The Project Gutenberg eBook of Cyrano de Bergerac: Viisinäytöksinen runomittainen sankarinäytelmä, by Edmond Rostand

Cyrano de Bergerac.
Christian de Neuvillette.
Kreivi de Guiche.
Ragueneau.
Le Bret.
Carbon de Castel-Jaloux.
Gaskonjalaissotilaita.
Lignière.
De Valvert.
I Markiisi.
II Markiisi.
III Markiisi.
Montfleury.
Bellerose.
Jodelet.
Cuigy.
Brissaille.
Tungetteleva mies.
I Muskettisoturi.
II Muskettisoturi.
Espanjalainen upseeri.
Rakuuna.
Ovenvartia.
Porvari.
Hänen poikansa.
Taskuvaras.
Katsoja.
Kaartilainen.
Huilunsoittaja Bertrandou.
Kapusiinimunkki.
Kaksi soittajaa.
Runoilijoita.
Sokerileipureita.
Roxane.
Sisar Marthe.
Lise.
Virvokkeiden myyjätär.
Äiti Marguerite.
Seuralaisnainen.
Sisar Claire.
Näyttelijätär.
Kamarineito.
Paashipoikia.
Kukkastyttö.

Kansaa, porvareita, muskettisotureja, taskuvarkaita, sokerileipureita, runoilijoita, gaskonjalaissotilaita, näyttelijöitä, viulunsoittajia, paashipoikia, lapsia, sotilaita, espanjalaisia, katsojia, näyttelijättäriä, porvarinaisia, nunnia y.m.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Hotelli Bourgognen sali, v. 1640. Jonkunlainen pallopelihuone, joka on siistitty ja järjestetty näytäntöjä varten.

Sali on pitkulainen; se näkyy syrjittäin, siten että yksi sen sivuista muodostaa taustan, joka lähtee etualalta, oikealta, ja jatkuu vasemmalle taka-alalle, tehden kulman näyttämön kanssa.

Tällä näyttämöllä, josta näkyy yksi nurkkaus, on pitkin kulisseja asetettuja penkkejä. Esirippu on laitettu kahdesta kuvakudosmatosta, jotka voi vetää syrjään. Koristeverhokkeen yläpuolella kuningassuvun vaakunoita. Lavalta johtavat leveät portaat saliin. Portaiden molemmin puolin viulunsoittajien paikat. Reunustavalona kynttilöitä.

Kaksi riviä katsojapaikkoja, päälletysten. Ylärivi on jaettu aitioihin. Permannolla, joka on teatterin näyttämö, ei ole istuimia; tämän permannon taustassa, se on: oikealla, etunäyttämö, muutamia porrasmaisesti kohoavia penkkirivejä sekä aitioihin johtavien, ainoastaan osittain näkyvissä olevien portaiden alapäässä jonkunlainen myymäpöytä, jolla on pieniä kynttilöitä, kukkamaljakolta, kristallipikareita, leivoslautasia, pulloja j.n.e.

Taustassa, keskellä, aitioiden alla, teatterin sisäänkäytävä. Suuri ovi raollaan, jotta katsojat pääsisivät kulkemaan. Ovipuoliskoissa, myymäläpöydän yläpuolella sekä monissa muissa paikoissa punaisia ilmoituslehtiä, joissa on sanat La Clorise.

Esiripun noustessa sali on hämärä ja vielä tyhjä. Kynttiläkruunut on laskettu permannolle, jossa odottavat sytyttämistä.

I KOHTAUS

Yleisöä, jota saapuu vähitellen. Sotilaita porvareita, lakeijoita, paashipoikia, taskuvarkaita, ovenvartia y.m., sitten markiiseja, CUIGY, BRISSAILLE, virvokkeiden myyjätär, viulunsoittajia j.n.e.

Oven takaa kuuluu äänten kohua, sitten muuan sotilas
tulee kiivaasti sisään.

I SOTILAS, toiselle. Se alkaa vasta kello kaksi. Katsomoon ei ketään viel' oo tullut. Hiukan miekkailkaamme.

I LAKEIJA, näyttäen hänelle pelivehkeitä, joita ottaa nuttunsa
taskuista.
Kas, nopat, kortit! Pelin saamme
nyt käyntiin.

I LAKEIJA, vetää taskustaan kynttilänpätkän, jonka sytyttää ja kiinnittää tiputtamalla talia lattiaan. Kukaan ei näe pimeässä. Siksi otin mukaan mä kynttilän… sain salaa taskuun pistetyksi.

ERÄS MIES, istuutuen permannolle yhdessä muitten kanssa, joilla,
kuten hänelläkin, on ruokaa muassaan.
Syödään hiukan!
On aikaa!

ERÄS MIES, vetäen pullon vaippansa alta ja istuutuen hänkin.
Näin juon bourgognea…

PORVARI, pojalleen.
Tää, kuule, ehkä joku huono paikka lie?
    (Katsoo ympärilleen.)
Suupaltit…
    Keskeyttää, kun muuan sotilas tyrkkää häntä.
             peliveikot…
    Kaatuu pelaajien keskelle.
                           juopot…

PORVARI, vieden nopeasti pois poikaansa. Ei tajuta vois tässä, — totta vieköön! — ei, ett' ohjelmassa on Rotrou!

JOUKKO PAASHIPOIKIA, tulee käsitysten, tanssien ja laulaen.
Tra la la la la la!

TASKUVARAS, epäilyttävän näköisiä miehiä ympärillään. Tänne toin teidät oppimaan. Nyt neuvon tehtävänne: kun varastatte…

II PAASHIPOIKA, huutaen toisille paashipojille, jotka jo ovat asettuneet parvelle. Missä putket lieneekään?

TASKUVARAS, kumppaneilleen. Jos pitsi riippuu, sit' ei vedettävä oo, se täytyy leikata!

ERÄS KATSOJA, näyttäen toiselle syrjäistä paikkaa.
Kun täällä ensi kertaa
Cid näyteltiin, ma istuin tuolla.

MYYJÄTÄR, myymäpöytänsä takana. Appelsiiniä… ja maitoa… ja hyvää marjaviiniä…

He! Näinkö tyhjää tääll' on, ettei ketään pole ees varpaille! Ei tuota häiriötä! Niin kuin moukat aikaisin me tänne saavuttiin! Ah! hyi! hyi! hyi!

Ryhmitytään sytytettävien kynttiläin ympärille. Joitakuita henkilöitä on asettunut parvelle. Lignière tulee permannolle käsikkäin Christian de Neuvilletten kanssa. Lignière hiukan huolettomassa asussa, juopon, mutta silti hienon näköinen. Christian, joka on hienosti, vaikka hieman vanhanaikaisesti puettu, näyttää olevan omiin ajatuksiinsa kiintyneenä ja katselee aitioihin päin.

II KOHTAUS

LIGNIÈRE, hiljaa Christianille.
                                    Kai saan
mä teidät esittää?
    Saatuaan Christianilta myöntävän viittauksen.
                   Parooni Neuvillette.

I MARKIISI, toiselle. Myöntänet: hän kaunis on, vaikk' ovat vaatteet vanhaan muotiin!

CHRISTIAN. Jo viikko tutkia mun Pariisia suotiin, ja huomenna ma liityn kaartiin.

I MARKIISI, katsoen aitioihin saapuvia ihmisiä. Tunnet kai sa presidentti Aubryn?

Tarkastavat naisia, jotka, koreihin vaatteisiin puettuina,
saapuvat aitioihin. Tervehdyksiä, hymyilyä.

PORVARI.
Tuoll' on Cureau de la Chambre, Boudu ja Boissat,
Porchères, Colomby, Bourzeys, Bourdon, Arbaud…
Jos kuolevat, ei nimi silti kuollut oo.

I MARKIISI.
Kas, tuolla sinisukkain parvi tiedokas:
Barthénoïde, Urimédonte, Cassandace,
Félixérie…

LIGNIÈRE, vieden Christianin syrjään.
Tulin seurassanne,
mä että nähdä saisin tuntemattomanne.
Vaan hän ei saavu. Lähden krouviin, täältä pois.

CHRISTIAN, pyytäen.
Ei, älkää! Nimeään en silloin kuulla vois!
Sen mulle sanotte; siks' ootte täällä tovin:
te tunnettehan koko kaupungin ja hovin.

SOITONJOHTAJA, lyöden jousellaan nuottitelineensä laitaan.
No, herrat viuluniekat!…

CHRISTIAN.
Kun ei vain hän ois
niin kärkäs kieleltään kuin kaikki täällä ovat.
Mä pelkään, mull' on oikein syämen tuskat kovat:
en tohdi kirjoittaa, en tohdi haastaakaan.
Ma oon vain sotilas, ja puhetaidoton.
Näyttää taustaan oikealle.
— Hän tuossa aitiossa joka kerta on.

LIGNIÈRE.
D'Assoucy mua vuottaa.
Ja jano mulle täällä aivan surman tuottaa.
Oih!

LIGNIÈRE.
            Häh!
    Christianille.
                 Hetken vielä viivyn siis.
— En pitkään aikaan tätä…
    Ottaa pullon käteensä.
                             …maistanutkaan oo.

RAGUENEAU, sokerileipurin pyhäpuvussa, tullen vilkkaasti
Lignièreä kohti.
Tääll' ehkä viel' ei ole herra Cyrano?

LIGNIÈRE, esittäen Ragueneauta Christianille. Täss' oivin leipoja ja torttuin täyttelijä; sen vannoo runoilija, vannoo näyttelijä.

LIGNIÈRE.
Turhaan ootte vaatimaton noin.
Ja ballaadista — jos ma oikein muistaa voin! —
annatte…

LIGNIÈRE.
Te pääsyliput aina leivoksilla saatte.
Ne mitä tänään maksaa? Kuulkaa, kertokaatte
näin meidän kesken!

RAGUENEAU.
                    Neljä munavanukasta
ja kaalipiirakkaa.
    Katsoo kaikkiin suuntiin.
                   Tää ihmettä on vasta,
etten nää Cyranota täällä!

LIGNIÈRE.
Niin, lieneepihän sillä tynnyrillä tänään
Phédonin osa kyllä esitettävänään,
vaan mitä Cyrano voi siitä välittää?

RAGUENEAU. No, tietäkää: hän Montfleurytä vihaa, eikä tämän sallis hän esiintyä, kun on taide hälle kallis.

CUIGY, joka on tullut lähemmäksi. Niin kyllä, hän näyttelee. Ei häneen kaikkein kiellot yllä.

CUIGY.
             Kyllä. Kuuluu kaartiin hänkin.
    Näyttää erästä aatelismiestä, joka kulkee
    salissa kuin jotain etsien.
Tuoll' on Le Bret. Hän teille kertoo enemmänkin.
    Kutsuu.
Le Bret!
    Le Bret tulee heitä kohden.
Te Cyranota haette?

RAGUENEAU. Niin, totta, luulen kyllä, kasvoillaan ei voisi hän lumota, ei seuran kaunisteena oisi, mut ylväin oikkuinensa, siitä varma oon, ois oivin henkilö hän ollut Jacques Gallot'n, tää riitelijä, vilkas, hupsu töyhtölakki, joll' aina päällänsä kuusliepeinen on takki; — sit' ylpeänä hän kuin kukko sulkiansa ain' ilmaan nostaa takaa… täältä!… huotrallansa — niin arka arvostaan kuin koskaan kukaan muu, ken ylpeästä Gaskonjasta polveutuu; ja nenä sitten — sitä saattaa kuvitella, kun muistaa, millainen on armas Pulcinella. — Kun ohi käydään, sitä aina arvioidaan ja sanotaan: "Kas kuinka liiotella voidaan!" tai nauretaan: "Pois kohta pannaan nenä tuo!" Mut Cyrano sen siinä aina olla suo.

LE BRET, kohauttaen päätään.
Jos sen sa huomaat vain, on silloin henkes halpa.

    Ihastuksen hälinää salissa. Roxane ilmestyy aitioonsa.
    Hän istuutuu eteen; hänen seuralaisnaisensa asettuu taakse.
    Christian, joka par'aikaa maksaa myyjättärelle, ei katso
    sinnepäin.

II MARKIISI. Niin viileä ja raitis, että pelkoon häätyy: jos liki käy, niin varmaan sydän-parka jäätyy.

CHRISTIAN, nostaa päätään, huomaa Roxanen ja tarttuu kiivaasti Lignièren käsivarteen. Se hän on!

LIGNIÈRE, maistellen viiniään. Magdeleine Robin. Vaan hän Roxanen nimeä käyttää. — Sinisukka!

CHRISTIAN.
                            Vai sillä tapaa!
    Tällä hetkellä tulee aitioon hieno herrasmies, jonka kaulassa
    on sininen ritarinauha, ja haastelee hetkisen, seisten,
    Roxanen kanssa. Christian hätkähtää.
                                             Ken?

LIGNIÈRE, alkaa juopua, vilkuttaa silmiään. Kreivi… heh… De Guiche! Roxanea hän lempii, vaan naimisiss' on — siksi epäilee ja empii: — on kardinaali hänen rouvallensa sukua. No, kreivi osaa hyvin järjestää ja laittaa: Roxanen alikreivi Valvertille hän naittaa. Valvert on tyytyväinen, tytöstä ei lukua: vähätpä, iloinen hän olkoon taikka sureva! De Guiche on mahtimies. He, he! Hän temput tietää! — Vaan siit' oon tehnyt komman… hyvän… kuulla sietää! Sen loppu varsinkin on onnistunut… pureva!

LIGNIÈRE.
                  Älkää! Älkää Herran tähden!
Hän tappaa teidät!
    Viittaa silmäniskulla Roxaneen.
                   Jääkää! Teitä katsotaan!

On mietteissään. Taskuvarasjoukko, nähdessään hänen seisovan
ajatuksissaan, pää pystyssä, suu auki, lähestyy häntä.

LIGNIÈRE. Ja minä menen. Ehkä juoda saan taas kerrankin. Mua jano vaivaa. Kapakassa mua odotetaan.

LE BRET, joka on kiertänyt salin, tulee Ragueneauta kohden; levollisesti. Hän on poissa.

III KOHTAUS

ERÄS MARKIISI, nähden De Guichen, joka, tullen Roxanen aitiosta, kulkee permannon halki liehakoitsevien herrain ympäröimänä; joukossa on m.m. alikreivi De Valvert. De Guiche, hän kustantaapi itsellensä hovin.

I MARKIISI. Vaan hän on kylmä, viekas. Eespäin arvon tiellä hän kulkee… Parast' että häntä tervehdimme.

II MARKIISI.
Noin kauniit nauhat! Mitä värit merkinnevät?
"Suo-suukko-armaani?" vai: "Nyt-on-lemmen-kevät?"

I MARKIISI. Ne värit tosiaan ei valehtele. Pahoin käy Espanjan. Se Flanderista ehein nahoin ei pääse, kiitos teidän!

DE GUICHE.
                         Ehkä lähtisimme
jo näyttämölle?
    Suuntaa askeleensa, kaikkien markiisien ja aatelismiesten
    seuraamana, näyttämölle. Kääntyy ja huutaa.
                Hoi, Valvert!

CHRISTIAN, joka kuuntelee heitä ja pitää silmällä,
hätkähtää tämän nimen kuullessaan.
                              Mä pyydän heittää
päin kasvojanne…
    Pistää käden taskuunsa ja saa kiinni sitä tyhjentämässä
    olevan taskuvarkaan kädestä. Kääntyy.
                  Mitä!?

TASKUVARAS, käytöstapaa muuttaen; nopeasti, hiljaa. Voi, päästäkää! Mä kerron kaikki! Mitään peittää en tahdo…

TASKUVARAS.
Salaisuuden.
Lignière, ken jätti teidät, varomattomuuden
on suuren tehnyt…

TASKUVARAS.
Jotain runoilullaan
on loukannut. Se hälle kostamaan nyt tullaan.
Hän hetken päästä voidaan kuoliaaksi piestä.
Par'aikaa vuottamassa hänt' on sata miestä.

CHRISTIAN, joka vihdoinkin irrottaa kätensä hänen ranteestaan.
Niin, jos mä hänet löydän. Mutta ken sen takaa!

TASKUVARAS. Te käykää kapakoissa: "Viiniämpärissä" ja "Männynkävyssä" ja "Kultasiivilässä" ja muissa sellaisissa häntä etsimässä; — ja jos te ette häntä silloin niissä nää, niin sana asiasta aina jättäkää.

CHRISTIAN.
Ma juoksen! Oh, nuo roistot! Sata yhtä vastaan!
    Katsoo rakkaasti Roxaneen.
Vaan hän!
    Katsoo kiukustuneena Valvertia.
          Ja hän!… — Ei, nyt on minun ainoastaan
Lignièreä muistettava. Pelastamaan hänet!

    Poistuu juosten. — De Guiche, alikreivi, markiisit, kaikki
    aatelismiehet ovat menneet näyttämölle, asettuakseen siellä
    oleville istuimille. Permanto on aivan täynnä. Aitioissakaan
    ei ole yhtään tyhjää paikkaa.

ERÄS PORVARI, jonka peruukki nousee ilmaan, tartuttuaan parvella olevan paashipojan onkeen. Mun peruukkini!

ILOISIA ÄÄNIÄ.
Kaljupää!…
Ha! ha! ha!… Hyvin pojat!… Tää on hauskaa, tää!

PORVARI, raivoissaan, heristäen nyrkkiään.
Hyi, senkin rakki! Vielä tämän hyvittänet!

NAURUA JA HUUTOJA, jotka alkavat äänekkäästi, mutta hiljenevät.
HA! HA! HA! ha! ha! ha!

LE BRET, hämmästyneenä.
Tää äänettömyys miksi?
Muuan katsoja puhuu hänelle hiljaa.
Ah!

ÄÄNTEN PORINAA.
Hst! — Hän on tuolla! — Ei! — On. — Nurkka-aitiossa. —
Ken? — Kardinaali. — Niinkö? — Kardinaali? — Niin!

Näyttämöltä kuuluu lyöntejä. Kaikki liikkumattomina
paikoillaan. — Odotusta.

MARKIISIN ÄÄNI, hiljaisuudessa, esiripun takaa.
Hoi, niistäkää tää kynttilä!

    Tuoli lähetetään päiden ylitse, siirtämällä sitä kädestä
    käteen. Markiisi katoaa näkyvistä, heitettyään
    lentosuukkosia aitioihin.;

Kolme lyöntiä. Esirippu avautuu. Kuvaelma. Markiisit istuvat näyttämön sivuilla huolettomissa asennoissa. Tausta esittää sinertävään värituntuun viritettyä ihanteellista maisemaa. Neljä pientä kristallikruunua valaisee näyttämöä. Viulut soivat hiljaa.

    Kuuluu kansansävel ja Montfleury ilmestyy näyttämölle; hän on
    luonnottoman lihava, paimenpuvussa, ruusuilla koristettu hattu
    päässä, toiselle korvalle kallellaan; puhaltaa säkkipilliä.

MONTFLEURY, tervehdittyään, näyttelee Phédonin osaa. "Ah, onnekas, ken jätti kauas hovin melun ja hiljaisuudess' alkoi aatos-askartelun, ken, tuulen leikkiessä veessä, maassa, puussa…"

MUUAN ÄÄNI, permannon keskeltä. Sa lurjus, sanoinhan, sa ettet tässä kuussa saa näytellä!

ERI ÄÄNIÄ, permannolta, aitioista.
Hst! — Riittää! — Montfleury, te näytelkää! — Pois pelko!

ÄÄNI, uhkaavasti. Eikö sull' oo selko mun käskystäni? Taikka ehkä tahdot kuulla, mitenkä huminaa voi korviin saada — puulla!?

CYRANO, nousee seisomaan tuolille, käsivarret ristissä rinnalla, hattu toisella korvalla, viikset ylös kierrettyinä; hirveä nenä. Sa suututat mun itsepintaisuudellas!

IV KOHTAUS

CYRANO. Markiisit, jos vaikene jo ette, niin kanssa miekkani te kohta haastelette!

KAIKKI MARKIISIT, nousten seisomaan.
Tää liikaa on jo… Liikaa!… Montfleury…

CYRANO.
Viipyykö hän vielä?
Tekee sellaisen liikkeen kuin käärisi hihojaan ylös.
No, menen näyttämölle! Saatanhan ma siellä
tuon paksun rasvaruhon kyllä paloittaa.

CYRANO, hyvin kohteliaasti. Jos Thalia vain tuntis herra Montfleuryn, ken häntä loukkaa, — varmaan nähdä saataisiin, hän että koturninsa antais jonkun kerran koskettaa jotain paikkaa tämän arvon herran.

CYRANO, niille, jotka huutavat hänen ympärillään. Mä pyydän, armahtakaa mun huotraani! Jos jatkuu tää, niin min' en takaa, se vaikka sisältänsä säilän sinkauttaisi!

Cyrano valtioi; no, ei se haittaa ketään: hän sill' ei mitään voi, Clorise se esitetään.

CYRANO. Jos joku uskaltaa tuon laulun vielä laulaa, niin hänet siihen paikkaan tämä miekka naulaa!

CYRANO.
               Mä käsken teidän vaiti olla!
Ja taistoon vaadin kaikki tässä, permannolla.
— Nimenne, pyydän! — Tänne, nuoret urhot, käykää!
Jokainen vuorollaan. No, pian järjestäykää! —
Ken tahtoo alkaa leikin? Hän, sen vannon, saa
nyt oikein komeasti manaan matkustaa!
Te, herra? Ette? Te? Ei! Ymmällä mä oon.
— Ken kuolla tahtoo nyt, hän sormen nostakoon!
    Äänettömyys.
Heh! Kainojako oisi täällä nyt niin monta,
jotk' eivät kehtaa nähdä miekkaa alastonta?
Ei yhtään nimeä? — Ei sormea? — Siis näen,
ett' asiaan saan käydä.
    Kääntyen näyttämöön päin, jossa Montfleury odottaa hädissään.
                        Aiot siellä seistä?
Oot paise, joka' täytyy saada kiirehtäen
pois näyttämöltä…
    Käsi miekankahvassa.
                    — toivon: ilman leikkuuveistä.

CYRANO, laskeutuu alas tuolilta, istuutuu muodostuneen
piirin keskelle, kuin olisi kotonaan.
Kolme kertaa lyön nyt yhteen käsiäni.
Sa kolmannella poistut!

ÄÄNIÄ, permannolta.
Hän ei jää! — Hän jää! — Oon ihmeissäni! —
Tää miten päättyneekään!?…

Montfleury katoaa kuin laskuluukun kautta. Naurun,
vihellysten, huutojen myrsky.

ÄÄNIÄ YLEISÖN JOUKOSTA.
Eipä tuota luullut ois! —
Huh! — Raukka! — Takaisin!

CYRANO, mielissään, heittäytyy selkänojaan tuolilleen ja panee jalkansa päälletysten ristiin. Hän tuskin kuuntelee.

JODELET. Se suuri taiteilija, joll' on suuri vatsa, ja joka juuri siksi tääll' on suosiossa, on tuntenut, ett' täytyy tuossa tuokiossa…

NUORUKAINEN, Cyranolle. Mutta tietenkin teill' on kai joku syy vihata Montfleurytä?

CYRANO, kohteliaasti, yhä istuen. Te nuori ankanpoika, onhan mulla niitä: On kaksi, vaikka yksi riittäis hyvin. Nähkää: Pro primo: hän on kurja näyttelijä, ähkää ja puhkaa; runoa hän lausuu läähättäen kuin nousis taakkaa kantain päälle jyrkän mäen! — Secundo: se on salaisuus…

VANHA PORVARI, hänen takanaan. Vaan kaikki luuli tääll' että näytellään, ja te…

CYRANO, kääntäen tuolinsa porvariin päin; kunnioittavasti.
Te vanha muuli!
Keskeytin Montfleuryn, ja mun on hyvä olla.
Baro!? Hm! Arvoltaan hän yhtä on kuin nolla!

NEITOSET, aitioissa.
Baro! — Oh, taivas! — Miten sanoakaan voidaan?! —
Ah! — Oh! — Sa kuulitko? — Me häntä jumaloidaan!

CYRANO, kääntäen istuimensa aitioita kohti, sirosti. Te rakkaat kaunottaret! Kukoistakaa aina, säteilkää, olkaa meille taivaan kallein laina, ihanaks' elomme ja unelmamme luokaa, iloitkaa! — mutta meidän arvostella suokaa.

CYRANO, kääntäen tuolinsa näyttämöön päin.
Se oli viisas sana. En oo kuullut toista
mä tänään.
Nousee, heittää rahakukkaron näyttämölle.
Thespiin vaippa jääköön eheäksi,
Tän ehkä tällä kertaa näätte riittäväksi.

JODELET, siepaten vikkelästi rahapussin ja punniten sitä kädessään.
Te tähän hintaan saatte milloin vaan
Clorisen esityksen kesken loppumaan!

    Ruvetaan tekemään lähtöä, Cyranon katsellessa tyytyväisenä.
    Mutta yleisö pysähtyy piankin kuuntelemaan seuraavaa keskustelua,
    ja lähtö keskeytyy. Aitioissa istuvat naiset, jotka jo olivat
    nousseet seisomaan ja ottaneet vaippansa hartioilleen, pysähtyvät
    kuuntelemaan ja istuutuvat viimein uudestaan.

