The Project Gutenberg eBook of Myrkkyvyöhyke, by Arthur Conan Doyle

   I. Viivojen himmeneminen.
  II. Kuoleman hyökyaalto.
III. Uponneina.
  IV. Kuolevan päiväkirja.
   V. Kuollut maailma.
  VI. Suuri herääminen.

On aivan välttämätöntä, että minä nyt heti, kun nämä hämmästyttävät tapaukset ovat vielä selvinä ajatuksissani, kirjoitan ne muistiin noudattaen sitä tarkkuutta yksityisseikoissa, jonka aika saattaa hävittää. Mutta niinkin tehdessäni olen aivan ymmällä ihmettelystä, kun ajattelen, että juuri meidän pikku joukkomme "Kadonneesta maailmasta" — professori Challenger, professori Summerlee, lordi John Roxton ja minä — on saanut kokea näin kummallisia vaiheita.

Kun muutamia vuosia sitten selostin Daily Gazettessa merkillistä matkaamme Etelä-Amerikkaan, en osannut ajatella, että joutuisin kertomaan vieläkin omituisemmasta henkilökohtaisesta kokemuksesta, sellaisesta, joka on ainokainen kaikissa inhimillisissä aikakirjoissa ja joka varmaan kohoaa historiallisissa esityksissä suurena huippuna matalien kunnaiden keskellä. Tapaus itse pysyy aina merkillisenä, mutta ne olosuhteet, joiden takia me neljä olimme yhdessä tämän erikoislaatuisen sattuman aikana, kehittyivät mitä luonnollisimmalla ja itse asiassa välttämättömällä tavalla. Minä selitän siihen johtavat tapaukset niin lyhyesti ja selvästi kuin voin, vaikka hyvin tiedän, että mitä täydellisempiä sellaisen asian yksityiskohdat ovat, sitä mieluisampaa se on lukijalle; sillä yleisön uteliaisuus on ollut ja on yhäti tyydyttämätön.

Perjantaina, elokuun seitsemäntenäkolmatta päivänä — tämä päivämäärä tullaan aina muistamaan maailman historiassa — menin sanomalehteni toimistoon ja pyysin kolmen päivän lomaa herra McArdlelta, joka vielä johti uutisosastoamme. Tämä vanha kelpo skotlantilainen pudisti päätään, raapi punaista, harvenevaa haivenkiehkuraansa ja puki vastustuksensa sanoiksi:

"Ajattelin, herra Malone, että me saattaisimme käyttää teitä hyödyllisesti näinä päivinä. Ajattelin muuatta juttua, jota te olette ainoa mies käsittelemään sillä tavalla kuin sitä pitäisi käsitellä."

"Olen pahoillani siitä", sanoin koettaen kätkeä pettymystäni. "Tietystikin, jos minua tarvitaan, on asia selvä. Mutta tekemäni sopimus oli tärkeä ja yksityisluontoinen. Jos voitaisiin tulla toimeen ilman minua —"

Se oli katkeraa, mutta minun oli mukauduttava siihen parhaan taitoni mukaan. Oikeastaan olinkin itse siihen syypää, sillä minun olisi pitänyt tähän mennessä tietää, että sanomalehtimiehellä ei ole oikeutta tehdä omia suunnitelmia.

"Sitten minä en enää sitä ajattele", sanoin niin hilpeästi kuin saatoin näin valmistumatta. "Mihin hommaan te minua tarvitsette?"

"Kyllä, juuri häntä minä tarkoitan. Hän juoksutti viime viikolla Courierin nuorta Alec Simpsonia takinkauluksesta ja housujen takamuksesta mailin matkan pitkin maantietä. Te olette siitä luultavasti lukenut poliisiraportista. Meidän poikamme haastattelisivat yhtä hyvin valloillaan olevaa alligaattoria Eläintarhassa. Mutta te luullakseni voisitte sen tehdä — kun olette vanha ystävä."

"Niin", vastasin tuntien suurta huojennusta, "tämä tekee kaikki helpoksi. Asia sattuukin olemaan niin, että pyysin lomaa käydäkseni tapaamassa professori Challengeria Rotherfieldissa. Nyt on kolme vuotta sitten ylätasangolla sattuneen tärkeimmän seikkailumme vuosipäivä, ja hän on pyytänyt koko seuruettamme luokseen vierailulle ja viettämään tapauksen muistoa."

"Mainiota!" huudahti McArdle hieroen käsiään, silmien sädehtiessä lasien takaa. "Sitten te voitte urkkia häneltä hänen mielipiteensä. Jostakin muusta miehestä minä sanoisin, että kaikki on pötyä, mutta tuo veitikka on kerran näyttänyt olevansa oikeassa, ja kuka tietää, eikö hän tekisi sitä vieläkin!"

"Ettekö ole nähnyt tämänpäiväisessä Timesissä hänen kirjettään
'Tieteellisistä mahdollisuuksista'?"

McArdle kumartui ja otti lattialta lehden. "Lukekaa se ääneen", sanoi hän osoittaen sormellaan erästä palstaa. "Kuulisin mielelläni sen uudestaan, sillä nyt en ole varma siitä, että olen selvästi käsittänyt miehen tarkoituksen."

"Hyvä herra! — Olen lukenut — tuntien huvia, johon on hieman sekoittunut jokin vähemmän kohtelias tunne, — James Wilson MacPhailin miellyttävän ja täysin typerän kirjeen, joka on äskettäin ilmestynyt palstoillanne ja käsittelee Fraunhoferin viivojen himmenemistä sekä kierto- että kiintotähtien spektreissä. Hän kuittaa asian ikäänkuin sillä ei olisi mitään merkitystä. Laajemmasta älystä se saattaa näyttää mahdollisesti hyvinkin tärkeältä, niin tärkeältä, että siihen lopulta sisältyy jokaisen tällä kiertotähdellä elävän miehen, naisen ja lapsen menestys. Voin tuskin toivoa, että tieteellistä kieltä puhuen saisin annetuksi mitään käsitystä mielipiteestäni niille kykenemättömille ihmisille, jotka haalivat aatteitaan päivälehden palstoilta. Siksi koetan laskeutua heidän rajoituksensa tasalle ja selittää tilannetta käyttämällä yksinkertaista vertausta, joka lienee lukijoittenne käsityskyvyn tajuttavissa."

"Mies, hän on ihme, — elävä ihme!" sanoi Mc Ardle pudistaen miettivästi päätään. "Hän kynisi kyyhkysen poikasen höyhenet ja saisi aikaan metelin kveekarikokouksessa. Ei ihmettä, että hän on tehnyt Lontoon itselleen liian kuumaksi olopaikaksi. Se on vahinko, herra Malone, sillä hänellä on mainiot aivot. No, kuulkaamme nyt vertaus."

"Otaksukaamme", luin minä, "että pieni kimppu yhteenliitettyjä korkkeja heitetään matkalla Atlantin yli johonkin hitaaseen merivirtaan. Korkit ajelehtivat verkalleen päivästä päivään, ja olosuhteet niiden ympärillä ovat samat. Jos korkeilla olisi aistimuksia, saattaisimme kuvitella, että ne pitäisivät näitä oloja pysyvinä ja varmoina. Mutta koska meillä on enemmän älyä, tiedämme me, että voi tulla monta asiaa korkkeja yllättämään. Ne voisivat ajautua laivaa tai nukkuvaa valasta vasten tai tarttua meriruohoon. Joka tapauksessa niiden matka luultavasti päättyisi siihen, että ne viskautuisivat Labradorin kallioiselle rannalle. Mutta mitä ne saattaisvat tietää kaikesta tästä ajelehtiessaan niin hiljaa päivä päivältä valtameressä, joka heidän ajatustensa mukaan on rajaton ja kauttaaltaan samanlainen?

"Lukijanne ymmärtävät ehkä, että Atlantti edustaa tässä vertauksessa sitä valtavaa eetterimerta, jonka läpi me ajelehdimme, ja että korkkikimppu edustaa sitä pientä ja hämärää kiertotähtijärjestelmää, johon me kuulumme. Kolmannen luokan auringon kanssa, jolla on mukanaan viheliäisiä ja mitättömiä seuralaisia, me ajelehdimme yhä samoissa oloissa jotakin tuntematonta loppua, jotakin ilkeätä mullistusta kohti, joka yllättää meidät avaruuden äärimmillä rajoilla, niin että syöksymme siellä eetteri-Niagaraan tai viskaudumme jotakin kuvaamatonta Labradoria vasten. Minä en näe tässä mitään aihetta kirjoittajanne, herra James Wilson MacPhailin matalaan ja tietämättömään optimismiin, mutta kylläkin monta syytä, miksi meidän pitäisi hyvin kiinteästi ja hartaasti tarkata kaikkia niitä muutoksen merkkejä avaruudessa, joista oma lopullinen kohtalomme saattaa riippua."

"Mies, hänestä olisi tullut suurenmoinen ministeri", sanoi McArdle. "Tämähän jyrisee kuin urkujen soitto. Kuulkaamme, mikä häntä oikein huolestuttaa."

"Spektrissä näkyvien Fraunhoferin viivojen yleinen himmeneminen ja vaihtuminen viittaa mielestäni siihen, että maailmankaikkeudessa on tapahtunut laajalle ulottuva tärkeä ja erikoinen muutos. Kiertotähdestä tuleva valo on auringon heijastunutta valoa. Kiintotähdestä tuleva valo on omintakeista. Mutta sekä kierto- että kiintotähtien spektrit ovat kaikki tässä tapauksessa muuttuneet samalla tavalla. Onko näissä taivaankappaleissa siis tapahtunut muutos? Minusta sellainen ajatus on käsittämätön. Mikä yhteinen muutos olisi voinut yhtaikaa sattua niissä kaikissa? Merkitseekö se muutosta omassa ilmakehässämme? Se on mahdollista, mutta perin epätodennäköistä, koska emme näe siitä ympärillämme mitään merkkejä, eikä kemiallinen erittely ole voinut sitä osoittaa. Mikä sitten on kolmas mahdollisuus? Että muutos on saattanut tapahtua eri tähtien välisessä aineessa, siinä äärettömän hienossa eetterissä, joka ulottuu tähdestä tähteen ja leviää kautta koko maailmankaikkeuden. Me uiskentelemme syvällä tämän valtameren jossakin hitaassa virrassa. Eikö se virta saattaisi ajaa meitä eetterivyöhykkeisiin, jotka ovat uusia ja joiden ominaisuuksista meillä ei ole milloinkaan ollut käsitystä?

— Jossakin tapahtuu muutos. Tämä taivaankappalten spektrin häiriö on siitä merkkinä. Muutos saattaa olla hyvä. Se saattaa olla paha. Sen ei tarvitse olla kumpaakaan. Me emme tiedä. Pintapuoliset tarkastelijat saattavat käsitellä asiaa, ikäänkuin siitä ei tarvitsisi välittää, mutta se, jolla samoin kuin minulla on todellisen filosofin syvempi ymmärtämiskyky, käsittää, että maailmankaikkeuden mahdollisuudet ovat laskemattomia ja että viisain ihminen on se, joka on valmistautunut odottamattoman varalle. Ottaakseni selvän esimerkin: kuka uskaltaisi sanoa, että se salaperäinen ja yleinen sairastuminen, jonka juuri tämänaamuinen lehtenne kertoo ilmenneen Sumatran alkuasukasrotujen keskuudessa, ei ole missään yhteydessä jonkin maailmankaikkeutta koskevan muutoksen kanssa, jota kohtaan ne ehkä ovat herkempiä kuin Euroopan monivivahteisemmat kansat? Minä esitän tämän ajatuksen, olkoon siinä perää tai ei. Sen todeksi väittäminen on nykyisellä asteella yhtä hyödytöntä kuin sen kieltäminenkin, mutta vain mielikuvitusta vailla oleva tomppeli on liian tyhmä huomatakseen, että se on hyvinkin tieteellisen mahdollisuuden rajoissa.

                                              Kunnioittaen
                                      George Edward Challenger.
                                       The Briars, Rotherfield."

"Se on hieno, innostava kirje", sanoi McArdle ajattelevasti, sovittaen savuketta pitkään lasiputkeen, jota hän käytti imukkeena. "Mikä on siitä teidän ajatuksenne, herra Malone?"

Minun oli tunnustettava täydellinen ja nöyryyttävä tietämättöriyyteni puheena olevasta asiasta. Mitä esimerkiksi olivat Fraunhoferin viivat? McArdle oli juuri tutkinut asiaa toimistossa sävyisän tiedemiehemme avulla ja otti pöydältään kaksi niistä monivärisistä spektrinauhoista, jotka ylimalkaan ovat sennäköisiä kuin jonkin nuoren ja kunnianhimoisen krikettiklubin hatunnauhat. Hän osoitti minulle, että niissä oli eräitä mustia viivoja poikkipäin siinä loistavassa värisarjassa, joka alkoi punaisesta toisessa päässä ja päättyi punakeltaisten, keltaisten, vihreäin, sinisten ja indigoväristen jaksojen kautta punasiniseen väriin toisessa päässä.

"Nuo tummat juovat ovat Fraunhoferin viivoja", sanoi hän. "Värit ovat juuri itse valoa. Aina kun valo hajoitetaan särmiöllä, saadaan samat värit. Ne eivät sano meille mitään. Viivat sitävastoin ovat tärkeitä, koska ne vaihtelevat sen mukaan, mikä synnyttää valoa. Nuo viivat ovat viime viikolla muuttuneet kirkkaista epäselviksi, ja kaikki tähtitieteilijät ovat kiistelleet tämän ilmiön syystä. Tässä on huomista lehteämme varten valokuva epäselvistä viivoista. Yleisö ei ole tähän asti kiinnittänyt asiaan vähääkään huomiota, mutta tämä Challengerin kirje Timesissä saa heidät luullakseni heräämään."

"No niin, spektrin epäselvästä viivasta on pitkä loikkaus Sumatran sairaaseen neekeriin. Ja kuitenkin tuo nuori mies on kerran ennen osoittanut meille tietävänsä, mistä hän puhuu. Siellä kaukana on epäilemättä jotakin omituista tautia, ja tänään on juuri tullut kaapelisanoma Singaporesta, että majakat eivät toimi Sundasalmissa, mistä on seurauksena, että kaksi laivaa on ajautunut rannikolle. Joka tapauksessa tämä on hyvä aihe, josta voitte haastatella Challengeria. Jos saatte selville jotakin varmaa, saadaan siitä palstallinen maanantain lehteen."

Olin tulossa uutisosaston toimittajan huoneesta ajatellen mielessäni uutta tehtävääni, kun kuulin nimeäni huudettavan alhaalta odotushuoneesta. Siellä oli sähkösanomapoika, mukanaan sanoma, joka oli tuotu asunnostani Streathamista. Tiedonanto oli juuri siltä mieheltä, josta olimme keskustelleet, ja kuului näin:

"Tuokaa happea!" Mikäli muistin, oli professorilla oikea norsunhuumori, joka pystyi mitä kömpelöimpiin ja hassuimpiin kepposiin. Oliko tämä yksi niitä piloja, jotka saivat hänet purskahtamaan meluiseen nauruun, jolloin hänen silmänsä katosivat ja hän, täysin välinpitämättömänä kaikkien ympärillä olijain vakavuudesta, oli pelkkänä ammottavana suuna ja heiluvana partana? Minä ajattelin noita sanoja, mutta en voinut saada niistä kokoon mitään, mikä olisi edes vähänkään ollut lystillistä. Toisaalta se oli varmasti lyhyt ja tarkka määräys — tosin hyvin omituinen. Hän oli vihoviimeinen mies, jonka määrättyä käskyä olisin ollut halukas laiminlyömään. Mahdollisesti oli tehtävänä jokin kemiallinen koe, mahdollisesti — no, minun asiani ei ollut tuumia, miksi hän happea tarvitsi. Minun täytyi sitä saada. Kestäisi melkein tunnin, ennenkuin voisin astua junaan Victoria-asemalla. Otin vuokra-auton ja haettuani osoitteen puhelinluettelosta lähdin Happivarastoyhtiön myymälään Oxford Streetille.

Kun astuin katukäytävälle määräpaikassani, tuli yhtiön ovesta kaksi nuorukaista kantaen rautalieriötä, jonka he hiukan vaivaa nähtyään nostivat erääseen odottavaan autoon. Heidän kintereillään oli vanhahko mies, joka torjui ja neuvoi heitä kitisevällä, ivallisella äänellä. Hän kääntyi minuun päin. Ankarista piirteistä ja pukinparrasta ei voinut erehtyä. Hän oli vanha äreä toverini, professori Summerlee.

"Mitä!" huudahti hän. "Älkää vain sanoko, että te olette saanut yhden noista järjettömistä happisähkösanomista!"

"Kas, kas! Minäkin olen saanut sellaisen ja, kuten huomaatte, suuresti vastoin tahtoani toiminut sen mukaan. Hyvä ystävämme on yhtä mahdoton kuin konsanaan. Hapen tarve ei ole voinut olla niin pakottava, että hänen on täytynyt hylätä tavalliset hankkimistavat ja käyttää väärin niiden aikaa, jotka todellisuudessa ovat enemmän toimessa kuin hän. Miksi hän ei voinut tilata sitä suoraan?"

"Tai luuli tarvitsevansa, mikä on aivan toinen asia. Mutta nyt teidän on tarpeetonta ostaa sitä, koska minulla on tässä melkoinen määrä."

"Hän näyttää kuitenkin jostakin syystä haluavan, että minäkin toisin happea. Turvallisempaa on tehdä täsmälleen, mitä hän käskee."

Käskin siis tuoda Summerleen monista mutisemisista ja muistutuksista huolimatta yhden putken lisää, joka sijoitettiin samoinkuin toinenkin hänen autoonsa, — hän oli näet luvannut ottaa minut mukaansa Victoria-asemalle.

Siirryin maksamaan vuokra-autoni ajajalle, joka riiteli hävyttömästi maksusta. Kun tulin takaisin professori Summerleen luo, oli hän raivoisassa sanakiistassa niiden miesten kanssa, jotka olivat tuoneet hapen, ja hänen valkea pukinpartansa heilahteli suuttumuksesta. Yksi miehistä sanoi häntä muistaakseni "vanhaksi, typeräksi, haalistuneeksi papukaijaksi", mikä raivostutti hänen autonsa ohjaajaa niin, että hän hypähti istuimeltaan ryhtyäkseen pitämään isäntänsä puolta, ja me saimme töintuskin estetyksi, ettei kadulla syntynyt meteliä.

Nämä pikku asiat saattavat näyttää vähäpätöisiltä selostettaviksi ja sivuutettiinkin sillä hetkellä joutavina. Vasta nyt, kun silmäilen taaksepäin, huomaan niiden yhteyden koko sen tarinan kanssa, joka minun on esitettävä.

Mikäli minusta näytti, oli auton ohjaaja varmasti aloittelija tai muuten hän oli menettänyt malttinsa tässä hämmingissä, sillä hän ajoi kehnosti matkallamme asemalle. Kahdesti me olimme vähällä törmätä yhteen toisten yhtäläisesti harhailevien ajoneuvojen kanssa, ja muistan huomauttaneeni Summerleelle, että ajamistaito oli Lontoossa mennyt suuresti alaspäin. Kerran me hipaisimme suurta väkijoukkoa, joka katseli tappelua Mallin kulmassa. Ihmiset, jotka olivat hyvin kiihtyneitä, päästivät suuttumuksen huutoja kömpelön ajamisen takia, ja eräs mies hypähti astinlaudalle ja heilutti keppiä päittemme yläpuolella. Minä sysäsin hänet pois, mutta olimme iloiset, kun selviydyimme heistä ja pääsimme turvallisesti ulos puistosta. Nämä pienet tapaukset, jotka tulivat yksi toisensa jälkeen, olivat pahasti koskeneet hermoihini, ja toverini ärtyisestä käyttäytymisestä näin, että hänen oma kärsivällisyytensä oli melkein lopussa.

Mutta meidän hyvä tuulemme palasi, kun näimme lordi John Roxtonin odottavan itseämme asemasillalla, pitkä hoikka vartalo kiedottuna keltaiseen villaiseen metsästyspukuun. Hänen teräväpiirteiset kasvonsa, joiden unohtumattomat silmät olivat niin tuliset ja samalla kujeelliset, punastuivat mielihyvästä, kun hän näki meidät. Hänen punertavaan tukkaansa oli ilmestynyt harmaita hiuksia, ja ajan taltta oli uurtanut vakoja hänen otsallaan hieman syvemmiksi, mutta muuten hän oli sama lordi John, joka menneinä aikoina oli ollut hyvä toverimme.

"Halloo, herra professori! Halloo, nuori mies!" huusi hän tullessaan meitä kohti.

Hän ihan ulvoi mielihyvästä, kun näki happilieriöt takanamme kantajan käsirattailla.

"Teilläkin siis on niitä!" huudahti hän. "Minun on tavaravaunussa.
Mitähän se vanha ystävämme oikein tarkoittaa?"

Me olimme kaikki menneet ensi luokan tupakkavaunuun, ja hän oli jo sytyttänyt lyhyen ja hiiltyneen, ruusupuusta tehdyn piippunsa, joka näytti kärventävän hänen pitkän riidanhaluisen nenänsä päätä.

"Ystävä Challenger on älykäs mies", sanoi hän hyvin kiivaasti. "Kukaan ei voi sitä kieltää. Vain hullu voisi väittää vastaan. Katsokaa hänen hattuaan. Sen sisäpuolella on kuusikymmentä unssia aivoja — iso kone, joka käy tasaisesti ja tekee hyvää työtä. Näyttäkää minulle konehuone, niin minä ilmoitan koneen koon. Mutta hän on synnynnäinen puoskari — olettehan kuulleet, että olen sen sanonut hänelle päin kasvoja — synnynnäinen puoskari, joka käyttää jotakin dramaattista temppua päästäkseen julkisuuteen. Kaikki on hiljaista, ja silloin ystävä Challenger huomaa, että on mahdollisuus saada yleisö hänestä puhumaan. Ettehän vain kuvittele hänen vakavasti uskovan sellaiseen hassutukseen, että eetterissä on tapahtunut muutos ja että siinä piilee vaara ihmissuvulle. Onko maailmassa ikinä kuultu sellaista akkojen juttua?"

Hän istui kuten vanha valkea korppi, raakkuen ja täristen ivallisesta naurusta.

Suuttumuksen aalto kulki lävitseni, kun kuuntelin Summerleeta. Oli häpeällistä, että hän puhui sillä tavoin johtajasta, joka oli ollut kaiken maineemme alkuna ja toimittanut meille sellaisen kokemuksen, ettei moista ole tullut kenenkään ihmisen osaksi. Olin avannut suuni lausuakseni jonkin kiihkeän vastaväitteen, kun lordi John ehätti ennen minua.

"Te olette kerran ennen kiistellyt Challengerin kanssa", sanoi hän vakavasti, "ja teidät voitettiin kymmenessä sekunnissa. Minusta näyttää, professori Summerlee, että hän on ulkopuolella teidän luokkaanne ja että te teette parhaiten pysyessänne erillänne ja jättäessänne hänet rauhaan."

"Sitäpaitsi", sanoin minä, "hän on ollut meidän kaikkien hyvä ystävä. Olkootpa hänen vikansa mitkä tahansa, hän on suora kuin viiva, enkä minä usko, että hän koskaan puhuu tovereistaan heidän selkänsä takana."

"Hyvin sanottu, poikaseni", sanoi lordi John Roxton. Sitten hän läimäytti ystävällisesti hymyillen professori Summerleeta olkapäälle. "No niin, herra professori, me emme tähän aikaan päivästä rupea riitelemään. Me olemme nähneet yhdessä liian paljon. Mutta pitäkää varanne, kun tulette lähelle Challengeria, sillä tämä nuori mies ja minä olemme hieman arkaluontoisia vanhan kelpo miehen puolesta."

Mutta Summerlee ei ollut sovitteluun taipuvalla tuulella. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet osoittamaan ankaraa paheksumista, ja hänen piipustaan vyöryi paksuja pilviä vihaista savua.

"Mitä teihin tulee, lordi John Roxton", puhui hän kitisevällä äänellään, "merkitsee teidän mielipiteenne tieteellisestä asiasta minun silmissäni yhtä paljon kuin minun ajatukseni uudenlaisista lintupyssyistä merkitsisi teidän silmissänne. Minulla on itselläni arvostelukykyä ja käytän sitä omalla tavallani. Onko se seikka, että arvostelukykyni kerran on johtanut minut harhaan, minään syynä, jonka takia minun pitäisi harkitsematta hyväksyä mitä tahansa, vaikka kuinkakin laajalle ulottuvia päätelmiä, joita tuo mies saattanee esittää? Pitääkö meillä olla tieteen paavi, joka esittää ex cathedra erehtymättömiä sääntöjä nöyrän yleisöparven ehdottomasti hyväksyttäviksi? Minä sanon teille, herra, että minulla on omat aivoni ja että tuntisin itseni typeräksi pöyhkeilijäksi ja orjaksi, jollen niitä käyttäisi. Jos teitä miellyttää uskoa tähän loruun eetteristä ja Fraunhoferin spektriviivoista, niin uskokaa kaikin mokomin, mutta älkää vaatiko, että se, joka on teitä vanhempi ja viisaampi, yhtyisi hulluuteenne. Eikö ole ilmeistä, että jos eetteri olisi vioittunut siinä määrin kuin hän väittää, ja että jos se olisi vahingollista ihmisten terveydelle, niin tulos ilmenisi jo meissä?" Tässä hän nauroi riemuiten meluisasti omasta todistelustaan. "Niin, herra, me olisimme jo hyvin kaukana tavallisesta itsestämme, ja sensijaan että istuisimme rauhallisesti pohtimassa tieteellisiä ongelmia rautatievaunussa, meidän tulisi osoittaa todellisia oireita siitä myrkystä, joka vaikuttaa meissä. Missä me näemme merkkejä tästä maailmoja myrkyttävästä häiriöstä? Vastatkaa siihen, herra! Vastatkaa minulle siihen! No no, ei mitään väittelyitä! Minä vaadin teiltä vastausta!"

