The Project Gutenberg eBook of Majakanvartija y.m. kertomuksia, by Henryk Sienkiewicz

Seuratkaamme häntä!
Majakanvartia
Pelimanni-Jussi
Vanha palvelija
Posenilaisen opettajan muistikirjasta

SEURATKAAMME HÄNTÄ!

(PÓJZMY ZA NIM)

Cajus Septimus Cinna oli roomalainen patricio. Nuoruutensa hän vietti legionissa, eläen ankaraa sotilaselämää. Sittemmin hän palasi Roomaan elämään kunniassa ja liekkumassa ja kuluttamaan omaisuuttaan, joka tosin jo oli häviämään päin, mutta siltä yhä vieläkin suuri. Hän elämöi minkä ehti, jopa mellastikin niin paljon kuin ikinä taisi jättiläiskaupungissa. Yöt hän juhli komeissa huviloissa kaupungin ulkopuolella. Päivisin hän miekkaili ammattimiesten luona, kiisteli tai keskusteli puhetaidon opettajien kanssa tepidarioissa — joissa muuten tiedettiin kaikki sekä maailman että kaupungin juorut. Hän oli sirkuksessa, kilpa-ajoissa, nyrkkitaistelijain harjoituksissa, elusteli kreikkalaisten luutunsoittajien parissa ja seurusteli trakialaisten ennustajattarien ja ihanien tanssijattarien kanssa, joita oli tuotu Arkipelagin saarilta. Ollen äidin puolelta kuuluisan Luculluksen sukua, oli hän tältä perinyt herkkusuisuuden. Hänen pöydässään tarjottiin kreikkalaisia viinejä, Neapelin ostereja, numidialaisia hiiriä ja syötettyjä, hunajalla höystettyjä heinäsirkkoja Pontuksesta. Cinnan piti saada käsiinsä kaikki mitä Rooma saattoi saada käsiinsä, sekä Punaisen meren kalat että valkeat peltopyyt Borysteneen rannoilta. Ei hän hurjastellut nautinnoissaan kuten sotamies, vaan hän valikoi kuten patricion sopii. Hän rakasti kauneutta ja kykeni ehkä herättämään muissakin rakkautta kauneuteen. Korinton rannoilta tuodut kuvapatsaat, Attikan epilychniot, etruskilaiset tai sumuisesta Sericumista kuljetetut vaasit, roomalaiset mosaikit, Eufratin takaiset matot, hyvänhajuiset Arapian yrtit — kaikki nämä pikkuasiat, jotka ovat omiaan täyttämään patricion elämän tyhjyyttä, olivat hänelle rakkaat. Taiteen tuntijana ja harrastajana hän niistä juttelikin hampaattomien ukkojen kanssa, jotka aterialle käydessään koristivat kaljut päänsä ruususeppelillä ja juhlien jälkeen pureskelivat heliotropin kukkia, saadakseen henkensä hyvänhajuiseksi. Hän ihaili Ciceron lausetapaa ja Homeron ja Ovidiuksen runoja. Atenalaisen puhujan kasvattamana hän puhui sujuvasti kreikkaa, muisti ulkoa kokonaisia osastoja Iliadista ja osasi juhlissa laulaa Anakreonin lauluja kunnes juopui tai kävi aivan käheäksi. Opettajansa ja muiden puhujien kautta hän oli saanut filosofiasta sen verran käsitystä, että tiesi jotakin Hellaassa ja kolonioissa kohonneiden henkisten rakennusten kokoonpanosta: tiesi hän senkin, että ne kaikki nyt olivat raunioina. Hän tunsi persoonallisesti paljon stoikkoja ja he olivat kaikki hänelle vastenmieliset; oikeastaan hän pitikin heitä valtiollisena puolueena ja sitäpaitsi jöröinä, jotka vastustivat iloista elämää. Skeptikot istuivat usein hänen pöydässään, kehittivät eri ruokalajien välillä kokonaisia järjestelmiä ja julistivat viinimaljojen ääressä, että hekuma on paljasta turhuutta, että totuutta on mahdoton saavuttaa ja että viisaan miehen ainoana päämääränä voi olla kuollut lepo.

Kaikki tämä soi hänen korvissaan, mutta ei ulottunut sen syvemmälle. Hän ei tunnustanut mitään periaatteita löytyvän eikä huolinut periaatteista. Caton persoonaan oli hänen mielestään yhdistynyt suuri nero ja suuri typeryys. Elämä oli hänestä meri, jolla tuulet puhaltavat kunne tahtovat — siihen vaan vaaditaan taitoa että osaa asettaa purjeet niin, että ne vievät alusta eteenpäin. Sitäpaitsi hän piti arvossa leveitä hartioita, juuri sellaisia jommoiset hänen hartiansa olivat, tervettä vatsaa, jommoinen hänellä oli ja kaunista roomalaista päätä ynnä kotkannenää ja väkeviä leukoja, jommoiset hänellä niinikään oli. Hän oli vakuutettu siitä, että niillä kutakuinkin pitäisi päästä elämän läpi.

Hän ei kuulunut skeptikkojen kouluun, mutta pohjaltaan hän kyllä oli skeptikko. Samalla hän myöskin oli hedonikko, vaikka hän tiesikin, ettei nautinto ole onnea. Epikuron todellista oppia ei hän tuntenut. Sentähden hän piti itseään epikurolaisena. Filosofia oli hänen silmissään jonkillaista henkistä urheiluharjoitusta, aivan yhtä hyvää kuin se mitä miekkailijat opettivat. Kun hän kyllästyi keskusteluun, läksi hän sirkukseen katsomaan verta.

Jumaliin ei hän uskonut enempää kuin hyveeseen eikä onneenkaan. Hän uskoi vaan ennustuksiin ja hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Sitäpaitsi Itämaitten salaperäiset uskonnot herättivät hänessä uteliaisuutta. Orjilleen hän oli hyvä herra, jollei hetkellinen ikävystyminen johtanut häntä julmuuteen. Hän päätteli, että elämä on suuri viiniruukku, joka käy sitä pimeämmäksi jota paremmalla viinillä sen täyttää. Hän puolestaan koetti tietysti täyttää omansa mitä parhaimmalla. Hän ei rakastanut ketään, mutta hän piti monesta asiasta, muun muassa omasta jalomuotoisesta päästään, kotkannenästään ja — kauniista, patricion jalastaan.

Mellastusaikansa ensi vuosina häntä huvitti hämmästyttää Roomaa. Muutaman kerran hän siinä onnistuikin. Myöhemmin hän kyllästyi siihenkin.

Vihdoin hänen varansa loppuivat. Velkamiehet möivät maatilan ja Cinnalle jäi suuri väsymys, ikäänkuin hän olisi päättänyt raskaan päivätyön, kyllästymys ja lisäksi jonkillainen syvä levottomuus. Tämä viimemainittu tuli hänelle aivan odottamatta. Hän oli nauttinut rikkautta, nauttinut rakkautta sellaisena jommoiseksi sitä siihen maailman aikaan ymmärrettiin, nauttinut ylellisyyttä, nauttinut sodan kunniaa, nauttinut vaarojen viehätystä; hän saattoi sanoa mitanneensa ihmisajatuksen ääret, hän oli ottanut vastaan vaikutuksia runoudesta ja taiteesta. Hän saattoi siis päätellä ottaneensa kaikki mitä elämällä oli antamista. Siitä huolimatta häntä kuitenkin vaivasi tunne, että hän oli jäänyt vaille jotakin — vieläpä jotakin erittäin tärkeää. Ei hän kuitenkaan tietänyt mitä se oli ja hän vaivasi turhaan päätään sitä ajattelemalla. Oli hän monta kertaa koettanut varistaa päältään nämä ajatukset ja tämän levottomuuden, hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, ettei elämässä ole eikä voi olla enempää, mutta siitä ei hänen levottomuutensa ensinkään vähentynyt, vaan päinvastoin yltyi yltymistään, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä, ettei hän enään ole levoton yksin itsestään, vaan koko Rooman kohtalosta. Hän sekä kadehti että halveksi skeptikkoja, he kun saattoivat väittää tyhjyyden olevan täytettävissä olemattomuudella. Hänessä oli tätä nykyä ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen ihmetteli omaa rauhattomuuttaan ja toinen vaistomaisesti tunnusti sen aivan oikeutetuksi.

Heti omaisuutensa hävitettyään lähetettiin Cinna mahtavien sukulaisten suosituksesta Aleksandriaan — oikeastaan siinä tarkoituksessa, että hän rikkaassa maassa hankkisi uuden omaisuuden. Levottomuus astui Brindisiumissa hänen kanssaan laivaan ja seurasi häntä meren poikki. Aleksandriassa arveli Cinna virkatehtävien, uusien ihmisten, toisen maailman ja uusien vaikutusten karkoittavan pois kiusallisen toverin. Mutta hän erehtyi. Kului kuukausi, kului toinen — ja aivan kuten Demeterin siemen Italiasta tuotuna vielä vimmatummin versoi Deltan lihavassa maassa, niin muuttui hänenkin levottomuutensa nyt tuuheasta pensaasta upeaksi seederiksi, jonka varjo pimittämistään pimitti Cinnan sielua.

Alussa koetti Cinna elää samallaista elämää kuin ennen Roomassa. Aleksandria oli komea kaupunki, täynnä vaaleatukkaisia, heleäihoisia kreikattaria, joitten kasvot Egyptin aurinko teki kellertävän läpikuultaviksi. Heidän sylissään hän etsi rauhaa.

Mutta kun tämäkin keino osottautui tehottomaksi, rupesi hän ajattelemaan itsemurhaa. Monet hänen tovereistaan olivat sillä tavalla vapautuneet elämän huolista, jopa paljon vähäpätöisempien syitten takia kuin Cinna: heidän oli ikävä, elämä oli käynyt tyhjäksi eikä heidän tehnyt mieli elää kauvemmin. Kun orja vaan asetti miekan hyvään asentoon ja piteli sitä lujasti, teki lyhyt hetki lopun kaikesta. Cinna kävi kiinni tähän ajatukseen, mutta juuri kun hän oli ryhtymäisillään tuumasta toimeen, pidätti häntä kummallinen uni. Hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kuljetettu joen poikki ja kuin hän äkkiä olisi nähnyt vastaisella rannalla levottomuutensa tulevan surkean orjan muodossa. Olento kumarsi hänelle ja lausui: "Riensin tänne ottamaan sinua vastaan!" Cinna pelästyi ensi kerran eläissään, sillä hän ymmärsi, että he yhdessä olivat kulkevat haudan taakse, koskei hän ilman levottomuutta voinut ajatellakaan sitä olotilaa.

Vihdoin hän päätti kääntyä viisaiden puoleen, joita vilisi Serapeumissa, koettaakseen heiltä saada selitystä arvoitukseensa. Eivät he voineet antaa hänelle mitään selitystä, mutta he kutsuivat häntä tu museiuksi, kuten oli tapana nimittää korkeasukuisia roomalaisia. Vähäinen se lohdutus oikeastaan oli, ja kun viisaan nimi annettiin miehelle, joka ei voinut selvittää edes omia likeisimpiä asioitaan, tuntui se Cinnasta pelkältä ivalta. Hän arveli kuitenkin, ettei Serapeum ehkä paljasta koko viisauttaan yhdellä haavaa — ja jäi yhä toivomaan.

Merkillisin kaikista Aleksandrian oppineista oli jalosukuinen Timon Atenalainen, mahtava mies ja Rooman kansalainen. Hän oli jo useita vuosia asunut Aleksandriassa, jonne hän oli tullut syventyäkseen egyptiläisen opin salaisuuksiin. Kerrottiin, ettei kirjastossa ollut ainoaakaan pergamenttia tai papyrusta, jota ei hän olisi lukenut ja sanottiin, että hän omisti koko inhimillisen viisauden. Sitäpaitsi hän oli lempeä ja ymmärtäväinen mies. Saivartelevien ja kuiva-aivoisten viisaitten joukosta eroitti Cinna hänet heti paikalla ja pian syntyi heidän välilleen tuttavuus, joka jonkun ajan perästä kehittyi likeiseksi ystävyydeksi. Nuoren roomalaisen täytyi ihmetellä miten taitava vanhus oli dialektikassa, ja kuinka kaunopuheisesti ja vakuuttavasti hän puhui niistä korkeista asioista, jotka koskevat ihmisen ja maailman tarkoitusta. Erityisesti häntä hämmästytti, että vanhuksen puheesta aina henki jonkillainen surumielisyys. Myöhemmin, kun he olivat päässeet likemmä toisiaan, valtasi Cinnan monasti halu kysyä vanhalta tietäjältä syytä tähän surumielisyyteen ja samalla avata hänelle oma sydämensä. Lopulta hän sen tekikin.

III

Eräänä iltana, kun meluiset keskustelut sielun vaelluksesta olivat päättyneet ja he olivat jääneet kahden parvekkeelle, josta oli näköala merelle, tarttui Cinna Timonin käteen, tunnusti sielunsa suurimman tuskan ja minkätähden hän oli koettanut liketä Serapeumin oppineita ja filosofeja.

— Sen minä ainakin olen voittanut, virkkoi hän lopuksi, — että olen tutustunut sinuun, Timon. Ja nyt minä tiedän, että jollet sinä voi selvittää elämäni ongelmoja, niin ei kukaan sitä voi.

Jonkun aikaa katseli Timon meren tyyntä pintaa, johon uusikuu kuvastui, sitte hän virkkoi:

— Oletko, Cinna, nähnyt lintuparvia, jotka kylmästä, pimeästä pohjoisesta lentävät tänne? Tiedätkö mitä ne etsivät Egyptistä?

— Ihmishenkikin etsii lämmintä, nimittäin rakkautta ja valoa, nimittäin totuutta. Mutta linnut tietävät mistä etsivät onneaan, henget lentelevät teillä tietämättömillä, eksyksissä, surussa ja levottomuudessa.

— Ennen uskottiin jumaliin, nyt on usko jumaliin palanut loppuun, kuten öljy lampusta. Sitte luultiin, että filosofiasta tulee hengelle totuuden aurinko — nyt istuvat, kuten itse parhaiten tiedät, filosofian raunioilla sekä Roomassa että Atenan akatemiassa ja täällä skeptikot, jotka luulivat antavansa rauhaa, mutta sensijaan antoivatkin rauhattomuutta. Sillä jos ihminen luopuisi valosta ja lämmöstä, jäisi hänen sielunsa pimeyteen, joka on samaa kuin rauhattomuus. Niin me siis haparoimme pimeässä ja etsimme ulospääsyä…

— Olen etsinyt, mutta en ole löytänyt. Sinä olet etsinyt sitä nautinnosta, minä mietinnästä — ja meitä molempia ympäröi samallainen sumu; tiedä kuitenkin, ettet yksin kärsi, vaan että sinussa kärsii koko maailman henki. Joko siitä on kauvan kun lakkasit uskomasta jumaliin?

— Vielähän niitä Roomassa kunnioitetaan julkisesti ja tuodaanhan sinne uusiakin jumalia Aasiasta ja Egyptistä, mutta ainoastaan vihanneskauppiaat, jotka aamuisin tulevat maalta kaupunkiin, palvelevat niitä vilpittömässä uskossa.

— Ja niillä, jotka ovat kuin kylläiset elukat ja jotka eivät muuta tahdo kuin maata aterian päälle.

— Skeptikot tyytyvät pimeyteen tai ainakin sanovat tyytyvänsä, mutta minä kärsin pimeässä.

Hänen päänsä vaipui käsien varaan ja ikäänkuin ympärillä vallitsevan äänettömyyden vaikutuksesta hiljensi hänkin ääntään:

— Se on kummallista, mutta välistä tuntuu minusta siltä, että jollei maailmassa olisi muuta kuin mitä me tiedämme ja jollemme voisi tulla muuksi kuin mitä me olemme, niin ei meissä olisi rauhattomuutta… Kun minä olen sairas, syntyy minussa terveyden toivo… Usko Olympoon ja filosofiaan on kuollut, mutta terveytenä saattaa olla joku uusi totuus, jota en tunne.

Kumma kyllä tuotti tämä keskustelu Cinnalle suurta lohtua. Olihan hän kuullut, ettei hän yksinään ollut sairas, vaan että koko maailma sairasti. Hänestä tuntui siltä kuin hänen hartioiltaan olisi nostettu ääretön paino ja laskettu se tuhansille hartioille.

Siitä asti kävi Cinnan ja vanhan kreikkalaisen ystävyys vieläkin likeisemmäksi. He kävivät usein tervehtimässä toisiaan ja jakoivat sekä huolensa että leipänsä ja juhlansa. Muuten Cinna kokemuksistaan ja kyllästyksestään huolimatta oli siksi nuori, että elämässä vielä täytyi löytyä hänelle tuntematontakin viehätystä. Sellaiseksi viehätykseksi tuli hänelle varsinkin Timonin ainoa tytär, Antea.

Antean maine oli Aleksandriassa yhtä suuri kuin hänen isänsä maine. Häntä ylistivät uljaat roomalaiset, jotka oleskelivat Timonin talossa, ylistivät kreikkalaiset, ylistivät Serapeumin filosofit, ylisti kansa. Timon ei sulkenut häntä gynaeceumiin, kuten muut naiset suljettiin, vaan hän koetti valaa häneen kaikki mitä itse tiesi. Tytön tultua täysikasvaneeksi luki hän hänen kanssaan sekä kreikkalaisia että roomalaisia, jopa heprealaisiakin kirjoja, sillä Antealla oli hyvä muisti ja hän oli kasvanut kielirikkaassa Aleksandriassa, joten hän oli oppinut sujuvasti puhumaan kaikkia näitä kieliä. Tyttö oli isänsä henkinen toveri, hän otti monasti osaa keskusteluihin, joita kestien aikana pidettiin Timonin talossa ja usein, kun puhe liikkui vaikeissa sokkeloissa, osasi hän Ariadnena selviytyä niistä, jopa johdattaa muita mukanaan. Isä ihaili ja kunnioitti häntä. Lisäksi häntä ympäröi salaperäisyyden, melkeinpä pyhyyden taika. Sillä hän näki profeetallisia unia ja asioita, joita ei tavallisen kuolevaisen silmä näe. Vanha tietäjä rakasti häntä kuin omaa sieluaan, ehkä vielä enemmän senkin tähden, että hän pelkäsi kadottavansa hänet. Tyttö oli nimittäin usein kertonut unessa näkevänsä joitakin hänelle vihamielisiä olentoja sekä jonkun ihmeellisen valon, josta ei hän tietänyt ennustiko se elämää vaiko kuolemaa.

Häntä ympäröi ainainen rakkaus. Egyptiläiset, jotka kävivät Timonin talossa, kutsuivat häntä lotus-kukaksi, ehkä sentähden että tätä kukkaa Niilin rannoilla kunnioitetaan jumalallisena olentona, tai ehkäpä siksi, että se, joka hänet kerran näki, saattoi unohtaa koko maailman.

Hän oli nimittäin yhtä kaunis kuin hän oli viisas. Egyptin aurinko ei ollut tummentanut hänen kasvojaan, niitä saattoi verrata helmenkarvaiseen näkinkengänkuoreen, jonka läpi kuultaa aamuruskon punertava hohde. Hänen silmissään oli Niilin sini ja hänen katseensa näytti tulevan kaukaa, tuntemattomilta tienoilta, niinkuin tämän salaperäisen virran vesi. Kun Cinna ensi kerran nähtyään hänet ja kuultuaan hänen äänensä, palasi kotiin, valtasi hänet halu pystyttää atriumiinsa alttari ja uhrata valkeita kyyhkysiä hänen kunniakseen. Hän oli eläissään kohdannut tuhansia naisia, sekä kaukaisen pohjolan valkokulmaisia tyttöjä, joitten hiukset ovat kypsyneen viljan karvaiset, että numidiattaria, mustia kuin laava — mutta ei hän ikinä ollut kohdannut tällaista ruumista eikä tällaista sielua. Ja jota useammin hän hänet näki, jota paremmin hän häneen tutustui, jota useammin hän sai kuunnella hänen puhettaan, sitä enemmän hänen hämmästyksensä yltyi. Välistä hän, joka ei uskonut jumaliin, sai päähänsä, ettei Antea voi olla Timonin tytär, vaan joku jumalatar, siis ainoastaan puoleksi nainen ja puoleksi kuolematon.

Ja pian hän rupesi rakastamaan tyttöä aavistamattomalla, äärettömällä ja vastustamattomalla rakkaudella, joka erosi kaikista hänen tähänastisista tunteistaan yhtä suuresti kuin Antea erosi kaikista muista naisista. Hän halasi omistaa häntä vaan voidakseen häntä palvella. Hän oli valmis vuodattamaan verensä saadakseen hänet omakseen. Hän tunsi, että hän mieluummin on kerjäläisenä hänen kanssaan kuin keisarina ilman häntä. Kuten meren pyörre vastustamattomalla voimalla riistää mukaansa kaikki mitä sen piirissä on, niin riisti Cinnan rakkaus valtoihinsa hänen sielunsa, sydämensä, ajatuksensa, hänen päivänsä, yönsä ja kaikki mistä elämä on kokoonpantu.

— Tu felix, Cinna! toistivat ystävät toistamistaan. — Tu felix, Cinna! toisteli hän itsekin — ja kun hän vihdoin hänet nai ja tytön jumalalliset huulet lausuivat pyhät sanat: "missä sinä Cajus olet, siellä olen minäkin Caja" — silloin tuntui hänen onnensa olevan kuin meri, pohjaton ja rajaton.

Kului vuosi ja yhä kunnioitettiin nuorta vaimoa kotilieden ääressä kuin jumalatarta. Hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja valonsa. Mutta verratessaan onneaan mereen, oli Cinna unohtanut, että merelläkin on laskunsa. Vuoden perästä tuli Anteaan hirveä, tuntematon tauti. Hänen unensa oli täynnä kauheita näkyjä, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Aamuruskon säteet katosivat hänen kasvoiltaan ja jälelle jäi vain simpukan läpikuultavuus; hänen kätensäkin alkoivat käydä läpikuultaviksi, silmät vaipuivat syvälle otsan alle — ja ruusunkarvainen lotuskukka valkeni vaikenemistaan, kunnes se kävi valkeaksi kuin kuolleen kasvot. Huomattiin, että haukat rupesivat kiertelemään Cinnan taloa ja se tietää Egyptissä kuolemaa. Näyt kävivät yhä kauheammiksi. Puolipäivän aikaan, kun aurinko valoi maille valkeaa hohdettaan ja kaupungissa oltiin hiljaa, oli Antea kuulevinaan kuinka näkymättömät olennot nopein askelin liikkuivat hänen ympärillään ja ilman syvyyksistä näki hän ruumiin kuivat, keltaiset kasvot ja mustat silmät tähdättyinä itseensä. Ja nuo silmät tuijottivat häneen tavattoman itsepintaisesti, ikäänkuin olisivat käskeneet menemään jonnekin salaperäiseen, kauheaan pimeyteen. Silloin rupesi Antean ruumis vapisemaan kuin kuumeessa, hänen otsansa kalpeni, kylmät hikikarpalot pusertuivat esiin ja kotilieden jumaloitu papitar muuttui pelästyneeksi, avuttomaksi lapseksi, joka pakeni miehensä turviin ja valkein huulin toisteli toistelemistaan: "pelasta minut, Cajus! suojele minua!"

Ja Cajus olisi ollut valmis käymään joka aaveen kimppuun, minkä Persefon vaan saattoi manalasta lähettää, mutta turhaan iski hän katseensa avaruuteen. Kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista, kuten tavallisesti puolipäivän aikaan. Kaupunki uinui valkeassa valaistuksessa, meri oli kuin upotettu auringonpaisteeseen eikä hiljaisuudesta saattanut eroittaa mitään muuta kuin taloa kiertävien haukkojen vikinää.

Näyt uudistuivat yhä useammin. Vihdoin ne tulivat joka päivä. Ne seurasivat Anteaa sekä ulkopuolelle kotia että atriumiin ja kammioihin. Lääkärien neuvosta toimitti Cinna taloon egyptiläisiä huilunsoittajia ja beduineja, jotka puhalsivat savipillejä, jotta he meluavalla soitolla estäisivät näkymättömien olentojen hyminää kuulumasta. Mutta turhaa se oli. Antea eroitti hyminän keskellä suurinta melua ja kun aurinko oli päässyt niin ylhäälle, että varjo makasi ihmisen jaloissa kuni takki, joka on valunut hartioilta, silloin näyttäytyi helteestä väräjävässä ilmassa ruumiin kasvot ja lasittuneet silmät, jotka tuijottivat Anteaan ja hiljaa liikkuivat ikäänkuin sanoakseen: "seuraa minua!"

Välistä näytti Anteasta siltä kuin ruumiin huulet hiljalleen olisivat avautuneet ja sen suusta olisi lähtenyt inhoittavia kovakuoriaisia, jotka lensivät suoraa päätä ilman halki häntä kohti. Kun hän vaan ajattelikin näkyjä, tuli hänen silmiinsä tuskallinen ilme ja vihdoin kävi elämä hänelle niin kauheaksi tuskaksi, että hän rukoili Cinnaa pitelemään miekkaa sydäntänsä vastaan tai että Cinna sallisi hänen ottaa myrkkyä.

Mutta Cinna tiesi, ettei hän voi… Hän olisi ollut valmis miekalla avaamaan suonensa vaimonsa tähden, mutta vaimonsa surmaajaksi ei hän kyennyt. Kun hän kuvitteli tuota kallista päätä kuolleena, silmät ummessa, jäisen rauhan leimaamana tai Antean rintaa oman miekkansa lävistämänä, tunsi hän, että hänen täytyy tulla mielipuoleksi ennenkuin hän kykenee sellaisiin tekoihin.

Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi hänelle, että Hekate ilmestyy Antealle ja että nuo näkymättömät olennot, joitten hyminä peloittaa häntä, kuuluvat pahansuovan jumalattaren seurueeseen. Hän oli sitä mieltä, ettei Antealle löydy pelastusta, sillä sen joka näkee Hekaten, täytyy kuolla.

Silloin Cinna, joka vähän aikaisemmin olisi nauranut uskolle Hekateen, uhrasi hänelle hekatombeja. Mutta ei uhri auttanut ja seuraavana päivänä tuijottivat ankarat silmät taas puolenpäivän aikaan Anteaan.

Koetettiin peittää hänen päätään, mutta hän näki ruumiin kasvot paksuimmankin vaatteen läpi. Kun hänet suljettiin pimeään huoneeseen, katselivat kasvot häneen seinästä ja valaisivat pimeyden kalpealla, kuolonkarvaisella loistollaan.

Illoin oli sairaan parempi. Silloin meni hän niin raskaaseen uneen, että Cinna ja Timon monasti pelkäsivät hänen nukkuneen iäksi. Pian kävi hän niin heikoksi, ettei hän päässyt kävelemään omin voimin. Häntä kuljetettiin kantotuolissa.

Cinnan vanha rauhattomuus palasi sata kertaa suuremmalla voimalla ja valtasi hänet kokonaan. Hän pelkäsi Antean henkeä ja samalla hänellä oli se kummallinen tunne, että hänen tautinsa on jossakin salaperäisessä yhteydessä niiden asioiden kanssa, joista Cinna ja Timon ensimäisessä tutunomaisessa keskustelussaan olivat puhuneet. Mahdollisesti vanha tietäjä ajatteli samaa, mutta Cinna ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä häneltä. Sairas vaan kuihtui kuihtumistaan kuten kukkanen, jonka terään myrkyllinen hämähäkki on tehnyt pesänsä.

Cinna sekä toivoi että koetti epätoivoissaan häntä pelastaa. Ensin hän vei hänet erämaahan likelle Memfistä, mutta kun ei pyramidien hiljaisuus vapauttanut häntä hirveistä näyistä, palasi hän Aleksandriaan ja toimitti hänen ympärilleen noitia ja ennustajia, jotka manasivat tautia, sekä kaikenkaltaista roskajoukkoa, joka ihmeitätekevien lääkkeiden avulla käytti hyväkseen ihmisten herkkäuskoisuutta. Mutta Cinnalla ei enään ollut valikoimisen varaa, vaan hän kävi kiinni kaikkiin keinoihin.

Niihin aikoihin tuli Cesareasta Aleksandriaan kuuluisa juutalainen lääkäri Josef, Khusan poika. Hänet toi Cinna paikalla vaimonsa luo — ja hetkeksi palasi toivo hänen sydämeensä. Josef, joka ei uskonut kreikkalaisiin eikä roomalaisiin jumaliin, hylkäsi ylenkatseellisesti puheet Hekatesta. Hän arveli, että pahat henget pikemmin ovat riivanneet sairaan ja neuvoi Cinnaa lähtemään pois Egyptistä, jossa Deltan soiset höyryt vahingoittavat terveyttä, pahoista hengistä puhumattakaan. Hän neuvoi — ehkä siksi, että itse oli juutalainen — lähtemään Jerusalemiin: siihen kaupunkiin eivät pahat henget pääse ja siellä on ilma kuiva ja terveellinen.

Cinna seurasi mielellään hänen neuvoaan, ensinnä siksi ettei ollut muuta neuvoa ja toiseksi sentähden, että Jerusalemissa oli varakonsulina muuan hänen tuttavansa, joka joskus oli ollut Cinnan perheen holhokkina.

Heidän saapuessaan otti varakonsuli heidät vastaan avosylin ja antoi heidän asuttavakseen oman kesätalonsa, joka sijaitsi likellä kaupungin muureja. Mutta Cinnan toivo oli haihtunut jo ennenkuin he pääsivät perille. Sillä ruumiin kasvot olivat tuijottaneet Anteaan jo laivan kannella — perille päästyä taas sairas odotti puolipäivän hetkeä yhtä kuollettavassa hädässä kuin ikinä Aleksandriassa.

