietää? Päivällä minä teeskentelen, olen olevinani ankara teille… muuten ei voi, päälliköt vaativat sitä! Mutta yöllä voin teidänkin kanssanne puhella… Sentähden että — ettehän te mikään pahantekijä ole? Ette tappanut, ette varastanut… Heh-hee! Punaposkinen olette, nuori… minun on sääli teitä… Te nauratte, olette iloinen, aivan kuin olisi joku arvonimi teille annettu… ah, nuoruus, nuoruus! Tottelisitte esimiehiänne — niin…

Mischalle alkoi puhe tuntua vastenmieliseltä. Hän kumartui hermostuneena ovelle ja kysyi vanhukselta:

— Lukkoseppä… Hän ampui insinöörin… Hänestähän oli kirjoitettu sanomalehdissäkin… Kuinkas muuten! — Hän itse luki minulle lehdestä… sattumalta sen saimme jostain ja juuri siinä olikin hänestä painettuna… Hän luki — ja nauroi… aivan kuten te… Jäykkäluontoinen poika… Sisareni — hänen äitinsä — itki, itki, ulvoi… Vaan auttoiko se — kyyneleillä et saa verta pois pestyksi. Toisinaan kysyn häneltä — no Fedor, miltä tuntuu vankila? Vaan hän ei muuta kuin tiuskasee… Alussa — hän ei puhunut mitään, oli suutuksissaan. Vaan sittemmin — alkoi jo puhella… ja puhui liiaksikin… Samoin tekin…

— Niin vaan — kaikenmoista… kuka sitä muistaa? Ettekös te ole
Kalugasta?

— No, sitähän minä jo… Sukunimi on tuttu. Postimestari Kalugassa oli
Malinin…

— Juuri niin… Kalugalainenhan minäkin olen… ihan totta! Onko isänne jo kuollut?

He puhelivat kumpikin kuiskaamalla ja heidän äänensä suhisivat hiljaisuudessa kuten kuivat lehdet syksyllä. Aivan kuin ajan kulkua laskien ja minutteja merkiten kuuluivat akkunan alta vahtisotilaan maahan tömähtävät täsmälliset askeleet. Jostakin kaukaa läpi kostean yön pimeyden kuului hyvin hiljalleen tornikellon lyöntien surullisenlaulava sointu.

— Vanhuksilla on jokapaikassa ikävä… vastasi hänelle oven takaa kylmä tasanen kuiskaava ääni.

— Tuota… oliko teillä sääli sisarenne poikaa… silloin kun hän täällä istui?

— Mitä hänestä sääliä, jos hän kerran ihmisen tappoi… Sisartani on sääli… Mutta jos ken on ihmisen tappanut…

Vanhus vaikeni äkkiä ja hänen kasvonsa katosivat aivan kuin olisivat pudonneet alas. Mischa katsoi aukkoon odottaen.

Vanhuksen kasvot kohosivat hänen kasvojensa tasalle ja hitaasti liikutellen harmaitten karvatupsujen ympäröimän suuren suunsa ohuita huulia, päätään nyökytellen ja hieman naurahtaen sanoi:

— Minä valehtelin… kyllä minun on sääli Fedjkaa… hän myöskin oli nuori, hyvä nuorukainen…

Yht'äkkiä tuli hiljaisuus häirityksi aivan kuin tumman lammikon tyyni pinta kovasta tuulen puuskasta, käytävässä kaikui hurja järisyttävä huuto:

— Sch — schsch! — sihisi vanhus. — Ei se mitään… Unissaan vaan… useinhan ne huutavat… Jokaisella näetkös on omatuntonsa… No etteköhän jo käy levolle… Nukkukaa Jumalan haltuun… Äsken löi jo kaksitoista…

Hän nousi tuolilta ja läksi pois vetäen jalkoja perässään — tuntui aivan kuin olisi jotain suurta, pehmeätä ja hyvin raskasta esinettä laahattu pitkin lattiaa.

Mischa meni makuulavalle, heittäytyi pitkäkseen kiinnittäen huolestuneen katseensa päänsä päällä kaareutuvaan likaiseen holvikattoon.

VI.

Mischa oli tehnyt aivan kuin syrjähyppäyksen pienestä entisyydestään, jonka räikein kohta — hänen "urostyönsä" ei ollenkaan enää muistunut niin usein kuin ennen hänen mieleensä. Tässä kummallisessa vankila-elämässä, joka luulevaisen tavoin oli kaikilta suunnilta ympäröitty korkeilla kiviseinillä, tunsi hän selittämättömän vertauksellisen viittauksen jotain kaukaista hämäryyttä kohti, joka ainakin hänen ymmärrykselleen pysyi vielä käsittämättömänä. Hän tarkasteli huomaavaisesti kaikkea mikä häntä ympäröi, toisinaan hajamielisesti ja epäluuloisena hymyillen, toisinaan — ahnaalla lujalla mielenkiinnolla alakuloisuus ja neuvottomuus sydämessä.

Vankilan virkamiehistö kohteli häntä armollisen suopealla hymyllä — luultavasti heidät vasten tahtoakin saattoi Mischalle suosiollisiksi tämän avonainen pyöreä naama, terveet punakat posket, siniset rehelliset silmät, vahvojen punaisien huulien hyväntahtoinen hymyily, kauniilta kajahtava rintaääni ja voimakas vähän kömpelömäinen ruumis.

— N-nnoh, herra Malinin, mitä pidätte meillä olostanne? — kysyi kerran tarkastustunnilla ivallinen päällikön vanhin apulainen.

Apulainen naurahti kuivasti ja syvien ryppyjen uurtaman otsanahan laskeutuessa silmien päälle sanoi hän:

— Voi teitä… te vaatimaton tarkastelija! Teidän kävelyaikanne on pitennetty puolella tunnilla… ja niin edespäin…

Rokonarpinen vanginvartija Aleksandr Ofizerov kertoi Mischalle tästä ihmisestä seuraavan tarinan: Kerran hän epäili sisäpiikaansa vaimonsa sormuksen varkaaksi ja saadakseen tämän tunnustamaan varkauden — rääkkäsi tyttöä kokonaisen päivän ja yön. Hän kutsutti luokseen kaksi vankia, jotka kerran olivat tehneet hänelle jotain kiusaa, käski niiden riisua piialta vaatteet, köytti sitten tämän aivan alastomana pöytään kiinni ja pakoitti vangit häntä kudittelemaan. Kun tyttö pyörtyi tunnottomana, käski hän antaa sille vettä ja alkaa piinan uudestaan. Tämä päättyi siten, että toinen vangeista ei jaksanut kestää kidutusta, vaan menetti järkensä ja nälkäisten himojensa huumaamana villissä kiihkossaan tahtoi päällikkönsä ja toverinsa läsnäollessa raiskata tytön. Hänet piestiin ja hakattiin pahanpäiväiseksi, pistettiin koppiin, ja kun lyönnin jälet olivat parantuneet — vietiin hulluin huoneeseen. — Siinä kaikki! — lisäsi hiljakseen Ofizerov, kun oli lopettanut kertomuksen ja vilkasi samalla arasti ympärilleen, piilottaen pelokkaat silmänsä ripsien alle. Kuunnellessaan kertomusta tunsi Mischa vastenmielisyyttä rääkkääjää kohtaan ja vielä samana päivänä — kun näki hänet komerossaan — tuli ihmeekseen vakuutetuksi siitä, ettei hän todellakaan voi tätä ihmistä kohtaan tuntea muuta kuin pelkkää uteliaisuutta ja jonkunmoista inhoa…

