The Project Gutenberg eBook of Leivän haussa, by Henryk Sienkiewicz

I. Merellä. — Mietteitä. — Myrsky. — Matkan määrä.
II. New-Yorkissa.
III. Uutisasukkaina.

Valtameren mahtavilla aalloilla kiikkui saksalainen laiva "Blücher", matkalla Hampurista New-Yorkiin.

Neljä päivää se jo oli ollut merellä, kaksi päivää sitte oli purjehdittu Irlannin vihriäin rantain sivu ja päästy aukealle ulapalle. Kannelta näkyi silmänkantamiin asti vihriähtävää, lyyjynkarvaista tasankoa, johon laineet kyntivät syviä vakoja. Raskaasti tuo tasanko liikkui, siellä täällä kiehauttaen vaahtoa, etäisyydessä pimetäkseen ja sulautuakseen taivaanrantaan, jota peitti valkeat pilvet.

Tuontuostakin heijastui pilvien loisto veteenkin ja niiden helmenvärisessä hohteessa erottautui selvästi laivan musta runko. Kokka länttä kohti kääntyneenä, kapusi se työläästi ylös aallon harjaa ja syöksyi sitte syvyyteen, ikäänkuin ainiaaksi hukkuakseen. Se vuorotellen katosi näkyvistä, vuorotellen pujahti esiin aalloista ja heilahti silloin ihan pystyyn, jotta pohja näkyi, mutta yhä kulkien eteenpäin. Aallot sousivat sitä vastaan ja se sousi aaltoja vastaan ja halkasi ne rinnallaan. Perässä kiemuroi jättiläiskäärmeenä valkea, vaahtoisen veden muodostama tie ja kalalokit seurasivat ilmassa, kierrellen, kaarrellen ja vikisten.

Kävi raikas tuuli; laiva kulki puolella höyryllä, mutta nosti sensijaan purjeet. Ilma näytti kaunistumistaan kaunistuvan. Paikotellen saattoi repaleisten pilvien lomitse nähdä taivaan sineä, jonka muodot vaihtelemistaan vaihtelivat. Aina siitä asti kun "Blücher" läksi Hampurin satamasta, oli ilma ollut tuulinen, mutta myrskytön; tuuli puhalsi lännestä ja tyyntyi tuontuostakin kokonaan: silloin lisahtivat purjeet hervottomiksi, mutta pullistuivat seuraavassa hetkessä pyöreiksi kuin joutsenen rinta. Merimiehet, puettuina ruumiinmukaisiin villaröijyihin, vetivät mastopuun nuoria, huusivat haikeasti "ho—ho—oo!", kumartuivat, ja ojensivat vartalonsa suoraksi laulun tahdin mukaan. Heidän huutoonsa sekaantui pillien kimakka vihellys ja koneen kuumeentapainen läähätys. Savupiippu puuskutti milloin paksuja mustia pilviä, milloin keveitä kiemuroita.

Matkustajat olivat nousseet kannelle nauttimaan kaunista ilmaa. Laivan perästä näkyi ensiluokan matkustajien mustat päällystakit ja hatut, etukannella vilisi siirtolaisten kirjava joukko. He olivat nousseet sinne syvästä ruumastaan. Muutamat istuivat penkeillä, imeskellen piippunysiään, toiset olivat pitkänään, toiset taas seisoivat nojaten kaidepuihin ja tuijottivat alas veteen.

Siellä oli muutamia naisiakin, lapsi sylissä ja läkkikuppi vyöllä. Pari nuorta miestä käveli pitkin kantta päästä päähän, vaivoin pysytellen tasapainossa ja joka hetki horjahdellen; he vetelivät laulua: "Wo ist des Deutschen Vaterland?" ja lienevät ajatelleet, etteivät ikinä enään näe tuota "Vaterlandia", mutta eivät siltä olleet ensinkään suruissaan. Murheellisimman näköisiltä koko tässä joukossa näytti muuan vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka kaiken aikaa pysyttelivät erossa muista. He eivät ymmärtäneet saksaa ja senkintähden heistä tuntui yksinäiseltä keskellä muukalaisia. Keitä he olivat? — jo ensi silmäykseltä saattoi nähdä, että he olivat puolalaista maalaisväkeä.

Talonpojan nimi oli Wawrzon (lue: Vavshon) Toporek ja tyttö, Marysia (lue: Mariisia), oli hänen tyttärensä. He matkustivat Amerikkaan ja nyt vasta he ensi kertaa olivat uskaltaneet nousta kannelle. Taudin kalvamilla kasvoilla kuvastui sekä kauhu että kummastus. Pelästynein silmin katselivat he matkakumppaneja, merimiehiä, laivaa, savupiippua, joka mahtavasti puuskutti, ja uhkaavia vesivalleja, jotka viskasivat harjojensa vaahtoa aina laivan laitaan asti. He eivät puhutelleet edes toisiaan, sillä he eivät uskaltaneet. Toisella kädellään pysytteli Wawrzon kiinni kaidepuussa, toisella piteli hän nelikulmaista lakkiaan, jottei tuuli sitä veisi. Marysia turvautui isäänsä ja aina kun laiva keikahti, painui hän likemmä häntä ja huudahti pelästyksestä. Hetkisen perästä katkasi vanhus hiljaisuuden.

Mutta hän pelkäsi paljon enemmän kuin ihmetteli ja sama tunne liikkui oikeastaan Toporekinkin mielessä. Onneksi alenivat aallot, tuuli tyyntyi ja aurinko pujahti esiin pilvistä. Kun he nyt saivat nähdä "armaan auringon", niin tuli heidän helpompi olla ja he jäivät itsekseen miettimään, että "se se vaan on ihan samallainen kuin Lipincessäkin" (lue: Lipintse). Kaikki oli heille uutta ja outoa, ainoastaan tuo loistava, hehkuva auringon kehä tuntui vanhalta ystävältä ja suojelijalta.

Sillaikaa oli meri siloamistaan silinnyt ja hetkisen perästä lerpahtivat purjeet kokoon. Silloin kajahti korkealta sillalta kapteenin vihellys ja merimiehet karkasivat ottamaan alas purjeita. Kun Toporek ja Marysia näkivät nuo miehet ikäänkuin ripustettuina ilmaan, alla ammottava syvyys, niin valtasi heidät uusi hämmästys.

— Onhan se reima poika, mutta heitä sinä hänet mielestäsi. Ei hän sovi sinulle etkä sinä hänelle. Sinusta tulee nyt hieno neiti, mutta hän pysyy tallirenkinä koko ikänsä.

Marysia ei enään puhunut mitään, mietti vaan itsekseen, että mikä on sallittu, se on sallittu, ja huokasi raskaasti. Purjeet olivat nyt alhaalla ja propelli alkoi pitää sellaista elämää, että koko laiva tärisi sen tönäyksistä. Keikunta lakkasi melkein kokonaan. Etäisyydessä näytti vesi jo aivan tyyneltä ja siniseltä. Kannelle ilmestyi yhä uusia ihmisolentoja: työkansaa, saksalaisia talonpoikia, seikkailijoita rannikkokaupungeista, jotka retkeilivät Amerikkaan etsimään onnea eikä työtä. Kannella vallitsi suuri ahtaus. Jotteivät olisi tiellä, istuutuivat Wawrzon ja Marysia laivan äärimmäiseen päähän, köysitukon päälle.

— Mistä minä tiedän. Keltäs täällä sitte kysyy, eihän täällä kukaan ymmärrä katolilaisen puhetta.

— Kyllähän täällä on paljon näkemistä, mutta Lipincessä oli sentään parempi.

Tytön silmiin nousi kyyneleitä ja molempien ajatukset lensivät Lipinceen. Wawrzon Toporek mietti sitä, että miksi hän oikeastaan nyt menee Amerikkaan ja kuinka hän rupesikaan sitä matkaa puuhaamaan. Niin, kuinka? Kesällä, puoli vuotta sitte oli hänen lehmänsä saatu kiinni toisen apilaspellosta. Isäntä, joka sen otti, vaati kolme ruplaa vahingonkorvausta. Wawrzon ei tahtonut antaa. He menivät käräjiin ja juttu venyi venymistään. Isäntä ei enään tyytynyt vahingonkorvaukseen, vaan vaati maksua lehmän hoidosta ja maksu kasvoi päivä päivältä. Wawrzon oli itsepintainen, sillä hän sääli rahojaan. Käräjäkustannuksissakin oli yllin kyllin kärsimistä ja juttu venyi venymistään, kustannukset nousivat nousemistaan. Vihdoin tuli päätös: Wawrzon oli hävinnyt. Nyt meni lehmästä Jumala ties miten paljon; koska ei hän voinut maksaa, niin vietiin hänen hevosensa. Hän itse tuomittiin uppiniskaisuudesta vankeuteen. Toporek kierteli kuin käärme. Elonkorjuu oli ovella, sekä käsivarret että hevonen tarpeen työssä. Häneltä myöhästyi viljan ajo ja sitte rupesi satamaan; jyvät itivät lyhteissä. Tuon mokoman apilasaterian tähden hän nyt menettää koko pienen omaisuutensa; paljon rahaa hän jo on kadottanut, osan työaseistaan ja koko vuodentulonsa — elonkorjuun ajasta alkaen saa sekä hän että tyttö ruveta kalvamaan kynsiään tai lähteä kerjuulle.

Koska hän tähän saakka oli elänyt varakkaan talonpojan onnellista elämää, valtasi hänet nyt kauhea epätoivo ja hän rupesi juomaan. Kapakassa tutustui hän saksalaiseen, joka kierteli kylällä muka pellavia ostamassa, mutta jonka päätarkoituksena oli houkutella ihmisiä merten taa. Saksalainen kertoi hänelle ihmeitä ja kummia Amerikasta. Maata hän lupasi ilmaseksi enemmän kuin koko Lipincessä löytyi — lisäksi vielä metsää ja niittyä. Vallan vesi herahti talonpojan suuhun. Hän sekä uskoi että epäili. Mutta juutalainen maanvuokraaja vakuutti saksalaisen sanat tosiksi ja sanoi, että hallitus siellä antaa jokaiselle maata niin paljon kuin kukin vaan jaksaa viljellä. Juutalainen oli sen kuullut vävypojaltaan. Saksalainen taas liikutteli käsissään sellaisia rahaläjiä, etteivät edes tilalliset, saatikka sitte köyhempi kansa ikinä olleet sellaisia nähneet. Houkuttelivat miestä, kunnes saivat satimeen. Miksi hän oikeastaan jäisi tänne? Se yksi vahinko oli tuottanut hänelle sellaisen tappion, että hän niillä varoilla olisi voinut pitää vaikka rengin. Pitikö hänen antaa kaiken mennä männikköön? Tai tarttuako sauvaan ja asettua kirkonovelle muitten kerjäläisten kanssa veisaamaan virsiä? Ei se kelpaa! mietti hän ja paiskasi saksalaisen kanssa kättä kauppojen vahvistukseksi. Mikonpäiväksi oli hän saanut tavaransa myydyiksi, otti sitte tyttären matkaansa ja nyt he molemmat seilasivat Amerikkaan.

Mutta ei se matka käynytkään niin hyvästi kuin hän oli toivonut. Hampurissa ottivat heiltä paljon rahaa ja laivalla sulloivat heidät kannen alle kaikellaisten ihmisten kanssa. Laivan keikunta ja meren äärettömyys pelotti heitä. Kukaan ei ymmärtänyt heidän puhettaan eivätkä he kenenkään puhetta. Heitä viskeltiin eteenpäin kuin mitäkin elottomia kappaleita, heitä potkittiin kuin kiviä, jotka sattuvat tielle, saksalaiset matkatoverit pilkkasivat heitä. Päivällisaikaan, kun kaikki ruokakuppineen tunkeutuivat kokin ympärille, joka jakoi päivällisannokset, tuupattiin heidät viimeiseen päähän, joten he monasti olivat nälkään nääntymäisillään. Täällä laivalla tuntui olo kurjalta, vieraalta, hyljätyltä. Ainoana turvana oli Jumala. Tytön edessä koetti isä näyttää rohkealta, työnsi lakin toiselle korvalle, kehoitti Marysiaa ihmettelemään ja ihmetteli itsekin kaikkea, mutta itse asiassa oli häneltä kaikki luottamus kadonnut. Välistä valtasi hänet pelko, että jos nuo "pakanat" — kuten hän nimitti matkakumppanejaan — viskaavatkin hänet ja tytön veteen, tai käskevät heitä kääntymään toiseen uskoon, tai panevat allekirjoittamaan jotakin paperia — ehkäpä lupaamaan sielunsa paholaiselle!

Jo itse laivakin, joka yötä päivää kulki eteenpäin, mitaten meren äärettömyyttä, ähkien, puhkuen, pannen vedet vaahtoamaan, läähättäen kuin hirviö ja yöllä raahaten perässään hehkuvaa kipunapyrstöä, tuntui yksinkertaisen talonpojan mielestä salaperäiseltä pahan hengen voimalta. Lapsellinen pelko painoi hänen sydäntään, vaikkei hän tunnustanut sitä tyttärelleen. Ja mitä tuo kotipesästään karannut puolalainen talonpoika oikeastaan muuta olikaan kuin turvaton lapsi, jolla ei ole muuta suojelijaa kuin Jumala! Kaikki se mitä hän näki ja mikä häntä ympäröi ei saattanut mahtua hänen päähänsä. Oliko siis kumma, että epätietoisuuden ja huolten taakka taivutti hänen niskaansa, hänen siinä istuessaan köysitukon päällä! Meren kohina soi hänen korvissaan ja hän oli kuulevinaan sen kertoilevan sanaa: "Lipince! Lipince!" Välistä taas tuuli vingahti kuin kotikylän paimenpilli. Aurinko oli sanovinaan: "mitä kuuluu, Wawrzon kulta? Minä kävin Lipincessä", mutta propelli pani veden kohisemaan entistä kiivaammin ja savupiippu puuskutti entistä pahemmin. Ne tuntuivat olevan pahoja henkiä, jotka ajoivat häntä yhä kauvemmaksi Lipincestä.

Sillaikaa liikkui Marysian mielessä muita muistelmia ja ajatuksia; ne kohoilivat siellä levottomasti kuten vaahtopäät aallot tai kalalokit laivan perässä. Hän muisteli syksyisiä päiviä Lipincessä ennen lähtöä, kun hän iltamyöhällä juoksi vinttikaivolle ammentamaan vettä. Illan ensi tähdet tuikkivat jo taivaalla ja nostaessaan vinttiä hän lauleli: "Jasko hevosta juottaa — Kaisa vettä ammentaa" ja hänen mielensä kävi niin haikeaksi kuin pääskysen, joka nostaa siipensä muuttoretkelle ja vielä siinä virittää surunvoittoisan sävelensä… Samassa kajahti synkeästä hongikosta pitkä huuto — Smolakin Jasko, tallirenki, ilmoitti sillä lailla, että hän on nähnyt vintin liikkuvan ja että hän pian saapuu puurolle. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin hän saapui, hyppäsi hevosen selästä ja ravisti pellavankarvaista pörröänsä. Mutta ne sanat, mitkä hän lausui, ne jäivät tytön mieleen ihanana sävelenä. Hän sulki silmänsä ja oli taasen kuulevinaan Smolakin värisevällä äänellä kuiskaavan korvaansa:

— Jos isäsi todella pysyy päätöksessään, niin minäkin annan pestirahan takaisin hoviin, myyn mökin ja maatilkun ja lähden mukaan… Marysia kultaseni, puheli poika, — missä sinä olet, sinne tahdon minäkin kurkena läpi ilman viilettää, sotkana halki vesien soutaa, kultasormuksena poikki teiden pyöriä — kunnes sinut löydän, sinä ainokaiseni! Luuletko minulla olevan elämää ilman sinua? Kunne sinä kuljet, sinne tahdon minäkin kulkea, saman kohtalon, joka sinua kohtaa tahdon minäkin kokea, sinun kanssasi elää, sinun kanssasi kuolla. Tämän kaivon partaalla olen sinut kihlannut ja hyljätköön minut Jumala, jos ikinä hylkään sinut, Marysiani, ainokaiseni.

Näitä sanoja muistellessa oli Marysia näkevinään kaivon ja suuren, punertavan kuunpuoliskon hongikon laidassa ja Jaskon ilmielävänä. Nämä muistelmat tuottivat hänelle suurta lohtua ja helpotusta. Jasko oli niin itsepintainen poika, että kun hän kerran jotakin päätti, niin kyllä hän sen täytäntöönkin pani. Voi, kunhan hän vaan nytkin olisi täällä ja he yhdessä kuuntelisivat meren pauhinaa! Silloin olisi hauska ja hyvä olla, sillä Jasko ei koskaan pelkää, vaan tietää neuvoa kaikissa asianhaaroissa. Mitähän hän nyt toimiikaan siellä Lipincessä? Siellä on jo varmaan langennut ensi lumi. Ehkä hän on lähtenyt metsälle, kirves olalla, tai ehkä hän puuhailee hevosten kanssa. Ovatko ehkä kartanosta lähettäneet hänet reellä jonnekin? Tai missä hän onkaan nyt, oma kulta? Tytön silmien eteen nousi koko Lipince, hän näki ihan selvästi: tien, johon lumi oli jäätynyt kiinni, iltaruskon, joka punersi tummien, lehdettömien puunoksien lomitse, varisparven, joka rääkkyen lensi metsästä kylää kohti, savun nousemassa piipuista ilmaan, vintin jäässä kaivonkannella ja etempänä metsän, joka välkkyi kuurassa ja punertavassa ruskossa.

Ja voi häntä, missä hän itse nyt oli, minne isän tahto hänet oli johdattanut! Ympärillä, niin kauvas kuin silmä ylettyi, oli vettä ja taas vaan vettä, vihriähtäviä, vaahtopäitä vakoja, mutta veden määräämättömillä aukeilla läikkymässä laiva, avuttomana kuin eksynyt lintu: yllä taivas, alla aaltojen erämaa, suuri pauhina, vesien voihkina, tuulen vihellys — ja vastassa, laivan kokan edessä joko luvattu maa tai maailman ääri.

Jasko raukka, vieläkö tyttösi tapaat, lennätkö kurkena ilmojen halki, soudatko sotkana vesien läpi, ajatteletko häntä Lipincessä?

Hitaasti laskeusi aurinko länttä kohti ja tipahti valtamereen. Läikkyville laineille syntyi leveä valovyö, värähtelemään kullankarvaisena, muuttelemaan muotoa, kimmeltelemään, palamaan, liekehtimään ja vihdoin häviämään jonnekin kaukaisuuteen. Kulkemassa tuota tulista tietä myöten, näytti laiva tahtovan ajaa takaa pakenevaa aurinkoa. Savu, joka tuprusi piipusta, kävi punaiseksi, purjeet ja kosteat köydet ruusunkarvaisiksi. Merimiehet rupesivat laulamaan. Auringon kehä suureni suurenemistaan ja aleni yhä likemmä taivaan rantaa. Vihdoin näkyi aaltojen päällitse vain puolikas kiekkoa, sitte vain säteitä ja viimein oli koko länsi ainoana suurena ruskona, jonka loimuilta ei saattanut tietää, missä loppui aaltojen loisto ja alkoi taivas, ilma ja valoon upotettu vesi, joka vähitellen sammui. Valtameri kohisi suurta, lempeää kohinaa, ikäänkuin iltarukousta hymisten.

Tuollaisina hetkinä ihmissielu nousee ikäänkuin siivillä. Muistot täyttävät mielesi valtavampina kuin koskaan ennen, ne joita rakastat, rakastat tulisemmin kuin milloinkaan ja kaivattujesi luo kiitää henkesi vastustamattomalla voimalla. Sekä Wawrzon että Marysia tunsivat, että vaikka tuuli heitä nyt kiidättää kuin kuivaneita lehtiä, niin heidän juurensa eivät ole siellä päin, minne he nyt rientävät, vaan siellä, josta he lähtivät: puolalaisessa maaperässä, joka aaltoilee ainoana viljavana vainiona, metsien ympäröimänä, siellä täällä olkikattoisia majoja ja kultakukkaisia niittyjä, joitten päilyvissä lammikoissa hanhet uiskentelevat. Siellä on keto kirjavanaan haikaroita, pääskysiä ilma täynnä, tienvierillä ristejä, lehmuslehdoissa valkeita kartanoita. Siellä laskee talonpoika kulmikkaan lakin jalkainsa juureen ja tervehtii sanoilla "ylistetty olkoon Jeesus Kristus" — ja hänelle vastataan: "iankaikkisesta iankaikkiseen". Oi Puola, sinä siunattu, sinä siveä, suloisin äiti, rakkaampi olet sinä kaikkea maan päällä!

Tunteet, jommoisia eivät ikinä olleet tunteneet, liikkuivat tällä hetkellä Wawrzonin ja Marysian talonpoikaisissa sydämissä. Ukko paljasti päänsä ja lännen loimu lankesi hänen harmaille hapsilleen. Hänen ajatuksensa olivat ankarassa työssä, sillä raukka ei tietänyt, miten hän Marysialle saisi sanotuksi sanottavansa.

— Marysia, virkkoi hän vihdoin, — minusta tuntuu siltä kuin meiltä olisi jäänyt jotakin sinne merten taa.

— Rakkaus jäi, elämä jäi, vastasi hiljaa tyttö, nostaen silmänsä ikäänkuin rukoillakseen.