TUNGETTELEVA MIES, joka on lähestynyt Cyranota. Noin Montfleuryn te pois ajoitte, mutta häll' on suuri suosijansa, Candalen herttua! Vaan ehkä teillä kanssa on suojelija?

CYRANO, tuskastuneesta Kaksi kertaa sen sanoin jo. En sitä kolmannesti kertaa. Käsi miekankahvassa. Ja sentään monellakaan ei niin oivallista oo suojelijaa!

CYRANO.
                                  Kyllä!
Vaan s'ei niin pitkälle kuin tämä käsi yllä.
jos varsinkin ma sitä tällä…
    Osottaa miekkaansa.
                               … hiukan jatkan.

CYRANO.
Teitä sietänyt
oon liian kauan. Mitä siinä tirkistätte?
Mun nenäänikö?

CYRANO, astuen häntä kohti. Virkistätte kai vielä muistoanne! — Mikä nenässäni niin hämmästyttää?

CYRANO.
Väri ehk' on mielestänne huono?
Tai muoto? Ehkä oon kuin mikä sarvikuono?

CYRANO.
No miksi sitten töllistellen seistä? —
Kenties se lienee aivan liian suuri teistä?

CYRANO. Tätä nenää sanotte pieneksi! Mua tuskin voisi enää pahemmin pilkata!…

TUNGETTELEVA.

CYRANO. Niin, niin juuri! Mun nenäni on suuri. Kuuletteko? Suuri! Te lattanokka, tyhmä, tyhjä, kaistapää, mä nenästäni ylpeilen, se tietäkää! Se merkkinä on aina mielen hyvyydestä ja neron lennosta ja hengen syvyydestä; se vapaamieliseksi, suoraksi mun näyttää ja rohkeaksi, kun on tarvis miekkaa käyttää, niin, semmoiseksi, että itsestänne ette voi milloinkaan — ja sen te hyvin tietänette! — sellaista ajatella. Mutta teistä hohtaa, te narrimainen lurjus, juuri tuolta kohtaa…

CYRANO.

        … Kasvoiltanne, puute tiedon, älyn, neron,
ja se se juuri tekee kahden miehen eron!
    Kääntää hänet ympäri olkapäistä, antaa teon seurata
    seuraavia sanoja.
Ja nenänykerönne on vain aihe huoleen:
se nytkin tuottaa teille potkun takapuoleen.

CYRANO. Tietäköön, ken töllistelee mua, ken nenän vuoksi tahtoo mua halveksua, jos hän on kunnon mies, niin näin en häntä päästä: saa potku kyllä jäädä, mutt' en miekkaa säästä!

DE GUICHE, joka on tullut näyttämöltä markiisien kanssa.
Tää käy jo ikäväksi.

DE VALVERT.

                                       Eikö kukaan!
No, eihän vastausta oo vielä tarvittukaan.
Vaan nyt hän saa sen, kunhan odotatte tovin.
    Lähestyy Cyranota, asettuu hänen eteensä ja tarkastelee
    häntä tyhmän-ylpeästi.
Hm. Teidän nenänne on kovin suuri.

CYRANO. Tuo ei suinkaan riitä! Niin kovin paljonhan on sanomista siitä. — Vois mahtipontisesti lausua: "Jos saisin ma moisen nenän, pois sen kohta leikkauttaisin!" Ja ystävällisesti: "Katso toki tarkkaan, sun nenäs ettei mene juodessasi sarkkaan!" Tai kertoin: "Se on kuokka, särkkä, niemenkärki; ei, niemimaa se on, — sen sanoo selvä järki!" Ja ihmetellen: "Kumma on tuo lippaan laatu: kai siihen mahtumaan on musteet, kynät saatu!" Hienosti: "Lienette kai lintuin suojelija, kun mukananne ain' on niille leposija!" Tai hurjasti: "Kun teidän tupakoidessanne savua nousee tuosta savupiipustanne, niin ette ihmetelle, vaikka naapurinne tois, sammuttaakseen palon, sangon vettä sinne." Ja varottaen: "Kuulkaa, kuulkaa! Katsokaahan, tuon nenän paino ettei kaada teitä maahan!" Tai hellästi: "Te tehkää päivänvarjo, jotta nenänne kaunis väri säilyis vauriotta!" Pedanttisesti näin: "Aristophanes keksi sanoa hippocampelephantcamelokseksi eläintä, joka on kuin pelkkää luuta ihan: se kärsäänsä ois hyvin tarvinnut tuon lihan." Tai seuramiessä: "Tuo lie viime muodin mukaan; se oiva hattunaula, sit' ei kiellä kukaan!" Tai liiotellen: "Ei tuon läpi tuulet pääse; se ei siis kylmene, ja nuhattakin jää se!" Tai draamallisesti: "Kas, tuohon mahtuu meri; sen kantajaa ei veessä koskaan hukka peri." Tai ihaillen: "Ma uskon: hajuvesipuotiin kai nimikilveksi tuo uljas nenä luotiin." Tai lyyrillisesti: "Tuo raakunkuori lienee mi vedenhaltiaansa aaltoin yli vienee." Tai naivisti: "Viivyn hetken mielin herkin mä eessä tämän kauniin, jalon muistomerkin." Tai kunnioittain: "Teill' on soma huvimaja; te vasta ootte oikein talonomistaja!" Tai maalaismaisesti: "Kas, tuoko nenä oisi! Ei, kenties lanttu se tai nauris olla voisi!" Tai sotilaallisesti: "Joukko ratsuväen tuon tykin eestä lähtee pakoon säikähtäen." Tai käytöllisesti: "Se pankaa arvontahan; ken voittaa sen ja myy, saa varmaan suuren rahan." Tai muka valitellen vuoksi onnettuuden: "Tuo nenä riistää kasvoin sopusuhtaisuuden, vaan niinpä onkin se noin punainen, kun siten se isäntäänsä pettää aivan pahimmiten". — Noin, kutakuinkin, virkkaa olisitte voinut, jos neron, taidon ääni hiukan teiss' ois soinut; vaan milloinkaan ei nero, taito tyhmyreissä oo sellaisissa saanut kotiaan kuin teissä. Kirjallisuudesta te ehkä tietänette kirjaimet t, y, h, m, ä, vaan muuta ette! Ja jos ei kykyäkään teilt' ois puuttunut huvittaa tällä tavoin näitä kuulijoita, niin, ennenkuin te osan viisauksia noita oisitte lausunut, ma oisin suuttunut ja keskeyttänyt! — Kyllä itseltäni kuulla voin tuollaista. Vaan muilta!? Turha sit' on luulla!

DE GUICHE, tahtoen viedä pois De Valvertin, joka on kuin kivettynyt.
Pois tulkaa!

DE VALVERT, kuohuksissaan.
Tuo… tuo houkko… jaaritella julkee,
Tuo junkkari, ken ilman hansikkaita kulkee,
kell' ei oo ruusukkeita, röyhelöitä…

CYRANO. Niin, mun täytyy tyytyä vain hengen kauneuksiin! En pynttää itseäni niinkuin muotihullut: ei koristeista koskaan miehen mieltä tullut. Mä ylpeänä ylös otsan kirkkaan nostan ja solvaajilleni ma solvaukset kostan. Enemmän kammottaa mua kaikki syrjähypyt pois kunniasta, kuin mun vaatteitteni rypyt. Ei kullan kiiltoa mun puvussani tapaa, vaan oonhan mieleltäni uljas, ylväs, vapaa. En ruumistani pue muodin pakkopaitaan, vaan hengen vainion ma jaloudella aitaan. On rehellisyys mulle otsanauha oivin, käyn vastaan valhetta ma sanoin salamoivin; kun tietäni mä kuljen, korkealla pääni, niin toden voittoa soi kannustinten ääni.

CYRANO.
Sanoitte: ei mull' oo hansikkaita.
On yks — niin, pariton, vaan ei se mitään haita.
Voin silläkin kai jotain tehdä, jollei muuta,
niin saatanhan sen heittää vasten jonkun suuta!

CYRANO, nostaen lakkiaan ja tervehtien niinkuin De Valvert olisi esittänyt itsensä. Ah! — Cyrano Savinien de Bergerac.

CYRANO, onnettoman-näköisesti irvistellen.
Käyttää
mun täytyy sitä, muuten turtuvan se näyttää.
Ai!

CYRANO. Niin, runoniekka, niin. Sellainen, että kun hän miekkailee, niin siinä, kesken miekkailun, ballaadin sepittää hän!

CYRANO.
Että: eikö aikaa? Että: usko ette!
Ma kolme säkeistöä sorvaan, jokaiseen
kahdeksan säettä.

YLEISÖ, kiihottuneena.
"Hei! — Tehkää tilaa! — Hiljaa! — Hauskaa nähdä saamme!"

    Yleisö muodostaa piirin permannolle; markiisit ja upseerit
    joutuvat porvarien ja rahvaan sekaan; paashipojat kiipeevät
    olkapäille paremmin nähdäkseen. Kaikki naiset seisovat
    aitioissa. Oikealla De Guiche ja hänen seurueensa. Vasemmalla
    Le Bret, Ragueneau, Cuigy y.m.

CYRANO, sulkien hetkiseksi silmänsä.
Mä mietin hiukan… Olen valmis. Alkakaamme!

Näin kauniisti pois otan lakin, ja hitaasti liikehtäin mä irroitan päältäni takin, vedän miekkani huotrasta näin. Pari askelta astun päin, ja — en sitä suinkaan peitä! — olen iloinen sydämessäin, kun lopuksi pistän teitä.

Miks ääneti ollut ette?
Mihin teille ma haavan teen?
Sen rintaanko toivonette?
Vai kaulaanko? Vai sydämeen?
Moni kerskuvi koruineen. —
Ei miekkani työtään heitä,
käy kohti se täsmälleen:
mä lopuksi pistän teitä!

Voi kohtalo olla nurja.
Joko katsotte kalventuin?
Oh, olette pelkuri kurja,
joka kulkevi suurin suin.
Ma puhtaaksi turkkinne puin.
On liiaksi monta meitä.
Ei vaalia muuta, kuin:
ma lopuksi pistän teitä.

Hyvä prinssi, te outoja teitä pian käytte, sen sanoa voin. Suon anteeksi teille. Ja… Asettuu hyökkäysasentoon. … noin!… De Valvert horjuu. Cyrano tervehtii. ma lopuksi pistän teitä!

Hyväksymishuutoja. Aitioissa taputetaan käsiä; kukkasia ja nenäliinoja heitetään. Upseerit ympäröivät Cyranon ja onnittelevat häntä. Ragueneau hyppii ihastuksissaan. Le Bret on onnellinen ja liikutettu. De Valvertin ystävät vievät hänet pois.

ÄÄNIÄ YLEISÖSTÄ, joka tungeksii Cyranon ympärillä. Harvoin moista saa ees kuulla! — Saati nähdä! — Onnittelen!

ERÄS MUSKETTISOTILAS, tulee nopeasti Cyranota kohti,
käsi ojennettuna.
Mun suokaa… Teitä tervehdän!
Teiss' itseni mä tunsin. Aivan haltioiduin.
Ma katsoin, poljin jalkaa, huusin, nauroin, noiduin…

BELLEROSE, juhlallisesti. Sic transit!… Muuttaa ääntään; ovenvartialle ja kynttiläinsytyttäjälle. Lakaiskaa ja sulkekaa. Vaan vielä ei tarvis sammuttaa. Kun kohta palajamme, niin pienen harjoituksen pitää halajamme.

CYRANO.
Siksi, että…
Muuttaa ääntään nähdessään ovenvartian olevan loitolla.
… siks' ettei mull' oo rahaa!…

LE BRET, tekee sellaisen liikkeen kuin heittäisi rahapussia.
Mutta äsken näytti…
Sun kukkarosi…?

MYYJÄTÄR, yskähtää pöytänsä takana.
Hm!…
    Cyrano ja Le Bret kääntyvät. Myyjätär lähestyy arasti.
       Herra… ruoattako jäätte?… sitä sietää
en toki saata.
    Osottaen myymäpöytäänsä.
               Tässä kaikkea on mulla.
    Innokkaasti.
Oi, ottakaa!

CYRANO, ottaen lakin päästään.
             Sä rakas lapsi, ehkä tietää
et voi sa, että siten autetuksi tulla
mies Gaskonjan ei tahdo; ylpeä hän on.
Vaan ehkä kielto loukkais sua! Mahdoton
siis olla ottamatta…
    Menee pöydän ääreen ja valitsee.
                       Rypäleitä, kas!
    Tyttö tahtoo antaa hänelle rypäletertun,
    hän ottaa vain yhden marjan.
Ei, yksi marja vain!… Ja sitten puolikas
hunajaleipää!…
    Taittaa, panee takaisin toisen puolikkaan.
                 Noin! Ja…
    Ottaa lasin, tyttö aikoo kaataa siihen viiniä.
                             Ei! Vain vettä lasi!

V KOHTAUS

CYRANO, Le Bret'lle.
                               Kieltämättä
mun nälkä on. Vaan eihän tässä mitään puutu!
    Asettuu myymäpöydän eteen ja panee eteensä mesileivän puolikkaan.
Kas, eturuoka!…
    … vesilasin…
                  Juoma!
    … viinirypälemarjan.
                         Jälkiruoka!
    Istuutuu.
                                     Syömään
siis!
    Syöden.
      Nyt voit haastella; ma kuulen.

LE BRET. Et kai suutu, jos sua varotan. Nuo hupsut narrit pian sun arvostelukykyä vie, kun heitä kuulet. Oot silloin valmis vaikka pääsi seinään lyömään. Sä nytkin minkälaisen vaikutuksen luulet esiintymises tehneen?

LE BRET. Vaan aivan varmaan sentään moni myöskin toisen sai ajatuksen siitä. Kardinaali…

CYRANO. Hän on itse kirjailija; siks usko en, hän että toisten teoksia sois rääkättävän…

LE BRET.
Mutta mihin joudut näin sä?
Sä mitä ajattelet? Eihän tuo käy päinsä!

CYRANO. Oh, mulla montakin on järjestelmää, joita voin seurata; on niissä aivan mainioita.

CYRANO.
Yksinkertaisinta.
Niin menetellä tahdon, että ihmetellään
mua aina, kaikessa!

LE BRET, olkapäitään kohauttaen. Vai niin. — Vaan eihän kellään lie syytä vihata kuin vihaat Montfleurytä!

CYRANO, nousten. Oh, sillä miehellä on paksu pää ja pinta, ja paksu muutenkin hän niin on, ettei tapaa, jos kuinka koettaa, hän sormellansa napaa. Ja sentään, aatteles, tuo tynnyri on niitä, jotk' uskaltavat luulla, että kaikki naiset on heihin ihastuneet muka. Kaikellaiset ne tässä! Silmätkin on niinkuin sammakolla. Ja tuonnoin rohkeni niin röyhkeä hän olla, ett' antoi katseensa hän suuntautua häneen… Oh, etanan oon joskus nähnyt viivähtäneen ma kukkasessa…

CYRANO, katkerasti hymyillen.
Mä lemmin. Niin, niin! Katso!
Syvän vakavasti.
Minä. Juuri minä.

CYRANO. En… Mua kyll' ei estä mikään lempimästä, vaan kuka mua lempis, kuka, tämmöisenä, kun kulkuani aina kuuluttaa tää nenä: ei kaikkein ruminkaan, ei kaikkein viheliäisin! Niin, ketäkö mä lemmin?… Kuinka selittäisin! Hän kaunein on!

CYRANO.
                            Niin! Kuin kedon kukka,
niin hieno, loistava, niin puhdas.
    Painokkaasti.
                                   Kultatukka!

CYRANO. Hän!? Kruunu kaikkien naisten ja tietämättään vaara meidän, kuolevaisten; niin, luonnon luoma ansa ihmislasten tiellä! Hän ruusu on, miss' asuu Amor nuolinensa: käy liki, katsahda, jo joudut uhriksensa! Ah, täydellisempää et nähnyt koskaan vielä! Diana, kulkiessaan teitään, ei niin norja, ja Venus, noustessansa purteen, ei niin sorja kuin hän, kun kantotuoliin astuu…

LE BRET. No hyvä. Kuuleppas, ma mitä ehdotan: käy hänen luokseen, sano häntä lempiväsi, hän sädekehän näkee ympärilläs tänään.

CYRANO. Oh! Katsos mua, virka, onko mielestäsi tää ulkomuoto mulle hyvää tietävänään! Ei, min' en luulottele! — Sattuu joskus kyllä, kun nenä-parkoineni olen kävelyllä ja kevät-ilta ilmaan tuoksujansa valaa ja tähdet uneksivin, himmein loistein palaa, kuun hohdetta kun kaikki välkkyy hopeaista, ma puistoss' että huomaan kaksi kulkevaista: mies tukee naista, nainen miehen puoleen taipuu, he astuu hiljalleen, he onnen-uniin vaipuu — niin, sattuu joskus silloin, että minäkin voin hetkeks' unhottua lemmentoiveihin, vaan pian herään niistä, pintaan puiston muurin kun kuvastuupi nenä-raukka piirtein suurin.

CYRANO. Minäkö? En! Tuskin koskaan itkin! Ei! Naurettavaa ois, jos tätä nenää pitkin sais kyynel vierrä. Minun mielestäni yhä on kyynel jotain suurta; se on kaunis, pyhä. En tahdo samentaa sen loistetta ma niin, se että aiheeks' ivan, pilkan tehtäisiin, ja siksi joutuis se, jos…

CYRANO, pudistaen päätään.
Jos lemmin Cleopatraa, silt' en Cesar oo.
Tai Bereniceä, en Titus…

LE BRET. Cyrano, nuo puheet jätä! Entä neros! Rohkeutesi! Sä näitkös: tyttönen, mi sinun syödäksesi toi, mitä hällä oli, äsken katseellaan sua ihaili — sen saattoi nähdä kuka vaan!

LE BRET.
Tosi sana!
Hän hämmästynyt on ja ihastunut; enää
vain puhua on tarvis…

CYRANO. Jotta vasten nenää hän naurais!… Muuta pelkää en kuin sitä vainen.

CYRANO.
                  No, ken?
    Nähden seuralaisnaisen.
                           Roxanen seura-nainen!

VI KOHTAUS

SEURALAISNAINEN, kohteliain tervehdyksin. Uljaalta serkulta nyt kuulla haluttaisi, milloinka hänet yksin, salaa, nähdä saisi.

CYRANO, Le Bret'lle.
                                 Taivas!
    Seuralaisnaiselle.
                                         Missä saa…

SEURALAISNAINEN, nousten.
Hyv' on.
Siell' ollaan. Tulkaa sinne. Kello seitsemältä!

VII KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, sitten Näyttelijöitä, Näyttelijättäriä,
CUIGY, BRISSAILLE, LIGNIÈRE, Ovenvartia, Viulunsoittajia.

CYRANO, heittäytyen syleilemään Le Bret'tä. Ah, on mahdoton mun tätä uskoa! Sain kutsun hältä, hältä!…

CYRANO, ilosta suunniltaan.
Ah, on kuin syleillä mun täytyis maailmoita.
Nyt, tiedän, minua ei armeijatkaan voita!
Niin sykkii suoneni kuin tyrskyt vaahtopäiset.
Ei riitä ihmiset nyt mulle…
Huutaa täyttä kurkkua.
Jättiläiset
ma taistoon vaadin.

    Vähää ennen on näyttämölle, taustalle, ilmautunut näyttelijöitä
    ja näyttelijättäriä ja sieltä on ruvennut kuulumaan kuiskailua:
    harjoitus alkaa. Viulunsoittajat asettuvat paikoilleen.

Nousee; suuresta taustaovesta tulevat Cuigy, Brissaille, useita
upseereja, jotka tukevat aivan juopunutta Lignièreä.

CYRANO, tuntien Lignièren. Lignière! Vaan enhän lainkaan tätä voi ymmärtää. Hän miksi tulee?

LIGNIÈRE, soperrellen ja näyttäen aivan rypistynyttä paperia. Sain kirjeen… sata miestä… Neslen portin luoksi on tullut… vaanimaan mua… pienen runon vuoksi… En kotiin muuta tietä pääse… Ehkä saan sun luokses tulla… täksi… yöksi… nukkumaan.

CYRANO, pelottavalla äänellä, näyttäen hänelle sytytettyä lyhtyä,
jota ovenvartia pitelee kuunnellen kummastuneena keskustelua.
                   Tuossa lyhty!
    Lignière ottaa kiireesti lyhdyn.
                                 Saattajasi
ma aion olla. Mars!
    Upseereille.
                    Te, herrat, seuratkaatte,
niin todistajinani siellä olla saatte!

Näyttelijät ja näyttelijättäret ovat tulleet näyttämöltä
erilaisissa puvuissaan.

CYRANO, lyöden Lignièreä olkapäille. Vaan tämä juoppo, tämä viinaleili teki niin kauniin teon, ettei monet moista tee! Rakastamansa naisen messussa hän näki sormensa kostuttavan hiukan vihkiveteen. Hän, veden halveksija, astui maljan eteen, sen nosti huulilleen, ja viime tippaan asti sen joi hän tyhjäksi!

NÄYTTELIJÄTÄR, toiselle. Miksi vainoo nuo sata miestä tuota runoilija-parkaa?

CYRANO.
Lähdemme!
Upseereille.
Katsoa te saatte. Ykskään ainoo
ei apuun käydä saa, kun päälleni he karkaa!

III NÄYTTELIJÄTÄR, juosten näyttämöltä; vanhalle näyttelijälle.
Lähde sinäkin, Cassandre!…

CYRANO. Niin, kaikki, tohtori ja Isabelle, Leandre, te kaikki! Äsken täällä huvinäytelmää mä näyttelin, nyt katsomaan te lähtekää, mitenkä onnistun ma murhenäytelmässä. On helyin ympäröimä aina tamburiini; niin puheenne on hely näihin näytelmiini!…

KAIKKI NAISET, ilosta hypähdellen.
Niin, mennään! — Heti! — Hyvä! — Takkini? — Kas tässä!

CYRANO, viulunsoittajille. Ja te, herrat, viulut soimaan! Viulunsoittajat liittyvät muodostuvaan kulkueeseen. Näyttämön reunustalta otetaan sytytetyt kynttilät ja jaetaan ne yleisölle. Muodostuu soihtukulkue. Kas, hyvä niin! Ma kuljen hiukan eeltäpäin, Asettuu joukon etunenään. mä yksin, luottain omaan miehuuteen ja voimaan päin pystyin, hatun sulka liehumassa Heiluttaa hattuaan. näin, ylväänä, kunniassaan. Liekkivänä povi ja sydän hehkuen! Nyt mennään! Auki ovi! Ovenvartia avaa molemmat ovenpuoliskot. Näkyy hauska kolkka vanhaa Pariisia kuun valaisemana. Kas, öinen Pariisi niin kiehtovana hohtaa, kuun silta alhaalta pois pilvein piiriin johtaa ja Seinen vaippana on kimmelteinen sumu; työ taukos, melu laantui, päättyi päivän humu. — Niin kauniin näyttämön mä leikilleni saan!

CYRANO, seisten kynnyksellä. Niin, sinne kuljetaan! Kääntyy ennen lähtöään I näyttelijättären puoleen. Te kysyitte, miks' yhtä runoilijaa vastaan käy sata miestä. Hyvä neiti, mielelläni sen teille sanon. Siksi… Vetää miekkansa huotrasta; levollisesti. siksi ainoastaan, ett' on tuo runoilija minun ystäväni!

Lähtee. Kulkue — Lignière hoiperrellen edellä, — sitten näyttelijättäret upseerien käsivarsiin nojaten, — senjälkeen näyttelijät hypähdellen, — lähtee liikkeelle yöhön viulujen soidessa, kynttiläin lekkuvassa valossa.

TOINEN NÄYTÖS

RUNOILIJAIN RUOKAPAIKKA

Sokerileipuri Ragueneaun myymälä, avara huone Saint-Honoré ja l'Arbre-Sec katujen kulmauksessa. Viimemainittu katu näkyy taustassa oven lasien lävitse aamuruskon ensimäisten säteiden valossa.

Vasemmalla, etualalla, myymäpöytä ja sen yläpuolella taidetakoinen rautakaari, jossa riippuu hanhia, ankkoja, kalkkunoita. Suurissa fajanssimaljakoissa suuria kukkakimppuja, etupäässä keltaisia päivännoutoja. Samalla sivulla, taempana, laaja takka, jonka edessä, suurien, pikku kasareita kannattavien rautakoukkujen välissä, paistit ovat vartaissa pannujen yläpuolella.

Oikealla, etualalla, ovi. Taka-alalla portaat, jotka johtavat pieneen korokkeella olevaan huoneeseen; sen sisustus näkyy avoimista oviluukuista; pöytä, jolla on hieno flanderilainen kynttiläkruunu huonetta valaisemassa; huoneessa on tapana syödä ja juoda. Portaiden jatkona oleva puinen pylväskäytävä näyttää johtavan toisiin samallaisiin huoneisiin.

