The Project Gutenberg eBook of Kaksi husaaria, by graf Leo Tolstoy

1800-luvulla, siihen aikaan jolloin ei vielä ollut rautateitä eikä viertoteitäkään, ei kaasuvaloa eikä steariinikynttilöitä, ei mataloita vieterisohvia eikä kiilloittamattomia huonekaluja, ei elähtäneitä, kakkulanenäisiä nuorukaisia eikä vapaamielisiä, järkeileviä naisia eikä suloisia kamelianaisia, joita nykyjään on niin paljon, — tuohon naiviin aikaan, jolloin Moskovasta Pietariin matkustettiin reessä tahi vaunuissa, otettiin matkalle kaikkea, mitä kotikeittiö tarjosi, ajettiin kahdeksan vuorokautta pehmeätä, pölyistä tahi likaista tietä pitkin ja uskottiin posharski-kotletteihin ja valdailaisiin rinkeleihin, — jolloin pitkinä syysiltoina poltettiin talikynttilöitä kaksikymmen- ja kolmikymmenhenkisessä perhepiirissä, mutta tanssiaisissa pantiin monihaaraisiin kynttiläjalkoihin vahakynttilät, jolloin oli tapana asettaa huonekalut symmetrisesti, jolloin meidän isämme olivat nuoria ei vain siinä suhteessa, että heidän kasvonsa eivät olleet rypyssä eikä hiuksensa harmaat, vaan he toimeenpanivat kaksintaisteluja naisten takia ja syöksyivät toisesta päästä huonetta nostamaan maasta vahingossa tahi tahallaan pudotettuja nenäliinoja, jolloin meidän äideillämme oli lyhyet miehustat ja hyvin isot hihat ja perheasiat ratkaistiin arvalla, jolloin viehättävät kamelianaiset karttoivat päivän valoa, — noihin vapaamuurarilooshien, martinistien ja nuorisoliittojen naiviin aikoihin, Miloradovitshien, Davydovien ja Pushkinien loistoaikoihin — oli K:n maaseutukaupungissa aateliston kokous, jossa toimitettiin vaalit.

— No, samapa tuo, vaikka saliinkin, — sanoi nuori upseeri, jolla oli. turkki yllä ja husaarilakki päässä ja joka juuri oli noussut reestä ja nyt astui sisälle K:n kaupungin parhaaseen hotelliin.

— Täällä on parhaillaan oikein suuri kokous, teidän ylhäisyytenne, — puheli hotellin palvelija, joka jo oli ehtinyt kuulemaan upseerin sotamiespalvelijalta että husaari oli nimeltään kreivi Turbin ja joka sen vuoksi puhutteli häntä "teidän ylhäisyydeksenne." — Alremovin rouva tyttärineen lupasi iltaan mennessä lähteä pois; silloin tulee numero yksitoista tyhjäksi niin että te saatte sen, — sanoi hän astuen kevein askelin kreivin edellä käytävässä ja vilkkuillen koko ajan taakseen.

Isossa salissa istui pienen pöydän ääressä, joka oli mustuneen, keisari Aleksanteria esittävän kokovartalokuvan kohdalla, samppanjaa juoden muutamia miehiä, nähtävästi paikkakunnan aatelisia, ja syrjässä siniturkkisia, matkustavia kauppiaita.

Tultuaan huoneeseen ja kutsuttuaan sinne ison koiransa Blücherin, joka hänellä oli matkassa, kreivi riisui viittansa, jonka kaulus vielä oli kuurassa, tilasi viinaa ja istuutui lyhyeen siniseen atlastakkiinsa puettuna pöydän ääreen sekä rupesi puheisiin muiden herrojen kanssa, joihin hänen kaunis ja avoin ulkomuotonsa oli heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen ja jotka tarjosivat hänelle pikarin samppanjaa. Kreivi joi ensin ryypyn viinaa ja tilasi sitten myöskin pullon samppanjaa tarjotakseen uusille tutuilleen. Kyytimies tuli pyytämään juomarahaa.

— Isä kulta, luullaksenihan koetin parastani teidän armonne hyväksi!
Sinä lupasit minulle puoli ruplaa, mutta tuo antoi vain neljänneksen.

— Kyllä se hänelle riittää, — sanoi hän bassoäänellä, — eikä minulla enempää rahaa olekaan.

Kreivi veti lompakostaan kaksi viiden ruplan seteliä — muuta siinä ei ollutkaan — ja antoi toisen niistä kyytimiehelle, joka suuteli hänen kättään ja poistui.

— Jopa olen pannut menemään! — sanoi kreivi. — Tässä ovat viimeiset viisi ruplaa.

— Husaarin tavoin tehty, kreivi! — sanoi hymyillen eräs aatelismiehistä, joka viiksistä, äänestä ja siitä pontevasta tavasta päättäen, jolla hän liikutti jalkojaan, ilmeisesti oli entinen ratsumies. — Aiotteko olla täällä kauankin, kreivi?

— Täytyy hankkia rahoja; muuten en suinkaan jäisi. Eikä tässä kirotussa kapakassa, piru vieköön, ole edes huoneita.

— Anteeksi, kreivi, — lausui ratsumies, — ettekö suvaitsisi sijoittua minun huoneeseeni. Asun täällä, numero seitsemässä. Jos nimittäin ette pidä halpana tätä väliaikaista yösijaa. Viipykääpä luonamme kolmisen päivää. Aateliston puhemiehellä on kohta tanssiaiset. Hän ilostuisi kovin!

— Tosiaankin, vierailkaapa täällä, kreivi, — yhtyi puheeseen muuan kaunis nuori mies. — Mikä kiire teillä on! Vaalithan tapahtuvat vain kerran kolmeen vuoteen. Katselkaapahan vain hiukan naisiamme, kreivi!

— Sashka, anna alusvaatteita! Lähden tästä saunaan, — sanoi kreivi nousten pöydästä. — Sitten sieltä tultua saamme nähdä — ehkäpä tosiaankin voi mennä aatelismarsalkan luo.

Sen jälkeen hän kutsui hotellin tarjoilijan ja puhui tälle jotakin, johon tarjoilija naurahtaen vastasi, "että kaikki on ihmiskätten työtä" ja poistui.

— Minä käsken siis viemään matkalaukkuni teidän huoneeseenne! huudahti kreivi ovelta.

— Olkaa niin hyvä ja tuottakaa minulle se ilo, — vastasi ratsumies rientäen ovelle. Numero seitsemän, älkää unohtako!

Kun kreivin askeleita ei enää kuulunut, palasi ratsumies paikalleen, istahti aivan lähelle tshinovnikkaa, katsoi häntä hymyilevin silmin suoraan kasvoihin ja sanoi:

— Niin, minä sanon sinulle, että se on sama kaksintaistelija ja husaari, tuo kuuluisa Turbin, ymmärräthän. Hän tunsi minut, lyön vaikka vetoa siitä. Sehän on luonnollista. Me mellastimme hänen kanssaan yhtä päätä kolme viikkoa Lebedjanissa, kun minä olin siellä korjaustöitten takia. Siellä tapahtui eräs juttu — me panimme sen yhdessä toimeen. Eikö se ole aika poika, mitä?

— Onpa kyllä. Ja kuinka mielyttävästi hän käyttäytyy! Ei hänestä huomaa mitään semmoista, — vastasi kaunis nuori mies. — Kuinka pian me tutustuimmekaan… Hän on kai korkeintaan viidenkolmatta ikäinen?

— Ei, hän näyttää siltä, mutta on vanhempi. Ajattelehan vain, mikä mies siinä on! Kuka vei Migunovan mukanaan? Hän. Sabrinin hän surmasi. Matnevia hän otti koivista ja heitti hänet ulos ikkunasta, ruhtinas Nesterovilta hän voitti pelissä kolmesataatuhatta. Siinä on kerrassaan huimapää — peluri, tappelija ja naisten viettelijä — mutta todellinen husaari, ihan oikeata maata! Siitä on heille kunniaa! Täytyy vain ymmärtää, mitä oikea husaari merkitsee. Oi, se oli ihanaa aikaa!

Ja ratsumies kertoi puhekumppanilleen semmoisista juomingeista Lebedjanissa kreivin kanssa, jommoisia ei koskaan ollut ollutkaan eikä voinutkaan olla. Koko juttu oli mahdoton ensiksikin siitä syystä, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kreiviä, vaan oli eronnut sotapalveluksesta kaksi vuotta aikaisemmin kuin kreivi siihen astu; ja toiseksi siitä syystä, että ratsumies ei koskaan ollut palvellutkaan ratsuväessä, vaan oli ollut neljä vuotta aivan vähäpätöisenä junkkarina Bjelevin rykmentissä ja heti vänrikiksi ylettyään eronnut sotapalveluksesta. Mutta kymmenen vuotta sitten hän oli saanut perinnön ja tehnyt todellakin matkan Lebedjaniin, juonut siellä korjaustöissä olevien upseerien kanssa seitsemänsataa ruplaa ja teettänyt itselleen oranssivärisillä taitteilla koristetun ulaanin puvun, koska hänellä oli aikomuksena astua ulaaniväkeen. Tuo aikomus mennä ratsuväkeen ja nuo kolme viikkoa, jotka hän oli elostellut Lebedjanissa upseerien kanssa, olivat hänen elämänsä onnellisimmat ja valoisimmat muistot ja niinpä tuo harras aikomus muuttuikin hänen mielikuvituksessaan todellisuudeksi, niin että hän lopulta itsekin alkoi uskoa palvelleensa muinoin ratsuväessä; tästä huolimatta hän oli mitä hyväsydämisin ja rehellisin ihminen.

— Niin, se joka ei ole palvellut ratsuväessä, se ei voi koskaan ymmärtää meikäläisiä.

Hän istahti hajareisin tuolille, työnsi alaleukansa eteenpäin ja alkoi puhua bassoäänellä:

— Siellä sitä ratsastetaan eskadroonan edessä; hevonen allasi on koko piru, hyppii ja reutoo kaiken aikaa, niin että on peijakkaan vaikeata pysyä selässä. Eskadroonan päällikkö tulee tarkastamaan. "Luutnantti", sanoo hän, "olkaa hyvä ja johtakaa eskadroona perille juhlamarssissa." Hyvä on, ei muuta kuin käännyt vain ympäri ja huudat isoviiksisille miehillesi… Voi, hitto soikoon, se oli ihanaa aikaa!

Kreivi palasi saunasta aivan punaisena ja tukka märkänä meni suoraan numero seitsemään, jossa ratsumies jo istui yöviitta yllä ja piippu suussa ajatellen ihastuksissaan, mutta myöskin jonkun verran peloissaan sitä onnea, mikä oli tullut hänen osakseen — nimittäin että sai asua samassa huoneessa kuuluisan Turbinin kanssa. "Entäpä" — tuli hänelle äkkiä mieleen, — "jos hän äkkiarvaamatta riisuu minut alastomaksi, vie ulos kaupungista ja paiskaa lumihankeen… tahi voitelee tökötillä… tahi yksinkertaisesti… ei, toverina hän ei tee sitä…" lohdutteli hän itseään.

Sashka tuli esille. Hän oli juonut viinaa matkan päälle ja oli melko juovuksissa.

— Taaskaan et ole malttanut olla juomatta itseäsi humalaan, lurjus!…
Anna ruokaa Blücherille!

— Ei sillä hengenhätää ole. Kas kuinka lihava se on! — vastasi Sashka silittäen koiraa.

— Teistä on pääasia, että koira on kylläinen, mutta kun ihminen ottaa ryypyn, niin te heti moititte.

— Saat selkääsi! — huudahti kreivi semmoisella äänellä, että ikkunanruudut tärisivät ja ratsumiestä alkoi hieman peloittaa.

— Kysykäähän, onko Sashka vielä mitään syönyt. No, lyökää vain, jos koira on teille rakkaampi kuin ihminen, — puheli Sashka.

Mutta samassa hän sai niin voimakkaan nyrkin-iskun vasten kasvoja että hän kaatui, löi päänsä seinään ja pakeni nenäänsä pidellen ovesta ulos käytävään, jossa hän vaipui viljalaarin päälle.

— Hän on lyönyt hampaani mäsäksi, — murisi Sashka pyyhkien toisella kädellään veristä nenäänsä ja silittäen toisella Blücheriä, joka nuoleskeli itseään, — hän on lyönyt hampaani mäsäksi, Bljushka, mutta sittenkin hän on minun kreivini ja minä olen valmis menemään hänen edestään vaikka tuleen — tiedä se! Sentähden että hän, näetkö, on minun kreivini. Tahdotko ruokaa?

Loikoiltuaan jonkun aikaa hän nousi, syötti koiran ja meni sen jälkeen huoneeseen jo melkein selvänä palvelemaan kreiviänsä ja tarjoamaan hänelle teetä.

— Te suorastaan loukkaatte minua, — puhui ratsumies arasti seisoen kreivin edessä, joka loikoi hänen vuoteessaan jalat seinää vasten, — olenhan minäkin vanha sotilas ja toveri, tiedämmä. Miksi te lainaisitte muilta, minä annan teille mielelläni käytettäväksi parisataa ruplaa. Minulla ei nyt ole enempää kuin sata, mutta minä saan ihan kohta. Te loukkaatte minua kreivi!

— Kiitos, ystäväni, — sanoi kreivi, joka heti arvasi, millainen suhde heidän välilleen syntyisi. — Kiitos, lisäsi hän tarttuen ratsumiestä olkaan. — No, siinä tapauksessa lähdemme tietysti tanssiaisiin. Vaan mitäs me nyt teemme? Kerro mitä kaikkea teillä täällä on. Ketä kaunottaria? Kuka täällä hurjistelee? Kuka pelaa korttia?

Ratsumies selitti, että tanssiaisissa tulee olemaan suuri joukko kaunottaria; että suurin elostelija on piiripoliisipäällikkö Kolkow, joka on valittu uudelleen, mutta hänessä ei ole oikeata husaarin uljuutta, vaikka hän kyllä muuten on mukava mies; että vaalien aikana täällä laulelee mustalaiskuoro, jossa Stjoshka on esilaulajana ja että nykyjään kaikki aatelismarsalkasta alkaen käyvät näitä kuuntelemassa.

— Ja kyllä täällä kelpo lailla pelataankin, — kertoi hän. — Luhnow, matkustavainen, pelaa rahapeliä ja Iljin, ulaanikornetti, joka asuu numerossa kahdeksan, pelaa myöskin paljon. Hänen luonaan on peli jo taas alkanut. Joka ilta siellä pelataan ja minä sanon teille, kreivi, miten ihastuttava mies tuo Iljin on: se sitten ei ole vähääkään saita, vaan antaa vaikka viimeisen paitansa.

— Mennään sitten hänen luokseen. Saamme nähdä, mitä väkeä siellä on, — sanoi kreivi.

II.

Ulaanikornetti Iljin oli äsken herännyt. Edellisenä iltana hän oli istuutunut pelaamaan kello kahdeksan aikaan ja pelannut yhtä menoa viisitoista tuntia, kello yhteentoista aamua. Hän oli menettänyt koko joukon, mutta ei tietänyt tarkoin kuinka paljon, sillä hänellä oli noin kolme tuhatta ruplaa omia rahoja ja viisitoista tuhatta valtion varoja ja nämä hän oli jo aikoja sitten sekoittanut yhteen. Nyt hän ei uskaltanut laskea rahojaan, koska hän pelkäsi pääsevänsä varmuuteen siitä, mitä hän aavisteli — nimittäin että valtion rahoissakin jo oli vajaus. Hän nukahti noin puolenpäivän aikaan ja nukkui raskaasti sekä unia näkemättä, kuten nukkuu vain hyvin nuori ihminen tahi se, joka on menettänyt suuria summia. Kun hän kello kuuden aikaan illalla heräsi — samaan aikaan jolloin kreivi Turbin saapui — ja näki ympärillään lattialla kortit ja liitua sekä keskellä huonetta tahritut pöydät, niin hän muisti kauhistuen eilisen pelin ja viimeisen kortin, sotamiehen, joka hänelle tuotti viidensadan ruplan tappion. Hänen oli kuitenkin vielä vaikeata uskoa, että tuo kaikki oli totta ja hän otti sen vuoksi tyynyn alta rahat sekä alkoi laskea niitä. Hän tunsi muutamia seteleitä, jotka olivat useampia kertoja kulkeneet kädestä käteen, ja muisti koko pelin kulun. Hänen omat rahansa olivat jo menneet ja valtion varoista puuttui kaksi ja puoli tuhatta.

Hän oli tullut Moskovasta, jossa hän oli saanut haltuunsa valtion varoja. K:ssa keskeytti kievarin pitäjä hänen matkansa sillä tekosyyllä, ett'ei muka ollut saatavissa hevosia, vaikka varsinaisena syynä tähän oli se, että kievarin pitäjä oli jo ammoin tehnyt hotellin isännän kanssa sopimuksen, että hän pidättäisi kaikkia matkustavaisia yhden päivän. Ulaani, joka oli nuori, iloinen poika ja oli juuri saanut Moskovassa vanhemmiltaan kolme tuhatta ruplaa ensimäisten menojensa suorittamiseen rykmenttiin astuessaan, oli iloinen, kun sai viettää muutamia päiviä vaalien aikana K:n kaupungissa ja toivoi saavansa siellä huvitelleida oikein sydämensä pohjasta. Muuan nainut tilanomistaja oli hänen tuttujaan ja hän oli juuri aikeissa lähteä tätä tervehtimään ja hänen tyttäriään hakkailemaan, kun ratsumies tuli tekemään tuttavuutta ulaanin kanssa ja tutustutti hänet ilman mitään pahaa tarkoitusta jo samana iltana seurusteluhuoneessa kumppaneihinsa, Luhnowiin ja muihin pelureihin. Siitä asti oli ulaani istunut pelipöydän ääressä. Hän ei käynyt tapaamassa tuttua tilanomistajaa eikä edes pyytänyt hevosia, vaan istui neljä päivää huoneessaan.

Pukeuduttuaan ja teetä juotuaan hän astui ikkunan luo. Hänen teki mieli lähteä kävelylle päästäkseen pelimuistoista, jotka yhä pyörivät hänen päässään. Hän otti viitan ylleen ja meni kadulle. Aurinko painui jo vaikeitten, punakattoisten talojen taakse; hämärä oli tulossa. Oli lämmin sää. Kosteat lumihiutaleet putoilivat hiljaa likaisille kaduille. Hän tunsi yht'äkkiä sietämätöntä surumielisyyttä sen johdosta, että oli nukkunut koko tämän päivän, joka nyt lähestyi loppuansa.

"Tätä päivää, joka nyt meni, et enää koskaan saa takaisin", ajatteli hän.

"Hukkaan on mennyt nuoruuteni", lausui hän yht'äkkiä itsekseen, — ei siksi, että hän olisi todella luullut menettäneensä nuoruutensa, sillä hän ei ajatellutkaan mitään semmoista, vaan hänelle tuli muuten vain mieleen tuo lause.