Jo alkoi pimeys langeta maille ja matkustajat katosivat kannen alle. Kuitenkin vallitsi laivalla harvinaisen vilkas liike. Ei seuraa kaunista auringonlaskua aina tyyni yö. Sentähden vinkuivat päällysmiesten pillit lakkaamatta ja merimiehet hilasivat touveja. Tuskin oli lännen viimeinen hohde sammunut mereen, kun vedestä alkoi nousta sumua. Tähdet syttyivät taivaalle, mutta hävisivät samassa. Sumu paksuni paksunemistaan, peitti sekä taivaan että ilmanrannan ja laivan läpitunkemattomaan vaippaan. Ainoastaan savupiipun ja suuren keskimaston saattoi vielä erottaa. Merimiehet näyttivät kaukaisilta varjoilta. Tuntia myöhemmin oli kaikki valkoisen sumun peitossa, yksin lyhtykin, joka oli köytetty maston huippuun ja kipinät, jotka tuprusivat savupiipusta.

Laiva ei heilunut vähääkään. Sumu näytti kahlehtineen aallon painonsa alle.

Yö joutui äänetönnä, umpisokeana. Äkkiä alkoi taivaanrannan äärimmäisiltä kulmilta erottautua kummallista kohinaa. Se oli kuin läähätys jättiläisolennon rinnasta, joka likenemistään likenee. Ajottain tuntui siltä kuin yksi ainoa ääni olisi huutanut pimeydestä, sitte kaikui taas kuin kokonainen kuoro kaukaisia, sanomattoman suruisia ja valittavia ääniä olisi nyyhkyttänyt. Pimeyden ja äärettömyyden halki kumisivat nämä äänet laivalle.

Niitä kuunnellessa on merimiesten tapana sanoa, että myrsky kutsuu tuulia hornan kuilusta.

Äänet kävivät yhä selvemmiksi. Kapteeni, puettuna gummiseen viittaan ja päähineeseen seisoi ylhäällä komentosillalla. Upseeri meni tavalliselle paikalleen valaistun kompassin ääreen. Kannella ei enään ollut ainoaakaan matkustajaa. Wawrzon ja Marysiakin olivat kadonneet kannen alle yhteiseen ruumaan. Siellä oli aivan hiljaista. Lamput, kiinnitettyinä matalaan lakeen, paloivat kituen. Niiden valossa saattoi nähdä siirtolaisjoukon, istumassa vuoteittensa ääressä pitkin seiniä. Ruuma oli iso, mutta synkkä kuten kolmannen luokan tilat tavallisesti. Katto suli miltei yhteen laivan seinien kanssa, sentähden vuoteet, jotka kulkivat pitkin sivuja, väliseinällä erotettuina toisistaan, enemmän muistuttivat pimeitä onkaloja kuin makuusijoja. Koko ruuma muistutti ääretöntä olutkellaria. Ilma siellä oli kostea, paksunaan tervatun palttinan, touvien, meriruohon ja homeen hajua. Kuinka kaukana sieltä olikaan ensi luokan salonkien loisto! Parin viikon matka tuollaisissa onkaloissa myrkyttää keuhkot epäterveellisellä ilmalla, levittää kasvoille vetisen kalpeuden ja tuo monasti muassaan kerpukin. Wawrzon ja hänen tyttärensä olivat olleet matkalla vasta neljä päivää, mutta joka vaan oli nähnyt Marysian terveenä, punaposkisena talonpoikaistyttönä Lipincessä, se ei ikinä olisi tuntenut tätä meritaudin surkastamaa olentoa samaksi tytöksi. Vanha Wawrzonkin oli käynyt aivan vahankarvaiseksi, sillä ensi päivinä eivät he olleet nousseet kannelle laisinkaan. He olivat luulleet sitä luvattomaksi. Mistä he yleensä olisivat tietäneet, mikä oli luvallista, mikä luvatonta? He eivät uskaltaneet liikkua, pelkäsivät sitäpaitsi kamssujaan. Tällä kertaa eivät he yksin olleet vartioimassa kamppeitaan, vaan kaikki muutkin olivat paikalla, kukin omansa ääressä. Koko ruuma oli täynnä siirtolaisten myttyjä ja kääröjä. Ne eivät suinkaan koristaneet, päinvastoin tekivät ympäristönsä vieläkin surullisemmaksi. Makuu- ja pitovaatteita, ruokatavaroita, työkaluja, läkkiastioita — kaikkinaisia tavaroita oli heitetty huiskin haiskin suurempiin tai pienempiin läjiin, koko permanto täyteen. Niiden päällä istuivat nyt siirtolaiset, paraasta päästä saksalaisia. Toiset imeskentelivät tupakkamälliä, toiset polttivat piippua; savupilvet asettuivat matalan katon rajaan, muodostivat pitkiä ryhmiä ja kiertyivät lamppujen ympäri. Joku lapsi itki nurkassa, muuten oli tavanmukainen melu aivan vaiennut, sillä sumun läpitunkemattomuus oli täyttänyt kaikki mielet pelolla ja vavistuksella. Kokeneet siirtolaiset kyllä tiesivät, että ilmassa liikkui myrskyn enteet ja kaikki matkustajat olivat varmat siitä, että vaara, ehkäpä kuolema uhkaa. Ainoastaan Wawrzon ja Marysia eivät aavistaneet mitään, vaikka tosin aina kun joku ovea raotti, nuo kaukaiset, pahaa ennustavat äänet selvästi kuuluivat kannen alle.

He istuivat ruuman äärimmäisessä päässä, ahtaalla alalla, juuri kokan luona. Kiikunta tuntui sinne pahinten ja sentähden olivatkin matkatoverit työntäneet heidät sinne. Vanhus vahvisti itseänsä leipäpalasella, joka vielä oli jälellä kotikylän eväistä, tyttö, ikävystyneenä työttömyyteen palmikoitsi hiuksiaan yöksi.

Vähitellen sentään tämä yleinen hiljaisuus, jota vain lasten itku silloin tällöin häiritsi, rupesi hämmästyttämään heitä.

— Mistä minä tiedän, vastasi Wawrzon tavalliseen tapaansa. — Ehkä heillä on pyhä tai jokin muu…

Äkkiä tärähti pahasti, ikäänkuin laiva kauhistuksissaan olisi ruvennut vapisemaan. Läkkiastiat, asetettuina rinnan, helähtivät kolkosti, lamppujen liekit leimahtivat ja useat äänet kysyivät pelästyksissään:

Vastausta ei tullut. Tärähdys, ensimmäistä hirveämpi, kohtasi nyt laivaa. Äkkiä hypähti sen kokka pystyyn, samassa sukeltaakseen veteen. Kolkosti loiskivat laineet pieniä, pyöreitä akkunoita vastaan laivan toisessa kyljessä.

Samassa alkoi laivan ympärillä humista niinkuin suuressa metsässä, jossa myrsky temmeltää. Vinkui ikäänkuin susilauma olisi ollut liikkeellä. Myrsky hyökkäsi laivan kimppuun, viskasi sen kyljelleen, käänsi sen ympäri, heitteli ilmaan ja pudotteli syvyyteen. Liitteet rupesivat narisemaan, läkkiastiat, tavarakääröt, kimssut ja kamssut lentelivät pitkin permantoa, kierrellen nurkasta toiseen. Ihmisiä kaatui maahan, höyhentyynyjä viskautui ilmaan, lampunlasit kilisivät surkeasti.

Kohinalla, rytinällä ja ulinalla valautui vesi laivankannen yli; haaksi vapisi, naiset huusivat, lapset itkivät, kuka kynnelle kykeni karkasi pelastamaan tavaroitaan ja halki tämän sekamelskan erottautui tuontuostakin komentopillien kimakka vihellys ja merimiesten raskaat, kiireiset askelet yläkannella.

Laivan kokka, jossa isä ja tytär olivat, heilui vimmatusti. Vaikka he pitelivät kiinni vuoteittensa laidoista, niin he tuontuostakin viskautuivat seinää vastaan. Meren mylvinä kasvoi kasvamistaan ja laessa rytisi niin ankarasti, että minä hetkenä hyvänsä saattoi odottaa hirsien ja liitteiden ratkeavan.

— Pidä kiinni, Marysia! huusi Wawrzon, koettaen voittaa myrskyn äänen, mutta pian tukahutti kauhu äänen sekä häneltä että muilta. Lapset lakkasivat itkemästä, naiset huutamasta. Ainoastaan rinnat nousivat, laskivat kiivaasti ja kädet pitelivät koko voimallaan kiinni jostakin kiinteästä kappaleesta, johon olivat osuneet tarttumaan.

Myrskyn raivo yhä yltyi. Luonnon voimat olivat valloillaan, sumu paksuni ja sekaantui pimeyteen, pilvet ja vesi, ilma ja aaltojen vaahto — kaikki kuohui yhtenä ryöppynä. Laineet ampuivat laivaan tykin voimalla ja viskelivät sitä oikealle ja vasemmalle, pilvien korkeudesta aina meren pohjaan asti. Välistä aaltojen vaahtopäät harjat kiemurtelivat pitkin laivan pituutta. Hirveät vesimäärät kiehuivat ja kuohuivat.

Lamppujen valo ruumassa alkoi himmetä. Pimeni pimenemistään. Wawrzonista ja Marysiasta tuntui siltä kuin kuoleman varjot jo heitä ympäröisivät.

— Marysia! alkoi vanhus ja hänen äänensä katkesi vähäväliin, sillä hänen oli vaikea hengittää. — Lapseni, anna minulle anteeksi, että olen sinut turmioon syössyt. Viimeinen hetkemme lähestyy. Syntiset silmämme eivät enään tule maailmaa näkemään. Emme saa rippiä, emme viimeistä voitelusta, emme maassa maatua, vaan veden kautta meidät, onnettomat, viimeiselle tuomiolle viedään.

Hänen näin sanottuaan ymmärsi Marysia, ettei pelastusta enään ole.
Hänen päähänsä lensi kaikellaisia ajatuksia ja sydäntä kirveli.

— Jasko, Jasko, kultaseni! pääsi häneltä vaikeroiden, — kuuletko sanani siellä Lipincessä?

Tuska kouri hänen rintaansa ja hän purskahti ääneen itkemään. Ruumassa, jossa vallitsi haudan hiljaisuus, kuului hänen nyyhkytyksensä joka soppeen. "Hiljaa!" huusi joku jostakin nurkasta, mutta vaikeni samassa ikäänkuin olisi pelästynyt omaa ääntään. Äkkiä putosi lampunlasi maahan ja lamppu sammui. Huone tuli entistä pimeämmäksi. Ihmiset kerääntyivät samaan nurkkaan, saadakseen olla edes likellä toisiaan. Vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Vihdoin korotti Wawrzon äänensä:

Pimeässä ruumassa teki vanhuksen ääni ja tytön nyyhkyttäen lausutut vastaukset omituisen juhlallisen vaikutuksen. Muutamat siirtolaisista paljastivat päänsä. Vähitellen lakkasi tyttö itkemästä, äänet tyyntyivät ja kirkastuivat, myrskyn yhä säestäessä ympärillä.

Äkkiä päästivät ne, jotka seisoivat likinnä ruuman ovea, kamalan huudon. Aalto oli murtanut oven ja vyöryi sisään. Kohisten valautui vesi joka haaralle. Naiset kirkasivat ja pakenivat vuoteilleen. Kaikki olivat varmat siitä, että nyt tulee loppu.

Hetken perästä astui ruumaan upseeri, lyhty kädessä, läpimärkänä ja hiestyneenä. Hän lohdutti naisia selittämällä, että vesi vaan sattumalta oli päässyt tunkemaan tänne ja ettei tässä ole mitään hätää, kun laiva on aavalla merellä. Kului pari tuntia ja myrsky yhä vaan yltyi. Laiva rytisi, sukelsi nokka edellä syvyyteen, paneusi kyljelleen, mutta ei mennyt kumoon. Vähitellen rauhoittuivat ihmiset; toiset läksivät levolle. Taasen kului muutama tunti. Ristikkoikkunasta katossa alkoi pimeään ruumaan tunkeutua valonsäteitä. Valtamerelle oli koittanut uusi päivä, väritön, harmaa, surkea päivä, joka ikäänkuin pelästyneenä avasi silmänsä. Sekin sentään toi lohdutusta ja toivoa. Kun Wawrzon ja Marysia olivat lukeneet kaikki rukoukset mitä he ulkoa muistivat, niin he hiipivät vuoteilleen ja nukkuivat sikeään uneen.

Aamiaiskello vasta heidät herätti. Mutta eivät he saattaneet syödä. Pää oli raskas, ikäänkuin lyyjyä täynnä. Vanhus oli vielä huonommissa voimissa kuin tyttö. Hänen kiusattu kallonsa ei saattanut käsittää mitään asiaa. Saksalainen, joka häntä Amerikkaan oli houkutellut, oli kyllä sanonut, että täytyy purjehtia vesien taakse, mutta eihän hän ollut voinut kuvitella niitä vesiä näin suuriksi tai että kestää monta päivää ja yötä kulkea niiden poikki. Hän oli ajatellut että kuljetaan suurella lautalla, kuten hän ennenkin eläissään on kulkenut vesien poikki. Olisipa tietänyt että meri on näin ääretön, niin jo olisi pysynyt Lipincessä. Sitte häntä vielä huolestutti seuraava asia: eikö hän vaan ole syössyt omaa ja lapsensa sielua kadotukseen? Eikö se vaan ole ollut Jumalan pilkkaamista ja syntiä, kun rehelliset katolinuskoiset Lipincestä ovat lähteneet tällaisille teille, että jo viidettä vuorokautta haetaan vastakkaista rantaa, jota ehkei ensinkään ole olemassakaan? Seitsemän päivää hänen pelkonsa ja epäilyksensä vielä piti kasvaa. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia raivosi myrsky, sitte sen selkä taittui. Wawrzon ja Marysia uskalsivat taasen koettaa nousta kannelle, mutta kun he näkivät aaltojen yhä vyöryvän mustina, vihaisina vuorina ja kuohuvina kuiluina laivan ympärillä, niin he tunsivat, ettei ihmistaito, vaan yksin Jumalan käsi tai muu taivaallinen voima voi heidät tästä hädästä pelastaa.

Vihdoin kirkastui taivas kokonaan. Mutta päivät kuluivat eikä laivan ympärille ilmestynyt muuta kuin vettä ja uutta vettä, milloin vihriänkarvaista, milloin sinistä, ja aina sulautuen yhteen ilmanrannan kanssa. Korkealla taivaalla liiteli silloin tällöin pieniä, läpikuultavia hattaroita. Illalla muuttuivat ne punertaviksi ja painuivat vähitellen levolle kaukaiseen länteen. Laiva näytti koettavan veden halki saavuttaa niitä. Wawrzon oli vakuutettu siitä, ettei tämä meri lopukaan. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja päätti kysyä.

Eräänä päivänä paljasti hän nöyrästi päänsä ja kääntyi ohitse rientävältä merimieheltä kysymään:

Ihme ja kumma! merimies ei purskahtanutkaan nauruun vaan pysähtyi kuuntelemaan. Hänen ahavoituneista, punakoista kasvoistaan näkyi, että ajatus oli työssä ja että jotkut muistot heräsivät, vaikkeivät ne heti voineet järjestyä itsetietoisiksi…

— Kaksi päivää, kaksi päivää! vastasi merimies kankealla puolankielellä ja nosti samassa kaksi sormea.

Keskustelun aikana oli Marysia tullut isänsä luo. Hän lensi tulipunaiseksi, nosti ujosti silmänsä merimiehen puoleen ja virkkoi kimeällä äänellä, kuten talonpoikaistyttöjen tapa on:

Merimies vaipui mietteisiin ja tuijotti hyvän aikaa messinkinaulaan, joka oli lyöty laivan laitaan. Sitte katsahti hän tyttöön ja silmäili hänen pellavankarvaista päätään. Miehen ahavoituneille kasvoille välähti mielenliikutuksen ilme.

Hetken perästä virkkoi hän vakavasti, ja hänen puheessaan oli puolet puolaa, puolet saksaa:

— Olen ollut Danzigissa… ymmärrän puolaa… Olen kashubi… teidän veljenne. Mutta siitä on kauvan! Nyt olen saksalainen.

Näin sanottuaan tarttui hän köyden päähän, jota kaiken aikaa oli pitänyt kädessään, kääntyi ympäri, huusi merimiehen tapaan: "ho! ho! oo!" ja rupesi vetämään…

Heti kun hän sittemmin äkkäsi Wawrzonin ja Marysian ilmestyvän kannelle, niin hän ystävällisesti hymyili Marysialle. Isä ja tytär iloitsivat siitä suuresti, sillä olihan nyt suurella saksalaisella laivalla edes yksi elävä olento, joka hyväntahtoisuudella heitä ajatteli. Eihän matkaa sitäpaitsi enään ollut pitkältä jälellä. Seuraavana päivänä, kun he varhain aamulla tulivat kannelle, kohtasi heidän silmiään merkillinen näkö. Kaukana edessään näkivät he esineen, joka kiikkui aalloilla. Kun laiva sitte likeni esinettä, huomasivat he, että se oli suuri, punainen tynnöri, jota laineet hiljaa keikuttelivat. Etempää häämöitti toinen, kolmas, neljäs samallainen tynnöri. Ilmassa oli hiukan auerta, samalla se kuitenkin oli läpikuultavaa ja lämmintä. Merestä, jonka pinta tuskin väreili, näkyi yhä useampia tynnörejä kiikkumassa. Niitä oli silmän kantamiin asti. Valkeita, mustasiipisiä lintuja lenteli pilvenä laivan perässä, vikisten ja kirkuen. Kannella vallitsi tavaton hälinä. Merimiehet olivat pukeutuneet uusiin vaatteisiin. Toiset pesivät kantta, toiset puhdistivat kannen ja ikkunoiden messinkiheloja. Mastoon nostettiin toinen lippu ja laivan perään toinen, suurempi.

Ilo ja elämänhalu oli vallannut kaikki matkustajat. Joka vaan kynnelle kykeni, karkasi kannelle. Toiset rupesivat jo panemaan kokoon tavaroitaan ja kantamaan niitä ylös.

Sekä isä että tytär tulivat nyt paremmalle mielelle. Tuossa länsipuolella näkyi jo Sandy-Hokin saari, sitte toinen saari, jonka keskellä oli suuri rakennus ja kaukaa häämöitti jotakin, joka oli kuin sumua tai pilveä tai savua ja joka epäselvinä, muodottomina ja sameina vöinä ulottui merelle asti. Nyt syntyi kannella tavaton riemu, kaikki matkustajat viittoivat käsillään ja laivakin vihelsi kimakasti, ikäänkuin iloissaan.

Vähitellen rupesivat usvat hajoamaan ja haihtumaan. Niiden sijalle kohoili, jota etemmä laiva kulki halki hopeankarvaisen veden, taloja, kattoja, savupiippuja. Jo erottautui taivaanrannalta suippeita torneja ja korkeita tehtaanpiippuja. Piipuista kohoili savupatsaita, jotka yläilmoissa hajaantuivat hienoiksi hattaroiksi. Alhaalla kaupungin jalkain juuressa lepäsi kokonainen mastojen metsä ja sen keskellä tankojen nenissä liehui tuhansia kirjavia lippuja, jotka tuulessa nuokkuivat kuin kedon kukkaset. Laiva likeni likenemistään ja ihanainen kaupunki näytti kohoavan ikäänkuin merestä. Suuri riemu ja hämmästys valtasi Wawrzonin mielen. Hän paljasti päänsä ja jäi suu auki katselemaan, yhä katselemaan…

Mutta Wawrzon ei ainoastaan ihmetellyt, hänessä heräsi samalla voitonhimokin. Kun hän huomasi viheriöitä rantoja molemmin puolin kaupunkia ja siellä täällä puistojen tummeita ääriviivoja, niin hän innoissaan jatkoi:

— No niin, Jumalan kiitos! Kunpa nyt antaisivat minulle maata kaupungin likeltä, vaikkapa tuon niityn takaa, niin olisi lyhyt matka torille. Markkinoidenkin aikana: lähdet viemään lehmää, lähdet viemään sikaa — tuontien saat tavarasi myydyksi. Ihmisiä täällä näkyy olevan kuin meressä hiekkaa. Puolassa minä olin talonpoika, täällä minusta tulee herra…

Samassa avautui komea "National-Park" koko laajuudessaan hänen silmiensä eteen. Nähdessään sen upeat puuryhmät, puhkesi hän uudestaan puhumaan:

— Minäpä puhun oikein sukkelasti ja koreasti hallituksen armolliselle herra komisariukselle että hän antaisi minulle vaikkapa vaan kaksikin morgia tuota metsää. Ei tila ole tila eikä mikään jollei ole metsää. Varhain aamulla saa renki lähteä kaupunkiin puita viemään. Jumalan kiitos, nyt huomaan, ettei saksalainen ole pitänyt minua pilkkanaan…

Marysiakin hymähti ajatellessaan, että heistä nyt tulee herrasväkeä. Ei hän itsekään tietänyt, miksi hänen mieleensä äkkiä muistui laulu, jota nuoret tytöt Lipincessä aina häissä lauloivat pojille:

    Mikäs herra, mikäs herra
    Sinä sitte olet?
    Yllä sulla, yllä sulka
    On vain lakki, mekko.

Mahtoiko hän jo aikoa laulaa sitä Jasko-raukalle, kun tämä tulee häntä noutamaan ja hän on tilanhaltijatar?

Nyt liiti karanteenista laivalle pieni alus ja neljä tai viisi miestä nousi kannelle. Keskusteltiin, huudettiin. Hetken perästä likeni laivaa toinenkin alus, joka tuli itse kaupungista ja kuljetti hotellien ja matkailijakotien asiamiehiä, oppaita, rahanvaihettajia, kierteleviä rautatieyhtiöitten asiamiehiä: kaikki nämä ihmiset kiertelivät, täyttä kurkkua huutaen ja toisiaan tuuppien, kannella. Wawrzon ja Marysia tunsivat olevansa kuin myllyssä eivätkä käsittäneet, mihin ryhtyä.