Myymälän keskellä on suuri rautarengas, jonka voi nuoralla laskea alas ja johon on kiinnitetty paisteja; se muodostaa jonkunmoisen metsänriistakruunun.

Portaiden alta, hämärästä, näkyy paistinuunin punertava tuli. Kupariastiat välkkyvät. Paistinvartaita käännellään. Leivoksia kasoittain. Liikkiöitä riippumassa. Aamukiire. Hätäiset kyökkipojat, lihavat keittäjät ja pienet pojat tungeksivat toistensa ympärillä. Päähineissä kanan sulkia ja helmikanan siipiä. Tarjottimilla ja vasuissa kannetaan monenkaltaisia leivoksia.

Pöydillä kaakkuja ja eri ruokalajeja. Toiset pöydät, joiden ympärillä on istuimia, ovat valmiit vastaanottamaan syöjiä ja juojia. Eräässä nurkassa on pieni pöytä, joka on paperien peittämä. Esiripun noustessa Ragueneau istuu sen ääressä; hän kirjoittaa.

I KOHTAUS

RAGUENEAU, leipojia, sitten LISE; Ragueneau kirjoittaa
pienen pöydän ääressä intoutuneen näköisenä, laskien sormillaan.

RAGUENEAU, lakaten kirjoittamasta ja nostaen päätään.
Kas, aamuruskon hohde kasareissa kiiltää.
Ragueneau, jo jätä runos, vaikka syäntäs viiltää.
Käy työhös, paista, keitä taaskin ahkerasti.
Nousee. Eräälle keittäjälle, kastia maistettuaan.
Tää liian kirpelää on. Mausta tämä kasti!

RAGUENEAU, takan ääressä.
              Ei! — Runotar, silmäs peitä;
ne täällä samentaa vois käryävä hiillos!
    Eräälle leipurille, näyttäen leivoksia.
Kas, tuohon leipään tuli väärään paikkaan viillos!
Se tehdään keskelle. Niin runon säkeeseen
sesuurin keskelle mä myöskin aina teen!
    Toiselle leipurille, näyttäen krokaania.
Sun krokaaniisi tuohon pitäis torni panna!
    Oppipojalle, joka paistaa lintuja vartaissa.
Ja sinä siinä oot niin kovin ahkerana.
Se hyvä! Niinhän paistuu makeaksi kana.
Niin, vuoroin paistua sa aina kahden anna,
tuon suuren ja tuon pienen. Niinhän lauluissaan
Malherbe myös vuoroin eri runomittaa käyttää;
se vaihtelua tuo, ja hauskalta se näyttää!

II OPPIPOIKA, lähestyy, tuoden liinalla peitettyä tarjotinta. Kun teitä aattelin, niin tätä leipomaan ma ryhdyin…

RAGUENEAU, antaen hänelle rahaa.
Kas tuossa! Mene, juo mun onnekseni!
    Huomaa Lisen, joka tulee.
                                     Jätä
nyt minut! Piiloon raha! Vaimoni!
    Liselle, näyttäen hänelle lyyryä.
                                  Kas tätä,
tää eikö ole kaunis!?

RAGUENEAU. Mutta!… — Huomaa tötteröt. Ah, tötteröitä! — Taivas! Runovihkosista oot repinyt… Niin monta herkkää neron heelmää, niin monta kaunista, niin ihanata teelmää, niin syämen syvyyksistä suoraan kummunnutta! Tää bakkantit ja Orfeuksen mieleen tuo!

LISE, kuivasti.
Niit' enkö muka saisi käyttää hyödyksemme!
Sun runoveikkos syövät täällä, mutta emme
saa muuta maksua! No, edes…

LISE. Ois parempi, kuin että ruo'illasi täytät nuo taivaalliset, pois sun jättää kaikki nuo ainaiset soimaukset!

II KOHTAUS

RAGUENEAU, hämmästyneenä, itsekseen.
                    Yks tötteröistä!!
    Lapsiin katsoen.
                                      Että
siis paperiin!?
    Ottaa yhden tötterön, ja aikoessaan panna siihen piirakat, lukee.
                "Kun yksin Penelope…" — Ei,
ei tätä!
    Panee sen syrjään ja ottaa toisen. Ruvetessaan panemaan
    siihen piirakoita lukee.
         "Kultakutri Phoibos…" — Eikä tätä!
    Laskee syrjään.

RAGUENEAU.
Kas tässä on…
    Ottaa kolmannen ja alistuu.
                "Philis"…
    Itsekseen.
                            Nyt sonetin ne vei!

LISE, olkapäitään kohauttaen.
Kai niin on, että ken sen sai, ei sill' oo hätä?!

RAGUENEAU, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun Lise on kääntänyt selkänsä, huutaa jo ovelle ehtineet lapset takaisin. Pst! — Lapset! — Piirakoita saatte vaikka viis, jos mulle tötterön vain annatte!

Lapset antavat hänelle takaisin tötterön, ottavat nopeasti leivokset ja poistuvat. Ragueneau suoristaa paperin ja rupeaa ääneen lukemaan

III KOHTAUS

RAGUENEAU, asettuen miekkailuasentoon ja ottaen aseekseen
paistinvartaan.
"Mä lopuksi pistän teitä…" "Lopuksi pistän teitä…"
Yhä enemmän innostuen.
"Mä lopuksi…"

RAGUENEAU, jää miekkailuasentoon ja katsoo kelloa.
                            Viisi minuuttia
on yli kuuden… "… pistän teitä!"
    Vaihtaa asentoa.
                                     Suuremmoista!
Yht'aikaa miekkailla ja tehdä ballaadia!

LISE, Cyranolle, joka hänen ohitsensa mennessään on hajamielisesti puristanut hänen kättään. Kas, mit' on kädessänne?

CYRANO.
No miksi
ma uskottelisin! Sen nenä vakuuttaako?
Ken uskottelee, hän näin suuren nenän saako?
Ääntään muuttaen.
Ma vuotan erästä. Näin varhain tulin siksi.
Mun täytyy hänen kanssaan saada yksin olla.

CYRANO.
Tällä permannolla
en silloin tahdo muita nähdä. Ymmärtänet!
Ma merkin annan sitten… — Mitä kello?

CYRANO, istuutuen hermostuneesti Ragueneaun pöydän ääreen ja
ottaen paperia.
Kynä…?

RAGUENEAU, antaen hänelle kynän, joka on hänen korvansa takana. Tässä! Tää on joutsenesta!

MUSKETTISOTURI, suuriviiksinen, tulee ja sanoo jylisevällä äänellä.
Päivää!

RAGUENEAU. Kerran sain jo teille kertoa… Hän mua hirvittää… vaan vaimoani… hm…

CYRANO, loitontaen Ragueneaun viittauksella.
                       Hst!… Kirjoitanko hälle?…
Ja pyydän…?
    Itsekseen.
              Mitä tehdä arkuudelle tälle?!
    Heittäen pois kynän.
En tohdi puhua, en kirjoittaakaan!…
    Ragueneaulle.
                                      Mitä
lie kello?

CYRANO, lyöden rintaansa. … sitä, mit' usein, hyvin usein, mietin… Tarttuen kynään. Aatteissani sen käsi sadasti jo paperille pani, Ja sanat hellät jäi mun sydämeeni soimaan, niin että tarvis on vain käydä kopioimaan. — Siis kirjoitan!

Hän kirjoittaa. — Oven lasien lävitse näkyy ulkopuolella kulkevien laihojen ja empivien ihmisten varjoja.

IV KOHTAUS

RAGUENEAU, LISE, Muskettisoturi, CYRANO pienen pöydän ääressä kirjoittaen. Runoilijoita, mustissa, tahraisissa vaatteissa, sukat syltyssä.

Ragueneau on runoilijain ympäröimänä, häntä syleillään,
hänen käsiään pudistetaan.

II RUNOILIJA. Me myöhästyimme hiukan. Neslen portin luoksi niin paljon kansaa oli tullut.

II RUNOILIJA. Kahdeksan miestä siellä — lurjuksiksi kuulin ma heitä sanottavan — kuoliaina makaa!

CYRANO, hetkeksi kohottaen päätään.
Ei! Seitsemän kai niitä oli vain! Niin luulin.

I RUNOILIJA. Siellä kansanjoukko ties, ett' oli sata miestä pakoon yksi mies ajanut…

I RUNOILIJA. Ken tuolla tavoin surmaa, on varmaan pelottava jättiläinen. Selko hänestä olis hauska saada!

II RUNOILIJA, leivosta haukaten. Ragueneau, taas säihkynyt kai lie sun neros säen, vai kuinka?

Pysähtyy aikoessaan kirjoittaa nimensä alle,
nousee ja panee kirjeen taskuunsa.

RAGUENEAU, II:lle runoilijalle. Olen runomuotoon pukea kokenut erään reseptin…

III RUNOILIJA, asettuen kermaleivosten lähelle. Kai meille lukea sen tahdotte!…

IV RUNOILIJA, katsoen erästä leivosta. Tän kaakun vaahtolakki vähän on vinossa!…

I RUNOILIJA. Kas, tämä mesileipä varmaan voi helpommaksi tehdä runonteon vaivan, kun mantelitkin välkkyy niinkuin silmät armaan!

III RUNOILIJA, ottaen leivoksen sormiensa väliin.
Tästä kerma kuohuu aivan.
Tää leivos nauraa!

II RUNOILIJA, leikaten leivoslyyryä.
Tälle päivälle ei vertaa.
Mua lyyry ravitsee nyt ensimäistä kertaa.

RAGUENEAU, valmistuu lukemaan runoaan, yskäsee, laittaa päähinettään, asettuu asentoon. Se runoresepti…

II RUNOILIJA, ensimäiselle, tyrkäten häntä kyynärpäällään.
Sä syöt kai aamiaista?!

        Sokeri ja munat vatkattava on
               ensin vaahtohon.
             Siihen sopii sekottaa
             pisaraisen sitruunaa.
           Manteleita vielä sekaan,
           niin ei muuta tarvitsekaan.

        Taikinan kun olet valmistanut näin,
               muotin kiirehtäin
             otat, voilla voidat sen,
             siihen kaadat seoksen,
           viet sen paikkaan lämpimähän,
           siinä annat nousta vähän.

        Hetken päästä uuniin nosta muotti tuo,
             siellä olla suo
           paistumassa hiljalleen,
           kunnes huomaat kypsyneen.
         Tarjottava hillon kanssa
         kylmänä tai kuumiltansa.

RAGUENEAU, hiljaa hymyillen. Näin kyllä — katsomatta! Heitä henno en mä häiritä. He maksaa hyvin, kuunnellen mun runojani. Niin, ja tunnen tyydytystä, kun nerot nälkäiset voi multa saada ruokaa.

Lise, joka on vilkkaassa keskustelussa muskettisoturin
kanssa, hätkähtää ja tulee Cyranota kohti.

CYRANO, jyrkästi.
Ystäväni on
Ragueneau! En hälle siksi naurettavan sallis.
Ja nimen kunnia on jokaiselle kallis!

CYRANO, kohottaen ääntään sen verran että muskettisoturi kuulee.
Väärin ymmärtää lie teidän mahdoton!…

Tervehtii muskettisoturia ja menee taustaovelle,
kelloa katsottuaan, ja rupeaa katselemaan ulos.

LISE, muskettisoturille, joka yksinkertaisesti on vastannut
Cyranon tervehdykseen.
Mä oikein hämmästyn. Teit' ymmärrä en enää.
Vastatkaa… ivatkaahan nenää…

CYRANO, taustaovelta, tehden Ragueneaulle merkin, että hänen on vietävä runoilijat pois. Pst!

He menevät kaikki Ragueneaun jälestä, kuin juhlasaatossa, tyhjennettyään tarjottimia.

V KOHTAUS

Roxane naamioituna, seuralaisnainen mukanaan, näkyy oven lasien takaa. Cyrano avaa nopeasti oven.

CYRANO.
Chapelainin lauluihin ma niitä kuusi panen.
Ja Saint-Amantin runoon kolme uskaltanen
sokeriässää…?

CYRANO.
Jokunen leivos?… Eikö?!
Ojentaa hänelle täysinäiset tötteröt.
Ehkä menisitte
nyt hetkiseksi!

Sulkee oven, kääntyy Roxaneen päin ja pysähtyy, lakki kädessä, kunnioittavan välimatkan päähän.

VI KOHTAUS

CYRANO. Siunaan riemuisana ma tätä hetkeä, kun näen, että ette mua unhottanut, vaan mua joskus aattelette! Tulitte kysymään… puhumaan…?

ROXANE, joka on poistanut naamionsa. Ensin sana vain kiitokseksi siitä, mitä eilen teitte. Tuon hupsun, josta miekkailussa voiton veitte, on muuan suuri herra, joka minuun muka on ihastunut…

ROXANE, katsoen maahan. … mun miehekseni määrännyt… Ois kai pakko ottaa mun jos kuka!

CYRANO, kumartaen.
Siis kun ma silloin hiukan leikin miekkoineni,
ei tapahtunut se vain suuren nenän vuoksi.
Ei! Silmienne loiston tähden verta juoksi!

ROXANE. Ja sitten… tahtoisin… Vaan jotta tehdä voisin sen, mitä aion, taas ma olevani soisin kuin sisar teille… niinkuin lasna, silloin kuin me puistossanne juostiin leikein, kisailuin…

ROXANE. On mielessäni vielä moni tapahtuma, mi tuolloin sattui. Jos te haavan saitte milloin, ma muka äitinänne olin aina silloin ja sanoin ankarasti: Tarttuen Cyranon käteen. "Jokos taas sait haavan!" Vaikenee hämmästyneenä. Oh! Mitä?! Cyrano tahtoo vetää pois kätensä. Ei, mä katson!… Enpä luullut saavan nyt, tällä kertaa… — Mitä merkitsee tää tässä?

ROXANE.
Tää haavahan on oikein vaarallinen, syvä!
Sanokaa, kuinka monta oli teitä vastaan!

ROXANE, päästämättä hänen kättään.
Niin, äsken tosiaankin arvelutti mua.
Nyt lapsuusmuistoista oon saanut rohkaisua.
Mä lemmin…

ROXANE.
Teidän kädessänne kuumetta on varmaan!
— Vaan usein katseestaan luin tunnustuksen armaan.

ROXANE, saaden valmiiksi nenäliinasta tekemänsä siteen. Ajatelkaapas, hän samaan rykmenttiin, kuin tekin, kuuluu…

ROXANE. Hän, tietkää, on niin viisas, nerokas, niin nuori, pelvoton ja kaunis…

ROXANE. Sydämeni suli, kun hänet näin! — Oi niin, en tunne häntä, vain .. niin… näytännöissä vain mä hänet nähdä sain!

CYRANO.
Siis hän kuuluu. — Mutta siitä viis! —
Nyt lemmenpaula hälle pian valmistuu!
— Vaan te…

CYRANO. Te rakastatte puhetta, mi sois suloa, olis neron tulkki. Vaan jos ois hän tyhmä!

ROXANE.
Epäilyksen tuon jo kutrit poistaa!
D'Urfénkaan sankareilla niin ei voi ne loistaa!

CYRANO. Vaan ehkä sanoiltaan hän — kukapa sen takaa! — on yhtä ruma kuin on kaunis kutreiltansa!

CYRANO.
Niin, niin, kun viikset vain on somat,
niin silloin miehellä on taidot tavattomat!
— Vaan jos hän sittenkin ois tyhmä?…

CYRANO, hetken kuluttua. Te kutsutitte tänne mun teitä kuulemaan. Vaan miksi mielestänne mun tämä tietää piti?

ROXANE. Sanottu on mulle, kaikk' että miehet teidän komppaniassanne lie Gaskonjasta…

CYRANO. Sekä ettei ketään tulle tuon joukon pariin, ilman ettei siellä panne he häntä tiukalle, jos vain ei Gaskonjasta hän ole. Niinhän?

ROXANE. Vaan silloin ajattelin: lähden teidän luoksi; kun teille puhun, ette pientä ystävyyttä te multa kiellä — te, jok' eilen olevanne näytitte voimakas ja suuri taidoltanne, kun pöyhkyriä kurititte! — vaan te hälle apua suotte.

ROXANE.
Mä pidän teistä paljon!
    Panee nopeasti kasvoilleen naamion ja harson; hajamielisesti.
                        Mutta todellakaan
te ette kertonut oo siitä yöllisestä!..
Ei! Minun täytyy mennä! Varmaan kamalata
se oli kovin! Ajatella, että sata…!
Sanokaa hänelle, hän että kirjoittaisi…
    Heittää hänelle lentosuukkosen.
Oh, pidän teistä paljon!

ROXANE. Ettei kestä vain kauaa, ennenkuin ma kirjeen saan! — Me kaksi, me oomme ystäviä. Niinhän!?

ROXANE. Taisi jo tulla viivytyksi liikaa. — Rohkeaksi oon teidät tiennyt. Mutta sata miestä! En nyt kuitenkaan ma ehdi… Vaan niin uljast' ette lie toista työtä tehnyt! Sen kai myöntänette!

    Roxane menee. Cyrano jää liikkumattomana paikoilleen, katse
    maahan luotuna. Hiljaisuus. Oikeanpuoleinen ovi avautuu.
    Ragueneau pistää siitä päänsä.

VII KOHTAUS

CYRANO, RAGUENEAU, Runoilijat, CARBON DE CASTEL-JALOUX,
Sotureita, Kansaa y.m., sitten DE GUICHE.

    Ragueneau antaa merkin ja hänen ystävänsä tulevat sisään.
    Samassa näkyy taustaovella Carbon de Castel-Jaloux kaartin
    kapteenin puvussa. Huomatessaan Cyranon hän rupeaa viittomaan.

CARBON, riemuissaan. Me kaikki tiedämme! Sa urho! Upseerini sua oottavat. Noin kolmekymmentä on meitä.

CARBON.
Tule mukaan; kovin ilahdutat heitä!
Tahtoen viedä hänet muassaan.
No, tule!

CARBON.
He ovat tuossa vastapäätä
Kultaisen Tähden kapakassa. Pian päätä!

CARBON, menee ovelle ja huutaa siitä ulos jylisevällä äänellä. Sankarimme kieltäytyy. Siis tänne te tulkaa!

GASKONJALAIS-UPSEERIT, tullen myymälään.
Suurta! — Suuremmoista! —
Hei! — Urho! — Miesten mies! — Ei vertaistaan oo toista! —

LE BRET, tulee sisään ja rientää Cyranon luokse.
Kansa
sua etsii. Kaikki ovat aivan innoissansa!
Ne eell' on, jotka yöllä kanssas oli…

ERÄS PORVARI, tulee sisään useiden seuraamana. Marais'sta tuomme teille… koko korttelista… sulimmat kiitokset! Me ihailemme teitä, me kaikki!

Ulkopuolella oleva katu tulee täyteen ihmisiä. Kantotuoleja
ja vaunuja pysähtyy sinne.

RAGUENEAU, seisoo pöydällä.
Heh! Puoti täyttyy katsojista!
He särkee kaikki! Suuremmoista!

CYRANO. On niin kummaa mielestäni, ett' on näin paljon tänään ystäviä mulla!…

KYNÄNIEKKA, kirjoitusneuvoineen, Ehkä tohtia vois tiedustella joitakuita kohtia!?

LE BRET, nykäisten häntä kyynärpäästä. Se on Théophraste Renaudot, sanoman julkaisija…

LE BRET. … paperin, joss' on uutisia! Etkö oo sa kuullut siitä? Se on varmaan aate, jolla on tulevaisuus eessään!

RUNOILIJA. Niin rohkea ma olen uskaltanut olla, ett' olen pentacrostikonin nimellenne runoillut…

    Liikettä. Järjestäydytään. De Guiche tulee upseerien
    saattamana, Cuigy Brissaille, upseerit jotka lähtivät
    Cyranon mukaan ensi näytöksen alussa. Cuigy tulee
    nopeasti Cyranon luokse.

CUIGY.
                                   De Guiche!
    Mutinaa. Kaikki riveissä.
                                              Hän lie
marsalkka Gastionin puolesta…

DE GUICHE, tervehtien Cyranota. Niin, sain sen tänne tulla tuomaan teidän tiedoksenne, hän että ihaileepi suurta urhotyötä, jost' on hän kuullut…

DE GUICHE. Jollei olleet myötä nää herrat olis, tuskin uskonut hän ois, ett' on se lainkaan totta!

CYRANO, vavahtaen ja suoristautuen.
Ett' annan?! Tuskani tuon esiin kaikkein nähden!?
Käy kärsimättömäksi; pullistaa rintaansa.
Saat nähdä!

DE GUICHE, jonka korvaan Cuigy on supattanut. Tämän suuren urhotyönne tähden te varmaan ylenette upseerina. — Niinkö lie, että Gaskonjasta ootte?

DE GUICHE, katsoen gaskonjalaisia, jotka ovat ryhmittyneet Cyranon
taakse.
Siis totta heihin, noihin ylpeisiinkö
te kuulutte? Se joukko hupsu on…

DE GUICHE. Ah, ah! Nää herrat kaikki lienevätkin heitä, kosk' eivät uhmakasta mieltään nytkään peitä?…

CARBON. Outohon on seuraan, näen, kreivi tullut. Ehkä siksi sä tahdot esitellä… tehdä tuttaviksi!

Täm' on Gaskonjan poikien joukko, meill' on kapteeni Castel-Jaloux. Ne sanovat: hupsu ja houkko on Gaskonjan poikien joukko! Vaan vaikka sen valheet saarti, se sentään on kunnian kaarti tämä Gaskonjan poikien joukko, joll' on kapteeni Castel-Jaloux.

Näkö kotkan ja kontion hampaat, jalat haikaran meillä on. Pois väistyvät konnat kuin lampaat, näkö kotkan ja kontion hampaat kun uhkaa, — kun töyhtömme häilyy ja miekkamme päivässä päilyy. Näkö kotkan ja kontion hampaat on vastustus voittamaton.

Ne sättivät moukiksi meitä, nimet öykkärin, uhmarin suo. Vaan vaikka ne sättivät meitä, ei varjoa meihin se heitä; ja jos joku hampaita näyttää, niin miekkaamme taidamme käyttää; sitä huotraansa emme me peitä, se puhdasta jälkeä luo!

Moni lemmenkateeksi tullut on vuoksemme aviomies. Ovat naiset meihin kuin hullut. Moni lemmenkateeksi tullut on siksi. Meist' uljuus hohtaa, se ei vastusta missään kohtaa! Moni lemmenkateeks' on tullut! ken oletkin, tiedä ties!

DE GUICHE, huolimattomana istuen nojatuolissa, jonka Ragueneau nopeasti on tuonut. Koruna luonansa nyt moni pitää tapaa runoilijaa. — Te ehkä siksi ryhtyisitte mun luokseni?

DE GUICHE. Mun enoani, Richelieutä, miellytitte te eilen. Esittäisin teidät joskus hälle.

DE GUICHE. Hän on mestari. Hän runon tekijälle voi monet neuvot antaa. Korjata hän voisi…

CYRANO, jonka kasvot ovat heti synkenneet. Oh, mahdotonta, kreivi! Min' en muuttaa soisi ees yhtä pilkkua…

CYRANO. Mut aina parhaimmaksi palkakseni jää se, ett' oon tyytyväinen, itsellein kun luen mä sitä, minkä ensin runopukuun puen.

GASKONJALAIS-SOTURI, tulee miekkaansa pistettyinä lakkeja, joissa on rikkinäiset töyhdöt ja jotka ovat tahrautuneita. Kas, Cyrano! Kas, niitä, joita höyhennitte, te eilis-iltana näin paljon köyhennitte: nää hatut, töyhdöt ovat pakenijain…

CUIGY. Kai senkin herran sisua kirveltänee tänään jonkun verran, ken järjesti tuon leikin!

DE GUICHE.
Se olen minä.
Nauru taukoaa.
Tahdoin hiukan opettaa
erästä riimiseppää… juoppoa…

CYRANO, ottaen miekan, jossa päähineet ovat, antaa niiden liukua De Guichen jalkoihin, tekee kunniaa. Ehkä herra kreivi vie ne ystävilleen! Olkaa hyvä, ottakaa!

DE GUICHE, nousee, jyrkästi.
Mä lähden. Kantajani tänne!
Cyranolle, rajusti.
Sanokaahan…

DE GUICHE, joka on saanut itsensä hillityksi, hymyillen. On kirja, jolla on nimenä "Don Quichotte". Te ette ehkä sitä oo lukenut?

CYRANO.
Nyt luulen, herra kreivi, osuneenne harhaan…
Kai tuulihattuin kanss' en käy mä kamppailua?

DE GUICHE. … hän aivan arvaamattaan myllyn siiven päällä voi lentää rapakkoon!…

De Guiche lähtee. Nähdään hänen nousevan kantotuoliin. Hänen mukanaan tulleet herrat menevät myöskin, supattaen. Le Bret saattelee heitä. Kansanjoukko poistuu.