Suutuin yhä enemmän. Summerleen käyttäytymisessä oli jotakin hyvin ärsyttävää ja riidanhaluista.

"Minä luulen, että jos te tietäisitte enemmän tosiasioita, ette olisi niin varma mielipiteestänne", sanoin minä.

"Pyydän, että sanoisitte, herraseni, mitä tarkoitatte tällä jonkun verran nenäkkäällä huomautuksella!"

"Tarkoitan, että kun lähdin toimistosta, uutisosaston johtaja kertoi minulle tulleen sähkösanoman, joka vahvisti todeksi tiedon Sumatran alkuasukkaiden yleisestä sairaudesta, ja hän lisäsi, että valoja ei ole sytytetty Sunda-salmissa."

"Todellakin, inhimillisellä typeryydellä pitäisi olla jokin raja!" huudahti Summerlee suorastaan raivoissaan. "Ettekö te tosiaankaan käsitä, että eetteri — jos me hetkeksi hyväksymme Challengerin nurinkurisen otaksuman — on yleismaailmallista ainetta, joka on samaa täällä kuin maailman toisellakin puolella? Saatatteko hetkeksikään otaksua, että on Englannin eetteriä ja Sumatran eetteriä? Ehkä te kuvittelette, että Kentin eetteri on jollakin tavoin parempaa kuin Surreyn eetteri, jonka lävitse juna nyt kuljettaa meitä. Tavallisen maallikon herkkäuskoisuudella ja tietämättömyydellä ei ole tosiaan mitään rajoja. Voiko kuvitella Sumatran eetterin olevan niin kuolettavaa, että se aiheuttaisi täydellisen tunnottomuuden juuri silloin, kun täkäläisellä eetterillä ei ole ollut meihin minkäänlaista huomattavaa vaikutusta? Mitä minuun omakohtaisesti tulee, saatan täydellä todella sanoa, etten koskaan eläissäni ole tuntenut itseäni ruumiillisesti vahvemmaksi tai henkisesti paremmin tasapainossa olevaksi kuin nyt."

"Saattaa olla niin. Minä en väitä olevani tiedemies", sanoin, "vaikka olen kuullut jostakin, että yhden sukupolven tiede on seuraavalle tavallisesti vain joukko harhapäätelmiä. Mutta ei tarvita paljon tervettä järkeä käsittääkseen, että — koska me näytämme tietävän niin vähän eetteristä — siihen saattaisivat vaikuttaa jotkin paikalliset olosuhteet eri osissa maailmaa ja että sen sikäläinen vaikutus ilmenisi vasta myöhemmin meidän keskuudessamme."

"'Saattaisi' ja 'saattaa' sanoillanne te voitte todistaa vaikka mitä", huusi Summerlee raivoisasti. "Siat saattavat lentää. Niin, herraseni, siat saattavat lentää, — mutta ne eivät lennä. Ei maksa vaivaa väitellä teidän kanssanne. Challenger on täyttänyt teidät typeryyksillään, eikä järki pysty teihin kumpaankaan. Minä voisin yhtä hyvin esittää todistukseni noille vaunun patjoille."

"Minun täytyy sanoa, professori Summerlee, että teidän tapanne eivät näytä parantuneen senjälkeen, kun minulla viimeksi oli ilo teitä tavata", sanoi lordi John vakavasti.

"Te pikku lordit ette ole tottuneet kuulemaan totuutta", vastasi Summerlee katkerasti hymyillen. "Teistä tuntuu hiukan loukkaavalta, eikö niin, kun joku saa teidät huomaamaan, että te arvonimestänne huolimatta pysytte hyvin tietämättömänä ihmisenä?"

"Kunniani kautta, herra", sanoi lordi John hyvin ankarasti ja jäykästi, "jos te olisitte nuorempi mies, ette uskaltaisi puhua minulle niin loukkaavalla tavalla".

"Soisin teidän tietävän, hyvä herra, että nuorena tai vanhana en ole koskaan pelännyt sanoa mielipidettäni tietämättömälle narrille — niin juuri, herraseni, tietämättömälle narrille, olipa teillä sitten niin monta arvonimeä kuin orjat ovat voineet keksiä ja hullut omaksua."

Hetkeksi lordi Johnin silmät leimahtivat, mutta sitten hän sai hirvittävästi ponnistaen suuttumuksensa hillityksi ja nojautui taaksepäin istuimellaan käsivarret ristissä ja katkera hymy kasvoilla. Minusta kaikki tämä oli kauhistavaa ja surkuteltavaa. Aallon tavoin kulki menneisyyden muisto ylitseni, hyvä toveruus, onnelliset, seikkailurikkaat päivät — kaikki, mitä olimme kärsineet, minkä hyväksi työskennelleet ja mitä voittaneet. Että kaiken pitikin johtaa tähän — herjauksiin ja häväistykseen! Äkkiä aloin nyyhkyttää —- äänekästä, nieleskelevää, hillitöntä nyyhkytystä, jota ei voinut salata. Toverini katsoivat minuun hämmästyneinä. Peitin kasvoni käsilläni.

"Te olette sairas, nuori mies, siinä on vika", sanoi lordi John.
"Minusta näyttikin heti alussa, että te olitte omituinen."

"Teidän tapanne, herraseni, eivät ole parantuneet näinä kolmena vuotena", sanoi Summerlee pudistaen päätään. "Minultakaan ei jäänyt huomaamatta omituinen käyttäytymisenne sillä hetkellä, jolloin kohtasimme. Teidän ei tarvitse tuhlata myötätuntoanne, lordi John. Nuo kyyneleet johtuvat pelkästään alkoholista. Mies on juopotellut. Ohimennen sanoen, lordi John, nimitin teitä äsken narriksi, mikä oli ehkä tarpeettoman ankaraa. Se sana tuo kuitenkin mieleeni erään arkipäiväisen, mutta huvittavan taidon, joka minulla oli ennen vanhaan. Te tunnette minut vakavana tieteen miehenä. Voitte uskoa, että minulla kerran on ollut useissa lastenkamareissa hyvin ansaittu maine lintujen äänten jäljittehjänä? Ehkä voin auttaa teitä viettämään aikaanne hauskalla tavalla. Huvittaisiko teidän kuulla minun kiekuvan kuin kukko?"

"Ei, herraseni", sanoi lordi John, joka oli suuresti loukkaantunut, "se ei huvita minua".

"Kun olen jäljitellyt kaakattavaa kanaa, joka on juuri muninut, on sitäkin pidetty tavallista parempana saavutuksena. Uskallanko yrittää?"

Mutta tästä vakavasta kieltämisestä huolimatta otti professori Summerlee piipun suustaan ja lopun matkaa hän huvitti — tai ei osannut huvittaa — meitä useilla lintujen ja eläinten äänillä, jotka tuntuivat niin mielettömiltä, että minun kyyneleeni vaihtuivat äkkiä meluisaan nauruun, joka varmaan kävi hysteeriseksi, kun istuin vastapäätä tätä arvokasta professoria ja näin hänen — tai pikemmin kuulin hänen — esittävän kovaäänistä kukkoa tai koiranpenikkaa, jonka hännälle oli astuttu. Kerran lordi John ojensi minulle sanomalehtensä, jonka reunaan hän oli kirjoittanut lyijykynällä: "Mies raukka! Ihan pähkähullu." Epäilemättä hänen esityksensä olivat eriskummaisia, ja kuitenkin niiden suorittaminen tuntui minusta perin taitavalta ja huvittavalta.

Sillävälin lordi John kumartuneena eteenpäin kertoi minulle jotakin määrätöntä juttua puhvelista ja intialaisesta rajahista, — minusta ei siinä tuntunut olevan päätä eikä häntää. Professori Summerlee oli juuri ruvennut visertämään kuin kanarialintu ja lordi John läheni tarinansa huippukohtaa, kun juna pysähtyi Jarvis Brookiin, jonka oli sanottu olevan Rotherfieldia lähimpänä.

Ja siellä oli Challenger meitä vastassa. Hänen esiintymisensä oli mainiota. Kaikki luomakunnan kalkkunakukot eivät yhteensä olisi voineet vetää vertoja sille hitaalle, ylpeäkäyntiselle arvokkuudelle, jolla hän komeili omalla rautatieasemallaan, eikä sille alentuvaa rohkaisua ilmaisevalle hyväntahtoiselle hymylle, joka oli hänen kasvoillaan, kun hän katseli ympärillään olijoita. Jos hän yleensä oli muuttunut vanhoista ajoista, oli muutos tapahtunut siinä, että hänen omituisuutensa olivat käyneet selvemmiksi. Suunnaton pää ja otsan leveä kaarre siihen liimautuneine mustine hiustupsuineen näyttivät vielä suuremmilta kuin ennen. Hänen musta partansa valui esiin yhä suurempana kunnioitusta herättävänä koskena, ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä röyhkeine ja ivallisine silmäluomineen olivat vielä käskevämmät kuin aikaisemmin.

Hän pudisti kättäni hyvillään ja hymyili minulle rohkaisevasti, aivan kuin rehtori pikku pojalle, ja tervehdittyään toisia ja autettuaan heitä kokoomaan laukkunsa ja happilieriönsä hän sulloi meidät ja ne suureen autoon, ja ajajana toimi sama tunteeton Austin, se harvinainen mies, jonka olin nähnyt hovimestarina suorittaessani ensimmäisen merkillisen vierailuni professorin luona. Matkamme vei kiemurrellen mäkeä ylös kauniin maiseman lävitse. Minä istuin ajajan kanssa edessä, mutta takanani kuuluivat nuo kolme toveriani puhuvan kaikki yhtaikaa. Lordi John rimpuili yhä puhvelitarinansa kimpussa, mikäli saatoin eroittaa. Toisaalta kuulin uudelleen, kuten vanhoina aikoina, Challengerin äänen syvän jyrinän ja Summerleen itsepintaisen äänenpainon, kun heidän aivonsa kiintyivät kiihkeään ja rajuun tieteelliseen kiistaan. Äkkiä Austin käänsi mahonginvärisiä kasvojaan minua kohti, hellittämättä silmiään ohjauspyörästä.

Kaikki näytti tänään omituiselta. Jokainen puhui merkillisiä, odottamattomia asioita. Tämä oli kuin unta.

"Jos minä menisin, niin kuka pitäisi huolta hänestä?" Hän heilautti päätään isäntäänsä kohti. "Kenet hän saisi palvelemaan itseään?"

"Eikä saisi. Ei kukaan pysyisi viikkoakaan. Jos minä menisin, niin koko talo olisi kuin kello, josta veto on lopussa. Minä kerron asiasta teille, koska te olette hänen ystävänsä, ja teidän tulee se tietää. Jos minä tekisin ihan hänen sanansa mukaan — mutta minäpä en raskitse. Hän ja rouva olisivat kuin kaksi pikkulasta, jotka on jätetty yhdessä mytyssä maantielle. Minä olen kaikki kaikessa. Ja sitten hän ottaa ja sanoo minut irti."

"No, he eivät voisi antaa anteeksi niinkuin minä. Hän on hyvin viisas mies, tuo isäntä, — niin viisas, että hän joskus on suorastaan mieletön. Minä olen nähnyt hänet ihan päästään pyörällä, liioittelematta sanoen. Niin, ajatelkaahan, mitä hän teki tänä aamuna."

"Niin, herra. Puri häntä jalkaan. Minä näin omin silmin taloudenhoitajan lähtevän maratonjuoksuun hallin ovelta."

"Niin juuri sanoisitte, herra, jos näkisitte jotakin siitä, mitä täällä tapahtuu. Hän ei elä ystävyydessä naapurien kanssa. Joku heistä luulee, että kun hän oli niiden hirviöiden joukossa, joista olette kirjoittanut, se oli ihan kuin 'kotikulta suloisin' isännälle ja ettei hän ole milloinkaan ollut sopivammassa seurassa. Niin he sanovat. Mutta minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja pidän hänestä, ja huomatkaa, hän on suuri mies, kun kaikki otetaan lukuun, ja on kunnia palvella häntä. Mutta hän koettelee ihmistä toisinaan julmasti. Katsokaahan nyt tuota. Sitä ette sanoisi vanhanaikaiseksi vieraanvaraisuudeksi, eikö niin? Lukekaahan itse."

Auto oli kiivennyt, hiljaisinta vauhtiaan kulkien, jyrkästi kaartuvaa mäkeä ylös. Kulmassa kurkisti ilmoitustaulu hyvin leikatun pensasaidan yli. Kuten Austin sanoi, ei sitä ollut vaikea lukea, sillä sanat olivat harvalukuiset ja huomiota herättävät:

VAROITUS.

G. E. CHALLENGER.

"Ei, sitä ette voine sanoa sydämelliseksi", jatkoi Austin pudistaen päätään ja katsahtaen surkeaan ilmoitustauluun. "Se ei näyttäisi kauniilta joulukortissa. Pyydän teiltä anteeksi, herra, sillä en ole puhunut näin paljon moneen pitkään vuoteen, mutta tänään näkyvät tunteeni vievän minusta voiton. Hän saa häätää minua niin kauan, että käy kasvoiltaan siniseksi, mutta minä en mene, ja sillä hyvä! Minä olen hänen palvelijansa ja hän on minun herrani, ja silleen se kai jää loppuun asti."

Olimme sivuuttaneet portin valkoiset pylväät ja nousseet pitkin kaartuvaa ajotietä, jota alppiruusut reunustivat. Toisella puolen oli matala, hyvin kodikas ja sievä tiilitalo, jonka puuosat olivat valkoiset. Rouva Challenger, pieni, hieno, hymyilevä olento, seisoi avoimella sisäänkäytävällä toivottaakseen meidät tervetulleiksi.

"Niin, rakkaani", sanoi Challenger, astuen autosta touhuisasti, "tässä ovat vieraamme. Meille on jotakin uutta saada vieraita, eikö niin? Me ja naapurimme emme voi kärsiä toisiamme, vai mitä? Jos he voisivat panna rotanmyrkkyä leipurimme rattaille, niin kaiketi sitä niissä olisi."

"Se on kauheata — kauheata!" huudahti rouva naurun ja kyynelten välillä. "George riitelee aina kaikkien kanssa. Meillä ei ole ystäviä tällä seudulla."

"Se antaa minulle tilaisuuden keskittää huomioni verrattomaan vaimooni", sanoi Challenger, kiertäen lyhyen käsivartensa rouvansa vyötäisille. Jos kuvittelee gorillaa ja gasellia, niin käsittää, miltä pari näytti. "No niin, nämä herrat ovat matkasta väsyneitä, ja murkinan pitäisi olla valmis. Onko Saara palannut?"

Rouva pudisti päätään surullisesti, ja professori nauroi kovaa ja siveli partaansa ylpeällä tavallaan.

"Austin", huusi hän, "kun olette pannut auton korjuun, saatte olla niin hyvä, että autatte emäntäänne pöydän kattamisessa. Nyt, hyvät herrat, olkaa hyvät ja astukaa työhuoneeseeni, sillä on pari hyvin kiireellistä asiaa, joista tahdon teille puhua."

Hallin lävitse mennessämme soi puhelin, ja me jouduimme vasten tahtoamme kuulemaan professori Challengerin osan nyt alkaneesta kaksinpuhelusta. Minä sanon "me", mutta ei kukaan, joka oli sadan metrin päässä, voinut olla kuulematta hirvittävän äänen jyrinää kautta koko talon. Hänen vastauksensa jäivät mieleeni.

"Kyllä, kyllä, tietysti, minä täällä olen… Niin, varmasti, itse professori Challenger, kuuluisa professori, kukas muu?… Tietysti, joka sanan, muuten en olisikaan kirjoittanut… Enpä hämmästyisi… Siitä on olemassa kaikki merkit… Korkeintaan päivän tai kahden kuluttua… No, en voi sille mitään, vai kuinka?… Epäilemättä hyvin ikävää, mutta luulenpa melkein, että se koskee tärkeämpiin ihmisiin kuin teihin. Ei siitä auta vinkua… Ei, minä en mitenkään voinut. Teidän täytyy tyytyä kohtaloonne… Riittää jo, herraseni. Tyhmyyksiä! Minulla on tärkeämpääkin tehtävää kuin kuunnella sellaista lörpötystä."

Hän laski kuulotorven rämähtäen paikalleen ja vei meidät yläkertaan suureen, ilmavaan työhuoneeseensa. Tilavalla mahonkipöydällä oli seitsemän tai kahdeksan avaamatonta sähkösanomaa.

"Todellakin", sanoi hän kootessaan ne, "alan jo ajatella, että minulle sähkötteleviltä ihmisiltä säästyisi rahaa, jos ottaisin itselleni sähkösanomaosoitteen. Mahdollisesti olisi 'Noak, Rotherfield' sopivin."

Kuten oli tavallista hänen laskiessaan hämärää pilaa, nojasi hän kirjoituspöytää vasten ja mylvi naurunpuuskassa, käsien väristessä niin, että hän tuskin saattoi avata kuoria.

"Noak! Noak!" huohotti hän kasvot punajuurikkaan kaltaisina. Lordi John ja minä hymyilimme myötätuntoisesti, ja Summerlee heilutti kuin vuohi vatsanvaivoissa päätään pilkallisesti paheksuen. Vihdoin Challenger, yhä jumisten ja räjähdellen, alkoi avata sähkösanomiaan. Me kolme seisoimme kaari-ikkunan luona ja ihailimme suurenmoista näköalaa.

Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Tie oli loivissa kaarteissaan todellakin tuonut meidät melkoisen korkealle — seitsemänsadan jalan korkeuteen, kuten jälkeenpäin havaitsimme. Challengerin talo oli ihan mäen reunalla, ja sen eteläpuolelta, jonne päin työhuoneen ikkuna oli, näki laajan tasankoalueen poikki sinne asti, missä eteläisten ylänköjen loivat kaaret olivat aaltoilevana taivaanrantana. Eräässä mäkien välisessä notkossa osoitti savun häive Lewesin paikkaa. Jalkojemme juuressa oli epätasainen kanervikko ja pitkiä, heleän vihreitä Crowboroughin golfkentän aloja, kaikki kirjavanaan pelaajia. Vähän edempänä saatoimme nähdä metsän aukeamasta osan Lontoon ja Brightonin välisestä rautatiestä. Lähimpänä, juuri nenämme alla, oli pieni umpinainen pihamaa ja siinä se auto, joka oli tuonut meidät asemalta.

Challengerin päästämä huudahdus sai meidät kääntymään. Hän oli lukenut sähkösanomansa ja järjesti nyt ne pieneksi säännölliseksi pinoksi pöydälleen. Hänen leveät, karkeapiirteiset kasvonsa tai se osa niistä, joka näkyi takkuisen parran yläpuolelta, olivat yhä tummanpunaiset, ja hän näytti olevan hyvin kiihdyksissä.

"Niin, hyvät herrat", sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi kääntynyt julkisen kokouksen puoleen, "tämä on tosiaan mielenkiintoinen jälleenyhtyminen ja sattuu erikoisissa — voinpa sanoa ennenkuulumattomissa — oloissa. Saanko luvan kysyä, oletteko panneet mitään merkille matkallanne kaupungista?"

"Ainoa, mitä huomasin", vastasi Summerlee happamesti hymyillen, "on se, että tämä nuori ystävämme ei ole parantanut tapojaan viime vuosina. Minun täytyy surukseni sanoa, että minulla on ollut syytä vakavasti valittaa hänen käyttäytymistään junassa, ja minulta puuttuisi suoruutta, jollen sanoisi, että se on jättänyt minuun mitä epämieluisimman vaikutelman."

"No, no, me kaikki olemme toisinaan hieman ikävystyttäviä", sanoi lordi John. "Nuori mies ei oikeastaan tarkoittanut mitään pahaa. Onhan hän kansainväliseen luokkaan kuuluva, — jos siis häneltä menee puoli tuntia jalkapallo-ottelun kuvailemiseen, on hänellä siihen suurempi oikeus kuin useimmilla muilla ihmisillä."

"Puoli tuntia ottelun kuvailemiseen!" huudahdin närkästyneenä. "Vai niin, mutta teiltä meni puoli tuntia johonkin pitkäveteiseen juttuun puhvelista. Professori Summerlee on todistajani."

"Minä voin tuskin sanoa, kumpi teistä oli väsyttävämpi", sanoi Summerlee. "Minä vakuutan teille, Challenger, etten milloinkaan halua kuulla jalkapallosta tai puhveleista niin kauan kuin elän."

Lordi John päästi kimakan vihellyksen, ja Summerlee pudisti surullisesti päätään.

"Lisäksi näin aikaisin päivällä", sanoi hän. "Se on tosiaan valitettavaa. Kun istuin siellä surullisen, mutta miettivän hiljaisena —"

"Hiljaisena!" huudahti lordi John. "Tehän esititte nurkkakahvilaan sopivaa matkimista koko ajan — muistuttaen enemmän riehaantunutta grammofonia kuin ihmistä."

"No, hitto vieköön, tämähän on pelkkää hulluutta", huudahti lordi John. "Jokainen meistä näyttää tietävän, mitä muut tekivät, eikä kukaan tiedä, mitä hän itse teki. Ajatelkaamme kaikki alusta alkaen. Me menimme ensi luokan tupakkavaunuun, se on selvää, eikö niin? Sitten rupesimme riitelemään Challenger-ystävämme Timesissä olleesta kirjeestä."

"Vai niin, vai niin!" murisi isäntämme, ja hänen silmäluomensa alkoivat painua.

"Jopa nyt jotakin!" sanoi Challenger, pullistaen rintaansa ja sivelien partaansa. "Ei mitään perää! Minusta tuntuu kuin olisin kuullut nuo sanat ennenkin. Saanenko kysyä, mihin todistuksiin nojaten suuri ja kuuluisa professori Summerlee ryhtyi tuhoamaan sitä ihmispoloista, joka oli uskaltanut lausua jonkin mielipiteen tieteellisesti mahdollisesta asiasta. Ehkä hän alentuu esittämään joitakin syitä vastakkaisten näkökantojensa puolesta, ennenkuin nujertaa kovaonnisen hassuttelijan."

Hän kumarsi, kohautti hartioitaan ja levitti käsiään puhuessaan harkitun ja jykevän ivalliseen tapaansa.

"Syy oli perin yksinkertainen", vastasi itsepäinen Summerlee. "Minä väitin, että jos maata ympäröivä eetteri on jollakin seudulla kyllin myrkyllistä aiheuttamaan vaarallisia oireita, tuskin on todennäköistä, että me kolme miestä rautatievaunussa emme siitä saisi minkäänlaista vaikutusta."

Tämä selitys yllytti vain Challengerin meluisaa iloisuutta. Hän nauroi, kunnes huoneessa kaikki tuntui kolisevan ja tärisevän.

"Arvoisa Summerleemme ei ole ensi kertaa hieman tietämätön tosiasioista", sanoi hän vihdoin, pyyhkien kuumentunutta otsaansa. "Nyt, hyvät herrat, en voi päästä tarkoitukseni perille sen paremmin kuin selittämällä teille yksityiskohtaisesti, mitä olen itse tehnyt tänä aamuna. Te suotte helpommin anteeksi omat sielulliset erehdyksenne, kun huomaatte, että minullakin on ollut hetkiä, jolloin tasapainoni on häiriintynyt. Meillä on ollut muutamia vuosia eräs taloudenhoitaja — muuan Saara, jonka toisella nimellä en ole milloinkaan yrittänyt rasittaa muistiani.

"— Hän on ankaran ja vastenmielisen näköinen, teeskentelevä ja turhankaino käytöksessään, hyvin tunteeton luonteeltaan; meidän kokemuksemme mukaan hän ei ole milloinkaan osoittanut mielenliikutuksen merkkejä. Kun istuin yksin aamiaisellani — vaimollani on tapana pysyä huoneessaan aamuisin — tuli äkkiä päähäni, että olisi huvittavaa ja opettavaa nähdä, voisinko löytää rajan tämän naisen järkähtämättömälle rauhallisuudelle. Suunnittelin siis yksinkertaisen, mutta vaikuttavan kokeen. Kun olin kaatanut pienen kukkamaljakon, joka oli keskellä pöytäliinaa, soitin kelloa ja pujahdin pöydän alle.

"— Hän astui sisään ja nähdessään huoneen tyhjänä kuvitteli, että minä olin mennyt työhuoneeseeni. Kuten olin odottanut, tuli hän lähemmäksi ja kumartui pöydän yli pannakseen maljakon oikein päin. Silloin näin puuvillasukan ja kumivartisen kengän. Kurottaen päätäni upotin hampaani hänen pohkeeseensa. Koe onnistui paremmin kuin luulinkaan. Hän seisoi vähän aikaa lamautuneena, tuijottaen päähäni. Sitten hän riistäytyi kirkaisten irti ja syöksyi ulos huoneesta. Minä seurasin häntä ajatellen jotenkin selittää asian, mutta hän pakeni tietä alaspäin ja muutaman minuutin kuluttua saatoin kaukoputkellani eroittaa hänen kulkevan hyvin nopeasti lounaaseen päin. Minä kerron jutun teille semmoisenaan. Pistän sen aivoihinne ja odotan sen itämistä. Valistaako se teitä? Onko se tuonut jotakin mieleenne? Mitä te ajattelette siitä, lordi John?"