Ja niin alkoivat heidän päivänsä kulua kidutuksessa, tuskassa, epätoivossa ja kuoleman odotuksessa.

Suihkulähteestä, varjoisasta pylväiköstä ja varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vallitsi atriumissa tukahuttava kuumuus, sillä keväinen aurinko oli kuumentanut marmorin, mutta likellä taloa kasvoi vanha, tuuhea pistaciapuu. Sen ympärillä oli aukeaa ja sinne tuntui tuulenhenki paremmin. Sentähden käski Cinna asettaa sinne kantotuolin, joka oli koristettu hyasinteilla ja omenankukilla ja jossa Antea lepäsi. Itse hän istuutui hänen viereensä, laski kätensä hänen käsilleen, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja kysyi:

Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin vaipuakseen uneen. Oli ihan hiljaista, ainoastaan tuuli huojutti humisten pistaciapuun oksia, maassa, kantotuolin ympärillä, tanssieli kullankarvaisia liekkejä, sillä auringonsäteet tunkivat lehtiverkon läpi, ja heinäsirkat silittivät kivien välissä.

— Cajus, virkkoi hän, — onko se totta, että näille maille on ilmestynyt filosofi, joka parantaa sairaita?

— Täällä heitä nimitetään profetoiksi, vastasi Cinna. — Olen minä kuullut hänestä puhuttavan ja aioin jo kutsua hänet sinun luoksesi, mutta hän osottautuikin vääräksi ihmeittentekijäksi. Sitäpaitsi hän on rikkonut täkäläistä temppeliä ja tämän maan lakeja vastaan ja sentähden prokuratori on ylenantanut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet ristiinnaulitaan.

— Sinut parantaa aika, virkkoi Cinna, huomatessaan kuinka hänen kasvoihinsa tuli surullinen ilme.

Ja taas syntyi hiljaisuus. Maassa yhä hyppielivät kultaiset kielekkeet; sirkat sirittivät entistä äänekkäämmin ja kallion revelmistä mateli esiin pieniä sisiliskoja, etsimään kallionkielekkeiltä aurinkoisia paikkoja.

Tuontuostakin vilkaisi Cinna Anteaan ja tuhannennen kerran lennähti hänen päähänsä se epätoivoinen ajatus, että kaikkia pelastuskeinoja on käytetty, ettei enään ole jälellä toivon kipinääkään ja että tuo rakastettu olento pian on vain katoavainen varjo ja kourallinen tuhkaa columbariumissa.

Tuossa kantotuolissa maatessaan, silmät kiinni, kukkien keskellä, hän jo näytti aivan kuolleelta.

Samassa rupesi etäältä kuulumaan askelia. Paikalla kalpenivat Antean kasvot valkeiksi kuin liitu, huulet olivat puoleksi auki, hengitys kulki hätäisesti ja rinta nousi ja laski kiireesti. Onneton sairas oli varma siitä, että näkymättömien olentojen joukko, joka aina ilmoittaa tuijottavan ruumiin tuloa, likeni. Mutta Cinna tarttui hänen käteensä ja rupesi häntä rauhoittamaan:

Polun käänteeseen ilmaantui todella prokuratori kahden orjan seurassa. Hän oli keski-ikäinen mies, pyöreähköt kasvot huolellisesti ajettuina, ilmeessä keinotekoista varmuutta, mutta samalla surumielisyyttä ja väsymystä.

— Tervehdän sinua, jalosukuinen Cinna ja sinua, jumalallinen Antea! lausui hän astuessaan pistacian alle. — Kylmän yön perästäpä olemme saaneet helteisen päivän: olkoon se suotuisa teille molemmille ja kukoistakoon Antean terveys kuten nuo hyasintit ja omenapuun oksat, jotka koristavat hänen kantotuoliaan!

Prokuratori istuutui kalliolohkareelle, katseli Anteaa, rypisti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan ja puhui:

— Yksinäisyys synnyttää surua ja sairautta, mutta joukkojen hyörinässä ei ole tilaa pelolle. Annanpa teille sentähden neuvon! Paha kyllä emme ole Antiokiassa emmekä Cesareassa, ei täällä ole sirkusleikkejä eikä kilpa-ajoja, ja jos sirkuksen rakentaisikin, niin nuo tuittupäät jo huomispäivänä sen hävittäisivät. Täällä et muuta kuule kuin sanan "laki" — ja tämä "laki" määrää kaikki. Mieluummin olisin vaikka Skytiassa kuin täällä…

— Poikkesin todella aineestani. Mutta se tulee kaikki minun huolestumisestani. Sanoin, ettei pelolle jää tilaa ihmisjoukossa. Kuulkaappas, tänäpänä te voitte saada nähdä näytelmän. Jerusalemissa täytyy tyytyä vähempään. Ennen kaikkia täytyy Antean keskipäivällä olla keskellä ihmisjoukkoja. Tänään kuolee ristillä kolme miestä. Onhan se enemmän kuin ei mitään. Pääsiäisjuhlan johdosta on kaupunkiin sitäpaitsi tulvinut kaikellaisia irtolaisia koko maasta. Voittehan te tarkastella tätä väkeä. Käsken toimittaa teille hyvät paikat ristien likeisyydessä. Minulla on syytä toivoa, että rikokselliset kuolevat rohkeasti. Yksi heistä on kummallinen ihminen: sanoo olevansa Jumalan Poika, on lempeä kuin kyyhkynen eikä todella ole tehnyt mitään, joka ansaitsisi kuolemanrangaistuksen.

— Tahdoin päästä ikävyyksistä ja samalla kajoamasta tuohon ampiaispesään, joka kihisee temppelin ympärillä. Muutenkin kantelevat minusta Roomaan. Eikähän tässä sitäpaitsi ole kysymyksessä Rooman kansalainen.

Prokuratori ei vastannut. Mutta hetkisen perästä hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:

— Yhtä asiaa en saata kärsiä ja se on liioittelu. Kun joku vaan minun läsnäollessani lausuu tuon sanan, menee minulta hyvä tuuli koko siksi päiväksi. Kultaisella keskitiellä! kas sillä on minun mielestäni viisainta pysytellä. Mutta eipä ole kolkkaa maailmassa missä tätä sääntöä seurattaisiin vähemmin kuin täällä. Kuinka tämä kaikki minua kiusaa! Oi kuinka kiusaakin! Ei koskaan lepoa, ei koskaan tasapainoa… ei ihmisissä eikä luonnossa… Nyt keväällä esimerkiksi ovat yöt kylmät — mutta päivällä on sellainen kuumuus, ettei tahdo saada astutuksi kiville. Puoleenpäivään on vielä hyvän matkaa, mutta katsokaappa missä sitä jo ollaan! Ihmisistä ei kannata puhuakaan! Minä olen täällä siksi että minun täytyy olla. Mutta vähät niistä! Johan minä taas poikkesin aineestani. Menkää katsomaan ristiinnaulitsemista. Olen varma siitä että tuo Natsarealainen kuolee rohkeasti. Käskin ruoskia häntä, sillä arvelin sillä lailla suojelevani häntä kuolemasta. Minä en ole mikään pyöveli. Mutta kun häntä lyötiin, pysyi hän kärsivällisenä kuin karitsa ja siunasi ihmisiä. Ja kun hänen verensä valui virtana, nosti hän silmänsä taivasta kohti ja rukoili. En ole eläissäni nähnyt niin kummallista ihmistä. Vaimoni ei hänen tähtensä ole antanut minulle hetkenkään lepoa. 'Älä päästä viatonta kuolemaan!' on hän varhaisesta aamusta asti huutanut korvaani. Ei minulta ole puuttunut hyvää tahtoa. Kahdesti astuin katolle ja puhuin raivostuneille papeille ja koko tuolle rupiselle joukolle. Mutta he oikaisivat päät taaksepäin, aukaisivat kitansa jotta leuat venyivät korviin asti ja huusivat yhteen ääneen: 'ristiinnaulitse!'

— Kaupungissa olisi muuten syntynyt levottomuuksia ja olenhan minä täällä ylläpitämässä rauhaa. Minun täytyy täyttää velvollisuuteni. En pidä liioittelusta ja sitäpaitsi olen kuolettavasti väsyksissä. Mutta kun kerran olen ottanut tehdäkseni jotakin, niin olen valmis yleisen hyvän tähden uhraamaan yhden miehen elämän, varsinkin, jos se on tuntematon mies, jota ei kukaan kysy. Se on hänen onnettomuutensa, ettei hän ole roomalainen.

— Jumalallinen Antea! virkkoi prokuratori, — voisinhan minä vastata sinulle, että ympäri maan piirin loistaa Rooman valta; sentähden on sen hyväksi uhrattava kaikki, mutta levottomuudet kuluttavat voimaamme. Ennen kaikkia rukoilen sinua: älä pyydä minua muuttamaan tuomiota. Cinnakin voi vakuuttaa sinulle, ettei se käy laatuun, sillä langetettua tuomiota ei kukaan muu kuin Caesar voi muuttaa. Minä en voi vaikka tahtoisinkin. Eikö totta, Oajus?

— Ei kukaan ole viaton, vastasi Pontius. — Natsarealainen ei ole tehnyt mitään rikosta ja prokuratorina pesenkin käteni. Mutta ihmisenä vastustan hänen oppiansa. Puhelin hänen kanssansa aika kauvan, sillä minä tahdoin tutkia häntä. Ja minä tulinkin vakuutetuksi siitä, että hän puolustaa kuulumattomia asioita. Se on vaikeaa! Täytyy maailman toki seisoa järjen perustuksella. Kuka väittää, ettei siveyttä tarvittaisi?… En suinkaan minä. Opettavathan stoikotkin, että vastoinkäymisiä tulee kantaa kärsivällisyydellä, mutta eiväthän he vaadi ihmistä luopumaan kaikesta, alkaen maatilasta päivällisateriaan asti. Sanoppas sinä Cinna, joka olet järkevä mies, mitä sinä minusta ajattelisit, jos minä antaisin tämän talon, jossa te nyt asutte, jollekulle retkulaiselle, joka tuolla Jopen portilla paahtaa kylkiään auringossa? Mutta juuri sellaisia asioita hän vaatii. Sitte hän julistaa, että kaikkia tulee rakastaa samalla tavalla: juutalaisia yhtä paljon kuin roomalaisia, roomalaisia yhtä paljon kuin egyptiläisiä, egyptiläisiä yhtä paljon kuin afreja, ja niin poispäin. Myönnän että sain hänestä tarpeekseni. Hänen henkensä on kysymyksessä ja kuitenkin hän käyttäytyy ikäänkuin olisi kysymyksessä vaan jonkun toisen henki, opettaa ja — rukoilee. En minä ole velvollinen pelastamaan ihmistä, joka itse ei pelastuksestaan välitä. Joka ei missään osaa pitää määrää, on typerä mies. Sitte hän sanoo itseään Jumalan Pojaksi ja järkyttelee perustuksia, joilla maailma lepää ja sillä hän tietysti vahingoittaa ihmisiä. Miettiköön mielessään mitä tahtoo, mutta älköön ruvetko järkyttelemään. Ihmisenä minä vastustan hänen oppiaan. Edellyttäkäämme etten usko jumaliin — se on silloin minun asiani. Joka tapauksessa minä käsitän uskonnon tarpeellisuuden ja tunnustan sitä julkisesti, sillä tiedän että uskonto on kansalle ohja. Hevostenkin täytyy olla valjaissa ja lujissa valjaissa. Eihän kuoleman tuollaiselle Natsarealaiselle pitäisi olla kauheankaan, koska hän väittää nousevansa ylös kuolleista.

— Ei enempää eikä vähempää: kolmen päivän perästä. Niin hänen opetuslapsensa ainakin väittävät. En muistanut kysyä häneltä itseltään. Onhan se muuten yhdentekevä, sillä vapauttaahan kuolema lupauksista. Ja eihän hän kadottaisi mitään, jollei nousisikaan ylös, sillä hänen oppinsa mukaanhan todellinen onni alkaa vasta silloin kun iankaikkinen elämä alkaa, nimittäin kuoleman jälkeen. Hän puhuu siitä todella kuin mies, joka on asiastaan ihan varma. Hänen Hadeksessaan on valoisampaa kuin aurinkoisessa maailmassa ja joka eninten kärsii täällä, se pääsee varminten sinne; pitää vaan rakastaa, rakastaa ja rakastaa!

— En minä sitä oikeastaan ihmettele. Tämän kansan mieli on täynnä vihaa ja mikä sitte mielisi ristiinnaulita rakkauden, jollei viha?

— Ja hän on varma siitä, että ihminen voi elää ja olla onnellinen — kuoleman jälkeen?

— Hän sanoo saaneensa tietää sen kaikkien ihmisten isältä, joka on juutalaisille sama kuin meille Jupiter. Natsarealaisen opin mukaan on siinä vaan se eroitus, että hän on yksi, ainoa ja laupias Jumala.

Cinna avasi suunsa ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikenikin — ja keskustelu katkesi. Nähtävästi Pontius yhä mietti Natsarealaisen kummallista oppia, koska hän yhtä mittaa ravisti päätään ja kohautteli olkapäitään. Vihdoin hän nousi ja rupesi sanomaan hyvästi.

— Pitäkää sitte kiirettä, huomautti Pilatus lähtiessään, — sillä kulkue lähtee pian liikkeelle!

VII

Ilma, joka aamulla oli ollut kuuma ja kirkas, rupesi puolenpäivän aikaan käymään pilviseksi. Luoteesta tulla lasketti mustia tai kuparinkarvaisia pilviä. Ne eivät olleet erittäin suuret, mutta uhkaavat ja täynnä rajuilmaa. Niiden välitse saattoi vielä nähdä taivaan sineä, mutta epäilemättä ne pian olivat juoksevat yhteen ja peittävät koko taivaan laen. Päivä päärmäsi niiden laidat kullalla ja tulella. Kaupungin ja etäisimpien vuorten päällä kaarteli vielä poutainen taivas eikä alhaalla tuntunut vähintäkään tuulen henkäystä.

Korkealla ylätasangolla, jota kutsuttiin Golgataksi, seisoi jo siellä täällä pieniä kansanryhmiä odottamassa kulkuetta kaupungista. Aurinko valaisi laajaa, kivistä maisemaa, joka näytti ylen autiolta ja hedelmättömältä. Sen yksitoikkoista harmautta keskeytti ainoastaan revelmien ja rotkojen musta verkko, joka mustenemistaan musteni jota valoisemmaksi ylätasanko kävi. Etäältä häämöitti korkeampia vuoria, yhtä paljaina ja sinisen sumun peitossa.

Alempana, kaupungin muurien ja Golgatan kukkulan välillä oli tasanko, joka oli miltei kuin erämaa, siellä täällä vaan joku kallio revelmistä, joihin oli kokoontunut hiukkasen mustaa multaa, nousi laihalehtisiä, surkeita viikunapuita. Siellä täällä kohoili litteäkattoisia asumuksia, liimautuneina kuni pääskysen pesät kiviseiniin, tai paistoi auringossa valkeiksi maalattuja hautoja. Likeisen juhlan johdosta oli kaupunkiin todella saapunut tulvimalla maaseutulaisia ja muurien ympärille oli sentähden pystytetty suuri joukko telttoja ja lehtimajoja. Hyörivine ihmisineen ja kameleineen teki kokonaisuus miltei leirin vaikutuksen.

Aurinko yleni ylenemistään sitä puolta taivaanlakea, joka ei vielä ollut pilvien peitossa. Hetket, jolloin näillä seuduin vallitsi kolkko hiljaisuus ja jolloin jokainen elävä olento haki suojaa muurien luota tai laaksoista, likenivät. Nytkin, vaikka elämä oli niin harvinaisen vilkasta, kalvoi omituinen surumielisyys seutua; eiväthän häikäisevät auringonsäteet täällä tavanneet vihantaa luontoa, vaan harmaita kivilohkareita. Etäisten äänten humu, joka kuului muurien puolelta, oli tänne ennättäessään kuin aaltojen kuohuntaa ja hiljaisuus miltei nieli sen.

Hajanaiset ihmisjoukot, jotka varhaisesta aamusta asti olivat odotelleet Golgatalla, käänsivät päänsä kaupunkiin päin, mistä kulkue minä hetkenä hyvänsä saattoi lähteä liikkeelle. Antean kantotuolikin saapui paikalle, ympärillä muutamia sotamiehiä, jotka prokuratori oli pannut tekemään tietä tungoksen läpi ja suojelemaan ystäviään ulkomaalaisia vihaavan raivoisan joukon solvauksilta. Kantotuolin rinnalla asteli Cinna ja sadanpäämies Rufilus.

Antea oli ikäänkuin levollisempi ja tyynempi vaikka puolenpäivän aika pian oli käsissä kauheine näkyineen, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Prokuratorin kertomukset nuoresta Natsarealaisesta olivat panneet hänen ajatuksensa sekaisin ja kääntäneet hänen huomionsa pois hänen omasta tuskastaan. Se oli hänestä tavattoman kummallista, hän totisesti ei saattanut sitä käsittää. Silloinen maailma oli nähnyt paljon ihmisiä, jotka olivat kuolleet tyynesti kuten polttorovio sammuu, kun puut ovat palaneet loppuun. Mutta se oli muka ollut filosofin rohkeaa alistumista lahjomattoman välttämättömyyden alle. He olivat tieten tahtoen vaihtaneet valon pimeyteen ja todellisen elämän sumeaan, katoavaan, epämääräiseen olotilaan. Kukaan ei tähän asti ollut siunannut kuolemaa, kukaan ei ollut kuollut siinä horjumattomassa luulossa, että vasta polttorovion tai haudan takana alkaa todellinen elämä ja onni, niin mahtava ja määrätön, että ainoastaan kaikkivoipa ja ääretön olento voi sellaisen antaa.

Hän, joka piti ristiinnaulittaman, lausui sen epäämättömänä varmuutena. Tämä oppi teki Anteaan syvän vaikutuksen ja näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja onnen lähde. Hän tiesi, että hänen täytyy kuolla ja se tieto tuotti hänelle ääretöntä tuskaa. Sillä mitä kuolema hänelle merkitsi? Hänen täytyi luopua Cinnasta, luopua isästä, luopua valosta, rakkaudesta ja vaihtaa kaikki tyhjään, kylmään, pimeyteen, joka on miltei olemattomuutta. Jota parempi hänen oli elämässä, sitä suurempi tuska häntä odotti kuoleman jälkeen. Jos kuolemasta olisi ollut edes jotakin etua, jos olisi saanut ottaa mukaansa edes muistot rakkaudesta ja onnesta — niin olisihan siihen tyynesti alistunut.

Mutta juuri silloin, kun ei hän kuolemalta odottanut mitään, sai hän äkkiä kuulla, että se voi antaa kaikki. Ja kuka sitä tietoa julisti? Ihmeellinen mies, opettaja, profetta, filosofi, joka käski ihmisten rakastaa ja piti rakkautta suurimpana hyveenä, joka siunasi, kun häntä ruoskittiin ja joka piti ristiinnaulittaman. Antea ajatteli: "minkätähden hän opetti sellaista, koska hän saa ristin ainoaksi palkakseen? Muut ovat vaatineet valtaa — ei hän ole sitä tahtonut. Muut ovat vaatineet rikkautta — hän on pysynyt köyhänä; muut ovat vaatineet palatseja, ylellisyyttä, purppuravaatteita, päärlyillä ja elfenluulla koristettuja vaunuja — hän on pysynyt paimenena. Koska hän on saarnannut rakkautta, armahdusta, hurskautta, niin eihän hän ole voinut olla paha eikä ehdointahdoin pettää ihmisiä. Jos hän taas on puhunut totta, niin siunattu olkoon silloin kuolema, joka tekee lopun maallisesta hädästä, joka muuttaa pahemman elämän paremmaksi, joka valaa valoa sammuville silmille ja antaa sielulle siivet, joilla se pääsee lentämään iankaikkiseen iloon!" Nyt alkoi Antea ymmärtää ylösnousemisen lupausta.

Sairas raukka tarttui koko sielullaan ja sydämellään tähän oppiin. Hänen mieleensä muistui myöskin mitä isä monasti oli sanonut, nimittäin, että ainoastaan joku uusi oppi voi vapauttaa väsyneen ihmishengen pimeästä ja kahleista. Tässäpä nyt oli uusi totuus! Se voitti kuoleman ja toi siis pelastuksen. Antea vaipui sielullaan ja mielellään niin kokonaan näihin ajatuksiin, että Cinna monen monituisen päivän perästä tänään ensi kerran huomasi hänen kasvonsa tyyninä, vaikka puolenpäivän hetki läheni.

Vihdoin läksi kulkue liikkeelle kaupungista Golgataa kohti — ja kukkulalta, missä Antea oli, saattoi selvästi nähdä kaikki. Kansanjoukko oli aika suuri, mutta tässä kivierämaassa se miltei hukkui. Kaupungin avatuista porteista tulvi yhä enemmän väkeä ja matkalla tulivat ne, jotka olivat odottaneet muurien ulkopuolella, vielä lisää. Ensin he kulkivat pitkässä jonossa, mutta jota etemmä tultiin sitä taajemmalle alalle levisi joukko ikäänkuin joki, joka tulvii. Molemmin puolin kihisi lapsiparvia. Valkeat vaatteet ja naisten siniset ja punaiset päähineet kuulsivat ja välähtelivät joukossa. Keskeltä loisti roomalaisten sotamiesten asuja ja peitsiä, joihin auringonsäteet ikäänkuin lennähtämällä heijastuivat. Etäältä kuului ihmisäänten sekavaa hyminää, joka kävi yhä selvemmäksi.

Vihdoin ihmiset tulivat ihan likelle ja ensimäiset rivit rupesivat jo nousemaan kukkulalle. Joukolle tuli kiire, sillä jokainen tahtoi saada hyvän paikan ja nähdä kärsimyksen niin täydellisesti kuin suinkin. Sotamiesosasto, joka saattoi tuomituita, jäi yhä jälemmä. Ensinnä tuli lapsia, varsinkin kirkuvia poikanulikoita, puolialastomina, lanteilla vyöt, päät kerittyinä paljaiksi, paitsi kahta hiustupsua, jotka olivat jätetyt ohimojen kohdalle. Päivä oli polttanut heidät ihan ruskeiksi, ainoastaan silmät olivat siniset. Hurjasti huutaen rupesivat he revelmistä kiskomaan irti kivenpalasia, heittääkseen niillä ristiinnaulittavia. Samassa rupesi heidän ympärillään kihisemään kaikellaista kirjavaa joukkoa. Useimmissa kasvoissa paloi kiihtymys ja toivo saada nauttia näytelmästä. Ei ainoissakaan kasvoissa saattanut nähdä säälin hiventä. Antea oli kyllä Aleksandriassa tottunut kreikkalaisten vilkkauteen, mutta täällä hänen täytyi hämmästyä kimeitä ääniä, sanatulvaa joka pursui joka suusta ja liikkeiden kiihkeyttä. Ihmiset puhuivat toisilleen sellaisella raivolla, että olisi luullut heidän aikovan syöstä toistensa niskaan; he huusivat ikäänkuin heidän henkensä pelastus olisi ollut kysymyksessä ja rähisivät ikäänkuin heitä olisi nyljetty.

Sadanpäämies Rufilus oli tullut kantotuolin ääreen ja antoi tyynellä, auliilla äänellä tarvittavia selityksiä. Kaupungista tulvi kaiken aikaa uusia ihmisaaltoja, tungos kasvoi joka hetki. Kansanjoukossa saattoi nähdä varakkaita jerusalemilaisia vyötetyissä viitoissaan ja pysytellen niin etäällä kuin suinkin etukaupunkien köyhästä roskaväestä. Paljon oli maalaisiakin, jotka perheineen päivineen olivat tulleet juhlille kaupunkiin, Maamiehet kulkivat pussit selässä. Paimenet, jotka olivat puettuina vuohennahkoihin, näyttivät hämmästyneiltä ja hyväluontoisilta. Miesten joukossa kulki joukottain naisia, mutta koska eivät varakkaammat kaupunkilaisnaiset mielellään liikkuneet kodin ulkopuolella, olivat nämä enimmäkseen kansannaisia, maalaisia tai kirjavapukuisia katulintuja, jotka jo kaukaa hajusivat nardukselta. Heidän hiuksensa, kulmakarvansa ja kyntensä olivat maalatut, korvissa riippui jättiläisrenkaat ja kaulalla oli rahoista tehtyjä koristuksia.

Vihdoin saapui Sanhedrinkin ja sen keskellä Hannas, vanha mies, jonka kasvot olivat ankarat ja silmät verestivät, sekä lihava Kaifas, päässä kaksikulmainen lakki, rinnalla kullattu taulu. Heidän kanssaan kulki eri lahkoihin kuuluvia fariseuksia, kuten laahaavia, jotka tahallaan astuivat kaikkien esteiden päälle, veriotsaisia fariseuksia, jotka niinikään tahallaan hakkasivat otsaansa muureihin ja nöyriä fariseuksia, jotka olivat valmiit ottamaan koko kaupungin syntikuorman hartioilleen. Ankara itsetietoisuus ja kylmä kiihko eroitti heidät muun kansan meluisasta vihasta.

Cinna katseli ihmishyörinää kylmällä ylenkatseella, kuten ainakin mies, joka tietää kuuluvansa vallassa olevaan rotuun. Antea näytti ihmettelevän ja pelkäävän, Aleksandriassa asui paljon juutalaisia, mutta siellä ne olivat puoleksi kreikkalaistuneet. Täällä hän ensi kerran näki heidät sellaisina, jommoisiksi prokuratori oli heitä kuvannut ja jommoisia he olivat omassa pesäpaikassaan. Antean nuoret kasvot, joihin kuolema jo oli painanut leimansa, hänen koko olentonsa, joka oli kuin varjo, herätti yleistä huomiota. Häneen katsottiin niin paljon kuin kantotuolia ympäröivät sotamiehet vaan sallivat. Mutta niin suuresti vihattiin ja inhottiin Jerusalemissa vieraita, ettei ainoissakaan kasvoissa saattanut huomata sääliä. Päinvastoin näyttivät kaikki iloitsevan siitä, ettei uhri pääse pakoon kuolemaa. Vasta nyt ymmärsi Antea selvästi, minkätähden tämä kansa vaati ristinpuuhun profettaa, joka oli puhunut sille rakkaudesta.

Ja äkkiä tuntui Natsarealainen hänestä hyvin likeiseltä, milteipä rakkaalta. Hänen täytyi kuolla — Antean samoin. Hänen tuomionsa oli langetettu, häntä ei mikään voinut pelastaa. Antean kohtalo oli niinikään määrätty, sentähden hänestä tuntui siltä kuin kärsimyksen ja kuoleman sukulaisuus olisi ollut heitä yhdistämässä. Mutta Natsarealainen kulki ristiä kohti tietäen että kuolemaa seuraa huomen, kun sensijaan Antealla ei vielä ollut tätä uskoa, vaan hän oli saapunut tänne ammentamaan sitä Natsarealaisen näkemisestä.

Etäältä oli kaiken aikaa kuulunut melua, vihellystä ja ulvontaa. Äkkiä hiljeni kaikki. Kuului ainoastaan aseiden helske ja sotamiesten raskaat askeleet. Kansanjoukko lainehti ja antoi tietä ja osasto, joka seurasi tuomittuja, rupesi kulkemaan kantotuolin sivutse. Sekä edessä että takana ja sivuilla asteli hitain, tasaisin askelin sotamiehiä. Keskeltä näkyi kolmen ristin poikkipuut, jotka näyttivät liikkuvan itsestään, sillä miehet jotka niitä kantoivat, olivat aivan lyyhistyksissään niiden painon alla. Helposti saattoi arvata, ettei kukaan näistä kolmesta miehestä ollut Natsarealainen. Kahden kasvot olivat nimittäin raa'at kuin ryövärillä ja kolmas oli keski-ikäinen, yksinkertainen maalainen, jonka sotamiehet nähtävästi olivat pakoittaneet matkaansa. Natsarealainen kulki ristien perässä ja hänen kintereillään seurasi kaksi sotamiestä. Tuuli heilutteli hänen purppuraista viittaansa. Hänen päässään oli orjantappurakruunu, jonka piikkien alta tihkui veripisaroita. Toiset tippuivat hiljalleen hänen kasvoillensa, toiset hyytyivät ja jäivät punaisina kuin orjantappuramarjat tai korallihelmet kruunun alle. Kalpea hän oli ja kulki horjuvin, väsynein askelin. Joukko herjasi ympärillä, mutta hän näytti astelevan pyhien ajatusten vallassa, ikäänkuin jo poissa maailmasta ja ikäänkuin eivät vihan huudot enään olisi häneen pystyneet. Hän näytti antavan anteeksi enemmän kuin ihminen saattaa antaa anteeksi ja hän näytti säälivän enemmän kuin ihminen saattaa sääliä, sillä iäisyys varjosti jo häntä, hän oli jo kohotettu inhimillisen pahuuden yläpuolelle. Hän asteli hiljaisena, lempeänä ja surren koko maailman ääretöntä surua.

Kulkue liikkui juuri kantotuolin ohi. Hetkeksi sen täytyi pysähtyäkin, sillä sotamiehet, jotka kulkivat edellä, puhdistivat tungosta tieltä. Antea näki nyt Natsarealaisen muutaman askeleen päästä, näki tuulen heiluttavan hänen hiuksiaan ja punaisen hohteen lankeavan purppuravaatteista hänen kalpeille, läpikuultaville kasvoilleen. Tungos tölmäsi häntä kohti ja asettui niin ahtaaseen puoliympyrään sotamiesten eteen, että heidän peitsillään täytyi suojata häntä joukon vimmalta. Kaikkialla näkyi nyrkkejä pystyssä, silmiä pullollaan päässä, kiiluvia hampaita, partoja, joita vimman liikkeet panivat tutisemaan, huulia, jotka olivat vaahdossa ja jotka päästivät käheitä ääniä. Natsarealainen katsahti ympärilleen ikäänkuin kysyäkseen: "mitä minä olen tehnyt?" — nosti sitte silmänsä taivasta kohti, rukoili ja — antoi anteeksi.