Kashubi kehoitti vanhusta vaihtamaan rahansa ja lupasi valvoa ettei häntä petettäisi, Wawrzon seurasi siis hänen neuvoaan. Hän sai rahoistaan neljäkymmentäseitsemän dollaria hopeassa. Sillaikaa oli laiva tullut niin likelle kaupunkia, että jo saattoi eroittaa ihmiset jotka seisoivat rannalla. Laiva sivuutti useita sekä pienempiä että suurempia laivoja, tuli sitte veistämön kohdalle ja luikerteli vihdoin ahtaaseen satamaan.

Ihmiset karkasivat laivasta kuten mehiläiset keosta. Kapeata siltaa myöten joka yhdisti laivankannen rantaan, kuhisivat kirjavana parvena ensi luokan matkustajat, sitte toisen luokan matkustajat ja viimeiseksi kolmannen luokan matkustajat kimssuineen, kamssuineen. Kun Wawrzon ja Marysia, tuuppauduttuaan väentungoksen läpi, vihdoin likenivät rantaportaita, niin tapasivat he kashubin. Hän tarttui Wawrzonin käteen, pusersi sitä lujasti ja lausui sekavalla puolankielellään:

— Jumala teitä palkitkoon! vastasivat molemmat, mutta pitempiin puheisiin ei ollut aikaa. Ihmisjoukko sysäsi heidät kaltevalle sillalle ja hetkisen perästä olivat he suuressa tullisalissa.

Harmaaseen takkiin puettu tullivirkamies, rinnalla hopeinen tähti, tarkasti heidän tavaransa, huusi "All right" ja viittasi ovea kohti. He astuivat ulos ovesta ja tulivat kadulle.

— Meidän täytyy odottaa. Saksalainen sanoi, että heti saavuttuamme perille, hallituksen komisarius tulee kysymään meitä.

He jäivät siis tullisalin seinustalle odottamaan komisariusta ja heidän ympärillään pauhasi tuntematon jättiläiskaupunki. Eivät he ikinä olleet nähneet mitään sellaista. Kadut juoksivat suorina ja leveinä ja kaduilla hyöri kansaa ikäänkuin alituisilla markkinoilla. Keveitten ajopelien ja omnibusien joukossa kulki raskaita kuormavaunuja, joka haaralta soi omituinen, tuntematon kieli, työmiehet ja kaupustelijat puhelivat ja huusivat. Yhtämittaa kulki ohi kiharatukkaisia, pikimustia ihmisiä. Heidät nähdessään tekivät Wawrzon ja Marysia hartaasti ristinmerkin. Kummalliselta olennolta tuntui heistä tuo meluava, kohiseva kaupunki, jonka veturit täyttivät pilliensä vihellyksillä, rattaat räminällään ja ihmiset huudoillaan. Kaikilla oli sellainen kiire, että luuli jokaisen ajavan toista takaa tai juoksevan pakoon jotakin. Ja entä sitä kansan paljoutta ja heidän ihmeellisiä naamojaan! Toiset olivat mustat, toiset olivimarjan karvaiset, toiset ruskeat. Juuri siellä satamassa missä he seisoivat, vallitsi pahin hyörinä. Toisista laivoista tyhjennettiin lastia, toisia vasta lastattiin, vankkureja vieri paikalle lakkaamatta, käsikärryjä työnnettiin rantaportaille — siellä oli sellainen riehuna ja kiehuna, että olisi luullut viimeisen päivän tulleen…

Kului tunti ja toinenkin — Wawrzon ja Marysia yhä seisoivat tullikamarin seinustalla odottamassa komisariusta.

Omituiselta näytti amerikkalaisella rannalla, New-Yorkin satamassa tuo puolalainen talonpoika, pitkät, harmahtavat hapset valuneina hartioille, päässä nelikulmainen lammasnahkalakki ja lipinceläinen tyttö, sinisessä nyöritakissaan, rinnalla rukousnauha.

Mutta ihmiset riensivät heidän ohitsensa, tuskin katsahtaen heihin. New-Yorkissa ei kiinnitetä huomiota outoihin kasvoihin ja outoon pukuun.

Taasen kului tunti. Taivas oli peittynyt pilviin, alkoi sataa lumiräntää. Mereltä puhalsi kylmä, läpitunkeva tuuli…

He yhä seisoivat odottamassa komisariusta. Onhan talonpoika yleensä kärsivällinen luonteeltaan, mutta vanhuksesta alkoi jo tuntua raskaalta. Kolkkoa oli ollut laivalla, keskellä vieraita ihmisiä, ja veden äärettömyys oli peloittanut ja hirvittänyt. Silloin he olivat rukoilleet Jumalaa, että hän johdattaisi eksyneet lapsensa meren vaarojen poikki, ja ajatelleet, että kun heidän jalkojensa alla vaan on tukeva maaperä, niin ei enään ole mitään hätää. Nyt he olivat päässeet maalle, olivat tulleet suureen kaupunkiin — ja äkkiä he keskellä sen hälinää tunsivat, että täällä on vielä yksinäisempää, vielä hirvittävämpää kuin laivalla.

Komisariusta ei kuulu. Mihin he joutuvat jollei hän ensinkään tule, jos saksalainen onkin pettänyt heidät?

Tätä ajatellessa kouri kauhu heidän sydämiään. Mihin he joutuvat?
Heidän täytyy kuolla.

Taas löivät kaupungin tornikellot, osoittaen että tunti oli kulunut umpeen. Hämärä lankesi maille, hälinä satamassa hiljeni. Katulyhdyt sytytettiin ja pian oli kaupunki ainoana häikäisevänä valomerenä. Milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ja hyräellen Yankee Doodle'a kulkivat satamatyömiehet kaupunkiin. Vähitellen hävisivät ihmiset ja tullikamari suljettiin.

Tuli yö, kaikki hiljeni. Silloin tällöin puuskahti laivojen mustista savupiipuista kimppu kipinöitä, jotka sammuivat pimeyteen. Välistä vieri aalto rantaan, särkyäkseen kivilaskokseen. Joku merimies palasi laivalleen humalaisena, laulaa hoilottaen. Lamppujen valot himmenivät himmenemistään sumussa. Wawrzon ja Marysia odottivat. Jolleivät he olisi tahtoneetkaan odottaa, niin minne he olisivat voineet suunnata askelensa, minne joutua, minne kääntyä, minne väsyneet päänsä kallistaa? Kylmä kouri yhä vihaisemmin ja nälkä alkoi kalvaa sisua. He olivat läpimärät. Olisivatpa saaneet edes katon päänsä päälle! Komisariusta vaan ei kuulu eikä koskaan tule kuulumaan, sillä sellaisia komisariuksia ei ensinkään ole olemassa. Saksalainen oli ollut jonkun matkayhtiön asiamies, sai prosentin myymistään lipuista ja välitti viis muusta.

Wawrzon tunsi jalkojensa vapisevan, ikäänkuin jättiläispaino olisi litistänyt häntä maata kohti, tai ikäänkuin Jumalan viha olisi häälynyt hänen päänsä päällä.

Hän kärsi ja odotti talonpojan koko kärsivällisyydellä. Vihdoin tytön ääni, vilusta väristen, herätti hänet ikäänkuin unesta.

Tyttö ei enään kuullut hänen sanojaan. Hänen päänsä vaipui seinää vastaan ja silmät sulkeutuivat. Hän meni raskaaseen, levottomaan, kuumesairaan uneen ja näki unessa Lipincen ja Jaskon, tallirengin, joka lauloi:

    Mikäs neiti, mikäs neiti
    Sinä sitte olet?
    Yllä sulla, yllä sulla
    On vaan ruuttakruunu.

Päivän ensi säteet valaisevat New-Yorkin satamaa. Jo saattaa eroittaa veden, mastot, tullikamarin.

Sieltä häämöittää myöskin kaksi ihmisolentoa, nukkumassa seinävierellä, puoleksi lumen peitossa. Heidän kasvonsa ovat sinertävän kalpeat, he lepäävät liikkumattomina, luulisi heitä kuolleiksi.

Jos New-Yorkissa kuljet leveää Broadway-katua satamaan päin Chattam-square'a kohti ja astut muutaman kymmenen kadun poikki, niin joudut kaupunginosaan, joka on jättiläiskaupungin köyhimpiä, autioimpia ja kolkoimpia. Kadut siellä käyvät yhä kapeammiksi. Talot, polveutuen ehkä hollantilaisten siirtolaisten ajoilta asti, ovat rappeutuneet ja lahonneet aikojen kuluessa; katot ovat painuneet sisään, seinät vajonneet niin syvälle maahan, että alakerroksen ikkunoiden ylin syrjä tuskin kohoaa katukivityksen tasalle. Kaikki siellä kulkee ristiin rastiin, vaikka Amerikassa muuten pidetään suorista viivoista; katot ja seinät kiertelevät ja kaartelevat, milloin mätettyinä päällättäin, milloin taas muodostaen mitäkin lovia ja kulmia.

Tämä kaupunginosa sijaitsee niin matalalla, ettei vesi katulätäköistä koskaan kunnollisesti kuiva. Pienet, täyteen rakennetut alat ovat ainoana lammikkona, jossa lakkaamatta seisoo mustaa, ummehtunutta vettä. Rappeutuneitten rakennusten ikkunat kuvastuvat synkästi veteen, jonka samealla pinnalla uiskentelee pahvi- ja paperipalasia, lasisirpaleita, lastuja ja kaikkinaisia jätteitä. Tällaista roskaa ovat kadut täynnä, tai oikeammin sanoen se lika- ja mutakerros, joka peittää kadut. Ei missään näy muuta kuin likaa, hätää ja kurjuutta.

Tässä kaupunginosassa on "boardinghouseja" eli matkailijakoteja, jotka kahden dollarin maksosta viikossa tarjoavat ihmiselle asunnon ja täysihoidon; täällä on myöskin "barroomeja" eli kapakoita, joista valaanpyytäjät värväävät kaikellaisia roistoja laivoihinsa ja joista venezuelalaiset ja brasilialaiset nurkka-agentit houkuttelevat siirtolaisia päiväntasaajan seuduille, jotta kuumerutolle riittäisi tarpeellinen määrä uhreja; täällä on ruokapaikkoja, jotka syöttävät vierailleen suolattua lihaa ja pahentuneita, rannoille ajelehtineita kaloja ja ostereita; täällä on salaisia pelihelvettejä, kiinalaisia pesulaitoksia ja lukemattomia merimieskonttoreja; täällä vihdoin on rikosten, puutteen, nälän ja kaikkinaisen tuskan tyyssija.

Ja sentään on liike tässä kaupunginosassa sangen vilkas. Suuret joukot siirtolaisia, jotka eivät pääse asumaan Castle-Gardenin kasarmeihin, jotka eivät tahdo eivätkä saata mennä niinkutsuttuihin "workinghouseihin" ja työkoteihin, kerääntyvät tänne, täällä elääkseen ja kuollakseen. Jos siirtolaisia väitetään sivistyneen Euroopan hylkyväeksi, niin näitten ahtaitten katujen asukkaita syystä saattaa väittää siirtolaisuuden hylkyväeksi. He eivät muuta tee kuin laiskottelevat, osaksi työn puutteesta, osaksi siitä syystä, että sellainen elämä heistä on hauskin. Usein täällä öisin saattaa kuulla revolverinlaukauksia, hätähuutoja, käheätä kirkunaa, juopuneitten irlantilaisten hoilotusta tai tappelevien neekerien ulvontaa. Päivällä kerääntyvät tyhjäntoimittajat, lakki takaraivalla ja piippu hampaissa katselemaan nyrkkitaisteluja ja silloin lyödään vetoa, että se tai se puhkaisee silmän siltä tai siltä, summien vaihdellessa yhdestä sentistä viiteen senttiin. Valkeat lapset ja pienet kiharatukkaiset neekerit eivät kuluta aikaansa koulussa vaan vetelehtivät kaduilla, pommittavat toisiansa luukappaleilla tai etsivät likatunkioilta apelsiini-, banaani- tai vihannesjätteitä. Niin pian kuin joku siistimmin puettu henkilö eksyi näille seuduin, oli kuihtunut irlantilainen nainen ojentamassa kättään hänen puoleensa.

Keskellä tätä kurjuutta tapaamme vanhat tuttavamme Wawrzon Toporekin ja hänen tyttärensä Marysian. Kultaiset unelmat maatilojen omistamisesta olivat olleet paljaita unelmia. Todellisuus antoi heille ahtaan, puoleksi maahan vajonneen mökin, jossa oli yksi ainoa ikkuna ilman ruutuja. Pitkin seiniä valui kosteus likaisina, ruosteenkarvaisina virtoina; seinustalla seisoi rikkinäinen, ruostunut rautakamiini sekä kolmijalkainen pöytä; nurkassa oli olkikupo vuoteena.

Siinä kaikki. Vanha Wawrzon on polvillaan kamiinin ääressä: hän koettaa etsiä, eikö sammuneeseen tuhkaan sentään olisi jäänyt joku peruna. Tätä turhaa etsintää hän muuten jo on jatkanut toista päivää. Marysia istuu olkikuvon päällä liikkumattomana, kädet kytkettyinä polvien ympäri, ja tuijottaa maahan. Tyttö on sairas ja surkastunut, entisen Marysian varjo vain. Hänen poskensa jotka ennen olivat punaiset, ovat nyt syvillä kuopilla, iho on käynyt kalpeaksi, sairaalloiseksi, kasvot ikäänkuin pienentyneet ja silmät tuijottavat suurina, tylsinä. Huono ilma, hätä ja puute ovat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Tähän asti ovat he eläneet perunoilla, mutta kahteen päivään ei ole ollut niitäkään. Nyt eivät he laisinkaan käsitä, mitä tehdä, miten elää. Kolmatta kuukautta he nyt ovat olleet työttöminä tässä luolassa, rahat ovat lopussa. Vanha Wawrzon kyllä on koettanut hankkia työtä, mutta eiväthän ihmiset ole edes ymmärtäneet, mitä hän on sanonut. Hän oli mennyt satamaan kantaakseen lastia ja hiiliä laivoihin, mutta siinä työssä olisi tarvittu käsikärryjä ja niitä hänellä ei ollut. Sitäpaitsi irlantilaiset paikalla karkasivat hänen kimppuunsa ja uhkasivat pistää silmät puhki. Kirves olalla oli hän suunnannut askelensa laivatokkaan, mutta sielläkin oli uhattu antaa selkään. Mikä työmies se on olevinaan, joka ei edes ymmärrä mitä hänelle sanotaan?! Minne hän vaan kätensä ojensi, minne kääntyi, mistä toivoi jotakin tapaavansa, niin siellä pilkattiin, potkittiin, lyötiin. Sentähden ei hän mistään saanut irti mitään, sentähden ei hän voinut äyriäkään ansaita. Murheen alla valkenivat hänen hiuksensa, toivo raukeni, rahat loppuivat, nälkä oli käsissä.

Kotimaassa, oman kansan keskuudessa olisi hän saanut kadottaa kaiken omaisuutensa, tauti olisi saanut runnella hänet, omat lapset karkoittaa mökiltä — eikä hänen olisi muuta tarvinnut kuin tarttua sauvaan, asettua tiehaaraan ristin juurelle tai jonkun kirkon ovelle veisaamaan: "oi Herra armollinen, mun kuule huutoni!" Ohikulkeva herra olisi silloin antanut kymmenpennisen. Hieno rouva olisi pistänyt lapsensa pieneen valkoiseen kätöseen rahaa ja lähettänyt rattailta viemään kerjäläisäijälle. Lapsi olisi tuonut ja katsellut suurilla, lempeillä silmillään. Talonpoika olisi antanut leipää ja hänen vaimonsa silavaa. Olisi tullut hyvin toimeen, olisi elänyt kuin taivaan lintu joka ei kylvä eikä kokoa riiheen. Siinä ristin alla seisoessa olisi yllä ollut Herran avattu syli ja sininen taivas, ympärillä viljavainiot. Maaseudun hiljaisuudessa olisi Herra Jumala kallistanut korvansa hänen äänelleen. Täällä suuressa kaupungissahan aina kävi niin hirveä jyry kuin suuressa myllyssä. Jokainen koetti täällä vaan päästä eteenpäin, jokainen katsoi vaan omaa etuaan. Lähimmäisen kohtalosta ei kukaan välittänyt. Täällä meni pää ihan pyörälle, käsistä katosi voima, silmät eivät jaksaneet käsittää kaikkea sitä, mitä niiden piti nähdä, ajatukset ajoivat toisiaan takaa. Kaikki täällä oli niin outoa, peloittavaa ja ahdistavaa. Jokaisen joka joutui tähän pyörteeseen kieppumaan, täytyi varmaan singahtaa kehän syrjiä vastaan ja särkyä savisen astian lailla.

Toisin oli ollut ennen! Rauhaisessa Lipincessä Wawrzon oli ollut isäntänä ja lautamiehenä, omistanut maatilkun, ihmisten kunnioituksen ja runsaan jokapäiväisen leivän. Sunnuntaisin hän, kynttilä kädessä, oli astunut alttarin eteen, Täällä hän oli ihmisten pilkkana, koirana vieraan pihamaalla, arkana, nälkääntyneenä, täynnä pelkoa ja vavistusta. Onnettomuuden ensi päivinä oli muisto monasti kuiskannut hänen korvaansa: "Lipincessä oli parempi olla." "Miksi heitit Lipincen?" soimasi omatunto. Niin, miksi? Siksi että Jumala oli heittänyt hänet. Olisihan hän kärsivällisesti kantanut ristiään, jos hän vaan olisi tietänyt, että tämä ristin tie edes joskus loppuu. Mutta hän tiesi varsin hyvin, että kurjuus päivä päivältä kasvaa, että uuden aamun aurinko aina vaan näkee hänen ja hänen tyttärensä hädän entistä suurempana. Mitä tehdä? Kiertääkö valmiiksi nuora, lukea isämeitä ja hirttäytyä? Ukko ei pelkää kuolemaa, mutta mihin joutuisi tyttö? Näitä asioita miettiessä Wawrzon tunsi, että Jumala jo oli hänet heittänyt ja että järki pian hänet heittää. Hän ei löytänyt ainoaa valon välähdystä elämänsä pimeydestä eikä hän olisi suurinta kärsimystään osannut sanoin lausua.

Hänen suurin kärsimyksensä oli koti-ikävä, joka kalvoi yöt, päivät. Se oli vielä kamalampi sentähden, ettei hän tietänyt, mitä häneltä puuttui, mikä hänen talonpoikaista sydäntään repi ja raastoi. Häneltä puuttui kotikylän petäjikkö, vainiot, olkikattoiset töllit, herrat, talonpojat, papit — sanalla sanoen kaikki se, mitä syntymäseudun taivaan alle mahtui, mihin hänen sydämensä oli kasvanut kiinni ja mistä ei sitä saatu irroitetuksi ilman verenvuodatusta. Mies tunsi, että häntä täällä ikäänkuin painaa maahan. Tuontuostakin valtasi hänet hurja halu tarttua hiuksiinsa ja lyödä päänsä seinään, tai viskauta maahan, ulvoa kuin koira kahleissaan ja huutaa apua. Ketä hän olisi huutanut avukseen? .. Sitä ei hän itsekään tietänyt. Hän kyyristyy tuon tuntemattoman painon alle, hän lyyhistyy maahan asti, mutta hänen ympärillään kohisee jättiläiskaupunki kohisemistaan. Hän huutaa ja rukoilee avukseen Jeesusta, mutta eihän täällä ole edes ristiä eikä kukaan hänelle vastaa, kaupunki vaan kohisee kohinataan. Olkivuoteella istuu tyttö, silmät tähdättyinä maahan, nälkäisenä, ääneti kärsien. Oli se kummallista! He istuivat tytön kanssa kahden, mutta monasti he eivät päiväkausiin vaihtaneet ainoaakaan sanaa. He elivät kuin vihamiehet. Pahalta ja raskaalta se elämä tuntui, mutta mistä he oikeastaan olisivat voineet puhua? Ei ole hyvä kajota kirvelevään haavaan. Tai olisiko heidän pitänyt keskustella siitä, ettei ole rahaa kukkarossa, ei perunoita pesässä eikä heidän elämässään minkäänlaisia toiveita.

Kukaan ei rientänyt heidän avukseen. Onhan New-Yorkissa hyvin paljon puolalaisia, mutta kukaan jolla on vähänkin varoja, ei asu Chattam-squaren tienoilla. Viikon päivät oltuaan New-Yorkissa he tosin tutustuivat kahteen puolalaiseen perheeseen — toinen oli Schlesiasta, toinen Posenista — mutta nekin olivat jo nälkään kuolemaisillaan. Schlesialaisilta oli jo kuollut kaksi lasta, kolmas oli hyvin kipeänä, mutta siitä huolimatta täytyi sen vanhempiensa kanssa viettää yöt erään siltakaaren alla. Koko perhe eli sillä mitä kadulta löysi. Myöhemmin he pääsivät sairashuoneeseen ja katosivat teille tuntemattomille. Toisen perheen kävi yhtä huonosti, vieläpä huonommin, sillä isä joi. Marysia auttoi vaimoa niin kauvan kuin jaksoi, nyt oli hän itse avun tarpeessa.

Wawrzon ja Marysia olisivat voineet lähteä puolalaiselle kirkolle Hobokeniin. Pappi olisi tietysti silloin puhunut maamiehilleen heidän hädästään, mutta eiväthän he tietäneet, että oli olemassa puolalainen kirkko ja puolalainen pappi; eiväthän he voineet puhua kenenkään kanssa eivätkä kysyä keneltäkään. Sentähden tuntui heistä aina kun heidän piti luopua sentinrahasta siltä kuin he olisivat astuneet uuden askelen alas portaita, jotka johtivat kurjuuden kuiluun.