VIII KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturit, jotka ovat asettuneet oikealle ja vasemmalle ja joille tuodaan juotavaa ja syötävää.

CYRANO, tervehtien pilkallisesti lähteviä, jotka eivät uskalla vastata tervehdyksiin. Hyvästi, herrat!

LE BRET, palaa saattamasta, murheissaan, kohauttaen käsivarsiaan.
Kyll' on siinä koreutta…

LE BRET.
Niin, sa parhaan
suot tilaisuuden aina käsistäsi luistaa.
Sä liiottelet.

CYRANO. Sun vain sopii muistaa, ett' esimerkki muille on tää liiottelu, ja mulle periaate — eikä mikään lelu!

LE BRET. Soturikorskeutes jos joskus jäädä soisit, niin suureen maineeseen ja arvoon nousta voisit.

CYRANO. Kai turvaks' etsittävä mun ois joku, kellä on valtaa; murattina sitten kiemurrellen omatta voimattaan niin päästä vähitellen vois ylöspäin! Ei, kiitos, niin ei menetellä voi koskaan kunnon mies! Tai ehkä runoin somin mun pitäis ylistää mies kaikkein arvottomin, ken kultaa antais? Narriks tulla vähin erin, ett' ehkä nauramaan sais jonkun ministerin? Ei, kiitos! Taikka ehkä vatsaa jumaloiden ja valtain porstuvissa aina pokkuroiden mun olis näytettävä, miten voittaa pelin voi kontaten ja kulkein nöyrin, köyrin selin? Ei, kiitos! Liehakoida siksi mun kai pitäis, ett' itselleni siitä oiva laiho itäis? Ei, kiitos! Ajatella: tuo on mustan-musta, ja hälle tuhlata suloista suitsutusta! Ei, kiitos! Tungeksia ylemmäksi yhä, niin ett' on viimein pikku suuruus, tekopyhä! Tai purjehtia eespäin pulskin runoriimein, ett' ehkä vanhat naiset hymyn soisi viimein? Ei, kiitos! Runoistansa maksaa De Sercylle, hän että painatuksen arvon soisi niille? Ei, kiitos! Olla paavi niiden, jotka aina on kapakoissa, — niiden, joit' ei järki paina? Ei, kiitos, ei! Sen sijaan, että kannustimen runoiluun etsis, hakee runollensa nimen? Ei, kiitos! Kurjille vain näyttää neron voimaa, pelätä, että joku kynäniekka soimaa; alati aatteissansa käydä anomaan: "kun kerran nimensä sais 'Ranskan Sanomaan'!" Ei, kiitos! Punnita, mi hyvin kannattaisi, mist' anomuksiin aina parhaan sanan saisi, ja ajatella, että — sitä toivotteko! — vierailut hauskempia on kuin runon teko? Ei, kiitos! Ei! Ei! Ei! Vaan laulaa, unelmoida ja naurain käydä, yksin, vapaa olla voida, terästä katseessa ja sointuvana ääni ja töyhtö liehumassa päällä pystyn pääni; mist' asiasta hyvään taistoon vaatia tai kaikki leikiks' ottaa, laulu laatia! Työss' olla pyrkimättä kunniaan tai muuhun, mutt' aatoksissaan tehdä retki vaikka kuuhun! Vain sitä kirjoittaa, mi lähtee sydämestä, ja olla iloinen myös aivan vähäisestä: kukista, hedelmistä, lehdistäkin, jos ne antimia on sun oman puistikkos! Jos silloin sattuu, että mainetta saat niittää, ei ketään Cesaria tarvitse sun kiittää, et ole loinen, joka nousee toista pitkin, on omaa työtäsi, jos kauas pääsisitkin; parempi loitota kuin käydä lähetyksin, ja paras pyrkiä on yksin — aivan yksin!

LE BRET. Niin, aivan yksin! Hyvä! Mutta kaikki vastaan jos ovat! — Mikä hitto antoi oikeastaan tuon taidon sulle: kaikki vihamielisiksi itselles saada?

CYRANO. Kai sen taidon sain ma siksi, ma etten ystäväksi tahdo teidän lailla jokaista, jost' en tiedä, vaikk' ois mieltä vailla. Ei, tervehdyksenäni aina, Herra ties, ma huudan mieluisammin: uusi vihamies!

CYRANO. Se on mun vikojani. Miellyttämättä olla on mun ilonani. Mä pidän siitä, että mua vihataan! Jos tietäisitte, kuinka hyvä kulkuaan on tehdä väkipuukon välkkyessä surmaa, ja kuinka mieltä nostaa, huvittaa ja hurmaa, kun viha, kademieli lauluansa laulaa! — Nuo hupsut ystävät, joill' aina itseänne te ympäröitte, on kuin röyhelö, mi kaulaa mukamas koristaapi teidän mielestänne, vaan joka tekee siitä naisellisen, hennon, pois peittäin miehevyyden reimakkaan ja rennon; se mukava on kyllä — sit' ei kiellä kukaan! — vaan pään se häilyä suo kaikkein tuulten mukaan. Kun Viha kylvää tielle kylmyyttään ja jäätään, mies uljaastipa silloin pystyyn nostaa päätään: ja joka kerta kun saan vihamiehen uuden, mä lisääntyvän tunnen voiman, joustavuuden. Kun kaulukseksesi saat vihan, tiedät työs: se tautavalle lie, mut sädekehä myös!

LE BRET, hetken hiljaisuuden jälkeen, ottaen Cyranon käsivarren kainaloonsa. Voit jatkaa äänekkäästi turhaa juttelua, vaan hiljaa myönnä, että hän ei lemmi sua!

Hetki sitten on Christian tullut. Hän on liittynyt gaskonjalaisten joukkoon, mutta kun nämä eivät ole ruvenneet haastelemaan hänen kanssaan, on hän lopuksi istuutunut erään pöydän ääreen, johon Lise tuo hänelle syötävää.

IX KOHTAUS

ERÄS UPSEERI, istuu taustalla pöydän ääressä, lasi kädessä.
Cyrano!
Cyrano kääntyy.
Te kerrotteko?

UPSEERI, nousee ja kävelee etualalle.
Hän kertoo taistelustaan. Hyvin opettavaa
se sille on…
Pysähtyy Christianin pöydän ääreen.
… ken vasta aakkosia tavaa!

I UPSEERI, pilkallisesti. On hyvä teidän tietää: tääll' ei hymyilyllä, ei liikkeell', eleellä saa erääst' asiasta huomauttaa…

II UPSEERI. Niinpä niin, ma sanon teille suoraan: hirttäyneen talossa ei viittaustakaan nuoraan!

II UPSEERI, pelottavalla äänellä.
Hst! Katsokaahan!
Koskettaa salaperäisesti kolme kertaa nenäänsä.
Te ymmärrättekö?

III UPSEERI.
Hst! Sanomasta
ma varotan…
Näyttää Cyranota, joka juttelee taustalla Le Bret'n kanssa.
Tai muuten hänen kanssaan voitte
te saada tekemistä!

IV UPSEERI, joka, sill'aikaa kuin Christian oli edellisiin kääntyneenä, on tullut istumaan hänen pöydälleen. Kuoliaina maahan äskettäin kaatui kaks, kun nenä-ääntä kuuli hän heidän puheessaan ja pilkaksi sen luuli.

V UPSEERI, kumealla äänellä; — ilmestyy pöydän alta, johon on ryöminyt nelinkontin. Niin, parhaaks ehkä tekin nyt jo arvioitte, ettette sinnepäin tee pientä viittaustakaan!

VI UPSEERI, pannen kätensä hänen olkapäälleen. Yks aivastus, yks ele liikaa on, sen takaan: jos nenäliinan otan, kohta tuossa makaan!

Hiljaisuus. Kaikki hänen ympärillään, käsivarret ristissä rinnalla, häntä katsellen. Hän nousee ja menee Carbem de Castel-Jaloux'n luokse, joka keskustelee erään upseerin kanssa eikä ole mitään kuulevinaan.

CHRISTIAN. Siltä hieman näyttää, nää herrat että liian suurta suuta käyttää, ja että etelässä…

Kaikki siirtävät istuimiaan lähemmäksi, ryhmittyvät hänen ympärillensä, kurottavat kaulojaan. Christian on asettunut hajareisin eräälle tuolille.

Roskakansaa kohti mä yksin lähdin. Kuu niin loistavana hohti, se öisen seudun peitti kultasäteisiin. Se välkkyi niinkuin kellon taulu. Silloin näen, ett' on kuin kelloseppä saapuis kiirehtäen ja tumman pilven käteens' ottain tahtois poistaa pois pienimmätkin pilkut. Se ei voinut loistaa. Kuin säkiss' olin. Oikein kulku teki tenää. Vie hitto! Tuskin enää näki…

    Hiljaisuus. Kaikki nousevat hitaasti, katsovat Cyranota
    kauhistuen. — Cyrano on keskeyttänyt puheensa typertyneenä.
    Odotusta.

Hän kalpenee, punastuu, tekee jälleen liikkeen
hyökätäkseen Christianin kimppuun.

Jatkaa tavallisella äänellä. Kaikki ihmeissään; istuutuvat jälleen toisiaan katsellen.

Sanoin: siinä pimeässä ma saatoin aatella, ett' olin rientämässä jotakin suurta herraa vastaan; että saisin ma…

CYRANO, tukahtuvalla äänellä. Kunnon vihamiehen. Tai mä että rungon ynnä kuoren väliin taisin nyt pistää…

CYRANO, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Ei! Miekkani! Niin sai mun kuvittelu valtaansa! — No, aattelin: mies Gaskonjan käy aina eespäin kumminkin! Ma kuljen, kunnes tunnen…

CYRANO, hypähtäen Christiania kohti.
                       Tuhat pentelettä!
    Kaikki kiiruhtavat katsomaan. Christianin luokse
    saavuttuaan Cyrano hillitsee itsensä ja jatkaa.
… ma olen aivan liki sataa juopunutta,
ja tunnen viinan tuoksun…

CYRANO, kalpeana; hymyillen. … niin miekan iskemiin heit' oitis sortuu kaksi. Pian kolmannenkin ma kaadan. Silloin saan ma iskun: paf! Vaan senkin ma torjun, vastaten…

RAGUENEAU.
Tosiansa
ma kalpenen ja tunnen kummaa voipumusta!
Ma taivun kokoon niinkuin servietti!

He ovat kaikki poistuneet, kuka taustalle, kuka sivuille, jotkut portaita myöten. Cyrano ja Christian jäävät vastatusten ja katsovat hetkisen toisiaan.

X KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO. Harhaan sua viedä en tahdo. Serkku olen. Lapsuudesta asti me niinkuin sisarukset oomme olleet.

CYRANO, katsoen häntä ja pannen käden hänen olalleen.
Hän kaunis on, ei kieltää saata!

CYRANO.
Etpä vainkaan!
Ei tyhmä koskaan myönnä tyhmä olevansa.
Ja mitä letkauksia äsken sulta sainkaan!

CHRISTIAN.
Niin, kyllä puhua ma osaan miesten kanssa!
Ja äsken! Oli kuin ma taistoon käynyt oisin!
Vaan naisten kanssa! Ei! On silloin kaikki toisin!
Oh! Heidän katseensa, kun kuljen, lupaa mulle…

CHRISTIAN. Ei! En ole vielä milloinkaan kyennyt lemmestä — sen myönnän! — puhumaan!

CYRANO. No, puhumisen lahja mulle kyll' on suotu, kun hiukan kauniimmaksi vain ma oisin luotu.

CYRANO, äkisti. Nyt tiedän! Kohtalos sa minuun liität. Sin' oot kaunis, mutta minä taas osaan puhua. Niin, ollen ystävinä, kaks miestä aivan hyvin tulla sankariksi voi yhteen romaaniin.

CYRANO.
Roxane ei sillä tavoin pettyneeksi tulle!
Me yksin voimin sinuun suostutamme hänet.
No, mitä sanot? Saako nahkatakkimies
sinulle taitoansa tarjota kenties?

CYRANO. Epäröit ja pelkäät, ehkä luullen, hän että myöhemmin, sua joskus yksin kuullen, taas sulle kylmenee. Ei hätää! Onni myötä on meillä! Mitäs sanot? Tehdään yhteistyötä!

CYRANO, hurmaantuneena.
                    Niin.
    Hillitymmin.
                          Se huvittaisi mua!
Tämmöinen runoniekkaa huvittaa, jos ketään!
Jos suostut, toistamme me silloin täydennetään
Ma seuraan varjossa, kun polkuas sa polet,
mä henkevyytes oon, sa kauneuteni olet!

CYRANO.
           Valmis on se.
    Ottaa esiin kirjoittamansa kirjeen.
                         Ota kirje tää!

CYRANO. Taskuissamme meillä on kirjeit' aina. Kelle? Mene tiedä! Heillä on yhtä se, ett' ovat unten lainaa. Meitä he eivät tunne; emme tunne mekään heitä! Nää kirjeet lapsia on runohaaveiluni. Todellisuudeksi nyt kerran muuta uni! Tää ota! Heitän näitä lentoon sattumoisin, sun niille antavan nyt osotteen ma soisin. No, ota! Nähdä saat, siin' ett' on tulisuutta ja voimaa, lentoa, ja runon soinnukkuutta!

CHRISTIAN.
Vaan eikö siinä ole jotain muutettavaa?
Hän muuten ehkä huomaa, kun hän kirjeen avaa,
se ettei ole hälle!

CYRANO.
Usko minuun, eikä mitään muttaa…
Näet: lempi itseens' aina kaikki sovelluttaa!

ERÄS UPSEERI, ovea raottaen.
              Kuolon hiljaisuus!… En… en…
en tohdi katsoa!
    Pistää päänsä ovesta.
                 Häh? Mitä!?

KAIKKI SOTURIT, tulevat sisään ja näkevät Cyranon ja Christianin
syleilevän toisiaan.
Oh!

CARBON. Apostoli ei olisi lempeämpi. Toisen korvan kääntää hän kaiketi, jos toiselle lyöt häntä!

MUSKETTISOTURI.
                                      Ääntää
nyt muutkin uskaltaa!
    Kutsuu Lisen luokseen; voitonriemuisella äänellä.
                      Heh! Lise! Saat kuulla pian,
kun perinpohjin nolaan pöyhkän kerskailijan!
    Nuuskii.
Hhm! Täällä tuoksuu.
    Menee Cyranon luo ja katselee hävyttömästi hänen nenäänsä.
                     Teillä lienee hyvä haisti.
Mikähän täällä tuoksuu?

Iloa. Soturit ovat saaneet takaisin entisen Cyranonsa. Riemuissaan he tekevät kuperkeikkoja.

KOLMAS NÄYTÖS

ROXANEN SUUDELMA.

Pieni aukea Marais'n korttelissa. Vanhoja taloja. Katuperspektiivejä. Oikealla Roxanen talo ja hänen puutarhansa muuri, jota peittää tiheä lehvistö. Oven yläpuolella ikkuna ja parveke. Sisäänkäytävän edessä penkki.

Vasemmalla, vastapäätä, samantyylinen tiilistä ja hiekkakivestä rakennettu talo ulko-ovineen, jonka kolkuttimeen on kääritty pellavakangasta niinkuin kipeän sormen ympärille.

Esiripun auetessa SEURALAISNAINEN istuu penkillä. Roxanen parvekkeen yläpuolella oleva ikkuna on auki.

Seuralaisnaisen lähellä seisoo RAGUENEAU jonkunlaiseen livreaan puettuna; hän lopettaa par'aikaa kertomusta, pyyhkien silmiään.

I KOHTAUS

RAGUENEAU. … Lise karkas "urhoineen"… se loppu tuli virteen. Mä, rutiköyhänä ja yksin, menin hirteen ja jätin mailman… Niin, vaan — nähkääs! — siihen juoksi monsieur de Bergerac; hän köyden katkaisi ja minut toi — niin hän sen pulman ratkaisi! — taloudenhoitajaksi orpanansa luoksi.

RAGUENEAU. Lise sotureita lempi, minä puolestani runoilijoita… Niin, niin… Siinähän ne on, ne syyt… Minkä jätti Mars, Apollo puhtaaks pani. Se — ymmärrätte kai! — ei vienyt kauaakaan.

SEURALAISNAINEN, nousee, huutaa avoimeen ikkunaan päin.
Roxane! On kiire! Tulkaa! Meitä ootetaan.

SEURALAISNAINEN, Ragueneaulle, näyttäen hänelle vastapäätä olevaa ovea. On aikomuksenamme mennä nyt vain tuonne Clomiren luokse, kadun yli. Siellä tänään on puhujalla meille esitettävänään uus, hauska aihe: "Mikä Hellyyden on luonne!"

SEURALAISNAINEN, veikeästi.
                   Niin!…
    Huutaa ikkunaan.
                            Roxane, jo rientäkää
tai puhe Hellyydestä kuulematta jää!

CYRANO, tulee kahden luuttuja kantavan soittajan seuraamana. Sä hölmö, etkö tiedä, mitä merkitsee, kun jonkun nuotin eessä risti on tai b?!

CYRANO. Ken oppilas on ollut vanhan Gassendin, hän osaa soittaakin, sen tietänet!

CYRANO, temmaten häneltä soittimen ja jatkaen säveltä.
La! laa! Ma jatkan itse. Vaiti! Kuunnelkaa!
La! la! La! la!

CYRANO, laulaa, jatkaen entistä säveltä.
Minä, aivan niin!
Mä tervehtimään teitä, serkku, saavuin tänne,
niin, teitä sekä kukkasry-yh-mi-i-änne!

CYRANO. Ne d'Assoucylta voitin vedonlyönnissä mä. Kun hänet tapasin, niin hetken väittelimme me kieliopista. Nuo herrat junkkarimme, nuo heittiöt, jotk' aina häll' on seuranansa, valmiina rämpyttämään soittokoneitansa, hän silloin huomasi ja sanoi touhuissansa: "No, lyödään vetoa! Jos ootte voittajani, niin päivän saavat soittaa teille soittajani!" Me löimme vedon. Mutta tieshän kuinka kävisi. hän vääräss' oli, tietysti, ja siis hän hävisi. Siks kunnes ratansa on Phoibos kiertänyt, on kintereilläni nuo soittoniekat nyt, jos vaikka minne menen, vaikka mitä teen, he sitä todistamass' ovat soittoineen. Se ensin hauskaa oli, nyt jo uuvuttaa. Soittajille. Hei, kuulkaa! Menkää, Montfleurylle soittakaa. Soittajat alkavat poistua… Seuralaisnaiselle. Ma neidiltänne tulin taaskin kuulemaan — Poistuville soittajille. Valitkaa kappaleenne aivan mielin määrin, kun kauan soittanette hälle vain ja — väärin! Seuralaisnaiselle. … viel' onko sydämensä tunteet ennallaan ja yhä ystävänsä oiva, moitteeton, kuin tähän asti.

ROXANE, tullen rakennuksesta. Ah! Hän on niin kallis mulle; niin kaunis, herttainen, niin nerokas hän on!

ROXANE. Kuin hän ei kukaan haastaa voisi tuot' turhaa kaunista, jot' ilman elo oisi niin tuiki ilotonta. Mutta toisinaan hän hajamielinen on, hänen sivultaan Runotar väistyy. Sentään aina sanoissaan hän suuremmoinen on!

ROXANE. En tiedä, miks kauneus teist' ei koskaan järjen seuraa siedä, miks kaunis muka ei myös viisas olla voi!

ROXANE.
Paremmin: runoilee! Oi, koskaan kuulla saako
tän kauniimpaa:
    Lausuen.
                "Kun, armas, otat sydämeni,
niin yhä enemmän se jää mun omakseni!"
    Voitonriemuisena.
Se eikö ihanaa?!

ROXANE.
Entä sitten tää:
"Jos sydämeni tahdot tuskilta sä säästää,
niin omas mulle suo, se kärsimästä päästää."

CYRANO. On liikaa joskus, toiste taaskin vaille jää, vaan liekö koskaan oikein täsmälleen!

Oi, elkää mua kiusatko! — Ah, tiedän: herra serkku pelkää, on mustasukkainen…

ROXANE. Maineestanne runoilijana! Niin! — Vaan pahaks' ette panne, jos vielä erään kauniin kohdan teille luen: "Oi, lennä, kaipuuni, luo armaan kohoutuen! Jos voisin suudelmia näin mä lähettää, lukisit huulillas sa kaikki sanat nää!"

CYRANO, tahtomattaan hymyillen mielihyvästä.
He, he, tuo laatuun käy!…
Entiseen tapaan halveksuen.
Hm!… Jotenkuten luistaa!

SEURALAISNAINEN, joka oli mennyt yläkertaan, tulee vilkkaasti. De Guiche! Cyranolle, työntäen häntä taloa kohti. Te menkää!… sillä jos te näkyviin nyt jäätte, jos hän teidät neidin luona kohtaa, se hänet kukatiesi voisi silloin johtaa…

ROXANE, Cyranolle. … sen ymmärtämään, jota muilta vielä salaan! Hän mahtava on, lempii mua, saattais siksi mun vuokseni hän käydä vaikka julmuriksi!

II KOHTAUS

DE GUICHE. Niin. Vaan tuskin saikaan tää tieto lähdöstäni suruiseksi teitä!

DE GUICHE. Toisin minun on… ja tuskaani en peitä: teit' enään näänkö? milloin? — Ehkä kerrottiin jo teille, ett' on minut tehty everstiksi?

DE GUICHE. Kaartin, niin, — sen, jossa palvelee suursuinen serkkunne… Ah, koston kohdannee hän siellä viimeinkin!

ROXANE, hyvin liikutettuna. Ei… tuo äkkitieto vaan… tuo sotaanlähtö koski kovin mieleheni… kun lähtee sotaan hän, ken sai mun sydämeni…

DE GUICHE, hämmästyneenä ja ihastuneena. Oi, ensi kertaa teiltä moista kuulla saan nyt, lähdön päivänä!

ROXANE, ääntään muuttaen ja viuhkaansa leyhyttäen. Siis kosto armoton mun serkkuani vuottaa?…

DE GUICHE. Aina nykyään hän seurassa on erään upseerin… kas vaan, en muista nimeä… Neuvill… Na…

ROXANE.

ROXANE. Saattaa ehkä näyttää siltä! Ääntään muuttaen. Mutta. kostonne Cyranolle! Sota olla voi ei kosto hälle, joka sotaa jumaloi! Ma koston kuolettavan tiedän.

ROXANE. Konsa muut sotaan lähtee, hän ja joukko-osastonsa Pariisiin jättäkää! Te kaartin komentaja nyt oottehan! — On hälle kovin kosto tää: hän vaaraan pääse ei, vaan turvaan tänne jää!

ROXANE. Te katsoisittepa tuon koston kohdannutta: hän surren raivois… hän ja hänen ystävänsä, kun riistettäisiin heiltä täten vaara, taisto!

DE GUICHE, mennen lähemmäs Roxanea. Siis hiukan rakastatte mua! Roxane hymyilee. Kun te noin mun kostoaikeisiini yhdytte, niin voin sen lemmen merkkinä kai pitää?

DE GUICHE, näyttäen sinetöityjä kirjeitä.
                                       Tässä
on käskykirjeet… joukoilleni lähtemässä.
Muut lähtevät, vaan yks pysähtyy lähdössänsä..
    Ottaa yhden erilleen.
gaskonjalaisten…
    Panee sen taskuunsa.
                   Nyt se satimeensa juoksi!
    Nauraen.
Ah, hah, hah! Cyrano!… Se tappelija-kukko!
— Te teette tepposia!…

DE GUICHE, aivan lähellä Roxanea. Te minut lumoatte. Kuulkaa, tänään ois mun lähdettävä. Ah, ken lähteä nyt vois, kun teille tuskaa tuo se… Ah, niin! Tosiansa! On liki kapusiinein luostari… se tuolla on Orleansin kadulla; sen aikoinansa perusti Atanasius. Sen portin lukko ei maallikoille aukee,… mutta ehkä saan ma piilopaikan siellä. Voivat hihaan kaavun mun isät pistää, niihin mahtuu. Enoani he pelkää, Richelieutä, niin ett' ovat kuolla, ja kenties saan ma siksi heidät auttamaan… — Mun luullaan lähteneen, ma naamiossa saavun. Mä päiväks jään, te armas juonittelijani!…

ROXANE.
Lähtekää!
    Syrjään.
          Christian, hän jää!
    Ääneen.
                              Oi, Antoine,
te urho olkaa!

DE GUICHE, ylen onnellisena.
Niinpä lähden, lähden!
Suutelee Roxanen kättä.
Nyt tyytyväinen ootteko?

SEURALAISNAINEN, koomillisesti kumartaen De Guichen selän takana
Oon, ystäväni! Hyvin, hyvin mielissäni!

ROXANE, seuralaisnaiselle. Se, mitä äsken kuulit, sellaista on, jota ei Cyrano saa tietää. Suunniltaan sen tähden hän joutuisi; näin hältä riistetäänhän sota! Huutaa taloon päin. Hoi, serkku!