"Mitä minä nyt teen?" tuumi hän. "Pitänee lainata joltakin ja lähteä pois." Muuan neiti kulki ohi. "Siinäpä typerä olento", ajatteli hän tietämättä itsekään minkä tähden. "Enhän minä saa keneltäkään lainaksi. Hukkaan on mennyt nuoruuteni." Hän astui kauppahallien luo. Puodin ovella seisoi kauppias ketunnahkaturkki yllä ja kutsui ostajia luokseen. "Jos en olisi saanut kahdeksansilmää, niin olisin pelastanut nahkani." Kerjäläisakka kulki nyyhkyttäen hänen kintereillään. "En saa keneltäkään lainaksi." Karhunnahkaturkkiin puettu herra ajoi ohi. Poliisi seisoi paikallaan. "Mitähän hiukan tavattomampaa nyt tekisin? Ampuisinko noita? Ei, se ei ole hauskaa! Hukkaan on mennyt nuoruuteni. Kas, miten komeat siiat tuolla riippuu. Olisipa hauska lähteä ajelemaan kolmivaljakolla. Hei, ystäväiseni! Lähden kotiin. Luhnow tulee kohta ja sitten ruvetaan pelaamaan." Hän palasi kotiin ja laski vielä kerran rahansa. Ei, hän ei ollut erehtynyt edellisellä kerralla — valtion rahoista puuttui edelleenkin 2,500 ruplaa. "Panen ensimäiselle kortille 25, sitten 15, 30, 60… — 3,000. Ostan siiat ja lähden tieheni. Ei se onnistu, peijakas! Hukkaan on mennyt nuoruuteni."

Tämmöistä pyöri ulaanin päässä silloin kun Luhnow todellakin astui hänen huoneeseensa.

— Mitä, joko olette kauankin ollut ylhäällä, Mihailo Vasiljitsh? — kysyi Luhnow ottaen hitaasti kuivalta nenältään kultasankaiset silmälasit ja pyyhkien niitä huolellisesti punaisella silkkinenäliinalla.

— Jokin husaari on saapunut. Asuu Savalshevskin huoneessa… Ettekö ole kuullut?

Kohta astuikin huoneeseen linnaväen upseeri, joka aina oli Luhnowin seurassa, muuan kreikkalainen kauppias, jonka iso kyömynenä oli kaneelin värinen ja mustat silmät syvällä kuopissaan, paksu ja pullea tilanomistaja, sekä viinatehtailija, joka pelasi yökaudet, mutta ei suurempia panoksia kuin puolen ruplan. Kaikkien mieli teki päästä alkamaan peliä, mutta pääpelurit eivät puhuneet mitään tästä. Luhnow varsinkin oli aivan rauhallinen ja kertoi eräästä Moskovassa tapahtuneesta konnantyöstä.

— Ajatelkaahan — puhui hän, — Moskova on ikivanha pääkaupunki, ja kuitenkin siellä öiseen aikaan hiiviskellään koukut käsissä paholaisiksi naamioituina, pelotellaan tyhmää rahvasta, ryöstetään matkustavaisilta, ja niin poispäin. Missä on poliisin silmät? Sepä se juuri on kummallista.

Ulaani kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta roistoista, mutta nousi sen loppupuolella paikaltaan ja käski kaikessa hiljaisuudessa tuomaan kortit. Paksu tilanomistaja alkoi ensiksi puhua.

— Mitäpä me, hyvät herrat, kulutamme turhaan kallista aikaa! Parasta ryhtyä toimeen!

— Te nyljitte eilen puoliruplasia ja olette sen vuoksi innostunut, — sanoi kreikkalainen.

Iljin katsahti Luhnowiin. Luhnow jatkoi rauhallisena Iljiniä silmiin katsoen kertomustaan roikaleista, jotka ovat naamioidut paholaisiksi ja joilla on koukut kynsinä.

— Bjelow! — huudahti ulaani punastuen jostakin syystä — tuo minulle päivällistä!… Hyvät herrat, minä en ole vielä syönyt mitään… Tuo samppanjaa ja kortit!

Samassa astuivat huoneeseen kreivi ja Savalshevski. Selville kävi, että Turbin ja Iljin kuuluivat samaan divisioonaan. Heistä tuli kohta hyvät ystävät. He kilistivät laseja, ryyppäsivät samppanjaa ja joivat viiden minuutin kuluttua veljenmaljan. Iljin näytti suuresti miellyttävän kreiviä. Kreivi hymyili koko ajan häntä katsellessaan ja laski leikkiä hänen nuoruudestaan.

— Siinäpä piimäsuu ulaani! — puheli hän. — Ja miten uljaat haituvat ylähuulella!

— Näyttää siltä kuin aikoisitte pelata, — sanoi kreivi. — No, toivon että voitat, Iljin! Luulenpa että olet aikamoinen mestari, — lisäsi hän hymyillen.

— Näkyvät aikovan, — vastasi Luhnow avaten korttipakan. — Entä te, kreivi, ettekö suvaitse?

— Ei, en minä nyt. Minä nylkisin teidät kaikki pahanpäiväisesti. Kun minä vain pääsen pitämään jyryä niin teen lopun mistä pankista tahansa. Ei ole rahoja nyt. Volotshokin majatalossa menetin kaikki rahani. Siellä sattui tielleni jokin vähäpätöinen jalkaväen upseeri, sormukset sormissa; luultavasti se oli väärinpelaaja. Hän nylki minut puti puhtaaksi.

— Kaksikymmentä kaksi tuntia. Kyllä muistan kaiken ikäni tuon kirotun kievarin. No, kylläpä sen isäntäkään ei minua unohda.

— Katsohan, kun tulin sinne, niin kievarin pitäjä hyökkäsi ulos, — täydellinen roisto, oikea hirtehisen naama. Ei ole hevosia, sanoo hän. Mutta minulla, näetkö on oma tapani. Kun ei ole hevosia, niin minä menen turkki päällä isännän huoneeseen — en matkustajahuoneeseen, vaan isännän omaan, ymmärrätkö, — ja käsken avaamaan selko selälleen kaikki ovet ja ikkunat: on muka häkää huoneessa. No, niin tein nytkin. Mutta muistathan, millaiset pakkaset oli viime kuussa; oli ainakin parikymmentä astetta. Isäntä rupesi mukisemaan, mutta minä iskin häntä päin kuonoa. Siinä oli akkaväkeä ja tyttösiä. Ne aikovat ulista, sieppasivat ruukkuja kainaloonsa ja yrittivät juoksemaan kylälle… Minä asetuin ovelle ja sanoin: antakaa hevosia, niin lähden tieheni, muussa tapauksessa en teitä päästä, vaan palellutan kuoliaiksi!

— Sepä oiva keino! — sanoi pullea tilanomistaja nauraa hohottaen. —
Aivan niin kuin russakoita palellutetaan!

— Vaan miten lieneekään ollut ett'en oikein pitänyt varaani ja silloin pääsi kievarin pitäjä ja hänen akkaväkensä livahtamaan kynsistäni. Yksi eukko jäi panttiin uunin päälle; se aivasteli kaiken aikaa ja rukoili Jumalaa, Sitten alkoivat neuvottelut. Kievarin isäntä ilmestyi jonkun matkan päähän ja pyyteli että päästäisin ämmän pois, mutta minä lähetin Blücherin hänen kimppuunsa, — Blücher pitelee etevästi kievarin isäntiä. Isännän lurjus ei kuitenkaan antanut hevosta ennen kuin seuraavana aamuna. Mutta sillä välin saapui tuo jalkaväen upseeri. Menimme toiseen huoneeseen ja rupesimme pelaamaan. Oletteko nähneet Blücherin?… Blücher!…

Blücher juoksi huoneeseen. Pelaajat tarkastelivat sitä, vaikka selvästi näkyi, että kokonaan toiset asiat kiinnittivät heidän mieliään.

— Mutta hyvänen aika, miksi te, hyvät herrat, ette pelaa? Älkää suinkaan antako minun häiritä itseänne. Minä olen suuri lörpöttelijä, — sanoi Turbin.

III.

Luhnow siirsi eteensä kaksi kynttilää, otti esille ison, ruskean lompakon, joka oli täynnä rahoja, avasi sen pöydällä hitaasti aivan kuin olisi suorittanut jonkin salaperäisen toimituksen, otti sieltä kaksi sadan ruplan seteliä ja pani ne korttien alle.

— Kuten eilenkin — pankki on kaksisataa, — sanoi hän kohottaen silmälasejaan ja avaten korttipakan.

— Hyvä on, — sanoi häneen katsomatta Iljin, joka parhaillaan keskusteli Turbinin kanssa.

Alettiin pelata. Luhnow piti pankkia täsmällisesti kuin kone, pysähtyi väliin kirjoittaakseen hätäilemättä jotakin muistiin tahi katsahti ankarasti silmälasiensa yli ja lausui matalalla äänellä: "antakaa tulla." Paksu tilanomistaja puhui kovemmalla äänellä kuin muut, lausui itsekseen kaikenlaisia mietelmiä ja sylki paksuihin näppiinsä niin että kortit hänen kädessään taipuivat. Linnaväen upseeri oli vaiti, teki sievästi muistiinpanojaan ja taittoi pöydän alla korttien kulmia. Kreikkalainen istui pankinpitäjän sivulla ja seurasi tarkkaavaisesti mustilla, syvällä kuopissa kiiluvilla silmillään pelin kulkua aivan kuin odotellen jotakin. Savalshevski, joka seisoi pöydän luona, vilkastui yht'äkkiä, kaivoi housuntaskusta esille punaisen tahi sinisen setelin, pani sen päälle kortin, iski sitä kämmenellään lausuen: "ota, seitsensilmä!" pureskeli viiksiään, muuttelehti jalalta toiselle, punastui ja oli liikkeessä siihen asti kunnes kortti lyötiin. Iljin söi vasikanlihaa ja kurkkuja, jotka oli asetettu hänen viereensä jouhilla täytetylle sohvalle, pyyhkäsi kiireesti käsiään takkiinsa ja pelasi tavan takaa uuden kortin. Turbin, joka alussa oli istunut sohvalla, huomasi kohta, kuinka asiat olivat. Luhnow ei ollenkaan katsonut ulaaniin eikä puhunut tälle mitään. Vain silloin tällöin hän hetkiseksi suuntasi silmälasinsa ulaanin käsiin, mutta suurin osa tämän korteista hävisi.

— Kunpa saisin yli tuosta kortista, — sanoi Luhnow tarkoittaen paksun tilanomistajan korttia, hänen joka aina pani peliin puoli ruplaa.

Iljinin kortit hävisivät todellakin useammin kuin muitten. Hän repi hermostuneesti rikki pöydän alla häviötä tuottaneen kortin ja valitsi vapisevin käsin uuden. Turbin nousi sohvasta ja pyysi että kreikkalainen antaisi hänen istua pankinpitäjän viereen. Kreikkalainen siirtyi toiseen paikkaan ja kreivi istuutui hänen tuolilleen sekä alkoi katsettaan pois kääntämättä tarkoin katsella Luhnowin käsiä.

— Iljin! — sanoi hän yht'äkkiä tavallisella äänellään, joka hänen tahtomattaan kuului yli kaikkien muiden, — miksi pelaat noin? Sinä et osaa pelata.

— Näin sinä aivan varmaan häviät. Annahan kunhan minä asetan sinun edestäsi.

— Ei, suo anteeksi, minä teen sen aina itse. Pelaa omasta puolestasi, jos tahdot.

— Olenhan sanonut, että minä en pelaa omasta puolestani. Tahdon pelata sinun puolestasi. Minua harmittaa, kun sinä häviät.

Kreivi vaikeni, nojasi kyynärpäänsä pöytään, ja alkoi taas yhtä tarkasti katsella pankinpitäjän käsiä.

— Iljettävää, iljettävää! — lausui kreivi vielä kuuluvammin ja katsoi
Luhnowia suoraan silmiin.

— Ruma juttu! — sanoi Turbin taas samalla hetkellä kuin Luhnow otti yli korkean kortin, jonka Iljin oli lyönyt.

— Mikä teitä ei miellytä, kreivi? — kysyi pankinpitäjä kohteliaasti ja kylmästi.

— Se, että te annatte Iljinille pienempiä kortteja ja otatte sitten yli. Se juuri on iljettävää.

Luhnow kohautti hiukan olkapäitään ja kulmakarvojaan ikäänkuin sanoakseen että täytyi kaikessa heittäytyä onnettaren huostaan ja jatkoi pelaamista.

— Blücher, se! — huudahti kreivi nousten seisomaan. — Ota kiinni! — lisäsi hän nopeasti.

Blücher hypähti esiin, iskien selkänsä sohvaan ja ollen vähältä töytäistä nurin linnaväen upseerin, juoksi isäntänsä luo ja alkoi murista katsellen kaikkia ja heilutellen häntäänsä ikäänkuin kysyäkseen: "kuka täällä esiintyy sopimattomasti?"

— Näin ollen ei voi pelata, — sanoi hän. — Minä en ollenkaan pidä koirista. Mitä silloin pelistä tulee, kun tänne tuodaan kokonainen koiratarha!

— Varsinkin nuo koirat ovat inhoittavia. Niitä nimitetään luullakseni verikoiriksi, — yhtyi linnaväen upseeri.

— Kreivi, ole hyvä äläkä häiritse meitä! — sanoi Iljin kääntyen
Turbinin puoleen.

— Tule tänne hetkiseksi, — sanoi Turbin tarttuen Iljinin käteen ja vei hänet toiseen huoneeseen.

Sieltä kuuluivat aivan selvään kreivin sanat, sillä hän puhui tavallisella äänellään. Hänen äänensä taas oli sellainen, että se kuului aina kolmen huoneen takaa.

— Mitä, oletko tullut hassuksi? Etkö näe, että tuo lasinokka herrasmies on oikein ovela väärinpelaaja?

— Niin, niin, heitä pois koko pelaaminen. Samahan se minusta muuten on. Jonkun toisen kerran minäkin sinua nylkisin. Mutta nyt ikäänkuin säälittää, kun sinua kynitään. Eiköhän sinulla liene valtion rahojakin?

— Veliseni, minä olen itse juoksennellut noita teitä, tunnen sen vuoksi kaikki väärinpelaajain konstit. Minä sanon sinulle, että tuo silmälasipää mies on väärinpelaaja. Herkeä pelaamasta, ole niin hyvä. Pyydän sinua toverina.

He tulivat takaisin huoneeseen. Yhdessä ainoassa pelissä Iljin taas hävisi tuntuvasti.

— Ei, en minä voi. Jätä minut rauhaan, — sanoi Iljin harmistuneena ja alkoi sekoittaa kortteja katsomatta Turbiniin.

— No, hitto sinut vieköön, häviä vaan, jos se sinua huvittaa. Mutta minun on aika lähteä. Savalshevski, mennään aatelismarsalkan luo.

He poistuivat. Kaikki olivat vaiti eikä Luhnow alkanut pitää pankkia ennen kuin heidän askeltensa töminä ja Blücherin kynsien rapina lakkasi kuulumasta käytävästä.

— No, nyt saamme olla häneltä rauhassa, — lisäsi linnaväen upseeri kuiskaten.

IV.

Soittajat, jotka olivat aatelismarsalkan maaorjia, seisoivat takin hihat ylös käärittyinä ja alkoivat merkin saatuaan soittaa vanhanaikaista poloneesia "Aleksanteri, Elisabet." Vahakynttiläin kirkkaassa ja pehmeässä valossa alkoi isossa, parkettilattialla varustetussa salissa sulavasti liikuskella ihmisjoukko, etunenässä vanha kenraalikuvernööri, jonka rintaa koristi tähti ja jonka käsivarteen laiha aatelismarsalkan rouva nojasi, sitten aatelismarsalkka taluttaen kuvernöörin rouvaa ja sen jälkeen muut läänin virkamiehet monenkaltaisina yhtyminä ja ryhminä, kun Savalshevski puettuna siniseen isokauluksiseen ja pussihihaiseen hännystakkiin, sukat ja kengät jaloissa ja levitellen ympärilleen hajuveden tuoksua, jota hän oli runsaasti valellut viiksiinsä, takinkäänteeseen ja nenäliinaansa, astui sisälle saliin kauniin husaarin kanssa, jolla oli jalassa siniset tiukasti istuvat ratsashousut ja yllä kullalla kirjailtu punainen husaaritakki sekä rinnalla Vladimirin ritarikunnan risti sekä mitali vuodelta 1812. Kreivi ei ollut pitkä, mutta hänen vartalonsa oli erittäin kaunis. Siniset, tavattoman kirkkaat silmät ja jokseenkin runsas, suuriin kiharoihin taipunut tummanruskea tukka tekivät hänen kauniin ulkomuotonsa tavallisuudesta poikkeavaksi. Kreivin tuloa tanssiaisiin odotettiin, sillä kaunis nuorukainen, joka oli nähnyt hänet hotellissa, oli jo kertonut hänestä aatelismarsalkalle. Tämä uutinen otettiin erilaisin tuntein vastaan, mutta yleensä sen vaikutus ei ollut aivan miellyttävä. "Tuo poika tekee meistä vielä pilaa", arvelivat vanhat naiset ja miehet. "Entäpä jos hän ryöstää minut", ajattelivat enemmän tahi vähemmän itsekseen nuoret naiset ja neidot.

Heti kun poloneesi oli loppunut ja parit kumartaen eronneet, niin että naiset ja miehet taas jakaantuivat eri ryhmiin, vei Savalshevski onnellisena ja ylpeänä kreivin emännän luo. Aatelismarsalkan rouva tunsi sisimmässään pelkäävänsä, että tuo husaari ehkä voisi kaikkien nähden tuottaa hänelle jonkun ikävyyden, käännähti ylpeästi ja alentuvasti ja sanoi: "oikein hauskaa, toivottavasti tanssitte." Sitten hän loi husaariin epäluuloisen katseen, jossa kuvastui ajatus: "jos sinä loukkaat naista, niin olet todellinen roisto." Mutta kreivi voitti kohta hänen ennakkoluulonsa rakastettavuudellaan, huomaavaisuudellaan ja kauniilla sekä iloisella ulkomuodollaan niin että jo viiden minuutin kuluttua emännän kasvojen ilme puhui ympäristölleen: "minä tiedän, kuinka nuo herrat on otettava. Hän käsitti kohta, kenen kanssa hän on tekemisissä. Nyt hän tulee koko illan liehakoimaan minua." Samassa astui kuitenkin kreivin luo kuvernööri, joka oli ollut tuttu hänen isänsä kanssa, ja vei hänet hyvin suosiollisesti syrjään puhellakseen hänen kanssaan, mikä yhä enemmän rauhoitti yleisöä ja kohotti kreiviä sen silmissä. Sen jälkeen tutustutti Savalshevski hänet sisareensa, nuoreen lihavahkoon leskeen, joka heti alusta pitäen oli iskenyt kreiviin isot mustat silmänsä. Kreivi pyysi lesken valssiin, jota soittajat olivat alkaneet soittaa, ja tanssitaidollaan hän voitti lopullisesti kaikki puolelleen.

— Sepä vasta on mestari tanssimaan! — sanoi paksu tilanhaltijatar seuraten silmillään sinisiin ratsashousuihin puettuja jalkoja, jotka vilahtelivat salissa, ja laskien itsekseen: yks', kaks', kolm', yks', kaks', kolm'!… — koko mestari!

— Kylläpä laskettelee, kylläpä laskettelee, — sanoi muuan toinen naikkonen jonka käytöstapaa ei pidetty kyllin hienona, kumma kun hän ei sotkeudu kannuksiinsa! Ihmeen vikkelä mies!