"Te joudutte pahoihin selkkauksiin jonakin päivänä, jollette hillitse itseänne", sanoi hän.

"Teidän pitäisi heti jättää kaikki työ, Challenger, ja mennä kolmeksi kuukaudeksi johonkin saksalaiseen kylpypaikkaan", sanoi Summerlee.

"Syvällistä! syvällistä!" huudahti Challenger. "Nyt, nuori ystäväni, onko mahdollista, että te voitte esittää viisaan ajatuksen siinä, missä vanhemmat toverinne ovat niin perinpohjin osuneet harhaan?"

Se oli mahdollista. Sanon sen kaikessa vaatimattomuudessa, mutta niin oli asian laita. Tietystikin se kaikki näyttää aivan ilmeiseltä nyt, kun tiedetään, mitä tapahtui, mutta se ei ollut niin ihan selvää silloin, kun kaikki oli uutta. Mutta se ajatus tuli minuun äkkiä ehdottoman vakaumuksen täydellä voimalla.

Sitten, juuri kun lausuin tämän sanan, välähtivät mieleeni koko aamun kokemukset, lordi John puhveleineen, omat hysteeriset kyyneleeni, professori Summerleen häpeällinen menettely, omituiset tapaukset Lontoossa, puistossa sattunut meteli, autonkuljettajan ajotapa, happivaraston luona sattunut riita. Kaikki näytti äkkiä sopivan yhteen.

"Tietysti", huudahdin taas. "Se on myrkyn vaikutusta. Me olemme kaikki myrkytettyjä."

"Aivan niin", sanoi Challenger hieroen käsiään, "me olemme kaikki myrkytettyjä. Kiertotähtemme on kulkeutunut eetterin myrkkyvyöhykkeeseen ja lentää nyt syvemmälle siihen muutaman miljoonan mailin nopeudella tunnissa. Nuori ystävämme on ilmaissut kaikkien huoliemme ja hämmennyksiemme syyn yhdellä ainoalla sanalla: 'Myrkkyä!'"

Me katselimme toisiamme ällistyneinä ja ääneti. Ei mikään selitys näyttänyt sopivan tähän tilanteeseen.

"On olemassa sielullinen estämiskeino, jonka avulla sellaisia oireita voidaan hillitä ja valvoa", sanoi sitten Challenger. "En voi odottaa löytäväni sitä kaikista teistä niin pitkälle kehittyneenä kuin itsestäni, sillä minä otaksun, että erilaisten sieluntoimintojemme voimakkuus on jossakin suhteessa tähän kykyyn. Mutta epäilemättä se on melkoisen suuri tässä nuoressa ystävässämmekin. Vallattomuuden pikku purkauksen jälkeen, joka teki palvelijattareni niin levottomaksi, istuuduin harkitsemaan asiaa. Minä totesin, etten ollut milloinkaan ennen tuntenut halua purra ketään kotiväkeeni kuuluvaa. Vaikute oli siis ollut luonnoton. Heti sitten käsitin totuuden.

"Tutkiessani huomasin, että suonentykytykseni oli kiihtynyt kymmenellä lyönnillä minuutissa, ja tahdottomat liikkeeni olivat vahvistuneet. Manasin esille korkeampaa ja terveempää minuuttani, todellista G.E.C:tä, joka on tyynenä ja voittamattomana kaiken, pelkästään molekyylejä koskevan häiriön takana. Käskin häntä pitämään silmällä niitä mielettömiä sielullisia kujeita, joita myrkky tekisi, ja huomasinkin, että tosiaan olin herrana. Minä saatoin tarkata ja hallita häiriintynyttä sielua. Se oli huomattava osoitus siitä, kuinka henki voittaa aineen, sillä silloin voitettiin juuri se aineen muoto, joka on läheisimmässä yhteydessä hengen kanssa. Voisin melkein sanoa, että henki oli harhaannuksissa ja että persoonallisuus piti sitä silmällä. Niinpä kun vaimoni tuli portaita alas ja minussa heräsi halu pujahtaa oven taakse ja säikähdyttää häntä jollakin villillä huudolla hänen astuessaan sisään, jaksoin malttaa mieleni ja tervehtiä häntä arvokkaasti ja hillitysti.

"Ylivoimainen haluni räkättää kuin sorsa torjuttiin ja voitettiin samalla tavalla. Myöhemmin, kun menin käskemään tuoda auton ja tapasin Austinin kumartuneena sitä korjaamassa, hillitsin kämmeneni senkin jälkeen, kun olin sen jo kohottanut, ja säästin hänet kokemuksesta, joka ehkä olisi saanut hänet seuraamaan taloudenhoitajan jälkiä. Sensijaan kosketin häntä olkapäähän ja sanoin, että auton piti olla ovella hyvissä ajoin mennäkseen junalle teitä vastaan. Tällä hetkellä kiusaa minua mitä vimmatuin halu tarttua professori Summerleen tyhmään vanhaan partaan ja pudistella hänen päätään rajusti eteen- ja taaksepäin. Ja kuitenkin, kuten näette, minä olen ihan rauhallinen. Sallikaa minun suositella esimerkkiäni teille."

"Te saatatte olla oikeassa, Challenger", sanoi Summerlee nöyrtyneellä äänellä. "Minä olen halukas myöntämään, että luonnostani olen taipuvainen pikemmin arvostelemaan kuin kehittämään omia ajatuksia ja etten ole valmis rupeamaan jokaisen uuden teorian kannattajaksi, etenkin kun se sattuu olemaan niin epätavallinen ja haaveellinen kuin tämä. Kuitenkin, kun muistelen aamun tapauksia ja harkitsen toverieni typetää käyttäytymistä, huomaan olevan helppoa uskoa, että jokin kiihoittava myrkky on ollut syynä heissä ilmenneisiin oireihin."

Challenger taputti virkaveljeään hyväntahtoisesti olkapäähän. "Me edistymme", sanoi hän. "Totisesti me edistymme."

"Minä pyydän", sanoi Summerlee nöyrästi, "sanokaa, mikä on mielipiteenne nykyhetken mahdollisuuksista?"

"Teidän luvallanne lausun pari sanaa tästä asiasta." Hän istuutui kirjoituspöydälleen, lyhyet tukevat jalat heilumassa etupuolella. "Me olemme todistamassa hirvittävää, kaameata asiaa. Minun mielestäni on tulossa maailman loppu."

Maailman loppu! Silmämme kääntyivät suureen kaari-ikkunaan, ja me katselimme ulos — maaseudun kesäistä kauneutta, nummen pitkiä vieruja, suuria maalaistaloja, hauskoja pikkutiloja, golfkentällä näkyviä huvittelijoita. Maailman loppu! Nämä sanat olin kuullut usein, mutta se ajatus, että niillä olisi välitön käytännöllinen merkitys, että se ei tapahtuisi epämääräisenä aikana, vaan nyt, tänään — se hirvitti ja huimasi. Me kävimme kaikki juhlallisiksi ja odotimme, että Challenger jatkaisi. Hänen vaikuttava ulkomuotonsa ja esiintymisensä antoivat hänen juhlallisille sanoilleen sellaisen voiman, että tuon miehen kaikki epätasaisuudet ja hassutukset hetkeksi katosivat, ja hän kohosi edessämme majesteettisena, tavallisen inhimillisen piirin yläpuolelle. Sitten tuli ainakin minun mieleeni taas rohkaiseva muisto siitä, kuinka hän oli äänekkäästi nauranut kahteen otteeseen senjälkeen, kun olimme tulleet huoneeseen. Varmastikaan, ajattelin minä, ei tätä mielenjännitystä voi kestää iäti. Eihän hätä voi olla niin suuri tai kiireellinen.

"Kuvitelkaa, että on terttu viinirypäleitä", sanoi hän, "joita peittää joukko äärettömän pieniä, mutta vahingollisia basilleja. Puutarhuri käsittelee rypäleitä jollakin puhdistavalla aineella. Hän haluaa ehkä, että hänen rypäleensä olisivat puhtaampia. Hän tarvitsee ehkä tilaa viijelläkseen joitakin uusia basilleja, jotka ovat vähemmän vahingollisia. Hän kastaa tertun myrkkyyn, ja basillit katoavat. Meidän puutarhurimme on mielestäni kastamaisillaan aurinkojärjestelmän johonkin, ja ihmisbasilli, pieni kuolevainen vibrio, joka kiemurteli ja luikerteli maan ulkopinnalla, katoaa silmänräpäyksessä jäljettömiin."

"Siinä yksi basilleistamme huutaa apua", sanoi professori synkästi hymyillen. "Ne alkavat tajuta, ettei heidän jatkuva olemassaolonsa olekaan välttämätön maailmankaikkeudessa."

Hän oli mennyt huoneesta minuutiksi tai pariksi. Muistan, ettei kukaan meistä puhunut hänen poissaollessaan. Mitkään sanat tai selitykset eivät näkyneet sopivan tähän tilanteeseen.

"Brightonin terveydenhoidon kaitsija", sanoi hän palatessaan. "Oireet kehittyvät jostakin syystä meren tasalla nopeammin. Meillä on etua siitä, että olemme seitsemänsadan jalan korkeudessa. Ihmiset näyttävät havainneen, että minä tunnen tämän asian parhaiten. Epäilemättä se johtuu Timesissä olleesta kirjeestäni. Se, jonka kanssa puhuin tänne tultuamme, oli erään maaseutukaupungin pormestari. Te lienette kuulleet, mitä sanoin puhelimessa. Hän näytti panevan liian paljon arvoa omaan elämäänsä. Minä autoin häntä korjaamaan mielipiteitään."

Summerlee oli noussut ja seisoi ikkunan ääressä. Hänen laihat, luiset kätensä vapisivat kiihtymyksestä.

"Challenger", sanoi hän vakavasti, "tämä asia on liian tärkeä pelkästään hyödyttömästi pohdittavaksi. Älkää luulko, että haluan kiihoittaa teitä jollakin kysymyksellä. Mutta esitän ratkaistavaksenne, eikö tiedossanne tai päättelyssänne voi olla mitään erehdystä.

"Tuolla paistaa aurinko siniseltä taivaalta niin kirkkaasti kuin konsanaan. Tuolla on nummi, kukat ja linnut. Tuolla on ihmisiä, jotka huvittelevat golfkentällä, ja toisaalla väkeä leikkaamassa viljaa. Te sanotte meille, että he ja me saatamme olla ihan hävityksen partaalla — että tämä auringonpaisteinen päivä voi olla juuri se tuomiopäivä, jota ihmissuku on niin kauan odottanut. Mistä te olette meidän tietääksemme saanut tämän hirveän päätelmän? Joistakin spektrin epäsäännöllisistä viivoista — Sumatralta tulleista huhuista — jostakin merkillisestä kiihtymyksestä, jota olemme havainneet toisissamme. Tämä jälkimmäinen oire ei ole niin ilmeinen, ettemme te ja me voisi tietoisesti ponnistamalla sitä hillitä. Teidän ei tarvitse kursailla meidän kanssamme, Challenger. Me kaikki olemme ennenkin yhdessä olleet likellä kuolemaa. Puhukaa asia selväksi ja antakaa meidän tietää täsmällisesti, millainen meidän asemamme on ja millaisia tulevaisuuden mahdollisuuksia teidän mielestänne meille jää?"

Se oli rohkeata, oikeata puhetta, sen vankan ja voimakkaan hengen puhetta, joka oli vanhan eläintieteilijän kaiken happamuuden ja kulmikkaisuuden takana. Lordi John nousi ja pudisti hänen kättään.

"Täsmälleen minun ajatukseni", sanoi hän. "Nyt, Challenger, on teidän asianne sanoa, millainen meidän asemamme on. Me emme ole hermostunutta väkeä, kuten hyvin tiedätte, mutta kun olemme tulleet lyhyelle vierailulle ja huomaamme, että te olette suin päin syöksynyt tuomiopäivään, tarvitaan siinä hieman selittelyjä. Millainen vaara on, kuinka suuri se on ja mitä me teemme siitä suoriutuaksemme?"

Hän seisoi pitkänä ja voimakkaana auringonpaisteessa ikkunan luona, ruskea käsi Summerleen olkapäällä. Minä istuin nojatuolissa taaksepäin nojautuneena, sammunut savuke suussani, sellaisessa puolihuumauksen tilassa, jolloin vaikutelmat käyvät erikoisen selviksi. Se saattoi olla myrkytyksen uutta vaihetta, mutta mielettömät huhut olivat kokonaan haihtuneet, ja niitä oli seurannut erittäin raukea ja samalla vastaanottavainen mielentila. Minä olin katselijana. Asia ei näyttänyt koskevan minua henkilökohtaisesti. Mutta tuossa oli kolme voimakasta miestä suuressa ratkaisukohdassa, ja jännittävää oli heitä tarkata. Challenger rypisti jykevää otsaansa ja siveli partaansa, ennenkuin vastasi. Saattoi nähdä, että hän punnitsi sanojaan hyvin huolellisesti.

"Minä olin Gazetten toimistossa noin kello kymmenen", sanoin minä. "Sinne oli juuri tullut Singaporesta Reuterin sähkösanoma, jossa sanottiin, että sairaus näytti olevan Sumatralla yleinen ja että majakoita ei ollut sen johdosta sytytetty."

"Tapaukset ovat edistyneet jotenkin nopeassa tahdissa senjälkeen", sanoi Challenger ottaen sähkösanomakasansa. "Minä olen likeisessä kosketuksessa sekä viranomaisten että sanomalehdistön kanssa, joten minulle kerääntyy uutisia joka suunnalta. On tosiaan lausuttu yleinen ja hyvin harras pyyntö, että tulisin Lontooseen, mutta en voi nähdä, mitä hyvää siitä koituisi. Selostusten mukaan alkaa myrkyllinen vaikutus sielullisesta kiihtymyksestä; Pariisin tämänaamuisten metelien sanotaan olleen hyvin rajuja, ja Walesin kaivostyöläiset ovat levottomia. Mikäli käsillä oleviin todistuksiin voi luottaa, seuraa tätä kiihtymisastetta, joka vaihtelee suuresti eri roduissa ja yksilöissä, jonkinlainen hurmio ja sielullinen selkeänäköisyys — olenpa huomaavinani siitä joitakin merkkejä tässä nuoressa ystävässämme — ja melkoisen väliajan jälkeen se muuttuu unitaudiksi ja kääntyy nopeasti kuolemaksi. Luulen — mikäli tietoni myrkyistä ovat minulle tässä avuksi — että on joitakin kasveissa tavattavia hermomyrkkyjä —"

"Mainiota!" huudahti Challenger. "Olisi hyödyksi tieteelliselle täsmällisyydelle, jos mainitsisimme myrkytyksen aiheuttajan. Olkoon se hulluruoho. Teille, rakas Summerleeni, kuuluu kunnia — valitettavasti kuolemanjälkeinen, mutta kuitenkin ainoalaatuinen siitä, että olette antanut nimen tälle yleiselle hävittäjälle, suuren puutarhurin puhdistusaineelle. Otaksuttakoon siis, että hulluruohon aiheuttamat oireet ovat sellaisia kuin mainitsen. Minusta näyttää varmalta, että nryrkytys käsittää koko maailman ja ettei mitään elämää voi jäädä jäljelle, koska eetteri on yleismaailmallinen aine. Tähän asti se on ollut oikullinen niissä paikoissa, joiden kimppuun se on käynyt, mutta eroitus on vain muutaman tunnin asia, ja se muistuttaa etenevää nousuvettä, joka peittää ensin yhden hiekkakaistaleen ja sitten toisen, juosten epäsäännöllisinä virtoina sinne tänne, kunnes se lopulta on peittänyt kaikki.

"— Hulluruohon vaikutuksen leviämisen yhteydessä toimii lakeja, jotka olisivat olleet hyvin mielenkiintoisia, jos käytettävänämme oleva aika olisi sallinut niitä tutkia. Mikäli voin päästä niiden perille" — tässä hän silmäili sähkösanomiansa — "ovat vähemmän kehittyneet rodut ensimmäisinä joutuneet niiden vaikutuksille alttiiksi. On surkuteltavia tietoja Afrikasta, ja Australian alkuasukkaat näyttävät hävinneen jo sukupuuttoon. Pohjoiset rodut ovat toistaiseksi osoittaneet suurempaa vastustusvoimaa kuin eteläiset. Kuten näette, on tämä päivätty Marseillessa kello 9.45 tänä aamuna. Minä luen sen teille sanasta sanaan:

"'Koko yö mieletöntä kiihtymystä kautta Provencen. Viininviljelijöiden mellakka Nimesissä. Sosialistinen kumous Toulousessa. Unitaudin seuraama äkillinen sairaus vallannut väestön tänä aamuna. Peste foudroyante. Suuri määrä kuolleita kaduilla. Liike-elämän lamautuminen ja yleinen sekasorto.'"

'Meitä uhkaa täydellinen häviö. Kirkot tulvillaan täynnä. Kuolleet lukuisampia kuin elävät. Tämä on käsittämätöntä ja kauheata. Kuolema näyttää olevan tuskaton, mutta nopea ja välttämätön.'

"— Samanlainen sähkösanoma on tullut Pariisista, missä kehitys ei ole vielä ollut yhtä nopea. Intia ja Persia näyttävät olevan poispyyhkäistyt. Itävallan slaavilainen väestö on menehtynyt, mutta saksalainen on päässyt melkein koskematta. Ylimalkaan sanoen — niin pitkälle kuin rajoitettu tietoni ulottuu — näyttävät tasankojen ja merenrannan asukkaat tunteneen vaikutukset nopeammin kuin sisämaassa tai ylängöillä asujat. Pienikin kohoaminen saa aikaan melkoisen erotuksen, ja jos ihmissuvusta joku jää eloon, niin hänet löydetään ehkä taas jonkin Araratin huipulta. Meidänkin pieni mäkemme voi pian olla väliaikainen saari onnettomuuden valtameren keskellä. Mutta kehityksen nykyisen vauhdin nojalla me kaikki hukumme muutaman tunnin päästä."

"Mutta sitä en käsitä", sanoi hän, "että te voitte istua siinä nauraen tuo sähkösanomakasa kätenne alla. Minä olen katsonut kuolemaa silmiin yhtä usein kuin useimmat muutkin, mutta yltyleinen kuolema — se on kauheata!"

"Mitä tulee nauruun", sanoi Challenger, "niin muistakaa, että minä en ole paremmin kuin tekään vapaa eetterimyrkyn kiihoittavista aivovaikutuksista. Mutta mitä tulee kauhuun, jota yltyleinen kuolema näyttää teissä herättäneen, tahtoisin huomauttaa, että se on hieman liioiteltua. Jos teidät lähetettäisiin yksinänne merelle avonaisessa veneessä ajelehtimaan tuntemattomaan määräpaikkaan, niin rohkeutenne varmaan lannistuisi. Autio, epävarmuus painostaisi teitä.

"Mutta jos se merimatkanne tapahtuisi kelpo laivassa, jossa olisi kaikki sukulaisenne ja ystävänne, tuntisitte te, että olkoonpa määräpaikkanne yhä kuinka epävarma tahansa, teillä olisi joka tapauksessa yksi yhteinen ja samanaikainen kokemus, joka pysyttäisi teidät loppuun asti samassa kiinteässä yhteydesä. Yksinäinen kuolema saattaa olla kauhistava, mutta yltyleinen kuolema, — niin tuskaton, kuin tämä näyttää olevan — ei ole minun käsittääkseni peloittava. Tosiaan voisin olla samaa mieltä sen henkilön kanssa, joka ajattelee, että olisi kauhistavaa jäädä jäljelle, kun kaikki, mikä on oppinutta, kuuluisaa ja ylevää, on kadonnut."

"Mitä siis aiotte tehdä?" kysyi Summerlee, joka kerrankin oli osoittanut päännyökkäyksellä yhtyvänsä oppineen virkaveljensä päätelmiin.

"Käydä käsiksi murkinaamme", sanoi Challenger, kun ruokakello kumisi kautta koko talon. "Meillä on keittäjätär, jonka kyljykset ainoastaan ovat parempia kuin hänen munakkaansa. Meidän täytyy vain luottaa siihen, ettei mikään yleismaalmallinen häiriö ole heikontanut hänen loistavia kykyjään. Vuodelta 96 polveutuva Scharzbergerviini täytyy myöskin pelastaa — mikäli vakavat ja yhdistyneet ponnistuksemme riittävät — mainion viinisadon valitettavasta haaskauksesta." Hän laski suuren ruhonsa alas pöydältä, jolla oli istunut ilmoittaessaan kiertotähtemme kohtalon. "Tulkaa", sanoi hän. "Jos on vain vähän aikaa jäljellä, on sitä suurempi syy viettää se yksinkertaisesti ja järkevästi huvitellen."

Ja ateria olikin hyvin hauska. Tosin emme voineet unohtaa kauheata tilannettamme. Sen täysi juhlallisuus häämöitti aina mielialojemme taustalla ja hillitsi ajatuksiamme. Mutta varmastikin juuri sielu, joka ei ole milloinkaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään, kavahtaa sitä lopulta eniten. Jokaiselle meistä miehistä se oli eräänä elämämme suurena ajanjaksona ollut tuttu näky. Mitä tulee talon emäntään, niin hän turvautui voimakkaan miehensä johtoon ja oli valmis menemään sinne kuin tämäkin. Tulevaisuus oli kohtalon kädessä. Nykyhetki oli omamme. Me kulutimme sen kelpo toveruudessa hauskasti huvitellen.

Kuten olen sanonut, oli mielemme erittäin selkeä. Minäkin olin toisinaan ihan säkenöivä. Mitä tulee Challengeriin, niin hän oli ihmeteltävä! En ole milloinkaan niin käsittänyt tuon miehen alkuvoimaista suuruutta, hänen ymmärryksensä laajuutta ja voimaa. Summerlee houkutteli häntä yhä pitemmälle, säestäessään häntä hiukan pistävällä arvostelullaan, kun taas lordi John ja minä nauroimme heidän kiistalleen, ja rouva, käsi miehensä hihalla, hillitsi filosofin mylvinää. Elämä, kuolema, kohtalo, ihmisen tarkoitus — ne olivat tuon muistettavan tunnin merkillisiä aiheita, ja ne kävivät erittäin merkityksellisiksi sen kautta, että aterian edistyessä omituiset, äkilliset innoitukset sielussani ja pistokset jäsenissäni ilmaisivat kuoleman näkymättömän hyökyaallon kohoavan ympärillämme hitaasti ja hiljaa. Kerran näin lordi Johnin panevan kätensä äkkiä silmilleen, ja kerran Summerlee vajosi hetkeksi taaksepäin nojatuolissaan. Jokainen henkäyksemme oli täynnä omituisia voimia. Ja kuitenkin mielemme oli onnellinen ja tyyni. Pian toi Austin savukkeita pöydälle ja aikoi sitten lähteä pois.

Vaitelias Austin kumarsi ja lähti pois. Challenger sytytti savukkeen ja vetäen nojatuolinsa likemmäksi vaimonsa tuolia otti hänen kätensä omaansa.

"Tiedäthän, miten asioiden laita on, rakkaani", sanoi hän. "Olen selittänyt sen myöskin näille ystävilleni. Sinä et pelkää, ethän?"

"Ei sen enempää kuin nukutuskaan hammaslääkärin luona. Joka kerta kun olet sitä saanut, olet itse asiassa kuollut."

"Niin voi kuolemakin olla. Ruumis, kulunut kone, ei voi säilyttää sen vaikutelmaa, mutta me tunnemme sen sielullisen mielihyvän, jota uni tai horrostila antaa. Luonto saattaa rakentaa kauniin oven ja ripustaa siihen monta harsomaista ja kimaltelevaa verhoa laatiakseen siten ihmetteleville sieluillemme pääsytien uuteen elämään. Aina kun todellisuutta tutkistelen, löydän viisautta ja lempeyttä asian ytimessä, ja jos pelästynyt kuolevainen yleensä tarvitsee hellyyttä, tarvitsee hän sitä varmasti silloin, kun hän suorittaa vaarallisen siirtymisen elämästä toiseen. Ei, Summerlee, minä en huoli teidän materialismistanne, sillä minä ainakin olen jotakin liian suurta hajautuakseni lopulta pelkästään ruumiillisiin aineosiin, ollakseni kimppu suoloja ja kolme sangollista vettä. Täällä — täällä" — ja hän löi suurta päätään mahtavalla, karvaisella nyrkillään — "on jotakin, mikä käyttelee ainetta, mutta mikä ei itse ole sitä — jotakin, mikä voisi hävittää kuoleman, mutta jota kuolema ei voi milloinkaan hävittää."