Mischa näki akkunastaan, että paitsi paksutakkista mustaa miestä kävi kävelyllä vielä kuusi "politillista" vankia. Kaikesta päättäen olivat ne työmiehiä — hyvin jänteviä, vahvoja, huonoissa vaatteissa, — katselivat kaikkia synkästi, alta kulmiensa. Kun heidän silmänsä seisahtuivat tähystelemään Mischaa kasvoihin, tunsi tämä asemansa aina epämukavaksi ja hänen teki mieli hypätä pois akkunalaudalta. Näiden ihmisten laihoilla nälkäisillä kasvoilla ilmeni aivan kuin kaiverrettuna luja taipumattomuuden piirre ja jotain, joka muistutti koirien hätyyttämistä susista. Muutamat heistä hymyilivät Mischalle ja tekivät jonkinlaisia viittauksia. Mischa myös vastasi hymyilyllä ja käden liikkeillä. Hän tunsi sydämessään kunnioitusta ja suurta myötätuntoisuutta näitä ihmisiä kohtaan ja huomasi myöskin, että elinkautiset rikosvangit katselivat heitä yhtä suurella mielenkiinnolla. Käyttäen hyväkseen vartijan huomaamattomuutta hyppäsivät toisinaan harmaat elinkaudeksi tuomitut vangit juoksujalkaa valtiollisten luoksi, pyysivät paperossia taikka ryhtyivät kiihkeään hiljaiseen puheluun näiden kanssa.

Kerran sattui seuraava näytös: pitkä, hoikka, synkän näköinen työmies, jolla oli pitkät laihat kasvot ja pieni terävä parta, kulettuaan muutamia kertoja edestakaisin pitkin seinän vierustaa kohotti päänsä, seisahtui, asetti kätensä selän taakse, ojensihe selkäkenoon katsellen kohti taivasta, jähmettyi liikkumattomaksi. Kulmassa, lähellä vahtikojua, työskenteli lapioineen ja varsiluutineen rikosvanki, solakka jo elähtänyt, silmäpuoli, jolla oli pitkät ruskeat viikset ja kalpeat kasvot. Hän katsahti ympyriäisellä vaalealla silmällään mieheen, joka seisoi seinänvieressä liikahtamatta, aivan kuin olisi juuttunut siihen kiinni, katsoi kerran ja toisen… sitten laiskasti la'aisten syksyisiä lehtiä polulta lähestyi verkalleen työmiestä ja alkoi yht'äkkiä laulaa hiljakseen, kauniisti ja miettiväisesti miellyttävällä äänellä:

Työmies painoi verkalleen kasvonsa alas ja alkoi pää väärällään kuunnella laulua. Hänen huulensa olivat puoleksi avatut, — aivan kuin olisi hän kuumana päivänä nähnyt jossakin kylmää raitista vettä ja tahtonut sitä ahnaasti juoda. Mutta silmäpuoli ei vilkaissut sinne päinkään, vaan tultuaan hänen kohdalleen — lauloi edelleen:

Työmiehen huulet alkoivat liikkua ja kuiskailla hiljakseen jotain…
Silmäpuoli katsahti häntä kasvoihin ääneti hymähtäen.

Mischan kurkkua alkoi yht'äkkiä kudittaa, hän hyppäsi akkunalaudalta alas ja rupesi kävelemään kiihkeästi komerossaan. Akkunan ilmareiästä vieri hiljakseen sisälle surullinen laulun sävel:

"Pilvet ne liitävät korkeella taivaalla…
Aatteeni kiitävät — arolla… aavalla"…

… Toisinaan kun rikosvangit päivällisen jälkeen istuskellen ruokahuoneessaan, joka oli aivan Mischan komeron alla, alkoivat laulaa yhteistä lauluaan, silloin täyttyi komerokin epäselvillä läpi lattian tunkeutuvilla himmeillä säveleillä. Sen sakeasta aallokosta oli hyvin vaikeata saada sanoja ilmi, kuitenkin onnistui kerran Mischa kuulemaan selvästi kun joku korkea tenori kaihoavalla äänellä lauloi ja valitteli:

    "Meri sininen,
    Meri myrskyinen…
    Tuuli raivoisa,
    Epämieluisa"…

Useimmiten lauloivat vangit jonkunlaisia reippaita ja repäisevän rajuja lauluja säestäen niitä vihellyksillä ja kovilla kiljahduksilla; nämä laulut tuntuivat tunkeutuvan läpi vankilan seinien hävyttömällä röyhkeydellä, joka oli täynnä hillitsemätöntä voimaa. Silloin tuntui Mischasta koko vankila vapisevan ja harmista sen kiviseiniin ilmestyvän uusia halkeamia, joista levottomana ja näkymättömänä ankara vihan virta puhkuu ihmisten päälle… Kaikilta suunnilta riensivät silloin vanginvartijat ja tukahduttivat kiireimmiten tämän surun synnyttämän ilonpurkauksen… Mischa huomasi etteivät vanginvartijat kohtele kaikkia rikosvankeja samalla tavalla: mitättömiä henkilöitä jotka helposti ja orjamaisesti antautuivat heidän armoillensa — he halveksivat ja pitivät orjinaan, mutta rohkeita, jotka osasivat puolustaa omaa ihmisarvoansa — melkein koko vankilan päällystö kohteli varovasti, jopa toisinaan ystävyydelläkin. Ainoastaan harvat uskalsivat avonaisesti virkavaltansa ohella ilmaista vihamielisyyttään. "Politillisia" seurasi päällysmiehistö — niin ainakin Mischasta näytti — väijyvän salaperäisesti epäillen ja ikäänkuin väsähtäneinä odotellen jotain tavatonta ja ennen kuulumatonta…

— Sanokaa, Ofizerov, tiedättekö minkätähden heitä suljetaan vankilaan? — kysyi Mischa.

Vanginvartija ajatteli, katsahti ympärilleen, aukasi silmänsä selälleen ja sanoi raskaasti huoaten:

VII.