Kreivi himmensi tanssitaidollaan läänin kolme parasta tanssijaa, nimittäin kuvernöörin pitkän ajutantin, joka oli tanssiessaan hyvin nopealiikkeinen ja piti naista hyvin lähellä itseään, ratsumiehen, joka huojui sulavasti valssia tanssiessaan ja tavan takaa iski kantapään kevyesti lattiaan, ja erään siviilimiehen, josta kaikki sanoivat, että hän älynsä puolesta oli sangen keskinkertainen, mutta aivan erinomainen tanssija ja kaikkien tanssiaisten sielu. Tämä siviilimies pyysi todellakin tanssiaisten alusta loppuun saakka kaikkia naisia tanssiin siinä järjestyksessä kuin he istuivat ja tanssi herkeämättä pysähtyen vain silloin tällöin pyyhkiäkseen läpimärällä batistiliinalla väsyneitä mutta iloisia kasvojaan. Kreivi saattoi heidät kaikki varjoon ja tanssitti kolmea huomattavinta naista: erästä isokokoista, joka oli rikas, kaunis ja tyhmä, keskikokoista, joka oli laiha eikä erittäin kaunis, mutta oikein hyvin puettu, ja pientä, joka oli ruma, mutta hyvin älykäs nainen. Hän tanssi muittenkin ja erittäinkin kaikkien kauniitten kanssa, joita viimeksimainituita olikin koko joukko. Mutta kaikkein enimmän miellytti kreiviä pikku leski, Savalshevskin sisar. Tämän kanssa hän tanssi sekä katrillia että masurkkaa. Kun he olivat asettuneet paikoilleen katrillissa, lausui kreivi hänelle aluksi koko joukon kohteliaisuuksia, vertasi häntä Venukseen ja Dianaan, ruusupensaaseen ja muihin kukkiin. Kaikkia näitä mielistelyjä kuullessaan leski vain taivutti valkeata kaulaansa, loi silmänsä alas, katseli valkoista musliinipukuaan ja muutti viuhkaansa kädestä toiseen. Kun hän sitten lausui: "älkää joutavia, kreivi, te laskette leikkiä" j.n.e., niin hänen syvältä kurkusta tuleva äänensä kaikui niin naivilta ja hyväsydämiseltä sekä samalla niin naurettavan typerältä, että häntä katsellessa todellakin täytyi ajatella, ett'ei siinä ollut nainen, vaan kukka, eikä ruusu, vaan jokin villi, upea, tuoksuton, valkea kukka, joka oli kasvanut esille neitseellisen valkeasta hangesta, jossakin hyvin kaukaisessa maassa.

Tämä yksinkertaisuus ja riippumattomuus kaikesta sovinnaisesta yhdessä tuoreen kauneuden kanssa teki kreiviin niin omituisen vaikutuksen, että hän katsellessaan keskustelun lomassa ääneti noita silmiä tahi kätten ja kaulan kauniita viivoja useampia kertoja tunsi niin voimakasta halua tarttua yht'äkkiä noihin käsiin ja suudella niitä, että hänen täytyi aivan väkisin hillitä itseään. Pikku leski huomasi mielihyvällä, minkä vaikutuksen hän teki, mutta hän alkoi tuntea jonkinmoista levottomuutta ja pelkoa kreivin käytöksen johdosta, vaikka nuori husaari ei ollut ainoastaan mielistelevä, vaan myöskin aivan äärimäisyyteen asti kunnioittava. Hän juoksi hakemaan naiselleen virvokkeita, nosti lattialta nenäliinan, tempasi tuolin erään nuoren rokonarpisen tilanomistajan käsistä, kun tämäkin tahtoi palvella pikku leskeä j.n.e.

Huomattuaan että sen aikuisen seuraelämän kohteliaisuudet eivät tehneet sanottavaa vaikutusta pikku leskeen hän koetti saada tämän nauramaan. Hän kertoi lystikkäitä juttuja ja vakuutti olevansa valmis, jos hänen kaunottarensa vaan käskisi, heti seisomaan päälaellaan, kiekumaan kuin kukko, hyppäämään ulos ikkunasta tahi menemään avantoon. Tämä keino auttoi. Pikku leski tuli iloiseksi ja nauraa heläytteli niin että kauniit valkoiset hampaat näkyivät ja oli hyvin tyytyväinen kavaljeeriinsa. Kreivi taas mieltyi yhä enemmän hänen, niin että oli katrillin loppuessa aivan rakastunut daamiinsa.

Kun pikku lesken luo katrillin päätyttyä saapui hänen kahdeksantoistavuotias ihailijansa, paikkakunnan rikkaimman tilanomistajan poika, sama kivulloinen nuori mies jonka käsistä Turbin oli temmannut tuolin, niin pikku leski otti nuoren miehen sangen kylmästi vastaan eikä hänessä enää ollut havaittavissa kymmenettäkään osaa siitä hämillään olosta, joka häntä oli vaivannut kreivin seurassa.

— Kylläpä olette hyvä, — sanoi hän nuorukaiselle katsellen samalla Turbinin selkää ja ajatellen tietämättään, paljonko kultanauhaa oli mennyt koko takkiin, — kyllä olette hyvä! Lupasitte hakea minut ajelemaan ja tuoda minulle konvehtia.

— Tulinhan minä, Anna Fedorovna, mutta te olitte jo lähtenyt, ja minä jätin teille kaikkein parhaita konvehtia, — sano nuori mies, jolla pituudestaan huolimatta oli hyvin vieno ääni.

— Aina te löydätte verukkeita. En minä huoli teidän makeisistanne.
Älkää luulkokaan.

— Minä huomaan kyllä, Anna Fedorovna, kuinka suuresti teidän suhteenne minuun on muuttunut ja tiedän, mistä se johtuu. Mutta se ei ole oikein, — lisäsi hän lopettamatta kuitenkaan lausettaan, sillä jokin voimakas sisällinen liikutus pani hänen huulensa nopeasti ja omituisesti vapisemaan.

Anna Fedorovna ei kuunnellut häntä, vaan seurasi edelleen silmillään
Turbinia.

Aatelismarsalkka, talon isäntä, joka oli komea ja paksu hampaaton ukko, astui kreivin luo, tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä viereiseen huoneeseen tupakoimaan ja ryyppäämään jotakin, ell'ei kreivillä ollut mitään sitä vastaan. Kun Turbin oli poistunut tunsi Anna Fedorovna ett'ei hänellä enää ollut mitään tekemistä salissa. Hän tarttui erään vanhan, kuivan neidin käsivarteen ja meni tämän ystävättärensä kanssa pukuhuoneeseen.

— Kyllä, mutta tavattoman tunkeilevainen, — vastasi Anna Feodorovna astuen kuvastimen luo ja tarkastellen itseään siinä.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, silmät nauroivat, hän punastui ja kiepsahti ympäri yhdellä jalalla aivan kuin balettitanssijattaret, joita hän näitten vaalien aikana oli saanut nähdä, ja alkoi sitten nauraa miellyttävällä kurkkuäänellään ja hypähti lopuksi ilmaan polviaan koukistaen.

— Kylläpä on mies! Hän pyysi minulta muistoesinettä, — sanoi hän ystävättärelleen, — mutta semmoista hän ei kos-ka-an saa, — hän venytti viimeistä sanaa ja nosti pystyyn sormensa vaaleanpunaisessa sormikkaassa, joka ulottui aina hänen olkapäähänsä asti.

Huoneeseen, johon marsalkka vei Turbinin, oli esillä eri lajeja vodkaa, liköörejä, einepaloja ja samppanjaa. Tupakan savussa istui ja käveli aatelisia keskustellen vaaleista.

— Kun kerran koko meidän piirimme jalosukuinen aatelisto teki hänelle sen kunnian että valitsi hänet, — puhui äsken valittu piiripoliisipäällikkö, joka jo oli aika lailla päissään, — niin hänen ei olisi pitänyt loukata koko seuraa, ei olisi koskaan pitänyt.

Kreivin tulo katkaisi keskustelun. Kaikki alkoivat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan ja varsinkin piiripoliisipäällikkö puristi kauan aikaa hänen molempia käsiään ja pyysi useita kertoja häntä kaikin mokomin lähtemään tanssijaisten päätyttyä yhdessä heidän kanssaan uuteen ravintolaan, jossa piiripoliisipäällikkö aikoi pitää kemut aatelisille ja jossa mustalaiset laulaisivat. Kreivi lupasi varmasti lähteä ja tyhjensi hänen kanssaan muutamia pikareita samppanjaa.

— Miksi te ette tanssi, hyvät herrat? — kysyi hän ennen kuin lähti huoneesta.

— Me emme ole tanssijoita, — vastasi poliisipäällikkö nauraen, — me pidämme enemmän viinasta, kreivi… Nuo neitoset kaikki olen muuten nähnyt silmieni edessä kasvavan, kreivi! Mutta kyllähän minäkin joskus hiukan otan osaa tanssiin…

— Mennäänpä nyt ottamaan osaa, — sanoi Turbin. — Saamme sitten pitää lystiä mustalaisten luona.

Ja kolme vierasta, jotka jo tanssiaisten alusta asti olivat istuneet sivuhuoneessa juomassa, alkoi aivan punakkana vetää käsiinsä ken mustia ken silkistä kudottuja hansikkaita mennäkseen kreivin kanssa saliin, kun heidän tielleen ilmestyi rokonarpinen nuorukainen aivan kalpeana ja kyyneliään pidätellen ja astui Turbinin luo.

— Te, kreivi, luulette voivanne tuuppia ihmisiä kuin markkinoilla ikään, — sanoi hän läähättäen, — mutta se on hävytöntä…

— Mitä? — huudahti Turbin synkistyen. — Mitä? Nulikka!… — huusi hän tarttuen nuorukaisen käsiin ja puristaen niitä niin että tällä nousi veri päähän enemmän pelästyksestä kuin suuttumuksesta. — Mitä, tahdotteko kaksintastelua? Olen kyllä käytettävänänne.

Heti kun Turbin päästi irti kädet, joita hän oli niin lujasti puristanut, tarttui pari miestä nuorukaiseen ja vei hänet peräovelle.

— Oletteko tullut hulluksi? Varmaankin olette juovuksissa. Antakaahan, kun kerromme isällenne. Mikä teitä vaivaa? — puhelivat he hänelle.

— Ei, en minä ole juovuksissa, mutta hän tuuppii eikä pyydä anteeksi.
Hän on sika, siinä kaikki! — vikisi nuori mies itku suussa.

— Älkää välittäkö hänestä, kreivi, — rauhoittivat poliisipäällikkö ja Savalshevski Turbinia. — Hänhän on vielä lapsi, joka saa selkäänsä kotona, vasta kuudentoista ikäinen. On ihan käsittämätöntä, mikä häntä riivasi, mikä kärpänen sattui puraisemaan. Hänen isänsä on perin kunnianarvoisa mies ja meidän ehdokkaamme.

Kreivi palasi saliin ja tanssi yhtä iloisena kuin ennenkin kauniin pikku lesken kanssa sekä nauroi täyttä kurkkua katsellessaan hänen kanssaan sivuhuoneesta tulleitten herrain pyörähtelyjä ja purskahti lopulta nauruun, joka kaikui yli koko salin, kun poliisipäällikön jalka luiskahti ja hän lensi pitkälleen tanssivien parien keskelle.

Sillä aikaa kuin kreivi oli tupakkahuoneessa meni Anna Fedorovna veljensä luo, ja arvellen jostakin syystä parhaaksi tekeytyä välinpitämättömäksi kreivin suhteen hän kysäsi "Mikä on miehiään se husaari, joka tanssi minun kanssani?" Veli selitti parhaansa mukaan, miten suuri mies tuo husaari oli, ja kertoi samalla, että kreivi oli jäänyt tänne vain siitä syystä, että häneltä oli matkalla varastettu rahat, ja että hän itse oli jo lainannut kreiville sata ruplaa, mutta se ei riittänyt, jonka vuoksi hän kysyi, voisiko sisar lainata hänelle pari sataa ruplaa. Savalshevski pyysi kuitenkin, ett'ei sisar puhuisi tästä kenellekään, varsinkaan ei kreivin pitäisi saada vihiä asiasta. Anna Fedorovna lupasi lähettää kohta rahat ja pitää asian salassa. Tanssin aikana hänen kuitenkin alkoi tavattomasti tehdä mieli tarjota itse kreiville rahoja. Hän kokosi pitkän aikaa rohkeutta, punastui ja pääsi vihdoin ponnistaen voimiaan kiinni asiaan:

— Veljeni kertoi minulle, että teitä, kreivi, on matkalla kohdannut onnettomuus ja että te nyt olette ilman rahoja. Ettekö tahdo ottaa minulta, jos olette tarpeessa? Se ilahuttaisi minua suuresti.

Mutta tämän sanottuaan Anna Fedorovna yht'äkkiä pelästyi ja punastui.
Kreivin kasvoilta oli kaikki iloisuus heti kadonnut.

— Teidän veljenne on hölmö! — sanoi hän terävästi. Te tiedätte, että jos mies loukkaa toista miestä, niin siitä seuraa kaksintaistelu. Mutta tiedättekö, mitä silloin tehdään, jos nainen loukkaa miestä?

Anna Fedorovna raukan kaula ja korvat tulivat aivan punaisiksi. Hän loi hämillään silmänsä alas eikä vastannut.

— Naista suudellaan kaikkien nähden — sanoi kreivi hiljaa hänen korvaansa. — Sallikaa minun suudella edes kätöstänne, — lisäsi hän hiljaa oltuaan pitkän aikaa ääneti. Häntä alkoi säälittää naisensa hämminki.

— Voi, ei nyt heti sentään, — lausui Anna Fedorovna raskaasti hengittäen.

— Milloin sitten? Minä matkustan pois huomisaamuna varhain… Mutta tämän te olette minulle velkaa.

— Antakaa minun vain saada tilaisuus tavata teitä jossakin suudellakseni kättänne. Kyllä minä siihen tilaisuutta löydän.

— Se on minun asiani. Teitä nähdäkseni voin mitä hyvänsä… Onko se siis sovittu?

Tanssi päättyi. Seurasi vielä masurkka, jonka aikana kreivi teki ihmeitä; hän sieppasi ilmasta nenäliinoja, notkisti toisen polvensa ja löi kannuksiaan yhteen aivan erikoisella, varsovalaisella tavalla, niin että vanhat ukotkin tulivat pelipöytiensä äärestä saliin katsomaan ja ratsumies, paras tanssija, myönsi tulleensa voitetuksi. Illallisen jälkeen tanssittiin vielä yksi tanssi, jonka jälkeen vieraat alkoivat lähteä. Kreivi ei koko aikana kääntänyt silmiään pois pikku leskestä. Hän ei ollut teeskennellyt sanoessaan olevansa valmis menemään hänen tähtensä avantoon. Lieneekö se ollut oikku vaiko rakkautta vaiko itsepintainen päähänpisto, — joka tapauksessa keskittyivät tänä iltana kaikki hänen henkiset voimansa haluun saada nähdä ja rakastaa tuota naista. Kun hän näki Anna Fedorovnan heittävän jäähyväisiä talon emännälle, niin hän juoksi palvelijain huoneeseen ja sieltä ilman turkkia pihalle siihen paikkaan, missä ajopelit seisoivat.

Korkeat neljän hengen vaunut, joissa oli lyhdyt kahden puolen, lähtivät liikkeelle ja ajoivat portaitten eteen.

— Seis! — huusi hän ajajalle ja juoksi vaunun luo, vaikka lunta oli polveen asti.

— Pitää nousta vaunuihin, — vastasi kreivi avaten liikkeessä olevan vaunun oven ja koettaen kiivetä sisälle. — Seisohan, hiiden hölmö!

— Vasjka, seis! — huusi kuski eturatsastajalle ja seisautti hevoset.
— Miksi te tunkeudutte vieraisiin vaunuihin? Tämä on rouva Anna
Fedorovnan vaunu eikä teidän armonne.

— Ole vaiti, tolvana! Tuosta saat ruplan, tule nyt panemaan ovi kiinni, — sanoi kreivi.

Kun ajaja ei liikahtanut paikaltaan, niin kreivi itse veti oven kiinni niin hyvin kuin sai ja avasi ikkunan. Kuten yleensä vanhoissa vaunuissa, varsinkin keltaisella punoksella verhotuissa, tuntui täälläkin ummehtunut ja kärventyneitä harjaksia muistuttava haju. Sulava lumi peitti kreivin jalkoja polvia myöten ja niitä palelsi hienoissa saappaissa ja ratsashousuissa ja talven viima puistatti koko ruumista. Kuski murisi istuimellaan ja näytti aikovan tulla sieltä alas. Mutta kreivi ei kuullut eikä tuntenut mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat, sydän pamppaili. Hän tarttui hermostuneesti keltaiseen hihnaan, pisti päänsä ulos sivuakkunasta ja koko hänen olemuksensa oli pelkkää odotusta. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Portailta kuului huuto: "Saitsevan vaunu!" kuski nykäsi ohjaksia, vaunujen koppero alkoi heilahdella korkeilla linjaaleillaan ja talon valaistut ikkunat vilahtivat vaunun ikkunain ohi.

— Jos sinä, lurjus, vain sanot lakeijalle, että minä olen täällä, — sanoi kreivi etuakkunasta ajajalle, — niin saat selkääsi, mutta jos et sano, niin saat vielä kymmenen ruplaa.

Hän ehti tuskin sulkea ikkunan kun vaunu taas kovasti heilahti ja pysähtyi sitten. Nurkkaan painautuneena hän tuskin hengitti ja painoi silmänsäkin melkein kiinni. Häntä alkoi yht'äkkiä pelottaa, että koko hänen odotuksensa olikin turhaa. Ovi aukeni, vaunun astuimet putosivat kolisten alas, kuului naisen hameen kahinaa, ummehtuneeseen vaunuun löyhähti jasmiinihajuveden tuoksua, ketterät jalat nousivat astimia myöten ja Anna Fedorovna istahti ääneti, mutta raskaasti hengittäen hänen viereensä.

Näkikö hän kreivin vai eikö, sitä ei kukaan, ei edes Anna Fedorovna itse, voinut tietää. Mutta kun kreivi tarttui hänen käteensä ja sanoi: "no nytpä suutelenkin kätöstänne", niin hän ei näyttänyt kovinkaan pelästyvän eikä vastannut mitään, mutta ojensi kreiville kätensä, jonka tämä peitti suudelmilla paljon ylempää kuin mihin hansikas ulottui. Vaunut lähtivät liikkeelle.

Anna Fedorovna painautui nurkkaansa, mutta purskahti yht'äkkiä itkuun ja painoi päänsä kreivin rintaa vasten.

VI.

Uudelleen valittu piiripoliisipäällikkö seurueineen, ratsumies ja muut aateliset olivat jo pitkän aikaa kuunnelleet mustalaisten esityksiä ja juoneet uudessa ravintolassa, kun kreivi saapui puettuna sinisellä kankaalla päällystettyyn karhunnahkaturkkiin, joka oli ollut Anna Fedorovnan miesvainajan omaisuutta, ja yhtyi toisten seuraan.

— Isä kulta, teidän ylhäisyytenne! Ikävällä olemme teitä odottaneet! — sanoi kierosilmä mustalainen näyttäen hohtavia hampaitaan ja juosten jo eteiseen auttamaan turkin kreivin päältä. — Emme ole nähneet sen koommin kuin Lebedjanissa. Stjoshka on ollut menehtyä ikävästä…

Stjoshka, solakka nuori mustalaistyttö, jonka ruskeilla kasvoilla hohti heleä puna ja jonka syviä mustia silmiä pitkät ripset varjostivat, juoksi myöskin vastaan.

— Ai, kreivi kulta, kyyhkyseni, tämäpä hauskaa! — puheli hän hampaittensa lomitse iloisesti hymyillen.