Tällä hetkellä istui Wawrzon kamiinin ääressä, Marysia olkivuoteella. Tunnit kulkivat tasaista kulkuaan. Mökissä alkoi hämärtää, vaikka vasta oli puolenpäivän aika, sillä vedestä nousi paksua, raakaa sumua, kuten keväällä tavallisesti. Ulkona oli jo lämmin, mutta huoneessa pani vilu heidät värisemään. Vihdoin Wawrzon lakkasi toivomasta että löytäisi jotakin tuhasta.

— Marysia, huudahti hän, — minä en enään kestä tätä etkä sinä liioin: lähdenpä tästä rantaan katsomaan, eikö vedestä löytyisi puita, niin että edes saisimme lämmittää. Ehkä löytäisin syömistäkin.

Tyttö ei vastannut mitään ja isä läksi. Hän tunsi jo tien satamaan ja osasi vedestä onkia laudanpätkiä, joita laineet heittivät rannalle. Sitä keinoa käyttävät kaikki joilla ei ole varaa ostaa hiiliä. Usein tyrkkivät toverit hänet pois näiltä kalavesiltä, mutta usein sai hän olla rauhassakin. Joskus sattui löytämään syötävää, kaikellaisia mädäntyneitä vihannesjätteitä, joita oli heitetty laivoista. Monasti kun ukko siten tepasteli sumussa etsiskelemässä eikö taas löytäisi jotakin, niin tapahtui, että hän hetkeksi unohti kurjuutensa ja kalvavan ikävänsä. Vihdoin hän nytkin saapui rantaan. Oli päivällisaika eikä paikalla ollut kuin pieniä poikia. Tosin he heti rupesivat viskelemään lokaa ja näkinkengänkuoria hänen päälleen, mutta ei hän niitä pelästynyt. Laudanpätkiä oli tänään runsaasti, toisia laineet ajoivat rantaan, toisia ulapalle päin. Pian sai Wawrzon kerätyksi tarpeekseen.

Vihannesjätteitä ajelehti niinikään aalloilla. Mahdollisesti niissä olisi voinut olla syötävääkin, mutta ne olivat niin keveät, ettei aalto kantanut niitä rantaan asti eikä niitä niinmuodoin saanut käsiinsä. Pojat viskasivat veteen nuoria ja saavuttivat siten saaliinsa, mutta Wawrzonilla ei ollut nuoraa. Hän ei siis muuta voinut kuin himoavin katsein seurata poikia ja odottaa kunnes he menivät pois. Silloin hän paikalla etsimään heidän jätteistään ja syömään suuhunsa sen mikä vielä syötävältä näytti. Ei hän tullut ajatelleeksikaan, että tyttö istuu kotona nälissään.

Mutta tällä kertaa oli kohtalo hänelle suotuisa. Kotiin palatessa kohtasi hän suuren perunakuorman jota ajettiin satamaan päin. Pyörä oli tarttunut kuoppaan eivätkä hevoset saaneet rattaita liikkeelle. Wawrzon kävi kiinni kärrynkoreihin ja alkoi tyrkätä. Raskasta se oli, ihan koko ruumiiseen koski, mutta vihdoin hevoset saivat kuorman liikkeelle. Se oli sentään niin kukkurallaan, että röykähtäessä vieri maahan koko joukko perunoita. Ei kuski viitsinyt ruveta niitä keräilemään, hän kiitti Wawrzonia avusta, huusi hevosille "Get up!" ja jatkoi matkaansa.

Wawrzon karkasi paikalla perunoiden kimppuun ja alkoi kiihkeästi, vapisevin käsin mättää niitä povelleen. Samassa tuli hän paremmalle mielellekin. Kun nälkäinen löytää leipäpalasen, niin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi löytänyt itse onnen.

— Kiitetty olkoon taivaallinen Isä, puheli hän hiljaa itsekseen kotimatkalla, — että hän armahti meitä. Nyt on puita, tyttö saa tehdä tulta, ja potaattikultia on niin paljon että riittää pariksikin kerraksi. Jumala on armollinen. Huonekin käy tästä hauskemmaksi. Tyttö ei ole syönyt puoleentoista päivään. Kylläpä hänelle nyt ilo nousee. Jumala on totisesti armollinen!

Näitä sanellen koetteli hän yhtämittaa toisella kädellään, pysyivätkö perunat paikoillaan ja piteli toisella kädellään kiinni laudanpalasiaan. Hänen sylissään oli suuria aarteita. Hetken perästä hänen taas piti nostaa kiitolliset kasvonsa taivasta kohti ja puhjeta puhumaan:

— Minä jo ajattelin: nyt minä varastan! Mutta perunatpa putosivat rattailta varastamattakin. Olemme nähneet nälkää, mutta nyt me syömme! Jumala on armollinen! Kyllä Marysia nyt paikalla karkaa ylös olkikuvoltaan, kun kuulee että minä tuon potaattia!

Marysia ei ollut liikahtanut paikaltaan isänsä poissaollessa. Kun isä aamuisin toi kotiin puita, niin hän kyllä oli tehnyt tulta pesään, noutanut vettä ja syönyt mitä kotona oli, mutta sitte hän tuntikausia oli istunut pesän ääressä ja tuijottanut tuleen. Oli hänkin aikoinaan koettanut hankkia työtä. Hän oli jo päässyt erääseen Boardinghouseen pesemään patoja ja pyykkiä, mutta kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin ja sentähden huonosti teki tehtävänsä, niin hänet pantiin pois parin päivän perästä. Senjälkeen ei hän enään ollut etsinyt eikä löytänytkään työpaikkaa. Päiväkausia hän istui huoneessa, sillä häntä pelotti mennä kadulle. Siellä ahdistelivat irlantilaiset ja juopuneet merimiehet. Työttömyys teki hänet vieläkin onnettomammaksi. Suru ja ikävä kulutti häntä kuin ruoste rautaa, hän kärsi vielä enemmän kuin Wawrzon. Molemmat he olivat nähneet nälkää ja hätää, molemmat tiesivät ettei heille löydy pelastusta eikä toivoa, molempia kalvoi kamala koti-ikävä, mutta tämän kaiken lisäksi oli tytön rinnassa vielä haikea ikävä Jaskoa, tallirenkiä ajatellessa. Olihan hän kihlatessaan hänet sanonut: "minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin asti", mutta tyttö oli lähtenyt maailmalle päästäkseen hienoksi neidiksi ja nyt oli käynyt ihan toisin!

Jasko on renkinä kartanossa ja saa periä isältään talon — Marysia on köyhä ja nälkäinen kuin rotta Lipincen kirkossa. Tuleeko hän hänen luokseen? ja jos tulee, niin painaako rinnalleen, kuiskaako: "oma kultaseni!" tai työntääkö luotaan sanoilla: "mene tiehesi, kerjäläistyttö!"

Sillä muita myötäjäisiä ei hänellä nyt ole kuin rääsyjä. Lipincen koiratkin haukkuisivat häntä ja kuitenkin hänen sielunsa ikävöi sinne, ikävöi niin palavasti, että soisi pääskysenä voivansa lentää vesien poikki, saadakseen siellä edes kuolla! Sillä siellähän on Jasko. Vieläkö hän muistaa tyttöään vai joko on unohtanut — sitä ei tiedä. Sen vaan tietää, että Jasko on rakkain kaikesta maailmassa. Vain hänen luonaan on rauhaa ja iloa ja onnea.

Kun pesässä paloi valkea eikä nälkä kalvanut kuten tänään, niin loimuavat liekit pihistessään, paukkuessaan ja hyppiessään veivät tytön ajatukset Lipinceen. Hän muisteli kuinka hän ennen muitten tyttöjen kanssa oli istunut rukin ääressä. Äkkiä oli Jasko pistänyt päänsä sisään ovesta ja virkkanut: "Marysia, lähdetäänpäs pappilaan, minä rakastan sinua!" "Oletkos vaiti, senkin hurjapää!" oli Marysia vastannut, mutta hänen mielensä oli käynyt lämpimäksi ja iloiseksi. Sellaista se oli ollut tansseissakin, kun Jasko väkisin oli vetänyt hänet nurkasta keskilattialle. Silloinkin hän oli peittänyt kasvot käsillään ja kuiskannut: "mene tiehesi, minua hävettää!" mutta sydän oli sykkinyt ilosta ja riemusta. Näitä ajatellessa loimottavien liekkien ääressä, olivat kyynelet aina virtana valuneet alas hänen poskiaan. Nyt ei ollut tulta pesässä eikä silmissä kyyneliä, sillä hän oli itkenyt loppuun kaikki kyynelensä. Välistä tuntui hänestä siltä kuin ne olisivatkin painuneet rintaan ja ahdistavat siellä. Hän oli väsyksissä, oli lamassa, hän ei jaksanut edes ajatellakaan; mutta hän kärsi nöyrästi ja valittamatta, tuijottaen eteensä suurilla silmillään kuin lintu, jota kidutetaan.

Nytkin hän istui olkivuoteella, eteensä tuijottaen. Äkkiä avautui ovi, mutta Marysia ei edes kääntänyt päätään, sillä hän luuli isänsä tulevan.

Se oli heidän asuntohökkelinsä isäntä, vanha, äreä, likainen ja ryysyinen mulatti, posket pullollaan tupakkamälliä.

Hänet nähdessään tyttö kovasti pelästyi. Heidän olisi pitänyt maksaa ensi viikon vuokra, yksi dollari etukäteen, eikä heillä ollut ainoaa senttiä. Nyt ei muuta kuin turvata isännän armoihin. Tyttö likeni siis häntä, lankesi polvilleen ja suuteli kättä.

Tyttö ymmärsi sanan "dollari", ravisti päätään, katseli rukoilevasti isäntään ja koetti parhaimpansa mukaan selittää, että he jo ovat panneet likoon kaikki rahansa, että toista päivää ovat olleet syömättöminä, että heidän on nälkä, että isännän täytyy armahtaa heitä…

— Jumala kyllä palkitsee teille, armollinen herra, lisäsi hän vielä puolankielellä, kun ei enään keksinyt, mitä sanoisi ja mihin ryhtyisi.

"Armollinen herra" ei laisinkaan ymmärtänyt sitä kaunista puhuttelutapaa, mitä tyttö käytti. Ainoastaan sen hän ymmärsi, ettei hän saa dollaria. Hän keräsi toiseen käteensä kääröt kimssuineen, kamssuineen, tarttui toisella tytön käsivarteen ja työnsi häntä ylös portaita, kadulle. Siinä hän heitti tavarat hänen eteensä, avasi tyynesti likeisen kapakan ovet ja virkkoi:

Mulatti katosi samassa pimeään porttikäytävään ja tyttö jäi yksin kadulle. Hän nosti tavarat portaille, jotteivät vierisi lokaan ja asettui niiden viereen odottamaan, nöyränä, äänetönnä, kuten tavallisesti.

Juopuneita irlantilaisia kulki ohi, mutta he jättivät hänet tällä kertaa rauhaan. Huoneessa oli ollut pimeä, mutta päivän valossa kadulla näyttivät tytön kasvot niin laihtuneilta, että olisi luullut hänen nousseen pitkälliseltä tautivuoteelta. Vaaleat, pellavankarvaiset hiukset vain olivat jääneet entiselleen, huulet olivat sinertävät, silmät syvissä kuopissa, poskiluut pistivät terävinä esiin. Hän oli kuin kuihtuva kukka tai tyttö, joka on kuolemaisillaan.

Ohikulkijat katselivat häntä miltei säälien. Muuan vanha neekerivaimo pysähtyi häntä puhuttelemaankin, mutta jatkoi loukkaantuneena matkaansa, kun ei saanut vastausta.

Sillaikaa riensi Wawrzon kotia kohti, sydän täynnä kiitollisuutta siitä Jumalan erityisestä armonosoituksesta, jota vasta oli saanut kokea. Olihan hänellä nyt perunoita. Nytpäs he syövät ja aamulla lähtevät taas kuormille. Sen kauvemma ei hän enään ajatellut, sillä hänen oli kauhea nälkä. Hyvän matkan päästä hän jo huomasi tytön seisomassa katukäytävällä talon edessä. Se häntä suuresti hämmästytti ja hän koetti astua entistä kiireemmin.

Puupalaset putosivat vanhuksen käsistä. Siinä sitä taas ollaan! Nyt olisi sekä perunoita että puita ja samassa potkitaan ulos huoneesta! Mitä nyt tehdä, missä paistaa potaatit, missä syödä nälkäänsä, minne askel suunnata? Wawrzon viskasi lakkinsa samaa tietä kuin puutkin, suoraan lokaan ja kääntyi ympäri.

Suu auki, harhailevin katsein tuijotti hän pitkän aikaa tyttöön ja toisti vieläkin:

Hän astui pari askelta eteenpäin ikäänkuin lähteäkseen menemään, mutta palasi samassa takaisin ja puhui ontolla, käheällä ja uhkaavalla äänellä:

Wawrzon kierteli kuin mato, jonka sisään pujotetaan onkikoukkua.
Maailma musteni hänen silmissään.

— Seiso tässä äläkä liiku paikalta. Minä lähden pyytämään, että hän edes antaa paistaa potaatit.

Vanhus läksi. Hetkisen perästä kuului etehisestä ääniä, askeleita, melua — sitte lensi Wawrzon aika kyytiä kadulle, nähtävästi väkevän käden voimasta.

Tyttö kumartui ottamaan tavaroita. Raskaat ne olivat hänen heikentyneille voimilleen, mutta isä ei auttanut häntä. Ei hän edes huomannut, että tytön oli vaikea niitä kantaa.

He läksivät liikkeelle. Kaksi niin kurjaa olentoa kuin tämä isä ja tytär varmaan olisivat vetäneet puoleensa ohikulkevien huomion, jollei kurjuus tämän seudun asukkaille olisi ollut niin perin tuttu. Mihin nyt lähteä? Onko vastassa uutta pimeyttä, uutta onnettomuutta, uusia kärsimyksiä?

Tytölle kävivät askelet yhä raskaammiksi ja työläämmiksi. Tuontuostakin hän vaipui maahan.

— Isä kulta, puhkesi hän vihdoin pyytämään, — ottakaa te tavarat, minä en enään jaksa.

— Se on kaiketi näin sallittu, mutisi vanhus vielä tuontuostakin itsekseen, vaikeni sitte ja katseli eteensä pahalla katseella. Kaikellaisten likaisten katujen kautta pääsivät he satamaan, tulivat suurelle sillalle, joka oli rakennettu paaluille, kulkivat rakennuksen poikki, jonka seinään oli kirjoitettu "Sailors asilum" ja pysähtyivät vihdoin ihan veden varrelle. Siellä rakennettiin uutta tokkaa. Korkeat telineet, joita tarvittiin paaluamiseen, heiluivat ylhäällä ilmassa ja lautojen ja paalujen välillä puuhasivat työmiehet. Marysia vaipui paikalla lautaläjän päälle istumaan, sillä hän ei enään päässyt eteenpäin. Wawrzon istuutui ääneti hänen rinnalleen.

Oli iltapäivä, noin neljän tienoilla. Satamassa kiehui elämä ja liike. Sumu oli jo laskenut ja auringon herttaiset säteet valoivat kirkkauttaan ja lämpöään molemmille onnettomille. Mereltä puhalsi maalle raikkaita, keväisiä tuulahduksia, täynnä elämää ja iloa. Yltympärillä oli jo ennestään niin paljon sineä ja valoa, että silmiä häikäisi. Etäisyydessä valuivat taivas ja meri kauniisti toisiinsa. Satamassa törröttivät vakavina savupiiput ja mastot ja viirit leijailivat kevyesti tuulessa. Laivat, jotka taivaanrannalta tulla viilättivät satamaa kohti, näyttivät nousevan kuin vuoren takaa tai kohoavan ylös aalloista, purjeet pilven muotoisina, loistavina, hohtavina ja häikäisevinä sinertävän veden päällä. Toiset laivat purjehtivat merelle päin, jotta vesi vaan kokassa kohisi. Ne kulkivat siihen suuntaan, jossa Lipincekin oli, siis kohti heidän kadotetun onnensa, ilonsa ja rauhansa kotia. Tyttö rupesi miettimään syytä siihen, miksi armollinen Jumala oli kääntänyt kasvonsa heistä ja heittänyt heidät vieraitten ihmisten joukkoon, kauvas vieraalle maalle. Minkähän hirveän synnin he olivatkaan tehneet Herraa Jumalaa vastaan? Yksin Hänen kätensä saattoivat ohjata heidät takaisin onneen. Sinnepäin lähtee paljon laivoja, mutta ei yksikään ota heitä mukaansa. Vielä kerran liitivät Marysian väsyneet ajatukset Lipincen maille, Jaskon luo. Vieläkö hän ajattelee tyttöään, vai joko on unohtanut? Tyttö häntä kyllä ajattelee, sillä onnettomuus ei koskaan saata ihmistä unohtamaan, onnettomuudessa ja yksinäisyydessä kiertyvät ajatukset rakastetun ympärille niinkuin humala kiertää poppelin runkoa. Entä Jasko? Ehkä hän on unohtanut entisen rakkautensa ja lähettänyt puhemiehen toiseen taloon. Täytyyhän hänen hävetä sellaista kurjaa olentoa, joka ei omista mitään muuta koko maailmassa kuin ruuttaseppelensä ja jonka luo ei enään kukaan muu kuin kuolema lähetä puhemiestä.

Hän oli sairas, nälkä ei siis tällä kertaa kalvanut kovin pahasti, mutta väsymys ja heikkous valtasi hänet painostavana unena. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja pää painui rintaa vastaan. Tuontuostakin hän yritti herätä, mutta vaipui samassa taas uneen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi käynyt eksyksissä ja pudonnut johonkin syvään kuiluun, kuten Kasian kävi laulussa "Syvästä Tonavasta". Samassa hän oli kuulevinaan kaukaista laulua:

    Sen huomasi Jasko, rupes auttajaksi,
    Alas silkkistä köyttä luo Marjan hän laski,
    Kyllä köydestä puuttui kyynärää kolme,
    Mutta Marja se letistään lisää solmi.

Äkkiä hän heräsi ja hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enään ole lettiä ja että hän makaa syvässä kuilussa. Mutta uni katosi. Ei ollut hänen rinnallaan Jaskoa — Wawrzon siinä istui; ei näkynyt Tonavaa — New-Yorkin satama, vahdit, mastot, telineet ja savupiiput olivat hänen edessään. Laulu oli varmaan kuulunut noista laivoista, jotka taas lähtivät purjehtimaan ulappaa kohti. Hiljainen, lämmin, poutainen kevätilta alkoi jo hehkua taivaalla ja vedessä. Meren pinta kävi peilikirkkaaksi, mastot ja paalut heijastuivat syvyyteen, ihana oli ilta. Luonnossa vallitsi suuri, onnellinen rauha; koko maailma näytti riemuitsevan — ainoastaan he molemmat olivat onnettomina, hyljättyinä. Työmiehet rupesivat tekemään lähtöä koteihinsa — heillä molemmilla vain ei ollut kotia.

Nyt alkoi nälkä rautakourin kalvaa Wawrzonin sisälmyksiä. Hänen kasvonsa olivat surulliset ja synkät, niiden ilmeeseen oli tullut jotakin kamalaa. Jos joku olisi hänet nähnyt, niin olisi täytynyt pelästyä, sillä nälkä oli painanut häneen eläimellisyyden leiman. Ja samalla oli noissa kasvoissa kuolleen ihmisen epätoivoisa rauha. Hän ei moneen aikaan ollut virkkanut tytölle sanaakaan. Vasta kun satama oli käynyt ihan tyhjäksi ja yö tuli, virkkoi hän omituisella, vieraalla äänellä:

He nousivat. Oli pilkkosen pimeä. Heidän täytyi liikkua hyvin varovaisesti, jotteivät putoaisi veteen.

Puheenalaiset lankku- ja lautatelineet muodostivat kaikellaisia sokkeloja. Muun muassa oli siellä puinen käytävä, joka päättyi sileään permantoon ja sen takana oli juntta, jolla ajettiin paaluja maahan. Permannolla, jonka suojaksi oli rakennettu katto sateen varalta, seisoivat tavallisesti junttamiehet kiskomassa köyttä; tällä kertaa ei siellä ollut ketään.

Marysia putosi suinpäin laudoille ja vaikka sääksilauma paikalla karkasi hänen kimppuunsa, niin hän meni syvään uneen.

Isän äänessä oli niin omituinen sointu, että hänen uneliaisuutensa katosi kuin pyyhkäisemällä.

Läpi yön pimeän hiljaisuuden kaikui vanhan talonpojan ääni kumeana, hirvittävän tyynenä:

— Tyttö, sinun ei enään tarvitse nähdä nälkää, sinun ei enään tarvitse kerjätä ihmisten kynnyksillä eikä nukkua taivasalla. Ihmiset ovat sinut hyljänneet, Jumala on hyljännyt, kova kohtalo sinut on runnellut. Tulkoon jo kuolema sinua armahtamaan! Vesi on syvä, ei sinun kauvan tarvitse kitua.

Marysia ei voinut nähdä häntä, vaikka kauhu oli levittänyt hänen silmänsä selkosen selälleen.

— Kurja lapsi, jatkoi vanhus, — minä hukutan sekä sinut että itseni. Ei meitä kukaan pelasta, ei meitä kukaan armahda. Ei sinun enään huomenna tarvitse nähdä nälkää. Parempi sinun huomenna on kuin tänään.