Melkein joka yö vahtivuorossa ollessaan tuli vanha vanginvartija — hänen nimensä oli Kornet Danilovitsch — komeron ovelle, asetti mustan naamansa oven pyöreään aukkoon ja alkoi suupalton ukon tavoin puhua lörpötellä Mischalle kaikenlaisia hajanaisia juttuja. Kornei oli nähnyt paljon, kokenut paljon, mutta kaikki elämän kokemukset olivat sotkeutuneet hänen muistissaan kovien onnettomuuksien suureen vyyhtiin, hyödyttömään työhön, nöyrtymykseen ja kaikenlaisiin ajattelemattomiin tekoihin. Toisinaan Mischa oli mielissään näistä teoista, ne liikuttivat häntä, mutta useimmiten tuntuivat ne tuhmilta ja rumilta — selittämättömiltä sattumuksilta aivan kuin ihminen ei olisi tehnyt niitä vapaasta tahdostaan vaan aina toiminut nurkumatta, ajattelematta jonkun näkymättömän ja käsittämättömän ulkoapäin määräävän tahdon vaikutuksesta…

— Siitä on nyt noin… viisitoista vuotta takaperin — kuiskasi Kornei Danilovitsch asettaen kalansilmänsä vakavasti vasten Mischan kasvoja, — katson — kovin alkaa käydä miettiväiseksi… poikani, se Aleksei… Ei käy kirkossa, ei käy kapakassa… asiat ovat hullusti! Aloin pitää häntä silmällä… katson — hän käypi stundein seuroissa… toden totta… Ensityöksi haukuin hänet oikein — katso itsesi, sanon, kyllä minä sinulle näytän! Mutta hän ei ota tietääkseenkään… minä menin, valitin papille… noh, tulee pappilasta kotiin… näen ett' kovin on suutuksissaan… Minä nauran hänelle — että, saitkos muka papilta pippuria? Mutta hän niin kuin synti — suuttuu tuiskahtaa ja haukkuu papin pataluhaks… Minä sanon — sinä semmoinen ja tämmöinen! Kuinka sinä uskallat? Mutta hän minuakin… Silloin minä suutuin silmittömästi, tempasin puuropadan ja niin puuroineen päivineen paiskasin sillä häntä vasten kuonoa… niin tein! Kasvot kokonaan menivät rikki… Hän läksi heti pois… ja siitä saakka ei ole häntä kuultu ei nähty… Semmoisia äkäpäitä te olette, te nuoret… niin!

Ukko ei heti vastannut. Vaitiolon jälkeen hän rykäsi, puhua honisi hetkisen nenäänsä ja sitten lausui levollisesti:

— Toisinaan on sääli… On kaikkia sääli… Joskus on sääli murhaajiakin… ni-in! Eiväthän kaikki — syyttä murhaa… usein tapahtuu, että asiasta… Kenties muutamia murhaajia meidän tulisi kiittääkin… Pyöveli esimerkiksi… Ei hän turhan vuoksi tapa, vaan yleiseksi hyödyksi… Jos pahantekijän tappaa — eihän se synti ole vai… tai luuletteko, että pyövelille on helppoa sitä tehdä?

Mischa kyyristyi sukkelaan oven reiälle saadakseen nähdä, millainen ilme oli nyt sen kasvoilla, joka oman poikansa syyttä suotta luotansa työnsi ja kykenee pyöveliäkin säälimään? Mutta kasvot olivat kuten ennenkin, ne muistuttivat kiveä, jonka pinta on täynnä halkeamia, ja silmät kiilsivät kuin kaksi himmeätä lasipalasta…

— En mitään… niin vaan… — vastasi Mischa hiljakseen. — Sanokaappa Kornei Danilovitsch… miksi te ette pitänyt siitä, että poikanne tutustui stundisteihin?

— Siitä kerrottiin, että se on vaarallista… se stundismi… Vaikka istuihan niitä täälläkin kolme vuotta sitten neljä henkilöä… eikä niistä mitään — vakavia miehiä olivat! Kaikki lukutaitoisia, hiljaisia… eikä täällä mitään pahaa heissä huomattu! Ei sovi soimata, oikein kunnon vankeja olivatkin… Kysyinhän minä heiltä, että tuntevatko Alekseita — emme tunne, sanoivat. Meitä on paljon, sanoivat. Se saattaa olla tottakin — useinhan niitä täällä on istumassa…

— Nykyään on alkanut tulla rikoksen tekijöitä paljoa enemmän… Ennen oli vaan varkaita, rosvoja, murhaajia, kirkon ryöstäjiä .. mutta nyt on alkanut tulla ylioppilaita, työväkeä, politillisia, stundeja ja muuta kaikenmoista…, tulee tulvimalla…

— Nyt te olette väärässä! — keskeytti Mischa sukkelaan ja innokkaasti. — Se tulee siitä kun ei oikein ymmärretä… ihmiset tahtovat parantaa elämää, tehdä sen kaikille paremmaksi…

Oven takaa kuului hiljaista kuivaa naurua, sitten vähän yskittyään vastasi vanhus:

— Olen kuullut kaiken tuon… juuri niin! Useat teikäläisistä puhuivat aivan samoin…

Hän nousi ja läksi oven luota niinkuin näytti hieman tyytymättömänä ja suuttuneena.

— Kuten tiedätte, olen kovin sääliväinen… olen itse paljon kärsinyt maailmassa, siksi voin toisiakin ihmisiä ymmärtää, niin! Minun käytävässäni istui kerran eräs pakkotyöstä karannut vanki, — tuommoinen kookas, komea, kohtelias… Tavallinen moukka, mutta hymyili kuin hieno herra… sattui monasti että — pyytää ja hymyilee, niin et voi mitään häneltä kieltää. Sanoo: Danilytsch! hae tupakkaa — haen… Mutta mitenkäs kävi… mistä lieneekin varasti veitsen, teki siitä sahan, hankki rasvaa — ja ei muuta kuin nakertelemaan akkunaristikkoa… Mutta minä huomasin sen heti… kovin tuli minun häntä sääli! Oh, veli hyvä, ajattelin itsekseni, se työ ei sinulle onnistu! Kaikessa tapauksessa — en tahdo häntä häiritä, antaa nuorukaisen huvitella itseään, ikävähän sen elämä on… Kauan hän hommaili — noin — kolmen viikon paikoilla… minä aina vaan seuraan hiljakseen… ja säälittelen miestä… Sahaa vaan huviksesi, arvelin…

— Vaan sitten kun työ oli loppuun suoritettu — silloin minä menin ja ilmoitin päällikölle…

— Mutta minkä tähden? — huudahti Mischa surullisesta — Minkä tähden päällikölle?

— Lystikäs te olette, — naurahti Kornei. — Entäs rautaristikko? Kun se kerran oli poikki sahattu.

— Niin… jos olisi silloin? Silloin olisi sopinut… se on totta… Mutta ehkä se näin oli sittenkin parempi — ihminen sai hommata jotain…

— E-en muista nyt… taisi se kuukauden kuitenkin istua kopissa… sitten oikeus vielä määräsi sille jotain… en muista enää…

— Mikä tomppelimaisuus! — äännähti Mischa hiljaa, mutta kiihkeästi.
— Minkälaisia runneltuja ihmisiä… ja elämä sitten… koko elämä!