"Kuolemasta puhuen", sanoi lordi John, "minä olen tavallani myöskin kristitty, mutta minusta näyttää, että niissä esi-isissämme oli jotakin suurenmoisen luonnollista, jotka haudattiin kirveineen, jousineen, nuolineen ja muine tarpeineen, ikäänkuin he edelleenkin olisivat eläneet samalla tapaa. Niinpä minustakin tuntuu", lisäsi hän katsoen ympäri pöytää ikäänkuin häveten, "että olisi mukavampi levätä haudassa, jos minulle annettaisiin mukaan vanha pika- ja lintupyssyni, lyhyempi, jossa on kulunut tukki, sekä yksi tai pari patruunavyötä — kaikki on tietysti hullun houreita, mutta niin on asian laita. Miltä se tuntuu teistä, herra professori?"

"No", sanoi Summerlee, "koska te kysytte minun mielipidettäni, tuntuu se minusta puolustamattomalta taantumiselta kivikauteen tai sitä kauemmas. Minä olen itse kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi ja haluan kuolla järkevän, sivistyneen ihmisen tavoin. En tiedä, että pelkäisin kuolemaa enemmän kuin te muutkaan, sillä olen vanhanpuoleinen mies, ja tulkoon mitä tulkoon, minulla ei voi olla kovin kauan elämisen aikaa; mutta luontoni on sitä vastaan, että istumme odottamassa ilman taistelua ikäänkuin lammas teurastajaa. Onko ihan varmaa, Challenger, ettemme voi tehdä mitään?"

"Pelastaaksemme itseämme — ei mitään", vastasi Challenger. "Mutta että jatkamme elämäämme muutamilla tunneilla ja siten näemme tämän valtavan murhenäytelmän kehittyvän, ennenkuin itse siihen joudumme — se voinee olla vallassani. Minä olen ryhtynyt eräisiin toimenpiteisiin —"

"Mutta mitä voi happi vaikuttaa, kun eetteri on myrkyttynyt? Laatuun katsoen ei tiilenpalasella ja kaasulla ole niin suurta eroa kuin hapella ja eetterillä. Ne ovat eri aloilta eivätkä voi vaikuttaa toisiinsa. Kuulkaahan, Challenger, te ette voi puolustaa sellaista otaksumaa."

"Rakas Summerleeni, aineelliset tekijät vaikuttavat aivan varmasti tähän eetterimyrkkyyn. Me näemme sen purkautumistavasta ja -alasta. Me emme olisi sitä ennakolta odottaneet, mutta se on epäilemättä tosiasia. Tästä syystä olen jyrkästi sitä mieltä, että hapen tapainen kaasu, joka lisää ruumiin elinvoimaa ja vastustuskykyä, hyvin todennäköisesti viivästyttää sen aineen vaikutusta, jota te olette niin sattuvasti sanonut hulluruohon myrkyksi. Voin kyllä erehtyä, mutta luotan kuitenkin täydelleen päättelyni virheettömyyteen."

"No", sanoi lordi John, "jos täytyy istua imemässä noita putkia kuten pikkulapset pullojaan, niin minä ainakaan en siihen rupea".

"Se ei ole tarpeenkaan", vastasi Challenger. "Me olemme ryhtyneet toimenpiteisiin — teidän on siitä kiitettävä pääasiallisesti vaimoani — jotta hänen huoneensa tulisi niin ilmanpitäväksi kuin suinkin. Matoilla ja vernissatulla paperilla —"

"Hyväinen aika, Challenger, ettehän otaksune, että voimme vernissatulla paperilla estää eetteriä tunkeutumasta sisään?"

"Te olette, arvoisa ystäväni, tosiaan hieman omituinen, kun iskette tuolla tavoin harhaan. Me emme ole ryhtyneet sellaiseen vaivaan torjuaksemme eetteriä, vaan estääksemme happea tunkeutumasta ulos. Minä olen varma siitä, että jos saamme ilmapiirin kyllästetyksi hapella määrättyyn kohtaan asti, voimme säilyttää aistimme. Minulla oli kaksi putkea kaasua, ja te olette tuoneet kolme lisää. Se ei ole paljon, mutta se on aina jotakin."

"En osaa sanoa. Me emme avaa niitä ennenkuin oireemme käyvät sietämättömiksi. Sitten päästämme kaasua tarpeen mukaan. Se voi toimittaa meille lisää muutamia tunteja, ehkäpä päivänkin, jolloin saamme katsella hävitettyä maailmaa. Oma kohtalomme lykkääntyy sen verran, ja meillä viidellä tulee olemaan se hyvin omituinen kokemus, että arvatenkin olemme ihmissuvun äärimmäisenä jälkijoukkona sen marssiessa tuntematonta päämääräänsä kohti. Ehkä te ystävällisesti tahdotte auttaa minua lieriöiden käsittelyssä. Minusta tuntuu siltä kun ilma jo kävisi painostavammaksi."

Se huone, joka oli määrätty unohtumattoman elämyksemme näyttämöksi, oli ihastuttavan naisellinen arkisuoja, kooltaan noin neljätoista tai kuusitoista jalkaa kumpaankin suuntaan. Sen päässä oli punaisen samettiverhon eroittama pieni kammio, jota professori käytti pukeutuessaan ja joka avautui tilavaan makuukamariin. Verho oli yhä paikoillaan, mutta tätä arkihuonetta ja pukeutumiskammiota saattoi pitää yhtenä kokonaisuutena, joka oli sovitettu kokeiluamme varten. Yksi ovi ja ikkunakehykset oli umpeen peitetty vernissatulla paperilla. Toisen oven yllä, joka avautui porrassiltamalle, oli ikkunaruutu, jonka saattoi nuoran avulla vetää auki, kun tuuletus kävi välttämättömän tarpeelliseksi. Joka nurkassa oli tynnyrissä kasvava suuri pensas.

"Kuinka vapaudumme liiallisesta hiilihapostamme tuhlaamatta tarpeettomasti happeamme, se on arkaluontoinen ja kohtalokas kysymys", sanoi Challenger katsellen ympärilleen, kun viisi rautaputkea oli asetettu vieretysten seinää vasten. "Kun olisi ollut pitempi valmistusaika, olisin voinut suunnata älyni kaiken keskitetyn voiman täyteläisempänä tähän ongelmaan, mutta näin ollen täytyy tehdä, mitä voimme. Pensaat hyödyttävät meitä hiukan. Kaksi happiputkea on valmiina väännettäväksi heti auki, joten meitä ei voi yllättää huomaamattamme. Samalla olisi hyvä, ettemme menisi kauaksi huoneesta, koska ratkaisu voi olla äkillinen ja nopea."

Huoneessa oli leveä, matala ikkuna, joka avautui parvekkeelle. Siitä oli sama näköala, jota jo olimme ihailleet työhuoneesta. Katsellessani ulos en voinut missään nähdä sekasorron merkkiä. Maantie kaartui ihan silmieni alla mäen rinnettä alas. Asemalta tulevat rattaat, sellaista esihistoriallista lajia, jota tapaa vain maalaiskylissämme, ponnistelivat hitaasti mäkeä ylös. Alempana työnsi lapsentyttö vaunuja ja talutti kädestä toista lasta. Talojen siniset savuhattarat antoivat koko tälle laajalle maisemalle vakiintuneen järjestyksen ja kotoisen mukavuuden leiman. Ei missään ollut sinisellä taivaalla tai auringon valaisemassa maassa mullistuksen ennettä. Elomiehet olivat taas vainioillaan, ja golfinpelaajat liikkuivat yhä parittain ja nelittäin pitkin kenttää. Omassa päässäni oli niin omituinen sekasorto, ja liiaksi jännittyneet hermoni olivat niin epäkunnossa, että näiden ihmisten välinpitämättömyys oli kummastuttava.

"Nuo veitikat eivät näy tuntevan mitään pahoja vaikutuksia", sanoin osoittaen kentälle.

"No, nuori mies, kun pelaatte, saatte huomata, että kun kerran on kunnollisesti pelissä kiinni, voisi vain tuomiopäivän pasuuna pysäyttää todellisen golfinpelaajan. Halloo! Nyt puhelin taas soi!"

Silloin tällöin murkinan aikana ja jälkeen oli heleä ja itsepintainen soitto kutsunut professoria puhelimeen. Hän ilmaisi saamansa tiedot meille muutamin lyhyin lausein. Niin kauhistavia asioita ei ollut milloinkaan ennen merkitty maailman historiaan. Suuri varjo hiipi kohoavan kuolemanvuoksen tavoin etelästä. Egypti oli siirtynyt raivotilasta unitautiin. Espanja ja Portugali olivat nyt hiljaa villin raivon jälkeen, jolloin kirkollismieliset ja anarkistit olivat taistelleet mitä epätoivoisimmin. Etelä-Amerikasta ei saatu enää mitään kaapelisanomia. Pohjois-Amerikassa olivat etelävaltiot jonkin kauhean rotumellakan jälkeen lannistuneet myrkyn vaikutuksesta.

Marylandin pohjoispuolella ei myrkyn vaikutus vielä ollut selvä, ja Kanadassa sitä tuskin havaittiin. Belgia, Hollanti ja Tanska olivat kukin vuorostaan saaneet tartunnan. Epätoivoisia sanomia lennähteli joka suunnalta tieteen suuriin keskuksiin, maailmankuuluille kemisteille ja lääkäreille, rukoillen heidän neuvoaan. Tähtitieteilijät olivat myös uppoamassa kyselyjen tulvaan. Mitään ei voitu tehdä. Ilmiö oli yleismaailmallinen ja inhimillisen tietomme tai valtamme ulkopuolella. Se merkitsi kuolemaa — tuskatonta, mutta välttämätöntä — kuolemaa nuorelle ja vanhalle, heikolle ja väkevälle, rikkaalle ja köyhälle ilman pakoonpääsyn toivoa tai mahdollisuutta. Sellaisia olivat ne tiedot, joita puhelin oli välittänyt meille hajanaisina, sekavina sanomina. Suuret kaupungit tiesivät jo kohtalonsa ja, mikäli saatoimme päätellä, valmistautuivat kohtaamaan sen arvokkaasti ja alistuen.

Täällä kuitenkin meidän golfinpelaajamme ja työmiehemme olivat kuin lampaat, jotka hyppelevät veitsen varjossa. Se näytti kummastuttavalta. Mutta miten he saattoivatkaan sitä tietää? Kaikki oli tullut niskaamme yhdellä jättiläisharppauksella. Mikä olisi aamun sanomalehdessä tehnyt heidät levottomiksi? Ja nyt oli kello vasta kolme iltapuolella. Juuri katsellessamme näytti jokin huhu levinneen joukkoon, sillä me näimme elonleikkaajien kiiruhtavan pois vainioilta. Jotkut golfinpelaajista palasivat kerhohuoneeseen. He juoksivat ikäänkuin pyrkiäkseen pakoon sadekuurolta. Heidän pienet avustajansa tulivat hitaasti perässä. Toiset jatkoivat peliään. Lapsenhoitaja oli kääntynyt ja työnsi kiireesti vaunujaan takaisin mäkeä ylös. Samalla huomasin, että hänellä oli käsi otsallaan. Ajurinrattaat olivat pysähtyneet, ja väsynyt hevonen lepäsi pää vaipuneena polviin. Yläpuolella oli täydellinen kesätaivas — suunnaton holvi yhtämittaista sineä, lukuunottamatta muutamia untuvaisia valkeita pilviä, jotka näkyivät kaukaisten ylänköjen kohdalla. Jos ihmissuvun täytyi tänään kuolla, tapahtui se ainakin ihanalla kuolinvuoteella. Ja kuitenkin luonnon lempeä rakastettavuus teki tämän kauhean ja summittaisen hävityksen sitäkin surkuteltavammaksi ja hirveämmäksi. Tämä oli totisesti liian hyvä olopaikka, koska meidät ajettiin pois niin nopeasti, niin julmasti!

Mutta edellä mainitsin, että puhelin oli taas soinut. Äkkiä kuulin hallista Challengerin jyrisevän äänen.

"Tekö siellä, herra Malone?" huusi hänen tuttu äänensä. "Herra Malone, Lontoossa tapahtuu kauheita asioita. Tiedustelkaa Jumalan tähden, eikö professori Challenger voi ehdottaa jotakin tehtäväksi."

"Hän ei voi ehdottaa mitään, hyvä herra", vastasin. "Hän pitää ratkaisua yleismaailmallisena ja välttämättömänä. Meillä on täällä vähän happea, mutta se voi vain lykätä kohtalomme muutamia tunteja tuonnemmaksi."

"Happea!" huusi tuskaa ilmaiseva ääni. "Ei ole aikaa sitä saada. Toimisto on ollut ihan helvetti siitä alkaen, kun läksitte aamulla. Nyt on puolet henkilökunnasta tunnotonna. Uupumus lannistaa minut itseni. Ikkunastani saatan nähdä, kuinka ihmisiä makaa tiheässä Fleet Streetillä. Kaikki liikenne on pysäytetty. Viimeisistä sähkösanomista päättäen koko maailma…"

Hänen äänensä oli vähitellen rauennut ja katkesi äkkiä. Hetkeä myöhemmin kuulin puhelimesta kumean jysähdyksen, ikäänkuin hänen päänsä olisi pudonnut pöytää vasten.

Vastausta ei tullut. Kun laskin kuulotorven kädestäni, tiesin, etten milloinkaan enää kuulisi hänen ääntään.

Tällä hetkellä, juuri kun astuin askeleen taaksepäin puhelimen luota, kävi ilmiö kimppuumme. Tuntui siltä, kuin olisimme uimassa, hartioita myöten vedessä, ja vyöryvä aalto äkkiä upottaisi. Näkymätön käsi tarttui rauhallisesti kurkkuuni ja puristi hiljaa henkeä minusta ulos. Tunsin ääretöntä painoa rinnallani, kovaa kiristystä päässäni, äänekästä surinaa korvissani ja kirkkaita leimauksia silmieni edessä. Hoipertelin porraskaiteiden nojaan. Samalla Challenger vilahti ohitseni korskuen kuin haavoittunut puhveli — kauhea näky purppuranpunaisine kasvoineen, verestävine silmineen ja pörröttävine hiuksineen. Pikku rouva oli, nähtävästi tiedotonna, nostettu hänen leveille hartioilleen, ja hän meni kompastellen ja kolisten portaita ylös, astuen monesti harhaan, mutta vei itsensä ja vaimonsa pelkästään tahdonvoimallaan myrkyllisen ilmapiirin läpi väliaikaisen turvallisuuden satamaan.

Nähdessäni hänen ponnistelunsa syöksyin minäkin portaita ylös, kiipesin, kaatuen, tarrautuen kaiteeseen, kunnes suistuin puoleksi tiedotonna kasvoilleni ylemmällä porrassiltamalla. Lordi Johnin terässormet olivat takkini kauluksessa, ja hetkeä myöhemmin olin selälläni arkihuoneen matolla kykenemättä puhumaan tai liikkumaan. Rouva makasi vieressäni, ja Summerlee oli tupertunut tuolille ikkunan luo, pää melkein koskettaen polvia. Ikäänkuin unessa näin Challengerin äärettömän kuoriaisen tavoin ryömivän hitaasti lattian poikki ja hetkeä myöhemmin kuulin esiinpursuavan hapen hiljaista sihinää. Challenger hengitti sitä sisäänsä pari kolme kertaa hyvin kiihkeästi, ja hänen keuhkonsa kohisivat, saadessaan elähyttävää kaasua.

"Se tepsii", huudahti hän riemuiten. "Oikeinpa siis olin päätellyt!" Hän oli taas pystyssä ripeänä ja voimakkaana. Putki kädessään hän syöksyi vaimonsa luokse ja piti sitä hänen kasvojensa edessä. Muutamien sekuntien kuluttua rouva päästi valittavan äänen, liikahti ja nousi istumaan. Professori kääntyi minun puoleeni, ja heti tunsin elämän vuoksen hiipivän lämpimänä kautta valtimoitteni. Järkeni sanoi minulle, että täten tuli vain pieni lykkäys, ja kuitenkin jokainen olemassaolon hetki tuntui nyt sanomattoman arvokkaalta, vaikka puhumme huolettomasti sen arvosta. En ole milloinkaan ennen tuntenut sellaista aistillisen ilon väristystä kuin nyt virotessani. Paino haihtui keuhkoistani, side irtautui otsaltani, suloinen rauhan tunne ja miellyttävä, raukea hyvinvointi täytti olemukseni. Maatessani katselin, kuinka Summerlee tointui saman lääkkeen vaikutuksesta, ja lopuksi tuli lordi Johnin vuoro. Hän hypähti pystyyn ja auttoi minua nousemaan, ja Challenger nosti vaimonsa ja laski hänet leposohvalle.

"Oh, George, minusta on niin ikävää, että toit minut takaisin", sanoi hän pitäen miestään kädestä. "Kuoleman ovi on tosiaan, kuten sanoit, peitetty kauneilla, kimaltelevilla verhoilla, sillä kun tukahduttava tunne vain oli mennyt, oli kaikki sanomattoman viihdyttävää ja kaunista. Miksi olet laahannut minut takaisin?"

"Koska haluan, että teemme matkan yhdessä. Me olemme eläneet yhdessä niin monta vuotta. Olisi ikävää joutua erilleen viimeisellä hetkellä."

Hetkeksi tajusin hänen hellässä äänessään välähdyksen uudesta Challengerista. Se oli hyvin kaukana siitä kerskailevasta, pöyhkeilevästä, ylimielisestä miehestä, joka oli vuoroin kummastuttanut, vuoroin loukannut aikalaisiaan. Täällä kuoleman varjossa esiintyi sisin Challenger, se mies, joka oli saavuttanut ja säilyttänyt naisen rakkauden. Äkkiä hänen mielialansa muuttui, ja hän oli taas voimakas johtajamme.

"Koko ihmissuvusta olen minä yksin nähnyt ja ennustanut tämän mullistuksen", sanoi hän, ja hänen äänessään oli riemun ja tieteellisen voiton sointu. "Mitä tulee teihin, kelpo Summerlee, luotan siihen, että viimeisetkin epäilyksenne ovat hävinneet, kun on puheena spektrin viivojen himmeneminen, ja että te ette enää väitä kirjeeni Timesissä perustuneen erehdykseen."

Kerrankin oli riidanhaluinen toverimme taisteluhaasteelle kuuro. Hän jaksoi vain istua huohottaen ja ojennellen pitkiä, laihoja jäseniään, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän yhä oli tosiaan tällä kiertotähdellä. Challenger käveli happiputken luo, ja raju puhina vaimeni, kunnes se oli mitä vienointa sihinää.

"Meidän täytyy säästellen käyttää kaasuvarastoamme", sanoi hän. "Huoneen ilma on nyt erikoisesti kyllästetty hapella, ja minä olen varma, ettei kukaan meistä tunne vaivaavia oireita. Vain todellisten kokeiden avulla voimme määrätä, mikä lisä happea tekee myrkyn tehottomaksi. Katsokaamme, kuinka tämä riittää."

Me istuimme hiljaisen hermojännityksen vallassa noin viisi minuuttia tarkaten omia aistimuksiamme. Olin juuri alkanut kuvitella, että tunsin taas puristusta ohimoillani, kun rouva Challenger huusi sohvalta, että hän oli pyörtymäisillään. Hänen miehensä väänsi tulemaan enemmän kaasua.

"Esitieteellisinä päivinä", sanoi hän, "oli tapana pitää valkoista hiirtä jokaisessa vedenalaisessa veneessä, koska sen hennompi rakenne osoitti merkkejä vahingollisesta ilmapiiristä ennenkuin merimiehet sitä huomasivat. Sinä, rakkaani, olet meidän valkoinen hiiremme. Nyt minä olen lisännyt happimäärää, ja sinä voit paremmin."

"Mahdollisesti olemme tavanneet oikean sekoituksen. Saatuamme täsmällisesti tietää, kuinka pieni määrä on kylliksi, voimme laskea, kauanko kykenemme elämään. Onnettomuudeksi olemme herättäessämme itseämme jälleen henkiin kuluttaneet jo melkoisen osan ensimmäisestä putkesta."

"Onko sillä mitään merkitystä?" kysyi lordi John, joka seisoi kädet taskussa ikkunan luona. "Jos meidän on mentävä, niin mitä hyötyä on viivyttelystä? Ettehän otaksune, että meillä on joitakin mahdollisuuksia?"

"No, ettekö sitten luule, että on arvollemme sopivampaa hypätä itse, eikä odottaa, kunnes meidät työnnetään? Jos kaikki nyt on lopussa, olen sitä mieltä, että lausumme rukouksemme, suljemme kaasuputken ja avaamme ikkunan."

"Miksikä ei?" sanoi talon rouva urhoollisesti. "Varmastikin, George, lordi John on oikeassa, ja parempi on tehdä niin päin."

"Minä vastustan mitä ankarimmin!" huudahti Summerlee valittavalla äänellä. "Kun meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kaikin mokomin, mutta se, että harkiten kiirehtii kuoleman edelle, näyttää minusta mielettömältä ja epäoikeutetulta teolta."

"Sitten, George, jos sinä niin sanot, ajattelen minäkin samoin", huudahti rouva.

"No no, minä esitin asian vain omana päätelmänäni", sanoi lordi John. "Jos te kaikki haluatte nähdä loppuun asti, pysyn mukananne. Se on varmastikin hiton jännittävää. Minulla on elämässä ollut moniaita seikkailuita ja niin paljon värisyttäviä kokemuksia kuin useimmilla ihmisillä, mutta minä lopetan urani huippukohdassa."

"Jos elämän jatkuvaisuus otetaan todeksi", sanoi hän sitten opettavimmalla tavallaan, "ei kukaan meistä voi edeltäpäin sanoa, mitä havaintomahdollisuuksia voi olla ainetasolle päin siltä tasolta, jota sopii sanoa henkitasoksi. Varmasti täytyy olla selvää typerimmällekin" (tässä hän tuijotti Summerleehen) "että juuri silloin, kun olemme aineen muodossa, me sovimme parhaiten tekemään huomiota ja kehittämään arvosteluja aineellisista ilmiöistä. Sentakia ainoastaan siten, että pysymme elossa nämä muutamat ylimääräiset tunnit, voimme toivoa saavamme mukaamme johonkin tulevaiseen olemassaolon muotoon selvän käsityksen hämmästyttävimmästä tapauksesta, mikä yleensä on sattunut maailmalle tai maailmankaikkeudelle, mikäli me sitä tunnemme. Minusta näyttäisi valitettavalta asialta, että jollakin tavoin typistäisimme minuutinkin verran niin ihmeellistä kokemusta."

"Hyväksytään huutoäänestyksellä", sanoi lordi John. "Totta vie, tuo autonajaja-parkanne näkyy pihalla suorittaneen viimeisen matkansa. Kannattaako hyökätä ulos ja tuoda hänet sisään?"

"Olisi kai", myönsi lordi John. "Se ei auttaisi häntä, vaan hajoittaisi kaasumme yli koko talon, jos yleensä tulisimme elävinä takaisin. Mutta katsokaahan noita pieniä lintuja puiden alla!"

Me vedimme neljä tuolia leveän, matalan ikkunan luo; rouva makasi yhä leposohvalla silmät suljettuina. Muistan, että mieleeni juolahti hirveä ja eriskummainen ajatus — hengittämämme ilman raskas tympeys oli ehkä korostanut harhakuvaa — että me olimme neljällä teatteriaition etupaikalla katselemassa maailman näytelmän viimeistä näytöstä.

Lähinnä etualalla, juuri silmiemme alla, oli piha, jossa näkyi puoleksi puhdistettu auto. Austin, kuljettaja, oli vihdoinkin sanottu lopullisesti irti, sillä hän lojui jalat levällään pyörän vieressä; hänen otsallaan oli suuri, musta kuhmu siinä kohdassa, jonka hän kaatuessaan oli iskenyt astuimeen tai likasuojukseen. Hän piti yhä kädessään sen vesiletkun päätä, jolla oli pessyt konettaan. Pihan nurkassa oli pari pientä plataania, ja niiden alla useita säälittäviä pikku untuvapalloja, pikkuruiset jalat ylöspäin nostettuina. Kuoleman viikatteen huitaisu oli kohdannut kaikkia, suuria ja pieniä.

Pihamuurin yli katselimme kiemurtelevalle tielle, joka vei asemalle. Elonleikkaajajoukko, jonka olimme nähneet juoksevan vainioilta, makasi laakson pohjalla sikinsokin, ruumiit ristissä toistensa päällä. Ylempänä makasi lapsentyttö, pää ja hartiat nojaten ruohoisen pensaan vieruun. Hän oli ottanut pikkulapsen rattailta, ja se oli liikkumattomana vaatemyttynä hänen sylissään. Juuri hänen takanaan osoitti pienoinen täplä tien vieressä paikkaa, missä pikku poika oli pitkällään. Vielä lähempänä meitä oli kuollut hevonen polvillaan aisojen välissä. Vanha ajaja riippui eriskummaisen variksenpelättimen tavoin likavarjostimen yli, käsivarret hassunkurisessa asennossa hänen edessään. Me saatoimme nähdä hämärästi ikkunasta, että vaunuissa istui nuori mies. Ovi oli avautumaisillaan, ja hänen kätensä oli ovenrivassa, ikäänkuin hän olisi yrittänyt hypätä pois viime hetkellä.