III KOHTAUS

ROXANE.
            Lähdemme Clomiren luo.
    Osottaa vastapäätä olevaa ovea.
                                   Nyt siellä
Alcandre puhuu sekä Lysimon.

CYRANO, Roxanelle.
Apinat oottaa. Menkää! Ehtinette vielä!
He ovat tulleet Clomiren ovelle.

SEURALAISNAINEN, ihastuneena. Oi! nähkää! Kolkutin on tehty pehmoiseksi!… Kolkuttimelle. Ne sitä varten sulle tämän puvun keksi, ettet vois häiriötä tuottaa juttelulle hellyyden luonteesta!!

ROXANE, ovea avattaessa.
                       Menemme.
    Portailta, Cyranolle.
                                Kohta tänne
Christian kai tulee, hälle silloin sanokaa,
hän että vuottakoon.

CYRANO, vilkkaasti, Roxanen aikoessa poistua.
                     Ah!
    Roxane kääntyy takaisin.
                         Saako tiedustaa,
hän mistä teille tänään runoella saa,
mink' aiheen annatte!

ROXANE. Ma sanon hälle: suokaa aatosten kohota nyt irti estehistä, puhukaa, runoilkaa, lemmestä kuva luokaa sanoja säästämättä!

IV KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO.
Nyt kaikki taas on meillä tiettyvillä.
Valmista muistoas! Saat niittää voiton viljaa!
Pois murjotus! Jo joudu viivyttelemästä!
No, tule, mennään, niin ma opetan…

CHRISTIAN. En! En! Etkö kuule! Sanojas että aina lainaan, et kai luule! Sain niitä kyllin jo. Täst' osast' enää en ma huoli. Ilmitulemista peljäten sit' aina näyttelin. Ja niinpä oonkin nyt mä tähän narripeliin tuiki väsynyt. Se aluks' oli hyvä. Nyt hän lempii mua. Nyt itse puhun. Enää tarvitse en sua!

CHRISTIAN.
Ja enkö muka osais sitä tehdä!
En lopultakaan tyhmä ole. Sen saat nähdä!
Sä hyvän opetuksen antanut oot mulle,
nyt osaan itse… Ja jos muu ei neuvoks tulle,
voin häntä syleillä — ja silloin poiss' on hätä!
Huomaten Roxanen, joka tulee takaisin Clomiren talosta.
Se hän on! — Cyrano, ei, älä mua jätä!

V KOHTAUS

CHRISTIAN, ROXANE, joitakuita Herroja ja Naisia,
sekä Seuralaisnainen, hetkisen.

ROXANE, tulee Clomiren talosta, hyvästelee seuruettaan.
Alcandre, Grémionel —
Barthénoïde!…

SEURALAISNAINEN, epätoivoissaan. Oi, meiltä hukkaan mennyt on tää ilta. Kuultu ei puhetta Hellyydestä!

ROXANE. Urimédonte!… Ja… Näkemiin!… Kaikki hyvästelevät Roxanea ja toisiaan, hajautuvat ja poistuvat erikaduille. Roxane näkee Christianin. Ah, tekö! Menee Christianin luo. Ilta on tullut. Vuottakaa. He poistuu kuuluvilta. ei ketään kulkijaa. On ilma lämmin. Estä ei mikään puhettanne. Tähän istukaamme! Ma kuuntelen.

CHRISTIAN.
Ja sitte… jos te mua myöskin lempisitte,
niin tyytyväinen oisin. Suokaa huuliltanne,
Roxane, se kuulla mun!

ROXANE, nyreästi.
Te lientä laimeaa
vain tarjoatte. Mausteit' enkö lainkaan saa?
Sanokaa kuinka lemmitte!

CHRISTIAN, on lähestynyt, ahmii katseillaan vaaleata niskaa.
Suo kaulaas suudella!

ROXANE, avaa oven, mennäkseen sisään. … mua että jumaloitte! Tiedän! Näkemiin!

CYRANO, on joku hetki sitten tullut kenenkään huomaamatta.
Oivaa menestystä tuossa voitettiin!

VI KOHTAUS

CHRISTIAN, käyden kiinni hänen käsivarteensa.
Oh, kas, tuolla!
Parveke-ikkunasta näkyy valoa.

CYRANO. Lie korjattavissa kaikki. Mutta, tietäkää se, ei teidän tähden, kurja. Eteen parvekkeen te käytte… minä alle… kuiskaan sieltä teille.

I SOITTAJA, puoliääneen. Minkä työn nyt meille määräätte? Montfleuryltä tullaan!…

CYRANO, hiljaa, nopeasti. Koitettava on teidän ilmoittaa, ken tulee tännepäin Sijoittaa soittajat, toisen toiselle, toisen toiselle puolen näyttämöä. — sä menet tuonne noin, sa tulet tänne näin! — kun näätte kulkijan, on teidän soitettava!

CYRANO.
Jos mies, niin suruisaa, — vaan hauskaa, jos on nainen!
Soittajat menevät kumpikin taholleen. Christianille.
No, kutsu nyt!

CYRANO, poimii pieniä kiviä, joita heittää ikkunaan. Hän esiin saataneen, kun autan, odotappas, kivillä mä vähän!

VII KOHTAUS

CHRISTIAN, jolle Cyrano kuiskaa, mitä hänen on sanottava. Väärä syytös! Lemmin! — mä lemmin… niin, ett' äsken… puhua… siit' emmin!

CHRISTIAN, äskeiseen tapaan.
Multa sydämen…
on Amor… valloittanut… lemmenkujeinensa…
Tuo… julma piltti… luulee… sitä kehdoksensa!

ROXANE, tullen ulommas parvekkeelle. Parempaa yhä! — Vaan jos Amor julma on, hän surmattakoon kolkkaan sydänkammion.

CHRISTIAN, samaten kuin äsken. Ma sitä… koetin… vaan nä'in… turhan vaivan… tuo piltti… varttunut on… Herkuleeksi aivan…

CHRISTIAN, kuten äsken.
Surmannut… jo… käärmett' on… se kaksi…
Ylpeyden… Epäilyn…

ROXANE, nojautuen parvekkeen reunukseen. Ah, aina paremmaksi tää käy. Mut hakkaillen niin lähtee joka sana, kuin mielikuvitus ois leinin vaivaamana.

CYRANO, vetää Christianin parvekkeen alle ja asettuu hänen paikalleen.
Tää vaikeaksi käy. Hst!

CYRANO, puhuu puoliääneen, kuten Christian. Yössä löytää tie on sanain vaikeaa, siks arkaillen ne käy.

CYRANO. Tien löytää sananne!? — Oh niin, se tulee siitä, mä että sydämeeni vastaanotan niitä; on pieni korvanne, vaan sydän suuri mulla; ja sanain ylhäältä on helppo tänne tulla, vaan kiipeäminen käy aina vaikeasti.

CYRANO. Niin korkeelt', että sais mun saaliiksensa Mana, jos syämeen' heitettäis sielt' ykskään kova sana.

ROXANE, näyttäen hänelle parvekkeen alla olevaa penkkiä.
Penkille kiivetkää!

CYRANO, tullen vähitellen yhä enemmän liikutetuksi. Käyttäkäämme kallis hetki tää nyt tulkitaksemme vain lemmentunteitamme näin näkemättä…

CYRANO. Niin ihmeellistä on se. Aavistaa vain toistaan: mä näen kesäpuvun, valkeuttaan mi loistaa, te mustan vaipan liikkeen, kun käy tuulahdus. Ma oon vain varjo yön, te aamun kirkkaus. Mit' on nää hetket mulle, ymmärrä sit' ette. Jos joskus runoilin…

CYRANO. … vavistus mun tuntemani, jot' ilman yksikään ei katsettanne kestä. On kuin ens kertaa teille puhumassa oisin.

CYRANO, lähestyen, kuumeisesti. Niin, toisin — sillä nyt yön turvin rohkenen ma olla itseni… Pysähtyy, hämmentyneenä. Ah, mitä haastelen! Oi, älkää tuomitko tunteeni kiihkoisuutta, tää on niin suloista,… niin uutta mulle!

Niin, uutta: puhua… näin kaikki… suorin kielin!
Ah, pelkään, kuulija ett' ehk' on pilkkamielin…

CYRANO. Tunteen kiihkon vuoksi… Aina siks ovat sydän, järki mulla pelokkaina: Käy taivaan tähtiin halu, pilkan pelon vuoksi ma tuskin tohdin käydä pienen kukan luoksi!

CYRANO. Ah, jääkööt kerrankin pois nuolet, viinet, soihdut, ja tulkoot turvaksi elämän terveen loihdut! Ken aina tyytyä vois äitelähän juomaan, vain pieneen pisaraan, runojen meille suomaan! Ei! Ehkä kerrankin nyt katse nähdä saisi, mitenkä henkemme janonsa sammuttaisi elämän virrassa!

CYRANO. Ensin kyllä mä hetken huvittaa teit' aioin järkeilyllä, vaan yönä tällaisna ken sitä tehdä voisi! Jos tänään sananne kuin Voituren soisi, se luonnon, hetken tän, yön tuoksuin pilkkaa oisi! — Kas, tuolla yllämme yön kirkkaat tähdet loistaa, ne saakoot kauaksi nyt teennäisyyden poistaa! Jos terve elämä vain alkemiaan vaihtuu, niin tunteen tuoreus ja totuus — pelkään — haihtuu, ja hengen kukkaset jo surmaa syksyn tulo, ja sulon sulo on vain tyhjyys, kulon kulo.

CYRANO. Lemmessä en sitä siedä, en! On rikos tuhlata pois aikaa järkeillen! Ei! Kerran saapuvan sen hetken vielä näämme — se kelle saavu ei, me häntä säälikäämme! — me jolloin ymmärrämme korulauseillamme pois jalon, puhtaan lemmentunteen poistavamme!

CYRANO. Kaikkea, ah, sitä mi sydämeni täyttää — teidät peittää mielin ma lauseryöpyllä, en haastaa korukielin: ma lemmin teitä, tunnen lemmen tuskan, huolen, ma tukehdun, sua lemmin, hullu oon, ma kuolen. Jäi nimes syämeeni kuin hely kulkuseen; kun sydän värjyy aina lemmentunteitani, soi kulkunen, ja helkkyy nimes sielussani. Sua lemmin, muistan sua, jos miss' oon, mitä teen! Ma viime toukokuusta muistaa kymmenennen voin päivän; toisin olit kammattu kuin ennen! Sun hiustes säihke aina silmissäni on kuin sen, ken liian kauan katsoi valohon: jos minne silmän luo, hän näkee auringon! Niin kuljen minäkin, kun pois sun luotas lähden, sun kirkkauttasi vain kaikkialla nähden.

CYRANO. Niin, totta! Tunne tää, mi minut valtasi, tää tuli, tämä jää, tää mielen liikunta ain onnen, tuskan mailla on lempeä — vaan sentään itsekkyyttä vailla. Ah, onnes lunnaiksi mun onneni ma soisin, ja vaikka siitä et sä mitään tietäisikään, niin riemun tunnetta ei riistäis multa mikään, jos onnes naurun vain ees kaukaa kuulla voisin. — Sun joka sanasi luo minuun voimaa uutta, luo uutta hyvettä, luo uutta urhokkuutta. Ah, ymmärrätkö nyt? Ja tokko tuntees sanoo, nyt kuinka henkeni sun luokses päästä janoo, nyt, illan varjossa, tän illan ihanaisen. Ah! Surmata tää voi, tää onni, sen, ken sai sen! Sa kuuntelet, ja minä puhua saan sulle mun tunteistani! Liian paljon on tää mulle! En vallass' arintenkaan onnenhaaveitteni näin suurta uskaltanut oottaa osakseni. Nyt kuolla voisin jo! — Kas, lausumani sanat saa lehdet värjymään ja kukkasien vanat. Ah, sinä värjyt myös, sen tuntea ma voin — ei, ei, sun kätes armaan kosketus se noin vain värinänä saapuu kukkaisvartta pitkin!

ROXANE. Ei, kieltää tahdo en, mä värjyin, ja ma itkin, sua rakastan, sun oon, mun hurmasit…

CYRANO. Ah, nyt voit tulla, kuolema! Tuon tunteen hurmion mä sytytin. — Vain yksi pyyntö mulla on, mä pyydän…

CYRANO.
             Ma… niin…
    Christianille hiljaa.
                           Tuon toiste ehtinyt
sä kyllä oisit tehdä!

CYRANO, Roxanelle. Ma pyysin äsken… niin, mä pyysin sulta… mutta nyt pyydän anteeksi ma tuota rohkeutta.

CYRANO.
Pyydän… En… ah, en!
Sua, armas, loukkasin ma sillä mitä sanoin.
Nyt pyydän: ällös suoko mitä sulta anoin!

CYRANO.
Kun liian pitkälle mä menin, nuhtelen
vain itseäni: vait, Christian!…
Luuttujen soitto kuuluu.
Ken tullee, ken?

Roxane sulkee ikkunan. Cyrano kuuntelee luuttuja, joista
toinen soittaa duuri-, toinen mollisäveltä.

Soi sävel riemukas… nyt surun sävele.
Mit' on se? Miestäkö vai naista merkinnee?
— Kas, eikös musta munkki tänne kävele!

Kapusiinimunkki tulee lyhty kädessä, kulkee talolta
toiselle ja tarkastelee portteja.

VIII KOHTAUS

CYRANO, osottaen munkille muuatta katua.
Se tuoll' on, oikealla, menkää eespäin vain…

IX KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO.
Niin, totta,… niin!
Se hetki saapuu, jolloin suu on vasten suuta…
Kun sull' on viikset kellanvaaleat, ja hällä
on huulet punaiset, niin tarvita ei muuta!
Itsekseen.
Vaan mieluummin sen soisin tapahtuvan siksi…

X KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, ROXANE.

CYRANO. Niin… Suudelmasta. Tenho sanalla on tällä. En tiedä, huulenne miks ei nyt sitä soisi, se niitä polttaa jo… ei syytä kieltoon oisi! Pois arkuus, pois! Te miltei tiedottanne juuri siirryitte hymyilystä huokailuun ja sitte taas kyyneleihin. Ah, ei tuosta askel suuri oo suudelmaan. Oi, jos sen nyt te ottaisitte, sen askelen…!

CYRANO. Suudelma, mit' on se? On sanattoman pyynnön täyttö sanaton se, on lujin varmennus se lupausten varmain, on sydäntunteen tulkki, tiedonanto armain, i:n ruusupiste, pantu pikku sanaan: lempi, on valan kaava kallis, muita kaunoisempi, on kuiske hellä, joka korvaks suumme luulee, taivainen tuulahdus, min sydämemme kuulee, ehtoollisviini, lääke tunteen-tuskiemme, hengähdys vieno, jossa suomme sydämemme, on pyhä atria, mi käyttää huulten pöytää — siin' yhtyy sielumme, ja henki hengen löytää.

CYRANO.
Kuulkaa, kuunnelkaa, haaveeni haltiatar!
Niin kaunist' on se, että Ranskan valtiatar
soi yhden hälle, ken ol' lordeist' onnekkain!

CYRANO, intomielin. Niinkuin Buckingham mä kärsin vaiti vain, kuin hän, niin jumaloin mä valtiaana sua, kuin hän mä suruinen ja uskollinen oon…

CHRISTIAN, nousee penkille, josta pilarin ja oksien avulla heilauttaa itsensä parvekkeelle. Oi, Roxane!

CYRANO. Ah, tyynny, rinta! Oh, toisen kuolema on toisen onnen hinta! — Niin, suudelma on lemmen juhla, jossa olla saan Latsarus. — Vaan täällä, esikartanolla, saan murun minäkin,… ma tunnen, että saan sun sieluas, Roxane: ah, sitä minä sanoin, sun huules suutelee nyt kuumin lemmenjanoin! Luuttujen soittoa kuuluu. Soi ilon sävel… surun nyt… siis munkki! Menee poispäin, palaa nopein askelin, ikäänkuin tulisi kaukaa, ja huutaa. Hoi!

CYRANO. Cyrano. Ma ohi kulkemaan täst' osuin. Vieläkö Christian lie täällä?

XI KOHTAUS

ROXANE, ilmestyy talonsa kynnykselle; häntä seuraa Ragueneau lyhtyä kantaen sekä Christian. Mit' on se?

ROXANE, Christianille.
                 Oh! hän vaivaa mua yhä,
vaan kauaa ei.
    Avaten kirjeen.
               Sua lemmin. Jos hän…
    Ragueneaun lyhdyn valossa hän lukee matalalla äänellä, syrjään.

"Neiti! Soivat jo rummut. Rykmenttini lähtee. Kaikki voivat mun luulla lähteneen; vaan minä jään, en lähde, te vaikka käskitte; jään hymyilynne tähden! Nyt luostarissa oon, vaan luoksenne ma saavun. Sen tiedon tuomaan sain ma tyhmän mustakaavun, jok' ymmärrä ei mitään. Hälle lausukaa vain, milloin ootte yksin, että tulla saa hän, jolle anteeksi kai sydämenne soi jo rohkeutensa, kun ei sotaan mennä voi hän teitä tapaamatta. Kunnioittain"… Munkille. Tämä on, pyhä isä, teillekin. Oh, kuulkaa nämä … asiat pyhät…

"Neiti! Käsky kardinaalin vaikk' olis raskaskin, ei jätä valtaa vaalin, vaan sit' on toteltava. Sitä teille tuomaan lähetin viisaan pyhän isän, jonka huomaan voi salaisuuden jättää. Tahtoni on, että hän kodissanne heti, ilman viivykettä suo kirkon siunauksen… Kääntää lehteä. … teidän liitollenne Christianin kanssa. Hänet määrään mieheksenne. Hän teit' ei miellytä! Vaan sit' ei sovi näyttää. Kentiesi onnellaan voi taivas liiton täyttää, sit' toivokaa… ja olkaa vakuutettu aina, ett' oomme armossa me… ja niin eespäin"…

MUNKKI, ilosta säteillen. Paina ei enää epäilys… Ja hetihän sen ties, ett' asiata pyhää ajoi suuri mies!…

MUNKKI, valaisee lyhdyllään Christiania ja huomaa hänen kauneutensa;
kuin epäillen.
Mutta…

ROXANE, vilkkaasti.
Ah, jälkikirjoitus mun suokaa vielä lukea:
"Sadalla frangilla te voitte veljeskuntaa tukea!"

Ragueneaun avatessa ovea munkille, jota Christian kehottaa astumaan sisään, Roxane sanoo hiljaa Cyranolle.

Te, serkku, jääkää tänne. De Guiche kun saapuu, pidättäkää täällä hän ne minuutit…

CYRANO.
            Ymmärrän!
    Munkille.
                      Ei kauaa teiltä viene
kai vihkiminen?

ROXANE.
                       Niin, mennään!
    Christianille.
                                      Tule pian.

XII KOHTAUS

CYRANO.
Neljännestunti! Kuinka saan sen kulumaan
De Guichen kanssa?
    Luutut rupeavat soimaan surullista säveltä.
                   Nyt ne soittaa… Tosiaan
se tällä kertaa mies on!
    Soitto käy voimakkaaksi.
                         Ho, ho! Kuulen kyllä!
    Rientää penkille, tarkastaa muuria ja parveketta.
Nyt tiedän… Eiköhän käteni tuonne yllä!

Kiipeää parvekkeelle, vetää lakin silmilleen, irroittaa miekkansa, kietoutuu vaippaansa, kumartuu katsomaan alas. Nousee parvekkeen suojuspuulle, tarttuu molemmin käsin muurin yli ulottuvaan pitkään oksaan, valmiina milloin tahansa pudottautumaan.

XIII KOHTAUS

CYRANO, DE GUICHE.

DE GUICHE, tulee naamioituna, pimeässä haparoiden.
Piruko vienyt lie sen paksupäisen munkin!?

Päästää irti toisen kätensä ja tekee sellaisen liikkeen
kuin kääntäisi näkymätöntä avainta.

DE GUICHE, taloa katsellen. Täss' on se! Naamio kun nähdä sois mun, muusta en välittäis!

Aikoo mennä sisään. Cyrano hyppää parvekkeelta, pitäen kiinni taipuvasta oksasta, ja asettuu oven sekä De Guichen väliin; on putoavinaan raskaasti, kuin hyvin korkealta, jää makaamaan liikkumattomana, ikäänkuin pyörtyneenä.

Katsoessaan ylöspäin hän näkee vain taivaan, sillä oksa
on vetäytynyt takaisin. Hän ei ymmärrä asianlaitaa.

DE GUICHE, vetäytyen taaksepäin.
Niin, olkoon… Hulluksi tuon miehen tuntee suusta.

CYRANO, mennen hänen lähelleen; äskeiseen tapaan.
Ma sananmukaisesti tulen suoraan kuusta.

CYRANO.
Sata vuottako vai hetken matka kesti,
se mielestäin on mennyt… totta totisesti!
Vaan tuolta keltaisesta pallosta ma tulen!

CYRANO, asettuen eteen.
Anteeksi, jos hetkeks tienne sulen!
Te mennä tahdotte — vaan sanonette ensin,
mä mihin seutuun nyt näin ilman halki lensin!

CYRANO. Enhän tiedä, minne lentämällä näin aina joudunkaan… ja väliäpä tällä! Tää onko maa vai kuu vai kenties joku tähti, johonka vetämään mua painovoima lähti?

CYRANO, päästäen kauhun-huudon, niin että De Guiche
vetäytyy taaksepäin.
Oh, oh! Mitä näen!.
Mä tässä maassa tapaan aivan mustan väen!

CYRANO, ollen hiukan rauhoittuvinaan, Ah, niin, — nyt tiedän, niin on laita: oon Venetsiassa?…

CYRANO, riemuissaan.
                   Siis oon tullut Pariisiin!
    Tyytyväisenä, nauraen, pudistaen vaatteitaan.
Sain pilven harjalla mä äsken tänne ajaa.
Mua peittää eetteri kuin tomu matkustajaa.
On silmissäni tähtein tomua. Kas, nähkää:
jäi kannuksiin kaks pyrstötähden häntätähkää.
    Ottaen jotakin hihansa päältä.
Ja kiertotähtein karvoja, kas, pukuun tarttui!…

CYRANO, asettaa jalkansa De Guichen eteen juuri kun tämä aikoo mennä ja on näyttävinään siinä jotakin, pysähdyttäen siten De Guichen. Ison Karhun sivuuttaissain tarttui se nilkkaani, jäi hammas siihen siltä. Niinpä mä ko'in karttaa Oinasta, vaan yhdyttiinpä: se puski mua: niin sain hetken Vaakaa käyttää — sen neula siksi nyt mun painoani näyttää! Estää De Guichen menemästä; pitää kiinni hänen takkinsa napista. Vaan käsissänne, herra, nenäni jos oisi, niin teille pärskäyttää se vesisuihkun voisi!

CYRANO.
Käytyäni pitkin Linnunrataa
Vesimies lähestyi… ja taisi hieman sataa.

CYRANO. Ei! Taivas lähettääpi minut! Panee käsivartensa ristiin. Ah, tietäkää… yö, Sirius, on vaatehtinut itsensä vaippaan, turbaaniin… Sen näin mä. Tuttavallisesti. On toinen karhu vielä pieni… henkiin jäin mä sen vuoksi… Nauraen. Lyyryn läpi tullessani meni yks kieli poikki! Ylpeästi. Mutta tästä vielä teen ma kirjan! Niin, ja näille kultatähdilleni, te joiden vaippaan tänne näätte tarttuneen tien vaaroissa, ma paikan tiedän: niillä täytän mä tyhjät kohdat, niitä koristeina käytän!

CYRANO. Pyydätte mun luultavasti suomaan kuun rakenteesta hieman tietoja, — ja kai myös siitä, millaiset sen asujamet! — Vai?

CYRANO. … tietää kuinka sinne tulin! Oo, omaa keksintöä käyttämällä kulin!

CYRANO, ylimielisesti.
Jäljittele en; se ei oo kotka
Regiomontanuksen; — ja ei se myöskään ole
Archytaan kyyhky!…

    De Guichen on onnistunut mennä Cyranon ohitse; hän kulkee
    Roxanen ovea kohti. Cyrano seuraa häntä, valmiina käymään
    kiinni.

Kun ma kuljen avaruutta,
voin silloin — tietäkää! — mä käyttää tapaa kuutta!

CYRANO, kielevästi. Riisua jos vaatteeni ma voisin, ja itseni jos pullovyöllä kapaloisin, panisin joka pullon täyteen kastevettä ja päivänpaisteess' oisin, niin on varmaa, että kun päivä itsehensä imis kasteen, niin myös minä kohoaisin silloin korkeuksiin.

DE GUICHE, hämmästyneenä, astuen askeleen Cyranota kohti.
Hiis vieköön! Yks!

CYRANO, etenee, viedäkseen Guichen kauemmas Roxanen talosta. Ja sitten: väittäneekö kukaan, ma etten lähteä voi lentoon tuulen mukaan! Tekisin seetripuisen, lujan tynnyrin, ja ilmalla sen sitten tarkoin täyttäisin, icosaedrilla kun ilman ohentaisin, niin lentää voisin minne vain ma haluaisin!