Vanhuksen tummat kasvot alkoivat heilua kummallisesti oven reiässä ja huoattuaan raskaasti, vai lieneekö haukotellut, alkoi hän puhua hitaasti:

… Tällaisissa keskusteluissa viettivät vanhus ja nuorukainen useat pitkät hetket, toinen — huoletonna ja kylmänä, toinen — täynnänsä voimatonta suuttumusta ja murheellista neuvottomuutta. Heidän välillään seisoi lujasti raudoitettu, ruosteen syömä vanha paksu ovi, jonka pienestä aukosta vankilan uneton lörppä asukas syyti nuorukaisen sieluun muistojensa synkkää romua. Mischa havaitsi, että hänessä alkoi kasvaa jotain raskasta ja synkkää. Mutta hän ymmärsi, ettei se ole vankila — tämä vanha kömpelö kivirakennus — joka häntä painostaa, vaan että kaikki se, mitä hän näki ja kuuli siellä, laskeutuu tiilikivinä hänen rintaansa, muodostaen sydämmen ympärille synkät, ahtaat, pimeät seinät…

Unettomina öinä loikoillessaan makuulavalla, jossa oli ikäänkuin puristuksissa kivisen holvikaarroksen alla, koetti hän korjata kokoon kaikkien vaikutusten sekasorron sielussaan, tahtoi puristaa ne yhdeksi kokonaiseksi pyöreäksi palloksi, mutta — ei voinut…

— Jos eivät tappelisi niin — menisihän se mukiin… — vastasi ruhvorikko hiljaisella pehmeällä äänellään.

— Eihän minua usein lyödä… joskus toisinaan päällikön vanhin apulainen antaa nyrkillään hampaita vasten… Minä puhun ylipäänsä… kaikista… Vangit tappelevat… pieksävät toinen toistaan niin että — peloittaa!… Ja vanginvartijat lyövät heitä… ei kaikkia… jokaista ei voi lyödä! Vaan ketä voidaan niitä lyödään säälimättä!

Hän kohoutti pelokkaasti olkapäitään, katsahti ympärilleen, aukasi kauhistuneet kauniit silmänsä ja jatkoi väristen:

— Mutta minä — en voi mitenkään… kun lyödään… minua peloittaa! En voi nähdä… että lyödään!

— Mistä? — sanoi surullisesti Ofizerov luoden silmänsä alas. — Kaikkialla tapellaan… koko elämä on — tappelua, minä tiedän… Ainoastaan äitini… kenties ehkä ei luostareissa myöskään tapahdu semmoista… Luostariinhan minäkin tietysti olisin mennyt… jos vaan…

Hän vaikeni äkisti. He seisoivat vankilan tornin nurkan takana lähellä roukkioita, joissa oli hakatuita kiviä, puupalasia ja kaikenlaista soraa. Heidän päänsä päällitse kulkivat hitaasti ja juhlallisesti tummat pilvet, tuuli puhalsi ja kuletti mukanaan jostain kaupungilta särkyneitä, hajanaisia ääniä…

— Suokaa anteeksi — sanoi hätäisesti kuiskaten Ofizerov ja räpäytteli silmiään aivan kuin olisi nähnyt edessään jotain häikäisevän kirkasta, — suokaa anteeksi — ehkä se on vaan — minun suurta tyhmyyttäni — eikä mitään muuta…

— Mistä on kysymys? — kysäsi nuorukainen levottomasti, alentaen ääntään.

— En minäkään tiedä! — tarttui vanginvartija sukkelasti puheeseen. —
Minä ajattelen hyvin paljon Hänestä… jos Jumala todellisesti on…
niin minkä tähden sitten tämmöinen kauhistus kaikkialla?… Ja julmuus?
Te — olette oppinut… mitä varten tämä julmuus ja kauhistus?

Hänen silmiinsä ilmestyivät isot himmeät kyyneleet, heilauttaen päätään karisti hän ne maahan ja taakseen katsomatta poistui kiiruusti.

VIII.

Polkua pitkin Mischan akkunan ohitse käveli joka päivä yksikseen edestakaisin huonosti puettuja ihmisiä, tuijotellen juroina niin kuin pedot häkissään. Heidän naamansa olivat nälkäiset ja silmät näyttivät syvämietteisiltä. Lyhyttakkinen mies oli hävinnyt ja hänen sijallensa ilmestynyt laihankälpeä herrasmies, päässään ympyriäinen kriminnahkainen hattu ja yllään vanha ruskea drappipaltoo. Hän käveli hyvin nopeasti lyhyin askelin, melkein juoksujalassa; hänen päällystakkinsa oli naurettavan iso ja valui alituiseen harteilta alas, hän hytkäytteli tuontuostakin pientä laihaa ruumistaan saadakseen pysymään nutun olkapäillään, hänen pieni älykäs naamansa säteili hymyilystä, huulet vavahtelivat lakkaamatta, ohuella kuivalla kädellään siveli hän yhtämittaa mustan harmahtavaa pientä pörröistä partaansa, aika ajoin keikauttaen päätään… Vankilan harmaa muuri taustanaan, muistutti hän Mischalle, en tiedä mistä syystä, kirkkaasti ja iloisesti liekehtivää kynttilää suuressa himmeässä ja likaisessa lyhdyssä…

— Kuka hänet tietää? — sanoi rauhallisesti vanhus. — Näyttää siltä — niin kuin olisi työläisiä… myöskin jotain niitä politillisia… eikö liene vähän niin kuin — tärähtänyt… Useinhan se täällä oleksii…

— Oleksii! — toisti Mischa hymyillen. Hänestä tuntui hauskalta kuulla sanottavan tästä miehestä että hän — "oleksii" vankilassa, eikä "istuu".

— Se ihminen ei pelkää mitään! — sanoi Ofizerov Mischalle, tavallisuuden mukaan katsahtaen varovasti ympärilleen ja alentaen ääntään vähitellen kuiskaukseksi. — Hän saattaa sanoa totuuden suoraan jokaiselle, — prokuraattorille, päällikölle… Varakuvernööri kävi täällä, sillekin hän valoi kuulan — minä, sanoi, ajattelen näin, te — toisin… ja niin puhuu edemmäksi, että me olemme velvolliset kunnioittamaan toinen toistamme sentähden, että minä olen — ihminen ja te myös olette — ihminen… ja kaikki muu paitsi tätä — on erehdystä… Virkapukukaan, sanoi, ei merkitse mitään. Viikko annettiin siitä hänelle arestia. Hän ei muuta kuin nauroi ja sanoi: tämä kerrassaan ei merkitse mitään… se on suorastaan — tyhmyyttä! Mitä karsseri, sanoi, tässä voipi todistaa…

Ofizerov oikasi äkkiä itsensä suoraksi ja Mischa huomasi hänen silmissään ensikerran jonkun oudon välkkeen, joka ilmaisi iloa.

— Niin kuin se onkin! Jos minä teille sanon totuuden, ja te siitä annatte minua vasten kuonoa… niin tokkohan totuus siitä siirtyy teidän puolellenne?