Keskellä näköpiiriä oli golfkenttä; samoin kuin siinä aamulla oli pelaajia, makasi heidän tummia hahmojaan nyt liikkumattomina ruohikossa tai ympäröivässä kanervikossa. Eräässä kohdassa oli pitkällään kahdeksan ruumista; nelimiehinen joukkue oli apulaisineen pitkittänyt siinä peliä viimeiseen saakka. Ei yksikään lintu lentänyt taivaan siniholvissa, ei yksikään ihminen tai eläin liikkunut laajalla alueella, joka oli edessämme. Iltapuolen aurinko lähetti rauhallisia säteitään sinne, mutta kaiken yllä leijaili yltyleinen kuoleman hiljaisuus ja vaiteliaisuus, ja pian se tulisi meidänkin osaksemme. Tällä hetkellä tuo yksi ainoa hauras lasiruutu, joka pidätti huoneessa ylimääräistä happea myrkyttyneen eetterin vastapainona, esti meitä joutumasta samaan kohtaloon. Muutaman lyhyen tunnin saattoi yhden miehen tieto ja huolenpito pitää yllä pientä elämänkeidastamme laajassa kuoleman erämaassa ja pelastaa yltyleisestä perikadosta. Sitten kaasu vähenisi, mekin makaisimme huohottaen kirsikan värisellä matolla, ja ihmissuvun sekä kaiken maallisen elämän kohtalo täyttyisi. Pitkän aikaa katselimme traagillista maailmaa niin juhlallisina, ettei sopinut puhella.

"Tuolla on talo tulessa", sanoi Challenger lopuksi, viitaten savupilveen, joka nousi puiden yli. "Sellaisia tulee kaiketi näkymään paljon — mahdollisesti palaa kokonaisia kaupunkeja — kun ajattelemme, kuinka moni ihminen on voinut kaatua pitäen tulta kädessään. Palaminen todistaa sinänsä kylliksi, että happimäärä on ilmakehässä säännöllisen suuri, ja että vika on eetterissä. Kah, tuolla näette toisen liekin Crowboroughin mäen kukkulalla. Se on golfkerho, jollen ole erehtynyt. Tuolla lyö kirkonkello tuntiaan. Filosofeillemme olisi mielenkiintoista tietää, että ihmisen tekemä koneisto on elänyt kauemmin kuin sukukunta, joka teki sen."

"Totta totisesti!" huudahti lordi John nousten kiihtyneenä tuoliltaan.
"Mikä on tuo savutupru? Se on juna."

Me kuulimme sen kohinan, ja pian se tuli lentäen näkyviimme, kulkien minun nähdäkseni tavattomalla vauhdilla. Mistä se oli tullut tai kuinka kaukaa, sitä emme kyenneet saamaan selville. Vain ihmeellisen onnen turvissa se oli voinut kulkea jonkun matkaa. Mutta nyt me jouduimme näkemään, kuinka kauheasti sen matka päättyi. Hiilivaunujuna seisoi liikkumatta radalla. Me pidätimme henkeämme, kun pikajuna kiiti jyristen pitkin samoja raiteita. Yhteentörmäys oli kauhistava. Veturi ja vaunut kasautuivat pirstautuneen puun ja vääntyneiden rautojen röykkiöksi. Punaisia tulenkielekkeitä leimahteli raunioista, kunnes kaikki oli yhtenä liekkinä. Me istuimme puolen tuntia melkein ääneti tämän hirveän näyn huumaamina.

"Ihmisparat!" huudahti rouva Challenger lopuksi ja takertui valittaen miehensä käsivarteen.

"Rakkaani, tuon junan matkustajat eivät olleet sen elävämpiä kuin hiilet, joita vasten he murskautuivat, tai hiili, joksi he nyt ovat muuttuneet", sanoi Challenger silittäen hänen kättään hyväilevästi. "Se oli elävien juna, kun se läksi Victoria-asemalta, mutta kuolleita se kuljetti jo kauan ennen kun tapasi turmionsa."

"Yli koko maailman täytyy käydä samalla tavoin", sanoin omituisten tapausten näyn kohotessa eteeni. "Ajatelkaa laivoja merellä — kuinka ne höyryävät eteenpäin, kunnes pannujen tuli sammuu, tai ne syöksyvät suoraa päätä johonkin rannikolle. Purjelaivatkin — kuinka ne luovivat lastinaan kuolleita merimiehiä, samalla kun niiden hirret lahoavat ja saumat ravistuvat, ja sitten ne yksi toisensa jälkeen vaipuvat pinnan alle. Ehkä vielä sadan vuoden kuluttua Atlantilla ajelehtii siellä täällä vanhoja laivahylkyjä."

"Ja hiilikaivosten miehet", sanoi Summerlee synkästi naurahtaen. "Jos geologeja jonkin sattuman kautta taas ilmestyisi maan päälle, laatisivat he ihmeellisiä teorioja sen johdosta, että tavataan ihmisiä hiilikerrostumissa."

"Minä tunnustan, etten ole perillä sellaisista asioista", huomautti lordi John, "mutta minusta näyttää, että maa tästedes on 'vuokrattavana, tyhjänä'. Kun tämä meidän ihmisjoukkomme pyyhkäistään pois, kuinka se milloinkaan tulee tänne takaisin?"

"Maailma oli ennenkin tyhjänä", vastasi Challenger vakavasti. "Se tuli asutuksi sellaisten lakien vaikutuksesta, joiden alku on meidän käsityksemme ulko- ja yläpuolella. Miksi sama kehityskulku ei voisi uudistua?"

"Minulla ei ole tapana, professori Summerlee, sanoa muuta kuin mitä tarkoitan. Huomautuksenne on tyhjänpäiväinen." Parta pisti esiin, ja silmäluomet laskeutuivat.

"Niin, te olette elänyt itsepäisenä dogmaatikkona ja aiotte sellaisena kuoliakin", sanoi Summerlee happamesti.

"Ja te, herraseni, olette elänyt mielikuvitukseltanne köyhänä jarruttajana ettekä saa toivoa nyt enää voivanne muuttua."

"Pahimmat arvostelijannekaan eivät koskaan voi syyttää teitä mielikuvituksen puutteesta", vastasi Summerlee.

"Jopa nyt jotakin!" sanoi lordi John. "Teistä juuri voisikin odottaa, että kuluttaisitte viimeisen happihitusemme sättimällä toinen toistanne. Mitä se vaikuttaa, tulevatko ihmiset takaisin vai ei? Varmastikaan se ei tapahdu meidän aikanamme."

"Tuolla huomautuksellanne te paljastatte oman, hyvin ilmeisen rajoituksenne", sanoi Challenger ankarasti. "Todella tieteellistä mieltä eivät saa sitoa sen omat, ajan ja paikan määräämät olot. Se rakentaa itselleen tähystyspaikän nykyajan rajalinjalle, joka eroittaa rajattoman menneisyyden rajattomasta tulevaisuudesta. Tästä vanhasta asemasta se tekee hyökkäyksiään kaikkien ilmiöiden alku- ja loppupäähän. Mitä tulee kuolemaan, niin tiedemies kuolee paikallaan, työskennellen säännöllisellä ja järjestelmällisellä tavallaan loppuun asti. Hän jättää huomioon ottamatta niin vähäpätöisen asian kuin oman ruumiillisen hajautumisensa samoin kuin kaikki muutkin aineellisuuteen kuuluvat rajoitukset. Olenko oikeassa, professori Summerlee?"

"Ihanteellisen tieteellisen miehen", jatkoi Challenger, — "puhun näet kolmannessa persoonassa, etten näyttäisi liian omahyväiseltä — ihanteellisen tieteellisen miehen pitäisi kyetä keksimään jokin abstraktinen tieto sillä välin kun hän putoaa ilmapallosta ja saapuu maahan. Näin vahvasäikeisiä miehiä tarvitaan esiintymään luonnon valloittajina ja totuuden henkivartiostona."

"Minusta tuntuu, että luonto on tällä kertaa voitolla", sanoi lordi John katsellen ikkunasta ulos. "Olen lukenut muutamia johtavia kirjoituksia siitä, että te tieteelliset miehet vallitsette luontoa, mutta nyt se on hiukan pääsemässä voitolle."

"Tämä on vain väliaikaista taantumista", sanoi Challenger lujasti. "Mitä ovat muutamat miljoonat vuodet ajan suuressa kiertokulussa? Kuten näette, kasvimaailma on jäänyt eloon. Katsokaa tuon plataanin lehtiä. Linnut ovat kuolleet, mutta kasvi kukoistaa. Tästä lammikon ja suon kasvielämästä tulee aikanaan pienen pieniä matelevia, mikroskooppisia olioita, tienraivaajia siinä elämän suuressa armeijassa, jossa meillä on tällä kertaa erikoislaatuisena tehtävänämme esiintyä jälkijoukkona. Kun elämän alhaisin muoto on vakiintunut, on ihmisen lopullinen tulo yhtä varma kuin tammen kasvaminen terhosta. Vanha kiertokulku alkaa taas."

"Myrkky saattaa olla pelkästään kerrostuma eetterissä — myrkyllinen Golfvirta siinä mahtavassa valtameressä, jossa uiskentelemme. Myöskin voi esiintyä myrkyn vastustamiskykyä, ja elämä mukautuu uusiin oloihin. Pelkästään se, että me verrattain vähän lisäämällä happea vereemme voimme kestää myrkkyä, on itsessään varmastikin todistuksena, ettei tarvittaisi kovin suurta muutosta, jotta eläinkunta voisi sitä kestää."

Savuava talo puiden toisella puolen oli leimahtanut liekkeihin. Me saatoimme nähdä korkeita tulikielekkeitä syöksymässä ilmaan.

"Se on vallan kauheata", mutisi lordi John. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin järkytettynä.

"Mitä sillä kuitenkaan on väliä?" huomautin. "Maailma on kuollut.
Polttaminen on varmaan paras hautaamistapa."

"Aavistin vaaran ennakolta", sanoi Challenger, "ja pyysin vaimoani ryhtymään toimiin sitä vastaan".

"Kaikki on ihan turvallista, rakkaani. Mutta pääni alkaa taas jyskyttää. Kuinka kauhea ilma täällä on!"

"Meidän täytyy sitä muuttaa", sanoi Challenger. Hän kumartui happilieriönsä puoleen.

"Se on melkein tyhjä", sanoi hän. "Se on riittänyt meille noin kolmeksi ja puoleksi tunniksi. Nyt on kello melkein kahdeksan. Me pääsemme mukavasti yön yli. Luulisin lopun tulevan noin kello yhdeksän huomenaamulla. Näemme vielä auringonnousun, joka on kokonaan meidän omamme."

Hän väänsi toisen putkensa auki ja avasi puoleksi minuutiksi oven yläpuolisen ruudun. Sitten kun ilma huomattavasti parani, mutta meidän omat oireemme kävivät tuskallisemmiksi, hän sulki ruudun.

"Ohimennen sanottuna", virkkoi hän, "ihminen ei elä pelkästään hapesta. Nyt on päivällisaika ja sen ylikin. Minä vakuutan teille, herrat, että kun kutsuin teidät kotiini, toivoen kohtauksemme olevan kaikin puolin hauskan, oli minulla myös tarkoituksena, että keittiöni kunnostautuisi. Nyt täytyy mukautua siihen, mitä voimme. Tietysti te olette yhtä mieltä kanssani, että olisi typerää kuluttaa liian nopeasti ilmaamme sytyttämällä öljykeittiö. Minulla on pieni varasto kylmää ruokaa, leipää ja vihanneksia, jotka yhdessä parin punaviinipullon kanssa saattavat soveltua tarkoituksiimme. Kiitoksia, rakkaani, nyt kuten aina sinä olet kunnon emäntien kuningatar."

Oli tosiaan ihmeellistä, kuinka emäntä, jossa oli brittiläisen taloudenhoitajan itsekunnioitusta ja säädyllisyyttä, oli muutamissa minuuteissa koristanut keskipöydän lumivalkealla liinalla, pannut sille lautasliinat ja tuonut yksinkertaisen aterian, noudattaen sivistyksen kaikkea aistikkuutta, siihen laskettuna keskellä seisova sähkötaskulamppu. Myöskin oli ihmeellistä huomata, että meillä oli ruokahalu kuin susilla.

"Se on mielenliikutuksemme mittana", sanoi Challenger alentuvan näköisenä, pakottaessaan tieteellisen mielensä selittämään halpoja tosiasioita. "Me olemme kestäneet suuren jännityksen. Se merkitsee molekyylien häiriintymistä. Se vuorostaan merkitsee korjaamisen tarvetta. Suuri suru tai ilo herättäisi kovan nälän — ei ravinnosta kieltäytymistä, kuten romaaninkirjoittajamme esittävät."

"Aivan niin. Nuori ystävämme on keksinyt erinomaisen esimerkin.
Sallikaa minun tarjota toinen viipale kieltä."

"Samoin on villien laita", sanoi lordi John leikaten palan paistia. "Minä olen nähnyt heidän hautaavan päällikköään Aruwimi-joella, ja he söivät virtahevon, joka varmaan painoi yhtä paljon kuin kokonainen heimo. Uudessa Guineassa on sellaisiakin, jotka syövät kaivatun vainajan itsensä, ikäänkuin korjatakseen ruoat pois. Niin, luulenpa, että kaikista hautajaisaterioista se on omituisin, jota me nyt syömme."

"Merkillistä", sanoi rouva Challenger, "etten mitenkään voi surra niitä, jotka ovat menneet. Isäni ja äitini ovat Bedfordissa. Tiedän, että he ovat kuolleet, enkä kuitenkaan voi tässä kauhistavassa yleismaailmallisessa murhenäytelmässä tuntea katkeraa surua yksilöiden kuolemasta, en edes heidänkään."

"Ja vanha äitini mökissään Irlannissa", sanoin minä. "Voin sieluni silmillä nähdä hänet huivi hartioilla ja pitsimyssy päässä, kun hän lepää silmät ummessa vanhassa korkeaselkäisessä tuolissaan lähellä ikkunaa, silmälasit ja kirja vierellään. Miksi surisin häntä? Hän on mennyt ja minä olen menossa ja saatan jossakin muussa elämässä olla häntä lähempänä kuin Englanti on Irlantia. Kuitenkin on haikeata ajatella, ettei rakasta äitiäni ole enää."

"Mitä tulee ruumiiseen", huomautti Challenger, "niin me emme murehdi kynsiemme leikkaamista emmekä tukkamme lyhentämistä, vaikka ne kerran ovat olleet osana meistä. Myöskään ei yksijalkainen mies sure hentomielisenä puuttuvaa jäsentään. Aineellinen ruumis on meillä ollut pikemmin tuskan ja vaivan lähteenä. Se on rajoitustemme alituisena osoittajana. Miksi siis tuskailisimme siitä, että se eriää sielullisesta puolestamme?"

"Jos ne tosiaan voivat eritä", murisi Summerlee. "Mutta joka tapauksessa on yltyleinen kuolema kauheata."

"Kuten olen jo selittänyt", sanoi Challenger, "täytyy yltyleisen kuoleman olla luonteeltaan paljon vähemmän pelottava kuin yksinäisen".

"Samoin kuin taistelussa", huomautti lordi John. "Jos näkisi yksityisen miehen makaavan tuossa lattialla rinta puhkaistuna ja kasvot ruhjottuna, tulisi siitä sairaaksi. Mutta minä olen nähnyt kymmenentuhatta selällään Sudanissa, eikä minussa herännyt mitään sellaista tunnetta, sillä kun tehdään historiaa, on yhden miehen henki liian mitätön murehdittavaksi. Kun tuhat miljoonaa siirtyy yhdessä pois, kuten tänään, ei voi eroittaa yksityistä joukosta."

"Soisin, että meidän kohtalomme jo päättyisi hyvin", sanoi rouva miettivästi. "Oi, George, minä olen niin peloissani."

"Sinä olet urhoollisin meistä kaikista, pikku rouvani, kun aika tulee. Minä olen miehenäsi ollut kovin ylvästelevä, rakkaani, mutta sinun on pidettävä muistissa, että G.E.C. on sellainen, joksi hänet tehtiin, eikä hän sille mitään voi. Sittenkään et kaiketi olisi tahtonut ketään muuta mieheksesi?"

"En ketään koko maailmassa, rakkaani", sanoi rouva ja kietoi käsivartensa miehensä häränniskan ympäri.

Me kolme astuimme ikkunan luo ja seisoimme kummastuneina näystä, joka kohtasi silmiämme.

Oli tullut pimeä, ja kuollut maailma oli verhoutunut hämärään. Mutta eteläisen taivaanrannan poikki kulki pitkä, heleä, tulipunainen juova, joka paisui ja häipyi kuin elämän valtimo, leimahtaen äkkiä tulipunaiseksi ja heiketen sitten kyteväksi tuliviivaksi.

"Ei, Brighton siellä palaa", sanoi Challenger, astuen huoneen poikki luoksemme. "Te voitte nähdä ylänköjen kaarevan harjan hehkua vasten. Tuo tuli on mailien päässä toisella puolella. Koko kaupunki on varmaan tulessa."

Eri kohdissa näkyi useita punaisia leimahduksia, ja rauniokasa kyti yhä rautatiellä himmeästi, mutta ne näyttivät kaikki neulankärjiltä verrattuina siihen hirvittävään tulipaloon, joka leimusi mäkien takana. Mikä mainio selostus siitä olisikaan tullut Gazetteen! Onko sanomalehtimiehellä milloinkaan ollut sellaista tilaisuutta ja niin vähän mahdollisuutta sitä käyttää — mestarikaappaus, mutta ketään ei ollut pitämässä sitä arvossa? Ja sitten minussa äkkiä heräsi vanha selostusvaisto. Jos nämä tiedemiehet saattoivat olla noin uskollisia elämäntyölleen loppuun asti, miksi en minä vähäpätöisellä tavallani voisi olla yhtä luja? Ei yksikään ihmissilmä ehkä koskaan sattuisi siihen, mitä kirjoittaisin.

Mutta tämä pitkä yö oli vietettävä jollakin tavoin, eikä minun puolestani ainakaan voinut olla puhetta nukkumisesta. Muistiinpanoni auttaisivat kuluttamaan väsyttäviä tunteja ja pitämään ajatuksiani toimessa. Tästä johtuu, että minulla nyt on edessäni muistikirja töherrettyine sivuineen, jotka on sekavasti kirjoitettu polvellani ainoan sähkölamppumme hämärässä, häipyvässä valossa. Jos minulla olisi kirjallista aistia, olisivat muistiinpanoni ehkä olleet tämän tilaisuuden arvoisia. Mutta ne voinevat vieläkin hyödyttää esittämällä toisille tuon hirveän yön laajalle ulottuvia mielenliikutuksia ja kauhunaiheita.

Kuinka omituisilta näyttävät ne sanat, jotka on töherretty tyhjän kirjani sivun yläreunaan! Mutta omituisempaa vielä on, että juuri minä, Edward Malone, olen ne kirjoittanut — minä, joka vain noin kaksitoista tuntia sitten läksin asunnostani Streathamin varrelta ajattelematta ollenkaan niitä ihmeitä, joita päivä toisi mukanaan! Katsahdan taaksepäin tapausten sarjaan.

Siinä on keskusteluni McArdlen kanssa, Challengerin ensimmäinen hälytyskirjoitus Timesissä, mieletön junamatka, hauska murkina, mullistus, ja nyt on jouduttu tähän: me oleskelemme yksin tyhjällä kiertotähdella, ja kohtalomme on niin varma, että voin pitää näitä rivejä, jotka on kirjoitettu koneellisesta ammattitottumuksesta ja joita ihmissilmä ei koskaan näe, jo kuolleen ihmisen sanoina, sillä niin likellä hän on sitä varjojen peittämää rajaa, jonka yli kaikki ovat jo menneet paitsi tätä pientä ystäväpiiriä. Minä tunnen, kuinka viisaita ja tosia Challengerin sanat olivat, kun hän sanoi, että todellinen murhenäytelmä esiintyisi silloin, jos me jäisimme eloon, kun oli mennyt kaikki, mikä on jaloa, hyvää ja kaunista. Mutta siinä suhteessa ei varmaankaan voi olla vaaraa. Toinen happiputkemme lähenee jo loppuaan. Voimme melkein minuutilleen laskea elämämme kurjan jäännöksen.

Meitä on juuri kestitty Challengerin luennolla, joka oli runsaan neljännestunnin pituinen. Hän oli niin kiihtynyt, että ulvoi ja mylvi ikäänkuin olisi kohdistanut sanansa entisille tieteellisille epäilijöille Queen's Hallissa. Hänellä oli tosiaan omituinen kuulijakunta: vaimonsa, joka hyväksyi täydellisesti kaikki eikä lainkaan ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, Summerlee, joka istui varjossa valitellen ja arvostellen, mutta hartaasti kuunnellen, lordi John, joka vetelehti nurkassa hieman ikävystyneenä koko esityksestä ja minä itse, joka ikkunan luona tarkastelin tätä kohtausta tavallaan haikeamielisenä, ikäänkuin kaikki olisi ollut unta tai sellaista, mihin minulla ei ollut mitään omaa mielenkiintoa. Challenger istui keskipöydän luona ja valaisi sähkövalolla lasipalloa mikroskoopin alla, jonka hän oli tuonut pukukammiostaan. Kuvastimesta tuleva pieni, eloisa valkea valokehä toi puolet hänen karkeista parrakkaista kasvoistaan loistavan sädekimpun piiriin ja jätti toiset puolet syvimpään varjoon. Näytti siltä, että hän oli äskettäin käsitellyt elämän alimpia muotoja, ja tällä hetkellä kiihdytti häntä se, että hän oli edellisen päivän mikroskooppisessa valmisteessa huomannut limaeläimen olevan yhä elossa.

"Te voitte itse nähdä sen", toisteli hän suuresti kiihtyneenä. "Summerlee, tahdotteko tulla tänne ja tarkastaa? Malone, olkaa niin hyvä ja todistakaa oikeaksi, mitä sanon. Nuo pienet värttinän tapaiset oliot keskellä ovat diatomeja, joista ei tarvitse välittää, koska ne lienevät pikemmin kasveja kuin eläimiä. Mutta oikealla puolella näette selvän limaeläimen, joka liikkuu hitaasti kentän poikki. Yläruuvia vääntämällä voi sovittaa kohdalleen. Katsokaa itse sitä."

Summerlee teki niin ja myönsi ilmiön todeksi. Samoin tein minäkin ja huomasin pienen olennon, ikäänkuin murskattua lasia, jäykästi uiskentelevan valaistun kehän poikki. Lordi John oli valmis uskomaan ilman muuta.

"Minä en vaivaa päätäni sillä, onko se elävä vai kuollut", sanoi hän.
"Me emme tunne toisiamme edes ulkonäöltä, miksi siis välittäisin siitä?
Minä en luule, että se on huolissaan meidän voinnistamme."

Se nauratti minua, ja Challenger katsahti minuun päin kylmimmällä ja ylpeimmällä tavallaan. Tämä oli mitä ällistyttävin kokemus.

"Puolisivistyneen suulaus on tieteelle suuremmaksi haitaksi kuin tietämättömän typeryys", sanoi hän. "Jos lordi John Roxton alentuisi —"

"Rakas George, älä ole niin kiivas", sanoi hänen vaimonsa, silittäen mustaa tukkaa, joka kumartui mikroskoopin yli. "Mitä väliä sillä on, onko se itikka elossa vai ei?"

"No, kertokaa sitten", sanoi lordi John suopeasti hymyillen. "Me voimme yhtä hyvin puhua siitä kuin jostakin muusta. Jos luulette, että olen ollut liian suorasukainen sitä oliota kohtaan tai loukannut sen tunteita, niin pyydän anteeksi."

"Minä puolestani", huomautti Summerlee narisevalla, riidanhaluisella äänellä, "en voi nähdä, miksi te pitäisitte niin tärkeänä, että se on elossa. Se on samassa ilmapiirissä kuin mekin, joten myrkky tietysti ei vaikuta siihen. Jos se olisi tämän huoneen ulkopuolella, olisi se kuollut kuten kaikki muutkin eläinkuntaan kuuluvat."

"Teidän huomautuksenne, hyvä Summerlee", sanoi Challenger äärettömän alentuvaisesti (jospa voisin maalata nuo pöyhkeät, ylimieliset kasvot, jotka näkyivät mikroskooppipeilin heijastamassa kirkkaassa kehässä!) "osoittavat, että te käsitätte epätäydellisesti, mitä tämä merkitsee. Tämä valmiste suljettiin eilen ilmanpitävästi. Happemme ei voi sitä ollenkaan saavuttaa. Mutta eetteri on tietysti tunkeutunut sen luokse kuten kaikkeen muuhunkin. Se on siis jäänyt myrkystä huolimatta eloon. Siitä voimme päätellä, että jokainen limaeläin tämän huoneen ulkopuolella on tosiaan jäänyt mullistuksen jälkeen eloon eikä siis ole kuollut, kuten virheellisesti väititte."

"Mutta minä en sittenkään tunne halua hurrata sen takia", sanoi lordi
John. "Mitä se vaikuttaa?"

"Se vaikuttaa vain sen, että maailma on elossa eikä ole kuollut. Jos teillä olisi tieteellistä mielikuvitusta, voisitte tästä yhdestä tosiasiasta tehdä päätelmiä ja käsittää, että muutamia miljoonia vuosia tämän jälkeen — mikä on vain haihtuva hetki aikakausien äärettömässä jonossa — maailma on taas täynnä eläin- ja ihmiselämää, joka saa alkunsa tästä pienoisesta juuresta. Te olette nähnyt ruohoaavikon tulipalon, jossa liekit ovat vieneet jokaisen ruohon tai taimen jäljen maan pinnasta ja jättäneet ainoastaan mustunutta autiutta. Silloin ehkä ajattelitte, että paikan täytyy ikuisesti jäädä autioksi. Mutta kasvullisuuden juuret ovat jääneet maahan, ja kun käytte siellä pari vuotta myöhemmin, ette enää voi sanoa, missä mustat täplät olivat. Tässä pienoisessa olennossa ovat eläinmaailman kasvamisen juuret, ja synnynnäisen laajenemis- ja kehittymiskykynsä nojalla se varmasti aikanaan poistaa kaikki jäljet tästä ennenkuulumattomasta hävityksestä, johon nyt olemme joutuneet."

"Hiton hauskaa!" sanoi lordi John kävellen laiskasti luoksemme ja katsoen mikroskooppiin. "Hullunkurinen pikku vekkuli ripustettavaksi numero yhtenä perhemuotokuvien joukkoon. Se on saanut niskaansa aika komean paidannapin!"

"Musta pilkku on sen tuma", sanoi Challenger kuin lapsenhoitaja, joka opettaa kirjaimia pikku lapselle.

"No, meidän ei tarvitse tuntea itseämme yksinäisiksi", sanoi lordi John nauraen. "Paitsi meitä on maan päällä joku muukin elossa."

"Te näytätte pitävän selvänä, Challenger", sanoi Summerlee, "että tämä maailma luotiin tuottamaan ja ylläpitämään inhimillistä elämää".

"Niin juuri, mutta minkä tarkoituksen te luulette sillä olevan?" kysyi
Challenger, kuohahtaen vähimmästäkin vastaväitteestä.

"Joskus ajattelen, että vain ihmisen hirveä itserakkaus saa ajattelemaan maailman olevan luodun näyttämöksi, jolla hänen sopii rehennellä."

"Me emme voi olla siitä aivan varmoja, mutta ainakin voimme ilman sitä ominaisuutta, jota uskalsitte sanoa hirveäksi itserakkaudeksi, varmasti väittää, että me olemme korkeimpia olentoja luonnossa."

"Ajatelkaahan kaikkia niitä miljoonia tai mahdollisesti biljoonia vuosia, joina maapallo on pyörinyt tyhjänä avaruuden läpi — tai jollei tyhjänä, niin ainakin osoittamatta merkkiä tai ajatusta ihmissuvusta. Ajatelkaa, kuinka sade on sitä huuhdellut, aurinko polttanut ja tuuli tuivertanut noina määrättöminä ajanjaksoina. Ihminen ilmestyi vasta eilen, mikäli on puhe geologisesta ajanmitasta. Miksi siis tulisi pitää selvänä, että kaikki tämä suurenmoinen valmistelu on tapahtunut hänen hyväkseen?"

"Kuka sitä voisi sanoa? Jotakin varten, mikä on kokonaan käsityskykymme ulkopuolella, — ja ihminen on ehkä ollut pelkästään sattuma, sivutuote kehityksen mukana, samoin kuin vaahto valtameren pinnalla voisi kuvitella, että meri on luotu sitä tuottamaan ja ylläpitämään, tai kirkon hiiri, että rakennus on sen oma, sille vartavasten määrätty asuinpaikka."

Olen häthätää pannut paperille heidän väitteensä sanasta sanaan, mutta nyt niistä tulee pelkästään äänekästä kiistaa, jossa esiintyy paljon monitavuisia tieteellisiä erikoissanoja kummallakin puolella. Epäilemättä on mainio asia saada kuulla kaksien sellaisten aivojen pohtivan korkeimpia kysymyksiä, mutta kun ne aina ovat epäsovussa, niin tavalliset ihmiset, kuten lordi John ja minä, saamme siitä vain vähän todellista hyötyä. He kumoavat toisensa, ja me jäämme yhä tyhmiksi kuin ennenkin. Nyt meteli on loppunut, Summerlee kyyröttää tuolillaan, ja Challenger, yhä hypistellen mikroskooppinsa ruuveja, jatkaa yhtämittaista, syvää, epäselvää murinaa ikäänkuin meri myrskyn jälkeen. Lordi John tulee minun luokseni, ja me katselemme yhdessä yöhön.

Siellä näkyy kalpea uusikuu — viimeinen kuu, mitä ihmissilmät milloinkaan näkevät — ja tähdet ovat kirkkaimmillaan. Etelä-Amerikankaan ylätasankojen kirkkaassa ilmassa en ole nähnyt sen loistavampia. Tällä eetterin muutoksella lienee jokin vaikutus valoon. Brightonin hautajaisrovio leimuaa yhä, ja läntisellä taivaalla on hyvin kaukainen tulipunainen täplä, joka saattaa merkitä häviötä Arundelissa tai Chichesterissä, jopa mahdollisesti Portsmouthissakin. Istun mietiskellen ja teen välistä jonkun muistiinpanon. Ilmassa on suloista alakuloisuutta. Nuoruus, kauneus, ritarillisuus ja rakkaus — tähänkö se kaikki loppuu? Tähtien valaisema tienoo näyttää vienon rauhan unimaalta. Kuka kuvittelisi, että se on ikäänkuin kauhistava Golgata, jolle on sirotettu ihmissuvun ruumiita? Äkkiä purskahdan nauruun.

"Kuulkaapa, nuori mies!" sanoo lordi John tuijottaen minuun ällistyneenä. "Leikinlasku olisi paikallaan näinä kovina aikoina. Mitä te ajattelitte?"

"Ajattelin kaikkia suuria ratkaisemattomia kysymyksiä", vastaan hänelle, "niitä, joihin olemme kuluttaneet niin paljon vaivaa ja harkintaa. Ajatelkaahan esimerkiksi Englannin ja Saksan kilpailua — tai Persian lahtea, josta vanha päällikköni oli niin innostunut. Kuka olisi arvannut silloin, kun olimme niin kiihdyksissä näistä asioista, kuinka ne lopullisesti ratkaistaisiin?"

Me vaivumme taas äänettömyyteen. Kuvittelen, että jokainen meistä ajattelee ystäviä, jotka ovat menneet edeltäpäin. Rouva Challenger nyyhkyttää rauhallisesti, ja hänen miehensä kuiskailee hänelle. Ajatukseni kääntyy mitä erilaisimpiin ihmisiin, ja jokaisen heistä näen makaavan valkeana ja jäykkänä, kuten Austin poloinen viruu pihalla. Niinpä esimerkiksi Mc Ardle.

Tiedän tarkalleen, missä hän on, kasvot kirjoituspöydällä ja käsi omalla puhelimellaan, niinkuin kuulin hänen kaatuvan. Ja myöskin Beaumont, päätoimittaja, — otaksun, että hän makaa sinipunaisella turkkilaisella matolla, joka koristi hänen pyhättöään. Ja toverit uutistenhankkijain huoneessa — Macdonna, Murray ja Bond. He olivat varmasti kuolleet ollessaan kovassa työssä, käsissään muistikirjat täynnä eloisia vaikutelmia ja omituisia sattumuksia.

Saatoin hyvin kuvitella, että yksi oli ajettu haastattelemaan lääkäreitä, toinen Westminsteriin ja vielä kolmas St. Pauliin. Mitä mainioita otsakerivejä he varmaan ovat nähneet viimeisenä kauniina näkynä, mutta niiden kohtalona oli ainiaan jäädä aineellistumatta painomusteen avulla! Voin nähdä Macdonnan lääkärien joukossa — "Hyvää Harley Streetiltä" — Mac suosi aina alkusointuja. "Haastattelu herra Soley Wilsonin kanssa." — "Kuuluisa erikoistuntija sanoo: Ei saa olla toivoton!" — "Erikoiskirjeenvaihtajamme tapasi mainion tiedemiehen istumassa katolla, jonne hän oli peräytynyt välttääkseen kauhistuneiden potilaiden laumaa, kun ne olivat vallanneet hänen asuntonsa. Käyttäytyen tavalla, joka selvästi osoitti, että kuuluisa lääkäri piti tätä tapahtumaa äärettömän tärkeänä, hän kieltäytyi tunnustamasta, että kaikki toivo oli lopussa." Tällä tavoin Mac aloittaisi.

Sitten oli nuori Bond, joka luultavasti kävisi St. Paulissa. Omasta mielestään hänellä oli kirjallista aistia. Tästä hän saisikin hyvän aiheen! "Seisoessani pienellä parvekkeella tuomiokirkon kuvun alla ja katsellessani epätoivoista, yhteensulloutunutta ihmisjoukkoa, maassa maaten rukoilemassa tällä viime hetkellä sitä valtaa, josta se oli niin itsepäisesti ollut välittämättä, nousi aaltoilevasta ihmismerestä korviin sellainen matala, rukousta ja kauhua ilmaiseva valitus, sellainen värisyttävä Tuntemattoman puoleen kohoava avunhuuto, että —" ja niin edelleen.

Niin, se olisi suuri loppu uutistenhankkijalle, vaikka hän samoin kuin minäkin kuolisi käyttämättä aarteitaan. Mitä antaisikaan Bond, poikaraukka, nähdäkseen kirjaimet "J.H.B." sellaisen palstan lopussa?

Mutta mitä pötyä nyt kirjoitankaan! Se on vain yritys kuluttaa väsyttävää aikaa. Rouva Challenger on mennyt sisempään pukukammioon, ja professori sanoo, että hän nukkuu. Professori tekee muistiinpanoja ja tutkii kirjojaan keskipöydän luona yhtä rauhallisena kuin hänellä olisi edessään moniaita rauhallisia työvuosia. Hänen kovaääninen sulkakynänsä tuntuu kirskuvan ylenkatsettaan kaikille, jotka ovat eri mieltä hänen kanssaan.

Summerlee on vaipunut kokoon tuolillaan ja päästää aika ajoin perin ärsyttävän kuorsauksen. Lordi John makaa taaksepäin nojautuneena kädet taskussa ja silmät suljettuina. Kuinka ihmiset saattavat nukkua tällaisissa oloissa, sitä en osaa kuvitella.

Klo 3.30 a.p. Olen juuri hätkähtäen herännyt. Kello oli viisi minuuttia yli yhdentoista, kun tein viimeisen muistiinpanoni. Muistan, että vedin kelloni ja panin ajan merkille. Olen siis tuhlannut noin viisi tuntia siitä pienestä ajasta, joka meillä on vielä jäljellä. Kuka olisi uskonut sitä mahdolliseksi? Mutta nyt olen paljon virkeämpi ja kohtalooni valmistunut tai koetan uskotella itselleni, että olen. Ja kuitenkin, mitä valmiimpi ihminen on ja mitä korkeammalla hänen elämänsä virta juoksee, sitä enemmän hänen täytyy väistää kuolemaa. Kuinka viisas ja armollinen onkaan luonnon huolenpito, jonka ansiosta hänen maallinen ankkurinsa tavallisesti heltiää monin pienin huomaamattomin nykäyksin, kunnes hänen tietoisuutensa on ajautunut kestämättömästä maallisesta satamastaan toisella puolella olevaan suureen mereen!

Rouva Challenger on yhä pukuhuoneessaan. Challenger on nukahtanut tuolilleen. Mikä kuva! Hänen mahtava vartalonsa nojautuu taaksepäin, suunnattomat, karvaiset kädet ovat ristissä liivien yli ja pää niin vinossa, etten voi nähdä mitään hänen kauluksensa yläpuolelta, lukuunottamatta rehevän parran sotkuista harjaa. Hän vapisee oman kuorsauksensa täristyksestä. Summerlee liittää silloin tällöin korkean tenorinsa Challengerin täyteläiseen bassoon. Lordi John nukkuu myöskin, pitkä ruumis koukussa syrjällään korituolissa. Sarastuksen ensimmäinen kylmä valo hiipii juuri huoneeseen, ja kaikki on harmaata ja surullista.

Katselen ikkunasta auringon nousua — kohtalokasta aamunkoittoa, joka valaisee asumatonta maailmaa. Ihmissuku on mennyt, sammunut yhdessä päivässä, mutta kiertotähdet liikkuvat ja vuorovesi nousee tai laskee, tuuli kuiskii ja koko luonto on entisellään, mikäli näyttää, limaeläimeen asti, osoittamatta merkkiäkään siitä, että ihminen, joka oli nimittänyt itseään luomakunnan herraksi, olisi milloinkaan läsnäolollaan siunannut tai kironnut maailmankaikkeutta. Pihalla makaa Austin raajat hajallaan ja kasvot loistavan valkeina sarastuksessa, letkunpään pistäessä yhä näkyviin hervottomasta kädestä. Koko ihmissuku esiintyy kuin tyypillisesti tuossa puoleksi lystikkäässä, puoleksi liikuttavassa hahmossa, joka makaa niin avutonna ennen hoitelemansa koneen vieressä.

Tähän loppuvat silloiset muistiinpanoni. Sitten olivat tapaukset liian nopeita ja vaikuttavia, jotta olisin ehtinyt mitään kirjoittaa, mutta ne ovat niin selviksi hahmoittuneet muistiini, että mikään sivuseikka ei jäänyt minulta huomaamatta.

Jokin tukehtumisen tunne kurkussani sai minut katsomaan happilieriöitä, ja silloin hämmästyin. Elämämme hiekka oli valumassa loppuun. Jonakin yön hetkenä Challenger oli muuttanut putken kolmannesta lieriöstä neljänteen. Nyt oli selvää, että tämäkin oli jo melkein tyhjä. Kauhea tukehtumisen tunne ahdisti minua yhä pahemmin. Kiirehdin lieriön luo, irroitin hanan ja muutin sen viimeiseen varastoomme. Omatuntoni soimasi minua siitä, sillä tunsin, että jos olisin pidättänyt kättäni, he mahdollisesti kaikki olisivat siirtyneet pois unessaan. Sen ajatuksen karkoitti kuitenkin sisemmästä huoneesta kuuluva rouvan ääni, joka huusi:

"Kaikki on kunnossa, rouva Challenger", vastasin samalla kun muut hypähtivät pystyyn. "Minä olen juuri vääntänyt auki uuden lieriön."

Sellaisellakaan hetkellä en voinut olla hymyilemättä Challengerille, joka hieroen karvaisilla nyrkeillään kumpaakin silmäänsä oli kuin iso parrakas vauva juuri herätessään. Summerlee värisi kuin vilutautinen, sillä kun hän huomasi asemansa, voitti inhimillinen pelko hetkeksi tiedemiehen tyyneyden. Lordi John oli kuitenkin yhtä rauhallinen ja virkku kuin olisi juuri noussut metsästyspäivän aamuna.

"Viidenneksi ja lopuksi", sanoi hän katsahtaen putkeen. "Kuulkaahan, nuori mies, älkäähän vain sanoko, että olette kirjoitellut vaikutelmianne tuolle polvellanne lojuvalle paperille."

"No, enpä usko, että kukaan muu kuin irlantilainen olisi niin tehnyt. Kaiketi teidän on odotettava, kunnes pikku veli limaeläin kasvaa suureksi, jotta saatte lukijoita. Hän ei näytä juuri nyt paljonkaan välittävän asioista. No, herra professori, minkälaiset ovat mahdollisuutemme?"

Challenger katseli vahvaa aamusumua, joka leijaili maiseman yllä. Siellä täällä nousivat metsäiset kukkulat kartiomaisten saarten tavoin tästä villamerestä.

"Se voisi olla käärinliina", sanoi rouva Challenger, joka oli tullut huoneeseen aamupuvussaan. "Siinä nyt on sinun laulusi, George: 'Loppukoon vanha, jotta uusi saa alkaa!' Niinhän sinä ennustit. Mutta te värisette, rakkaat ystävä-parkani. Minä olen ollut lämpimässä peitteen alla koko yön, ja te palelitte tuoleillanne. Mutta pian minä saan teidät kuntoon."

Uljas pikku olento kiiruhti pois, ja kohta kuulimme kattilan sihinää. Hän tuli sitten takaisin mukanaan viisi höyryävää kakaokuppia tarjottimella.

Niin olikin asian laita. Summerlee kysyi, saiko hän sytyttää piippunsa, ja meillä oli kaikilla savukkeita. Tupakanpoltto vahvisti luullakseni hermojamme, mutta se oli huono temppu, sillä se pilasi ilman tässä umpinaisessa huoneessa. Challengerin täytyi avata tuulettaja.

"Ensin minua peloitti", sanoi hänen vaimonsa, "mutta mitä lähemmäksi loppua tulemme, sitä helpommalta se näyttää. Etkö luule, että meidän pitäisi rukoilla, George?"

"Sinä rukoilet, rakkaani, jos tahdot", vastasi iso mies hyvin lempeästi. "Meillä on jokaisella oma tapamme rukoilla. Minun tapani on täydellinen mukautuminen kaikkeen mitä kohtalo ehkä lähettää minulle — iloinen mukautuminen. Korkein uskonto ja korkein tiede näyttävät yhtyvän siinä."

"Minä en voi totuudenmukaisesti sanoa sieluntilaani mukautumiseksi, saatikka iloiseksi", murahti Summerlee piippunsa takaa. "Minä alistun, koska täytyy. Minä tunnustan, että olisin mielelläni ottanut vielä yhden elinvuoden päättääkseni liitukivettymien luokittelut."

"Teidän päättämätön työnne on pikku asia", sanoi Challenger mahtipontisesti, "kun se pannaan sen tosiasian rinnalle, että oma suurteokseni, 'Elämän portaat', on vielä alkuasteellaan. Aivoni, opintoni, kokemukseni — itse asiassa koko ainoalaatuinen valmisteluni — piti tiivistää tähän käänteentekevään kirjaan. Ja kuitenkin, kuten sanon, minä mukaudun."

"Luultavasti meiltä kaikilta jää jotakin kesken", sanoi lordi John.
"Mitä teillä on tekeillä, nuori mies?"

"No, maailma on päässyt ainakin niistä", sanoi lordi John. "Aina voi jostakin iloita, kun vain penkoo."

"Jaha, sattuu juuri niin, että olin laittautunut matkakuntoon. Olin luvannut Merivalille lähteä Tibetiin metsästämään keväällä lumileopardeja. Mutta teidän on vaikea lähteä, rouva Challenger, kun olette juuri saaneet valmiiksi tämän sievän kodin."

"Missä George on, siellä on minun kotini. Mutta kuinka paljon antaisinkaan, jos saisimme vielä kerran yhdessä kävellä raikkaassa aamuilmassa noilla kauniilla ylängöillä!"

Sydämissämme vastasi kaiku hänen sanoihinsa. Aurinko oli päässyt esiin harsomaisista sumuista, ja kultainen hohde valaisi laajaa maisemaa. Istuessamme hämärässä ja myrkyllisessä ilmassa näytti ihana, puhdas, tuulen hivelemä seutu suorastaan kauneuden unelmalta. Rouva Challenger piti kättään kaihoisasti ojennettuna sitä kohti. Me siirsimme tuolit puoliympyrään ikkunan luo. Huoneessa oli ilma jo hyvin ummehtunut. Minusta tuntui kuin varjot olisivat kokoontuneet meitä tavoittamaan — rotumme viimeisiä. Näkymätön verho oli sulkeutumassa joka puolelta.

"Tuo lieriö ei kestä kovin kauan", sanoi lordi John vetäen syvään henkeänsä.

"Sen määrä vaihtelee", sanoi Challenger, "ja riippuu paineesta ja siitä, kuinka huolellisesti happi on siihen pantu. Minäkin luulen, että tämä lieriö on vaillinainen."

"Meiltä siis petkutetaan viimeinen elämämme tunti", huomautti Summerlee katkerasti. "Mainio loppukuva siitä saastaisesta aikakaudesta, jossa olemme eläneet. No, Challenger, nyt teidän sopii, jos tahdotte, itsessänne tutkia aineellisen hajautumisen ilmiöitä."

"Istu jakkaralle polveni viereen ja anna minulle kätesi", sanoi Challenger vaimolleen. "Luulen, hyvät ystävät, että pitkäaikaisempaa viivyttelyä tässä sietämättömässä ilmassa tuskin voi suositella. Sinä et haluaisi sitä, rakkaani, vai kuinka?"

"Minä olen nähnyt ihmisten uivan talvella Serpentine-lammessa", sanoi lordi John. "Kun muut ovat vedessä, näkee yhden tai parin värisevän rannalla kadehtien toisia, jotka jo ovat uskaltaneet sukeltaa. Viimeisillä on pahin paikka. Minä olen sitä mieltä, että pitää sukeltaa heti — sittenhän siitä pääsee."

Summerlee nyökkäsi vastahakoisen myöntyvästi ja ojensi laihan kätensä
Challengeria kohti.

"Meillä on ollut riitamme aikanaan, mutta se kaikki on lopussa", sanoi hän. "Me olimme hyviä ystäviä ja kunnioitimme sydämessämme toisiamme. Hyvästi!"

"Hyvästi, nuori mies!" sanoi lordi John. "Ikkuna on tukittu. Te ette voi sitä avata."

Challenger kumartui ja nosti vaimonsa seisaalle, painaen häntä rintaansa vasten samalla kun rouva kietoi kätensä miehensä kaulaan.

"Sen voiman käsiin, joka meidät loi, me annamme taas itsemme!" huudahti hän ukkosäänellä ja viskasi kaukoputken ikkunan läpi.

Ennenkuin pirstaleiden viimeinen kilinä oli haihtunut, osui hehkuviin kasvoihimme tuulen terveellinen henkäys, puhaltaen vahvana ja suloisena.

En tiedä, kuinka kauan istuimme kummastuksesta ääneti. Sitten kuulin taas ikäänkuin unessa Challengerin äänen.

"Me olemme uudelleen säännöllisissä oloissa", huudahti hän. "Maailma on selvinnyt myrkkyvyöhykkeestä, mutta me yksin olemme koko ihmissuvusta pelastuneet."

Muistan, että me kaikki istuimme huohottaen tuoleillamme, samalla kun suloinen, raikas lounaistuuli mereltä löyhytteli musliiniverhoja ja viilensi hehkuvia kasvojamme. — Kuinkahan kauan me istuimmekaan! Jälkeenpäin emme päässeet siitä yksimielisyyteen. Me olimme kummastuneita, typertyneitä, vain puoliksi tajuissamme. Me olimme kaikki koonneet rohkeutta kuollaksemme, mutta tämä peloittava ja uusi tosiasia — että meidän piti elää muun ihmissuvun jälkeen — iski meihin kuin ruumiiseemme sattunut kauhea lyönti, niin että huumaannuimme.

Sitten alkoi käymästä pysähtynyt koneisto vähitellen taas toimia; muistin sukkulat liikkuivat; ajatukset kutoutuivat yhteen mielessämme. Me näimme armottoman kirkkaasti menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden väliset suhteet — elämän, jota olimme viettäneet, ja sen, joka nyt oli edessämme. Me katselimme hiljaisessa kauhussa tovereitamme ja tapasimme heissä saman ilmeen. — Sensijaan, että olisimme iloinneet, kun olimme niin täpärästi välttäneet uhkaavan kuoleman, vaivuimme synkimmän masentumisen valtaan. Maan päällä oli kaikki se, mitä rakastimme, huuhtoutunut suureen, äärettömään, tuntemattomaan valtamereen, ja tässä me olimme jäljellä maailman autiolla saarella ilman muita tovereita, toivottomina, haluttomina. Saisimme kuin shakaalit hiiviskellä jonkun vuoden ihmissuvun hautojen keskellä, ja sitten tulisi myöhästynyt ja yksinäinen loppumme.

"Se on kauheata, George, kauheata!" huudahti rouva nyyhkytysten kouristuksissa. "Jospa olisimme menneet muiden mukana! Oi, miksi sinä pelastit meidät? Minusta tuntuu kuin me olisimme kuolleet ja kaikki muut eläisivät."

Challengerin painuneet kulmakarvat ilmaisivat hänen ajattelevan tiukasti, iso ja karvainen koura sulkeutui hänen vaimonsa ojennetun käden ympäri. Olin huomannut, että rouva huolissaan aina ojensi kätensä miehelleen niinkuin lapsi äidilleen.

"Uskomatta sallimukseen niin ehdottomasti, etten lainkaan vastustelisi", sanoi professori, "olen aina huomannut, että viisainta on mukautua todellisuuteen". Hän puhui hitaasti, ja hänen sointuvassa äänessään väreili tunnetta.

"Minä en käsitä, vaikuttaako se asiain menoon hiukkaakaan", huomautti lordi John. "Teidän on otettava kaikki vastaan, joko taistellen tai rauhallisesti, niin että mitä väliä sillä on, mukaudutteko te vai ette? Minä en muista, että kukaan olisi kysynyt teidän lupaanne, ennenkuin tämä alkoi, eikä kukaan sitä luultavasti kysy nytkään. Mitä eroa siinä siis on, mitä me ehkä ajattelemme asiasta?"

"Se juuri tekee eron onnellisuuden ja kurjuuden välillä", sanoi Challenger hajamielisen näköisenä, taputtaen yhä vaimonsa kättä. "Ihminen voi uida vuoroveden mukana ja säilyttää rauhan mielessään ja sielussaan, tai hän voi ponnistella sitä vastaan, ruhjoutua ja uupua. Kun emme asialle mitään voi, ottakaamme se vastaan sellaisena kuin se on älkäämmekä sanoko mitään muuta."

"Mutta mitä meidän pitää tehdä elämällämme?" kysyin vedoten epätoivoissani siniseen, tyhjään taivaaseen. "Mitä pitää minun esimerkiksi tehdä? Ei ole enää sanomalehtiä, joten toimeni on lopussa."

"Eikä ole enää mitään ammuttavaa eikä sotimista, joten minun työni on lopussa", sanoi lordi John.

"Eikä ole enää ylioppilaita, joten minultakin loppui työ", huudahti
Summerlee.

"Mutta minulla on mieheni ja talouteni, ja minä voin siis kiittää taivasta, ettei minun työni ole lopussa", sanoi talon emäntä.

"Eikä minultakaan työ lopu", huomautti Challenger, "sillä tiede ei ole kuollut, ja itse tämä mullistuskin tarjoaa meille monta vaikeaa ongelmaa tutkittavaksi".

Hän oli nyt temmannut ikkunat auki, ja me tuijotimme äänettömään ja liikkumattomaan maisemaan.

"Malttakaapas", jatkoi hän. "Kello oli kolme tai vähän enemmän eilen iltapäivällä, kun maailma lopullisesti joutui myrkkyvyöhykkeeseen ihan upoksiin asti. Nyt on kello yhdeksän. Millä hetkellä me siis pääsimme vyöhykkeestä pois?"

"Myöhemminkin kuin silloin", sanoi rouva Challenger. "Vielä kello kahdeksan tunsin kurkussani samaa tukehtumista kuin alussa."

"Sitten voimme sanoa, että maapallo pääsi vyöhykkeestä pois juuri kello kahdeksan jälkeen. Seitsemäntoista tuntia on uitu myrkyllisessä eetterissä. Sillä aikaa on suuri puutarhuri tehnyt hedelmättömäksi ihmishomeen, joka oli kasvanut hänen hedelmänsä pinnalle. Onko mahdollista, että se työ on jäänyt keskeneräiseksi — että muitakin on jäänyt eloon paitsi meitä?"

"Sitä minä juuri ajattelin", sanoi lordi John. "Miksi me olisimme ainoita piikiviä rannalla?"

"Hullua on otaksua, että kukaan muu on voinut jäädä henkiin", sanoi Summerlee jyrkästi. "Olihan myrkky niin vahvaa, että sellainenkin mies, joka on vahva kuin härkä ja jolla ei ole yhtään hermoa ruumiissaan, kuten tuo Malone, tuskin jaksoi nousta portaita ylös, ennenkuin kaatui tiedotonna. Onko todennäköistä, että kukaan on sitä kestänyt edes seitsemäntoista minuuttia, saatikka tuntia?"

"Paitsi jos joku on nähnyt sen tulevan ja ryhtynyt toimiin, kuten vanha ystävämme Challenger teki."

"Sitä ei luullakseni tarvinne otaksua", sanoi Challenger työntäen esiin partansa ja laskien silmäluomensa. "Se tarkkaamisen, päättelemisen ja aavistavan mielikuvituksen kyky, joka sai minut näkemään vaaran edeltäpäin, voinee tuskin esiintyä kahdesti samassa sukupolvessa."

"Sitten lienee loppupäätöksenne se, että kaikki muut ovat varmasti kuolleet?"

"Siitä tuskin on epäilystä. Meidän on kuitenkin muistettava, että myrkky vaikutti alhaalta ylöspäin eikä kenties ollut niin voimakasta ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Tosin on ihmeellistä, jos asia niin olisi, mutta siinä on yksi niitä piirteitä, jotka vastedes tarjoavat meille mielenkiintoisen tutkimusalueen. Voisi siis kuvitella, että jos olisi etsittävä eloonjääneitä, tapaisi niitä varmimmin jostakin tibetiläiskylästä tai alppimajasta, joka on monta tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella."

"Mutta kun nyt ei voi enää käyttää rautateitä eikä höyrylaivoja, saisitte yhtä hyvin hakea ihmisiä kuusta", sanoi lordi John. "Mutta sensijaan haluaisin tietää, onko kaikki tosiaan lopussa vai onko tämä vain väliaika."

"Ilma näyttää kirkkaalta ja kauniilta", sanoi hän hyvin epäilevällä äänellä, "mutta niin oli eilenkin. En ole ollenkaan varma, että siitä jo on päästy."

"Meidän täytyy taas uskoa sallimukseen", sanoi hän. "Jos maailma on ennenkin kestänyt tällaisen koettelemuksen, mikä on hyvinkin mahdollista, on siitä varmaan hyvin pitkä aika. Voimme siis hyvällä syyllä toivoa, että kuluu hyvin pitkä aika, ennenkuin sellaista taas sattuu!"

"Se on kyllä hyvä juttu", sanoi lordi John, "mutta jos saa kokea maanjäristyksen, tulee toinen tärähdys jokseenkin varmasti heti sen jälkeen. Eiköhän meidän siis olisi viisasta lähteä liikkeelle ja hengittää hieman raitista ilmaa, kun siihen on tilaisuus? Koska happemme on lopussa, voimme yhtä hyvin antaa yllättää itseämme ulkona kuin sisälläkin."

Meidät oli omituisesti vallannut täydellinen puutumus vastavaikutuksena viime vuorokauden kauhistavista mielenliikutuksista. Se oli sekä sielullista että ruumiillista; meissä oli se tunne, että kaikki oli yhdentekevää, väsyttävää ja hyödytöntä ponnistelua. Challengerkin oli joutunut sen valtaan ja istui tuolillaan suuri pää käsien nojassa ja ajatukset kaukana, kunnes lordi John ja minä tarttuen hänen käsivarsiinsa nostimme hänet pystyyn, saaden ainoastaan vihaisen verikoiran mulkoilua ja murinaa palkaksi vaivastamme. Mutta kun olimme päässeet ahtaasta hätäsatamastamme arkielämän laajempaan ilmapiiriin, saimme vähitellen takaisin säännöllisen toimintakykymme.

Mutta mihin meidän oli ryhdyttävä tällä maailman hautausmaalla? Oliko ihmisille milloinkaan sattunut tällaista pulmaa aikojen alusta lähtien? Tosin meillä oli yllin kyllin kaikkea, mitä vastedes tarvitsisimme ylläpidoksemme. Kaikki ruokavarastot, viinisadot, taideaarteet saisimme ottaa haltuumme. Mutta mitä meidän oli tehtävä? Joitakin pikku puuhia oli suoritettava heti, koska ne olivat valmiina edessämme. Menimme keittiöön ja nostinme molemmat palvelijat vuoteille. He näyttivät kuolleen ilman kärsimyksiä, toinen tuolille tulen ääreen, toinen pesukomeron lattialle. Sitten toimme Austinin pihalta sisään. Kuolema oli jäykistänyt hänen lihaksensa koviksi kuin puu, ja jänteiden kiristyminen oli vetänyt hänen suunsa ivalliseen hymyyn. Sama ilme oli nähtävänä kaikissa, jotka olivat kuolleet myrkystä. Minne tahansa menimmekin, tapasimme irvistävät kasvot, jotka näyttivät pilkkaavan kauhistavaa tilaamme, hymyillen ääneti ja julmasti rotunsa kovaosaisille eloonjääneille.

"Kuulkaahan nyt", sanoi lordi John, joka oli astellut rauhattomasti pitkin ruokasalia, sillä aikaa kun hieman söimme, "minä en tiedä, miltä teistä tuntuu, toverit, mutta minä en yksinkertaisesti voi istua tässä ja olla mitään tekemättä".

"Ehkä siis", vastasi Challenger, "ystävällisesti ehdottaisitte, mitä pitäisi tehdä teidän mielestänne".

"Mutta emme saa jäädä pieneen maalaiskylään. Näemmehän ikkunasta kaikki, mitä tämä paikka voi meille opettaa."

"Hyvä on", mutisi Summerlee. "Te jaksatte kai marssia neljäkymmentä mailia, mutta en ole niin varma Challengerin töppöjaloista, ja itse olen ihan varma, etten siihen pysty."

"Jos osaisitte rajoittaa huomautuksenne omiin ruumiillisuuksiinne, huomaisitte, että siinä on paljon selittelemistä", huudahti hän.

"Minulla ei ollut tarkoituksena loukata teitä, hyvä Challenger", sanoi tahditon ystävämme. "Te ette ole vastuussa omasta ruumiinrakenteestanne. Jos luonto on antanut teille lyhyen, raskaan ruumiin, ette voi mitään sille, että teillä on töppöjalat."

Challenger oli liian raivostunut vastatakseen. Hän saattoi vain murista ja yrmeästi väläytellä silmiään. Lordi John kiiruhti välittämään, ennenkuin kiista kävisi rajummaksi.

"Minä en ole asiantuntija", sanoi Challenger, kiskoen miettivästi partaansa. "Te olette sittenkin oikeassa siinä, että ihmisälyn pitäisi korkeammissa ilmaisumuodoissaan pystyä mihin tahansa. Tuo aatteenne on mainio, lordi John. Minä itse kyyditsen teidät kaikki Lontooseen."

"Et tosiaankaan, George!" huudahti hänen vaimonsa. "Sinä koetit kerran ennen ja muistat, että menit räiskyen autotallin oven puhki."

"Se oli satunnaista hajamielisyyttä", vastasi Challenger hyvänsävyisesti. "Te voitte pitää asiaa päätettynä. Varmasti minä vien teidät kaikki Lontooseen."

"No, minähän olen ajanut sellaisella vuosikausia", sanoi hän. "Enpä aavistanut, että saisin kuljettaa koko ihmissukua yhdellä kertaa. Autossa on juuri tilaa viidelle, mikäli muistan. Pukekaa päällenne, minä olen ovella valmiina kello kymmenen."

Ja auto tuli tosiaan määrätunnilla suristen ja rätisten pihalta lordi Johnin ohjaamana. Minä istuuduin hänen viereensä, ja rouva, hyödyllinen pieni puskurivaltio, puserrettiin taakse kahden vihaisen miehen väliin. Sitten lordi John hellitti jarrun, veti nopeasti vaihteen ensimmäisestä kohdasta kolmanteen, ja me syöksyimme omituisimmalle ajomatkalle, mitä ihmisillä on ollut maailman alusta saakka.

Kuviteltakoon luonnon suloisuutta tuona elokuun päivänä, aamuilman raikkautta, kesäisen auringonpaisteen kultaista hohdetta, pilvetöntä taivasta, Sussexin metsien rehevää vehreyttä ja kanervaisten ylänköjen tummaa purppuranpunaa. Kun katseli näyttämön moniväristä kauneutta, olisi valtava tuho unohtunut mielestä, jollei olisi ollut yhtä synkkää merkkiä — juhlallista hiljaisuutta kaikkialla. Elämän hiljainen humina, joka tunkee läpi tiheästi asutun maan, on niin syvä ja pysyväinen, että sitä ei enää huomaa, kuten meren äärellä asuva ei enää tajua aaltojen alituista kohinaa. Lintujen viserrys, hyönteisten surina, äänten kaukainen kaiku, karjan ammunta, koirien haukunta, junien jyminä ja rattaiden ratina — kaikki se jatkuu yhtämittaisena matalana äänenä ja tulee huomaamattomana korvaan. Myt sitä kaipasimme.

Tämä kuolemanhiljaisuus oli kauhistava. Se oli niin juhlallista, niin vaikuttavaa, että automme surina ja rätinä tuntui tämän kunnioitusta herättävän hiljaisuuden julkealta häiritsemiseltä ja halveksimiselta, kun käärinliina oli levitetty ihmiskunnan raunioiden yli ja ympäri. Tämä synkkä äänettömyys ja suuret savupilvet, jotka nousivat kytevistä rakennuksista sieltä täältä maaseudulta, värisyttivät sydämiämme, kun katselimme tasangon komeata näköalaa.

Ja sitten vainajat! Alussa nuo vääntyneiden ja irvistävien kasvojen loputtomat joukot herättivät kauhua. Niin eloisa ja vihlova oli tämän vaikutelma, että voin uudestaan elää ne hetket, jolloin laskeuduimme hitaasti Station Hillin kukkulalta, kuljettiin lapsentytön ja kahden pikkulapsen ohi, nähtiin vanha hevonen polvillaan aisojen välissä, ajaja sykkyrässä istuimellaan ja nuori mies sisällä pitelemässä avattua ovea, juuri aikeissa hypätä ulos. Alempana oli kuusi elomiestä kaikki yhtenä rykelmänä, kädet ja jalat sikinsokin, kuolleet, rävähtämättömät silmät tuijottamassa ylöspäin taivaan hohteeseen. Nämä ilmiöt näen ikäänkuin valokuvassa. Mutta liiaksi kiihoittuneet hermot turtuivat pian luonnon armollisen huolenpidon vaikutuksesta. Tuhon valtavuus esti välittämästä yksilöistä. Nämä sulautuivat ryhmiksi, ryhmät joukoiksi, joukot yleiseksi ilmiöksi, jota pian piti jokaisen näyttämön välttämättömänä sivuseikkana. Vain siellä täällä, missä jokin erikoisen pöyristyttävä tai eriskummainen tapaus veti huomion puoleensa, tuli äkillisenä sysäyksenä mieleen kaiken tämän persoonallinen ja inhimillinen merkitys.

Ennen kaikkea oli lasten kohtalo mielestämme sietämätöntä vääryyttä. Me olisimme voineet itkeä — rouva Challenger itki tosiaan — ajaessamme suuren kansakoulun ohi ja nähdessämme pitkän rivin pieniä olentoja lojumassa maantiellä. Heidän kauhistuneet opettajansa olivat päästäneet heidät koulusta, ja he olivat kiiruhtamassa kotiinsa, kun myrkky sai heidät verkkoonsa. Paljon ihmisiä näkyi talojen avonaisten ikkunoiden luona. Tunbridge Wellsissa oli tuskin yhtäkään ikkunaa ilman tuijottavia, hymyileviä kasvoja. Viimeisellä hetkellä oli ilman puute, sama hapen kaipuu, jota me yksin olimme kyenneet tyydyttämään, ajanut heidät ikkunan ääreen. Sivukäytävät olivat myöskin täynnä hatuttomia ja päähineettömiä miehiä ja naisia, jotka olivat syöksyneet ulos taloista. Monet heistä olivat kaatuneet keskelle tietä. Oli onni, että olimme lordi Johnista saaneet taitavan ajajan, sillä ei ollut helppoa ajaa ruumiiden ohi. Kylien tai kaupunkien läpi voimme ajaa vain hiljaa, ja kerran muistaakseni meidän oli Tunbridgen koulua vastapäätä pysähdyttävä joksikin aikaa, kunnes siirsimme sivulle ruumiit, jotka tukkivat tiemme.

Muutamat pienet, selvät kuvat kohoavat muistiini pitkästä kuoleman panoraamasta Sussexin ja Kentin väliltä. Siellä oli muun mukana suuri välkkyvä auto Southboroughin kylässä ravintolan edustalla. Luullakseni oli siinä jokin huviseurue palaamassa Brightonista tai Eastbournesta, kolme loistavasti puettua naista, kaikki nuoria ja kauniita, yhdellä heistä sylikoira, ja heidän mukanaan elähtäneen näköinen vanhahko mies ja nuori ylimys, monokkeli yhä silmässä ja savuke loppuun palaneena hansikoidun käden sormien välissä. Kuolema oli varmasti kohdannut heidät silmänräpäyksessä ja kiinnittänyt heidät siihen, missä istuivat. Vanhahko mies oli viime hetkellä repinyt kauluksensa auki yrittäessään hengittää, mutta toiset kaikki lienevät silloin nukkuneet.

Auton toisella puolella oli tarjoilija kyyristyneenä lähelle astinlautaa, ja tarjottimen sivulla oli muutamia särkyneitä laseja. Toisella puolen lojui kaksi rääsyistä maankiertäjää, mies ja nainen, sillä kohtaa, johon olivat kaatuneet, miehellä pitkä, ohut käsivarsi yhä ojennettuna, niinkuin hän oli eläessään pyytänyt almua. Yksi silmänräpäys oli vienyt ylimyksen, tarjoilijan, maankulkijan ja koiran elottoman ja hajautuvan alkuliman yhteiselle asteelle.

Muistan toisenkin omituisen kuvan, jonka näin parin mailin päässä Sevenoaksista Lontooseen päin. Vasemmalla on suuri luostari, jonka edessä on pitkä, vihreä rinne. Tälle rinteelle oli kokoontunut suuri joukko koululapsia, kaikki polvistuneina rukoukseen. Heidän edessään oli rivi nunnia ja korkeampana rinteellä heitä vastassa yksinäinen hahmo, jonka otaksuimme luostarin johtajattareksi. Päinvastoin kuin autossa ajavat huvittelijat näyttivät nämä ihmiset saaneen varoituksen vaarastaan ja kuolleen kauniisti yhdessä, opettajat ja opetettavat kokoontuneina viimeiselle yhteiselle tunnilleen.

Mieleni on vielä huumaantunut tästä kauheasta kokemuksesta, ja turhaan etsin ilmaisumuotoja esittääkseni mielialojamme. Ehkä on parasta ja viisainta jättää yritykset ja mainita vain tosiasiat. Myöskin Summerlee ja Challenger olivat musertuneita, emmekä kuulleet takaamme muuta kuin joskus rouvan valitusta. Mitä tulee lordi Johniin, niin hän oli liian kiintynyt pyöräänsä ja vaikeaan tehtävään pujotella pitkin sellaisia teitä, jotta hänellä olisi ollut aikaa tai halua keskusteluun. Yhtä lausetta hän toisti niin väsyttävän usein, että se jäi muistiini ja lopuksi sai minutkin melkein nauramaan, koska se tavallaan selitti tätä tuomiopäivää. "Perinpohjaista työtä, vai mitä?" Tämä oli hänen huudahduksensa aina kun uusi, hirvittävä kuoleman ja häviön ilmiö tuli silmiemme eteen. "Perinpohjaista työtä!" huudahti hän, kun laskeuduimme Station Hiililtä Rotherfordin kohdalla, ja samaa hän toisti, kun pujottelimme kuoleman erämaan halki Lewishamin valtatiellä ja Old Kent Roadilla.

Täällä meitä säikähdytti äkillinen ja kummastuttava tapaus. Matalan kulmatalon ikkunasta näkyi nenäliina pitkän, laihan ihmiskäden liehuttamana. Ei milloinkaan ollut odottamattoman kuoleman näkeminen saanut sydämiämme pysähtymään ja sitten jyskyttämään niin rajusti kuin tämä kummastuttava elämän ilmaus. Lordi John käänsi auton kadun viereen, ja me syöksyimme talon avonaisen oven läpi ja portaita ylös toisen kerroksen etuhuoneeseen, josta tuo merkki näkyi.

Hyvin vanha nainen istui avoimen ikkunan luona, ja hänen vieressään oli toisella tuolilla poikittain happilieriö, pienempi, mutta samanmuotoinen kuin ne, jotka olivat pelastaneet meidän henkemme. Hän käänsi laihat, nääntyneet kasvonsa meitä kohti ja tuijotti silmälasiensa takaa, kun tungeskelimme ovella.

"Pelkäsin, että minut olisi jätetty tänne iäksi", sanoi hän, "sillä minä olen rampa enkä voi liikkua".

"Minulla on teille eräs hyvin tärkeä kysymys", sanoi nainen. "Herrat, pyydän, että vastaatte suoraan. Kuinka nämä tapaukset vaikuttavat Luoteisrautatien osakkeisiin?"

Me olisimme nauraneet, jollei hän olisi niin traagillisen hartaasti odottanut vastaustamme.

Rouva Burston — se oli hänen nimensä — oli iäkäs leski, jonka kaikki tulot riippuivat pienestä sijoituksesta mainittuihin osakkeihin. Osingon nouseminen ja laskeminen oli määrännyt hänen elämänsä, eikä hän käsittänyt toimeentuloansa muutoin kuin mikäli siihen vaikutti hänen osakkeittensa arvo. Turhaan me selitimme hänelle, että hän saisi nyt ottaa maailman kaikki rahat, mutta että niistä ei olisi mitään hyötyä. Hänen vanha tajuntansa ei voinut mukautua tähän uuteen ajatukseen, vaan hän itki ääneen hukattua pääomaansa.

"Siinä oli kaikki omaisuuteni", valitti hän. "Jos se on mennyt, voin minäkin mennä yhtä hyvin."

Sillä aikaa kun hän valitteli, selvisi meille, millä keinoin tämä hauras vanha korsi oli elänyt siinä, missä koko suuri metsä oli kaatunut. Hän oli kerrassaan rampa ja poti hengenahdistusta. Hänelle oli tautiansa varten määrätty happea, ja yksi putki oli hänen huoneessaan ratkaisun hetkellä. Hän oli tietysti hengittänyt sisäänsä vähän happea ja saanut siitä huojennusta, kun eetterimyrkky alkoi ahdistaa, ja säästeliäästi käyttäen varastoaan hän oli elänyt yön yli. Lopuksi hän oli vaipunut uneen ja herännyt automme surinasta. Koska oli mahdotonta viedä häntä mukaamme, toimitimme hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi elääkseen, ja lupasimme käydä häntä katsomassa viimeistään parin päivän päästä. Sitten me jätimme hänet yhä itkeskelemään pääomansa menetystä.

Kun lähestyimme Thamesia, kävi ruuhka kaduilla vahvemmaksi, ja me olimme yhä pahemmassa pulassa. Me pääsimme vain työläästi London Bridgen poikki. Middlesexin puolelta olivat pääsytiet sinne kauttaaltaan tukossa: jähmettynyt liikenne teki kaiken etenemisen sillä suunnalla mahdottomaksi. Muuan laiva paloi telakalla lähellä siltaa, ja ilma oli täynnä ajelehtivia nokihiutaleita ja raskasta, pistävää katkua. Jossakin parlamentintalon lähellä oli sakea savupilvi, mutta siitä, missä me olimme, oli mahdotonta nähdä, mikä oli tulessa.

"En tiedä, miltä teistä tuntuu", huomautti lordi John pysähdyttäen auton, "mutta minusta näyttää maaseutu iloisemmalta kuin kaupunki. Kuollut Lontoo koskee hermoihini. Minä ehdotan, että käännymme ja ajamme takaisin Rotherfieldiin."

"Minä tunnustan, etten käsitä, mitä voisimme täältä toivoa", sanoi professori Summerlee.

"Samalla", sanoi Challenger, ja hänen valtava äänensä kumisi omituisesti keskellä hiljaisuutta, "meidän on vaikea käsittää, että seitsemästä miljoonasta ihmisestä vain yhden vanhan naisen on onnistunut ruumiillisen vammansa tai satunnaisen askartelunsa nojalla pelastua häviöstä."

"Jos olisi muita, kuinka voimme toivoa ne löytävämme, George?" kysyi rouva. "Kuitenkin olen yhtä mieltä siinä, että me emme voi mennä takaisin, ennenkuin olemme edes koettaneet löytää."

Astuimme maahan autosta, jätimme sen kadun reunalle ja kävelimme hieman vaivalloisesti pitkin King William Streetin väkirikasta käytävää. Sitten menimme suuren vakuutustoimiston avonaisesta ovesta sisään. Se oli kulmatalo, ja me valitsimme sen, koska siitä oli näköala joka suunnalle. Noustuamme portaita ylös kuljimme erään salin läpi, jonka otaksun olleen johtokunnan huoneen, sillä kahdeksan vanhahkoa miestä istui pitkän pöydän ympärillä sen keskellä. Korkea ikkuna oli auki, ja me menimme kaikki ulos parvekkeelle. Sieltä me voimme nähdä Cityn haarautuvia katuja, joilla lojui tungokseen asti ihmisiä, ja heti alapuolellamme oli katu kauttaaltaan mustana liikkumattomien taksa-autojen katoista. Kaikki tai melkein kaikki autot olivat suunnattuina poispäin, osoittaen, että pelästyneet liikemiehet olivat viime hetkellä turhaan yrittäneet lähteä perheittensä luo esikaupunkeihin tai maalle. Siellä täällä matalampien vuokravaunujen keskellä kohosi jonkin rikkaan pohatan suuri messinkihelainen auto toivottomasti kiilautuneena tukkeutuneen liikenteen rykelmään. Juuri allamme oli suurikokoinen ja ylellisen näköinen auto; sen omistaja, vanha, lihava mies, kurotti itseään esille, puolet hänen kömpelöstä ruumiistaan oli ikkunan ulkopuolella, ja hänen turpea kätensä, joka loisti timanteista, oli ojennettuna, kun hän kannusti ajajaansa viimeiseen ponnistukseen ahdingon puhki.

Tusinan verta omnibusseja kohosi saarien tavoin tässä tulvassa; matkustajat, jotka täyttivät katot, makasivat kaikki yhteen sulloutuneina toistensa sylissä kuten leikkikalut lastenkamarissa. Leveällä lyhtyjalustalla keskellä katua seisoi suurikokoinen poliisi nojautuen pylvästä vasten niin luonnollisessa asennossa, että oli vaikea uskoa häntä kuolleeksi, ja hänen jaloissaan oli rääsyinen sanomalehtipoika, lehtipinkka vierellään maassa. Ilmoituslehtikärryt olivat salpautuneet joukkoon, ja me saatoimme lukea tiedonannon, joka oli suurin kirjaimin painettu mustalla keltaiselle: "Välikohtaus ylähuoneessa. Piirikuntakilpailu keskeytetty." Tämä oli varmaan aikaisin painos, sillä toisissa lehdissä oli luettavana: "Onko loppu tulossa? Suuren tiedemiehen varoitus." Ja toinen: "Onko Challenger oikeassa? Pahaenteisiä huhuja."

Challenger osoitti vaimolleen jälkimmäistä tiedonantoa, joka pisti tungoksesta esiin kuin lippu. Saatoin nähdä hänen pullistavan rintaansa ja sivelevän partaansa sitä katsellessaan. Hänen monivivahteista älyään huvitti ja imarteli se ajatus, että Lontoo oli kuollessaan muistellut hänen nimeään ja sanojaan. Hänen tunteensa olivat niin ilmeiset, että hänen virkaveljensä ei voinut olla pilkallisesti huomauttamatta:

"Siltä näyttää", vastasi toinen tyynesti. "Niin", lisäsi hän katsellessaan pitkin äänettömiä, ruumiiden ja kuoleman täyttämiä katuja, "minä en tosiaan käsitä, että voittaisimme mitään viipymällä kauemmin Lontoossa. Ehdotan, että palaamme heti Rotherfieldiin, ja sitten neuvottelemme, miten käytämme hyödyllisimmin ne vuodet, jotka ovat edessämme."

Vain yhden kuvan esitän vielä niistä näyistä, jotka jäivät muistiimme kuolleesta Citystä. Se on katsahdus St. Maryn vanhan kirkon sisään, juuri siellä, missä automme odotti. Portailla virui vainajia, joiden välitse pujotellen työnsimme kääntöoven auki ja astuimme sisään. Edessämme oli ihmeellinen näky. Kirkko oli täpötäynnä polvistuvia olentoja rukousta ja nöyrtymistä osoittavissa asennoissa. Viimeisellä kauhistavalla hetkellä, jouduttuaan äkkiä kasvoista kasvoihin elämän kauhean todellisuuden eteen, joka uhkaa yläpuolellamme silloinkin, kun siirrymme varjojen maahan, olivat kauhistuneet ihmiset syöksyneet Cityn vanhoihin kirkkoihin, joissa moniin sukupolviin oli tuskin milloinkaan ollut jumalanpalvelusta. Siellä he olivat sulloutuneina niin tiheään kuin mahtuivat polvistumaan, monella kiihtymyksessään vielä hattu päässään, ja heidän yläpuolellaan oli muuan maallikkopukuinen nuori mies saarnatuolissa ilmeisesti puhunut heille, kun sama kohtalo oli yllättänyt hänet ja heidät. Hän oli nyt kuten ilveilijä kojussaan, pää ja kaksi velttoa käsivartta riippumassa saarnatuolin reunan yli. Kaikki tuntui painajaiselta, harmaa, tomuinen kirkko, kuoleman kourissa jähmettyneiden rivit, kaiken hämäryys ja hiljaisuus. Me kävelimme siellä varpaisillamme, hiljaa kuiskaillen.

Ja sitten sain äkkiä erään aatteen. Kirkon nurkassa lähellä ovea oli vanha kastemalja ja sen takana syvä komero, jossa riippuivat kellonsoittajain köydet. Miksi emme lähettäisi Lontoon yli sanomaa, joka toisi luoksemme mahdollisesti vielä eloon jääneet? Minä juoksin sinne, kiskoin köyttä ja hämmästyin huomatessani, kuinka vaikeata oli heiluttaa kelloa. Lordi John oli seurannut minua.

"Totta tosiaan, nuori mies!" sanoi hän riisuen takkinsa. "Te olette saanut hiton hyvän aatteen. Kun minäkin tartun siihen, kyllä kello soi."

Mutta kello oli niin raskas, että vasta silloin, kun Challenger ja Summerlee olivat painollaan tulleet avuksemme, kuulimme päittemme yläpuolelta kuminaa ja helinää, joka ilmaisi meille, että suuri kellonkieli suoritti tehtäväänsä. Kauas yli kuolleen Lontoon kaikui toverillinen ja toivoa antava viestimme niille lähimmäisille, jotka vielä ehkä elivät. Se ilahdutti omaa sydäntämme, tämä voimakas metallinen kutsu, ja me ahersimme sitä vakavammin, kiskoutuen kaksi jalkaa maasta köyden heilahtaessa ylöspäin, mutta ponnistaen kaikki yhdessä, alaspäin vedettäessä.

Challenger oli alinna, jännittäen koko valtavan voimansa ponnahdellen ylös alas kuten eriskummainen härkäsammakko ja kurnuttaen joka vetäisyllä. Tällä hetkellä olisi taiteilija saanut ottaa kuvan neljästä seikkailijasta, jotka ennen olivat yhdessä kokeneet monta omituista vaaraa ja jotka kohtalo nyt oli valinnut näin merkilliseen tehtävään. Puoli tuntia me teimme työtä, hien valuessa kasvoiltamme, käsivarret ja selkä kipeinä ponnistuksesta. Sitten menimme kirkon pylväskäytävään ja tähystelimme innokkaasti pitkin hiljaisia täyteen ahdettuja katuja. Ei yksikään ääni tai liike vastannut kutsuumme.

"Me emme voi tehdä mitään muuta", sanoi rouva Challenger. "Jumalan tähden, George, menkäämme takaisin Rotherfieldiin. Vielä yksi tunti täällä kauheassa, hiljaisessa Cityssä tekisi minut hulluksi."

Me nousimme autoon sen enempää puhumatta. Lordi John käänsi ja suuntasi sen etelään päin. Meistä näytti kaikki päättyneeltä. Vähänpä osasimme aavistaa sitä omituista uutta vaihetta, joka pian seurasi.

Ja nyt tulen loppuosaan tätä eriskummaista tapausta, joka oli niin valtavan tärkeä sekä omassa yksityisessä elämässämme että ihmissuvun yleisessä historiassa. Kuten sanoin tarinaa aloittaessani: kun tätä historiaa kirjoitetaan, kohoaa loppukohtaus varmasti kaikkien muiden tapausten keskellä kuin vuori kunnaiden seasta. Sukupolvellemme on varattu erikoinen kohtalo, koska se on valittu kokemaan näin ihmeellistä. Kuinka kauan sen vaikutus kestää, — kuinka kauan ihmiskunta säilyttää sen nöyryyden ja kunnioituksen, jota tämä suuri, tärisyttävä tapaus on sille opettanut, sen näyttää vain tulevaisuus. Luulen voitavan turvallisesti sanoa, etteivät olot milloinkaan palaa entiselleen.

Ihminen ei käsitä, kuinka voimaton ja tietämätön hän on ja kuinka näkymätön käsi kannattaa häntä, ennenkuin tuo käsi on näyttänyt hetkeksi puristuvan musertavaan iskuun. Kuolema on ollut ihan lähellä. Me tiedämme, että se voi taas tulla millä hetkellä tahansa. Sen uhka on kuin varjona elämässämme, mutta kuka voi väittää valheeksi, että tässä varjossa velvollisuuden, vakavuuden ja vastuun tunne, elämän tärkeyden ja tarkoitusten kunnioittaminen, vakava kehittymisen ja parantumisen halu on kasvanut ja käynyt meissä todelliseksi, hapattaen yhteiskuntamme ylhäältä alas asti? Se ei riipu lahkoista tai uskonkappaleista. Siinä on esillä näköalan muutos, uusi käsitys oikeista mittasuhteista, joiden mukaan me olemme merkityksettömiä ja haihtuvia olentoja, eläen vain sikäli kuin tuntemattoman vallan armo sallii.

Mutta jos maailma on käynyt tästä tiedosta vakavammaksi, ei se silti luullakseni ole surullisempi paikka. Varmastikin olemme yhtä mieltä siitä, että nykyhetken järkevämmät ja hillitymmät huvit ovat syvällisempiä ja viisaampia kuin se meluisa, mieletön hälinä, jota niin usein pidettiin huvituksena menneinä päivinä — niin vähän aikaa sitten, vaikka se nyt tuntuu käsittämättömältä. Entisen tyhjän elämän sijaan, joka tuhlattiin joutavissa vierailuissa ja vastavierailuissa, suuren ja tarpeettoman talouden huolissa, ylellisten ja ikävien aterioiden järjestelemisessä ja syömisessä, on tullut lepoa ja terveyttä lukemisessa, musiikissa, hiljaisessa perheseurustelussa, kun on opittu paremmin käyttämään aikaa. Terveempinä ja enemmän nauttien ihmiset ovat rikkaampia kuin ennen, vaikka ovat maksaneet yhteiseen rahastoon ne paisuneet verot, jotka ovat niin suuresti korottaneet elintasoa näillä saarilla.

Siitä ollaan hieman eri mieltä, millä määrätyllä hetkellä suuri herääminen sattui. Yleensä myönnetään, että lukuunottamatta kellojen osoittamaa eroa on voinut olla paikallisia syitä vaikuttamassa myrkyn toimintaan. Mutta jokaisessa eri piirissä tapahtui ylösnousemus melkein yhtaikaa. Monet ihmiset todistavat, että parlamenttitalon kello silloin oli kymmenen minuuttia yli kuuden. Tähtitornin esimies on ilmoittanut, että Greenwichin aika osoitti kaksitoista minuuttia yli kuuden. Toisaalta on tilanomistaja Johnson, hyvin kyvykäs itäenglantilainen havaintojen tekijä, aikamääräksi maininnut klo 6.20. Hebrideillä kello oli silloin jo seitsemän.

Omalta kohdaltamme ei voi olla mitään epäilystä, sillä minä istuin sillä hetkellä Challengerin työhuoneessa, ja hänen huolellisesti tarkistettu ajanmittarinsa oli edessäni. Se osoitti neljännestä yli kuuden.

Ääretön masentuminen painoi mieltäni. Kaikki ne kauheat näyt, joita olimme matkallamme tavanneet, ahdistivat sieluamme. Kun minulla oli mainio terveys ja suuri ruumiillinen tarmo, oli sielullinen synkistyminen minussa harvinaista. Minulla oli irlantilaisen kyky nähdä jokin leikillisyyden pilkahdus kaikessa pimeydessä. Mutta nyt oli synkeys kauhistava ja lievittämätön. Muut olivat alakerrassa tuumimassa, mihin ryhdyttäisiin. Istuin avoimen ikkunan luona, nojaten leukaa käteeni ja ajatellen tilanteemme kurjuutta.

Saatoimmeko vielä jatkaa elämäämme? Kysymys heräsi yhä uudelleen. Oliko mahdollista elää kuolleessa maailmassa? Samoin kuin fysiikan mukaan isompi kappale vetää puoleensa pienempää, emmekö mekin tuntisi vastustamatonta vetovoimaa ihmiskunnan puolelta, joka oli siirtynyt toiseen maailmaan? Kuinka tulisi loppu? Johtuisiko se myrkyn palaamisesta? Vai tulisiko maa asumattomaksi yleisen rappeutumisen myrkyllisistä vaikutuksista? Vai kävisikö niin, että kauhea tilanne järkyttäisi henkistä tasapainoamme? Ryhmä mielipuolia kuolleessa maailmassa! Haudoin mielessäni tätä viimeistä kamalaa ajatusta, kun jokin kopina sai minut katsomaan maantielle. Vanha kyytihevonen tuli mäkeä ylös!

Samalla hetkellä olin tietoinen siitä, että linnut visertelivät, että joku yski pihalla ja että ulkona oli liikettä. Ja kuitenkin muistan, että tuo ihmeellinen, laihtunut, yli-ikäinen hevonen pidätti katsettani. Hitaasti ja huohottaen se kiipesi rinnettä ylös. Sitten silmäni osui ajajaan, joka kyyrötti istuimellaan, ja lopuksi nuoreen mieheen, joka kurkotti ikkunasta ulos hieman kiihtyneenä ja huusi ajajalle jonkin määräyksen. Kaikki olivat epäilemättä pirteästi elossa!

Oliko tämä siis ollut vain harhakuva? Oliko mahdollistä, että koko tämä myrkkyvyöhyketapaus oli ollut unta? Aluksi olivat hämmästyneet aivoni tosiaan valmiit uskomaan, että niin oli laita. Sitten satuin katsomaan kättäni, ja siinä oli rakkula, jonka olin saanut kirkonkellojen köysiä kiskoessani. Se oli siis ainakin totta. Ja kuitenkin maailma oli taas herännyt eloon — täysi elämä oli silmänräpäyksessä palannut kiertotähdellemme.

Kun nyt silmäilin laajaa maisemaa eri tahoille, näin siinä hämmästyksekseni liikettä ihan samaa latua myöten, jolle se oli pysähtynyt. Tuolla olivat golfinpelaajat. Oliko mahdollista, että he jatkoivat peliään? Oli, sillä eräs heistä löi pallon pois hiekkaläjältä ja toinen ryhmä ajoi nurmikolla varmasti palloa kuoppaan. Elonleikkaajat menivät parvessa hitaasti työhönsä takaisin. Lapsenhoitaja läimäytti toista hoidokkiaan ja alkoi sitten työntää rattaitaan mäkeä ylös. Jokainen oli rauhallisesti tarttunut elämän lankaan juuri siltä kohtaa, missä oli sen pudottanut.

Syöksyin portaita alas, mutta eteisen ovi oli auki, ja pihalta kuulin toverieni ääniä, kun he ilmaisivat hämmästyksensä ja onnittelunsa. Me kaikki pudistimme toistemme käsiä ja nauroimme, ja rouva Challenger suuteli innoissaan meitä kaikkia, ennenkuin lopuksi heittäytyi miehensä syliin.

"Mutta eihän se ole voinut olla pelkkää nukkumista!" huudahti lordi John. "Hitto vieköön, Challenger, ettehän luule minun uskovan, että ihmiset vain nukkuivat tuijottavine silmineen, jäsenet jäykkinä, kauhea kuolonirvistys kasvoillaan!"

"Se on voinut olla ainoastaan se tila, jota sanotaan jäykistystaudiksi", sanoi Challenger. "Se on ollut harvinainen ilmiö menneisyydessä, ja sitä on aina väärin luultu kuolemaksi. Siinä tilassa laskee ruumiin lämpö, hengitys katoaa, sydämen tykytystä ei tunnu — oikeastaan se onkin kuolema, vaikka se on ohimenevä. Kaukonäköisinkään" — tässä hän sulki silmänsä ja virnisti — "saattoi tuskin käsittää, että se puhkesi näin yltyleisenä".

"Te saatte sanoa sitä jäykistystaudiksi", huomautti Summerlee, "mutta se on kuitenkin vain nimi, ja me tiedämme tuloksesta yhtä vähän kuin myrkystä, joka on sen syynä. Korkeintaan voimme sanoa, että myrkyllinen eetteri on aiheuttanut väliaikaisen kuoleman."

Austin istui lyyhistyneenä auton astuimella. Juuri hänen yskänsä olin kuullut yläkertaan. Hän oli ääneti pidellyt päätään, mutta nyt hän mutisi itsekseen ja tarkasteli autoa.

"Rasvauskojeet jätetty juoksemaan, herra. Joku on sorkkinut autoa.
Kaiketi se on puutarhurin nulikan työtä."

"En tiedä, mikä minua vaivaa", jatkoi Austin nousten horjuen pystyyn. "Muistaakseni minua huimasi, kun pesin autoa. Ehkä kaaduin silloin astuimelle. Mutta sen vannon, etten milloinkaan ole jättänyt tulppaa auki."

Hämmästyneelle Austinille kerrottiin lyhyesti, mitä oli tapahtunut hänelle ja maailmalle. Tippuvien rasvauskojeiden salaisuus selitettiin hänelle myöskin. Hän kuunteli perin epäuskoisena, kuinka eräs tottumaton herrasmies oli ohjannut hänen autoaan, mutta hänen mielenkiintonsa heräsi, kun suppeasti esitimme, mitä olimme kokeneet nukkuvassa Cityssä. Vielä nytkin muistan hänen huomautuksensa, kun tarina oli lopussa.

"Enkä minä ollut siellä!" huokasi hän ja kääntyi synkkänä taas pesemään autoaan.

Äkkiä kuului pyörien kitinää hiekalla. Vanhat ajurinrattaat olivat saapuneet Challengerin oven eteen. Näin nuoren matkustajan astuvan maahan. Sitten ilmestyi palvelijatar, joka näytti niin sekaiselta ja kummastuneelta kuin olisi juuri heitetty syvimmästä unestaan, huoneeseen kortti lautasella. Challenger nuuhkaisi sitä katsellessaan, ja hänen paksu musta tukkansa näytti nousevan vihasta pystyyn.

"Sanomalehtimies!" murisi hän. Sitten hän virkkoi, hymyillen anteeksipyytävästi: "Mutta onhan luonnollista, että koko maailma kiiruhtaa tiedustamaan, mitä minä ajattelen tästä asiain käänteestä."

"Se voi tuskin olla hänen asiansa", sanoi Summerlee, "sillä hän oli matkalla jo ennenkuin eetterimyrkytys alkoi".

Minä katsoin korttiin: "James Bascter, New York Monitorin
Lontoon-kirjeenvaihtaja."

"Voi, George! Sinun pitäisi olla suopeampi ihmisille. Varmasti olet oppinut jotakin siitä, mitä olemme kokeneet."

Professori maiskautti halveksivasti kieltään ja pudisti itsepintaista päätään.

"Myrkyllistä joukkoa! Niin, Malone? Pahin rikkaruoho uudenaikaisessa sivistyksessä, kerskurin valmis työase ja itseään kunnioittavan miehen kiusa! Milloin he ovat sanoneet hyvän sanan minun puolestani?"

"Milloin te olette sanonut hyvän sanar heidän puolestaan?" vastasin.
"Kuulkaahan, tässä on muukalainen, joka on tullut teitä tapaamaan.
Ettehän voi olla niin töykeä hänelle."

"No no", murisi hän, "te tulette mukaani ja pidätte puhumisesta huolta. Minä panen edeltäkäsin vastalauseeni sellaista häpeällistä yksityiselämäni häiritsemistä vastaan." Yhä mutisten hän tuli keikkuen perässäni kuten vihainen ja ilkeä verikoira.

Näppärä nuori amerikkalainen veti muistikirjansa esiin ja syventyi heti asiaansa.

"Minä tulin tänne, arvoisa herra", sanoi hän, "koska lukijamme Amerikassa tahtoisivat hyvin mielellään kuulla enemmän siitä vaarasta, joka teidän mielestänne uhkaa maailmaa".

"Minä en tiedä mistään vaarasta, joka nyt uhkaisi maailmaa", vastasi
Challenger tylysti.

"Tarkoitan sitä, että maailma voisi joutua myrkyllisen eetterin vyöhykkeeseen."

"Sitten en käsitä, kuinka voitte sanoa, ettei ole mitään vaaraa. Minä tarkoitan teidän omaa kirjettänne, joka julkaistiin tämänaamuisessa Lontoon Timesissä."

"Tämänaamuisessa?" toisti hän. "Tänä aamuna ei ole julkaistu Lontoon Timesiä."

"Varmasti on, herra", sanoi amerikkalainen maltillisesti. "Teidän täytyy myöntää, että Lontoon Times on jokapäiväinen sanomalehti." Hän veti esiin taskustaan sanomalehden. "Tässä on se kirje, jota tarkoitan."

"Jopa alan käsittää", sanoi hän. "Te siis luitte tämän kirjeen tänä aamuna?"

"Totta puhuakseni, näyttivät kansalaisenne vilkkaammilta ja yleensä inhimillisemmiltä kuin ennen. Matkatavarani vastaanottaja alkoi kertoa minulle hullunkurista juttua, ja se on minulle uusi kokemus tässä maassa."

"Minä tulin tänne haastattelemaan teitä, herra professori, mutta minusta tuntuu kuin nyt toistuisi vanha pulma: 'Onko neekeri kalassa vai kala neekerissä?' Te kysytte enemmän kuin minä."

"Totisesti!" huudahti hän. "Veto on loppunut. Se hevonen on rikkonut kaikki ennätykset. Aurinko on jokseenkin alhaalla, kun nyt sitä katselen. Niin, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä."

"Kyllä, kerran minua nukutti kovasti. Silloin aioin sanoa jotakin ajajalle, mutta hän ei näkynyt kuulevan. Kaiketi oli kuumuus syynä siihen, että minua äkkiä pyörrytti. Siinä kaikki."

"Niin on koko ihmissuvun laita", sanoi Challenger minulle. "Heitä on kaikkia pyönyttänyt. Kukaan ei vielä käsitä, mitä on tapahtunut. Jokainen jatkaa keskeytynyttä työtään, niinkuin Austin on käynyt käsiksi letkuun tai toinen pelaa edelleen golfia. Sanomalehtenne toimittaja, Malone, jatkaa lehtensä julkaisemista ja kummastuu aika lailla, kun huomaa, että yksi numero puuttuu. Niin, nuori ystäväni", lisäsi hän amerikkalaiselle reportterille iloisuuden äkillisessä puuskassa, "teistä on ehkä mielenkiintoista tietää, että maailma on turvallisesti uinut sen myrkyllisen virran läpi, joka ryöppyää Golf-virran tavoin eetterivaltameressä. Tahtonette myöskin omaksi mukavuudeksenne panna vastaisen varalta merkille, ettei tänään ole perjantai, elokuun seitsemäskolmatta, vaan lauantai, kahdeksaskolmatta päivä ja että te olette istunut vaunuissanne tunnotonna kahdeksankolmatta tuntia Rotherfieldin mäen rinteellä."

Juuri tähän voin lopettaa kertomukseni. Kuten luultavasti huomaatte, on se vain täydellisempi ja seikkaperäisempi toisinto siitä selostuksesta, joka ilmestyi Daily Gazetten maanantainumerossa, ja joka on yleisesti myönnetty kaikkien aikojen suurimmaksi saavutukseksi sanomalehtimiehen toimessa, niin että sen ansiosta lehteä myytiin kolme ja puoli miljoonaa kappaletta. Minä säilytän pyhäkköni seinällä kehyksessä sen suurenmoisia otsakkeita:

MAAILMA KAHDEKSANKOLMATTA TUNTIA HORROKSISSA

ENNENKUULUMATTOMIA KOKEMUKSIA

CHALLENGER NÄYTTÄNYT OLEVANSA OIKEASSA

KIRJEENVAIHTAJAMME PELASTUU

MIELTÄKIEHTOVA KERTOMUS

HAPPIHUONE

KAMMOTTAVA AUTOMATKA

KUOLLUT LONTOO

PUUTTUVAN SIVUN KORVAAMINEN

PALJON TULIPALOJA JA IHMISHUKKAA

UUDISTUUKO SE?

Tämän mahtavan luettelon alla oli yhdeksän ja puolen palstan pituinen kertomus, joka oli ensimmäinen, viimeinen ja ainoa selostus kiertotähtemme historiasta yhdeltä pitkältä päivältä, mikäli yksi huomioiden tekijä voi sitä esittää. Challenger ja Summerlee ovat käsitelleet asiaa yhteisessä tieteellisessä kirjoitelmassa, mutta minulle yksin jäi yleistajuisen selostuksen laatiminen. Voinpa tosiaan laulaa: "Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään." Eihän sanomalehtimies koskaan enää voi kohota niin korkealle!

Mutta en tahdo kuitenkaan lopettaa kertomustani mahtipontisilla otsakkeilla ja omalla riemuvoitollani. Sallitaanko minun sensijaan lainata ne kaunopuheiset rivit, joilla suurin päivälehti päätti asiaa koskevan, ihailtavan pääkirjoituksensa, sillä siihen sopisi jokaisen ajattelevan ihmisen tutustua.

"Kuluneen lauseparren mukaan", lausui Times, "meidän ihmissukumme on heikko meitä ympäröivien rajattomien, salaperäisten voimien edessä. Vanhan ajan profeetoilta ja oman aikamme filosofeilta on meille tullut sama sanoma ja varoitus. Mutta kaikkien usein toistettujen totuuksien lailla se on ajan mittaan menettänyt jotakin tärkeydestään ja pätevyydestään. Tarvittiin opetus, todellinen kokemus, osoittamaan sen merkitys. Tästä terveellisestä, mutta kauhistavasta koetuksesta olemme juuri päässeet; ajatus on yhä huumaantuneena iskun äkillisyydestä, ja sieluamme on kurittanut oman rajoituksemme ja voimattomuutemme tunto. Maailma on maksanut kauhistavan hinnan tästä opetuksesta. Vielä emme ole saaneet täydellistä kertomusta kaikista onnettomuuksista, mutta New Yorkin, Orleansin ja Brightonin palaminen tuhaksi on itsessään suurimpia murhenäytelmiä rotumme historiassa. Kun selostus rautatieonnettomuuksista ja haaksirikoista on täydennetty, tarjoaa se kauheata luettavaa, vaikka on todistuksia, että verrattomasti useimmissa tapauksissa junien kuljettajien ja laivojen koneenkäyttäjien onnistui pysähdyttää koneet, ennenkuin sortuivat myrkyn vaikutuksesta. Mutta niin suunnaton kuin aineellinen vahinko onkin sekä ihmishenkiin että omaisuuteen nähden, ei kuitenkaan se asia ole tänään etualalla ajatuksissamme. Kaiken sen voi unohtaa. Mutta se, mitä ei unohdeta ja mikä edelleen valtaa ja minkä pitäisi vallata mielikuvituksemme, on tämä maailmankaikkeuden mahdollisuuksien paljastuminen, tämä tietämättömän itsetyytyväisyytemme hävittäminen, tämä osoitus siitä, kuinka ahdas aineellisen olemassaolomme tie on ja mitä kuiluja voi olla sen kummallakin puolella. Juhlallisuuden ja nöyryyden tunne on kaikkien tämänpäiväisten mielenliikutustemme pohjana. Olkoot ne siinä perustana, jolle vakavampi ja nöyrempi sukukunta voi rakentaa arvokkaamman pyhätön."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MYRKKYVYÖHYKE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.