Ei! Tyttö ei tahdo kuolla. Hän on kahdeksantoista vuotias, hän pelkää kuolemaa ja riippuu kiinni elämässä nuoruuden koko voimalla. Häntä kammottaa ajatus, että hän huomenna olisi ruumiina, kulkisi jossakin tuntemattomassa pimeydessä, makaisi vedessä kalojen ja nilviäisten joukossa, meren limaisella pohjalla. Ei ikinä! Sanomaton inho ja kauhistus valtasi hänet ja oma isä, jonka ääni pimeydestä puhui hänelle, kävi hänen silmissään pahaksi hengeksi.

Hänen kätensä lepäsivät tytön laihtuneilla olkapäillä ja ääni jatkoi kamalaan, levolliseen tapaansa:

— Vaikka sinä huutaisitkin apua, niin ei kukaan sinua kuulisi. Minä vähän tönäsen, etkä kahteen kertaan ehtisi isämeitää lukea, ennenkuin kaikki olisi ohi.

— En tahdo, isä, en tahdo! huusi Marysia. — Ettekö te pelkää Jumalaa, rakas isä kulta? Armahtakaa minua! Mitä minä olen tehnyt teille? Olenhan valittamatta kestänyt kaikki, teidän kanssanne kärsinyt nälkää ja vilua… Isä!

Vanhus hengitti hätäisesti ja hänen kätensä pusertuivat ikäänkuin pihdeillä pitelemään kiinni tyttöä, joka epätoivoisalla kiihkolla rukoili henkensä edestä.

— Armahtakaa, armahtakaa minua! Olenhan kurja, kipeä lapsiraukkanne.
En minä kuitenkaan elä kauvan. Voi minua onnetonta! Minä niin pelkään!

Näin valittaen tarttui hän isänsä vaatteisiin ja suuteli hellästi käsiä, jotka yrittivät syöstä häntä syvyyteen. Mutta se näytti vaan ärsyttävän isää. Hänen tyyneytensä oli muuttunut hulluudeksi: hän ähki ja kornasteli. Välillä he molemmat vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin heidän läähättävä hengityksensä ja lautojen jyske. Yö oli pimeä ja äänetön, apua ei voinut toivoa mistään päin, sillä tänne sataman äärimmäiselle kulmalle ei päivälläkään koskaan tullut kuin työmiehiä.

Wawrzon työnsi hänet toisella kädellään ihan telineitten reunaan ja rupesi toisella kädellään hakkaamaan häntä päähän, saadakseen hänet vaikenemaan. Eihän hänen huutonsa muutenkaan herättänyt mitään vastakaikua. Koira vaan ulvoi jossakin kaukana.

Tyttö tunsi voimiensa heikkonevan. Hänen jalkansa heiluivat jo ilmassa, käsin hän vielä riippui kiinni isässään, mutta nekin raukenivat raukenemistaan. Hätähuudot kävivät yhä voimattomammiksi. Kappale isän vaatteista irtaantui hänen käsiinsä ja hän tunsi lentävänsä ilmassa.

Hän oli pudonnut telineiltä, mutta sai äkkiä kiinni jostakin poikkipuusta ja jäi siihen riipuksiin.

Vanhus kumartui ja, voi kauheaa! rupesi irroittamaan hänen käsiään. Kokonainen muistojen tulva lensi pelästyneen lintuparven lailla salaman nopeudella Marysian päähän. Hänen silmiensä eteen nousi Lipince, vinttikaivo, ero kotoa, laiva, myrsky, rukous laivalla, hätä New-Yorkissa. Ja mikä tässä vielä lieneekään tulossa? Hän näkee äärettömän laivan kohoavan aalloista, kansi on mustanaan ihmisiä ja ihmisjoukosta ojentautuu kaksi kättä häntä vastaan. Jumalan tähden! Jaskohan siellä seisoo, Jasko hänelle avaa sylinsä. Mutta laivan ja Jaskon yläpuolella seisoo Jumalan Äiti, hymy huulilla, säteilevässä kirkkaudessa. Tämän nähdessään karkaa Marysia ihmisjoukon halki. "Oi Kaikkeinpyhin Neitsyt! Jasko, Jasko!" Hetkisen perästä avaa hän silmänsä ja korottaa katseensa viimeisen kerran isän puoleen: "Isä! katso Jumalan Äiti! katso Jumalan Äiti!"

Silloin samat kädet jotka äsken syöksivät häntä veteen, tarttuvat hänen raukeaviin ranteisiinsa ja vetävät hänet yliluonnollisilla voimilla takaisin telineille. Taas tuntee tyttö laudat jalkainsa alla, taas ympäröivät häntä käsivarret, mutta tällä kertaa isän käsivarret: eikä murhamiehen — ja hänen päänsä vaipuu isän olalle.

Tainnoksista herätessä huomasi Marysia rauhallisesti lepäävänsä isän luona. Mutta vaikka oli pimeä, saattoi hän eroittaa, että isä oli polvillaan ja että tuskallinen nyyhkytys ahdisti hänen rintaansa.

— Marysia, virkkoi Wawrzon vihdoin itkun särkemällä äänellä, — anna minulle anteeksi, lapseni!

Taivaan rannalla oli jonkun aikaa viipynyt kalpea kajastus ja siitä sukelsi nyt esiin suuri, poutainen täysikuu. Taas tapahtui ihme: Marysia näki kuinka kultaisten mehiläisten lailla kuusta läksi lentoon pieniä enkeliä suurissa parvissa. Pitkin säteitä ne riensivät hänen luokseen, räpyttelivät siipiään, viittailivat ja lauloivat lapsellisilla äänillään:

— Rauha olkoon sinulle sinä kärsimysten lapsi! rauha sinulle sinä lintu rukka, sinä kärsivällinen, hiljainen kedon kukkanen, rauha olkoon sinulle!

Niin ne lauloivat, varistelivat hänen päälleen valkeita liljankukkia ja helistelivät pieniä hopeatiukuja, jotka soivat:

Ja hänen tuli niin hyvä olla, hänen mielensä kävi niin tyyneksi ja valoisaksi, että hän todella nukkui.

Yö kului ja aamu koitti. Saattoi jo eroittaa veden. Mastot ja savupiiput alkoivat häämöittää pimeydestä ja ikäänkuin liketä; Wawrzon oli polvillaan Marysian edessä, painuneena ihan likelle häntä.

Hän luuli tyttöä kuolleeksi. Hänen sorja vartalonsa oli liikkumattomana, silmät kiinni, kasvot valkeina kuin liinavaate, siellä täällä sininen varjo. Hänestä henki kuolleen rauha. Varovaisesti vanhus kajosi häntä olkapäihin: ei liikahda, ei avaa silmiään. Wawrzonista tuntui siltä että hän itsekin on kuolemaisillaan, mutta kun hän nosti tytön käden suutansa vastaan, niin hän huomasi hänen hengittävän. Hänen sydämensä tykytti, vaikka heikosti. Ei sentään ole epäilemistäkään, että hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Jos aamuisesta sumusta nousee poutainen päivä, jos aurinko saa häntä lämmittää, niin hän herää: muutoin ei.

Kalalokit alkoivat kierrellä hänen ympärillään ikäänkuin olisivat olleet huolissaan hänestä. Muutamia istuutui likeisten paalujen neniin. Eteläinen tuuli hajoitti vähitellen aamun sumun. Tuuli oli lämmin, keväinen ja täynnä suloista lemua.

Nyt nousi aurinko. Sen säteet lankesivat ensin telineihin ja alenivat sitte kultaamaan Marysian kuolleita kasvoja. Ne näyttivät hyväilevän ja suutelevan häntä, ikäänkuin lohduttaakseen. Hänen otsaansa ympäröi vaalea hiusseppele, yön viileä kosteus oli virkistänyt häntä. Auringon valon häikäiseminä olivat hänen kasvonsa kuin enkelin kasvot. Itse asiassa vastoinkäymiset ja kärsimykset todella olivat tehneet Marysiasta enkelin.

Ihanana, ruusunpunertavana nousi päivä vedestä, aurinko lämmitti yhä enemmän, tuuli löyhytteli hyväilevästi tyttöä ja kalalokit kiertelivät, kaartelivat ja kirkuivat, ikäänkuin herättääkseen häntä. Wawrzon riisui päällystakkinsa, peitti sillä Marysian jalat ja toivo alkoi hiipiä hänen sydämeensä.

Sinertävät varjot poistuivat tytön kasvoilta ja poskille nousi kevyt puna. Hän hymähti pari kertaa ja avasi vihdoin silmänsä.

Silloin vanha talonpoika lankesi polvilleen sillalle, nosti silmänsä taivasta kohti ja kahtena virtana valuivat kyynelet alas hänen ahavoituneita kasvojaan.

Hän tunsi, että tuo olento tuossa on hänen oma lapsensa, hänen silmäteränsä, sielu hänen sielustaan, pyhä, rakas, kalliimpi kaikkea maailmassa.

Tyttö heräsi, jopa terveempänä ja virkeämpänä kuin eilen. Sataman raikas ilma oli vaikuttanut häneen paremmin kuin huoneen mätä haju. Hän palasi elämään, sillä kohotessaan istumaan laudoille, virkkoi hän ensi työkseen:

— Lähdetään, rakas lapsi, rannalle, ehkä sieltä tapaamme jotakin, huudahti vanhus.

Marysia nousi ilman suurempaa ponnistusta ja he lähtivät liikkeelle. Mutta nähtävästi tämä oli oleva onnenpäivä keskellä heidän kärsimyksiään, sillä kun he olivat kulkeneet muutaman askelen, niin he huomasivat telineillä, aivan likellään, hirsien rakoon pistetyn liinasen, johon oli kääritty leipää, keitettyä maissia ja suolalihaa. Joku telakan työmiehistä oli yksinkertaisesti pannut talteen osan eilisestä suuruksestaan tätä päivää varten. Sikäläisillä työmiehillä on sellainen tapa, mutta Wawrzon ja Marysia selittivät sen vielä yksinkertaisemmin. Kuka sinne olisi pannut ruokaa, jollei se, joka pitää huolta jokaisesta kukkasesta ja linnusta, jokaisesta kedon apilaasta, hyönteisestä ja muurahaisesta:

He lukivat isämeitän, söivät sen vähän mitä evästä oli ja kävelivät pitkin rantaa suurempia telakoita kohti. He saivat uusia voimia. Tultuansa tullihuoneelle kääntyivät he ylöspäin Water-streetille, Broadwayta kohden. Siihen kului pari tuntia, sillä tie oli pitkä ja he levähtivät vähä väliä. Tuontuostakin he istahtivat lautakasoille tai tyhjille laatikoille. He kävelivät tietämättä minkätähden, mutta Marysiasta tuntui siltä, että heidän pitäisi lähteä kaupunkiin. Tiellä kohtasivat he joukon tavarakuormia, joita kuljetettiin satamaan. Water-streetillä oli jo melkoinen liike. Talojen porteista lappasi ihmisiä, jotka kiiruhtivat jokapäiväisiin askareihinsa. Eräästä portista astui pitkä, harmaahapsinen, suuriviiksinen herra, rinnallaan nuori poika. Hän katsahti heihin ja heidän pukuihinsa, väänteli viiksiään; hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan ja hän alkoi katsella heitä vieläkin tarkemmin. Jo hymähti.

Ihme ja kumma! heitä vastaan hymyilivät ystävällisesti ihmisen kasvot New-Yorkissa. He hämmästyivät. Mutta harmaahapsinen herra läheni heitä ja kysyi selvällä puolankielellä:

Oli kuin salama olisi iskenyt heihin. Vastauksen asemasta vaaleni Wawrzon palttinankarvaiseksi, hänen jalkansa horjuivat, hän ei uskonut korviansa eikä silmiänsä. Marysia tointui ensinnä hämmästyksestä, lankesi vanhan herran jalkain juureen, kiersi käsivartensa hänen polviensa ympäri ja huusi:

— Hädässä ja nälässä ja kaikkinaisessa kurjuudessa elämme, armollinen herra.

Marysian ääni katkesi, mutta Wawrzon heittäysi itkien armollisen herran jalkoihin ja rupesi suutelemaan hänen takkinsa lievettä. Hän riippui siinä sellaisella hartaudella, että olisi luullut hänen tavanneen kiinni taivaan laidasta.

Olihan se herra ja heikäläisiä herroja! Hän auttaa, ei hän anna kuolla nälkään eikä viluun.

Siltä nuorelta herralta, joka oli vanhan herran mukana, menivät silmät pystyyn ja kansaa alkoi kerääntyä, suu auki katselemaan sellaista ihmistä, joka lankeaa polvilleen toisen ihmisen eteen ja suutelee hänen jalkojaan. Amerikassa ei sellaisia tapahdu! Mutta vanhaa herraa suututtivat katselijat.

— Mitä tämä teihin kuuluu, virkkoi hän heille englanninkielellä. —
Menkää te omiin toimiinne!

Hän vei heidät likeiseen "bar-roomiin" ja sulkeutui yksityiseen huoneeseen heidän ja nuoren herran kanssa. Wawrzon ja Marysia yrittivät taasen langeta hänen jalkainsa juureen, mutta hän ehkäisi heidät ja rypisti äreästi kulmakarvojaan.

— Älkää nyt turhia siinä! Olemmehan me samalta paikkakunnalta, saman… äidin lapsia…

Sikaarin savu nähtävästi rupesi kirvelemään hänen silmissään, koska hän pyyhkäsi niitä kourallaan.

— Emme kahteen päivään ole syöneet mitään, paitsi sen vähän minkä tänään tapasimme rannasta.

Vanha herra oli puhunut kiireesti ja ikäänkuin äreästi. Nyt hän äkkiä kääntyi Marysian puoleen.

Tyttö ei vastannut mitään, ainoastaan lankesi nöyrästi polvilleen vanhan herran jalkain juureen.

Samassa tuotiin pöytään kuumaa liharuokaa ja olutta. Vanha herra käski heitä heti rupeamaan syömään, mutta kun he sanoivat, etteivät kehtaa hänen nähtensä, niin hän sanoi heitä tyhmeliineiksi. Äreydestään huolimatta, oli hän heidän mielestään kuin taivaan enkeli.

Heidän syömisensä häntä nähtävästi suuresti huvitti. Sitte hän tahtoi kuulla, miten he oikeastaan olivat joutuneet tänne ja mitä kaikkia olivat kokeneet. Wawrzon kertoi kaikki, mitään salaamatta, aivan kuin papille rippituolissa. Vanha herra suuttui ja torui ja kun Wawrzon tuli siihen paikkaan jolloin oli hukuttamaisillaan Marysian, niin hän ärähti:

Marysia likeni, vanha herra tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi hänen otsalleen suudelman.

— Olette te saaneet kärsiä. Mutta hyvä tämä maa on, kunhan vaan osaa elää maassa maan tavalla.

Wawrzon katseli häneen suurin silmin: tuo viisas ja mahtava herra sanoi
Amerikkaa hyväksi maaksi!

— Niin se on, jatkoi hän nähdessään Wawrzonin hämmästyksen. — Ei maassa ole mitään vikaa. Kun minä tulin tänne, niin ei minulla ollut ropoakaan ja nyt minä tulen hyvin toimeen. Mutta teidän, talonpoikien, pitää kuokkia peltoa eikä retkeillä maailmalla. Kun te lähdette pois, niin kuka sitte jää sinne. Turhanpäiten tänne lähdette, helppohan tänne on tulla, mutta vaikea on kääntyä takaisin.

— Kun sitä noin neljäkymmentäkin vuotta on täällä, niin jo se maakin alkaa unohtua. Mutta luuletteko, että aika koti-ikävän parantaa? Williamin täytyy lähteä sinne ennenkuin on myöhäistä, näkemään maan, jossa hänen isänsä elivät… Se on minun poikani, tuo! virkkoi hän, osottaen nuorta herraa. — William! tuothan kotoa kourallisen maata pääni alle arkkuun.

Savu rupesi nyt kirvelemään vanhan herran silmiä niin hirveästi, että silmäterän päälle valui ikäänkuin lasinen verho.

— Poika kyllä ymmärtää puolaa, mutta tahtoo aina puhua englantia. Ja niinhän sen olla pitääkin. Ei sitä, joka kerran tänne on joutunut, vanha isänmaa saa takaisin. William, lähdeppä kertomaan sisarellesi, että meille päivälliseksi ja yöksi tulee vieraita.

Poika läksi kiireesti. Vanha herra vaipui mietteisiin ja oli kauvan aikaa vaiti, vihdoin hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:

— Jos heitä koettaisikin lähettää takaisin, niin se vaan maksaisi ja mitä he kotona tekisivät? Kaikki tavaransa he ovat myyneet, he joutuisivat keppikerjäläisiksi. Jos tyttö menee palvelukseen, niin Jumala ties, miten hänen käy. Koska he kerran ovat täällä, niin pitää koettaa antaa heidän tehdä työtä. Lähetänpä heidät esimerkiksi jonnekin maalle. Tyttö siellä varmaan piankin joutuu naimisiin. Kun nuoret sitte saavat kokoon vähän varoja, niin voivat palata kotimaahan ja ottaa vanhuksen mukaansa.

— Hyvät ihmiset, kuinka te sillä tavalla lähdette matkaan. Jumalan tähden! Onko se sitte ihme, jos teidän käy hullusti! Chicagossa on samallaista väkeä kuin te noin kaksikymmentätuhatta henkeä, Milwaukeessa sama määrä, sekä Detroitissa että Buffalossa paljon. He ovat työssä tehtaissa, mutta parhaitenhan talonpoika maatyössä viihtyy. Entä jos lähettäisi teidät Radomiaan. Tai Illinoisiin… hm! mutta siellä on jo puute maasta. Perustavat paraikaa jonkillaista uutta Posenia Nebraskan aroille, mutta se on kaukana. Rautatiematka on kallis. Neitsyt Maanaan Texasissa on niinikään pitkä matka. Borowinaan olisi ehkä paras lähteä, varsinkin koska saatan hankkia teille piletin ilmaiseksi. Se minkä pistän käteenne, on paras säästää talouteen.

Hän painui yhä syvemmälle mietteisiinsä. — Kuuleppas nyt vanhus, virkkoi hän äkkiä. — Borowinaan Arkansasissa perustavat paraikaa uutta siirtolaa. Se on kaunis, lämmin maa, mutta täydellinen erämaa. Siellä saat 160 morgia metsäistä maata ilmaiseksi hallitukselta ja rautatietä saat käyttää aivan vähäisestä maksosta — ymmärrätkö! Talouteen annan minä rahaa, samaten kuin rautatiepiletinkin, sillä sen minä voin tehdä. Te kuljette Little-Rockin kaupunkiin ja siitä hevosella. Siellä tapaatte muitakin, joilla on sama matkan määrä. Muutoin annan suosituskirjeitä mukaanne. Minä tahdon teitä auttaa, sillä olen veljenne. Mutta tyttöäsi minun käy sääli sata kertaa enemmän kuin sinua. Ymmärrätkö? Kiittäkää te Jumalaa, että minut kohtasitte.

— Kuuleppa lapsi, sanoi hän Marysialle, — tässä saat nimikorttini. Säilytä sitä kuin silmäterääsi. Jos sinua joskus kohtaa joku onnettomuus, jos jäät yksin maailmaan ja turvaa vaille, niin tule minun luokseni. Sinä olet hyvä tyttö, lapsi raukka. Jos minä olisinkin kuollut, niin William ottaa sinut turviinsa. Älä hukkaa nimikorttia. Ja nyt mennään minun luokseni.

Matkalla hän osti heille sekä liina- että päällysvaatteita, vei heidät sitte kotiinsa ja kestitsi heitä. Hyviä ihmisiä olivat kaikki talonväet, sillä William ja hänen sisarensa Jennykin kohtelivat heitä molempia omaisinaan. Herra William käyttäytyi Marysiaa kohtaan ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin "lady" ja Marysiaa se kovasti hävetti. Illalla Jenny neidin luo tuli nuoria neitejä. Heidän hiuksensa olivat otsalla kiharoina ja he olivat hyvissä, kauneissa vaatteissa. He ottivat Marysian seuraansa ja ihmettelivät hänen kalpeuttaan, kauneuttaan ja vaaleita hiuksiaan. Sekin oli heistä kovin merkillistä, että hän tuontuostakin vaipui heidän jalkainsa juureen ja suuteli heidän käsiään. Ihan täytyi nauraa. Vanha herra asteli nuorten joukossa, puisteli valkeaa päätään, mutisi jotakin ja suuttui tuontuostakin; hän puheli vuoroin englanninkieltä, vuoroin puolaa, jutteli Marysian ja Wawrzonin kanssa kaukaisesta isänmaasta ja muisteli entisiä aikoja. Vähä väliä sikaarin savu rupesi kirvelemään silmissä, niin että salavihkaa piti niitä pyyhkiä.

Kun tuli maatapanon aika, niin ei Marysia enään voinut pidättää kyyneleitään, sillä hän näki Jenny neidin omin käsin valmistavan vuodettaan. Kylläpä he olivat hyviä ihmisiä! Mutta eihän se kumma ollutkaan: olihan vanha herra kotoisin Posenista.

Kolmantena päivänä Wawrzon ja hänen tyttärensä jo läksivät matkalle Little-Rockiin. Ukon taskussa oli sata dollaria ja siltä onneltaan ei hän muistanut syödäkään, mutta Marysia tunsi nyt selvästi Jumalan käden johdon ja tuli siihen lujaan uskoon, ettei se käsi salli heidän hukkua; niinkuin se on johdattanut heidät pois onnettomuudesta, niin se johdattaa Jaskonkin Amerikkaan, suojelee heitä, molempia ja suo heidän palata Lipinceen.