— En… herra paratkoon! — vastasi vanginvartija ja hypähti syrjään hyvin pelokkaana. — Minä — pelkään! Minä — ainoastaan teidän kanssanne… te puhelette hiljakseen… mutta hän ei osaa ollenkaan hiljaa puhua… ääni on jo sellainen!

— Jälkeenpäin… minä jollain tavoin… Kävelkää te… minä menen tuonnemmaksi… etteivät huomaisi!

— Kuulkaa Ofizerov — sanoi Mischa harmissaan, ottaen häntä kiinni virkatakin hihasta: — teidän pitää… ymmärrättekö, välttämättömästi lähteä täältä pois! Eihän teistä ole vanginvartijaksi. Teillä on liian herkkä luonto…

— Ah… mutta minne minä menen? — huudahti hiljakseen vanginvartija temmaten sukkelasti hihansa Mischan kädestä. — Se on yhden tekevää… joka paikassa on samanlaista… hiljaiselle ihmiselle on — koko elämä vankilaa… yksi paikka on hänelle vain sopiva — hauta!

Painaen päänsä alas läksi hän pois; Mischa sydän täynnä sekavia säälin ja harmin tunteita Ofizerovia kohtaan ohjasi askeleensa pitkin vankilan seinänvierustaa, ajatellen harmissaan:

Taivaasta leijaillen lentelivät haluttomasti ja surullisesti lumihiutaleet, putoilivat vankilan märälle katolle ja likaiselle maanpinnalle haihtuen näkymättömiin.

Vankilan nurkan takana näki Mischa harmaan tiivin vankiryhmän — yksi heistä seisoi nojaten seinää vasten kokoon vetäytyneenä ja aivan kuin vainottu koira riuhtoili levottomasti kaulaansa. Hänen päänsä vapisi naurettavasti, kädet tiukasti puristettuina rintaa vasten höpisi hän käheästi puoliääneen:

Hänen edessään seisoi kolme toveria liikahtamatta kuten suuret kivet, yksi pitkäkasvuinen heistä puhui myöskin hiljaan ja rauhallisesti:

Ja äkkiä ottaen askeleen taaksepäin, heilautti hän voimakkaasti jalkaansa ilmassa ja potkasi seinänvierellä seisovaa suoraan vatsan alapuoleen, yhä vieläkin kehoittaen rauhallisesti tovereitaan:

Vanki voihkasi kaamealla äänellä, kaatui maahan raskaasti kuin jauhosäkki ja kolme toverusta hitaasti, ääneti, kaikessa ystävyydessä alkoi hakata häntä jaloillaan, potkia ja polkea, heidän jalkansa kohosivat korkealle ja taasen laskeutuivat aivan kuin olisivat sotkeneet suurta saviläjää… Kengän korkojen mäksähtävät iskut pehmeään ruumiiseen himmensivät pitkäkasvuisen vangin levollista ääntä, kun hän pitkällä jalallaan iskuja jaellessaan puheli säännöllisesti ja tasaisesti:

Viha, kauhistus ja inho täyttivät Mischan rinnan ja äkkiä aivan kuin savusta läkähtymäisillään tunsi hän päähänsä nousevan jotain kuumaa, mustaa, silmät pimenivät ja ääneti läähättäen juoksi hän eteen päin…

Mischan jalkain edessä kiemurteli ja kohosi maasta möhkyröiden kokoon survottu, likaan tuhrittu pienenlainen olento vaikeroiden sortuneella äänellä:

Pitkä nauraa virnisti ja sanaakaan sanomatta ojensi kätensä ja näytti hänelle "kukuskaa"… [Se on: puristi kätensä nyrkkiin, pisti peukalonsa esille pitkän- ja etusormen välistä — osottaen siten syvintä halveksumistaan.]

— Antaahan olla! — vaikeroi piesty sortuneella äänellä. Hän veti vapisevilla käsillään hatun päähänsä, hoiperteli kuin humalainen, yski ja sylki verta. Hänen kasvonsa olivat runnellut, ruskea parta ja viikset vapisivat, avonainen suu näytti syvältä verihaavalta keskellä kalpeita kasvoja, hän hengitti ahnaasti. Sinisistä silmistä välkähteli kylmä, villi julmuus… Mischa auttoi häntä maasta ylös, otti liinan taskustaan .. Sillä aikaa läheni laiskasti astuskellen vahtisotamies ja puhui nuhdellen:

— Ne juuri löivät häntä! — sanoi Mischa koko ruumiinsa värähdellessä.

— Mutta ettekö ymmärrä! — ne löivät häntä! — toisti Mischa vakuuttaen.

— Se ei kuulu teille! — sanoi surkealla äänellä vahtisotamies kulkien
Mischan perässä.

— Ettehän te ole täällä mikään päällysmies… siis kävelkääkin itseksenne teille määrätyssä paikassa… Mutta jos vielä lähentelette toisia… niin minä ilmoitan sen ja teiltä kielletään kävelytunnit…

— Jos tietäisitte, kuinka ne häntä löivät! — kiljahti Mischa ummistaen silmänsä kauhistuksesta…

— Entäs sitten? Se on heidän asiansa… kuka lyö, se saa itse vastata… teillä ei siinä ole mitään pelättävää… jos ette lähesty ketään… — muristen ja itsepäisesti vakuutti vahtisotamies.

Mischa kääntyi äkkiä — sotilaan kasvot olivat väsyneet, katse raukea, johon oli jähmettynyt, harmaa kaiho.

— Meikäläisen täytyy teistä vastata — puhui hän liikutellen laiskasti huuliaan…

Mischa läksi komeroonsa, vaikka kävelyaika ei vielä ollut päättynytkään. Kun hän Ofizerovin saattamana astui käytävään, kiljahti hämärästä heille joku:

— Mitä se on? — kysyi Mischa vanginvartijalta, mennessään uudelleen pihalle.

Vankilasta astui ulos päällikön vanhin apulainen, loi juron sivusilmäyksen Mischan kasvoihin ja komensi katkonaisesti Ofizeroville:

IX.

Mischa käveli kiihkein mielin pitkin komeronsa lattiaa ja akkunan ilmareiästä virtasi hämärään huoneeseen pienen puron tavoin hiljainen valitteleva laulun sävel — se ei ollut mikään kaunis laulu, se muistutti nälkäisen suden kaukaista ulvontaa:

Koko se entisyys, minkä nuorukainen tähänasti oli elänyt, nyt aivan kuin tämän yksitoikkoisen säveleen elvyttämänä heräsi uudelleen eloon hänen muistissaan johdonmukaisesti, lujasti ja itsepintaisesti, ikään kuin vaatien häneltä selvitystä.