Mutta Antea ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Hänen silmistään vieri suuria kyyneliä, hän unohti sairautensa, unohti, ettei hän moneen päivään ollut liikkunut kantotuolista ja nousi äkkiä pystyyn. Hän vapisi. Joukon sokea vimma oli kiihoittanut hänen säälinsä, tuskansa ja mielenliikutuksensa äärimmilleen. Hän rupesi repimään irti hyasintteja ja omenankukkia ja heittämään niitä Natsarealaisen jalkojen juureen.

Hetkeksi syntyi äänettömyys. Joukko hämmästyi nähdessään ylhäisen roomattaren osoittavan kunniaa kuolemaan tuomitulle. Natsarealainen käänsi silmänsä hänen sairaihin, surkastuneisiin kasvoihinsa ja hänen huulensa alkoivat liikkua ikäänkuin hän olisi häntä siunannut, Antea oli vaipunut patjoilleen. Hän tunsi rajattoman valoisuuden, hyvyyden, lempeyden, lohdutuksen, toivon ja onnen merenä aaltoilevan vastaansa ja kuiskasi taasen:

Tungos vei Natsarealaista eteenpäin, muutaman askeleen päähän, mihin ristinpuut jo olivat pystytetyt kallionrevelmiin. Joukko kihisi taas hänen ympärillään, mutta koska hän seisoi korkealla paikalla, saattoi Antea selvästi nähdä hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappurakruununsa. Sotamiehet kääntyivät vielä kerran joukon puoleen ja karkoittivat sen niin kauvas, ettei se olisi häiritsemässä toimitusta. Nyt sidottiin molemmat ryövärit syrjillä oleviin risteihin. Kolmas risti seisoi keskellä, sen huippuun oli kiinnitetty valkea paperi, jota yhä yltyvä tuuli repi ja räpytteli. Vihdoin likenivät sotamiehet Natsarealaista ja rupesivat häntä riisumaan. Silloin sateli joukosta huutoja: "kuningas, kuningas, älä alistu! Missä sinun saattosi on? Puolusta itseäsi!" Sitte päästi kansa sellaisen naurun rämäkän, että kalliot kaikuivat. Natsarealainen oikaistiin nyt pitkäkseen maahan, jotta hänen kätensä saataisiin kiinnitetyiksi ristin poikkipuuhun ja jotta hän sitte sellaisenaan saataisiin nostetuksi pääpuuhun.

Äkkiä heittäytyi joku mies, joka seisoi ihan likellä kantotuolia ja joka oli puettu valkeisiin vaatteisiin, maahan, sirotti tomua ja hiekkaa päälaelleen ja rupesi kauhealla, epätoivoisalla äänellä huutamaan:

— Minä olin spitalinen — hän paransi minut — miksi he hänet ristiinnaulitsevat?

Mutta tuulispään voimalla valtasi Cinnan äkkiä rajaton epätoivo. Ettei hän ollut kutsunut Natsarealaista taloonsa parantamaan Anteaa!

Sotamiehet olivat sovitelleet naulat käsiin ja rupesivat lyömään niitä kiinni. Kuului kumea kalina, kun rauta sattui rautaa vastaan. Vähitellen, kun terävät naulat olivat tunkeneet käsien läpi ja painuivat puuhun, muuttui ääni ja kaikui ikäänkuin kauvempaa. Ihmisjoukot olivat vaienneet, nähtävästi ne tahtoivat nauttia huudoista, joita tuskat pakoittaisivat pääsemään Natsarealaisen suusta. Mutta hän pysyi vaiti ja ainoastaan vasaran uhkaavat, kauheat iskut kaikuivat pitkin kukkuloita.

Vihdoin valmistuttiin siitä työstä ja yhdessä poikkipuun kanssa nostettiin ruumis korkeuteen. Toimitusta johtava sadanpäämies lausui, tai oikeastaan lauloi yksitoikkoisella äänellä komentosanat, ja niiden mukaan rupesi yksi sotamiehistä kiinnittämään puuhun jalkoja.

Pilvet, joita aamusta alkaen oli kerääntynyt taivaan rannalle, peittivät nyt auringon. Etäiset vuoret ja kukkulat, jotka olivat paistaneet auringossa, sammuivat. Maa pimeni. Pahansuova kuparinkarvainen hämärä otti haltuunsa seudun ja jota syvemmä aurinko vaipui pilvimöhkäleiden taakse, sitä sakeammaksi se kävi. Olisi luullut jonkun ylhäältä päin kylväneen maan päälle punertavaa pimeyttä. Kuuma tuulenhenki läähätti tuontuostakin, mutta sammui. Ilma kävi helteiseksi kuin höyry.

Äkkiä pimenivät viimeisetkin punan väläykset. Mustina kuin yö ja suurina kuin jättiläisvallit alkoivat pilvet liikkua ja kulkea kukkulan ja kaupungin päällitse. Nousi myrsky. Maailmalle tuli hätä.

Koska pimeys peitti ristiinnaulitun ruumiin, käski Cinna viedä kantotuolin itse kärsimyspaikalle. He tulivat niin likelle, ettei ollut kuin muutama askel ristille. Puun tummaa pintaa vastaan erottautui ristiinnaulitun ruumis selvästi pimeästä. Se paistoi valkeana ikäänkuin kuun hopeiset säteet olisivat sitä valelleet. Natsarealaisen rinta nousi ja laski nopeasti. Hänen päänsä ja silmänsä olivat yhä tähdätyt kohti korkeutta.

Pilvien povesta kuului jylhä jyminä. Ukkonen heräsi, nousi, heittäytyi hirveällä jyrinällä lännestä itään ja putosi sitte ikäänkuin pohjattomaan kuiluun, tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, vuoroin hiljeni, vuoroin paisui ja päästi vihdoin niin kauhean rymäkän, että maa tärisi perustuksia myöten.

Samaan aikaan särki sininen jättiläissalama pilvet, valaisi taivaan, maan, ristin, sotamiesten asut ja kansanjoukon, joka pelkäsi ja vapisi kuin lammaslauma.

Salamaa seurasi vieläkin paksumpi pimeys. Kantotuolin likeisyydessä kuului naisten valitusta. He olivat hekin tulleet likemmä ristiä ja haikean vaikutuksen teki heidän valituksensa keskellä hiljaisuutta. Ne, jotka olivat hävinneet joukkoon, rupesivat nyt huutamaan. Sieltä täältä alkoi kuulua läpitunkevia ääniä.

Jo syöksyi uusi salama esiin taivaan povesta, paljastaen jonkinlaisia jättiläiskokoisia tulipatsaita. Äänet vaikenivat tai oikeastaan hukkuivat myrskyn vinguntaan. Tuulispää oli nimittäin äkkiä hirveällä voimalla tarttunut päähineihin ja vaippoihin ja ruvennut heiluttamaan niitä ilmassa.

Toiset läksivät pakoon. Toiset kahlehti kauhu paikalle — ja he seisoivat sokaistuina, voimatta ajatella yhtään selvää ajatusta ja ainoastaan hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin kauheaa.

Mutta pimeä alkoi hiljalleen hälvetä. Tuuli hajoitti pilvet ja repi ne säpäleiksi kuin palaneen vaatteen. Päivä palasi vähitellen, vihdoin särkyivät mustat pilvimöhkäleet ja revelmistä puhkesi esiin tulvanaan auringonvaloa. Seutu, pelästyneet ihmiskasvot ja ristit näkyivät selvästi.

Natsarealaisen pää vaipui syvälle rintaa vastaan kellertävänä kuin vaha; hänen silmänsä olivat kiinni, huulet sinettyneinä.

Samassa upotti sadanpäämies peitsensä kuolleen kylkeen. Kumma kyllä näytti valon palaaminen ja tämän kuoleman katseleminen rauhoittavan joukkoja. Ne likenivät likenemistään. Sotamiehetkään eivät enään estäneet pääsyä. Joukosta alkoi taas kuulua ääniä:

Vielä kerran katsahti Antea tuota kalpeaa päätä, joka riippui rinnalla.
Sitte hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen lausui:

Kuolema oli jo painanut sinertävän leimansa hänen silmilleen ja suulleen. Käsivarret olivat ylenmäärin venytetyt, ruumis oli liikkumattomana ja maa veti sitä jo puoleensa kuten ainakin raskaita, kuolleita kappaleita. Kun Antea tätä kaikkea katseli, värisi hänen äänessään epätoivoisa epäilys.

Hätä oli vallannut Cinnankin sielun. Ei hän uskonut, että Natsarealainen nousisi kuolleista, mutta hän uskoi, että jos hän olisi elänyt, niin hän yksin olisi joko pahalla tai hyvällä voimallaan voinut parantaa Antean.

— Niin, astu! toisti Cinna epätoivoissaan. — Tee hänet terveeksi ja ota minun sieluni!

Ilma tuli yhä kauniimmaksi. Vuoret olivat vielä autereen peitossa, mutta Golgatan ja kaupungin yläpuolella kirkastui taivas kokonaan. "Turris Antonia" välkkyi auringossa ja paistoi kuin päivä, Ilma oli käynyt raikkaaksi ja pääskysiä oli joukottain liikkeellä. Cinnan käskystä lähdettiin paluumatkalle.

Puolipäivän hetki oli käsissä. Oli jo päästy likelle taloa, kun Antea äkkiä huudahti:

VIII

Aave ei tullut huomennakaan… Sairas oli erittäin reippaalla mielellä, sillä Timon, joka oli levoton tyttärensä terveydestä ja jota Cinnan kirjeet olivat pelästyttäneet, oli muutamia päiviä sitte lähtenyt Aleksandriasta, saadakseen vielä kerran ennen kuolemaa nähdä ainoan lapsensa. Toivo rupesi uudelleen kolkuttamaan Cinnan sydämen oveen, ikäänkuin muistuttaakseen, että hänet on päästettävä sisään. Mutta Cinna ei uskaltanut avata vieraalle ovea, hän ei uskaltanut toivoa. Näyt, jotka kuluttivat Antean elämää, olivat jo ennenkin keskeytyneet, vaikkei tosin koskaan kahdeksi päiväksi; mutta sekä Aleksandriassa että erämaassa olivat ne pysyneet poissa kokonaisen päivän. Cinna piti tätä seurauksena siitä, että Timon oli saapunut ja että vaikutus ristin juurella oli ollut niin valtava. Se oli niin kokonaan täyttänyt sairaan mielen, ettei hän isänsäkään kanssa voinut puhua mistään muusta. Timon kuunteli mietteissään, ei keskeyttänyt eikä katkaissut, vaan kyseli silloin tällöin varovaisesti Natsarealaisen opista. Eihän Anteakaan tietänyt siitä muuta kuin mitä prokuratori oli hänelle kertonut.

Muuten hän tunsi olevansa sekä terveempi että voimakkaampi ja kun puolenpäivän aika oli mennyt, loisti hänen silmistään todellinen ilo. Moneen kertaan hän ylisti tätä päivää onnen päivänä ja pyysi miestään kirjoittamaan sen muistiin.

Oikeastaan oli päivä surullinen ja synkkä. Oli satanut aamusta alkaen, ensin hyvin rankasti, sitte tuhuttaen. Pilvet olivat matalalla ja taivas tasaisen harmaa. Vasta illalla se kirkastui ja auringon suuri, kultainen kiekko pilkisti pilvien lomitse, kirjaili punalla ja kullalla pilvet, harmaat kalliot, huviloiden valkeat, marmoriset pylväiköt, ja vaipui vihdoin loistaviin ruskoihin Välimeren puolelle.

Vasta seuraavana päivänä tuli ihana ilma. Päivemmällä yltyi kuumuus helteiseksi, mutta aamulla oli vielä raitista, taivas puhtaana pienimmästäkin hattarasta ja maailma kuin kastettuna siniseen kylpyyn. Kaikki esineet näyttivät todella sinertäviltä. Antea kannatutti itsensä rakkaan pistaciapuun alle, voidakseen kummulta, jolla puu seisoi, ihaella iloista, valoisaa kaukaisuutta. Cinna ja Timon eivät hetkeksikään väistyneet kantotuolin äärestä, vaan seurasivat tarkkaavaisesti sairaan kasvoja. Niissä näkyi levoton odotus, mutta ei niissä ollut sitä kamalaa pelkoa, mikä ennen oli ollut puolipäivän liketessä. Hänen silmänsä loistivat virkeämpinä ja poskilla hehkui heikko puna. Cinnan mieleen juolahti tuontuostakin, että ehkä Antea paranee ja silloin hänet valtasi halu heittäytyä maahan, itkeä ilosta ja ylistää jumalia — mutta samassa hän taas rupesi pelkäämään, että tämä virkeys ehkä on sammuvan lampun viimeistä viriä. Saadakseen edes jostakin toivoa, katsahti hän vähä väliä Timoniin, mutta nähtävästi liikkui vanhuksen mielessä samoja ajatuksia, koska hän vältti hänen katsettaan. Ei kukaan heistä kolmesta muistuttanut sanallakaan, että puolenpäivän hetki lähestyy. Cinna vain vilkaisi yhtämittaa varjoonsa ja huomasi sykkivin sydämin, että se lyhenemistään lyheni. He olivat kaikki vaipuneet syviin mietteisiin. Vähinten levoton oli ehkä Antea itse. Leväten avonaisessa kantotuolissa, pää purppurapatjojen varassa, hengitti hän mielihyvällä puhdasta ilmaa, jota tuuli toi idästä, kaukaiselta mereltä. Mutta puolipäivän liketessä raukesi tuuli. Kuumuus kasvoi. Auringon paahtamina rupesivat narduspensaat lemuamaan väkevästi, uuvuttavasti. Vuokkokimppujen päällä liihoitteli vaaleita perhosia. Kallionrevelmistä ryömi esiin pieniä sisiliskoja. Tosin ne jo olivat tottuneet sekä tähän kantotuoliin että näihin ihmisiin, mutta siltä ne tulivat yksitellen, sekä rohkeina että varovaisesti seuraten joka liikettä. Koko maailma nautti aurinkoista lepoa, vaipuneena lämpöiseen, suloiseen, sinertävään horrokseen.

Timon ja Cinna vaipuivat niinikään aurinkoiseen lepoon. Sairaan silmät sulkeutuivat, ikäänkuin hän olisi mennyt uneen. Eikä hiljaisuutta häirinnyt mikään muu kuin huokaus, joka silloin tällöin pääsi hänen rinnastaan.

Cinna huomasi varjonsa lyhenemistään lyhenevän. Pian se jo lepäsi hänen jalkainsa juuressa.

Oli puolenpäivän aika. Äkkiä avasi Antea silmänsä ja lausui oudolla äänellä:

Cinna säpsähti, veri syöksyi hänen sydämeensä ja jähtyi jääksi: hirveitten näkyjen hetki oli käsissä.

— Näetkö, virkkoi hän, — kuinka valo kokoontuu ilmaan, kuinka se väräjää, loistaa ja likenee minua?

Mutta ihme ja kumma! Antean silmissä ei ollut tuskaa. Hänen huulensa avautuivat, silmät suurenivat suurenemistaan — ja ääretön ilo alkoi loistaa hänen kasvoistaan.

— Valopatsas likenee minua, jatkoi hän. — Nyt näen. Se on hän, Natsarealainen!… Hän hymyilee… Oi sinä suloinen!… Oi sinä rakastavainen!… Ojentaa lävistetyt kätensä puoleeni niinkuin äiti. Cinna! Hän tuo minulle terveyttä, pelastusta. Hän kutsuu minua luokseen.

Hetkisen perästä ilmestyi kiviselle polulle, joka johtaa kaupungista kylään, Pontius Pilatus. Jo kaukaa saattoi hänen kasvoistaan huomata, että hän tuo uutista, jota hän järkevänä miehenä pitää uutena herkkäuskoisen, tietämättömän joukon mielikuvana. Hyvän matkan päässä hän, pyyhkien hikeä otsaltaan, rupesi puhumaan:

MAJAKANVARTIA

(LATARNIK)

Tämä kertomus perustuu tosi tapahtumaan, josta aikoinaan kirjoitti
J. Horain eräässä matkakirjeessään Amerikasta.

Kerran tapahtui, että Aspinwallin majakanvartia likellä Panamaa katosi jäljettömiin. Koska silloin kävi kova myrsky, arveltiin onnettoman astuneen saaren kallioiselle rannalle, missä majakka seisoi, ja siinä joutuneen aallon uhriksi. Tämä arvelu kävi vielä todenmukaisemmaksi, kun ei seuraavana päivänä löydetty hänen venettään, joka oli seisonut kallion kielekkeessä. Majakanvartian paikka tuli nyt avoimeksi ja se oli täytettävä kiireen kautta, sillä majakka merkitsee sangen paljon sekä paikallisliikkeelle että laivoille, jotka kulkevat New-Yorkista Panamaan. Moskitolahti on täynnä hiekkasärkkiä ja karia, joten tie siitä on paha kulkea päivälläkin, saatikka sitte yöllä; varsinkin tekee sumu, joka usein nousee näillä tropillisen auringon kuumentamilla vesillä, sen suorastaan mahdottomaksi, Lukuisten laivojen ainoana ohjaajana on majakan tuli. Uuden majakanvartian hankkiminen joutui Yhdysvaltojen konsulin toimeksi, joka asui Panamassa. Se oli aika työ, ensinnäkin siksi, että seuraaja välttämättä oli löydettävä kahdentoista tunnin kuluessa: toiseksi siksi, että seuraajan täytyi olla erittäin huolellisen miehen. Virkaan ei laisinkaan kelvannut kuka hyvänsä. Pyrkijöistä oli sitäpaitsi puute. Elämä tornissa on sangen vaikeaa eikä se houkuttele laiskottelijoita eikä vapautta rakastavia etelän maankiertäjiä. Majakanvartia on miltei kuin vanki. Hän ei saa jättää kalliosaartaan kuin sunnuntaina. Veneellä tuodaan hänelle kerran päivässä ruokatarpeet ja raitis vesi, sitte tuoja paikalla lähtee tiehensä, eikä saarella, joka on tynnörinalan suuruinen, ole ketään. Majakanvartia asuu majakassa ja pitää sen kunnossa; päivällä hän antaa merkit nostamalla erivärisiä lippuja ilmapuntarin liikkeiden mukaan; illalla taas palaa tuli. Työ ei olisi suuri, jollei alhaalta olisi noustava tulen luo tornin huippuun. Sinne on neljäsataa jyrkkää ja sangen korkeaa porrasta ja majakanvartian on kuljettava se tie monta kertaa päivässä. Hänen elämänsä on yleensä luostarielämää, vieläpä yksinäisempää, sillä sitä voi sanoa erämaaelämäksi. Eipä siis kumma, jos herra Isak Folcombridge oli aika levoton, mistä hän saisi vainajalle seuraajan, ja helposti käsittää hänen ilonsa, kun odottamaton seuraaja ilmoittautui jo samana päivänä. Se oli jo vanha mies, seitsemänkymmenen ikäinen, jollei vanhempi, mutta reipas, suoravartinen ja käytökseltään kuin sotamies. Hänen hiuksensa olivat ihan valkeat, iho ruskea kuin kreolilla, mutta taivaansinisistä silmistä päättäen ei hän kuitenkaan ollut etelän kansaa. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja surulliset, mutta rehelliset. Hän miellytti Folcombridgeä heti ensi hetkessä. Miestä oli nyt vain tutkittava ja syntyi seuraava keskustelu:

— Oletteko koskaan ollut palveluksessa? Onko teillä todistuksia siitä, että olette ollut valtion palveluksessa?

Vanhus veti povestaan kuluneen silkkiliinan, joka oli kuin vanha lippuriekale, kääri sen auki ja virkkoi:

— Tässä on todistuksia. Tuon kunniamerkin sain vuonna kolmekymmentä. Tuo toinen on espanjalainen, karlistisodasta; kolmas on Ranskan legionista; neljännen sain Unkarissa. Sitte tappelin pohjoisvaltojen sodassa etelävaltoja vastaan, mutta siellä ei anneta kunniamerkkejä — tuossa on sieltä paperi.

— Hm! Vai Skawinski? Onko se nimenne?… Hm!… Valloittanut kaksi lippua omin käsin painettihyökkäyksessä… Olette ollut urhoollinen sotamies!

— Täytyy joka päivä käydä muutamia kertoja ylhäällä tornissa. Onko teillä terveet jalat?

— Olen jalkaisin tullut plainien poikki. (Plaineiksi kutsutaan äärettömiä aroja New-Yorkin ja Kalifornian välillä.)

— Sir! puhkesi vanhus mielenliikutuksissaan puhumaan. — Olen hyvin väsynyt ja kiusaantunut. Olen, nähkääs, kokenut paljon. Tämä paikka on sellainen jommoista hartainten olen halunnut saada. Olen vanha, tarvitsen lepoa! Minun täytyy saada sanoa itselleni: nyt sinä istut paikallasi, nyt olet satamassasi. Oi Sir, tämä riippuu yksin teistä. Toisen kerran tällaista paikkaa ehkä ei ole saatavissa. Mikä onni, että satuin olemaan Panamassa!… Minä rukoilen teitä… Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, olen niinkuin laiva, joka uppoaa, jollei se pääse satamaan… Jos te tahdotte tehdä vanhan miehen onnelliseksi… Vakuutan, että olen rehellinen… mutta… jo minä olen saanut tarpeekseni kulkurielämästä…

Vanhuksen siniset silmät rukoilivat niin hartaasti, että Folcombridgen hyvä, vilpitön sydän tuli liikutetuksi.

— Good bye sitte!… Kuulkaappa vielä: pienimmästä laiminlyönnistä palveluksessa saatte eron.

Vielä samana iltana, kun aurinko vaipui toiselle puolelle valtamerta ja poutaista päivää seurasi yö ilman edelläkäyvää hämärää, oli uusi majakanvartia nähtävästi jo paikoillaan, sillä majakka valaisi, kuten tavallisesti, vettä räikeällä valollaan. Yö oli aivan tyyni; äänetön, tropillinen yö, ilma sakeanaan valkeaa auerta. Se muodosti kuun ympärille suuren, kirjavan, taivaankaaren karvaisen kehän, jonka reunat olivat pehmoiset ja epämääräiset. Ainoastaan meri kohisi, sillä oli nousuveden aika. Skawinski seisoi parvekkeella, äärettömän valoahjon vieressä. Alhaalta katsoen oli hän kuin pienoinen musta piste vaan. Hän koetti koota ajatuksiaan ja punnita asemaansa. Mutta hänen mielensä oli niin alakuloinen, ettei hän saanut selvää itsestään. Hänen tunteensa olivat melkein kuin ahdistetun pedon, jonka vihdoin onnistui päästä takaa-ajajiaan pakoon jollekin luoksepääsemättömälle kalliolle tai johonkin luolaan. Olipa hänellekin vihdoin koittanut levon aika. Turvallisuuden tunne täytti sanomattomalla sulollaan hänen sielunsa. Tällä kalliolla hän saattoi vaikkapa nauraa entiselle kulkurielämälleen, entisille vastoinkäymisilleen ja onnettomuuksilleen. Hän oli todella kuin laiva, josta myrsky on taittanut mastot, repinyt köydet, purjeet, jota se on viskellyt pilvistä hamaan meren pohjaan asti, jota se on laineillaan piiskannut ja vaahdollaan syljeskellyt — ja jonka se kuitenkin on johdattanut satamaan. Tämän myrskyn kuvat kulkivat nyt nopeasti hänen ajatuksissaan, vastakohtana sille tyynelle tulevaisuudelle, joka oli alkava. Osan kummallisista retkistään hän kyllä oli kertonut Folcombridgelle, mutta tuhansia seikkailujaan ei hän edes muistanut. Häntä oli seurannut se onnettomuus, että aina kun hän pystytti telttansa ja viritti lietensä jäädäkseen pysyväisesti asumaan sen ääreen, tuuli riisti mukanaan telttapaalut, puhalsi tulen sammuksiin ja syöksi hänet itsensä perikatoon. Seisoessaan siinä majakan parvekkeella ja katsellessaan valaistuja aaltoja, muisteli hän menneitä aikoja. Hän oli tapellut kaikilla maailman neljällä kulmalla — ja koetellut kaikkia kulkurielämän keinoja. Ahkerana ja rehellisenä hän monasti oli saanut kokoon kolikoita, mutta suurimmasta varovaisuudesta huolimatta hän aina jonkun odottamattoman sattuman kautta oli ne kadottanut. Hän oli ollut kullankaivajana Australiassa, etsinyt timantteja Afrikassa, palvellut hallituksen metsästäjänä Itä-Intiassa. Kun hän aikoinaan perusti farmin Kaliforniassa, hävitti kuivuus sen; hän koetti tehdä kauppaa Brasilian sisämaassa asuvien villien heimojen kanssa, mutta hänen lauttansa särkyi Amatsonijoella ja turvatonna ja puolialastomana hän muutamia viikkoja harhaili metsissä, eläen villeistä hedelmistä ja ollen joka hetki joutumaisillaan petoeläinten kitaan. Hän perusti hevoskengityslaitoksen Helenassa Arkansasissa ja — tuli suuri tulipalo, joka poltti koko kaupungin ja hänen omaisuutensa myöskin. Sitte hän Rocky Mountainsilla joutui indianien käsiin ja kanadalaiset metsästäjät pelastivat hänet kuin ihmeen kautta. Hän palveli matruusina laivalla, joka kulki Bahion ja Bordeauxin väliä: sitte harpunimiehenä valaanpyyntilaivassa — molemmat nämä laivat joutuivat haaksirikkoon. Hänellä oli sikaaritehdas Havannassa ja — hänen liikekumppaninsa rasti hänet putipuhtaaksi hänen sairastaessaan vomitotautia. Vihdoin hän joutui tänne Aspinwalliin ja täällä näytti olevan hänen vastoinkäymistensä loppupiste. Sillä mikäpä häntä enään saattaisi vahingoittaa tällaisella kalliosaarella? Ei vesi, ei tuli eivätkä ihmiset. Ihmisten puolelta ei Skawinski yleensäkään ollut saanut kokea pahaa. Hän oli kohdannut hyviä ihmisiä enemmän kuin pahoja.

Sensijaan olivat kaikki luonnonvoimat näyttäneet häntä vihaavan ja ahdistavan. Ihmiset, jotka hänet tunsivat, luulivat selvittävänsä hänen elämänsä ongelman sanomalla, ettei hänellä ole onnea. Itse puolestaan hän oli käynyt hiukan kummalliseksi. Hän luuli jonkun väkevän, kostonhimoisen käden ajavan itseään takaa maiden ja merten taa. Ei hän kuitenkaan mielellään puhunut siitä. Vain joskus, kun häneltä kysyttiin mistä päin se käsi tuli, osoitti hän salaperäisesti pohjantähteä ja vastasi, että se tulee sieltä… Hänellä oli oikeastaan ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olisi ollut mahdotonta luetella niitä. Hänen kärsivällisyytensä oli pohjaton kuin indianin ja hänellä oli sellainen suuri, tyyni vastustuskyky, jonka yksin sydämen rehellisyys synnyttää. Unkarissa hän aikoinaan oli saanut pahoja täräyksiä painetista sentähden, ettei hän tahtonut tarttua satulanjalustimiin ja huutaa "pardon!" vaikka se temppu olisi hänet pelastanut. Ei hän myöskään alistunut vastoinkäymisten astinlaudaksi. Ahkerasti hän ponnisteli ylös mäkeä kuin muurahainen. Sata kertaa työnnettynä nurin narin, alotti hän tyynesti sadannetta ensimäistä kertaa uudelleen. Hän oli todella sangen eriskummallinen olento. Mutta tällä vanhalla soturilla, joka oli kärventynyt ties taivas missä tulissa, jota kurjuus, kuulat ja kamppailut olivat karaisseet, oli lapsen sydän. Kun kulkutauti kerran raivosi Kubassa, tarttui se häneen sentähden, että hän oli jakanut sairaille kaiken kiniinivarastonsa — ja se oli aika suuri — jättämättä itselleen graniakaan.