Itse Iljushkakin juoksi kreiviä vastaan ollen olevinaan hyvin iloissaan. Vanhat eukot ja nuoret tytöt hyppäsivät paikoiltaan ja ympäröivät vieraan. Jokainen heistä oli olevinaan joko kummi tahi kaima.

Turbin suuteli kaikkia nuoria mustalaistyttöjä suulle, vanhat eukot ja miehet taas suutelivat hänen olkaansa tahi kättään. Aateliset olivat myöskin hyvin iloissaan vieraan saapumisesta, etenkin kun juominki jo oli saavuttanut huippukohtansa ja innostus jo oli laimenemaan päin. Kaikki olivat alkaneet jo kyllästyä; viini ei enää kiihoittanut hermoja, vaan täytti vain vatsan. Jokainen oli jo käyttänyt kaiken uljuutensa ja kaikki katselivat toisiaan. Kaikki laulut oli jo laulettu ja ne olivat menneet jokaisen päässä sekaisin soiden siellä yhtenä humuna. Jos joku teki jonkun odottamattoman tahi hurjan tempun, niin kaikkien mieleen kuitenkin pyrki ajatus, ett'ei tuo ollut miellyttävää eikä hauskaa. Poliisipäällikkö, joka lojui rumassa asennossa lattialla jonkin ämmän jalkojen juuressa, alkoi potkia ja huutaa:

— Samppanjaa!… Kreivi on tullut!… Samppanjaa!… Hän on tullut!…
No, samppanjaa!… Minä panen samppanjaa ammeeseen ja kylven siinä…
Herrat aatelismiehet! Minä pidän jalosukuisesta aatelisseurasta…
Stjoshka! Laula "Tie."

Ratsumies oli myöskin ylennystilassa, mutta toisella tavoin. Hän istui sohvalla eräässä nurkassa vierellään kaunis, korkeavartaloinen mustalaistyttö Ljubasha, vilkutti viinin samentamia silmiään, nyökytti päätään ja kuiskutteli yhä samoja sanoja mustalaistytön korvaan houkutellen tätä pakenemaan kanssaan jonnekin. Ljubasha kuunteli häntä hymyillen sen näköisenä kuin olisi se, mitä hänelle puhuttiin, ollut hänestä hyvin hauskaa, mutta samalla surullistakin, ja heitteli väliin syrjäsilmäyksiä mieheensä, tuohon kierosilmään Sashkaan, joka seisoi tuolin takana vastapäätä heitä. Vastaukseksi ratsumiehen rakkaudentunnustuksiin Ljubasha kumartui hänen korvansa luo ja pyysi ostamaan itselleen salaa, toisten näkemättä, hajuvettä ja nauhan.

Kaunis nuorukainen käveli huolestuneen näköisenä vakavin askelin edes takaisin huoneessa ja hyräili säveliä "Kapinasta seraljissa."

Muuan vanha perheenisä, joka oli joutunut mustalaisten luo aatelismiesten hartaitten pyyntöjen johdosta, nämä kun olivat vakuuttaneet, että kaikki menee myttyyn, jos hän ei lähde mukaan, loikoi sohvalla, jolle hän oli heittäytynyt heti tultuaan eikä kukaan huomannut häntä. Eräs virkamies, joka niinikään oli lähtenyt mukaan, oli riisunut hännystakkinsa ja istui jalat pöydällä ja pörrötti tukkaansa osoittaakseen, että hän oli lystiä pitämässä. Kreivin astuttua sisälle hän avasi paidan kauluksen ja istuutui vielä ylemmäksi pöydälle.

Mustalaisnaiset, jotka olivat hajaantuneet ympäri huonetta, istuutuivat taas piiriin. Kreivi otti Stjoshan, esilaulajan, syliinsä ja käski tuomaan lisää samppanjaa.

Iljushka asettui kitaroineen esilaulajan eteen ja mustalaiset alkoivat laulaa tavallisia laulujaan: "Kun kuljen katua", "Hei, husaarit…", "Kuuletko, ymmärrätkö" j.n.e. Stjoshka lauloi oivallisesti. Hänen taipuisa, sointuva alttoäänensä, joka tuli syvältä rinnasta, hänen hymynsä laulun aikana, iloiset, tuliset silmänsä ja pikku jalka, joka liikkui laulun tahdissa, hänen hurja hihkaisunsa köörin yhtyessä lauluun — kaikki tämä liikutti jotakin kaunissointuista, harvoin kosketeltua kieltä kuulijan rinnassa. Näkyi, että hän eli kokonaan laulussa, jota hän esitti. Iljushkan osanotto lauluun kuvastui hymyssä, selän ja jalkojen liikkeessä, koko hänen olennossaan. Hän säesti kitaralla, katsoi koko ajan laulajaan aivan kuin olisi kuullut ensi kertaa koko laulun ja painoi alas sekä kohotti päätään huolekkaasti laulun tahdissa. Viimeisen säveleen kajahtaessa hän yht'äkkiä oikaisihe suoraksi ja aivan kuin tuntien olevansa ylempänä kaikkia muita hän potkasi jalallaan kitaran ylös, pyöritti sitä, polki jalkaa, ravisti päätään ja katseli kulmat rypyssä kuoroa. Koko hänen ruumiinsa kaulasta kantapäähän asti alkoi väristä, joka suoni liikkua… Ja kaksikymmentä voimakasta ääntä, jotka mitä omituisimmalla tavalla kilpailivat keskenään, kajahti yhtaikaa ilmassa. Eukot hyppivät tuoleillaan, liehuttivat liinojaan ja narskuttivat hampaitaan huutaen toinen toistaan kovemmin, mutta kuitenkin tahdissa. Bassot seisoivat tuolien takana päät kallellaan ja mörisivät kaulojaan venyttäen.

Kun Stjosha otti korkeita ääniä, siirsi Iljushka kitaran lähemmäksi häntä aivan kuin auttaakseen. Kaunis nuorukainen huudahteli silloin ihastuksissaan: "Tämä on b-mollia!"

Kun tanssin sävel kajahti ja Dunjasha lähti liihoittelemaan värisevin olkapäin ja rinnoin, pyörähti kreivin edessä ja liiteli etemmäksi, niin Turbin hyppäsi ylös paikaltaan, riisui takkinsa niin että vain punainen paita verhosi hänen yläruumistaan ja tanssi hänen kanssaan tehden jaloillaan semmoisia temppuja, että mustalaiset katselivat toisiinsa hyväksyvästi hymyillen.

Poliisipäällikkö istahti turkkilaiseen tapaan, löi nyrkillään rintaansa ja huusi: "vivat!" Sitten hän otti kreiviä jalasta kiinni ja alkoi kertoa, että hänellä oli ollut mukana kaksi tuhatta ruplaa, mutta niistä oli enää vain viisisataa jälellä, ja että hän voi tehdä mitä tahtoo, jos vain kreivi sallii. Vanha perheenisä heräsi ja tahtoi lähteä, mutta häntä ei päästetty. Kaunis nuorukainen pyyteli mustalaistyttöä kanssaan valssiin. Ratsumies tahtoi ylvästellä sillä, että hän oli kreivin ystävä, nousi nurkastaan ja syleili Turbinia.

— Voi sinua, ystäväiseni, — sanoi hän, — miksi jätitkään meidät!
Miksi?

Kreivi oli vaiti ja ajatteli ilmeisesti muita asioita. — Missä kävitkään? Voi sinua, veitikkaa, kyllä minä tiedän, missä sinä kävit.

Turbinia ei näyttänyt miellyttävän moinen veljeys. Hän ei hymyillyt, katseli ääneti ratsumiehen kasvoja ja sinkautti yht'äkkiä hänelle niin voimakkaan ja raa'an solvauksen, että ratsumies tuli murheelliseksi eikä pitkään aikaan päässyt selville, oliko hänen käsitettävä tuo loukkaus pilaksi vaiko todeksi. Viimein hän tuli siihen päätökseen, että se oli pilaa, hymyili ja meni taas mustalaistyttönsä luo ja vakuutti tälle menevänsä varmasti naimisiin hänen kanssaan pääsiäisen jälkeen.

Taas laulettiin laulu ja toinenkin ja tanssittiin. Kaikilla näytti edelleen olevan hauska. Samppanja vuoti virtanaan. Kreivi joi paljon. Hänen silmänsä ikäänkuin kostuivat, mutta hän ei horjunut, vaan tanssi vieläkin paremmin, puhui selvästi, vieläpä lauloi oivallisesti kuorossa sekä vuorolaulua Stjoshkan kanssa, kun tämä esitti laulun: "Lemmen vienot aallot." Kesken tanssin tuli ravintolan isäntä pyytämään, että vieraat lähtisivät kotiin, koska kello jo oli yli kaksi.

Kreivi otti isäntää niskasta kiinni ja käski hänen tanssimaan prisjadkaa. [Venäläinen kansallistanssi, joka vaatii paljon voimaa.] Isäntä vastusteli. Kreivi tempasi täyden samppanjapullon, asetti isännän päälaelleen, käski pitelemään häntä tässä asennossa ja kaatoi kaikkien nauraessa hitaasti koko pullon sisällön hänen päälleen.

— Mutta nyt on minun aika lähteä Moskovaan, — sanoi hän yht'äkkiä ja nousi. — Lähtekää, pojat, kaikki minun luokseni, minua saattamaan… Juomme teetä yhdessä…

Kaikki suostuivat ehdotukseen, nukkuvaa tilanomistajaa lukuunottamatta, pakkautuivat kolmeen rekeen, jotka seisoivat oven edessä, ja lähtivät matkustajahotelliin.

VII.

— Valjastakaa hevoset! — huusi kreivi astuessaan sisälle hotellin saliin kaikkine vieraineen ja mustalaisineen. — Sashka! Ei mustalais-Sashka, vaan minun Sashkani, sano isännälle että hän saa selkäänsä, jos hevoset eivät ole hyviä. Ja anna meille teetä! Savalshevski, pidä huolta teen saannista, minä menen katsomaan, mitä Iljin tekee — lisäsi Turbin ja lähti menemään käytävää pitkin ulaanin huoneeseen.

Iljin oli juuri lopettanut pelin, jossa hän oli menettänyt kaikki rahansa viimeiseen kopeekkaan asti. Hän loikoi nyt mahallaan sohvalla, joka oli päällystetty rikkinäisellä jouhikankaalla, nyki yksitellen siitä jouhia, pisti suuhunsa, pureskeli ja sylki pois. Kaksi talikynttilää, joista toinen jo oli palannut melkein loppuun, seisoi korttien keskellä pelipöydällä ja niiden liekki taisteli ikkunasta sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa vastaan. Ulaanin päässä ei ollut yhtään ajatusta. Jonkinmoinen pelihimon nostattama sakea sumu oli kietonut sisälleen kaikki hänen henkiset kykynsä. Häntä ei edes kaduttanutkaan. Kerran hän yritti ajatella, mitä hänen nyt olisi tehtävä, kuinka hän pääsisi lähtemään, kun ei ollut kopeekkaakaan rahaa, kuinka hän maksaisi menettämänsä viisitoista tuhatta valtion rahoja, mitä sanoo rykmentin päällikkö, mitä sanoo hänen äitinsä ja mitä sanovat toverit, — mutta hänet valtasi sellainen pelko ja inho itsensä kohtaan, että hän siitä päästäkseen nousi ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa koettaen astella koko ajan pitkin lattiapalkkien välistä rakoa. Hän alkoi taas muistella äskeisen pelin yksityiskohtia. Elävästi hän kuvitteli mielessään, että hän jo on voittamaisillaan, nostaa yhdeksänsilmän, panee patakuninkaalle kaksituhatta ruplaa, oikealle tulee rouva, vasemmalle ässä, oikealle ruutukuningas — ja kaikki on hukassa. Jos oikealle olisi tullut kuutonen ja vasemmalle ruutukuningas, silloin hän olis voittanut kaikki takaisin. Silloin hän olisi pannut vielä koko summan peliin ja voittanut viisitoista tuhatta selvää rahaa, ostanut itselleen rykmentin päälliköltä ratsun ja sen lisäksi, parin hevosia sekä avoimet vaunut. No, ja mitä sitten vielä? Oi, kaikki tuo olisi ollut mainiota!

— Miksi tuolla numerossa seitsemän lauletaan? — ajatteli hän. — Varmaankin on Turbinin luona ilot ylimmillään. Menisinköhän sinne ja joisin itseni juovuksiin.

"Olen nukkuvinani", — ajatteli Iljin — "niin ei tarvitse puhella hänen kanssaan. Minua nukuttaakin jo."

— Olen menettänyt. Mitä sinä siitä? — mutisi Iljin unisella, välinpitämättömällä ja hiukan tyytymättömällä äänellä jääden entiseen asentoonsa.

— Kuulehan, sano minulle kaikki suoraan niin kuin toverille ainakin, — sanoi kreivi, joka viinin vaikutuksesta oli hellällä tuulella, ja silitti edelleen hänen tukkaansa. — Minä olen todellakin mielistynyt sinuun. Sano suoraan: jos olet menettänyt valtion rahoja, niin minä autan sinut pälkähästä ennen kuin se on myöhäistä… Oliko mukana valtion varoja?

— Jos tahdot saada minut puhumaan, niin älä puhu minulle mitään, sillä… äläkä puhukaan kanssani… kuula otsaan — siinä on ainoa neuvo, joka minulla on jälellä! — sanoi hän todellisen epätoivon valtaamana, peitti kasvot käsiinsä ja itki, vaikka hän hetkinen sitten oli aivan rauhallisena ajatellut ratsun ostamista.

— Voi sinua, senkin lapsukaista! No, kukahan ei tuota olisi kokenut! Ei ole hätää, ehkäpä selvitään. Odotahan minua täällä.

Palvelija otti opastaakseen kreiviä. Huolimatta Luhnowin palvelijan selityksestä, että herra oli juurin saapunut ja parhaillaan riisuutui, kreivi astui huoneeseen. Luhnow istui viitta yllä pöydän ääressä ja laski muutamia setelitukkuja, jotka olivat hänen edessään. Pöydällä oli pullo reiniläistä viiniä, hänen mielijuomaansa. Hän katsoi voivansa kustantaa itselleen tämän nautinnon, kun oli voittanut. Luhnov katsahti kreiviin silmälasiensa läpi kylmästi ja ankarasti aivan kuin ei olisi tuntenut häntä.

— Te ette näy tuntevan minua, — sanoi kreivi astuen päättävästi pöydän luo.

— Joskus toiste teen sen mielelläni, kreivi, mutta nyt olen väsynyt ja makaamaan menossa. Ettekö juo viiniä? Se on oikein hyvää.

— En ole enää peluutuulella. Kenties joku herroista on halukas, mutta minä en rupea, kreivi! Suokaa minulle anteeksi.

Luhnow kohautti olkapäitään merkiksi että hän valitettavasti ei voi tehdä kreiville mieliksi.

— Mutta kun minä oikein pyytämällä pyydän teitä… No, rupeatteko pelaamaan?

Sama äänettömyys ja nopea silmäys silmälasien yli kreivin kasvoihin, jotka jo alkoivat synkistyä.

— Rupeatteko pelaamaan? — huudahti kreivi kovalla äänellä ja iski nyrkillään pöytää niin että viinipullo kaatui ja viini virtasi ulos. — Tehän olette voittanut vääryydellä! Rupeatteko pelaamaan? Kysyn kolmannen kerran.

— Minä sanoin jo, että en rupea. Tämä on todellakin omituista, kreivi!
Ja onpa peräti sopimatonta tulla noin ahdistamaan ihmistä, — huomautti
Luhnow katsettaan kohottamatta.

Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka aikana kreivin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Yht'äkkiä Luhnow sai hirmuisen iskun päähänsä. Hän tupertui sohvalle, koetti siepata rahansa ja päästi niin vihlovan ja epätoivoisen huudon, että semmoista ei olisi luullut lähtevän tuosta aina rauhallisesta ja arvokkaasta olennosta. Turbin kokosi pöydälle jääneet rahat, työnsi syrjään palvelijan, joka riensi herraansa auttamaan ja poistui nopeasti huoneesta.

— Jos tahdotte hyvitystä, niin olen käytettävänänne. Viivyn huoneessani vielä puoli tuntia, — lisäsi kreivi palaten takaisin Luhnowin ovelle.

Iljin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota kreivin lupaukseen, että tämä auttaisi häntä pulasta, vaan makasi edelleen sohvallaan ja oli tukehtua epätoivon kyyneliin. Hän ei voinut olla tuntematta kolkkoa todellisuutta, jonka kreivin ystävyys ja osanotto oli hänelle paljastanut läpi hänen sekamelskaisten tunteittensa, ajatustensa ja muistojensa. Toivorikas nuoruus, kunnia, kansalaismaine, lemmen ja ystävyyden haaveet — kaikki oli mennyttä ainaiseksi. Kyynelhetteet alkoivat kuivua, liian tyyni toivottomuus sai yhä enemmän valtaa ja itsemurha-ajatus, joka ei enää herättänyt inhoa eikä kauhua, nousi yhä useammin mieleen. Samassa kuuluivat kreivin vakavat askeleet.

Turbinin kasvoissa oli vielä vihastuksen jälkiä, hänen kätensä vapisivat hiukan, mutta silmistä loisti hyväntahtoinen iloisuus ja tyytyväisyys.

— Tuossa on! Sinä olet voittanut takaisin! — sanoi hän heittäen pöydälle muutamia setelitukkuja. — Laske, onko siinä kaikki. Ja tule sitten pian saliin, sillä minä lähden aivan kohta, — lisäsi hän eikä ollut huomaavinaan ulaanin kasvoilla kuvastuvaa rajatonta iloa ja kiitollisuutta, vaan poistui huoneesta vihellellen jotakin mustalaislaulua.

VIII.

Sashka tuli vyötettynä ilmoittamaan, että hevoset olivat valmiina, mutta pyysi saada ensin käydä hakemassa kreivin päällysviitan, joka maksoi kauluksineen kolmesataa ruplaa, ja viedä pois iljettävän sinisen turkin sille lurjukselle, joka oli jättänyt sen kreivin viitan sijalle aatelismarsalkan luona. Mutta Turbin sanoi, ett'ei ollut tarpeellista lähteä viittaa etsimään ja meni omaan huoneeseensa pukeutumaan.

Ratsumies nikotteli koko ajan istuessaan ääneti mustalaistyttönsä vieressä. Poliisipäälikkö tilasi viinaa ja pyysi kaikkia herroja lähtemään hänen luokseen aamiaiselle sekä lupasi, että hänen vaimonsa aivan varmasti tanssii mustalaisnaisten kera. Kaunis nuorukainen selitteli syvämietteisesti Iljushkalle, että pianossa on enemmän sielukkuutta kuin kitarassa, jolla ei voi ottaa b-mollia. Virkamies joi surullisena teetä nurkassaan ja näytti päivän valossa häpeävän renttuilemistaan. Mustalaiset riitelivät keskenään omalla kielellään ja tahtoivat välttämättömästi osoittaa kunnioitustaan herroille, mutta Stjosha pani vastaan väittäen että "barorai" (mustalaiskielellä kreivi tahi ruhtinas taikka oikeastaan vain suuri herra) voi panna pahakseen. Yleensä oli humala jo kaikista haihtumassa.

— No, lähtiäisiksi vielä laulu ja sitten jokainen kotiin! — sanoi kreivi astuen saliin matkapuvussa reippaana, iloisena ja kauniimpana kuin koskaan ennen.