CYRANO, yhä loitoten. Entäs tämä keino: lujan, vahvan jousen mä teräksestä laitan, pontimelle nousen, ja ruutipanos vain kun lähtövauhdin antaa, se kohta minut kauas tähtitarhaan kantaa.

DE GUICHE, seuraa häntä, mitään epäilemättä; laskee sormillaan.
Siis: kolme!

CYRANO. Ylöspäin käy aina savun tie: kun sitä palloon panen tarpeeksi, se vie mun lentoon!?

CYRANO. Tapana on Phoiboksen imeä, saadaksensa voimaa, härkäin verta, — siis kohoon, itseni kun sillä voitelen!

CYRANO, on puhuessaan johtanut De Guichen aukeaman toiselle puolelle, erään penkin lähelle. Sitten tämä neuvo: asettukaa kerta te teräslevylle, ja ilmaan heittäkäätte magneetti voimakas, niin kyllä silloin näätte, se että mukanaan vie rautaa sekä teitä. Jos heittää taas, ja taas — ja huonosti ei heitä! — voi nousta lakkaamatta avaruuksiin!

DE GUICHE.
Kuusi!
Kuus oivaa keinoa!… No, herra, minkä niistä
te valitsitte?

CYRANO, jäljitellen aaltojen pauhua suurin, salaperäisin liikkein.
U-yy! U-yy!

CYRANO. Luode ynnä vuoksi! — Helppo on se teko: Kuu puoleensa kun vetää vettä, menkää rantaan ja merikylvyn jälkeen istuutukaa santaan pää ylöspäin — niin silloin pian kohoovaksi itsenne huomaatte, — näet: hiuksissa on vettä! Saa lentää enkelinä silloin estehettä niin hiljaa, suloisesti… kunnes tuntee…

CYRANO, luonnollisella äänellään.
Ei mitään!… Viisitoista minuuttia meni.
He vihitty on! Vapaa ootte! Kiitokseni!

DE GUICHE, hypähtäen seisomaan. En mitään ymmärrä!… Tuo ääni… enkö sitä oo kuullut?…

Talon ovi avautuu; lakeijoita, kantaen sytytettyjä
haarakynttilöitä. Valoisaa. Cyrano panee hattunsa pöydälle.

CYRANO, kunniaa tehden.
Niin juuri, min' oon Cyrano.
Nyt sormukset on vaihdettu.

Kääntyy. Hämmästys! Lakeijain jäljessä Roxane ja Christian käsikkäin. Munkki seuraa heitä hymyillen. Ragueneaukin kantaa kynttilää. Seuralaisnainen, hämmästyneenä, puolittain yöpuvussa, päättää kulkueen.

XIV KOHTAUS

DE GUICHE, Roxanelle.
            Te!
    Ymmällään, tuntiessaan Christianin.
                Ja hän!?
    Tehden ihaillen kunniaa Roxanelle.
                         En koskaan teiltä kiellä
ma ihailuani!
    Cyranolle.
              Ja teille, keksijälle,
myös onnittelut! Paratiisin veräjälle
nuo jutut enkelinkin pysäyttäneet ois.
Ne muistiin pankaa! Niistä kirjan tehdä vois!

MUNKKI, näyttäen rakastavaisia De Guichelle ja sivellen tyytyväisenä pitkää valkoista partaansa. On tässä kaunis pari teidän toimestanne!

DE GUICHE, katsoen häneen kylmästi.
Niin on.
Roxanelle.
Ja rouvaseni, nyt on aika teidän
jo jättää miehenne. Jäähyväi…

DE GUICHE.
                On.
    Christianille.
                    Nyt lähtee rykmenttinne.
Te ilmoittaudutte nyt hetikohta sinne!

DE GUICHE.
Se oli äsken, se. Nyt lähtemään mä käsken.
    Ottaen taskustaan sinne panemansa paperin.
On tässä käskykirje.
    Christianille.
                     Viekää joukollenne!

DE GUICHE, ivallisesti hymyillen, Cyranolle. No, arvatkaapa, eikö menne mont' aikaa, ennenkuin häävuode noita vuottaa!

CHRISTIAN, yhä suudellen Roxanea. Ethän, ystäväni, tiedä, se kuinka raskast' on nyt juuri… juuri nyt!

ROXANE, Cyranolle, pidättäen Christiania, jota Cyrano koettaa
yhä saada lähtemään.
Oh!… Teille uskon hänet. Kuulkaa, luvatkaa,
hän ettei henkeänsä vaaraan panna saa!

ROXANE, samoin kun äsken. Ettei vilustu hän,… että hällä yllä on kyllin vaatteita…

NELJÄS NÄYTÖS

GASKONJAN SOTURIT

Taustalla valli, joka ulottuu näyttämön laidasta laitaan. Sen ylitse näkyy taistelukenttä piirityksen jättämine merkkeineen. Arras'n kaupungin muurit ja tornit näkyvät varjoina kaukaa.

Telttejä, hajallaan olevia aseita, rumpuja j.n.e. — Päivä nousee.
Idästä näkyy sarastus. — Siellä täällä vahtisotureita. Tulia.

Vaippoihin kietoutuneina Gaskonjan soturit nukkuvat. Carbon de Castel-Jaloux ja Le Bret valvovat. He ovat sangen kalpeat ja laihtuneet. Christian nukkuu muiden joukossa etualalla, kaapuunsa kääriytyneenä; nuotion tuli valaisee hänen kasvojaan. Hiljaisuus.

I KOHTAUS

CARBON, antaen hänelle merkin, että hän puhuisi hiljemmin.
Hst! Miehet herätät! Viet ilon viimeisenkin!
    Sotureille.
Niin, nukkukaa te vain!
    Le Bret'lle.
                        Ken nukkuvi, hän syö!

CARBON.
                Hitto! Ampuvathan siellä!
Nyt pojat heräävät!
    Sotureille, jotka nostavat päätään.
                    Ei, nukkukaa te!

CYRANO, ilmaantuen vallin harjalle. Bergerac. — Ei valaa voi hölmöön viisautta kukaan.

LE BRET. On tyhmän-rohkeata aina aamuisin sun asettaa noin henkes vaaraan alttihiksi vain pienen kirjeen vuoksi!

CYRANO, pysähtyen Christianin eteen. Tiedät, teen sen siksi, kun lupasin, hän että usein kirjoittaa. Katselee Christiania. Hän nukkuu. Kalvas on hän. Jospa tietää saa Roxane, hän että nälkään kuolee täällä!… Mutta hän kaunis on.

CYRANO. Et suuttunutta saa näytellä!… Mä tiedän paikan rintamassa, joss' ovat vihollisen miehet humalassa yöt kaiket. Turha on sun olla tuskissasi.

CYRANO.
On kulku hankalaa, kun selässä on taakka.
Mut uusi aika alkaa ensi yöstä saakka:
me joko kuolemme tai saamme syödäksemme.
Mä nä'in…

CARBON. Hullua on tämä: piirittää itse sekä olla piirittämä espanjalaisten samaan aikaan.

LE BRET. Niinpä niin, hullumpaa tuskin ennen koskaan koettiin! Arrasta piiritämme, silloin Espanjasta infantti-kardinaali saapuu —

LE BRET.
Ja joka päivä vuoksi tyhmän urhokkuuden
sä henkes…
Nähdessään Cyranon suuntaavan kulkunsa erästä telttiä kohti.
Minne menet?

II KOHTAUS

On tullut hiukan valoisampaa. Ruusunpunaista hohtoa Arras'n kaupunki kuultaa kullassa taivaanrannalla. Kuuluu tykinlaukaus ja sitä seuraa heti rummunlyöntejä kaukaa vasemmalta. Toisia rummunlyöntejä läheltä. Patterit vastaavat, pauke lähenee ja loittonee jälleen, kulkien taistelukentän ääreltä toiselle. Aamusoiton hälinää. Kaukaa upseerien ääniä.

CARBON, huoaten.
Jo aamusoitto.
Soturit liikahtelevat vaipoissaan. Venytteleivät.
Loppuu ravitseva uni.
He mitä herätessään huutaa, arveluni
on siitä mulla!

I SOTURI, katsoen kuvaistaan haarniskansa kappaleesta. Mull' on keltaisena kieli: tän ajan ilmakaan, jos vaikka sitä nieli, ei sula vatsassa…

ERÄS MUU. Jos aina oltava mun näin on ruokaa vailla, niin telttiin sulkeudun ma Akilleuksen lailla.

CARBON, yhäti hiljaa, teltin ovella. Käy pian nyt auttamaan! Voit heistä saada iloisia, siis haasta, juttele!

II SOTURI, lähestyen ensimäistä, joka imee jotain.
Sä imet jotain. Kas vaan!

I SOTURI.
Vain rohdintukkoa, mi kastettu on rasvaan,
ja jolla voideltu lie tykin pyörän napaa.
Ei näiltä tienoin juuri metsänriistaa tapaa.

KAIKKI, nousten ja ympäröiden vastatulleet.
Vai niin!
Hei, missä saalis? Tänne! Tuokaa näkyviin!
Kai saitte fasaanin? Tai ehkä taimenen?

III KOHTAUS

CYRANO, tulee teltistään, tyynenä ja kynä korvan takana, kirja kädessä.
No, mitä?
Ensimäiselle soturille.
Miksi laahaat? Miks' et suora oo?

CYRANO, heittäen hänelle kirjan, jota pitää kädessään.
Kas, tuoss' on Iliaadi, ahmi, niele sitä!

CYRANO. Niin leikin, sit' en kiellä! Ja Manan maahan kuljen riemuisalla miellä, jos tehdä saan, kun kuulen Kuolon kellon soivan, vuoks hyvän asian ma sanaleikin oivan. — Oh, jospa kuolla sais, kun leiskuu innon lies, kun taistotantereella miehen kohtaa mies, jos silloin vaipua sais, sanaleikki kielellä — ei tautivuotehelle nuutuneella mielellä!

CYRANO, pannen käsivartensa ristiin. Se on aina mietteissänne! — Hoi, paimen, Bertrandou, tuo huilus, tule tänne ja noita syömäreitä ravita sa koita. Sa kotiseudun sävel, vieno, harras, soita! Se jokaiselle on kuin sisko pieni, hellä, kuin äänen sointi, joka lumoo lempeydellä, se nousee korkeuteen kuin sauhu kotituvan ja loihtii mieleen kirkkaan, viihdyttävän kuvan… Vanhus istuutuu ja koettelee huiluaan. Nyt soikoon riemua sun huilus ääni, jota jo kauan aikaa on vain soitattanut sota! Puhalla tanssihin kuin ennen metsätiellä, kun norsunluut' ei olleet koskettimet vielä, ja tuokoon soittos mieleen vuoripuroin juoksun ja maalais-elämän, ja mullan tuoreen tuoksun! Vanhus alkaa soittaa languedocilaista säveltä. Hei, pojat Gaskonjan — ei taistelua pelkkää soi enää huilu nyt, se metsäin kieltä helkkää, ei raiu raivoisaan kuin sodan soitto villi, vaan hiljaa, lempeään kuin hento paimenpilli… Kas, nummet, laaksot, metsät kiiltohelmin kastuu, ja paimenpoikanen nyt soittain kotiin astuu, Dordonjan lainehet ne rantojansa kaulaa… "Oh, tää on Gaskonjaa"… Niin huilu teille laulaa!

Kaikkien päät ovat taipuneet alas, silmiin tullut uneksiva ilme,
ja hiljaisia kyyneleitä kuivataan hihoihin ja nutun vuoriin.

CYRANO.
Sen tekee kotikaipuu.
Se jalo tunne on, — noin ruumiin tuska haipuu!
Ei heidän mielessään oo nälän tuomat vaivat,
muun kaiken väistymään nyt kodin muistot saivat!

CYRANO, on tehnyt rummuttajalle merkin, että tämä lähestyisi. En! Sankaruushan asuu heidän veressään, se pian herää taas!

CYRANO, hymyillen.
Noin! Tarvittiin vain hiukan rummun pärinätä!
Jää hyvästi nyt uni, kodin, lemmen kaipuu.
Kun rumpu pärisee, muu kaikki unhoon vaipuu.

KOLMAS.
Tuo muotinukke täällä!
Kas, pitsikaulus häll' on haarniskansa päällä!

1 SOTURI. Niin kai. En usko häneen. Jos pojat Gaskonjan on huimapäät ja hullut, se laatuun käy, — vaan hän on viisas, varovainen, siks sanon hänestä: ken lienet, varo vainen!

ERÄS MUU.
Niin näkyy nälkä kelmentäneen.
Saa nähdä nälkää hän kuin mikä köyhä piru.

ERÄS MUU. Vaan kas, kun haarniskansa auringossa loistaa, se miehen kasvoilta voi kalvakkuuden poistaa vatsankin vaivoissa.

CYRANO, vilkkaasti.
Nyt emme tässä viru
me surren! Löytäköön hän meidät miehevinä!
Esille kortit, nopat…

Kaikki rupeavat nopeasti pelaamaan, käyttäen pöytinään rumpuja, jakkaroita, maata, vaippojaan; ja he sytyttävät palturilla täytettyjä pitkiä piippujaan.

Kävelee edestakaisin ja lukee pientä kirjaa, jonka on ottanut taskustaan. De Guiche tulee. Kukaan ei käännä häneen huomiotaan. Kaikki ovat tyytyväisen näköisiä. Hän on sangen kalpea. Hän menee Carbonia kohti.

IV KOHTAUS

DE GUICHE, Carbonille.
Ah! — Hyvää päivää!
Tarkastavat toisiaan. Syrjään, tyytyväisenä.
Hän on vihreä.

DE GUICHE, katsellen sotureita. No, herrat, murratteko suuta taas mulle!? Kaikkialla, missä kuljenkaan, ma panettelujanne aina kuulla saan. Ja siltä minusta jo tuntui monet kerrat, kuin vuorten aateli, Gaskonjan vapaaherrat, te, maalaisparoonit, muut' ette tekis, kuin minua haukkuisitte! Mua suurin suin väitätte narriksi ja viekastelijaksi — ja saattaneehan teitä harmittaakin kyllä, kun mull' on aina kaunis pitsikaulus yllä, ja teill' ei ole!… niin, se vielä suuremmaksi kai saattoi harminne, ett'en oo lurjus, vaikka on Gaskonjanne myöskin mulle kotipaikka. Hiljaisuus. Pelataan. Poltetaan. Teit' antaisinkohan rankaista kapteeninne?! En!

CARBON.
Itse palkkaan joka sotilaan.
Päämaja mitä määrää, sen mä täytän vaan!

DE GUICHE. Ah?… Niinkö?… Totta vie, jo riittää… Kääntyy sotureihin. Kurjaa pilkkaa ma halveksin. Se kääntyy kohti omaa nilkkaa. Ei viitsi peljätä se sanaa sarvipäistä, ken koskaan taisteluss' ei tosivaaraa väistä. Ma eilen — satuitte sen ehkä kuulemaan! — Bapaumen luona voitin kreivi Bucquoin. Oh, oisittepa nähneet! Lailla myrskytuulen ma eespäin rynnistin. Hän muistaa sen, ma luulen. Löin hänen joukkonsa ma kolmasti; ja lyön ne viel' uudelleen, jos tarvis on…

DE GUICHE, hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Siis tiedätte jo sen?… Kun taiston tuoksinassa mä käänsin ratsuni — ma olin johtamassa jo toista hyökkäystä! — niin kuinka käynyt lie, mä näen: pakenevat muassaan mua vie ja joudun vihollisten joukkoon. Vaara mulla nyt oli vangiksi ja ammutuksi tulla. Vaan mielenmaltillani henkeni mä säästin. Mä vyöni irroitin ja putoamaan päästin sen maahan; ken ma olin, tiennyt nyt ei kukaan; mä pääsin joukkooni niin ettei huomattukaan. Nyt kolmas hyökkäys, ja voitto myöskin, joskaan ei lopullinen!… Mitäs sanotte?

Soturit eivät ole kuuntelevinaan, mutta tällä hetkellä kortit ja noppa-astiat jäävät kohotettuihin käsiin, tupakan sauhu huulten taakse. Odotusta.

CYRANO. Ei koskaan ois Henrik neljäs edes ylivoiman tähden hyljännyt töyhtöä, mi liehui kaikkein nähden kypärän kaunisteena!

CYRANO. No niin! Vaan käydä päin ja olla maalitaulu, jot' ei mikään peitä, kas, se on kunnia, jot' eivät kaikki heitä!

Kortit, nopat, tupakan sauhu jälleen kuin ennenkin.
Yhä suurempaa tyytyväisyyttä.

Jos vyönne pudotessa oisin ollut lässä, niin — uljuutemme on kai erilaista tässä!? — sen heti olisin mä käynyt etsimässä.

CYRANO. Mitä?! Kerskailua!? Tuokaa tuo vyönne tänne, mulle lainaksi se suokaa, niin olkapäähäni sen kiinnittäen käyn mä hyökkäämään — ja aina ensimäisnä näyn.

DE GUICHE.
On helppo kerskua. Ei sanat miestä kaada.
Te tiedättehän: vyötä mahdoton on saada!
Se siell' on, kentällä. Siell' luodit lentää, soi.
Ei sitä etsimäänkään kukaan mennä voi.

CYRANO, vetäen taskustaan valkoisen vyön ja ojentaen sitä hänelle.
Se täss' on.

    Hiljaisuus. Sotilaat peittävät nauravat suunsa korteillaan
    ja noppa-astioillaan. De Guiche kääntyy, katsoo heitä: heti he
    tulevat vakaviksi, jatkavat peliään. Yksi heistä viheltelee
    huolimattomasti Bertrandoun soittamaa vuoristolaissäveltä.

DE GUICHE, tullen alas vallilta. Vakoilija vihollisleiristä. Parhaita auttajia! Vie sinne tiedot, jotka täältä multa saa; he sitten päätöksiin taas siellä vaikuttaa.

DE GUICHE, solmiten huolettomasti vyötään. Se on hyvin mukavaa… Niin, mitä me puhuimmekaan?!… Ah, te ette tiedä sitä! Viim' yönä marsalkka Dourlensiin lähti; siellä on muonavarastoja. Ettei häntä tiellä kohtaisi vaara, otti mukaansa hän sinne niin paljon sotilaita, että riveihinne jäi suuri aukko. Nyt jos hyökkää vihollinen, niin aivan helpoksi käy hälle voittaminen.

CARBON.
Niin, vaarass' olemme — sit' ajatella sietää.
Vaan vihollinen ehk' ei tiedä…

DE GUICHE. Mulle vakoilija äsken toi sanan siitä. — Niin, he hyökkää minne käsken. Hän virkkoi näet mulle: "Paikka valitkaa, jot' olis teidän kaikkein helpoin puolustaa; ma sanon heille: siin' ei vastarinta kohtaa, niin silloin joukkonsa he heti siihen johtaa." Näin hän. Ma lausuin siihen: "Mistä merkin saatte, te siihen kohtaan sitte hyökkäys suunnatkaatte!"

Kaikki nousevat. Miekkojen ja hankkilusten kalinaa,
kun niitä kiinnitetään paikoilleen.

DE GUICHE. Ja apujoukko tiellä on tänne. Tilaisuus on teillä hyvin käyttää aikanne siihen asti.

DE GUICHE. Voitte näyttää nyt, kuinka hupaisaa on olla maalitaulu: se kunnia on — niinhän kuului äsken laulu!

DE GUICHE. En teiltä sitä peitä: jos teistä pitäisin, niin tuskin oisin teitä mä valinnut. Vaan kun ei ole, ketä voin ma teihin urhoudessa verrata, niin valikoin ma teidät. Samalla kuin kostoani palvon, näin myöskin kuninkaani parasta ma valvon.

DE GUICHE, vastaten Cyranon kunniantekoon.
Mä tiedän, että mieluisimmin taistelette
ei yksi yhtä, ei, vaan yksi sataa vastaan.
Ma varma oon, ett' on se riemu tänään teillä.

CYRANO, sotureille.
Hei, pojat Gaskonjan! On kilvessämme meillä
kuus taivaansinistä ja kultaist' olkahirttä.
Yks parru, verinen, nyt puuttuu ainoastaan.
Sen tänään noudamme me, laulain riemuvirttä.

De Guiche puhuu taustalla hiljaa Carbon de Castel-Jaloux'n kanssa. Käskyjä annetaan. Vastarintaan valmistaudutaan. Cyrano menee kohti Christiania, joka on pysynyt liikkumatta, käsivarret ristissä rinnalla, ja panee kätensä hänen olkapäälleen.

CHRISTIAN. Mä vielä kerran hälle tahtoisin kirjoittaa, — niin, pikku kirjelmälle jäähyväistunteheni uskoa…

CYRANO.
                            Sit' että
nyt tarvittaisiin, sen ma arvasin, ja siksi
tän kirjeen…
    Ottaa esille kirjeen.
               … laadin — sulta hälle hyvästiksi.

CYRANO.
Niin… Runoniekka joskus heltyy sanoistaan.
Se suurin viehätys on hänen toimessaan.
Tää kirje… ymmärrät… mua liikutti… ma itkin,
kun kirjoitin…

CYRANO.
                              Poskiani pitkin
tais vierrä joku kyynel. Näes, kuolemaa
en pelkää, tiedät sen, — se mua kauhistaa,
mä etten häntä enää koskaan nähdä saa,
ett' en…
    Christian katsoo häntä.
           ett' emme…
    Vilkkaasti.
                        ett'et sinä…

HUUTOJA.
Mitä? — Missä? — Katsos tuota! —
Vaan nehän tulee suoraan vihollisten luota! —
Kas, hitto! — Ampukaa! — Ei! — Kuski puhuu, kuulen!
Hän mitä sanoo? — Niin! — Hän sanoo: Kuninkaan
me asioilla oomme!…

DE GUICHE.
Pois tieltä! Nopeaan!
Avatkaa rivit! Pian! Ei saa tietä saartaa,
niin kuski tullessaan voi kaunihisti kaartaa!

    Vaunut saapuvat täyttä ravia. Ne ovat lian ja pölyn peittämät.
    Ikkunoissa verhot. Kaksi lakeijaa takana. Vaunut pysähtyvät
    yht'äkkiä.

DE GUICHE.
                   Alas jalustin!
    Kaksi miestä kiiruhtaa esiin.
                                  Kas noin!
    Vaunujen ovi avautuu. Roxane ovella.
Te!?

Naisen äänen kuullessaan kaikki nostavat nopeasti
kumarruksissa olevat päänsä. Hämmästys.

V KOHTAUS

CYRANO, joka Roxanen äänen kuullessaan on jäänyt paikalleen kuin kiinni naulattuna eikä ole uskaltanut kääntää häneen katsettaan. Vielä mä hänet nähdä sainko!

ROXANE.
                                          Suokaa
siis anteeksi, jos jään! — Mä pyydän: rumpu tuokaa!
    Istuu rummulle, joka tuodaan.
Näin! Kiitos!
    Nauraa.
              Vaunujani ammuttiin, kun tänne
mä tulin.
    Ylpeästi.
          Muuan vahti.
    Näyttää vaunujaan.
         Eikö mielestänne
ne oo kuin kurpitsa! Ja kuski niinkuin rotta.
Ihan kuin tarinassa. Ihan! Eikö totta!?
    Lähettää huulillaan suudelman Christianille.
Niin, hyvää päivää!
    Katsellen kaikkia.
                    Miksi suruisia tälleen?
— On tänne pitkä matka. —
    Huomaa Cyranon.
                            Hauska nähdä jälleen!

ROXANE. Löysin tänne? Niinkö? — Ilman vaivaa. Tää sota autioiksi kaikki seudut raivaa, tienviitat selvät siin' on. — Uskoa en vois ma sodan kamaluutta, jollen nähnyt ois! Jos kuningastanne näin, herrat, palvelette, parempi palvella on — sen te myöntänette! — mun kuningastani…

CYRANO.
Vaan kuinka?… Millä tavoin…?
Tie eihän kaikkialla ole yhtä avoin!

ROXANE. Ei kovin. Hidalgo jos kulkuani esti, mä hälle hymyilin ja katsoin suloisesti — niin kauniisti kuin voin! — Ja myöntää täytyy, että he ritarillisia ovat. Estehettä sain mennä eteenpäin.

CARBON. Niin, kenpä vastustais, kun moisen matkalipun nähdäksensä sais! Vaan teiltä tiedusteltiin myöskin luultavasti, mihinkä matkustitte?

ROXANE. Kyllä. Useasti. Ma vastasin: "Oon tiellä rakastajan luoksi!" Upseeri silloin mua auttamahan juoksi, ja juhlalliset oli eleet, kumarrukset, kun kiinni painoi hän mun vaunujeni ukset, ja käskevästi heti, kuten majesteetti, hän seurueellaan mulle kunniata teetti, ja kohta tapparat, jo laskeutuneet tanaan, valmiina saattamaan mua maailmasta Manaan, pois pantiin, ja kun taas sain kulkuani jatkaa, niin kuulin: "Señorita, onnellista matkaa!" ja nä'in sulkahattuin sirot, kauniit kaarrot.