Hänen "sankarityönsä" näytti nyt vaan jonkinlaiselta himmeältä, käsittämättömältä, tomun ja noen peittämältä vanhalta taululta, mutta itsensä hän näki naurettavana ylioppilaana, mielettömästi käsiään huitomassa keskellä ihmisjoukkoa, joka hämillään ja voimattomana katseli ällistellen raa'an mekanillisen mutta järjestetyn voiman helppoa voittoa. Väsyneet, vihaiset, veltostuneet poliisien naamat, upseeri halveksivine virnistyksineen, jolle Mischa piti puheensa huutamalla, ylipoliisi hammassärkyineen — kaikki tämä uiskenteli nuorukaisen muistissa kylmänä käsittämättömänä pilkkuna ja ahdisti painajaisena hänen aivojaan… — Varmaankin he häpesivät tekoansa meitä voimattomia kohtaan… — arveli Mischa, mutta samalla hän myös muisti, että nämät jurot viiksinaamaiset sotamiehet ovat opetetut sekä tottuneet kohtelemaan ihmisiä kuten nautoja, he eivät osaa hävetä eikä tuntea muuta kuin ruumiillista kipua ja pelkoa sen voiman edessä, joka on heidät orjuuttanut ja menettelee heidän kanssaan kuten tahtoo. Hänelle johtui mieleen ajuri — miten pelokkaana se nyki ohjaksia, kun ylipoliisi hänelle kiljui… Korvissaan kajahteli poliisikamarin portinvartian välinpitämätön ääni — miehen, joka puheli ihmisistä kuten tukeista taikka tiilikivistä… Hän muisti Ofizerovin äitiä, joka ei vastustanut, vaikka hänen pojalleen annettiin sukunimeksi isän virkanimi, olisihan hänen pitänyt tietää, että tämä nimi tulee antamaan aihetta moneen vihamieliseen tekoon ja saattaa pojan loukkaavan pilkan sekä naurun esineeksi… Kenties juuri tämän tähden sai Ofizerov viettää kolme vuotta pakkotyössä rangaistuskomppaniassa… Mieleen johtui vankilan päällikön palvelustyttö, joka antoi anteeksi kymmenestä ruplasta häväistyksensä ja rääkkäyksensä… Ofizerov, jonka ihmisten julmuus oli tehnyt araksi ja pelkuriksi koko elinijäksi… surkuteltava ukko Kornei, joka nurkumatta, alistuen vieraan tahdon alle kahdeksantoista vuotta yhtämittaa tyrkyttää ihmisille yhtä ja samaa kömpelöä lausetta: — "ei saa!" — eikä koskaan elämässään kysynyt edes itseltänsäkään — minkätähden ei saa?

Ihmiset näkevät ja tuntevat unissansakin, että heitä lyödään ja kauhun valtaamina kirkuvat keskellä yötä:

— Ihmisiä — ei ole, ei ole ihmisiä! — ajatteli Mischa suruissaan. — Maan päällä kävelee ainoastaan jonkinlaisia kummallisia, kurjia toisen tahdon toimeenpanevia — pelkureita, vihaisia, julmia ja melkein yksinomaan — kaikkea itsenäisyyttä vailla olevia olentoja. He tuskin ymmärtävät edes sitäkään, mitä välinpitämättöminä tekevät, eikä yksikään ainoa heistä voi eikä uskalla lausua ihmisellisellä ylpeydellä lausetta — en tahdo! Vankeja ovat ihmiset sisällisesti ja koko elämä heidän ympärillään on yhtä samaa vankilaa…

Mischa seisahtui keskelle komeroa — inhoittava, jonkinlainen tarttuvan tahmea, kylmä surun sekainen tunne täytti hänen rintansa. Akkunan takaa kuului alakuloinen laulu:

Mischasta alkoi tuntua, että hänessä itsessään, hänen omassa rinnassaan vapisee ja valittaa suru, tuska ja katkera häpeäntunne kaikkein ihmisten puolesta…

— Kuulkaahan… — kajahti komeroon hiljainen kuiskaus. Mischa meni melkein ilomielin ovelle — ja sen keskellä reiässä loistivat ystävällisesti Ofizerovin kauniit silmät.

— Vankilassa useimmat nukkuvat huonosti. Kuulkaa nyt sitä runoa… jos haluttaa…

— Minä luulen vaan — että se on kiellettyä runoutta… Tämä oli toisessa kerroksessa… tornin seinään kirjoitettuna, lyijykynällä… Ihan varmaan tämä on kiellettyä…

Ofizerovin silmät katosivat hetkiseksi ovenreijästä ja niiden sijalle asetti hän nyt huulensa, komero täyttyi hiljaisesta, salaperäisestä kuiskeesta, joka oli läpeensä syövytetty lämpimällä huolella ja pelolla:

    — Eli kerran miesi moinen…
    Totuutta mi rakasti,
    Siitä syystä kaikki häntä
    Vihasivat ainiaan…

    Kaikki häntä kadehtivat,
    Pelkäsivät, parjasivat.
    Kotia ei miehell' ollut,
    Suojaa häll' ei kukaan suonut..

        Vankilassa yksinäisnä
        Kurjuudessa kuoli hän,
        Eikä ketään saattamassa
        Ollut häntä hautahan…

    Kunne kurja kuopattihin
    Totuuden tää ystävä,
    Sydämeni yksin sen
    Tietää… vaan ei ilmoita…

Vanhan, vahvasti raudoitetun oven pyöreässä reiässä liikkui jotain, joka näytti tummalta, pehmeältä, elävältä, synnyttäen hiljaisia, surullisesti vapisevia sanoja. Mischa seisoi silmät selällään, vähän kumarassa ovirejän luona kuuntelemassa ja hänestä tuntui aivan kuin puu, josta ovi oli tehty, olisi ahminut itsensä täyteen tuskaa, yksinäisiä mietteitä, ja näin kyllästytettynä ihmisten raskailla huokauksilla muodostanut siitä kaikesta surullisen kärsimys-tarun, jota nyt parhaillaan salaperäisesti saneli. Ja tässä tarussa, jota tuskin oven takaa pimeässä yössä hengittämättä voi kuulla, uudistuu sama huokausten loppumaton valitus-laulu.

Ovireiässä siirtyi jotain ja Ofizerovin silmät hymyilivät loistaen lämpimästi kuin tulenliekit.

Mischan kurkkua kuivasi ja hänen rinnassaan ei ollut riittävästi ilmaa. Hän katsoi herkeämättä kauniisiin silmiin ja tuli äkkiä siihen päätökseen, että vanginvartia itse oli sepittänyt nuo värssyt, aivan varmaan hän on sen tehnyt! Vähän ajan perästä vastasi hän hiljaa:

— Jaa… pidin… Kuinka te luulette, että tämä kuuluisi kiellettyyn kirjallisuuteen?

— Mitenkäs muuten, — siinähän puhutaan totuudesta! Eikö se muistuta
Vasili Nikititsaa?