Mustalaiset asettuivat taas piiriin ja olivat juuri aloittamaisillaan laulun, kun Iljin astui saliin setelitukku kädessä ja kutsui kreivin syrjään.

— Minulla oli valtion rahoja kaikkiaan viisitoista tuhatta, mutta sinä annoit minulle kuusitoistatuhatta kolmesataa, — sanoi hän. — Nämä ovat siis sinun.

Iljin antoi rahat katsoen arasti kreiviin, avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta punastui samassa niin että kyyneleet nousivat silmiin, tarttui kreivin käteen ja alkoi puristaa sitä.

— Mene tiehesi!… Iljushka!… Kuulehan… tuosta saat rahaa, mutta teidän pitää saattaa minua laulaen kaupungin portille saakka. — Ja hän heitti mustalaisen kitaran päälle tuhat kolmesataa ruplaa, jotka Iljin oli tuonut. Mutta ratsumiehelle ei kreivi muistanutkaan maksaa niitä sataa ruplaa jotka oli lainannut edellisenä iltana.

Kello oli jo kymmenen aamua. Aurinko kohosi kattojen yläpuolelle, kansaa alkoi liikuskella kaduilla, kauppiaat olivat jo aikoja sitten avanneet puotinsa, aatelismiehet ja virkamiehet ajelivat pitkin katuja ja rouvat käyskentelivät ostoksillaan kauppahalleissa, kun mustalaisjoukkue, piiripoliisipäällikkö, ratsumies, kaunis nuorukainen, Iljin ja siniseen karhunnahkaturkkiin puettu kreivi asuivat ulos hotellin portaille. Päivä paistoi ja sää oli lauha. Kolme kolmivaljakkoa ajoi portaitten eteen. Hevoset, joiden hännät oli lyhyiksi solmittu, kahlasivat vetelässä liassa. Koko iloinen seurue alkoi sijoittautua rekeen. Kreivi, Iljin, Stjosha, Iljushka ja kreivin palvelija Sashka istuutuivat ensimäiseen rekeen. Blücher hyppi ilosta, heilutti häntäänsä ja haukkui aisahevosta. Toisiin rekiin asettuivat muut herrat mustalaisten kera. Heti hotellista lähdettyä alkoivat kaikki reet ajaa rinnatusten ja mustalaiset virittivät kuorossa laulun.

Raikuvin lauluin ja kilisevin kulkusin ajettiin läpi kaupungin.
Vastaantulijain oli pakko väistyä käytävien reunaan.

Oli siinä ihmettelemistä kauppiaille ja oudoille vastaantulijoille, mutta enimmän ihmettelivät tutut nähdessään jalosukuisten aatelismiesten ajavan keskellä päivää katuja pitkin laulellen mustalaisnaisten ja juopuneitten mustalaisten kanssa.

Kun oli ajettu ulos kaupungista, niin valjakot pysähtyivät ja kaikki alkoivat sanoa jäähyväisiä kreiville.

Iljin, joka oli juonut vahvasti lähtiäisiksi ja koko ajan itse ohjannut hevosia, tuli yht'äkkiä surulliseksi, ja alkoi pyydellä kreiviä jäämään kaupunkiin vielä päiväksi, mutta kun hän huomasi, että se oli mahdotonta, niin hän hyökkäsi yht'äkkiä kyyneleet silmissä suutelemaan uutta ystäväänsä ja lupasi pyrkiä husaariksi samaan rykmenttiin, jossa Turbin palveli. Kreivi oli hyvin iloinen, työnsi lumihankeen ratsumiehen, joka koko aamun oli häntä sinutellut, usutti Blücherin poliisipäällikön kimppuun, sieppasi Stjoshkan syliinsä ja tahtoi viedä hänet muassaan Moskovaan, hyppäsi lopulta rekeen ja pani viereensä istumaan Blücherin, joka pyrki seisomaan keskellä rekeä. Sashka pyysi vielä kerran ratsumiestä ottamaan huostaansa kreivin turkin ja lähettämään sen, ja hyppäsi sitten pukille. Kreivi huudahti: "anna mennä!" otti lakin päästään, heilutti sitä päänsä päällä ja vihelsi hevosille. Troikat erosivat.

Edessä oli yksitoikkoinen lumiaavikko, jossa kiemurteli kellertävä, likainen tie. Kirkkaat auringonsäteet leikkivät kimallellen lumella, joka oli alkanut sulaa ja oli kuultavan jääkuoren peitossa; ne lämmittivät miellyttävästi kasvoja ja selkää. Hevoset höyrysivät, kulkunen kilisi. Talonpoika, joka kuletti kuormaa, nyki nuoraohjaksia ja koetti kiiruusti väistää sivulle vierivän rekensä sekä juoksi pehmeätä tietä pitkin niin että läpimärät tallukat lotisivat. Paksu, punaposkinen talonpoikaisvaimo, joka kuletti lasta lampaannahkaturkkinsa sisällä, istui toisen kuorman päällä ja löi ohjasperillä valkoista hevoskaakkia. Kreiville muistui yht'äkkiä mieleen Anna Fedorovna.

Kolmivaljakko ajoi taas kaupunkiin ja pysähtyi rouva Saitsevan talon puisten portaitten eteen. Kreivi juoksi nopeasti ylös portaita, kulki eteisen ja salin läpi, löysi pikku lesken vielä makaamasta, tarttui hänen käsiinsä, kohotti ylös vuoteesta, suuteli unisia silmiä ja juoksi nopeasti tiehensä. Anna Fedorovna maiskutti unissaan suutaan ja kysyi: "mitä on tapahtunut?" Kreivi hyppäsi rekeen, käski ajamaan eikä pysähtynyt enää mihinkään. Muistamatta enää Luhnowia tahi pikku leskeä tahi Stjoshkaa ja ajatellen vain sitä mikä häntä odotti Moskovassa hän jätti ikuisiksi ajoiksi K:n kaupungin.

IX.

Oli kulunut parikymmentä vuotta. Paljon oli siinä ajassa tapahtunut, paljon ihmisiä kuollut ja syntynyt, kasvanut ja vanhentunut, vielä enemmän ajatuksia syntynyt ja kuollut; paljon kaunista ja paljon huonoa vanhaa oli kadonnut, paljon kaunista nuorta kasvanut sijalle ja vielä enemmän kypsymätöntä ja epäonnistunutta ilmestynyt maailmaan.

Kreivi Fedor Turbin oli jo aikoja sitten saanut surmansa kaksintaistelussa jonkin muukalaisen kanssa, jota hän oli pieksäynyt ratsupiiskalla keskellä katua. Hänen poikansa, joka oli aivan isänsä näköinen niinkuin vesipisarat ovat toistensa näköisiä, oli jo kolmenkolmatta ikäinen kaunis nuorukainen ja palveli kavaljeerikaartissa. Moraalisessa suhteessa ei nuori Turbin ollenkaan ollut isänsä kaltainen. Hänessä ei ollut vähääkään edellisen vuosisadan taipumuksia hurjuuteen, intohimoisuuteen ja — sanottakoon suoraan — irstailuun. Hänen pääominaisuuksiaan olivat älykkyys, sivistys ja luontainen lahjakkuus, sopiva käytös ja taipumus nauttimaan elämän mukavuuksista, käytännöllinen suhtautuminen ihmisiin ja oloihin, järkevyys ja varovaisuus. Virkauralla nuori kreivi edistyi mainiosti, jo kolmenkolmatta ikäisenä hän oli luutnantti… Kun sota alkoi, niin hän nopeammin yletäkseen katsoi parhaaksi siirtyä toimivaan armeijaan ja tuli ratsumestariksi husaarirykmenttiin saaden pian eskadroonan komennettavakseen.

Toukokuussa 1848 oli hänen rykmenttinsä kuljettava K:n kuvernementin läpi ja nuoren kreivi Turbinin eskadroonan oli määrä yöpyä Morosovkan kylään, jonka omisti Anna Fedorovna. Anna Fedorovna oli elossa, mutta jo niin vanha, että ei itsekään enää pitänyt itseään nuorena, mikä todellakin jo merkitsee paljon kun naisesta on kysymys. Hän oli tullut hyvin paksuksi, mikä kuuluu nuorentavan naista, mutta hänen valkoisella ihollaan näkyi pulleudesta huolimatta isoja ryppyjä. Ei koskaan hän enää käynyt kaupungeissa ja vaivoin hän pääsi vaunuihin, mutta yhtä hyväntahtoinen ja tyhmä hän oli kuin ennenkin — tunnustettakoon tämä tosiasia nyt, kun hän ei enää lumoa kauneudellaan. Yhdessä hänen kanssaan asui hänen tyttärensä Liisa, kaksikymmentäkolme vuotias venäläinen maalaiskaunotar, sekä hänen veljensä, vanha tuttumme ratsumies, joka hyväsydämisyydessään oli juonut oman tilansa ja nyt vanhana ukkona asusti Anna Fedorovnan luona. Hänen hiuksensa olivat aivan harmaat. Ylähuuli oli lerpallaan, mutta viikset olivat huolellisesti värjätyt mustiksi. Ryppyjä ei ollut ainoastaan otsalla ja poskilla, vaan nenällä ja kaulallakin, selkä oli köyryssä, mutta heikot väärät sääret ilmaisivat, että siinä oli vanha ratsumies.

Vanhan talon pienessä vierashuoneessa, jonka avoimista balkongin-ovista ja ikkunoista näkyi vanhanaikainen, tähden muotoinen puutarha lehmuksineen, istui Anna Fedorovnan koko perhe ja kotiväki. Anna Fedorovna oli aivan harmaapää. Sinipunervaan nuttuun puettuna hän istui sohvalla pyöreän, punaisesta puusta tehdyn pöydän ääressä ja latoi eteensä kortteja. Vanha veli istui ikkunan luona puhtaat valkoiset housut jalassa ja sininen paita yllä ja punoi väärän puun ympärille valkoista lankaa. Tämän työn oli hänelle opettanut hänen sisarentyttärensä ja hän teki tätä mielellään kun hänellä ei ollut muutakaan hommaa ja silmätkin olivat käyneet niin heikoiksi, että hänen oli täytynyt luopua mieliharrastuksestaan — sanomalehtien lukemisesta. Pimotshka, Anna Fedorovnan kasvatti, luki hänen vieressään läksyjään Liisan johdolla, joka samalla kutoi puupuikoilla pukinkarvaista sukkaa enolle. Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat kuten tavallisesti tähän aikaan lehmuskujan läpi vinosti reunimaiseen ikkunaan ja sen luona seisovalle hyllylle. Puutarhassa ja huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla, kuinka pääskynen räpytteli nopeasti siipiään ikkunan takana taikka Anna Fedorovna hiljaa huokasi tahi ukko ähkyi ja muutteli jalkojaan.

— Kuinka tämä pannaan? Näytähän, Liisa kulta. Minä en koskaan muista, — sanoi Anna Fedorovna keskeyttäen korttien latelemisen.

— Voi, te sotkitte taas, äiti kulta! Kas noin olisi ollut pantava. Kyllä se sittenkin käy toteen, mitä te povasitte — lisäsi hän ottaen salaa pois yhden kortin.

— Minä käskin jo panemaan teekeittiön kuntoon. Menen heti katsomaan. Tuonko teille tänne?… No, Pimotshka, lopeta pian, niin mennään juoksemaan.

— Liisa kulta, hoi Liisa! — huusi ukko katsellen tarkasti työtään. —
Taisin taas hävittää silmukan. Auta minua, ystäväiseni!

Ja kolmen minuutin kuluttua hän todellakin juoksi huoneeseen, meni enon luo ja otti häntä kiinni korvasta.

Liisa otti koko työn käteensä, veti huivistaan nuppineulan, jolloin koko huivi hulmahti tuulessa, sai neulan avulla kiinni silmukasta, vetäsi pari vetoa ja antoi sitten enolle.

— No, suudelkaa minua palkaksi, — sanoi hän kääntäen enolle punaisen poskensa ja kiinnittäen neulan taas huiviinsa. — Nyt te saatte rommia teen kera, sillä nythän on perjantai.

— Eno hoi, tulkaahan katsomaan, meille tulee husaareja! — kuului hetken kuluttua hänen sointuva äänensä.

Anna Fedorovna ja hänen veljensä menivät teehuoneeseen, jonka ikkunat olivat kylään päin, husaareja katsomaan. Ikkunasta ei paljoakaan nähnyt, näkyi vain, että jokin joukkue lähestyi tomupilvessä.

— Onpa vahinko, siskoseni, — sanoi eno Anna Fedorovnalle, — että täällä on niin ahdasta eikä sivurakennus vielä ole korjattu. Olisi voinut pyytää upseereja meille. Husaariupseerit — nehän ovat reipasta, uljasta, iloista nuorta väkeä, joita on hauska katsellakin.

— Niin, kernaasti minun puolestani, mutta tiedättehän itse, veljeni, ett'ei ole tilaa. Minun makuukamarini, Liisan huone, sali ja tämä teidän kamarinne — siinä ovat kaikki huoneemme. Näettehän itse, ett'ei heitä saa tänne sijoitetuksi. Mihailo Matjew on varustanut heille kylänvanhimman tuvan. Kuuluu olevankin puhdas.

— Me valitsisimme heidän joukostaan sulhasen sinulle, Liisa, oikein uljaan husaarin! — sanoi eno.

— Mutta minäpä en huoli husaarista, minä tahdon ulaanin. Tehän palvelitte ulaaniväessä, vai kuinka, eno?… Näistä minä en piittaa mitään. Ne kuuluvat kaikki olevan huimapäitä.

— Kas, tuoltahan juoksee Ustjushka. Täytyy kysyä häneltä, mitä hän on nähnyt, — sanoi Liisa.

— Miksi et pysy työsi ääressä? Mitä sinun tarvitsee juosta sotamiehiä katsomassa, — sanoi Anna Fedorovna. — No, mihin upseerit ovat asettuneet asumaan?

— Jeromkinille, rouva. Niitä on kaksi ja ne ovat niin ihmeen kauniita, toinen kuuluu olevan kreivi.

— Siinä on hölmö, kun ei osaa mitään kertoakaan. Olisit edes ottanut selvän nimistä.

— Niin, kyllähän sinä juosta osaat — ei, anna Danilon mennä. Sanokaa, veljeni, hänelle että hän kävisi kysymässä, tarvitsevatko upseerit jotakin. Täytyy olla kohtelias, ja sanokoon hän, että rouva käski tiedustamaan.

Vanhukset kävivät taas istumaan teepöytään. Liisa meni keittiöön viemään hakattua sokeria laatikkoon. Ustjushka kertoili siellä husaareista.

— Neiti kulta, se kreivipä vasta on kaunis, — puheli hän, — aivan kuin mustakulmainen keruubi. Kun teillä olisi semmoinen sulhanen, niin siitäpä vasta kaunis pari tulisi.

Muut piiat hymyilivät hyväksyvästi. Vanha lastenhoitajatar, joka istui sukkaa kutoen ikkunan ääressä, huokasi ja luki henkeä vetäen jonkin rukouksen.

— Vai niin ne husaarit sinua miellyttivät, — sanoi Liisa. — Mutta sinähän olet mainio kertoja. Tuo, ole hyvä, marjamehua, pitää laittaa husaareille hapanta juomaa.

"Tekisipä mieleni nähdä, millainen tuo husaari on, — ajatteli hän, — tumma vaiko vaaleaverinen. Ja luulenpa että hänestäkin olisi hauskaa tutustua meihin. Hän kulkee ohi eikä tiedäkään että minä olen ollut täällä ja häntä ajatellut. Ja miten monta niitä onkaan jo kulkenut ohitseni! Ei minua näe kukaan muu kuin eno ja Ustjushka. Kampasinpa tukkani miten hyvänsä, laitoinpa itselleni minkä muotoiset hihat tahansa, niin ei kukaan näitä ihaile, — ajatteli hän ja katseli huoaten valkoista, pyöreää kättään. — Hän on varmaankin kookas ja hänellä on suuret silmät sekä pienet mustat viikset. Ei, kaksikolmatta vuotta on jo mennyt eikä minuun ole rakastunut kukaan paitsi rokonarpinen Ivan Ipatytsh. Neljä vuotta sitten olin vielä kauniimpi. Niin on mennyt nuoruudenaikani tuottamatta kenellekään iloa. Voi minua onnetonta maalaistyttöä!"

Äidin ääni, joka kutsui häntä kaatamaan teetä, herätti maalaistytön näistä mietteistä. Hän heilautti päätään ja meni teehuoneeseen.

Parhaat asiat tapahtuvat aina sattumalta. Jos oikein koettaa jotakin, niin se epäonnistuu. Maalla ajatellaan harvoin lasten kasvatusta ja juuri siksi lapset useimmiten sattuman kauppaa saavat hyvän kasvatuksen. Näin oli käynyt Liisankin. Anna Fedorovna ei ymmärtämättömyydessään ja huolettomuudessaan ollut antanut Liisalle minkäänlaista kasvatusta, ei opettanut häntä soittamaan eikä edes ranskaa puhumaan. Hän oli vain sattumalta synnyttänyt miesvainajalleen terveen, kauniin tyttösen, antanut sen imettäjän ja hoitajattaren huostaan, ruokkinut sitä ja pukenut sen karttuunipukuihin ja pukinnahkakenkiin, lähettänyt kävelemään sekä sieniä ja marjoja keräämään ja ottanut seminaarilaisen opettamaan tytölle sisälukua ja laskentoa — ja sattumalta hän saikin kuudentoista vuoden kuluttua Liisasta toverin ja hyvänluontoisen, iloisen ihmisen sekä toimeliaan emännän taloon. Anna Fedorovna otti hyväsydämisyydessään aina kasvattilapsia joko alustalaistensa perheistä tahi semmoisia, joiden vanhemmista ei ollut tietoa. Liisa alkoi jo kymmenvuotisena hoidella näitä. Hän opetti heitä, laittoi heille pukuja, vei heitä kirkkoon ja hillitsi, kun he telmivät liiaksi. Sitten tuli taloon raihnas, hyvänluontoinen eno, jota täytyi vaalia kuin lasta. Palvelijat ja talonpojat kääntyivät nuoren neidin puoleen pyyntöineen ja vaivoineen ja hän paranteli heidän tautejaan siljamarjan mehulla, mintulla ja kamferttispriillä. Koko talous joutui huomaamatta hänen niskoilleen. Lemmen kaipuu, joka ei saanut muuta tyydytystä, ilmeni rakkautena luontoon ja uskontoon. Näin tuli Liisasta toimelias, hyväsydäminen, iloinen, itsenäinen, puhdas ja syvästi uskonnollinen nainen. Olihan hänellä tosin toisinaan pikku kunnianhimonsa ja kärsimyksensä, kun hän näki kirkossa vierellään naapurin tytöillä muodikkaat K:sta tuodut hatut päässä; toisinaan harmitti niin että täytyi itkeä, kun vanha, kiukkuinen äiti koukutteli; tulipa mieleen lemmenhaaveitakin mitä hurjimmissa ja joskus karkeissakin muodoissa, mutta hyödyllinen ja välttämättömyydeksi muuttunut toiminta karkoitti ne eikä kahteenkolmatta vuoteen tarttunut mitään tahraa tuon siveellisesti puhtaan ja ruumiillisesti kauniin tytön valoisaan ja rauhalliseen mieleen. Liisa oli keskikokoinen, pikemmin lihava kuin laiha. Silmät olivat ruskeat ja pienet ja niiden alapuolelle lankesi heikko tumma varjo. Palmikko oli pitkä ja vaalea. Hänen käyntinsä oli hiukan heiluva. Hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän ei ollut missään erityisessä hommassa eikä mikään erityisesti liikuttanut hänen mieltään näytti sanovan kaikille ympärillä olijoille: hyvä ja hauska on elää maailmassa, kun on niitä, joita voi rakastaa ja kun omatunto on puhdas. Silloinkin kun hän oli suuttunut ja tunsi ahdistusta tahi surua, loisti väkisinkin hänen kyyneltensä läpi — huolimatta vasemman kulman rypistyksestä ja yhteen puristetuista huulista — hänen poskiensa kuopista, huultensa reunoista ja loistavista silmistään turmeltumaton, hyvä, rehellinen sydän.

Ilma oli vielä kuuma, vaikka aurinko jo laski, kun eskadroona saapui Morosovkaan. Sen edellä juosta hölkkäsi pitkin pölyistä kyläntietä taaksensa katsellen ja väliin pysähdellen sekä möristen laumasta erilleen joutunut kirjava lehmä, joka ei mitenkään voinut käsittää, että olisi pitänyt yksinkertaisesti poiketa syrjään. Talonpoikaisukot, eukot, lapset ja palvelusväki katselivat uteliaasti husaareita tunkeillen molemmin puolin katua. Husaarit ratsastivat sakeassa pölypilvessä mustilla hirnahtelevilla hevosillaan. Eskadroonan oikealla sivulla ratsasti kaksi upseeria istuen veltosti kauniitten mustien hevosten selässä. Toinen näistä oli eskadroonan päällikkö kreivi Turbin, toinen hyvin nuori mies, äsken upseeriksi ylennetty Polosow.

Kylän parhaasta mökistä tuli ulos valkomekkoinen husaari, otti lakin päästään ja astui upseerien luo.

— Teidän ylhäisyyttänne varten, — vastasi majoitusmestari vavahtaen, — olen varustanut täällä kylän vanhimman luona tuvan. Pyysin kyllä herrastalosta, mutta sanottiin ett'ei ole tilaa. Emäntä siellä on hyvin ilkeäluontoinen.

— No, hyvä on, — sanoi kreivi laskeutuen alas ratsun selästä ja oikoen jalkojaan kylänvanhimman talon edustalla. — Entä ovatko vaununi saapuneet?

— Kyllä, teidän armonne! — vastasi majoitusmestari osoittaen lakillaan vaunujen nahkakuomua, joka näkyi portille, ja juosten sitten edellä tuvan eteiseen, joka oli aivan täynnä töllistelevää rahvasta. Erään eukon hän töytäisi nurinkin avatessaan reippaasti tuvan oven ja väistyessään syrjään kreivin tieltä.

Tupa oli jokseenkin iso ja tilava, mutta ei aivan puhdas. Saksalainen kamaripalvelija, joka oli puettu herraspukuun, oli jo tuvassa, laittoi kuntoon rautasängyn, teki tilan ja etsi liinavaatteita matkalaukusta.

— Hyi, miten inhoittava asunto! — sanoi kreivi suuttuneena. — Djadenko, eikö herraskartanossa jotenkuten olisi voinut järjestää paremmin oloani?

— Jos teidän ylhäisyytenne käskee, niin minä menen sinne, — vastasi Djadenko. — Mutta se on mitättömän näköinen talo, ei juuri parempi tavallista talonpojan mökkiä.

— Juha, — huudahti hän kamaripalvelijalle, — olet taas tehnyt kohopaikan keskelle! Etkö ikinäsi opi laittamaan vuodetta!

— Ei tarvitse nyt enää… Missä on viitta? — jatkoi kreivi tyytymättömällä äänellä.

— Niinpä tietenkin, sinä et ole ottanut pois tahraa. Voiko olla enää sen huonompaa palvelijaa? — lisäsi hän temmaten viitan palvelijan käsistä ja pukien sen ylleen. — Sano, teetkö sinä tahallasi kiusaa?… Onko tee valmis?…

Tämän jälkeen kreivi otti esille asetetun ranskalaisen romaanin ja luki sitä ääneti pitkän aikaa. Juha meni eteiseen hoitamaan teekeittiötä. Kreivi oli ilmeisesti pahalla tuulella. Luultavasti sen aiheutti väsymys, kasvoihin tarttunut pöly, puvun ahtaus ja nälkäinen vatsa.

— Juha, — huusi hän uudelleen, anna tänne lasku kymmenen ruplan käytöstä. Mitä sinä olet ostanut kaupungista?

Kreivi sai laskun, tarkasti sitä ja teki tyytymättömänä huomautuksia ostosten kalleuden johdosta.

— Sepä mainiota! Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, että rommia on pidettävä varastossa!

— Aasi!… Mene tiehesi!… Sinä yksin kykenet tekemään lopun kärsivällisyydestäni… tiedäthän, että minä retkeilyillä juon aina teetä rommin kera.

Kreivi avasi vuoteessa loikoen kirjeet ja alkoi lukea niitä. Kornetti, joka oli pitänyt huolta eskadroonasta, astui sisälle iloisen näköisenä.

— No, mitä arvelet, Turbin? Täällä näkyy olevan hyvä olla. Mutta kylläpä olen väsyksissä. Oli niin kuuma.

— Hyvä olla todellakin! Iljettävä, haiseva tupa eikä ole rommiakaan, josta saa kiittää sinua. Sinun tyhmyrisi ei ostanut sitä eikä tämäkään tolvana. Olisit edes muistuttanut.

Hän jatkoi lukemistaan. Luettuaan kirjeen loppuun hän rutisti sen kokoon ja viskasi lattialle.

— Miksi sinä et ostanut rommia? — kysyi tällä välin kornetti kuiskaten sotamieheltään. — Olihan sinulla rahaa.

— Miksi meidän aina pitää ostaa! Minun niskoillani ovat muutenkin kaikki menot. Heidän saksalainen polttelee vain piippua eikä tee mitään.

— Keneltä se on? — kysyi Polosow, joka oli taas tullut huoneeseen ja laitteli itselleen yösijaa lautojen päälle uunin viereen.

— Miinalta — vastasi kreivi iloisesti ojentaen hänelle kirjeen. — Tahdotko lukea? Siinäpä on ihastuttava nainen… parempi kuin meikäläiset neidit!… Katsohan, miten paljon tunnetta ja järkeä tässä kirjeessä on!… Se vaan on paha, että hän pyytää rahoja.

— Minä lupasin hänelle tosiaankin, mutta sitten tuli tämä sotaretki ja… mutta kunhan olen kolme kuukautta johtanut eskadroonaa, niin voin hänelle lähettää. Ei minulla ole sääli rahoja, sillä hän on hurmaava!… Eikö totta? — puheli kreivi hymyillen ja seurasi silmillään Polosowin kasvojen ilmeitä tämän lukiessa kirjettä.

— Hirveän virheellistä kirjoitusta, mutta sangen miellyttävää. Hän näyttää todellakin rakastavan sinua, — vastasi kornetti.

— Hm! Tiettävästi! Tuommoiset naiset ne vain rakastavatkin oikein todella, kun kerran rakastavat.

— Entä keneltä tuo toinen kirje on? — kysyi kornetti antaen lukemansa kirjeen takaisin.

— Se on vain semmoista… Eräs iljetys, jolle minä jäin velkaa korttipelissä, muistuttaa siitä jo kolmannen kerran… En minä voi nyt maksaa… Typerä kirje! — vastasi kreivi, jota tuo muisto näytti kiusaavan. Tämän jälkeen oli kumpikin upseeri pitkän aikaa vaiti.

Kornetti, joka nähtävästi oli kreivin vaikutuksen alaisena, joi ääneti teetä ja katsahti väliin Turbinin kauniiseen, synkistyneeseen muotoon eikä uskaltanut alkaa keskustelua. Kreivin katse oli kiintynyt ikkunaan.

— Kaikkihan voi käydä oivallisesti, — sanoi kreivi yht'äkkiä kääntyen Polosowiin päin ja keikauttaen päätään. — Jos meillä tänä vuonna tapahtuu ylennyksiä ja sen lisäksi vielä joudumme tekemisiin vihollisen kanssa, niin voin sivuuttaa kaartini ratsumestarit.

Toistakin lasia juodessa koski keskustelu tätä kysymystä. Silloin astui vanha Danilo sisään ja toi perille Anna Fedorovnan terveiset.

— He pyysivät vielä kysymään, oletteko mahdollisesti kreivi Fedor Ivanovitsh Turbinin poika, — lisäsi Danilo omasta päästään, sillä hän oli saanut tietää upseerin nimen ja muisti vielä kreivi vainajan käynnin K:n kaupungissa. — Meidän rouvamme Anna Fedorovna oli hyvä tuttu hänen kanssaan.

— Hän oli minun isäni. Sano rouvallesi, että minä olen hyvin kiitollinen enkä tarvitse mitään, mutta että minä pyysin toimittamaan meille, jos se on mahdollista, siistimmän huoneen teillä tahi jossakin muualla.

— Miksi te sitä pyysitte? — kysyi Polosow kun Danilo oli poistunut. — Eikö se ole samantekevää? Yksi yöhän täällä vain on oltava. Heille tulee siitä vaivaa.

— Mitäpä siitä! Kyllä me minun mielestäni olemme tarpeeksi asti rypeneet nokisissa tuvissa… Näkee kaikesta, että sinä olet epäkäytännöllinen ihminen… Miksi emme käyttäisi tilaisuutta, jos voimme viettää vaikkapa yhdenkin yön ihmisiksi? He tulevat päin vastoin hyvin iloisiksi.

— Yksi seikka minua vain tympäisee, nimittäin että tuo naikkonen on tuntenut isäni, — jatkoi kreivi hymyillen niin että hänen valkoiset, hohtavat hampaansa näkyivät, — Tunnen aina itseni hieman noloksi pappavainajani puolesta. Aina siellä piilee jokin skandaalijuttu tahi jokin vanha velka. Sen vuoksi ei minusta ole todellakaan hauskaa tavata noita isäni tuttuja. Mutta sehän oli semmoista aikaa — lisäsi hän vakavasti.

— Minä en ole muistanutkaan kertoa sinulle, — sanoi Polosow, — että sattumalta kohtasin ulaaniprikaatin päällikön Iljinin. Hän halusi kovin nähdä sinua ja on aivan hurmaantunut isääsi.

— Tuo Iljin lienee sangen mitätön mies. Mutta pahinta on, että kaikki nuo herrat, jotka vakuuttavat tunteneensa isäni ja siten koettavat päästä suosiooni, kertovat isästäni muka jaloina tekoina semmoisia asioita, että ihan hävettää kuulla. Totta on — minä en innostu tyhjästä, vaan arvostelen asioita tyynesti — että hän oli liian tuittupäinen ja teki joskus rumia kolttosia. Mutta sehän johtui ajan hengestä. Meidän päivinämme olisi hänestä kenties tullut hyvinkin toimelias mies, sillä hänellä oli harvinaisen suuret lahjat, se täytyy tunnustaa.

Neljännestunnin kuluttua tuli palvelija takaisin ja pyysi tilanhaltijattaren puolesta upseereita yöksi taloon.

XI.

Saatuaan kuulla että husaariupseeri oli kreivi Fedor Turbinin poika joutui Anna Fedorovna aivan haltioihinsa.

— Voi hyvänen aika! Tuo minun kulta kyyhkyläiseni!… Danilo, juokse pian sanomaan että rouva pyytää heitä asettumaan tänne, — puhui hän ja meni kiireesti Liisan huoneeseen. — Liisa kulta! Ustjushka! Sinun huoneesi, Liisa, on laitettava kuntoon. Sinä voit siirtyä enon huoneeseen ja te, veljeni… veljeni! Te voisitte nukkua salissa. Sehän on vain yksi yö.

— Kyllä hän mahtaa olla kaunis, jos on isänsä näköinen. Kunhan vain saan nähdäkin häntä, kullanmurua… Saatpa nähdä Liisa! Isä oli kerrassaan kaunis mies… Minne sinä sitä pöytää kuletat, anna olla täällä! — puuhaili Anna Fedorovna. — Ja tuo kaksi sänkyä — ota toinen pehtoorilta — ja ota hyllyltä kristallinen kynttiläjalka, jonka veljeni antoi minulle nimipäivälahjaksi, ja pane siihen hyvä kynttilä.

Viimein oli kaikki valmiina. Liisa järjesti äidin sekaantumisesta huolimatta huoneensa kahta upseeria varten oman makunsa mukaan. Hän haki puhtaat tilavaatteet, joihin oli pantu reseedalta tuoksuvaa hajuvettä ja laittoi vuoteet kuntoon, käski panemaan vesikarahvin ja kynttilöitä yöpöydälle ja siirsi oman vuoteensa enon huoneeseen. Anna Fedorovna alkoi rauhoittua, istuutui tavalliselle paikalleen ja otti kortitkin esille, mutta ei tehnyt niillä mitään, vaan nojasi päänsä pulleaan käteensä, ja vaipui mietteisiin. "Kylläpä aika rientää, — mutisi hän itsekseen. — Tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken. Muistan hänet vielä aivan tarkalleen. Siinä oli koko veitikka! — Ja kyyneleet ilmestyivät Anna Fedorovnan silmiin. — Nyt Liisa jo… mutta ei hän ole kuitenkaan sellainen kuin minä olin hänen ikäisenään… kaunis tyttö, mutta ei kuitenkaan sitä…"

— Aiotteko te sitten kutsua heidät vieraiksi, äiti? Parempi olisi olla kutsumatta, — vastasi Liisa tuntien voittamatonta mielenliikutusta ajatellessaan että hänen pitäisi tulla upseerien seuraan, — älkää kutsuko, äiti!

Hän ei todellakaan tuntenut halua saada nähdä heitä, mutta sitä voimakkaampi oli hänessä pelonsekainen tunne, että suuri onni odotti häntä.

— Kenties he itse tahtovat tulla tekemään tuttavuutta, Liisaseni, — sanoi Anna Fedorovna silittäen hänen tukkaansa ja samalla ajatellen: "ei, ei ole yhtä hyvä tukka kuin minulla hänen ikäisenään… Ei, Liisa, minä toivoisin sinulle sydämestäni…" Ja hän toivoi todellakin jotakin tyttärelleen, vaikka avioliitto kreivin kanssa ei ollut ajateltavissa ja taas semmoista suhdetta kuin oli ollut hänen ja kreivin isän välillä hän ei voinut tahtoa, mutta jotakin tähän suuntaan hän hartaasti toivoi tyttärelleen. Hän tahtoi kenties elää vielä uudelleen tyttärensä sielussa sen elämän, jota hän oli elänyt kreivi vainajan kanssa.

Vanha ratsumieskin tunsi jonkun verran mielenliikutusta kreivin tulon johdosta. Hän sulkeutui huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua hän tuli sieltä ulos univormu yllä ja siniset housut jalassa ja meni vieraille varattuun huoneeseen hämillään ja tyytyväisenä aivan kuin tyttö, joka on ensi kertaa tanssiaispuvussa.

— Tahdon katsella nykyajan husaareja, siskoseni! Kreivivainaja oli oikein todellinen husaari. Katsonpa heitä.

— No, näetkö nyt, — sanoi kreivi heittäytyen pölyiset saappaat jalassa vuoteelle, — eikö täällä ole parempi kuin tuvassa, jossa vilisi torakoita!

— Mitä joutavia! Täytyy aina olla käytännöllinen. He ovat luultavasti hyvin tyytyväisiä… Juha! huusi hän, — pyydä jotakin tuohon ikkunaan ripustettavaksi, siitä voi vetää yöllä.

Samassa tuli ukko huoneeseen tekemään tuttavuutta upseerien kanssa. Hän kertoi tietysti, tosin hiukan punastuen, olleensa kreivi vainajan toveri ja saaneensa nauttia tämän suosiota, sanoipa vielä vainajan useamman kerran auttaneen häntä pulasta. Tarkoittiko hän tällä sitä, että vainaja ei ollut maksanut hänelle lainaamaansa sataa ruplaa, vaiko sitä että kreivi oli paiskannut hänet lumihankeen ja solvannut häntä, sen jätti vanhus selittämättä.

— Suokaa anteeksi, että täällä on näin yksinkertaista kreivi. (Hän oli vähällä sanoa "teidän ylhäisyytenne", sillä hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut tekemisissä ylhäisten henkilöitten kanssa.) Sisareni talo on pieni. Mutta tuohon me ripustamme aivan heti jotakin, niin ett'ei vedä, — lisäsi ukko ja kompuroi ulos huoneesta muka ikkunaverhoa etsimään, mutta oikeastaan päästäkseen pikemmin kertomaan upseereista.

Kaunis Ustjushka tuli ja ripusti rouvan shaalin ikkunaan. Hän oli sitä paitsi saanut rouvalta tehtäväksi kysyä, suvaitsevatko herrat juoda teetä.

Miellyttävä huone oli nähtävästi saanut kreivin hyvälle tuulelle. Iloisesti hymyillen hän ilvehti Utsjushkan kanssa, niin että Ustjushka jo sanoi häntä vekkuliksi, kyseli onko talon neiti kaunis ja vastasi kysymykseen, haluavatko he teetä, että teetä kyllä sopi tuoda, mutta koska heidän illallisensa ei vielä ollut valmis, niin olisi hyvä saada viinaa ja jotakin haukattavaa tahi sherryä, jos sitä sattui olemaan.

Eno oli ihastuksissaan nuoren kreivin kohteliaisuudesta ja ylisti pilviin asti nuorta upseeripolvea, joka hänen mielestään oli verrattomasti parempaa kuin entinen.

Anna Fedorowna oli toista mieltä — parempaa miestä kuin kreivi Fedor Ivanovitsh ei voinut olla olemassa. Lopulta hän oikein suutahti ja huomautti kuivasti: "teistä, veliseni, on kulloinkin se paras, joka viimeiseksi teitä pitää hyvänä. Tietysti nykyajan ihmiset ovat viisaampia, mutta kreivi Fedor Ivanovitsh tanssi niin mainiosti ja oli niin rakastettava, että kaikki olivat hullaantuneet häneen; mutta hän ei välittänyt kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä näette, että entisaikoinakin oli hyviä ihmisiä."

Samassa tultiin sanomaan, että vieraat tahtovat viinaa, einepaloja ja sherryä.

— Kas niin, veliseni, aina te teette kaikki nurin päin. Olisi pitänyt tarjota illallista, — sanoi Anna Fedorovna. — Liisa, hommaa sinä!

Liisa juoksi aittaan hakemaan sieniä ja voita ja käski kokin laittamaan kotletteja.

— Eikö se sitten ole sama asia? Antakaa tuota rommia, samahan se on. Mutta eikö olisi parempi kutsua heidät tänne, veliseni? Tehän sen paremmin ymmärrätte. Eivätkö ne pane pahakseen?