ROXANE. Suo anteeksi, vaan minä vältin saarrot vain siten, että neidiks' annoin heidän luulla ma itseäni. Jos he olis saaneet kuulla, mä että miestäni näin etsin, niin ei kukaan ois auttanut, ei mua ois tänne laskettukaan.

ROXANE. Mä jään. Te ihmisinä ja sotilaina silti teette tehtävänne: te taistelette!

ROXANE, heittäytyen Christianin syliin. Mielestänne siis puolisoni kanss' ei lupa mull' ois kuolla!

DE GUICHE, epätoivoissaan. Kukaan puolla ei päätöstänne. Tää on surman paikka.

ROXANE.
Niin, niin! Ah, mitä mietinkään!
Ja muutoin, tiedättekö, mun on hauska!

ROXANE. Mull' on hattu, joka kai mua pukee taistelussa! Katsoen De Guicheä. Eikö kreivin — vai? niin, mitä arvelette? — ois jo aika mennä pois. Tääll' ehkä kuolon leikki pian alkaa vois!

DE GUICHE.
Oh, tuo on liikaa… Niin, ma menen, mutta kun
oon tarkastanut tykit, palaan tänne sieltä.
Kentiesi silloin ootte muuttanut jo mieltä!

VI KOHTAUS

KAIKKI, malttamattomina, tuuppien toisiaan, siistiytyen. Mun saippuani! — Kampa! — Säärystintä on mun korjattava: neula missä! — Mahdoton on löytää peiliä! — On kalvostimes tässä! — Ma nauhaa tarvitsen! — Ja minä partaveistä!

ROXANE, Cyranolle, joka yhä pyytää häntä poistumaan.
En aio poistua, vaan paikallani seistä!

CARBON, joka samaten kuin toiset on kiristänyt vyötään, harjannut pukuaan ja lakkiaan, korjannut lakkinsa sulkaa, vetänyt päälleen kalvostimet, lähestyy Roxanea ja sanoo kohteliaasti. Kun kerran, hyvä rouva, ootte näkemässä kun soturini käyvät kuoloon, sallisitte mun ehkä esitellä joitakuita heistä! Parooni Peyrescous de Colignac! Ja sitte: parooni Casterac de Cahuzac! Ja tässä: de Malgoyre Estressac Lésbas d'Escarabiot! — Parooni, tulkaa tänne! Parooni Hillot de Blagnac-Salechan! De Crabioules-Juzet!

CARBON, ottaa sen kiireesti.
Liputta me oltiin tähän asti.
Vaan nyt kun saimme tän, nyt lippu myöskin meill' on!
Se taistoon käytäessä liehuu kauneimmasti.

SOTURI, toisille. Nyt vois vaikk' kuolla, kun nuo ihmeen kauniit kasvot näki, jos vatsan täytteenä ees pähkinäkään ois!

CARBON, joka kuulee tämän, harmistuen.
Hyi! Hieno nainen tääll' on, moinen puhe pois!

ROXANE. Tää ilma hiukaisee; on mulla itselläki jo nälkä: lintua ja leivoksia, voita, ja viiniä, ma pyydän!

ROXANE. Katsokaapas hiukan kuskiani! Hän viinit, paistit, keitot eväiksemme pani on vaunuissani kaikki valmihina aivan, jos nähdä tahdotte vain palottelun vaivan!

RAGUENEAU, nousee seisomaan istuimelle; kuten markkina-ilveilijä.
Niin, hyvät herrat…

RAGUENEAU. Vaunuissamme espanjalaiset näki kauneutta ja suloa, ei muuta — niin he auttoi muonavarain tuloa!

RAGUENEAU.
             On heillä kovin herkkä kaunoaisti,
sit' ilahduttaa lintu, vaan ei…
    Ottaa kuskipenkin laatikosta linnun, nostaa sitä.
                                  … linnunpaisti!
    Kättentaputusta, lintu kulkee kädestä käteen.

RAGUENEAU. Venus heidät lumos katseellansa, niin että Diana sai salaa, tullessansa, tän kauriin tuoda!

Näyttää kauriin lapaa. Ihastusta. Ragueneau panee
paistin käsiin, joita ojennetaan esiin.

ROXANE, sotureille, joilla on kädet täynnä ruokatavaroita.
Niin, olkaa hyvät vain ja pankaa kaikki maahan!

    "Kattaa pöydän" ruoholle kahden vaunujen takana istuneen, koko
    ajan järkähtämättömän vakavana pysyvän lakeijan avulla. Lausuu
    Christianille, juuri kun Cyrano on viemässä häntä syrjään.

I SOTURI, tulee kantaen raskasta lihapalaa.
No, hitto, tarvittu ei jättää maailmaa
nyt aito syömingeittä!
Huomaa Roxanen, nopeasti.
Hm… Hm… Anteeks suokaa.
On hauska että vielä kerran saimme ruokaa.

RAGUENEAU, heittäen alas istuinpatjat.
Hei, pojat, patjat ovat täynnä peltopyytä!

RAGUENEAU, ojentaen punaviinipulloja.
Täss' on aito rubiini, ja tää…
Antaa valkoviinipullon.
… on topaasi!

ROXANE, heittäen pöytäliinan Cyranon kasvoille. Te, serkku, heti rientäkää tää liina levittämään! Luulen, että syytä on kiiruhtaa!

CYRANO, hiljaa Christianille, heidän asetellessaan yhdessä pöytäliinaa.
Sun kanssas haastella ma tahdon, ystäväni!…

RAGUENEAU, yhä riemastuneemmin.
Tää piiskanvarsi, tää on — nähkääs! — makkaraa!

ROXANE, kaataen viiniä, tarjoten.
Kun kohta kuljemme me kohti kuolemaa,
niin tarvis muit' ei muistaa. Kaikki Gaskonjalle!
De Guiche jos saapuu, hän ei meiltä mitään saa.
Kulkee yhden luota toisen luo.
No, nyt on aika syödä! Herrat, atrialle! —
Ja juokaa myöskin! — Miksi itkette?

ROXANE, Carbon de Castel-Jaloux'lle.
Kapteeni! Toin teille tämän siian!
Puuhaa emäntänä.
Täss' olis veitsi! — Leipää! — Lautasenne! — Alkaa
on aika teidänkin! — No, kalaa! — Linnun jalkaa! —
Ja viiniä!

CYRANO, seuraa Roxanea, kädet täynnä lautasia, ja auttaa tarjoilemaan.
Mä häntä jumaloin!

ROXANE. Tunnon ääni mun tulla käski. Myöskin toista käskijääni ma tottelin. Vaan… hst… ma sitten puhun siitä.

LE BRET, joka oli mennyt taustalle, antaakseen keihäänsä kärjessä leivän vallilla olevalle vartialle. De Guiche!

CYRANO.
           Pois ruoat, juomat, vadit, kulhot! Niitä
ei näyttää saa! Ja olkaa niinkuin kaikki täällä
ois ennallaan…
    Ragueneaulle.
                 Ragueneau, saat kuskipenkin päällä
taas hetken istua!
                   No, kaikki kai on poissa?

Kaikki piilotetaan hetkessä teltteihin, vaatteitten, takkien ja lakkien alle. — De Guiche tulee äkkiä — pysähtyy, nyrpistää nenäänsä. — Hiljaisuus.

VII KOHTAUS

DE GUICHE, pysähtyen ja katsellen häntä.
Mik' ollee noissa!?
— Te ootte aivan punainen!

DE GUICHE, kutsuen Carbon de Castel-Jaloux'ta antaakseen hänelle määräyksen. Mä, kapteeni… Pysähtyy hänet nähdessään. No hiis… Myös teidät näen tässä niin naurusuuna…

DE GUICHE.
                       Mä tykin tuonne viedä
oon antanut…
    Viittaa taustalle.
               Se ehk' on tarpeen, mene tiedä!

DE GUICHE.
He ovat hulluja!
Kuivasti.
… Jos halua ei kellä
he käyttää tykkiä, voi käyttää koipiansa.

DE GUICHE, käyden kiinni hänen käsivarrestaan ja ravistaen häntä.
Oot juovuksissa!… Miksi?

DE GUICHE, kohauttaa olkapäitään, jättää hänet ja menee nopeasti Roxanen luokse. No, mik' on päätöksenne? — Ette poistumasta kai kieltäytyne?

I SOTURI. Teiss' ehkä sittenkin on jotain miehenlaista, vaikk' ootte pitsiniekka…

II SOTURI, ensimäiselle.
Kas, no, tuota kuuntelee.
Ma luulen, että hän jo ruokaa ansaitsee.

DE GUICHE, hilliten itsensä, ylevästi.
Ja luuletteko, että mulle kelpais tähteet!?

DE GUICHE, arvaten Cyranon sanojen pilkan, tulisesti.
Ken muistais taistelussa ruokaa!

CARBON DE CASTEL-JALOUX, joka on hetki sitten poistunut vallin taakse, nousee vallin harjalle. Mä keihäsmiehet tuonne asetin. Heill' on jäykkä, järkkymätön luonne! He eivät väisty!

Näyttää, kädellään viitaten. Vallin taitse kulkee keihäsmiehiä, joiden keihäät näkyvät vallin ylitse.

DE GUICHE, Roxanelle, kumartaen. Rouva, tarjota mun suokaa käteni teille. Joukot katsastamme.

Roxane tarttuu De Guichen käsivarteen; he kulkevat vallia kohti.
Kaikki ottavat lakit päästään ja seuraavat heitä.

    Roxanen ilmestyessä vallille katoavat keihäät näkyvistä, kun
    ne lasketaan alas kunniantekoon, ja tervehdyshuuto kuuluu;
    Roxane kumartaa vastaukseksi.

CYRANO. Itse tekemään mun niin sä kehoitit, hän että tuntees tietäis, enk' aina kertoneeksi tullut, milloin…

CHRISTIAN. Sietäis mun sentään saada kuulla, viholliset miten sä saatoit välttää, kun veit kirjeitäsi…

CHRISTIAN, käsivarret rinnan yli. Kaipa sekin noin aivan itsestänsä käy. Vaan minullekin sanonet, jotta tarpeen tullen tietää voin, mitenkä monta kirjettä sä hälle noin lähetit. Ehkä kaksi viikossa? Tai — arvaan! — kentiesi kolmekin?

CHRISTIAN.
No, neljä?
Cyrano pudistaa päätään.
Arvaaminen käy jo vaikeaksi.
Siis: joka päivä?

VIII KOHTAUS

ROXANE, CHRISTIAN; taustalla kulkevat edestakaisin
soturit. CARBON ja DE GUICHE antavat määräyksiä.

CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä. Niin, sano, miksi tänne tulit, miks sodan kentälle mua tapaamaan sa kulit, samoten vaarojen ja väijytysten kautta! Kuink', armas, uskalsit?

ROXANE.
Niin, sun kirjeittesi vuoksi
en vaaraa muistanut, vaan rientäin tulin luoksi.
Sun kirjees hurmas mun. Ei niillä ole vertaa!
Ja sinä kirjoitit niin monta, monta kertaa.

ROXANE. Ymmärrä et tätä! Sua lemmin enemmän kuin koko elämätä, siit' illast asti, kun mun parvekkeeni alta sa puhuit mulle. Äänes oudon-kiehtovalta soi silloin korviini. Ja kirjeittesi kanssa sen äänen kaiun saan ma kuulla uudestansa, sun sielus niissä saapuu luokseni, sun hellä ja puhdas sielusi. En voinut viivytellä, mun täytyi lähteä. Ja Penelope varmaan, jos sellaisia kirjeit' olis saanut, armaan ois etsinyt, — ois, jättäin kodin toimet, unohtain sukkulat ja käämit, kuteet, loimet, luo Odysseun hän rientänyt…

ROXANE. Kirjeitäsi, joiss' annoit tuntea ja nähdä lempeäsi, ma lu'in, lu'in jälleen. Joka rivi, sana sun sielus kuiskeena soi mulle armahana, ja kertoi vilpitöntä, suurta rakkautta.

ROXANE. Niin, ma tulen (ah, Christian, jos tähän mä etees polvistuisin, siitä kieltämähän mua kiiruhtaisit — mutta sit' et estää voi, sua että henkeni nyt kiittäin ihannoi, sun etees polvistuen) — tulen saadakseni sun anteeks'annostasi rauhan mielelleni. Niin, anteeks', armas, suo (sit' aika pyytää lie, kun kohta aueta voi meille kuolon tie), suo anteeksi — ah, sitä sanoakin emmin! ma että ensiksi vain kauneuttasi lemmin!

ROXANE. Ja sittemmin, kun kirjeesi ma sain, kun lintuina ne lensi täältä liihottain, kauneutes lumoissa kun henkes antimia luin, silloin lempimään niit' opin molempia.

ROXANE. Nyt silmät aukes, oikeen arvos nähden nyt sua rakastan vain jalon sielus tähden.

ROXANE. Oo onnellinen! Kun sua lemmin siksi, ett' oli luonto luonut sinut kaunihiksi, sen täytyi loukata sun herkkää sieluasi. Niin paljon kauniimpi sa olit aatteiltasi, sun henkes hehkumaan loi suuren neron säen. Sen näet nyt vain, ja sentään enempi mä näen kuin ennen!

ROXANE. Sulle ei riittää voi se lempi, jota tuhlas naiset sun kauneudelles. Niinkuin suuret, harvinaiset on henkes lahjat, niin mun uusi rakkauteni on suuremp', ihanampi kuin mun entiseni.

ROXANE. Ah, et tahdo kuulla! Ennen ma lemmin sitä, mikä haihtuu aikain mennen! nyt sitä, mik' ei muutu.

CHRISTIAN, osottaen hänelle taustassa olevaa soturiparvea.
Lempes vuoksi riensit tänne kiiruhtain.
Ma pyydän: hymylläs käy rohkaisemaan heitä,
jotk' ehkä kulkemaan käy kohta kuolon teitä!

Menee Gaskonjalaisten luokse; he kiiruhtavat
kunnioittavina hänen ympärilleen.

IX KOHTAUS

CHRISTIAN, CYRANO, taustalla ROXANE puhuen
CARBONIN ja muutamien soturien kanssa.

CYRANO. Hauska kuulla! Vaan et kai tuollaista voi todeksi sa luulla! Voin kyllä tyytyväinen olla, kun hän noin on sanonut, vaan sentään parhaaks' arvioin, ett' oot se uljas, kaunis mies, sun Luoja joksi on luonut — rumuutes ois mulle vahingoksi.

CYRANO. En! En koskaan! Vaiti oon kuin muuri. Tuskaa vain tää turhaa meille tuottaa.

CHRISTIAN. Ja sinä, Cyrano, sa kuinka saatat vuottaa, ett' onnes surmaisin, siks että sattumoisin ma kaunis olen. Ei!

CYRANO. Ja kuinka minä oisin sun lempes tiellä siksi, että syntymähän yht' aikaa kanssas satuin maailmahan tähän, ja että ehkä toin ma sanoillani julki ne tunteet, jotka syämes syvyyteensä sulki!

CHRISTIAN. Liittomme on salaa, todistajitta tehty, kuulemassa valaa vain munkki oli; — jos me vielä eloon jäämme, sen voipi purkaa, ja…

CHRISTIAN. En huoli lemmestä, min muitten tähden saan. — Jää tänne, minä lähden tuonne katsomaan, käyn juoksuhaudoissamme. Sa Roxanen kanssa saat puhua. Kun palaan, kuulen valintansa.

X KOHTAUS

ROXANE, CYRANO, sitäpaitsi LE BRET, CARBON DE CASTEL-JALOUX,
Sotilaita, RAGUENEAU, DE GUICHE, j.n.e.

CYRANO, epätoivoissaan.
            Hän menee!
    Roxanelle.
                       Tälle haastelulle
ei aihett' ole. Erittäinkin tänäpänä
hän näyttää voivan pitää turhaa tärkeänä.

ROXANE, vilkkaasti. Mä puhuin äsken hälle. Sitä ehkä nyt hän epäili. Mä tiedän: hän on epäillyt!

CYRANO, ottaen Roxanen käden omaansa.
Hän totuuden sai kuulla teiltä todellakin?

CYRANO, surullisesti hymyten.
Ah, turhaa arkailua.
Se sana millään tavoin pahoita ei mua.

ROXANE.
Niin, rumanakin!
Yhteislaukaus kuuluu ulkoa.
Kuulkaa, siellä ammuttiin.

CYRANO, joutuen aivan ymmälle. Siis totta! Onnetar jo Cyranonkin luoksi suuntaisko askeleensa! Sekin nähtäisiinkö!

Sotilaat ovat tulleet sinne; he piilottavat jotakin, jota kantavat,
ja muodostavat ryhmän estääkseen Roxanea lähestymästä sitä.

CYRANO.
                  En muista… vuottakaa!
Ah, niin, ei mitään, ei… Roxane, oh, luottakaa
mun sanaani!
    Juhlallisesti.
             Christian, hän oli suuri sielu,
hän oli…
    Kauhistuneena.
           hän on…

Roxane heittäytyy Christianin ruumiin yli. Uusia laukauksia.
Kalsketta. Väkijoukon melskettä. Rummunpärinää.

CARBON DE CASTEL-JALOUX, miekka kädessä. On tarvis käydä joka miehen jo paikalleen.

ROXANE.
               Christian!
    Carbonin ääni vallin takaa.
                          Jokainen olkoon vakaa!
Nyt alkaa hyökkäys!

CYRANO, kuiskaa, hiljaa ja kiireesti Christianin korvaan sillävälin kun Roxane huumaantuneena ja poissa suunniltaan kostuttaa veteen palasen liinavaatetta, jonka hän on irroittanut pukunsa rintamuksesta, sillä hoitaakseen Christianin haavaa. Mä kaikki kerroin, sua rakkaimpana hän pitää!

CYRANO, tahtoen irroittaa kättään johon polvistuva Roxane nojautuu.
Mun mennä täytyy!

ROXANE, estäen. Seurakseni hetkeksi jääkää! Hän on kuollut. Ystävänne hän oli. Tiedätte, ei hänen moistaan tänne jää toista. Jalo hän ja ylväs oli!

ROXANE. Luonteeltansa syvä; — ei aatteissansa ollut arkipäiväisyyttä, vaan neron lentoa ja hengen ylevyyttä.

CYRANO, sivulla, vetäen miekkansa. Ja minä oon kuoloon valmis. Kyynelvirrat vierii vetrehinä ja vuokseni, hän vaikk' ei itse sitä tiedä.

DE GUICHE, tullen vallille, tukka epäjärjestyksessä, haava otsassa,
jyrisevällä äänellä.
Ei hätää! Meikäläiset muonavarain kanssa.
Jos hetken miehemme vois seistä paikallansa,
niin vihollisten myöhä voittoa ois viedä!

RAGUENEAU, joka on kiivennyt vaunuihinsa, katsellen taistelua vallin ylitse. Surma uhkaa meitä!

ROXANE, suudellen kirjettä, sortuneella äänellä.
Hänen… kyyneleitään, vertaan.

CYRANO, de Guichelle.
                                      Moneen kertaan
jo uljuutenne näimme; nyt mä pyydän:
    Osottaen Roxanea.
                                     pois
te hänet viekää! Menkää!

DE GUICHE, kiiruhtaen Roxanen luo, jonka nostaa käsivarsilleen. Lähden, enhän vois ma toisin tehdä! Vielä hetki kestäkäätte, niin apu saapuu, ja te voittajiksi jäätte.

Huutaa Roxanelle, joka on pyörtynyt ja jota de Guiche
Ragueneaun avustamana kantaa pois.

    Melua. Huutoja. Sotureita tulee haavoittuneina näyttämölle,
    johon kaatuvat. Cyrano, joka kiiruhtaa taisteluun, on pysähtynyt
    vallin harjalle verissään olevan Carbon de Castel-Jaloux'n viereen.

CYRANO, huutaa sotureille.
Pois pelko! Väisty emme!
Carbonille, jota hän tukee.
Christianin kuolema ja oman onnen surma
mun kostettava on! Ja sitten tulkoon turma!

He laskeutuvat vallilta. Cyrano lyö maahan pystyyn keihään,
jonka päähän Roxanen nenäliina on kiinnitetty.

Sa haasta, lippu, meille: kuole taikka voita!
    Huutaa sotilaille.
Hei miehet, käykää päin! Uus hyökkäys!
    Huilunsoittajalle.
                                       Paimen, soita!

    Huilu soi. Haavoittuneita nousee seisomaan. Sotureita hyökkää
    alas valleilta. He ryhmittyvät Cyranon ja pikku lipun ympärille.
    Vaunut peittyvät ja täyttyvät ihmisistä, niistä tulee jonkunlainen
    rintavarustus.

SOTURI, tulee, peräytyen vallin harjalle, taistelee; huutaa.
He nousee vallille!

Vallin harjalle ilmenee äkkiä suuria espanjalaisjoukkoja.
Keisarilliset liput liehuvat.

ESPANJALAINEN UPSEERI, paljastaen päänsä. Ket' edessämme on tässä, itsensä noin surmata kun soivat, vaikk' aseet laskien he hengen säästää voivat?

CYRANO, keskellä luotisadetta.
Täm' on Gaskonjan poikien joukko,
Meill' on kapteeni Castel-Jaloux.
Hyökkää eteenpäin muutamien eloonjääneiden seuraamana.
Ne sanovat: hupsu ja houkko
on Gaskonjan poikien joukko…

VIIDES NÄYTÖS

CYRANON UUTISET.

Viisitoista vuotta myöhemmin, v. 1655. Ristin Sisarten luostarin puutarha Pariisissa.

Komeita puita ja pensaita. Vasemmalla rakennus; tilava porraspengermä, johon avautuu useita ovia. Hyvin suuri puu näyttämön keskellä. Oikealla, etualalla, suurten puksipensaiden varjossa, puolipyöreä kivisohva.

Taustalla johtaa näyttämön poikki kastanjain reunustama käytävä, joka päättyy oikealla lehväin välitse näkyvään kappeliin. Tämän käytävän puiden muodostaman kaksinkertaisen verhon lävitse näkyy ruohokenttiä, toisia puistokäytäviä, pensaikkoja, taivasta.

Kappelin sivuovelta johtaa viiniköynnösten kaunistama pylväikkö oikealle, etualalle, puksipensaiden taakse.

On syksy. Koko lehdistö on kellertävä; ruohokenttä viheriä, samaten kuin myöskin puksipensasten ja marjakuusien varjossapysyvät osat. Joka puun alla keltaisia lehtiä. Varisseita lehtiä on pitkin koko näyttämöä, ne rapisevat käytävillä askelten alla ja peittävät puolittain porraspengermän ynnä penkit.

Oikealla olevan penkin ja puun välillä on suuri koruompelukehys, jonka edessä pieni istuin. Koreja, joissa on vyyhtejä ja keriä. Neule on alettu.

Esiripun noustessa kulkee nunnia edestakaisin puistossa; joitakuita istuu penkillä vanhemman nunnan ympärillä. Lehdet varisevat.

I KOHTAUS

SISAR MARTHE, äiti Margueritelle. Claire-sisar kaksi kertaa peilin edessä koitti mitenkä hattu pukee…

SISAR CLAIRE. Vaan sisar Marthe kun tänään leivoksia täytti, niin söi hän luumun…

ÄITI MARGUERITE, ankarasti. Niin,… tän Cyranolle kerron, kun hän tänne tänään taas tulee.

SISAR CLAIRE. On kymmennä jo vuonna — eikö totta? — aina hän tullut käymään täällä joka lauantaina.

ÄITI MARGUERITE. Jo kauemmankin aikaa. Siitä saakka, kuin serkkunsa, tänne luostariimme piiloutuin, maailman melun jätti, jätti kodin, suvun, ja nunnain valkopukuin joukkoon murhepuvun toi mustan, — siitä saakka hän on käynyt täällä — kuin suuri musta lintu valkoisien luona — jo kaikkiansa neljänätoista vuonna!

SISAR MARTHE. Kun hän on täällä, silloin iloisella päällä on hetken myös Roxane — hän tietää murheen poistaa.

KAIKKI SISARET.
Hän on niin reima! — Nerous silmistänsä loistaa! —
Hän kiusottaa! — Mut on myös aihe hauskuuteemme!
Hän hyvä on! — Me hälle parhaan tortun teemme!

ÄITI MARGUERITE, Marthelle. Lapsukainen, sua kiellän — teitä muita myöskin: sitä ette saa tehdä. Rauhaansa te sillä häiritsette! Ehk' ei hän sitten tänne tulis — ajatelkaa!

ÄITI MARGUERITE. Niin, Hänen edessänsä velkaa on jokainen. Hän tuntee kaikki.

SISAR MARTHE. Kyllä, mutta… kun lauantaisin tapaan tällä Cyranon, hän sanoo: "eilen taas ma lihaa syönyt oon".

ÄITI MARGUERITE. Vai niin… ja sittenkään niin paljon paastonnutta ei monta lie! Hän täällä viimeks ollessaan ei ollut kahteen päivään syönyt palaakaan!

ÄITI MARGUERITE. Ei, sit' ei hän silti tee, ei uskalla, se loukkais Cyranota kovin!

Taustalla näkyy Roxane puettuna mustiin, lesken hunnussa ja suruharsoissa; de Guiche komeaan hovipukuun puettuna seuraa häntä. He kävelevät hyvin hitaasti. Äiti Marguerite nousee seisomaan.

Vaan tuolta joku saapuu tänne nyt — ma kuulen. Ah, näenkin: madame Madleine… ja sitten vielä jokunen vieras… ovat tuolla puiston tiellä he tulossa…

SISARET.
Häll' ei oo aikaa. — Niin — se menee töissä hovin…
Ja sodan…

Sisaret poistuvat. De Guiche ja Roxane tulevat ääneti ja
pysähtyvät ompelukehyksen lähelle. Hetkisen äänettömyys.

II KOHTAUS

ROXANE, GRAMMONTIN HERTTUA, entinen kreivi DE GUICHE, sitten LE BRET ja RAGUENEAU.

HERTTUA. Täällä siis te oleksitte yhä, noin suruharsoon peittäin kirkkaan kauneutenne?

ROXANE, yksinkertaisesti, katsoen luostarin ristiä. Ammoin. Tänne tulle ei se, ken vihaa toista…

HERTTUA. Tunsinkin vain hyvin vähän mä häntä. — Entä: hänen viime kirjettään yhäkö säilytätte povellanne?

ROXANE. Aina se riippuu tässä, nauhassaan… Kuin taivaan laina se suotiin mulle kaipuun tuskaa lientämään!

ROXANE. Vaan tuntuu toisinaan niin kuin ei kuolemalla ois valtaa lempeämme surmata… kuin eläis hän vielä, ja kuin mulle ääni hellä heläis!

HERTTUA, heidän oltuaan taas hetkisen ääneti.
Tuleeko Cyrano teit' usein katsomaan!

ROXANE. Ah! tulee! Unhoita ei mua konsanaan tuo kelpo ystävä. Hän aina lauantaisin käy mulle kertomassa, mitä tietää uutta. Hän saapuu säntillensä, kello kun lyö kuutta. Jos nyt se hetki ois, niin heti kuulla saisin ma askeleensa! — niin, ja vaikk' en käänny lainkaan, niin tiedän: hän se on! — Hän tulee, saapi tuolin tuon tammen alle, tiedustelee hellin huolin mun vointiani, kysyy naurain, tokko sainkaan ma koskaan valmihiksi neulomusta tätä, jot' aina silloin neulon… eikä mua jätä hän ennen kuin on ilta… Le Bret näkyy pengermällä. Kas, Le Bret! Le Bret laskeutuu alas pengermältä. No, miten on ystävänne laita?

LE BRET. En. Useinhan jo ennen ma sanoin, että vielä kerran, aikain mennen, hän kynällänsä monet vihamiehet saa, kun sillä kaikkia hän tahtoo kurittaa. Sa suututat — niin sanoin hälle! — hullut, hurskaat, ja vihdoin, sen saat nähdä, oman pääsi murskaat. Se nähdään nyt!

ROXANE.
Hän antaa iskut säkenöivät.
Ne uhkaajien joukot aina pakoon löivät.

LE BRET. Rouvani, niin tuiki varma älkää te olko! Enemmän kuin kamppailua moista nyt sentään pelkäänkin mä jotain aivan toista: yksinäisyyttä, kylmää talvea ja nälkää! Kuin susi hiipivät ne hänen luokseen salaa ja hänen maljaansa ne kuolinmyrkyn valaa. — Hän joka päivä saa jo vyötään kiristää, ja huomanneet te tokko lienettekään nenää: se on kuin vanhaa norsunluuta, — niin, ja enää vain yks on puku hällä…

HERTTUA. Niin, voittaja on hän: niin aatoksissaan kuin myös töissään on hän vapaa!

HERTTUA, ylevästi. Mä tiedän: paljon enemmän on mulla kuin on hällä. — Mutta jos mä saisin, niin kättään mielelläni tässä puristaisin. Tehden kunniaa Roxanelle. Hyvästi jääkää.

Herttua tervehtii Le Bret'tä ja lähtee Roxanen kanssa
kulkemaan pengermää kohti.

HERTTUA, pysähtyy, Roxanen noustua pengermälle. Tosiaan mä häntä kadehtinut olen toisinaan! — Niin, nähkääs, kun on ollut onnen lempilasna ja arvost' aina toiseen noussut voitokasna, on niinkuin itseänsä häpeäisi, joskaan ei varsinaista pahaa olis tehnyt koskaan, niin että rikokset ei tunnonrauhaa riistä. Kun joutuu käymään valtain portaita, niin niistä kyll' usein kärpännahkavaipan liepeisiin! käy kiinni kaikellaista: turhat mielikuvat, kadonneet kangastukset niihin takertuvat — kuin suruvaippaanne, kun käytte puiston teitä, takertuu lehtiä syystuuleen lentäneitä.

HERTTUA. Niin, uneksija, niin! Aikoessaan lähteä, nopeasti Le Bret'lle. Le Bret! Roxanelle. Te sallinette? Sana vain! Menee Le Bret'n luo, puhuu hiljaa. Sen kyllä mä tiedän, ettei uhka ystäväänne yllä, ja että tuskin yhtään lie niin pelvotonta, ett' avoimesti häntä ahdistais. Vaan monta on hällä vihamiestä. Äsken kun ma tuolla hovissa olin, joku mulle leikillään näin lausui; "Saattaisihan aivan äkkiään Cyrano tapaturmaan — sattumalta — kuolla!"

LE BRET, nostaen käsiään.
Viisas!
… Hän tulee tänne. Kerron hälle kaikki. Vaan…

ROXANE, joka on jäänyt pengermälle, sanoo häntä lähestyvälle sisarelle.
Ken siellä nyt?

ROXANE. Tulkoon tänne! Herttualle ja Le Bret'lle. Eikö tulle hän taaskin kurjuuttansa valittamaan mulle! Hän yrittänyt on jos jotain. Viikon aikaan hän oli runoilija, laulaja…

ROXANE, hymyillen.
Ehkä kertoisitte
Le Bret'lle huolenne täll' erää. Näkemiin!

Roxane menee, häntä kuulematta, herttuan kanssa.
Ragueneau lähestyy Le Bret'tä.

III KOHTAUS

LE BRET, RAGUENEAU.

RAGUENEAU. No, kun pois hän kerran meni, lie parast' että teille kerron uutiseni, niin säästyy hän. — Juur' äsken lähdin tapaamaan ma ystäväämme. Vaan jo kaukaa nähdä saan, hän että menossa on kotoansa pois. "No, ehkä hänet vielä kiinni saada vois!" niin mietin, lähdin perään juoksemaan. Hän juuri on kadun kulmassa. Hän kääntyy. Silloin suuri puu — halko! — ikkunasta putoo korkealta … en tiedä, heitettynäkö vai sattumalta, ma lakeijan vaan nään…

RAGUENEAU. Mutt' en malta ma häntä tarkastaa, vaan riennän hengen hä'ässä luo ystävämme. Näen…

RAGUENEAU. Ei, ei. Kannan kiirehtäen mä hänet huoneeseensa, — komeroonsa. Siellä hän nyt on.

LE BRET.
Niin sun kävi, Cyrano!
… Roxanelle ei tätä ilmaistava oo!…
Niin, niin!… Ja mitä mieltä oli lääkärinne?

RAGUENEAU. Hän puhui kuumeesta, ja… luulen… aivokalvon tulehduksesta. — Jospa nähdä saisitte nyt Cyranon, niin kaiken koettaisitte hänt' auttaaksenne tekin. Hän on yksin aivan. Ah! Tulkaa, mennään sinne! Huojentaa voin vaivan — niin luulen — ensi yön jos hänen luonaan valvon. Nyt vois hän kuolla pienimmänkin liikkeen tautta.

LE BRET, johtaa Ragueneauta oikealle.
No, tulkaa! Tätä tietä! Mennään kirkon kautta!

ROXANE, ilmestyy pengermälle ja näkee Le Bret'n poistuvan pitkin
pylväskäytävää, joka vie kappelin pikkuportille.
Le Bret!
Le Bret ja Ragueneau poistuvat vastaamatta.
Hän kuule ei. Hän vastaamatta poistuu.
— Ragueneaunkin valituksiin tottuu, kun ne toistuu.

IV KOHTAUS

ROXANE.
Niin ihmeen kaunis on tää syyskuun viime ilta.
On niinkuin viestin vienon kevättuulosilta
nyt saisi. Lämpeneepi rinta, poistuu huoli.

Istuu neulomuksensa ääreen. Kaksi sisarta tulee talosta,
tuovat suuren nojatuolin, jonka asettavat puun alle.

ROXANE. Oi, kiitos! Sisaret poistuvat. Roxane asettuu istumaan. Kellon lyönti kuuluu. Kello lyö. — Nyt koottava on yhteen taas neuletarpeet. Kas, on on solmu tullut vyhteen. … Vaan kellohan jo löi!… Mult' onko hukkateillä taas sormustimeni? Ei, tuossa! — Tänkään vertaa hän ei oo myöhästynyt… tää on ensi kertaa. — Ah… luulen sisar portinvahdin pysäyttäneen nyt hänet saarnoillaan… vaikkei ne pysty häneen. Hetken äänettömyys. … On varmaan hän sen tehnyt. — Sakset. Paikoillansa! — Muu ei ois voinut estää hänen tuloansa.

V KOHTAUS

Ja Roxane neuloo. Cyrano tulee hyvin kalpeana. Sisar, joka on häntä saattanut, poistuu. Cyrano astuu, lakki alas otsalle painettuna, hitaasti pengermältä, koettaen, keppiinsä nojautuen, suurella vaivalla pysyä suorana. Roxane on työhönsä syventyneenä.

Ah, kuinka vois nuo värit sijoittaa, ne että kauniit ois! Cyranolle, ystävällisesti nuhdellen. Nyt myöhästyitte kerran, serkku hyvä, vaikka ei ennen sattunut se!

CYRANO, joka on saapunut nojatuolin luokse ja istuutunut siihen, puhuu iloisella äänellä, joka on jyrkkä vastakohta hänen ulkomuodolleen. Harmillinen paikka! Oon suunniltani! Mua tulemasta esti vierailu…

CYRANO. Sain mä hänet lähtemään, kun sanoin: lauantain on ilta; ehkä voitte tulla tunnin päästä, mun täytyy juuri nyt pois toiseen paikkaan päästä.

ROXANE, kevyesti. Ja kun hän silloin saapuu, ei hän teitä tapaa: niin pian ette suinkaan ole täältä vapaa!

Huomaa Sisar Marthen, joka pengertä pitkin kulkee ohitse; tekee hänelle pienen merkin päällään. Sanoo Cyranolle, joka on sulkenut silmänsä ja ollut hetkisen vaiti.

CYRANO, vilkkaasti, avaten silmänsä.
               En suinkaan!
    Liiotellun iloisesti.
                            Sisar! Vuottakaahan!
    Sisar tulee Cyranon lähelle.
Miks kauniit silmänne noin luotte alas maahan!

SISAR MARTHE, kohottaa katseensa, hymyillen.
Vaan, miten…
Nähdessään Cyranon kasvot tekee hän hämmästyneen liikkeen.
Oh! Te…

CYRANO, hiljaa, näyttäen Roxanea.
Hst! Ei mua vaivaa mikään! —
Äänekkäästi, kerskaten.
Söin lihaa eilen taas kuin protestantti ikään.

SISAR MARTHE.
Sen tiedän.
    Syrjään.
            Siksi kalvas on hän!
    Nopeasti ja hiljaa.
                                 Ette pientä
kai pyyntöäni hylkää: lähtekää nyt mukaan,
niin teille tarjoan ma kulhon lihalientä.
Ah, tuletteko?

CYRANO.
Niin, totta! Mitä oikein aattelenkaan tästä,
kun hurskas sisar saarnan tuiki unhottaa!
    Ilveillen.
Mä hämmästyn… Vaan ilman tekään pääse ette.
Ma sallin…
    On etsivinään sopivaa pilaa ja sen löytävinään.
             Ah, te uutta saatte kuulla nyt!…
… ett' eestäni te tänään vielä rukoilette!

CYRANO, mennen taas neuleensa yli kumartuneen Roxanen luokse.
No horna! Aina samaa ompelette tekin!
Ties, valmistuuko koskaan!

ROXANE, nostaen päätään ja katsoen loitolle puistokäytäviin.
Maalle ne niin kauniin vaipan kutoo!
Ne viime matkallaan on.

CYRANO. Sorjasti ne putoo! On lyhyt niiden tie tuost' oksalt' alas maahan; vaan kaunein kaartein ne sen lentää. Katsokaahan! Ja vaikka kauhistuin ne katsoo kuolon tuloon, niin pelon peittävät ne sorjuuteen ja suloon!

ROXANE. Siis antakaamme vain me lentää lehtien ja kertokaa nyt mulle tässä kaikenmoista taas uutta.

CYRANO, yhä kalpeampana ja taistellen tuskaa vastaan. Lauantai, yhdestoista: Kuningas, liian paljon soppaa syötyään, sai kuumeen; lääkäri sen, suonta lyötyään, pois karkotti — sai rikos rangaistuksen jälleen, ja majesteetin suonet kuumeetta on jälleen. — Sunnuntai: hovibaalit; pimeys vältetyksi kai saatiin, kuusisataaneljäkymment'yksi kun tuohust' oli siellä; samaan aikaan, niin ma luulen, neljä noita-akkaa hirtettiin; ja sitten, kuinka lienee, sunnuntainakohan myös voitto saatiin, lyötiin Itävallan Johan; niin muistan kerrotuksi. — Sitten maanantai: Madame d'Athis'n — hm — koira peräruiskeen sai…

CYRANO, jonka kasvot tulevat yhä sairaamman näköisiksi.
Sitten keskiviikko: huviretki hovin
Fontainebleaun linnaan. — Torstai: tuohtuneena kovin
Montglat pois kiiruhti, kun sanoin sekä elkein
Fiesquen kreivi hältä rakkautta anoi. —
Perjantai: Mancini maan kuningatar… melkein;
Monglat Fiesqueä jo lempivänsä sanoi. —
Ja sitten tänään…

ROXANE, hämmästyneenä siitä ettei kuule enää mitään, kääntyy,
katsoo häntä ja nousee pelästyksissään.
                    Ah, hän pyörtyi!
    Kiiruhtaa hänen luokseen, huutaen.
                                     Cyrano!

Näkee Roxanen ylitseen kumartuneena ja suoristautuu
äkkiä, säikähtäen, tuolissaan.

CYRANO.
Vanha haava vain —
… Arras'nhan luona… sen… ma silloin… kerran… sain —
mua joskus vaivaa…

CYRANO.
                                     Nyt
se päättyy taas…
    Hymyilee väkinäisesti.
                   Se on jo aivan päättynyt!

ROXANE, seisten hänen lähellään.
Niin, kullakin on meillä haavansa; myös mulla.
Sen vaiva milloinkaan ei saata unhoon tulla.
Panee kätensä rinnalleen.
Se tääll' on, alla vanhan kirjeen, jonka kerta
sain hältä; siin' on vielä kyyneleitä, verta.

CYRANO. Ah, hänen kirjeensä!… Te tuonnoin, kauan sitte, mun kerran lukea tuon kirjeen lupasitte!

CYRANO, lukien.
"Armaani, sen yhden illan tähden…
On raskas rintani. On painamassa siellä
ne tunteet, joit' en sulle kertonut oo vielä.
Ja nyt mä kuolen; peittää tuoni silmät multa.
En enää nähdä saa sun silmiesi tulta…"

CYRANO, jatkaen. "… Ei saa mun katseheni, kun onni riemullansa täyttää sydämeni, sun liikkeittesi suloon painaa suudelmaa, sun otsaas koskaan nähdä kirkkaan-kaarevaa. Ma huutaa tahtoisin… ma huudan mielin karmain…"

ROXANE.
                 Tuo ääni…
    Säpsähtäen.
                             Ah, ei ensi kertaa
tuo äänen sointu tänään kaiu elämääni!

Lähestyy Cyranota hiljaa, hänen huomaamattaan, asettuu
tuolin taakse, kumartuu katsomaan kirjettä. — Pimenee.

CYRANO. "Et aatteistani jäänyt koskaan hetkeksikään, mua sinust' erota ei kuolema, ei mikään, on lempen' ääretön, vain sulle rinta lyö…"

ROXANE, pannen kätensä hänen olalleen.
Te kuinka näättekään nyt lukea? On yö!

Cyrano vavahtaa, kääntyy, näkee Roxanen aivan lähellään, tekee pelästyneen liikkeen, painaa alas päänsä. Pitkä äänettömyys. Sitten, aivan pimeässä, hän sanoo hitaasti, pannen kätensä ristiin.

Ja neljätoista pitkää vuotta osaa tätä te näyttelitte: vanhaa kelpo ystävätä!

ROXANE.
Te molemmat, te esiinnyitte pettäjinä…
nyt näen petoksenne, serkku, suuremmoisen.
Te kirjeet kirjoititte…

ROXANE.
Henki teidän… ei tuon toisen
Ma tiedän, mikä teidät petokseenne vei:
te rakastitte mua!

CYRANO.
                                   Miksi
niin väitätte!?
    Taistellen itseään vastaan.
                Ei, hän, Christian, se oli!

ROXANE. Ah, paljon surmasi nää neljätoista vuotta: te turhaan kärsinyt, ma kaihonnut oon suotta. Ja kirje tuo… tät' oikein tuskin ymmärtänen… sen kyyneleet on teidän…

VI KOHTAUS

ROXANE. Oh, taivaan Luoja. En nyt niin mitään tajua. Vaan äsken… äsken juuri täss' istuissamme, kalpeni hän, niinkuin suuri ois tuska vallannut…

CYRANO. Kas, totta, enhän vielä ma loppuun uutisia kertonutkaan: tiellä kodistaan lauantaina, tänään… kello… puoli… kuus… Cyrano sai iskun, josta sitten kuoli.

CYRANO. Toivoin riehuun taistelon ma urhon miekan-iskuun kerran kaatuvani, kun sydänveri punais taistotannertani. — Niin toivoin… kohtalo vain nauroi toivolleni. Sain salaväijytyksen kurjan surmakseni; mun tappoi lakeija. Ja millä sitten? Puulla, halolla! Yhtäkaikki! Mutt' en voinut luulla näin kuolon pettävän, jos petti kaikki muu!

CYRANO.
Itku pois, Ragueneau, ja hymyyn suu
Ojentaa hänelle kätensä.
No, kuink' on laitas nyt? Sull' onko tointa, töitä?

RAGUENEAU. Niin. Vaan heti hänen luotaan lähden. Oon loukkautunut hänen varkautensa tähden. Kun eilen näyteltiin "Scapinin vehkeilyt", niin eikös ollutkin hän siihen ryöstänyt teilt' yhtä kohtausta…

CYRANO.
Hst! Hst! Ei kiivastuta! Niin kai oli paras!
Ragueneaulle.
Hän sillä saavutti — vai kuinka? — suosion!

CYRANO. Niin, ystäväni, niin, — on kohtaloni tää: vain olla kuiskaaja, mi unhon varjoon jää. Roxanelle. Roxane, sa vaipunet kai joskus valtaan muiston, sen illan muistanet, kun, himmetessä puiston, soi alta parvekkees Christianin hellä ääni; se ilta kuvastaa mun koko elämääni: ma alas, varjoon jäin, muut läksi toimimaan, he maineen suudelmia nousi poimimaan. Näin, kuollen, todistan: mä tiedän, miss' on ero: Christian, hän kaunis oli, Molière on nero!

Tällä hetkellä soi luostarin kello ja nunnia nähdään taustalla, lehtikujassa, kulkemassa jumalanpalvelukseen.

CYRANO, pidättäen häntä.
Etsiä ei heit' oo enää aikaa:
jos täältä poistutte, sill' aikaa ehdin kuolla.
Nunnat ovat menneet kappeliin, kuuluu urkujen soittoa.
Niin, puuttui sointuja… nyt kaikuvat ne tuolla!

CYRANO. Ei! Ei! Vain tarinoissa se, kelt' elo kaiken vei, ken siipirikko on, saa jäntevyyttä käteen, voi lentoon kohota, kun lailla päivän säteen nuo sanat viittoo hälle tietä elämään. Vaan mua ei ne auta: kuolon valtaan jään.

CYRANO. Päinvastoin: näyttänyt oot mulle onnen uuden. Ei naisen hellyyttä oo tullut osakseni, mua oma äiti karttoi vuoksi rumuuteni, ja siskoja ei ollut. Kaunotar kun hymyin mua lähestyi, ma pilkkaa aavistaen lymyin. Roxane, sä ystäväni olit ainokainen, sä elämässäni oot ollut ainut nainen!

LE BRET, osottaen kuuta, joka loistaa lehvien välitse.
Kas! Toinen ystäväs, joll' ei oo myöskään vertaa!

CYRANO. Käy kuuhun retkeni nyt ilman vaaraa, vaivaa, ja tänään tarvita ei siihen ilmalaivaa.

CYRANO.
Te käytte ihmeihinne?
Niin, mulle valmistetaan paratiisi sinne.
Ne monta ystävää jo ennen sinne vei:
nään siellä Sokrateen, ja siell' on Galilei!

LE BRET, kuohuksissaan.
Ei! Miss' on oikeus ja järjellisyys? Missä?
Ei hänen vertaistaan oo monta ihmisissä,
niin jalohenkistä, etevää, lahjakasta!
Noin kuoleeko hän nyt, noin eroo maailmasta?

CYRANO, nousee, sekavin katsein.
Soturit Gaskonjan, kas, tuoss' on edessäni…
— Oh… alkuaineet… luomus… mailman rakennus…

      Viimeistä untaan lepäämässä
      monsieur de Bergerac on tässä:
        fyysikko, ilmapurjehtija,
        ja filosoofi, runoilija,
        suur' sanaseppä, soittoniekka,
        mies, jolla oli nopsa miekka
        ja joka suin päin vaaraan juoksi,
        myös lempi — muiden onnen vuoksi.
      Kaikk' oli hän, ja kuitenkaan
        ei mitään kerrassaan.

… Vaan anteeksi, en enää satu joutamaan: kuun säde, nähkääs, saapui mua noutamaan!

On vaipunut istumaan; Roxanen kyyneleet palauttavat
hänet todellisuuteen, hän hyväilee Roxanen huntua.

Hänt' älkää vähemmän te surko tämän tähden, hän hyvä, kaunis oli. Mutta kun ma lähden, kun ruumis kylmenee, kun olen kalman ruokaa, niin kahta merkitä te suruhunnun suokaa, mä pyydän: minuakin hiukan!

CYRANO, ankaran vilunväristyksen vavistuttamana, nousee äkkiä.
Ei tässä tuolissa! Ei! Ei! Ei istuen…
    Läsnäolijat aikovat kiiruhtaa hänen luokseen.
Ei, älkää auttako!…
    Nojautuu puuta vastaan.
                      Puu vain!…
    Äänettömyys.
                                   Se tulee. Kaappaat
kai minut nyt!? Mull' on jo marmoriset saappaat
ja lyijykintaat. Tulee, että narskuu hiekka!
    Ojentautuu.
No, vuotan seisoen…
    Vetää miekan huotrasta.
                … ja kädessäni miekka!

CYRANO. Tuo lattanoukka, luulen, nenääni tirkisti ja nauruun veti huulen. Nostaa miekkansa. Tää turhaako? Kai niin! Kai kohta tuossa makaan! … Vaan voiton toivossa ei aina taistellakaan… On taisto kauniimpaa, kun tietää: se on turhaa… — Kas, tuhat tutkainta tuoss' uhkaa mulle murhaa. Jo ennalta ne kaikki tuntea ma voin! Seis, Valhe! Iskee ilmaa miekallaan. Tuossa sait! — Ja vääryys, katsos, noin! Iskee. Ennakkoluulot, Kierous… kaikki tulkaa tänne, ma maksan velkani, varokaa itseänne! — Häh? Sovintoako ma hieroisin!? En koskaan! — Ja Tyhmyys, sinä siinä, esiin astu! Joskaan en voita, älkää luulko, että kesken lakkaan! Ei! Loppuun asti näin mä pistän, isken, hakkaan! Huitoo ilmaa, pysähtyy sitten läähättäen. Te veitte ruusuni, te laakerini veitte, mut yksi mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte, se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa, ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa, ja tänä iltana, kun Luojani mä näen, kun taivaan portista käyn sisään tervehtäen, niin liikkein kaunehin ja siroin uljahasti se kaartuu alas auerkynnyksehen asti, ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa, se mull' on… Astuu eteenpäin, miekka kohotettuna. … kannan…

Miekka putoaa hänen kädestään, hän horjuu ja kaatuu
Le Bret'n ja Ragueneaun käsiin.

CYRANO, avaa silmänsä, tuntee Roxanen ja sanoo hymyillen.
Hatun töyhtösulkaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CYRANO DE BERGERAC: VIISINÄYTÖKSINEN RUNOMITTAINEN SANKARINÄYTELMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.