Sillaikaa he vaunujen akkunoista näkivät maalaiskylien ja siirtoloiden kiitävän ohitsensa. Oli täällä ihan toisellaista kuin New-Yorkissa. Oli vainioita, suuria metsiä ja taloja, joitten ympärillä kasvoi puita. Vainioitten sarat viheriöivät eriväristen viljojen peitossa aivan kuin Puolassa. Ne nähdessään tunsi Wawrzon rintansa laajenevan ja hänen teki suuresti mieli huutaa: "hei, hei, te vihriät metsät ja vainiot!" Lehmä- ja lammaslaumat kävivät niityillä laitumella. Metsän laidassa oli miehiä puunhakkuussa. Juna kiiti kauvemma ja kauvemma. Seutu kävi yhä harvemmin asutuksi. Siirtolat katosivat ja maa muuttui leveäksi, autioksi aroksi. Nurmi siinä aaltoili tuulessa ja kukkaset nuokkuilivat. Paikoittain kiemurteli teitä, joita myöten joskus oli ajettu rattailla. Nyt olivat ne kullankarvaisten nauhojen kaltaiset, keltaisten kukkien peitossa. Korkeat takkiaiset, peitsiruohot ja ohdakepensaat nyökyttelivät päitään, ikäänkuin tervehtiäkseen matkamiehiä. Mahtavin siivin kaartelivat kotkat aron päällä, iskien terävät silmänsä nurmeen. Juna syöksyi eteenpäin ikäänkuin sen määränä olisi ollut päästä sinne, missä aron äärettömyydet katoavat silmistä ja sulavat yhteen taivaan kanssa. Vaunun ikkunoista saattoi nähdä laumoittain jäniksiä ja villiä koiria. Tuontuostakin nosti korkeasarvinen hirvi päätään nurmesta. Ei missään näkynyt kirkkoa tai kaupunkia, kylää tai ihmisasuntoa, paitsi asemat. Niiden välillä ei saattanut nähdä ainoaakaan elävää sielua. Wawrzon katseli sitä kummissaan ja ravisteli päätään. Hän ei saattanut käsittää, minkätähden annetaan kaiken tämän maan olla tässä asumattomana. Taasen kului vuorokausi umpeen. Aamulla saavuttiin metsään, jonka puita kierteli käsivarren paksuiset köynnöskasvit, tehden metsän niin läpitunkemattomaksi, että siihen olisi saanut iskeä kirveensä ihan kuin seinään. Tuntemattomat linnut visertelivät vihriässä tiheikössä. Äkkiä olivat sekä Wawrzon että Marysia näkevinään, kuinka köynnöskasvien ja pensasten joukosta suikahti jonkillaisia ihmisentapaisia, höyhentöyhdöt päässä, kasvot punaisina kuin kiilloitettu kupari. Nähdessään nuo metsät, nuo autiot arot ja äärettömät erämaat, koko tuon vieraan luonnon ja nuo oudot ihmiset, täytyi Wawrzonin puhjeta puhumaan:

Viimein he tulivat joelle joka oli ainakin kolme kertaa leveämpi kuin Warthe — myöhemmin he saivat tietää, että sitä sanottiin Missisipiksi — ja saapuivat synkkänä yösydännä Little-Rockiin.

Siellä heidän piti kysyä tietä Borowinaan. Ja tässä heitämme heidät hetkeksi, sillä tähän päättyy toinen jakso heidän seikkailuistaan "leivän haussa". Kolmas kuluu metsissä, kirvesten kumistessa, uutisasukkaan raskaassa työssä. Pian saamme nähdä, olivatko heidän kyynelensä, tuskansa ja kärsimyksensä nyt loppuvat.

III

Nähtävästi oli nimi keksitty edeltäpäin, lähtien siitä periaatteesta, että kun kerran on olemassa nimi, niin pitää itse esineenkin olla olemassa. Ensinnäkin julistivat puolalaiset lehdet, vieläpä englantilaisetkin, jotka ilmestyivät New-Yorkissa, Chicagossa, Buffalossa, Detroitissa, Milwaukeessa, Manitobassa, Denverissa ja Calumetissa, sanalla sanoen kaikkialla, missä puolankieltä saattoi kuulla, yleensä jokaiselle ja erittäinkin puolalaisille siirtolaisille, että joka tahtoo elää terveenä, rikkaana, onnellisena, syödä lihavasti, elää kauvan ja kuoleman jälkeen tulla autuaaksi, sen pitää rientää ottamaan haltuunsa kappale maallista paratiisia eli Borowinaa. Ilmoituksissa sanottiin, että Arkansas, josta Borowinan pitää nousta, vielä on autio, mutta maailman terveellisin maa. Tosin Memfis-niminen kauppala, joka on aivan rajalla, tuolla puolen Missisipiä, on keltakuumeen pesä, mutta ilmoitusten mukaan ei kelta- eikä mikään muukaan kuume voi uida niin leveän joen yli kuin Missisipi. Arkansas-joen mäkisellä rannalla ei tuota kuumetta myöskään ole, sillä likellä asuvat Choctaw-indiaanit nylkisivät sen säälittä ja kuume vapisee nähdessään punanahkoja. Näin ollen tulevat uutisasukkaat Borowinassa asumaan aivan neutraalisella vyöhykkeellä, kun heillä on naapureinaan, idässä kuume ja lännessä punanahat. Sitäpaitsi odottaa heitä suuri tulevaisuus, koska Borowinassa tuhannen vuoden perästä epäilemättä on kaksi miljoonaa asukasta ja maasta, joka nyt maksaa puolitoista dollaria akrelta, tarjotaan silloin vähintäinkin tuhannen dollaria neliökyynärältä.

Tällaista kiitosta ja ylistystä oli tietysti vaikea vastustaa. Niille, joita ei Choctaw-indiaanien naapuruus miellyttänyt, vakuuttivat ilmoitukset, että tuota sotaista heimoa elähyttää erityinen mielisuosio puolalaisia kohtaan, joten saattaa odottaa, että heidän välinsä tulee olemaan erittäin sovinnollinen. Sitäpaitsi on tunnettu asia, että niin pian kuin metsien halki kulkee rautatie ja aroille ylenee ristimuotoisia telegraafipylväitä, nämä ristit hyvinkin pian tulevat merkitsemään indiaanien hautoja. Kun nyt rautatieyhtiö oli lunastanut koko Borowinaa ympäröivän maan, niin indiaanien häviäminen ei saattanut olla kuin ajan kysymys.

Rautatieyhtiö oli todella lunastanut maan, joten sekä uutisasutusten yhteys maailman kanssa että niiden tuotteiden menekki ja tulevaisuus oli taattu. Mutta ilmoitukset unohtivat lisätä, että mainittu rautatie vasta oli suunniteltu ja että juuri myymällä rautatielle maata asumattomasta korvesta, hallitus hankki tarvittavia varoja samaisen rautatien rakentamiseen. Helpostihan tuon unohduksen sentään soi anteeksi kysymyksen monimutkaisuuteen nähden. Ja eihän siinä kovin suurta eroa ollutkaan, oliko Borowina rautatielinjan varrella, tai syvässä sydänmaassa, jonne suurella vaivalla oli kuljettava rattailla.

Saattoi tuon pienen unohduksen tähden sentään syntyä ikävyyksiä, mutta ikävyydet olivat kun olivatkin ohimenevää laatua, sillä niin pian kuin rautatie valmistuisi, ne tietysti lakkaisivat. Tunnettu asia muuten on, ettei ilmoituksia tässä maassa koskaan tule ymmärtää sananmukaisesti. Kasvikin, istutettuna Amerikan maaperään, sysää vartta juurien kustannuksella; samoin paisuvat reklaamit amerikkalaisissa sanomalehdissä siihen määrään, että totuuden siementä on hyvin vaikea paljastaa korean kuoren alta. Vaikka näistä Borowinaa koskevista ilmoituksista karsi pois kaiken sen mikä tuntui niinkutsutulta "humbuugilta", niin saattoi sentään edellyttää, ettei tämä uutisasutus tulisi huonommaksi tuhansia muita, joitten syntymistä oli ilmoitettu vähemmällä liioittelulla.

Edellytykset olivat monessa suhteessa lupaavat. Sentähden suuri joukko puolalaisia perheitä, jotka olivat asuneet hajallaan kaikissa valtioissa, mikä pohjoisessa suurten järvien varsilla, mikä Floridan palmumetsissä, mikä Atlantin tai Kalifornianlahden rannoilla, nyt kirjottautui siirtolaisiksi nousevaan uutiskylään. Masuurit Preussista, schlesialaiset, poosenilaiset, galiitsialaiset, liettualaiset Augustowon kuvernementistä ja masuurit Varsovan ympäriltä, jotka tekivät työtä tehtaissa ja jotka jo kauvan olivat ikävöineet talonpojan maalaista elämää, käyttivät hyväkseen ensi tilaisuutta päästäkseen ummehtuneista, savun ja noen mustentamista kaupungeista ja saadakseen tarttua auraan ja kirveeseen Arkansasin laajoilla sydänmailla. Ne, jotka pitivät "Neitsyt Maariaa" Texasissa liian kuumana, Minnesotaa liian kylmänä, Detroitia liian kosteana ja Radomia Illinoisissa liian köyhänä, liittyivät näihin ensimainittuihin. Useita satoja henkiä, enimmäkseen miehiä, mutta myöskin paljon naisia ja lapsia läksi siis liikkeelle Arkansasia kohti. Siirtolaisten tulva ei pelästynyt nimitystä "Bloody-Arkansas", s.o. "Verinen-Arkansas". Totta puhuen tässä maassa vielä tänäkin päivänä vilisee rosvoavia indiaaneja, kaikellaisia henkipattoja ja ryövärejä, jotka ovat päässeet pakoon lain rangaistusta, villejä skwatereja, jotka vastoin hallituksen kieltoa kuljettavat puita Red-Riveriin ja kaikenkaltaisia muita seikkailijoita ja maankiertäjöitä, jotka ovat saaneet vältetyksi hirsipuun; kun vielä lisätään, että tämän maan läntinen osa on kuuluisa hirveistä taisteluistaan punanahkaisten ja valkeaihoisten buffelimetsästäjien välillä ja että juuri täällä vallitsee tuo kamala "lynch-laki", niin lukija vähitellen alkaa olla selvillä uutisasutuksen tulevaisuustoiveista. Kun masuuri tuntee kourassaan nuijan ja varsinkin jos hänen ympärillään on toisia masuureja, niin ei hän pakene ketään, ja se, joka tuppaa hänen tielleen, saa silloin kuulla: "no lurjukset, pois nyt siitä rähisemästä, taikka minä suutun ja lyön jalat poikki!" On huomattu sekin, että masuurit mielellään asettuvat asumaan likettäin, jotta Matti aina tarpeen sattuessa voisi rientää auttamaan naapurin Mattia.

Useinten kokouspaikkana oli Little-Rockin kaupunki, mutta Little-Rockista oli Clarcsvilleen matkaa — Clarcsville oli likeisin asuttu paikka ja nousevan Borowinan naapuri — vähän pitemmältä kuin Varsovasta Krakovaan ja matka vei, sen pahempi, läpi erämaitten, aarniometsien ja tulvavesien. Ne, jotka eivät tahtoneet odottaa koko joukkiota, vaan läksivät matkaan yksikseen, olivat kadonneet jäljettömiin, mutta pääjoukon oli käynyt onnellisesti ja se majaili nyt keskellä metsiä.

Totta puhuen siirtolaiset, paikalle saavuttuaan, suuresti hämmästyivät. He olivat toivoneet uutisasutukselle määrätyltä maalta tapaavansa metsiä ja vainioita, mutta he tapasivat raivaamatonta korpea. Mustat tammet, puna- ja pumpulipuut (niinkutsutut cottomvood), heleälehtiset plataanit ja tummat pähkinäpuut seisoivat kylki kyljessä yhtenä seinänä. Sen korven kanssa ei ollut leikkimistä: alla paksu sammal, yllä köynnöskasvit, nuorina ja köysinä kierrellen puusta puuhun, milloin muodostaen ikäänkuin siltoja, milloin esirippuja, milloin kukillisia peitteitä. Metsä oli niin tiheä, niin läpitunkematon, ettei silmä päässyt lävistämään sitä, kuten meidän metsiämme. Se, joka sen syvyyteen joutui, ei löytänyt taivasta päänsä päältä, hänen täytyi eksyä pimeyteen ja ehkä ainiaaksi hukkua. Masuurit silmäilivät vuoroin nyrkkejään ja kirveitään, vuoroin noita jättiläistammia, joitten rungot olivat toistakymmentä syltä ympäri mitaten. Heidän mielensä kävi apeaksi. Kyllä ihmisestä tuntuu hyvältä omistaa polttopuita pirtin lämmikkeeksi, mutta kun hänen pitää raivata 160 morgin ala, kiskoa maasta juuret, korjata pois rungot ja sitte tarttua auran kurkeen, niin siinä on työtä vuosikausiksi.

Mutta muuta neuvoa ei ollut. Jo tulon jälkeisenä päivänä miehet siis siunasivat itsensä, sylkäsivät kämmeniinsä, tarttuivat kirveeseen, ähkäsivät, heilauttivat asetta ja iskivät. Siitä lähtien kaikui joka päivä kirveen iskuja Arkansasin metsistä, joskus myöskin lauluja, joihin kaiku vastasi:

    Minä menen metsän korpeen,
    Rakennan sinne majani.
    Tule, tule tyttö kulta
    Jakamaan se mun kanssani.

Siirtolaiset olivat asettuneet joen reunalle, laajahkon, neliskulmaisen aukean ympärille, jonka keskelle kerran aikoivat rakentaa kirkon ja koulun. Mutta sinne oli vielä pitkä aika. Vastaiseksi siinä seisoivat vankkurit, joissa siirtolaisten perheitä oli kuljetettu. Vankkurit olivat asetetut kolmikulmaan, joten ne hyökkäyksen sattuessa saattaisivat toimittaa linnoituksen virkaa. Niiden takana kävivät muulit, hevoset, härät, lehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan nuoret, aseelliset miehet. Ihmiset nukkuivat vankkureissa tai nuotiovalkeain ääressä.

Päivin oli leirissä vaan naisia ja lapsia. Miesten läsnäoloa ilmaisivat ainoastaan kirveen iskut, joitten voimasta koko metsä kumisi. Öisin ulvoivat pensaikoissa villit pedot, varsinkin jaguaarit, arkansilaiset sudet ja kujotit. Hirveät harmaat karhut eivät suurestikaan pelänneet tulta, vaan tulivat useinkin aivan likelle vankkureja. Sentähden kuului monasti pimeyden keskeltä pyssynlaukauksia ja huutoja: "tulkaa tappamaan petoa!" Ne miehet jotka tulivat Texasin takamailta olivat enimmäkseen tottuneita metsästäjiä, joten he helposti hankkivat perheilleen riistavaraston, antiloopeja, hirviä ja puhvelihärkiä; sillä näiden eläinten muutto-aika pohjoista kohti olikin pian käsissä. Muut siirtolaiset elivät ruokavaroilla, joita olivat ostaneet Little-Rockista tai Clarcsvillestä, nimittäin maissijauhoilla ja suolaisella lihalla. Sitäpaitsi teurastettiin lampaita, joita jokainen perhe oli ostanut suuret määrät.

Illoin kun vankkurien keskellä paloi suuri tuli, ei nuoriso malttanut lähteä nukkumaan, vaan pisti tanssiksi. Joku pelimanni oli ottanut mukaansa viulun ja vingutti siitä korvakuulon mukaan puolalaista tanssia "obertasta". Taivasalla sekaantui viulun ääni metsän huminaan ja toiset miehet säestivät pelimannia amerikkalaiseen tapaan helistelemällä läkkiastioita.

Elämä kului raskaassa työssä, humussa ja melussa, mutta hedelmiä työstä ei paljon näkynyt. Ensi tehtävänä oli mökkien rakentaminen ja pian seisoikin vihriällä niityntapaisella koko joukko salvoksia, mutta raitit olivat täynnä lastuja, laudanpalasia, puunkuoria ja kaikenlaisia muita jätteitä. Punapuu eli n.k. "redwood" soveltui kyllä rakennusaineeksi, mutta se oli kaukaa noudettava. Toiset pystyttivät väliaikaisiksi asunnoikseen telttoja palttinasta, jonka olivat kiskoneet irti vankkurien kuomeista. Naimattomat miehet, jotka eivät erittäin kaivanneet kattoa päänsä päälle ja jotka jo olivat kyllästyneet raivaustyöhön, rupesivat kyntämään maata, missä vaan tuntui olevan vähänkin murevampaa paikkaa ja missä ei ollut kovin paljon tammia, pähkinäpuita ja muita kovaluontoisia puita. Silloin kajahteli ensi kertaa Arkansasin korvissa kyntäjän huuto haralle: "hei sinä siinä, tokko vedät!"

Yleensä painoi uutisasukasten hartioita sellainen työn taakka, etteivät he tietäneet, mistä päästä alkaa: rakentaako asuntoja, raivatako korpea vai lähteäkö petojen ajoon. Heti alusta alkaen tuli ilmi, että siirtolais-asiamies oli ostanut maan rautatieyhtiöltä ikinä käymättä paikalla. Varmaan hän vaan oli luottanut vakuutuksiin, sillä muutoin ei hän ikinä olisi ostanut syvää korpea, kun kyllä helposti olisi ollut saatavissa metsänsekaista aroa. Sekä hän että rautatieyhtiön asiamies saapuivat kyllä paikalle mittaamaan maata ja jakamaan kullekin osaansa, mutta viivyttyään siellä kaksi päivää ja vihdoin riitaannuttuaan pahanpäiväisesti, lähtivät he Clarcsvilleen, muka mittausvehkeitä hakemaan, eivätkä sen koommin enään näyttäytyneet uutisasutuksilla.

Pian kävi selville, että toiset siirtolaiset olivat maksaneet enemmän, toiset vähemmän ja pahinta kaikesta oli, ettei kukaan tietänyt missä hänen maatilkkunsa oli ja kuinka saada mitatuksi, mitä kullekin kuului. Uutisasukkaat jäivät vaille johtajaa joka olisi järjestänyt heidän asiansa ja ratkaissut heidän riitansa. Kukaan ei oikein tietänyt, miten työt olivat asetettavat. Jos siirtolaiset olisivat olleet saksalaisia, niin he varmaan olisivat yksissä voimin ensin raivanneet metsän, senjälkeen rakentaneet asumukset ja vasta sitte mitanneet kullekin mökille maan. Mutta masuuri tahtoi paikalla haltuunsa oman tilkkunsa. Siihen piti heti rakentaa talo ja siitä piti heti kaataa metsä. Sitäpaitsi jokainen tahtoi saada maansa aukean keskeltä, missä multa oli murevinta ja vesi lähinnä. Syntyi riitoja, jotka yltyivät yltymistään, kunnes äkkiä eräänä päivänä keskelle siirtolaa ilmaantuivat erään herra Grünmanskin vankkurit. Cincinatissa, missä asuu saksalaisia, samainen herra luultavasti käytti lyhyempää nimeä "Grünmann", mutta Borowinassa hän lisäsi puolalaisen päätteen "ski", jotta kaupat luistaisivat paremmin. Hänen vankkurejaan peitti korkea palttinainen katos, jonka molempiin syrjiin oli suurilla mustilla kirjaimilla kirjoitettu: "Saloon" (Salonki). Alempana seisoi pienemmillä kirjaimilla: Paloviinaa, viskiä, katajamarjaviinaa.

Minkätähden nuo vankkurit olivat lähteneet vaaralliseen korpeen Clarcsvillen ja Borowinan välillä, kuinka eivät erämaan rosvot olleet niitä hävittäneet ja minkätähden eivät indiaanit, jotka tavan takaa pienissä parvissa retkeilivät Clarcsvillen likeisyydessä, olleet vieneet herra Grünmanskin päänahkaa — tämä kaikki jääköön hänen salaisuudekseen. Pääasia oli, että hän onnellisesti saapui perille, alkaakseen heti samana päivänä tehdä loistavia kauppoja. Mutta samana päivänä alkoi siirtolaisiltakin mennä päät vallan sekaisin. Olivathan he tähänkin asti riidelleet maakappaleista, aseista, lampaista y.m., mutta nyt tuli riita turhista. Heidät valtasi jonkillainen amerikkalainen nurkkapatriotismi. Siirtolaiset, jotka olivat tulleet pohjoisvaltioista rupesivat kehumaan entisiä asuinsijojaan eteläisten uutisasukkaitten ja uutisasutusten kustannuksella ja päinvastoin. He käyttivät nyt puheessaankin pohjoisamerikkalaista, englanninsekaista puolaa, jommoiseksi heidän kielensä oli muodostunut vieraitten joukossa, kaukana synnyinmaasta.

— Mitä te siellä kehutte pohjoista kontrianne? virkkoi chicagolainen työmies. — Meillä Illinoisissa — katsoppa minne tahansa — huristaa treinit ja joka miilalla on edessäsi kaupunki. Jos taas lähdet kontriin ja tahdot ruveta piltaamaan farmillasi, well, ei tarvitse käydä metsää kaatamaan, ostat valmiita lumperia ja — ool rait! Mutta mitä teidän puolellanne saa?

— Meillä lähtee yhdellä pyssynlaukauksella irti enemmän dollareita kuin kaikki sinun lautasi.

— Mutta, bai heven, mitä sinä sinuttelet minua. Siellä olin minä sör ja sinustakin olisi voinut tulla sör, mutta mikä sinä täällä olet, notinkia, jees, notinkia etkä mitään muuta.

— Suus kiinni, taikka annan korvillesi sen tramppi, kun tässä suutun.
Mitä bisnestä sinulla on kanssani?