Ratsumies selitti voivansa taata, että kreivi hyväsydämisyydessään kyllä tulee ja lupasi kutsua heidät. Anna Fedorovna meni pukemaan ylleen toisen puvun ja otti päähänsä uuden myssyn, mutta Liisalla oli niin paljon hommaa, ett'ei hän ennättänytkään vaihtaa toiseen ruusunpunaista pumpulikangaspukuaan, jossa oli leveät hihat. Hän oli sen lisäksi hyvin liikutettu. Hänestä tuntui että jotakin ihmeellistä oli tulossa; oli aivan kuin musta pilvi olisi noussut hänen ylleen. Tuo kreivi, kaunis nuori husaari, tuntui hänestä aivan uudelta, käsittämättömältä, mutta ihanalta olennolta. Hänen käytöksensä ja puheensa olivat varmaankin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan nähnyt. Kaiken, mitä hän ajattelee ja sanoo, täytyy olla älykästä ja totta. Kaikki, mitä hän tekee, on rehellistä. Koko hänen ulkomuotonsa on ihana. Tämä oli hänestä aivan varmaa. Jos kreivi ei olisi tyytynyt pyytämään vain sherryä ja einepaloja, vaan olisi vaatinut kylvyn, joka olisi ollut valmistettava hyvänhajuisista yrteistä, niin Liisa ei olisi pitänyt tätä outona ja liiallisena vaan olisi ollut vahvasti vakuutettu, että niin on oleva.

Kreivi suostui heti, kun ratsumies esitti hänelle sisarensa toivomuksen, kampasi hiuksensa, heitti viitan hartioilleen ja otti sikarikotelonsa.

— Eiköhän olisi parempi olla menemättä, — vastasi kornetti. — Ils feront des frais pour nous recevoir.

— Joutavia, se on heille suuri ilo. Minä olen jo ottanut selvää asioista — siellä on kaunis tytär… Mennään — sanoi kreivi ranskaksi.

— Je vous en prie, messieurs! — sanoi ratsumies näyttääkseen että hänkin osasi ranskaa ja oli ymmärtänyt upseerien keskustelun.

XII.

Liisa punastui upseerien astuessa huoneeseen, loi silmänsä alas uskaltamatta katsoa upseereihin ja oli puuhailevinaan teen valmistamisessa. Anna Fedorovna sitävastoin hyppäsi kiiruusti pystyyn, kumarsi ja alkoi puhella kääntämättä pois katsettaan kreivin kasvoista. Hän huomautti, että kreivi oli tavattomasti isänsä näköinen, esitti tyttärensä, tarjosi teetä, hilloa ja kotileivoksia. Kornettiin ei hänen vaatimattoman ulkomuotonsa vuoksi kukaan kiinnittänyt huomiota ja hän olikin tästä mielissään, sillä hän katseli ja tarkasteli mikäli se seurassa kävi päinsä, yksityiskohtia myöten Liisan kauneutta, joka näkyi tehneen häneen syvän vaikutuksen.

Eno kuunteli kreivin ja sisarensa keskustelua ja odotti tilaisuutta päästä kertomaan omia sotilasmuistojaan.

Kreivi poltti teetä juodessaan vahvaa sikaria, joka tahtoi väkisinkin panna Liisan yskimään, puheli paljon ja oli hyvin herttainen. Alussa hän pisti aina Anna Fedorovnan puheitten lomaan jonkun kertomuksistaan, mutta johti lopuksi yksin keskustelua.

Yksi seikka tuntui kuulijoista hieman omituiselta. Kertomuksissaan hän käytti usein sanoja, jotka kyllä menivät mukiin hänen toveripiirissään, mutta tässä seurassa tuntuivat liian rohkeilta saadenkin Anna Fedorovnan säpsähtelemään ja Liisan punastumaan korvia myöten. Mutta kreivi ei huomannut tätä, vaan pysyi koko ajan yhtä rauhallisena, teeskentelemättömänä ja rakastettavana.

Liisa kaatoi mitään puhumatta teetä laseihin, mutta ei antanut niitä vieraille käteen, vaan siirsi heidän eteensä, ja kuunteli ahneesti kreivin puheita voimatta vapautua mielenliikutuksestaan. Tämän yksinkertaiset kertomukset ja ei kovin sujuva puhetapa rauhoittivat hänet vähitellen. Hän ei saanutkaan kuulla kreivin suusta niin älykkäitä puheita kuin oli odottanut eikä nähnyt sitä suloa kaikessa, josta hän oli uneksinut.

Kun kolmatta lasia juodessa hänen arka katseensa sattui kreivin silmiin eikä kreivi kääntänyt katsettaan pois, vaan katsoi omituisen tyynesti ja hiukan hymyillen häneen, niin hän tunsi vihan tapaista tunnetta kreiviä kohtaan ja huomasi kohta, että tässä miehessä ei ollut mitään erikoista, vaan että hän oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sekä ett'ei ollut syytä pelätä häntä. Hänen kyntensä olivat kylläkin puhtaat ja pitkät, mutta erikoisen kaunis hän ei ollut.

Liisa tunsi hiukan surua, kun hänen unelmansa raukesi, ja tuli yht'äkkiä aivan tyyneksi. Vain harvapuheisen kornetin katse, jonka hän tunsi suunnatuksi itseensä, saattoi hänet hiukan hämilleen.

XIII.

Kun tee oli juotu, pyysi emäntä vieraita toiseen huoneeseen ja istuutui tavalliselle paikalleen.

— Ettekö tahdo levätä, kreivi? - kysyi hän. — Millä teitä, rakkaat vieraat, voisi huvittaa? — jatkoi hän, kun kreivi oli vastannut kieltävästi. — Pelaatteko te korttia, kreivi? Te, veliseni, voisitte pelata vieraitten kanssa jonkun pelin…

— Tehän pelaatte itsekin preferenssiä, — vastasi ratsumies. —
Pelataan yhdessä. Tahdotteko, kreivi? Ja te?

Upseerit ilmoittivat mielellään tekevänsä kaikki, mikä olisi mieliksi heidän herttaiselle isäntäväelleen.

Liisa toi huoneestaan vanhat korttinsa, joista hänellä oli tapana katsoa, paraneeko Anna Fedorovna pian influenssastaan, tuleeko eno pian takaisin kaupungista, tuleeko vieraita j.n.e. Vaikka näitä kortteja oli käytetty pari kuukautta, niin ne olivat puhtaammat kuin Anna Fedorovnan kortit.

— Vaan te ette kenties pelaa mitättömistä summista? — kysyi eno. — Me Anna Fedorovnan kanssa panemme peliin tavallisesti puoli kopeekkaa, mutta sittenkin hän nylkee meitä.

— Ah, pelataan mistä tahansa, minä pelaan hyvin mielelläni, — vastasi kreivi.

— No, kopeekan panoksia sitten! Olkoon menneeksi rakkaitten vieraitten takia. Nylkekööt minua, vanhaa ämmää, — sanoi Anna Fedorovna istahtaen leveästi nojatuoliinsa ja järjestellen vaatteitaan.

"Ehkäpä vielä voitan heiltä ruplan", ajatteli Anna Fedorovna, joka vanhoilla päivillään oli joutunut pelihimon valtaan.

— Tahdotteko, että opetan teille uuden pelitavan? — kysyi kreivi. —
Se on hyvin hauska.

Kaikkia miellytti suuresti uusi pietarilainen pelitapa. Eno muisteli pelanneensa ennenkin semmoista ja sanoi sen muistuttavan bostonia, vaikka hän nyt oli unhottanut koko pelin. Anna Fedorovna ei ymmärtänyt ollenkaan pelin kulkua ja katsoi lopulta olevansa pakoitettu hymysuin ja hyväksyvästi päätään nyökäten vakuuttamaan, että hän oli kyllä ymmärtänyt selitykset ja että kaikki oli hänelle nyt aivan selvää. Suuri naurunremakka syntyi keskellä peliä, kun Anna Fedorovna ässä ja kuningas kourassa rupesi pelaamaan miseriä ja hävisi siinä kuusi peliä. Hän alkoi joutua hämilleen, hymyili arasti ja selitteli, ett'ei hän vielä ollut tottunut uuteen pelitapaan. Mutta hänen tappionsa merkittiin muistiin ja ne kohosivat melkoisiksi, sillä kreivi, joka oli tottunut pelaamaan suurista summista, pelasi hyvin varovasti eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi kornetti polki hänen jalalleen pöydän alla ja teki kauheita virheitä pelissä.

Liisa toi pöytään marmelaadia, kolmea lajia marjahilloa ja omenia ja pysähtyi äitinsä selän taakse katselemaan pelin kulkua. Silloin tällöin hän vilkaisi upseereihin ja varsinkin kreivin valkeisiin käsiin, joiden hienot puneravat kynnet olivat hyvin hoidetut ja jotka niin taitavasti ja kauniisti heittelivät kortteja ja kokosivat niitä.

Taaskin kärsi Anna Fedorovna, joka pelasi uhkapeliä, suuren häviön, merkitsi veljensä kehoituksesta umpimähkään jonkin luvun ja joutui kokonaan ymmälle.

— Ei se tee mitään, äiti, kyliä te vielä voitatte takaisin, — sanoi Liisa auttaakseen äitiään tämän hämmingissä. — Tehkää kerran enosta pietti, niin asia on autettu.

— Jospa sinä edes auttaisit minua, Liisa! — sanoi äiti katsoen pelästyneenä tyttäreensä. — Minä en tiedä, kuinka tässä…

— En minäkään osaa tätä peliä, — vastasi Liisa laskien itsekseen äidin tappioita, — Mutta tehän menetätte sangen paljon, äiti! Ette voi enää ostaa Pimotshkalle pukukangasta, — lisäsi hän leikillään.

— Niin, tuolla tavoin voi helposti menettää kymmenkunta ruplaa hopeassa, — sanoi kornetti katsoen Liisaan ja koettaen päästä puheisiin hänen kanssaan.

— Emmekö me sitten pelaakaan paperiruplasta? — kysyi Anna Fedorovna katsellen ympärilleen.

— En tiedä, minä vaan en osaa laskea paperiruplissa, — sanoi kreivi.
— Kuinka se oikein on? Mitä on paperirupla?

— Eihän nykyjään enää kukaan laske paperiruplissa, — sanoi eno, joka oli voiton puolella.

Emäntä käski tuomaan samppanjaa, joi itse kaksi lasia, tuli punaiseksi eikä näyttänyt enää olevan millänsäkään mistään. Harmaa hiussuortuvakin valui ulos myssyn sisältä, mutta hän ei korjannut sitä. Hänestä tuntui varmaankin siltä että hän oli hävinnyt miljoonia ja oli tehnyt lopun omaisuudestaan. Kornetti alkoi yhä enemmän potkia kreiviä, mutta kreivi merkitsi muistiin kaikki emännän pietit.

Vihdoin peli loppui. Vaikka Anna Fedorovna koettikin suurentaa voittojaan eikä ollut osaavinaan oikein laskea yhteen, niin hänen täytyi kauhukseen lopulta kuitenkin päästä selvyyteen häviönsä suuruudesta. Laskut osoittivat, että hän oli hävinnyt 920 pistettä. "Tekeekö se yhdeksän paperiruplaa?" hoki Anna Fedorovna eikä ymmärtänyt tappionsa suuruutta ennen kuin hänen veljensä hänen kauhukseen selitti hänen tapanneen kolmekymmentäkaksi ja puoli paperiruplaa, mikä summa oli ehdottomasti maksettava.

Kreivi ei ruvennut laskemaan voittojaan vaan nousi heti pelin päätyttyä pöydästä ja astui ikkunan luo, jonka ääressä Liisa järjesteli ruokia ja pani pullosta lautaselle sieniä. Aivan tyynesti ja yksinkertaisesti hän teki sen, mitä kornetti koko illan oli turhaan koettanut saada toimeen: rupesi Liisan kanssa pakinoimaan ilmasta.

Kornetti oli tällä välin sangen ikävässä asemassa. Kun kreivi ja varsinkin Liisa, joka oli pitänyt Anna Fedorovnaa hyvällä tuulella, ei ollut lähiseutuvilla, niin ämmä suuttui oikein todella.

— Onpa kovin ikävä, että me voitimme teiltä, sanoi Polosow jotakin sanoakseen. — Se on suorastaan hävytöntä.

— Niin, kun teillä oli kaikki uudet konstinne! En minä niitä osaa.
Paljonko se siis oli setelirahassa? — kysyi Anna Fedorovna.

— Kolmekymmentä kaksi ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa, — vakuutteli ratsumies, joka oli innoissaan voitosta ja sen vuoksi leikillisellä päällä. — Lyökääpä vain rahat pöytään, siskoseni… antaa tulla!

— Kyllä minä maksan kaikki. Mutta toiste ette enää saa minua ansaan, ei! Tätä summaa en saa koko elämäni aikana voittaneeksi takaisin.

Ja Anna Fedorovna meni huoneeseensa ja toi sieltä yhdeksän ruplaa seteleissä. Vasta ukon ankarien vaatimusten jälkeen hän maksoi koko velan.

Polosow alkoi pelätä, että Anna Fedorovna rupeaa haukkumaan häntä, jos hän puhuttelee häntä. Sen vuoksi hän hiipi hiljaa etemmäksi ja lyöttäytyi kreivin ja Liisan seuraan, jotka keskustelivat avoimen ikkunan ääressä.

Illallispöytä oli katettu ja sillä seisoi kaksi talikynttilää. Kevätyön raitis, lämmin hengähdys pani silloin tällöin niiden liekin lepattamaan. Avoimen ikkunan ääressä, joka oli puutarhaan päin, oli myöskin valoisaa, mutta aivan toisella tavoin kuin huoneessa. Melkein täysikuu, josta kullankeltainen värivivahdus oli jo katoamassa, kohosi yli lehmusten korkeitten latvojen ja valaisi yhä kirkkaammin valkeita pilvenhattaroita, jotka väliin ilmestyivät sen eteen. Lammikossa, jonka pinta kuutamossa oli yhdestä kohdasta hopeanhohtava ja joka näkyi lehtikujan lomasta, kurnuttivat sammakot. Ikkunan alla kasvavassa syreenipensaassa, jonka kosteat kukat hiukan heilahtelivat, hyppivät ja pyrähtelivät pikku linnut.

— Kuinka ihana ilma! — sanoi kreivi astuen Liisan luo ja istuutuen matalalle ikkunalle. — Te kävelette varmaankin paljon ulkona?

— Niin, — lausui Liisa tuntematta enää vähintäkään hämminkiä keskustellessaan kreivin kanssa, — minä liikun aamuisin kello seitsemän aikaan ulkona taloustoimissa ja kävelen silloin jonkun aikaa Pimotshkan, äitini kasvattityttären kanssa.

— Hauskaa on asua maalla! — sanoi kreivi asettaen monokkelin silmäänsä ja katsellen vuoroin puutarhaan vuoroin Liisaan. — Entä ettekö käy kävelemässä yöllä kuutamossa?

— En. Mutta pari vuotta takaperin me kävimme enon kanssa kaikkina kuutamoöinä kävelemässä. Häntä vaivasi omituinen tauti — unettomuus. Täysikuun aikana hän ei voinut nukkua. Tämä hänen huoneensa on puutarhaan päin ja ikkuna on matalalla, niin että kuu paistoi suoraan häntä kohti.

— Kummallista, — huomautti kreivi. — Mutta tämähän on luullakseni teidän huoneenne?

— Todellakin?… Voi, hyvänen aika! En ikinäni voi antaa itselleni anteeksi häiriötä, jonka olemme teille tuottaneet, — sanoi kreivi ja antoi tunteittensa vilpittömyyden todistukseksi lasin pudota silmältään. — Jos minä vain olisin tietänyt häiritseväni teitä…

— Mitä häiriötä siitä olisi! Minä päin vastoin olen hyvin iloinen tästä. Enon huone on kovin hauska ja miellyttävä, ikkuna on matalalla, minä istun sillä kunnes alkaa nukuttaa tahi laskeudun siitä puutarhaan ja kävelen vielä yötä odottaessa.

"Siinäpä kelpo tyttö! — ajatteli kreivi, pani taas monokkelin silmäänsä, katseli tyttöä ja istuutui ikkunalle koettaen samassa jalallaan koskettaa Liisan jalkaa. — Ja kuinka taitavasti hän antoi minun ymmärtää, että voin nähdä häntä puutarhassa ikkunan luona, jos haluan." Liisa menetti jo hänen silmissään suuren osan viehätyksestään. Voitto tuntui hänestä liian helpolta.

— Kuinka suuri nautinto mahtaakaan olla, — sanoi hän katsellen miettiväisenä tummiin lehtikujiin, — viettää tämmöinen yö puutarhassa olennon kanssa, jota rakastaa.

Liisa joutui hieman hämilleen kuullessaan nämä sanat ja tuntiessaan että kreivin jalka toistamiseen aivan kuin vahingossa hipasi häntä. Mitään ajattelematta hän sanoi vain sanoakseen jotakin: "niin, kuutamoöinä on ihanaa kävellä." Hänet valtasi epämiellyttävä tunne ja hän sulki pullon, josta hän oli ottanut sieniä sekä aikoi poistua ikkunan luota, kun kornetti astui heidän luokseen ja hänen mielensä alkoi tehdä tutustua tuohon mieheen.

— Kuinka ihastuttava näköala! — jatkoi kornetti. Mutta te olette jo varmaankin kyllästynyt siihen, — lisäsi hän. Hänellä oli kummallinen taipumus puhua epämiellyttäviä asioita ihmisille, jotka häntä miellyttivät.

— Miksi te luulette niin? Samaan ruokaan ja samoihin vaatteisiin voi kyllästyä, mutta ei kauniiseen puutarhaan, ei ainakaan se, joka rakastaa kävellä, etenkin kun kuu nousee vielä korkeammalle. Enon huoneesta voi nähdä koko lammen. Sitä aion katsella.

— Entä eikö teillä ole satakieliä? — kysyi kreivi, joka oli tyytymätön siihen että Polosow oli estänyt häntä tiedustamasta tarkemmin, miten hän saisi tavata Liisaa.

— Ei. Meillä on niitä kyllä aina ollut, mutta metsämiehet saivat viime vuonna yhden kiinni ja viime viikolla, kun yksi taas alkoi ihanasti laulaa, saapui poliisipäällikkö tänne ja hänen aisakellonsa pelotti satakielen pois. Toissa vuonna me istuimme enon kanssa usein lehtimajassa ja kuuntelimme tuntikausia.

— Mitä se lörpöttelijä teille kertoo? — sanoi eno astuen samaan joukkoon. — Ettekö suvaitse hiukan haukata jotakin?

Illallisen jälkeen, jonka aikana kreivi sai ruokia kehumalla ja vahvasti syömällä emännän pahan tuulen jossakin määrin haihtumaan, heittivät upseerit hyvästit ja poistuivat omaan huoneeseensa. Kreivi puristi Anna Fedorovnan ihmeeksi enon kättä ja myöskin hänen kättään suutelematta sitä. Hän puristi myöskin Liisan kättä katsoen häntä samalla suoraan silmiin ja hiukan hymyillen miellyttävää hymyään. Tämä katse sai tytön uudelleen hämille.

"Kyllä hän on sangen hyvännäköinen, — ajatteli Liisa, — mutta ajattelee aivan liikoja itsestään."

XIV.

— Kuinka et häpeä? — sanoi Polosow kun upseerit tulivat omaan huoneeseensa. Minä koetin tahallani tapata ja potkin sinua pöydän alitse. Etkö todellakaan häpeä? Ämmähän tuli ihan pahoilleen.

Ja hän alkoi uudelleen nauraa niin iloisesti että Juhakin, joka seisoi hänen edessään, loi silmänsä alas ja hymähti kääntäen päätään syrjään.

— Siinä he saivat nähdä perheen ystävän pojan!… Hahahaa! — jatkoi kreivi yhä nauramistaan.

— Ei, mutta ei tuo ole sopivaa. Minun tuli ihan sääli häntä, — sanoi kornetti.