Kumma kyllä hänen luottamuksensa kaikista näistä seikkailuista huolimatta oli säilynyt horjumattomana: hän toivoi yhä, että kaikki vielä käy hyvin. Talvella hän aina reipastui ja ennusti suurten tapausten olevan tulossa. Hän odotti niitä kärsimättömänä ja eli odotuksessaan vuosikausia… Mutta talvet satoivat lumiaan eikä Skawinski saavuttanut muuta kuin että hänen omat hiuksensa valkenivat. Vihdoin hän tuli vanhaksi ja hänen tarmonsa katosi. Hänen kärsivällisyytensä kävi vähitellen jo alistuvaisuudeksi. Entinen tyyneys muuttui jonkinlaiseksi pehmeydeksi ja karaistu sotamies rupesi käymään niin herkäksi, että hän mitä pienimmistäkin syistä oli valmis sulamaan kyyneliin. Sitäpaitsi häntä aika-ajoin vaivasi hirveä koti-ikävä ja se nousi kaikellaisista vähäpätöisistä syistä: jos hän näki pääskysiä, harmaita lintuja jotka muistuttivat varpusia, lunta vuorilla, tai jos hän kuuli nuotin, joka muistutti jotakin muinoin kuultua… Vihdoin ei hän enää muuta ajatellut kuin lepoa. Levon ikävä valtasi vanhuksen kokonaan ja työnsi tieltään kaikki muut toiveet ja pyyteet. Ainainen kulkija ei saattanut uneksia mitään parempaa ja kalliimpaa kuin hiljaista kolkkaa, jossa voi levätä ja rauhassa odottaa loppua. Kumma kohtalo oli heitellyt häntä pitkin maita ja meriä niin ettei hän todella ollut ehtinyt henkeään vetää — sentähden hän luultavasti piti ihmisen suurimpana onnena sitä ettei vaan tarvitse kiertää. Ehkäpä hän olisi voinut saavuttaa tämän vaatimattoman onnen, mutta hän oli jo niin tottunut vastoinkäymisiin, että se tuntui hänestä saavuttamattomalta. Hän ei uskaltanut sitä toivoa. Äkkiä hän aivan odottamatta huomasi paikan, joka täytettiin kahdentoista tunnin kuluessa ja joka kaikista maailman paikoista oli kuin häntä varten tehty. Oliko siis kumma, jos hän illalla sytyttäessään majakkaansa oli kuin pyörällä päästään ja että hän kyseli itseltään: onko se totta? eikä uskaltanut vastata: on. Todellisuus osoitti hänelle kuitenkin epäämättömiä todistuskappaleita. Ja niin seisoi hän tuntikausia parvekkeella. Hän katseli, nautti ja tarkasteli. Saattoi miltei luulla hänen ensi kerran näkevän merta. Lyhty loi pimeyteen jättiläiskokoisen valokehän ja sen takana näytti vanhuksen silmissä olevan ihan musta, salaperäinen ja hirveä kaukaisuus. Mutta tämä kaukaisuus näytti johtavan valoon. Pitkät, virstan mittaiset aallot vyöryivät pimeydessä, tulivat mylvien aina saaren rantaan asti ja silloin punersi lyhdyn valo niiden kiiltäviä, vaahtoisia päitä. Vuoksi kasvoi kasvamistaan ja huuhtoi ja valeli hiekkapengertä. Valtameren salaperäinen puhe kävi yhä voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi, milloin se oli kuin tykkien pauketta, milloin kuin suurten metsäin huminaa, milloin kuin kaukaisten ihmisäänten epämääräistä hyminää. Välistä oli ihan hiljaista. Sitte sattui vanhuksen korvaan jokunen syvä huokaus, sitte ikäänkuin nyyhkyä — ja taas uudelleen raivoa. Vihdoin hajoitti tuuli sumun, mutta toi sijaan mustia pilvenriekaleita peittämään kuuta. Lännestä rupesi kuulumaan yhä kasvavaa jyskettä. Laineet hyökkäsivät vimmatusti majakkakalliota vastaan, syytäen vaahtoa tornin seinille. Etäällä mourusi myrsky. Pimeässä, raivoisassa kaukaisuudessa välähti silloin tällöin vihreä lyhty jonkun laivan mastosta. Vihreät pisteet vuoroin nousivat, vuoroin laskivat, milloin viskautuivat oikealle, milloin vasemmalle.

Skawinski läksi kammioonsa. Myrsky rupesi ulvomaan. Tuolla ulkona kamppailivat ihmiset laivoineen yön, pimeyden ja aaltojen kanssa; huoneessa oli tyyntä ja hiljaista. Myrskyn äänetkin tunkeutuivat vaan heikosti paksujen muurien läpi ja kellon yksitoikkoinen tikutus ikäänkuin tuuditti väsynyttä vanhusta uneen.

Tunnit, päivät ja viikot alkoivat vieriä… Merimiehet vakuuttavat että he välistä, kun meri oikein raivoaa, kuulevat nimeään huudettavan yön ja pimeyden keskeltä. Se on meren äärettömyys, joka silloin huutaa ihmistä. Ja kun hän vanhenee, alkaa häntä huutaa toinen äärettömyys, vielä pimeämpi ja vielä salaperäisempi. Ja jota väsyneempi ihminen on elämään, sitä rakkaampi on hänelle äärettömyyden ääni. Mutta sitä ei voi kuulla muuta kuin hiljaisuudessa. Sitäpaitsi vanhuus mielellään vetäytyy erilleen, ikäänkuin tuntien haudan esimakua. Majakka oli Skawinskille jo puoleksi hauta. Yksitoikkoisempaa elämää kuin majakanvartian, on mahdoton ajatella. Jos nuoret miehet siihen toimeen antautuvat, niin luopuvat he siitä jonkun ajan kuluttua. Tavallisesti majakanvartioina onkin keski-ikäisiä, yksivakaisia, itseensä sulkeutuneita miehiä. Kun majakanvartia sattumalta jättää majakkansa ja lähtee ihmisten ilmoille, niin hän kulkeekin kansan joukossa hajamielisenä, ikäänkuin olisi raskaasta unesta herännyt. Eihän hän majakassaan voi saada mitään pieniä vaikutuksia, jommoiset tavallisesti elämässä vetävät huomiota puoleensa. Kaikki minkä kanssa majakanvartia joutuu tekemisiin, on jättiläiskokoista, vailla määrättyjä muotoja. Taivas on toinen kokonaisuus, toinen vesi — ja näitten äärettömyyksien välillä yksinäinen ihmishenki! Sellainen elämä on oikeastaan ainaista miettimistä. Eikä majakanvartiaa siitä miettimisestä herätä mikään, ei edes hänen toimensa. Toinen päivä on toisensa kaltainen, kuten kaksi helmeä rukousnauhassa. Ainoastaan ilmanvaihdos tuottaa eroavaisuutta. Mutta Skawinski tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan eläissään. Hän nousi aamun koittaessa, otti ruokaa vahvistuksekseen, puhdisti lampun sydämen, istuutui sitte parvekkeelle ja loi katseensa kauvas merelle. Ei hän koskaan saanut tarpeekseen katselluksi kuvia, joita siellä näki. Tavallisesti näkyi mittaamattomalla, sinisellä pinnalla joukottain valkeita, pullistuneita purjeita, jotka auringossa paistoivat niin häikäisevästi että ihan täytyi silmiä siristää. Toisinaan käyttivät laivat hyväkseen niinsanottuja passadituulia ja purjehtivat pitkässä jonossa kuni kalalokit tai muut vesilinnut. Punaiset tynnörit, jotka olivat tienviittana, keinuivat keveästi ja pehmoisesti aalloilla. Purjeiden joukkoon ilmaantui aina puolen päivän aikaan jättiläiskokoinen, harmahtava savutöyhtö. Höyrylaiva silloin kuljetti sekä matkustajia että tavaroita New-Yorkista Aspinwalliin, piirtäen peräänsä valkoisen vaahtovaon. Parvekkeen toisella puolella näki Skawinski kuin kämmenellään Aspimvallin ja sen vilkkaan sataman mastometsineen, veneineen ja lauttoineen: vähän etempänä kohoili valkeita taloja ja torneja. Majakan korkeudesta katsoen olivat talot kuin kalalokkien pesiä, veneet kuin koppakuoriaisia ja ihmiset liikkuivat vaan pieninä pisteinä valkoisella kivityksellä. Jo varhain aamulla alkoi kevyt, itäinen tuuli tuoda majakalle epämääräisiä elonääniä, joiden yli tuontuostakin kuului höyrylaivojen pilli. Puolenpäivän aikaan oli päivällisloma. Liike satamassa lakkasi; lokit piilottautuivat kallionrevelmiin, aallot heikkenivät ja ikäänkuin laiskistuivat ja hetkisen ajan vallitsi merillä, mailla ja majakassa häiritsemätön hiljaisuus. Keltaiset hiekkasärkät, jotka laineet olivat jättäneet paljaiksi, loistivat keltaisina liekkeinä vesitasangosta. Majakkatorni erottautui jyrkästi sinestä. Virtana valuivat auringon säteet taivaasta veteen, hiekalle ja kalliolohkareille. Vanhuksenkin riisti suloinen voimattomuus valtaansa. Hän tunsi, että tämä lepo on ihanaa ja kun hän muisti, että sitä kestää, ei häneltä enää mitään puuttunut.

Skawinski nautti onnestaan. Mutta ihmisen on yleensä helppo tottua onnelliseen kohtaloon ja hänkin rupesi vähitellen uskomaan ja luottamaan onneensa. Hän arveli, että koska ihmisetkin rakentavat taloja sotavanhuksille, niin miksei Jumala pitäisi huolta sotavanhuksestaan. Aika kului ja vahvisti vahvistamistaan hänen luottamustaan. Hän tottui majakkaan, kalliolohkareihin, hiekkasärkkiin ja yksinäisyyteen. Hän tutustui niinikään lokkeihin, jotka asustivat kallion koloissa ja illoin pitivät käräjiä majakan katolla. Skawinski viskasi niille usein ateriansa jätteet ja ne tottuivat siihen pian. Kun vanhus sittemmin jakeli niille ruokaa, kävi hänen ympärillään kokonainen valkoisten siipien myrsky ja hän taas kulki lintujen keskellä kuin paimen lammaslaumassaan. Pakoveden aikana asettui hän matalille hiekkapenkereille keräilemään makeita etanoita ja kauniita, helmenkarvaisia näkinkenkiä, joita pakeneva aalto oli heittänyt hiekalle. Öisin, kuun ja majakan valolla hän kalasteli. Kallion kielekkeissä nimittäin vilisi kaloja. Vihdoin hän kerrassaan rakastui kallioonsa ja puuttomaan saareensa, vaikkei se kasvanut muuta kuin meheviä pieniä heiniä, joille tihkui tahmeaa pihkaa. Näköala sensijaan kyllä korvasi saaren hedelmättömyyden. Puolipäivän aikaan kun ilma kävi oikein läpikuultavaksi, näkyi koko taipale mitä rehevimmän kasvullisuuden vallassa ja sen takaa Tyvenmeri. Skawinski oli näkevinään ainoan jättiläispuutarhan. Kokospalmut ja viikunapuut olivat ikäänkuin asettuneet ihaniin vihkoihin Aspimvallin rakennusten takana. Etempänä, Aspinwallin ja Panaman välillä oli ääretön metsä, jonka päälle illoin, aamuin kerääntyi punertavaa höyryä. Se oli oikea tropillinen metsä: puitten juurilla seisoi aina vesi, köynnöskasvit punoutuivat ristiin rastiin ja yhtenä aaltona humisivat äärettömät orkideat, palmut, maito-, rauta- ja gummipuut. Vartiakiikarillaan saattoi vanhus eroittaa sekä puut että bananien suurihampaiset lehdet, vieläpä apinalaumat, suuret marabutit ja papukaijaparvet, jotka tuontuostakin sateenkaarenkarvaisena pilvenä pyrähtivät lentoon metsästä. Skawinski tunsi hyvästi tällaiset metsät. Olihan hän, jouduttuaan haaksirikkoon Amatsonijoella, kokonaisia viikkoja harhaillut niiden rotkoissa ja tiheiköissä. Hän tiesi, että niiden ihanan, hymyilevän kuoren alla vaanii vaara ja kuolema. Öisin ollessaan metsässä, oli hän ihan likeltä kuullut mölyapinoiden uhkaavaa ulvontaa, jaguarien mylvinää, nähnyt jättiläiskäärmeiden liekoina kiikkuvan puissa; hän tunsi nuo nukkuvat metsäjärvet, jotka ovat täynnä sähkökaloja ja joissa vilisee krokotiileja. Hän tiesi minkä ikeen alla ihminen elää noissa loppumattomissa metsissä, missä yksityiset lehdet ovat suuremmat kuin hän itse, missä liikkuu verenhimoisia moskitoja, iilimatoja ja äärettömiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Kaikkea sitä hän itse oli koettanut ja kokenut, kaikki hän itse oli kärsinyt. Sentähden hän nyt niin suurella nautinnolla korkeudestaan katseli noita metsiä ja ihaili niiden ihanuutta, kun hän itse oli ulkopuolella niiden vaaroja. Hänen majakkansa varjeli kaikesta pahasta. Ainoastaan joskus hän pyhäaamuin läksi maailmalle. Silloin hän puki ylleen vihreän vartiapuvun, jossa oli hopeiset napit ja kiinnitti rinnalleen kunniamerkit, ja ylpeydellä hän nosti valkeaa päätään, kun hän kirkosta astuessaan kuuli kreolien keskenään puhuvan: "onpa meillä oiva majakanvartia". — "Eikä ole vääräuskoinen, vaikka onkin yankee!" Heti messun päätyttyä hän kuitenkin palasi saarelleen, palasi onnellisena, sillä ei hän vieläkään luottanut mannermaahan. Pyhänä hän myöskin luki espanjalaista sanomalehteä, jonka oli kaupungissa ostanut, tai new-yorkilaista "Heraldia", jonka oli lainannut Folcombridgeltä. Ahneesti haki hän niistä Europan uutisia. Voi vanhaa sydän-raukkaa! Vartiotornissa, toisella puolella maapalloa, sykki se yhä vielä synnyinmaalle… Toisinaan, kun vene, joka toi ruokaa ja vettä, saapui saarelle, astui hän alas tornista juttelemaan vartia Johnsin kanssa. Myöhemmin hän kuitenkin vieraantui maailmasta. Hän lakkasi käymästä kaupungissa, lukemasta sanomalehtiä ja pitämästä poliittisia keskusteluja Johnsin kanssa. Kului viikkokausia niin ettei kukaan nähnyt häntä eikä liioin hän ketään. Ainoana elinmerkkinä vanhuksesta oli se, että ruuat katosivat rannalta ja että majakka syttyi joka ilta yhtä säännöllisesti kuin aurinko aamuisin nousi vedestä. Nähtävästi vanhus oli käynyt välinpitämättömäksi maailmasta. Ei siihen ollut syynä koti-ikävä, vaan se, että koti-ikävä oli muuttunut alistumisen tunteeksi. Vanhuksen maailma sekä alkoi että loppui hänen saarellaan. Hän oli jo päättänyt, ettei hän lähde saarelta ennen kuolemaansa ja hän suorastaan unohti, että sen ulkopuolella oli elämää. Sitte hän tuli mystikoksi. Hänen lempeät sinisilmänsä alkoivat kuin lapsen silmät aina ja herkeämättä katsella jonnekin kauvas. Yksinäisyys ja erinomaisen suuri, yksinkertainen ympäristö vaikutti vanhukseen niin, että hänestä rupesi katoamaan oman persoonallisuuden tunne. Hän lakkasi olemasta erityinen henkilö ja sulautui sulautumistaan yhteen ympäristönsä kanssa. Ei hän sitä asiaa harkinnut, hän vaan tunsi itsetiedottomasti. Lopuksi hänestä kuitenkin näytti siltä kuin taivas, vesi, hänen kallionsa, majakka, kullankarvaiset hiekkapenkereet, pullistuneet purjeet ja kalalokit olisivat sulaneet yhdeksi vedeksi ja juosseet pois. Niistä tuli ainoa suuri yhtenäisyys ja ainoa ääretön sielun salaisuus. Hän painuu siihen salaisuuteen, hän tuntee sillä sielulla, joka elää ja lepää.

Hän painui, hän keinutteli, hän unohti — ja tuossa oman olemisen rajattomuudessa, tuossa vaistomaisessa tuntemisessa, tuossa puoliunessa oli niin suuri rauha, että se miltei oli kuin kuolemaa.

III

Kerran astui Skawinski noin tuntia myöhemmin kun vene oli käynyt tuomassa vettä ja ruokatavaraa alas majakasta ja silloin hän huomasi, että tavaroiden joukossa oli yksi käärö enemmän kuin tavallisesti. Käärön päällä oli Yhdysvaltojen postimerkkejä ja karkealle purjepalttinalle kirjoitettuna selvä osote: "Skawinski Esq." Uteliaasti repi vanhus auki palttinan ja näki kirjoja. Hän otti yhden kirjan käteensä, katseli ja pani samassa takaisin. Sitte rupesivat hänen kätensä kovasti vapisemaan. Hän sulki silmänsä ikäänkuin ei olisi luottanut niihin. Hän luuli näkevänsä unta — kirja oli puolalainen. Mitä tämä oikeastaan oli merkitsevinään!? Kuka hänelle saattoi lähettää kirjoja? Ensi hetkessä hän nähtävästi unohti erään tapahtuman. Vartiauransa alkuaikoina oli hän kerran konsulilta lainatusta "Heraldista" lukenut, että New-Yorkiin oli perustettu puolalainen seura ja silloin hän paikalla oli lähettänyt seuralle puolet kuukausipalkastaan — mitäpä hän muutakaan sillä teki saaressaan! Kiitollisuudenosoitukseksi lähetti seura nyt kirjoja. Ne tulivat aivan luonnollisella tavalla, mutta sitä ei vanhus ensi hetkellä saanut päähänsä. Puolalaisia kirjoja Aspinwallissa, hänen saarellaan, hänen yksinäisyydessään! — se oli tavatonta, se oli kuin tuulahdus vanhoilta ajoilta, se oli kuin ihme! Hänelle tuli yöllisen purjehtijan tunne: hän oli kuulevinaan äänen huutavan nimeään ja se ääni oli hyvin rakas, vaikka jo unohdettu. Hetkisen hän istui silmät kiinni, varmana siitä, että uni katoaa, kun hän ne avaa. Ei! Avattu käärö oli totisesti hänen edessään, ilta-aurinko loisti suoraan siihen ja kirjaan, joka jo oli valmiiksi auki. Kun vanhus uudelleen ojensi kätensä sitä ottamaan, kuuli hän hiljaisuuden läpi oman sydämensä lyönnit. Hän katsahti: siinä oli runoja. Ylhäällä seisoi suurilla kirjaimilla kirjan nimi ja alla kirjoittajan. Ei hänen nimensä ollut Skawinskille outo. Hän tiesi hänen olevan suuria runoilijoita ja vuoden kolmekymmenen jälkeen hän oli lukenut hänen kirjojaan Parisissa. Sotiessaan Algeriassa ja Espanjassa oli hän maamiehiltään kuullut suuren profetan kunnian nousemistaan nousseen. Hän oli kuitenkin siihen aikaan niin tottunut pyssyyn, ettei hän ottanut kirjaa edes käteensä. Vuonna neljäkymmentä yhdeksän hän sitte läksi Amerikkaan eikä seikkailuissaan koskaan tullut tavanneeksi puolalaisia tai saaneeksi käsiinsä puolalaisia kirjoja. Sentähden oli hänen kiihkonsa nyt niin suuri, sentähden sykki hänen sydämensä niin valtavasti, kun hän päällyslehteä käänsi. Nyt alkaa hänen yksinäisellä kalliollaan juhlallinen toimitus, siltä hänestä tuntui. Ympärillä vallitsikin suuri rauha ja hiljaisuus. Oli iltapäivä. Kellot Aspimvallissa löivät viisi. Kirkkaalla taivaalla ei näkynyt ainoatakaan hattaraa, vain jotkut lokit lekottelivat sinertävässä ilmassa. Valtameri lepäsi tyynenä. Rantalaineet tuskin hiljaa loiskahtivat, lempeästi lipuessaan hiekalle. Etäisyydessä hymyilivät Aspimvallin valkeat talot ja ihanat palmuryhmät. Tuntui todella hiljaiselta, tärkeältä ja juhlalliselta. Äkkiä alkoi luonnon hiljaisuudesta kuulua vanhuksen vapiseva ääni. Hän luki ääneen, jotta itse ymmärtäisi paremmin:

    "Maa Liettuan, isänmaani, sa olet kuin terveys elon,
    Ken kadotti sun, se kalleudestasi vasta selon
    Sai täyden. Tänään kauneutes koko loisto palaa
    Mun sieluni silmiin, sillä sun helmaas henkeni halaa."

Skawinskilta katkesi ääni. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään. Rinnasta ikäänkuin lohkesi jotakin ja se syöksyi aaltona sydämeen ja sitte yhä korkeammalle ja korkeammalle, tukahuttamaan ääntä ja kuristamaan kurkkua… Hetkisen perästä hän kuitenkin sai mielenliikutuksensa voitetuksi ja jatkoi:

    "Oi neitsyt pyhä, sa Ostrobraman loistava valo,
    Sa Czenstochowan kirkkaan kilpi, sa kaitsija jalo
    Nowogródekin kaupungin ja sen kaunoisen kansan,
    Kuin muinoin ihmeelläs alt' ahnehen surman ansan
    Mun autoit — huomaas kun emo itkevä lastaan tarjos
    Ja silmän ma avasin taas, min tuoni jo varjos,
    Ja käydä het' itse ma voin luo pyhäin Luojaa
    Ylistämään, elon ilmoille jällehen tuojaa. —
    Niin meidätkin ihmeelläs isänmaahan vielä sa tuothan…"

Aalto oli päässyt liikkeelle ja särki tahdon tokeet. Vanhus karjasi ja heittäytyi maahan. Hänen valkeat hiuksensa valuivat meren hiekalle. Niin, hän ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut nähnyt syntymämaataan ja Jumala ties miten pitkä aika siitä olikaan kun hän äidinkieltään kuuli — ja nyt tuli tämä kieli itsestään hänen luokseen, ui poikki valtameren ja tapasi yksinäisen miehen toiselta pallonpuoliskolta. Sitä rakasta, sitä kallista, sitä suloista kieltä! Nyyhkytys, joka vanhusta puistatutti, ei ollut ensinkään tuskallinen. Se johtui äärettömästä rakkaudesta, joka äkkiä oli herännyt ja jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä… Hillittömällä itkullaan hän vaan pyysi anteeksi tuolta kaukaiselta rakastetulta, että hän jo oli käynyt niin vanhaksi, että hän niin oli eläytynyt yksinäiseen kallioonsa ja unohtanut, kunnes ikävä nyt rupesi häntä herättelemään ja ihmeellä palauttamaan. Sentähden hänen sydämensä myrskysi. Hetket kuluivat — hän yhä vaan makasi maassa. — Lokit lentelivät majakan ympärillä, ja vikisivät ikäänkuin levottomina vanhasta ystävästään. Tuli aika, jolloin hänen oli tapana ruokkia niitä ateriansa jätteillä, sentähden niitä nyt rupesi lentelemään majakan katolta hänen luokseen. Niitä tuli tulemistaan, ne alkoivat hiljalleen häntä nokkia ja räpytellä siipiään hänen päänsä päällä. Siipien kahina hänet vihdoin herätti. Itkettyään aikansa oli hänen mielensä rauhoittunut ja kirkastunut. Hänen silmänsä olivat ikäänkuin sokaistut. Vaistomaisesti antoi hän kaiken ruokansa linnuille. Ne karkasivat kirkuen sen kimppuun, mutta itse hän taasen kävi kiinni kirjaan. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan puutarhojen ja Panaman ihmeellisten metsäin taa, hiljalleen se painui taipaleen taakse, toisen valtameren puoleen. Mutta Atlantikin lepäsi vielä täydessä hohteessa. Ilma oli ihan kirkas. Hän jatkoi lukemistaan:

    "Oi sini sieluni ikävöitsevän entää suothan
    Luo noitten metsäisten kumpuin, vehrytnurmien noitten…"
    — — — — —
    — — — — —

Hämärä vasta kulutti kirjaimet valkoiselta lehdeltä, hämärä lyhyt kuin silmänräpäys. Vanhus nojasi päänsä kallioon ja sulki silmänsä. Silloin se, joka on "Ostrobraman kirkkaan kilpi", otti hänen sielunsa ja vei sen "kentille noille, joilla eri viljat kypsyy". Taivaalla paloi vielä pitkiä, punaisia ja kultaisia soimuja, mutta hän kiiti niiden siivillä rakastettuun maahan. Hänen korvissaan humisivat petäjiköt ja kohisivat kotimaan virrat. Kaikki on ennallaan. Kaikki kysyy häneltä: "muistatko?" Kyllä hän muistaa! Näkeehän hän kaikki: laajat vainiot, pyörtänöt, niityt, metsät ja kylät. On jo yö. Tähän aikaan hänen majakkansa tavallisesti on valaissut meren pimeyttä — mutta nyt hän on kotikylässä. Vanhuksen pää raukeaa rinnalle, hän näkee unta. Kuvat kulkevat hänen silmiensä editse nopeasti, hiukan sekavina. Ei hän näe syntymämökkiä, sillä sotahan sen hävitti, ei hän näe isää eikä äitiä, sillä hehän kuolivat hänen ollessaan lapsena. Mutta muuten on kylä ennallaan, ihan kuin hän eilen olisi sen jättänyt: mökit rivissä, ikkunoissa tulta: lammikko, mylly, kaksi lätäkköä liketysten ja niissä soi kaiken yötä sammakkojen kulina. Olihan hän kerran yöllä vartioimassa kyläänsä; nyt kulkee menneisyys hänen silmiensä ohitse kuvasarjana. Hän on taasen ulanina ja pitää vartiota. Tuolta etäältä katselee kapakka palavin silmin ja soi ja laulaa ja kumisee yön hiljaisuudessa, sillä siellä tanssia tömistellään, huudetaan ja vingutetaan viuluja. "Hui ja hai!" Ulanit siellä iskevät tulta saappaittensa koroista, mutta hänen on ikävä istua yksinään hevosen selässä! Tunnit kulkevat hitaasti, vihdoin sammuvat tulet; nyt näkyy silmänkantamaan asti läpitunkematonta sumua ja taas sumua: höyryt varmaan nousevat niityiltä ja täyttävät koko maailman valkoisella sumulla. Luulisi näkevänsä valtameren. Mutta ne ovat vaan niittyjä: pian saattaa kuulla ruisrääkän kaihertavan pimeässä ja paarmojen surisevan kaislikossa. Yö on tyyni ja viileä, oikea puolalainen yö! Etäisyydessä kohisee petäjikkö, vaikkei tuulekaan, kuten meren aalto. Pian valkaisee aamurusko idän kulmaa: jo laulavat kukotkin orsillaan. Toinen antaa äänen toiselle ja laulu käy mökistä mökkiin: nyt vikisee kaivon vinttakin jossakin korkealla. Ulanin mieli on raikas ja terve. Mitä ne puhuivatkaan huomisesta ottelusta. Hei vaan! Se menee niinkuin muutkin huudolla ja lippujen liehunnalla. Nuori veri kohisee ja soi kuin huilu, vaikka yöllinen tuuli sitä kylmää. Mutta johan koittaa aamu, jo! Yö valkenee, hämärästä häämöittävät metsät, pensaat, mökkirivi, mylly, poppelit. Kaivonvintat vikisevät niinkuin läkkilippunen majakan katolla. Kuinka kallis tämä maa onkaan, kuinka sorja aamun punertavassa hohteessa. Oi sinä ainoa, ainoa!

Hiljaa! Herkkä korva kuulee jonkun likenevän. Varmaan tulevat vaihtamaan vuoroa.

Vanhus avaa silmänsä ja katselee kummissaan miestä, joka seisoo hänen vieressään. Viimeiset unikuvat ja todellisuus taistelevat hänen päässään vallasta. Vihdoin kalpenevat unikuvat ja katoavat. Hänen edessään seisoo Johns, sataman vartia.

— Ette ole sytyttänyt majakkaa. Menkää matkaanne täältä. Vene San-Geromosta on mennyt murskaksi kareja vastaan; onneksi ei ketään ihmistä hukkunut; joudutte tuomioistuimen eteen. Tulkaa nyt pois minun kanssani, loput saatte kuulla konsulinvirastossa.

Muutamia päiviä myöhemmin nähtiin Skawinski laivan kannella, matkalla Aspimvallista New-Yorkiin. Mies raukka oli kadottanut paikkansa. Kulkurin tie oli taasen hänen edessään, tuuli oli uudelleen repäissyt irti lehden ja lennätti sitä pitkin meriä ja maita, kolhien sitä mielin määrin. Näitten muutaman päivän kuluessa vanhus olikin käynyt kovin väsyneeksi ja käyrävartiseksi; ainoastaan hänen silmänsä loistivat vielä. Olihan hän tälle uudelle elämänsä matkalle ottanut povelleen kirjansa ja sitä hän tuontuostakin koetti kädellään, ikäänkuin peläten, että sekin häneltä katoaisi.

PELIMANNI-JUSSI

(JANKO MUZYKANT)

Lapsi syntyi maailmaan heikkona raukkana, Naapuriakat, jotka olivat kokoontuneet äidin vuoteen ääreen, puistelivat päitään. Huono oli sekä äiti että lapsi! Simosepän muija, joka oli viisain kaikista, rupesi vihdoin lohduttelemaan sairasta.

— Malttakaappas, sanoi hän, — niin minä sytytän teille kynttilän. Ei teistä enään mihinkään ole, kuomaseni. Varustelkaa vaan lähtöä toiseen maailmaan ja lähettäkää hakemaan pappia, että pääsisitte teidän synneistänne.

— Vähät siitä! sanoi toinen akka, — mutta tuo mukula tuossa on kastettava. Se ei vaan pappiakaan odota, hyvä kun saisi säilymään paholaisen kynsistä.

Tämän sanottuaan sytytti hän kynttilän, kävi kiinni lapseen ja pirskoitti sitä vedellä niin että se rupesi silmiään siristelemään. Akka puhui:

— Minä ristin ja kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ja panen sinun nimeksesi Johannes ja nyt lähde, sinä kristitty sielu, sinne kusta tullutkin olet. Amen.

Mutta kristityllä sielulla ei ensinkään näyttänyt olevan halua lähteä sinne kusta se tullut oli. Päinvastoin se näytti aikovan jäädä raihnaaseen ruumiiseen, rupesipa vielä minkä jaksoi potkimaan samaisen ruumiin jaloilla ja itkemään, vaikka niin heikosti ja surkeasti, että muijat mutisivat keskenään: "luulisipa sitä kissaksi tai joksikin muuksi sellaiseksi!"

Haettiin pappi. Tuli, teki tehtävänsä ja läksi. Sairas kävi terveemmäksi. Samalla viikolla hän jo meni työhön. Pojassa oli niin vähän henkeä, että se vaan pihisi, mutta sitä pihinää piisasi. Kun poika oli neljännellä vuodella, kukkui käki sen keväällä kipeäksi, mutta parani se siitä kuitenkin ja elää kitkutti kymmenenteen ikävuoteensa asti.

Hän oli aina ollut laiha ja päivettynyt, vatsa pöhötyksissä, posket kuopilla. Hänen hiuksensa olivat pellavankarvaiset ja riippuivat silmillä, jotka selällään tuijottivat maailmaan, ikäänkuin tunkeutuakseen jonnekin tavattoman kauvas. Talvisin hän istui lieden ääressä, itki viluissaan ja usein nälissäänkin, kun ei äidillä ollut panemista pesään enempää kuin pataankaan; kesäisin hän juosta reksutti paitasillaan, vyöllä nauharisa, päässä hatturöysä, jonka röydän alta tirkisteli esiin, oikoen päätään kuin mikäkin linnunpoika. Äiti, köyhä loisvaimo, joka eli kuin pääskynen vieraan räystään alla, päivästä päivään, rakasti häntä kyllä tavallaan, mutta piiskasi aika usein ja nimitti tavallisesti "vaihdokkaaksi". Kahdeksatta käydessään oli poika jo paimenena tai etsi metsästä sieniä, kun ei kotona ollut mitä suuhun panna. Ihmeellisesti Jumala varjeli niin, ettei susikaan syönyt.

Typerä poikanulkki hän oli. Ihmisten kanssa puhuessaankin hän piteli sormea suussaan, kuten maalaislasten tapa on. Eivät ihmiset hänestä paljoa toivoneet ja vielä vähemmin toivoi äiti, sillä ei hän kelvannut työhönkään. Mitenkä lienee tullutkin sellaiseksi! Yhteen asiaan hänellä sentään oli taipumusta, nimittäin soittoon. Aina hän oli kuulevinaan soittoa ja tultuaan vähän suuremmaksi, ei hän enään mitään muuta ajatellutkaan. Hän saattoi esimerkiksi mennä metsään karjan kanssa tai koppa selässä marjaan, mutta palasi ilman marjoja ja puhua pälpätti:

Ja kauhalla hutkien valmisti äiti soittoa. Poika kirkui ja lupasi, ettei hän tee sillä lailla enään koskaan, mutta mielessään hän yhä mietti, että joku siellä metsässä vaan soitti. Mikä soitti? Niin, mistä hän tiesi?… Hongat, pyökit, koivut, ruisrääkät, kaikki soittivat: koko metsä soitti. Niin se vaan oli!

Ja entäs kaiku…! Soitti koiruohopensas kedolla, visersivät varpuset puutarhassa mökin ikkunan alla niin että kirsikkapuut tärisivät. Illoin sattuivat hänen korvaansa kaikki äänet kylästä ja silloin hän oli varma siitä, että koko kylä soittaa. Kun hänet lähetettiin työhön, hajoittamaan lantatunkioita, niin soitteli tuulikin talikon sakaroissa.

Vouti näki hänet kerran, juuri kun hän, tukka pörröllään, seisoi kuuntelemassa tuulen soittoa puutalikon sakaroita vastaan. Ja samassa hän irroitti hihnan vyöltään ja veteli poikaa selkään niin että tiesi. Mutta vähät siitä! Ihmiset kutsuivat kun kutsuivatkin häntä "Pelimanni-Jussiksi". Keväällä hän karkasi purolle veistämään itselleen sorapilliä. Öisin, kun sammakot rupesivat kurnuttamaan, turilaat surisivat niityllä ja kovakuoriaiset turisivat kasteessa, ei hän saanut unta, vaan kuunteli kuuntelemistaan ja Jumala ties mitä soittoa hän silloinkin oli kuulevinaan… Kirkkoon ei äiti enään voinut häntä viedä, sillä paikalla kun urut rupesivat pauhaamaan tai suloisella äänellä soimaan, kävivät lapsen silmät niin sameiksi, ettei olisi luullut sen enään tätä maailmaa näkevän.

Kylän yövartia, joka pysyäkseen valveella luki taivaan tähtiä tai hiljakseen haasteli koirien kanssa, näki monasti Jussin valkean paidan pimeässä lipuvan kapakkaan päin. Ei poika kuitenkaan mennyt sisälle, vaan pysähtyi ulkopuolelle, piilottautui seinivierelle ja kuunteli. Kansa tanssi obertasta, tuontuostakin hihkaisi joku pojista. Sitte kuului askelten töminää ja tyttöjen ääni kysyi: "mitä?" Toiset viulut panivat vienosti: "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme" ja toiset vastasivat arvokkaalla, karkealla äänellä: "suokoon Jumala! suokoon Jumala!" Ikkunat loistivat ja joka hirsi kapakkarakennuksessa tuntui tärisevän, laulavan ja soivan. Ja Jussi kuunteli.

Kun hänellä olisikin tuollainen viulu, joka vienosti soi "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme!" Tuollaiset laulavat laudanpalaset! Mutta mistä ne saisi? Missä niitä tehdään? Kun antaisivat hänen edes kerran ottaa ne sellaiset käteensä!… Mutta mitä vielä! Hyvä kun saa kuunnellakin ja tavallisesti hän kuuntelee kunnes vartian ääni kuuluu pimeästä:

Silloin hän paljain jaloin juosta lippasi kotiin. Mutta pimeässä seurasi häntä sekä toisen viulun vieno: "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme" että toisen arvokas: "suokoon Jumala! suokoon Jumala!"

Hänellä oli suuri juhla, kun hän vaan sai kuulla viulunsoittoa, sama se häissäkö vai hautajaisissa. Jälkeenpäin hän ryömi uunin nurkkaan eikä päiväkausiin puhunut sanaakaan, katseli vaan kiiluvin silmin kuin kissa pimeästä. Sitte hän päreistä ja hevosen jouhista teki itselleen viulun, mutta ei se tahtonut soida niin kauniisti kuin kapakan viulu: soi hiljaa, ihan hiljaa, niinkuin surviaiset tai muut hyttyset olisivat laulaneet. Hän soitti sitä kuitenkin aamusta iltaan, vaikka saikin niin paljon potkuja, että lopulta oli kuin survottu, puolikypsä omena. Mutta sellainen hänellä oli luonto. Lapsi laihtui laihtumistaan, vatsa vaan pysyi suurena, pörrö kävi yhä tuuheammaksi ja silmät suurenivat suurenemistaan ja olivat tavallisesti vesissä. Mutta rinta ja posket painuivat yhä syvemmälle…

Ei hän ollut muitten lasten kaltainen. Hän muistutti suuresti päreviuluansa, joka tuskin kitisi. Nälkään hän oli kuolemaisillaan ennen uutista, sillä hänen ravintonaan oli pääasiallisesti raaka porkkana ja himo päästä viulun omistajaksi.

Kartanon kuskilla oli viulu, jota hän hämärissä soitteli miellyttääkseen kamarineitiä. Jussi piiloitteli usein pensaissa saadakseen palvelijahuoneen avoimesta ovesta sitä katsella. Se riippui seinällä juuri vastapäätä ovea ja silmäyksissä liiti koko hänen sielunsa sen luo, sillä se tuntui hänestä pyhältä esineeltä, johon ei hän ole kelvollinen kajoamaan ja joka on hänelle rakkain maailmassa. Kuinka hänen teki sitä mieli! Hän olisi tahtonut edes kerran saada sen käsiinsä, voidakseen sitä likeltä katsella… Lapsellinen sydän raukka värisi onnesta, kun hän vaan sitä ajatteli.

Yhtenä yönä ei palvelijahuoneessa ollut ketään. Herrasväki oli aikoja sitte lähtenyt ulkomaille, talo oli tyhjillään ja kuski istui toisella puolella, kamarineidin luona, Jussi oli piiloittautunut pensaisiin ja katseli ikävänsä esinettä. Ovet olivat selkosen selällään. Täysikuu paistoi vinoon palvelijahuoneen ikkunaan ja teki vastapäiselle seinälle suuren, loistavan neliön. Mutta tämä neliö likeni hiljalleen viulua ja valaisi sen vihdoin kokonaan. Silloin näytti viulusta valuvan hopeisia säteitä. Varsinkin loistivat kohopaikat niin häikäisevästi, ettei Jussi tahtonut saada katsotuksi niihin. Kuunvalossa saattoi nähdä kaikki ihan selvään: kaarevat laidat, kielet ja käyrän kaulan. Tapit loistivat kuin kiiltomadot ja pitkin viulun pituutta riippui hopeisena nauhana jousi…

Oi, ihanaa se oli, lumottua kuin sadussa! Jussin silmäykset kävivät yhä ahneemmiksi. Istuen kippurassa keskellä pensaita, kyynärpäät laihoja polvia vastaan, suu auki, hän katselemistaan katseli. Milloin kahlehti kauhu hänet paikalle, milloin ajoi vastustamaton halu häntä eteenpäin. Onko hän lumottu vai mikä hänen on?… Valossa alkaa viulu liikkua, ikäänkuin lipua lapsen luo… Hetkeksi sammuu valo, mutta samassa se taas välähtää loistamaan entistä kirkkaammin. Taikatemppuja, taikatemppuja nämä ovat! Tuuli alkoi henkiä, puut humisivat hiljaa, pensaissa kahisi ja Jussi oli selvästi kuulevinaan:

Yö oli kirkas, selkeä. Kartanon puutarhassa, lammikon luona rupesi satakieli laulamaan ja visertelemään, milloin hiljaa, milloin ääneen: "mene, mene, ota!" Rehellinen yökehrääjä kierteli hiljalleen pojan ympärillä ja huusi: "älä, älä, Jussi!" Mutta yökehrääjä lensi tiehensä ja satakieli jäi paikoilleen ja pensaat kahisivat kahisemistaan: "ei siellä ole ketään!" Viulu välähti taasen häikäisevän valoisaksi…

Vaivainen, käyrä poikanen liikkui hiljaa, varovaisesti eteenpäin ja satakieli viserteli tuskin kuuluvasti: "mene, mene, ota!"

Valkea paita pääsee yhä likemmä palvelijahuoneen ovea. Eivät ole enään mustat pensaat poikaa suojelemassa. Palvelijahuoneen ovella kuuluu sairaitten keuhkojen nopea hengitys. Jo katoaa valkoinen paita ja vain toinen paljas jalka on kynnyksellä. Turhaan, yökehrääjä, lentelet ja varoitat viimeisen kerran: "älä, älä!"… Jussi on jo palvelijahuoneessa.

Äkkiä rupesivat suuret sammakot ikäänkuin pelästyksissään kurnuttamaan lammikossa, mutta lakkasivat samassa. Satakieli vaikeni, pensaat samoin. Jussi ryömi hiljaa ja varovaisesti, mutta äkkiä hänet valtasi kauhu. Pensaissa hän oli ollut kuin kotonaan, kuin peto viidakossa, mutta täällä hänen oli kuin pedon, joka on pudonnut kuoppaan. Hänen liikkeensä kävivät hätäisiksi, hän hengitti kiireesti ja pihisemällä. Äkkiä hänen ympärillään oli pilkkosen pimeä. Heikko kesäyön salama lennähti idän ja lännen väliä ja valaisi hetkiseksi huoneen ja Jussin, joka nelin ryömin, pää pystyssä oli viulun edessä. Mutta salama sammui, pilvi peitti kuun eikä enään kuulunut eikä näkynyt mitään.

Vasta jonkun ajan perästä kuului pimeästä heikko, valittava helähdys, ikäänkuin joku varomattomasti olisi koskenut kieleen — ja äkkiä…

Tulitikku rupesi samassa tuikkimaan, huone kävi valoiseksi ja sitte… Voi! Jumalan tähden! Kirouksia, läiskettä, lapsen itkua ja rukousta: "voi, Jumalan tähden!" koiranhaukuntaa, kiireisiä askelia, tulta ikkunoissa, hälinää koko talossa…

Aikoivatko he ruveta tuomitsemaan häntä varkaana?… Varmaankin. Sekä herrastuomari että lautamiehet katselivat häneen mietteissään. Hän seisoi heidän edessään sormi suussa, pelästyneet silmät suurina päässä, pienenä, vaivaisena, tietämättä missä oikeastaan on ja mitä hänestä tahdotaan… Mitenkä tuota nyt rankaisee tuollaista raukkaa, joka on kymmenen vuoden vanha ja tuskin pysyy jaloillaan seisomassa?… Vankeuteenko sen lähettää vai kuinka?… Täytyyhän lasta armahtaa. Ottakoon yövartia ja antakoon selkään niin ettei toista kertaa varasta. Päättyköön siihen koko juttu.

Tapani nyökäytti tyhmää, petomaista päätään, otti Jussin kuin minkäkin kissanpojan, kainaloonsa ja vei talliin. Lapsi ei puhunut sanaakaan, katsoa tuijotti vaan kuin lintu. Se ei taitanut ymmärtää mikä sitä odotti, tai lieneekö ollut niin peloissaan, ettei äännähtänyt. Mistäpä se oikeastaan tiesi mitä ne hänestä tahtoivat! Vasta kun Tapani oli saanut hänet talliin, laskenut pitkäkseen maahan, nostanut paidan ja ruvennut olkansa takaa hutkimaan, pääsi Jussilta huuto:

— Äiti! ja joka kerta kun vartia löi, huusi hän: "äiti! äiti!" mutta huudot heikkenivät heikkenemistään, kunnes ääni vihdoin katkesi kokonaan eikä enään huutanutkaan äitiä…

— Voi sinä tyhmä, paha Tapani! kuka nyt lasta tuolla lailla hakkaa? Sehän aina on ollut niin pieni ja heikko, tuskinpa siinä henkikään pysyy.

Äiti tuli ja otti pois pojan, mutta sai kantaa kotiin… Seuraavana päivänä ei Jussi enään noussut vuoteesta ja kolmantena päivänä hän jo hiljalleen teki kuoloa karkean loimen alla.

Pääskyset visersivät kirsikkapuussa mökin takana; auringonsäde katseli sisään ikkunasta ja valoi kultiaan pojan pörröisiin hiuksiin ja kasvoihin, joista jokainen veripisara oli kadonnut. Auringon valo muodosti ikäänkuin tien, jota myöten lapsen sielun piti muuttaa. Olipa hyvä, että sille edes kuolon hetkellä avautui leveä, aurinkoinen tie, sillä elämässä se totisesti oli saanut kulkea orjantappuratietä. Hengitys nostatteli vielä laihtunutta rintaa ja lapsen kasvot olivat ikäänkuin tähdätyt kuuntelemaan ääniä kylästä, jotka tulvivat sisään avoimesta ikkunasta. Oli ilta ja tytöt palasivat heinästä, laulaen: "Tuolla niityllä viheriällä!" Purolta kuului sorapillin ääni. Jussi kuunteli viimeisen kerran kuinka kylä soittaa… Loimella hänen vieressään oli hänen päreviulunsa.

Äkkiä kirkastuivat kuolevan lapsen kasvot ja valkenevilta huulilta pääsi kuiskeena:

— Antaa, poikani, antaa! vastasi äiti; mutta ei saanut sanotuksi enempää, sillä äkkiä puhkesi hänen tyrehtyneestä rinnastaan esiin hillitön tuska. "Oi Jeesus, Jeesus!" vaikeroi hän, kaatui kasvoilleen kirstua vastaan ja rupesi huutamaan ikäänkuin hän olisi kadottanut järkensä, ja niinkuin ihminen itkee nähdessään, ettei hän saata kuoleman käsistä reväistä rakastettuaan…

Ei hän saanut poikaansa pelastetuksi, sillä kun hän silmänsä nosti ja ne lapseen loi, olivat pienen pelimannin silmät selällään, liikkumattomina. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, synkät ja kankeat. Auringonsädekin katosi…

Seuraavana päivänä palasivat herrasväet Italiasta ja heidän mukanaan oli nuori neiti ja herra joka hakkaili neitiä.

— Ja mikä taiteilijakansa! On est heureux de chercher là-bas de talents et de les protéger… lisäsi neiti. [Kuinka on hauskaa siellä etsiä ja suojella kykyjä!]

ENKELI

("JAMIOL")

Lupiskoryn kauppalassa oli Kalikstowan maahanpaniaisten jälkeen pidetty messu ja messun loputtua oli kirkkoon jäänyt muutamia akkoja, jotka tahtoivat veisata virren loppuun. Oli kello neljän aika iltapäivällä ja kirkossa oli hämärä, sillä talvella tulee jo siihen aikaan pimeä. Pääalttari varsinkin oli vaipunut mustaan varjoon. Kaksi kynttilää paloi vielä ciboriumin ympärillä, mutta niiden tuikkivat liekit tuskin jaksoivat valaista kullattuja ovia ja ristillä riippuvan Kristuksen jalkoja, joihin oli lyöty ääretön naula. Tämän naulan pää loisti suurena, kiiltävänä pisteenä alttarilla. Toiset kynttilät olivat vasta sammutetut ja niistä nousi savukiemuroita, jotka täyttivät pappispenkkien ympäristön vahan hajulla.

Vanha äijä ja pieni poika puuhasivat alttariportailla. Toinen lakaisi, toinen veti mattoa pois tieltä. Kun akat silloin tällöin lakkasivat veisaamasta, saattoi kuulla kuinka ukko äreästi neuvoi poikaa tai varpuset nokkivat lumisia ruutuja. Niiden oli ulkona sekä vilu että nälkä.

Akat istuivat penkeissä likellä ulko-ovea. Siellä olisi ollut vieläkin pimeämpi, jolleivät he voidakseen lukea olisi sytyttäneet talikynttilöitä. Yksi talikynttilä valaisi aika selvästi lippua, joka oli pystytetty viereiseen penkkiin, ja joka kuvasi syntisiä liekkien ja saatanoiden keskellä. Muitten lippujen kuvia ei saattanut eroittaa.

Akat eivät oikeastaan veisanneet, vaan rääkyivät unisella, väsyneellä äänellä virttä, jossa lakkaamatta toistuivat sanat:

Varjoon vaipunut kirkko, penkeistä nousevat liput, akkojen kellertävät kasvot, valot jotka tuikkivat ikäänkuin hämäryyden painon alta — tämä kaikki teki synkän, hirvittävän vaikutuksen. Kuolinvirsi oli täällä oikealla paikallaan.

Ajottain lakkasivat akat veisaamasta, yksi heistä nousi penkistä ja rupesi vapisevalla äänellä lukemaan: "terve Maaria, armoa täynnä" — ja toiset jatkoivat: "Herra olkoon kanssasi!" mutta koska oli Kalikstowan hautauspäivä, liitettiin jokaisen "Terve Maarian" perään sanat: "Anna, Herra, hänelle ikuinen rauha ja loistakoon hänelle iankaikkinen kirkkaus".

Kalikstowan tytär, Marysia, istui penkissä erään vanhan akan rinnalla. Hänen äitinsä vasta luodulle haudalle lankesi hiljalleen köykäinen lumi, mutta tyttö ei vielä ollut kymmenenkään vuoden vanha eikä siis ymmärtänyt, mitä hän oli kadottanut tai kuinka säälittävä hänen tilansa oli. Hänen kasvonsa ja siniset silmänsä olivat lapsellisen tyynet, miltei iloiset. Niissä saattoi nähdä jonkun verran uteliaisuutta, mutta ei mitään muuta. Suu auki tutkisteli lapsi suurella tarkkaavaisuudella lippua, johon oli maalattu helvetti syntisineen, sitte se katsahti kirkon perälle ja vihdoin ikkunaan, jonka takana varpuset naputtelivat.

Sen silmät eivät kuvastaneet mitään ajatusta. Akat hyräilivät unisesti kymmenettä kertaa:

Tyttö kierteli sormissaan vaaleita hiuksiaan, jotka takana olivat kahdessa, hiirenhännänkokoisessa palmikossa. Hänen oli nähtävästi ikävä. Vihdoin ukko sentään rupesi vetämään puoleensa hänen huomiotaan.

Ukko kulki keskelle kirkkoa ja rupesi vetämään nuorasta, jossa oli solmuja ja joka oli kiinni katossa. Hänen soittonsa tapahtui Kalikstowan sielun hyväksi, mutta hän teki sen aivan koneentapaisesti, sillä hänen ajatuksensa olivat nähtävästi muualla.

Soitto merkitsi samalla, että messu oli lopussa. Akat rukoilivat viimeisen kerran otollista kuolemanhetkeä ja läksivät torille. Yksi heistä talutti Marysiaa.

— Mitä minun sitte pitäisi tehdä? Wojtek Margula lähtee Leszczynceen, hänet on lähetetty postia noutamaan, hän saa ottaa tytön matkaansa. Eikö sitä ole siinä!

— Jopa te nyt olette! Sitä mitä täälläkin. Menköön sinne mistä on tullut. Ottavatpa orvon vaikka kartanoon ja antavat nukkua palvelijahuoneessa.

Näitä puhuessaan astuivat akat torin poikki kapakkaan. Alkoi kylmetä. Oli talvisaika, aivan hiljaista, taivas pilvessä, ilma kosteaa, lumi märkää. Räystäät tippuivat, tori oli paksunaan rapakkoa, lunta ja oljenrippeitä. Kauppala rappeutuneine rakennuksineen näytti yhtä synkältä kuin kirkkokin. Muutamista ikkunoista loisti valoa; liike oli jo lakannut, ainoastaan kapakassa soitti käsihanuri oberekia.

Se soitti vaan houkutellakseen väkeä, sillä kapakassa ei ollut ketään. Akat astuivat sisään ja ottivat viinaa. Kulikowa antoi Marysiallekin puoli lasillista ja sanoi:

Kun Kulikowa mainitsi orpoa, muistui Kalikstowan kuolema akkojen mieleen. Kapuscinska virkkoi:

— Teidän terveydeksenne, Kulikowa! Juokaa pois! Voi rakkaani! Kuinka se laaki löi sen niin ettei se edes ehtinyt parahtaa. Kun rovasti tuli ripittämään, oli se jo kylmänä.

— Johan minä aikoja sitte sanoin, että sen henki on niin höllässä. Menneellä viikolla se tuli meille ja minä sanoin sille: "kuulkaas nyt, Kalikstowa! antakaa te vaan Marysia kartanoon!" Mutta hän vastasi: "minulla on vaan yksi tytär enkä sitä anna mihinkään!" Paha hänen oli ollakseen ja hän rupesi oikein nyyhkimään. Sitte hän läksi kansliaan herrastuomarille puhumaan, että saisi kaikki paperit orninkiin. Neljä guldenia ja kuusi groshia hän siitä lystistä maksoi ja selitti vaan: "en sääli, kun on kysymys lapsesta!" Olisitte nähnyt! Ja silmät sen olivat niin pystyssä ja kuoleman jälkeen ne olivat vielä enemmän pystyssä. Olisivat tahtoneet painaa kiinni, mutta eivät saaneet painumaan. Sanoivat sen vielä kuoltuaankin katselleen lasta…

Käsihanuri soitti yhä oberekia. Akat alkoivat olla hiukan humalassa. Kulikowa toisteli surullisella äänellä: "voi vaivaista! voi vaivaista!" mutta Kapuscinskan mieleen muistui äkkiä hänen miesvainajansa.

— Kuinka se kuollessaan hengitti raskaasti, virkkoi hän. — Raskaasti, raskaasti!

Ja hän venytteli venyttelemistään ääntään, kunnes se vähitellen kehittyi lauluksi. Laulu rupesi käymään käsihanurin tahdin mukaan ja lopuksi akka paiskasi kädet vyötäisilleen ja rallatti ihan oberekin tahdissa:

Äkkiä hän pillahti katkeraan itkuun, antoi hanurinsoittajalle kuusi groshia ja otti uudelleen viinaa. Kulikowa oli hänkin mielenliikutuksissaan, mutta kohdisti tunteensa purkauksen Marysiaan.

— Muista, orpo, virkkoi hän, — mitä pappi sinulle sanoi, kun loivat lunta äitisi päälle, että enkeli on kanssasi.

Hän katkaisi äkkiä puheensa, katsahti ihmeissään ympärilleen ja jatkoi sitte tavattoman tarmokkaasti:

Kukaan ei vastustanut häntä. Marysia katsoa töllötti tyhmin silmin tarkkaavaisesti akkoihin. Kulikowa jatkoi:

— Sinä olet orpo, sentähden ei paha pysty sinuun. Orpoja varjelee enkeli. Enkeli on hyvä. No, tuossa saat kymmenen groshia. Vaikka sinä jalkaisin lähtisit Leszczynceen, niin sinä löydät, sillä enkeli johtaa sinua.

"Hän siivillänsä hellästi sinua suojelee
Ja sulillansa varjoo ja kauniisti varjelee."

— Orposeni, marjaseni, sinä Jumalan pieni matonen! Enkeli siivillään… leperteli Kulikowa ihan humalassa, riisti lapsen syliinsä ja rupesi painamaan sitä rehellistä rintaansa vastaan.

Tyttö purskahti itkuun. Ehkäpä hänen sameassa päässään ja sydämessään, joka ei paljoa kyennyt tuntemaan, tällä hetkellä heräsi joku aavistus.

Kapakoitsija makasi jo suloisessa unessa myymäpöytänsä takana. Talikynttilän sydän kasvoi pitkäksi karreksi, mies joka oli soittanut hanuria, heitti työnsä, sillä häntä huvitti katsella näytelmää.

Oli ihan hiljaista. Äkkiä kuului rapakosta oven takaa kavionkausketta ja ääni, joka sanoi hevoselle:

Kapakkaan astui Wojtek Margula, lyhty kädessä. Heti hän sentään päästi sen pöydälle ja rupesi lämpimäkseen hakkaamaan yhteen käsiään. Vihdoin hän huusi kapakoitsijalle:

— Margula, sinullahan on hevonen! huusi Kulikowa: — otatko tytön mukaasi Leszczynceen?

— Niinkuin ei se sinulle itsellesi maistuisi! huusi Kulikowa. — Kun minä sanon sinulle, että pitele lasta varovaisesti. Se on orpo. Tiedätkö sinä, pöllö, kuka sitä suojelee?

Wojtek ei viitsinyt vastata kysymykseen ja päätti nähtävästi valita toisen keskusteluaineen. Hän tarttui puolikortteliin ja alkoi:

Mutta hän ei jatkanutkaan, sillä hän oli kulauttanut viinan kurkkuunsa, irvisteli, syljeskeli, asetti tyytymättömänä astian pöydälle ja virkkoi:

Margulaa nähtävästi uhkasi sama vaara kuin akkoja, mutta juuri tähän samaan aikaan valmisteli Lupiskoryn kartanon omistaja laajaa ja asiallista kirjoitusta "herraskartanoiden väkijuomien myyntioikeudesta yhteiskuntarakennuksen perustuksena", ja siten liittyi Wojtek vasten tahtoansa tukemaan yhteiskunnan perustuksia, varsinkin kun väkijuomien myyntioikeus todella oli herrastalon, vaikka se sijaitsikin kauppalassa.

Noin viisi kertaa perätysten kulautettuaan, unohti hän todella lyhdyn, josta kynttilä oli sammunut, mutta tarttui sensijaan nukkuvan lapsen käteen ja virkkoi:

Akat nukkuivat nurkissa, joten ei kukaan ollut sanomassa hyvästi Marysialle. Lyhyesti sanoen: äiti oli jäänyt Lupiskoryn hautausmaahan ja tyttö läksi nyt Leszczynceen.

He tulivat ulos, asettuivat rekeen, Margula huusi hevosille: "hei!" — ja sitte he läksivät liikkeelle. Alussa kulki reki hyvin raskaasti, kun kuljettiin kauppalan rapakoisia katuja, mutta sitte tultiin laajoille, valkeille vainioille ja silloin kävi kulku keveäksi. Lumi tuskin narisikaan reen jalaksien alla; silloin tällöin päristeli hevonen; tuontuostakin kuului kaukaa, hyvin kaukaa koiranhaukuntaa.

He ajoivat ajamistaan. Wojtek komenteli hevosia ja lauloi nenäänsä: "muistatko, senkin koira, mitä minulle lupasit?" Mutta pian hän vaikeni ja rupesi vetämään hirsiä. Hän hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Hän näki unta, että häntä Leszczyncessä annettiin selkään siitä syystä että hän oli kadottanut postilaukun. Sentähden hän välillä hiukan heräsi ja rupesi sadattelemaan: "Senkin peijakkaat!" — Marysia ei nukkunut, sillä hänen oli kylmä. Silmät selällään hän katseli valkeita ketoja, joita Margulan mustat olkapäät tuontuostakin peittivät hänen näkyvistään. Sitte hänen mieleensä muistui, että äiti oli kuollut ja samassa hän oli näkevinään äidin kalpeat, laihtuneet kasvot ja sisäänpainuneet silmät. Vaistomaisesti hän tunsi, että ne kasvot olivat olleet hyvin rakkaat, mutta eivät ne enään ole Leszczyncessä eivätkä koskaan sinne palaja. Olihan hän juuri omin silmin nähnyt kuinka äidin päälle pantiin maata Lupiskoryssa. Tätä muistellessa olisi hänen tehnyt mieli itkeä surusta, mutta hänen jalkojaan ja polviaan paleli niin, että hän itki vilusta.

Ei tosin ollut kylmä, mutta tuuli oli, kuten tavallisesti suojan ilman aikana, läpitunkeva. Wojtekin vatsassa oli ainakin suuri varasto Lupiskoryn kapakassa koottua lämpöä. Lupiskoryn isäntä oli sattuvasti huomauttanut, "että viina lämmittää kylmässä, ja koska se on meidän rahvaamme ainoa lohdutus, niin samalla kun riistetään suuremmilta maanomistajilta mahdollisuus rahvaan yksinomaiseen lohduttamiseen, niin riistetään siltä myöskin kaikki vaikutusvalta rahvaaseen." Wojtek oli tällä hetkellä saanut niin täydellisen lohdutuksen, ettei mikään olisi voinut tehdä häntä surulliseksi.

Ei häntä huolestuttanut sekään, että hevoset metsään päästyä, olivat harventamistaan harventaneet askeleitaan, vaikka tie metsässä oli erinomainen, että ne vihdoin kääntyivät tienviereen ja kaasivat reen ojaan. Tosin hän heräsi, mutta ei käsittänyt mitä oli tapahtunut.

Tyttö istuutui reen viereen, rukoili minkä jaksoi ja jäi istumaan. Mutta pian hänen kasvonsa aivan jäykistyivät ja hän rupesi uudelleen tönimään nukkuvaa.

Vihdoin hän todella läksi. Leszczynce tuntui hänestä olevan hyvin likellä. Tiesihän hän tien, olihan hän joka sunnuntai käynyt äidin kanssa kirkossa. Nyt hänen täytyi käydä yksin. Suojasta huolimatta oli metsässä paksulta lunta, mutta sensijaan oli yö hyvin valoisa. Hohde lumesta ja pilvien paiste sulivat yhteen, sentähden näkyi tie selvästi kuin päivällä. Kun Marysia loi katseensa mustaan metsään, saattoi hän hyvin, hyvin kauvas nähdä mäntyjen tyynet, tummat piirteet valkoista taustaa vastaan. Selvästi näki hän myöskin luminietokset, joita oli luotu kantojen tasalle. Metsässä vallitsi ääretön rauha, joka ikäänkuin hyväili lasta. Oksilta, joille oli kerääntynyt lumiräntää, tippui vesipisaroita. Hiljaa helähtäen ne putoilivat oksille ja varvuille. Mutta se olikin ainoa ääni, sillä muuten oli kaikkialla hiljaista, hiljaista, valkeaa, äänetöntä, synkkää…

Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Lumiset pensaat eivät liikahtaneet. Valkea vaippa, joka peitti maan, äänetön metsä, ohuet, kalpeat pilvet taivaalla — kaikki näytti olevan samaa kuollutta kokonaisuutta. Talvisen suojan aikana on sellaista. Ainoa elävä olento, joka pienenä mustana pilkkuna liikkui suuren hiljaisuuden keskellä, oli Marysia. Hyvä, ystävällinen metsä! Ehkäpä nuo pisarat, joita lumiset oksat pudottelivat, olivatkin kyyneliä — ehkäpä metsä itki orvon kohtaloa! Suurten, lempeitten puiden kävi sääli lasta!… Yksinään, heikkona, raukkana se läpi yön ja metsän kulki eteenpäin niin rohkeasti että pois tieltä. Valoisa yö näytti pitävän huolta lapsesta. Se on suloista, kun pieni, heikko olento luottaen kokonaan antautuu äärettömän voiman huomaan. Sillä lailla kaikki saattaa käydä Jumalan tahdon mukaan.

Tyttö oli jo kulkenut hyvän aikaa ja häntä rupesi väsyttämään. Haittaa tekivät suuret kengät, joissa hänen pienet jalkansa holskuivat sinne tänne. Oli raskasta nostaa sellaisia hirmuisen suuria kenkiä lumesta. Eikä hän voinut liikuttaa käsiäänkään vapaasti, sillä toisessa kädessään hän kaikin voimin pusersi Kulikowan antamaa kymmengroshista. Hän pelkäsi, että se pääsisi häneltä putoamaan lumeen. Väliin hän purskahti ääneen itkemään, sitte hän äkkiä lakkasi, ikäänkuin tarkastaakseen eikö kukaan kuule hänen itkuaan. Kuulihan joku — metsä kuuli! Sulava lumi helähteli yksitoikkoisesti, mutta ikäänkuin surullisesti. Ja ehkäpä joku muukin kuuli… Lapsi kävelee hitaammin ja hitaammin. Entä jos hän eksyisi? Mitä vielä! leveä, valkea tie, joka kauvempana kapenee nauhaseksi, on selvänä hänen edessään kahden tumman metsäseinän välissä. Tyttöä rupesi vastustamattomasti nukuttamaan.

Hän istuutui puun alle. Silmät painuivat kiinni. Hetkisen perästä hän oli näkevinään äidin tulevan lumikenttää pitkin, hautausmaalta päin. Mutta ei kukaan tullut. Lapsi oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jonkun täytyy tulla. Kuka sitte tulisi? — Enkeli! Olihan vanha Kulikowa sanonut, että enkeli suojelee häntä. — Marysia tunsi enkelin. Mökissä äidin luona oli ollut maalattu enkeli, lilja kädessä, siivet hartioilla. Se tulee varmaan. Vesipisarat helisivät ikäänkuin kovemmin. Ehkäpä enkelin siivet karistelevat niitä maahan… — Hiljaa! Joku tulee todella; kevyt lumi narisee selvästi, askeleet likenevät likenemistään, hiipivinä ja nopeina. Luottavalla uteliaisuudella avaa lapsi uniset silmänsä. Mitä?!

Hallava, kolmikulmainen pää, korvat pystyssä vaanii lasta ahneesti… julmana… hirmuisena…

VANHA PALVELIJA

(STARY SLUGA)

Vanhojen pehtorien, voutien ja metsänhoitajien rinnalla, joitten tyyppi katoamistaan katoaa maan pinnalta, on vanhan palvelijan tyyppi. Muistan lapsuuteni ajoilta erään tuollaisen mammutin, jommoisista kohta ei ole jäljellä kuin luita vanhoilla hautausmailla, kummuissa, jotka unohdus on luonut umpeen ja joita oppineet tuontuostakin kaivavat auki. Hän palveli vanhemmillani, hänen nimensä oli Nikolai Suchowolski, hän oli pikkuaatelia, Sucha Wolan aateliskylästä, jota hän usein kertomuksissaan muisteli. Isäni peri hänet isävainajaltaan, jolla hän Napoleonin sotien aikana oli ollut palvelijasotamiehenä. Hän ei itsekään tarkkaan muistanut koska hän joutui isoisäni palvelukseen, ja kun häneltä kysyttiin päivämäärää, niin hän nuuskaten vastasi:

— Minä olin silloin vielä pikkuinen piimäsuu ja herra översti — Jumala hänen sieluaan siunatkoon! — juosta reksutteli vielä paita hampaissa!

Hän toimitti mitä erilaisimpia tehtäviä vanhempieni talossa: hän oli sekä edeskäypänä että lakeijana; hän kulki pehtorina, kesäisin leikkuupellolla, talvisin riihessä; hän hoiti viinapuodin, kellarien ja kodan avaimia; hän veti talon kellot. Enimmäkseen hän sentään torui.

En saata muistaa miestä muuta kuin torumassa. Hän torui sekä isän että äidin läsnäollessa. Minä pelkäsin häntä kuin tulta, vaikka samalla pidinkin hänestä. Kyökissä hän haki riitaa kokin kanssa, passaripoikia hän veteli korvista pitkin kartanoa eikä koskaan ollut mihinkään tyytyväinen. Kun hän oli juovuksissa — ja se tapahtui joka viikko — niin kaikki välttivät häntä. Ei hän tosin olisi uskaltanut riidellä herran tai rouvan kanssa, mutta kun hän pääsi tarttumaan kiinni johonkin ihmiseen, niin hän kulki hänen perässään koko päivän, jankutellen ja jaaritellen aivan loppumattomiin. Päivällisen aikana hän seisoi isän tuolin takana ja vaikkei hän itse tarjoillut, niin hän valvoi passaripoikaa ja koetti koko intohimonsa voimalla myrkyttää hänen elämäänsä.

— Katso ympärillesi, katso, — murisi hän, — kyllä minä sinut opetan. Kas nyt tuota! Ei se ymmärrä pitää kiirettä, vetelee vain jalkoja perässään, ikäänkuin vanha lehmä marssisi. Silmät auki, sanon vieläkin kerran! Ei se kuule mitä herra käskee. Muuta rouvalle lautanen. Mitä siinä suutasi auot, mitä? Katsokaa nyt sitä, katsokaa, hyvät ihmiset!

Aterioiden aikana hän aina sekaantui keskusteluun ja aina asettuen vastakynteen. Joskus isä kääntyi pöydästä ja virkkoi:

— Nikolai sanoo päivällisen jälkeen Matille että hän valjastaa hevoset. Mennään sinne tai sinne.

— Vai mennään! puuttui Nikolai puheeseen. — Mikseikäs mentäisi. Tietysti! Sentähdenhän hevosia pidetään. Taittakoot vaan hevosparat jalkansa sellaisella tiellä! Kun vierailulle kerran on mentävä, niin on mentävä. Herrasväki tekee vaan niinkuin tahtoo. Rupeaisinko minä kieltämään? En minä kiellä. En totisesti! Odottakoot riihet ja muut työt. Visiittihän on tärkein.

— Tuo Nikolai on ihan sietämätön! — huudahti isäni aivan kärsimättömänä.

— Minä en väitä etten olisi tyhmä. Tiedän että olen tyhmä. Pehtori lähti Niewodowiin hakkailemaan papin huushollerskaa — miksei herrasväki sitte saisi lähteä visiitille! Onko visiitti huonompi kuin papin huushollerska? Koska kerran palvelijakin sai mennä, niin kuinkas ei herrasväki!

Ja niin sieltä tuli lakkaamatta eikä kukaan voinut tukkia vanhan mörököllin suuta.

Muistan että minä ja nuorempi veljeni pelkäsimme häntä miltei enemmän kuin opettajaamme pappi Ludvigia, ainakin enemmän kuin vanhempiamme. Sisarille hän oli kohteliaampi: hän puhutteli heitä jokaista "neidiksi", vaikka he olivat nuoremmat, mutta meitä hän sinutteli muitta mutkitta. Minua hän kuitenkin veti puoleensa siitä erityisestä syystä, että hänen taskussaan aina oli nalleja. Usein oppitunnin jälkeen minä arasti lähden tarjoiluhuoneeseen, hymyilen kohteliainta hymyäni ja koettaen tekeytyä niin rakastettavaksi kuin suinkin, virkan:

— Nikolai, hyvää päivää Nikolai. Puhdistaako Nikolai tänään kiväärejä?

— Mitä se Henryk täältä hakee? Pyyhinliinaahan minä köytän ympärilleni enkä muuta.

— Nikolai, Nikolai! Kun on kysymys nalleista, niin silloin Nikolai kyllä kelpaa, mutta muuten hänet syökööt vaikka sudet. Parempi olisi että siitä lähtisit lukemaan. Ei sitä ampumisella ymmärrystä koota.

— Vai loppui tunti, vai loppui! Lue sinä, lue, muuten jää pääsi tyhjäksi lekkeriksi. En anna, nyt sen tiedät. (Niin sanoen rupesi hän jo kopeloimaan taskujaan.) Sattuupa siitä vielä joku nalli silmääsi ja syytetään Nikolaita. Kuka on syypää? Nikolai. Kuka antoi ampua? Nikolai.

Näin murahdettuaan meni hän isän huoneeseen, otti esiin pistolit, puhalteli niitä, tarkasteli vielä sataan kertaan että kaikki oli kunnossa, sytytti sitte kynttilän, pani nallin sankkireikään ja antoi minun tähdätä, mutta tuli minulle vielä sittenkin raskas risti kannettavaksi.

— Kas kuinka pitelee pistolia, virkkoi hän — ihan kuin seppä saksia. — Et sinä tuolla tavalla saa kynttilää sammuksiin, jollet sormin sammuta, niinkuin kerjäläinen kirkossa. Rupea papiksi, rämpyttele rukouksia, mutta älä vaan sotamieheksi aio.

Kaikesta huolimatta Nikolai opetti meille entistä ammattiaan. Usein päivällisen jälkeen minä ja veljeni opimme marssimaan hänen johdollaan ja meidän kanssamme marssi joskus pappi Ludvigkin, joka sen teki hyvin hullunkurisesti.

Nikolai mulkoili häneen silmäkulmiensa alta ja vaikka hän häntä sekä pelkäsi että kunnioitti enemmän kuin muita, niin ei hän voinut pidättää sisuaan, vaan virkkoi:

Minä joka olin vanhin lapsista, sain enimmän kärsiä hänen komentoaan. Mutta kun minut lähetettiin kouluun, itkeä jollotti vanha Nikolai ikäänkuin olisi tapahtunut suuri onnettomuus. Vanhemmat kertoivat että hän parin viikon aikana kiusasi ja väsytti heitä tavallista enemmän.

— Ottivat lapsen ja veivät, puheli hän. — Kuolkoon nyt siellä! Voi, voi! Mitä hänestä kouluun. Ikäänkuin ei hän olisi maatilanomistaja. Latinaako oppimaan? Salomoniksi tahtovat häntä kehittää. Voi tätä maailman turhuutta! Pois meni lapsi, pois meni. Kiertele sinä nyt, vanha äijä, pitkin nurkkia nuuskimassa, onko siellä vielä jotakin kadotettavaa. Hiiteen päin ne asiat nyt ovat.

Muistan että kun ensi kerran palasin lomalle, kaikki vielä nukkuivat talossa. Päivä oli juuri koittamaisillaan: aamu oli talvinen, luminen. Vain kaivon vintin vikinä kartanolla ja koirien haukunta särki hiljaisuutta. Päärakennuksen ikkunat olivat vielä peitetyt, ainoastaan kyökin ikkunasta paistoi kirkas tuli, värjäten ruusunkarvaiseksi lumen, joka peitti rahia seinävierustalla. Ajan pihaan alakuloisena, pahalla mielin ja pelko sydämessä, sillä ensimäinen todistukseni ei ole ensinkään erinomainen. Syy alakuloisuuteeni oli yksinkertaisesti tämä: ennenkuin totuin koulun tapoihin ja järjestykseen, en oikein ollut osannut pitää huolta itsestäni. Pelkäsin sentähden isää, pelkäsin pappi Ludvigin ankaraa, vaiteliasta katsetta. Hän se minut oli noutanut Varsovasta. Asemani tuntui aivan lohduttomalta, kun äkkiä näen kyökin oven avautuvan ja vanhan Nikolain, nenä ihan punaisena kylmästä, kömpivän lumeen, kädessä tarjotin höyryävine kermamukeineen.

— Nuoriherra kulta, rakas nuoriherra! huutaa hän minut nähdessään, asettaa kiireesti tarjottimen maahan, kaataa mukit, karkaa kaulaani ja alkaa halailla ja suudella. Siitä asti hän aina kutsui minua nuoreksiherraksi.

Mutta sitä kermaonnettomuutta ei hän taas pariin viikkoon voinut suoda minulle anteeksi. "Mies kulkee kaikessa rauhassa, kermamukit käsissä", puheli hän, "ja juuri silloin tuo ajaa pihaan, ihan kuin vaseti olisi sen hetken valinnut…" j.n.e.

Isä tahtoi, tai ainakin lupasi, antaa minulle selkäsaunan kahdesta arvosanastani, nim. kaunokirjoituksessa ja saksassa; mutta hänen aikomuksensa tuli estetyksi: ensinnäkin minä itkin ja vakuutin että parannan tapani, toiseksi tuli välittäjäksi suloinen äitini ja vihdoin Nikolai. Ei hän tosin tietänyt mikä luontokappale se kaunokirjoitus oli, mutta että saksan kielen takia piti rangaistaman — siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

— Mitä hulluja, onko hän luterilainen tai muu kauppasaksa! virkkoi hän. — Osasiko herra översti saksaa? tai osaako herra itse? (Siinä hän kääntyi isäni puoleen.) Mitä? Kun me kohdattiin saksalaiset siellä… miksi sitä nyt sanotaankaan? siellä Leipzigin luona ja piru ties missä kaikissa, niin kyllä minä sen sanon ettei yhtään saksan sanaa heille puhuttu, mutta kyllä maar he paikalla meille selkänsä näyttivät.

Vanhalla Nikolailla oli vielä muuan ominaisuus. Harvoin hän antautui juttelemaan entisistä vaiheistaan, mutta kun hän joskus erityisen hyvän tuulen hetkinä tarttui suustaan kiinni, niin hän valehteli kuin palkattu. Ei hän sitä tehnyt pahassa tarkoituksessa: ehkä tosiasiat vanhassa päässä olivat hämääntyneet ja kasvaneet satumaisiksi. Kun hän kuuli kerrottavan sotaseikkailuja nuoruutensa ajoilta, niin hän sovitti ne itseensä ja isoisääni överstiin ja uskoi itse pyhästi kaikkeen mitä kertoi. Monasti, ollessaan riihessä valvomassa työväkeä, jotka puivat viljaa, alkoi hän kertoa. Miehet silloin heittivät työnsä ja nojautuen varstoihin, kuuntelivat hänen puheitaan, suu auki. Mutta äkkiä hän sen huomasi ja huudahti:

— Mitä te siinä käännätte minuun suunne, niinkuin ne olisivat kanuunanaukkoja, häh? Ja uudestaan alkoi "lupu! tsupu! lupu! tsupu!" Jonkun aikaa kuului vain varstojen kopina, kun ne putoilivat olkiin: vanhus vaikeni, mutta alkoi hetkisen perästä:

— Poikani kirjoittaa että hän hiljan nimitettiin kenraaliksi Palmyran kuningattaren luona. Hyvä hänen siellä on olla, saa aika suuren palkan, mutta kauhea pakkanen siellä kuuluu vallitsevan… j.n.e.

Ohimennen sanoen lapset eivät tuottaneet vanhukselle onnea. Hänellä oli todella poika, mutta se oli suuri heittiö, joka täysi-ikäiseksi tultuaan teki, Jumala ties, mitä tyhmyyksiä ja vihdoin läksi maailmalle sekä katosi teille tietämättömille; Nikolain tytär taas, jota aikoinaan pidettiin ihmeellisenä kaunottarena, mellasteli kaikkien virkamiesten kanssa mitä kylässä vain oli ja kuoli vihdoin, synnytettyään maailmaan tyttären. Tämän tyttären nimi oli Hania. Hän oli minun ikäiseni, ihanainen, hento tyttönen. Muistan että me monasti yhdessä olimme sotasilla: Hania oli rumpalina ja nokkoset olivat vihollisiamme. Hän oli hyväluontoinen ja lempeä kuin enkeli. Häntäkin odotti maailmassa kova kohtalo, mutta ne muistot eivät kuulu tähän.

Palaan kertomaan vanhuksesta. Kuulin itse hänen kertovan, että ulanien hevoset Mariampolissa kerran pillastuivat ja että kahdeksantoista tuhatta hevosta laukkasi yhtä mittaa Varsovaan asti, hypäten kaikkien esteiden yli. Paljon ihmisiä ne tallasivat kuoliaaksi. Helposti saattaa käsittää että ihmiset luulivat tuomiopäivän tulleen. Toisen kerran hän kertoi — eikä riihessä, vaan pihassa ja meille kaikille, seuraavan jutun:

— Vai kysytte, tappelinko minä hyvästi? Kuinkas muuten! Kerran muistan, kun oli sota itävaltalaisten kanssa. Minä olen sitte siinä rivissä seisomassa… No niin, tuota noin, siinä rivissä. Tulee sitte luokseni sotapäällikkö, tahtoo sanoa itävaltalaisista, vastaiselta puolelta, ja sanoo: "aiai sinuas, sinä Suchowolski, kyllä minä sinut tunnen! Olisimmepa sinut lyöneet kuoliaaksi, niin olisi koko sotakin nyt lopussa."

— Kuinkas muuten! tuota noin, sanoinhan minä selvästi, että sinut ja överstisi.

— Mutta nytpäs sinä Nikolai valehtelet, niinkuin ihan olisit erityisen palkan siitä saanut.

Vanhus suuttui ja synkistyi, mutta ei virkkanut mitään, koska hän pelkäsi ja kunnioitti pappia. Hetkisen perästä hän sentään, ikäänkuin lieventääkseen puhettaan, jatkoi:

— Sen saman se sanoi minulle se pappi Siekluckikin, se kappalainen. Kun kerran sain itävaltalaisen painetin kahdennenkymmenennen… tarkoitan tietysti viidennen kylkiluuni alle, niin oli minun käydä hullusti. Hohhoh, ajattelin: nyt pitää kuolla. Ripitän siis syntini, joilla olen rikkonut Herraa Jumalaa kaikkivaltiasta vastaan, pappi Siekluckille, mutta pappi Sieklucki kuuntelee, kuuntelee ja sanoo lopuksi: "etkös sinä häpeä, Nikolai", sanoo, "nyt sinulta pääsi paljasta valetta". Niin minä vastasin hänelle: ehkä, mutta muuta minä en muista.

— Paraninhan minä. Eihän ne osanneet minua parantaa, mutta minä kurierasin itse itseni. Kun minä kerran sekoitin kaksi latinkia ruutia yhteen kortteliin viinaa ja kulautin sen sisääni yöksi, niin nousin seuraavana päivänä terveenä kuin kala.

Olisin saanut kuulla enemmän näitä kertomuksia ja kertoisin teille niitä useampia, jollei pappi Ludvig — en muuten tiedä mistä syystä — olisi kieltänyt Nikolaita "aivan vääntämästä minun päätäni", kuten hän lausui. Pappina ja hiljaisena maalaisena ei pappi Ludvig raukka tietänyt että ensinnäkin jokaiselta nuorukaiselta, jonka myrsky syntymäseudun hiljaisista nurkista heittää elämän leveälle arenalle, pään täytyy vääntyä monta kertaa; ja toiseksi, etteivät vanhat palvelijat ja heidän kertomuksensa väännä päätä keneltäkään, vaan aivan toisellaiset olennot.

Muuten ei Nikolain vaikutus meihin voinut olla vahingollinen, vaan aivan päinvastoin, sillä vanhus piti meitä ja käytöstämme silmällä erittäin ankarasti ja huolellisesti. Hän oli omantunnonmukainen ihminen sanan täydessä merkityksessä. Sotilasajoilta oli hänelle jäänyt muuan hyvin kaunis ominaisuus, joka kuvaa juuri tuota omantunnonmukaisuutta ja tarkkuutta käskyjen täyttämisessä. Muistan että eräänä talvena sudet alkoivat tehdä meillä tavatonta vahinkoa. Ne kävivät niin rohkeiksi, että parvissa, joissa oli muutamia, jopa kymmenkuntakin, tulivat kylään. Isä, joka itse oli innokas metsästäjä, alkoi puuhata metsästysretkeä; ensinnäkin hän tahtoi saada naapurimme, tunnetun sudentappajan herra Ustrzyckin ottamaan käsiinsä pääkomennon aiotuissa sudenajoissa. Hän kirjoitti hänelle sentähden kirjeen, kutsui luokseen Nikolain ja puhui hänelle:

— Pehtori lähtee nyt kaupunkiin, Nikolai saa mennä hänen kanssaan, poiketa Ustrzycan tielle ja viedä herralle kirjeen. Vastaus on sitten tuotava minulle: ilman vastausta ei saa palata.

Nikolai otti kirjeen ja läksi pehtorin kanssa matkaan. Illalla pehtori palasi — Nikolaita ei kuulunut. Isä ajatteli että hän ehkä jäi yöksi Ustrzycaan ja palaa aamulla naapurimme kanssa. Päivä koittaa, Nikolaita ei kuulu; koittaa toinen päivä, koittaa kolmas — ei kuulu. Talossa tuli hätä. Isä, peläten että ehkä sudet olivat yllättäneet hänet kotimatkalla, lähetti väkeä joka taholle. Lähetetään kysymään Ustrzycasta. Siellä vastataan, että kyllä hän kävi, mutta ei tavannut herraa kotona, ja tiedusteli missä hän on: sitten hän otti lakeijalta lainaksi neljä ruplaa ja läksi, mutta ei tiedetä minne. Me mietimme päämme halki, mitä ihmettä tämä merkitsee. Seuraavana päivänä palasivat lähettiläät toisista kylistä, tuoden sen sanoman, etteivät mistään löydä miestä. Me jo aloimme itkeä häntä. Kuudennen päivän iltana, kun isä on kansliahuoneessaan antamassa ohjeita, alkaa hän äkkiä kuulla jalkojen kopinaa, rykimistä ja hiljaista murinaa, joista merkeistä paikalla tuntee Nikolain.

Se oli todellakin Nikolai, köntyksissä, laihtuneena, väsyneenä, viiksissä jääpuikkoja, miltei aivan muuttuneena.

— Mitäkö minä olen tehnyt? murisee Nikolai. — Mitä minun sitte piti tehdä? En tavannut herraa Ustrzycassa, vaan läksin Bzinaan. Bzinassa sanoivat että nyt on piru merrassa, sillä herra on lähtenyt Karolowkaan. Minä perässä. Mutta Karolowkassa ei häntä enään ollut. Pitäisikö hänen sitte lämmittää niiden nurkkia? Hän on herra. Hän tietysti ei kulje jalkaisin. Hyvä sanoa. Karolowkasta minä menin kaupunkiin, mutta siellä sanottiin että herra on läänillä. Mitä asiaa hänellä sitte on läänille, onko hän mikä vallesmanni? Hän meni piirikaupunkiin. Teki jo mieleni kääntyä takaisin, mutta millä oikeudella? Kuljin siis piirikaupunkiin ja annoin hänelle kirjeen.

— Antoi. Vai vieläkö olisi pitänyt olla antamatta? Antoihan toki. mutta niin nauroi minulle että kulmahampaat näkyivät. Herrasi, sanoi, pyysi minua jahtiin torstaina ja vasta sunnuntaina sinä tuot minulle kirjeen. Se on nyt myöhäistä. Ja rupesi uudestaan nauramaan. Mikä hänen sitte oli nauraessa, mutta…

— Mitä vaan; eilisestä en ole syönyt mitään, mutta onko minun pakko nyt enään nähdä nälkää? Kielletäänkö minulta täällä lusikkaruuat? En ole syönyt, mutta syön vasta.

Senjälkeen ei kukaan enään antanut Nikolaille ehdottomia käskyjä, vaan aina kun hänet lähetettiin jonnekin, sanottiin että hänen pitää toimia asianhaarojen mukaan, jollei tapaa jotakin henkilöä kotona.

Muutamia kuukausia myöhemmin läksi Nikolai markkinoille likeiseen kaupunkiin ostamaan työhevosia, sillä hevosasiat hän ymmärsi täydellisesti. Illalla tuli pehtori ilmoittamaan, että Nikolai on palannut ja ostanut hevoset, mutta palannut niin hakattuna, ettei kehtaa näyttäytyä. Isä läksi paikalla hänen luokseen.

— Häpeä sinä, vanha mies. Tappelemaanko sinä lähdet markkinoille? Ei sinulla ole järkeä. Vanha olet, mutta tyhmä. Tiedätkö, että toisen miehen jo ajaisin mäelle tuollaisesta teosta. Häpeä! Sinä olet tietysti ollut juovuksissa. Sinä pilaat väkeni sensijaan että näyttäisit heille hyvää esimerkkiä.

Isäni suuttui todenteolla ja kun hän suuttui, niin oli leikki kaukana. Mutta kumma kyllä Nikolai, joka tavallisesti ei unohtanut kieltä hampaitten väliin, tällä kertaa vaikeni kuin kanto. Nähtävästi ukko oli päättänyt itsepintaisesti vaieta. Turhaan urkkivat häneltä muut, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ukko vain murahti jokaiselle eikä vastannut sanaakaan.

Oli kuitenkin syytä huoleen. Aamulla vanhus sairastui niin että piti lähettää noutamaan lääkäriä. Lääkäri vasta valaisi asiain kulun. Viikko sitten oli isä löylyttänyt voutia, joka seuraavana päivänä karkasi talosta. Hän kääntyi nyt erään saksalaisen herra von Zollin puoleen, joka oli isän vihamies, ja jäi hänen palvelukseensa. Markkinoilla oli herra Zoll, entinen voutimme ja herra Zollin rengit, jotka olivat tuoneet syötetyitä härkiä myytäviksi. Herra Zoll huomasi ensinnä Nikolain, likeni hänen rattaitaan ja rupesi haukkumaan isää. Nikolai vastasi silloin että hän on hävytön mies, mutta kun herra Zoll uudestaan alkoi solvata isää, niin Nikolai maksoi hänelle piiskalla. Silloin rengit yhdessä herra Zollin kanssa hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät verille asti.

Kun isäni kuuli tämän kertomuksen, vierivät kyyneleet hänen silmistään. Hän ei saanut suoduksi itselleen anteeksi että oli torunut Nikolaita, joka tahallaan salasi koko asian. Kun vanhus parani, meni isä nuhtelemaan häntä. Alussa ei ukko tahtonut tunnustaa mitään koko asiasta ja mutisi ainoastaan, kuten tähänkin asti, mutta heltyi sitte ja isän kanssa yhdessä he itkivät kuin lapset. Mutta Zollin vaati isä siitä hyvästä kaksintaisteluun ja saksalainen muisti sen leikin kauvan aikaa.

Ilman tohtoria olisi Nikolain uhrautuminen pysynyt salassa. Samaa tohtoria ei Nikolai sittemmin moneen aikaan voinut kärsiä. Asian laita oli tämä: minulla oli suloinen nuori täti, isän sisar, joka asui meillä. Rakastin häntä suuresti, sillä hän oli yhtä kaunis kuin hyvä eikä minua ensinkään hämmästyttänyt että kaikki häntä rakastivat, muitten muassa tohtori, nuori, lahjakas mies ja koko seudun kunnioittama. Ennen oli Nikolai pitänyt tohtorista, sanonut häntä kelpo pojaksi ja kehunut hänen hyvästi istuvan hevosen selässä. Mutta kun tohtori rupesi oleskelemaan meillä, aivan selvissä aikomuksissa täti Maryniaan nähden, niin Nikolain tunteet häntä kohtaan muuttuivat aivan tuntemattomiksi. Hän kävi hänelle kohteliaaksi, mutta kylmäksi kuin ventovieraalle ihmiselle. Ennen hän monasti oli häntä torunutkin. Kerran kun hän oli istunut meillä tavallista kauvemmin, sopersi Nikolai hänelle, auttaessaan päällysvaatteita hänen ylleen: "Kuka sitä nyt kököttelee yökaudet? Ei siitä kostu kukaan ja onko nyt sellaista ennen nähty!" Sitte hän lakkasi jankuttamasta, mutta vaikeni sensijaan kuin kivi. Kelpo tohtori kyllä käsitti mitä tämä tarkoitti, ja vaikka hän yhä hymyili entistä hyväntahtoista hymyään, niin hänen mielessään varmaan tuntui katkeralta.

Onneksi nuorelle miehelle olivat täti Marynian tunteet ihan toista laatua kuin Nikolain; eräänä kauniina iltana, kun kuu ihanasti loisti saliin ja jasmiinien tuoksu tulvi puutarhan lavoilta kautta avattujen ikkunoiden, tapahtui, että täti Marynia pianon ääressä lauloi "io questa notte sogno"; silloin tohtori Stas likeni häntä ja kysyi vapisevalla äänellä, luuleeko hän hänen voivan yrittää elää ilman häntä. Täti nähtävästi lausui epäilyksensä siinä asiassa, sitte seurasi molemminpuolisia valoja, joihin kuu kutsuttiin todistajaksi, ja kaikkinaista muuta, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti tapahtuu.

Onnettomuudeksi tuli Nikolai juuri samassa hetkessä kutsumaan illalliselle. Kun hän huomasi mitä tapahtui, juoksi hän paikalla isän luo, mutta koska isä ei ollut kotona, vaan käveli talolla tarkastelemassa rakennuksia, kääntyi hän äidin puoleen. Lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti, pyysi äiti ettei hän sekaantuisi niihin asioihin.

Nikolai ällistyi ja vaikeni, mutta hänen sisuaan kaiveli kaiken iltaa. Kun isä ennen maatapanoa vielä meni kamariinsa kirjoittamaan kirjeitä, kulki Nikolai hänen perässään, seisahtui ovensuuhun ja rupesi rykimään ja kopistelemaan jalkojaan.

— Sitähän minä… Mitenkäs minä nyt sen sanoisin? Sitähän minä tahtoisin herralta kysyä, että onko se totta, että meidän neiti aikoo ottaa miehen, tarkoitan: aikoo mennä naimisiin?

— Mille teurastajalle? Johan Nikolai nyt puhuu hulluja. Joka paikkaan
Nikolai tahtookin pistää nokkansa!

— Mutta tuota noin, eikö neiti ole meidän neiti, eikö hän ole herra överstin tytär? Herra överstipä ei ikinä sallisi tätä. Eikö neiti muka ansaitsisi maatilanomistajaa ja oikeata herraa? Mutta pyydänpä kysyä, mikä tohtori on? Ihmisten pilkaksi neiti joutuu.

— Viisas, vai viisas! Enkö minä olisi tohtoreja nähnyt? Kyllä niitä kulki sekä kuormastossa että esikunnassa, mutta kun töksähti tosi eteen, kun tuli tappelu, niin silloin ei niitä nähty eikä kuultu. Monet kerrat herra översti niitä kutsuikin veitsiniekoiksi. Mikä konsti on leikellä sitä, joka ei voi puolustaa itseään, kun ei jaksa pitää mitään kädessään. Mutta koetappa koskea terveeseen ihmiseen, joka pitelee asetta. Voi, voi, onko se nyt olevinaan suurikin asia viiltää pitkin ihmisen luita! Ei tämä käy laatuun. Kyllä herra översti haudastaan nousisi, jos kuulisi. Mikä sotamies tohtori on? Tai onko olevinaan maatilanomistaja? Ei se käy laatuan. Ei neiti mene hänelle. Se ei ole komennon mukaista. Kukapa uskaltaisikaan neitiä tavoitella?

Mutta Nikolain harmiksi tohtori sekä tavoitteli neitiä että saavutti hänet. Puolen vuoden perästä olivat häät ja sekä sukulaisten että varsinkin Nikolain kyynelvirtojen valamana läksi överstintytär elämään yhteisiä kohtaloita tohtorin kanssa.

Nikolai ei kantanut hänelle vihaa, hän ei voinut sitä kauvan kantaa; hän rakasti häntä liian paljon. Mutta tohtorille ei hän tahtonut antaa anteeksi. Hän ei koskaan suorastaan maininnut hänen nimeään ja koetti yleensä olla hänestä puhumatta. Muuten täti Marynia ja tohtori Stanislaw olivat erittäin onnelliset. Vuoden päästä antoi Jumala heille herttaisen pojan, seuraavana taas tyttären ja sitä jatkui vuoronperään, ikäänkuin tilauksesta. Nikolai rakasti lapsia niinkuin omiaan, kanniskeli niitä sylissään, hyväili ja suuteli. Monasti sentään saattoi huomata, että hänen sydämessään yhä vielä kyti jonkinlainen hapatus täti Marynian "säätyrikkoisen avioliiton" tähden. Muistan kerran jouluaattona kun istuimme juhla-aterialle, että äkkiä kaukaa alkoi kuulua rattaitten rätinää routaisella maantiellä. Odotimme aina jouluksi paljon sukulaisia, sen tähden isä sanoi:

Ja kelpasipa sitä "neitiä" katsella, kun hän astui huoneeseen kolmen lapsen kanssa. Herttainen neiti! Mutta vanhus ei vahingossakaan koskaan puhunut hänestä kuin sillä nimellä.

Vihdoin hänen vastenmielisyytensä tohtori Stasiin kuitenkin loppui. Hania sairastui kovaan lavantautiin. Seurasi minullekin surun päivät, sillä Hania oli minun ikäiseni ja ainoa leikkitoverini ja minä rakastin häntä melkein kuin sisarta. Tohtori Stas ei melkein kolmeen päivään jättänyt hänen huonettaan. Vanhus, joka rakasti Haniaa koko sielunsa voimalla, kulki hänen sairautensa aikana epätoivoissaan, ikäänkuin kaikki olisi häneltä hävitetty; sairaan vuoteen ääreen sai ainoastaan minun äitini mennä; ukko ei syönyt eikä nukkunut, istui vaan tytön huoneen ovella, antaen kovan, rautaisen tuskan kalvaa rintaansa. Olihan hänen sielunsa harjaantunut sekä ruumiilliseen työhön että kohtalon iskuihin, mutta kuitenkin hän oli murtumaisillaan ainoan tyttönsä vuoteen ääressä. Kun vihdoin monen päivän kuolettavan pelon perästä tohtori Stas hiljaa avasi sairashuoneen ovea ja onnesta säteilevin kasvoin kuiskasi tuomiota odottaville viereiseen huoneeseen sanan: "pelastettu!" niin ei vanhus voinut pidättyä, vaan mylvi kuin piisonihärkä, heittäysi hänen jalkoihinsa ja toisteli nyyhkien: "minun hyväntekijäni, minun hyväntekijäni!"

— Kelpo poika, puhui hän kierrellen tuuheita viiksiään. — Ja hyvästi istuu hevosen selässä, ja jollei häntä olisi ollut, niin Hania… äh! En tahdo sitä ajatellakaan. Piru vieköön!

Mutta jonkun vuoden perästä alkoi vanhus itse riutua. Hänen suora ja väkevä vartalonsa taipui ja koukistui. Hän lakkasi torumasta ja valehtelemasta. Yhdeksänkymmenennen ikävuotensa loppupuolella kävi hän aivan lapselliseksi. Hän viritteli vain pauloja linnuille ja joukoittain lenteli niitä, varsinkin peipposia, hänen huoneessaan. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa ei hän enään tuntenut ihmisiä, mutta itse kuolinpäivänä hänen järkensä sammuva lamppu vielä kerran leimahti kirkkaaseen tuleen. Muistan että vanhempani, äidin terveyden takia, juuri silloin olivat ulkomailla. Sinä iltana istuimme lieden ääressä minä, nuorempi veljeni Kasimir ja pappi, joka myöskin oli paljon vanhentunut. Talvinen tuuli lumipyryineen piiskasi ikkunaa; pappi Ludvig rukoili. Minä panin Kasimirin avulla kuntoon pyssyä huomispäivän metsästysretkeä varten. Äkkiä tultiin ilmoittamaan, että vanha Nikolai tekee loppua. Pappi Ludvig riensi paikalla kotikappeliin hakemaan sakramentteja, minä juoksin minkä jaksoin vanhuksen luo. Hän makasi vuoteellaan hyvin kalpeana, kellertävänä ja melkein kankeana, mutta levollisena ja täydessä tajussaan. Kaunis oli tuo paljas, kahden arven koristama pää, pää vanhan soturin ja rehellisen miehen. Vihityt vahakynttilät loivat kalmankarvaista valoa huoneen seinille. Nurkissa visertelivät kesyt peipposet. Toisella kädellään vanhus painoi rintaansa vastaan krusifiksia, hänen toista kättään piteli ja suudelmilla peitti Hania, kalvakkana kuin liljan kukka. Pappi Ludvig tuli huoneeseen ja rippi alkoi; sitte kuoleva halusi nähdä minua.

— Ei ole täällä herraani eikä rakastettua rouvaani, kuiskasi hän, — sentähden tuntuu raskaalta kuolla. Mutta olettehan te, nuoriherra kulta, perintöherrani… Holhotkaa tuota orpoa… Jumala teille palkitsee. Älkää olko vihoissanne… jos olenkin rikkonut, niin… antakaa anteeksi. Minä olin paha, mutta uskollinen…

Äkkiä heräsi hän uudelleen, puhui voimakkaalla äänellä ja kiireesti, ikäänkuin hän jo olisi ollut hengen heitossa:

— Annan tämän kelpo soturin, uskollisen palvelijan ja kunnon ihmisen hengen, lopetti juhlallisesti pappi Ludvig.

Lankesimme polvillemme ja pappi alkoi voimakkaalla äänellä lukea rukouksia vainajille.

Siitä on kulunut toistakymmentä vuotta. Uskollisen palvelijan haudalle on kasvanut tuuheita hautakanervia. Ajat ovat olleet surulliset. Myrsky on puhaltanut sammuksiin kotikyläni pyhän ja hiljaisen tulen. Jo on haudassa pappi Ludvig, haudassa täti Maryniakin; minä ansaitsen kynällä jokapäiväisen leipäni, mutta Hania…

POSENILAISEN OPETTAJAN MUISTIKIRJASTA

(Z PAMIETNIKA POZNANSKIEGO NAUCZYCIELA)

… Lampun himmeä valo herätti minut ja monasti näin kahden tai kolmen aikaan aamuyöstä Mikon yhä vielä työssä. Valkeissa alusvaatteissaan istui hän kirjojen ääressä unisena, väsyneenä, koneentapaisesti toistellen latinalaisia tai kreikkalaisia taivutuskaavoja. Hän toisteli niitä yhtä yksitoikkoisesti kuin kirkossa toistellaan litanian sanoja. Kun minä käskin poikaa nukkumaan, vastasi hän minulle: "en vielä osaa läksyäni, herra Wawrzynkiewicz". Olinhan itse ollut valmistamassa hänen kanssaan läksyjä sekä neljästä kahdeksaan että kymmenestä kahteentoista. Olin pannut maata vasta kun varmaan tiesin hänen osaavan kaikki. Mutta tässä oli kun olikin liikaa työtä. Lopetettuaan viimeisten läksyjen lukemisen, oli poika jo unohtanut ensimäiset, ja kreikkalaiset, latinalaiset ja saksalaiset taivutuskaavat ja kaikellaisten käsitteiden nimitykset olivat panneet hänen pää-raukkansa niin sekaisin, ettei hän voinut nukkua. Hän ryömi siis esiin peitteen alta, sytytti lampun ja istuutui takaisin pöydän ääreen. Kun minä häntä nuhtelin, rupesi hän rukoilemaan ja purskahti itkuun. Vihdoin minä niin totuin näihin yöllisiin istuntoihin, lampun valoon ja taivutuskaavojen harjoittamiseen, etten enään saanut unta, jos ne jäivät pois. Minun ehkei olisi pitänyt sallia lapsen rasittautua näin yli voimain, mutta mitä minä saatoin tehdäkään? Täytyihän hänen joka päivä edes kutakuinkin oppia läksynsä, muutoinhan hänet olisi pantu pois koulusta ja Jumala ties kuinka sitte olisi käynyt Maria rouvan, joka miehensä kuoltua oli jäänyt vaalimaan kahta orpoa lastaan ja joka pani kaiken toivonsa Mikkoon. Minun tilani kävi todella sietämättömän vaikeaksi, sillä näinhän toiselta puolen selvästi, että ylenmääräiset ponnistukset kuluttavat pojan terveyttä, ehkäpä uhkaavat hänen elämäänsä. Olisi ainakin pitänyt koettaa vahvistaa hänen ruumiillisia voimiaan, toimittaa häntä voimistelemaan, kävelemään tai ratsastamaan. Mutta siihen ei ollut aikaa. Lapsella oli niin paljon työtä, niin paljon ulkoläksyjä, joka päivä niin paljon kirjoittamista, että käsi sydämellä sanon: siihen ei ollut aikaa. Joka hetki, joka olisi ollut tarpeellinen pojalle virkistykseksi ja huviksi, meni latinaan, kreikkaan ja… saksaan. Aamuisin kun panin kirjoja hänen rensseliinsä ja näin hänen heikkojen hartioidensa taipuvan bysanttilaisten siteiden painon alla, kouri sydäntäni kerrassaan. Välistä minä koetin rukoilla, että häntä ymmärrettäisiin ja armahdettaisiin, mutta saksalaiset opettajat vain vastasivat, että minä hemmottelen lasta, jopa kerrassaan pilaan hänet, että Mikko nähtävästi ei tee tarpeeksi työtä, vaan huutaa ja ulvoo yhtämittaa. Sairastan itsekin rintatautia, olen yksinäinen, arka mies, ja monet hetket ovat heidän moitteensa minulta myrkyttäneet. Minä kyllä olen parhaiten nähnyt eikö Mikko tee tarpeeksi työtä! Hänen lahjansa olivat keskinkertaiset, mutta hän oli tavattoman uuttera ja lempeydestään huolimatta niin erinomaisen lujaluontoinen, etten ole tavannut toista hänen kaltaistaan poikaa. Mikko raukka rakasti äitiään niin kiihkeästi ja sokeasti, että kun hänelle sanottiin äidin olevan sairaana ja ehkä kuolevan jos Mikko on laiska — niin poika pelkäsi ja vapisi ja istui yökaudet kirjan ääressä, jottei vaan tuottaisi surua äidilleen. Kun hän sai huonon arvosanan, purskahti hän itkuun. Mutta ei kenenkään päähän edes pälkähtänytkään minkätähden hän itki, ei kukaan aavistanut mikä hirveä edesvastuun tunne häntä painoi sellaisina hetkinä. Niin, ketä se olisi liikuttanut? En minä häntä pilannut enkä hemmotellut, minä vain ymmärsin häntä paremmin kuin muut; kun en soimannut häntä vastoinkäymisestä, vaan sen sijaan koetin lohduttaa, niin tiesin mitä tein. Itse olen eläissäni saanut tehdä työtä aika lailla, olen saanut kärsiä sekä nälkää että hätää, en ole ollut onnellinen enkä ikinä tule onnelliseksi. Mutta nyt — hitto vieköön! en enään edes kiristele hampaitanikaan, kun sitä ajattelen. Elämä ei ole elämisen arvoista, sen tiedän, mutta ehkäpä juuri sentähden todella säälin jokaisen hätää.

Kun minä olin Mikon ikäisenä, kun minä juoksentelin kaduilla kilpaa kyyhkysten kanssa tai löin nappia raatihuoneen edustalla, olin ainakin terve ja iloinen. Silloin ei minua kiusannut yskä; kun minä jostakin syystä suutuin, itkin kunnes sain selkääni; muuten olin vapaa kuin lintu enkä välittänyt mistään. Mikko ei milloinkaan ole saanut tuntea sellaista. Olisipa elämä kyllä aikoinaan pannut hänetkin alaisimelle ja lyönyt vasaralla — sentähden hänen lapsena olisi pitänyt saada sydämen pohjasta nauttia lasten huveista, tehdä kepposia ja juoksennella raittiissa ilmassa ja auringon paisteessa. Mutta en saanut minä nähdä työtä ja iloista lapsellisuutta sopusoinnussa. Päinvastoin: näin lapsen sekä lähtevän kouluun että palaavan koulusta alakuloisena, nääntymäisillään kirjataakan alle, ylen rasittuneena. Hänen silmäkulmissaan oli ryppyjä, hän kulki aina ikäänkuin itkua pidätellen — sentähden minun kävi häntä sääli, sentähden minä tahdoin häntä lohduttaa.

Olen itse opettaja, vaikkakin yksityisopettaja, enkä käsitä mitä maailmassa tekisin jos minun vielä pitäisi kadottaa usko opin arvoon ja hyötyyn. Mutta yksinkertainen mielipiteeni on, ettei oppi saa käydä lapsille rasitukseksi, ettei latina saata korvata raitista ilmaa ja terveyttä, ettei hyvä tai huono ääntäminen saa olla ratkaisemassa ihmislapsen elämän kohtaloa.

Arvelen niinikään, että pedagogikka parhaiten täyttää tehtävänsä, jos lapsi tuntee, että ohjaava käsi on lempeä, ettei armotonta jalkaa panna polkemaan hänen rintaansa ja ettei tukahuteta kaikkea mitä kodissa on opetettu kunnioittamaan… Sellainen visapää minä vaan olen, etten muuta mielipidettä tässä suhteessa. Minulle selvenee selvenemistään, että olen oikeassa, kun muistelen pientä Mikkoani, jota niin vilpittömästi rakastin. Olin opettanut häntä hänen kuudennesta ikävuodestaan asti, olin ensin ollut hänen kotiopettajanaan ja sitte, hänen päästyään toiselle luokalle, valmistanut läksyjä hänen kanssaan. Minulla oli siis ollut yllin kyllin aikaa kiintyä häneen. Niin, mitäpä minä rupeisin salaamaan sitä itseltäni: hän oli sen naisen poika, joka oli minulle kallein maailmassa… Se nainen ei tietänyt sitä eikä milloinkaan saa sitä tietää. Muistan, että olen vain… herra Wawrzynkiewicz, yksityisopettaja ja sairas mies — kun hän taas on mahtavan aatelistalon tytär, ylhäinen rouva, jonka puoleen en uskalla silmiänikään nostaa. Mutta elämän viskelemän, yksinäisen sydämen täytyy lopulta saada tarttua kiinni johonkin, kuten aallon viskelemä näkinkenkäkin etsii jalansijaa — minun sydämeni tarttui kiinni häneen. Minkä sille voin? ja eihän hänellä siitä ole mitään haittaa! Enhän minä häneltä vaadi enempää valoa kuin auringolta, joka keväisin elähyttää sairaan rintani. Olenhan viettänyt kuusi vuotta hänen kodissaan, olinhan silloinkin kun hänen miehensä kuoli, näinhän hänet onnettomana, yksinään; hän oli aina hyvä kuin enkeli ja kuinka hän rakasti lapsiaan! Hänen leskeydessään oli jotakin pyhää. Niin, siihen sen täytyi johtaa. Mutta tunteeni ei ole rakkautta, se on pikemmin uskontoa.

Mikko muistutti suuresti äitiään. Monasti, kun poika minuun katsahti, luulin näkeväni hänen äitinsä. Hänellä oli samat hienot piirteet, sama tuuheiden hiuksien varjostama otsa, samat sirosti kaarevat kulmakarvat ja varsinkin oli hänen äänensä aivan samallainen. Yhteiset äidille ja lapselle olivat niinikään tunteet ja mieliteot, molemmilla oli taipumus kiihtymykseen ja liioitteluun. Molemmat kuuluivat noihin hermostuneisiin, herkkiin, ylhäisiin ja rakastavaisiin olentoihin, jotka kykenevät tekemään mitä suurimpia uhrauksia, mutta jotka tavallisesti elämässä ja todellisuudessa löytävät sangen vähän onnea. He levittävät nimittäin ympärilleen enemmän onnea kuin he voivat saada takaisin. Sen tapaiset ihmiset häviävät nykyään häviämistään ja arvelen, että joku nykyaikainen luonnontutkija voisi sanoa heistä, että he edeltäkäsin ovat määrätyt kuolemaan, sillä he ovat syntyneet maailmaan vika sydämessä — he rakastavat liian paljon.

Perhe oli ennen ollut hyvinkin mahtava, mutta sen jäsenet olivat — rakastaneet liiaksi. Kaikellaiset myrskyt olivat hajoittaneet omaisuuden ja se mikä oli jäljellä, ei tosin jättänyt hätään, mutta oli joka tapauksessa hitunen, verraten entisiin aikoihin. Mikko oli suvun viimeinen jäsen; sentähden Maria rouva rakastikin häntä tulevaisuutensa toivona eikä yksin omana lapsenaan. Mutta sokeana, kuten äidit tavallisesti ovat, hän, onnetonta kyllä, piti häntä harvinaisen lahjakkaana. Ei poika ollut tyhmä, mutta hän kuului niihin lapsiin, joitten lahjat alussa ovat keskinkertaiset, mutta jotka kehittyvät myöhemmin, yhdessä ruumiillisten voimien ja terveyden kanssa. Toisissa olosuhteissa olisi hän voinut lopettaa sekä koulun että yliopiston ja joutua hyödylliseksi työntekijäksi mille alalle tahansa. Mutta olevien olosuhteiden vallitessa hän vain väsymistään väsyi ja rasitti itseään turhanpäiten, tietäen kuinka suuret luulot äidillä oli hänen lahjoistaan.

Paljonhan minun silmäni ovat nähneet maailmassa ja minä olin päättänyt, etten enään hämmästy mitään. Mutta vaikea minun oli uskoa, että ihmiset saattaisivat laittaa sellaisen sekasotkun, joka vie lapsen kestävyyden, luonteen voiman ja työkyvyn aivan pilalle. Sairaalloinenhan se sellainen järjestys on. Jos minä sanoilla voisin kostaa kaiken sen tuottaman katkeruuden, niin varmaan sanoisin Hamletin kanssa: maailmassa tapahtuu paljon asioita, joista filosofit eivät saata uneksiakaan.

Minä ponnistelin Mikon kanssa ikäänkuin oma tulevaisuuteni olisi riippunut hänen arvosanoistaan. Sillä minulla ja rakkaalla poikasellani oli sama päämäärä: olla tuottamatta surua äidille, saada näyttää hänelle hyvä arvosana ja houkutella onnen hymy hänen huulilleen. Kun pojan oli onnistunut saada hyvä numero, saapui hän luokalta säteillen onnesta. Hän näytti silloin ikäänkuin äkkiä kasvaneen tai ainakin lakanneen kutistumasta kokoon hänen silmistään, jotka tavallisesti olivat niin sameat, loisti silloin vilpitön, lapsellinen iloisuus ja ne tuikkivat kahtena hehkuvana hiilenä. Paikalla hän viskasi hennoilta hartioiltaan kirjataakan, iski minulle silmää ja virkkoi jo kynnykseltä:

— Herra Wawrzynkiewicz, äiti tulee iloiseksi! Sain tänään maantieteessä… arvatkaappa kuinka paljon?

Ja kun minä sanoin, etten osaa arvata, karkasi hän herttaisesti kaulaani ja oli kuiskaavinaan korvaani, mutta sanoi sangen ääneen:

Ne olivat meille molemmille onnellisia hetkiä. Sellaisten päivien iltana Mikko uneksi ja kuvitteli kummoista on, jos kaikki hänen arvosanansa ovat kiittäviä. Hän pajatteli puoleksi minulle, puoleksi itsekseen:

— Jouluksi lähdemme Zalesiniin: sataa lunta — kuten tavallisesti talvella — ja me ajamme reellä. Kun tulemme perille, on yö, mutta äiti odottaa minua, hyväilee, suutelee minua. Sitte hän kysyy todistusta. Minä olen käyvinäni surulliseksi, mutta äiti lukee: uskonnossa: kiitettävä; saksassa: kiitettävä; latinassa: kiitettävä… paljaita kiitettäviä! Oi, herra Wawrzynkiewicz!

Ja kyyneleet kohosivat poika raukan silmiin. Enkä minä saattanut ruveta häntä laimentamaan, vaan minun oma väsynyt mielikuvitukseni karkasi hänen perässään. Hengissä näin talon Zalesin'ssa, tunsin sen juhlallista rauhaa, näin sen ylhäisen olennon, joka siellä hallitsee, näin hänen iloitsevan pojastaan joka palaa ja tuo niin kiittävät arvosanat.

Käytin hyväkseni tällaisia hetkiä ja koetin selittää Mikolle, että äidille kyllä on hyvin tärkeää, että Mikko oppii, mutta että yhtä tärkeää on, että hän pysyy terveenä. Sentähden ei hän saa itkeä kun minä vien häntä kävelemään, hänen pitää panna nukkumaan kun minä käsken eikä rasittua valvomisesta. Mielenliikutuksissaan syleili poika minua ja toisteli toistamistaan:

— Kyllä, kyllä, herra kulta! Minä tulen niin terveeksi, että ihan hirvittää, ja minä kasvan niin suureksi, ettei äiti eikä pikku Lola enään tunne minua.

Usein minä myöskin sain kirjeitä Maria rouvalta, joka kehoitti minua hoitamaan lapsen terveyttä. Mutta epätoivolla huomasin joka päivä, että oli mahdoton sovittaa yhteen terveyttä ja läksyjä. Jos luettavat aineet olisivat olleet liian vaikeat, niin olisin ollut valmis muuttamaan Mikon toiselta luokalta ensimäiselle; mutta hän ymmärsi asianomaiset aineet, niin hyödyttömät kuin ne olivatkin, täydellisesti. Ei siis puuttunut oppimisen mahdollisuutta, vaan ainoastaan aikaa. Ja sitte oli alituisena haittana se onneton saksankieli, jota ei lapsi tahtonut oppia hallitsemaan. Siinä suhteessa eivät minun neuvoni enään riittäneet. Panin vaan luottamukseni siihen, että lepo pyhien aikana parantaa mitä liiallinen rasitus on pojalle tuottanut.

Jos pieni Mikko olisi ollut huolettomampi, niin minun vähemmin olisi tarvinnut olla huolissani hänestä; mutta hän suri todella enemmän jokaista vastoinkäymistä kuin hän iloitsi myötäkäymisestä. Paha kyllä nuo yllämainitut viitosten tuottamat ilonhetket uudistuivat ylen harvoin.

Minä opin hänen kasvoistaan ymmärtämään kaikki hänen mielialansa ja heti kun hän astui huoneeseen, saatoin nähdä, oliko hänen käynyt huonosti.

Nuori Owicki, toisen luokan primus, jonka läksynlukuja johdin vartavasten siksi, että Mikko saisi lukea yhdessä hänen kanssaan, sanoi Mikon saavan huonoja numeroja vaan siksi, ettei hän saa… suutansa auki.

Jota suuremmaksi lapsen sekä henkinen että ruumiillinen väsymys kävi, sitä useammin nämä onnettomat hetket uudistuivat. Huomasin, että Mikko aikansa itkettyään istuutui läksyjensä ääreen, ääneti ja ikäänkuin tyyntyneenä. Mutta sitte hän heittäysi lukemaan kaksinkertaisella kiihkolla ja ikäänkuin kuumeentapaisella epätoivolla. Silloin tällöin hän istuutui johonkin nurkkaan, piteli päätään molemmin käsin ja vaikeni: silloin kuvitteli kiihtynyt poika kaivavansa hautaa rakastetulle äidille, eikä käsittänyt miten suoriutua. Hän tunsi olevansa sellaisessa asemassa, ettei siitä ole mitään pelastumisen mahdollisuutta.

Hänelle tuli tavaksi nousta öisin lukemaan läksyjään. Peläten että minä heräisin ja käskisin häntä nukkumaan, nousi hän hiljaa pimeässä, kantoi lampun viereiseen huoneeseen, sytytti sen siellä ja istuutui lukemaan. Hän oli jo viettänyt muutamia öitä tällä tavalla, pimeitten seinien keskellä, ennenkuin sain hänet kiinni. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin nousta, kutsua hänet takaisin makuuhuoneeseen ja vielä kerran käydä hänen kanssaan läpi läksyt, jotta hän näkisi osaavansa ne eikä turhanpäiten kylmetyttäisi itseään. Mutta hän ei enään lopulta itsekään tietänyt mitä hän osasi ja mitä ei osannut. Lapsen voimat heikkenivät heikkenemistään, se laihtui, sen kasvot kuihtuivat ja kävivät yhä synkemmiksi. Silloin tällöin sattui tapauksia, jotka antoivat minulle aihetta uskoa, ettei yksin työ ollut kuluttamassa hänen voimiaan, vaan että siihen oli muitakin syitä. Kerran kun kerroin hänelle kirjasta "Sedän kertomuksia veljenpojalle" [Kertomuksia lapsille Puolan historiasta], jota minä Maria rouvan toivomuksen mukaan kerroin Mikolle joka päivä, karkasi hän paikaltaan säkenöivin silmin. Minä kerrassaan pelästyin, kun näin uhkaavan ja ankaran ilmeen hänen kasvoissaan, ja kun kuulin hänen äänensä.

Hän ei vastannut, vaan rupesi kiristelemään hampaitaan ja puhkesi vihdoin itkemään niin raivoisasti, etten pitkiin aikoihin saanut häntä rauhoittumaan.

Koetin Owickilta urkkia syytä tähän tunteen purkaukseen: hän joko ei osannut tai ei tahtonut selittää sitä. Arvasin sen kuitenkin itse. Epäilemättä puolalaisen lapsen saksalaisessa koulussa täytyi kuulla paljon asioita, jotka haavoittivat hänen tunteitaan. Loukkaavat sanat luisuivat muitten poikien mielestä jättämättä muita jälkiä kuin vastenmielisyyttä opettajiin ja koko heidän rotuunsa; mutta sellainen herkkä poika kuin Mikko kärsi niistä kipeästi, vaikkei hän uskaltanut nousta vastakynteen. Oli kaksi voimaa, kaksi ääntä, joita lapsen tulee totella ja joitten juuri sentähden tulisi olla sopusoinnussa, mutta jotka repivät Mikkoa kahdelle vastakkaiselle taholle. Sitä mitä toinen voima sanoi puhtaaksi, kalliiksi ja rakkaaksi, sanoi toinen likaiseksi, saastaiseksi ja naurettavaksi; mitä toinen kutsui hyveeksi, kutsui toinen paheeksi. Tässä ristiaallokossa seurasi poikanen sitä mahtia, joka veti puoleensa hänen sydäntään, mutta hänen täytyi olla kuulevinaan ja kätkevinään sydämeensä aivan vastakkaisia sanoja; hänen täytyi teeskennellä aamusta iltaan; hänen täytyi elää tässä kuluttavassa pakossa päiviä, viikkoja, kuukausia… Voi sitäkin tilaa missä tämä lapsi oli!

Kummallinen oli Mikon kohtalo. Elämän näytelmä alkaa tavallisesti myöhemmin, vasta sitte kun ensi lehdet jo varisevat nuoruuden puusta. Häntä kohtasivat onnettomuuden eri muodot, kuten siveellinen pakko, salainen kärsimys, levottomuus, turhat ponnistukset, taistelu vaikeuksia vastaan, toiveitten asteettainen kadottaminen — häntä alkoi kaikki tämä kohdata jo yhdentoista vuoden vanhana. Ei hänen heikko ruumiinsa enempää kuin hänen heikot voimansakaan jaksaneet kestää sitä painoa. Päivät ja viikot vierivät, poika raukka ponnisteli kaksin kerroin, mutta ikävöity menestys hupeni hupenemistaan. Maria rouvan kirjeet lisäsivät kiviä kuormaan, vaikka olivatkin täynnä rakkautta.

"Jumala on antanut sinulle, Mikko, harvinaiset lahjat", kirjoitti äiti; "luotan siihen, ettet petä toiveitani, vaan tuotat maallesi ja minulle kunniaa."

Saatuaan ensimäisen tällaisen kirjeen, kävi poika suonenvedontapaisella kiihkolla kiinni käteeni ja rupesi itkua vastaan taistellen puhumaan:

Mitä hän todella saattoi tehdä? mitä hän sille taisi, ettei hänellä ollut taipumusta kieliin ja ettei hän saattanut ilmaista ajatuksiaan saksaksi?

Pyhäin miesten päiväin lupa-aika oli käsissä; kuukausitodistus ei ollut ensinkään suotuisa; kolmen tärkeimmän aineen arvosana oli huono. Hänen kiihkeitten pyyntöjensä ja rukoustensa johdosta en lähettänyt todistusta Maria rouvalle.

— Rakas herra! huusi poika kädet ristissä. — Äiti ei tiedä, että Pyhäin miesten päiväksi annetaan arvosanoja. Ehkäpä Jumala jouluksi armahtaa minua.

Lapsi raukka eli siinä toivossa että hän ehtii parantaa huonot arvosanansa, ja samaa toivoin minäkin. Arvelin, että hän tottuu koulun järjestykseen ja kaikkeen muuhunkin, että hän oppii ääntämään ja puhumaan kieltä ja että lukemiseen tästä puoleen menee vähemmin aikaa. Jollen olisi elänyt tässä toivossa, olisin aikoja sitte kirjoittanut Maria rouvalle ja selittänyt millä kannalla asiat olivat. Toivoni ei näyttänyt olevankaan turha. Heti Pyhäin miesten päivien jälkeen sai Mikko kolme kiitettävää arvosanaa, joista yksi oli latinassa. Hän oli yksinään koko luokalla tietänyt, että gaudeo verbin perfekti on: gavisus sum. Ja sen oli hän tietänyt siksi, että hän kerran aikaisemmin, saatuaan kaksi kiitettävää arvosanaa, oli kysynyt minulta kuinka latinaksi sanotaan: "iloitsen". Pelkäsin pojan tulevan hulluksi ilosta. Hän kirjoitti paikalla äidille kirjeen, joka alkoi sanoilla:

"Kallein äiti kulta! tietääkö rakkaani kuinka kuuluu perfekti verbistä gaudeo? Varmaan ei tiedä äiti eikä pikku Lola, sillä koko luokalla tiesin sen minä yksin."

Mikko suorastaan jumaloi äitiä. Ja siitä lähtien hän yhtämittaa kyseli minulta eri perfektejä ja partisiippeja. Hänen elämänsä päämääräksi kävi saada tuo kiitettävä arvosana pysymään muuttumattomana. Mutta tämä onnen väläys oli lyhyt. Onneton puolalainen ääntäminen kaatoi pian sen minkä ponnistus oli saanut pystyyn ja aineiden lukematon paljous ei sallinut lapsen uhrata kullekin aineelle niin paljon aikaa kuin rasittunut muisto olisi vaatinut. Lisäksi sattui vielä tapaus, joka suurensi onnettomuutta. Mikko ja Owicki olivat unohtaneet puhua minulle eräästä kirjallisesta tehtävästä ja siten se jäi tekemättä. Owicki suoriutui helposti, sillä primuksena ei häneltä edes kysytty kirjoitusta, mutta Mikko sai julkisen muistutuksen ja huomautuksen, että voi seurata koulusta eroittaminen.

Kaikesta päättäen oli edellytetty hänen tahallaan salanneen minulta tehtävän ja siten toivoneen pääsevänsä siitä. Mutta poika, joka ei olisi saattanut saada suustaan pienintäkään valhetta, ei voinut millään tavalla todistaa viattomuuttaan. Olisihan hän tosin voinut sanoa, että Owickikin oli unohtanut saman tehtävän, mutta sitä ei toverikunnia sallinut. Minä koetin vakuuttaa hänen olevan viattoman, mutta saksalaiset huomauttivat vaan, että totutan poikaa laiskuuteen. Sekin tuotti minulle aika lailla surua, mutta vaikeinta oli minun katsella Mikkoa. Sen päivän iltana näin hänen painelevan päätään molemmin käsin ja itsekseen mutisevan: "särkee! särkee! särkee!" Seuraavana aamuna tuli kirje äidiltä, jossa Mikkoa hellästi hyväiltiin kiitettävien arvosanojen johdosta. Se oli uusi isku Mikolle.

— Kyllä minä valmistan äidille kauniin ilon! huusi hän peittäen kasvot käsillään.

Seuraavana päivänä, kun minä nostin kirjarensselin hänen selkäänsä, horjahti hän ja oli kaatumaisillaan. Kehoitin häntä jäämään kotiin, mutta hän vakuutti, ettei häntä vaivaa mikään. Hän pyysi ainoastaan, että minä saattaisin hänet, sillä hän pelkää, että rupeaa pyörryttämään. Iltapäivällä palatessaan koulusta oli hän saanut uuden muistutuksen. Läksynsä hän osasi täydellisesti, mutta Owickin sanojen mukaan hän oli pelästynyt eikä saanut sanoja suustaan. Siitä tuli muistutus. Kaikki olivat vakuutetut siitä että pojalla on nurinkuriset mielipiteet ja vaistot, että hän on tylsä ja laiska.

Näitä kahta viimeistä iskua vastaan taisteli poika kuin hukkuva aaltoja vastaan — epätoivoisesti, mutta turhaan.

Lopulta hän kadotti kaiken uskon ja luottamuksen omaan itseensä ja omiin voimiinsa; hän tuli siihen johtopäätökseen, että kaikki ponnistus ja työ on turhaa, ettei hän saata oppia mitään. Ja samalla hän kuvitteli mitä äiti sanoo tähän kaikkeen. Äidille tulee hirveä suru, äidin heikko terveys menee ehkä kokonaan.

Zalesinin pappi, erinomaisen kelpo mies, vaikka hiukan ajattelematon, kirjoitti hänelle joskus, ja joka kirje päättyi sanoilla: "Mikon tulee muistaa, että sekä äidin onni että terveys riippuu Mikon edistyksestä ja käytöksestä." Kyllä Mikko muisti, muisti hyvinkin. Hän toisteli unissaankin valittavalla äänellä: "äiti! äiti!" ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Mutta valveella ollessa alenivat hänen arvosanansa alenemistaan. Joulu likeni eikä arvosanojen laadusta enään saattanut olla epäilystäkään. Minä kirjoitin jo Maria rouvalle kirjeen valmistaakseni häntä vastaanottamaan iskua. Sanoin hänelle suoraan ja vakavasti, että lapsi on heikko ja rasittunut, ettei se ahkerimmallakaan työllä saata suoriutua ja että se varmaan joulusta on otettava pois koulusta ja pidettävä maalla voimistumassa ja parantumassa. Vastauksesta kyllä huomasin, että hänen äidinylpeytensä jollakin lailla oli loukkaantunut. Samalla hän kuitenkin kirjoitti kuten järkevän naisen ja rakastavan äidin sopii. En puhunut Mikolle mitään tästä kirjeestä. En myöskään maininnut sitä että hänet otettaisiin pois koulusta. Pelkäsin nimittäin tuottavani hänelle liiallista mielenliikutusta, ja sanoin vaan, että äiti tietää hänen olevan ahkeran ja ymmärtää hänet, vaikkei hän onnistuisikaan. Tämä nähtävästi huojensi hänen huoliaan, sillä hän itki kauvan ja haikeasti — ja sitä ei hän ollut saanut tehdyksi pitkiin aikoihin. Itkiessään hän toisteli: "miten paljon surua minä tuotan äidille!" Samassa hän sentään muisti, että hän pian pääsee maalle, että hän näkee äidin ja pienen Lolan ja Zalesinin ja pappi Maszynskin, ja silloin hän hymyili kyynelten läpi. Minä toivoin minäkin hartaasti Zalesiniin, sillä minä todella en enään saattanut katsella lapsen tilaa. Zalesinissa odotti häntä äidin sydän, ystävälliset palvelijat, tyyneys ja rauha. Siellä kantoivat opinnot kotoisia, ystävällisiä kasvoja — eivätkä vieraina työntäneet luotaan. Siellä oli ilmakin kotoista ja puhdasta lapsen hengittää.

Minä toivoin siis joulua kuni pelastajaa ja laskin hetket, jotka olivat meitä eroittamassa ja jotka Mikolle tuottivat yhä uusia kärsimyksiä. Kaikki näytti liittoutuneen häntä vastaan. Hän sai taas uuden muistutuksen muka siksi että hän tärvelee muita. Tämä tapahtui juuri pyhien edellä, joten se merkitsi sangen paljon. En saata kuvatakaan kuinka se vaikutti kunnianhimoiseen, arkatuntoiseen lapseen. Minkä sekamelskan se mahtoikaan synnyttää hänen mielessään! Se runteli haavoille lapsen rinnan eikä hänen silmiensä edessä ollut valoa, vaan — pimeyttä. Hän huojui kuin tähkä tuulessa. Vihdoin kävivät yksitoistavuotiaan lapsen kasvot kerrassaan synkiksi. Näytti siltä kuin itku alituisesti olisi ollut kuristamassa häntä kurkusta ja kuin hän aina olisi koettanut pidättää nyyhkytystä. Välistä oli hänen silmissään ilme kuin kärsivän linnun silmissä; sitte hänet valtasi outo väsymys ja unisuus. Hänen liikkeensä kävivät itsetiedottomiksi ja hänen puheensa oudon hitaaksi. Hän kävi sanattomaksi, tyyneksi ja totteli koneentapaisella täsmällisyydellä. Kun minä kehoitin häntä lähtemään kävelylle, ei hän pannut vastaan kuten ennen, vaan otti lakkinsa ja läksi, sanaa sanomatta. Olisin ollut iloissani, jos se olisi tapahtunut välinpitämättömyydestä, mutta minä huomasin, että hänen katseensa pohjalla piili kiihoittunut, sairaalloinen alistumisen tunne. Hän kävi tunneilla ja luki läksynsä kuten ennenkin, mutta vain totutun tavan vuoksi. Saattoi huomata, että hän taivutuskaavoja toistellessaan, ajatteli jotakin aivan toista, tai ei ajatellut oikeastaan mitään. Kerran kun minä kysyin, joko hän oli lopettanut läksynsä, vastasi hän hitaalla, unisella äänellään: "minä luulen, ettei siitä ole mitään hyötyä". Minä en uskaltanut edes lausua äidin nimeä, jottei se katkera kalkki, josta hänen lapselliset huulensa olivat maistaneet, täyttyisi täydemmäksi.

Kävin yhä levottomammaksi hänen terveydestään, sillä hän huononi huononemistaan ja tuli lopulta ihan läpikuultavaksi. Sinertävä suoniverkko, joka ennen oli ilmestynyt ohimoille mielentilan kiihtyessä, näkyi nykyään aina. Poika kävi kauniiksi kuin kuva. Surko tuli, kun katseli hänen lapsellista päätään, joka oli kuin enkelin pää. Se näytti kuihtuvalta kukkaselta. Ei hänessä ollut mitään näkyvää vaivaa, mutta hän ikäänkuin pieneni ja heikontui. Hän ei enään jaksanut kantaa rensselissä kaikkia kirjoja. Panin sinne vain muutamia ja kannoin itse loput. Saatoin hänet nimittäin joka päivä kouluun ja noudin pois koulusta.

Vihdoin olivat juhlat ovella. Hevoset Zalesinista olivat jo odottaneet kaksi päivää ja Maria rouvan kirjeessä, joka oli saapunut niiden mukana, sanottiin, että meitä odotetaan kärsimättömyydellä. "Olen kuullut", lopetti hän kirjeensä, "ettet sinä, Mikko, voi hyvin. En enään odotakaan, että toisit kotiin kiitettäviä arvosanoja. Toivoisin vain, että opettajasi ajattelisivat niinkuin minä: että olet tehnyt kaiken voitavasi, ja että nuhteettomalla käytöksellä olet koettanut korvata puuttuvaa edistystäsi."

Mutta opettajat olivat joka suhteessa toista mieltä. Todistus teki siis tyhjäksi nekin toiveet. Viimeinen julkinen muistutus tarkoitti suorastaan pojan käytöstä, josta Maria rouvalla niinikään oli aivan toinen luulo. Saksalaisten opettajien silmissä oli ainoastaan niiden oppilaitten käytös hyvä, jotka nauroivat, kun opettajat tekivät pilaa Puolan kansallisuudesta, kielestä ja perintömuistoista. Tällaisten siveellisten käsitteiden nojalla eroitettiin Mikko koulusta, koska hän ei näyttänyt vastaisuudessa voivan saada hyötyä opetuksesta, vaan turhaan anasti sijan opinhaluisemmilta. Hän toi tämän tuomion kotiin illalla. Huoneessa oli jo pimeä, sillä lumi lankesi sakeana maille. Sentähden en saattanut eroittaa lapsen kasvoja. Näin vain, että hän astui ikkunan luo, jäi siihen seisomaan ja katselemaan lumihiutaleita, jotka hyppelivät ilmassa. En kadehtinut poika raukalta hänen ajatuksiaan. Varmaan ne hyppelivät hänen päässään levottomina kuten nuo lumihiutaleet. Päätin kuitenkin olla puhumatta sekä todistuksesta että tuomiosta. Noin neljännestunnin kesti karvasta äänettömyyttämme. Tuli jo aivan pimeä. Rupesin järjestämään matka-arkkuja, mutta huomatessani että Mikko yhä seisoo ikkunassa, virkoin vihdoin:

— Eikö totta, vastasi poika, ja hänen äänensä värisi ja takertui joka tavuun, — että äiti nyt istuu Lolan kanssa vihriässä kamarissa tulen ääressä ja ajattelee minua?

Riisuin hänet ja toimitin paikalla vuoteeseen. Riisuessa valtasi minut sääli, kun katselin hänen laihtuneita polviaan ja käsivarsia, jotka olivat hennot kuin oljenkorret. Käskin hänen juoda teetä ja peitin häntä kaikilla vaatteilla mitä käsiini sain.

— On kyllä. Päätäni vaan vähän särkee. Jopa sitä pääraukkaa saattoikin särkeä!

Pian meni väsynyt lapsi uneen ja vain raskas hengitys nosteli hentoa rintaa. Minä järjestelin valmiiksi sekä omani että hänen tavaransa, sitte läksin levolle. En ollut terve minäkään. Kynttilän sammutettuani, nukuin paikalla.

Noin kolmen aikaan aamuyöstä heräsin siitä, että huoneessa oli valoa ja kuului tuttu äänen mutina. Sain auki silmäni, sydämeni rupesi levottomasti sykkimään. Pöydällä paloi lamppu ja tuolilla sen ääressä istui Mikko, paitasillaan, kirja edessään. Hänen poskensa hehkuivat, silmät olivat ummessa ikäänkuin muistin teroittamiseksi, pää kuroittautui hiukan eteenpäin, ja uninen ääni toisteli toistamistaan:

Hän heräsi, hieroi silmiään ja rupesi ihmeissään tuijottamaan minuun, ikäänkuin ei olisi tuntenut minua.

— Minä vaan, virkkoi hän hymyillen, — minä vaan kertaan kaikki alusta; minun täytyy huomenna saada kiitettävä…

Minä tartuin hänen käteensä ja talutin hänet vuoteeseen; hänen ruumiinsa oli polttava kuin tuli. Onneksi asui lääkäri samassa talossa ja minä noudin hänet heti paikalla. Ei hänen tarvinnut pitkältä miettiä. Vähän aikaa hän piteli poikaa ranteesta, sitte hän laski kätensä hänen otsalleen: Mikko oli aivokuumeessa.

Niin! Hänen päässään nähtävästi ei ollut tilaa kaikelle mitä sinne oli ahdettu.

Tauti kävi pian uhkaavaksi. Sähköitin Maria rouvalle ja kun seuraavana päivänä etehisestä kuului kiivas kellon soitto, tiesin hänen tulevan. Saatuani oven auki, näinkin mustan harson takaa hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat kuin palttina; hän nojausi raskaasti käsivarteeni ja koko hänen sielunsa karkasi silmiin, jotka olivat minuun tähdätyt.

Hän viskasi syrjään hunnun, johon hengitys oli asettunut harmaana huuruna, ja karkasi lapsen huoneeseen. Olin valehdellut. Mikko tosin eli, mutta ei ollut parempi. Hän ei edes tuntenut äitiä, kun äiti istuutui hänen vuoteensa ääreen ja tarttui hänen käteensä. Vasta kun olin pannut uutta jäätä hänen otsalleen, rupesi hän räpyttelemään silmiään ja tarkastamaan kasvoja, jotka olivat painuneina hänen puoleensa. Nähtävästi hänen ajatuksensa rupesi kamppailemaan kuumeen kanssa. Hänen huulensa vapisivat, kun hän hymähteli, ja kuiskasi vihdoin:

Äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja istui sillä lailla tuntikausia. Hän ei ollut heittänyt yltään edes matkavaatteitaan. Vasta kun minä siitä huomautin, virkkoi hän:

— Se on totta. Unohdin hatun päähäni. Omituisesti sydämeeni koski, kun minä näin hänen päänsä paljastettuna: vaaleitten hiusten joukossa, jotka ympäröivät hänen kauniita kasvojaan, kiilteli harmaita hapsia. Kolme päivää sitte niitä luultavasti vielä ei ollut.

Hän otti nyt huostaansa kääreet ja lääkkeet. Mikko seurasi silmillään jokaista hänen liikettään, mutta hetkisen perästä ei hän taaskaan tuntenut häntä. Illalla kuume yltyi. Houraellessaan lausui lapsi balladin Zolkiewskista, Niemcewiczin historiallisista lauluista, tai rupesi puhumaan samaan nuottiin kuin opettaja opettaessaan. Välistä hän päästeli suustaan kaikellaisia latinalaisia sanoja. Minun täytyi paeta huoneesta, sillä en saattanut sitä kuunnella. Terveenä ollessaan oli hän salaa oppinut ulkoa latinalaisia vastauksia messukäsikirjasta, valmistaakseen kotiin palatessa iloa äidille. Ja nyt — pintaani karmi, kun illan hiljaisuudessa kuulin tuon yksitoistavuotiaan, kuolevan lapsen yksitoikkoisella, sammuvalla äänellä puhuvan: Deus meus, quare me repulisti et quare tristis incedo, dum affligit me inimicus! [Jumalani, miksi olet minut hyljännyt ja miksi kuljen surullisena, kun vihollinen minua ahdistaa!]

En saata sanoin kuvata, kuinka surullisen vaikutuksen nuo sanat tekivät. Oli jouluaatto. Kadulta kuului ihmisäänien hälinää ja kulkusten kilinää. Kaupunki pukeutui iloiseen juhla-asuun. Pimeän tultua saattoi kadun toiselta puolen nähdä joulukuusia, täynnä kynttilöitä ja kultaisia ja hopeankarvaisia helyjä. Ja joulupuiden juurella hääri lapsia, vaaleat tai tummat kiharat liehuen ilmassa. Ikkunat olivat tulvillaan valoa ja kodeissa kaikui ilon ja ihmettelyn huudahduksia. Kadultakaan ei raikunut muuta kuin iloa; riemu vallitsi kaikkialla. Yksin meidän pienokaisemme toisteli vaikeroiden: Deus meus, Deus meus, quare me repulisti? Portin edustalle pysähtyivät tähtipojat ja ennen pitkää kuulimme heidän laulavan: "nukkuupi seimessä väkevä voittaja." Likeni Jeesuslapsen syntymäyö, mutta me vapisimme pelosta, että siitä meille tulisi kuoleman yö.

Hetkisen perästä näytti poika menettävän tajuntansa, sillä hän alkoi huutaa Lolaa ja äitiä. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Äkkiä loppui hänen nopea hengityksensä kokonaan. Ei epäilystä enään! Lapsen sielu oli jo puoleksi jättänyt meidät. Hänen ajatuksensa oli jo poissa ja itse hän etenemistään eteni johonkin pimeään, rajattomaan kaukaisuuteen. Hän ei enään nähnyt ketään eikä tuntenut mitään, hän ei edes tietänyt että äidin pää kuin kivettyneenä lepäsi hänen jalkojensa päällä. Hän oli lähtenyt eikä enään kääntynyt katsomaan taakseen meihin. Jokainen hengenveto, joka hänen rinnastaan pääsi, vei häntä kauvemma ja ikäänkuin työnsi häntä pimeyteen. Tauti sammutti sammuttamistaan hänen elämänsä kipinää. Lapsen kädet lepäsivät jo peitteellä raskaina ja hervottomina kuin elottomat kappaleet; hänen nenänsä oli käynyt omituisen teräväksi ja kasvoihin oli tullut kylmä vakavuus. Hengitys kävi yhä nopeammaksi ja lopulta se oli kuin kellon tikutusta. Ei tarvittu muuta kuin hetkinen, ainoa hengenveto, jotta viimeiset hiekkajyvät valuisivat tiimalasista ja kaikki olisi lopussa.

Puoliyön aikaan me jo luulimme kuoleman tulevan, sillä sairas rupesi ähkimään ja korisemaan niinkuin ihminen, jonka suu tulee vettä täyteen. Mutta samassa hän vaikeni. Peiliin, jota lääkäri piteli hänen suunsa edessä, tuli kuitenkin hengityksen huurua ja tuntia myöhemmin kuume äkkiä laskeutui. Rupesimme jo kaikki ajattelemaan, että hän on pelastettu. Ainoastaan lääkäri ei toivonut vähääkään. Maria rouva raukka kävi aivan heikoksi.

Kahden tunnin aikana tuntui lapsi paranemistaan paranevan. Aamupuolella läksin viereiseen huoneeseen, heitin pitkäkseni vuoteelle ja nukuin. Olin nimittäin valvonut neljättä yötä lapsen vuoteen ääressä ja yskä oli ruvennut entistä pahemmin tukahuttamaan minua. Maria rouvan ääni minut herätti. Ensin luulin, että hän kutsuu minua, mutta sitte kuulin selvästi läpi yön hiljaisuuden: "Mikko! Mikko!" Hiukseni nousivat pystyyn, kun huomasin hirveän soinnun hänen äänessään. En kuitenkaan ollut ehtinyt päästä pystyyn, kun hän jo karkasi huoneeseen, missä olin. Hän varjeli kädellään kynttilän liekkiä ja kuiskasi vapisevin huulin:

Karkasin pojan vuoteelle. Se oli totta. Pää oli kankeana patjalla, suu auki, silmät tuijottivat liikkumattomina samaan kohtaan, jokainen piirre oli jäykkänä. Ei ollut vähintäkään varaa epäilykseen. Mikko oli kuollut.

Vedin peitteen hänen ylleen, sillä karatessaan vuoteen äärestä oli äiti vetäissyt sen hänen laihtuneen ruumiinsa päältä. Suljin kuolleen silmät ja sain sitte kauvan aikaa koettaa lohduttaa Maria rouvaa. Ensimäinen joulupäivä kului minulta hautajaisvalmistuksiin. Se työ oli hirveän tuskallista, sillä äiti ei tahtonut erota ruumiin äärestä, ja hänen voimansa loppuivat vähä väliä. Kun miehet tulivat ottamaan arkun mittaa, pyörtyi hän; samoin kävi, kun piti ruvettaman puettamaan ruumista ja valmistamaan arkun alustaa. Hänen epätoivoisa tuskansa joutui yhtämittaa ristiriitaan hautaustoimistoväen välttämättömien toimenpiteiden kanssa. Tälle väelle oli näytelmä nimittäin tuttu ja tavallinen, mutta äidin oli se tekemäisillään mielipuoleksi. Houraellen että päänalanen on liian matala, pani hän omin käsin höylänlastuja arkkuun, silkkikankaan alle. Mutta Mikko makasi sillaikaa vuoteella, valmiiksi puettuna uusiin tamineihinsa, käsissä valkeat hansikkaat, kankeana, tyynenä ja rauhallisena. Vihdoin nostimme ruumiin arkkuun, asetimme arkun alustalle ja pitkin sen pituutta kaksi riviä kynttilöitä. Huone, missä poika raukka oli saanut ajaa päähänsä latinalaisia sanoja ja kaikkinaisia läksyjä, oli muuttunut ikäänkuin kappeliksi, sillä verhot olivat peittämässä ikkunoita, joten ei päivän valoa päässyt sisään, ja kynttilöiden kellertävä, väräjävä loiste teki huoneen juhlalliseksi, kirkontapaiseksi. Sen jälkeen kun Mikko oli saanut viimeisen kiitettävän arvosanan, en ollut nähnyt hänen muotoaan näin valoisena. Hienot, korkeutta kohti käännetyt kasvot hymyilivät lempeästi, ikäänkuin poika olisi ollut tyytyväinen oloonsa kuoleman iäisessä lepotilassa, ja ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen. Kynttilöiden väräjävässä valossa näytti hän elävän ja vain nukkuvan. Vähitellen pojat, hänen toverinsa, jotka eivät olleet lähteneet pois pyhiksi, alkoivat saapua.

Suuriksi menivät lasten silmät, kun he näkivät kynttilät ja arkun. Ehkäpä heitä hämmästytti toverin vakavuus ja nykyinen asema. Hiljan hän vielä oli ollut heidän joukossaan, kanniskellut, kuten hekin, selässään saksalaisia kirjataakkoja, saanut huonoja arvosanoja, nuhteita ja julkisia muistutuksia, kuka hyvänsä heistä oli voinut tukistaa häntä tai vetää korvasta. Nyt oli hän heitä ylempänä, makasi tuossa juhlallisena, tyynenä, valon ympäröimänä; kaikki likenivät häntä kunnioittaen ja jonkinlaisella pelolla. Owickikin, vaikka oli primus, ei merkinnyt mitään hänen rinnallaan. Toisiaan tuupiskellen kuiskailivat pojat, ettei Mikko enää huoli mistään; vaikkapa itse herra tarkastaja tulisi, niin ei hän säpsähtäisi eikä pelästyisi, vaan hymyilisi yhtä tyynesti; hän voi tehdä mitä, mitä ikinä tahtoo, meluta niin paljon kuin haluttaa ja jutella pienten enkelien kanssa, joiden hartioilla on siivet.

Näitä kuiskaillen likenivät he valorivejä ja toivottivat Mikolle ikuista lepoa…

Seuraavana päivänä naulattiin arkku kiinni suurilla nauloilla ja kannettiin hautausmaahan, jossa lumensekainen hiekka pian peitti sen näkyvistämme… ainiaaksi.

Siitä on jo kulunut miltei vuosi, mutta yhä minä sinua muistelen ja sääli minun käy sinua, pieni Mikkoseni, sinä ennen aikojaan kuihtunut kukkanen! En tiedä missä olet ja kuuletko sanojani. Sen vaan tiedän, että vanha opettajasi yskii entistä enemmän, että hänen elämänsä käy yhä raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Pian kai hänkin lähtee, kuten sinä läksit…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAJAKANVARTIJA Y.M. KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.