Nyt olivat siirtolaisten asiat todetta nurin, sillä koko joukko oli kuin lammaslauma ilman paimenta. Riidat maakaistaleista kävivät yhä kiihkeämmiksi. Toisten asumusten väet liittyivät tappelemaan toisia vastaan. Kokeneemmat, vanhemmat ja viisaammat saivat tosin usein heidät palautetuiksi järkiinsä, mutta monasti eivät he voineet mitään. Vaaran hetkinä yhteishyvän vaisto kyllä pakotti unohtamaan riidat. Kerran esimerkiksi, kun joukko indiaani-kulkureja oli varastanut siirtolaisilta toistakymmentä lammasta, olivat miehet suinpäin, aivan epäjärjestyksessä ja hetkeäkään epäilemättä, karanneet heidän kimppuunsa. Lampaat saatiin pois, yksi punanahka haavoittui ja heitti pian henkensä. Sinä päivänä vallitsi leirissä mitä paras tuuli, mutta seuraavana aamuna, kun oltiin vääntämässä puunjuuria maasta, syttyi taas riita. Illoin kun pelimanni soitti, vallitsi myöskin rauha. Hän ei silloin soittanut tansseja, vaan muita lauluja, joita siirtolaiset olivat kuulleet kauvan sitte, silloin, kun vielä asuivat kotoisten olkikattojen alla. Silloin vaikeni puhekin. Miehet asettuivat suureen piiriin pelimannin ympärille, metsän humina säesti soittoa, valkean liekeistä räiskivät kipinät. Mutta miesten päät painuivat surullisina rintaa vastaan ja heidän ajatuksensa lensivät merten taa. Monasti oli kuu jo sukeltanut esiin metsän takaa, he yhä vaan kuuntelivat. Mutta noita lyhyitä hetkiä lukuunottamatta, hajaantui siirtola hajaantumistaan. Riidat yltyivät, viha kasvoi. Pieni yhteiskunta, viskattuna korpien keskelle, erilleen koko muusta maailmasta, elämään ilman mitään johtoa, ei voinut omin voimin tulla toimeen.

Siirtolaisten joukossa tapaamme tuttavamme, vanhan Wawrzon Taporekin ja hänen tyttärensä Marysian. He olivat lähteneet Arkansasiin ja jakoivat nyt toisten siirtolaisten kohtaloa. Tai oikeastaan heidän alussa kävi paremmin. Olivathan he metsässä eikä New-Yorkin kadulla. Siellä eivät he omistaneet mitään, täällä heillä oli vankkurit, hiukan tavaroita, joita he halvalla hinnalla olivat ostaneet Clarcsvillestä ja jonkun verran työaseita. Siellä heitä kalvoi kauhea koti-ikävä, täällä kahlehti kova työ ajatukset päivän huoliin. Mies hakkasi aamusta iltaan puita metsässä ja kuljetti hirsiä rakennukseensa. Tytön täytyi pestä vaatteita joessa, tehdä tulta ja valmistaa ruokaa. Vaivalloisesta elämästä huolimatta, liike ja raitis ilma sentään karkoittivat viimeisetkin jäljet siitä taudista, jonka kurjuus New-Yorkissa oli tuottanut. Texasin kuuma ilma oli ruskettanut hänen kasvonsa, joten ne säteilivät kuin kulta. Nuoret miehet Sant-Antoniosta ja suurten järvien ympäriltä, jotka yhtä mittaa pöllyyttivät toisiaan, olivat ainakin siinä suhteessa yksimieliset, että Marysian silmät ovat kuin ruiskukat tähkien keskellä ja että hän on kaunein tyttö, minkä ihmis-silmä ikinä voi nähdä. Marysian kauneus tuotti Wawrzonillekin etuja. Hän oli ottanut maakappaleen, jossa metsä oli harvimmillaan eikä kukaan ollut asettunut vastaan, sillä kaikki pojat olivat olleet hänen puolellaan. Moni häntä auttoi, milloin puunhakkuussa, milloin sahaamisessa, milloin pirtin salvamisessa. Vanhus joka oli viisas, kyllä ymmärsi yskän. Tuontuostakin hän virkkoikin:

— Minun tyttöni kulkee niityllä kuin liljankukka, hän on kuin neiti ja kuningatar. Minä annan hänet sille, jolle hyväksi näen, mutta ei häntä kelle tahansa anneta, sillä hän on tilanomistajan tytär. Sille, joka minua nöyrinten kumartaa ja parhaiten miellyttää, sille minä hänet annan, mutta en millekään maankiertäjälle.

Wawrzonilla oli paremmat päivät kuin muilla. Hänellä olisi ollut syytä olla aivan tyytyväinen, jos Borowinan tulevaisuudesta vaan olisi ollut toivoa. Mutta siellä kävivät asiat päivä päivältä sekavammiksi. Kului muutamia viikkoja. Aukealla oli kyllä suuret määrät hirsiä, maa oli lastujen peitossa ja siellä täällä kohoili jo rakennusten keltaisia seiniä; mutta suoritettu työ oli leikintekoa sen rinnalla, mikä vielä oli suorittamatta. Metsän vihriä seinä eteni hitaasti kirvesten tieltä. Ne jotka reippaalla mielin olivat lähteneet syvemmälle korpeen, toivat sieltä kummallisia tietoja. He väittivät ettei tällä metsällä ollenkaan ole loppua, että tuolla etempänä on hirveitä soita ja rämeitä, joitten vedet puitten alatse punoutuvat toisiinsa, että siellä asuu peikkoja, että häijyt henget humuavat pensaissa, että käärmeet pihahtelevat: "pois siitä!" ja että takkiaiskasvit käyvät kiinni vaatteisiin eivätkä päästä eteenpäin. Muuan chicagolainen poika kertoi nähneensä pirun omassa persoonassaan, kun se nosti hirveätä, pörröistä päätään suosta ja murisi. Mutta poika oli pelästynyt niin, että tuskin löysi takaisin leiriin. Siirtolaiset Texasista selittivät, ettei se ollut muu kuin buffelihärkä, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen. Tässä onnettomassa tilassa muuttui pelko taikauskoksi. Muutamia päiviä pirun näyttäytymisen jälkeen läksi kaksi reimaa miestä metsään, eivätkä he sen koommin palanneet. Muutamat saivat liiasta työstä säryn selkäänsä. Sitte he sairastuivat kuumeeseen. Riidat maakaistaleista yltyivät siihen määrään, että tappeluissa vuodatettiin verta. Siltä, joka ei ollut merkinnyt karjaansa, veivät toiset siirtolaiset elukat. Leiri hajosi, vankkurit kuljetettiin eri haaroille aukeaa, sillä jokainen pyrki naapuristaan niin kauvas kuin suinkin. Kukaan ei ottanut paimentaakseen karjaa. Lampaita alkoi hävitä. Se seikka vaan selveni selvenemistään, että ennenkuin suo sulaa, niin kurki kuolee; ennenkuin elo metsäisillä saroilla alkaa vihannoida ja kantaa satoa, loppuvat ruokavarat ja uhkaa nälkä. Epätoivo valtasi mielet. Kirveeniskut harvenivat harvenemistaan, sillä miehiltä puuttui kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Olisihan sitä vielä tehnyt työtäkin, jos joku olisi sanonut: "tuo tuossa on sinun omaasi". Mutta kukaan ei tietänyt, mikä paikka kullekin kuului. Oikeutettu suuttumus nousi asiamiehiä vastaan. Ihmiset väittivät, että heitä oli houkuteltu korpeen kuolemaan. Vähitellen kaikki, joilla vielä oli roponenkin taskussa, istuutuivat vankkureihin ja läksivät Clarcsvilleen. Mutta useimmat olivat panneet viimeiset varansa tähän yritykseen eivätkä enään voineet palata entisille asuinsijoilleen. He vääntelivät käsiään ja katselivat täydellistä perikatoa silmiin.

Kirveeniskut olivat vähitellen kokonaan vaienneet, mutta metsä humisi ikäänkuin ivaten ihmisten voimattomuutta. "Raada täällä nyt pari vuotta ja kuole sitte nälkään!" virkkoivat miehet toisilleen. Metsä vaan humisi ikäänkuin pilkaten. Eräänä iltana tuli Wawrzon Marysian luo ja lausui:

— Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasi tyttö, — mutta ei Hän meitä heitä nytkään, onhan hän tähänkin asti ollut meille armollinen.

Niin lausuen nosti tyttö siniset silmänsä tähtitaivasta kohti ja tulen valossa oli hän kaunis katsella kuin pyhä kuva. Mutta Chicagon miehet ja texasilaiset metsästäjäpojat iskivät häneen katseensa ja virkkoivat:

Tyttö ajatteli sitä yhtä ainoaa, jonka kanssa hän olisi ollut valmis kulkemaan vaikkapa maailman ääriin asti, Jaskoa Lipincessä. Mutta Jasko, vaikka oli luvannut sotkana läpi vesien soutaa, kurkena halki ilman lentää, kultasormuksena maat manteret kieriä, ei ollut soutanut, ei ollut lentänyt, vaan hyljännyt oli onnettoman tyttönsä!

Tietysti Marysia tiesi, että uutisasukkaitten asiat olivat huonolla kannalla, mutta hän oli jo päässyt sellaiseen mielentilaan, Jumala oli pelastanut hänet niin suurista vaaroista ja kärsimykset olivat jo niin kirkastaneet hänen sielunsa, ettei mikään pystynyt järkyttämään hänen luottamustaan taivaalliseen apuun.

Ja muistihan hän vielä, että vanha herra New-Yorkissa, joka oli auttanut heitä nousemaan kurjuudesta ja lähtemään tänne, oli antanut hänelle nimikorttinsa, sanoen, että jos häntä onnettomuus uhkaa, niin hän saa kääntyä hänen puoleensa ja että hän aina auttaa häntä.

Päivä päivältä kävi uutisasukkaitten tila uhkaavammaksi. Moni lähti kulkemaan yön selkään ja jäi sille tielleen. Metsä pilkkasi ja humisi huminataan.

Vihdoin sairastui vanha Wawrzon heikkouttaan. Hätäyksissään rupesi hän rukoilemaan. Kaksi päivää hän vielä pysyi pystyssä, mutta kolmantena ei hän enään voinut nousta. Tyttö läksi metsään, keräsi sammaleita, levitti ne nurmelle rakennuksen seinikolle, asetti isän sammalvuoteelle ja valmisti hänelle lääkettä viinasta.

— Marysia, mutisi vanhus, — jo minä tunnen, että kuolema astuu minua kohti metsästä; sinä jäät yksin maailmaan, orpo raukka. Jumala rankaisee minua suurten syntieni takia, kun läksin tuomaan sinua merten taakse kadotukseen. Vaikeaksi minulle tulee lähtö…

— Isä kulta, vastasi tyttö, — Jumala minua olisi rangaissut, jollen olisi lähtenyt kanssanne.

— Kunhan ei minun tarvitsisi jättää sinua yksin, kunhan saisin siunata sinut miehelään, niin minun olisi helpompi kuolla. Marysia lapseni, mene tuolle Mustalle-Kotkalle, hän on hyvä poika, hän ei hylkää sinua.

Musta-Kotka oli Texasin parhaita pyssymiehiä. Vanhuksen sanat kuullessaan heittäysi hän polvilleen.

— Isä, huudahti hän, — siunatkaa meidät! Minä rakastan tyttöä kuin silmäterääni ja suojelen häntä.

Hän loi Marysiaan kotkankatseensa, ihastuneena ikäänkuin hän edessään olisi nähnyt taivaankaaren, mutta tyttökin lankesi polvilleen vanhuksen eteen ja lausui:

— Älkää panko minulle pakkoa, isä: sille minä menen, joka minut on kihlannut, taikka en kenellekään.

— Sille, joka sinut kihlasi et sinä mene, sillä hänet minä tapan. Minulle sinun täytyy tulla tai et kenellekään, puhui Kotka. — Kaikki täällä hukkuvat ja sinä hukut myöskin, ellen minä sinua pelasta.

Musta-Kotka oli puhunut totta. Perikato oli ovella. Viikot vierivät, ruokavarat loppuivat. Ruvettiin teurastamaan työjuhtia. Kuume vei yhä uusia uhreja. Vuorotellen ihmiset kiroilivat korpea, vuorotellen korottivat äänensä huutamaan pelastusta taivaasta. Eräänä sunnuntaina heittäysivät miehet, naiset ja lapset nurmikolle veisaamaan ja sadoista suista nousi nyt huokaus: "Pyhä Jumala, Pyhä ja voimakas ja kuolematon, armahda meitä!" Metsä lakkasi heilumasta, lakkasi humisemastakin ja jäi kuuntelemaan. Vasta kun veisuu vaikeni, alkoi taas kuulua huminaa, äreää ääntä, ikäänkuin metsä olisi puhunut: minä täällä olen herra, minä täällä olen valtias.

Mutta Musta-Kotka, joka tunsi metsän, avasi mustat silmänsä selkosen selälleen ja loi siihen ylpeän katseen.

Ihmiset katselivat kaikki Kotkaan ja jonkillainen lohdun tunne hiipi heidän sydämiinsä. Ne, jotka hänet tunsivat Texasin ajoilta, luottivat häneen suuresti, sillä hän oli Texasissakin kuuluisa pyssymies. Se poika oli elänyt arojen villiä elämää, hän oli jykevä kuin tammi. Karhunkin kanssa hän rupesi kaksintaisteluun. Sant-Antoniossa, missä hän sittemmin oli asunut, tiedettiin, että kun hän heitti pyssyn olalleen, saattoi hän viipyä erämaassa pari kuukautta, mutta aina hän palasi terveenä ja reippaana. Häntä oli ruvettu sanomaan "mustaksi" sentähden, että aurinko oli polttanut hänen ihonsa ihan tummaksi. Oli kerrottu hänen rosvonneen Mexicon rajoilla, mutta se ei ollut totta. Hän kävi aina puettuna eläinten nahkoihin ja oli käyttänyt indiaanilaista päänahkaakin koristuksenaan, kunnes paikkakunnan rovasti oli uhannut häntä pannakirouksella. Täällä Borowinassa ei hän ollut huolehtinut eikä välittänyt mistään. Metsä hänelle antoi sekä ruuan että juoman ja vaatteet. Mutta kun muut ihmiset rupesivat epäilemään ja joutuivat suunniltaan, niin hän ryhtyi työhön ja toimeen ja oli kuin kala vedessä. Texasilaiset pysyttelivät hänen ympärillään. Kun hän sitte rukouksen aikana keskusteli metsän kanssa, ajattelivat ihmiset: kyllä siitä nyt jotakin tulee.

Aurinko laski. Korkealla, mustien sykomorien oksien välillä paloi vielä jonkun aikaa loistava iltarusko. Vähitellen se himmeni ja sammui. Tuuli kääntyi etelään, pimeä lankesi maille. Kotka otti pyssynsä ja läksi metsään.

Oli jo yö, kun ihmiset syvältä metsän sisästä äkkäsivät suuren kultaisen tähden, ikäänkuin aamuruskon eli nousevan auringon. Se kasvoi hirvittävällä nopeudella ja sen väri kävi veren karvaiseksi.

Suurissa parvissa tulla liihotteli lintuja joka taholta, rääkkyen, kirkuen ja vikisten. Karja leirissä rupesi surkeasti mylvimään, koirat ulvoivat, ihmiset juoksivat sinne tänne, peläten että kulovalkea leviää leiriin päin; mutta kova etelätuuli vei liekit päinvastoin pois aukealta. Metsään syttyi jo toinen punainen tähti, syttyi kolmaskin. Molemmat valautuivat pian ensimmäiseen ja tulipalo leveni hirvittävällä nopeudella. Liekit juoksivat kuin vesi, karkelivat villin viinin ja köynnöskasvien kuivaneita runkoja myöten ja ravistelivat lehtiä puista. Tuuli tarttui palaviin lehtiin, nosti ne tulisina lintuina ilmaan ja läksi lennättämään yhä etemmäksi.

Sykomorit kaatuivat paukkuen ja rytisten liekkien keskellä. Punaiset tulikäärmeet kiertelivät pitkin korven povea. Rätinä ja räiskinä, taittuvien oksien pauke, valkean kumea tohina, lintujen kirku ja petojen karjunta täytti ilman. Taivasta tavottelevat puut, muuttuneina tulisiksi patsaiksi ja pylväiksi, huojuivat. Syttyneet köynnöskasvit irtaantuivat puista, vääntyivät kiemuroiksi, heiluivat edestakaisin ja kuljettivat tulta ja kipinöitä puista puihin, ikäänkuin olisivat olleet saatanallisia käsivarsia. Taivas kävi tulipunaiseksi, olisi luullut tulipalon raivoavan sielläkin. Yö oli valoisa kuin päivä. Vihdoin kaikki liekit valautuivat yhdeksi ainoaksi tulimereksi ja lensivät metsän läpi kuin kuoleman huokaus eli Jumalan vihan myrsky.

Savu, kuumuus ja palaneen käry täytti ilman. Vaikkei leiriä uhannutkaan vaara, niin ihmiset kuitenkin huusivat ja kirkuivat, kunnes äkkiä kulon laidasta, liekkien ja kipinöiden joukosta astui esiin Musta-Kotka. Hänen synkät kasvonsa olivat ihan noessa. Kun ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen, nojausi hän pyssyynsä ja virkkoi:

— Ei teidän enään tarvitse raataa. Minä olen polttanut metsän. Huomenna tapaatte tuolta puolen peltomaata niin paljon kuin vaan haluatte.

— Nyt sinun täytyy ruveta omakseni, sillä minä olen polttanut metsän.
Kuka täällä on minua väkevämpi?

Tyttö vapisi kuin haavan lehti, sillä kuu paistoi Kotkan silmiin ja hän oli hirveä katsella…

Ensi kertaa Marysia Amerikassa kiitti Jumalaa siitä, että Jasko oli kaukana Lipincessä.

Tohisten eteni valkea etenemistään; päivä valkeni raskaassa pilvessä. Aamun tullessa koettivat muutamat miehet liketä kulomaata, mutta kuumuus teki sen mahdottomaksi. Seuraavana päivänä oli ilmassa niin paksulta sumua, ettei ihminen parin askelen päästä voinut toista erottaa. Yöllä rupesi satamaan vettä ja pian uhkasi siirtolaisia täydellinen vedenpaisumus. Mahdollisesti tulipalo oli saattanut ilman väräjämään ja vaikuttanut pilvien kerääntymiseen. Sitäpaitsi on huomattava, että oli kevät, jolloin Missisipin ja Arkansasin soisten jokien varsilla tavallisesti sataa tavattoman runsaasti. Kun lisäksi kaukaisilla vuorilla lumet sulavat, niin paisuvat Arkansasin suot, pienet järvet ja joet. Maa Borowinan kentällä pehmeni ja muuttui ainoaksi suureksi lammikoksi. Ihmiset, joitten päivät pääksytysten täytyi pysyä märkinä, sairastuivat. Muutamat läksivät taasen liikkeelle siirtolasta, päästäkseen Clarcsvilleen, mutta palasivat pian takaisin, tuoden sen viestin, että joki on tulvillaan ja pääsy ulospäin mahdoton. Nyt kävi siirtolaisten tila kamalaksi, sillä heidän tulostaan oli jo kulunut kokonainen kuukausi, ruokavarat olivat loppumaisillaan eikä Clarcsvilleen päässyt noutamaan uusia. Wawrzonia ja Marysiaa kalvoi nälkä vähemmin kuin muita, sillä heitä suojeli Mustan-Kotkan käsi. Joka aamu toi hän heille otuksen, jonka joko oli ampunut tai pyydystänyt ansaan. Seinustalle, jossa Wawrzon makasi, pystytti hän telttansa, suojellakseen vanhusta ja hänen tytärtään sateelta. Täytyihän heidän kiitollisuudella käyttää hyväkseen hänen avuliaisuuttansa, sillä hän itse tarjosi heille apuaan eikä huolinut mistään korvauksesta. Marysiaa vain hän tahtoi.

— Olenko minä nyt ainoa tyttö maailmassa, sanoi Marysia hänelle, — mene ja hae toinen, tiedäthän että minä rakastan toista.

— Vaikka vaeltaisin maailman ääriin asti, niin en tapaa sinun kaltaistasi. Sinä olet ainokaiseni maan päällä ja minun täytyy saada sinut omakseni. Miten sinä tulet toimeen, kun vanhus kuolee? Sinä tulet minun turviini, tulet vapaasta tahdosta, ja minä otan sinut niinkuin susi ottaa lampaan, ja kannan metsään, mutta en raatele. Olethan sinä minun omani, ainokaiseni. Kuka minua kieltää sinua ottamasta? Ketä minä täällä pelkäisin? Jos sinun Jaskosi tulee, niin sitä parempi!

Wawrzonin sairauteen nähden taisivat Kotkan sanat vaan osata oikeaan. Vanhus kävi yhä huonommaksi, kuumehoureessaan puheli hän usein synneistään, Lipincestä ja Jumalan tahdosta, joka ei salli hänen nähdä syntymäseutuaan. Marysia itki sekä isäänsä että itseään. Kotka lupasi kihlata hänet ja lähteä hänen kanssaan vaikkapa Lipinceen asti, mutta se oli hänestä kauheaa eikä suinkaan hauskaa. Palata Lipinceen, missä Jasko oli, ja toisen kanssa — ei ikinä! Parempi panna puun alle kuolemaan. Ja sellainen kai hänen loppunsa onkin oleva.