— Joutavia! Sinä olet vielä keltanokka! Minunko sitten olisi pitänyt joutua tappiolle? Miksi niin? Hävisinhän minäkin siihen aikaan, jolloin en osannut pelata. Kymmenen ruplaa tuli meille hyvään tarpeeseen. Täytyy ottaa elämä käytännöllisesti, muuten joutuu aina narriksi.

Polosow vaikeni. Sitä paitsi hän tahtoi yksinäisyydessä muistella
Liisaa, joka oli hänen mielestään harvinaisen puhdas ja ihana olento.
Hän riisuutui ja kävi makaamaan pehmeään ja puhtaaseen vuoteeseen, joka
oli häntä varten varustettu.

"Miten joutavaa onkaan kaikki kunnia ja sotainen maine! — ajatteli hän katsellen shaalin peittämää ikkunaa, jonka läpi kuun vaaleat säteet tunkeutuivat huoneeseen. — Se on onnea, kun saa elää rauhallisessa sopukassa rakkaan, älykkään ja teeskentelemättömän vaimon kanssa. Se on todellista, pettämätöntä onnea!"

Jostakin syystä hän ei kuitenkaan puhunut toverilleen mitään näistä unelmista eikä maininnut mitään maalaisneidosta, vaikka hän oli varma siitä että kreivikin ajatteli häntä.

— Miksi et riisuudu? — kysyi hän kreiviltä, joka käveli edestakaisin huoneessa.

— Ei nukuta vielä, — toisti Polosow tuntien tämän illan jälkeen entistä suurempaa tyytymättömyyttä kreivin vaikutusvallan johdosta ja halua nousta häntä vastustamaan. "Kyllä minä arvaan, — ajatteli hän itsekseen kohdistaen ajatuksensa Turbiniin, — mitä tuumia sileäksi kammatussa päässäsi nyt liikkuu! Huomasin kyllä, että hän miellytti sinua. Mutta sinä et kykene ymmärtämään tätä vilpitöntä, rehellistä olentoa. Sinä tahdot Miinan ja everstinarvon. Kysäsenpä, mitä hän piti tytöstä."

Polosow kääntyi jo häneen päin, mutta muutti sitten mieltään. Hän tunsi ett'ei hän kykenisi väittämään vastaan, jos kreivin käsitys Liisasta olisi semmoinen kuin hän luuli, tunsipa vielä senkin, että hän ei voisi olla yhtymättä kreivin mielipiteeseen; — niin suuressa määrässä hän jo oli kreivin vaikutusvallan alainen, joka vaikutusvalta hänestä tuntui päivä päivältä yhä raskaammalta ja epäoikeutetummalta.

— Minne sinä menet? — kysyi hän, kun kreivi otti lakin päähänsä ja lähestyi ovea.

"Omituista!" ajatteli kornetti, mutta sammutti kynttilän ja kääntyi toiselle kylelle koettaen karkoittaa päästään järjettömät, mustasukkaiset ja entistä ystävää kohtaan vihamieliset ajatukset, jotka pyrkivät hänen mieleensä.

Tällä välin oli myöskin Anna Fedorovna tapansa mukaan siunannut ja suudellut hellästi veljeänsä, tytärtänsä ja kasvattiaan ja vetäytynyt huoneeseensa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut yhtenä ainoana päivänä kokenut niin paljon voimakkaita vaikutelmia ja siksi hän ei voinut rauhallisesti rukoillakaan. Elävät, mutta surulliset muistot, jotka liittyivät kreivi vainajaan sekä nuoreen keikariin, joka niin säälimättä oli nylkenyt häntä pelissä, pyörivät yhä hänen päässään. Hän riisuutui kuitenkin kuten tavallisesti, joi puoli lasia kaljaa, jota oli varattu yöpöydälle ja kävi vuoteeseen. Hänen lempikissansa hiipi hiljaa huoneeseen. Anna Fedorovna kutsui sen luokseen ja silitti sitä kuunnellen sen kehräämistä eikä saanut unta silmiinsä.

"Kissa estää nukkumasta", ajatteli hän ja ajoi kissan pois. Eläin putosi kevyesti lattialle, koukisti hitaasti tuuheata häntäänsä ja hyppäsi pankolle, mutta samassa saapui palvelustyttö, joka makasi samassa huoneessa, laittamaan tilaansa, sammutti kynttilän ja pani tulta yölamppuun. Kohta alkoi tyttökin kuorsata. Mutta Anna Fedorovna ei vaan saanut unta eikä hänen levoton mielikuvituksensa saanut rauhaa. Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki husaarin kasvot; ne ilmestyivät huoneeseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa, kun hän avoimin silmin katseli yölampun hämärässä valossa komoodia, pöytää tahi naulassa riippuvaa valkoista pukua. Väliin hänestä tuntui liian kuumalta untuvapatjojen sisällä, toisinaan taas nakutti kello hermostuttavasti pöydällä ja palvelustytön kuorsaus tuntui sietämättömältä. Hän herätti tytön ja kielsi kuorsaamasta. Tytär, vanha ja nuori kreivi ja preferenssi sekaantuivat omituisesti hänen ajatuksissaan. Hän näki itsensä tanssimassa valssia vanhan kreivin kanssa, näki pulleat, valkeat hartiansa ja tunsi jonkun suutelevan niitä. Sitten hän näki tyttärensä nuoren kreivin sylissä. Ustjushka alkoi taas kuorsata.

"Ei, ajat ovat muuttuneet, miehet ovat nykyjään toisenlaisia kuin ennen. Hän olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen minun puolestani. Ja kyllä kannattikin. Mutta tämä toinen makaa kuin mikäkin hölmö ja on iloissaan siitä, että sattui voittamaan pelissä eikä osaa naisia lähestyä. Se toinen sen sijaan lankesi polvilleen ja sanoi: 'mitä tahdot minun tekemään? Minä tapan vaikka heti itseni ja teen mitä sinä vaan käsket!' Ja hän olisi kyllä tappanutkin itsensä, jos minä olisin käskenyt."

Yht'äkkiä kuului joku kulkevan paljain jaloin käytävässä ja Liisa juoksi huoneeseen vain huivi ympärillään, kalpeana ja vapisevana, ja milt'ei kaatui äitinsä rinnalle vuoteeseen…

Sanottuaan hyvää yötä äidilleen oli Liisa mennyt yksin enon entiseen huoneeseen. Puettuaan ylleen valkoisen yönutun ja pistettyään paksun, pitkän palmikkonsa huivin sisälle hän oli sammuttanut kynttilän, avannut ikkunan, istuutunut tuolille ja alkanut miettiväisenä katsella lammikkoa, joka nyt hohti kokonaan hopean värisenä.

Kaikki hänen tavalliset toimensa ja harrastuksensa esiintyivät nyt yht'äkkiä aivan uudessa valossa. Vanha, oikkuileva äiti, jota hän ei tuominnut, vaan rakasti koko sydämestään, raihnas, hyvänluontoinen eno, palvelusväki ja talonpojat, jotka jumaloivat neitiään, lypsylehmät ja vasikat, koko ympäröivä luonto, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa kuolevan ja uudistuvan ja jonka keskellä hän oli kasvanut rakastavana ja rakastettuna, — kaikki tämä oli yht'äkkiä muuttunut ja tuntui ikävältä, merkityksettömältä.

Oli aivan kuin joku olisi sanonut hänelle: "sinä typerä tyttö! Kaksikymmentä vuotta olet touhunnut tyhjää, palvellut muita syyttä suotta etkä tietänyt, mitä on elämä ja onni!"

Tämmöiset ajatukset liikkuivat nyt hänen mielessään, kun hän katseli valoisaa, liikkumatonta puutarhaa ja nämä ajatukset olivat nyt paljon voimakkaampia kuin koskaan ennen. Ja mistä ne johtuivat? Ei ainakaan yht'äkkiä leimahtaneesta rakkaudesta kreiviä kohtaan, niin kuin olisi voinut luulla. Päin vastoin kreivi ei ollenkaan miellyttänyt häntä. Kornetti olisi voinut pikemmin kiinnittää hänen mieltään, mutta hän oli ruma, köyhä ja omituisen harvapuheinen. Hän painui väkisinkin unhoon ja harmikseen Liisa huomasi kreivin kuvan kohoavan mieleensä.

"Ei, ei hän ole oikea mies", ajatteli Liisa itsekseen. Hänen ihannekuvansa oli niin kovin kaunis! Tuota ihannettaan hän saattoi rakastaa tänä yönäkin, tämän ihanan luonnon keskellä, eikä sitä voinut sovittaa raakaan todellisuuteen.

Yksinäisyys ja eristäytyminen ihmisistä, joihin hänen huomionsa olisi voinut kiintyä, vaikuttivat alussa että kaikki se rakkauden voima, jonka kaitselmus on pannut jokaisen ihmisen rintaan, oli hänessä säilynyt kokonaisena ja häiritsemättömänä. Nyt hän oli elänyt jo liian kauan sen katkeran onnentunteen vallassa, että tiesi itsessään elävän tuon rakkauden ja nautti joskus, kun hän tutki sydämensä salaisia sopukoita, tuosta ylenpalttisesta rikkaudesta, jonka hän oli valmis ajattelematta antamaan jollekin vastaantulijalle. Jospa Jumala olisi suonut hänen nauttia elämänsä loppuun asti tuota niukkaa onnea! Kukapa tietää, eikö se olekin kaikkein parasta ja voimakkainta ja eikö se yksin olekin ainoa todellinen ja mahdollinen.

"Voi, hyvä Jumala, — ajatteli hän, — olenko todellakin heittänyt hukkaan onneni ja nuoruuteni ja eikö enää tule… ei koskaan tule…? Onko se totta?" Ja hän katseli korkeata taivasta, joka oli kirkas kuun lähiseuduilla. Valkoiset aaltomaiset pilvet himmensivät tähtien valon ja kulkivat kuuta kohti.

"Jos tuo ylin valkoinen pilvenhattara joutuu kuun eteen, niin sitten se on totta", ajatteli hän. Savuntapainen utupilvi peitti kirkkaan ympyrän alaosan; valo alkoi vähitellen himmetä ruohikossa, lehmusten latvoissa ja lammikon pinnalla; puitten mustat varjot eivät eroittautuneet enää yhtä selvästi. Ja aivan kuin täydennykseksi tälle luonnon pimenemiselle alkoi vieno tuuli liikuttaa puitten lehtiä ja toi ikkunaan asti kasteen peittämien lehtien, kostean mullan ja kukkivan syreenin tuoksua.

"Ei, se ei ole totta, — lohdutteli hän itseään, — mutta jos satakieli laulaa tänä yönä, niin silloin kaikki se, mitä minä ajattelen, on pötyä eikä ole syytä olla epätoivossa." Ja pitkän aikaa hän vielä istui ääneti ikäänkuin odottaen jotakuta. Kaikki valkeni ja elpyi taasen, mutta uudestaan peittivät hattarat useampia kertoja kuun ja pimeys sai taas vallan.

Hän oli jo nukkunut ikkunan ääreen kun hän yht'äkkiä heräsi satakielen liverryksiin, jotka kauniisti kaikuivat alhaalta lammen läheisyydestä. Liisa avasi silmänsä. Hänen koko sydämensä tuntui taas uudistuvan ja nauttivan salaperäisestä yhteydestään luonnon kanssa, joka niin rauhallisena ja valoisana levisi hänen edessään. Hän nojautui molempien käsiensä varaan. Suloinen surumielisyyden tunne ahdisti hänen rintaansa ja hänen silmistään alkoi vuotaa kyyneleitä, jotka puhdas, rajaton lemmen kaipuu oli pusertanut esiin — hyviä, lohtua tuovia kyyneleitä. Hän pani kätensä ristiin ikkunalaudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Hänen mielirukouksensa tuli itsestään hänelle mieleen ja hän uinahti kyyneleet silmissä.

Hän heräsi siihen että tunsi jonkun käden koskettavan itseään. Tuo kosketus oli kevyt ja miellyttävä. Käsi alkoi puristaa kovemmin hänen kättään. Hän pääsi yht'äkkiä selville asian oikeasta laidasta, kirkaisi, hyppäsi ylös ja juoksi pois huoneesta koettaen uskotella itselleen, ett'ei se mies ollut kreivi, joka seisoi ikkunan alla kuun kirkkaassa valossa…

XV.

Se oli todellakin kreivi. Kuultuaan tytön kirkaisevan ja yövartijan, joka oli kuullut tämän kirkaisun, lähestyvän sinne päin hän joutui semmoisen tunteen valtaan kuin kiinni saatu varas ja lähti juoksemaan kasteen kostuttamaa ruohikkoa pitkin syvemmälle puistoon.

"Voi minua hölmöä! — hoki hän itsekseen. — Minä pelästytin hänet. Olisi pitänyt herättää hänet hiljaa, puhelemalla. Kyllä olen taitamaton pässi!"

Hän pysähtyi ja kuunteli. Vartija tuli portista puutarhaan vetäen keppiä pitkin sannoitettua käytävää. Parasta oli mennä piiloon. Hän juoksi lammikolle. Sammakot polskahtelivat kiireesti veteen hänen tieltään saaden hänet hätkähtämään. Välittämättä siitä että hänen jalkansa olivat läpimärät hän kävi kyykkyyn ja rupesi muistelemaan kaikkea, mitä oli tehnyt: kuinka hän oli kiivennyt aidan yli, etsinyt Liisan ikkunaa ja lopulta nähnyt valkean varjon; kuinka hän oli tarkoin kuunnellut jokaista risahdusta ja useamman kerran lähestynyt ikkunaa sekä taas vetäytynyt takaisin; kuinka hänestä väliin oli näyttänyt aivan selvältä että Liisa odotti häntä harmistuneena hänen viivyttelystään, väliin taas oli tuntunut että oli mahdotonta otaksua tytön niin pian päättäneen suostua kohtaukseen; vihdoin kuinka hän oli arvellut että tyttö vain maalaisneidolle ominaisen kainouden vaikutuksesta oli nukkuvinaan ja kuinka hän oli päättävästi astunut tytön luo, nähnyt hänen todellakin nukkuvan, juossut yht'äkkiä kiiruusti takaisin, mutta sitten ruvennut kovasti häpeämään pelkuruuttaan, astunut taas rohkeasti tytön luo ja koskettanut tämän kättä.

Yövahti meni kolisten ulos puutarhan narisevasta portista. Neidin huoneen ikkuna vedettiin kiinni ja sen eteen vedettiin sisäpuolelle luukku.

Kreivistä oli kiusallista nähdä tätä. Hän olisi antanut mitä hyvänsä, jos olisi saanut alkaa kaikki alusta. Nyt hän ei olisi enää käyttäytynyt niin tyhmästi… "Ihastuttava neitonen. Niin raikas ja viehättävä! Ja tyhmyydessäni päästin hänet käsistäni… Kyllä olen pässinpää!"

Mutta hänen ei tehnyt mieli nukkumaankaan ja suuttuneen ihmisen päättäväisyydellä hän lähti kulkemaan umpimähkää pitkin lehmuskujaa.

Häneenkin teki yö rauhoittavan vaikutuksensa synnyttäen hänessä vienoa surumielisyyttä ja rakkauden kaipuuta. Savista tietä, jossa siellä täällä kasvoi yksinäinen ruoho tahi jolle oli pudonnut kuiva oksa, valaisivat paikotellen lehmusten tuuheitten lehvien läpi tunkeutuvat suorat vaaleat kuun säteet. Käyrään oksaan lankesi valo sivulta ja se oli aivan kuin valkoisen sammaleen peittämä. Puitten lehdet hohtivat hopeaisina ja näyttivät kuiskuttelevan keskenään. Talossa sammutettiin kaikki tulet ja kaikki äänet vaikenivat. Satakielen laulu vain tuntui täyttävän koko rajattoman, äänettömän ja valoisan avaruuden.

"Hyvä Jumala, miten ihana yö! — ajatteli kreivi hengittäen puiston raitista tuoksua. — Minulla on ikäänkuin sääli jotakin. Tuntuu kuin olisin tyytymätön itseeni ja muihin ja koko elämään. Miten oiva, viehättävä tyttö hän onkaan! Kenties hän todellakin tuli pahoilleen…"

Hänen haaveensa alkoivat mennä sekaisin. Hän oli olevinaan tuossa puistossa maalaisneidon kanssa mitä erilaisimmissa ja kummallisimmissa tilaisuuksissa. Sitten ilmestyi neidon sijalle hänen rakas Miinansa.

"Kyllä minä olen hölmö! Häntä olisi pitänyt yksinkertaisesti ottaa ympäri vyötäisten ja suudella."

— Ei, parasta on olla kertomatta… tahi kerronpa sentään. Koukistahan jalkojasi.

Ja kreivi, joka ei enää sen enempää välittänyt suunnitelmansa epäonnistumisesta, istahti iloisesti hymyillen toverinsa vuoteen reunalle.

— Sillä välin kun te laskitte pelivoittoja sanoi hän minulle että hän istuu yöllä ikkunan ääressä ja että ikkunasta on helppo kiivetä sisälle. Tästä näet, mitä käytännöllisyys merkitsee! Sillä aikaa kun te olitte laskuhommissa ämmän kanssa järjestin minä koko asian. Ja kuulithan sinäkin kun hän sanoi että hän aikoo istua ikkunan ääressä ja katsella lammikkoa.

— Sitäpä minä en juuri tiedä, sanoiko hän tämän vahingossa vai eikö. Kenties hän ei todellakaan tahtonut heti ruveta semmoiseen, vaikka minusta näytti siltä. Siitä sukeutui hirmuinen juttu. Minä käyttäydyin hyvin tyhmästi! — lisäsi hän hymyillen halveksivasti itselleen.

Kreivi kertoi koko asian kulun jättäen kertomatta vain epäröimisensä ikkunaa lähestyessään.

— Minä pilasin itse asiani. Olisi pitänyt olla rohkeampi. Hän kirkaisi ja juoksi pois ikkunasta.

— Hän siis kirkaisi ja juoksi pois ikkunasta, — sanoi kornetti väkinäisesti hymyillen vastaukseksi kreivin hymyyn, joka niin kauan ja vastustamattomasti oli pitänyt häntä vaikutuksensa alla.

Kornetti kääntyi taas selin oveen ja makasi siinä asennossa kymmenkunta minuuttia. Jumala tietää, mitä hänen mielessään liikkui. Mutta kun hän kääntyi toiselle kylelleen, niin hänen kasvoissaan kuvastui kärsimystä ja päättäväisyyttä.

— Mitä, puhutko unissasi vai oletko valveilla? — vastasi kreivi tyynesti. — Mitä nyt, kornetti Polosow?

XVI.

Seuraavana päivänä eskadroona lähti kylästä. Upseerit eivät tavanneet talonväkeä eivätkä sanoneet jäähyväisiä. Keskenään he eivät myöskään puhelleet. Ensimäisessä pysähdyspaikassa piti kaksintaistelun tapahtua heidän kesken. Mutta ratsumestari Schultz, joka oli kelpo toveri, ratsasti oivallisesti ja oli koko rykmentin suosiossa ja jonka kreivi oli valinnut sekundantikseen, sai tämän asian niin oivallisesti järjestetyksi, ett'ei kaksintaistelusta tullut mitään eikä kukaan koko rykmentissä saanut vihiä koko jutusta. Turbinin ja Polosowin välillä ei tämän jälkeen enää valinnut entinen ystävyyssuhde, mutta he sinuttelivat edelleenkin toisiaan ja saattoivat edelleen istua samassa ruoka- tahi korttipöydässä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAKSI HUSAARIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.