— Minä? — kysyi hämmästyen Ofizerov. En… mitenkä minä? En minä — uskalla… Siitä on jo aikoja kun sotaväessä ollessani sepitin itselleni rukouksen…

Muutama sekuntti vaitioloa ja — komerossa suhahteli uudelleen sydämellisesti lausuttujen yksinkertaisten sanain kuiske:

— Herra, minun Jumalani! Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta ja julmuutta? Jumalani — minkätähden?…

Tämä kysymys vyöryi mahdottoman suuren aallon lailla, loiskahutti Mischaa vasten rintaa pehmeästi mutta voimakkaasti, tempasi mukanaan ja ruhjoi hänet. Äänetönnä siirtyi hän askeleen takaperin, istuutui makuulavan laidalle puristaen lujasti selkänsä uunin syrjää vasten ja tuijotti liikahtamatta oveen — ikään kuin jotain odotellen…

— Se oli ennen jotenkin pitkä… nyt olen sen jo unohtanut… Tiedättekö — minä rakastan äärettömästi runoja… ne eivät ollenkaan muistuta semmoista, mitä ihmiset puhuvat…

Mischa näki, että vanginvartijan silmät tähystivät häntä tarkkaavaisesti; oven takaa kuului jotain kahinaa ja akkunasta virtasi sisälle yksitoikkoinen alakuloinen laulun sävel… Uunista hänen selkänsä lämpeni, mutta rintaa kylmi sekä ahdisti.

— Voitteko pahoin? — kysyi vanginvartia. — Ilmakin on nyt semmoinen painostava…

— Ei, ei se mitään… mutisi Mischa. Hänestä tuntui komerossa tukahduttavalta, ilma oli siinä kummallisen paksua, ikään kuin syövytetty täyteen raskasta, lämmintä kuisketta, jota kaikkea oli vaikea hengittää.

Mischa oli ääneti. Ofizerovin silmät välähtivät herttaisesti ja katosivat.

Nyt niiden sijalla oli vaan pieni pyöreä reikä keskellä ovea, jonka lävitsen näkyi pyöreä palanen harmaata kuollutta seinää, jota valaisi tasainen värähtelemätön valo. Sairaloisesti rypistäen otsansa tuijotti Mischa siihen ja luki itsekseen:

Akkunan takaa kuului hiljaa väräjävä laulu, ikään kuin harhaillen pimeydessä… Tuntui siltä kuin laulun alkaja ei olisi enää voinut sitä keskeyttää, vaan tahtomattaan repi nyt rintansa auki ja antaunut tämän yksitoikkoisen valituksen valtaan…

Senjälkeen Mischan kuulohermot kohdistuivat käsittämättömään rapinaan… aivan kuin johonkin olisi pudonnut useampia sadepisaroita…

Mischa riisui takin päältään ja aikoi laskeutua levolle, mutta komeron nurkassa sattui hänen silmiinsä tumma homepilkku ja samalla hän myös muisti vankilan seinän vierellä muodottomaksi runneltua harmaata vangin ruumista. Säälin ja inhon tunteitten valtaamana käveli hän nopeasti pitkin komeronsa lattiaa, hyppäsi akkunalaudalle, nojasi päänsä rautaristikkoon, naputellen hiljakseen sormillaan seinään ja vaipui ajatuksiinsa, sydän täynnä raskasta levottomuutta.

Ulkopuolella akkunan laseihin kiinni liimettunut synkkä pimeys katseli äänetönnä nuorukaisen ulos kurkistelevia kalpeita kasvoja. Harvat, kuivat lumihiuteet, hetkiseksi irtautuen pimeydestä, — hiljaa surumielisesti surahtaen ponnahtivat lasista ja katosivat yön pimeään kitaan…

Mischasta tuntui koko ihmisten elämä olevan käärittynä sakeaan, samean-keltaiseen pilveen, jota julmuus sairaloisesti puristaa. Kaikki ihmisten hommat ovat ikään kuin kyllästytetyt käsittämättömän mielettömällä vihan tunteella toinen toistansa kohtaan ja inhoittavalla rääkkäyksen, pilkan ja kidutuksen halulla. Milloin avonaisen törkeästi, milloin — syvälle ihmisen sisälle piiloitettuna — hienona, villinä tai kömpelönä ja raskaana — maalaa tämä pimeä tunne koko elämän synkän syksyisen hämärän muotoiseksi, joka on täynnä kuolettavaa ikävyyttä ja kalvavaa kylmyyttä… Ja keskellä tämmöistä vihaisten ihmisten villiä tungosta välkähtelevät pelokkaasti, kuten lumikiteet yössä, lempeät, hyväsydämiset voimattomat ihmiset, kuten Ofizerov ja hänen äitinsä… Mischan muistissa kajahti selvästi arka valitus:

— Herra, minun Jumalani: Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta ja julmuutta? Jumalani — minkätähden?

Hauskasti hymyillen kuvastuivat hänen edessään Vjasmalaiset, "kaksi reuhkanräyhkänää", sekä Jakov Usov… joka varmasti vakuutettuna uskoi olevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä…

Ja mistä lieneekin — kuten tulen välähdykset yön pimeydessä ilmestyvät yksinäisinä, rohkeina synkät, vahvat ihmiset. He kävelevät pitkin vankilan seinän vierustaa ja "ovat tyytymättömät kaikkeen" heidän ajatuksensa ovat keskittyneet vaan yhteen jonkinlaiseen suureen, koko elämää käsittävään ajatukseen…

Mischa hyppäsi raskaasti akkunalaudalta ja alkoi kävellä uudelleen pitkin komeroa.

Oven takaa, käytävän hievahtamattomasta hiljaisuudesta, kuului kummallista sihinää, joka muistutti veden kiehumista. Mischa seisahtui sitä kuuntelemaan… Vastapäisessä komerossa kuului joku uneksivan ja joku höpisi sukkelaan epäselviä sanoja, ikään kuin olisi ollut läkähtymäisillään — kuului myöskin valitusta… Käytävän päässä puhelivat hiljakseen vanginvartijat.

Komeroon alkoi kuulua jotain kummallista naputusta, — muutamia tiheitä lyöntejä, eroitettuina epäsäännöllisillä pauseilla. Mischa katsahti synkkämielisenä ympärilleen — lattialla juoksi keveästi hiiri — aivan kuin pieni karvapallo olisi vierinyt — ja katsoi makuulavan alle. Vielä kerran kuului tuo itsepintainen hermostuttava naputus. Nyt Mischa arvasi asian, hän vavahti ja mistä syystä lieneekin, painoi kämmenensä kovasti seinään kiinni ja alkoi silitellä karkeata seinärappausta, aivan kuin olisi koettanut saada naputukset kiinni.

Hänestä tuntui että naputus ilmestyy seinässä juuri siinä pisteessä, — senjälkeen hän laskeutui polvilleen, jostain syystä muuttui totiseksi, nosti kätensä ylös… laski sen harmistuneena alas, nosti uudelleen ja ilman mitään ajatusta alkoi rummuttaa kynsillään seinään… Senjälkeen kuunteli — ja kaikki oli hiljaista…

Hän hypähti ylös, ryntäsi ovelle, asetti huulensa oviaukkoon ja huudahti hätäisesti rukoilevalla, mutta hiljaisella äänellä:

— Ei millään tavoin! Sanokaa että aakkosjärjestyksessä… Minä en osaa…

Ofizerov hypähti ovelta edemmäksi ja käytävästä kuului hänen nöyrä kuiskauksensa:

Hän meni… Hetkisen perästä ilmestyi uudelleen, hänen surulliset silmänsä välkähtivät ja samalla kuului kuiskaus:

Sanomatta hänelle sanaakaan, juoksi Mischa pois ovelta, seisahtui jännityksissään seinän ääreen, hymyili, mykistyi ja hänet valtasi vapisuttava halu saada puhella, puhella!

Suu puoleksi avoinna, seisoi hän harmaan, raskaan seinän ääressä, valmiina vaikka kumartamaan ja katseli sitä ahnaasti palavin silmin…

Seinästä alkoi kuulua yhtämittaiset, tarkat, selvät, ei kovat, mutta varmat, itsepintaiset, kuivat kiven kolahdukset ja Mischan oikean käden sormet vavahtelivat tahtomattaan ja toistivat jokaisen kolahduksen uudelleen.

… Muutaman päivän kuluttua seisoi Mischa vaippaan kääriytyneenä akkunalaudalla, nojasi vahvasti olkapäällään pihtipieltä vasten ja katseli kulmakarvat rypistettyinä kummallisia pakkasen lasiin laittamia piirustuksia.

Vankilan muurin takana kylmälle talviselle taivaalle nousi näkymätön aurinko, harmaat, ikävät pilvet tulivat vaaleiksi ja läpinäkyviksi. Lunta oli satanut; se peitti maanpinnan hienolla kerroksella, tumma, jäätynyt lika repi rikki lumen valkoisen pinnan ja katseli synkästi kohti taivasta…

Kylmästä vavisten — muisteli Mischa niitä kuivia, varmoja naputuksia, joita hänelle tänä yönnä halkeamilla täytetty vanha komeron seinä oli sanellut, hän muisteli — sovitteli ne sanoiksi ja ajatuksiksi…

Niin! Elämä on — kovaa ja armotonta… Elämä on — orjille taistelu vapaudesta ja herroille — vallasta, se ei voi olla pehmeätä ja rauhallista, se ei tule hyväksi eikä kauniiksi niin kauvan kun on olemassa herroja ja orjia!…

Minkähänlainen ääni sillä on? — ajatteli Mischa naapuristaan. Muistaen hänen laihaa, hentoa ruumistaan, tuli Mischa siihen päätökseen että äänen täytyy olla korkea, kirpeä, epämiellyttävä, ja että siitä puuttuvat tykkänään ne mehevät rinta-äänet jotka kajahtelevat hyvien ja lempeitten ihmisten puhuessa. Ja Mischa loi vähän epäystävällisen silmäyksen seinään, jonka takana nyt jo luultavasti nukkui se sama mies, joka niin kovin muistutti kirkkaasti palavaa kynttilää likaisessa lyhdyssä.

Nuorukaisen muistiin tuppautuivat väkisinkin täysimittaisina jyrkkinä riveinä miehekkäät, varmat — kylmät kuten jääpalaset — sanat, asetettuina vahvoihin pyöreisiin ajatuksiin:

— Niin! Elämä ei tule oikeaksi eikä kauniiksi niin kauvan kuin herrat turmeltuvat hallitsemalla ja orjat — nöyrtymällä… Ei! Elämä tulee olemaan täynnänsä kauhua ja julmuutta siihen asti, kunnes ihmiset tulevat ymmärtämään, että yhtä vahingollista ja häpeällistä on olla herrana kuin orjanakin…

Aamun kylmyys halaili Mischan ruumista kovalla karkealla syleilyllään. Räpytellen yön valvonnasta punaisia silmiään, katseli Mischa pakkasen piirustuksia ja vilkaisi toisinaan seinään ollen huonolla tuulella, jota hän ei olisi kuitenkaan tahtonut itsessään huomata, mutta huomasi tahtomattansakin. Näinä muutamina öinä lastasi seinä hänen sieluunsa tyhjentämättömän paljouden pikaisia, hermostuneita, varmoja koputuksia ja nyt, muodostaen ne ajatuksiksi, tunsi hän sydämensä peittyvän samanlaisilla kylmillä kuvilla, joita pakkanen laittelee akkunalaseihin.

Mutta yhdessä näitten kanssa, jossakin hyvin syvällä hänen sydämensä pohjalla, paloi hiljakseen vieno, lämmittävä miete:

— Tämähän on kaikki vaan mielivaltaista ja väärää… Kuinka saattaa ihmiset jakaa ainoastaan kahteen leiriin?… Esimerkiksi minä? Enhän minä todellisuudessa ole mikään — herra ja… enkä myöskään orja!

Välähtäen kuin kipinä hänen sielussaan, teki tämä pieni sukkela miete heti tilaa suuremmille, ankarammille, vankemmille mietteille. Ne asettivat nuorukaisen eteen rautaisen vaatimuksen työhön, vaivaloiseen huomiotaherättämättömään suureen työhön, työskentelemään järkähtämättömällä tarmolla, tyynnyttävällä mielenmaltilla yksinkertaisen, vaatimattoman työmiehen osassa, joka puhdistaa elämän oman järkensä tulella ja sydämensä kaikista roskaisista epäsikijöistä, vanhoista mädänneistä turhista ennakkoluuloista ja yllytyksistä, auktoriteeteistä ja tavoista…

— Voinko minä tämän tehdä? — kysyi Mischa sisällisesti liikutettuna itseltään.

Mutta samalla tunnusti hän heti häveten, että hän vaan ilmanaikojaan, jonkinlaisen pelon vaikutuksesta kysyi itseltään vähän toisin — eikä niin kuin olisi pitänyt.

… Tuli kylmä, synkkä talvinen päivä. Vankila heräsi — käytävässä kumisten rämähtelivät lukkoraudat, nirisivät ja vonkuivat ruostuneet ovien saranat, ankarasti kajahtelivat päällysmiesten jyrkät huudot, kuului myöskin toisinaan koleita ja pelokkaita, toisinaan rohkeita ja ärtyneitä vankien ääniä.

Mischan muistissa heräsivät naapurin ylpeät sanat, jotka hän oli saanut läpi vanhojen vankilan-seinäkivien:

— Ken on vapauttanut järkensä ennakkoluulojen vankeudesta — sitä varten ei ole vankilaa olemassa, — koska näin me pakoitamme kivet puhumaan, — ja kivet puhuvat meidän puolestamme!…

… Akkunan takana, pitkin vankilan aidan vierustaa — kovasti jalkojaan kopistellen jäätyneesen maahan — käveli miettiväisenä vahtisotamies, mutta muurin päällä istui varis, pää väärällään, ja seurasi häntä uteliasti ympyriäisillä mustilla silmillään… Mischa katseli ulos akkunasta ja haki sielussaan vastausta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKILA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.