Sadetta tuli kuin kaatamalla. Eräänä synkkänä yönä, kun Kotka, kuten tavallisesti läksi metsälle, alkoi leiristä kuulua hirveitä hätähuutoja: "vettä, vettä!" Kun ihmiset heräsivät unestaan, saattoivat he erottaa suuren, kiiltävän pinnan, joka ulottui silmänkantamiin asti, aaltoillen tuulessa ja loiskien sateen alla. Yön väräjävä, himmeä kajastus valaisi kiitäviä laineita. Rannalta, missä seisoi puunrunkoja, ja palaneesta metsästä, kuului uusien laineiden tohina ja kohina. Ne tulla viilättivät ikäänkuin suuren voiman takaa-ajamina. Leirissä nousi hirveä huuto. Naiset ja lapset rupesivat kiipeämään vankkureihin, miehet juoksivat minkä jaksoivat aukean eteläsyrjälle, missä kasvoi puita. Vesi ei vielä ulottunut polviinkaan asti, mutta se nousi nopeasti. Tohina metsästä päin yhä kasvoi. Sen seasta erottautui hätähuutoja, ihmiset huutelivat omaisiaan ja rukoilivat taivaalta apua. Pian pienemmät eläimet rupesivat juoksemaan edestakaisin, paetakseen aaltojen voimaa, joka kasvamistaan kasvoi. Lampaat uiskentelivat, surkeasti määkien, vedessä, kunnes katosivat metsän puolelle. Vettä tuli kaatamalla, hetki hetkeltä kasvoi hätä. Aaltojen kaukainen kohina paisui mahtavaksi ryskeeksi. Jo alkoivat vankkurit huojua. Tämä ei ollut tavallista kevätsadetta: Arkansas-joki kaikkine sivuhaaroineen oli paisunut yli äyräittensä. Tulva riisti puut juurineen maasta, kaatoi metsät, vei ihmisasunnot, levitti kaikkialle pimeyttä, hävitystä, kuolemaa.

Eräät vankkurit, jotka sattuivat olemaan likinnä palanutta metsää, kaatuivat. Kun naiset, jotka olivat paenneet sinne, rupesivat huutamaan apua, viskautui useita miehiä alas puista. He eivät sentään päässeet auttamaan huutavia, sillä aallot tarttuivat heihin ja veivät pois metsään hukkumaan. Muutamien vankkurikuormien palttinaisille katoillekin oli paennut ihmisiä. Sadetta yhä tuli kuin saavista kaatamalla, pimeys kasvoi kasvamistaan, peittäen vaippaansa surullisen vesimaiseman. Tuontuostakin purjehti näkyviin puunrunko, jolle ihmisolento oli päässyt pelastumaan, milloin pulpahti vedestä esiin joku eläin tai ihminen, milloin vain käsi, samassa painuakseen veteen — ainiaaksi.

Veden yhä kasvava pauhu voitti hukkuvien eläinten mylvinän ja ihmisten äänet, jotka huusivat: "Jeesu, Jeesu, Maaria!"

Entä Wawrzon ja Marysia? Puinen seinä, jolla vanhus lepäsi Kotkan teltan alla, pelasti heidät ainakin hetkellisesti, sillä se pysyi lastuna veden pinnalla. Aallot kuljettivat sitä yli koko aukean ja veivät metsään. Pari kertaa se tarttui kiinni puuhun, irrottui sitte ja läksi purjehtimaan pimeyttä kohti. Tyttö oli polvillaan isän vieressä. Hän nosti kätensä taivasta kohti ja rukoili pelastusta, mutta vain aaltojen pauhu ja tuulen ulvonta vastasivat hänen rukouksiansa… Teltta repesi… lauttakin saattoi hajota minä hetkenä hyvänsä, sillä sekä edessä että takana uiskenteli pölkkyjä, jotka uhkasivat sekä särkeä että kaataa sen…

Vihdoin se tarttui johonkin puuhun, jonka latva vain näkyi vedestä ja samassa kuului samaisesta latvasta ihmisen ääni:

— Ottakaa tämä pyssy ja lähtekää toiselle laidalle, ettei lautta kaadu, kun minä hyppään…

Tuskin olivat Wawrzon ja Marysia ehtineet noudattaa kehotusta, kun joku olento oksien välitse pujahti lautalle.

— Marysia, puhui hän, — sinä näet, etten heitä sinua. Kautta Jumalan!
Pelastan minä teidät tästäkin hädästä.

Hänellä oli kirves matkassaan, sillä hän silmänräpäyksessä hakkasi oksat nuoresta puusta ja rupesi melomaan ja ohjaamaan lauttaa.

Heidän päästyään joelle, alkoi lautta kulkea tavattoman nopeasti. Mihin? Sitä eivät he tietäneet. He vaan kiitivät eteenpäin. Välistä Kotka tyrkkäsi syrjään kantoa tai oksaa tai käänsi lauttaa, jotta se pääsisi puun ohitse. Hänen jättiläisvoimansa näyttivät vaan kasvavan. Hänen silmänsä äkkäsi pimeästäkin kaikki vaarat. Tunnit kuluivat. Toinen ihminen olisi jo nääntynyt, hän vaan ei näyttänyt tietävän rasituksesta mitään. Aamulla huomasivat he päässeensä pois metsästä, sillä kaikki puunlatvat katosivat näkyvistä. Koko seutu oli ainoana merenä, jonka pinnalla liankarvaiset, vaahtoavat vedet mylvien vyöryivät. Päivä valkeni. Kun Kotka huomasi, ettei puunkannoista tällä haavaa ole vaaraa, lakkasi hän hetkeksi melomasta ja kääntyi Marysian puoleen:

Hän oli paljain päin, kasvot hiestyneinä ja ahavoituneina ponnistuksesta. Hänessä asui sellainen voima, ettei Marysia uskaltanut vastata olevansa toisen morsian.

Kotka rupesi melomaan. Wawrzon oli sillaikaa käynyt yhä huonommaksi. Toisinaan hänessä oli kuumetta, toisinaan se hänet heitti, mutta yhä hänen voimansa heikkenivät. Hänen vanha, vaivattu ruumiinsa oli saanut kestää liiaksi rasitusta. Loppu likeni, ikuinen lepo teki tuloaan. Päivällisaikaan hän heräsi ja lausui tyttärelleen:

— Marysia, en minä enään näe huomista päivää. Voi lapseni, lapseni, kunhan en olisi lähtenyt Lipincestä, kunhan en olisi sinua sieltä kuljettanut! Mutta Jumala on armollinen! Minä olen paljon kärsinyt, ehkä hän antaa anteeksi syntini. Haudatkaa minut, jos suinkin voitte ja saata sinä, Kotka, tyttö vanhan herran luokse New-Yorkiin, Hän on hyvä herra, hän kyllä säälii sinua ja antaa sinulle rahaa, niin että pääset matkustamaan Lipinceen. Minä en enään sinne palaa. Oi armollinen Jumala, anna edes minun sieluni saada lintuna lentää Lipinceen, jotta minä edes kerran vielä sen näkisin.

Siinä kuume taas ennätti hänet ja hän rupesi puhumaan: "sinun turviisi minä pakenen, pyhä Jumalan Äiti!" Hetkisen kuluttua hän äkkiä kirkasi: "älkää heittäkö minua veteen, en ole mikään koira!" mutta sitte hänen mieleensä mahtoi muistua, että hän kerran hädissään oli ollut hukuttamaisillaan Marysian, sillä hän alkoi rukoilla: "lapsi, anna anteeksi, anna anteeksi!"

Tyttö raukka oli polvillaan hänen päänsä pohjassa ja itkeä nyyhkytti ääneensä. Kotka meloi ja kyynelet kirvelivät hänen kurkussaan.

Illemmalla kirkastui taivas. Ennen laskuaan näyttäytyi aurinkokin. Hetkisen loisti se täydeltä terältään tulvan tuhoamaan maisemaan, luoden veteen pitkän, kullankarvaisen vyön. Vanhukselle tuli lähdön hetki. Jumala armahti häntä todella ja soi hänelle hyvän lopun. Ensin hän surullisella äänellä tuontuostakin virkkoi: "voi minua, että läksin Puolasta, omasta maastani!" mutta kuumehoureessa alkoi hänestä sitte tuntua siltä, että hän on paluumatkalla Puolaan. Kas, vanha herra New-Yorkissa antoi heille matkarahat ja osti uutispaikan, ja nyt he molemmat, hän ja Marysia, ovat kotimatkalla. He ovat laivalla, laiva kulkee yöt, päivät, merimiehet laulavat. Sitte tullaan samaan Hampurin satamaan, josta lähdettiinkin, kaupungit vaan kiitävät silmien ohitse, saksankieli soi korvissa ja juna lentää eteenpäin. Wawrzon tuntee, että koti likenemistään likenee, sanomaton riemu täyttää hänen rintansa, toinen, tuttu, rakas ilma löyhyttelee häntä vastaan kotoisilta seuduilta. Entä mikäs tämä on? Ka, raja! Talonpojan sydän-raukka alkaa takoa kuin vasara. Matka joutuu. Jumala, Jumala! Tuossahan jo ovat Matin pellot, ja päärynäpuut… tuossa harmaat mökit ja kirkko. Tuossa astuu mies, lammasnahkalakki päässä, auran takana. Wawrzon ojentaa vaunun ikkunasta käsivartensa häntä vastaan. Vaari, vaari!… eikä enään löydä sanojakaan. Kuljetaan eteenpäin. Entä mikä se tuolla on? Ka Przyremblen kaupunki. Ja Przyremblen takana on Lipince. Itkien he astelevat tietä pitkin. On kevät. Ruis kukkii… hyönteiset surisevat ilmassa… Przyremblen kirkossa soitetaan iltakelloja… Oi Jeesu, Jeesu, että sinä annat syntiselle näin paljon onnea! Tuon mäen takaa tulee näkyviin risti ja tienviitta ja Lipincen raja. Eivät he enään kävele… he lentävät ikäänkuin siivillä, pääsevät mäelle, ristin luo, tienviitalle asti. Vanhus heittäytyy maahan, huutaa ilosta ja suutelee maata. Hän konttaa ristin juurelle ja kietoo molemmat käsivartensa sen ympärille: nyt hän on Lipincessä! Niin kyllä. Hän on Lipincessä, sillä vain hänen kuollut ruumiinsa lepää ajelehtivalla lautalla. Sielu on liitänyt sinne, missä sen on hyvä ja rauhaisa olla…

Turhaan tyttö huutelee: "isä, isä!" Marysia raukka, ei hän enään palaa luoksesi! Hänen on niin hyvä Lipincessä.

Tuli yö. Kotkan käsistä rupesi jo melapuu vaipumaan ja nälkä ahdisti kovasti. Marysia luki itkunsekaisella äänellä rukouksia isänsä ruumiin ääressä. Ympärillä ei näkynyt mitään muuta kuin vettä, sitä ulottui taivaan äärimmäisiin rantoihin asti.

He olivat mahtaneet joutua jonkun suuremman joen väylään, sillä virta kuljetti taas suurella nopeudella lauttaa. Sitä oli mahdoton ohjata. Ehkä he mahdollisesti olivat joutuneet pyörteisiin, jotka liikkuivat kuoppapaikkojen päällä, sillä lautta pyöri ympyrässä. Kotka tunsi voimiensa alkavan loppua. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja huusi:

Marysia seurasi hänen kätensä liikettä ja huomasi todella kaukaa tulen, joka välkkyi ja heijastui veteen.

— Se on vene Clarcsvillesta, puhui Kotka nopeasti. — Yankeet ovat lähettäneet sen pelastamaan hädänalaisia. Kunhan eivät soutaisi ohitsemme… Marysia, minä pelastan sinut. Hohooi!

Hän rupesi melomaan voimiensa takaa. Tuli suureni heidän silmissään ja sen punaisessa valossa olivat he erottavinaan suuren veneen. Se oli vielä kaukana, mutta se likeni. Äkkiä huomasi Kotka, ettei vene enään likennytkään.

He olivat joutuneet leveään virtaan, joka vei heitä ihan vastakkaiseen suuntaan.

Nyt he kulkivat ihan umpimähkää. Virta vei heitä yhä etemmäksi, valkea pieneni pienenemistään. Onneksi lautta jonkun ajan perästä kävi kiinni puuhun, joka yksinään seisoi arolla.

Molemmat rupesivat nyt huutamaan apua, mutta virran kohina voitti heidän äänensä.

— Minä ammun, sanoi Kotka, — niin he näkevät tulen ja kuulevat laukauksen.

Hän tähtäsi jo ilmaan pyssyn piipun. Mutta laukauksen asemasta kuului vain kumea läppäys. Ruuti oli päässyt kastumaan.

Kotka heittäytyi pitkäkseen lautalle. Nyt he olivat hukassa. Hetkisen hän siinä makasi kuin kuollut; mutta sitte hän nousi ja puhkesi puhumaan:

— Marysia… Toisen tytön minä jo aikoja sitte olisin ottanut ja vienyt metsään, sama se hyvällä vaiko pahalla. Niin aioin sinutkin ottaa, mutta en ole uskaltanut, sillä minä rakastan sinua. Sutena olen kulkenut ihmisten joukossa ja ihmiset ovat pelänneet minua. Sinä vaan sait sen aikaan, että minä miltei… pelkäsin sinua… Mutta jollet sinä minua rakasta, niin on paras, että kuolen. Minä pelastan sinut tai hukun, ja jos hukun, niin muista minua ja rukoile edestäni. Millä lailla minä olen rikkonut sinua vastaan?… Enhän ole tehnyt sinulle mitään pahaa. Marysia, Marysia, hyvästi rakastettuni, sinä elämäni aurinko…

Ennenkuin Marysia edes käsitti hänen aikomuksensa, oli hän jo heittäytynyt veteen ja ruvennut uimaan. Hetkisen hän pimeästä saattoi erottaa hänen päänsä ja käsivartensa, kun hän voimakkaasti halkasi virtaavaa vettä, sillä hän oli erinomainen uimari. Mutta pian hän katosi näkyvistä. Hän ponnisti venettä kohti, hakemaan pelastusta tytölle. Veden vuolas juoksu ehkäsi hänen liikkeitänsä, oli kuin häntä olisi vedetty niskasta tai työnnetty taaksepäin. Mutta hän riuhtoi ja pyrki eteenpäin. Kunpa pääsisi tuosta virrasta edes toiseen, niin varmaan pääsisi perille! Mutta huolimatta yli-inhimillisistä ponnistuksistaan, pääsi hän vaan hitaasti eteenpäin! Samea, kellertävä vesi viskasi vähäväliä vaahtoa hänen silmiinsä, mutta hän nosti päätänsä, veti henkeään ja iski katseensa pimeyteen, nähdäkseen missä vene ja valo olivat. Välistä joku voimakkaampi aalto veti häntä taaksepäin, välistä se taas kohotti häntä pinnalle. Hengitys kävi yhä raskaammaksi, hän tunsi polviensa kangistuvan. "En pääse perille", ajatteli hän, mutta silloin oli hän kuulevinaan Marysian rakkaan äänen kuiskaavan: "pelasta minut!" Ja uudestaan alkoi hän epätoivoisilla voimilla halkoa vettä käsillään. Hänen poskensa pullistuivat, hän sylki vettä suustaan ja silmät pinnistyivät… Jos hän nyt kääntyisi takaisin, niin hän vielä jaksaisi myötävirtaa uida lautalle, mutta sitä ei hän ajatellutkaan, sillä vene ja valo tulivat yhä likemmäksi. Vene todella soluikin häntä kohti, sillä sitä toi sama virta, jota vastaan hän taisteli. Äkkiä hän tunsi, että hänen polvensa ja jalkansa täydellisesti kangistuivat. Vielä muutamia vimmatuita ponnistuksia… Vene yhä likenee. "Auttakaa, auttakaa!" Viime sanan tukehutti vesi, joka tunkeutui hänen kurkkuunsa. Hän upposi, aalto valautui hänen päänsä yli, mutta hän pääsi uudelleen pinnalle… Vene on jo tuossa vieressä. Hän kuulee jo veden loiskuvan ja airojen vikisevän laitoja vastaan. Hän ponnistaa vielä viimeisen kerran ääntänsä ja huutaa apua. Nyt ovat kuulleet, sillä aironloiske kiihtyy. Mutta Kotka painuu veteen, hänet tempaa väkevä pyörre. Hetken perästä hän vielä häämöttää aallon harjalla, vielä nousee käsi, vielä toinenkin… Sitte hän katoaa syvyyteen…

Sillaikaa istui Marysia yksin lautalla isänsä ruumiin ääressä, silmät taukoamatta käännettyinä valoa kohti.

Virta toi sitä yhä likemmäksi. Pian näkyi vene ja airot olivat tulen valossa kuin suuren hyönteisen punaiset raajat. Marysia alkoi vimmatusti huutaa apua.

— Hei, Smith! virkkoi englanninkielellä joku ääni, — hitto minut vieköön, jollen kuule hätähuutoja. Taas!

Hetken perästä nostivat väkevät käsivarret Marysian veneeseen, mutta
Kotkaa ei siinä veneessä ollut.

Kaksi kuukautta myöhemmin pääsi Marysia Little-Rockin sairashuoneesta.
Hyvät ihmiset keräsivät hänelle matkarahaa, niin että hän saattoi lähteä
New-Yorkiin.

Mutta rahat eivät riittäneet. Osa tietä oli kuljettava jalkaisin. Koska hän sentään jo osasi vähän englanninkieltä, saattoi hän rukoilla konduktöörejä, että he veisivät häntä ilmaiseksi. Ihmisten kävi sääli kalpeaa, sairasta tyttö-raukkaa, jonka silmät olivat niin suuret ja siniset ja niin täynnä kyyneliä, kun hän anoi almua. Hän oli niinkuin haamu eikä niinkuin elävä ihminen. Eikä hänen onnettomuutensa ollut ihmisten syy, eivät he olleet liittoutuneet häntä vastaan, vaan elämä ja maailman meno. Mitä tuolla kalpealla kukkasella Lipincen kedoilta olikaan tekemistä Amerikan hyörinässä ja pyörinässä? Miten se siellä olisi voinut elää? Hänen hennon ruumiinsa täytyi mennä murskaksi uuden maailman jättiläisvaunujen alla, niinkuin aina vaunun pyörät litistävät kukkasen, joka sattuu niiden tielle…

Laiha, heikko käsi tarttui soittokelloon Water-streetin varrella New-Yorkissa: Marysia oli päässyt perille ja tuli nyt etsimään turvaa vanhan herran luota, joka oli kotoisin Posenista.

Ovi sulkeutui. Tyttö istuutui kynnykselle ja rupesi pyyhkimään kasvojaan. Taasen hän oli New-Yorkissa, yksinään, avutonna, neuvotonna, ilman rahoja, ainoastaan Jumala turvanaan.

Tännekö hän jää? Ei ikinä! Hän lähtee satamaan, menee saksalaisille laivoille, heittäytyy kapteenien jalkoihin ja rukoilee heitä ottamaan mukaansa. Jos armahtavat, niin hän kerjää ja kulkee sillä lailla Saksan läpi Lipinceen asti. Siellä on Jasko. Hän on hänen ainoa ystävänsä koko avarassa maailmassa. Jollei hän tunnusta omakseen, jos hän on unohtanut ja hylännyt, niin saahan edes kuolla hänen likeisyydessään…

Marysia läksi satamaan ja heittäysi saksalaisten kapteenien jalkoihin. Olisivathan he ottaneet hänet, onhan se sievä tyttö, kunhan tuosta hiukan voimistuisi. Kyllähän he mielellään, mutta… asetukset kieltävät, siitä voisi syntyä rettelöjä… Paras lähteä pois vaan…

Tyttö vietti yön saman sillan alla, jossa olivat nukkuneet isän kanssa sinä unohtumattomana yönä, jolloin isä oli aikonut hukuttaa hänet. Hän eli sillä ruualla, minkä meri heitti rannalle, kuten ennen isänkin kanssa. Onneksi oli lämmin kesä.

Varhain joka aamu tuli hän saksalaisille laivoille rukoilemaan kapteeneja — turhaan. Hän oli itsepintainen kuten kaikki talonpojat. Mutta hänen voimansa heikkenivät ja hän tunsi, että jollei hän pian pääse lähtemään, niin hän kuolee kuten kaikki hänen omaisensa ja ystävänsä.

Eräänä aamuna pani hän liikkeelle kaikki voimansa, sillä hän tunsi, että se on viimeinen kerta, huomenna ei hän enään jaksa. Hän ei enään rukoillut, vaan päätti hiljaa piiloutua jonnekin Eurooppaan menevään laivaan. Kun sitte ollaan matkalla ja he löytävät hänet, niin eivät toki veteen viskaa ja entä jos viskaisivatkin! Samahan se on miten kuolee, koska kerran kuoleman pitää. Mutta laivaan johtavaa siltaa vartioitiin tarkasti, hän saatiin paikalla kiinni ja ajettiin pois. Silloin hän istuutui pölkylle veden varrelle ja tunsi kuinka kuume kävi hänen päähänsä. Hän rupesi nauramaan ja mutisi hiljaa itsekseen…

— Minä olen talollisen tytär, Jasko. Mutta minä olen pysynyt sinulle uskollisena. Etkö tunne minua?

Tyttö raukka luuli sairastuneensa kuumeeseen, mutta hän oli tullut mielipuoleksi. Senjälkeen hän joka päivä läksi satamaan tervehtiäkseen Jaskoa. Ihmiset tottuivat näkemään hänet ja antoivat hänelle tuontuostakin almuja. Hän kiitti nöyrästi ja hymyili kuin lapsi. Niin kului kaksi kuukautta. Eräänä aamuna ei häntä kuulunut satamaan ja senjälkeen ei kukaan nähnyt häntä. Seuraavan päivän poliisilehti vaan tiesi kertoa, että sataman perältä oli löydetty tuntemattoman naisen ruumis.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEIVÄN HAUSSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Leivän haussa

LEIVÄN HAUSSA

SISÄLLYS:

I

II

III

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE