The Project Gutenberg eBook of Tähtien turvatit 1: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Tähtien turvatit 1: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta Author: Zacharias Topelius Translator: Theodolinda Hahnsson Release date: July 23, 2017 [eBook #55177] Language: Finnish Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TÄHTIEN TURVATIT 1: AIKA- JA LUONNEKUVAUS KUNINGATAR KRISTIINAN AJOILTA *** Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen TÄHTIEN TURVATIT I Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta Kirj. ZACHARIAS TOPELIUS Suomentanut Th. Hahnsson Helsingissä, G. W. Edlund, 1890. Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino. ENSIMMÄINEN OSA. YÖN LAPSET. SISÄLLYS: Vulgata. 1. Talviyö. 2. Yön lapset. 3. Satulaton ratsastaja. 4. Karjan pappilassa. 5. Tuurholma. 6. Cannabis. 7. Salaliitto ja tapaaminen. 8. Kreivin aikaan. 9. Wittstockin muisto. 10. Uiva lastu. 11. Olkirasia. 12. Turun akademia. 13. Toinen lastu. 14. Ruotsalainen Leonidas. 15. Neunburgin viimeinen päivä. 16. Kullattu Ruben. 17. Keisarin edessä. 18. Seikkailuja Böhmissä. 19. Tunnettu. 20. Tappelun edellä. 21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona. 22. Tähti. Vulgata. Tuskin neljääkymmentä vuotta enempää on kulunut siitä, kuin oppikoulut Suomessa olivat melkein yksinomaan papiksi pyrkiviä varten. Latina kuohui ylinnä ja sen pohjasakona oli kreikka ja heprea. Ylempien luokkien tuli kääntää Uuden testamentin alkukirjoitukset kreikasta ruotsiksi, ja latinaksi, jos oikein oppineeksi tahdottiin. Ja mikäpä hyöty oppilailla tästä oli? Raamattua, tuota kirjojen parasta, he eivät suinkaan oppineet rakastamaan, se päin vastoin kävi heille rasittavaksi läksyksi. Ei tutkita elämän tärkeimpiä totuuksia käsipampun uhalla. Kreikkalaisen Uuden testamentin laita oli sama kuin koulujen pakollisen kirkonkäynnin; onneton se, joka ei jumalanpalveluksen loputtua taitanut kouluhuoneessa kertoa saarnan sisällystä! Kun se onnellinen aika koitti, jolloin poika koulutomusta vapaaksi pääsi, niin hän huokeasti huoaten ajatteli: Jumalan kiitos, ett'ei minun enään tarvitse kirkkoon mennä! Kun pitkittä mutkitta suorastaan käänsi kreikkaa latinaksi, niin siinäpä opin-näyte, joka esi-isille kelpasi! Vaan koska tämä tehtävä toisinaan oli sangen vaikea, kävin minä toivehikkaassa 13 vuoden iässäni erittäin iloiseksi, kun eräänä päivänä satuin löytämään unohdukseen joutuneen hyllyn romujen joukosta vanhan latinankielisen raamatun. Sepä vasta aarre! Ei hätäpäivää enään! Siinähän nyt oli käännös. Minä rupesin tutkimaan tätä kallis-arvoista kirjaa. Se ei ulkomuodoltaan ollut juuri miellyttävä: keltaisenharmaa, vuosikausien kuluttama. Vanhoine puukansineen, nahkaselkineen sekä messinkiheloineen ja hakoineen se varmaankin painoi puoli leiviskää. Kummallisia koristeita oli sen kansiin leikattu: Moses ja kymmenet käskyt, David harppuineen, Neitsyt Maria polkien maapallon ympäri kiertelevän käärmeen päätä. [Katolilainen kirkko on väärentänyt 1 Mos. 3:15 sillä tavoin, että se on vaimo eikä vaimon siemen, jonka sanotaan polkevan käärmeen päätä.] Kannet olivat aikoinaan olleet korukannet, mutta se aika ei ollut eilispäivänä, sillä tuossa puhtaana säilyneessä nimilehdessä näkyi selvästi painettuna: _Lugduni Batavorum_ (Leyden) _anno Domini_ MDLXX (1570). Tämä oli siis tuo oikea-uskoinen roomalais-katolilainen raamattu ainoassa hyväksytyssä latinalaisessa asussaan, _versio vulgata_, tahi kuten sitä tavallisesti kutsuttiin, _vulgata_, tuo yhteinen, vaikka raamattua ei yleensä muut saaneet lukea, kuin kartinaalit, papit ja munkit. Koulupoikakin saattoi käsittää, että tämä latina, jota käytettiin vuonna 400 jälkeen Kristuksen ei ollut Ciceron, ei likimainkaan, mutta vähäpä siitä, tämä oppineitten kieli piti koulussa sujuman kääntäessä, kuten vesi virrassa; siis täytyi vain rohkeasti sanat suusta löperrellä. Pian havaitsin, ett'eivät kannet ainoastaan, vaan myöskin painos oli aikoinaan ollut korupainos. Nimilehden kirjoitukset sekä lukujen alkukirjaimet olivat kauniisti koristettuja. Tekstiin oli sovitettu lähes 200 puupiirrosta, joista toiset olivat vähempää, toiset suurempaa kokoa. Tässä näki jotenkin karkeita maalauksia, ilman varjoja, ilman perspektiiviä, jotka kuvailivat raamatun tärkeimpiä henkilöitä ja tapauksia luomisen ajasta, (jota kuvaillessa taide parka tavallisesti ymmälle joutuu), aina uuteen Jerusalemiin Johanneksen ilmestyskirjassa, joka aine on yhtä suurena taiteiliain vastuksena. Parahiten oli piirtäjä onnistunut kuvatessaan Vanhaa testamenttia, joka olikin saanut runsaamman kuvaston osakseen, vaan Uusi testamentti, sehän vielä meidänkin aikoina on piirtäjän kuvauskynälle kiittämätön ala. Sen päähenkilö on liian pyhä, tuosta näkyvästä esityksestä haihtuu henki pois. Eipä Gustave Dorekaan ole onnistunut saamaan mitään aikaan Paavalin epistoloista. Sitä paitse ei taiteiliakaan voi elävästi nähtäviin saattaa enempää, kuin mitä hän itse on kokenut, ja mikä pyhää on, sitä pitää puhtain käsin koskea. Raamatun kuvaaminen on kuten urkujen sävelet, ne eivät soinnu, jos niitä käytetään maallisiin tarkoituksiin. Tämä kirja varmaankin oli ollut monen käden käyttämänä. Kansien sisäpuoli sekä tuo nimilehden edellä oleva kellastunut lehtirepale olivat melkein täynnä sen omistajien tahi lukijain nimiä. Useimmissa oli _us_ päätteenä, mutta muutamat kuitenkin loppuivat vähemmän klassillisesti. Nimilehden keskustassa oli suurilla kankeilla kirjaimilla piirretty vuosiluku 1642, ja sen ylipuolella nähtiin kuninkaallinen nimileima, kruunattu yhteenliitetty C. R. Mitäpä se lienee merkinnyt? Minua ei ensinkään haluttanut tuohon tuhlata mitään arveluita. Lehtien kapeisiin reunustoihin oli paikka paikoin tehty kirjoitusmusteella latinankielisiä muistutuksia, jotka olivat vanhuudesta valjenneet. Useimmat koskivat tekstin tahi toisintojen selityksiä. Parahiten nuot lukuisat kuvat minua miellyttivät. Näissä sievistämättömissä karkeissa muodoissa oli jotakin viehättävää semmoisen mielikuvitukselle, jonka taidevaatimukset eivät vielä suuria olleet. Goliat ja David, noita Endorissa, Makkabealaisten sodat, -- mitkä voitot ja kuvaukset! Taistelukenttä täynnä luita, jotka Herran sanasta Hesekielille saivat ruumiin ja hengen, -- Ilmestyskirjan lasimeri tulipatsailleen ja patsaan yläpuolella aurinko, jota taivaankaari ympäröitsi, -- seitsemän sinettiä ja seitsemän pasunaa, -- siinähän aineksia, joista valveillakin saattoi uneksia! Ilmestyskirjan 6:nnessa luvussa oli kuvattuna kuuden ensimäisen sinetin avaaminen. Valkoisen hevosen ratsastajan jäljessä näkyi sitä seuraavat kolme ratsastajaa, mustan hevosen ja hiirenkarvaisen hevosen ratsastajat hyökkäsivät tuhoa tuottavana maailmalle. Ruskean hevosen ratsastaja minusta hirvittävimmältä näytti. Minä katsoin tekstiin ja luin: _"Ja ruskia orhi meni ulos; ja sille, joka sen päällä istui, annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen toisensa tappamaan; ja hänelle oli suuri miekka annettu."_ Kolmentoista vuotias poika tirkisteli noita sanoja, mutta ymmärsi ne vain puolittain. Hän ymmärsi, että tuo ruskea hevonen merkitsi _sotaa_, mutta hän ei käsittänyt, että se saattoi olla rangaistustuomiona. Mitenkä? Sota, joka kasvattaa sankareita ja voittajia, sota, joka kansat uuvuksistaan herättää; sota, joka on vapaan miehen jaloin ammatti ja uljain urhotyö; sota, joka historian ihanimmat lehdet täyttää ja saattaa pikemmin kuin mikään muu, ihmisnimen ikimuistettavaan maineeseen, olisiko siis tämä jonakin kurituksena? Olisiko tämä verrattava kunniaa tuottamattomaan nälkä- ja ruttokuolemaan? "Ottaa rauha maasta pois?" Pelkurien rauha?... "Tappaa toisiansa?" Olisiko tämä sankarien elatuskeino?... Ja tuntien itsessään parempaa urhoollisuutta, etevämpää tietoa maailmanhistoriassa, sulki tuo koulun nuori latinan-oppinut mahtavan ylenkatseellisesti kirjan jykevät puukannet kiinni. * * * * * Mene, ihmistekojen ja jumalallisten neuvojen parraton tuomari; elämä on sinua opettava oikeammin tuomitsemaan. Tiedätkö mikä sota on? Sota on inhimillinen intohimo järjestettynä joukkoihin. Sota on viha ja murha. Sota on hätä ja kuolema. Sota on valhe ja petos. Sota on voimallisemman ylpeys ja heikomman nöyryyttäminen. Sota pilkkaa Jumalan ja tallaa ihmisten lakia. Väkivalta on sen lippu ja sen tunnussana, yhtä valheellinen kuin jumalaton, on Napoleonin lauselma, että Jumala on aina mukana siellä, missä lukuisimmat kanuunat ja suurimmat pataljoonat ovat. Sota on pedoksi muuttunut ihminen. Sota on törkeä itsekkäisyys, joka lukemattomat uhrit allensa polkee. Sota kieltää kaikki sivistysmuodot ja käyttää väärin kaikki tieteet. Sota on Kain nuijinensa ja kulkee aikakausien läpi todistuksena ihmisen lankeemisesta. Sinä, joka ylistelet sotaa, oletko nähnyt tappotannerta taistelun riehuessa sekä sen tauottua? Oletko käynyt sotalasaretissa? Niin, kuolleet ovat saaneet levon, mutta oletko lukenut raajarikkoiset ja oletko kukkuralleen mitannut kurjuuteen jääneitten kyyneleitä? Arvaatko, mitkä voimat ovat hukkaan menneet, ja kuinka paljo on tuhlattu leipää, jota nälkäisiltä on riistetty? Hävitetyt vainiot saattaa uudestaan kylvää, poltetut kaupungit ja kylät uudestaan rakentaa, mutta _aikansa_ harventuneeseen sukupolveen on sota laajalle polttanut kovan taantumisen ja tapain turmeluksen polttohaavan. Älä ylistele sotaa, hyväksy se siltä kannalta kuin Herra avio-eroa: ihmisten kovuuden tähden! Sotaahan täytyy olla maailmassa niin kauan, kuin ihmissydämmien itsekkäisyys nousee kapinaan toinen toistansa vastaan, aseta toinen Cordillerien rinteille ja toinen Himalayan laaksoihin, niin sota sittenkin on saava sijansa maailmanhistoriassa. Mutta jos aseet poistetaan? Jos puolueettomia ollaan? Poista intohimot, karkoita kunnian- ja vallanhalu, voitonhimo, kateus, kärsimättömyys, ylpeys ja kaikkinaiset halut; täytä kymmenet käskyt rakkauden lain mukaan ja puhu sitten puolueettomuudesta! Siihen asti saattavat kansaoikeus ja rauhanliitot mahdollisesti vähentää, vaan eivät koskaan lopettaa sodan kurjuutta. Ihanat iäisen rauhan unelmat, halajava huokaus, joka aikakausien läpi on kulkenut aina ihmiskunnan lapsuuden sadusta saakka, miksi pettyvät ne yhä uudestaan, miksi ne aina verivirtoihin uppoavat? Siksipä, että profeetan ihana näky siitä ajasta, jolloin lauma on laitumella leijonan parissa ja lapsi pistää kätensä kyykäärmeen pesään, edellyttää, että "Herran tunto täyttää kaiken maan, niinkuin vesi peittää meren." Saata meitä sinne, Henki, joka maailmaa johdatat, niin iäinen rauha ei enään ole paljas satu! Siihen saakka tee työtäsi, paljastettu miekka, jota ensi kerran käytettiin paratiisin suljetuilla porteilla; tee tehtäväsi vitsana ja kurittajana! Ja kun sinua käytetään puolustamaan iäisyysmietelmää tahi suurta aatetta, joka vie meitä lähemmäksi lopullista päämaaliamme, niin muista, että sinua käytetään sodan vastustajana eikä sen oikeuttamisen todisteena! Muista, että sinussakin on viattomasti vuodatetun veren pilkkuja ja paina nöyrästi kärkesi sen _"rauhan"_ edessä, jota sinäkin vasten tahtoasi olet taistelussa loukannut. Ruskean hevosen ratsastaja yhä edelleen ratsastaa. Hevosen kaviot tallaavat maan ruohon, sen sieraimet korskuvat tulta sinertävän meren ylitse. Aina se on satuloittuna, aina varustettuna. Väliin se vauhtinsa hiljentää, ohjat riippuvat höllänä, ratsastaja näyttää nukkuvan, kuten Hunni ratsunsa selässä. Mutta eipä hän nukukkaan, hän vain levähtää vähän, hioaksensa miekkaansa sekä paremmin kiinittääksensä satulahihnansa. Nykyhetkessä on hän yöt päivät varustettuna, ja paremmin kuin koskaan ennen, sekä odottaa vain ilmoitusmerkkiä jostakin kaukaisesta paikasta idässä. Miksikä hän istuisi ratsun seljässä, joll'ei taistelemista varten? Ja jonakin päivänä, aivan aavistamatta kuuluu torven toitotus, kannukset painetaan ratsun kylkeen, hävittäjä lähenee ja tuossa tuokiossa on hän meidät saavuttanut. Pois tuo kaunisteleva puhe ihmiskunnan edistymisestä, sivistyksen aikakaudesta, vapaudesta, tasa-arvosta, veljeydestä! Pois kaikki päivän huvitusten, elämän mukavuuksien ja hehkuvien puolueitten pienet puuhat! Tuo hurmaava valssi taukoaa, viini vuotaa santaan, vaali-uurna kukistuu kumoon, puhuja-istuimet horjuvat, kirjapainot kahlehditaan, tykistöt laativat lakia. Ruskean hevosen ratsastaja on ainoana tuomarina, ja hänen lakinsa on _vae victis_! Tämä kaikki joksikin aikaa. Sota, joka kaikki syö, joka kieltää kaiken muun, paitsi voiman, ei saata olla ilman polttopuita. Sen täytyy jälleen rakentaa, jälleen kylvää, saadaksensa jälleen koota uusia voimia. Kansoissa on jäntevyyttä, he parantavat aukot, rakentavat uudestaan ja rupeavat uudestaan hengittämään, ellei veri ole heistä jo kuiviin vuotanut. Ruskean ratsun ratsastaja ajaa ohjat höllällä, mutta varustelee itseänsä tulevaan kilpa-ajoon. Hän käyttää sitä aikaa, jota rauhaksi sanotaan, mutta joka vain onkin aselepo, nylkeäksensä kansaa sotajoukkojen varustamisella. Hän tahtoo sen tuoreemmat vesat, ei häntä tyydytä vanha työkalu. Hän tahtoo määränsä nuoria miehiä, jotka ovat elämänsä parhaassa iässä. Hän tahtoo määräpisarat työmiehen hikeä, äitien ja pariskuntien kyyneleitä. Hän tahtoo korkomääränsä kansojen säästörahoista. Hän tahtoo määränsä olentoja, saadaksensa niillä hävittää toisia olentoja. Ruskean hevosen ratsastaja on unohtavinaan, että, jos kansalainen on olemassa valtiota varten, niin valtiokin on ihmiskuntaa varten. Näin ratsastaa hän yhä edelleen ajassa, hyvin tietäen, että hän ratsastaessaan joka askeleelta joutuu lähemmäksi omaa häviötänsä. Ratsun juostua ohjat hellitetään, ohjain hellittyä taas ratsastetaan. Paljon uutta ja parempaa ehkä versoo hevosen kavioin alta; onhan myrskylläkin tehtävänsä ilman puhdistajana. Mutta myrsky kuuluu ainoastaan olemisen vaihtelun-alaisiin alempiin ilmakerroksiin. Korkeammissa on tyventä. Sodalla ei ole yhtään muuta järjellistä päämaalia kuin kieltää itseänsä. Ruskean hevosen ohjaaja ratsastaa kohden aikojen loppua, jolloin taistelunkaan poikki taitetaan, kaikki sodat myrskyilleen ja verisine vaatteineen tulessa poltetaan eikä mikään kansa enään miekkaa nosta toista vastaan. 1. Talvi-yö. Advigila, Domine. Lukija, sinä joka tartut ovenripaan, mennäksesi ulos pimeään yöhön, miksikä et jää lämpimään, valoisaan kotiisi? Vielä on aikaa. Vielä lamppu palaa, vielä tuli liedessä paukkuu, vielä koti sinulle avaa turvallisen, rakkaan, uskollisen helmansa! Älä lähde ulos tuntemattomaan yöhön! Sinä et tiedä mitä, tahi kuka sinun vastaasi siellä tulee. Täällä on juuresi, täällä se lyhyt hetki, jossa elät. Yö tuolla ulkona on pimeys, jonka lävitse emme näe, on muinaisuus ja tulevaisuus, jonka välillä ihmiselämän katoava kipinä loistaa ja sammuu... Sinä lähdet? Et tahdo mennä kauas, tahdot seisahtua portaitten viereen, sinä tahdot laskea aluksesi ankkuriin nyky-ajan tunnettuun satamaan ja antaa sen liikkua vain niin pitkälle, kuin venhenuora ulottuu. No mene siis, minä tahdon seurata sinua toisen pimeyden lävitse joka vie muinaisuuteen; -- sen toisen pimeyden lävitse joka vie tulevaisuuteen, johdattakoon sinua Jumala lempeine tähtineen. Huomaa, että menneen ajan historialle on annettu nimi: "ein rückwärts gekehrter Profet." Tuo ensimmäinen pimeys on valtava ja nielaisee maailman. Talvi-yö peittää kaikki, kuten teräksellinen kilpi. Mutta teräskin saattaa kiiltää, ja vähitellen, kun silmäsi terät suurenevat, havaitset taivaan ja maan välillä rivin haahmoviivoja. Edessäsi on äärettömiä varjojen ympäröimiä jääkenttiä. Varjot saavat selvemmät muodot: jäälakeutta, joka äsken näytti loppumattomalta, piirittää metsät ja manteret kahdelta puolen. Pian havaitset niiden somat polvekkeet, jotka pehmeänä, selvänä kehyksenä ympäröivät tuon valkoisen taulun. Missä on pimeys? Sitä ei enään ole olemassa, lukemattomat vapisevat nuolet, lumen, ilman ja tuon loistavan kaarroksen valopilkut, joka maailmaa ympäröitsee, ovat sen lävitse ampuneet. Oi nuot äänettömät, levolliset tuikkaavat tähdet, jotka todistavat luomisen suuruutta ja Luojan kaikkivaltiaisuutta, nehän kauan aikaa luultiin olevan olemassa vain maailman yön valona! "Mutta kun näen taivaat, Herra, sinun kättesi työt, kuun ja tähdet, jotkas valmistit, mitä on ihminen ettäs häntä ajattelet ja ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?" * * * * * Valkoisella jäälakeudella mutkistelee hienona, tuskin näkyväisenä piirtona ajotie. Lumen heijastaessa saattaa siinä nähdä tumman pilkun, joka tarkemmin tarkastellessa havaitaan olevan leveä, kahden hevosen vetämä ajoreki. Paitsi ajajaa, on reessä kaksi lammasnahkaisiin turkkeihin verhottua miestä. Pakkanen on kova ja lähenisi varmaankin elohopean jäätymäkohtaa, jos lämpömittari jo siihen aikaan olisi ollut keksittynä. Matkustajien korville nostetut turkinkaulukset ovat, kuten hevosten harjatkin, ihan härmäisiä. Lumi narisee teräksisien reen-anturain alla. Jääkenttä näyttää olevan, kuten taivaskin, tähtösiä täynnä. No nyt siis seisomme menneisyyden tanterella ja tunnemme sen ajan pääpiirteet. Me olemme asettuneet Uudellemaalle Karjan pitäjään ja näemme edessämme jäätyneen järven. Aikakausi on Kustaa II Aadolfin. Reessä istuvat miehet ovat Suomen ensimmäinen tiedemies, tuo kiitetty Tammisaaren pastori Sigfrid Forsius sekä Helsingin tullimies Lydik Larsson, jonka nimi sattumuksesta on joutunut jäämään aikakirjoihin. Molemmat ovat matkalla viimeksimainitusta kaupungista Tammisaareen. Tullimies, hyvätietoinen, hyvin verhottu ja puhelias neljänkymmen-vuotias mies, jonka leuassa oli suuri luomi, veti kireämmälle mittavaa matkavyötänsä ja sanoi pitkälle, laihalle, seitsenkymmen-vuotiaalle matkatoverilleen, joka kehnonpuolisessa turkissaan näkyi vilusta värisevän: "Pistäykää vällyjen sisään, Sigfrid mestari, te kuolette viluun! Meillä on vielä puoli penikulmaa Uuskylän taloon, enkä minä tahdo omalle tunnolleni taakaksi sitä, että olisin kyydinnyt noin oppinutta miestä, kuin te olette, kankeaksi jäätyneenä Tammisaaren." "Ei haita", vastasi toinen. "Köyhä elonkipinä kestää kyllä niin kauan, kuin Jumala puhaltaa tuohon sammuvaan hiillokseen. Minulla on tässä parempaa seuraa, kuin teidän lämpöisen vällynne alla." "Sepä minulle suureksi kunniaksi, Sigfrid mestari", sanoi tullimies, "onhan se minun kunniani, että te tahdotte istua reessäni, minun kun kuitenkin täytyi tätä tietä matkustaa. Te olette arvoisa mies, te, mutta minä vain oppimaton ruununpalvelia, joka ansaitsen jokapäiväisen leipäni suolasta ja sillistä, ellen satu saamaan hollantilaisen palttinakankaita takavarikkoon. Uskokaa pois, ettei hän minua helposti petä. Ja jos niinkin olisi, että mies ja hevonen sotaan tarvittaisiin, koska minulla on kuninkaallisen majesteetin kirjat Tuurholmaan, niin kyllä minun Antti Hackspet'ini on näyttänyt venäläisille mistä David olutta osti. Mutta totelkaa nyt neuvoani, menkää vällyjen alle, sillä sielu tässä pöpöräksi jäätyy tämmöisessä koiran ilmassa... Katsokaa, tuossa lensi tähti! Ihmiset sanovat sen tietävän suoja-ilmoja, mutta sen te paremmin ymmärrätte." Tuo oppinut mies ei pitänyt vastausta tarpeellisena. Hän yhä lakkaamatta katseli tähtikirkasta taivaankantta, joka tässä kuivassa, läpihohtavassa talvi-ilmassa näytti räiskyvän ja säkenöivän. Näkö-ala jään ylitse oli niin lavea, kuin hän suinkin toivoa saattoi, mutta tie mutkaili ja vaati häntä välistä kääntymään, kun hän tahtoi pitää silmällä niitä tähtiryhmiä, jotka viimeksi olivat joutuneet hänen tarkan huomionsa alaisiksi. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja huudahti melkeinpä hämmästyneenä: _"Advigila, Domine, hae noet e nascentibus!"_ "Mitä sanoitte?" kysyi Lydik Larsson uteliaasti. "En häpeäkseni minä tullijärjelläni tuota käsitä, minä en latinaa ymmärrä enemmän kuin koira." "Minä sanon", vastasi Sigfrid mestari: "Herra, kaitse niitä lapsia, jotka syntyvät tänä yönä! Heille on suuret lahjat annettu ja he loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja saattavat sammua pimeyteen." "Senkö te saatatte lukea tähdistä?" kysyi tullimies teeskentelemättömällä kummastuksella. "Ihminen päättää, Jumala säätää. Täällä näemme puolittain kuten peilissä tapauksessa, mutta koska täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa. Siinä hetkessä kun ihminen maailmaan syntyy, on hän maailman järjestyksen alainen, eikä löydy mitään niin suurta eikä mitään niin pientä, joka ei ole siihen liitetty. Mikä siis maailman järjestys sinä hetkenä on, se on sen ihmisen juuri eli _ingenium_, joka silloin syntyy. Mutta se juuri kasvaa eri tavalla maailman erilaisissa ilmoissa, joita Herra johdattaa, ja niin versoo samasta juuresta erilaisia puita, jotka kuitenkin ovat samaa lajia. Tähtiä tulee pitää aurinkokellona, jonka mukaan maailma kulkunsa asettaa, vaikka aurinko ei asetu kellon, vaan kello auringon mukaan." "Mitähän kummallista se sitte lieneekään, joka nyt taivaalla vallitsee?" "Tänä yönä Jupiter hallitsee niin ihmeellisellä voimalla, että se harvoin ennen on tapahtunut, ja sepä tavallisesti ennustaa suuria lahjoja. Vaan hänen takanaan näkyy Saturnus, johon ei ole uskomista ja minä luulen, että hän vie häviöön sen, joka muuten olisi kunniaan kohoavaa. Mikä yhtäläistä on, käy hänen valossaan erilaiseksi ja monet vaarat ovat tulossa, kuitenkin ilmaantuvat ne enemmiten mielen muuttelevaisuudessa. Olemme Joulukuussa ja aurinko kulkee Joutsimiehen merkistä Kauriin merkkiin. Joutsimiehen lapset ovat hyvänlaatuiset, mutta Kauriin lapsilla on makeasti puhuva kieli, lupaavat paljon, jota eivät teekkään ja ylistävät itseään sekä etsivät enemmän ihmisten kiitosta kuin Jumalan. Siis, mikä nyt syntyy on mahtavaa, vaan ei pysyvää laatua, kosk'ei se paremmin kuulu Joutsimiehelle kuin Kauriillekaan. Pankaa tämä mieleenne, Lydik, koska te luultavasti elätte kauemmin kuin minä." Tullimies, joka samati kuin koko hänen aikakautensa, uskoi tähtien vaikutuksiin, aikoi juuri uudestaan kysyä jotakin yön salaisuuksista, kun tien polvekkeessa kaksi rekeä näkyi tulevan heitä vastaan, ajaen hurjaa vauhtia. Ensimmäisessä, raskaaksi sälytetyssä reessä, istui lyhytläntä mies, puolalainen nahkatakki päässä ja huimasi kaikin voimin piiskallaan vaahtoisia hevosiansa. Toisessa reessä eräs nainen ja kyytimies vaivoin saattoivat seurata ensimmäisen jälkiä. "Puoli tietä kruunun virkamiehille!" huusi tullimies mahtavasti, samalla kun hänen ajajansa tuskin ennätti väistyä sivulle päin hankeen. "Hol' dich der Teufel!" vastasi mies, hurjasti viuhtoen piiskaansa, ja oli muutamassa silmänräpäyksessä seuroilleen kadonnut näkyvistä. "Hevosvarkaita!" mötisi tullimies harmistuneena. "Minä en koskaan enään huoli silakkaa suolata, ellei tuolla omenasaksalla ollut jotakin tekemättä kruunun ja nimismiehen kanssa." Pian tuli hän vielä selvemmin havaitsemaan, miten vaaralliset maantiet olivat. Ajaja ajoi nyt jäältä kapealle talvitielle, joka vähän matkan päästä yhtyi siihen valtamaantiehen, mikä Karjan ja Pohjan kautta vie Tammisaareen. Viimeksimainitulla, kinosten soukistamalla tiellä oli syntynyt hirveä melu. Kaksitoista ratsastajaa lännestä päin, oli tullut toista vertaa suurempaa joukkoa vastaan, joka idästä päin tuli reessä matkustaen, eikä kumpikaan joukko tahtonut antaa tietä toisillensa. Malttamatoin äreä komentosana kuului ratsastajien puolelta: "Viskatkaa ne siat hankeen ja paiskatkaa kumoon heidän rekensä!" Silmänräpäyksessä etummainen ratsastaja ratsasti kumoon etummaisen reen hevoset, ja toiset seurasivat nopeasti hänen esimerkkiänsä. Hirveä meteli syntyi. Hämmästyneet reessä istujat olivat toista vertaa lukuisammat kuin ratsastajat, mutta havaitsivat itsensä äkki-arvaamatta hankeen heitetyksi, hevoset, ajokalut ja ihmiset toinen toistensa alla. Metsässä kaikuivat huudot ja uhkaukset. Kuu, joka juuri oli noussut, hopeoitti kuusien latvat ja laski epävarman loisteensa tämän avuttoman sekamelskan ylitse. Tuon rekijonon takimmaiset matkustajat olivat sillä välin ennättäneet asettaa rekensä poikkipuolin tietä ja muodostivat siten tiensulun, joka esti ratsastajia pääsemästä edemmäksi. Pakolaisia, jotka koettivat pelastua kahakasta, tuli vastaan tullimiestä, jonka oli täytynyt seisattua vähän matkan päähän noista taistelevista. "Palatkaamme takaisin, Lydik, palatkaamme takaisin, nuot ovat rosvoja!" huudahti rauhaa rakastava Sigfrid. Tullimies, joka kruunun varalle piti hevosta ja miestä, tunsi itsensä oikein urholliseksi. "Olisi minun Antti Hackspet'ini täällä, niin kyllä minä noille yöhuijareille opettaisin mitä _mores_ ovat, mötisi hän taas, itsekseen ylpeillen siitä, että hän kuitenkin osasi yhden sanan latinaa, siis enemmän kuin koira. Joll'ei Kirkniemen Aake herra tätä nykyä olisi puolalaisten niskassa, niin minä vaikka vedolle menisin siitä, että hän tuolla maantiellä elämöitsee, eikä kukaan muu. Ei se mies tietä anna, vaikka kuninkaan iso-äiti vastaan tulisi." Tuskin tämä oli sanottu, ennenkuin nuori, solakka mies, jonka lakissa oli kultareunus ja turkissa majavannahkainen kaulus, viskasi itsensä huolettomasti tullimiehen rekeen, huutaen: "Aja, talonpoika, aja!" "Huuti, mies!" ärjäsi rohkea tullimies. "Mikähän raukka tekin olette, joka jäniksen jalkoja käytätte silloin, kun teidän tulisi puolustaa itseänne maantien sissejä vastaan? Eikö teitä ole kolme yhtä vastaan?" "Venäläiset meidän päällemme hyökkäävät, heitä on kaksi tahi kolmesataa miestä!" valitti pakolainen. "Hänen armonsa, linnanpäällikkö, on matkalla Turkuun ja vihollinen on tullut maahan, ottaaksensa häntä koko seurueinensa vangiksi." "Venäläiset? Onko hän hulluna? Sillä taholla meillä on ollut rauha jo yhdeksän vuotta, ja jos tulevatkin, niin eivät he ainakaan lännestä päin tule, sen jo pässinpääkin käsittää. Jos tuo on hänen armonsa, linnanpäällikkö, niin varokaa kaulaanne, mies, jos karkaatte palveluksestanne. Minä tunnen Juho herran: hänen rikkautensa riittää kyllä, vaikka pukisikin kaikki tyhjäntoimittajansa majavan-nahkaan, ja opissa ei häntä etevämpää ole tässä maassa muuta kuin yksi. Ottakaa lakki päästänne, tässä istuu hän, joka on opissa etevin! Mutta Juho herra on ollut ratsumestari, mies! Hän hirtättää karkulaisen porttinsa pylvääseen, sellainen on sotilaan tapa... Nytpä melu maantiellä hiljenee; mahtanevatko erota sovinnolla?" Odottamaton äänettömyys vallitsi tuossa äsken meluavassa joukossa. Syynä siihen oli, että ratsastajain päällikkö äkki-arvaamatta seisoi katsellen silmästä silmään tuttua miestä, ja säätyveljeä, jota ei ollut hyvä loukata -- tämä oli kuninkaan uskottu mies, entinen Suomen aatelislipuston ratsumestari, nykyään Turun linnan päälliköksi nimitetty herra Juho Knuutinpoika Kurki. "Tekö tässä olettekin, sukulaiseni?" huudahti ratsastajien päällikkö äänellä, joka osotti sekä harmia että hämmästystä. Se oli Eerik kuninkaan tyttären poika ja saattoi vaivoin hillitä kuumaa Vaasavertansa kiehahtamasta. "Olinpa varma siitä, ett'ei tässä kukaan muu kuin Aake Tott saattanut tuolla tavoin syöstä rauhallisten matkustajien kimppuun", virkkoi linnan päällikkö yhtä harmistuneella äänellä. Hän ei erehtynytkään, sillä siinä oli todellakin Kustaa II Aadolfin kiitetty "lumiaura", joka tässä syöksi talvikinosten välissä eteenpäin. Hänen ilmestymisensä täällä johtui siitä, että hän talvikortteereista Puolassa oli lähetetty pestaamaan sotajoukolle uuden komppanian hänen kiitettyjä suomalaisia ratsastajiansa. "Jos joku toinen, kuin te, olisi tässä ollut", sanoi Aake herra, "niin hän päällään seisoisi tuolla lumikinoksessa, oppiakseen erottamaan aatelismiestä talonpojasta." "Ja jos joku toinen kuin te, tässä olisi ollut", vastasi Juho herra, "olisi hän huomenna Turun linnantornissa saanut oppia, ett'ei maantie-rauhaa rikkoa saa." Aake herra pyyhkieli härmää tuiman-näköisistä viiksistään, kiroili pimeyttä sekä osotti vihdoin olevansa sovintoon taipuvainen, sillä hän esitti, että riita sovittaisiin pois runsasvaraisen pöydän ääressä Kirkniemessä, johon oli tuskin penikuorman matka ja jossa hänen tallimestarinsa Lauri Palikka saattoi tarjota heille Hispanian viiniä suojelus-aineeksi talvikylmää vastaan. Juho herra, joka katsoi parhaaksi olla kuninkaan suosikin syrjähtämisiä mielessä pitämättä, tuumi, että nyt olisi myöhäistä lähteä Kirkniemeen. Hän oli tilannut yösian Uuskylän talossa, joka ei ollut tästä kaukana, ja jos Aake herra hänen kunniakseen tahtoi häntä seurata sinne yöksi, niin saattoi hän vakuuttaa, että hänen hovimestarinsa Antonius Pape tarjoisi sellaista Unkarin viiniä, jonka lämmittävä voima varmaankin oli yhtä suuri kuin hispanian viinin. Sovinto tehtiin ja selkäänsaamiset pidettiin hyvänään. Hevoset ja reet asetettiin paikoilleen yhdistetyin käsivoimin; mutta ei ollut tuuppauksista eikä haukuntasanoista puutetta. Karkaajat palasivat; hovimestari Antonius Pape kiipesi häpeissään tullimiehen reestä ja sai käskyn toimittaa pidot sellaiset, kuin tilaisuus myönsi. Pian tämä lukuisa seura oli saapunut kortteeriinsa Uuskylän taloon, herrat, aateliseuroineen tuvassa, viinipikarien ääressä, sekä palvelijat oluthaarikkojensa ääressä avarassa, tätä tilaisuutta varten lämmitetyssä riihessä. Kaikki oli leirikannalla; rouvia tahi naispalvelijoita ei ollenkaan näkynyt matkueessa. Tullimiehellä ja hänen seuralaisellaan ei tässä nyt ollut valitsemisen varaa, vaan täytyi heidän etsiä itselleen yösijaa lähellä olevassa Kaskaksen torpassa. Tännekkin jo oli yövieraaksi otettu vastaan eräs kulkeva kerjäläisnainen. Oljet lattialla tarjosivat vieraanvaraisen vuoteen kaikille, ja ainoa sänky jätettiin kaikkialla tunnetulle ja kunniassa pidetylle Tammisaaren pastorille. Mutta eipä edes väsymys eikä vilu saattanut himmentää mestarin silmissä hänen rakkaita tähtiänsä, vielä kauan hän istui liehuvan pärevalkean loisteessa, syvästi miettivällä katseella tarkastellen valjennutta tähtikarttaa, jota hän aina kuljetti mukanaan ja johon hän nyt harppimitalla merkitsi niitten kiertotähtien asemaa, mitkä tänä yönä taivaalla olivat hänen huomiotansa herättäneet. Nukkuvien hiljaisiin hengähdys-ääniin sekaantui vielä hänen kuiskaava rukouksensa: _Advigila Domine!_ Ja kartan alasyrjään oli hän piirtänyt muistiin päiväluvun: Joulukuun 7-8 1626. 2. Yön lapset. Kuten, mennyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet. Sigfrid mestarin lepoa häiritsi uusi pärevalkea, joka tuvassa sytytettiin. Hänen unissaan se muuttui Jupiterin loistoksi ja ajatellen tuota tähtien kuningasta, hän näissä viehättävissä aatelmissaan taas nukkui. Kun hän ennen päivän koittoa heräsi, näki hän hämmästyksekseen torpan emännän hoitelemassa kahta vastasyntynyttä lasta, jotka tämä oli pessyt, kapaloinnut sekä huolellisesti pannut maata vanhaan koppaan villojen päälle. Hän katseli vaimoa ääneti hetken aikaa. Tämä nuori nainen oli ollut hänen rippilapsensa, ja vieläpä parhaitakin. Hän osasi katekismuksensa paremmin kuin kukaan muu ja Jumala tiesi mistä hän oli oppinut tuon siihen aikaan hänen vertaistensa joukossa erittäin harvinaisen kirjoitustaidonkin. Hän seisoi siinä rohkeana ja neuvokkaana kotikutoisessa harmaassa nutussaan ja raitaisessa villahameessaan; mestari näki miten hän, kun oli lapset hoitanut, teki takkaan valkean ja asetti tulelle padan, jossa hän keitti nauriita miehellensä, tämä kun jo oli metsässä puita kotia vetämässä. Sigfrid mestari luki aamurukouksensa, nousi ja katseli kopassa makaavia lapsia, kuten vanhus elämänsä ehtoolla katselee elämän aamua. Siinä oli kaksi kauniinmuotoista lasta, mutta niin surkean vähäistä, että melkein olisivat mahtuneet torpparin puukenkiin, jotka lattialla vuoteen vieressä olivat. "Mistähän Dordei nuot herranlahjat on saanut?" kysyi pastori. "Eihän ne omiakaan saata olla?" "Eihän olisi varaa", kuului vastaus. "Minulla on ennestään jo kaksi. Tommu on nyt kolmannella vuodella ja Sigfrida seitsemän viikon vanha. Hän on saanut nimensä teidän nimenne mukaan, mestari, ja saa nyt jakaa ruokansa näille raukoille. Mitäpä minä useammista välittäisin, enkä ainakaan kahdesta yhtä haavaa." "Ovatko nuot tuolla kopassa kaksoisia? Ja mitenkä Dordei on ne saanut? Minä en nähnyt niitä eilen." "Niin, mitäpä hänkin, tuo raukka tuolla, tänne joutui kylmään talvi-yöhön kuolemaan? Mutta sehän ymmärtääkseni oli Herran sallimus, ja minun kai täytyy siis huolta pitää pienokaisista siksi, että joku heitä armahtaa. Arvoisa mestari tuli aivan kuin olisi teitä oltu hakemassa heitä ristimään." "Mitä Dordei sanoo? Onko heidän äitinsä kuollut?" "Jumal' armahtakoon, on. Täällä hän makaa." Ja Dordei osotti sormellaan syrjäistä nurkkaa kangaspuitten takana, jota hän nyt päresoitollaan valaisi. Sigfrid mestari astui lähemmäksi ja näki valkean valossa naisen ruumiin makaavan oikosenaan oljilla. Tämä oli se kerjääjä, joka oli saanut torpassa yösijan. Tuota vanhaa pastoria käytettiin yhtä paljo lääkärinä kuin sielunpaimenena ja ennustajana. Hän tarttui naisen käteen, tarkasteli valtasuonta, nosti vähän silmälautasia ja hänelle selveni, että tuo elonkipinä oli lähtenyt pois tämän maailman kurjuudesta, johon se ei enään koskaan palajaisi. Niin hiljaa, niin ääneti oli se lähtenyt, että näistä seitsemästä, jotka huoneessa makasivat, oli ainoastaan emäntä viimeisen huokauksen kuullut. Se oli varmaankin tapahtunut aivan äsken, tuskin tuntikaan oli siitä kulunut, sillä kuollut oli aivan lämmin vielä. "Mutta miksikä ei minua herätetty ajoissa, jolloin vielä ehkä olisin voinut auttaa?" kysyi nyt tämä vanha lääkäri, tuskastuneena semmoisesta välinpitämättömyydestä. Kyyneleet alkoivat vieriä Dordein poskille. "Arvoisa mestarihan tietää, että tämä on naisväen työtä. Se kävi niin pian; minun täytyi ottaa lapset hoitooni ja kun taas katsoin häneen, oli Jumala jo omansa korjannut." "Kuka hän oli? Mistä hän tuli?" "Kysykää tuulelta, joka yöllä kasken ylitse puhaltaa, mistä se tulee ja kuhunka se menee! Ulkopitäjäläinen hän oli, sen verta tiedän, ja kielimurteensa oli ulkomaalaista. Kerjäläisiä olemme nähneet yllin kyllin; tuskin tässä päivää kuluu, ett'ei niitä tule yksi tahi useita. Hän, raukka ei ollut kuten ne muut, paitsi että hän oli kurjempi kuin kukaan heistä. Hän koputti ovellemme vähää ennen kuin mestari tuli. Se oli niin arka koputus; luulin lapsen siellä olevan. Sitten hän tuli sisään ikään kuin unissaan, astui muutaman horjuvan askeleen ja vaipui oljille kangaspuitten taa. Ei hän syönyt, eikä maksanut vaivaa kysyä häneltä niitäkään. Ainoa, mistä selkoa sain, oli, että ratsastajat olivat maantiellä pimeässä hänen kumoon ratsastaneet." Tullimies Lydik Larsson, joka vihdoin oli herännyt, kuuli nuo viimeiset sanat ja virkkoi unisena, että se oli aivan Aake herran ratsastajain tapaista. Torppari tuli sisään, ja koputti lumen raskaista hylkeen-nahkasista saappaistaan. Kuten melkein kaikki silloiset Suomen täysi-ikäiset miehet, oli myöskin Tuomas Kask ollut sotapalveluksessa ja Evert Horn'in päällikkyyden alla sodassa venäläisiä vastaan kadottanut toisen käsivartensa. Onneksi kuitenkin se oli vasen käsivarsi. Hän toi tiedon, että herrat tuolla Uuskylän talossa olivat pois lähdössä. Neuvottelu pidettiin, ja Sigfrid mestari lupasi ristiä nuot vastasyntyneet. "Sepä on kristillinen velvollisuuteni", tuumasi hän, "mutta jotakin herrojen myöskin tulee tehdä. He ovat olleet syynä tuon köyhän äidin turmioon, ja mitä eivät enään saata palkita hänelle, sen tulee heidän palkita hänen lapsillensa. Minä menen Uuskylään kutsumaan heitä tänne kummiksi." Se oli sanottu sana, ja liikutetussa mielentilassa tuon väkivaltaisen teon takia läksi vanhus heti matkalle. Päivä koitti, mutta tupa oli vielä pimeä siitä yksinkertaisesta syystä, että sen ainoa ikkunaruutu oli rikki ja rohtimilla tukittu. Dordei oli vaivoin joutunut siivoamaan suuremman osan oljista lattialta sekä puhdistamaan Tommun nokista nenää, kun herrat astuivat sisään ja kaksi palveliaa heidän muassaan, jotka ottivat hoitoonsa heidän viittansa ja hansikkansa. Tullimies ja Sigfrid mestari saattoivat nyt takkavalkean loisteessa tarkemmin katsella noita mahtavia miehiä, jotka siihen aikaan olivat maansa uljaimpia, toinen rauhassa ja toinen sodassa. Molemmat olivat parhaassa iässään, herra Juho Kurki kolmekymmentäkuusi ja herra Aake Tott ainoastaan kaksikymmentäkahdeksan vuotias. Molemmat olivat matkatamineissa, jonka vuoksi ei tuosta tutusta Kustaan-aikaisesta puvusta nyt saattanut nähdä muuta, kuin lyhyet polussaappaat sekä leveälieriset hatut. Mutta matkapuvussakin oli hovimiehen ja sotilaan välillä nähtävä erotus. Kurki oli paremmin lyhyt- kuin pitkävartaloinen, hänen kasvonsa piirteet olivat hienot ja älykkäät ja niin ylhäinen hän oli, että, kun hänen luonaan käytiin kunniatervehdyksillä Turun linnassa, sanottiin sitä "hovissa käynniksi." Hänen pitkä tukkansa oli huolellisesti pantu jakaukselle; hänen säämyskäisessä liivitakissaan oli talvis-aikaan kärpän-nahkainen sisusta ja sen soljet olivat kullasta; hänen vyöstään riippui venetsialainen tikari, jonka kahvan-nupissa oli suuri safiiri. Tott oli häntä melkein päätänsä pitempi, roteva ruumiiltaan ja käsivarret sekä sääret tavattoman pitkiä, hän oli aivan ikään kuin varta vasten luotu hevosen selässä istumaan; seisaallaan hän huonosti hoivasi pituuttaan, ja näytti kokoon vaipuvan. Tällä haavaa oli hänellä lyhyeksi leikattu tukka, jota oli mukavampi pitää teräskypärän alla, mutta myöhemmin on hänestä tehty kuva, jossa hänellä on pitkä, ruskea, huolettomasti riippuva tukka. Matkoilla ja sotakentällä hän yhtä vähän oli hoitanut pitkiä viiksiänsä ja takkuista leukapartaansa kuin likaisia hansikoitansa ja saappaitansa. Hänen korkea otsansa ja kasvojen säännölliset piirteet, jotka hänen äitinsä oli perinyt kauniilta vanhemmiltaan, oli pojassa muodostunut teräväksi ja tuimaksi, tuota terävyyttä vielä lisäsi kapea leuka ja kokoon puserretut huulet, laihuus ja niuristelemisen tapa, joka hänellä oli sekä leikkiä puhuessaan että suuttuessaan. Hän ei ensinkään ollut kammariherra, vaikka tämä virka kerran oli ollut hänen toimenaan; hän oli niin kokonaan noita tuimia ratsumiehiä, joita kuningas ensin ja sitten saksalaiset nimittivät "Hakkapäälleiksi", että hänen hajasäärinen käyntinsäkin osotti hänellä olevan suurempaa tottumusta satulassa kuin hovin saleissa. Aake herra malttamattomuudessaan saapasteli sisään linnanpäällikön edellä, kursailematta hänen suurempaa virallista arvoansa, mikä epäkunnioitus toisissa oloissa ehkä olisi rauhanliiton rikkonut kahden suurvallan välillä. Hän potkaisi Tommua, joka oli sattunut hänen tielleen, sekä osotti selvään, että hänellä oli kiire, pappi saattoi lukea isämeidän ja sitten siunata lapset, tuumi hän, ja siinä se asia sitten olisi ollut. "Koska korkea-arvoinen Sigfrid mestari on meitä kutsumuksellaan kunnioittanut", lisäsi linnanpäällikkö kohteliaasti, "tahdomme kastekaavan sanoja kuunnella loppuun asti, siinä toivossa, ettei hän pahaksensa pane kiirettämme." "Varmaankaan", vastasi Sigfrid mestari, "nämät jalot herrat eivät ole tulleet armollisesti läsnäolemaan minun vähäpätöisen henkilöni vuoksi, vaan kristillisestä armahtavaisuudesta maailman kurjia kohtaan. Ei yksikään lakastunut lehti talvikinoksessa ole enemmän avuton kuin nämät köyhät lapset, joittenka tuntemattoman äidin ratsumiehet eilen illalla maantiellä kumoon ratsastivat, ja joka siitä syystä kadotti henkensä silloin, kun hän lapset elämään synnytti." "Mitä ämmien loruja tämä on?" ärjäsi Aake herra rypistäen kulmakarvojaan. "Se suu, joka tämän on puhunut, on iäksi vaiennut", lausui pastori levollisesti, "mutta kunnioitusta osotetaan kuitenkin kuolevan sanoille. Suvaitsevatko jalot herrat todistajina olla läsnä, niin minä lapset kastan ja koetan tehdä sen niin lyhyesti kuin velvollisuuteni suinkin sietää. Nuot ovat kaksoisia, poika ja tyttö. Dordei, kanna ensin poika esiin!" Sigfrid mestari ei tarvinnut mitään käsikirjaa, sen hän osasi ulkoa. Herrat astuivat paikoilleen torpanväen ja tullimiehen rinnalle. Lapset kastettiin muutamilla pontevilla sanoilla. "Minä kastan sinun _Ben-Oni_, tuskan poika, rukoillen Jumalaa, että isäsi sinua kerran nimittäisi _Ben-Jamin'iksi_, onnen pojaksi. [1 Moseksen kirj. 35:18.] Minä kastan sinun, _Hagar_, sillä sinä olet muukalainen täällä maan päällä, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Aamen." Herrat seisoivat maltillisina. Hovimiehen ja sotilaankin sydämmiin nuot pienet, kauniit, turvattomat, tylyyn maailmaan viskatut lapset tekivät vaikutuksen. Aake herra, joka siihen aikaan oli naimaton ja lapseton, ei olisi tuhlannut pienintä ajatustakaan kapalolapsiin, noin arvottomiin esineihin. Mutta miksikä juuri hänen hevostensa ja ratsumiestensä, kentiesi vielä hänen oman ruskean virkkunsa piti riistämän näiltä turvattomilta heidän ainoan tukensa? Vaan kukapa käski maankuljeksian juoksemaan pimeässä hevosen jalkoihin? Mutta kun tuo nyt juuri oli näitten lasten köyhä äiti... Aake herra mötisi jotakin viiksiensä takana. "Minä otan pojan omakseni ja teen hänestä kelpo sotamiehen. Hoitakaa häntä siksi, että hän saa sääret, joilla voi satulaan kiivetä sekä lähettäkää hän sitten minun luokseni! Tässä teille on ruokarahoja!" Näin sanoen pisti hän likaisen nahkakukkaron hämmästyneen Dordein käsiin. "Ja minä", sanoi Juho herra, joka tahtoi olla yhtä runsasvarainen, "minä tahdon tytöstä pitää huolta. Tässä annan edeltäkäsin maksun ensimmäisistä vuosista ja sitten, jos elän, saan nähdä mitä saatan tehdä hänen hyväkseen." Juho herran lahja ei ollutkaan mikään nahkakukkaro, vaan hieno silkkikukkaro, jonka hän laski Dordein käteen. "Jos elän!"... Rauhan mies, joka suurimmalla varovaisuudella hoiti terveyttänsä, ajatteli ihmis-elämän katoavaisuutta, mutta sotilas, joka oli valmis minä päivänä hyvään henkensä uhraamaan niin helposti, kuin hän jonkun redun olisi luotaan viskannut, _hän_ ei sitä ajatellut. Kurki eli kuudenkymmenenkahden vuoden vanhaksi ja Tott neljänkymmenenkahden. Sigfrid mestari kiitti lasten puolesta syvällä kunnianosotuksella. "Jumala palkitkoon näitä jaloja herroja heidän armeliaisuudestaan ja antakoon heidän saada iloa näistä lapsista! Minä piirrän näitten jalojen herrojen muistiksi heidän armolliset lupauksensa ristitodistukseen." Matkalle oli kiirettä. Herrat palasivat rekiensä luo, saamatta edes sitä kupillista kahvia, jota meidän aikanamme köyhinkin torppa olisi voinut vieraanvaraksi tarjota tällaisessa tilaisuudessa. Mennessään ulos, sanoi tullimestari Lauri Palikka herralleen, ritarille: "Näkikö hänen armonsa tuota kuollutta?" "En", vastasi Aake herra välinpitämättömästi. "Minä näin hänen, ja olen nähnyt hänen kerta ennen elävänä hienommassa muodossa, mutta en vain muista missä." "Sinä joit liiaksi olutta eilen illalla, Palikka." "En sitä usko, teidän armonne." Kun herrat olivat menneet, osotti tullimies Lydik Larsson myöskin vuorostaan halua jalomielisyyteen. "Mahtavat herrat", sanoi hän "ajattelevat vain sitä, mikä lähinnä silmäin edessä on. Mitäpä he huolisivat siitä, miten kuollut maahan saadaan! Tässä, ihmishyvät, annan teille kaksi taaleria, joten saatte hänelle kristilliset hautajaiset. Joskin tuo ihminen on ollut mustalainen, niin se ei minuun koske, hänen tulee saada kristilliset maahanpaniaiset." Tullimiehen kömpelö, tähän asti vaiti ollut ajaja, käsitti yhden sanan, joka oli pitkän kaiun saava, hän esitti, että mustalainen haudattaisiin hevoshakaan. "Pidä suusi!"? vastasi hänen isäntänsä. "Mitä se meihin koskee, josko hän on ollut musta taikka ruusunpunainen? Ehkäpä hänellä on luonaan jotakin, joka saattaisi olla hyödyksi lapsille?" Tullimies kumartui alaspäin, kohden tuota nuorta kuollutta naista ja veti hänen hiuksistaan hienosti, liljan muotoon tehdyn hopeaneulan. Siinä oli vieras merkki. Hän tarttui vasempaan käteen ja huomautti, että kuolleen käsivarren alipuolella oli poltettu sininen merkki, joka oli käärmeen ympäröimän sauvan näköinen. Sitten veti hän tuon laihtuneen käden sormesta helposti pois sormuksen. "Sigfrid mestari", huudahti hän hämmästyneenä. "Tämä on jalokivi-sormus! Enkö minä sitä sanonut, että hän on mustalainen? Hän on varastanut sormuksen." Sigfrid mestari meni tuvan rikkinäisen akkunan luo, piti sormusta päivän valossa ja katseli sitä. "Niin", sanoi hän, "tällä sormuksella on erinomainen muoto. Siihen on juotettu kolme jalokiveä. Minä vertaisin niitä noihin kolmeen tähteen, jotka nimitetään Kalevan miekaksi." "Ne ovat siis hyvin kalliita?" "En usko, että meistä kumpikaan saattaisi niitä lunastaa. Tämä sormus on jotakin ilmaiseva. Minä panen sekä sen että neulan lapsia varten sinettiin." Vielä kerran tämä vanha tiedemies seisoi ajatuksiinsa vaipuneena kerjääjänaisen kalpean ruumiin ääressä. Hän näki nyt selvemmin kuolleen armaat kasvot, kun päivän säde laskeutui niihin, siinä kun hän lepäsi oljilla. Hän oli varmaankin vielä aivan nuori, melkeinpä lapsi; hän ei näyttänyt olevan kahtakymmentä vuottakaan. Tuskin hänessä saattoi havaita mitään kärsimisen jälkiä, joll'ei juuri huulissa, jotka olivat kangistuneet puolittain katkeraan ja puolittain surulliseen hymyyn, ikään kuin osottaen, että tässä elämän puhtaimmat tunteet ja toiveet olivat pettyneet. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Turhia kysymyksiä! Kuolema oli suudelmallaan vienyt vastauksen hänen iäksi suljetuilta huuliltaan. Sigfrid mestari kumartui kuolleen ylitse ja pyyhki pois uhkeat mustat hiukset hänen valkealta otsaltaan. Hän huomasi nyt, että hieno pitsi pistäysi esiin kuolleen karkean villaisen nutun alta. Hän ei siis ollut se, jolta hän näytti. "Tuntematon, onneton ja Jumalan edessä kentiesi viaton, kukas oletkin, petetyt ovat sinun elämäsi ja onnesi toiveet. Valossa ja riemussa olet maailmaan tullut, pimeydessä ja murheessa olet maailmasta lähtenyt. Herra tuomitsee. Elämäsi arvoitus on kerran selviävä. Kuten lähtenyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet; kuten sinä tullut olet, heidän lähtönsä kerran olkoon!" Hevoset olivat valjaissa. Matkustavaiset sanoivat jäähyväiset torpan vieraanvaraisille asukkaille. "Holhokaatte näitä pienokaisia siksi, että laillinen holhoja määrätään!" varoitti mestari. "Minä siksi tallennan heidän kastetodistuksensa ja omaisuutensa. Antakaa kuolleesta tehdä kiitos kirkossa, mutta älkää pitäkö kiirettä hänen maahanpanemisellaan, sillä ehkäpä häntä kysyttäisiin vielä. Minä kirjoitan kirkkoherralle; tämän naisen pitää pääsemän siunattuun maahan, hän ei ole mikään mustalainen." "Noh, mestari", lausui Lydik Larsson, kun taas reessä istuivat, "te sanoitte eilen, että viime yö oli kummallinen yö. Mitä nyt sanotte yön lapsista?" "Minä sanon, että Hän, joka johtaa aavan meren aallot, johdattaa yhtä ihmeellisesti ihmisten tiet. Tähdet ilmoittavat alun ja joskus myöskin kulun, mutta loppu on Herran. Varmaankin vaarallinen on tämän yön juuri, mutta Herra kasvin antaa. Rukoile noitten lasten puolesta, Lydik, sillä he sitä tarvitsevat! Minun aikani on määrätty, minä en tulevan talven lunta näe." Maantien-mutkassa, jossa Kaskaksen torppa katosi näitten matkustavaisten näkyvistä, katsoi Sigfrid mestari vielä kerran taaksensa ja rukoili: _"Advigila Domine!"_ Ja lisäsi sitten vielä, katsoessaan herrojen reenjälkiä, jotka lumessa näkyivät: _Advigilate, domini_! 3. Satulaton ratsastaja. Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan! Tullimies Lydik Larsson oli väittänyt, että nuot arvoisat herrat, jotka Joulukuussa 1626 kävivät Kaskaksen torpassa, eivät nähneet enempää kuin mitä silmäin edessä oli. Tullimieskin saattaa erehtyä, varsinkin, kun hän monen mielestä juuri on petettäväksi luotu, mutta tällä kertaa hän kuitenkin oli arvannut oikein. Herrat, Juho Knuutinpoika Kurki sekä Aake Henrikinpoika Tott eivät joutuneet ajattelemaan maantieltä tulleita köyhiä lapsia, heillä kuin oli tärkeämpiäkin tehtäviä. Juho herra oli Turun linnasta muuttanut päälliköksi Wiipurin linnaan ja sieltä taas Turkuun hovioikeuden presidentiksi. Sen lisäksi hän jo toisella jalallaan seisoi valtaneuvoksena Tukholmassa sekä kantoi eurooppalaista sotaa hartioillaan. Aake herrasta oli tullut kenraali, valtaneuvos ja vihdoin sotamarsalkka. Hän oli väsynyt auraamasta tietä Puolan ja Saksan kautta Ruotsin sotajoukolle, ja eli nyt ruhtinaallisessa loistossa Ekolsundissa lähellä Enköpingiä Ruotsissa, mutta oli välimiten karhunajossa Suomessa Kirkniemessä ja Lavilassa. Yön lapset kasvoivat huomaamattomina torpassa, tasaten kasvattivanhimpainsa köyhänpuolisen elannon. Dordei oli säännöllisesti joka toinen vuosi lahjoittanut miehelleen tulevaisen rengin tahi piian: hänellähän ei ollut varaa lahjoittaa miehelleen kahta yhtä haavaa. Tästä säästäväisyydestä huolimatta oli torppa kuitenkin hyvin varustettu, sillä kun nyt kymmenen vuotta jälkeen edellä kerrottuja tapauksia taaskin näemme sen turvekaton, on siellä jo seitsemän omaa lasta ja kasvattien kanssa yhdeksän. Tällä lukuisalla joukolla oli hyvä ruokahalu sekä yhtä ihmetyttävä voima pian saada läpiä pieniin välttämättömän tarpeellisiin vaatteihinsa, jotka kesä-aikana olivat aivan vaatimattomat: silloin heitä verhosi ainoastaan karkea paita, mutta talvis-aikana tarvittiin heille koko joukko lisävaatteita, jotta tarkenivat olla ulkotyössä, pojat jäniksiä pyytämässä ja tytöt äitiänsä auttamassa navetassa ja kaivolla. Kaikki kävi jotenkin hyvin päinsä niin kauan, kuin herrojen elatus-rahat kilisivät nahka- ja silkkikukkaroissa. Olihan niistä pantu ensi varaksi säästöön Kustaa II Aadolfin uuden kauniin Raamatun hintakin, jota raamattua nyt luettiin aamuin illoin. Mutta oli jo aikoja kulunut siitä, kuin nahkakukkarossa kilinää kuului ja silkkinen, sehän oli tyhjänä koreuksena vain, herrat olivat kaukana eivätkä olleet antaneet mitään tietoja itsestään. Missä siis Sigfrid mestari oli, lasten ensimmäinen ystävä ja auttaja? Hän oli jo 1627 lähtenyt tästä pimeästä mailmasta loistavien tähtiensä luo, kuten hän oli ennustanut. Ei kukaan muu tahtonut vaivata itseään hoitamalla kahta mustalais-lasta, joittenka syntyperästä tahi sukulaisista ei saatu pienintäkään tietoa, ja siis oli Tuomas Kask määrätty lasten lailliseksi hoitajaksi. Torppa oli viljava ja Tuomas Kask teki yhdellä kädellään niin ahkeraan työtä, että hän jo ensi vuosina piti kahta hevosta tallissa ja vaimo lypsi navetassa neljää lehmää. Mutta sitte tuli sota, suuri sota! Pienet sodat 1617 vuoden jälkeen tyytyivät puoleen laihoon ja puoleen mies-voimaan. Tuo suuri sota vaati enemmän, näytti siltä kuin se olisi tahtonut kaikki, vaikka se ei saanut; se kiinnitti itsensä, kuten verimato työmiehen jalkaan, se imi hänen ytimensä eikä saanut koskaan kyllänsä. Ruskean hevosen ratsastaja ratsasteli läpi maailman verisessä sotapuvussa ja tyhjensi torpparin viljalaarin, sitte kuin hän ensin oli tyhjentänyt talonpojan ladon, verottoman tilanhaltian tallit, porvarin taskut sekä papin kymmenykset. Kaskaksen torppa kuului Uuskylän alueesen, ja Uuskylä sattui olemaan niitä harvoja perintötiloja näillä seuduilla, joissa suurin osa oli veronvapaata. Perintötilallinen oli vapaa maan-omistaja, mutta sen vapautensa sai hän kalliisti maksaa, sillä hänen hartioillaan oli raskahin taakka. Niinpä tapahtui eräänä päivänä syyskesästä, vuonna 1636, kun kaikki anastettiin Saksassa kärsittyjen tappioitten korvaamiseksi, että kruununvouti kahden miehen kanssa tuli Uuskylän taloon vaatimaan viljavaroja, joita tarvittiin uuden sotaväestön varustamista varten, sekä hevosia kuormastoa ja ratsuväkeä varten. Tuomas Kaskilla oli nuori kotikasvuinen neljännellä vuodella oleva Piili niminen orhi, uljas eläin, joka pidettiin seudun parhaana juoksiana ja herätti monessa kateutta. Uuskylän isäntä kestitsi voutia sekä pisti hänen käteensä pari taalaria ja osotti häntä Kaskaksen torppaan. Siellä tehtiin pikainen takavarikko. Piili anastettiin kuittia vastaan, jolla siihen aikaan ei ollut mitään arvoa sekä vietiin Uuskylään, lähetettäväksi sieltä muitten hevosten muassa Lohjalle tarkastuspaikkaan. Mutta Piili oli ollut aina onnellisesta varsa-ajastaan asti kymmenvuotiaan Bennun suosikki, tuon pojan, jolle Sigfrid mestari oli antanut nimen Ben-Oni, tuskan poika. Nuo kaksi olivat eroamattomia. Bennulle oli uskottu Piilin hoito, hän sai yksin sitä ruokkia ja juottaa; Bennu oli ollut ensimmäinen ratsastaja Piilin selässä, niin aikaiselta kuin se jaksoi kantaa hänen kevyttä olentoaan, ja Piili totteli heti Bennun vihellystä. Poika tuli aivan onnettomaksi, kun hän ansojaan virittämästä metsästä palasi ja havaitsi Piilin ryöstetyksi pois. Kasvattivanhemmat neuvottelivat keskenään Piilistä ja lapsista. Dordei sanoi: "Minä soisin että me pääsisimme Bennusta, tuosta onnettomuuden pojasta. Sinä Tuomas pidät häntä omia lapsiasi parempana, annat hänen tehdä kaikkea, mitä häntä haluttaa. Katsoppas vain, kuinka kiukkuinen hän nytkin taas on! Muista minun sanani, Bennu on mustalaislapsi, hän on tuottava onnettomuutta torppaamme!" Tuomas vastasi: "Jos hän on mustalaislapsi, niin on Hagar myöskin, mutta häntä sinä et antaisi pois, vaikka saisit kaksikymmentä mullikkaa sijaan." "Älä puhu Hagarista! Hän on onnenlapsi, jonka vertaista saat hakea kolmesta pitäjästä. Hänpä lukee kirjastakin jo paremmin kuin minä, ja eikö vain hän ole vikkelin ompeluksissa ja kaikissa kotiaskareissa? Eikö hän hillitse Sigfrida tyttöä ja kaikkia muitakin paremmin kuin sinä ja minä? Mihinkä minä näitten lapsieni kanssa joutuisin, joll'ei minulla Hagaria olisi? Jos meillä ei ole vara elättää häitä kaikkia, niin lähettäkäämme Bennu Kirkniemeen, koska Aake herra on luvannut meille, että sen saamme tehdä, mutta Hagarin me pidämme. Luulenpa, ett'ei Juho herra häntä muista paremmin, kuin hänen jahtikoiransa muistaa sitä puolukkaa, jonka päälle se astui menneenä vuonna ollessaan kettuja ajamassa metsässä." "Vai niin", sanoi Tuomas sävyisesti, "onko nyt se aika tullut, että mekin rupeamme kinaamaan? Pidä Hagar, minä pidän Bennun! Olkoon menneeksi, että hän on vallaton, olkoon niin, että hän tekee tyhmyyksiä, mutta sen sanon, että kyllä siinä pojassa poikaa on, luota sinä sotamiehen sanaan! Piili? Niin, ota hännästä kiinni!; Bennu sitä eläintä suree ikään kuin se olisi ollut hänen oma koiranpentunsa. Tuon minä ymmärrän. Katso, miten poika vihoissaan ruoskii kaivonsankoa pähkinävitsallaan, ikään kuin hänellä olisi voudin leveä selkä edessään! Semmoista ruutia pojassa! Minä en tahtoisi olla voudin sijassa, jos _hän_ olisi kaivon-ämpäri." Tässä puheena olevat esineet, nuo molemmat kasvattilapset, seisoivat kaivolla ja torpan omat perilliset heidän ympärillään. Piilin ryöstö oli päivän suuri tapahtuma, ja Bennu, joka tallin tyhjää hinkaloa vasten oli purkanut ensimmäiset vihansa puuskaukset, seisoi nyt pihalla, mielettömästi ruoskien kaikkea, mitä eteen sattui, ja siinä osui nyt olemaan hänen edessään kaivonsanko. Hän näytti urhealta, tuo pieni tuittupää, joka oli hoikka kuten pihlajan vesa, notkea kuin orava, silmät säihkyvät, ruskeat, tukka musta, posket hehkuvat, ja koko poikanen parahiten verrattava rakettiin, jolla ei ole ollut voimaa nousta korkeuteen, vaan tyhjentää räiskyvät säkenensä viheriään ruohostoon. Tommu, joka oli kolme vuotta vanhempi ja Bennua päätään pitempi, uskalsi nauraa. Silmänräpäyksessä juoksi Bennu häntä vastaan ja alkoi pähkinävitsallaan läimähyttää kasvattiveljeään sekä päähän että selkään. Sigfrida rupesi itkemään. Hagar juoksi väliin sekä otti vastaan ne letkaukset, jotka Tommulle olivat aiotut. "Oletko sinä mies, sinä, joka lyöt viattomia? Lyö voutia!" Ja sisar katsoi veljeänsä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä tummanruskeat, yhtä säihkyvät kuin veljenkin. Nämät kymmenvuotiset olivat niin yhden-näköiset, että ainoastaan sukupuolen erilaisen vaatetuksen takia heitä toisistaan erotti. He olivat kaksi kaunista marjaa yhden oksan kasvattamia, kaksi köyhää nummen kukkaa yhden juuren versottamia. Kentiesi sisar oli kämmenen verran pitempi, ja hänen varma käytöksensä ilmaisi aikaisin kehittyneitä sielunlahjoja. "Vouti?" matki Bennu. "Niin", vastasi Hagar. "Hän on hevosineen Uuskylässä." Bennu mietti hetkisen, halasi sitten Tommua ja kuiskasi nyyhkyttäen: "anna anteeksi!" sekä lähti patikoitsemaan niin kiireesti kuin hänen keveät jalkansa myöden antoivat, -- avojaloin, avopäin, yllään ainoastaan se vaate, jota paitsi, paitaa lukuun ottamatta, nuoren kymmenvuotiaan miehen ei kelpoon sovi olla edes metsässä, josta Bennu tullut oli. Lapset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä. "Minä menen mukaan!" huusi Tommu, vaikka hänen poskessaan vielä oli punainen naarmu, jonka hän oli saanut pähkinävitsasta. "Bennu juoksee Uuskylään antamaan voudille selkään." Hagar seurasi häntä. Oli ainoastaan muutama kivenheitto Uuskylään. Kun Bennu läheni taloa, näki hän, että hevoset olivat ha'assa laitumella, sillä välin kuin vouti lepäsi. Bennu muutti tuumansa. Hän laski kaksi sormea suullensa ja vihelsi pari kertaa. Kun ensimmäinen vihellys kaikui, nosti Piili korskean päänsä ja kuunteli. Toisen vihellyksen kuuluessa se täyttä laukkaa lähti ha'an läpi sekä aidan ylitse, ja ennätti vähemmässä kuin kolmessa minuutissa iloisesti korskuen, Bennun viereen. Poika käsitti, että pikainen pako oli Piilin ainoa pelastuskeino, sama sitten minnekkä mentäisiin; hän kiipesi kiven päälle ja istui samassa, silmät ilosta loistaen, suosikkinsa seljässä. Hän ratsasti maantielle ja se oli ratsastus niin hyvä kuin jonkun muunkin, ilman lakkia ja kenkiä, ilman suitsia, ohjia, satulaa ja kannuksia. Tämä oli jotakin vielä parempaa kuin huvi, se oli voittoa, se oli kunniaa! Hagar ja Tommu näkivät tuon pienen ratsastajan kiitävän maantietä pitkin länteen päin. Muutama hetki sen perästä näkivät he voudin miesten kiireesti ratsastavan samaa tietä ja ne olivat paremmassa varustuksessa ja sen lisäksi oli heillä aseet. "Ne ottavat hänen, ne lyövät hänen kuoliaaksi!" huusi Tommu sekä juoksi vanhempainsa luo, vaarasta ilmoitusta viemään. "Ei kukaan Piiliä ennätä!" lohdutteli häntä Hagar, yhtä ihastuneena kuin veljensä, ja supisti kokoon huulensa melkein sellaiseen vihellykseen kuin Bennunkin. Mitenkä nyt tuo jahti olisi päättynyt, vaikka Piili olikin liukas, on epätietoista, kun sekä hevonen että ratsastaja ilman päämaalia tekivät ensimmäisen pienen matkansa maailmaan. Mutta Bennu ei kauaksi ennättänyt, ennen kuin häntä tuli maantiellä lännestä päin vastaan lukuisa joukko vaunuja ja ratsastajia hitaassa kulussa. Bennu taputteli Pilliänsä kaulalle, -- ainoa keino millä sitä saatti ohjata -- ja ratsasti huimaa vauhtia maantien sivulla olevaan kaskeen. Yksi hyppäys, ja Piili kompastui etujaloillaan kantoon; sen miehekäs ratsastaja luisui hevosen kaulan ylitse alas kaskeen. Joukko tuolla maantiellä kuuli jonkun komentosanan ja seisattui. "Mikä nasikka se on, joka tuollaisen hevosen kantoihin turmioon ratsastaa?" Tämä puhuja taaskin ei ollut mikään vähä-arvoisempi henkilö, kuin sotamarsalkka, herra Aake Tott, joka oli tullut noille tavallisille jahtimatkoille Kirkniemeen. Vuodet ja haavat olivat vihdoin vaatineet tätä voimallista miestä vaunuissa ajamaan pitemmillä matkoilla. Mutta paitsi urhoollista ratsastajaa sekä osavaa miekanlyöntiä, ei Aake herra koko mailmassa tietänyt mitään ihailtavampaa kuin uljaan juoksian, sellaisen, kuin Bennun Piili. Poika tuotiin esiin, punaisena ratsastuksestaan, vaan rohkeana ja ynseänä. Hän luuli, että voudin väki oli saanut hänen kiinni. Aake herra antoi tuoda esiin hevosen, joka kaikeksi onneksi havaittiin olevan vikaantumaton. "Hyvät herrat", sanoi suosiollisesti sotamarsalkka aatelisille herroilleen, "onko kukaan nähnyt uljaampaa lapaa taikka kauniimpaa polventaivetta? Älkää puhuko puolalaisten juoksiain hienoista sääristä; kontio vieköön, ne eivät kestä sitä, mitä nuot käpälät kestävät! Mitä lajia luulette sen olleen, jolla minä Grebinissä ratsastin? Suomen rotua, hyvät herrani, aivan ihan kuin tuo tuossa. Stålhandske ei ratsastanut paremmalla Breitenfeldissä. Tuosta talonpoikais-konista jotakin tehdä saattaa, sen täytyy tulla omakseni." "Se on minun", vastasi pikku Bennu. Aake herra katseellaan mittasi poikaa kiireestä kantapäähän, eikä se väli ollutkaan pitkä. "Sinun? Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan, pilaamaan tämmöistä hevosta! Mitäpä, nasikka? Ratsastatko sinä ilman satulaa ja suitsia?" Sotamarsalkka nauroi niin, ett'ei hän sillä lailla ollut nauranut sitte, kuin hän viimeksi Isolanin kroatien parissa oli käynyt. Bennu jäi sanattomaksi kuullessaan tuollaisen jättiläisnaurun. Hän tirkisteli uteliaasti ja ihmetellen noita uljaita satulavarustuksia. "Sinusta Lauri Palikka saattaa tehdä hyvän ratsastajan, jahka olet saanut sääret tarpeeksi pitkät", jatkoi sotamarsalkka suopeammalla äänellä ja ravisteli poikaa sillä tavoin, että Bennun pienet hartiat rutisivat. "Sinä saat seurata mukana Kirkniemeen sekä ruveta Klaus poikani tallimestariksi. Hevosen minä anastan kuten piru Wallensteinin." "Piili on isäni ja minun hevonen", kirkasi Bennu, joka taas joutui intoihinsa kuullessaan tämän uhkauksen. "Vouti ryösti meiltä Piilin!" Pojan tuota sanoessa oli voudin rengit saavuttaneet matkustajat ja kutsuttiin sotamarsalkan luo. He kertoivat koko tapauksen: Hevonen oli Kaskaksen torpasta. "Hyvä", sanoi Aake herra. "Se on kruunun ja minä otan sen." Ei siihen aikaan pitkiä puheita torpparin hevosesta pidetty. Matkaa jatkettiin, ja Bennu sai ratsastaa Pillillä, jota eräs ratsastaja talutti päitsimistä. Kun Kaskaksen torpan ohi kuljettiin, sanoi Lauri Palikka herralleen: "Tässä se oli, kuin teidän armonne kymmenen vuotta takaperin seisoi kummina mustalaislapsille." Aake herra oli jo aikaa unohtanut tuon vähäpätöisen tapahtuman. Hän ei nytkään olisi sitä huomioonsa ottanut, ellei hän olisi muistanut herra Juho Kurkea, jonka kanssa hän monasti oli riitaantunut. "Mustalaislapset?" matki hän. "Kysyppä pojalta tuolta, kuinka vanha hän on." "Yhdeksän vuotta", ilmoitti tallimestari. "Sopii aivan. Kymmenennellä vuodella. Kyllä sen huomasin noista korpin-ikkunoista. Mutta ratsastajakykyä siinä nulikassa on, olkoon hän vain minun kummipoikani." "Se oli siellä, kuin minä sen kuolleen näin, hänen äitinsä, jonka kerran ennenkin olin nähnyt", uskalsi tallimestari lisätä, suosikin tavallisella rohkeudella. "Nyt muistan, missä hänen olen nähnyt. Se oli sen edellisenä talvena, Marienburgissa, kohta Wallhofin tappelun jälkeen, jossa teidän armonne yhdellä ainoalla lyönnillä halkasi puolalaisen, rynnäkkökypärästä satulapuuhun asti. Kuningas-vainajan täytyi lähteä Tukholmaan ja siellä pidettiin kestiä ennen hänen lähtöänsä. Sinne tuli mahtavia rouvia ja röökinöitä Riiasta. Yksi oli aivan nuori ja ihana silmistään, hän loisti kuten auringonpaiste, sillä hänellä oli kalliita kiviä hiuksista vyöttimeen asti. Teidän armonne, se oli tuo kuollut tuolla torpassa... se oli kerjääjänainen!" Aake herra nauroi. "Tuota tuommoista sinun sopii kertoa kumppaneillesi sateisena syys-yönä, kun varus-asemassa taivas-alla istutte pullonne ääressä. Kuinka monta pikaria sinä tyhjensit kuninkaan kestissä kumppaniesi kanssa?" "Kaksi", vastasi Lauri Palikka levollisesti ja matkaa jatkettiin Kirkniemeen. 4. Karjan Pappilassa. Mitä hänen tietää tarvitsee? Tullimies Lydik Larssonilla oli ollut, yhtä kuin noilla mahtavilla herroillakin, toimia, jotka estivät häntä ajattelemasta kaukaisen torpan lapsia. Hänellä oli ollut kaikenmoisia rettelöitä, sitte kuin Saksan suuri sota oli alkanut niellä kaikenlaisia tavaroita sekä ottaa takavarikkoon tarpeellista kuljetusta varten liikkuvia laivoja. Hollantilaiset olivat tulleet raivoihinsa, sitte kuin kuningas oli voittanut uusia, laajoja Itämeren rantamaita, ja tehnyt haittaa heidän edulliselle kaupallensa, jota he Dantsigissa harjoittivat. Sen lisäksi vielä oli Lydik Larsson ottanut toimekseen hankkia melkoisia tavaramääriä kruunulle, jotka, samalla kun täyttivät hänen kukkaronsa, sekä kartuttivat hänen asioitsiamainettansa, lisäsivät koko kasan uusia huolia hänen neuvokkaaseen päähänsä. Nyt hän oli matkalla Tammisaareen siinä aikeessa, että ostaisi kruunun varalle humaloita. Sotamies, joka urhoollisesti tappeli, ansaitsi myöskin välistä muutaman olutlasin ilokseen. Mutta humalavarat Tammisaaressa olivat loppuneet ja tullimies poikkesi paluumatkallaan pappiloihin, saadaksensa sieltä mitä hänen hankintamäärästään puuttui. Kun Lydik Larsson kesällä, sen tapahtuman jälkeen, joka pikku Bennun kohtalon muutti, eräänä päivänä astui Karjan pappilan suureen tupaan, näki hän Kirkkoherran, Pietari Mathiaksenpoika Tavian, puheessa erään talonpoikaisvaimon kanssa, jonka muassa oli pieni tyttö. "Mitä sanotte, Dordei muori?" kysyi, otsaansa rypistäen sielunpaimen, jonka luona sinä päivänä juuri tungokseen asti oli käynyt juuston ja kesävoin tuojia joka savusta. "Mitä sanotte? Kirjoja? Mitä te kirjoilla teette?" "Niitä tarvitsen tyttöä varten, arvoisa isä", vastasi torpanvaimo. "Hän kiusaa minua yöt päivät ja tahtoo minua lainaamaan kirjoja pappilasta, sillä arvoisa isä kyllä sen ymmärtää, ettei köyhillä ihmisillä ole varaa hankkia niin kallista oppia." "Anna hänelle katekismus!" "Sen hän osaa ulkoa kannesta kanteen. Arvoisa isä muistaa kyllä lukukinkerit." "Noh, anna hänelle virsikirja!" "Sen hän myöskin ulkoa osaa. Kun minä kirkossa veisaan ja hän istuu vieressäni penkissä, muistaa hän joka värsyn ulkoa sekä tietää millä sivulla se löytyy." "Noh antakaa hänelle Raamattu, jos teillä raamattua on! Minä tuumaan, että siinä on hänellä sekä meillä kaikilla miettimistä koko elinajaksemme." "Arvoisa isä puhuu oikein, samaa olen minä hänelle sanonut monta monituista kertaa. Mutta nähkääs, Hagar, hän on semmoinen, ettei hän koskaan saa kyllänsä: hän on lukenut koko raamatun alusta loppuun, koska me sen siunatun kirjan ostimme, kuten arvoisa isä muistanee, lasten elatusrahoilla. Joka-ikisen painetun sanan hän siitä muistaa. Moseksen ja kaikki profeetat, sillä hän rupesi aivan itsestään lukemaan jo viiden vuoden vanhasta. Kun minä sanoin hänelle: tuo on A, niin hän jo kaikki puustavit tiesi. Jumala nähköön, talvella hän lukee lieden ja päretikun ääressä; kesällä, kun herään, istuu hän jo taas silmät kirjassa. Mitä ihmettä minä tulen ja teen sille lapselle? Kun hän jotakin on lukenut, tahtoo hän siitä myöskin selitystä, koska siinä löytyy paljo, jota ei luinen eikä minun järkeni käsitä. Ja minä nyt sitte olen sen niin mielessäni tuuminut, että olisi hänelle hyödyllistä, jos hän saisi arvoisalta isältä lainata sellaisia kristillisiä kirjoja, jotka opettavat Raamattua oikein käsittämään." "Kuuleppas nyt mitä minä sanon, Dordei muori; näettehän, että on väkeä, jotka minua odottavat, minulla ei ole aikaa hullutuksiin nyt. Sellainen halu, joka tahtoo saada oikean selon ja käsityksen kaikesta, on pahasta. Jos lapsi olisi poika, neuvoisin teitä lähettämään häntä kouluun Helsinkiin, jos teillä on varaa, mutta joll'ei teillä ole varaa, niin tekisitte hänestä rehellisen talonrengin, se olisi kyllin hyvä ammatti ja liiankin hyvä, koska olen kuullut, että noitten lasten sanotaan olevan mustalaislapsia. Vaan koska lapsi on tyttö, niin hänen halunsa oikeaan käsitykseen ei ole muuta kuin käärmeen petos paratiisissa hyvän- ja pahantiedon puun ääressä. Muistattehan, että minä keväällä saarnasin syntiinlankeemuksesta. Eikö hän häpeä, tuommoinen köyhä raukka, ja vieläpä lisäksi tyttö, kun tahtoo oppia raamatun oikeaa tolkkua. Antakaa hänelle vitsaa eikä kirjoja! Mitä hänen tarvitsee tietää? Opettakaa häntä lehmiä hoitamaan, leipää leipomaan ja lattiaa pesemään, siinä on hänelle kylliksi oppia." "Mutta, arvoisa isä, sen hän kaikki osaa paremmin kuin kukaan muu hänen ikäisensä!" väitti Dordei muori itkusilmin. "Hän on niin taitava nyt jo ja niin ahkera askareissa, että mitä hän lukee, sen hän tekee salaa väliaikoina ja pyhinä. Arvoisa isä tekisi nyt vain hyvin ja lainaisi hänelle jonkun kristillisen postillan, josta ei arvoisa isä enään tahdo saarnata; sehän, Jumala auttakoon, ei saata olla pahasta." Pietari Tavia katseli tuota luvunhaluista tyttöä, joka seisoi siinä punastuneena ja ujoudesta silmät alaspäin luotuna huomioonsa ottaen joka epäsuopean sanan, jonka pappi sanoi. "Vai niin", sanoi hän, "sinäkö olet lukenut koko raamatun? No, sanoppas nyt minulle, mikä se oli, jota Israelin kansa kutsui _riemuvuodeksi_?" "Kolmannen Moseksen kirjan 25 luvussa, 11 värsyssä on kirjoitettuna: 'Sillä se viideskymmenes vuosi on teidän riemuvuotenne'." Kirkkoherra aukasi raamattunsa, sillä hän ei muistanut värsyä, ja havaitsi vastauksen oikeaksi. Tämä arvoisa mies räpäytti silmiään, jatkaen: "No koska sinulla on hyvä muisti, niin kerroppas myöskin, mitkä juutalaiset kotiin palasivat Serubabelin kanssa Babelin vankeudesta?" "Se löytyy Nehemian kirjan 7 luvussa, 7 värsystä aina 64:teen värsyyn: Jesua, Nehemia, Asaria, Raamia, Nahamani, Mordechai, Bilsan, Misperet, Bigvai, Nehum, Baana..." "So, soh, kyllä riittää! Huomaan että osaat jotenkin hyvin. Tämä on, lapsi rakas, hyvä muisti, mutta se ei vielä hetikään ole hyvä käsitys." "Arvoisa isä puhuu aivan oikein", sanoi Dordei, "sitähän minäkin olen sanonut hänelle. Mutta hän silloin vastaa, että hän juuri sentähden tahtoo oppia käsittämään." Nyt kirkkoherran maltillisuus meni menojaan. "Ja minä olen sanonut, että sellainen halu naisilla ei ole muuta kuin paholaisen juonia. Naisen tulee palvella, ja olla miehellensä alammainen sekä kasvattaa lapsiansa kurissa ja nuhteessa. Naisten tulee olla Saarana eikä Eevana. Muistakaa se, hyvästi!" Dordei läksi suruissaan tyhjin toimin. Ovella seisoi tullimies, ja kuiskasi hänelle: "Odota minua veräjällä, minä tahdon kanssanne puhua!" Lydik Larsson toi esiin asiansa, jota varten hän pappilaan oli tullut. Hän sai kuulla pitkiä puheita huonoista ajoista, sodasta ja katovuosista. Mutta Karjan pitäjään oli siunattu hyviä humalistoja, ja kaksikymmentä säkkiä täytettiin tullimiehen varalle. Koko tämä seutu myi humaloita, ja Tammisaaressa oli niitten parhaat markkinat. Veräjällä Dordei ja tyttö odottivat. Tullimies oli hänen tuntenut, kuullut keskustelun, sekä havainnut sydämmessään jonkunlaisen tunteen täyttämättömästä velvollisuudesta, kun hän muisti, että hänkin oli ollut noitten mahtavien herrojen muassa yön lasten kummina. Siihen aikaan ei vielä tuota ystävän palvelusta turvattomia kohtaan otettu niin helpolta kannalta, kuin meidän päivinämme. Hän sai nyt kuulla lasten lyhyen elämänhistorian. Se päivä jolloin Piili ryöstettiin ja Bennu katosi, oli ollut merkillinen päivä torpanväen yksitoikkoisessa elämässä. Sitte kuin voudin rengit Uuskylässä olivat kertoneet miten olivat pakolaisia takaa ajaneet, oli Tuomas Kask vanhimman poikansa parissa lähtenyt Kirkniemeen pyytääksensä takaisin poikaa ja hevosta. Hän olisi yhtä hyvin saattanut kiveltä oikeutta anoa. Sekä kodissa että sen ulkopuolella eli Aake herra aina kuten sotakentällä ja sotakentällä otetaan saalis, siellä ei ole vetoomisen varaa. Vähällä oli, ettei torppari saanut vastausta tallimestarin ratsuruoskasta, ennenkuin havaittiin, että hän oli palvellut ratsastajana Eevert Hornin väessä, ja Horn oli sekä Torsten Stålhandsken että Aake Tottin ja kaikkien mestari. Luopua Piilistä, siitä ei puhettakaan; kuningas itse, jos olisi elänyt vielä (tässä Aake herra teki kumarruksen totutun tavan mukaan) ei olisi rohjennut koskea hevoseen, joka seisoi Kirkniemen tallissa; mutta koska Tuomas Kask oli ollut Eevert Hornin ratsastaja, tuli hänen saada Piilin sijasta valita paras työhevonen tallista. "Kuinka monta kuormahevosta meillä on, Lauri Palikka?" "Ne eivät kuulu minuun, teidän armonne; vouti hoitaa tuota maanviljelys-roskaa. Sen tiedän, että täällä Kirkniemellä on meillä kolmekymmentäkuusi hevosta ratsasjoukkoa varten varustettuna, sekä kaksikymmentäneljä Lavilassa ja kaksikymmentäneljä Ekolsundissa." "Hyvä, Palikka. Anna tämän miehen tässä saada kuormahevonen, patillinen tahi patiton. Pojan minä pidän; hän saapi opettaa Piiliä ratsuksi, olen antanut asettaa lyhyet jalustimet hänen säippärä-sääriänsä varten. Onpa hän minun kummipoikani! Ja onpa hän jo opettanut Klaus poikaani kiipeämään olallensa ja siitä satulaan." Dordei huokasi, kun hän tullimiehelle kertoi tuon tärkeän tapahtuman, jolloin hänen Tuomaansa sai vanhan, hylätyn, tylsäkavioisen ratsuhevosen Piilin sijasta. "Poika parka on nyt Aake herran. Rajuluontoinen hän oli ennen ja virmapäiseksi hän Kirkniemellä tulee noitten jumalattomien ratsastajien parissa. Tuomaan oli paha mieli Piilistä, mutta hän olisi vielä lisäksi antanut hiirakonkin, jos Aake herra olisi antanut hänen pitää Bennun." Tullimies kuunteli maltillisesti tuota pitkää kertomusta sekä kysyi sitten, mitä Dordei nyt aikoi tehdä Hagarin suhteen. "Sitä mitä köyhät ihmiset tekevät vielä köyhempien suhteen, he tekevät työtä henkensä ja kehnon ruoan edestä. Vilua ei hänen tarvitse kärsiä ja, jos jonkun täytyy nälkää nähdä, niin minä sen teen." "Tyttö tahtoo lukea?" Dordei lykkäsi oikean kämmenensä vasempata vasten ylenkatseellisella liikkeellä. "Kuulittehan mitä arvoisa isä sanoi. Mitä tytönräppänä tekee raamatun oikealla käsittämisellä? Mitä hänen tarvitsee tietää?" "Saattaapa kyllä olla perää noissa sanoissa, Dordei, koska suuri-oppiset kirjat ovat miesväkeä varten kirjoitetut. Mutta Hagar ei ole kuten muut lapset. Kuulinhan itse mitenkä hän arvoisalle isälle vastasi niin, että hiukset pystyyn nousivat. Arvoisan isän täytyi mahtinsa vuoksi näyttäytyä tyveneltä, vaikka minä kyllä huomasin hänen säpsähtävän." "Noh, mitä sitten? Paljon vettä järveen sataa, kova päivän paiste kalliota kuumentaa. Rahaa sitä olla täytyy, ennenkuin oppia saa, ja sen lisäksi, mitähän minä siihen voin, että Hagar on tyttölapsi? Hän saa piikana palvella Uuskylässä. Ehkäpä hänestä tulee kuten minustakin on tullut torpparin vaimo. Kuumentakaa kalliota!" "Tiedättekö, Dordei, mitä Sigfrid mestari sanoi sinä yönä, jolloin nuot lapset maailmaan syntyivät? Hän sanoi, että sen yön lapset syntyvät suurilahjaisina. Se ennustus näyttää Hagarissa käyvän toteen. Siinä ei ole mitään kalliota, kuten sanotte, siinäpä hedelmällisin pelto, mikä milloinkaan on odottanut auraa ja siemenjyvää. Lähettäkää tyttö kouluun!" Taaskin Dordei teki liikkeen kämmenellään. "Kouluun? Mustalaislapsi kouluun! Olette ehkä kuullut, että lapsista on sitä mainittu. Tiedänkö minä sen? Jumala sen tietää. Ihmeellistä se oli. Ehkäpä äiti on ollut köyhäin ihmisten lapsia, kuten muutkin, mutta joutunut konnan pariin... Kouluun! Missä tiedätte koulun löytyvän tyttölapsia varten? Ei häntä varten ole muuta kuin katekismus ja lukukinkeri." Tämä väite oli aivan tosi. Koko Suomen maassa ei löytynyt, paitsi lukkarien kouluja, joita oli katekismusta ja sisälukua varten, muuta kuin viisi oppikoulua ja ne kaikki poikia varten. Monta monituista vuotta Hagarin ja Dordein aikojen jälkeen ei isänmaalla ollut muuta vastausta antaa tietoja janoavalle naiselle, kuin tuo ikivanha, kolkonkova, järkähtämätön: mitä _hänen_ tarvitsee tietää? Siinä nyt Lydik Larssonkin seisoi samati vastausta vailla. Hän katseli tuota yhdentoista vuotiasta tyttöä, joka istui ojanreunalla maantien varrella ja nyppieli rikki pienen pääskynkukan, joka aitavieressä oli kasvanut. Tyttö tutkieli juurta, vartta, lehtiä ja kukanterää niin tarkasti, ikään kuin hän olisi tahtonut käsittää, millä tavoin se oli kokoon kyhätty. Häntä olisi sopinut sanoa kauniiksi lapseksi -- hänellä oli viisaat, ruskeat silmät, hienot kasvon piirteet, mustat, kahteen pitkään palmikkoon kammatut hiukset -- joll'ei hänen ohut hameensa olisi ollut kovin kapea ja hänen paljaat käsivartensa niin mustalaismaisen ruskeat. Tullimies tunsi taas oudon tunteen toimimies-sydämmessään. Hän oli leski, lapseton ja rikas. Entä jos hän ottaisi tämän köyhän, turvattoman, ja tavattomilla lahjoilla varustetun tytön omakseen? Olipa hänkin yön lasten kummina ollut. Mutta Lydik Larsson oli varovainen mies; häntä ei haluttanut ostaa porsasta säkissä. "Dordei", sanoi hän, "sanokaa minulle suoraan, mitä tytöstä pidätte! Minä en tarkoita hänen käsitys-lahjojansa, vaan hänen sydänlaatuaan. Minkälainen hän on?" Dordei teki sellaisen yksinkertaisen liikkeen, joka hänen säädyssään on tapana; hän niisti itseään sormiinsa, tirkisteli sukkelamaisesti kysyjään ja vastasi: "Semmoinen kuin ihmiset tavallisesti ovat." "Mitä sillä tarkoitatte? Onko hänellä pahoja tapoja? Onko hän kovaluontoinen, tottelematon, ynseä? Valehteleeko hän, Dordei? Onko hän viekas? Onko hän työssään laiska? En voi uskoa että hän näpistelee?" Dordei nauroi. "Näyttääkö hän siltä kuin näpistelisi? Jos hän saisi luvan antaa pois kuluneen kenkänsä, taikka paikatun hameensa, niin hän ne päältään riisuisi, kun näkisi toisen käyvän vaatteitta. Valehdella... laiskotella? Missäpä hän sitä olisi oppinut? Ei meidän tuvassa suinkaan. Tottelemaan hän on oppinut siitä asti kun kontata osasi, mutta vaivaa se minulle on tuottanut. Toisin ajoin on hän kankeampi kuin puukenkäni ja taas toisin ajoin pehmeämpi kuin pellavatutti. Vitsa, niin, se on Hagarille ja Bennulle pahempi kuin tulikuuma rauta. Sitä teidän sopisi nähdä! Kun luuta oksansa saa antaa toisia lapsia varten, silloin Hagar ulvoo, ikään kuin hänen oma nahkansa kirvelisi. Nähkääs, minä tunnen hänen temppunsa. Minä sanon: 'Nyt sinun täytyy tehdä se taikka se niin hyvin, ettei sitä kukaan muu niin hyvin tee.' Ja eikö vain hän sitä tee? Tekee maar hän sen! Tyttö riepu pitää muka kiitoksesta, hänkin. Luonto hänellä vaihtelee, mutta suurellaista kaikki pitää olla, ei riepunuket Hagarille kelpaa. Vuorten pitää olla mitä korkeimpia ja korujen mitä hienoimpia, vaikka ne sitten olisivat niityltä tuotuja kiiltomatoja tahi piikivistä kiskottua katinkultaa." "Kaikesta siitä päättäen, mitä sanotte, Dordei, on tyttö vallaton sekä teille haitaksi. Minä tuumaan, että olisitte iloinen, jos joku raukan ottaisi teiltä?" "Ottaa hänet minulta? _Yksi_ sen voisi tehdä, ja se on hänen känsä, jos hän elää, mutta jos hän tulee, niin varokoon selkäänsä luudan varrelta. Ottaa Hagar minulta? Kuka sitten toimittaisi minun askareeni ja voisi hillitä vallattomia lapsiani? Viime kesänä oli Bennu saanut lapset mukaansa suohon muuramia poimimaan. Ensiksi hän vaipui korviaan myöten, sitten Sigfridan piti häntä auttaman ja vaipui kainaloihin asti. Tommu, joka ei parempaa neuvoa tietänyt, juoksi kotia aina virstan päähän apua hakemaan. Kukapa heitä sieltä auttoi? Hagar. Hän laahasi sinne kaatuneen koivun. Mitäpä _ne kaksi_ hukkuisivat! Niihin ei pysty tuli eikä vesi... Ottaa _hänen_ minulta!" "Mitä sanotte, Dordei, jos tekisin ehdotuksen? Olenhan tytön risti-isä, minä otan Hagarin muutamaksi viikoksi mukaani Tuurholmaan, vaatetan hänen uuteen paitaan, hameeseen, nuttuun ja kenkiin, toimitan hänelle ne kirjat, joita te turhaan olette pyytänyt lainata arvoisalta isältä, sekä tuon hänet takaisin pyhäinpäiväksi, kun minun jälleen täytyy kulkea tätä tietä torppanne ohitse." Dordei katseli häntä epäluuloisesti suurilla mustasukkaisilla silmillä. "Vai niin, te tahdotte ottaa häntä, te? Tiedättekö, että Tuomas on lapsen laillinen holhoja." "Mutta saattehan tytön takaisin. Jos hänen pidätte niin rakkaana, kuin sanotte, Dordei, niin teidän tulee suoda lapselle sitä, että hän vähän saa katsella ympärillensä. Ajatelkaapas: vaatteita ja kirjoja!" Niin, vaatteet ja kirjat, nämät kaksi todistuskeinoa vihdoin ratkaisivat asian. Vastahakoisesti Dordei antoi suostumuksensa ja kahdella ehdolla: alhainen puku ja kristilliset kirjat! Dordeilla oli hämärä aavistus siitä, ettei kaikki, mikä löytyi painettuna, ollut hyväksi. Ja Hagar seurasi uteliain lapsensilmin uutta holhojaansa vieraisille Tuurholmaan. 5. Tuurholma. Enkö saa lukea taivaan portaita? Nykyistä Helsinkiä, joka tämän kertomuksen alussa oli autio kallioniemi, ympäröitsee saarikas tuulinen meri kolmelta taholta. Sen pohja, tuo harmaa graniitti, on ikään kuin köyhä äiti, jonka ainoana rikkautena on voimakkaat, iloiset ja kauniit lapset. Ne ovat hänen kunniansa ja ansaitsevat ollakin. Sivistys ei missään ilmesty silmiemme eteen miellyttävämmässä muodossa, kuin siellä, missä se askel askeleelta on valloittanut erämaan. Pane kolmenkymmenen-vuotisen sodan aikakauden lisäksi puolen kolmatta vuosisadan viljelys, niin luonnonlaatu on vielä tänäkin päivänä sama. Suurin ja parahiten viljelty saari on Degerö. Sen luoteisella puolen on Tuurholma, josta mainitaan jo Eerik XIV päivinä ja joka määrättiin Kaarle XI reduktionin jälkeen kapteenin puustelliksi Uudenmaan jalkaväelle. Juhana III aikana oli Tulholm eli Tullholm, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, Helsingin pormestarille, Lauri Mickelsonille kuuluva ja joutui hänen jälkeensä kuninkaallisen kirjeen kautta, Toukokuun 20 päivältä 1614, hänen pojalleen, Helsingin ja Porvoon pormestarille, joka oli tästä velvoitettu tekemään ratsupalvelusta kruunulle. Mutta luonto täällä ei ole sotaa ajatellut, se on korko-ompelulla ihanan mallin ommella tahtonut. Kokoo pieneen piiriin mitä viehättävin vaihtelu noita vuoria, puistoja, selänteitä, lahtia ja niemiä, jotka meidän aikanamme ympäröitsevät Suomen pääkaupunkia ja aseta Tuurholman rinnalle sen naapurit, Jollas ja Stansvik, äläkä pyydä kauniimpaa Suomen saaristoluonnon kuvaa. Lydik Larssonin aikana oli tämä osa Degeröstä aivan metsämaana. Meri aaltoili kolmatta kyynärää korkeammalla kuin nyt, tuuhea tammimetsä varjosti rantoja, kun hakometsä pohjoisessa vakavuudessaan juurtui vuoren rotkoihin, ja siellä täällä niitty taikka vainio raivattua maata, näkyi noissa viljavissa laaksoissa. Kapea ajotie vei Degerön taloon; suurta, hyvässä kunnossa pidettyä venelaituria käytettiin meriliikkeen välittäjänä sekä Helsingin tulliasemana, koska laivojen kulkureitti vanhaan kaupunkiin kävi tästä ohitse. Huonerakennukset olivat yksinkertaisinta rakennusmuotoa, mutta osottivat hyvää hoitoa ja varallisuutta. Hongasta kyhätty asuinrakennus, joka sijaitsi sen itäisen kukkulan päällä, jossa nyt on ansari ja karjapiha, sisälsi tuvan, kaksi kammaria sekä väentuvan, joka samalla myöskin oli kyökkinä. Huoneukseensa kustansi talo kuusi uhkeata lasi-ikkunaa, kahden ruudun korkuisia ja levyisiä, ja vieläpä tuon harvinaisen komeuden, että katto oli varustettu punaisilla hollantilaisilla tiileillä, jotka loistivat kauas meren selälle. Punaiseksi maalatut portaat, viheriäinen piha, jota aimo satavuotinen tammi koristi, hedelmäpuut ja pieni kasvitarha kaalin, ajuruohon, sipulin ja persiljan viljelyä varten, antoivat paikalle viehättävän muodon. Lydik Larsson asui vanhassa Helsingissä, mutta vietti kauniimman vuoden ajan maatilallaan Tuurholmassa. Kun tulli-asema oli hänen omalla laiturillaan, sopi hänen hoitaa virkaansa samalla kuin kesähuviansa. Oli tuulinen iltapuoli Elokuun alussa vähää ennen hämärää, kun tullimies laiturin luona käviäin takia tuskastuneena ja väsyneenä palasi taloonsa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, tuo rikas leskimies. Päivästä päivään hopeataalarit vierivät hänen raha-arkkuunsa, lähteäksensä toisena päivänä taas ansiolle ja palatakseen takaisin kaksinkertaisella voitolla. Näitten kilinä oli kauan ollut hänen ainoa soittonsa, mutta löytyi hetkiä, jolloin nuot olivat kadottaneet viehätysvoimansa ja tippuivat alas arkkuun rämisevällä äänellä, joka näytti ilkkuvan niitten onnellista omistajaa. Hän tarvitsi ihmisen sointuvaa ääntä, joka ei ollut sovintoa hieromassa numeroilla ja tullituloilla, äänen, mikä saatti lämmittää hänen sydäntänsä, joka jo rupesi kuivettumaan. Mistä löytää sellaisen sydämmen lievittäjän? Ei se vain ollut taloudenhoitaja, hyvänluontoinen Lisbetta Wolle, jonka koko olento katosi ruoankäryyn ja sukkapuikkoihin. Ei se ollut entinen ajaja, nykyinen talon vouti Simo Berg, tahi tuo karsassilmäinen tullikirjuri Sjöholm, tahi Tuurholman entinen ratsumestari Antti Hackspet, joka näihin aikoihin paranteli talon hevosia ähkystä sen sijasta että hän ennen paranteli venäläisiä nuhasta? Taikka oliko se ehkä tuo köyhä teini Pietari Luth, joka kulki ruodulla näillä tienoin ja jota kunnioitettiin oppinsa takia siten, että sai olla isännän vieressä joka paikassa, missä hän istui vieraanvaraisen pöydän ääressä? Ei, rikas Lydik Larsson tarvitsi jotakin muuta, hän tarvitsi emännän taloonsa. Tupa oli kylmänlainen, tuuli puhalteli sisään harvojen ikkunalautojen välistä. Tullimiestä vilutti. Hän antoi sytyttää takkaan valkean sekä istui korkealle nojatuolille lieden ääreen. Menisikö hän uudestaan naimisiin? Olipa hän reipas 50 vuotinen leskimies, joka kyllä saattoi vaimoa elättää. Lisbetta hallitsi taloa ja Lisbetta oli rehellinen kuten ruispuuro, mutta Lisbetan takana oli talonvoudin vaimo, Priska, ja tullimies epäili, että talonhallituksen salaiset langat yhtyivät Priskan käteen. Siis... mistäpä löytää sopiva vaimo? Rikkaan Keidinghin tytär Agneta toisi rahoja muassaan taloon. Hm... rahoja ei koskaan saattanut liika taajaan sataa, mutta niitäpä hän ei tarvinnut. Köyhiä tyttöjä löytyi monta... Maria Bruse?... Betty Luth, teinin sisar?... niiltä hän ei rukkasia saisi. Mutta jos he naivatkin hänen raha-arkkunsa? Jos he ajattelisivat perintöä? Ei, parempi olla vilussaan yksinään, yksin ikävissään ja yksin kuolla. Rupesi hämärtämään. Akkunoista tuleva päivän valo, yhä himmeämpänä taisteli valkean loisteen kanssa joka tulvasi suuresta, puolipyöreästä, avoimesta takasta. Pian kuitenkin oli koivupuitten liehuva liekki valloittanut salin ja valaisi nyt liekuttavalla valollaan tukevia tammirahia, kaappia, ruokapöytää, tinalautasia, jotka hyllyillä olivat sekä suurta, hollantilaiselta ostettua seinäkelloa, joka oli niin taidokkaasti kokoon kyhätty, että käki tuli esiin joka tunnin lyönnillä ja kukkui ajan määrän. Kun käki kukkui kahdeksan, astui Lisbetta sisään ja kattoi illallispöydän. "Missä on Hagar?" kysyi tullimies. Hagar oli nyt asunut kaksi viikkoa Tuurholmassa, syönyt ja maannut palvelusväen parissa, käynyt kotoiseksi sekä saanut vaatteita Lisbetta Wollelta. Tyttö oli ollut niin vähän tervetullut taloon, kuin köyhät tavallisesti ovat, joista vastuksia saa, mutta hän olikin parempi kuin toivoa saattoi. Hän oli ahkera, tottelevainen, ja hänellä oli hyvä oppi sekä erinomainen kyky voittaa kaikkien suosiota. Eipä montakaan päivää kulunut, ennenkuin Lisbetta Wolle lähetti hänen poimimaan omenia puutarhasta; talon piika havaitsi hänen taitavaksi lehmiä lypsämään; Antti Hackspet vei hänen muassaan hevosia ruokkoomaan. Ainoastaan voudin vaimo, Priska, epäili kateuden tarkalla silmällä, että siinä oli tulevainen suosikki ja samalla vaarallinen kilpailia. Kun askareet olivat tehtynä, lensi Hagar ulos pitkin vuoria ja mäkiä, eikä kukaan tietänyt mihinkä. Hänellä ei ollut ainoatakaan yhden-ikäistä leikkikumppania, ja yksinäiset lapset saavat monenmoisia tuumia päähänsä. "Missä Hagar on?" kysyi tullimies vielä kerran kovemmalla äänellä, sillä Lisbetta neitsy oli vähäkuuloinen. Vastaus kuului: "Ulkona mäellä. En ole nähnyt häntä siitä asti, kuin hän oli Ullan kanssa karjapihassa." Lydik Larssonilla oli näihin asti tuskin ollut aikaa ajatella kummityttöänsä. Nyt hän nousi istualta, otti keppinsä sekä läksi ulos häntä etsimään. Oli jo melkein pimeä. Hän etsi tuon suuren, syvän kalkkikaivoksen kohdalta, missä lapsi olisi saattanut langeta itsensä kuoliaaksi pimeässä. Ei Hagar ollut siellä. Hän meni ojatielle päin ja huusi tyttöä. Turhaan. Vihdoin, kun hän oli joutunut takamaittensa rajalle, kuuli hän tytön äänen ja löysi hänen laulamasta sillä korkealla vuorella, joka Tuurholman maan lounaisella puolella kohoaa Hållviikiin päin. Hän tunsi tutun virren: "Taivaassa, ratki taivaassa Ijäinen päivä on, Se valossansa kirkkaassa Myös voittaa auringon; Se päivä kirkas loistava, Ain' ijäisesti paistava On Herra Sebaot! Taivaassa, ratki taivaassa On autuus määrätön, Siell' enkelien seurassa On riemu verraton; Ja kasvoista niin kasvoihin Siell' nähdään Herra korkehin Herramme Sebaot." Tuurholman nykyisistä, suurilla kustannuksilla rakennetuista käytävistä ei siihen aikaan eikä moniin vuosiin perästäpäinkään näkynyt yhtäkään jälkeä. Tullimies kiipesi pitkin louhikkoista polkua ylös vuorenhuipulle ja havaitsi Hagarin sen korkeimmalla kukkulalla ihailemassa tähtitaivasta, joka ensimmäisessä syyspimeässä katseli alhaalla aaltoilevaa levotonta merta. Ilta oli selkeä, mutta myrskyinen. Tuolta mustalta näyttämöltä, etelässä olevalta Suomenlahdelta, tuli puuska puuskan perästä viruttelemaan noita harmaita kallioita, jotka sittemmin saivat komean Svean linnan (Wiaporin) nimen, havaitsi ne taipumattomiksi, priiskotteli niitä vahdollaan ja pyöri sitten Kronbergin selän ylitse sekä sekaantui rannikoilla honkien takkuisiin hiuksiin. Tytön vartalo kuvautui selvästi taivasta kohden. Hänen hameensa liehui tuulessa; hänen pitkät, mustat palmikkonsa olivat siteistään irtaantuneet tuulen leluiksi; oikean puolisen etusormensa ojensi hän kohden suurta tuntematonta tähteä, joka näytti häntä katselevan sekä jättävän hänen silmiinsä kummallisen heijastuksen. Lapsen-olennossa tuolla vuorella oli pimeässä, tähtivalossa tuulen vinkuessa ja aaltojen kohistessa jotakin niin yksinäisen surullista ja niin ihmeellisen lumoavaa, että tullimies ajatteli Sigfrid mestarin kiertotähtiä ja yön lapsia. "Mitä sinä näin myöhään pimeässä vuorella teet?" "Minä luen tähtiä." "Luet tähtiä? Mitä hullutusta se on?" "Esaias sanoo, että Jumala vie taivaan sotajoukot esiin luvun mukaan sekä kutsuu heitä kaikkia nimeltä." "Raukka, tahdotko tehdä mitä Jumala tekee?" "Hoh, en suinkaan. Mutta Amos sanoo, että Jumala rakentaa portaitansa taivaassa. Enkö saa lukea taivaan portaita?" "Tule alas! Täällä tuuli sammuttaa sielun kuten kynttilän." Ja tullimies ajatteli itsekseen, että tyttö oli pelkkä lapsi. Ainoastaan taitamaton lapsi tahi suuri taivaankartan tuntia rupeaa tähtiä lukemaan. He kulkivat yhdessä pitkin epätasaisia polkuja asuinhuoneille. Ystävällinen vieras, teini Pietari Luth, oli taloon tullut, -- hän oli noita kuluneita, nälkääntyneitä ja aina nälissään olevia nuorukaisia, joita leipäpalan etsinnässä kulki pitkin seutuja niin lukuisassa määrin, että kukin sai heistä kyllänsä, ja he tulivat oikein maan rasitukseksi. Täytyi joka koulua varten määrätä kokonaisia pitäjiä, joissa teinin oli oikeus kulkea; Helsingin piiri ulottui aina Hämeen sydämeen, Hauholle asti. Ylpeät teinit pitivät tätä piiriä oikein herttuakuntanaan, joka heille oli riistettäväksi annettu, toiset astuivat talonpojan lukitsemattomasta ovesta sisään virttä veisaten ja kartanoissa oli heillä koirien suosittamista varten luu pantuna varalle. Kansa heille antoi, mitä siltä riitti. Mistäpä se muuten olisi saanut papin saarnastuoliinsa? Kaunis ominaisuus kansanluonteessa oli, etteivät teinit koskaan esiytyneet kerjäläisinä sekä ett'ei heitä sellaisina otettu vastaan. Nuori Pietari Luth, joka oli rohkealuontoinen, mutta ei ylpeä, istui kursailematta illallispöydän ääreen. Jotakin johtui äkkipäätä Lydik Larssonin mieleen. "Pietari", sanoi hän, "oletko valmis tekemään minulle apua?" "Kyllä minä teen, mitä vain voin", vastasi teini. "Täällä on köyhä, yhdennellätoista vuodellaan oleva tyttö. Hänellä on hyvä muisti ja erinomainen oppimisenhalu. Tahdotko lukea tytön kanssa? Minä tuumaan, että sinä kyllä tarvitset uuden takin." Pietari vilkasi kuluneeseen sarkatakkiinsa, siinä oikeanpuolinen kyynärpää piankin oli näkevä päivän valon, ja hän vastasi sitten: "Saisipa sitä koettaa." Hagar kutsuttiin sisälle. "Lapsi", sanoi hänen suojeliansa, "tahdotko oppia lukemaan taivaan portaita?" Vastaus oli äänetön, loistava katse, jossa vielä oli tähdestä jotakin jäljellä. "Mitä tahdot oppia?" "Ensin taivaan, sitte maan", vastasi tyttö sellaisella varmuudella, kuin ihmisellä sillä iällä on, jolloin hän luulee kykenevänsä kaikkeen, tahtienkin lukemiseen. Tullimies nauroi. "No, no, ei mitään muuta? Lukea ja kirjoittaa sinä osaat, mutta mitä Pietari sanoo lasku-opista?" Teini tuumi, että lasku-taito oli vaikea oppi monelle miehellekkin, saatikka sitten tytölle. Hagar sai alkaa kertomalla kaksi kertaa kaksi. "Saanko minä käydä koulua poikien kanssa?" kysyi tyttö. Tullimies matki Dordeita tehden samallaisen liikkeen kuin hänkin, oikealla kämmenellään vasempaa vasten. Teini vastasi, ettei se käynyt päinsä. Koulussa luettiin latinaa. "Antakaa minun lukea latinaa!" "Sinunko?" Nuorukaisenkin kalpeaa muotoa hyvänlaatuinen hymyily valaisi, kun hän vastasi: "On tosiaankin löytynyt eräs tyttö, joka luki latinaa eikä ainoastaan latinaa, vaan vieläpä kreikkaakin ja paljon muuta vielä sen lisäksi. Hän oli ainoa koko Ruotsin valtakunnassa, mutta hän olikin valtaneuvoksen tytär. Hänen nimensä oli Vendela Skytte." "Kiitettiinkö häntä paljon?" "Kiitettiin, koko valtakunnassa. Hän kuoli nuorena kahdeksan vuotta sitten." "Hoh, soo! Mutta häntä kuitenkin paljon kiitettiin?" "Olen kuullut sanottavan, että meidän nuori kuningattaremme myöskin lukee latinaa." "_Hän_ on kuningatar!" vastasi teini. "Kuulet sen, Hagar! Miksikä et sinä ole kuningatar tahi vähintäinkin valtaneuvoksen tytär? Mutta koska ei kukaan tiedä, kuka isäsi oli, niin saattaahan ajatella hänen olleen mikä hyvään. Otaksu, Pietari, että tämän köyhän tytön isä on ollut keisari ja opeta häntä latinaa lukemaan!" "Sitä en saata", vastasi teini punastuen. "Miksikä et saata? Oletko niin ylpeä opistasi, ett'et alenna itseäsi noin alhaista oppilasta opettamaan?" "En, isä Lydik. Kuka on alhainen, jollen minä? Kukapa on köyhä, ja minä pitäisin itseäni häntä parempana? Minä opetan tytölle lasku-oppia ja mitä muuta osaan, mutta älkää pyytäkö minua hänelle latinaa opettamaan!" "Miksikä ei latinaa?" "Siksi että", nuorukainen epäili, sanoisiko hän tuota sanaa, hän melkein häpesi sitä ilmoittaa, "siksi, että hän on tyttö." "Se on toinen asia, katsoppas, sen olin varsin unohtanut! Ei, lapsi, anna sellaiset haaveilut mennä menojaan; ei kotkia kananmunista saada! Se on suorastaan järjetöntä, että sinä latinaa tahdot lukea." Teini ei ollut oikein tyytyväinen itseensä; hänellä oli tarve antamaan jotakin syytä kieltoonsa. "Se on niin, isä Lydik", lausui hän, "että vaikkei naista pidetä oppia varten luotuna, saattaa kuitenkin tapahtua, että Jumala joskus antaa hänelle Vendela Skytten älyn, syntyköön hän sitte hovissa tahi torpassa. Tuleeko sellainen suuri halu miksikään hyödyksi, jätän minä sanomatta. Johon Jumala on asettanut viljavan maan, siinä älköön kylväjä sanoko: tässä on kivikkoa! Mutta latinankieli on tullut niin suureen kunnia-asemaan opin äidinkielenä ja kuningaskruununa, että sitä tuskin saa viskata maantielle taivaan linnuille. Sen laita on sama, kuin papinliperien: laki sanoo: niitä älköön nainen käyttäkö. Jos nyt tulisi kuuluviin, että joku meistä teineistä on opettanut tytölle latinaa, niin kaikki hänen oma latinansa ei voisi estää, että häntä pidettäisiin sellaisena, joka on häväissyt viisauden etu-oikeutta ja siis itse on kelvoton oppineen virkaa toimittamaan. Yhden tiedän, joka uskaltaisi ja osaisi, mutta hänelläkin on vikansa." "Ei suinkaan _Cannabis_?" "Hän, niin. Hän asuu Hertonäsissä, muutama kivenheitto Tuurholmasta. Hän osaa lyödä piispan kuoliaaksi Ciceron pitkähansikoilla." "Hullu koulumestariko! Etkö häpeä?" "Suokaa anteeksi! Täytyyhän sitä olla hullu, jos tytölle latinaa opettaa. Ilmoittakaa minulle, koska minä saan ruveta laskemaan Hagarin kanssa. Ja kiitoksia tästä päivästä! Minä toivotan teille levollista hyvää yötä, isä Lydik!" Teini läksi ullakkoon, väliseinällä erotettuun koppeloon, jossa hän oli tottunut saamaan ruovonpäisen patjan päänsä alle sekä ruukullisen vettä, jotka tyydyttivät hänen kohtuulliset vaatimuksensa yökortteerin suhteen. Hagar lähetettiin pois, toisen kerran hänen täytyi mennä opin esikartanoista. Hänen piti saaman laskea kaksi kertaa kaksi. Sehän oli tytölle kylliksi. Mitäpä hänen tarvitsi tietää? Tullimiehen täytyi nauraa itseänsä. Sellainen liehakoitsia! Jopa tosiaankin tuo maantien ryysyläinen jo kahdesti oli vietellyt käytännöllistä miestä sekaantumaan mielettömiin opinhaaveiluihin? Tyttö menisi kouluun! Ja tulisi ehkä papiksi! Hän sytytti lyhtynsä ja läksi tavalliselle yötarkastukselle kävelemään talon ympäri. Kaikki oli äänetöntä, valkeat olivat sammutetut, kaikki nukkuivat, kaikki oli, kuten olla piti. Ainoastaan tuo uneton meri yhäti voimattomassa vihassaan kalvoi rannan kallioita. Ainoastaan tuo tuntematon suuri tähti, joka oli jättänyt jotakin tytön silmiin, katseli yhä vielä noita yksinäisiä vuoria. Lydik Larsson tuumieli, että lieneekö tuo taivaan tuikkiva kynttilä Hagarin tähti, josta Sigfrid mestari oli ennustanut. Niin, mitäpä se on, jota eivät oppineet tutki? Mutta mitä he sillä saavat toimeen? Näkevät nälkää, kuten teini, se on heidän osansa, joll'eivät vielä lisäksi vilua kärsi, kuten Sigfrid mestari. Mitä hyödyttää kirjojen viisaus? Sitä ei kukaan tarkoin voi sanoa; jotakin arvossa pidettävää niissä on. Ja kuitenkin! Ennen laituri, jossa saan hyvät tullitulot, kuin koko maailman oppi ja kuriseva vatsa. 6. Cannabis. Sanalla _animus_ on myöskin feminini muoto: _anima_. Hagar oli Pietari Luthin johdolla ruvennut laskuoppia harjoittelemaan, sekä suorittanut _quatuor species_, neljä ensimmäistä laskutapaa, vähemmässä ajassa, kuin joku toinen olisi kertomataulun oppinut. Opettaja oli aikonut päättää opetuksensa jakolaskuihin, koska hän piti sitä suurimpana määränä, mitä naiselle oli mahdollista opettaa, mutta muutamassa päivässä oli tuon rajan ylitse käyty, ja jopa marssittiin murtolukuihin. Siinä mentiin eteenpäin samaa hillitsemätöntä vauhtia. Äkkiarvaamatta oli käsillä regula de tribus, päätöslasku, ja sillä tapaa sitä jatkettiin siksi, että tuon hengästyneen opettajan vihdoin täytyi tunnustaa, että hän nyt oli opettanut tytölle kaiken luvunlasku-oppinsa. Mutta jos Pietari Luth oli antanut yhden sormen, niin kylläpä hänen oppilaansa piankin otti koko käden. Hän havaitsi itsensä askel askeleelta johdatetuksi uusille tieto-urille. Hän piirsi karttoja santaan sekä opetti tytölle maantieteen alkeet. Seuraava askel johdatti tuohon vähään, mitä siihen aikaan tiedettiin luonnon valtakunnasta. Vielä askel, niin oltiin raamatunhistoriassa. Sieltä tultiin keisari Augustukseen ja Romaan ja sieltä viisausopin ääriin. Kaikki kävi ikään kuin lumoamalla. Mutta arvoituksen yksinkertainen selitys oli se, että 1600-vuosiluvulla ei korkeimman koulun läpikäynyt teini osannut sen vertaa, mitä 19:ta vuosisadan toisen luokan oppilas osaa, kun ei latinaa eikä kreikkaa lukuun oteta, sillä niissähän he olisivat voittaneet nykyajan professorit. Kun tuo hämilleen joutunut opettaja havaitsi oppivaransa äkkipikaa loppuvan, sekä tunsi itsensä olevan noihin yhä karttuviin kysymyksiin vastauksia vailla, selitti hän, että hänen opetustuntinsa nyt olivat päättyneet. Hyvillä lahjoilla varustetun lapsen ja opettajavirkaansa mielistyneen opettajan välille syntyy usein tuttavallinen ystävyys. Teini istui oppilaansa parissa vanhan tammen alla Tuurholman pihassa. Hagar taittoi tammesta oksia sekä lisäsi niihin hanhenruskoja ja voikukkia, joita pihassa kasvoi, sekä sitoi niistä kiehkuran, jonka hän pani teinin ruskean hatun ympäri, katsoi sitten viekistellen opettajansa silmiin sekä pyysi kaikkein mielistelevimmällä äänellään, joka ei ollut vallan vapaa keikailemisesta: "Opettakaa minulle latinaa!" Pietari pakeni kiirein askelin. Hän ei luottanut lujuuteensa. Tuo takkiaismainen tytöntynkkä, joka vielä oli siinä iässä, jolloin lapsille vitsaa annetaan, oli vastustamaton. Mistä hän sen oli oppinut? Ei suinkaan Kaskaksen torpassa, ja vielä vähemmän Tuurholman karjapihassa. Hagar oli saanut luvan mennä seuraavana aamuna aikaisin Antti Hackspetin parissa metsään linnun-ansoja katsomaan. Saalis oli hyvä ja vanha sotilas parhaalla tuulellaan. Paitsi pyitä, oli hänellä kannettavana myöskin suuri metso, johon hänen tarkka luotinsa oli sattunut. He istuivat levähtämään kaatuneen hongan päälle rannalle sekä ottivat esiin muassa olevat ruokavarat, kuivaa leipää ja putinallisen maitoa. Syyskuun ensimmäiset auringon säteet kimaltelivat märässä ruohikossa sekä hopeoitsivat vähäisen virtapaikan. Hertonäsin salmessa. Tuhannet kirjavat sienet, vuoden-ajan lapset, peittivät uhkealla värivaihdollaan Tapiolan emännän sammalviheriät hameenliepeet. "Antti", sanoi Hagar, "mitenkä olet saanut niin kummallisen nimen?" "Sen täytyy olla _spett_, eikä _spet_", vastasi sotilas sellaisella kummallisella naurulla, joka välistä valaisi hänen ruskettunutta naamaansa. "Mitä varten sen täytyy olla spett?" "Se nyt oli siellä Moskovassa Jaakko herran komennon alla. Ei, Troitskan luona se olikin. Meitä oli siellä etuvartioina neljä miestä hevosinemme joen luona. Kahden tuli vartioida, kahden levätä. Kylmä oli ja me teimme valkean. Olimme onkineet lohen-niekkoja. Tahdoimme paistaa niitä. Käytimme miekkaamme paistin-vartaina. Hack, sanoi korpraali Bjugg, koska sinä viimeiseksi olet paitasi pessyt? Jouluksi, sanoin minä. Ja nyt jo kohta on Maarian aika, sanoi Bjugg. Me pesemme paitamme, Hack, sanoi hän, niin kauan, kuin tässä on lepo-aikaa. Hyvä, sanoin minä, ne kuivavat valkean edessä... Me seisoimme kuten Jumalan luomat, kun kaksi Sapiehan kasakkaa tuli hyökäten meitä vastaan. Bjugg riensi ilmoittamaan vartioille ja minä sain ne kyykäärmeet päälleni. Vedin vartaani tulesta niin kuumana kuin se oli, siinä oli vielä palanut kala kärjessä. Suojasin selkäni niinipuuta vasten, torjuin keihästä tulipunaisella vartaallani. Kärvensin kasakkain parrat että kärisivät... Kas siihen päivään asti oli nimeni Hack, mutta sittemmin ratsujoukko antoi minulle nimen Hackspett." [Spett suomeksi varras. Suom. muist.] Hagar nauroi. Hän olisi halusta tahtonut nähdä kasakkain kärventyneet parrat! "Mutta", sanoi hän, "löytyy muitakin yhtä kummallisia nimiä kuin Hackspett. _Cannabis_... mikähän se on?" "Cambis? Se on eräs hassu mies, joka asuu tässä salmen luona." "Antti, tuossa on ruuhi, soutakaamme ylitse! Minä tahdon nähdä _Cannabiin_. Sanotaan hänen lyövän piispoja kuoliaaksi latinallaan." "Eihän nyt, onko hän niin hirveä? Sen on joku hänestä valehdellut. Sanotaan, että hän välistä on viisas, mutta välistä hän joutuu sellaiseen raivoon, että lyö kiviä." Antti Hackspetin kävi samoin, kuin kaikkien muitten, jotka joutuivat Hagarin lumouspiiriin. Hän ei saattanut vastustaa. Hän muisti, että Hertonäsissä asui taitava satulamaakari ja hiirakko tarvitsi uudet päitset. He soutivat salmen poikki. Hertonäs, toisinto tuosta vanhasta nimestä Hertugnäs, oli yksi niistä monista kartanoista, jotka Kustaa Waasan aikana otettiin kirkolta kruunulle. Tämän kertomuksen aikakautena oli mainittu talo kahden veljeksen, Henrikki ja Tuomas Lydikinpoika Jägerhornin omistama, 1 1/2 manttaalin säteritila. Salmen rannalla oli kalastajatorppa, johon oli rakennettu uusi huone kalastustarpeita varten. Vanha lahonnut huone seisoi tyhjänä ja annettiin kesä-asunnoksi tuiki köyhälle, mielenvikaiselle koulumestarille, joka pitäjään kustannuksella sai elatuksensa kalastaja-perheen luona. Mikä nimi tuolla raukalla oli ollut, sitä tuskin kukaan enään tiesi, joll'ei juuri pappi ja kirkonkirjat, mutta se ilvenimi, jonka koulupojat ennen muinoin olivat hänelle antaneet, se pysyi hänellä yhä, aikojenkin kuluttua. _Cannabis_ eli lyhennettynä, Cambis, oli hänen nimensä kansan suussa tähän aikaan; -- _Cannabis_, hamppu, se nimi oli tuon elämän sinettinä, joka oli joutunut unohduksen suureen tuntemattomuuteen. Mistä hän nimensä oli saanut, oli yhtä tietämätöntä, sillä hampun sitkeistä kuiduista ei ollut jäljellä vähääkään tuossa kuluneessa, musertuneessa olennossa, joll'ei juuri sitkeä elämänlanka. Luultavasti oli koulumestari joskus vänkäillyt jonkun pojan kanssa, saadaksensa häntä oikein sijoittelemaan tuota latinalaista sanaa, jota ei ensinkään ollut vaikea käytellä, ja sitten oli se sana takertunut kiinni häneen koko hänen elämän-ajakseen. Vanhan kalastushuoneen ovi oli auki, joten sopi luoda silmäyksen kurjuuden majaan. Siellä ei ollut takkaa, ei huonekalua, ei ikkunaa, ainoastaan pieni aukko. Seinät olivat täynnä kalan suomuja ja lattia kuivettuneen meriheinän peittämänä. Heinä ei ollut sinne eilispäivänä tuotu, ja käytettiin vuode-olkina. Siellä ja täällä näkyi joku revitty kirjankansi, tai yksinäinen, likapilkkuinen kirjanlehti liehuvan tuulenviimassa, joka akkuna aukosta sisään virtaili. Rannalla istui koulumestari kivellä, -- oppineen miehen rauniona, vaipuneena taitamattominta kehnommaksi. Hänen laiha olentonsa tuskin peittyi niistä repaleista, jotka hänen yllään olivat, hänen pitkät, takkuiset, harmaat hiuksensa olivat tuulen leikkikaluna. Hänen laihoissa jaloissaan oli terävien kivien ja orjantappurain merkkiä. Kuitenkin oli tuossa apinamaisessa haamussa vielä jotakin ihmismäistä. Hän oli noita hiljaisia mietiskeliöitä, joittenka henki kuluttaa itseänsä, kun ei saa ulkoa maailmasta poltin-ainetta. Nyt hän mietti jotakin, joka näkyi täyttävän hänen sydämmensä ilolla ja voitonvarmuudella. "Niin", sanoi hän itsekseen, "minä olen sen löytänyt. _Eureka!_ Sama _paradigma!_ Sama _syntaxis!_ Sama _prosodia!_ Ei löydy muuta kuin yksi deklinatsiooni ja yksi konjugatsiooni, mutta kaksi _numerusta_, ymmärrättekö, siitä emme pääse. Sinä omasta puolestasi ja minä omasta puolestani, mutta molemmat yhdessä on meitä useita. Latina kuin kreikkakin, eivät ole muuta kuin puheenparsia. Latinaa kreikasta, kreikka koptein kielestä, koptien kieli hepreasta ja niin edespäin, kyllä ymmärrät. Ei löydy muuta kuin yksi kieli, -- alkukieli, se joka oli ennen Babelin tornia ja sen olen _minä_ löytänyt!" Hän pani koron tuohon _minä_ sanaan, nousi kiveltä ja seisoi siinä valmiina sotaan kaikkia vastustajia vastaan, ja omissa silmissään maailman ihailun esineenä. Hänen rappiolle joutumisensa salaisuus oli kätkettynä tuohon minä sanaan. Tuo itsensä jumaloiminenhan on murtanut monen monta voimallista henkeä. Eipä kukaan ole niin oppinut, niin suuri, niin paljo toisia tavallisia ihmisiä ylevämpi, ettei hänenkin eteensä kuiluna aukenee tuo väijyävä, kaikkea polkeva, kaikkea kieltävä, jumalankerskaaja _minä_. "Mutta", sanoi _Cannabis_, samalla, kuin hän tarkasti katseli yhtä verkontolppaa, joka luultavasti oli olevinaan aurinkokellona, "nyt on meidän aika alkaa kouluamme. Luokka käy istumaan paikoillensa. _Ostiarie_, kuinka monta _absentes_?" -- Ja hän varusti itsellensä uhkaavana ruovonpäistä patukan sekä loi ankaran katseen kiviin, leppiin, katajapensaihin ja verkonvapeihin, joita oli niin monta, että ne kyllä kävivät suurestakin luokasta. Samassa näki hän Hagarin, joka hämmästyneenä häntä katseli, sillä välin, kuin hänen seuralaisensa oli mennyt satulamaakaria hakemaan. Valekuvat katosivat. Nähdessään elävän olennon, koulu-iässsä olevan lapsen, joutui hän taas suunnilleen. Hän sivelsi kädellään otsaansa sekä kysyi hyväntahtoisen opettajan näköisenä, tahtoisiko Kaisu käydä koulua hänen luonaan? Hagar pelkäsi, hän ei uskaltanut vastata mitään. "No, no", sanoi _Cannabis_ kehoittavasti, "oletko sinä tyttölapsi? _Taceat mulier_... Meidän täytyy lukea kaksi _genusta: maskuliinini, femininum_ ja vielä _neutrum_. Mutta se ei estä, että meillä myöskin saa olla _commune. Scholaris_ ja _studens_ ovat _communis generis. Animus_, sielu, sillä on myöskin feminini muoto _anima_, elämä. _Morte carent animae_, elonkipinät eivät saata kuolla. Ja, jos joku sinulle, Kaisu, sanoo, ett'et saa käydä koulua sen vuoksi, ettäs olet tyttö, niin vastaa hänelle, etteivät ainoastaan kaikki hyveet, vaan myöskin niin oppineet asiat kuin _scientia, cruditio, doctrina, facultas, humanitas, litterae_ ja monta muuta ovat _feminini generis_. Alammeko nyt?" Tuo juurestaan irti tempaistu henki, joka itseänsä kulutti, oli nyt saanut poltto-ainetta ulkoa päin. Tämä uusi koululapsi ei häntä nauranut, kuten kaikki ne muut, joille hän oli tarjonnut ylenkatsottua kouluansa. Tämä suostui niihin tyhjiin tuumiin, jotka opettajan päähän pistäytyivät, hän luuli niitä todellisiksi ja sepä hänen opettajansa teki onnelliseksi. Hagar mietti. Lukea tuollaisen johdolla? Joll'ei hän olisi noin inhottavan retuinen! Joll'ei hän vain Hagariakin kiveksi kuvittelisi! Koulu oli mitä vähimmän miellyttävä. Mutta olihan se koulu kuitenkin, ja vieläpä latinankoulu! Entä jos hän koettaisi? Tullimies oli poissa matkoilla... Yksin ei hän uskaltanut... Mutta jos Antti Hackspet... "Minä tulen huomenna", vastasi Hagar. "Aamulla on paras tulla. Kello kuusi! Minä olen välistä raskas päästäni, nuot monet pojat tekevät minulle kiusaa! Onko sinulla kirjoja? Onko sinulla kieli-oppi? _Eutropius? Cornelius Nepos?_" "Ei ole." "Odotappas vähän! Saat lainata minulta. Mutta älä puhu siitä mitään! Ymmärrätkö? Älä puhu siitä!" _Cannabis_ katsoi varovaisesti ympärilleen, meni huoneeseensa, lykkäsi pois nurkasta meriheinän, nosti irtaimen palkin tuosta harvasta lattiasta, raahasi esiin sieltä alta puoleksi lahonneen arkun, sekä valitsi siitä kaksi kirjaa, jotka hän antoi Hagarille, varoittamalla uudestaan, että hän olisi asiasta puhumatta. Nämät kirjat olivat _Eutropius_ ja kieli-oppi. Tuolla köyhistä köyhimmällä oli myöskin salainen aarre, jonka hän huolellisesti muitten silmiltä piilotti. Se aarre oli hänen vanhat koulukirjansa. Ja nytpä hän oli saanut, mitä hän monta monituista vuotta oli halannut, jota hän jo kauan turhaan oli etsinyt, todellisen oppilaan, joka osasi mitä nuot kivet ja pensaat eivät osanneet: kuulla, puhua, käsittää, oppia. Tuon rääsyisen raukan kasvot loistivat ilosta. Hän aikoi koko opettajakykynsä voimalla opettaa tätä oppilasta, saadaksensa hänestä jotakin. Sepä nyt vain kysymyksenä, tulisivatko kivet ja pensaat taaskin mestarin ja tuon puhelahjalla lahjoitetun oppilaan välille tunkeutumaan. Onneksi hän itse oli havainnut, että hänen päänsä oli selkein aamuhetkellä. Hagarin onnistui saada Hackspet vakuutetuksi siitä, että heidän joka aamu täytyi käydä ansoja katsomassa. Oliko niissä saalista tahi ei, sama se, ruuhi oli kuitenkin aina varalla salmen rannalla ja kohta sen jälkeen oli koulumestari saanut oppilaansa. Tuo kurjin, tuo kaikkein kuivettunein, tuo kaikkein maan mateliaitten hävittämä, kaikkein kulkevien tallaama tiedonpuun oksa oli vielä säilyttänyt itävän siemenen, joka sai juuret toisessa, melkein yhtä turvattomassa, kaikkien tuulten saaliiksi joutuneessa ihmis-olennossa. 7. Salaliitto ja tapaaminen. Pää hänellä oli, se oli varma, mutta oliko hänellä sydäntä. Oli syksyä kulunut jo koko pitkältä, kun tullimies Lydik Larsson taas istui yksinänsä suuren avoimen takan ääressä Tuurholman salissa. Pimeys kurkisti niin yömustana, niin sakeana akkunoista sisään, että sitä olisi veitsellä voinut leikata; kuusipuut takassa paukkuivat kuten musketin laukaukset; kovakuoriainen, joka oli elänyt puunkuoren alla, juoksi tulen hätyyttämällä levotonna edes takaisin puuta pitkin etsien tietä paetaksensa. Tullimies tunsi taaskin olevansa yksinäinen leskimies; taaskin oli hän kahden vaiheella päättäessään, mikä olisi parempi valita puoliso, taikka kasvattitytär. Päätös oli nyt jo tehtävä: hänen täytyi huomenna muuttaa kaupunkiin ja sitten lähteä pitemmälle matkalle. Betty Luth taikka Hagar? Toinen noista kahdesta. Hän laski lukua sormiensa avulla, tuo vanha laskumestari. Betty ei ollut hullumpi muodoltaan, oli sitä paitsi hyvänluontoinen ja kunniallinen. Neljänkolmattavuotinen oli tyttö, ja hän itse viisikymmentä-yksi. Seitsemänkolmatta vuotta kesän ja syksyn välillä, se nyt ei mahdottomalta tuntunut. Mutta, entä jos hän, Lydik, olisi elänyt vielä kaksitoista vuotta, niin Betty kolmenkymmenen kuuden-vuotisena olisi leski sekä menisi uusiin naimisiin ja joku nuori kelvoton anastaisi hänen vaivalla kootun raha-arkkunsa sisällön. Ja vielä lisäksi -- sillä olihan vielä jotakin lisänä, ehkä paljokin, -- tarvitsi Pietari Luth rahoja opintojansa varten. Sitte hänellä oli kolme naimatonta sisarta, jotka myöskin tarvitsivat elatusta... Hagar oli kohta yhdentoista vuotias, hän olisi kahdentoista vuoden kuluttua kolmenkolmatta. Kasvatti-isä hankkisi hänelle kelpo miehen, toimeen tulevan miehen, joka ei kuluttaisi hänen myötäjäisiänsä. Ja tyttö oli näppärä, hän oli tarkka-oppinen... toista semmoista päätä sai etsiä. Nyt kun hän oli oppinut laskentoa oli häntä käytetty tullin erityismaksuja yhteen laskemaan ja hän oli tunnissa ehtinyt laskea enemmän kuin tullikirjuri kolmessa. Olivatpa ne hotikoita, kaikki nuot karsassilmäiset, ulkokullatut kirjuriretkaleet. Hagarin numeroihin saattoi luottaa. No, niin, lapsi hän oli, hoikka kuin heinänkorsi, mutta sopihan vain toivoa, että hänestä kaunotar muodostuisi? Hänen ruskeita silmiänsä ja hempeää ääntänsä ei kukaan voinut vastustaa. Annappas hänen tulla viidentoistavuotiseksi, silloin hän hallitsee taloa kuten prinsessa... Vaaka painui niin paljon Hagarin puolelle, että vaali oli melkein päätetty. Lisbetta Wolle oli tullut sisään kattaaksensa pöytää tavallisuuden mukaan. Hän näytti tavattoman surumieliseltä tänään. Hänellä oli jotakin sydämmellänsä, mutta tullimies ei huolinut kysyä, mitä se oli. Varmaankin taas joku lehmä oli ehtynyt. "Hyvä isä", sanoi taloudenhoitaja. "Noh, mitä nyt?" "Eipä juuri mitään. Tahdoin vain kysyä, josko Hagar..." "Vai niin. Onko kiitospuhe taas valmiina? Hyvä, Lisbetta, minä pidän tytöstä ja näen halusta, että kaikki sitä tekevät." "Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää." "Soo, soo! Noh, mikä sitte tänään kiiltää?" "Hän lukee." "Se on hyvä. Siihen hänen ymmärryksensä kyllä riittää, sitäpä varten olen antanut hänen lukea Pietari Luthin johdolla." "Mutta hän lukee enimmiten kaiket päivää ja välistä vielä yötkin. Hän lukee kummallisia kirjoja, joita ei kukaan ymmärrä, ja jättää askareet tekemättä." "Määränsä sitä aina pitää tietämän, joka paikassa, Lisbetta. Pane hänelle määrä tunnit, puolet niitä kirjoja varten, ja toiset puolet taloutta varten!" "Ei siinä kaikki, rakas isä. Hän on joka aamu Antin kanssa metsässä. Räätälin Marketta on nähnyt hänen Hertonäsissä hullun koulumestarin luona." Tullimies kohensi valkeata että kipunat kuusipuista sinkoilivat, ja nauroi. "_Cannabiin_ luona! Katsoppas sellaista sukkelanjuonista tyttöä! Se on aivan hänen tapaistansa, sehän minun olisi pitänyt arvatakkin, kun hän kerran sai nenäänsä latinan hajua. Ja tuo Antti aasi, seuraa häntä kuten tallipässi. Sekin on tytön tapaista, sillä hän kietoo teidät kaikki sormiensa ympäri." "Ei minua suinkaan", väitti Lisbetta Wolle loukattuna. "Tämä ei vielä ole kaikki, isä hyvä." "Vai niin. Eikö ole vielä kaikki? Ehkä hän on lumonnut puurosi?" Lisbetta rupesi itkemään. "Kun isä rakas viitsii hullutella tuollaisista surullisista asioista! Täytyyhän sen koskea armeliaiseen ihmiseen, kun näkee lapsen kasvavan ilkeissä pakanallisissa tavoissa ja kadottavan köyhän sielunsa. Onhan Cambis, taikka mikä hänen nimensä lienee, paholaisen riivaama? Pitäähän se koulua leppäpensaille? Lukeehan se katekismusta kivien kanssa? Uskokaa vain, että hän ne saa vastaamaan ja sen saa Hagar myöskin. Priska kertoo, että kun Hagar tulee karjapihaan, niin lehmät katsovat erittäin kummallisesti häneen. Hän aikoo lukea katekismusta niitten kanssa myöskin, mutta takaperin, tietysti." "Kuules nyt, Lisbetta, tuo on yksinkertaista puhetta. Minä puhun tytön kanssa _Cannabiista_. Hän on hullu, kuten joka ihminen tietää, enkä minä tahdo, että hän panee tyttömme pään pyörälle. Sano hänelle se!" "Mutta siinä ei vielä ole kaikki, hyvä isä on kai kuullut, että Hagar on mustalaislapsi? Se on veressä, eikä mene hänestä ulos, luottakaa sanaani. Ei kukaan tiedä kenen hän on, eikä mistä hän on tullut. Simo Berg on puhunut, että tyttö on löydetty lumikinoksesta, hän on pudonnut kuusta. Hän osaa raamatun ja virsikirjan ulkoa, mutta joka värsyn takaperin. Jos jotakin on poissa, niin hän sen löytää, ja jos vieraita odotetaan, sanoo hän: nyt he tulevat! Nähkääs, joll'ei tuommoiset ole mustalaistemppuja, niin en minä enään milloinkaan tahdo papuruokaa keittää. Ja siksipä -- (hänen oli vaikea saada sanaa suustaan) -- ja siksipä rakas isä saa pitää Hagarin, mutta minä tahdon palvella kristillisessä perheessä... minä ja Priska ja hänen miehensä ja Leena ja Ulla ja Liisa... ja jos se on niin, että tyttö jää, niin meidän kaikkien täytyy lähteä palveluksesta." "Lähteä palveluksesta? Mitä hassunpuhetta se on? Jos tyttö on pilattu, niin kukapa häntä on pilannut, jollette te? Kuka on häntä hemmotellut sekä antanut hänen saada sitä ja tätä, kuten Hollantilainen sanoo, jollette juuri te, Lisbetta, te ja kaikki nuot toiset? Senkin seitsemän kanteliata ettekö ole tuota lasta mallikelpoiseksi kiittäneet? Ja kun aamuisin olette hänen hiuksiaan kammannut, Lisbetta, ettekö ole hänelle luuletellut, että hän olisi jonkunlainen tuhkapöpö joka vielä tulisi kultakankaisissa vaatteissaan kulkemaan?" "Olen", nyyhkytti Lisbetta, "sen olemme kaikki tehneet, mutta nähkääs, Priska sanoo, että se juuri on se oikea mustalaistemppu, joka voittaa kaikki muut, kun kääntää silmät siten, että mitä mustaa on, näyttää valkoiselta, ja mitä pahaa on, näyttää erittäin miellyttävältä! Sepä onkin meille oikein, isä rakas, sillä te olette ollut hyvä isäntä, mutta me emme kestä kauempaa. Kohta on pyhäinpäivä; me annamme pestimme takaisin." "Menkää tiehenne, Lisbetta, ja nukkukaa pois tuommoinen hullutus! Käskekää Hagar tänne!" määräsi tullimies ankarasti. Tuossa taloudenhoitajan syytösjutussa löytyi kuitenkin jotakin, joka saatti isännän jo melkein päätetyn vaalin horjumaan. Hän aavisti, että salaliiton-langat olivat voudin voimasta saaneet alkunsa sekä että niitten tarkoituksena oli poistaa talosta hallituksen kilpailia. Alutta täytyipä hänen kuitenkin itsekseen myöntää, että näitten lasten sukuperä oli hyvin epäiltävä. Ja tämän lisäksi vielä Sigfrid mestarin ennustukset! Ottaisiko hän, Lydik Larsson, kunniassa pidettyyn, hyvin järjestettyyn taloonsa kasvattilapsen, jolla oli noin epäiltävä maine ja jonka tulevaisuudesta näkijä oli ennustanut määräämättömiä, jaa, aivan uhkaavia tapahtumia? Hagar tuli sisään. Hän oli kalpea, kentiesi liiasta lukemisesta noin nuorella iällä. Hänen katseensa oli arka ja kysyvä; saattoi melkein hänessä epäillä pahaa omaatuntoa. Tullimiehestä tuntui ikään kuin tyttö kolmessa kuukaudessa olisi kasvanut, laihtunut ja kypsynyt. "Olet lukenut latinaa _Cannabiin_ luona?" "Olen, Pietari ei enää tahtonut lukea kanssani." "Olen luvannut, että saat lukea mitä Pietari opettaa, mutta en ole antanut sinulle lupaa kuunnella _Cannabista_." "Rakas isä ei ole sitä kieltänyt." Tullimies mietti. Tyttö oli oikeassa. "Löytyy paljo, jota ei ole kielletty, mutta joka kuitenkaan ei ole luvallista. Miksikä et ole minulta kysynyt?" "Rakas isä oli matkustanut pois." "Hm... tulinhan takaisin. Noh, se oli kai vain himphamppua tuon hassun miehen kanssa? Hän opetti sinua samoin, kuin kiviä ja leppäpensaitakin?"' "Hän antoi minulle kirjoja ja läksyjä. Hän kysyi ja selitti joka sanan. Hän oli aina viisas kuudesta yhdeksään aamulla." "Vai niin? Opitko sinä jotakin?" "Kieli-opin, _Eutropiuksen_ ja _Corneliuksen_! Sittemmin antoi hän minulle _Virgiliuksen_, jota minä nyt tavaan. Rakas isä, uskotteko, että _Virgilius_ tietää enemmän kuin pappi! _Æneas_ on minun mielikkini, hän oli sankari Troijan sodassa." Tytön onnistui saada hymyily tuon ankaran tuomarin huulille. Lydik Larsson piti oppia, kuten melkein kaikki oppimattomat ihmiset, niin äärettömässä arvossa, että se oikein taika-uskoon vivahti. "Vai niin, sinä olet ehtinyt troijalaisten sotaan. Se ei varmaankaan ollut eilen se? Ampuivatko he toisiansa kuoliaaksi musketinlaukauksilla sekä suurilla tykeillä?" "Ei, he viskoivat keihäitä." "Ohoo, ne olivat peitsimiehiä. No kuinka paljon tullia ottivat sillitynnyristä Troijassa?" "Siitä ei kirjassa puhuta." Tuo ankara tuomari hymyili taaskin. Oppimattomalle aina käy iloksi, kun hän voi hämilleen saattaa oppinutta kietoavilla kysymyksillään, joihin hän ei vastausta saa. "No niin, minä annan sinulle, lapsi, anteeksi, että minun tiedottani olet lähtenyt sotaan, mutta älä sitä tee toista kertaa! _Cannabis_ käy ryysyissä, minä lähetän hänelle saapasparin sekä talviturkit. Me muutamme kaupunkiin huomenna, ja viikon perästä seuraat minua takaisin Kaskaksen torppaan. Kasvatti-äitisi odottaa sinua." Hagarin suuret ruskeat silmät katselivat häntä hämmästyneellä, mutta ei suinkaan iloisella katseella. Hagar oli Tuurholman yltäkylläisyydessä melkein unohtanut tuon köyhän torpan. "Eikö _Cannabis_ enään saa minua opettaa?" kysyi hän. "Sen saamme nähdä tulevana kesänä. Lähetä hänen kirjansa takaisin, minä hankin sinulle kaupungissa uusia." Tullimies oli päätöksensä muuttanut. Hän ihaili tuota lasta, hän piti häntä rakkaampana nyt, kun häntä tahdottiin talosta karkoittaa. Mutta ottaa häntä omaksi lapseksensa, sitä hän ei vielä tohtinut. Hän tahtoi vuoden vielä tuumata, ja vaaka rupesi painumaan Betty Luthin hyväksi. Seuraavana päivänä Tuurholman kesävieraat veneellä muuttivat lähellä olevaan vanhaan Helsinkiin. Salaliitto oli osaksi onnistunut, ja osaksi päin vastoin. Hagarin täytyi lähteä, mutta samalla saivat myöskin vouti Berg ja hänen vaimonsa Priska eron palveluksestaan. Omasta puolestaan tullimies lähti kiertotietä ja otti Hagarin mukaansa. Hänellä oli tiilitehdas Estnääsin niemellä, jossa nykyinen Helsinki sijaitsee. Niemimaan kovat vuoret, joille meidän aikanamme on kovin taajaan rakennuksia kohonnut, olivat täydellisenä metsämaana vuonna 1636. Autioita karinkallioita, joissa hakometsä taajasti kasvoi aina rantaan asti; kapea, syvä merenlahti idässä ja pohjosessa; aavat selänteet, metsäisiä luotoja etelässä ja lännessä; kapea maankaistale yhdistäen niemimaan ja manteren, ilman pienintäkään maantien tahi sillan alkua, semmoinen oli seutu. Kun ei talvi rakentanut jääsiltoja, harjoitettiin yhdys-liikettä veneellä. Etelä- ja pohjoissatamassa oli nuotta-apajat, joissa lähiseudun kalastajat kävivät kalastamassa. Silli, joka vielä oli yleinen Itämeressä, ennenkuin tämän portit kapenivat Beltin ja Juutinrauman luona, oleskeli aavassa meressä ja jätti lahdelmat kutistuneitten jälkeläistensä, silakoitten ja kilohailien haltuun. Rannalla näkyi siellä täällä nuotan ripustimia ja venetalaita. Meri ulottui aina nykyiselle Kasarmitorille asti sekä virtaili nykyisten esplanadien kautta Töölöön lahteen, jonka vuoksi tämän salmen koko eteläpuolinen piiri oli saarena. Lydik Larssonin tiilitehdas oli jotenkin samalla paikalla, missä Suomen senaatin nykyinen palatsi sijaitsee. Tiili-uuni, lato, jossa tiilet kuivuivat, pari matalaa, turvekattoista asuinhuonetta. -- siinä palatsin edelläkäviät! Savea tuotiin vieressä olevasta suosta, jossa nyt neljä tahi viisikerroksiset kivimuurit paalutuksen päällä riippuvat. Noin puolen senaatin torin suuruinen ala oli raivattua maata, mutta siinä, missä yliopiston muurit nyt sijaitsevat, hyppieli orava iloisena pitkin kuusien oksia. Tullimies oli väsynyt tiilitehtaaseensa ja oli kaupoissa erään ostajan kanssa. Hänellä ei ollut aikaa odottaa pariasataa vuotta parempia tuloja. Hagar otettiin mukaan, jotta hän saisi ihailla jättiläispataa, joka oli vuorenrinteessä, siinä, mihin kirjasto nyt on asettanut oman jättiläispalansa vuosisatojen oppia varten. Tullimies uskoi Hagarin kykenevän mihin hyvänsä, luuli hänen voivan selittää luonnonkin ihmeitä. Sellainen ihme oli jättiläispata: luultiin, että muinaiset jättiläiset sen olivat sorvanneet. Kun vene laski rantaan laiturin viereen, oli siellä kaljaasi, joka lastasi tiiliä. Talonpoikais-vaimo istui laiturilla sukkaa kutoen. Hän huudahti hämmästyksestä ja silmänräpäyksessä Dordein voimakkaat käsivarret kiertyivät Hagarin ympäri rutistaen häntä niin, että lapsen posket punastuivat. "Kas siinäpä sinä nyt olet kuitenkin, siinäpä olet minun oma pääskykanani, minun voisilmäni, etkä olekkaan hiiden viemä, et olekkaan paholaiselle myyty! Voi kun ovat sinusta valehdelleet, ne ilkiöt! Kun sain sen kuulla sepältä, joka oli Helsinkikaupungissa rautaa ostamassa ja siellä tapasi Simo Bergin tullilaitoin luona, sanoin minä Tuomaalle: hyi pahanen, Tuomas, minä sanoin, en koskaan kestä kuulla tuollaista puhetta minun tytöstäni. Minä otan Tommun mukaani ja lähden Helsinginmaalle, täältä menee jaala huomenna sinne turskakaloja viemään ja ostaa tiiliä Lydikin tehtaasta painolastiksi kotimatkalle. Kas kun löysin sinut kuten ilmasta haavanhöytysen! olethan omakätiseni pellavatutti, josta minä kehrään mitä hienointa lankaa? Oletpas sinä minun yöpainajaiseni, sinä ilkiö, joka et ole antanut minulle yhtään rauhaa viiteentoista viikkoon, aina siitä asti kun annoin viekotella sinut luotani? Ja sinun minä jättäisin Helsinginmaalle, maankarkaaja, joka liehailet pois äitisi luota muitten... jaa niin, tuossahan on risti-isä! Hyviä päiviä, Lydikki, en nähnyt teitä heti. Älkööt he huoliko minun tyhmästä puheestani, kyllä minä tiedän, että he ovat olleet anteliaat kuten käypä olvi. Lapsihan on puettu kuten juhannusriuku. Minkälaista kangasta tuossa hameessa! Kissa tiesi, se ei ole Kaskaksen lampaista, se on saksanvilloista tuo. Ja napitettu nuttu! Ja hihnakengät oikein ja herrasväen sukat, kaulaliina ja päähine! Köyhä myttynen, mistä sinä tuollaista saat Kaskaksessa? Sillä nähkää, nyt minä hänen otan, Lydikki, kuten kissa otti rastaanpojan, eikä siitä saa syntyä mitään melskaroitsemista siitä asiasta." Dordei, sanojensa ja tunteittensa virtaillessa, yhä hypisteli tuon hämmästyneen tytön hameen liepeitä ja laskoksia. Hän tahtoi myöskin nähdä paidan, vähemmällä ei tyttö päässyt, se täytyi vetää esiin kaulahuivin alta. Sitten tarkastettiin tyttö itse, tämä tapahtui siten, että hän oikein käsivoimin tarttui tytön olkapäihin ja asetti hänen tarkastettavaksi. "Soo-soh! Noh! Vähän olet kasvanut Ja vähän laihtunut. Älä minulle luulottele, lapsi, että olet nälissäsi ollut kummi-isän luona! Onko sinua vilutauti vaivannut, raukka? Oletko lukenut? Olet sinä lukenut, minä näen sen päältäsi. Ovatko ne kirjat, Lydikki, jumalisia? Te lupasitte lapselle köyhän ihmisen vaatteet ja olette pukenut hänen saksanvillaisiin, ovatko teidän kirjanne myöskin vieraitten lampaitten?" Omantunnon kysymys jäi ilman vastausta. Lydik Larsson oli kuunnellut niin toista kuin toistakin kysymystä jotenkin välinpitämättömästi. Hän sanoi aikovansa tulevalla viikolla viedä tytön mukanansa takaisin. Saattoihan Dordei tulla mukanaan, vierailemaan muutamaksi päivää heille kaupunkiin. "Kiitän huonekortteerista, huomenna Hannu Mickelsonin laiva lähtee, minä otan tytön mukaani. Ei tähän vuoden aikaan ole viivyttelemistä. Isä ja lapset odottavat, Sigfrida ei joka paikkaan ennätä, ja Hopeakukkanen poikii pian... Tommu, etkö ole ottanut Hagaria korukädestä?" Tommu saapasteli esiin marttiiran näköisenä ja kurotti Hagarille karkean kätensä. Hagar tarttui käteen sanaakaan sanomatta. Äiti, joka kaikki huomasi, ei huomannut tytön ujostelevaa äänettömyyttä tämän odottamattoman ja sydämmellisen kohtelun aikana, mutta tullimies mietti itsekseen, että eiköhän Dordei ja hänen lapsensa tuskin neljä kuukautta sitten olleet Hagarille hänen kaikkensa? Pää hänellä oli, se oli varma, mutta oliko hänellä myöskin sydäntä? Ottaisiko hän tytön kasvatiksensa? Ehkäpä olisi parasta olla kiirehtimättä. Seuraavana päivänä Hagar seurasi kasvatti-äitiänsä Kaskaksen torppaan. 8. Kreivin aikaan. Ajan sotainen henki ulottui leivoksiin asti. Lukia, näetkö sinä tuon köyhän torpan? Se on matala, hyvin matala ja vähäpätöinen. Jos tuulenpuuska tahi tulenliekki hävittää sen, niin läheisessä kylässä ei enään muisteta, että sitä on ollutkaan. Asukkaat siellä myöskin elävät huomaamattomissa. Lapset? Kukapa ajattelee noita tuhansia nuoressa vehreydessään kasvavia taimia, joita matkailian jalka erämaassa tallaa? Ja niistä kuitenkin kerran tulee suuria honkia, niistä tulee korkeakasvuinen metsä, jos saavat elää ja menestyä. Torpan matala katto näkyy vasten korkeata taivaanrantaa, joka on ukkosen pilviin verhottuna. Nuot köyhät lapset tuntevat, että heidän sydämmessään sykkii mahtavan aikakauden henki. Älä kulje heidän sivutsensa välinpitämättömänä; he ovat kerran hengittäneet ja eläneet, kuten sinäkin! 1630 luvun vuodet vierivät kuten junka keski-Euroopan ylitse, murskaksi musertaen, mitä siellä oli jäljellä entisestä varallisuudesta ja ihmis-onnesta. Täällä pohjosessa vallitsi lepo, jota sopi vertailla vuoren takana olevan laakson hiljaisuuteen. Myrskyn pauhu kuului kaukaisena kuulumisena, mutta, se vaati veronsa verta, se yhä ahdisteli. Vuosi vuoden perästä lähetettiin muutamia nuoria miehiä sotapalvelukseen Saksaan, ja kymmenestä, jotka sinne läksivät, palasi vihdoin ainoastaan yksi tahi kaksi, muutamat raajarikkoina, toiset täynnä uljaita arpia. Maan mehu juoksi kuiviin tuntemattomiin syvyyksiin, ei tietty mihinkä. Ei nähty yhtäkään vihollista, mutta ilmassa tuntui sen uhkaava läsnä-olo. Saksanmaan nimenhän kaikki tunsivat; kaikki olivat kuulleet puhuttavan Weikselistä, Elbestä ja Rheinistä; ruvettiinpa jo kuulemaan Tonavastakin puhuttavan. Invaliidit toivat kotia karkeita puupiirroksisia sotakarttoja, joista sai lukea tärkeimpien tappelupaikkojen nimet, sekä pitivät kylissä esitelmiä voitoistansa. Vielä tuo kaikki oli jossakin tuonnempana taivaanrantaa, aamu-usvan peittämänä. Mutta pieni pilkistys maailmasta rupesi vähitellen selkenemään tuolla Itämeren eteläpuolella. Siellä oli todellakin jotakin muuta kuin keisari ja Roman paavi, joittenka kavalien juonien vuoksi kirkossa rukoiltiin. Siellä löytyi kristillisiä ihmisiä, joita sorrettiin ja joita täytyi auttaa, jotta paavi sekä keisari eivät tulisi meille, eivätkä pääsisi meitä väkevämmiksi. Meidän täytyi heitä auttaa; kukapa sitä muuten olisi tehnyt? Valtiopäivämiehet palasivat Tukholmasta enemmän tahi vähemmän hämärillä mielikuvituksilla Ranskan kardinaalista ja Euroopan tasapainosta. Meidän täytyi se ylläpitää. Sitten kuului voiton huhuja: me olimme voittaneet; tuli huhuja tappioista: me olimme verta vuotaneet. Kaikkialla me. Ja kuitenkin me istuimme täällä niin häiritsemättömässä levossa, kuin verojen vaatimukset ja uloskirjoitukset vain sallivat. Kysymyksistä ja kyyneleistä ei puutetta ollut; molempiin oli syytä joka ainoa päivä. Mutta ruis kasvoi kaskessa yhä, pata kiehui tulella, kirves yhä hakkasi metsässä, sukkula ei hiljentänyt vinhaa vauhtiansa loimilankojen välissä. Ulkonaisessa suhteessa tuskin huomasi mitään erotusta, joll'ei juuri siinä, että oli täällä joku maatunut vainiosarka tahi tuolla joku tyhjä, lahonnut tupa, jossa ennen oli ollut voimakkaita miehiä ja täysinäisiä leipävartaita nokisen katon alla. Muutos oli sisällinen. Kansa alkoi, tietämättänsä miten, varttua Eurooppalaiseksi. Sota ei enää ollut mitään uutta, se oli nyt runsaammin kuin 70 vuotta ottanut veriveronsa melkein lakkaamatta. Mutta tämä uusi sota ei ollut samallainen kuin ne entiset, joita käytiin venäläisiä, puolalaisia ja tanskalaisia vastaan; heitä vastaan oli puolustettu omia kotinurkkia; nyt tahdottiin puolustaa uskoa ja vapautta koko maailmassa. Sepä korotti pientä kansaa. Historioitsiat kinatkoot keskenään siitä, oliko kolmenkymmen-vuotinen sota perusteeltaan taistelu vallan puolesta, vaiko taistelu uskon puolesta: Suomen kansa tiesi vain sen, että se taisteli uskon puolesta. Mitä tuo valta olisi koskenut kansaan, joka ei ollut milloinkaan lähtenyt valloitusretkelle, joka ei milloinkaan häirinnyt naapuriensa rauhaa, sitte kuin se itse oli omistanut kristin-uskon, joka aina vain oli taistellut ja verensä vuodattanut muun puolesta kuin oman itsensä? Se maa, joka oli 70 vuotta käynyt sotaa vihollisia vastaan sekä sotinut hallaa vastaan niin pitkältä kuin muistaa saattoi, ei ollut hyvien päivien hemmoittelema. Ei joka paikassa näyttänyt siltä, kuin tuolla viljavalla ja suhteellisesti väkirikkaalla Uudellamaalla. Kuollut oli talonpojan tuima suojelia, yhdeksäs Kaarle; kuollut oli suuri Kustaa II Aadolf, joka järjesti valtakunnan ennenkuin hän lähti ulos järjestämään Eurooppaa. Noissa suurissa vähä-asutuissa maissa hallitsivat pedot, kaukaisilla metsäkulmilla aatelisto ja voudit. Herrat käyttivät mielinmäärin talonpojan työtä, ratsastivat hänen kasvavien kaskimaittensa ylitse, ajoivat hänen hevosensa kuoliaaksi sekä viskasivat hänet vankeuteen, jos hän rohkeni valittaa. Vouti tyhjensi hänen viljalaarinsa, otti takavarikkoon hänen karjansa ja vaati uudestaan taas, mitä hän jo oli saanut. Katselmusherra otti hänen poikansa riviin ja lähetti rakuunansa ottamaan kiinni niitä, jotka metsään olivat karanneet. Maaherra oli tottunut saamaan vuosittain hopeakannun voudilta; tuomari katseli asian-osaisen kurkoitettua kättä ja joka sormi merkitsi hopeataalaria. Pappi, jonka myöskin täytyi elää, otti sitten mitä jäljellä oli ja vastasi amen sille mahtavalle herralle, joka hänet virkaan asetti. Tämä tapahtui metsäkulmilla eikä joka paikassa. Mutta pappeja löytyi viimeisen päivän oikean ja vasemmanpuolisia: sellaisia, jotka itsekieltävässä harrastuksessa näkivät nälkää kansan muassa, ja sellaisia, jotka astuivat liiaksi nauttineena saarnastuoliin, tahi riitaantuivat keskenään sekä vaativat toisiansa oikeuteen raakojen herjaussanojen takia. Suomi oli köyhä kaikesta muusta, paitsi urhoollisista sotureista, elävästä voimasta ja palavasta uskosta. Yksi ylipaimen lähetettiin Ruotsista järjestämään puoleksi villiintynyttä kirkkoa, johonka toimeen hän kävi kiinni aikakautensa kovakouraisella voimalla. Yhdeksässä vuodessa oli Isak Rothovius puhtaaksi lakaissut länsi Suomen alttarit, ikään kuin puhdistushuiskalla, kun valtiomies, joka oli miehiä mitä etevimpiä, Aksel Oxenstjernan kiitetty kilpailia ja vastustaja, valtiodrotsi kreivi Pietari Brahe, astui maalle Turussa Marraskuun 21 päivänä 1037 Suomen kenraalikuvernöörinä ja oikeastaan sen varakuninkaana. Hänen aikansa on saanut kunnianimen "kreivin aika", vastakohdaksi toisesta, huonossa maineessa olevasta kreivin ajasta Kustaa Vaasan hallituksen aikana. Sotamarsalkka herra Aake Tott oli kesällä vuonna 1638 maatilallaan Lavilassa Eurajoella, kun hän kuuli, että kreivi Brahe, joka talvella oli tehnyt ensimmäisen kuuluisan matkansa halki maan Käkisalmeen, nyt tahtoi tehdä lyhemmän matkan Turusta Poriin. Lavilan talo sijaitsi vasemmalla puolen maantien vartta ja aivan lähellä Tottin toisia läänitysmaita Wuojokea ja Irjannetta. Niin mahtava herra ja sotakumppani ei saattanut huomaamattomana matkustaa Lavilan sivutse, vaikka ei Aake herralla olisikkaan ollut erityistä tärkeää syytä, osottaa kreiville kaikkea sitä kunniaa, kuin mahdollista oli. Siis ilmaantui Aake herra Juhannuksen aikaan Turkuun, kutsuaksensa kreiviä rouvineen Lavilaan sekä tehdäksensä samalla tarpeellisia valmistuksia. Aake herran vaihtelevista kolmesta asuinpaikasta oli Lavila vähimmin varustettu. Ekolsund oli uusin ja uhkein, Kirkniemi oli paras, sillä se oli perintötila ja molemmat viimeksi mainitut omistivat kaikki ne edut, joita ihana luonto tarjoaapi. Lavila, jossa oli yksinkertaiset rakennukset ja yksitoikkoiset vainiot näkö-alana, ansaitsi huomiota ainoastaan hyvien jahtimaittensa vuoksi. Jahtimatka oli siis myöskin pantava juhlapitojen ohjelmaan. Mikä vahinko, ettei ollut aikaa tuoda Ekolsundista niitä metsävuohia ja kuusipeuroja, joita siellä elätettiin metsästäjien luotia varten! Lavilan metsät saattoivat talvisaikaan tarjota saarretun karhun sekä kaikin ajoin ilveksiä ja kettuja, mutta kesä-aikana ei ollut muuta arvollista metsän-otusta kuin sen hirvet. Hirvenjahti oli mitä sopimattomin siihen vuoden aikaan. Mutta, mitä tehdä? Koska peljättiin, että hirvilaumat olivat harventuneet entisvuosien säälimättömistä metsästyksistä, niin lähetettiin Lauri Palikka hyvissä ajoissa väkensä kanssa hankkimaan tietoa, olivatko läheisyydessä, sekä, jos mahdollista, vartioimaan niitä kohtia, joittenka kautta sopi arvata heidän karkaavan etäämmälle rauhallisempiin metsämaihin. Palikka sai kolmenkymmenen hevosmiehensä kanssa vaikean tehtävän. Hirvet olivat kesä-aikana hajonneet moniaalle, Kokemäelle, Säkylään ja Yläneelle päin. Hänen ei olisi onnistunut ajaa kymmentäkään noita vankkoja eläviä määrättyyn metsästyspaikkaan, ellei hän olisi ottanut mukaansa poikaa, joka oli oppinut osottelemaan kaikkia metsän-asukkaita. Tuo pieni hoikka kaksitoista-vuotias poikanen oli noista kolmestakymmenestä ratsastajasta kaikkein hurjapäisin. Hän raivasi itselleen tietä soitten ja pensastojen lävitse, joista ei kukaan muu olisi päässyt kulkemaan; hän osotteli naarashirven houkutus-ääntä sekä lintujen ääntä poikasilleen ja poikasten emilleen niin eksyttävän luonnollisesti ja niin läpitunkevan pitkältä, että metsän korskeat, uljaat elävät antoivat itseään pettää ja palasivat Lavilan seuduille, jossa olivat kuulleet tuon pettävän äänen. Kolmantena päivänä saattoi tallimestari ilmoittaa, että hän luuli olevansa varma kolmestakymmenestä hirvestä. "Hyvä", sanoi sotamarsalkka, "huomenna sitä nähdään. Minä otaksun, että kuudella on olopaikkansa meidän metsässä. Yhden kultarahan annan sinulle joka hirvestä minkä kuudesta alkaen ammumme, mutta jos kuutta vähemmin saaliiksemme tulee, niin varo kaulaasi." Lavilan juhlapäivä alkoi pilvisenä, mutta sehän useimmiten kesäsydämmenä ennustaa keskipäiväksi auringonpaistetta. Kello kymmenen, kun matkue turusta läheni, pilvetkin hajosivat pois. Oli pitkä jono vaunuja ja ratsastajia. Pietari Brahe ei ollut mikään tuhlaaja, hänen säästäväisyytensä meni välistä monen mielestä liiallisuuteenkin, mutta kun hän esiintyi ylimyksenä, ymmärsi hän sen oikein tehdä. Talvimatkallaan, jonka hän teki erämaitten läpi Käkisalmeen, ei hänellä ollut seurassaan useampia, kuin mitä mukavasti saatiin yöksi mahtumaan tilavaan talonpojan tupaan. Kesämatkallaan Poriin, oli hänellä muassaan kuusikymmen - miehinen ratsastajajoukko, kaksitoista aatelista hovipalveliaa sekä ruhtinaallinen palvelia-seurue, ja vielä lisäksi kreivinnansa, Kristiina Katarina Stenbock, jota Turun seudun lukuisa aatelisto seurasi ja monta muuta mahtavaa kutsuttua vierasta, joitten muassa myöskin hovi-oikeuden presidentti, herra Juho Knuutinpoika Kurki. Kyllä oli Juho Kurkikin mahtava, mutta tämä uusi kenraalikuvernööri oli häntä vielä päätään mahtavampi ja vaikka Kurki ylläpiti hovia Turussa, niin olihan Pietari Brahekin esi-isiensä Visingsöössä oleviin muisto-patsaisiin antanut piirtää _"rexit", hän hallitsi_. Tätä loistavaa seuruetta, jossa oli enemmän kuin 200 vierasta, otti sotamarsalkka Lavilan rajaportilla vastaan sotilaan yksinkertaisella tavalla. Kivulloisena ja ennen aikojaan -- 40 vuotisena harmaaksi käyneenä istui hän hevosen seljässä, vaikka luuvalo häntä vaivasi; hän menetteli luuvalon kanssa samoin, kuin puolalaistenkin: viskaa ne ojaan, eteen päin! Jalkaisin käydessään Aake herra jo kulki selkä koukussa ja laahaavin askelin, mutta päästyään satulaan, istui hän siinä vieläkin kuten pronssiin valettuna; siinä oli hän vielä tuo entinen lumi-aura. Nuori Klaus herra, joka nyt oli kahdeksanvuotias, ratsasti suosikkinsa Piilin selässä, ja Piili, joka oli opetettu aikakautensa parhaassa ratsastuskoulussa, keikotteli itseään ikään kuin se kokonaan olisi unhottanut olevansa syntyisin alhaisesta sukuperästä Kaskaksen torpasta. Lauri Palikka seurasi talon kuuden, parhaassa varustuksessa olevan ratsumiehen kanssa sotamarsalkkaa. Brahe ajoi kreivinnansa kanssa raskaissa, neljän hevosen vetämissä kuomivaunuissa, joiden katoksessa kultaiset kreivilliset kruunut välkkyivät. Hän oli silloin parhaassa miehuuden iässään, 35 vuotias, komeavartaloinen, voimakas ja lempeä. Hänen kasvojensa sävy ilmaisi tuota jaloutta, järkevyyttä ja lempeyttä, jota maalarin pensseli ja kuvanveistäjän taltta ovat jälkimaailmalle säilyttäneet. Hänen pitkät hiuksensa valuivat uhkeissa kiharoissa alas hänen pitsikauluksensa päällitse, ja hänen matkavirttänsä kiinnipidikkeenä oli yksinkertainen kultasolki. Kreivinna oli neljä vuotta häntä nuorempi, ja hänellä oli Stenbockin suvun pontevat, mutta miellyttävät kasvonpiirteet. Hän seurasi rohkeasti miestänsä tämän pitkille matkoille Suomen erämaihin. Matkajono seisattui. Hovitavan mukaan olisi kreivi Tottin täytynyt astua alas hevosen seljästä suudellaksensa kreivinnan kättä, matta Aake herra istui paikallaan. Eipä luuvalon keihäänpistos koskaan tullut sopimattomampaan aikaan kuin nyt. Tuo kursasteleva tervehdys tuli hyvin lyhyeksi. Matkaa jatkettiin kunniaporttien läpi ja ratsaslippujen liehuessa sekä puolen Eurajoen väestön näitä vieraita katsellessa. Eipä aivan ilman vastuksia perille päästy Lavilan taloon. Pikku Klaus herra, joka oli kovin halukas näyttämään tälle loistavalle seurueelle ratsastustaitoansa, painoi pienet kannuksensa niin urhoollisesti Piilin kylkiin, että tuo nuori hevonen, irstas ja tottumaton kuin oli noin suureen seuraan, menetti malttinsa. Ratsastaja antoi sen tanssia kreivillisten vaunujen vieressä, mutta kovaksi onneksi vaunujen pyörät koskivat Piiliin ja tämä lähti karkaamaan maantietä pitkin sotamarsalkan omaan tunnettuun tapaan, surkeilematta ketään, jolla oli käsiä tahi jalkoja menetettävänä. Epäjärjestys syntyi, kirkunaa kuului katselijain joukosta. Yksi palvelioista tuli kumoon ratsastetuksi ja nostettiin ylös käsivarsi jäsenrikkoisena. Tämä oli presidentin loistavasti puettu hovimestari Antonius Pape. Lauri Palikka sai viittauksen lähteä tuon karkaavan hevosen jälkeen. Silloin kuului vihellys: Piili seisattui korskuen, ja kaappien santaa oikeanpuolisella etukaviollaan. Taaskin kuului vihellys ja tuo peljästynyt hevonen antoi ottaa itsensä kiinni ilman vähintäkään vastusta, vaikka se vielä vapisi joka jäsenessään. Bennu taputteli suosikkiansa kaulalle ja talutti sitä rauhallisesti ohjista. Mutta pieni Klaus vastusteli. "Päästä ohjat! Minä kyllä pysyn satulassa, minä tulen itsekkin toimeen!" Bennu ei käskyä totellut ja sai sivalluksen tuon pienen herran piiskasta. Tämä koski molempien poikien kunniaa näin suuren yleisön edessä. Bennu tarttui piiskaan ja viskasi sen kauas aidan ylitse ja talutti Piiliä yhä ohjista. Häpeästä ja vihasta raivostuneena hyppäsi pieni Klaus satulasta alas ja hyökkäsi nuoren tullimestarinsa kimppuun nyrkin ja kynsin, noitten lukuisain katselijain suureksi huviksi. Kaskaksen torpan poika, joka oli vastustajaansa neljä vuotta vanhempi, oli kuitenkin niin ymmärtäväinen että hän ainoastaan suojeli itseään kyynäröspäällään, mutta hänellä ei ollut kyllin älyä pysymään vakaana. Pikku Klaus näki hänen nauravan kaikkien noitten ympärillä olevien muassa ja kirkasi nyt kahdeksan vuotensa koko kunnianhimoisella voimalla: "Mene pois! Mene pois! Minä ajan sinun pois, sinä et enään saa tullimestarinani olla!" Lauri Palikka tarttui pitkittä mutkitta Piilin ohjiin ja talutti sen taloon. Kanuunajyrinät ja vaskitorven tärinät alkoivat lausua Suomen kenraalikuvernöörille tervetuliaisia Lavilan taloon. Ei kukaan ajatellut kahta riitaista poikaa. Lavilalla oli syynsä olla puettuna morsiuspukuun. Uhkeat teltat olivat pihaan asetetut 12-miehinen rakuunajoukko ja 24 miestä Turun läänin jalkaväkeä otti vieraita vastaan. Aake herra kiipesi suurella vaivalla satulasta alas ja kurkotti kättään avuksi kreivinnalle hänen astuessaan vaunuista. Hoviherrat, jotka olivat Suomen vanhimpaa aatelistoa, pitivät jalustimia. Kun vieraat vietiin asuinhuoneisiin märkäpukujansa järjestämään, tuli toisia hovipalvelioita tuoden esiin hopeaisia pesuastioita. Jotakin kuitenkin puuttui tässä vastaan otossa; Lavilassa puuttui emäntä. Aake herran ensimmäinen vaimo, Sigrid Bjelke, oli lähtenyt tästä maailmasta neljä vuotta sitten, lahjoitettuansa miehelleen kolme poikaa, joista ainoastaan yksi, pieni Klaus oli jäljellä. Eräs historiassa tuntematon vanha täti, rouva Elin, toimitti emännän virkaa Aake herran talossa, mutta vetäytyi kainosti pois näkyvistä vieraitten tultua. Hän oli noita vanhan-aikuisia rouvia maalta; jotka eivät koskaan ole oppineet hovitapoja, hän puhui huonoa ruotsia ja saattoi ilmaista sydämmensä ajatuksen ainoastaan äidinkielellään, joka oli suomi. Aake herra oli kyllä käsittänyt, että tämä oli puutteellisuus hyvin järjestetyssä talossa ja oli, vaikka kivuloinen, kuitenkin jo pari vuotta ollut kosioimistuumissa. Huhu kertoi, että nuoret suomalaiset neitoset, jotka lähemmältä olivat nähneet tuon tuiman leskimiehen koukistuvan kipujensa vallassa, pitivät häntä sopivampana istumaan satulassa, kuin seisomaan vihkituolin ääressä, ja olivat, pelkäämättä hänen sankarimainettansa, antaneet hänelle rukkaset. Mutta Aake herra ei ollut se mies, joka tuommoisesta olisi säikähtynyt. Hän kohotti pelottomana silmänsä mahtavimpiin, mitä Ruotsissa löytyi, tuohon siihen aikaan 28 vuotiseen Kristiina Braheen, joka oli Pietari Brahen sisar, sekä nykyään hänen Ruotsiin jääneitten lastensa holhojana. Kristiina neiti oli todellinen Brahe-tytär. Siinä mahtavassa suvussa oli valtioviisaus päättäjänä, sydän sai alistua sen mukaan, ja siis jätti Kristina veljensä haltuun vastauksensa kosialle. Pietari kreivi punnitsi, mutta havaitsi sotamarsalkan, herra Aake Henrikinpoika Tottin kaikkine kuninkaallisine verineen jotenkin köykäseksi. Brahe-tyttären olisi tullut kirjoittaa myöskin miehensä esi-isien hautakiviin _rexit_. Tott saattoi puolustuksekseen viitata Eerikki XIV ja kuningatar Kaarinaan, mutta juuri kuningatar Kaarinan kruunusta ja hänen laillisista perillisistään oli Ruotsin mahtavalla aatelistolla epäilyksensä. Aake herran ja Kristiina Brahen naimiskaupasta oli kreivien kesken puhuttu jo enemmän kuin vuoden, silloin, kun Lavilassa tuli verrata ylimystä ylimykseen. Rikkaudessa ei Lavilan herra likimainkaan saattanut vertoja vetää Visingsborgin herralle, eipä edes Laukon omistajalle Juho Kurjelle. Mutta jotakin sitä tällaisessa tilaisuudessa tuli uhrata. Säästäväisyys ei kuulunut sotilaan ansioihin. Kello 11 oli tavallinen päivällis-aika. Pitkät pöydät täynnänsä monenlaisia ruokalajeja olivat talon ruohopihaan asetettuna ja odottivat rukouksen ja virren loppumista. Ruoat ja juomat eivät olleet lasketut hienojen särpiöitten vaatimusten varalle. Kaikki oli tukevaa, sellaista kuin sen tuli olla aikakaudella, joka tarttui Eurooppaa kaulukseen. Herra Aake Tottin päivällisistä ei ole säilynyt sellaista pitkää ruokaluetteloa, kuin monesta muusta kuudennentoista vuosisadan pidoista, mutta kyökkimestari Tukholmasta ei ollut maustimia säästänyt tehdessään noita tukevia ruokalajeja, jotka olivat ajan maun mukaisia. Kuningatarliemeen, joka oli hauista keitetty, pantiin kovaksi keitettyjä munan ruskuaisia, mantelipaltukoita, sipulia ja neilikoita. Häränpaisti oli, ennen kuin se paistettiin vartaassa, vuorokauden ollut upotettuna valkoiseen viiniin, jossa oli sitrunan liuskoja, ja tuotiin esiin pippuroittuna, sekä makusienen ja kapriksen höystämänä. Myöskin keitetty lohi oli siansilavalla silavoittu: metsot, kyyhkyset ja kaposet, jotka olivat kaksitoista tuntia kiehuneet, tuotiin esiin runsaasti koristettuna ajuruoholla, sipulilla, persiljalla, pomeranssilla, öljy- ja kirsikkamarjoilla. Kotona kasvaneet musseroonit ja langassa kuivaneet morskasienet koristivat kalaa ja paistia. Peuranlihasta ja peltopyistä tehty piirakka ei myöskään saanut puuttua, vaikka odotettiin jahdista runsaampia saaliita. Jälkiruokia kannettiin sisään monenlaatuisia, myöskin hillottuja ruusunlehtiä mansikkaviinin kanssa; muita viinejä juoksi virtanaan. Aika oli sotainen leivoksiin asti, jotka mielistelevällä tarkoituksella kuvailivat Würtzburgin valloitusta vuonna 1631, jossa sama tykinkuula peitti sekä kuninkaan että kreivi Brahen soralla. Musiikki oli tuotu Turusta. Kolme valkoisiin vaatteisiin puettua murjaania Ekolsundista olivat kreivin, kreivinnan ja presidentin passarina, yksi kunkin nojatuolin takana. Kaksi Hämeenmaasta tullutta kääpiötä kaasi hienoa juomaa hopeapokaaleihin. Kreivinna havaitsi kuverttinsa alla vihon mitä kauniimpia hollantilaisia tulppaaneja, joita hienot kultavitjat, otetut Puolassa jossakin ryöstötilaisuudessa, yhdistivät. Vitjat olivat taidokkaasti liljan muotoon valetulla hopeaneulalla, joka myöskin oli sotasaalis, kiinnitetty tulppaaneihin. Isäntä esitti tykkien paukkuessa kolmessa lyhyessä, kankeassa puheessa maljan hänen majesteetillensa kuningattarelle ja hänen urhoolliselle sotajoukollensa, kreiville ja kreivinnalle sekä presidentille ja muille vieraille. Lukuisa seurue kestittiin eräällä talon lähellä olevalla niityllä. Hevoset olivat laitumella yhdellä noista kauravainioista, joita Lauri Palikka nimitti maanviljelysroskaksi. Yhden tunnin lepo-ajan kuluttua torvet taas toitottivat, jahti piti aljettaman. Vieraat, myöskin naiset nousivat hevosen selkään. Mutta se, jonka ei onnistunut satulaan kiivetä, oli kaikista enimmän kiitetty ratsastaja Aake herra itse. Hän oli tuhlannut jättiläisvoimiansa, samati kuin hänen Kuninkaallinen iso-isänsä teki Eskilin salilla, rahastohuoneella. Varmin saalis hänen sotamatkoiltaan, luuvalo, ei oikein hyvin sopinut hispanian viinin kanssa yhteen, vaan koukisti tuon voimallisen polvitaipeen melkein niin suippunurkkaiseksi kuin Eurajoen lumiaura. Grebinin sankari taisteli vihollisensa kanssa niin, kuin ainoastaan Aake Tott saattoi taistella, hän ärjyi kuten prikaattiansa komentaessaan, mutta eipä hänen onnistunut satulaan päästä. "Hihnapaarit tänne!" Ja vähää ennen sitä aikaa, jolloin Juhana Banér hihnapaareissaan sai kaikki keisarin sotajoukot pettymään, kannettiin toinen tuon suuren kuninkaan oppilaista yhtä murrettuna, mutta yhtä voimattomana metsästämään Lavilan metsiin. Metsästäminen kuului päivän ohjelmaan ja metsästämän sitä piti. Brahe oli liiaksi valtiomies rakastaaksensa sotilaan hurjaa leikkiä, mutta hän oli kuitenkin tarpeeksi aatelinen rakastaaksensa urheilua. Koirat laskettiin irti, hirvet ajettiin niille paikoin jossa metsästäjät niitä odottivat. Lauma läheni, laukaukset täyttivät ilman sinisillä savupalloilla ja kaiku palasi monikertaisena vuoristosta. Tuota pikaa nuot vauhkot eläimet olivat kadonneet metsikköön, jossa niiden monihaaraiset sarvet pirstailivat oksia ja pensastoja. Veriset jäljet ilmaisivat, että usea luoti oli sattunut. Kunnia oli pelastettu, mutta saalista ei saatu. Ainoastaan yksi uljas koirashirvi jäi paikalleen, sen oli kreivi Brahen luoti kaatanut. Aake herran ääni siinä kun hän oikoili hihnapaarissaan, kykenemättömänä käyttämään asetta, voitti torvenkin äänen: _"Chargez! Poursuivez! Par force! lei. Diana, lei!"_ ja sotamarsalkka osoitti sinne päin, johon lauma oli kadonnut. Vieläkin kerran tunnettiin tuo sama ääni, joka Grebinin luona oli komentanut: "Hakkaa päälle!" Metsästäjät ajoivat täyttä laukkaa sinne päin mihinkä oli osotettu, mutta Lavilan metsät olivat taajat ja hirvet enemmän kotiutuneet ja tottuneet liikkumaan siellä kuin ratsastajain hevoset. Kahden tunnin rasittavan taistelun jälkeen kaatuneita puita, vuorenrotkoja ja pensastoja vastaan palasivat metsästäjät väsyneinä, saaliina ainoastaan kaksi ammuttua hirveä, toinen niistä vielä vasikkamainen. Aake herra ei ensinkään hillinnyt pahaa luontoansa. "Minä hirtän tuon Palikka lurjuksen korkeimpaan kuuseen, mihin milloinkaan on niiniköyttä ripustettu. Kolmekymmentä pitkäsääristä roikkoa hän minulle lupasi rehellisen pyssyn kantaman päähän. Minä naulaan hänen korvansa koirankoppani päälle." "Metsästyksemme on onnistunut mainiosti, vuoden aikaan katsoen", intti kreivi Pietari, valmiina selittämään tappiota voitoksi. "Hyvä sotamarsalkkani, minä antaisin vaikka Visingsborgin Lavilasta, joll'emme me Loka- tahi Maaliskuussa olisi ampuneet noita jaloja eläimiä kolmeakymmentä tässä mainiossa metsästysmaassa." Kreivinnan ympärillä syntyi jonkunlainen hälinä. Hän oli kantanut päivällisillä saatua kukkavihkoansa rinnallaan ja ratsastaessaan kadottanut tuon kallis-arvoisen muiston sekä sen muassa olevat kultavitjat ja hopeaneulan. Sitä etsittiin, mutta turhaan. Jahti ei hetikään onnistunut niin hyvin, kuin sen toimeenpaniat olivat toivoneet, mutta sotilaan täytyi olla valmis ottamaan vastaan onnen vaihteluja. Sitä saattoi kuitenkin pitää voittona, että mahtavin vieras palasi palkinnon saajana. 9. Wittstockin Muisto. Voitto kuivaa monet kyyneleet. Metsästämästä tultuaan Aake herran täytyi vähäksi aikaa jättää vieraansa, mennäksensä suopursuista valmistettuun kylpyyn. Hänen ylhäiset vieraansa olivat asettuneet eri ryhmiin, nuoremmat leikkimään. Paitsi jo mainituita sekä montaa mainitsematonta nähtiin täällä presidentin tyttäret Kristiina ja Beata Kurki, vapaaherratar Brita De la Gardie Lempin saaresta, rouva Beata Uggla syntynyt Wachtmeister Brödtorpista Klaus poikansa kanssa; rouva Katariina Bjelke, syntynyt Fleming Suitiasta; neidet Kaarina ja Sigrid Horn Joensuusta; neidet Saara Skytte ja Elsa Duvall; tuo yhdeksäntoista-vuotias Herman Klaunpoika Fleming Louhisaaresta, joka sittemmin kohosi amiraaliksi ja valtaneuvokseksi; Arvid Yrjönpoika Horn Kankaisten kartanosta sekä Kärkisistä nuori Henrikki Hannunpoika Lindelöf, jonka näinä päivinä piti purjehtiman Saksaan. Kreivi Brahe ja presidentti Kurki istuivat teltassa keskustellen Suomen hallituksesta. "No siis", sanoi kreivi, "te tunnette hovioikeuden asessorimme, Henrikki Teitin. Minä asettaisin hänen ensimmäiseksi vuorimestariksi tässä maassa. Kas tuossa nuori Lorentz Creutz. Pari sanaa Lorentz! Sanotaan, että sinä ai'ot kohota korkealle maailmassa." Nuorukainen kumarsi ja vastasi hymyillen: "Teidän armonne luvalla, tahdon parastani tehdä. Vanha noita Tyrväästä on ennustanut, että minä olen kerran lentävä ilmaan sotalaivan muassa." [Lorentz Creutz, sittemmin Turun maaherra, valtaneuvos ja amiraali, lensi ilmaan 800 miehen muassa "Kruunu" nimisen amiraalilaivan kanssa meritappelussa Ölannin luona Kesäkuun 1 päivänä 1876.] "Hyvä. Minä tahdon tuota estää lähettämällä sinun syvimpiin kaivoksiin, mitä löytää saatat. Laita itsesi valmiiksi lähtemään tulevalla viikolla etsimään vuorimalmia. No? Miksikähän Jumala olisi tehnyt tälle maalle näin kovan vuorivuoteen, ellei pannaksensa jotakin näitten vuorien sisään?" Nuorukainen suostui heti ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Hän kelpasi kaikkiin, ehkä vähimmän valtioamiraaliksi. "Tämä maa", jatkoi kreivi Juho herralle, "antaa ulos enemmän tavaraa, kuin sen itse milloinkaan tarvitsee ottaa vastaan, missä toisin tapahtuu, ei sellaista taloudenhoitoa voi puolustaa. Se on nyt hunningoille jätetty, mutta asettakaa se kuntoon, niin sitä sopii panna Euroopan kuningaskuntien rinnalle eikä vähempiin tarvitsekkaan verrata." "Teidän armonne on täällä hyvän alun aikaan saanut", lausui presidentti kunnioittavasti. "Ensimmäinen maamittari asettaa rajapyykit, ensimmäinen jahtimestari ottaa vaarin metsistä ja metsän-otuksista -- ja -- suvaitseeko teidän armonne luoda silmäyksen tuonnepäin? -- ensimmäisen postin aisakello kilisee maantiellä!" Se oli todellakin ensimmäinen posti, asetettu Ruotsiin 1636 ja Suomeen 1638, joka täristeli siitä ohitse heiluvilla rattaillaan Turusta Poriin. Samaan aikaan asetettiin ensimmäiset kestikievarit. Nuot vähäpätöiset täristelevät postirattaat vuodelta 1638 olivat rientävänä askeleena kaksi vuosisataa eteen päin. "Kuningas vainaja, Jumala häntä palkitkoon, on alkanut tämän työn perustamalla hovi-oikeuden, koulut ja neljä kaupunkia", vastasi Brahe katsellen levollisella, lempeällä ja viisaalla katseellaan. "Siinä missä minä saatan panna lisäksi nurkkakiven, tahdon minä Jumalan avulla koettaa sitä tehdä. Saattehan itse jugeerata mitä aspektia täällä on odotettavana. Tämän maan kansa on urhoollinen sodassa ja kun heistä joku tulee ulkomaalle, saapi hän aikaan enemmän kuin kolme muuta, mutta täällä kotona he uunin takana kuorsaavat, että hirsiseinät tärähtelevät. Minun tuumani on, että ensin heidän täytyy saada koko raamattu suomenkielisenä ja sitten pitää tänne asetettaman _academia_, muuten ei heistä koskaan kansaa synny." "No niin, jos tässä Jumala rauhaa suopi sekä parempia aikoja ja tilaisuutta", virkkoi presidentti miettivästi. "Niin", sanoi kreivi hymyillen, "noin te sanotte, hyvät herrat, kaikki, niin monta kuin teitä on. Luuletteko te, että meidän isäntämme, sotamarsalkka, siinä kun hän makasi hihnapaarissaan luuvalon musertamana, odotti parempaa aikaa ja tilaisuutta kylpyyn mennäksensä? Taikka odotatteko te parempaa tilaisuutta antaaksenne kasvattaa poikaanne Knuuttia, joka muistaakseni nyt on kuusitoista-vuotias, viisaudessa ja aatelisissa urheiluissa. Ei, suokaa anteeksi presidentti hyvä, minä luulen varmaan, että halukkaammin lähetätte hänen tänään kuin huomenna koulumestarin kurituksen alle. Tätä kansaa nimitettäköön myöskin kuusitoista-vuotiaaksi, koska se ihmeellistä käsivoimaa on valtakunnan palveluksessa osottanut. Ja sehän on vielä paljoa enemmän kuin teidän Knuuttinne _rudis indigestaque moles_, kuorimaton hirsi, josta kuitenkin saattaa tulla honkapalkki valtakunnan perustukseen. Lähettäkää se, kuten poikannekin, höylättäväksi, huolimatta siitä, näkyykö ajan taivaalla auringonpaistetta taikka sadepilviä!" "Papistoa tässä maassa kyllä tarvitsee sekä höylätä että pestä", myönsi Juho herra. "Olihan meillä vastikään hovi-oikeudessa eräs asia esillä, jossa kappalainen Andreas oli veriin lyönyt lukkarinsa sekä viskannut vaimonsa kaivoon, kun tämä oli häntä haukkunut patajuopoksi." "Papit ja tuomarit, voudit ja talonpojat, kaikki ovat he yhtä maata ja juurta! Katsokaatte tuonne niitylle! Eivätkö he siellä ole päissään yhdessä rypäässä, ampuvat pilkkaan toinen toiseensa nuolilla? Ja sauhu, joka liehuu tuolla ratsumiesten kypäräin ylitse? Onko se nuotio, jonka ovat sytyttäneet lämmittääksensä itseään keskikesällä? Tupakkapiippuja ne ovat, joita nuot sotarosvot ovat muassaan tuoneet Saksasta. Ja nyt he opettavat maalaispoikia juomaan tupakkaa [ensimmäinen nimitys tupakan _polttamiselle_], kuten savupiiput. Semmoinen heihin menee pikemmin kuin Jumalan kymmenen käskyä. Perustakaa _academia_; ei tässä vähempi auta." "He eivät enään rähise, he kuuntelevat erästä miestä, joka on kiivennyt kivelle. Hän kertoo heille jotakin..." "Kuunnelkaamme mitä hän kertoo!" sanoi kreivi. "Nahkavarustuksesta päättäen, hän kuuluu Turun läänin ratsumiehiin." Nuot puolipöhnäiset miehet tuolla niityllä, eron saaneet ratsumiehet, palveliat ja maalaiset, olivat huvitelleet itseään ajan mukaisella huvilla. Vielä käytettiin usein jousia metsästysmatkoilla ruudin ja lyijyn säästämiseksi. Nyt ampuivat he pilkkaan toinen toiseensa tylppäkärkisillä puunuolilla, ja tehdäksensä tuota huvia vielä täydellisemmäksi, käärittiin nuolien ympäri rohtimia, jotka ampuessa sytytettiin palamaan. Toinen mies toisensa perästä astui vapaa-ehtoisesti maalipilkaksi ja suojeli kasvojansa parhaalla kilvellä minkä sattui läheltä saamaan: hulikankannella, kuusen-oksalla, tahi heinäsäkillä. Jota useampia raamuja, poltettuja lakkia ja kärvennettyjä partoja, sitä hauskempi. Eräs poika oli leikin sankari. Hoikka ja notkea kuin oli, ylenkatsoi hän kaikkia muita suojeluskeinoja paitsi variksen-räikkää, jonka hän otti kilvekseen; hänen silmänsä oli niin tarkka, että hän edeltä päin arvasi nuolen suunnan, kumartui sivulle päin ja pääsi melkein aina vapaaksi; kaksi kertaa kuitenkin häneen osui. Ensi kerralla kärventyi hänen leukansa ja toisella hänen oikea kätensä. Kylläpä ne haavat kirvelivät, mutta poika näyttäytyi ikään kuin hän ei olisi millänsäkään ollut. Kun nuoli vahingoittamatta viuhui hänen liehuvan mustan tukkansa ohitse, rätisteli hän voitonriemulla tilapäistä kilpeänsä, ja katseliat yhtyivät häneen äänekkäillä riemuhuudoilla. Mutta nyt esiintyi miehuullisempi sankari, eräs partainen, tanakka, harteva korpraali Turun läänin hevosväkeä, jota nimitettiin Taaviksi. Hän oli kotoisin Eurajoelta, jossa häntä nyt vanhat tuttavat ympäröitsivät. Hän oli kotiin lähetetty sotamiehen pestausta varten ja uhkeili nyt mustassa nahkavarustuksessa ja täydessä sotapuvussa, tehdäksensä poikiin suurempaa vaikutusta. Sitte kuin tuo musta sotavaris nauraen oli ottanut vastaan muutamia palavia nuolia, ilman muuta kilpeä suojana, kuin kyynäröspäänsä ja nahkavarustuksensa, kehotettiin häntä kertomaan jotakin sodasta. Hän kiipesi kivelle ja kokosi ympärilleen kuuntelevan joukon. Hän oli aikansa ilman myrskylintu, raesateen räiske kaukaisilta mailta, kaiku noista etäällä olevista torventoitotuksista, jotka panivat Euroopan vapisemaan, mutta jotka täällä haihtuivat surkean hupaisaan kansansatuun. Nuot mahtavat herrat olivat puhujan huomaamatta raivanneet itselleen tien hänen läheisyyteensä ja kuulivat hänen jatkavan puhettaan suulaasti suomenkielin sekä nimiä väärennellen siten, että olisivat aivan käsittämättömiä, ellei pantaisi tekstiin muistutuksia. "Niin, pojat, siellä me istuimme eräässä kaupungissa, jonka nimi oli Parkki eli Pirukas [Parchim], en sitä niin tarkoin muista, mutta Mäkelässä [Mecklenburg] se vain oli. Hatsi [kenraali Halzfeld] ja saksilaiset seisoivat Pirilin [Perleberg] luona hulikassa, jossa kansi oli päällä ja nappula edessä. Nuuski tänne päin, sanoi Paneeri [Juhana Banér.] Hatsille, niin saanpa nähdä, onko sinulla piimää hulikassa. Mutta mitäpähän! Minä viihdyn paraiten täällä voissa, sanoi Hatsi. No niin, me näimme nälkää, me. Talonpoika tonki maata, etsiäksensä mädännyttä nauriinvartta, sotamies sai homehtuneen ruisleivän-puolikkaan, happamia omenia ja sadevettä niin paljo, kuin hän juoda jaksoi. Vaikka vain, eihän omenia saa joka päivä. Saksalaiset, jotka olivat muassamme, tunsivat makkaran hajun hulikasta ja rupesivat karkaamaan. Tämä käy päin Helsinkiä, sanoi Paneeri; hän piti enemmän viinistä kuin sadevedestä. Pojat, sanoi hän, tarvitsevat jotakin syödäkseen. Sitte valloitimme Vaavelin [Hafvelsberg] ja kaapimme hiirenruokaa viljalaareista, mutta muutamat söivät akanoita. "Nähkääs", jatkoi Taavi, "silloin meillä Hatsin ja vurstin [Saksenin vaaliruhtinas] mielestä oli liian hyvä oltava ja he menivät meidän tiellemme Kräkkeniin [Schreckenberg, Wittstockin länsipuolella]. Nyt heidät töffeli [der Teufel] ottaa, sanoi Paneeri, me marssimme Kräkkeniin. Älä ole hullu, sanoi Pekka ja Paavali. Lessle ja Lennartti [skotlantilainen Lesslie ja Lennart Torstenson] kehottivat: menkää päälle vain pojat! ja me menimme... Odottakaatte vähän, minä selvitän teille. Tässä on sentti ollepatalissa [tappelujärjestyksen keskirinta -- (Centern i _ordre de bataille_)]. Tässä seisoo Lessle skotlantilaisten, saksalaisten, ruotsalaisten ja viipurilaisten jalkaväen kanssa. Tuolla kauramaassa on oikea siipi, ja siellä ratsastaa Paneeri sekä Lennartti ja minä Turun läänin hevosväen kanssa. Everstimme nimet olivat Pelti ja Wittenpersi [Thuure Bjelke ja Juhana Wittenberg]. Jumala varjelkoon herra everstejä, he eivät ujoja olleet! Täällä talon luona on vasen siipi, Uusmaalaiset Toolhanssin ja Kingin [Stålhandske ja skotlantilainen King] komennon alla. Nähkääs nyt, Kräkkenissä ei ollut olvitynnyriä kuten täällä, siellä oli katajia ja märkiä sammalia, sillä Toolhanssi aikoi piirittää Kräkkenin sekä purra niitä selkään, jotka meille hampaitaan näyttivät. Servi [Reservi] seisoo tuolla maantien takana... Annappas potti tänne, Antero; olen saanut ruudinsavua kurkkuuni. -- No niin", jatkoi puhuja, kun hän ensin oli kurkkunsa viruttanut ruudinsavusta, "Hatsi seisoi tuolla vuoren luona, hän ja vursti kolmenkolmatta-tuhannen miehen kanssa, ja meillä oli kuusitoista-tuhatta. Tuolla on Kräkkeni, ymmärrättekö: tykkejä, voi, voi, kuten rätiseviä puita palavassa uunissa, kun liekki tulee muurista ulos! Me käännyimme riihelle päin ja jalkaväki kiipesi Kräkkenin päälle. Toisessa kädessä ase, toisessa pensaat, juuret, liukas suopa se oli, toisinaan kuperikeikka, toisinaan mies jaloilleen taas. Hui siinä se tuli koko variksenpesä päällemme, kolme yhtä vastaan; siellä kelpo mies pikemmin tuli alas, kuin hän ylös päin oli kiivennyt. Hakkaa päälle! sanoi Paneeri; ja me hakkasimme. Hakatkaa vielä kerran! sanoi hän, jaa herra kenraali! Kolmas kerta; Paneeri ratsasti muassamme. Neljäs kerta; Lennartti ratsasti muassamme. Viides kerta; Paneeri ja Lennartti ratsastivat kanssamme, tänne päin, tuonne päin, kirves kaasi kaskea, viikate nurminiittyä. Tuli syttyi takanamme metsässä... tuolla kauramaan takana! Hii vain! Keihäitä edessä, kuulia takana. Lessle ratsasti päälle, sentti apuna. Pum, niin, nyt saimme hengähtää juuri sen verran, että hevonen olisi ehtinyt kaivosta juoda. Kuudes kerta hakkaa päälle! Jaa, herra kenraali. Seitsemäs kerta... tuhat tulimmaista; hevoset olivat valkoisessa vaahdossa! Kahdeksas kerta... ratsastajat hengästyksissään vetivät ilmaa sisäänsä kuten sepän palkeet. Kaikki vuosimme verta, minäkin, keihäs meni tästä olkani lävitse, hevoset vuosivat verta... Briita, siellä kaatui Heikki poikasikin, urhea poika, oiva mies, rehellinen rakuuna, kaatui kuten sulhanen morsiamensa puolesta tanssissa... Kuulkaatte, sanoi Paneeri; kuka tahtoo kanssani kuolla Kristiina kuningattaren ja vanhan Ruotsin puolesta? Herra kenraali, eläköön Ruotsi, ja vanha Suomi! Yhdeksäs kerta... hevoset kompastuivat kuolleisiin, yhä oli edessämme kuolleita, kuolleita vain... ratsastajat kaatuivat satulastaan... Kymmenes kerta... meitä ei tuhannesta ollut sataakaan jäljellä... Taavinkin jo oli loppu käsissä, kaikki musteni silmissäni, putosin kuin pyy kuusen latvasta. Antero, oletko maannut kuolleen hevosen alla?" "He ratsastivat ylitsemme, siinä kuin verissämme makasimme. He huusivat: Toria! toria! [Victoria!] Rupesi hämärtämään illalla, veri vuosi, sade virtaili, yö tuli: toria! toria!... Mutta Kräkkenissä syntyi kirkuna. Oletteko nähneet susijoukon hyökkäävän halmepellolla olevaan lammaslaumaan? Sveden kommen! Sveden kommen! Sveden kommen! [Die Schweden kommen, ruotsalaiset tulevat!] Toolhanssi oli siellä Kingin kanssa... kaikki nurin niskoin, kaikki jalkoina, jalkoina, jalkoina vain, siinä nyt oli torian loppu! Servi tuli... me kaikki satulaan taas, rikki poljettuna, verisinä ja raajarikkoisina... Niin, pojat, meitä oli vielä muutamia niissä voimissa, että saatoimme nostaa jalkamme jalustimeen! Ja sitte ulos pimeyteen Hatsin ja lammaslauman perään... Jumala kanssamme! Ruotsalaiset tulevat! Keihäät selkään... tuossa yksi, tässä kaksi, siellä neljä... Kun oli niin pimeä, että puihin hakkasimme, palasimme takaisin. Mutta kun päivä koitti, ratsastimme kaikki, joilla hevonen oli, Toolhanssin muassa ja otimme vankia, lippuja, saaliita. Vursti ratsasti pakoon, kuru, kuru, että hänen pyöreä vatsansa kurisi! Ei koskaan se vursti niin sukkelaan ratsastanut, sitte kuin hän Reitelestä karkasi. [Breitenfeld. Taavin kertomus tarkoittaa Juhana Banér'in veristä ja loistavaa voittoa Wittstock'in luona Syyskuun 24 päivänä (Lokak. 4 p.) 1636, jossa Ruotsin sotajoukot kadottivat lähemmäksi 5000 miestä, mutta keisarilliset ja saksilaiset menettivät 11,000.] Me otimme hopeakannut ja kaiken hänen vaahtoavan oluensa... Kas se vasta olutta oli, pojat!... Kaikki heidän tykkinsä, kuormastansa, ruokansa, rahansa, sata lippua... kaksikymmentä keltasta tukaattia sain yhdestä... ja sitten tuli hyviä päiviä, sianlihaa, olutta ja viiniä, ja Paneeri joi ja Toolhanssi joi, ja Taavi joi, mutta sadeveden annoimme maahan juosta. Kas se vasta toria oli, pojat! Se oli hupaista. Me nauroimme paavia, nauroimme Hatsia, nauroimme vurstia... Eläköön kuningatar! Noh, kuka tahtoo tulla urheaksi mieheksi ja ansaita kaksikymmentä kultarahaa silkkirepaleesta?" "Jaa, eläköön kuningatar!" Puhuja astui alas kiveltä, kuunteliain riemuhuutojen kaikuessa, ikään kuin voittaja, vähän iloisena, puoleksi itkusilmissä, jotenkin heltyneenä oluesta, mutta vielä enemmän taistelun verisistä muistoista, varmana siitä, että häntä ymmärrettiin sekä ehkä myöskin varmana siitä, että hänen onnistui saada täytetyksi noita harventuneita rivejä ratsasjoukossaan, joka nyt oli Pommerissa. Kuunteliat olivat, samati kuin puhujakin, runsasvaraisen kestitsemisen takia kadottaneet jörömäisen suomalaisen levollisuutensa; heidän nähtiin vuoroin itkein osottavan ratsumiehelle ystävyyttään sekä tuovan hänelle uusia olutruukkuja. Hän oli kuitenkin yksi heidän omaisistaan; kaikki olivat he nähneet hänet auran perässä kulkemassa, ennenkuin hän kruunun pukuun vaatetettiin, jossa hän sai sekä nähdä että kokea noin kummallisia asioita. Niin kyllä, niistä kahdestakymmenestä, jotka hänen kanssaan Eurajoelta lähtivät, oli hän ainoa, joka palasi; muutamia oli hän nähnyt vieressään kaatuvan taistelussa, toiset olivat kadonneet hänen näkyvistään sotalasaretissa tahi vankeudessa. Mutta hän oli kuitenkin yksi, joka oli jäljellä, ja minkä kunnian, mitkä rikkaudet olikaan hän voittanut! Miksikä ei joku toinen olisi saattanut tulla siksi, kuin hän oli tullut? Vahinko vain, että oli kovin vähän miehiä jäljellä, jotka olisivat kyenneet kiipeämään kruunun satulaan! Pojat, jotka eivät vielä olleet kahdeksantoista vuotisia, päättivät viipymättä sen tehdä. Nuot molemmat herrat palasivat taloon; heidän sydämmessään vallitsivat monenmoiset tunteet. Molemmat olivat vanhoja sotamiehiä ja ymmärsivät panna arvoa voiton vaikutuksiin, mutta molemmat, tätä nykyä valtaneuvoksia ja valtiomiehiä, ymmärsivät myöskin, mitä sodat maksavat. "Onhan toinen ääni torvessa nyt, kuin mitä täällä oli Nordlingin jälkeen", sanoi Brahe miettivästi. "Sota-onni on kuten lumilinnoitus Maaliskuussa -- saatatteko taata tuleeko kylmä vaiko suoja? Näittekö äidin, jolle tuo mies kertoi hänen poikansa kuolemasta? Ymmärsinhän puheenne oikein? Ettekö siten sitä minulle selittänyt? Hän oli mielestäni köyhä vaivainen, mutta minä en kyyneltäkään havainnut hänen kuihtuneilla poskillaan. Olikohan nainen murheesta ja kurjuudesta tylstynyt? Kentiesi, kentiesi ei. Voitonriemu pyyhkii monet kyyneleet. Laskitteko nuot nuoret miehet tuolla, jotka vielä ovat jäljellä auran käyttämiseen? Minä ne olen lukenut: niitä oli noitten kahdensadan joukossa kaksitoista tahi viisitoista. Se on tämän maan perikato, Kurki. Hankkikaa meille rauha." "Valtiokansleri hoitaa ulkomaan asioita Saksassa mielin määrinsä", vastasi presidentti olkapäitään kohottaen. Kurki oli kuten myöskin Aake Tott, Aksel Oxenstjernan vastustaja neuvoskunnassa. Brahe oli vaiti. Hänpä lähetettiin Suomeen, jotta hän ei tulisi Oxenstjernan Tukholmassa olevaa puoluetta mahtavammaksi. Aake herra oli suopursuilla vihtonut pois luuvalonsa, ja ilmaantui taas vieraittensa joukossa mitä kohteliaimpana isäntänä. Kosian täytyi esiintyä nuorena ja kekkeänä. Illallinen syötiin kello seitsemän ja siinä tarjottiin päivän saaliista taidokkaasti valmistettua hirvenpaistia. Suurempi osa vieraista erkani, palataksensa valoisan kesäyön läpi sukulaisten ja tuttavien luo. Missäpä nuoriso erkanee toisistaan ilman lämpimiä tunteita? Henrik Lindelöf sanoi Saara Skytelle: Jos teiltä saan muiston mukaani sotaan, olen haavoittumatta oleva! Lorentz Creutz sanoi Elsa Duvallille: yksi loihtusauva teiltä minulle mukaani, ja minä olen löytävä kultaa kaikista Suomen vuorista! Sallimus, joka ani harvoin mukautuu nuorten unelmiin, antoi näitten molempien nuorten miesten pettyneellä toivolla ostaa elämänsä onnen. Henrik Lindelöf kaatui seitsemän vuotta tämän jälkeen sodassa ratsumestarina, mutta ei kuitenkaan ennen, kuin Saara Skytte oli tullut hänen vaimokseen. Lorentz Creutz ei löytänyt mitään kultaa Suomen vuoristoista, mutta hän toi jo vuonna 1639 Elsa Duvallin onnellisena vaimonaan kotiinsa. Kreivi Brahe ja presidentti Kurki perheinensä jäivät yöksi Lavilaan. He istuivat illallisen jälkeen teltassa Aake herran ja pienen Klaus pojan kanssa, joka kipeänä vihasta ja sokerileivoksista, oli hävennyt näyttää itseänsä ennen kuin nyt vasta. Tallimestari Lauri Palikka astui sisään ja antoi, tehden sotakunniaa kreivinnalle hänen kadonneen kukkavihkonsa sekä siinä riippuvat kultavitjat ja hopeaneulan. Kreivinna, joka tästä odottamattomasta löydöstä kovin ihastui, kysyi kuka vihkosen oli löytänyt. "Nuoren herra Klaun palveluksessa oleva poika sen löysi puron luona, siellä, missä teidän armonne ratsasti ylitse metsästykseen mentäissä." "Käske poika tänne!" Bennu tuotiin esiin. Hänessä oli vielä noitten palavien nuolien merkkiä kädessä ja leuassa. "Sinä olet nuoren Klaus herran palveluksessa?" "Olen saanut eron." "Nyt jo? Se oli aikaista. Miksikä olet antanut hänelle eron, Klaus?" "Siksi, että hän on tyhmä. Siksi ettei hän tottele, kun minä käsken", vastasi tämä toivokas, tulevainen ensimmäisen luokan kavaljeeri-aines. "Mitäs sanot?" kysyi isä, sotamarsalkka. "Olen erottanut hänen sen vuoksi, että hän on tyhmä", vastasi poika röyhkeästi. "No mikä nyt, Klaus? Olettehan olleet mitä parhaimmat ystävät. Hän on opettanut sinua ratsastamaan, poika, ja sitäpaitsi on hän minun kummipoikani. Kuinka se nyt olikaan --? Palikka? Eiköhän se ollut jossakin Hämeenmaassa? Ja eikö hänen armonsa presidentti myöskin samassa tilaisuudessa ollut kummina?" Tallimestari todisti tuon "jossakin missä hyvänsä." Presidentti ei saattanut muistaa ketään kummipoikaa Hämeenmaassa. "Minäkin olisin sen unhottanut", hymyili Aake herra tuimalla irvistyksellään, "jollen olisi pahaksi onneksi ratsastanut kumoon lumikinokseen arvoisan sukulaiseni, ja sitten juonut sovitusta hänen kanssaan eräässä pirtissä Satakunnassa." "Nyt sen muistan", sanoi presidentti kooten ajatuksiaan. "Se oli Uudellamaalla Siuntiossa, luulen, tahi Lohjalla. Myöntäkää, rakastettava sukulaiseni, että te ratsastitte kuten kroaatti. Olinpa oikein ihmeissäni, kun pääsin eheillä jäsenillä kahakasta, ja minun hovimestarini saattaa todistaa tänäpäivänä, että Klaus poikanne tulee urhoolliseen isäänsä... Jaa, niin se oli. Tuo kiitetty Sigfrid mestari kutsui meitä erääseen torppaan. Hän kastoi kaksoisparin, muistaakseni. Olisiko tuo poika toinen niistä?" "On", sanoi Aake herra. "Klaus, sovi pojan kanssa, hän on kelpo ratsastaja!" Pieni Klaus mietti. Isä piti tätä poikaa niin rakkaana, kuin kivulloinen aatelismies tietysti pitää ainoaa loistavan nimensä perillistä, sen poikakin tiesi aivan hyvin, mutta eipä isän kanssa käynyt leikinteko silloin, kun hän oli vihoissaan. Klaus olisi antanut lepyttää itseänsä, joll'ei täällä olisi ollut katselioita, joittenka nähden nuori kahdeksanvuotinen aatelismies ei tahtonut nöyryyttää itseänsä. Siis selitti hän, että, jos Bennu tahtoi pyytää anteeksi ja suudella hänen kättänsä, tahtoi hän olla armelias. "Suutele sinä hänen saapastansa! et sinä siitä sen huonommaksi tule", nauroi sotamarsalkka. Se joka ei suudellut kättä paremmin kuin saapastakaan, se oli Bennu. Hän selitti, ettei hän ollut mitään pahaa tehnyt, ja kertoi koko tapauksen. "Onko se niin. Palikka?" Tallimestari vastasi varovaisesti, että Piili oli peljästynyt ja lähtenyt karkaamaan ja Bennu oli sitä hillinnyt. Klaus herra oli pysynyt satulassa kuten oiva rakuuna, mutta hän ei olisi kauemmin jaksanut hillitä tuota peljästynyttä hevosta. "Mars makuuhuoneeseesi!" komensi Aake herra nuorta perillistänsä. Poika totteli äkäisenä, sitte kuin hän ensin oli tehnyt Tukholmassa opitun soman kumarruksen teltassa oleville vieraille. "Mikä nimesi on?" kysyi kreivinna tuolta kahdentoistavuotiaalta pelottomalta pojalta, joka häntä miellytti. "Bennu." "Mikä isäsi on?" "Torppari." Bennu oli usein kuullut, että hänen isänsä oli mustalainen, mutta oli siihen syytökseen aina vastannut nyrkillään. "Sinä olet polttanut leukasi? Ja kätesikin?" huudahti kreivinna. "Me leikimme niityllä palavien nuolien kanssa." "Ja tuollaista he nimittävät lasten leikiksi! Teidän armonne", -- ja kreivinna katsoi rukoilevasti Aake herraan, "saahan poika jäädä palvelukseenne?" "Saa, koska te sitä toivotte. Rajupää hän on, ja minun ratsumieheni eivät ole häntä kesymmäksi tehneet. Minä lähetän hänen Kirkniemeen. Pojat ovat kankeaniskaiset, paras on, että eriävät. Näkikö teidän armonne Klaun, hevosen seljässä? Hän ei huonosti ratsasta ikäänsä nähden. Vai mitä teidän armonne tuuma?" "No niin, hän todellakin onnistui saamaan hevosensa karkaamaan." "Mutta hän pysyi satulassa! Piili olisi voinut viskata vanhankin ratsastajan seljästään. Semmoinen voima, semmoinen tuli! Huomasiko teidän armonne Piilin lapoja?" Kreivinna, joka ei ollut Piilin lapoja huomannut, kutsui vielä kerran luokseen Bennua, joka velvollisuuden mukaisesti odotteli uusia määräyksiä teltan ulkopuolella. "Sinä olet löytänyt kultavitjat. Miksikä et niitä pitänyt? Kultavitjat ovat kalliit." "Minä tiesin, että teidän armonne oli vitjat kadottanut", vastasi poika teeskentelemättömästi. "Ja sinä et pyydä mitään löytäjäisiä?" Bennu punastui. Sitä hän ei ajatellutkaan. "Sotamarsalkan luvalla saat sinä pitää tämän hopeaneulan löytäjäisenä ja muistona minulta. Jos joskus maailmassa hätään tulisit, ja minä voisin sinua auttaa, niin näytä minulle tämä neula, se on yksin lajissaan ja minä olen sen tunteva." Bennu otti punastuneena vastaan neulan. Sitte kuin hän torpasta läksi oli tämä ensi kerta kuin nainen -- ja kaunis nainen, noin mahtava rouva -- oli sanonut hänelle ystävällisen sanan. Hän kumartui alas, kuten hän oli nähnyt muitten tekevän, ja suuteli kreivinnan hameen liepeitä. "Ole aina rehellinen ja uskollinen!" -- sanoi tuo korkeasukuinen nainen ja silitti hienolla kädellään tuon kyynelsilmäisen pojan mustaa tukkaa. * * * * * Lavilan ylhäisimmät vieraat sanoivat seuraavana aamuna hyvästi, kreivi ja kreivinna jatkaaksensa matkaa Poriin, presidentti Kurki tyttärineen palatakseen Turkuun. Ei ole todenmukaista, että tuo vieraanvarainen vastaan-otto Lavilassa olisi vaikuttanut kreivin vastaukseen kosioimiskysymyksessä; luultavampaa on, että vanhan Jaakko de la Gardien puoltosana vastaukseen vaikutti sekä että liitto sotamarsalkka Tottin kanssa kuitenkin vihdoin havaittiin hyödylliseksi Brahe-suvun valtiollisille tarkoituksille. Sillä jo sunnuntaina seuraavan Lokakuun seitsemäntenä päivänä 1638 vietettiin Aake Henrikinpoika Tottin ja korkeasukuisen Visingsborgin kreivinnan, Rydboholman ja Lindholman vapaaherrattaren, neiti Kersti Abrahamin tytär Brahen häät, suurella komeudella Tukholmassa. Tämä avioliitto oli lyhyt ja lapseton. Morsian sai korkean arvonsa mukaisen huomenlahjan: ylkämies etsi emäntää suuriin pitoihinsa ja sai sairaan hoitajan, joka piti jalustinta hänen urhoollisessa ratsastaistelussaan viimeistä vihollista, kuolemata vastaan. Kersti Brahe, itse unhotettuna, mutta suuresti kunnioitettuna kotoisten avujensa takia, eli vielä monta vuotta kiitetyn puolisonsa jälkeen. 10. Uiva lastu. Näin paljo sydäntä heillä oli. Yksinäiseltä näytti vuoren rinne tuolla kaukana. Koivut, haavat, raidat ja pihlajat makasivat kaatuneina kaskessa kuivamassa. Oi nuot kauniit, valkoiset, korkearunkoiset koivut, joissa kevään ensimmäinen käki monesti oli kukkunut, niitten jo piankin täytyi tuhallaan höystää tuota kivistä maata. Niitten lehevät oksat olivat talven varaksi pantu korjuun lampaita varten. Noitten typistettyjen koivun-oksien välissä kohosi vielä joku maitohorsman korsi, tahi kimppunen mustikanvarsia. Hämähäkki kehräsi lankojaan näitten mukavien kiinnikkeiden avulla oksasta oksaan; muurahainen löysi täältä rakennustarpeita kekoihinsa; kultakärpänen, äsken kuorestaan kiivenneennä, koetteli hohtomaisia siipiänsä; turilas kiipesi rungon ylitse ja koetti lentää, mutta onnistumatta. Kaikkialla oli eloa ja kaikki iloitsi, paitsi tuo hävinnyt nuori metsä, joka oli kaatunut kirveen iskusta ja jonka nyt piti antaman ytimensä viljanjyvälle. Oli varhainen aamu kesäkuun alussa, -- niin varhainen, että koillinen taivas vielä oli kultaliepeissä, -- kaksi vuotta niitten pitojen jälkeen, jotka herra Aake Tott piti Lavilassa kreivi Brahelle. Kaski kuului Kaskaksen torppaan. Kaksi laihaa lehmää ja yksi mullikka olivat laitumella tuolla rinteellä, jossa löysivät muutamia ruohonkorsia. Neljä lammasta, jotka olivat lahjoitetut paremmalla elatuskyvyllä, tekivät uskaliaita hyppäyksiä metsän tappotanterella ja löysivät runkojen välistä koskemattomia ruohomättäitä. Noin kolmen- eli neljäntoista-vuotinen tyttö istui vuorella paimentaen karjaa. Hänen aamupukunsa oli niin yksinkertainen ja köyhä kuin mahdollista oli: karkea paita, kapea hame. Kenkiä ei ollenkaan eikä huivia. Pitkät kampaamattomat mustat hiukset, auringon polttamat kasvot, paljaat kädet ja jalat, niin ruskeat kuin ne lattiamatot, joita Dordei ennen hyvän toimeen tulonsa aikoina kivensammalilla painoi. Se oli Hagar, hän, joka ei tullut rikkaan Lydik Larssonin kasvattityttäreksi. Mitäpä Dordeilla, kasvatti-äidillä, olisi ollut vara pukea Hagaria saksan villoihin! Hänellä oli nyt itsellään kahdeksan kuluttajaa ja ajat kävivät yhä huonommiksi. Viljankato ja karjan ruoan puute lisäsivät sodan kiskomisia. Kolmannen ja neljännen lehmän oli vouti ottanut ryöstöllä. Hiirakko kopisteli vanhana ja tuiki kuluneena yksin tallissa. Kuormahevonen, joka Piilin sijasta saatiin, havaittiin jo seuraavana vuotena kelpaamattomaksi. Kuten Aake herra, rupesi Tuomaskin tuntemaan sodan jälkimaininkia. Onni oli kuitenkin, että molemmat vanhemmat lapset, Tommu ja Sigfrida, nyt olivat vanhempiensa oikeana ja vasempana kätenä, sillä Hagaria ei enään sopinut lukuun ottaa; hänellä oli oma yksityinen maailmansa. Hän istui vuorella lukemassa. Mitä hän luki? Torpassa oli kolme kirjaa: raamattu, virsikirja ja katekismus. Mutta ei se ollut yksikään näistä, se oli Erik Eriksonin suomalainen postilla, painettu Tukholmassa 1621; hän oli houkuttelemalla ja puoli väkisinkin saanut lainata tuon suuren kahdessa nidoksessa olevan kirjan pappilan uudelta nuorelta apulaiselta. Hagar ymmärsi ainoastaan ruotsia, kuten suurin osa Karjan pitäjäläisistä, mutta suomalaista väkeä oli sekaantunut kaikkialle pitäjään; hän oli kuullut suomea puhuttavan. Mitäpäs muuta tarvittiin? Hagar oppi suomea postillasta, sillä ei yhtään kieli-oppia, ei ainoatakaan sanakirjaa, ainoastaan muutama uskonnollinen kirja oli näihin asti koskenut tuon Suomen pohjoisen neitseellisen kielen kehittymättömiä siipiä. Vuodesta vuoteen sanoi kangas hongalleen: ymmärrätkö minua? ymmärrän, sanoi honka, puhuthan sinä mitä sydämmeni tuntee. Päivästä päivään kysyivät järven aallot rantakalliolta: Ymmärrätkö meitä? Mitenkä en teitä ymmärtäisi? vastasi kallio; en ketään muuta käsitäkkään. Kieli, joka antoi luonnon äänille sielun, kysyi korvalta: ymmärrätkö minua? Ymmärrän, vastasi korva, mutta mitä sanoo silmä? Silmä vastasi: veistä minulle puustavit että näen nuot vieraat äänet! Siinäpä puute. Puustavit olivat vielä hyvin harvinaisia ja tottumattomasti leikattuja; koko Suomessa ei ollut yhtään kirjapainoa. Myöskin ruotsinkieli oli kehittymätön, kompasteleva, koulu-iässä oleva lapsi. Sotaa ei ollut silloin sydämmen ja ajatuksen, tässä maassa olevain kahden ilmituojan välillä, jolleivät muuta ymmärtäneetkään, ymmärsivät he kuitenkin rakastaa toisiansa. Hagar oli kasvanut, vaan ei niin, kuten puu metsässä kasvaa, runko, oksat ja ydin, sopusuhtaisesti kehittyneenä. Kun hänen ruumiinsa oli kasvanut kolme tuumaa pituutta, oli hänen sielunsa kasvanut kymmenen tahi kaksitoista tuumaa. Hän oli kypsymätön, viheriä raakile, joka valmistuu hedelmäksi, mutta jonka maku on karvas. Hän oli sellainen hoikka, ryhditön, neljännellätoista vuodella oleva tyttö, joka ei voi pituuttaan kannattaa, eikä hallita niitä liehuvia perho-ajatuksia, jotka varustavat kasvavia siipiänsä lentääksensä ulos maailmaan. Maltillinen odotus tuossa viehättävässä elämän keväimessä on mahdollinen ainoastaan säveämielisille, hyvän ja hiljaisenluontoisille; vilkkaat ja pontevat vastustavat hellimpiäkin, kaikkein enimmän oikeutettujakin siteitä, jotka tuntuvat heistä kahleilta. Hagar oli kapinallinen itseänsä kohtaan sekä koko sitä ahdasta maailmaa kohtaan, joka häntä ympäröitsi. Tämä janoava, myrskyinen, palava sielu, joka oli ikäänkuin munankuoreen suljettuna, mitenkäpä hän olisi ollut lehauttamatta kuten lintunen siipiään vasten akkunaa! Mitä tarkoitti tuo tuntematon, ääretön lahjojen ja kysymysten syvyys, joka aaltoili hänen nuoressa päässään? Ja tuo voimakas, rientävä henki, joka kohotti helmansa kohden äärettömiä korkeuksia, jolloin olemuksen muodot lyijyn painolla riippuivat sen köyhässä avojalassa, mistäpä löytyisi oksa, johon istahtaisi? Ei yhtään vastausta! Poissa oli Cannabis, jota hän ei enään tavannut, poissa olivat nuot viettelevät, opinkielellä kirjoitetut kirjat, joihin hän vähäksi aikaa nälkäisenä oli antautunut. Dordei ei olisi millään hinnalla kärsinyt huoneessaan noin paavillista harhailua, vaikkapa se uskomaton tapahtuma olisikin tapahtunut, että Hagar olisi saanut latinaa lainata pappilasta. Mutta kova suojelustulli kasvattaa aina salakauppiaita. Hagar oli Uuskylässä löytänyt tuollaisia kirjallisuuden tähteitä, jotka lopettavat ratansa seinärakojen peitteenä -- revittyjä, painettuja lehtiä Olof Buren _arithmetica instrumentalis_ nimisestä kirjasta, painettu 1609, ja Marcus Helsingiuksen _compendium astronomicum_, painettu 1597. Tämähän löytö oli ilman alkua ja loppua, mutta siinä oli laskutaitoa, siinä oli tähtitiedettä, siinä oli latinaa! Kotiin palanneet sotamiehet olivat jättäneet saksalaisia kirjoja moniaalle. Hagar ei sanaakaan saksaa ymmärtänyt, mutta mitä varten kirjoja olisi löytynyt, ellei luettavaksi. Hän koetti tavata noita tuntemattomia sanoja sekä löysi sanan, joka vivahti ruotsiin, ja arvasi lauseen sisällyksen yksityisistä sanoista sekä yksityiset sanat lauseen sisällyksestä, siksi, että hän tässä, kuten suomenkielessäkin, jotenkin oli oppinut käsittämään kirjojensa sisällyksen. Nämät kirjat, jotka hän näin oli saanut käsiinsä, eivät olleetkaan lapsensatuja, ne olivat oppineita raamatun selityksiä ja laveita Augsburgisen uskontunnustuksen selityksiä, jotka luultavasti olivat Saksasta ryöstönä otetut ja sittemmin viskatut pois hyödyttömänä, tilaa ottavana kapineena. Hagar oli näistä oppineista töistä tavallaan oppinut "raamatun oikeaa tolkkua", jota hän kaksi vuotta takaperin hartaasti oli halannut oppia. Sehän epäilemättä jo oli liiaksi hänen iälleen ja kokemukselleen, mutta mitä hän niistä oppi oli ainoastaan puustavin oppia, joka kuolettaa, eikä hengen oppia, joka eläväksi tekee. Hänen pieneen päähänsä kokoontui järjestämätön puustavi-oppi, ilman mitään yhdistystä, ilman yleiskatsantoa, ilman muotoa. Sen lapsellisen uskon, mikä hänellä oli, kun hän ennen raamattua luki kannesta kanteen, nuot jumaluusopilliset selitykset tomuksi musersivat. Mitä tiesi tuo paljon lukenut ja kuitenkin taitamaton lapsi uskon-opin taisteluista, epäuskon käärmeenkiemurtelemisista aina apostolien aikakaudesta asti, taikka niitten voimallisista liittolaisista petollisessa ihmissydämmessä? Hän tavaili hämmästynein lapsensilmin noita epäselviä taistelukysymyksiä Kristuksen personallisesta tahi kuvannollisesta läsnä-olemisesta Herran ehtoollisessa, sekä Pyhän Hengen uloskäymisestä ainoastaan Isästä, tahi Isästä ja Pojasta. Hänellä ei ollut mitään käsitystä Hengen vaelluksesta maailman historiassa tahi sen uudistuttavasta voimasta uskovaisen sydämmessä. Hän kulki kuten unissaan toivotonta epäilystä kohden, mutta epäilykseenkin tullakseen oli hän vielä liian lapsi; hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä rauhattomaksi, onnettomaksi, hirveän tyhjäksi... Nyt hän istui piispa Erikssonin postillaa katsellen ja käänsi lehden, lehden perästä, tietämättään, mitä hän luki. Tässä kirjassa löytyi vielä uskonpuhdistuksen-aikakauden elävä, lämmin usko, joka vain aivan pian verensä vuodatti tuossa sielua ja ruumista kuolettavassa sodassa, saadakseen jälkeläiseksensä tuon jäisen puhdas-oppisuuden ortodoxian. Erikssonin postilla ei ollut vapaa aikakautensa turhantarkasta esityshalusta, mutta siinä oli paljon todellista hartautta, niin sydämmellinen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, että Hagar tunsi itsensä pettyneeksi noitten vaikeakäsitteellisten taistelukysymysten selityksien suhteen. Mitähän rakkaus Jumalaan ja ihmisiin oli noitten uskonopillisten selitysten selville saamisen rinnalla? Hagar väsyi. Aurinko nousi korkeammalle, imi kasteen sekä suuteli polttavilla suudelmillaan vuorta, kaskea, kanervia, tuota mustakutrista päätä, noita ruskeita käsivarsia ja jalkoja. Aamuviileys haihtui kesäpäivään, mehiläiset surisivat, kuhankeittäjä kukahteli metsässä, Hopeakukkasen lehmänkello ja lampaitten kulkuset ääntelivät yksitoikkoisina laaksossa. Piispan postilla luisui huomaamatta alas sammalille, leppäterttu käveli sen lehdillä, ja Hagar, joka oli tarhassa lehmien kanssa ollut koko yön puoli valveella, vaipui uneen vasten kovaa kalliota. Hän oli maannut neljänneksen, tahi kaksi, kun rahina puolanvarsissa herätti hänen uinahduksestaan. Hagar hyppäsi pystyyn ja näki edessään vieraan pojan, mustakutrisen kuten hän itsekkin, päivettyneen kuten hän, avojalkaisen kuten hän, mutta hurjistuneen ja likaisen näköisen, jalat verisenä ja vaatteet rikki revittynä, tuijottaen häneen. Ennen kuin hän vielä ennätti tointua ensimmäisestä säikähdyksestään, kuuli hän pojan huulilta epäröivän kysymyksen: "Hagar?" "Bennu!" vastasi Hagar. Hän oli tuntenut äänen. Nämät molemmat, veli ja sisar, eivät olleet nähneet toisiansa neljään vuoteen, silloin viimeksi, kun Bennu karkasi Piilin kanssa Uuskylän talosta. He olivat vieläkin toistensa näköiset, kuten kaksi mustikkaa samalla oksalla, mutta Hagar oli nyt kasvanut melkein puoli päätään veljeänsä pitemmäksi. Ja nyt he itkien lankesivat toistensa kaulaan. Näin paljo sydäntä heillä kuitenkin oli, ja ellei heillä sitä olisi ollut, eivät he olisi olleet yön lapsia, vaan sen epäsikiöitä. He istuivat toinen toisensa viereen vuorelle. Sisar alkoi ensiksi puhua. "Mikä sinun on, Bennu?" kysyi hän, samalla kun hän teeskentelemättömällä hämmästyksellä katseli pojan verisiä jalkoja ja hurjistunutta muotoa. "Mistä sinä tulet?" "Kirkniemestä." "Miltä sinä näytät! Miksikä tänne tulet?" "Olen ampunut Greger Anderssonin kuoliaaksi." "Noh, soh. Hullutuksia!" "Minä olen ampunut hänen kuoliaaksi. En minä tietänyt, että musketti oli latinkissa." "Mitäs puhut! Greger Anderssonin?" "Hän oli paha mies! Lauri Palikka oli aina hyvä minua kohtaan. Sitten pieni Klaus eroitti minun palveluksestaan. Sitte tulin Kirkniemeen. Greger Andersson oli tallimestarina siellä. Hän oli ennen yksi noista miehistä, jotka ajoivat minua takaa kun Piilin kanssa karkasin." "On kovin pitkä aika siitä, kuin sinusta olemme kuulleet. Soo, Greger oli paha sinulle?" "Hän otti hevosen, jonka Aake herra antoi minulle ratsastettavaksi, kun Klaus sai Piilin. Sen sijasta sain minä ontuvan tamman. Se jäi suohon. Greger sanoi: nyt sinun pitää ajaman härkiä. Musta sonni oli vihainen, niin, se puski niin, niin kovasti! Minulla oli kirves ja minä hakkasin siltä sääret poikki. He panivat koirankoppiin minun... Neljä päivää istuin koirankopissa enkä saanut muuta kuin koirain ruokaa. Sitten minä mursin itseni ulos sieltä ja makasin piilossa heinä-ullakossa. He aikoivat lähettää kuusi ratsastajaa Lavilaan. Matti Lång sanoi minulle: tule ulos Bennu, tee musketit puhtaiksi! No niin, minä tulin ulos, minä istuin takapihalla pyssyjen puhdistustoimessa, kun Greger tuli piiska kädessä vastaani. Oletko siellä, mustalaiskoira? sanoi hän; kyllä minä sinua opetan karkaamaan!... Älä tule tänne! sanoin minä ja asetin musketin häneen päin. Hän tuli... minä ammuin... hän kaatui... minä juoksin. Piilota minua, Hagar, piilota minua! He ajavat minua takaa; minä juoksin koko yön." "Sinun olisi pitänyt valittaa Aake herralle... kirjoittaa!" "Kirjoittaa?" "Jaa niin, sinä et osaakkaan kirjoittaa. Osaatko lukea?" "Äiti opetti minulle puustavit ennen, mutta ne minä olen unohtanut." "Mitä sinä osaat, Bennu?" "Ratsastaa, taistella, ampua, metsästää, opettaa koiria, heittää tonttua, noppaa..." "Oih, tuommoista! Mihinkä sinä ai'ot karata?" "En tiedä. Ehkä Turkuun. Olen saanut neulan kreivinnalta..." Hagar mietti. Hänen oppinsa haihtui pois kuten sumu tämän uhkaavan vaaran edestä. Hän oli päättävä ja rohkea kuten veljensäkin, mutta paljon enemmän kehittynyt ymmärrykseltään. "Niin, he ajavat sinua takaa ja etsivät sinua varmaankin täältä. Sinä et saata karata Turkuun, sinne on pitkä matka, he saavat sinun kiinni tiellä. Mutta Aake herran luo..." "Aake herra makaa huonona sairaana Lavilassa. Klaus on siellä." "Sitten ei muuta neuvoa löydy, kun että karkaat Saksanmaalle. Pohjan pitäjässä on Henderssonin tavaralaiva, joka näinä päivinä on purjehtiva Saksanmaalle. Sinne sinun täytyy juosta, kuten henkesi puolesta. Onko sinulla rahaa?" "Minulla on kuusi taalaria takkiini neulottuna. Aake herra antoi ne minulle, kun minä Lavilasta lähdin." "Sehän on hyvä, oikein hyvä; minulla ei ole kupariäyriäkään." "Mutta jos he tulevat nyt... nyt?" Ja poika katseli metsää pelon-alaisilla silmillä. "Mene, pese itsesi ensin purossa, jalkasi vuotavat verta kun olet juossut. Jätä sinne takkisi ja housusi. Minä puen ne ylleni ja jätän sinulle hameeni. Jos he tulevat, ottavat he minun." "Mutta he lyövät sinua, Hagar, he sitovat sinun, he vievät sinun pois." "Kyllä kai, mitäpä he minulla tekisivät? Älä nyt viivyttele, pian! Sigfrida tulee maitoa tuomaan. Minä olen maannut tarhassa lehmien kanssa tänä yönä." Poika seurasi neuvoa. Hetken perästä olivat molemmat lapset muuttuneet, poika tytöksi ja tyttö pojaksi. Tytön hame laahasi kantapäissä asti, mutta pojan pienet vaatteet eivät ulottuneet paljoa yli polvien. Hyvin päättääksensä pojan vaatetuksen pani Hagar hänen hiuksensa jakaukselle männyn oksalla. Voihan kammattakin toimeen tulla. Sillä välin kun Hagar tuota teki, muisti Bennu jotakin, joka hänen mielestänsä oli hyvin arveluttavaa. "Enhän minä tytön vaatteissa saata Saksanmaalle lähteä! Ei laivalle tyttöä vastaan oteta!" "Noh, minä juoksen kotia tuomaan pyhähameeni... Ei, minä menen kotia paitasillani. Sinä saat pojanvaatteesi mukaasi pieneen myttyseen." Samassa kuului heidän takanaan kirkas ääni: "Ja keisarin tyttäret pussosissaan, He Roomasta lääkkeitä toivat vaan. Ol' heillä Lavendel ja Rosmari, Mun kultaseni!" Sigfrida seisoi siinä kippo kädessä ja katseli ihmeissään noita vieraita lapsia. Siinä oli Hagar, eikä kuitenkaan Hagar, Bennu eikä kuitenkaan Bennu. Heidät oli havaittu; sitä ei nyt enään voinut auttaa. Hagar teki pikaisen päätöksen. "Etkö tunne meitä enään? Ole vaiti, älä puhu iäiselle ihmiselle että olet meitä täällä nähnyt! Minä olen lainannut hameeni Bennulle, sillä pahat ihmiset etsivät häntä, ja nyt hänen täytyy lähteä pois, kauas pois! Juokse pian kotia, ota minun pyhähameeni, tahi lainaa minulle huonoin mitä sinulla on; Bennun täytyy saada vaatteensa takaisin. Vartooppas... hän on nälissään. Anna hänelle leipä, joka on minulle aamiaiseksi lähetetty! Minä tulen sinua vastaan metsätiellä. Joudu, äläkä puhu kellenkään; kyllä minä sitten kerron äidille!" Sigfrida oli neljäntoista-vuotias hänkin, mutta ihan toisellainen kuin nuot kaksi! Vaaleahiuksinen, hurskas, hyvä, kukoistava, terve, viaton, lempeä, iloinen, ilman oppia, ilman suruja, kasvanut mailla ja metsissä, kuten peipponen rauhaisassa pesässään. Hän ei tietänyt kuinka rakkaana hän oli Bennun pitänyt ennen kuin hän kasvattiveljeään kaipasi. Nyt näki hän pojan noin kummallisena. Mutta hän ei kysynyt mitään, hän ei tarjonnut kättään, hän pudotti kipon, jossa leipä oli sekä lankesi pojan kaulaan ja suuteli häntä, punastui samassa ja juoksi sanaakaan sanomatta matkoihinsa, toimittaaksensa Hagarin asian. Tytön puvussa oleva poika katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Hän ei suuteloa ymmärtänyt, hän ymmärsi vain, että he ennen olivat olleet hyviä ystäviä. Sitte kuin hän Kaskaksen torpasta karkasi, oli hän unhottanut minkälainen naisellinen hellyys on, siksi, että hän Lavilassa tunsi jotakin lämmintä sydämmessään, ja lämpö tuli silloin melkein niin korkealta kuin auringon lämpö. "Syö ja juo maitoa!" sanoi Hagar. "Meiltä on kaksi penikulmaa Skuruun." Bennu rupesi sisarensa asemesta paimentytöksi, sillä välin kuin hän meni Sigfridaa vastaan. Hän söi, vaan ruoka ei maistanut. Metsässä ritisteli; hän katsoi vapisten sinne päin. Hevosten jalkojen ääni kuului... ei, se olikin varsa, joka iloisessa nuoruudenriemussa juoksenteli laitumella. Ei takaa-ajajista kuulunut mitään. Tuo muuten rohkea poika pelkäsi nyt värisevää lehteäkin. Hän oli ensi kerran tutustunut tuohon pelottavaan voimaan, joka hallitsee rohkeintakin, enimmän paatunuttakin, -- omantunnon voimaan. Hagar palasi, uudestaan tytöksi muuttuneena, ja veljen vaatteet olivat hänellä myttysessä. Ja nyt heitä oli kaksi sisarta, jotka oikoteitä myöden uskalsivat lähteä tuolle vaaralliselle, Pohjan pitäjään vievälle maantielle. Matka meni onnellisesti ilman vastuksia. Sittemmin kuultiin, että takaa-ajajat olivat Kirkniemestä lähteneet Lavilaan päin. Hagar oli Sigfridalie jättänyt karjan huolenpidon ja seurasi pakolaista Skuruun saakka. Siellä otti Bennu jälleen miehen vaatteet yllensä. Sisar ja veli etsivät laivaa, joka oli valmis purjehtimaan Stralsundiin ja sen löydettyänsä puhui Hagar laivan kuljettajan, Henderssenin kanssa, että poika tahtoi Saksanmaalle lähteä. "No miksikä ei?" vastasi Hendersson. "Kuusi taalaria kalunkuljetuksesta." "Kuusi taalaria noin reippaasta laivapojasta, joka tekee yhtä paljon hyötyä kuin merimies? Kysyisitte mitä hän pyytää kuukausirahaksi!" Laivuri nauroi: "Nulikka kulkee niin hajasäärisenä ikään kuin hän tahtoisi ratsastaa kokkapuun päällä. Mutta olkoon menneeksi viiteen taalariin. Eikö hän tahdo? Noh, neljä siis, mutta se on viimeinen hintani." Keskustelu lopetettiin siten, että poika pääsi laivaan kolmesta taalarista. Bennulla oli siis kolme taalaria säästössä, jolla hänen tuli hakea onneansa tuntemattomassa maailmassa. Ei kukaan omainen, ei yksikään sukulainen, ei edes ainoakaan tuttava tälle orpo raukalle kurkottanut kättänsä tueksi. Hän oli merellä uiva lastu, ilman rantaa, ilman pohjaa, kaikkien tuulten ja aaltojen vallassa, siinä myrskyisessä aikakaudessa, jolloin hyökylaine virutteli pois maita ja valtakuntia, parhaimmin varustettuja linnoja, ja turvallisimmin juurtuneita oloja ihmisellisessä olemuksessa. "Mene Stålhandsken tahi Wittenbergin luo!" varoitti sisar. "Olen kuullut sanottavan, että he ovat kotoisin meidän seuduiltamme; he ottavat kyllä sinun huostaansa." "Mutta jos kysyvät nimeäni... isäni nimeä? jos nimittävät minua mustalaiseksi?" intti Bennu, ja koko hänen ruumiinsa vapisi häpeästä, kun hän muisti sitä epäiltyä hämäryyttä, joka peitti hänen nimetöntä sukuperäänsä. Hagar kalpeni. Siinä oli tuo suuri kysymys ja he olivat neljäntoista-vuotisia, se suuri kysymys joka jo kauan oli heittänyt pimeän varjon näitten nuorten sisarusten elämän ylitse, vaikkei kumpikaan heistä vielä näihin asti ollut uskaltanut siihen koskea. Nyt se tuli ja vaati vastausta. Vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin omat ansiot yhä enemmän astuvat esiin ihmis-arvon oikeana määrääjänä, on kunniassa pidetty nimi rikkahin perintö, minkä mies tahi nainen saattaa lapsillensa jättää. Kuudennentoista vuosisadan lävitse olivat sukumuistot tunkeutuneet siten, että ylhäisin aatelisto, jolla jo oli sukunimi, yhä antoi lapsilleen isän ristimänimen. Nimetön oli huonompi kuin halpasukuinen, joksi aatelisto tahtoi nimittää aatelittomia; nimetön oli kunniaton. Äpärät, jotka koko ikänsä kantoivat äitinsä nimeä soimauksenaan, heillä oli kuitenkin nimi, -- ristimänimensä tukena. Mutta mitä olivat ne, joilla ei edes ollut äidin nimeä, jotka kuten kissat ja koirat olivat ilman sukunimeä? Ihminen, joka tuollaista taakkaa sydämmessään kantaa, kypsyy pian. Hagar ei enään ollut lapsi, kun hän, veljensä kättä puristaen, sanoi: "Sinun pitää tekemän itsellesi nimi! Ota itsellesi joku! Valitse itsellesi nimi, mistä vain löydät, yöstä tahi päivästä, tähdistä tahi sodasta! Lydikki on kertonut minulle, että me olemme tähtien lapsia. Oletko nähnyt tähtien lentävän? Me olemme pudonneet alas jonkun lentävän tähden kanssa." "Minä otan nimekseni: Ei-kukaan", vastasi poika surullisesti, tuntein murtunein mielin hyljätyn tilansa. "Ei, valitse toinen! Sinun ei pidä oleman ei-kukaan, sinun pitää oleman kaikki. Mutta minkä nimen otatkin, Bennu, niin muista, että teet sen suureksi ja kiitetyksi! Ei löydy mitään parempaa, kuin suurena ja kiitettynä oleminen. Ei sinun pidä olla Ben-Oni, sinun pitää olla vielä enemmän kuin Ben-Jamin, sinun pitää olla Josef, jonka edessä aurinko, kuu ja yksitoista tähteä kumarsivat. Katso, silloin ei kukaan ole isäsi nimeä kysyvä. Sinun nimesi, jonka itse olet tehnyt, on oleva parempi kuin isän ja äidin; se on kulkeva läpi maailman kuten tähden lento. Ja silloin Bennu, sinun tulee muistaa häntä, joka ei koskaan saata tulla suureksi ja kiitetyksi muusta kuin siitä, että hän on _sinun_ sisaresi... Hyvästi!" Hän kurkotti veljelleen kätensä hyvästijätöksi. Kummallinen vieras mies, pitkä, partainen sotilas, seisoi nojautuen laiturin häkkivarustukseen. Hän sanoi Bennulle: "Mikä on nimesi?" "Ei-kukaan." "Minä tarkoitan, kenenkä lapsia te olette?" "Emme kenenkään." Mies kääntyi Hagarin puoleen: "Mitä sanoo poika? Ovatko vanhempanne kuolleet?" "En tiedä. Meillä ei ole vanhempia." "Lähteekö poika Saksanmaalle?" "Lähtee." "Kenenkä luo?" "Sitä emme tiedä." Vieras katseli Hagaria tutkivalla katseella. "Osaatko lukea?" "Osaan." "Oletko lukenut Tobiaan seura-toverista?" "Olen. Enkelistä." "Minä tulen olemaan pojalle mitä enkeli oli Tobiaalle." Nyt Hagar vuorostaan tutkivin silmin tarkasteli vierasta miestä. Ilta-aurinko laski loisteensa hänen kummallisen syvämielisiin silmiinsä. Hän herätti luottamusta. Hagar sai rohkeutta ja kysyi, oliko hän tähtien lähettämä. "Ehkä", sanoi muukalainen. "Minä olen poikaa johdattava. Tule, Ei-kukaan!" Ja hän talutti tuon puoleksi vastahakoisen pojan rantalautojen yli laivaan. Hagar ei nyt kauemmin saanut viipyä. Surullisena palasi hän jälleen torppaan. Meren laine, joka mukaansa vei toisen uiskentelevan lastun, viskasi toisen takaisin vasten rantaa. Kohdannevatko he milloinkaan toisiansa enään aikojen virran kuluessa? 11. Olkirasia. Ei se dromedaari minun pesääni mahdu. Hagarin tähti oli laskenut Tuurholman kohdalla. Seuraavana talvena siitä kun Lydik Larsson oli lähettänyt tytön pois, saadaksensa vielä vuoden miettiä, ennenkuin kasvatikseen hänen ottaisi, tunsi tullimies itsensä taas kovin yksinäiseksi noina pitkinä talvi-aikoina. Hän asui nyt kaupungissa. Näytti siltä, hänen mielestään, kuin pimeys olisi vuodesta vuoteen käynyt mustemmaksi, hän itse äreämmäksi sekä nuot kauniit hopeataalarit hänen arkussaan aina enemmän aaveennäköisiksi ja uhkaaviksi. Hän väsyi kuulemasta niitten ainaista kilisevää: enemmän! enemmän! Etteivät hävenneet! Olihan heitä jo kyllin monta yksinäisen miehen varalle. Jos hän astui tupaan, oli Lisbetta Wolle unohtanut virittää tulta takkaan. Jos hän kulki pimeässä porstuassa, pelkäsi hän varkaan piiloutuneen oven taakse. Jos hän etsi palvelioitansa, eivät he olleet siellä, missä heidän tuli olla, ja heidän työnsä oli huolettomasti tehtyä tahi tekemättömäksi jäänyttä. Rukinnuorat riippuivat lerpallaan, pellavatutti kysyi: missä on emäntä? Kangaspuissa loimilangat huusivat kudetta, puola löytyi kaapin alta kissan leikkikaluna. Lisbetan puuro oli pohjaan palanutta, kala puolikypsää ja maito hapanta. Isännän vaatetus ei myöskään ollut hyvässä kunnossa; napit olivat poissa, sukat rikkinäiset, tullimiehen paidat kirjurin arkussa, ja kirjurin paidat tullimiehen laatikossa. Itse tullin kalliit, pitkät sarakkeet eivät olleet siellä missä niitten piti olla; kalleppelistä kotona keitetty kirjoitusmuste kävi yhä ruskeammaksi ja huonommaksi; hanhenkynä oli kuten taliin kastettu. Ei mikään ollut suunnillaan. Koko talon komento oli samaa mieltä kuin edellinen puhuja, pellavatutti. Kaikki tomuiset nurkat, kaikki pesemättömät astiat, kaikki rikat ja toimet yhtyivät samaan toivottomaan kysymykseen: Missä on emäntä? Tullimies ei tätä kauvemmin kestänyt. Eräänä kirkkaana päivänä kevätpuolena 1638 pani Lydik Larsson parhaan sinisen takin päällensä, sen, jossa oli keltaiset messinkinapit ja esitti itsensä kosiana Betty Luthille. Saiko hän rukkaset? Mitä vielä. Ei yksikään Hollantilainen laiva Tuurholman tullilaiturin luota ollut pikemmin ulos-suoriutunut. Samana päivänä tiesi koko kaupunki, että köyhä Betty Luth, joka kutoi kotona kehrättyä palttinaa kuudesta äyristä kyynärältä, nyt saattoi pukeutua hienoimpaan palttinaan. Yhtä pikaan seurasi häät, kolme viikkoa kihlausten jälkeen. Pietari Luth sepitti kaikkein noitten yhdeksän kaunotaiteen ja tieteen Jumalattaren avulla latinankielisen ilorunoelman, ja Saara kutsui miestänsä herraksi. Kaikki kävi onnellisesti; köyhä tuli rikkaaksi, ja rikas tuli vielä rikkaammaksi. Palttinankutoja sai marisevan, mutta hyvänluontoisen leskimiehen, leskimies sai kodikkaan vaimon. Kaksi vuotta myöhemmin, kesän alussa vuonna 1640, kuultiin Tuurholmassa uuden tulokkaan, pienen tyttösen vieno ääni. Lydik Larsson riemuitsi, kun oli saanut perillisen ja ajatteli itsekseen: Mikä onni, etten ottanut mustalaistyttöä talooni! Pian hän kuitenkin sai muistutuksen sen lapsen olemassa olosta, joka oli yhtä juureton kuin lumen hiutu, siellä missä se liiteli taivaan ja maan välillä. Hän seisoi tullilaiturillaan, tarkastaen sisään tulevia ja ulosmeneviä laivoja, kun eräs kalastaja Snappertuunasta antoi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu karkealle, rypistetylle paperille, joka väkevästi hajahti inkivääriltä, ja ilmaisi, että se oli sisältänyt tuota mieluista maustinta, jota viljeltiin vaikuttavana apukeinona monellaisiin kipuihin. Päällekirjoitus oli seuraava: "Hyvinkunnioidedulle Lydikille Helsinginmaalla dämä." Käsi-ala oli präntätty somaksi ja kirjeen lyhyt sisällys, kun oikokirjoitusta hiukan oli korjattu, seuraava: "Jos Lydikki nyt ottaisi tytön; en minä hänestä mitään saa. Dordei." "Ottaisi tytön? Vasta nyt! Dordei." Tullimies pisti äreänä kirjeen taskuunsa ja päätti olla piittaamatta siitä sen enempää. Hän oli kerran lasta pyytänyt, ja Dordei oli silloin vastannut: "Ottaa hänet minulta! Tiedättekö, että Tuomas on hänen laillinen holhojansa?" Muutamia päiviä kului, mutta Lydik Larssonin ei onnistunut saada Dordein pränttiä mielestään. Olihan hän ollut tytön kummi? Olipa hän aina ihaillut lapsen tavattoman suuria luonnonlahjoja. Eiköhän tyttö tuottaisi hänelle kunniaa, jos hän saisi kasvatusta? Ei. Mitäpä Betty tuosta sanoisi? Ja hänen oma lapsensa? Olisi suorastaan mieletöntä nyt enään ottaa kasvattityttöä. Sattumalta tuli vielä sekanainen oikeudenkäyntikin lisäämään tullimiehen huolia. Aateliston oikeuksiin kuului nimittäin, että he tullitta saivat laivalla viedä ulos maanviljelystuotteitaan sekä tuoda maahan muutamia lajia tavaroita omia tarpeitansa varten. Tämä oikeus antoi aihetta mitä rohkeimpiin petoksiin. Helsingin porvarit valittivat kenraalikuvernöörin luona, että lähiseudussa asuvat aatelismiehet omassa nimessään veivät ulos ja toivat sisään muitten tavaraa ja tekivät siten haittaa sekä kaupungin kaupalle että kruunun tullille. Kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe ei ollut se mies, joka tahtoi vähentää aateliston oikeuksia, mutta hän oli ankara järjestyksen pitäjä. Hän otti valituksen vastaan, antoi tehdä laintutkimuksen ja vaati, että oikeudenkäynti pantaisiin toimeen Turun hovi-oikeudessa, koska aatelismiehiä ei käynyt tuomita alemmassa tuomio-istuimessa. Tähän sekavaan asiaan joutui Lydik Larssonkin, joka oli tullimies, ja hänen oli katsominen eteensä, miten hän saattaisi tahraantumatta päästä asiasta selville. Viikon päästä siitä, kun hän oli saanut Dordein kirjeen, täytyi hänen lähteä Turkuun maata myöden, jotta hän ei vastatuulten takia tulisi matkalla viivytetyksi. Kun hän Karjan pitäjää läheni, muistui hänen mieleensä kummityttönsä. "Täytyy tässä tuumia, mitä hänen puolestaan voisin tehdä", ajatteli hän itsekseen. "Tyttö tulee kohta neljäntoista-vuotiaaksi, hän saattaa mennä lapsenhoitajaksi, mutta ei minun luokseni!" Torppa oli paikoillaan. Se näytti entistä rappeutuneemmalta, ajat olivat käyneet huonommiksi. Lapset olivat ulkona työssä. Dordei kehräsi, Tuomas muurasi leivin-uunia, joka oli kokoon rämähtämäisillään. "Jumalan rauha!" "Hyvää päivää, Lydikki! Sehän oli rehellisesti tehty; minä tiesin hänen tulevan. Istukaatte!" Dordei pyyhki tiilenmurut rahilta, ja Tuomas, joka yhä työtään jatkoi, otti sanaakaan virkkaamatta lakin päästään, joka jo oli ruvennut harmaaksi käymään. "Noh, miten teillä asiat ovat? Huonot ajat, veijareita ja huolia, mihinkä vain kääntyy! Hagar on teille haitaksi, Dordei?" "Onko? On niin. En minä sitä silloin saattanut uskoa Lydikki, siihen aikaan kuin te olitte hyvä tuolle lapselle. Mutta eihän ihmisen pitäisi luulla itseään Jumalaa viisaammaksi. Hän tietää missä turhamainen sydän on; siihen hän tähtää ja siihen hän osaa paremmin kuin metsästäjän nuoli. Ilon lapsesta saattaa tulla murheen lapsi. Hänpä oli minun helmikuitani ja minun silkkilapseni, parempi kuin minun omat ruoan-ahmaajani. Jumala heitä siunatkoon, he ihmistyvät yhä enemmän. Olihan Hagar aina ennen ahkerin kaikissa askareissa, niin taitavan taitava ja kätevä kaikissa töissä. Se oli ennen se. Nähkääs, Lydikki, siitä päivästä asti, kun hän tuli Helsinki-maalta, oli hän, Jumal' armahtakoon, pois vaihdettu lapsi. Mitä vuorenhaltioita siellä Tuurholmassanne on? Koko työstä ei ollut muuta kuin puustavit jäljellä, latinalaiset puustavit, Lydikki! Ei häntä enään haluta karttaaminen eikä kehrääminen, ei vyhtiminen eikä kankaan luominen, ei leipominen eikä pyykinpeso, kaikkea hän tekee kuten unissaan kävisi. Minä sanon: mene vettä noutamaan kaivosta, Hagar! Niin, siinä hän seisoo ja katselee, miten aurinko paistaa jääpuikkojen päälle... Palta hameesi liepeet, lapsi... tuon saksanvillahameen, kuten tiedätte! No niin, siinä hän istuu ja on ompelevinaan, mutta onkin unohtanut pistää lankaa neulan silmään... Hagar, lue iltarukous lapsille! Lukeeko hän? Kyllä hän lukee, mutta ruokasiunauksen. Sillä tapaa se nyt on ollut kolme talvea ja kaksi kesää. Ainoa, joka häntä huvittaa, on linnun-äänien oppiminen ja eläinten paimentaminen, sitä hän tällä haavaa tekeekin, ja siellä hän saa tavata sammalissa vuorella." "Onko hän saanut kirjoja luettavakseen?" "Mitä kirjoja? Hänellä on ne kolme, joissa on kyllin oppia köyhälle raukalle. Pappilasta sain lainata suomalaisen postillan, ja saattaisitteko uskoa, Lydikki, lapsi saarnaa nyt suomea ihan kuin Hämeestä tullut pappi! Kun hän kylästä on löytänyt toisellaisia kirjoja, olen minä niillä virittänyt uunia. Tiedänkö minä mitä pränttiä hän on vuoteensa olkiin tallentanut? Ei hän kuitenkaan minun tieteni ja tahdostani saa lukea enempää, kuin mitä ihmisen iäiselle autuudelle hyödyksi on. Löytyy yhtä paljon turhamaisia kirjoja tässä maailmassa, kuin turhamaista puhettakin." "Mitä nyt aiotte Hagarin kanssa tehdä? Ei hän minun luokseni saata tulla; minä olen nyt nainut mies, ja minulla on omia lapsia. Toista oli kolme vuotta takaperin." "Soo, vai niin, onneksi olkoon! Luulin olevanne hänen risti-isänsä." "Saattaisinkohan muuten tehdä jotakin tytön hyväksi? Hän on kohta siinä iässä, jolloin nuoret menevät palvelukseen. Minä tahdon ostaa hänelle vaatekertamuksen sekä panna muutaman taalarin elatuksen avuksi, siksi, että hän tulee viiden- tahi kuudentoista vuoden vanhaksi." "Kiitän suosiollisesta ja hyvästä tahdosta. Meidän laitamme näitten monien lasten kanssa on sellainen, että olemme joutuneet velkaan, eikä meillä siis ole leipää niille, jotka eivät tahdo työtä tehdä. Minä ajattelin, että te ottaisitte hänen, ei meidän, vaan lapsen tähden. En minä valita, vaikka itse söisin akanoita päivälliseksi ja tiilikiviä illalliseksi, jollei tuo vaivainen saisi nälkää nähdä, sillä nähkääs Lydikki, hän on niin raskaana kuin kirkon torni minun sydämmeni päällä. Mutta nähkääs, ei se dromedaari minun pesääni mahdu, sanoi västäräkki kun hän oli pesässään hautonut käen munaa siksi että siitä poikanen ilmestyi. Hagar ei mahdu meidän pesään, nähkääs Lydikki; palveleminen ei hänelle myöskään sovi. Jompikumpi hän on, mustalaislapsi tahi herrasväen lapsi, korppi tahi kotka, Jumala tiesi, se kyllä on veressä; se tulee nyt ilmi, kun hän kohta on täysi-ikäinen." "Dordei", sanoi Lydik Larsson miettivästi, "Sigfrid mestari oli sitä mieltä, että äiti, joka kuoli täällä torpassa, ei ollut mustalainen. Hänellä oli kaksi kallisarvoista koristetta, jotka ovat lasten omaisuutta, ja sopii myydä heidän elatuksekseen. Ovatko ne vielä tallella?" "Tietysti ne ovat tallella! Kun Sigfrid mestari kuoli ja Tuomas tuli holhojaksi, sai Tuomas rasian, jossa lasten omaisuus on, säilytettäväksi. Se on mestarin omalla sinetillä varustettu. Mitenkä me sitä olisimme uskaltaneet avata, me?" "Siinä olette tehneet oikein, mutta vain vähäksi aikaa. Ettekö ymmärrä, Dordei, että lasten omaisuus makaa siinä ilman korkoa, nyt kun parahiten tarvitsisivat elatuksen apua. Missä poika on?" "Hän, tuo kukonpoikanenko? Sen pääskyset tietävät paremmin kuin minä. Kuten kylvö on, sellainen on satokin. Bennu on kasvanut Aake herran jumalattomien ratsastajien joukossa; nyt on hän ampunut miehen Kirkniemessä ja hänen on täytynyt mennä pakoon Saksanmaalle. He olivat täällä häntä takaa ajamassa, mutta ihmiset luulivat että he sen tekivät vain näön vuoksi. Kaikki pitivät Bennusta, ei yksikään sielu surkutellut Greger Anderssonia. Greger sai sopimattoman kuulan poskensa lävitse, ja vinosuiseksi hän jää koko elin-ajakseen, mutta luullaan, että hän kyllä paranee." "No niin, eiköhän ole paras, että Tuomas, joka on holhoja, avaa rasian sekä minä vieraana miehenä todistan mitä siinä on?" "Mitäs sanot Tuomas?" Tuomas laski pois savilapionsa, pyyhki nenäänsä kämmenensä nurjalla puolella ja sanoi, ettei hän rasiaa antaisi avata ennenkuin molempien lasten läsnä-ollessa ja jahka poikakin on laillisessa iässä. "Se on siis vasta seitsemän vuoden perästä", virkkoi tullimies pahoillaan. "Me molemmat emme ole keltanokkia enää ja poika on ulkona vaarallisilla retkillä. Nuori taikka vanha, ei yhdellekkään meistä ole sinetillä vakuutettu seitsemää elonvuotta. Nyt lapset kärsivät nälkää, ja me elämme. Miksikä vitkastella kun tuo kuitenkin on holhojan tehtävä?" Tuomas pysyi järkähtämättömästi päätöksessään. Olisiko hän kuunnellut syitä, ja ollut sukuansa huonompi, ylenantanut kansansa päähyveen? "Noh", sanoi Lydik Larsson, "yksi ehdotus on vielä jäljellä. Minä matkustan Turkuun ja menen kaikessa alammaisuudessa tervehtimään presidentti Juho Kurkea. Tahdotteko te, asianomaista kuittia vastaan, antaa rasian minulle, niin minä presidentin ja todistajien läsnä-ollessa annan sen aukaista. Sitten kun varmaan tiedän lasten omaisuuden arvon, otan, jos presidentti sen sallii, siitä osan lapsille ja annan uudestaan sulkea rasian hovioikeuden sinetillä. Riippuu sitte holhojasta, tahtooko hän säilyttää rasiaa itse luonaan, vai jättääkö hän sen kuittia vastaan hovi-oikeuden huostaan. Tämä viimeksi mainittu olisi luotettavampi. Teidän torppanne saattaa palaa, tahi joutua rosvojen ryöstettäväksi." Uusi neuvottelu. Mitä kaikkea nuot lain-oppineet keksivät! Tuo oppimaton torppari kunnioitti taika-uskoisesti kaikkia sinettejä, mutta mitä hän kädessään piti, oli hänen mielestään kuitenkin luotettavammassa tallessa, kuin jos hän sen olisi muille jättänyt. Tuomas ei myöntynyt. Hänen viisaampi puolensa oli toista mieltä. "Isän aikana", sanoi Dordei, "ryösti sotamiehet kaikki mitä vain löysivät. Meidän aikanamme tekevät voutien palveliat monessa paikassa samaa. Muistatko miten talvella kävi, kun Mannu oli yksin tuvassa ja veti palavan kekäleen takasta lattialle olkien joukkoon? Sinä olit lasten kanssa lukukinkereillä, minä huhdoin vaatteita jäällä, avannolla. Ellei Jumala olisi lähettänyt minua noutamaan sinun paitojasi, mitä olisi tullut tuvasta, Mannusta, Hagarin ja Bennun perinnöstä? Lähetä rasia hovi-oikeuteen! Se on kuusikymmen-leiviskäinen kuorma toisten tavaraa, kun meillä täten on vastattavana." Lydik Larsson muistutti, että presidentti Kurki oli ollut kummina lapsille. "Kah niin, näet sen?" sanoi Dordei. "Eiköhän Jumala itse tätä asiaa sovita kuten hakaa aspiin? Lyö haka kiinni, Tuomas, niin lasten omaisuus on lukon takana. Hän joka on hovi-oikeuden päämies, on tietysti enimmän lain-oppinut tässä maassa." Saara kutsui miehensä Abrahamin herraksi, mutta Abraham tunsi usein, että oli hyödyllistä kuunnella Saaran neuvoja. Tuomas otti lukitusta tammi-arkusta vuoteen alta pienen rasian, tuskin suuremman kuin sikarilaatikko meidän aikanamme. Se oli taidokkaasti koristettu painetulla olkityöllä, ja liikkua vailla, mutta huolellisesti sidottu tukevalla nuoralla, ja varustettu Sigfrid mestarin sinetillä, jossa oli Helsingin, hänen syntymäkaupunkinsa kilpi: vene, ja sen yläpuolella tähti. Rasia jätettiin Lydik Larssonille sinetillä varustettua kuittia vastaan. Sillä aikaa kun kuittia kirjoitettiin, johtui tullimiehen neuvokkaaseen päähän eräs tuuma, jolla hän toivoi tekevänsä kummitytölleen avun, joka samalla myöskin pelastaisi hänet itsensä ja kasvattivanhemmat tytön tulevaisuuden huolenpidosta. "Mitä tuosta tuumaatte", kysyi Lydik, "jos minä Hagarin otan mukaani Turkuun? Presidentti on hänen kumminsa; luultavasti hän suvaitsee, että tyttöä hänelle esitetään, ja tekee ehkä jotakin lapsen hyväksi." Tämä ehdotus ei mitään vastusta herättänyt. Mutta missä oli Hagar? Hän oli nuorempien lasten kanssa riihessä. He puhuivat siellä taaskin jonkunlaista linnun kieltä. Dordei meni riihelle päin, mutta lapsiparvi tuli tiellä häntä vastaan. Heissä ilo ylinnä uhkui, ja he huusivat kilvan: "se osaa puhua!" "Kuka osaa puhua?" "Rastaanpoika." Lapset kantoivat pajunvesoista tehtyä linnunhäkkiä, jossa oli nuori, melkein täysikasvuinen musta rastas, Hagarin hoidokas. Kun tämä lintu vielä oli poikanen, oli Hagar sen ottanut pesästä, johon se oli yksin jäänyt -- emä oli kai joutunut ansojen saaliiksi, -- hoitanut ja ruokkinut sitä, saanut sen niin kesyksi, että se hänen kädestään söi sekä istui hänen oikealle olallensa, kun hän huusi: Tätti! Hagar oli kirjoistaan lukenut, että muutamat linnut oppivat ihmisen sanoja matkimaan. Siis Hagarkin alkoi puhekieltä harjoitella Tätin kanssa, samati, kuin hän itse oli latinaa harjoitellut _Cannabiin_ keralla. Runsaasti puoli vuotta hän jo joka päivä, kun saivat olla häiritsemättä, oli opettanut Tätille kahta kieliläksyä, ja oli nähnyt hänen onnistumatta koettavan muodostaa nokkaansa siten, että olisi saanut noita vieraita ääniä sanotuksi. Tänään se lasten sanomattomaksi hämmästykseksi sanoi sanat: _Tätti tyhmä_. Joukko juoksi tupaan tuota tärkeää uutista kertomaan. Tatin piti puhuman, mutta kuten moni muukin puhuja, hämmentyi Tatti nähdessään lukuisan kuuliakunnan. Häkki laskettiin sivulle päin; täällä oli nyt toisellaisia puheita kuultavana kuin linnun. Lydik Larsson tarkasteli Hagaria ja hänen tarkastuksessaan näkyi vielä jäännös entisestä ystävyydestä. Tyttö oli muuttunut, vaan ei kaunistunut. Hernekasvi oli pitkäksi kasvanut, mutta huojui tukeen puutteessa. "Luetko sinä vielä taivaan portaita?" kysyi tullimies. Tyttö oli ääneti ja hänen silmänsä alas päin luotuina. Tuo suojelia oli hänen pettänyt. Hän? oli turvatilleen luvannut oppia, onnea ja isällistä hellyyttä. Mitenkä oli hän lupauksensa pitänyt? "Tahdotko tulla mukaani Turkuun katsomaan suurta kaupunkia ja mahtavaa, uutta risti-isää?" "Mene joutuun!" virkkoi tuo aina käytännöllinen kasvatti-äiti, "panemaan vaatteesi kokoon, nuot kaksi paitaasi, sukkasi ja saksanvillaisen hameesi, jonka sinun sopii Turussa palttaa. Lydikillä on kiire ja hän tahtoo ottaa sinun mukaansa. Miksikä noin myreä olet, tyhmä tyttö? Suuteleppas kummi-isän kättä!" "Enkö saa jäädä teidän luoksenne, äiti?" kysyi Hagar ujosti. Oi, kuinka hän ennen oli halannut ulos tuonne avaraan, tuntemattomaan maailmaan! Mutta mies tuossa oli kerran häntä pettänyt; hän sen saattoi tehdä toisenkin kerran. Kyyneleet alkoivat vieriä tytön poskille. Dordei tuskin itsekkään tiesi, mitenkä se kävi niin, että hän pehmeni kuten vaha tuon lempilapsensa takia. "Saathan sinä tulla takaisin sekä jäädä meille, ellet mitään parempaa saa. Noh, soh, älä nyt kitise, lapseni; pane vaatteesi kokoon!" "Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä metsän korpeen!" nyyhkytti Hagar. Tämä viskaaminen toiselta toiselle synnytti hänessä katkeran nöyryyttävän tunteen, joka anasti kaiken hänen rohkeutensa. Silloin kuului kangaspuitten vieressä olevasta häkistä rätisevä ääni, ikään kuin lapsen lelutorvesta: _Älä ole pahoillasi!_ Tämä oli toinen kieliläksy, jonka Hagar, lohdutukseksensa ikävinä hetkinään oli rastaalle opettanut ja joka nyt ensi kerran tuli ilmoille sen rastasnokasta. Asema muuttui: kaikki hymyilivät. Hagar riensi häkin luo, houkutteli suosikkinsa ulos ja antoi sen istua oikealla olallaan sekä kehoitti sitä toistamaan noita ihailtuja, ilostuttavia sanoja. Mutta tämä uusi puhuja oli ne jo unhottanut, lehautteli ympäri vapaudessaan onnellisena ja huusi nyt: _Tätti tyhmä_. Pian toimitettiin pienet tarpeelliset valmistukset Hagarin matkaa varten. Kasvattivanhemmat ja koko lapsiparvi näkivät tullimiehen asettavan uuden avojalkaisen vaihtotavaransa sellaisiin nelipyöräisiin vankkureihin, joita porvarilliset henkilöt käyttivät kesämatkoillaan, ennen kuin kääsit ja nappularattaat tulivat käytäntöön. Hevoset vuokrattiin neljän penikulman matkalle, tahi aina matkan päähän asti. Turun ja Helsingin välille oli kreivin aikaan kestikievarit pantu alkuun ja kyytipalkat määrätty, tämä oli helpotus talonpojalle, jolta aatelisto näihin asti oli kiskonut itselleen vapaan kyydin. Torpan asukkaat jäähyväisiä sanoessaan eivät tavallisesti ole liioin heltyväisiä, mutta tässä tuntui ikään kuin ilmassa, että ero tuli olemaan pitkä. Tommu tuon tuostakin nenäänsä niisti: jotakin silmistä oli etsinyt itselleen väärän tien. Sigfrida toi häkin, jossa Tätti oli, Hagarin piti vielä kerran taputtaa suosikkinsa pehmeitä mustia höyheniä. Dordei sanoi: "Sinä minun sydänkäpyseni ja huolilapseni! Ketuilla on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta yhden tiedän, jolla sinua ennen ei ollut kiveä johonka päänsä olisi kallistanut. Lähde, jos se on Jumalan tahto; tule takaisin, jos niin on Jumalan tahto! Jätä itsesi Hänen haltuunsa, kyllä Hän on sinullekin hankkiva oksan, jolle istua saatat!" "Älä ole pahoillasi!" rätisteli rastaanpoika. Vankkurit pyörivät pois ja toinen lastu lähti kulkemaan aavalle, rannattomalle merelle. 12. Turun akademia. Siellä asuu petoja! Jos aikakausia saattaisi siirtää kuten kuvaelmia näytelmässä, jos yhdeksästoista vuosisata istuisi katseliana, esirippu vedettäisiin ylös ja seitsemästoista vuosisata näkyisi siinä mahtavassa suuruudessaan, kuinka läpinäkymättömän pimeältä, kuinka synkeän vakavalta ja karkean karkealta se kokonaisuudessaan näyttäisi toisen aikakauden katseliain silmissä, mutta myöskin tuolla pimeydellä oli välkkyviä valopilkkuja, myöskin tuolla vakavuudella oli iloisia välihetkiä ja tuolla karkealla ajanpylväällä oli myöskin hienosti veistettyjä huippuja. Jota me yöksi nimitämme, pitivät silloiset ihmiset päivänä, ja jos päivä toisinaan pettyikin tuhoa tuottaviin raepilviin, nähtiin kuitenkin aurinkokin välistä. Mars tähden asukkaat heikkoine päivänvaloineen luultavasti eivät vaihettaisi osaansa maan asukkaiden kanssa ja seitsemännentoista vuosisadan kovan kokenut kansa olisi varmaankin monesti asiaansa harkinnut, jos joku olisi tarjonnut heille tilaisuutta muuttaa yhdeksänteentoista vuosisataan. Aksel Oxenstjerna oli sanonut käytyään lounais-Suomessa: siellä asuu petoja! Pietari Brahe otti tämän sanan varoitukseksi ja katsoi sopivaksi parannuskeinoksi _academian_ perustamisen ja tempasi sen sodan nälkäisestä kidasta ikään kuin puoleksi niellyn luun. Kun hänen _academiansa_ vihdoin saatiin ja perustettiin Kristiinan kuninkaallisen, Nyköpingissä Maaliskuun 26 päiv. 1640, kirjoitetun kirjeen nojalla, niin piispa Rothovius kiertokirjeessä papistolle selitti, että tämä oli suurin hyvä työ, mikä Suomelle sitte maailman alun oli tapahtunut. Koska Suomi luultavasti ei ollut kartassa löydettävissä maailman alussa, oli ensimmäinen ja suurin hyvä työ kaiketikkin se, että maa nyt on olemassa. Piispan ei myöskään pitäisi Kristin-uskon levittämistä maahamme, tahi uskonpuhdistusta katsoa vähemmän arvoiseksi. Mutta näitä luvallisia vastalauseita paitsi, ei sitä seuraavan puolentoista vuosisadan tarvitse paljoakaan tinkiä pois tuon voimallisen, uutteran ja hyvänsuovan piispan, tämän tapauksen johdosta syntyneestä sydämmen ilosta. Akatemia ei koskaan ole ollut _kaikki_, ei edes silloin, kun se perustettiin, yhtä vähän kuin tieto on kaikki; mutta akatemia on ollut ja on määräämättömän _paljo_ maalle, joka valtiollisessa heikkoudessaan etsii tukea työssä sivistyksensä edistyttämiseksi. Turhaan on akatemia alusta alkaen verhonut itsensä rehtorinsa purpuraviittaan, kohottaaksensa oppia oppimattomien silmissä aikakautensa kuningas-istuimelle. Se seisoi juurineen liika syvällä kansassa, voidaksensa milloinkaan pukea yltään sarkanuttua ja siinäpä oli tämän opiston suuren sivistystyön salaisuus. Jota kansallisemmaksi se tuli, sitä mahtavammin se kokoili luokseen kansan heräävää, etevää voimaa ja selkenevää tajuntaa. Kirkko on ollut munanruskuainen, josta uusi elämä on ruvennut tykyttämään, mutta akatemia on ollut nuoren, nykyajan kukkuloille nousevan kansanhengen ensimmäiset siivet. Ja akatemia oli vuonna 1640 kirkon kuuliainen tytär. Ei ainoastaan piispa, vaan myöskin Pietari Brahe piti kirjallisten tietojen ohessa uskonnollisen elämän sekä taitavien tapojen levittämistä tämän uuden opiston tärkeimpänä tehtävänä. Kansa piti tuota opistoa papinkouluna. Vielä sata vuotta tämän jälkeen, 1740, oli teologia eli uskon-oppi etevimmässä sijassa ja kelpasi kaikkiin, ikään kuin kenraalit meidän aikanamme. 1840 kolme muuta tiedekuntaa uhkasi ruveta etevämmäksi tuota kunnianarvoisaa, joka vanhan tavan mukaan anasti ensimmäisen sijan, ja 40 tahi 50 vuotta tämän jälkeen, kun uskonnollista elämää ei enää katsota välttämättömäksi taitavien tapojen leviämiseen, on akatemian papinkoulu monen silmissä jäljellä ikään kuin varjojen kummittelia 1600-vuosiluvulta. Jos ne olivatkin harvat, jotka siihen aikaan, kun akatemia perustettiin, ymmärsivät sen merkitystä, koetti hallitus kuitenkin voimiensa takaa selväksi saattaa sen tarpeellisuutta. Kokonainen kuukausi ennen vihkimispäivää kuuluutettiin kirkoissa että vihkimispäivänä, keskiviikkona Heinäkuun 15 päivänä 1640, oli pidettävä yleinen rukous- ja kiitosjuhla. Kaikki ylhäisimmät henkilöt aatelistosta ja aatelittomista kutsuttiin Turkuun, ja monta sinne tulikin. Siellä syntyi suuri riemu ja uhkeat menot Suomen silloisessa pääkaupungissa. Eräs Turun akatemian ensimmäisistä professoreista, kiitetty Michael Wexionius, aateloittu Gyldenstolpeksi, on vihkimisjuhlasta laveasti kertonut. Juhlamenojen ohjelma oli edeltäpäin tarkasti määrätty yksityiskohtia myöten. Suuret kunniatervehdykset oli kl. 7 aamulla hänen kreivillisen armonsa luona Turun linnassa. Sitten juhlakulku maalle-astumispaikalle Aurajoen rannalle, joka tapahtui yhtä moni-osaisena kuin runotarten lukumäärä on. Rannasta mentiin lipuilla loistavasti koristetuilla veneillä sillan luo. Siinä taas astuttiin maalle ja kuljettiin juhlakulussa Akatemialle. Etupäässä kulkivat torvensoittajat ja sotarummun lyöjät, "jotka työnsä iloisesti kaikella ahkeruudella tekivät." Mutta, että tätä rauhan työtä vihittiin suuren sodan riehuessa, sitä muistuttivat sekä sotarummut että kanuunanlaukaukset ja vieläpä mahtava tuhatlukuinen, täydessä varustuksessa oleva ratsumies-joukko, jossa oli moni Breitenfeldissä ja Lützenissä ollut sotilas-vanhus. Tuo vähäpätöinen akatemiarakennus, lukion entinen huoneus tuomiokirkon varjossa -- viisi kylmää, matalaa huonetta -- oli komeasti koristettu purpuran punaisilla tapeeteilla ja lattiaverhoilla. Täällä kuultiin soittoa, kreivi Brahe piti puheen, perustuskirja luettiin, varakansleri ja rehtori varustettiin heille kuuluvilla arvomerkeillä, sitte laulettiin, kaksi professoria piti puheita ja vihdoin tapahtui erään ylioppilaan nuoren Stålhandsken "_gratulatio oratoria_ erin-omaisella onnentoivotuksella." Sen jälkeen oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa, jossa piispa saarnasi. Kanuunanjyrinää kuului vierellä olevasta kirkkopihasta, jalkaväen ja ratsuväen musketinlaukauksia sekä äänekkäitä riemuhuutoja kaikui tuosta tuhansittain kokoontuneesta väkijoukosta kirkon sisä- ja ulkopuolella. "Jumala ja koko luonto", -- sanoo Wexionius, "olivat yhdistyneet korottaaksensa päivän juhlallisuutta, sillä ilma oli selkeä ja leuto, suloinen tuulenleyhkä, joka kuljetti koristettuja veneitä, tuotti katseliain eteen mitä ihanimman näytelmän. Rumpujen ja torvien ääniä kuului sekä maalta että mereltä ja kaiku kajahteli ikään kuin suosion osotuksena ympärillä olevista vuorista ja asunnoista." Päivä lopetettiin tanssiaisilla linnassa, päivällisillä, jossa kaikki kuninkaallisen majesteetin kustannuksella "tulivat loistavasti kestityksi ja ravituksi" siihen aikaan hyvin tavattomana päivällisaikana eli kl. 4. Otaksua sopii, vaikka kertomus ei siitä mitään mainitse, että vieraat, jotka yhdeksän tuntia lakkaamatta olivat olleet vaivalloisilla kävelyillä, venematkoilla, kuulleet puheita, saarnoja, soittoa ja sotajyrinää kello seitsemästä aamulla neljään jälestä puolen päivän, saattoivat hyvällä ruokahalulla tehdä kunniaa kruunun ruokavalmistuksille. Kaksi päivää tämän jälkeen piti eräs akatemian nuori kansalainen suuremmassa luentosalissa "Ylioppilaat" nimisen siveys-opillisen näytännön, jossa esitettiin "mitenkä muutamat vanhemmat hyvin niukasti antavat rahoja pojilleen, jotka siitä syystä tavallisesti tulevat ahkeriksi ja säästäväisiksi; mutta toiset sitä vastoin antavat lapsilleen kaikkea, mitä vain haluavat ja nämät tulevat laiskoiksi, epäkuuliaisiksi, ja menevät kokonaan hukkaan" j.n.e. Näitä loistavia vihkiäisiä sopisi verrata komeisiin häihin köyhän miehen majassa. Tänään yltäkylläisesti onnen antimia, huomenna kova leivänsyrjä ja kauhallinen vettä. Akatemia oli niin köyhä, että kun arentimaksuja sen ylläpitämiseksi määrätyistä, usein tyhjäksi paljastetuista kruununtaloista ja perintötiloista ei saatu, täytyi oppilaitten ja opettajien tulla toimeen miten kuten. Kaikki kruunun rahat valuivat sotaan ikään kuin rattiin. Mitä vielä löytyi rahojen sijasta, vaikka sekin aina niukemmaksi kävi, oli kruunun verot ja maatilukset. Näillä palkattiin usein sekä sotaherrat että virkamiehet, näillä maksettiin velkoja, näillä ylläpidettiin kolme akatemiaa, Upsalan, Tarton ja Turun. Uusi akatemia oli uusi ammottava aukko valtion rahavarastossa. Miksikä ei akatemia, laitos, jommoinen ainoastaan vuosisatojen kuluttua asetettiin, saattanut odottaa rauhaa? kysyivät valtiotalouden hoitajat. Niin, miksikä ei köyhä, pimeä torppa saattanut joulu-aamua odottaa ilman akkunassa loistavaa kynttilää? Pietari Brahe oli jo antanut tähän kysymykseen vastauksen Juho Kurjelle. Kansat elävät vuosituhansia ja he kiirehtivät kuitenkin toisinaan tekemään tänään, mitä huomenna saattaisivat tehdä. Myöskin historia saattaa välistä hätiköidä, mutta ainoastaan silloin, kuin vainiosarka ei vielä ole valmiiksi muokattu kylvöä varten. Huomispäivä on yhtä vähän kansojen kuin yksilöin hallussa. Sota seurasi sotaa niin pitkältä kuin muistaa saattoi. Miksikä tulevaisuuden tuvat tulivat olemaan rauhan palmujen suojassa? Ja Suomen asukkaat olivat "petoja." Tämä verta vuotava, pimeä, unhotettu maa katsoi tuohon ensimmäiseen kalpeaan valonkotiinsa Turussa, kuten sen äärimmäisen pohjolan asukas tammikuussa aamupimeässä katselee kauan odotettua auringon ensimmäistä punertavaa sarastusta itäisellä taivaan rannalla. Tämä ensimmäinen sarastus ei vielä hetikään ollut päivä. Mitkä hanget sulatettavana! Mitkä rikkaläjät poistettavana! Mikä jäykkyyden jääsohja, mikä taitamattomuuden yö! Pitkällinen, vaivalloinen, uuttera työ oli tehtävä ennenkuin saattoi tunkea vuosisatojen somerikkojen lävitse, ja sitä kestikin satoja vuosia, ennenkuin päästiin kuoren läpi, mutta kun niin pitkälle oli ehditty, havaittiin, ettei siellä ollutkaan kova, hedelmätön nummimaa, vaan uhkea savipohjainen, joka palkitsi viljeliän vaivat. * * * * * Samana päivänä, kun rauhan suuri laitos vihittiin Turussa, nukkui kuoleman uneen sodan voimallinen sankari, tuo rohkean rohkea lumiaura Aake Henrikinpoika Tott, omistamassaan Eurajoen pitäjän Lavilan talossa, 42 vuoden ja 2 kuukauden vanhana. Kipujen runtelemana oli hän ollut monia vuosia ja entiskesänä sairastunut Ekolsundissa, mutta tunsi itsensä seuraavana keväänä niin raitistuneeksi, että uskalsi matkustaa Suomeen. Ratsastaminen ei silloin enään nopeasti joutunut; matkaa kesti lepohetkineen Toukokuun 26 päivästä Heinäkuun 4, jolloin hän melkein puoli kuolleena tuotiin Lavilaan. Tämä kovakourainen sotasankari kuoli kristittynä. Syyskuun 29 päivänä 1640 hän Turun tuomiokirkkoon haudattiin sen aikakauden sotaisella loistolla. Neljä komppaniaa, yhteensä 480 miestä, Suomen kiitettyjä ratsumiehiä ratsasti surusaaton etupäässä linnasta kirkolle. Niitten jäljessä tuli teinit, ylioppilaat, papit, professorit ja piispa. Sitten tuli marsalkka Melchior von Falkenberg. Hänen jäljessään mustaan silkkivaatteeseen puettu sotahevonen, sen jäljestä päälippu, jota Yrjö Boije kantoi. Sitten tuli arkku, jota 16 aatelismiestä kantoi ja arkun molemmilla puolin kulki aatelismiehiä, jotka kantoivat tämän kuolleen sekä isän että äidin sukukilpiä. Sen jälkeen kulki taas ylioppilaita ja professoreita, kauppiaita, virkamiehiä, hovi-oikeuden asessoreita. Sitten surulippu ja suruhevonen, verhottuna mustaan verkaan, jossa oli valkoinen atlasristi. Sitten tulivat ylhäisimmät aatelistosta ja virkamiehistä, Pormestari ja raatimiehet, porvaristo ja neljä komppaniaa jalkaväkeä. Näitten jäljessä kreivi Brahe, jolla oli neljä lakeijaa ja kaksi kuskia. Häntä seurasi 8 vaunut, joissa oli naisväkeä ja viimeiseksi porvariston vaimot. Surusaatossa oli otaksuttavasti, paitsi katsojia, yli 1,400 henkeä. Lähtösaarnan Turun linnassa piti hovisaarnaaja Niilo Martini, tekstinä oli Rom. 10: 9-12 ja ruumissaarnan piti tuomiokirkossa piispa Rothovius ja tekstinä oli Rom. 14: 7-10. Vuonna 1678 antoi Aake Tottin leski, Kristiina Brahe, miehensä lepokammioksi valmistaa Turun tuomiokirkossa vieläkin säilyneen ja hiljakkoin kuntoon asetetun Tottien hautakuorin. 13. Toinen lastu. Sinun pitää saaman lukea. Hagar matkusti Lydik Larssonin muassa Turkuun. Meidän aikamme rautatiet ovat Mefistofeles viittoineen. Kun lähdetään, niin jo perilläkin ollaan! Maaten siellä eteenpäin tullaan, maisemat rientävät tyhjinä, vaikutusta tekemättä, jälkiä jättämättä ohitse, ihmiset ilmaantuvat kuten mykät kääpiöt, vaunu, jossa istutaan, on maailma, matka ei ole mitään, päämaali on kaikki. Jalkamatkustus tahi hidas kulku hevosella Heinäkuun aikana, se on maantiedettä, kansatiedettä, luonnontiedettä ja kaunotiedettä. Tarkka lapsi oppii siinä päivässä enemmän kuin kirjasta vuodessa. Hagar heräsi, kun hän oli matkalla Turkuun. Kun hän rupesi lukemaan montako kirkkoa oli, vaipui Kaskaksen torppa taivaan rannan taakse. Uudet esineet poistivat tutut vanhat mielestä. Näyttipä hänestä ikään kuin vuoret olisivat olleet täällä korkeammat, laaksot syvemmät, kylät väkirikkaammat, karjat hyväruokkoisemmat, ihmiset viisaammat. Kesä-ilma ja vaihtelevaisuus kaunisti kaikkea. Hagar oli taas muuttunut. Hän joi ilmaa ikään kuin terveyden pikarista. Täällä hän jälleen saattoi hengittää, täällä hän ei ollut muita huonompi; täällä ei kukaan tietänyt, että hän oli mustalaislapsi. He eivät vielä ennättäneet penikulmaakaan torpasta, kun Hagar hämmästytti holhojaansa rohkeamielisyydellään. Hän oli nyt yhtä puhelias ja iloinen, kuin hän tähän asti oli ollut äänetön ja alakuloinen. Hän nauroi, lauloi, kertoi, kysyi. Miksikä oli järvi noin sininen? Miksikä kettu juoksi tien poikki? Miksikä toisen kirkon tornin huipussa oli kukko, kun toisessa oli risti. Miksikä tuo vanha sotilas kulki kainalosauvalla? Mitä Lydik Larsson Turussa tekisi, ja mitäpä hän itse siellä tekisi? Hovi-oikeus raskautti tullimiestä asetuksen seitsemännen käskyn koko painolla. Hän tarvitsi huvitusta, ja alensi itsensä tytön alituisia puheita ja kyselmiä kuuntelemaan ja niihin vastaamaan. Näissä puheissa huomasi toisinaan muutakin, kuin lapsen uteliaisuutta. Tuo luonnollisuus ja viisaus yhdistettynä saatti oikein viehättää. Olisipa ollut elämää Tuurholmassa, jos Hagar olisi tullut tullimiehen kasvatiksi! "Turussa", sanoi tullimies, "on suuri juhlapäivä. Sinne perustetaan _academia_." "_Academia?_ Mikä se on?" "Suuri oppikoulu." "Saanko minä ruveta käymään akatemiassa?" "Saat sinä katsella sitä ulkopuolelta, ei sitä ole kielletty." "Oohoh! Saanko Turussa kirjoja?" "Kyllä sinä saat koko troijalaisen sodan ja vieläpä troijalaisen rauhankin lisäksi, jos tahdot." "Elääkö _Cannabis_?" "Elää. Hän on saanut kirjansa takaisin ja lukee nyt latinaa kesyn variksen kanssa." Hagarin silmät säihkyivät. "Halukkaammin olisin hullu kuten _Cannabis_, ennenkuin häntä tahtoisin ivailla!" Tullimies katsoi kummastellen tyttöä. Hän oli tosiaankin saanut kolme vuotta ikää lisäksi. Matkaa oli kestänyt kolmatta päivää, kun lähenivät Turkua. Lydik Larssonin mieleen johtui, että hänen ehkä tarvitsisi kummitytölleen puhua heidän aiotusta käynnistään presidentin luona. "Onko Dordei kertonut sinulle jotakin äidistäsi?" Vastaus viipyi. Tuo polttava kysymys, nimileima, kunniakysymys oli tässä taas esillä. "Me olemme pudonneet tähdistä", vastasi Hagar estelevästi. "Hm... niin, yksi putosi, se oli äitisi ja hän kuoli siitä putouksesta. Jos hänen armonsa presidentti tahtoo sinua nähdä, niin lupaatko olla tottelevainen, sekä muistaa, ettet häntä suututa sellaisilla tempuilla, kuin sinulla oli tuolla torpassa viimein?" "Eikö hän kärsi, että linnut puhuvat?" "Älä nyt ole olevinasi! Hän ei kärsi, että köyhät lapset näyttelevät nyreää, ynsistelevää muotoa." "Pitääkö hän lupauksensa?" kysyi Hagar ja hänen silmänsä säihkyivät uudestaan. "Mitä sillä tarkoitat?" "Minä tarkoitan, että hän on kovin ylhäinen ja minä kovin köyhä." "Se oli varmaankin paras", ajatteli tullimies ollen pahoillaan, "etten ottanut tyttöä. Hän on minusta liiaksi viisas." He tulivat Turkuun tiistaina, juuri kun vaskitorven ääni ilmaisi että keskiviikkona oli juhla. Pietari Luth oli hankkinut heille kortteerin eräässä, tuon kansasta täytetyn kaupungin syrjäisessä paikassa. Ahtaan huoneen nurkka oli kylläksi suuri hänen rikkaalle lankomiehellensä. Hagar sai makuupaikan itselleen ullakossa. Pietari Luth oli nyt ylioppilas ja siis myöskin yhtenä tämän suuren päivän sankareista, sillä ensimmäisten ylioppilaitten lukumäärä nousi ainoastaan 44:ään. Ei ollut helppo tässä juhlatouhussa päästä niin mahtavan henkilön puheille, kuin presidentti Juho Kurki oli. Mutta kilisevä kädenpuserrus hovimestari Antonius Papen luona sai paljon toimeen. Lydik Larsson pääsi jo tiistai-iltana neljänneksen tunnin ajaksi presidentin puheille. Vastaan-otto ei ollut oikein suosiollinen. Siinä sai tullimies ankaran nuhtelun leväperäisyydestään tullitulojen ylöskannossa; tämä asia oli niin suuri, että hän siitä saattoi menettää virkansa. Kenraalikuvernööri oli suuruksissaan niistä petoksista, joita oli harjoitettu. Tullimies saisi kuitenkin uudestaan tulla presidentin puheille torstaiaamuna k:lo 7 saadaksensa laveampaa selitystä hovioikeudessa olevasta riidasta. Huonoja uutisia! Lydik Larsson kumarsi suurimmassa nöyryydessä ja aikoi juuri lähteä, kun presidentti, jonka erinomainen muisto oli tunnettu, sanoi: "Missä olen teidän ennen nähnyt?" "Liian suuri kunnia näin alhaiselle palvelijalle kuin minä olen", vastasi tullimies. "Se oli 13 tahi 14 vuotta taaksepäin Karjassa. Teidän armonne suvaitsi korkealla läsnä-olollaan kunnioittaa kahden köyhän lapsen kastamista." "Karjassa? Oliko se Sigfrid mestari, joka lapset kastoi?" "Oli teidän armonne. Minulla oli onni silloin olla läsnä." "Oliko sotamarsalkka Tott myöskin läsnä samassa tilaisuudessa?" "Oli, teidän armonne." "Hän mainitsi siitä jotakin pari vuotta sitten. Se oli poika?" "Niin oli. Ja tyttö myöskin." "Sotamarsalkka otti pojan hoitoonsa. Tiedättekö tytöstä mitään?" "Teidän armonne suvaitsi kustantaa hänen hoitonsa köyhässä torpassa. Hänellä on tavattomat järjenlahjat, ja nyt on hän seurannut minua tänne Turkuun... katsellaksensa huomista juhlallisuutta." "Ottakaa hänet mukaan tuorstaina. Hyvästi. Älkää unohtako ottaa mukaanne tullin-erityistilejä." Lydik Larsson kumarsi nöyrimmästi ja lähti. Hän ei olisi uskaltanut sanaakaan mainita kummityttärestä, ellei tuo korkean-arvoinen herra itse olisi asiaan tarttunut. Juhlapäivä alkoi kanuunanjyrinällä, ja Turun kaupunki oli ikään kuin aaltoileva meri täynnänsä kilpasoutajia tuhansine kirjavine lippuineen. Mikä uusi maailma kolmentoista vuotiaan mielestä, joka oli kasvanut kaukaisessa metsätorpassa! Hagar meni ulos k:lo 5 aamulla ja eksyi katujen ja ihmisten joukossa, kuuli kaikkea kahdella kuuntelevalla korvalla ja näki kaikkia kahdella vilkkaalla silmällä. Hän seisoi, puolikuoliaaksi rutistettuna, sillalla, kun juhlaseurue veneissä tuli linnasta. Ei pieninkään ääni tuossa suuressa kohinassa mennyt kuulumatta hänen ohitsensa. Hänen ympärillään olevat tokaisivat aina kustakin, joka maalle astui, jonkun muistutuksen: "Tuossa on kreivi punaisessa takissa!... Mitä? Kreivikö? Sehän on hovimestari... Tuossa Kaarle Lindelöf, joka pisti Hannu Jönssonin Porvoossa kuoliaaksi!... Tuolla Kustaa Steininpoika Tavast, joka antoi kuoliaaksi piiskata lampuotinsa Kurjalassa!... Tuossa on Viipurin kupernyöri Kaarle Mörner, joka antoi kiinnittää nimismiehensä niin korkealle seinään, että varpaat tuskin lattiaan ulottuivat... Nyt ylioppilaat tulevat! Tuossa on yksi, joka tarjottimella kantaa punasta hametta..." "Pietari! Pietari!" huusi Hagar. Pietari Luth ei häntä kuullut. Hänelle osotettu kunnia ja luottamus, kun annettiin hänen kantaa juhlakulussa rector magnificuksen punaista samettikaapua, joka merkitsi roomalaisen kardinaalin arvoa, oli kokonaan anastanut hänen ajatuksensa. Pietari Luthin jäljessä kulki eräs apulainen kantaen akatemian sinettiä, pöytäkirjuri kantaen matrikkelia ja rahastonhoitaja kantaen kahta hopeavaltikkaa. Katseliat yhä vuoroin näitä moittivat ja kiittivät. Kreivi Brahe, joka yksin osastossaan tuli hopeavaltikkojen jäljessä, kahdentoista ristikeihäitä kantavan henkivartian seuraamana, kuusi hänen kummallakin puolellaan, oli kansan suuressa suosiossa. "No katsokaapas vain, eikö hän ole niin lempeä juuri kuin kuningas David virsikirjassa!" huudahti eräs Maskusta oleva talonpojan akka. "Nähkääs, kun vouti keväällä otti toisen lehmämme, sitte kuin hän oli toisen jo ennen ottanut samasta velasta, meni meidän vaari hänen armonsa luo, ja, Jumala häntä siunatkoon, lehmä se tuli takaisin vain, mutta vouti sai istua Turun linnassa." "No niin, paras että otamme kreivin kuninkaaksi. Mitä me vaimoväellä teemme?" ehdotti eräs iloinen merimies, joka jo oli tyhjentänyt yhden olutpullon liikaa päivän kunniaksi. "Kelpaisiko tämä teidän mielestänne valtakuntaa hallitsemaan?" Ja kuvannollisesti selittääksensä kapinallista puhettaan, tarttui hän vieressään seisovaan Hagariin vyötäisistä kiinni, asettaen hänen katseliain nauraessa sillan käsipuille istumaan. Mutta tätä ei ennen huomioon otettu, kuin eräs raajarikkoinen sotilas, joka kulki kainalosauvalla, vasemmalla kädellään veti tuon pelästyneen tytön alas hänen korotetusta asemastaan ja samalla myöskin oikealla kädellään ja sauvallaan antoi puhujalle aika lyönnin hartioille. "Kuka rohkenee puhua moittimalla Kustaa kuninkaan tyttärestä?" ärjäsi tuo suuttunut vanha sotamies. Näytti siltä, kuin keskellä juhlaloistoa sillalla olisi syntynyt kahakka. Onneksi juhlakulku veti kaikkien huomion puoleensa, ja niin monta nyrkkiä kohotettiin vasten tuota rohkeapuheista merimiestä, että hän havaitsi parhaaksi patikoida tiehensä. Kuningatar, Kersti röökinä, oli myöskin kansalle rakas, hänen suuren isänsä tähden, joka eli kansan muistossa. Ei yhtäkään kuningasta ole Suomessa niin rakastettu, kuin suurta Kustaa II Aadolfia. Sotkettuna, tuupattuna ja repaleisin liepein, hehkuvin poskin sekä hajalla hapsin, vietiin Karjasta tullut torpantyttö tuossa auttamattomassa ahdingossa eteenpäin akatemiarakennukselle asti, johon väkijoukko virtaili juhlakulun jäljessä. Eräässä kadunkulmassa hän kyllä olisi päässyt pois, mutta hän antoi vieläkin tuupata itseään eteen päin. Hänpä tahtoi nähdä, hänpä tahtoi kuulla kaikkea, mitä nähtävissä ja kuultavissa oli. Sillä välin kuin sisällä pidettiin oppineita puheita, huvitteli kansa itseään ulkona katselemalla sotaväkeä ja varsinkin ratsuväen taajoja rivejä, jotka täyttivät kaikki lähikadut ja aukeat paikat niin pitkältä, kuin silmä kannatti. Tässä ei ollut nyky-aikainen paraati, jossa joka nappi on kiinni napitettu, joka nauha asetettuna kuten olla tulee. Virkapukujen aika ei ollut silloin vielä. Sotajoukon eri osastot saattoi tuntea niitten yhtäläisestä asevarustuksesta. Ratsastajilla oli keltainen sekä myöskin musta nahkavarus, osaksi myöskin puolivarustus: rynnäkköhytyrä, rinta- ja selkähaarniska, nahkakintaat, miekka ja Kustaa II Aadolfin käytettäväksi määräämä 11 jalan pituinen keihäs, jonka hän oli 15 eli 18 jalan pituisesta lyhentänyt. Ne, joilla ei ollut keihästä, kantoivat olallaan lyhyttä ratsupyssyä, jossa oli siihen aikaan hiljan keksitty piilukku. Jalkaväen muskentinkantajilla oli pitemmät aseet. Prikaati tahi rykmentti sai kyllä välistä nimensä värinsä mukaan, mutta tämä riippui useasti lipusta ja sotamerkistä. Ruotsalaisen sotajoukon kiitetyt siniset ja keltaiset rykmentit nimitettiin heidän takkinsa värin mukaan. Suomalaisilla sotajoukoilla sekä jalka- että ratsuväellä oli harmaa kotimainen väri vaatteissaan, joka ei juuri paraatipukuun hyvin soveltunut. Tässä oli enimmästä päästä nuorta väkeä, joka kohta piti lähetettämän täyttämään Juhana Banérin pikaisesti harventuneita rivejä. Sotilas-vanhukset taistelivat Saksanmaalla, mutta osa heistä oli kotimaassa varaväkeä opettamassa. Ratsastamaan oppinut porvaristo otti osaa juhlaan ja katsojain eteen kuvautui kirjava, monivärinen näkö-ala. Tähän sopii lisätä, että sinä vuonna 1640, jolloin oli varaa toimeensa vihkiä akatemia, asetti Suomi 17,380 miestä sotavarustukseen, eli noin joka kahdeksannen asekuntoisen miehen silloisesta väestöstä, nimittäin 13,780 miestä jalkaväkeä ja 3,600 miestä hevoisväkeä. Tästä joukosta oli 8,048 miestä ulkopuolella omaa maatansa ja 9,332 odotti kotimaassa käskyä sotaan. Puheitten jälkeen, joita akatemiarakennuksessa pidettiin, seurasi jumalanpalvelus tuomiokirkossa. Vahdit seisoivat portilla; eipä monenkaan tuosta suuresta joukosta onnistunut sisälle päästä, mutta Hagar kyllä pääsi. Rääsyjä ja raamukkeita, entäpäs? Kirkosta väkijoukko riensi alas Linnankadulle päin nähdäksensä vieraita, jotka olivat Kuningattaren päivällisille kutsutut. Kl. 8 illalla tuli Hagar kotia, käytyänsä monta harhatietä löysi hän vihdoinkin kortteerinsa. Mutta mimmoisena hän oli? Tomusta harmaana, vaatteensa priiskotettuna loalla, joka hevosten juostessa räiskyi ympäri. Kulkemisesta ja heinäkuun auringon helteestä mustanruskeaksi ahvettuneena, kengät kallellaan, -- hän oli saanut Turussa kengät -- hiukset, kuten kuusen parta. Pyhäpäivähameesta, tuosta ennen ihaillusta saksanvillaisesta, oli ainoastaan repaleet jäljellä, ja niistä sitä ei entiseksi olisi tuntenut. "Ja _sinun_ täytyy mennä hoviin huomenna kl. 7!" huudahti tullimies. "Marsippas heti saunaan!" Mutta sinä päivänä ei Turussa yhtäkään saunaa lämmitetty. "Noh, kaivolle sitte!" Emäntä, eräs räätälinvaimo armahti rääsyläistä. Hagar vietiin pesuhuoneeseen, vaatteet riisuttiin, kaivosta tuotiin kaksi ämpärillistä kylmää vettä, jolla tyttöä virutettiin ja sitte hänen ylleen puettiin hänen toinen, puhdas paitansa; tytölläpä oli ollut kaksi mukanaan myttysessä. Yön-aikaa ja räätäliä käytettiin tytön hovissa-käynnin valmistuksiin eli hänen presidentille esittämistänsä varten. Tämä mahtava herra asui torinvarrella olevan suuren kivirakennuksen yläkerrassa, hovi-oikeus oli alakerrassa. Hänellä ei täällä ollut samoja mukavuuksia, kuin avarassa, Laukon kartanossaan; hänen oli pakko toisen puolisonsa, Sofia De la Gardien sekä 11 lapsensa kanssa, joista ainoastaan 5 nuorinta oli kotona, tyytyä 11 tahi 12 huoneeseen. Torstai-aamuna, kun kello löi seitsemän, seisoi tullimies turvattinsa kanssa presidentin etuhuoneessa, ilmoitettiin tulleeksi ja laskettiin sisään. Hagar jätettiin kultanauhustettujen kamaripalvelijain seuraan etehiseen, jossa hän sillä aikaa katseli torilla liikkuvaa väkijoukkoa. Vastaanotto-huone oli suuri ja loistava, uhkeilla, kudotuilla ranskan tapeeteilla ja lattiaverhoilla varustettu. Paras huonekalu oli kirjoja ja asiapapereita varten tehty kirjakaappi, joka oli aikakautensa kalliimmilla veistoksilla koristettu, ja yhtäläinen, kuin Yrjö Härtelin mestariteos, jonka Nürnbergin kaupunki lahjoitti Kustaa Adolfille ja joka maksoi 9,750 hopeariksiä. Kirjoituspöytä oli samati koristettu ja mosaikilla silattu. Sen koristuksiin kuului myöskin suuret, epämukavat kirjoitusneuvot, jotka olivat punaisista koralleista kurjen muotoon kyhätyt, ja kurjen pyrstön päällä oli hiotusta lasista kilpikonnan muotoon muodostettu mustetolppo. Hieno ruusu-öljyn haju tuoksahti huoneissa. Presidentin aamujuoma, inkiväärillä maustettu mantelimaito, oli hopeapokaalissa vain puoleksi juotuna. Itse istuinhan, puettuna punaiseen silkkiseen aamunuttuun, pöytänsä ääressä hienosti sorvatussa selkätuolissa, jonka istuinlauta oli neliöihin leikatuista eri puulajeista tehty. Notariuksella, Hannu Ekholtilla sekä kirjuri Krister Thomsonilla oli kumpaisellakin pienempi pöytä samassa huoneessa. Lydik Larsson sai seisoallaan kuunnella selityksiä asiastaan, joita hänellä hovioikeudessa oli, ja jätti paperinsa kirjurille. Kun tämä oli tehty, kysyi presidentti Karjasta tullutta tyttöä. Tähän vastattiin, että hän etuhuoneessa odotti hänen armonsa käskyjä. "Hyvä... Pape!" presidentti soitti. Soitinkello oli kullasta ja kädensija meripihasta. "Jätä tyttö, joka tuolla on, taloudenhoitajan huostaan. Tyttö lähetetään tulevalla viikolla Laukkoon... Hän on köyhä, eikö niin, Lydik?" Tullimies selitti, että tyttö kyllä oli tuiki köyhä, mutta että hänen äiti vainajallaan oli havaittu kaksi koristetta, joita sopi käyttää lasten tarpeeksi. Holhoja pyysi nöyrimmästi, että hän saisi jättää tämän lasten perinnön hovi-oikeuden huostaan, ellei hänen armonsa mielestä olisi syytä heti myydä niitä lasten varalle. Olkirasia tuotiin esille ja jätettiin pöytäkirjuri Ekholtille. Thomsonia käskettiin Ekholtin kanssa todistamaan kaluntarkastusta. Notarius leikkasi nuoran poikki, aukaisi rasian sekä antoi sen takaisin presidentille, joka, ajatellen tuossa olevan jotakin talonpojan koruja, välinpitämättömästi siihen katsahti. "Hopeinen hiusneula!" Hän tarkasteli tuntian tavalla hienosti valettua koristetta. "Mistä nainen on tämän neulan saanut?" Tähän oli mahdoton vastata. "Neula", jatkoi hän, "on _Claude Ballin_ tekemä taideteos, hänen merkkinsä on piirretty liljan lehteen. Sotamarsalkka Tottilla oli neula, joka oli ihan samaa tekoa ja hän lahjoitti sen kreivinna Brahelle. Luultiin, että neula oli yksin lajissaan... Onko täällä mitään muuta? Katsotaanpas!" Pieni tuohirasia näkyi, aukaistiin ja nähtiin sisältävän kultasormuksen, joka oli villoihin kääritty. Presidentti näytti hämmästyneeltä, pani kultasankaiset lasisilmät nenälleen, meni akkunan luo ja katseli päivän valossa tarkasti sormusta. Hän kääntyi tullimiehen puoleen. "Te sanoitte, että tyttö on köyhä?" "Niin, teidän armonne. Ei kukaan tiedä muuta. Äidin jälkeen jäänyt tavara pantiin sinettiin." "Noh, tuiki köyhänä ei olla silloin, kun omistetaan kolme tällaista jalokiveä. Nämät kaksi vähempää lienevät parin tuhannen taalarin arvoisia kumpikin, mutta tuo suuri keskimmäinen tuskin myydään kahtatoistatuhatta vähemmästä. Eriskummallista! Juottaa tuollaista kiveä sormukseen, joka saattaa pudota hansikan muassa, kun olisi saattanut sillä koristaa otsanauhan tahi kaulavitjat. Juotos on keskinkertainen ja työ on kisällin tekemä. Ensimmäinen omistaja on ollut hirveän rikas taikka kovin tyhmä, ehkä _tous les deux_... Oletteko koettaneet saada selkoa äidin sukuperästä?" Tullimies kertoi tapauksesta torpassa. "Omituista! Nainen talvipakkasessa yksin maantiellä? Eipä hän ole saattanut kuusta pudota." Lydik Larsson rohkeni lisätä, että luultiin tuon naisen olleen mustalaisen. Lapset mielikuvituksessaan tuumivat, että hän oli pudonnut tähdistä. "Kutsukaa tyttö tänne." Hagar saatettiin sisälle ja tarkastettiin. Hän näytti tollikkomaiselta tuossa hameluhjussa, jota ompelia ei joutunut koettamaan. Näihin asti oli hän käyttänyt liivihametta tahi hametta ja röijyä ja tämä uuden-aikainen puku tuntui hänestä rasittavalta. Tuo ylhäinen herra tarttui suosiollisesti häneen leuasta, katsoi hänen suuriin ruskeisiin silmiinsä ja kysyi mikä hänen nimensä oli. "Hagar." "Se on heprealainen nimi. Mustalainen sinä et ole. Joko isäsi tai äitisi on ollut juutalaista sukuperää." Tullimies huomautti, että tyttö oli äitinsä näköinen. Nimen oli Sigfrid mestari antanut. "Noh, mitäpä sinulla nyt teen? Tahdotko tulla kammarineitsyeksi kaupunkiin vai karjakon apulaiseksiko Laukkoon?" Hagar punastui. Taaskin tullimies rohkeni alamaisuudessa muistuttaa, että lapsella oli erin-omainen lukuhalu. "Vai niin. Sinä osaat lukea? Koko katekismuksen?" Hagar oli ääneti. "Jos teidän armonne suvaitsee, että minä vastaan tytön puolesta", jatkoi Lydik, tultuansa rohkeammaksi tuon mahtavan herran suopeudesta, "osaa hän pyhän raamatun ulkoa ja sen lisäksi luvunlasku-opin sekä mitä teini opettaa saattaa." Presidentti katseli hymyilevästi tuota punastuvaa lasta ja suvaitsi leikillään kysyä, osasiko hän myöskin teinin latinaa. "Vähimpään seikkaan asti hän troijalaisen sodan osaa. Mikä sen miehen nimi oli, Hagar, joka siitä on kirjan kirjoittanut? _Gilibus_ se luullakseni oli." _"Virgilius."_ "Vai niin, sinä olet lukenut Virgiliusta?" Presidentin käsi lepäsi rasian päällä, jonka kansi oli auki, hänen käteensä putosi kokoon käännetty paperi, jonka hän aukasi ja ääneti luki. "Armon vuotena 1626. Joulukuun 8 päiv. tulivat, Uuskylän perintötalon Kaskaksen torpassa Karjan pitäjässä, poika Ben-Oni ja tyttö Hagar, tuntemattomien vanhempien kaksoislapset, pyhän kasteen sakramentin osallisuuteen; allekirjoittanut Tammisaaren pastori toimitti kasteen. Todistajina olivat läsnä kuninkaan uskottu mies, Turun linnanpäällikkö, vapaasukuinen herra Juho Knuutinpoika Kurki, everstiluutnantti, vapaasukuinen herra Aake Henrikinpoika Tott, Helsingin tullimies, hyvin kunnioitettu Lydik Larsson, torppari, rehellinen ja hyvämaineinen Tuomas Kask, sekä hänen siveä vaimonsa Dorothea Juhantytär. Joka todistetaan. Tammisaaressa Joulukuun 10 päivänä samana vuonna. Jumala auttakoon lapsia kristillisesti elämään ja autuaalliseen kuolemaan. Aamen. Sigfridus Aronus. Pastori." Alempana oli kirjoitettuna: "Koska nämät ylhäiset ja kruunun uskotut miehet ovat kristillisestä armahtavaisuudesta näitten lasten kastamista todistaneet, tahdon minä täten heidän kunniakseen ja muistokseen todenperäisesti vakuuttaa että Aake Henrikinpoika on hyväntahtoisesti luvannut ottaa poikalapsen Ben-Onin luokseen sekä häntä kristillisesti kasvattaa siksi, kuin hän lailliseen ikään joutuu, sekä että herra Juho Knuutinpoika samati on yhtäläistä hyväntahtoisuutta osottanut tyttölapsen Hagarin suhteen, joka tapahtui ennenmainittuna Joulukuun 8 päivänä samassa paikassa. Jumala kaikkivaltias palkitkoon näitä jaloja herroja heidän isällisestä holhouksestansa, jotta lapset kasvaisivat hänen nimensä kunniaksi, joka on antanut heidän syntyä erin-omaisten taivaan merkkien aikana. _Datum ut supra_. Sigfridus Aronus"_ (Sinetti). "Ekholt", sanoi presidentti miettivästä, "pane uudestaan tämä rasia sinettiin sisältöineen, te ja Thomson voitte tämän todistaa. Se on säilytettävä hovi-oikeuden arkistossa siksi, että poika lailliseen ikään tulee. Kirjoita sen lisäksi holhojan asiamiehelle, Lydik Larssonille kuitti. Mielestäni on viisainta", sanoi hän tullimiehelle, "että näitä arvollisia kapineita ei nyt myydä, kun sekä täällä että Ruotsissa on rahasta puute, vaan jätämme sen sopivampaan aikaan. Jos holhoja suostuu, otan minä tytön huostaani. Mitä sinä siihen sanot, lapsi?" Hagarilla oli kylliksi ymmärrystä mennä suutelemaan uuden holhojansa kättä. Päivä rupesi sarastamaan merellä ajelehtivalle lastulle, joka oli löytänyt rannan. Ja vielä valoisammaksi se kävi, kun holhoja lisäsi: "Tiedätkö sinä, että olet syntynyt samana yönä kuin kuningatar? Sinun pitää saaman lukea." 14. Ruotsalainen Leonidas. Tulkaapas ne ottamaan! "Kolmen tunnin lepo. Ratsumiehet astuvat hevosen selästä ja ratsuille syötetään, mitä niille kaupungissa saatavissa on. Päivän koittaessa kaikki asukkaat käsketään torille. Kaikkien täytyy olla mukana muurien kuntoonpanemis-työssä. Hakkaa maahan jokainen, joka vastaan vänkäilee! Kaikkea mitä kelpaavaa on, sitä käytetään, kiviä, tiiliä, risuja, pölkkyjä, santaa, multaa. Lähellä olevat rakennukset, tahi niin monta kuin ehditään, hävitetään tarve-aineiksi. Te, ratsumestari Sigfridsson, hankitte hevosille ruokaa, ja te, kapteini Stamer, annatte tutkia kellarit ja aitat muonavaroja varten. Jos viini-astioita löydetään, niin niitä vartioidaan. Päiväpalkka miehistölle, mutta ei mistään hinnasta tippaakaan hävittämiseksi! Eversti Gordon, te pidätte johtoa muurien luona. Minä luotan teihin, joka olette lähin mieheni. Te tiedätte, että tässä aika on täperällä. Kaksi tuntia auringon nousun jälkeen etujoukot meidät jo ennättävät." "Vielä saattaisimme ennättää pääväen", sanoi Juho Gordon, joka oli Kustaa II Aadolfin kiitettyjä skottilaisia, nykyään Wiipurin ja Uudenmaan jalkaväen jäännösten päällikkö. "Ratsuväen? No niin, mutta kun viholliset ovat kantapäillämme, teemme viisaammin, jos telkeemme sotajoukon selässä olevan portin." Ja väsyneenä, kuten koko hänen väkensä, äkillisen öisen ratsastamisen perästä, viskasi päällikkö itsensä olkilyhteelle pitkäkseen siinä talossa, jonka asukkaat hän nykyään oli pelästyttänyt ja karkoittanut heidän yörauhastaan. Nukkumisesta ei puhettakaan, muutaman silmänräpäyksen lepo oli ainoa mahdollisuus, lakkaamatta häntä häirittiin uusilla sanomilla sekä käskyjen pyynnöillä. Talon lapset, jotka oli pantu ullakon turviin, itkivät ääneensä. Koirat ulvoivat. Hevosenkavioin kopina ja ihmisten melu kuului ulkoa kadulta. Vahti, joka oven edustalla seisoi vilusta tärisevänä, paiskeli käsiään ristin rastin ja katseli halajavin silmin takassa palavaa valkeaa, joka oli tehty rikkinäisistä tuoleista, rahin ja pöydänkappaleista sekä kaikellaisista poltto-aineiksi kelpaavista esineistä. Oli kylmä, pimeä yö, Maaliskuun alkupuolella 1641. Uhkaavien lumipilvien välistä kimalteli Otava kaukana pohjoisessa lumisen Ruotsin ja etäisen Suomen ylitse. Juhana Banér seisoi loistavan, voittorikkaan ratansa lopussa. Hän oli oitis uudenvuoden jälkeen, huolimatta silloin vallitsevasta kovasta pakkasesta, alkanut rohkean matkansa Thüringistä Tonavata kohden. Keisari ja hänen valtiopäivänsä olivat koossa Regensburgissa vaaraa aavistamatta. Mikä loistava saalis, jos kuten kotka iskisi kiinni Rooman valtakunnan ruhtinoihin ja päämiehiin, sekä teräksisin kynsin veisi ne pois ja laskisi varovasti alas Itämeren rannalle tahi Tukholman linnaan! Tämä oli jo toinen kerta, kun suomalaisen ratsuväen hevoset joivat Tonavasta. Nyt heidän ratsastajansa saattoivat kuuluvasti huutaa "hyvää huomenta" keisarille virran ylitse; jää oli kiinni takonut tuon väkevän virran, joka kesyllä pinnallaan nyt kannatti Köningsmarkin ja hänen 600 miehisen ryöstävän partiojoukkonsa. Mutta äkki-arvaamatta tuli suoja-ilma. Heltyneenä katolilaisten rukouksista, itki Neitsyt Maria jään sulaksi. Kuten kevät-tulvia virtaili keisarin joukkoja joka haaralta, ja Banérin täytyi vähälukuisen joukkonsa kanssa pelastaa itsensä kiireisesti peräytymällä, josta sotahistoriakin kiitoksella mainitsee. Hänen jälkijoukkonsa, jota henkirykmentin eversti, Eerik Slange komensi, puolusti peräytymisretkeä semmoisella urhoollisuudella, että sen nyt yön tullen, vihollisten ollessa kantapäillä, täytyi heittäytyä tuohon vähäiseen, heikosti varustettuun baierilaiseen Neunburgin kaupunkiin joka sijaitsi peräytymislinjalla lähellä Böhmin rajaa. Banérin käsky kuului: kokoo hajonneet joukot ja yhdy minua joukkooni Chamissa! Mutta ennenkuin Banér sinne ehtisi, olisivat viholliset jo häntä vastassa. Käskyjä saattaa totella korpraalin ja sotapäällikön tavalla. Gordon meni kortteeriinsa virkistääksensä itseänsä omalla tavallaan. Hän antoi valaa itseänsä kylmällä vedellä. Tätä lääkettä hän käytti sekä kipua että väsymystä parantaakseen. Mutta hänellä oli myöskin toinen, vielä tehokkaampi lääke, pieni taskuraamattu. Hän istahti ja rupesi tätä tulisoihdun ääressä lukemaan. Huoneen pimeässä nurkassa liikkui jotakin. Gordon valaisi tulisoihdulla nurkkaa ja näki pojan, joka makasi paljaalla kivilattialla uneen vaipuneena. Poikaa vilutti. Gordon, joka juuri oli pukenut ylleen, tuon äskeisen kylmän kylvyn perästä, riisui päältään sotaviittansa, jonka hän huolellisesti levitti nukkuvan pojan päälle. Päivä alkoi koittaa. Neunburgin peljästyneet asukkaat kokoontuivat jo torille. Sellaista yötä he eivät olleet eläissään nähneet. Jos pimeys oli kauhuja täynnä, niin päivän tullessakin uudet vaarat uhkasivat. Miehet, naiset ja puolikasvuiset lapset, kaikki, jotka suinkin jaksoivat kantaa kiviä, tahi santarattaita vetää, ajettiin muurien luo työhön. Jota enemmän päivä valkeni, sitä kurjemmalta muurit näyttivät hajonneessa tilassaan. Siellä täällä ratsumiehet niitten yli ratsastivat: nämät olivat useain peräytyneitten ruotsalaisten osastojen yksityisiä hajonneita tahi harhassa kulkeneita jälkeen jääneitä ratsumiehiä. Nyt ruvettiin hajoittamaan läheisiä rakennuksia ja näitten hirsillä tahi kivillä täyttämään muurien aukkoja. Savilusikalle ei enään aikaa riittänyt. Tähän hirsi, tuohon kiviläjä, santaa väliin ja tuo uusi tilapäinen muuri sai kelvata semmoisenaan. Aurinko ei vielä noussut etäällä olevan Böhmer Waldin huippujen yli, kun etujoukko vihollisten ratsuväestä jo näkyi lännestä päin Schwandorfiin vievällä tiellä. Eerik Slange seisoi muurien päällä, kiikari oli hänen ainoassa jäljelle jääneessä kädessään, oikeassa, vasemman oli hän kadottanut muutamia kuukausia sitten nälkäleirissä Saalfeldissa. "Nuot ovat baierilaisia!" sanoi hän lähimpänä seisoville. "Älkää niistä, pojat, huoliko; siinä on ensimmäinen sääskiparvi! Jospa meillä olisi edes yksi ainoa kanuuna, että saattaisimme heille raitista hyvää huomenta lausua!" Neunburgilla oli muutamia vanhoja ruostuneita pieniä tykkiä, mutta ei ainoatakaan kunnossa olevaa kanuunaa, ja Slangen lentävä joukko ei tykkejä mukanaan kuljettanut. Vihollisten ratsumiehet, joita oli noin 200 paikoille, saattoivat esteettömästi lähestyä kaupunkia sekä tuskin enemmän kuin pyssynkannattaman päässä tarkastella sen linnoituksia. Nähtiin niitten lähettävän muutamia vähempiä partiojoukkoja liikkeelle sillä välin, kuin kaksi miestä palasi ratsastaen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, luultavasti viemään tietoja pääjoukolle. "Nuot ovat Mercyn baierilaisia", jatkoi ylipäällikkö. "Von Gerdten, tuolla kiipeää eräs nainen muurin yli!" Kapteini von Gerdten tempasi lähimpänä seisovalta mieheltä aseen, tähtäsi ja ampui. Nainen kaatui, koetti nousta, kaatui taas ja jäi pitkäkseen. Kovin tärkeää oli, ettei ketään karkulaista laskettu hiipimään kaupungista vihollisten luo, kertomaan ruotsalaisen joukon todellisesta voimasta. Vihollisten ratsumiehet vastasivat ampumiseen karpiinien laukauksella, mutta väli oli liian pitkä, luodit eivät kannattaneet rintasuojaan. Hieno savupilvi liehui länsituulen muassa lakeuden ylitse. Muureista ei mitään vastakaikua kuulunut. Maanmiesten läheisyys vietteli kaupunkilaisia uudestaan lähettämään ilmoituksen-viejää. Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut naisen kaatumisen jälkeen, kun ylipäällikön tarkka silmä oli havainnut noin 15 tahi 16 vuotiaan pojan, joka hinasi itseänsä alas muurin ulkosivua pitkin ja katosi sitten kuivaan vallihautaan. Laukauksia kuului, luodit sinkoilivat, vaan osumatta. "Niemand", sanoi eversti Gordon vähäiselle hoikalle vapaaehtoiselle, joka aina oli hänen rinnallaan, puoleksi palveliana, puoleksi käskyläisenä, "ota kiinni tuo poika tuolla, hän saattaa tehdä meille vahinkoa!" Tuota pikaa oli Niemand muurin toisella puolen ja alhaalla vallihaudassa. Siinä alkoi jahti semmoinen, joka veti kaikkein katseliain silmät puoleensa. Karkaaja ajettiin piilostaan ulos aukealle kentälle. Hän juoksi kuten ajettu ilves vakoovaa ratsastajajoukkoa kohti, kompastui, vaan pääsi jälleen jaloillensa kyykistyi alas, liukui vainion-ojaan, joutui näkymättömiin ja ajettiin taas näkyviin. Jos hänkin oli nopsajalka, niin kyllä hänen takaa-ajajansakin oli yhtä liukas. Vihdoin hän saavutettiin. Molemmat pojat nähtiin painiellen kierivän toinen toisensa ylitse. Baierilainen oli isompi ja voimallisempi, mutta hänen takaa-ajajansa oli notkeampi ja ketterämpi. Neljä baierilaista ratsumiestä läheni auttamaan maanmiestänsä. Slange lähetti yhtä monta kaupungista. Laukauksia vaihdettiin, pojat katosivat ruudinsavuun. Kun he taas tulivat näkyviin, toi Niemand vankinsa, hihnalla sidottuna, kaupunkiin. "Kukas on tuo reipas poika?" kysyi Slange. "Hän sanoo nimensä olevan Niemand, Ei-kukaan", vastasi Gordon. "Minä löysin hänen eräällä satamalaiturilla Suomessa, kun toissa kesänä sain käskyn tuoda Viipurilaisiani tänne. Tuosta kissanpojasta saattaa tulla leijona, jos muuten kuulat hänelle elonpäiviä suovat." "Hyvä. Saat kirjotuttaa hänet kirjoihin korpraalina... Kinnemund, toimita, että naiset ja lapset ajetaan muureilta pois! Taube, tuotappas palkkia tänne, läntinen torni tarvitsee vahvistusta. Tunnin päästä saattaa Mercy olla täällä." Kello oli 9 paikoilla aamulla, kun kenraali Mercyn eturatsastajat näkyivät maantiellä ja kohta heidän perässään seurasi vahvat osastot hevosväkeä. Erik Slange tarkasti kiikarinsa avulla vihollisten jokaista liikettä eikä salannut pelkoansa. Antaisivatko nuot ratsujoukot hänen olla hätyyttämättä ja jatkaisivatko he marssiansa Banérin jäljissä? _Tätä_ hän pelkäsi. Vai odottaisivatko he pääjoukkoansa iskeäksensä tuhoa tuottavalla ylivoimalla tuohon melkein varustamattomana olevaan Neunburgiin? Tätä hän toivoi. Eipä hänen toivonsa pettynytkään. Mercyn hevosväki odotti jalkaväkeä, joka saapui päivällisaikaan, eikä ainoastaan Mercy, vaan hänen jäljessään myöskin arkkiherttua Leopold Wilhelm ja Piccolomini keisarillisen joukon päävoimalla, noin 20,000 miestä, jotka kaikki ajoivat takaa Banéria. Hän oli, ennätettyään tuskin päivän marssin heidän edelleen 10 tuhanneksi kokoon sulaneen ruotsalaisen sotajoukkonsa kanssa, asettunut länsi Böhmiin. Nyt näkyi, miten tärkeää oli, etteivät keisarilliset tietäneet, suuriko Ruotsin sotavoima Neunburgissa oli. He luulivat täällä saavansa puolet ruotsin sotajoukosta kynsiinsä. Takaa ajo keskeytettiin, Neunburg piiritettiin joka haaralta. Maaliskuun 8 päiv. 1641, iltapuolella, kun kaupunki oli piiritetty, tuli sovintolähetti arkkiherttualta Erik Slangen kanssa pakkosopimusta hieromaan. Ruotsalaisen päällikön pitäisi käsittämän, että tässä puolustus oli mahdoton, sekä antautua koko osastoinensa vangiksi. Erik Slange oli asettanut väkensä siten, että näytti toista vertaa lukuisammalta, kuin mitä se todellisuudessa oli, sekä otti portilla sanantuojaa vastaan. Hän oikasi oikean käsivartensa vastaten suomalaisella vakaalla levollisuudella, että niin kauan kuin hänellä vielä on tämä toinen käsi, niin hän, sekä hänen väkensä kyllä Neunburgia puolustavat. Lähettiläs muistutti: "Hänen korkeutensa arkkiherttua tarjoaa nyt teille kunniaa tuottavia ehtoja, mutta jos häntä pakotetaan rynnäkköä tekemään, niin hän ei voi taata, että armoa annetaan. Hän vaatii, että koko varustusväki oitis laskee aseensa pois." "Tulkaapas ne ottamaan!" vastasi Slange, Leonidaan mainioilla, Termopylessä lausutuilla sanoilla. "Herra kenraali!" huudahti lähettiläs, joka luuli seisovansa, jollei juuri Juhana Banérin edessä, niin kuitenkin hänen läheisen miehensä edessä. "Te saatte vielä sanaanne katua." "Niinkö luulette?" vastasi Slange, joka suomalaisen hitaudella nyt vihdoinkin vimmastui. "Minä niin vähän kadun sanojani, että jos hänen korkeutensa minulle vielä moisen sanansaattajan lähettää, niin minä häneen vastaukseksi kuulan lennätän." Lähettiläs meni. Neunburgissa ei sotaneuvottelua pidetty; siellä ei keltään kysytty, haluttiko häntä mennä kuolemaan vai eikö. Mitäpä se noita 2,000 koski, jos kaatuivatkin, kun vain tuo voittoihin tottunut ruotsalainen sotavoima, kun vain Banér ja hänen 10,000 miestänsä saivat aikaa pelastuakseen? Kahdenkertaisesti ponnistettiin voimia muurien kuntoon panemisessa. Kaikki kantoivat tiiliä ja soraa, ratsuväen hevosia käytettiin vetojuhtina. Täällä ei paljoakaan muonaa ollut, mutta vielä vähemmän oli rehua, vaan mitäpä siitä, sopihan hevoset tappaa ihmisille elatukseksi ja sillä tavoin oli kaikki pelastettuna. Jo samana päivänä alkoi kevyt kenttätykistö ampua paukutella muuria vasten. Sotamiesten silmissä nuot kuulat olivat papuja ja kauranryyniä eikä ne myöskään sanottavaa vahinkoa tehneet. Yöllä vasta oli raskas tykistö saapuva ja sen kovakouraista tervehdystä vastaanottamaan täytyi olla paremmin varuillansa. Slange pelkäsi, että yöllä tapahtuisi päällekarkaus. Puolet hänen väestänsä lähetettiin täydessä varustuksessa nukkumaan kolmeksi tuntia, jonka kuluttua heidän tuli astua muurien luona varustuksessa seisovien sijaan. Kaikki työntekiät olivat saman käskyn alaisia. Voi sitä onnetonta, jonka käsivarsi väsyi tahi silmät unen raskauttamina kiinni vaipuivat. Rauhan onnellinen työmies, joka päivän rasitusten perästä häiritsemättä levolle laskee vaatimattomalle vuoteellensa, ei ymmärrä, että sota ainaisesti, säälimättä vaatii raudan voimaa ihmisjäntereiltä. Yö kului kuitenkin hiljakseen; myöskin keisarilliset pitivät vaivalloisen marssin perästä yön lepoa tarpeellisena. Mutta päivän koittaessa, k:lo 5 aamulla soitettiin hätätorvea. Neljä rykmenttiä baierilaista jalkaväkeä, jonka lisänä vielä oli vahva reservi, koetti tehdä rynnäkköä ja toivoi saavansa apua kaupungin asukkailta, maanmiehiltänsä. Päällekarkaajissa oli moniaita Tillyn sotavanhuksia, ja nämät pelätyt sotilaat osottivat olevansa vanhan maineensa arvoiset. Maanmiehet olivat pelastettavat ja anastajat ajettavat Baierin rajoilta, väärä-uskoisten ylpeys oli maahan masennettava pyhän neitsyen jalkojen eteen. Ja baierilaiset taistelivat, kuten maansa puolesta taistellaan. He kiipesivät vastustamattomasti yli vallihaudan, sekä heikkojen, matalien, hajonneitten muurien yli, hyppäsivät kaduille, yhtyivät kaupungin rohkeimpiin asukkaihin, jotka olivat tarttuneet piilossa oleviin aseihin, ja laskivat jo kuuluviin kaikuvan victoria-huudon, kun Slange ratsuväkensä etupäässä hyökkäsi heidän päällensä. Siinä nyt ei auttanut urhoollisimmankaan vastaanponnistukset. Sisään tunkevat ratsastettiin kumoon, ja he kaatuivat keihäitten pistosta tahi miekan iskusta, tahi ajettiin takaisin muurien ylitse, vähäinen jäännös pelasti itsensä talojen turviin, josta ruotsalaisia ampuivat. Gordon puolusti eronsaaneitten ratsumiestensä ja vähäisen, 200 miehisen jalkaväkijoukkonsa kanssa hyvällä menestyksellä kaupungin itäistä puolta. Vihollisen reservi olisi saattanut lopullisen menestymisen muuttaa, mutta se ei liikahtanut, luultavasti se tahtoi antaa baierilaisten itse valloittaa kaupunkinsa. K:lo 7 aamulla oli ensimmäinen rynnäkkö survaistu ja viholliset vetäysivät pois, joka haaralta. Minkälainen hävitys! Kuolleita ja haavoitettuja, verisiä katuja, aseita ylt'ympärillä, hurja epäjärjestys, valitus ja tuskanhuuto. Tuossa makasi lapsi, sen oli hevosenkaviot kuoliaaksi sotkeneet; tuossa munkki, ase kädessä ja pää halaistuna; tässä nainen keihään lävistämänä. Joukko kaupungin hätääntyneistä asukkaista kolkutti toivottomana kirkon ovea, jonka toiset pakolaiset olivat teljenneet, he kun jo ennen olivat ehtineet tämän pyhitetyn rauhanmajan suojaan. Muutamien katujen varrella raivosi hillitsemätön ryösteleminen, jota päällikötkään eivät estää voineet, koska näistä taloista oli ruotsalaisia ammuttu ja muutamat ryntääjistä olivat siellä etsineet piilopaikkaa itsellensä. Nämät onnettomat vedettiin esiin kellareista ja ullakoista, ja tekivät polvillaan ollen ristinmerkin, rukoilivat henkensä säästämistä ja tulivat kuitenkin paikalla maahan hakatuiksi. Sota-oikeus tuomitsi ne, jotka olivat ryntääjiin yhtyneet; tuomio oli lyhyt: rangaistava vasten seinää, neljä kiväärinsuuta, kaikki oli valmista. Sellainen oli sodan ja sellainen Banérin koulu. Kolmekymmen-vuotinen sota oli käynyt paljoa raaemmaksi, sitte kuin suuri kuningas Kustaa II Aadolf ei enään pidättänyt sen verta vuotavaa ruoskaa. Juhana Banérin syystäkin mainehikkaaseen nimeen on kuitenkin tarttunut, erittäinkin Baierissa, sydämmettömien tekojen tummia pilkkuja. Täällä, jossa katolilainen umpi-uskoisuus piti itsensä vapautettuna kaikesta säälistä väärä-uskoisia kohtaan, katsoivat nämätkin itsensä vapautetuiksi kaikista ihmisellisistä tunteista. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Neunburgia kohdeltiin paremmin, kuin montaa muuta kaupunkia, jotka, kun rynnäkkö oli takaisin survaistu, pitivät vihollisten puolta. Täällä ei ollut mikään joukkioraatelus, ei yleistä ryöstöä; ei yhtäkään naista solvaistu, ei yhtäkään lasta keihästetty. Turvattomien joukossa taistelun aikana tapahtuneita onnettomuuden kohtauksia ei kukaan voinut estää. Tottunut kun oli saalista saamaan, otti sotamies mitä näkyviinsä sattui Hänelle, joka tänään eli ja huomenna kaatui, elämä tuskin enään oli mistään arvosta. Hän otti toisilta hengen samoin, kuin hän omansa antoi, välinpitämättömänä, tunteettomana. Mitä häneen koski ihmis-onnen tähteet? Ainoa, jonka vuoksi ansaitsi elää, oli voitto. Vielä kesti ryöstäminen, sota-oikeusto, koputus teljetylle kirkon-ovelle; voittajat eivät vielä ehtineet saada ilmaa hengittääkseen eikä rahia levähtääkseen; haavoitettujen haavat eivät vielä olleet siteissä, hajonneet joukot eivät ennättäneet tulla riveihin järjestetyksi, ennenkuin keisarillisten jykevät kanuunat alkoivat aivan läheltä ampua muureja kohden, kahdesta, yöllä valmistetusta patterista. Siinä ei enään papuja ollut, vaan raskaita rautapalloja, jotka osuivat kaikkeen ja musersivat kaikki. Tornit ja rintavarustukset ruhjoutuivat alas vallihautaan; muurit lohkeilivat ja hajosivat kappaleiksi; niitten puolustajat olivat pakoitetut kiireimmiten etsimään itselleen turvallisempaa paikkaa. Ylipäällikkö oli tuon jo ennakolta arvannut. Hän antoi puhdistaa kadut ja viedä asukkaat taloihin ja kellareihin. Sotilaitten rivit järjestettiin ja jaettiin; heidän uusi työnsä oli jokaiseen, muuriin syntyvään aukkoon rakentaa varuste. Kun tämä oli murskaksi ammuttu, rakennettiin sen sijaan taas uusi. Näin tätä työtä pitkitettiin koko päivä. Mutta kun aurinko alkoi mailleen mennä, silloin muurit ja varustukset olivat laajalti kaatuneet ja myöskin ne huoneet, jotka olivat ampumalinjassa muurin-aukkojen edessä, olivat hajalle ammuttuna. Ennakolta jo odotettiin uutta rynnäkköä, eikä se tulematta ollutkaan. Mutta tätä vastaankin Slange oli varuillansa. Illan tullen tykistö äkkiä taukosi ampumasta, ja vahvat pataljoonat jalkaväkeä samosi esiin kentän yli. Heillä ei ollut pitkä matka marssittavana, heitä olisi saattanut asettaa kuten pattereita, pyssynkantaman päähän kaupungista, jossa heillä ei ollut yhtään kanuunaa peljättävänä. Ryntääjäjoukko hyökkäsi sinne, missä muuri laajimmalta oli kukistunut, sillä välin kuin partiojoukot koettivat tehdä eksytysrynnäkköä piiritettyjen kylkeen ja selkään. Viimeksi mainittujen paikkojen puolustus oli jätetty Gordonille ja hänen jalkaväellensä, joitten joukossa oli puoleksi ratsuväkeä, jotka tässä nyt kuitenkin ilman ratsuja taistelivat. Slange itse sekä hänen täydessä varustuksessa olevat ratsumiehensä, joita oli 600:n paikoille, odottivat päällekarkausta suuren muurin-rikon ääressä. Ryntääjät havaitsivat rikon olevan auki ja hyökkäsivät sisään ääntevien sotahuutojen kaikuessa sekä kirkuen keisarillisten tuttua tunnus-sanaa: Jesus Maria! Tätä ratkaisevaa hetkeä, jolloin päällekarkaajien rivit hajosivat heidän kiivetessään muurin jäännösten yli, oli Slange edeltäkäsin odottanut. Nyt hän ratsuväkensä koko voimalla hyökkäsi niin raivosasti ryntääjien päälle sivultapäin, että kaikki hänen tiellään kaatuivat tahi joutuivat hevosten tallattaviksi. Koko ryntääjäjono ruhjottiin pirstaleiksi ikään kuin sisään ammutun kiilan halkasemana ja hajotettiin kahteen osaan, toinen sisään päin ja toinen ulospäin. Sen osan, joka kaupunkiin päin hajaantui, ratsumiehet heti saavuttivat kadulla ja hakkasivat maahan. Ne taasen, jotka työnnettiin ulos päin muurinrikkoa kohden, syöksivät tässä jäljessään tulevia kumppaneitaan vastaan, jotka eivät vielä olleet ylös päin ennättäneet, ja tekivät häiriötä heidän riveissään. Slange käytti tätä häiriötä hyväkseen, ratsasti muurinrikon ylitse ja hänen muassaan osa, hänen lähimpänä seisovista ratsumiehistänsä, he hyökkäsivät muurin ulkopuolella olevien keisarillisten päälle. Kaikki hajaantuivat tahi pakenivat. Keisarillinen ratsuväki, joka luuli saavansa olla levollisena katsojana, kun kaupunkia valloitettiin, lähti nyt vihdoinkin liikkeelle omaisten avuksi ja Slange siirtyi, ylivoimaa väistäen, haavoitetuilla ja kuolleilla täytetyn muurin-aukon luo. Mutta nyt pimeys saavutti ja keisarilliset katsoivat taistelun lopettamisen heille edullisimmaksi. Sivuryntäykset kaupunkia vastaan eivät olleet mistään arvosta. Toinen rynnäkkö oli siis onnellisesti takaisin survaistu. Se ei paljoakaan verta vaatinut puolustajilta, mutta sitä enemmän päällekarkaajilta. Kanuunanjyrinä oli tauonnut, väsymyksestä uupuneet sotamiehet saivat muutaman silmänräpäyksen levon. Ne, jotka eivät nukkuneet, eivätkä vartiana seisoneet, käyttivät lepo-aikaansa loppumuonan, oluen ja rehun tyhjentämiseen: ja mikäpä ratsumies ei hevostansa muistaisi? Ja mitäpä tässä säästäminen hyödyttäisi? "Syökäämme ja juokaamme, huomenna meidän täytyy kuolla!" Minkälainen yö, täynnänsä verta, pimeyttä ja huokauksia, se oli etupihana sille haudalle, joka jo pian oli aukeneva päivän sankareille! Eipä yksikään noista sotamiehistä, jotka yöllä istuivat maahan ammuttujen huoneitten palkeista tehdyn nuotion ääressä, olisi 24 tuntia tämän jälkeen, antanut baierilaista kuparirahaakaan kumppaninsa tahi omasta hengestään. Ja kuitenkin saattoivat he laskea leikkiä vielä, vaikka omalla tavallaan, nuot karkeat raakamaisiksi käyneet sotilaat. Yksi heistä oli löytänyt kaatuneitten, ryöstettyjen baierilaisten luona pyhän neitsyeen kuvan; toinen oli löytänyt messukirjan, kolmas hopeisen kannikkeen, neljäs kultasormuksen, viides, onnellisin, oli löytänyt kullalla täytetyn kukkaron. Kaikki voitettiin ja kadotettiin yhdellä ainoalla nopanheitolla. Viini, niin, se oli juotuna viimeiseen tippaan, ja tulevan pikarin Slangen sotilaat saivat hakea Wienissä tahi paratiisissa. Erään takaportin luona näkyi liikettä ja tulisoihtuja. Ylipäällikkö oli käskenyt, että kaupungin asukkaat, jotka eivät enään saattaneet mitään ilmaista, jota viholliset jo itse eivät olleet kokeneet, vietäisiin pois. Siinä nyt oli kiirettä, sekaannusta, kysymyksiä ja erehdyksiä. Muutamat olivat tahtoneet viedä mukaansa kalliimmat tavaransa ja havaitsivat portilla, että olivat ottaneet käsiliinan, poikki mennen kauhan tahi särössä olevan ruukun. Toiset olivat unohtaneet lapsensa kotia, toiset läheisistä sukulaisistaan jonkun sokean, sairaan tahi ontuvan. He itkivät ja rukoilivat polvillaan viivytystä, jotta olisivat saattaneet palata takaisin, mutta turhaan, siihen ei ollut aikaa. Suuret joukot riensivät ulos pimeään yöhön, etsiäkseen maanmiehiänsä sekä turvapaikkaa itselleen. He olivat kadottaneet kaikki, paitsi surkean turvattoman elämänsä, joka oli kaikkea toimeentuloa vailla, mutta tuon elämänsä he kuitenkin saivat pitää, vaikka heidän kaupunkinsa oli tuomittu varmaan häviöön. Eversti Gordon istui englantilaista raamattuansa tarkastellen, kortteerissaan, jonka hajalle ammutun katon lävitse saatti nähdä taivaan tähdet. Hän käänsi muutamia raamatun kappaleita nuorelle mielipalvelialleen, Niemandille, uudelle korpraalille, joka tänään oli hänen rinnallaan karpiineja ladannut. Hän käänsi profeeta Michan neljännestä luvusta: "Tulkaat ja astukaamme ylös Herran vuorelle ja Jakobin Jumalan huoneen tykö, että hän opettais meille hänen teitänsä, ja me vaeltaisimme hänen polvillansa. Sillä Sionista on laki tuleva, ja Herran sana Jerusalemista. Ja hän on tuomitseva lukuisan kansan seassa ja rankaiseva väkevät pakanat kaukaisissa maakunnissa; silloin heidän pitää miekkansa vannaiksi tekemän ja keihäänsä viikatteiksi. Ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa vastaan miekkaa nostaman eikä silleen tottuman sotimaan. Jokaisen pitää fiikunapuunsa alla pelkäämättä asuman; sillä Herran Sebaotin suu on sen puhunut. Jokainen kansa pitää Jumalansa nimessä vaeltaman; mutta meidän pitää vaeltaman Herran meidän Jumalamme nimeen, aina ja iankaikkisesti." "Ymmärrätkö tätä?" kysyi Gordon. "En." Poika oli kuullut raamattua luettavan Kaskaksen torpassa, mutta oli jo aikoja sitten sanat unhottanut. Hän oli ollut niitten ratsumiesten mukana, jotka Aake herraa kirkolle saattoivat, mutta jäi niitten muassa seisomaan kirkonmäelle portin ulkopuolelle. Jumalan sana ei Kirkniemen tallissa asuntoa pitänyt. Täällä kaukana sodassa se ruudin savua pakeni. Sotamies, joka aina kuoleman kanssa seurusteli, hänen tuli myöskin joka päivä seurustella Jumalan kanssa, niinkuin hän teki Kustaa Aadolfin aikana, niinkuin hän teki Oliver Cromwellin aikana, jonka juuresta Gordon oli kasvanut. Mutta Banérin sotajoukoilla oli matka lyhempi miekkaan kuin alttariin, he halukkaammin kiroilivat pikarinsa ääressä, kuin lukivat Jumalan nimeä raamatusta. "Kohta sinä saat miekan", jatkoi eversti Gordon poika Niemandille. "Muista silloin, että elämme kurjuuden ajassa ja taistelemme sen puolesta, että kukin kansa, saisi kulkea oman Jumalansa nimessä, eikä olla toisten omantuntojen tuomarina. Sen asian puolesta tapamme ilman armoa ja kuolemme ilman pelkoa. Vaikeampi on tappaa kuin itse kuolla, mutta rikkaruoho on tulella poltettava: hyvä vilja kasvaa parahiten tuhasta. Muista, joka kerta kun vedät tupestaan uuden miekkasi, että käytät sitä Jumalan kunniaksi ja ihmisten omantunnon-rauhaksi! Piirrä nämät sanat verelläsi miekkaasi, ja tiedä, jos siihen tartut näitä sanoja muistamatta, niin olet murhaaja!... Mene, sinä saat kolmen tunnin levon. Me tarvitsemme huomenna kaiken voimamme." 15. Neunburgin viimeinen päivä. Vielä yksi päivä, pojat! Yksi ainoa päivä vielä! Yön pimeät hetket eivät levossa kuluneet. Murtuneitten muurien sisäpuolella työ jatkui lakkaamatta. Avaramman muurin-aukon sisäpuolelle rakennettiin uusi varustus, mutta vain näön vuoksi, höllästi kokoon kyhätyistä keveistä puista, jotka kaukaa nähden näyttivät vahvalta linnoitukselta. Tämän vallituksen alle laitettiin miina, johon meni suurin osa jäljellä olevasta vähäisestä ruutivarastosta. Muskettia ja karpiineja varten säästettiin vain 10 latinkia mieheen ja näihinkin latinkeihin täytyi panna pieniä kiviä; kuulat olivat kaikki loppuun ammutut. Puolustuksen täytyi tapahtua kiiltävin miekoin. Kaupungin pohjoinen puoli oli kärsinyt vähimmän, sen torni oli vahvin, päällysrakennus oli liuskasavesta ja perustus graniittikivestä. Täällä suljettiin kadut tuota pikaa valmistetuilla vallituksilla, lähimmän muurin viereen laitettiin peitettyjä käytäviä, joihin pantiin ampumareikiä, ja näitä varten säästettiin viimeiset latingit. Hevoset rupesivat rehun puutteesta kaatumaan. Huonoimmat tapettiin varoiksi nälänhädän häätämistä varten. Slange hoiti itse miinan maahan laskemista. Pimeässä se oli sekä vaarallinen että vaivalloinen tehtävä. Vakoojia pelättiin; ei oltu varmana siitä, että kaikki asukkaat olivat kaupungista lähteneet. Miina piti sytytettämän maan-alaisella ruuti-sytyttimellä, joka oli 20 kyynärän pituinen; pitemmän olisivat kuulat saattaneet repiä ylös tahi hevoset kavioillaan loukata. Siinä oli nähtävästi sytyttäjän henki vaarassa. Slange kääntyi päällikköjen puoleen, jotka häntä lähinnä seisoivat. "Kinnemund, lähetä minulle luotettava mies, joka ei huoli hengestään enemmän kuin poikki taitetusta hevosenkengästä! Minä en takaa, että hän täältä elävänä pääsee, mutta jos hän elää sekä on sytyttimen sytyttänyt oikeaan aikaan, ei sekuntiakaan liika aikaisin eikä liika myöhään, on hänen arvonsa ylentynyt yhden asteen ja hän saa sata unkarilaista guldenia käsirahaksi." "Tiedän minä yhden", vastasi Kinnemund. "Minä tiedän toisen", sanoi Koschels. "Yksi asia vielä! Hänellä pitää olla silmät, jotka näkevät seinän läpi. Hänen täytyy nähdä ilmoitusmerkkini ruudinsavun lävitse. Minun käskyni pitää olla tehtynä ennenkuin kissa ehtii silmiään räpäyttää." Sotaherrat empivät. Heillä oli luotettavia miehiä, jotka saattoivat henkensä myydä messinkisoljesta, mutta mistä sellaisia silmiä löytäisi? Ja vähäistä miettimis-aikaa pohjolan asukas aina tarvitsee. Eversti Gordon näki, miten epäilivät. "Minulla on sellainen, jota te haluatte, eversti", sanoi hän. "Niemand, tule tänne!" Niemand tuli. "Sinulla ei ole isää eikä äitiä, jotka sinua surevat, jos kuolet. Tahdotko uskaltaa henkesi ja tappaa muita, jotta omantunnonrauha asuisi maassa? Sen vuoksi me taistelemme." "Käskekää!" vastasi poika. "Hyvä. Kuuntele siis eversti Slangen käskyjä, ja tee ne siten, kuin minä tiedän, että sinä osaat! Jos elät, olen sinua muistava, jos kuolet, rukoilen puolestasi." Poika kuunteli ääneti määräyksiä ja meni sitten etsimään sopivaa soraläjää, johon hän valmisti itselleen mukavan piilopaikan. Slange katseli poikaa säälivin silmin, tässä sotilaassa, jota veri ja kuolema olivat karaisseet, oli tuo tunteen ilmaus harvinaista. "Lisätkää sytyttimeen kymmenen kyynärää pituutta!" määräsi hän. "Olisipa pojasta vahinko!" Tunnin verran ennen päivän sarastusta päristettiin aamurumpua. Kaikki, jotka eivät olleet vahdissa muurien luona kutsuttiin torille ja asetettiin järjestettyihin riveihin. Keskelle toria oli tehty nuotio, joka valaisi sen ympärillä seisovia tummia uhmaavia rivejä. Eversti Gordon piti aamurukouksen; täällä ei ollut sotapappia. Se oli lyhyt rukous, Kuningas Davidin 130 psalmi: "Syvyydessä minä huudan sinua, Herra!" Sitten isämeidän ja siunaus. Viimeiseksi Kustaa Aadolfin sotavirsi, joka oli heille tuttu Lützenin aamusumuista asti: "Käy pieni joukko pelvotta, Vaikk' vihollisten huutoja Nyt kaikuu kaikkialta! Sun häviös' on riemunsa, Vaan riemu koht' on loppuva: Siis, kestä, mieles malta!" Kun virren viimeiset säveleet olivat kaikuneet yön viileässä ilmassa, vallitsi torilla äänettömyys. Nuotion liekit olivat hiillokseen vaipuneet, yön mustat varjot lankesivat noitten äänettömien rivien päälle. Eversti Slange oli harvapuheinen suomalainen, joka paremmin käsitti vahvaa miekan lyöntiä, kuin puhujataitoa, mutta tämä hetki oli siksi tärkeä, ett'ei sopinut ääneti antaa sen mennä menojaan. Hän antoi panna enemmän puita valkeaan, ratsasti tarkastellen näitten pelottomien, kuolemalle vihittyjen rivien ohitse, pidätti vihdoin korskean, mustan, Breit-nimisen hevosensa, (nimi oli muistona Breitenfeldistä), ja puhui heille muutaman sanan. Hän ei tahtonut kysyä, heiltä, sanoi hän, mielivätkö halukkaammin antautua, kuin taistella, sillä hän tunsi heidät hyvin monen rehellisen ottelun kokemuksesta; hän tiesi, että he saattoivat voittaa ja kaatua, kuten urhoolliset miehet. Heidän tuli nyt muistaa, että jokainen tunti, jonka täällä kestivät, oli tunnin ennätys heidän pääjoukossa oleville kumppaneilleen sekä samalla myöskin pääsylippu uusiin voittoihin. Heille itselle oli se ikimuistettavana kunniana, että he jo kaksi päivää olivat saattaneet viivyttää väkevää ja pöyhkeää vihollista; heidän tuli nyt vieläkin päivän näyttää sille hampaitaan, sitte sotajoukko olisi turvassa, ja silloin päällikkö pitäisi huolta sankareistaan. Heille ei mitään tapahtuisi, jota he eivät ennen olleet jo monta kertaa kokeneet, mutta heidän miekkansa kärjestä riippui nyt isänmaan onni ja sodan lopullinen päättyminen. Tunnus-sanamme on: Jumala kanssamme! Vielä yksi päivä, pojat, yksi ainoa päivä vielä, ja Neunburgin nimi on teidän nimenne muassa jälkimaailmalle säilyvä! "Jumala kanssamme!" kuului riveistä ikään kuin yhtenä kohinana, ja tämä todisti paremmin kuin äänekkäät hurraahuudot, että sotilaat olivat päättäneet seurata päällikköänsä kuolemaan. Tuolla vanhalla voittoihin tottuneella tunnussanalla oli ihmeellisen elähyttävä voima. Aikaisemmin yöllä oli nuotion ääressä puoliääneen puhuttu, että oli mahdoton puolustaa itseänsä suurta ylivoimaa vastaan noin huonojen muurien turvissa. Montapa kertaa on tapahtunut, että piiritetyssä linnassa on kapinoitsemaan ruvettu vähemmänkin vaaran uhatessa, kuin mitä tässä tarjona oli! Tässä ei voiton puolesta taisteltu, eipä edes hengen puolesta. Minkä puolesta taisteltiin siis? Sen tiesi päällikkö ja häneen saattoi luottaa. Eerik Slangeen sotamiehet täydellisesti luottivat. Ääneti, vakavina, menivät he kukin paikalleen, tuohon välttämättömään, viimeiseen, Neunburgin puolustustaisteluun. Keisarillisten leirissä pidettiin myöhään illalla sotaneuvottelua. Tuo sodankokenut Piccolomini kävi malttamattomaksi ja tahtoi kiirehtiä Banérin jälkeen, hän arvasi jo ennakolta mitenkä paljon he viipymisellään menettäisivät sekä oli jo alusta alkaen kehottanut marssia jatkamaan ja jättämään ainoastaan vähäisen osaston Neunburgia silmällä pitämään sekä nälkään näännyttämään. Arkkiherttua oli toista mieltä ja sai kreivi de Suysin puolellensa. Hän luuli Slangen sotavoimaa suuremmaksi, kuin se todellisesti oli, eikä tahtonut millään ehdolla jättää niin vaarallista vihollista selkänsä taakse. Tämä tuuma pääsi sotaneuvostossa voitolle. Suuttuneena jätti Piccolomini keisarillisen leirin maaliskuun 10 päivänä, ennättääkseen ratsuväkensä kanssa Banérin. Tunnettu asia on, että ainoastaan muutaman tunnin ennätys pelasti Böhmissä ruotsalaisen pääjoukon Wallensteinin parhaan oppilaan hurjista iskuista. Keisarillinen jalkaväki oli yöllä asetettu tuskin 500 sadan askeleen päähän Neunburgin muureista ja alkoi aamulla ampumisen, joka uhkasi lakaista koko kaupungin pois maan pinnalta. Uudesta etuvarustuksesta ei puolen tunnin kuluttua ollut jälkeäkään. Uudet muurinjaksot kaatuivat ja niitten muassa huoneita pitkät rivit, joten aamulla saattoi ulkopuolelta nähdä kaupungin sisälle aina torille asti. Nyt oli arkkiherttuan aika tullut, jolloin oli sopiva vaatia antautumista. Ampuminen taukosi. Eräs rummuttaja lähetettiin sanaa saattamaan ja yksi upseeri seurasi häntä. He lähenivät varovasti sitä muurinrikkoa, joka eilen oli monen monta uhria vaatinut, rummuttaja edellä alituisesti päristellen rumpuansa, ja sanansaattaja perässä. Kun ennättivät kuultaville, viipotti upseeri valkoista sotamerkkiänsä ja huusi täyttä kurkkua: "Antautukaa! Antautukaa!" "Mitä nyt?" vastasi Slange, joka seisoi aukossa. "Ampukaa tuo koira, joka nalkuttaa tuolla alhaalla." Karpiini välähti ja tuo onneton rummuttaja kaatui kesken päristystä, otsa läpi-ammuttuna. Sanansaattaja, jota tämä kuula oikeastaan tavotti, viskasi itsensä maahan ja konttasi nelinryömin leiriin takaisin. "Miehet, kaikki paikoilleen!" komensi päällikkö. Hän tiesi, mitä tästä seurasi. Taaskin alkoi kanuunan jyrinä ja sellaisella voimalla, joka selvään osotti vihollisten raivoa. He viskasivat nyt myöskin tulipalloja, jotka sytyttivät vielä pystyssä olevat talot, ja joita puolustajat turhaan koettivat sammuttaa. Läntisellä puolella heillä ei ollut muuta suojaa, kuin jäljellä olevat soraläjät; he olivat pitkänään maassa ja antoivat rautahaulien viuhata päänsä ylitse, mutta eipä tämäkään asema pelastanut heitä ponnahtelevista kuulista ja kiven sirpaleista. Kun keisarilliset tällä tapaa olivat ensimmäisen vihansa puuskan purkaneet rummuttajan kaatumisen kostoksi, taukosi ampuminen ja voimakas joukko jalkaväkeä sekä sen etupäässä ratsuväkeä, lähti tekemään kolmatta rynnäkköä. Tällä kertaa levisi joukon eteen jääkäriketju, joka tähtäsi jokaiseen, maahan ammuttujen muurien sisäpuolella liikkuvaan olentoon. Taistelun päättyminen riippui lähinnäkin siitä, minkä kohdan viholliset hyökkäyspaikakseen valitsisivat. Kulkisivatko he miinan yli vai tulisivatko toista tietä? he saattoivat vapaasti valita, minkä tien tahtoivat. Mikäpä heitä esti? Ei edes pyssyn laukaukset heitä enään ollut häiritsemässä. Heidän tuli vain marssia sisään, niin Neunburg oli heidän. Tuo miinoitettu läntinen puoli, jossa kaikki jo oli maahan ammuttuna, tuotti viholliselle sen edun, ett'ei hänen tarvinnut joutua tulen ja savun sekaan sillä välin, kuin muu osa kaupunkia oli liekkien vallassa. He siis valitsivat sen tien. Jääkäriketju työntäytyi ensin sisään puhdistaaksensa alaa. Jääkäreillä oli vielä eilispäivän tappio tuoreessa muistossa ja he siis lähenivät varovasti vakoillen, valmiina antamaan tulta jokaiselle epäiltävälle esineelle. He havaitsivat paikan alttiiksi heitetyksi ja kävivät rohkeiksi sekä hajaantuivat edemmäksi. He eivät olleet huomanneet poikaa, joka piiloutuneena makasi suuressa soraläjässä, mihin maan alla oleva sytytin johtui. Heidän antaessaan merkkiä, että sisäänkäytävä oli vapaa, ryntäsi keisarillinen ratsuväki ensin sisään eversti Gaylingin, Gonzagan, Briganzan ja Golben johtamina, raskaasti varustettuja ratsumiehiä mustissa rautapäähineissä ja kiiltävissä haarniskoissa. He jakaantuivat kahtia ja seisattuivat muurin-aukon sisäpuolelle jättääksensä tietä jalkaväelle sekä varjellaksensa heitä sellaisesta tuhoa tuottavasta tapahtumasta, kuin heitä edellisenä päivänä oli kohdannut. Jalkaväki seurasi taajoissa riveissä, se oli pakotettu tunkeutumaan kokoon soraläjien ja etuvarustuksen kaikkialle jääneitten pirstaleitten välitiloihin. Silloin kauhistuttava pamaus järistytti maata, puunkappaleita, kivistä ja sorasta sekä tulen liekeistä muodostunut pilvi pimensi ilman, ja keisarilliset tarkk'ampujat, jotka olivat ehtineet edemmäksi, näkivät kauhukseen sekä jalkaväen että ratsuväen katoavan sorapilveen. Tuskin oli tuo raskas mustanharmaa hattara ennättänyt hajota, ennenkuin Slange mustalla Breitillään ikään kuin maasta nousten hyökkäsi ryntääjien päälle. Enemmän tuhoa tuottavana kuin milloinkaan riehui miekka noitten pelästyneitten ja kauhistuneitten joukkojen keskellä, jotka olivat vaaran välttäneet ja nyt hajaantuen pakenivat kentän yli mutta sinnekkin takaa-ajajat heitä seurasivat ja hakkasivat heidät maahan, siksi, että kaksi heidän perimmäisistä jalkarykmenteistään, joita uskaliaat päälliköt johtivat, muodostivat neliskulman ja ratsuväen avulla pakottivat Slangen väen palaamaan takaisin kaupunkiin. Kinskyn, joka oli rohjennut mennä kauimmaksi, täytyi antautua vangiksi. Kolmas rynnäkkö oli takaisin survaistu, mutta siinä oli tullut suurempi mieshukka kuin edellisissä. Nyt heidän työnään oli saada kaupunkiin tunkevat jääkärit pois suorituksi. Mutta mitä tämä uusi menestys näitä voittajia hyödytti? Liekit olivat nielleet heidän varustuksensa ja työntäneet heidän yhteen kaupungin nurkkaan. He olivat piiritetyt, ilman ampumavaroja, ruokavaroja tahi rehuja, uuvuksissa kolmen päivän ja yön taistelusta. Slange katseli aurinkoa; se oli kohta korkeimmillansa. Kun se laskeutuisi länteen niin alhaalle, ett'ei vihollisten joukot tunnin aikaakaan saattaneet päivän valossa ajaa Banéria takaa, -- silloin hän tahtoi antautua. Hän tarkasteli ja kiitti pohjoisen muurin luona olevaa sotaväkeänsä. Rivissä seisoi vielä 1,200 miestä; siinähän niitä vielä oli kylläkin, olipa enemmän kuin puolet jäljellä. Niistä 1,000 joita kaivattiin oli muutamia kaatunut tahi tullut haavoitetuksi, toiset olivat sairastuneet ja loput olivat yöllä ja rynnäkköjen aikana karanneet vihollisten puolelle. Tuo ankara ylipäällikkö luki rivit. Hänen katseensa kirkastui kun hän havaitsi, ett'ei yksikään hänen ruotsalaisistaan, suomalaisistaan tahi skottilaisistaan ollut lippuansa pettänyt. Saksalaiset vain olivat väsyneet olemasta maansa verikoirina. Sota-oikeus olisi heitä tuominnut ammuttavaksi; valamiehistö olisi vastannut: eivät ole syyllisiä. Yksi osasto keisarillisista vartioitsi Schwartxachin pohjoista rantaa, mutta tuli, piiritettyjen onneksi, valkean liekkien vuoksi estetyksi viimeiseen rynnäkköön osaa ottamasta. Kello kolmen aikaan jälkeenpuolenpäivän lähetti Slange sanansaattajan keskustelemaan antautumis-ehdoista. Siinä olikin jo aika täpärällä, sillä uusi rynnäkkö uhkasi joka haaralta. Tuota nuorta luutnanttia ei ammuttu rummuttajan sovitus-uhriksi, kuten pelätä olisi sopinut. Arkkiherttua vaati heitä antautumaan, jollei hyvällä, niin pahalla. Keskustelua kesti, kuten Slange oli arvannut, monta tuntia. Vihdoin sovittiin, ja päätettiin tyytyä sotavankeuteen ja kunnialliseen kohteluun. Upseerit saivat pitää hevosensa ja Slange korskean Breitinsä, tämä oli kunnian-osotus urhoollista vastustajaa kohtaan. Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut 1,200 miestä parhaista sotilaistaan ja 26 ratsaslippua, mutta keisarilliset olivat kadottaneet vielä enemmän: Banérin pääjoukon hävittämisen ja ratkaisevan voiton. Kuitenkin heidän leiristään kuului suuri ilo ja riemu: nyt on käärme onaleesen saatu! [Die Schlange, käärme.] Aurinko läheni taivaanrantaa, kun nuot aseistaan riisutut sotavangit vahvan saattojoukon seurassa jättivät palavan, hävitetyn kaupungin taaksensa. Eräs sen aikuinen kertoja lisää, että kolmet vaunut, joissa oli naisia, luultavasti saksalaisten upseerien rouvia, seurasivat jonon muassa. Vähäisestä, ennen kukoistavasta Neunburgista oli ainoastaan mustentuneet, mäsäksi ammutut rauniot jäljellä sekä sen onnettomat, kodittomat, hajaantuneet asukkaat. Nämät olivat, kun kuulivat ensimmäisen huhun antautumisesta, rientäneet kaupunkiin pelastaaksensa, jos mahdollista, vähäisenkin jäännöksen omaisuudestaan, mutta toiset olivatkin jo ennättäneet ennen heitä. Saaliinhimoiset sotarosvot, sodan hyenat, jotka aina kulkevat sotajoukkojen jäljissä, olivat olleet vikkelämpiä kuin he, ja tunkeneet noihin vielä palaviin huoneisiin sekä anastaneet kaiken: jolla vain oli rahallista arvoa. Myöskin Slangen väki oli viimeisinä hetkinä ryöstänyt säästörahaksi vankeuteensa kaikki mitä ennättivät saada. Se oli sotilaan tapa, saalis kuin saalis! Takaisin palaavat asukkaat onnistuivat ainoastaan säälivien baierilaisten vahtimiesten avulla saamaan puoleksi sulaneen kattilan ja jonkun puoli palaneen patjan ryöstäjien kynsistä. He olivat hädässään, kiireissään ja yön pimeässä myöskin jättäneet jäljelle vanhat heikot vanhempansa ja kipeät lapsensa. Missä he nyt olivat? Laskeva veripunainen aurinko ei tietänyt mitään edellisen yön kauhistuksista eikä ollut sillä yhtäkään vastausta kyyneleissä vietetyn päivän lohduttamattomille kysymyksille. Valkean liekit tiesivät ehkä kaikista enimmän, mutta nekin nyt olivat sammuneet ja hiilus tirkisteli vastausta vailla etsivien vapisevia käsiä, jotka tuhassa koperoitsivat. Sillä aikaa kuin vangit, paremmin iloisina kuin surullisina siitä, että tiesivät itsensä pelastuneeksi varmasta kuolemasta, marssivat leirille, kysyi Slange, joka ratsasti Gordonin rinnalla: "Mihinkä poika jäi?" "Ruutimiinan soran alle", vastasi Gordon levollisesti. Neunburgin sankari unhotti hetkeksi voiton ja vankeuden. "Kolmekymmentä kyynärää!... Miksikä ei neljäkymmentä?" sanoi hän itsekseen. Aurinko laski Neunburgin viimeisen päivän ylitse, Juhana Banérin pelastuksen ylitse, äärettömän veren ja kyynelten paljouden ylitse, mutta ei Eerik Klaunpoika Slangen, Karunan kartanon omistajan maineen ylitse, joka oli jälkimaailmalle säilyvä. Ruotsi on kasvattanut niin monta urhoollista miestä, ettei se henno kadehtia Suomelta sukulunastus-oikeutta tuohon "ruotsalaiseen Leonidaaseen." 16. Kullattu Ruben. Pakanain rieskaa pitää sinun imemän. Tuo vapaa valtakaupunki Regensburg, joka sijaitsee siinä, missä Tonava tekee polven lounaasta kaakkoiseen, luki vanhan sukuperänsä roomalaisesta sotaleiristä asti ja oli, satamapaikkana ollessaan rikkaalle Nürnbergille, varallisuudessa edistynyt. Suurimman merkityksensä Regensburg kuitenkin sai pyhän kooman valtakunnan herrainpäivistä, joitten oli tapana kokoontua tänne, vielä niin myöhäisinä aikoina, kuin 1806. Herrainpäivät tahi oikeammin ruhtinain- ja piispainkokous oli kaupungin ylpeytenä ja tulolähteenä, toisinaan myöskin sen vaarana, kuten esimerkiksi silloin, kun Juhana Banér tammikuussa 1641 oli niin rohkea, että lähetti 500 kuulaa virran yli kovaksi hämmästykseksi keisari Ferdinand III sekä hänen kokoontuneille valtaruhtinailleen. Banérin rohkeus olisi saattanut käydä vaaralliseksi, jollei Tonava olisi tehnyt salakapinaa ja ranskalainen Guebriant arkamielisesti kieltäytynyt tulemasta joukkojensa kanssa rohkean pohjoismaalaisen apuun. Nyt tämä rohkeus rangaistiin peräytymisellä, joka melkein näytti pakoretkeltä, ja siksi keisarillisetkin sitä nimittivät, mutta tästä huolimatta ruotsalainen sotajoukko sen kautta, kiitos olkoon Neunburgin urhoollisille puolustajille, saattoi vähäpätöisen tappion kärsittyään, päästä varmaan turvapaikkaan, mutta sotapäällikkö myöskin pääsi haudan lepoon. Banérin sankariretki loppui Halberstadtissa toukokuun 10 päiv. samana vuotena 1641. Kahdeksankymmentätuhatta kaatunutta vihollista, kuusisataa voitettua lippua, kyynelvirtoja ja leveä, suitseva rauniotie, osotti hänen jälkiänsä Saksassa ja sitä osotti myöskin sodan voitonmerkki hänen kuuluisalla haudallansa. Regensburg oli näinä myrskyisinä päivinä nähnyt monta kauhistusta sekä sen jälkeen paljon riemua. Valtiokokousta jatkettiin vielä toukokuussa lakkaamattomilla arvokiistoilla, rettelöillä ja pöytäkirjoilla. Vihollinen oli karkoitettu, hyökylaine takaisin palautettu Tonavan rannoilta, mutta rauha ei palannut pian takaisin noihin kateellisiin vaaliruhtinoihin ja hyvänluontoiseen, mutta äkkiä kuohahtavaan, helposti hurjistuvaan kansanluonteeseen. Sotavangit, jotka voitonriemulla vietiin kaupungin läpi pantavaksi linnoihin vahtien valvonnan alle, saivat kuulla paljon ivailua. Vastenmielisyyttä noita baierilaisia hävittäjiä vastaan ei myöskään se vähentänyt, että he olivat väärä-uskoisia, jotka sotivat autuaaksitekevää kirkkoa vastaan sekä olivat monta kertaa pyhän neitseen kuvia käytelleet ylenkatseella, joka syvästi koski kaikkien hurskaitten katolilaisten sydämmiin. Tapahtuipa myöskin, että näitä aseettomia vankia, jotka kulkivat vahvan vartijaston turvissa, joskus kivillä hätyytettiin, mutta tavallisempaa oli, että ilvehtivät joukot heidän jäljessään kulkivat. Ja kun sellainen joukko ei kauemmin saattanut vihaansa vääräuskolaisille osottaa, etsi se kuohuvien tunteittensa esineiksi toisia maaleja. Regensburgissa, kuten monessa roomalaisen valtakunnan suuremmissa kaupungeissa, asui vähäinen joukko juutalaisia; he olivat ainaisina epäluulon, ylenkatseen ja vainon esineinä, mutta tunkivat viisaudellaan, säästäväisyydellään ja neuvokkaisuudellaan yhteiskuntaan, joka oli aivan vähän kehkeytynyt ja perusteistaan irtautunut. He eivät harjoittaneet maanviljelystä eivätkä päässeet noihin ankarasti rajoitettuihin, etu-oikeuksistaan kateudella kiinnipitävien kauppiaitten ja työväen ammattikuntiin. Juutalaisia käytettiin hyödyllisinä asiamiehinä, välitteliöinä ja välikaupittelioina, he työskentelivät kaikenlaisissa halvoissa ammateissa, jotka eivät aina olleet hyvämaineisiakaan, ja olivat moniaalla salaisuudessa rahakauppiaina, joilta mahtavat herrat ja keisari itsekkin tarpeen tullessa apua pyysivät sellaisia korkoja vastaan, jotka palkitsivat lainan antajan kärsittyjä vahingoita. Mitenkä ei rahoja tarvittaisi, erittäinkin sodan aikana? Salainen syy, jonka vuoksi juutalaiset nauttivat suojelusta heitä aina vihaavia kansanjoukkoja vastaan, oli juuri tuo vallanpitäjien palveluksessa oleva rahakauppiaan liike. Regensburgissa, Roomassa ja Frankfurtissa asuivat juutalaiset, samoin kuin monessa muussakin kaupungissa, heille jätetyssä ankarasti rajoitetussa kaupungin-osassa, jota Ghettoksi nimitettiin. Tämä juutalaiskortteli on ulkopuoleltaan ahdas, likainen, vähäpätöinen, epäluulon-alainen sekä kaupungin muitten asukasten inhotus. Regensburgin juutalaisten asunto-alueella ei ollut muuta kuin yksi ainoa parempi rakennus, eräs harmaa, synkkä kaksinkertainen kivimuuri, jonka pääty oli kadulle päin. Piha oli ahdas, korkeilla, rautapiikeillä varustetun muurin ympäröimä. Koko tämä näin erilleen suljettu linna oli linnoitus itse puolestaan, tuossa tukevassa vahvasti raudoitetussa tammiportissa oli vain pieni, aina vartioittu ja huolellisesti kiinnisalvattu sivukäytävä päivän liikettä varten käytettävänä. Nuot pienet akkunatkin olivat varustetut vahvoilla luukuilla, jotka yöksi teljettiin ja alikerran akkunoissa oli vielä lisäksi rautaristikot, jotka talon tekivät vankilan näköiseksi. Täällä asui juutalais-seurakunnan enimmän arvossa pidetty patriarkka, aikakautensa mahtavin raharuhtinas, melkeinpä niin kuin Rothschild meidän päivinämme. Hänen nimensä oli Ruben Zevi Ben-Isak, mutta kristityssä Saksanmaassa annettiin hänelle nimi: _"Der vergoldete Ruben."_ Ruotsalaisten sotajoukot myöskin tunsivat hänen _Kullatun Rubenin_ nimellä. Tätä miestä pidettiin nimittäin äärettömän rikkaana ja kun Banérin joukot Tonavan vastakkaiselta rannalta tähystelivät Regensburgia, kurkisteli varmaankin moni saaliinhaluisilla silmillä kullatun juutalaisen asuntoa, joka näytti juuri vartavasten tarjoavan itseänsä köyhän sotilaan ryöstettäväksi. Ruben Zevi ajoi asioitansa ääneti ja varovaisesti. Harvoin häntä nähtiin ja hyvin vähän tiettiin, minkä kautta ja mitenkä hän sotajoukkojen kanuunain varjossa kuljetti kultaruutiansa sotatanterelle, mutta tiettiinpä, että hänellä kaikkialla oli asiamiehiä sotakannalla, että hän ylläpiti salaisia konttooreja Wienissä, Münchenissä, Nürnbergissä, Frankfurtissa, Warsovassa, Amsterdamissa, Parisissa, Madridissa, Konstantinopolissa, niin, vieläpä Tukholmassakin niitä sanottiin olevan. Sillä tämä kullattu juutalainen, vaikka olikin Mooseksen lain alle kuuluva oli, kuten sanottiin, maailmanjäsen sellainen, joka kunnioitti kaikkia kansoja ja piti kaikkia uskontunnustuksia yhden-arvoisina aina hyvän "geschäftin" mukaan. Luultiinpa, että hän oli asunut monessa eri paikassa: Hamburgissa, Danzigissa, Warsovassa ja Wienissä, ennenkuin hän vanhoilla päivillään asettui tuohon vaatimattomaan Regensburgiin. Sanottiinpa, että häntä useita kertoja oli ryöstetty ja pantu pakkoveroa maksamaan, välistä Wallensteinille ja toisinaan ruotsalaisille, mutta kuitenkin aina oli saattanut säästörahastoilla, joihin ei kukaan ulottunut, alkaa liikettänsä uudestaan. Kummallisinta oli, että tämä kullattu juutalainen, joka palveli kaikkia sotaa käypiä valtoja, ja sopivissa tilaisuuksissa oli heidän kaikkien ryöstettävänä, sai suojelusta katolilaisten, protestanttien ja muhamettilaisten luona, aivan kuten käytännössä oleva raha. Ruben Zevi oli kosmopoliitti, aivan kuten se kulta, jota hän hallitsi. Kuka kysyy mistä se tulee tahi ketä se ennen on palvellut? Siinä on kylliksi, että sen omistamme: _"non olet"_, se ei haise. Pääsiäinen, joka nyt oli tulossa, oli kaikissa katolilaisissa maakunnissa juutalaisille vaarallinen aika, ja Regensburgissa vielä enemmän kuin muualla, syystä että mielet vielä olivat kuohuksissa. Lauantaina ennen pääsiäistä olivat juutalaiset yht'aikaa viettäneet passahjuhlaansa suljettujen ovien takana. Perjantai-iltana oli pieni kristitty tyttö, erään hansikkamaakarin tytär, kadonnut tietämättömiin. Tytön oli nähty virran rannalla leikkivän. Mikäpä luonnollisempaa, kuin että tyttö oli Tonavaan suistunut? Mutta perjantai iltana oli nähty juutalaisen palvelian kantavan kortteeriinsa elävää olentoa säkissä, ja tämä elävä olento oli vaikeroivasta ääntänyt. Tässä taaskin oli luonnollisimpana selityksenä, että palvelia oli kantanut elävää lammasta, joka oli pääsiäisuhriksi määrätty, ja tämä lammas oli vaikeroivasti määkynyt vankeudessaan. Mutta sitte kuin hansikkamaakarin vaimo koko lauantaisen päivän turhaan oli etsinyt lastansa ja jokin naapuri oli johdattanut hänen epäluulonsa tuohon juutalaiseen palvellaan, alkoi hän ääneensä huutaa, että juutalaiset olivat ryöstäneet hänen lapsensa ja tappaneet pääsiäislampaakseen. Oli pääsiäispäivän aamu. Ihmisjoukot virtailivat vihityt kynttilät kädessä ulos Regensburgin vanhasta, 13 vuosisadan mahtavasta tuomiokirkosta, kun huuto juutalaisten ilkityöstä levisi ympäri katuja. Sellaisina, kuin katolilaiset olivat kirkosta tullessaan, sakramentti vielä huulillaan, rukousnauha rinnallaan sekä vihkiveden priiskotukset vaatteissaan ja hiuksissaan, tarttuivat nuot hurjat kansanjoukot aseihin, mimmoisia vain sattuivat saamaan ja hyökkäsivät juutalaiskortteeriin. Kaikkia juutalaisia, joita ulkona tavattiin, huolimatta iästä tahi sukupuolesta, rääkättiin, lyötiin ja sotkettiin, muutamat aivan kuoliaaksi. Sitten alkoi rynnäkkö, asuinhuoneitten ryöstäminen -- meteleitä sellaisia, joita on useasti yhtä perättömistä syistä kestänyt, vuosisadoista vuosisatoihin aina meidän päiviimme asti. "Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle!" Kaksi tuntia oli tätä väkivaltaisuutta kestänyt hillitsemättä, sillä välin, kuin valtaruhtinaat ja keisari vielä olivat kaupungissa melkoisen sotavoiman kanssa, kun vihdoinkin tuli joukko ratsumiehiä, jotka hajoittivat kansanjoukot. Vankeuteen vietiin muutamia, otaksuttavasti rauhanhäiritsiöitä. Ei, vaan juutalaisia. Tässä tarvittiin uusi pääsiäslammas, velka-uhri joukkojen tyydykkeeksi. He olivat tuntevinaan tuon juutalaisen palvelian, joka säkkiä kantoi sekä talon, johonka se oli kannettu. Kiinni-otetut pahantekiät vietiin sidottuna vankilaan, jossa heitä kiduttamisella piti saataman tunnustamaan rikoksensa ja sitte odotti heitä tuollainen hirveä polttolava, jota siihen aikaan pidettiin hauskimpana kansanhuvina. Yksi talo tässä korttelissa oli jäänyt ihan vahingoittumatta ja sen oli onnistunut antaa suojaa monelle pakolaiselle. Se oli kullatun Rubenin hyvästi linnoitettu asunto. Tähän taloon lähti ratsastajajoukon päällikkö puolen voimansa seuraamana ja vaati sisäänpääsöä. Hän sai odottaa muutaman minuutin. Vihdoin aukaistiin käytävän pieni ovi hänelle ja kahdelle saattolaiselle. Nämät minuutit olivat ratsumestari von Straubingerin mielestä olleet sopimattomia ja hänen arvoansa alentavaisia. Hän astui sisään loukatun päällikön malttamattomilla tunteilla ja havaitsi pihan täynnä vielä vapisevia pakolaisia. Pikainen silmäys vakuutti häntä, siitä että tämä linna ei kaivannut puolustajia, jos kansanjoukko olisi rynnäkköön ruvennut. Hän vietiin aseellisten, kahdentoista miehisten rivien läpi erääseen alikerrassa olevaan rautaristikoilla varustettuun huoneeseen, jota käytettiin vastaanottohuoneena. Täällä häntä isäntä tuli tervehtimään ja antoi kahdelle kirjurille viittauksen, että heidän tuli poistua, sillä välin kuin saattolaiset seisoivat vahtina porstuassa. Rikas Ruben Zevi oli valkohiuksinen seitsemänkymmenvuotinen ukko ja pituudeltansa vähän yli keskinkertaisen, hänen jyrkkäpiirteinen muotonsa ilmaisi hänen olevan hispanian _sefardimiksi_ nimitettyjen juutalaisten jälkeläinen. Näitä pidettiin jalompina ja puhdasverisempinä, kuin Puolan ja Saksan juutalaisia. Juutalaisten ohjesääntöjen mukaan oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uhkean röyhyksen yli suippea valkoinen parta valui alas. Hänen tyven, kylmä, melkeinpä ylhäinen ryhtinsä, osotti miestä, joka kyllin tiesi kuka hän oli sekä kenenkä kanssa hänen oli tehtävää. "Luulinpa", sanoi ratsumestari kiivaasti, "ettei keisarin upseerin, joka äsken pelasti talonne ryöstäjien käsiin joutumasta, olisi tarvinnut neljänneksen tunnin odottaa teidän salvatun ovenne edustalla." "Ikävä kyllä", vastasi juutalainen kohteliaasti, vaan kuitenkin hienon terävästi, "että porttini tänään on tarvinnut tukevaa lukkoa. Väkeni on varmaankin ajasta erehtynyt, sitte, kuin se kaksi tuntia turhaan oli odottanut teidän vapaasukuisuutenne tuloa. Onko muuten mitään, jolla voin teitä palvella?" "Tänään on pyhäpäivä; minä arvelen, että muistatte köyhiä sotilaitani, jotka teidän hyväksenne ovat nähneet paljon vaivaa." "Teidän sotilaanne? Aivan oikein. Toivon, että ovat rangaisseet väkivallantekiöitä sekä antaneet takaisin uskolaisieni omaisuuden. Meidän täytyy panna toimeen rahankeräys näitten urhoollisten sotilaitten hyväksi. Kyllä minäkin rovollani asiaa autan, vaikka, kuten näette, minulla ei ollut mitään pelättävänä taloni suhteen." Ratsumestaria ei haluttanut ruveta pitkiin puheisiin juutalaisen kanssa, hän ilman mutkia sanoi suorastaan vaativansa tuhannen kultarahaa. "Mitä? Eikö enempää?" vastasi vanha Ruben. "Eversti Di Caretto on kai teidän vapaasukuisuutenne päällikkö? Niin, minä tiedän ja teidän vapaasukuisuudellanne on häneltä saamatta kuuden kuukauden saatavat? Tahtooko teidän vapaasukuisuutenne odottaa vielä kuusi kuukautta, vai tahdotteko saatavanne puhtaassa rahassa jo huomenna?" Straubinger tiesi aivan hyvin, että päällikön täsmällisyys riippui sotakassasta ja sotakassa kullatusta Rubenista. Hetken mietittyään vastasi hän, melkoisesti säventyneenä, että hän halukkaammin tahtoi saatavansa huomenna. Hän toivoi kuitenkin, että sotilaat saisivat jotakin vaivastaan. "Oikein! Heitä on 150. Jos teidän vapaasukuisuutenne olisi lähettänyt heidät tänne ryöstön alussa, olisivat he kyllä ansainneet kultarahan kukin, summa 150, mutta kovaksi onneksi he tulivat kaksi tuntia liika myöhään. Minä vähennän pois yhden kultarahan joka minuutilta, summa 120. Jäljellä on siis 30, jotka minulla tässä on kunnia jättää teidän vapaasukuisuutenne käytäntövaltaan." Ratsumestari von Straubinger pisti muikean näköisenä rahat taskuunsa, josta ne varmaankin pian kierivät minne hyvään muualle, mutta ei suinkaan sotamiehille. "Odotappas, vanha saituri", ajatteli tuo pettynyt palkkasoturi itsekseen, kun hän lähti, "tämän saat minulle korolla maksaa tulevalla kertaa, kun juutalaiskorttelissa ryöstö tapahtuu!" Ruben Zevi kutsui luokseen veljensä pojan, Joaksen, joka perheensä kanssa asui alikerrassa sekä käski kiireesti viemään apua niille onnettomille pakolaisille, joista osa oli etsinyt suojaa täällä ja osa omissa hävitetyissä asunnoissaan. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin kullattu Ruben oli Jehovan lähettiläänä ollut uskonheimolaisilleen. Vaikka kristityt pitivätkin häntä sienenä, joka kyltymättömänä imi pienimmänkin kultajyvän mikä sattui eteen, niin pitivät juutalaiset häntä profeettana, joka heille antoi sataa mannaa kuivassa erämaassa. Heidän joukossaan ei löytynyt hädässä olevaa, ei kärsivää, ei koditonta, ei viluista, ei nälkäistä tahi elämän vaivoissa murtunutta raukkaa, jonka ei tullut kiittää vanhaa Ruben Zeviä lohdutuksesta ja hyväntekeväisyydestä. Rikkaat juutalaiset, hänen markkinakilpailiansa, kunnioittivat tuota viisasta, aina neuvokasta ja tarkkasilmäistä vanhusta kansansa patriarkkana, mutta köyhät häntä melkein jumaloitsivat ja olisivat antaneet vaikka henkensä hänen puolestaan. Juutalaislinnan ylikerta oli vahvasti erilleen teljetty omistajansa käytettäväksi, ainoastaan yksi isompi huone, jossa oli esirippu, alttari sekä alkukielellä kirjoitetut Vanhantestamentin pyhät kirjoitukset, oli juutalais-synagoogaksi annettu. Paitsi muutamia kalliisti koristettuja, tarkasti lukittuja kaappeja, ei mikään tässä vaatimattomassa asunnossa osottanut rikkaan miehen kotia. Tuo yksinkertainen sänky, joka sisälsi kovan jouhimatrassin, oli pyhän maan olivipuusta kyhätty, ja sen yläpuolella seinässä nähtiin nuoren tytön, melkeinpä vielä lapsen kuva, jonka van Dyck oli maalannut. Nuot säihkyvät tummat silmät näyttivät kokonaan käsittävän katseliaa; tuo hienosti muodostettu suu, jonka puoleksi auki olevat huulet viattomasti ja onnellisesti hymyilivät, ikäänkuin tahtoivat sanoa hänelle: Eikö ole elämä ihanaa! Onhan Jumala hyvä! Onhan kaikki, kaikki auringon paistetta, kevättä ja toivoa! Tässä oli leskimiehen asunto, joka oli lapsensa kadottanut. Yksin hän ei ollut, hänellä oli veli Smyrnassa, mutta oli ottanut luokseen toisen veljen vinoksi kasvaneen pojan Joaksen, joka oli 40 vuotinen mies ja melkeinpä raajarikkoinen. Hän asui alikerrassa vaimonsa ja kuuden lapsensa kanssa. Joas oli ensimmäinen konttoristi ja hänellä oli viisas järki sekä kokoova käsi, jonka vuoksi häntä luultiin perilliseksi ja samaa mieltä hän itsekkin oli. Mutta viimeinen vuosi oli tehnyt solmun tuohon kultalankaan. Joaksen 14 vuotias vanhin tytär Rachel oli niin anastanut isänsä vanhan sedän sydämmen, ettei tämä saattanut viihtyä ilman tyttöä, vaan oli antanut huoneensa viereen sisustaa hänelle vähäisen uhkean kammarin. Tässä tuhlasi hän täysin kourin, tuo muuten säästäväinen ja vaatimaton pohatta. Lattia oli mosaikilla päällystetty, seinät verhottu uhkeilla flanderilaisilla kankailla. Jokainen huonekalu oli taideteos, jokainen pieni koriste oli kalleus. Ne ystävät, jotka jolloinkin saivat tulla nuorta Rachelia katsomaan hänen huoneeseensa ja saivat nähdä kimaltelevat juvelisormukset hänen sormessaan, ajattelivat: hän on tuleva perilliseksi! Kun Ruben Zevi kristittyjen pääsiäispäivän iltana palasi huoneisiinsa väsyneenä uskonheimolaistensa valituksista, kutsui hän Rachelin luokseen. Rachel oli oppinut pyhän heprealaisen kielen ja luki joka ilta kappaleita Moseksen kirjasta, profeetoista tahi psalmeista, joita muuten luettiin ainoastaan juutalaisten synagoogassa, sitte kuin heidän rabbiniensa eli kirjanoppineittensa Talmudi eli lakikirja melkein oli karkoittanut raamatunsanan. Lukeminen lopetettiin rukoukseen, joka tapahtui saksankielellä. Ruben Zevin silmät katselivat lempeästi tuota lasta, jota hän rakasti ja väliin loi hän katseensa myöskin sängyn ylitse riippuvaan kuvaan sekä taas tuohon lukevaan tyttöön. Tämä vertaileminen häntä miellytti ja liikutti. Siinä oli tuo salainen lähde, josta hänen rakkautensa virtaili lapsi Racheliin, jolla oli samaa sukumuotoa, kuin seinäkuvalla. Kun tyttö oli lopettanut, sanoi vanhus hänelle: "Tiedätkö kuka hän oli, joka nyt on Jumalan paratiisissa?" "Tiedän", vastasi tyttö, "Ruth." "Tiedätkö myöskin _mitä_ hän oli minulle, vanhalle miehelle, jolla ei ole ketään muuta rakastettavaa maailmassa kuin sinä ainoastaan? Tiedätkö, että hän oli silmieni valo ja sydämmeni lohdutus aina siitä asti, kuin hänen äitinsä kadotin Espaniassa ja kristityt hänen veljensä tappoivat Gentissä. Sinä olet siromuotoinen, Rachel. Mitenkä muuten saattaisit olla hänen näköisensä, ja mitenkä muuten saattaisit nimeäsi ujostumatta kantaa? Mutta Ruth oli ihanin, täydellisin teos mitä Luojan kädestä lähtenyt on aina siitä asti, kun hän äitimme Eevan loi Adamin kylkiluusta. Ruth oli enemmän kuin isäimme Ruth; hän oli se, josta Korkeassa Veisussa veisataan: Minä olen Saronin kukka, olen laaksojen lilja. Talvi on mennyt ja kukkaset kukoistavat kedolla... Ymmärrätkö, lapsi, tämän?" Kun Rachel oli ääneti, jatkoi hän: "Kukkaset versovat maasta, kukkivat aikansa ja lakastuvat. Mutta voi sitä ihmistä, jonka jalka tallaa Jumalan ihaninta luomistyötä! Herra, kuinka kauan sinä peität kasvosi vanhurskaan valituksilta? Sinä olet minun painanut syvimpään hautaan, pimeyteen ja pohjattomaan mereen. Kärsimiset olivat minun kylläiseksi tehneet, minun silmieni lähteet ovat surkeudesta kuivuneet, sinun hirmuisuutesi ahdistaa ja pakottaa minua sinun aalloillasi. Sinä olet ottanut minulta pois ne, joita minun sydämmeni on rakastanut, minun ystäväni ovat yksinäisyys, pimeys ja kuolema. Mutta sinulle minä joka päivä huudan: älä ole vaiti minun Jumalani, kun pahantekiät sinun kansasi hävittävät! Joka ilta he takaisin palajavat kiljuen saalista. Tee niille niinkuin Midianilaisille, niinkuin Sisseralle, Orebille ja Seebille sekä kaikille heidän ylimmäisillensä! Tee heitä niinkuin rattaan, niinkuin korren tuulen edessä. Niinkuin kulo metsän polttaa ja niinkuin liekki mäet sytyttää, vainoo, Herra, heitä juuri niin, sinun rajuilmallasi ja hämmästytä heitä sinun tuulispäälläsi. Täytä heidän kasvonsa häpiällä, hävitä ne juurineen ja pelasta kansasi vihollistensa käsistä!" Tuo äsken liikuttava, rakkauden ja surun ilmaus Ruben Zevin kasvoissa, oli näitten sanain kestäessä muuttunut ja osoitti nyt ankarinta, kovinta, leppymättömintä vihaa. Hänen kansaansa kohtaan tehdyt vääryydet johtuivat mieleen ja niihin yhtyi vielä muisto hänen omista kärsimisistään. Hän oli armeliain, hyväntekeväisin, ja ihmisystävällisin mies kaikkia onnettomia kohtaan hänen oman vainotun kansansa joukossa. Mutta omille ja tämän kansansa vihollisille tuo hurskas juutalainen ei saattanut anteeksi antaa. Hän oli Davidin psalmeista, joita hän tässä oli kertonut unohtanut 67:nen: että tunnettaisiin sinun autuutes kaikkein pakanain seassa ja kaikki kansat sinua kiittäisivät! "Mutta", lisäsi hän miettiväisenä Esaiaan sanoilla: "Nouse, ole kirkas!... Muukalaiset pitää sinun muuris rakentaman ja heidän kuninkaansa pitää sinua palveleman. Heidän pitää myös kumaroissansa sinun tykösi tuleman, jotka sinua sortaneet ovat, ja kaikki jotka sinua pilkanneet ovat, pitää lankeemaan sinun jalkais eteen. Ettäs olet hyljätty ja vihattu ollut, kussa ei kenkään vaeltanut, tahdon minä sinua iankaikkiseksi korkeudeksi tehdä. Sinun pitää pakanoitten rieskaa imemän... Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan, ja hopiaa raudan sijaan ja rautaa kiven sijaan..." Mitkä loistavat valon välähdykset vuosisatojen yöstä, -- vuosituhansien lohduttamattomat kurjuudet, huokaukset ja voimattomuus, muuttuneena voitonriemuksi! Ruben Zevin synkät kasvot kirkastuivat. Hänen verisesti vainottu, tallattu, kaiken maailman ääriin hajonnut kansa olisi kuitenkin kerran tuleva maailmaa hallitsemaan! Eikö ole tämä kansa maailman ensimmäinen aatelisto? Missä löytyy sukuluettelo sellainen kuin on tällä kansalla? Eikö siinä ollut kuninkaan poikia ja kuninkaan tyttäriä, orjiksi myytyjä? Ja _he_ kieltäisivät esikois-oikeuttansa? _Hekö_ huokaisivat iankaikkisessa orjuudessa? Tuo uskovainen israelilainen nousi seisaalle ja ojensi kätensä akkunaa kohden ikään kuin hän olisi tahtonut puhua ulkona olevalle maailmalle. Tuohon voittoon, josta hän, samati kuin koko hänen kansansa, oli varma, sekaantui myöskin tämän rahakauppiaan käsitys siitä, mikä _hänen_ toimekseen tulisi sortajien joukossa. "Niin", sanoi hän, ja hymyili voitonvarmana, "ymmärrättekö te, te siellä kaukana, että ennustukset joka päivä lähenevät toteutumistansa? Nyt me jo imemme teidän rieskaanne, ja vuosisadat toistensa perästä me sen loppuun juomme, siksi, ettei teille jää mitään, mutta meille kaikki. Julkisesti te meitä lyötte, mutta salaisuudessa te meitä jo kumarratte. Te jotka tänään meitä ylenkatsotte, tallaatte, ryöstätte, ettekö tiedä, että huomenna olemme me teidän herroinanne? Mitä tänään meiltä ryöstätte, se virtailee meille takaisin huomenna, kuten vuorten virrat juoksevat hävitettyyn laaksoon. Pöyhkeilkää vielä ylpeydessänne siksi, että teidän aikanne ja meidän aikamme on tullut; katsokaa, se on jo lähellä! Ja kun ette enään omista huoneittenne tonttia, vainioittenne maata, lastenne kapaloita, kädessänne olevaa kirvestä tahi pöydällänne olevaa kynää, -- kun tuo kaikki on meidän, annettu meille pantiksi ja te ostatte meiltä velaksi kurjan hautanne, piiloittaaksenne sinne köyhyytenne ja häpeänne, -- silloin on meidän aikamme tullut ja ennustus täytetty. Kuten vuohia olette meitä ajaneet pitkin maailmaa sekä raadelleet meitä ilman armoa; no siis riistäkää ja repikää nyt toinen toisianne sodassa ja eripuraisuudessa! Meidän puolestamme te taistelette. Minä olen rauhan mies, aseita en ole koskaan käyttänyt, mutta minä ylistän sotaa, joka köyhdyttää teitä, sen vuoksi, että te ette saata miekkaa käyttää ilman, että ensin hiotte sen meidän kullallamme, sen vuoksi, että jokainen sotavarustuksessa oleva sotilas kantaa meidän merkkiämme ja sen vuoksi, että jokainen sodan tappelu, ken siellä voittajana onkin, on meille voitto!" Hän oli unohtanut tytön, lapsen, ainoan, joka peljästyneenä ja hämmästyneenä oli kuullut hänen uhkaavia sanojansa. Sellaisena ei Rachel vielä ikänä ollut isänsä setää nähnyt. Rachelin mielestä hän näytti kasvavan Jehuksi tahi Josuaksi; hän käsitti setäänsä ainoastaan puolittain, mutta hän muisti päivän tapahtumat ja aavisti, että hänen sorrettu kansansa profeetan äänellä puhui Gog ja Magogille. Ruben Zevin espanialainen juutalais-veri saattoi kuohahtaa välistä, mutta hänen käytännöllinen järkensä saattoi hänen pian suunnilleen jälleen. Hän katsoi taas tytön puoleen; hänen äänensä muuttui lempeäksi kuin rakastavan isän ääni. "Unohda tämä!" sanoi hän. "Sinun ikäisenäsi on oikeus uskoa elämään. Hän, tuossa taulussa, oli kerran kevään iloinen perho, ilman pelkoa, ilman surua. Minä tahdon, että sinun pitää olla kuten hän, Rachel, niin kauan kuin saatat. Mene levolle, lapseni! Uneksi ruusuista, jotka nyt ovat puhkeamassa! Jos toivot jotakin, pikku hupsu, niin uneksi sitä saavasi! Uutta ratsuhevosta? Tahi kesyä kaurista? Oletpas pieni velho, sinä, joka saat kaikkia mitä tahdot." Tyttö kumartui alas, suuteli hänen takkinsa liepeitä ja sanoi yöhyväiset. Juvelisormus joka oli hänen sormessaan, näytti muistuttavan vanhusta jostakin. "Rachel", sanoi hän puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, kun tyttö aikoi lähteä: "älä koskaan anna sydäntäsi kelvottomalle miehelle!" 17. Keisarin edessä. Sieni, miksikä sinä minulla olet? Seuraavana aamuna nousi Ruben Zevi niin aikaisin kuin aurinkokin. Galilei ei voinut estää päivän tähteä kiertämästä maan ympäri; Rooman paavi ei saattanut estää juutalaista kutomasta kuhaverkkoansa maailman ympäri. Aikaisena aamuhetkenä, klo 4 ja 6 välillä Ruben Zevin oli tapana laatia sotaretkisuunnitelmiansa. Yksinäisyys oli hänen uskottunsa. Kello seitsemän alkoivat konttooritunnit, mutta ennen seitsemää hän tavallisesti kulki linnansa ympäri. Tänään, kun hän tavallista aikaisemmin astui alakertaan, havaitsi hän veljensäpojan Joaksen kielletyssä toimessa. Pitkällä pöydällä oli kaikenlaisia kapineita hajalle levitettynä, lajiteltavana ja tarkastettavana. Siinä oli sotaviittoja, miekkoja, pistooleja, haarniskoja, kannikkeita, neitsy Marian kuvia, koristeita vaskesta, hopeasta ja kullasta, vaatteita ja huonekaluja, vieläpä käytettyjä saappaita ja paitoja, nähtävästi sotasaaliita, joista osa vielä oli veren tahraamina. Rikas rahakauppias ei pitänyt tuosta kaupasta, jota hänen veljensäpoika tottumuksesta ja voitonpyynnöstä salaa harjoitti. "Mitenkä tämä? Joas", sanoi hän otsaansa rypistäen, "tällä tavallako sinä osotat pitäväsi huolta talon maineesta? Etkö häpeä ruveta kauppoihin ruumiinryöstäjien ja rosvosotamiesten kanssa?" Joas teki hätävalheen. Eräs eilispäivänä ryöstetty uskonheimolainen oli pakottanut häntä näitä ottamaan leipärovon edestä. "Sinä valheen valmistelia!" Vanhus mittasi häntä ylenkatseellisella silmäyksellä. "Sinä olet ostanut sotasaalista mustalta Kunzilta." Musta Kunz oli noita sodan saaliinhimoisia korppikotkia, jotka hyökkäävät sotakentälle ryöstääksensä kuolleita ja tehdäksensä lopun haavoitetuista. Hän ei laiminlyönyt vahakynttilän uhraamista metsästäjien suojeluspyhälle Hubertille, mutta asioissa tuo hurskas pyhienpalvelia halukkaimmin oli juutalaisten kanssa. Ruben Zevi katsahti välinpitämättömästi saalista ja havaitsi esineen, joka hänen huomiotansa herätti. Se oli hienosti liljan muotoon valettu hopeainen hiusneula. Hän otti sen käteensä, tarkasteli sitä ja löysi merkin liljan lehdillä. "Niin", sanoi hän miettiväisenä, "tämä on se toinen. Mistä Kunz on neulan löytänyt?" Joas ei sitä tietänyt. "Kutsu hän tänne illalla hämärän jälkeen! Ruumiinrosvo ei päiväs-aikaan saa minun portistani tulla sisään. Joas, tulevalla kerralla kun sinä teet kauppaa sellaisten ihmisten ja sellaisten tavarain kanssa, niin pauloita reppusi sekä lähde sille matkalle, josta sinun olen ottanutkin! Neulan minä pidän, se on ennen ollut minun." Postin kuljetus Saksanmaalla oli siihen aikaan hyvin hidas, epävarma ja välistä aivan äkkiä keskeytetty. Kaikkia tärkeimpiä asioita toimitettiin asiamiesten tahi sananlennättäjien kautta. Ruben Zevin luo tuli sellaisia joka päivä. Muutamat saivat ratkaisevan vastauksen konttoorissa; toiset, jotka toivat salaisia asioita muassaan, vietiin erityiseen huoneeseen jossa raharuhtinaan kanssa kahden kesken puhuttiin. Toinen toisensa perästä ilmoitettiin ja pääsi puheille vähäiseen, isomman konttoorihuoneen sisäpuolella olevaan kaapin muotoiseen huoneeseen. Tänään ilmoitettiin parrakas protestanttinen senaattori Augsburgin kaupungista. Asia koski lainaa, jonka tuo kaupunki oli vuonna 1631 ottanut ja josta se oli pannut tullinsa pantiksi ja tämä laina-aika oli nyt loppunut. Augsburgin olivat ruotsalaiset sittemmin valloittaneet ja keisarilliset olivat ottaneet heiltä pakko-veroa; kaupunki ei voinut maksaa ja sai tuskalla ja vaivalla pitkitystä kahdenkymmenen prosentin korkoa vastaan. Sen jälkeen astui sisään eräs kaniikki Trieristä. Tuomiokapituli oli riidassa piispansa kanssa ja tarvitsi ennaltamaksun. Tosin kyllä, että Ruben samaa tarkoitusta varten oli myöskin ruhtinaalliselle piispalle ennakolta antanut rahoja, mutta nuot prelaatit olivat rahallisia, he saivat runsaat tulot pyhiinvaeltajilta, jotka kulkivat rukoilemaan Saksanmaan pyhintä jäännöstä, Vapahtajan saumatonta ihotakkia. Tätä seuraavan sananlennättäjän oli lähettänyt Madridissa oleva asiamies, joka tahtoi ilmoittaa, että inkvisitsiooni oli vanginnut hänen ja pannut kidutuspuihin ja hänen oli täytynyt suuresta rahasummasta ostaa itsensä vapaaksi. Vastaukseksi sanottiin, että hän odottaisi maltillisena siksi, että tuleva hopealasti saapuisi Perusta: esimiehellä oli tilaisuutta pitää sekä hänen että itsensä vahingottomana. Edellisen jälkeen tuli Tanskan kuninkaan Kristian IV:nnen sanansaattaja sisään. Kuningas tarvitsi rahaa pannaksensa kuntoon laivastonsa. Hän sai rahat, annettuansa pantiksi salmesta tulevat tullitulot sekä 25 prosenttia korkoa. Englannin kuningas Kaarlo I lähetti salaisen asiamiehen kirjallisella vakuutuskirjalla, jossa 100,000 punnan sterlingin lainasta luvattiin laivamaksut ja kaksikymmentä prosenttia. Asiamiehelle annettiin se tyly vastaus, että kuninkaan tuli ensin suorittaa maksettavaksi langenneet entisten velkainsa korot; parlamentti oli ilmoittanut että laivamaksut eivät olleet laillisia, niistä ei hänen majesteettinsa saattanut viidestäkymmenestä prosentistakaan uutta lainaa toivoa. Jos asiamies tahtoi tarjota Itä-Intian komppanian takausta, saisi hän vaikka kuinka paljo, hyvänsä. Smyrnan juutalaiset valittivat, että heidän Aleppossa olevat uskonheimolaisensa tunkivat heidän tielleen sekä pyysivät, ettei Ruben Zevi antaisi niille apuansa. Rahakauppias vastasi, että Aleppon juutalaiset tarjosivat hyvät takaukset; hän ei siis saattanut mitään tehdä estääksensä heitä toimissaan. Smyrna oli siksi varakas, että se itsekkin saattoi ylläpitää kilpailua. Samallaisen vastauksen hän oli antanut Alexandrian, Kapkaupungin ja Liman juutalaisille. Konstantinopolin sulttaani Ibrahim lähetti erään juutalaisen uudestaan lainaa pyytämään. Hän tarvitsi kolmen kuukauden palkan janitschareille, jotka uhkasivat panna hänen pois valtaistuimelta samati, kuin hänen siihen olivat asettaneet. Ruben Zevi hankki tarkat tiedot asianhaaroista ja havaitsi Ibrahimin istuvan epävakaasti valtaistuimellaan, mutta antoi hänelle kuitenkin edeltäkäsin lainan 40 prosentista vakuuttaaksensa entisiä lainoja. Viimeinen joka tänään ilmoitettiin, oli Ruben Zevin omia asiamiehiä Ranskasta, jossa hän rahoillaan auttoi kardinaali Richelieun vastustajapuoluetta. Asiamies toi huonoja uutisia. Orleansin herttuan kävi huonosti; kardinaali oli entistään mahtavampi. Ruben Zevi oli epäonnistuneeseen poliitilliseen vehkeeseen tuhlannut miljoonan. "Malttamusta", sanoi hän, "kardinaali ei ijankaikkisesti elää saata." -- Kardinaali kuoli seuraavana vuonna. Vastaanotto päättyi klo 11, ja rahakauppias antoi määräyksiä lähetettävistä suoritustoimista, kun keisarillinen ajutantti astui sisään ja toi Ruben Zeville kirjeen, jossa häntä. kutsuttiin tulemaan kello neljä j.p.p. hovimarsalkka kreivi Trautmansdorffin luo. Konttooripalveliat katselivat toisiansa, tuumaten, tulisiko heidän herransa edesvastaukseen pantavaksi tuosta tuulesta otetusta pääsiäislammasjutusta? Ruben Zevi vastasi: "Viekää minun alammainen tervehdykseni hänen jaloudellensa hovimarsalkalle ja sanokaa, että minä määrätyllä ajalla tulen hänen luoksensa." Kun kello löi neljä, ilmoitutti hän itsensä hovimarsalkalle hänen palatsissaan. Ruben Zevi saatettiin ihmettelevien kammaripalveliain ja hovimiesrivien ohitse kreivin syrjäkammioon. Sellaista suosiota ei juutalaiselle ollut koskaan osotettu. Hovimiehet kuiskasivat toisilleen, että sellainen kunnia luultavasti tulisi maksamaan Moseksen oppilaalle kauniit rahasummat. Syrjäkammiossa oli keisari Ferdinand III:nen suosikki ja ensimmäinen valtiomies, kreivi Trautmansdorff, pitkä roteva herra, jonka muoto olisi ollut pelottava, ellei hänen viisas, hyväntahtoinen katseensa olisi herättänyt luottamusta. Hänen takanaan istui salakirjuri von Miltitz ja eräässä nurkassa viittaan verhottu tuntematon mies. Juutalainen jäi keskustelun aikana seisomaan eikä häntä myöskään, vaikka olikin vanha, pyydetty istumaan. Kreivi alkoi puheensa eilispäivän väkivaltaisuuksista, valittamalla, että hän liika myöhään sai asiasta tiedon ja tarjoutui toimittamaan oikeudenmukaista tarkastusta valituksista, joita juutalaisia vastaan oli tehty. Sitten rupesi hän puhumaan tuosta surkuteltavasta sodasta sekä miten hartaasti keisari toivoi sen loppua ja rauhan solmimista hyväksyttävillä ehdoilla, sekä miten hän, kreivi, itsekkin toivoi, että rauha piankin olisi saatava, kun vain onnistuttaisiin musertamaan tuo jo takaisin palautettu ruotsalainen voima yhdellä päättävällä iskulla. Nyt oli mitä parahimmat toiveet, mutta rahakammarissa varojen puute oli kovin suuri tällä haavaa. Hän saattoi tarjota taattuja takauksia, jos Ruben Zevi -- tätä sanoessaan hän alammaisesti hymyili -- jonka luotettavaisuus ja suuri arvo oli rahamarkkinoilla tunnettu, tahtoi toimittaa neljänkymmenen miljoonan guldenin valtiolainan, josta toinen puoli helisevässä rahassa pitäisi saataman toukokuun kuluessa ja loppu vähemmissä eli neljän miljoonan erissä kuukaudessa, lokakuun loppuun. Ruben Zevi kuunteli ääneti tätä ehdotusta ja uskalsi sitten nöyrimmästi kysyä takauksista. Kreivi luetteli keisarikunnan äärettömiä apulähteitä paitsi Espanjan ja Neapelin apuvaroja sekä tarjosi valtiotilukset ja Tonavatullit pantiksi. Luultavasti Ruben Zevi tunsi nämät varat paremmin kuin kreivi itse ja tiesi, että suurin osa jo oli pantattu ylitse arvonsa. Hän selitti nöyrästi, ettei hän ensinkään epäillyt kreivin vakuutuksia, mutta ettei hän näin epävarmoina aikoina saattanut noin suurta lainaa toimittaa. Jos hänen armonsa tahtoi uudistaa muutamien pienien sotakassaan ja valtiorahastoon annettujen esimaksujen vakuutta sekä asettaa takaukseen muutamia nimitettyjä korkea-arvoisia henkilöitä, joitten joukossa myöskin Baierin, Mainzin, Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaat, koettaisi Ruben tehdä mitä hänelle mahdollista olisi, saadaksensa kokoon 20 miljoonaa viidentoista prosentin korkoa vastaan. Hänen tätä sanoessaan nousi viittaan puettu mies kiivaasti istuimeltaan ja huudahti:. "Mitä? Persoonallista takausta? Ja viisitoista prosenttia? Se on hävytöntä!" Rahakauppias kumarsi syvään. Hän oli heti aavistanut että viitan alla piiloutui korkea-arvoinen henkilö, joka salakäytävän kautta oli tuotu sisään, koska hän ei tahtonut tulla huomatuksi. Kaikissa rahoissa oli tämän miehen kuva, ja Ruben Zevi oli tuntenut keisari Ferdinand III:nen jo hänen ollessaan Unkarin kuninkaana. Tämän hallitsian pituus oli keskinkertainen, nuorena hän oli ollut kivulloinen ja vielä 35 vuotiaana hänen keltaisen kalpea ihonsakin sitä todisti. Hänen musta tukkansa oli pitkä ja jakausta hän käytti pään oikealla puolella, hänellä oli myöskin pitkät ylöspäin väännetyt viikset ja leukaparta. Mustat kulmakarvat kaareilivat vinoon hänen suurten elottomien ruskeitten silmiensä yli; keisarillinen kotkan-nenänsä ei oikein hyvin sopinut hänen paksujen huultensa ja sävyttömän leukansa kanssa yhteen. Pukuna hänellä oli tavattoman leveä pitsikaulus, leveät hihat ja housut, sekä kiinni-istuva kirjailtu liivitakki mustasta sametista, jonka päällä juhlallisemmissa tilaisuuksissa kuin tässä, riippui kultaisennahan tähti. Hänen olentonsa samati kuin hänen ymmärryslahjansa olivat keisarin, joka oikeastaan oli syntynyt vähäiseksi raja-kreiviksi, vaikka hänen vanhemman veljensä kuolema sekä hänen pontevanlaisen isänsä vaikutus oli raivannut hänelle tien pyhän Rooman valtakunnan vanhalle keisarin hallitsia-istuimelle. Niin vähäpätöinen kuin Ferdinand III olikin, tiettiin hänen kuitenkin omaavan kaksi hyvää valtiollista perusjohdetta: hän vältti jesuiitain ylivoimaa sekä käyttäytyi häviössä olevassa rahastohuoneessa säästävänä valtiotalouden hoitajana. Tämä viimeksi mainittu omaisuus nyt pani hänen verensä kuohahtamaan, kun hän kuuli juutalaisen ehdotuksen. Päähovimestari nyökkäsi myöntävästi ja tarkoittavasti sekä jatkoi keskustelujansa. "Ymmärtäkäämme toisiamme", sanoi hän. "Kun minä sanoin neljäkymmentä miljoonaa, niin käsitättehän, että minä tiedän arvostella sitä suurta luottamusta, mikä teillä on. Ensimmäisiä tarpeitamme varten tulemme toimeen elokuun kuluessa kahdellakymmenellä miljoonalla täysiarvoista helisevää rahaa. Hänen majesteettinsa ei saata alentaa itseänsä siten, että pyytäisi persoonallista takausta vasalleiltansa, mutta ehdottakaa niitä vakuutuksia, joita tyydyttävänä pidätte!" "Teidän jaloutenne tietää", sanoi Ruben Zevi, tyvenellä ja nöyrällä äänellään, "lainat vaativat vakuutta täksi päiväksi ja huomispäiväksi. Jos minä kehotan uskonheimolaisiani kokoon keräämään nuot melkoiset summat, jotka eivät ole minun käytäntövallassani, kysyvät he: missä on meillä takuuta huomiseksi? meitä ryöstettiin eilen, me saatamme tulla ryöstetyksi huomenna. Teidän jaloutenne, antakaa Rooman valtakunnan lain meitä suojella keisarin oikeutta harrastavan valtikan voimalla, niin me osotamme että olemme kiitollisia alammaisia!" Kreivi Trautmansdorff vilkasi viittaan puetun miehen silmiin ja luki niissä sanan: lupaa! Näin paljo oli Ferdinand III jesuiitoista oppinut: vääräuskoisille ja uskottomille luvataan kaikkia. Toinen kysymys on se, mitä lupauksia pidetään. "Olen vakuutettu siitä, että hänen majesteettinsa lempeän luontonsa vaatimuksesta suostuu jättämään syytösasian teidän uskonheimolaisianne vastaan sillensä", vakuutti hovimarsalkka. "Roomalaisen lain mukaan vaatii jokainen syytös todistusta", jatkoi juutalainen rohkeasti, "ja tämä kanne on todistamaton. Mutta todistaa saattaa että uskonheimolaiseni ovat kärsineet persoonallista väkivaltaa, että heiltä on ryöstetty heidän omaisuutensa. Rangaiskaa väkivallantekiät, antakaa takaisin ryöstetty omaisuus, niin me koetamme tehdä kaikki mitä voimme palvellaksemme rahakammiota hyväksyttävillä ehdoilla." "Te asetatte ehtoja!" huudahti hovimarsalkka, joka näki hallitsiansa keltaisenkalpeiden poskien punastuvan vihasta. "En mitään muuta kuin vakuutusta huomisen päivän varalle", vastasi Ruben Zevi yhtä päättävästi ja yhtä nöyrästi kuin ennenkin. "Mutta jos minä lupaan toimittaa hänen majesteettinsa ja valtiopäivien suostumuksen siihen, että juutalaiset pannaan uuden asetuksen suojaan, joka vahvistaa heidän turvallisuutensa?" "Suokaa anteeksi, teidän jaloutenne, minä rohkenen syvimmässä alammaisuudessa anoa lakia, joissa on keisarin sinetti ja allekirjoitus sekä rangaistus ja korvaus eilispäivän väkivaltaisuudesta." Viittaan puettu mies ei voinut kauemmin hillitä vihaansa. Hän nousi uudestaan istualta ja astui uhkaavana tuon rajupäisen luo, joka uskalsi keisarille lakia laatia. "Tiedätkö kuka minä olen?" kysyi hän. "Kuusitoista vuotta taaksepäin oli minulle, vähäpätöiselle palvelialle, suotu se armo, että kun teidän majesteettinne pantiin vaaliin Unkarin kuninkaaksi, sain minä antaa lainaksi siihen tarvittavat varat, ja sama armo minulle suotiin viisi vuotta sitten, kun Te, teidän majesteettinne, kaikkien alammaistenne iloksi suvaitsitte astua kunniarikkaitten isienne valtaistuimelle." "Ja sentähden luulet sinä, vanha peijaaja, saattavasi lakia laatiella keisarillesi", -- jatkoi hallitsia, paremmin ärsytettynä kuin leppyneenä tuosta, että häntä muistutettiin valtio-vaalien salaisista vaikuttimista. "Mikä estää minua semmoisen hävyttömyyden palkaksi hirtätyttämästä sinua korkeimpaan hirsipuuhun Regensburgissa sekä piiskaamasta teidän kirotun sukunne ulos valtakuntani äärien ylitse kuten rottia piiskataan?" "Ei mikään muu, kuin teidän majesteettinne oma korkea oikeudentunto", vastasi juutalainen, kumartaen melkein maahan asti, "me emme tätä nykyä ole minkään lain alaisia." "Te olette ohjesäännön alaisia, se on kylläksi raateliaeläimille. Liian kauan olen kärsinyt teidän ylpeyttänne. Isäni on teitä vitsoilla ruoskinut. Tahdotteko te, että minä teitä ruoskin skorpiooneilla? Trautmansdorff, kirjoita, että rahavarasto sitoutuu antamaan kahdestakymmenestä miljoonasta kuusi prosenttia! Hän kiskoo hyvällä kaupalla väärää voittoa vääräuskolaisilta, tuo uskoton koira, ja pyytää viisitoista prosenttia oikeauskoisilta katolilaisilta... Käsitätkö minua, juutalainen? Sinulla on kahden viikon viivytys-aika ensimmäisen makson suorittamista varten, sitten miljoona viikossa siksi, että olet antanut kaksikymmentä miljoonaa. Sieni, miksi sinä minulla olet?" Ja keisari lähti suuttuneena huoneesta saman salakäytävän kautta kuin hän tullutkin oli. Ferdinand III ei ollut mikään ankara itsevaltias, mutta kaikkien nöyryytysten perästä, joita hänen itse oli täytynyt kärsiä vastapintaisten vaaliruhtinaittensa takia, oli tämä hänen ylpeydellensä oikeana lievityksenä, että hän kerrankin saattoi masentaa raharuhtinasta, varsinkin kun tässä oli niitten miljoonain säästäminen kysymyksessä, joita sodan hehkuva Molok nielasi. Jos tämä hallitsia olikin niin ymmärtämätön, että hän luuli voivansa vaatia miljoonia pakkolainana yhtä helposti, kuin hänen sotapäällikkönsä vaativat niitä pakkoveroissa, niin hänen pää-hovimarsalkallansa ei kuitenkaan ollut saamaa onnellista mielikuvitusta. "Istukaa", sanoi kreivi kohteliaasti, kun ovi pantiin kiinni hänen herransa mentyä. "En saattanut keisarin läsnäollessa osottaa teille sitä kohteliaisuutta, jota ikänne vaatii." Rahakauppias istui. "Hyvä herrani", sanoi kreivi, "tahdonpa sanoa minun hyvä herra keisarillinen hovipankkiirini, jos tuollaista vähäpätöisyyttä haluatte, toivon että ette väärin käsitä hänen majesteettiansa. Tiedättehän, että tuo habsburgilainen veri äkkiä kuohuilee partaittensa yli, mutta kun armollinen herramme saa aikaa tyyntyäkseen, ei teillä ole mitään pelättävänä. Hän on päin vastoin lempeä ja oikeutta rakastava, teillä on paljon toivottavana, kun vain asetutte hänen määräystensä mukaan. Ryhtykäämme jälleen asiaan. Älkää pyytäkö liikoja; älkää pyytäkö uutta lakia siinä, missä tiedätte, ettei keisari mitään voi noita hengellisiä vaaliruhtinaita vastaan, jotka ankarasti pitävät kiinni uskonkaavoista. Mitä taas tuohon eiliseen väkivaltaan tulee, jätetään syytös juutalaisia vastaan sillensä ja rahastosta maksetaan kohtuullinen vahingon korvaus. Tässä on luettelo vakuuksista, aluksi kahdellekymmenelle miljoonalle. Valitkaa ne, mitkä parhaana pidätte! En uskalla myönnyttää teille viittätoista prosenttia, koska hänen majesteettinsa aivan jyrkästi on sitä vastaan, mutta ajatelkaamme tässä jotakin välitietä. Mitä sanoisitte kymmenestä prosentista? Olemmeko yksimielisiä?" "Minä olisin, jos takuut olisivat vastaavat, mutta, teidän jaloutenne, suokaa minun tuota epäillä. Katsokaatte tätä panttia tässä... ja tätä... ja tätä ovat jo ennestään puolesta arvostaan pantattuna." "No niin, mitäpä ei tehdä, kun rahoja tarvitaan? Ottakaa pääomasta nuot viisi prosenttia, joista te noin sitkeästi kiinni pidätte. Me asetamme lainan yhdeksäänkymmeneenviiteen sadan sijasta. Se tekee kahdestakymmenestä miljoonasta yhden miljoonan vähennyksen pääomasta." "Teidän jaloutenne suvaitsee laskea leikkiä. Otaksukaa että menetämme ainoastaan neljä miljoonaa vakuuksien kautta, ja teidän jaloutenne tarjoo vain yhden miljoonan vähennyksen pääomasta! Myöntäkää kolmenkymmenen prosentin vähennystä, seitsemänkymmentä sadasta, niin saatte lainan kuudesta prosentista, kuten hänen majesteettinsa suvaitsi ehdotella." Hovimarsalkka puri huuliansa. Nämät olivat kovia ehtoja, mutta ei mitään tavatonta näihin aikoihin, jolloin lainaaja välistä ei saanut nimellisarvon määrästä muuta kuin puolen. "Tiedättekö myöskin, hyvä herra hovipankkiirini, mitä te ja teidän uskonheimolaisenne kieltämisellänne uskallatte?" kysyi hän, noputtaen kynäveitsellään pöytään. "Tiedän", vastasi Ruben aina yhtä tyvenenä. "Tämä ei ole ensi kerta, jolloin me karkotettuna yhdestä valtakunnasta asetumme toiseen. Mutta suokaa minun huomauttaa teitä siitä, että suurin osa valtakunnan kiinteimistöistä ja valtaruhtinaitten yksityisestä omaisuudesta on meidän varalle pantattuna." "Sitoumukset julistetaan mitättömiksi." "Mahdollista, mutta silloin katoo myöskin luottamus eikä anneta lainaa." "Mikä on viimeinen hintanne?" "Kolmenkymmenen prosentin vähennys pääomasta, kuuden prosentin korko, sisään- ja takaisinmaksut määrätyllä ajalla, täysiarvoisessa rahassa. Me emme hyväksy keisari Ferdinand II:sen ala-arvoista rahaa. Minä annan varman vastauksen tulevana keskiviikkona, sitte kuin olen vakuutuksia tarkastanut." "Ja minä odotan teitä täällä keskiviikkona, von Miltitz, saattakaa hovipankkiiria!" Täten oli keskustelu loppunut. Päähovimarsalkka kreivi Trautmansdorff antoi ilonsa esteettömästi tulla ilmi, juutalaisen mentyä. "Noin älykäs ja kuitenkin petetty!" huudahti hän, valtioviisaan hymyily huulillaan. "Näistä vakuutuksista hän ei viittä prosenttia saa takaisin. Mutta hän on laatinut lakia keisarille, ja ellei hän olekkaan saanut kaikkia, on hän kuitenkin saanut lupauksia. Sehän on sillä tavalla kuin tämä kansa tunkee itsensä läpi. Tänään askel taaksepäin, huomenna kaksi askelta eteenpäin. Mitä on keisarin voima rahan suhteen? Tuo kumartava, aina tallattu, aina nöyrä, aina neuvokas mammonan palvelia on tällä haavaa mahtavampi kuin Ferdinand III ja hänen roomalainen valtakuntansa." Ruben Zevi sanoi mennessään, itseksensä: "Jos tämä laina olisi ainoana toimenani, niin pantit minun häviöön saattaisivat. Mutta tämä laina on satojen entisten panttina. Kylläpä kannattaa olla valtioille välttämättömän tarpeellisena. Minä ja keisari tarvitsemme toisiamme. Nimittäköön vain meitä rotiksi ja raatelia-eläimiksi; me imemme hänen valtakuntansa maitoa siksi, että meidän aikamme on tullut." Kello 9 illalla ilmaantui Ruben Zevin linnaan vähäläntä mustanhiveä mies, joka ehtimiseen liikkuvine käsineen ja jalkoineen muistutti maassa matelevaa kuorieläintä. Se oli musta Kuntz. "Mistä olet tämän neulan löytänyt?" kysyi häneltä Ruben Zevi, näyttäen hopealiljaa. "Virran luona sen löysin", vastasi Kuntz. "Mies, sinä valehtelet. Sinä olet sen löytänyt sotatanterelta, josta muunkin saaliisi olet saanut." "Mahdollista. En muista tarkoin. Minä löydän hyvin paljon." "Tahdotko näistä kolmesta kiiltävästä guldenista puhua minulle koko totuuden, taikka tahdotko halukkaammin, että palveliani sinua ruoskivat ja ajavat ulos?" "Köyhä mies pitää enemmän rahoista, kuin selkään saamisista. Mitä minä tietäisin? Minä ansaitsen leipäni missä saatan." "Noh?" "Se oli Neunburgissa." "Arvasin sen. Baierilainen vai ruotsalainenko?" "Kuollut kuin kuollut. Siellä oli sannassa jalka. Vedin ulos jalan, kaksi säärtä ja yksi poika." "Elikö hän?" "Mitenkä hän olisi kolmen jalan soran alla elänyt! Hänellä oli neula ja ruotsalainen taalari takin sisustaan neulottuna." "Siis ruotsalainen. Ja sinä et pistänyt häntä kuoliaaksi saadaksesi häntä paremmin ryöstää?" "Sellaisten rääsyjenkö takia? Saappaat eivät olleet guldeninkaan arvoisia. Vähän hän jaloillaan potki, on hyvin tavallista että kuolleet ihmiset potkivat." "Hän eli siis vielä?" "Tiedänkö minä sen? Hakatkaatte pää kukolta poikki, niin kyllä se sittenkin vielä lentää." "Luuletko voivani tehdä sinulle joko hyötyä tahi vahinkoa?" "Rahat saattavat aina tehdä sekä hyötyä että vahinkoa", -- vastasi ruumiinryöstäjä ivallisesti nauraen. "No hyvä, mene Neunburgiin, hanki itsellesi mitä tarkimmat tiedot pojasta, jolta neulan olet löytänyt. Mutta älä koetakkaan valehdella minulle; näethän, ettei se maksa vaivaa. Kaksikymmentä guldenia jos varmaan tiedät, että poika elää. Neljäkymmentä, jos saatat sanoa missä hän on. Sata, jos tuot hänen elävänä luokseni, ja hirsipuu, jos minua petät taikka laiminlyöt tehtäväsi. Ymmärsitkö?" "Olen ymmärtänyt, sata guldenia." Ja musta Kuntz lupasi pyhälle Hubertille hopeoitun vahakynttilän, jos pyhimys auttaisi häntä ansaitsemaan noin hyvää löytäjäispalkkaa. Ruben Zevi tarkasteli uudestaan hopealiljaa. "Saattaa tämä olla toinen, mutta saattaapa se myöskin olla toinen", sanoi hän miettiväisenä. "Miksikä en merkinnyt erilailla noita molempia neuloja? Miksikä et osaa puhua, sinä Claude Ballin kuljeskeleva lilja? Miksikä et saata kertoa kenenkä käsissä olet ollut?" 18. Seikkailuja Böhmissä. Ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia. Kuukauden perästä tuli musta Kuntz takaisin muassaan poika, jonka hän vakuutti olevan saman, jolla hän oli havainnut hopeaneulan. Kertomus ei ollut huonosti kokoonpantu. Poika sanoi olevansa Ruotsista sekä seuranneensa käskyläisenä ruotsalaista sotaherraa; upseeri oli tullut haavoitetuksi sekä antanut neulan uskollisen hoidon palkaksi pojalle. Ruben Zevi keskeytti tämän kertomuksen aivan jyrkästi muutamilla ruotsalaisilla sanoilla, joita hän aikoja sitten oli oppinut Puolassa sotavangeilta. "Kuinka vanha sinä olet?" Poika katsoi häntä hämillään ja vastasi änköttämällä: "Aus Schweden." "Ulos kohta!" kirkasi juutalainen raivostuneena, ja sadan guldenin sijasta tuli musta Kuntz todellakin luuletellun ruotsalaisensa mukana piiskalla pois ajetuksi linnasta. Tähän aikaan oli kullatulla Rubenilla vastusta ja vaivaa käsirahasta, jonka hänen tuli antaa keisarille valtioluvalliseen tarkoitukseen, nimittäin ruotsalaisten surmaamiseen. Uskonheimolaisten rahavarastot olivat täynnä velkakirjoja, mutta rahasta tyhjinä. Hollantilaiset Moseksen uskolaiset rahakauppiaat, joilla oli se kadehtittava etu-oikeus että olivat yhteiskunnallisen lain alaisia, olivat myöskin tyhjentäneet raha-arkkunsa sotaa varten, jota käytiin Espaniaa ja sen, juutalaisille vaarallista, inkvisitsioonia vastaan. Juutalaisten rahoja oli muassa joka sodassa ja joka maassa. Toinen miljoona lähti sotaan toista vastaan, toinen velkakirja repäsi rikki toisen. Sama lainan-antaja saattoi varustaa kaksi toisiaan vastustavaa vihollisjoukkoa sotaan. Jos toinen lainan-ottaja tuli kykenemättömäksi maksamaan, täytyi toisen maksaa kahta enemmän. Voittajan saalis virtaili aina huomaamattomissa puroissa lainan-antajalle takaisin. Verrattuna meidän aikuiseen rahakauppaan oli liike 1600-luvulla sellainen, että valtiolainat koska rahalla oli korkeampi arvo, eivät vielä tehneet miljaardeja vaan korkeintaan viisikymmentä eli sata miljoonaa ja tätä tointa harjoitettiin myöskin paremmin vaivihkaa. Löytyi välikauppioita, konttooreita ja asiamiehiä, löytyi hypoteekki ja panttikirjoja, vieläpä suurissa kaupungeissa pörssirakennuksiakin, mutta siellä ei ollutkaan noteerattuja tahi sähkösanomalla ilmoitettuja kurssia, ei sanomalehtiä, ei äkkiä, tänään saatuja rikkauksia, jotka huomenna omistajansa häviöön veivät, ei mitään kiihkeää toimintaa sellaisilla papereilla, jotka tänään nousivat ja huomenna laskivat. Mammonaa palveltiin silloinkin kuten kaikkina aikoina, mutta ilman julkisia ylimmäisiä pappeja ja alttareita; suuri yleisö eli tietämättömänä välikauppiain salaisista vehkeistä. Ruben Zevin täytyi moniaalle matkustaa ja keväällä 1642 oli hän matkalla Pragiin, kun häntä eräs seikka kohtasi. Tämä oli vaivalloinen matka, tämä lyhyt tie Pragiin. Maa oli hävitetty aina multaan asti, kaupungit ja kylät poltettuna, vainiot nurmettuneena, monialla nuoren vesaston vallassa, asukkaat sodan hävittämisen, pakenemisen, nälän ja ruton takia melkein loppuun kuolleet. Tämä onneton maa oli tällä haavaa ruotsalaisista vapaa, mutta keisarin joukot, jotka olivat tänne marssineet heidän sijaansa, eivät olleet rahtuakaan heitä paremmat, ennemmin pahemmat. Asukkaat eivät uskaltaneet tulla esiin piilopaikoistaan. Jos joku uskalsi näkyviin tulla, joutui hän ryövärien käsiin, jotka ryöstivät kaikki, mitä löytyi, aina linnoituksen muurien juurelle saakka. Paitsi Italiaa ei siihen aikaan löytynyt yhtäkään maakuntaa, joka olisi ryövärein takia ollut niin pahassa huudossa kuin böhmiläiset vuoret ja metsät. Karkulaisia kaikista niistä sotajoukoista, jotka väkivaltaisesti olivat maassa majailleet, kokoontui nälän ja saaliinhimon pakottamana yhteen, ja heistä syntyi kaksikymmen-, viisikymmen-, välistä satamiehinenkin joukko, ja nämät eivät väkivaltaisia töitä kammonneet. Pienet kaupungit eivät saaneet näiltä olla rauhassa, vielä vähemmän kylät ja talot, missä sellaisia vielä löytyi. Asukkaat sidottiin ja pakotettiin kaikenmoisten kidutusten kautta ilmiantamaan ne paikat, johonka olivat tavaransa tallentaneet. Nämät olivat Tillyn ja Wallensteinin, vihdoin myöskin Banérin sotilaita, jotka näin olivat noita kekseliäitä kidutus-tapoja toimeen panneet. Muutamat kaasivat lantavettä noitten onnettomien suuhun. Toiset väänsivät piin pistoolistaan ja pistivät uhrinsa peukalon aukkoon, sekä väänsivät vääntiön jälleen kiinni. Toiset taas ripottelivat suoloja kurjan raukan haavoissa olevien jalkojen alle, vetivät jouhen hänen kielensä läpi taikka väänsivät solmuisen nuoran hänen otsansa ympäri. Jos leivinuunia löytyi, oli sekin käytettävänä aseena, sillä siihen pistettiin uhrit, ja uunin edessä paloi hiljakseen valkea, jotta savu ja kuumuus pakottaisivat noita puoleksi kärventyneitä uhreja tunnustukseen. Historia -- ja erittäinkin kolmikymmenen-vuotisen sodan historia -- on rikas noista ihmishaamussa olevista pahan hengen ilmiöistä, mutta paholainen ei tottele syyn ja vaikutuksen lakia: hänen työnsä löytyvät, vaan häntä itseä ei sanota olevan olemassa. Tällaisissa tunnetuissa ajan-oloissa ei kukaan saattanut matkustaa ilman suurta saattojoukkoa, ja Ruben Zevin muassa oli kaksikymmentä hyvin varustettua ratsumiestä, kaikki hänen omaa väkeänsä ja israelilaisia, sillä vieraisiin palkkasotureihin ei kukaan uskaltanut luottaa. Itse ratsasti hän, niin seitsemänkymmen-vuotinen kuin olikin, vahvan hevosen seljässä, jonka satulantuppeen oli pistetty kaksi pitkää ratsastajapistoolia. Kultaa oli hänellä mukana ainoastaan sen verta, mitä matkalla tarvittiin. Tämä tapahtui toukokuussa 1642, vähän runsaammin kuin vuosi Neunburgin kukistumisen jälkeen. Matkue oli aamulla jättänyt tuon pienen Dobrschanin kaupungin, joka sijaitsi läntisessä Böhmissä, ja ratsasti pitkin Radbusavirran mutkailevaa rantaa sekä toivoi ennen iltaa ennättävänsä Pilsenin linnaan. Kaksi ratsastajaa ratsasti edellä vakoojana ja toista kaksi perässä jälkijoukkona. Tie oli huono, matkaa kesti kauemmin kuin oli arveltu. Meidän päivinämme käy rautatie Pilseniin melkein samaa suuntaa, se kulkee penikulman verran koilliseen päin Dobrschanista Radbusan ylitse. 1642 oli ylimenopaikka lähempänä linnoitusta, ja aurinko laskeutui jo länteen, kun nämät matkustajat ehtivät mainittuun paikkaan. Siinä oli silta rikki revitty, luultavasti sodan tarkoituksia varten, ja koska kevättulva vielä oli kova, näytti siltä, kuin tässä ei olisi ollut mitään ylipääsemisen mahdollisuutta, varsinkin, kun ihmis-asuntoja ja oppaita ei löytynyt tässä hävitetyssä seudussa. Matkue seisattui. Taivas meni pilviin, tunnin päästä oli varmaan jo pimeä, eikä täällä saattanut yötä viettää. Päätettiinpä siis raivata tietä viidakon lävitse tällä puolen virtaa, siinä toivossa, että löytyisi lauttapaikka tahi kaalamo, taikka joku katto, jonka alla suojaa saisivat uhkaavan rajuilman tullessa. Metsä taajeni, maa kävi louhikkoisemmaksi. Tultiin rotkotielle, vuorensolaan, jonka kylkijyrkänteessä puro, ahdattuna kapeaan onkaloon, vaahtoisena virtaili tuntemattomiin syvyyksiin. Matkustajat eivät uskaltaneet jatkaa matkaansa vaan pitivät itsensä onnellisina, kun vuorenrinteessä havaitsivat tuollaisen lammasnavetan, johon seudun paimenet tavallisesti olivat ajaneet laumojansa yöksi, siihen aikaan, kun Böhmissä vielä karjalaumoja löytyi. Tämä oli suuri katettu suojus, ilman akkunoita, ovia, tulisijaa ja lattiaa; harvat seinät ulottuivat vain puoliväliin suojan korkuutta, ja niin suuri se oli, että matkuejoukko mahtui sinne hyvin, hevosineen ja sälyineen. Vartioita asetettiin ulos, kuten sodassa ollessa; hevoset seisoivat satuloittuna. Valkea tehtiin, illallinen asetettiin esiin mukana olevista varoista, makuupaikkoja valmistettiin lehdistä ja varvuista. Iltarukousta ei myöskään unohdettu, he olivat kaikki oikeauskoisia israelilaisia. Assar Kaba, Ruben Zevin tallimestari sekä hänen henkivartiastonsa johtaja, espanjalainen, sorea, voimakas juutalainen, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi, luki rukouksen ja sen jälkeen ensimmäisen Moseksen kirjan kahdeksannenkolmatta luvun: "Jakob läksi Ber Sabasta ja meni Haramiin. Ja hän joutui yhteen paikkaan, ja oli siinä yötä, sillä aurinko oli laskenut, ja otti kiven siitä paikasta, ja pani päänsä alaiseksi ja makasi siinä paikassa. Ja hän näki unta, ja katso, tikapuut seisoivat maan päällä, joitten pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kävivät ylös ja alas niitä myöten. Ja katso, Herra seisoi niiden päällä ja sanoi: minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs Jumala, ja Isakin Jumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja sinun siemenellesi... Ja katso, minä olen sinun kanssasi, ja varjelen sinua, kuhunkas ikänänsä joudut." Nyt oli aivan pimeä; suuria vesipisaroita rupesi satelemaan. Matkajoukosta oli jo osa nukkunutkin, kun navetan ulkopuolelta kuului pyssynhanan napsaus, mutta valkeaa ei näkynyt, sillä ruuti oli kai käynyt märäksi. Kohta sen jälkeen ilmoitti vahti, että varjo oli hiipinyt hänen sivutsensa ja kadonnut pimeyteen. Neljä miestä lähetettiin urkkimaan. He eivät vielä olleet takaisin palanneet, kun seinän ja katon väliseen avoimeen tilaan ilmestyi pää ja matala ääni sanoi: "Gefahr! Gefahr! Todt gebrannt werden!" [Vaara, vaara! Tulla kuoliaaksi poltetuksi!] Nyt kaikki, jotka nukkuivat, herätettiin, kaksi miestä lähetettiin ulos ja ne palasivat muutaman minuutin kuluttua sekä toivat muassaan puolikasvuisen pojan, retuisen, likaisen ja niin hirveän hurjan näköisen, että muutamat noista pelästyneistä israelilaisista tekivät ristinmerkin, samati kuin olivat nähneet katolilaistenkin tekevän, sillä peikkoja ja paholaisia vastaan ei mikään muu auttanut. Vanki oli oitis antanut ottaa itsensä kiinni, koettamattakaan mennä pakoon. Häntä tutkittiin ja hän vastasi samalla matalalla äänellä, ikään kuin hän olisi peljännyt jonkun kuuntelemista: "Gleich fort! Todt gebrannt werden!" [Kohta pois! Tulla kuoliaaksi poltetuksi!] Tyytymättömänä tuohon lyhykäiseen vastaukseen, antoi Assar Kaba kahdella pyssyllä tähdätä poikaa ja kysyi, kuka hänen oli lähettänyt. Tuo repaleinen poika nauroi ylenkatseellisesti ja vastasi böhmiläis-saksalaisella murteella: "Ratsasta! ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia! Petrovitz odottaa uneen vaipumista ja keskiyön-aikaa." Kaikista Böhmin senaikuisista kuuluisista rosvoista oli Petrovitz älykkäin, verenhimoisin ja enimmän kammottu. Tässä pidettiin nyt pikainen sotaneuvottelu. Poikahan saattoi olla petturi, houkuttelia, joka oli lähetetty salakoukuilla viemään saalista väijyksissä olevien kynsiin. Näyttipä turvallisemmalta pysyä aseittensa lähellä katoksen alla, joka kuitenkin tarjosi jonkunlaista suojaa, kuin lähteä ulos tuntemattomille teille pimeään yöhön. Tämän neuvottelun aikana palasivat ensimmäiset vakoojat. He olivat hiipineet rotkotielle ja nähneet etäällä vuoriseinän takana leirinuotion. Peljättävänä oli, että suurivoimaisempi joukko ryntäisi heidän päällensä ja vakoojat kehoittivat kiireiseen pakenemiseen samaa tietä myöden, jota tulleetkin olivat. Neuvo hyväksyttiin. Hevosten kaviot käärittiin oljilla, jotta ne eivät antaisi ilmi pakenevia. Mutta tällaisessa pimeässä, äärettömän huonolla tiellä, ilman opastajaa! "Minä tiedän tien. Sitokaa minut ensimmäisen ratsastajan eteen, mutta jättäkää minulle ohjat ja antakaa käsieni olla vapaat! Ampukaa luoti lävitseni, jos teitä petän!" Tässä ei muuta neuvoa ollut. Hetken perästä tuo pieni joukko, niin ääneti kuin mahdollista taas matkusti yön pimeässä. Vesisade, joka rätisteli kalliopaasia vasten, vaikutti myöskin puolestansa, ettei ääntä kuulunut hevosten varovaisista askeleista, kun kulkivat kivien ja rytöpuitten välissä. Tällä tavalla oli melkein ehditty pois vuoriseudusta, kun yhtäkkiä laukaus välähti esiin eräästä solasta. Se valaisi hetkellisesti tämän synkän erämaan ja sammui pian, mutta sitä seurasi kaksi ja kolme laukausta. Vuoret kajahuttivat äänet takaisin, joten siinä luuli kuulevansa pitkällisen pyssyn paukkinan kaikkialta. "Ei se ole mitään", sanoi poika nauraen. "He tähtäävät huonosti pimeässä ja heidän pyssynsä pettävät sateessa. He eivät ammu osatakseen vaan antaaksensa ilmoitus-merkkiä." Hän oli oikeassa; he eivät osanneet yhteenkään. Mutta nyt oli joukko ehtinyt viidakkoon ja joka askeleelta heillä oli edessä pensaikko tahi puun runko. Ratsastajien täytyi astua alas hevosten selästä ja taluttaa niitä. Vanki jätettiin yksin satulaan, hänen ratsumiehensä talutti Ruben Zevin hevosta. Hänen seitsemänkymmentä vuottansa panivat jalkamatkustusta vastaan tällaisessa tilassa. Opas onnistui löytämään polun, jota myöden vihdoin tultiin aukealle kentälle, mutta viidakko oli vienyt heiltä kalliin ajan. Kun saattoi erottaa, että näköala oli laveampi, seisattui opas, ja kehoitti ratsumiehiä juottamaan hevosiansa vesilätäköistä, joita sateesta oli syntynyt. "Ne luultavasti piankin tarvitsevat unkarilaisia jalkoja", muistutti hän. Unkarilaiset hevoset olivat kaikista parhaat juoksiat. Poika oli astunut alas hevosen selästä sekä kuunteli nyt sille taholle josta tuuli puhalteli. Sitten viskasi hän itseänsä alas sileälle kalliolle laski korvansa sitä vasten ja kuunteli taas henkeänsä vetämättä. "Arvasinpa sen", sanoi hän vihdoin vilkkaasti. "Heitä on neljäkymmentä tahi viisikymmentä hevoismiestä. He ovat kulkeneet kiertotietä välttääksensä viidakkoa. Meillä on kymmenen minuutin ennätys." "Kuka on kulkenut kiertotietä?" "Petrovitz." Muuta ei tässä tarvittu. Tämä ainoa sana pani nämä pakenevat kiidättämään hevosiansa. Ruben Zevi seuralaisineen ajoi hurjaa vauhtia yli aukean kentän; kylvämättömien vainioitten, metsistyneitten laidunten ja kylien raunioitten sekä nurmettuneitten polkujen yli. He kulkivat kaalamon poikki Radbusan luona melkein tietämättään. Onneton se ratsumies, jonka hevonen pimeässä kompastui kantoon tahi taittoi jalkansa niljakkaaseen kiveen. Ei ollut kellään aikaa odottaa tahi auttaa. Kaksi miestä jäi jälkeen. Sade oli vähitellen tauonnut, ja tuo pimeä yöllinen taivas selkeni vähän, niin että puolikuun hopeinen syrjä välistä pilkisteli vuorien ylitse ja Böhmer Waldin huiput erottuivat. "Onko meillä vielä pitkäkin matka Dobrschaniin?" kysyi Assar Kaba, ratsastaessaan; hän oli nyt saanut täydellisen luottamuksen oppaaseen. "Dobrschaniin? Me tulemme Niirschaniin, sinne on tasaisempi tie, ja sen linnaväki saattaa tulla meille hyödylliseksi. Meillä on vielä runsaasti penikulma ratsastettavana." "Se penikulma käy sitkeäksi. Meidän hevosemme väsyvät." "Se penikulma saattaisi viedä meiltä pään", vastasi poika, "jolleivät Petrovitzin hevoset olisi yhtä väsyneet kuin meidän. Hän teki eilen epä-onnistuneen partioretken Tuschkania vastaan." Hetken perästä alkoi toukokuun aikainen päivä koittaa. Pakenevilla ei ollut aikaa katsoa taaksensa, mutta he luulivat kuulevansa hevosenkavioin kopinaa, joka yhäti tuli lähemmäksi. Ruben Zevin hevonen vaipui alas kontilleen, ja vanhus saattoi tuskin pysyä satulassa, niin väsynyt hän oli. Assar Kaban hevonen oli vahvin, hän nosti herransa eteensä satulaan ja jatkoi ratsastusta. Yhä lähemmäksi tuli Petrovitz ja hänen muassaan häviö. Eräässä tien polvekkeessa saattoivat pakenevat laskea takaa-ajajansa, jotka olivat heistä tuskin kahden tuhannen kyynärän päässä. Siinä oli noin neljänkymmen-miehinen joukko ratsastamaan oppineita ryöväreitä, ja he tulivat tuulen puolelta. Saattoipa selvästi kuulla hevosten kuorskunaakin. Pakenevista tuskin kukaan enään toivoi pelastusta, kun poika, joka etupäässä ratsasti, osotti sormellaan heidän edessään tien varrella olevaa esinettä ja huudahti: "Katsokaa! Kahden minuutin perästä me pääsemme taas vähän matkaa heidän edellensä!" Tien varrella oleva esine oli yksi noita, kivestä karkeasti hakattuja, neitsyt Maarian ja Jesus lapsen kuvia, jotka moniaalla ovat tien viereen asetettuna, erittäinkin tienristeyksissä, osaksi rukouspaikoiksi ohikulkeville, osaksi säästölaatikoiksi hyväntekeväisiä tarkoituksia varten. Hetken perästä nähtiin takaa-ajajien seisahtuvan, ennenkuin olivat ennättäneet Maarian kuvalle, sekä kiistelevän keskenänsä. Siinä tuli kiivas väittely; ryövärijoukko hajaantui kahtia, kahden puolen oleville vainioille, sillä tavoin kiertääksensä kuvaa. Enimmän paatuneet tahtoivat ratsastaa suoraan eteen päin, mutta enintä osaa ei saatu menemään ristinmerkkiä tekemättä ja avea rukoilematta tämän pyhän paikan ohitse. Vihdoin kaikki valitsivat kiertotien. Kuultiin, miten Petrovitz kiroillen kehoitti ynsistelevää väkeänsä kiirehtimään, sillä eräällä ylängöllä, lähellä Niirschania, näkyi etäällä osasto keisarillista hevosväkeä. Mutta vainiomulta, jota sade oli liuottanut, takertui väsyneitten hevosten jalkoihin, ja tämä sekä kiertotie tuotti pakeneville ennätystä. Ruben Zevi ja hänen vielä väsyneemmät seuralaisensa ennättivät viimeisessä hetkessä sen ylängön juurelle, jonka huipulla ratsuväenpatrulli vartioitsi ympärillä olevaa seutua. Petrovitzin joukko näki teeskentelemättömällä raivolla, miten heidän varma saaliinsa pääsi pakoon; teki uhkarohkeana pysäyksen ikään kuin odottaen päällekarkausta, ja laukaisi pyssynsä vaativasti ilmaan. Tämä ei huomaamatta jäänyt. Harmistuneena noin suuresta julkeudesta, kannusti keisarillinen ratsuväki hevosensa ottaaksensa vaatimusta varteen. Mutta Petrovitz ei tällä kertaa uskaltanut ryhtyä epätasaiseen taisteluun. Hän lähti ylvästellen ja hampaitaan näyttäen takaisin vuorenrotkoihinsa. Kuitenkin hänen tällä julkeudellansa sekä Tuschkania vastaan tehdyn ryntäyksensä ja lukemattomien muitten ilkivaltaisuuksien kautta onnistui saada intoa tuohon Böhmin velttoon keisarilliseen hallitukseen. Pilsenin linnaväki sai apua Niirschanista ja käskyn tehdä lopun ryöstäjien tuskastuttavista konnantöistä. Muutama viikko sen jälkeen, kuin Pertovitz onnistumatta oli kullattua Rubenia takaa ajanut, hän saarrettiin ja ajettiin ikään kuin susi ulos vuorenrotkoistaan, solasta solaan. Hinta, joka hänen päästään oli luvattu, houkutteli yhden hänen omista miehistään ampumaan häntä takaa päin, kun hän verisiä kasvojansa pesi eräässä lähteessä. 19. Tunnettu. Veri minun verestäni, sielu minun sielustani. Ruben Zevi oli kadottanut kaksi palveliaa ja kolme hevosta, joita ei koskaan löydetty. Sillä aikaa kuin hän oli pakoitettu levähtämään Niirschanissa, kylvetettiin ja vaatetettiin se metsistynyt poika, jota hänen tuli siitä kiittää, että oli pelastunut varmasta kuolemasta. Rääsyläinen raukka muuttui kokonaan muodoltaan ja esiintyi nyt kauniina, hoikkana, noin viiden- tahi kuudentoista-vuotiaana nuorukaisena. Jotakin hurjaa, ynsistelevää, ilmaisivat hänen ruskeat silmänsä vieläkin; hänen kotkan-nenänsä ja musta tukkansa sekä nuortea vartalonsa muistuttivat itämaista sukumuotoa, ja se uhkarohkeus ja ylenkatse, jolla hän vaaraa ja elämää katseli, muistutti Petrovitzia; mutta hänessä oli myöskin jotakin, joka vastustamattomasti vei häntä vanhan israelilaisen suosioon. Turhaan Ruben Zevi kyseli itseltään, mikä siinä oli, että hän, jota kokemus oli opettanut epäilemään kaikkia tuntemattomia, näkemään heissä joko vihollisia tahi pettureita, aina tuosta lammasnavetassa vietetystä vaarallisesta yöstä asti, tunsi erinomaista luottamusta tähän nuoreen ryöväriin -- sillä mikäpä muu hän saattoi olla? -- joka oli pettänyt kumppaninsa ja sitä pikemmin saattoi pettää ketä hyvään. Poika oli rohkeasuinen ja suorapuheinen kaikessa, mitä Petrovitzin joukkoa koski. Hän kertoi mitenkä nuot rosvot olivat olleet välistä yhden, toisinaan toisen tien varrella väijyksissä saadaksensa kiinni matkustavia sekä vaatiaksensa heiltä rahoja; kuinka he saaliinhimonsa tyydykkeeksi olivat käyttäneet kaikkia keinoja ja sitten lyöneet kuoliaaksi vankinsa tahi syösseet heidät syvyyksiin. Kylissä he olivat ryöstäneet, ja yön-aikana polttaneet pienemmät kaupungit, keskenään he saaliista tappelivat, kun johtaja ei ollut läsnä, vaan kun hän oli saapuvilla, he teeskennellen osottivat rajatonta kuuliaisuutta tuolle pelottavalle miehelle, jota he yhtä paljon vihasivat kuin pelkäsivät. Heidän Dobrschanissa olevat vakoojansa olivat ilmoittaneet rikkaan juutalaisen matkasta ja he olivat rikkoneet sillan pakottaaksensa matkuetta vuoriteille. Uupumuksiin väsyneenä epä-onnistuneesta ryntäyksestään Tuschkania vastaan olivat he tänään saaliin säästäneet keski-yön ajaksi, koska he luulivat silloin paremmin saattavansa voittaa tuon hyvin varustetun seurueen sillä, että lammasnavetan neljä nurkkaa sytyttäisivät palamaan. He olivat tuosta keskustelleet nuotion ääressä, jolloin kertoja oli nukkuvinaan. Poika kammoksui näitä pahoja töitä, ja oli kauan tuumannut karata ja nyt yön pimeässä tehnyt, mitä aikoja sitten oli aikonut... "Tästä ei tule minua kiittää", sanoi hän, hurjalla rosvomaisella hymyilyllä. "Jos hevoset olisivat olleet ulkopuolella lieassa navetan edessä, olisin minä ottanut yhden ja ratsastanut matkaani. Mutta minä en saanut sijaa satulassa varoittamatta teitä vaarasta. Mihinkä minä olisin joutunut ilman hevosta? Heillä oli vakoojia joka pensaassa." "Oliko sinulla vuoristossa hyvät päivät?" kysyi Ruben Zevi. "Hyvät päivät? Olen kerta ennen istunut neljä päivää koirankopissa ja syönyt koiranruokaa. Petrovitzilla oli välistä niin paljo viiniä, että kun he olivat juoneet, unhottivat he pistää tapin hanaan takaisin. Nähdä nälkää tänään ja ahmailla huomenna. Eivät he minua lyöneet; minullahan oli tikari. Toisena päivänä he ampuivat jälkeeni, toisena sain kultarahan. Minä puhdistin musketit ja ruokin heidän hevosiansa. Vuorilla olisi ollut raitista elämää, joll'ei siellä olisi löytynyt kovin kurjia väijymispaikkoja. Olen nähnyt verta ennenkin, mutta minä en kärsi varkaantemppuja. He pelasivat väärillä nopilla!" "Kerro minulle, mitenkä sinä Petrovitzin joukkoon tulit!" Poika oli vaiti. "Sinä olet ollut ryöväri. Tiedätkö, miten ryöväriä rangaistaan?" "Ampukaa minut! Minkä vuoksi minä eläisin?" "Sinun pitää elää, joko tahdot tahi ei. Mutta kerro jotakin itsestäsi, jotta voisin sinulle armoa hankkia sotaoikeudessa! Mikä nimesi?" "Urban." "Eikö muuta?" "Niemand." "Katolilainenko?" "Niin he sanovat." "Mistä kotoisin olet?..." "Tähdistä." Vanhus katsoi häntä tutkistelevasta "Luota minuun. Sano, mitenkä tulit Petrovitzin joukkoon!" "Ne ottivat minun ja matkustavaisen Genualaisen kauppiaan. Hänen he tulessa paistoivat ja viskasivat Moldaun virtaan virvoittelemaan itseänsä." "Kuinka sinä kauppiaan luo tulit?" "Minä karkasin italialaisen kometiantin joukosta." "Ja mitenkä sinä heidän pariinsa tulit?" "Minä karkasin armeliaisuuden sisarien luota Insbruckista." "Miksikä? Eivätkö he olleet hyviä sinua kohtaan?" "He kastoivat minun katolilaiseksi ja antoivat minulle paavin nimen. Minä väsyin heidän iankaikkisiin messuihinsa." "Kuinka sinä heidän luoksensa tulit?" "He saivat minun eräältä baierilaiselta nunnalta. Minä olin haavoitettu ja kipeä. Hän oli löytänyt minun melkein kuolleena eräästä soraläjästä." "Missä?" Poika oli ääneti. "Urban Niemand, sinä olet pelastanut minun henkeni; minähän en voi muuta kuin olla sinun ystäväsi ja toivoa sinulle onnea. Missä hän sinun löysi!" "Neunburgissa." Ruben Zevi näki aavistuksensa toteutuvan ja aukasi pitkän kauhtanansa. Hänen alusnuttuansa piti rinnan kohdalta kiinni tuo liljanmuotoon valettu hopeaneula, ainoa koriste, jota hän käytti ja sitäkin sen vuoksi, että se hänelle oli rakas. "Tunnetko tämän neulan?" Poika punastui aina korviin saakka. "Se on minun neulani", sanoi hän hämmästyneenä. Ruben Zevi suuteli häntä hänen punastuvalle otsallensa. "Siinä kylliksi, että olet kantanut tätä neulaa", sanoi hän isällisellä hellyydellä. "Minulla oli yksi ainoa rakas poika ja yksi ainoa rakas tytär. Molemmille annoin Ranskanmaan enimmän kiitetyn kultasepän valmistaa tällaisen, niin taidokkaasti valetun neulan, ettei kukaan muu saattanut samanlaista tehdä. Herra on ottanut minulta poikani ja tyttäreni ja niitten kanssa katosivat myöskin hopeaneulat, joista heidän oli määrä tuntea toinen toisensa sanansaattajat, jos jolloinkin olisivat joutuneet hätään tahi Pulaan. Tahdotko nyt sanoa minulle, mistä tämän neulan olet saanut?" "Minä sain sen Lavilassa kreivinna Brahelta sen vuoksi, että olin löytänyt hänen kultavitjansa. Neulan piti olla merkkinä, jos minä hänen apuansa hädässä tulisin tarvitsemaan. No niin! Suomeen on kovin pitkä matka." "Tiedätkö keneltä kreivinna neulan oli saanut?" "Herra Aake Tottilta." "Tott? Aake Tottilta? Eikö se ollut hän, joka otti pakkoveroa Hampurista? Joko hän sitten on saaliinsa ryöstänyt sieltä tahi länsi Saksanmaalta, niin on tämä minun poikani neula. Mutta hän on myöskin ryöstellyt Puolassa, Liivinmaalla ja Itä-Preussinmaalla. Hän on saattanut löytää tyttäreni neulan. Toisen tahi toisen, mikä epävarmuus! Missä olet syntynyt?" "Suomessa." "Tarkoitat Liivinmaata." "En, Suomea." "Ja sinun vanhempasi?" Pojan katse kävi synkäksi. Tuo suuri polttava kysymys häpeästä tahi kunniasta oli tuossa taas. "Olen sanonut, että olen tähdistä", vastasi hän. "Hyvä. Pidä salaisuutesi, siksi että vapaa-ehtoisesti uskot sen sille, joka parastasi toivoo. Tahdotko palvelianani seurata minua ja jäädä luokseni? Sillä ehdolla kuitenkin, ettet karkaa, kuten sinun nyt näkyy olleen tapana." Urban Niemand mietti asiaa. "Antakaa minulle vapaus, jotta pääsen etsimään Ruotsin sotajoukkoa! Minä olen korpraalina eversti Gordonin väessä." "Sinä korpraali? Ja katolilainen?" "No niin! Minä tulen luterilaiseksi taas." Ruben Zevi piti tällaista uskontunnustuksen muuttelemista jotenkin kevytmielisenä tapana. Hän toivoi omalle varallensa voittavansa pojan ja lupasi turvatilleen hankkia sopivaa tilaisuutta karkaamaan ruotsalaisien luo. Tiet olivat nyt joksikin aikaa ryöväreistä vapaat, ja matkaa saatettiin esteettömästi jatkaa Pragiin. Sieltä rahakauppias palasi Passaun kautta ja ylös Tonavata Regensburgiin. Urban Niemand rupesi palvelukseen ja sai johtajakseen Assar Kaban, joka oli hänelle suosiollinen. Aluksi hän hoiti hevosia, jota työtä hän parahiten osasi. Hän oli juutalaislinnassa ainoa kristitty ja sellaisena muitten linnan-asukasten epäsuosiossa. Joas sanoi sedällensä: "Kuule, herra, uskollisen palveliasi varoitusta! Tuo pakana on ensi kapinassa aukaiseva portit ryöstäjille." "Ja minä sanon sinulle", vastasi Ruben Zevi ankarasti, "että, joka pojan päässä olevaan hiuskarvaankaan koskee, tahi ivaa häntä pilkallisella sanalla, sen minä ajan kuten koiran ulos linnastani." Illalla kotiin tulonsa jälkeen oli vanhus tapansa mukaan lukenut iltarukouksen Rachelin kanssa, kun hänen katseensa lankesi hänen vuoteensa ylipuolella seinässä olevaan kuvaan. Äkkinäinen kalpeus syntyi hänen kasvoihinsa; hän tarttui tytön käteen ja huudahti: "Hän liikkuu!" "Kuka?" kysyi Rachel hämmästyneenä. "Hän tuolla taulussa! Hän katselee minua niin, kuin hän eläessään katseli! hänen huulensa liikkuvat ikään kuin hän tahtoisi puhua!" Tyttö alkoi itkeä. "Ei, älä itke", jatkoi juutalainen, tullen taas tuntoihinsa. "Kutsu Urban tänne, tiedäthän, tuo vieras poika!" Rachel uskalsi muistuttaa, että nyt oli jo hyvin myöhäistä, sekä ettei yksikään väärä-uskolainen vielä koskaan ole saanut tahrata läsnä-olollaan linnan sisimmäistä pyhää paikkaa. "Mene! Minä tahdon hänen nähdä! Taikka... sinä olet neitsy Israelista... herätä Assar, anna hänen lähettää poika tänne!" Rachel meni. Vanhus katseli lakkaamatta kuvaa. Se ei enään liikkunut, mutta ihmeellinen yhtämuotoisuus, joka ensi silmänräpäyksessä oli häneen kummasti koskenut, näytti hänestä yhä enemmän hämmästyttävältä. Urban Niemand astui sisään, Assar ja Rachel seurasivat häntä. Lamppu siirrettiin niin, että se selvästi valaisi poikaa ja seinässä olevaa kuvaa. Ruben Zevin katse kulki toisesta toiseen ja silmänsä tulivat aina kosteammaksi siksi, ettei hän enään voinut hillitä kyynel-tulvaansa, hän veti pojan luoksensa ja suuteli häntä tuon tuosta. "Ettekö sitä näe? Ettekö ymmärrä?" huudahti hän Rachelille ja Assarille, jotka hämmästyneenä katselivat siihen suuntaan, johon hänen sormensa osotti. "Hän on Ruthin muotoinen!" muistutti Rachel teeskentelemättömästi. "Ihan hän itse", vakuutti Assar Kaba. Ruben Zevi nosti ylös päin kätensä sanoen: "Minä kiitän sinua isäini Jumala, joka olet antanut minulle tämän todistuksen! Silmäni ovat itkemisestä kuivuneet ja huokaukseni ovat lakastuttaneet sieluni. Yksi todistus ei vaikuta mitään, mutta kahden ja kolmen todistajan suussa ovat kaikki asiat pysyväiset... Nyt menkää, Herran todistajat, mene, Rachel, minun rakas lapseni; mene, uskollinen Assarini! Te saatte sitte kuulla Jakobin Jumalan neuvot. Minä tahdon olla yksin tämän pojan kanssa." Nuo kaksi läksivät, epätietoisina mitenkä he käsittäisivät tämän odottamattoman tapauksen. Vanhus tarttui Urbanin käsiin ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Tahdotko nyt vapaaehtoisesti sanoa minulle, kutka sinun vanhempasi ovat olleet?" "Minä en tiedä", vastasi poika todenmukaisesti. "Mutta jos minä nyt sanon sinulle, että hän tuolla taulussa, hän, tuo viaton, tuo puhdas, jonka Jumala on valinnut uhriksi koko sukuni syntien edestä, että hän oli äitisi... tahdotko silloin sanoa minulle, mitä sukuperästäsi tiedät?" "Minä en koskaan ole äitiäni nähnyt. He sanoivat, että hän kuoli tuntemattomana ja köyhänä, kylmänä talviyönä, samana hetkenä kuin me tulimme maailmaan." "Oi, minun Ruth lapseni! Minun siunattu tyttäreni, Herran uhri minun syntieni tähden!" nyyhkytti tuo onneton ja peitti käsillään kasvonsa. "Noin nuori ja noin murtunut, äärettömästi rakastettu ja kuitenkin noin lohduttamattomasti hyljätty! Katso, Herra on antanut isällesi tämän maailman tavarat saaliiksi, hänen kätensä ulottuu, avaran maailman ympäri, hän hallitsee näitä aarteita ja ne tottelevat häntä, mutta hän ei ole saattanut kurkottaa ainoalle rakastetulle tyttärellensä leipää, kun hän oli nälissään eikä vettä hänen juodakseen, kun häntä janotti, eikä retuakaan purppurastansa, kun hän vapisi vilusta! Tuntemattomana ja köyhänä! Sinä sen kuulet, Israelin Jumala, joka olet minulle antanut kaikki, hän on kuollut köyhänä, köyhänä, köyhänä... Halvin palveliani ei kuole niin köyhänä kuin hän!" Vanhus repi harmaita hapsiansa surunsa ylenmääräisyydessä siksi, että uusi ajatus syrjäytti entisen. Hän tarttui uudestaan pojan käteen puristaen sitä kovasti. "Sinä sanot: samassa hetkessä kuin me tulimme maailmaan. _Me_?" "Niin, meitä on kaksi. Sisareni Hagar ja minä." "Ja hän elää?" "Elää. Me erosimme kaksi vuotta sitten." "Missä?" "Suomessa." "Minä häntä etsin vaikka hän piiloutuisi vahvimman lumen alle, siksi että hänen löydän. Mutta sinä, minun Ruthini poika, veri minun verestäni ja sielu minun sielustani sinä olet tästä päivästä alkaen oleva _minun_ poikani!" 20. Tappelun edellä. Torstenson yksin säilytti järkähtämättömän levollisuutensa. Ruotsalaisista sotapäälliköistä on kaksi jalattomana hihnapaarissa saaneet tappelussa voiton; kolmas ja urhoollisin, jota hihnapaarissa kannettiin, kärsi tappion Pultavassa. Pelottavampana sodassa, ihmisenä etevämpänä, seurasi Juhana Banéria Kustaa Aadolfin paras oppilas Lennart Torstenson, jota salamaksi nimitettiin. Kovinpa häntä odotettiin, pitkät kuukaudet, keväästä 1641, kun Banérin sotaretken hedelmät näyttivät olevan häviölle jätettynä ja tuo päätön ruotsalainen sotajoukko sirpaleiksi hajonneena. Kaikki oli valmistettuna; rahat, sotajoukot, sotasuunnitelmat. Valtakunta näkyi antaneen viimeiset säästörahansa, viimeisen käsivartensa, jota ilman hän auran ääressä saattoi toimeentulla, mutta Torstenson ei tullut. Yksi noista katoavaisuuden rotista, jotka kalvavat sankarin elämänlankaa, oli hiipinyt ulos Ingolstadtin kosteasta vankilanholvista ja purrut itsensä siellä elin-ajaksi kiinni sotapäällikön jalkaan. Suuri sota komensi marssimaan; luuvalo komensi seisattumaan. Hän, jonka tuli voittaa, oli itse voitettu, ennenkuin hän tarttui sotamarsalkan sauvaan. Kateelliset kenraalit kiistelivät etuoikeuksistaan päällikkyydessä ja arvossa; vallattomat palkkasoturit panivat alkuun salakapinoita; vehkeiliöitä hiipieli sotaleiriin; valtio-viisaat käyttivät tilaisuutta sukkeluudellaan voittaaksensa toisiansa. Kaikki ajattelivat itseänsä eikä kukaan kansojen parasta ja sodan maailmanhistoriallista tarkoitusta. Kolmenkymmenvuotinen sota loppui siihen, että saaliista taisteltiin; siinä tapeltiin hävitettyjen maitten omistus-oikeudesta. Suuri piirre oli jäänyt jäljelle aikakauden vääristeltyyn muotoon, se oli uljas, vaan surkean raakuuden piirre: -- ihmishengen ja ihmis-onnen välinpitämättömyys. Tuostapa maat ja taivaat mullistettiin alussa, kun Magdeburg hävitettiin, kun Pasevalkin asukkaat kuoliaaksi lyötiin! Mitkä valitushuudot silloin kuuluivatkaan eräästä hävitetystä kylästä! Ketäpä niin kammottiin, kuin ihmistappajaa Götziä, kuin murhapolttajaa Holkia ja heidän vertaisiansa! Mutta siihen nyt oli totuttu ja tottumus tylsyttää. Miekka, tulisoihtu, kiskominen oli nyt kulkenut maasta maahan; kuka kuulee valituksia erämaassa? Lützenissä, sanoo Schiller, oli elämä arvonsa kadottanut, kun paras ja jaloin ei enään olemassa ollut. Kymmenen vuotta tämän jälkeen oli ihmishengenarvo niin polkuhinnassa, että sen saattoi ottaa ja heittää aivan kuten meidän aikana viskellään sikarinpätkää. Tätä hyödytöntä tavaraa tuhlattiin, kuten harvoin tätä ennen tahi harvoin tämän jälkeen. Ei siten, että miekan ja kuulan työ olisi tuottanut silloin suurempaa veren vuodatusta kuin myöhempinä aikoina. Päin vastoin, uudempi aika on kymmenkertaisesti lisännyt hävitysaseita ja sotaväen joukkoja. 1600-luvun sodassa haihtui elonkipinä pois, välistä irstaan elämän takia, toisinaan pienestä murhaniskusta, vähistä onnettomuuksista, väliin myöskin lukemattomien kärsimysten vuoksi, joista meidän ajallamme ei ole aavistustakaan. Kulkutaudit ottivat osansa, puute vielä enemmän. Wallenstein vei Adle Vesteen 60,000 miestä ja hautasi toiset puolet kuolleina. Gallaan onnistui kerta toisensa perästä muutamassa kuukaudessa ja melkein ilman taistelua hävittää monimiehiset sotajoukot. Marssiminen autioitten maitten läpi maksoi Banérille toisen puolen hänen sotajoukostansa. Piiritetty linna oli muurien ulko- ja sisäpuolella avoin hauta. Ja tämä kaikki lukuun ottamatta miestappoa aseettomien joukossa. Ihmishengen tuhlaamista lisäsi myöskin eräs omituinen tapa, jonka nykyajan sodankäynti aikaa on jättänyt, mutta joka syntyi siitä syystä, että kolmikymmen-vuotisen sodan sotamies enemmiten sai pitää huolta itsestään, miten parahiten saattoi. Saksalainen sotamies sai sotaretkelle ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, joittenka paikka oli kuormastossa, ja välistä heidän lukumääränsä oli kolme ja neljä kertaa suurempi kuin itse taistelevien. Nämät sotamiehen vaimot kuljettivat mukanaan vaatteita ja talouskapineita; he pesivät, keittivät ja toimittivat talouden töitä miestensä hyväksi, saattoivat myöskin ottaa osaa miestensä rosvomisiin ja liehua kuten korpit tappotanterella taistelun jälkeen ryöstääksensä kuolleita. Irtolaisnaiset ja kaikellainen roskaväki lisäsivät tungosta. Kun sitten sotajoukot näkivät puutetta, tahi kaatuivat taistelussa, jolloin loput hajaantuivat kaikkialle, silloin hajaantuivat myöskin nais- ja lapsiparvet; muutamat pääsivät pakoon ja joutuivat kurjuuteen, toiset tulivat voittajien saaliiksi, mutta suurin osa meni häviöön. -- Sekä Ruotsalaisen että suomalaisen sotamiehen täytyi jättää perheensä kotia, mutta hänen herransa vei usein vaimonsa mukaansa, vaan harvoin lapsensa. Vihdoin tuli Torstenson marraskuussa 1641 ja hänen kanssaan uusi yksimielisyys, uusi voima ja uutta väen lisää. Hän oli ainoa, joka oli käsittänyt suuren mestarinsa ajatuksia, ainoa, joka tunsi itsellänsä olevan voimaa tätä suurta sotaa johtamaan. Hänen päämaalinsa, jota hän ei milloinkaan ollut silmällä pitämättä, oli marssiminen Wieniin, pakottaaksensa siellä keisaria rauhantekoon. Mutta Torstensonilla oli vastustajana yhtä urhoollinen, mutta vielä älykkäämpi mies. Yksitoista kuukautta kului marssimisissa, piirityksissä, nälässä ja vaivoissa ennenkuin hänen onnistui pakottaa Piccolomini saaliiseen tappeluun. Tuli sitten pimeä lokakuun-yö 1642. Ruotsalainen sotajoukko piiritti tuon vahvasti linnoitetun Leipzigin. Sotamarsalkka oli myöhään illalla kutsunut kokoon sotaneuvoston Straussenhäuserin kylässä olevaan pääkortteeriin keskusteluksensa piirityksestä ja rynnäkön mahdollisuudesta. Läsnä olivat ruotsalaisen sotajoukon etevimmät ja kuuluisimmat päälliköt: -- Torstensonin lähin mies, tuima valtiotykistönpäällikkö Juhana Liljehöök, jonka otsa oli syvissä rypyissä, silmät harmaat, terävät; -- urhoollinen Ja saaliinhimoinen brandenburgilainen Hans Kristofer von Köningsmark, joka vähäisessä sodassa oli mestari; -- tuo sinisilmäinen sotamarsalkka Kaarle Kustaa, joka kahdenkymmen-vuotiaana nyt oli ensimmäisessä sotakoulussaan; -- sodassa harmaaksi käynyt Aksel Lillie, Kustaa Aadolfin riveissä hyvin taatuksi tullut mies; -- tulinen, pelkäämätön ranskalainen Mortaigne ja vihdoin kolme, kaikissa vaaroissa karaistua suomalaista: vähäinen jykevä Arvid Wittenberg, jota on verrattu sekä leijonaan että salamaan; Breitenfeldin ja Lützenin mainehikas ratsupäällikkö Torsten Stålhandske sekä Neunburgin puolustaja Erik Slange, joka vankeudesta oli vapaaksi vaihdettu. Sotamarsalkka Lennart Torstenson hallitsi tyvenellä kirkkaalla katseellaan näitä sotilaita, jotka jo monta kertaa olivat johtaneet joukkojansa omalla edesvastauksellaan. Kustaa Aadolfin jälkeen ei löytynyt yhtäkään niin rakastettua ja pelättyä miestä, kuin Torstenson, ei ainoata joka niin saattoi voittaa ja nöyryyttää ynseätä sotilas-sydäntä. Hän kysyi päälliköiltään yksityiskohtia, mutta sotasuunnitelmasta ei hän heille puhunut eikä myöskään ratkaisevasta päätöksestä. Halukkaimmin sanoi hän tahtovansa välttää ryntäämistä. Leipzig oli rikas ja hyvin varustettu kaikellaisilla varoilla, jotka sotajoukoille saattoivat tuottaa suurinta hyötyä. Näitä ei rynnäkössä pitäisi häviölle saatettaman, päin vastoin, täytyisi pakottaa kaupunkia antautumaan. Vaan aika riennätti kovasti eikä sallinut viivytystä, sillä keisarillinen joukko parastaikaa marssi Leipzigin avuksi. Sotaneuvoston tuli ilmoittaa, millä keinoin heidän mielestään parahiten voisi pakottaa kaupunkia antautumaan. Mortaigne, äkkinäisin, oli edellisenä päivänä tehdessään rynnäkköä Paulinerkollegiota vastaan, tullut takaisin survaistuksi ja kärsinyt tappion sekä vaati uutta yleistä rynnäkköä tehtäväksi seuraavana päivänä. Hänen tuumaansa yhtyi myöskin Wrangel, Köningsmark, pfaltzkreivi ja Stålhandske. Liljehöök ja hänen muassaan Aksel Lille ja Wittenberg pitivät puolustusneuvoja liika vahvoina ja muurinrikkoja vielä sopimattomana ryntäämiseen. Tulisi odottaa tykistön vaikutusta kaksi tahi kolme päivää eteen päin ja sen jälkeen tarjota heille pakkosovintoa. Slange ilmoitti, että hän oli lähettänyt ulos tiedustelian, jota saattoi odottaa takaisin minä hetkenä hyvään, ja joka oli tuova Piccolominin marssista tietoja. Jos vielä olisi kolme päivää aikaa, niin yhtyisi hänkin Liljehöökin tuumaan ja katsoisi odottamisen edullisimmaksi. Sotamarsalkka muistutti, että eversti Stenbock kolmen edelle lähetetyn prikaatin kanssa Connevitzin luona vartioitsi vihollisten liikkeitä. "Kenraali Piccolomini", lisäsi hän, "on neljän päivän matkan päässä täältä Lausigkissa." "Minun tiedusteliani", sanoi Slange, "ei odota vihollisten tuloa; hän etsii niitä sieltä, mistä ne löytyvät." Ajatukset asiasta olivat erilaisia. Sotamarsalkka, jolla oli suunnitelma valmis, mutta josta hän katsoi parhaaksi olla puhumatta, aikoi juuri lopettaa sotaneuvottelun, kun eräs käskyläinen kutsui Slangea ulos. Hetken perästä tuli tämä takaisin, ilmoittaen, ett'ei Piccolomini ollut Lausigkissa, vaan Gaschevitzissa yhden päivän marssin päässä Leipzigistä. Tämän ilmoituksen vaikutus näkyi sotapäällikköjen kasvoissa ja liikenteissä. Rypyt Liljehöökin otsassa kävivät vielä syvemmiksi, Lillie väänteli viiksiänsä, Wittenberg pani ylenkatseellisesti jalkansa sen tuolin käsinojan päälle, jossa hän istui. Pfaltzkreivi tarttui miekkansa kahvaan, Stålhandske koputti jalkaansa lattiaan, että kannukset kilahtivat. Wrangel puri harmissaan huuliansa, Köningsmark kuiskasi hymyillen muutamia sanoja Mortaignelle ja tämä katsoi voitonriemulla sotamarsalkkaa, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: me saamme kuitenkin tapella! Torstenson yksin säilytti järkähtämättömän levollisuutensa, muuttamatta muodossaan vähintäkään värettä. "Kutsukaa sanansaattaja sisään!" Hoikka nuorukainen, joka oli puettuna kuten böhmiläiset rummuttajat, ja keisarillisiin väreihin, astui sisään. Hän sai luvan suullisesti kertoa sotamarsalkalle sanomiansa. "Keisarillinen sotajoukko", sanoi nuorukainen, ollen vielä hengästyksissään kovasta ratsastuksestansa, "oli eilen aamulla Lausigkissa, heitä oli 19,000 miestä, 13,000 hevosmiestä ja 6,000 miestä jalkaväkeä, arkkiherttuan ja Piccolominin johdon alla. Kello kuusi lähti etujoukko marssimaan ja eilen ehtoolla tuli jalkaväki Kitscheniin, mutta hevosväki Eulaan. Neljän tunnin levon jälkeen lähdettiin taas liikkeelle ja kuljettiin rientomarssia läpi yön. Tänään kello yhdeksän edeltäpuolen päivän levähdettiin Röthan ja Magdebornin välillä. Hämärän aikana kolme tuntia sitten oli etujoukko Gaschvitzissa. Kuulin heidän sanovan, että arkkiherttuan tähtientutkia oli luvannut heille voittoa sekä että he huomenna ennen pimeän tuloa ennättäisivät koputtamaan Leipzigin porteille." "Olet ollut heidän leirissään?" "Olen seurannut heitä Lausigkista ja viettänyt kaksi yötä taivas-alla heidän kanssaan." "Odota uusia käskyjä!" Nuorukainen lähti. Torstenson kääntyi Slangen puoleen: "Stenbock ei vielä ole ilmoittanut vihollisten marssimisesta. Saattaako kenraalimajuri luottaa tuohon poikaan?" Slange, joka nykyään oli kenraalimajuri, vastasi: "Hän on Neunburgissa koetuksen kestänyt." "Hyvät herrani", jatkoi sotamarsalkka, "tässä tullee tarpeelliseksi muuttaa suunnitelmaa. Jos Stenbock ennen keski-yötä ilmoituksillaan todistaa, että pojan tiedonannoissa on perää, niin piiritys lakkautetaan. Meidän ei ole hyvä asettua keisarillisten ja kaupungin väliin. Valmistakaa kaikki lähtöä varten valmiiksi: kaupungin ympärille asetetut vahtimiehet jäävät paikoilleen vastaiseksi. Me menemme Parthen yli Schönefeldin luona ja marssimme Breitenfeldiin. Ei mitään turhanpäivästä kiirettä. Siinä kyllä, että alamme marssia, kun Stenbock on täydentänyt pääjoukon ja vihollisten etujoukko on ehtinyt meidän lähtöämme todistamaan. Minä toivon, että lähtömme näyttäisi järjestämättömältä pakenemiselta. Ymmärrättekö minua?" Nuot vanhat sotapäälliköt, jotka olivat kaikkiin sotatemppuihin tottuneet, ymmärsivät johtajaansa, mutta nuori pfaltzkreivi ei häntä käsittänyt. Mikä häväistys! Voittoon tottuneen joukon luultasiin pakenevan vihollisia! Keski-yön aikaan saapui sananlennättäjä Connevitzista. Stenbockin ajutanttia kuulusteltiin samalla kuin Slangen tiedusteliaa. Molempien kertomukset olivat yhtä pitävät muuten, paitsi että viimeksi mainittu tunsi vihollisen voiman niin tarkkaan, että oli lukenut jokaisen rykmentin, jokaisen ratsasjoukon ja jokaisen kanuunan. "Sinun nimesi?" kysyi sotamarsalkka. "Urban Niemand, korpraali." Torstenson hymyili. Verrattuna hänen parrakkaisiin korpraaleihinsa, näytti tämä poika, jonka leuassa ei ollut pienintäkään parran alkua, pojan vaatteisiin puetulta tytöltä. Piiritys lakkautettiin. Seuraavana päivänä lähti sotamarsalkka ratsuväkensä kanssa tiedusteluretkelle. Sen jälkeisenä päivänä, lokakuun 22. kun viholliset lähenivät, marssi koko ruotsalainen sotajoukko iltapuolella Breitenfeldiin. Tämä tapahtui näennäisellä kiireellä ja epäjärjestyksellä, joten näytti siltä, kun jalkaväki olisi tunkenut tykistön päälle Parthen lautan luona ja hevosväki näytti olevan jalkaväkeä tallaamaisillaan. Stenbock, joka kaupungin ympäri kiertotietä myöden peräytyi pääjoukkoon, sattui joutumaan kahakkaan vihollisten etujoukkojen kanssa ja kannusti vähäisen taistelun perästä hevosiansa. Melkeinpä kyllä kaikki näytti pikaiselta paolta, ja keisarilliset tulivat siitä varsinkin vakuutetuksi, kun näkivät kuokat ja lapiot hujan hajan viskattuna saartokaivantoihin, aseita ja -varustuskapineita ikään kuin suuressa kiireessä sinne tänne heitettynä, vieläpä muutamia kiinni naulattuja oli jäänyt ruotsalaisten pattereihin. Tämä epäjärjestyksellinen pako oli nyt käytettävänä ruotsalaisten sotajoukkojen perinpohjaiseksi hävittämiseksi. Piccolomini marssi heidän jälkeensä ja seisoi samana yönä myöskin hän Breitenfeldin lavealla lakeudella. Pimeyden tähden ei saattanut vihollisten läheisyydessä marssia. Täytyihän odottaa seuraavaa aamua saadaksensa sitte kukistaa tuo pakeneva sotapäällikkö, joka luultavasti auttamattoman luuvalonsa takia oli kykenemätön täällä kestämään. Sillä välin kun tuo muuten varovainen ja viisas Piccolomini näki näitä voiton unia, asettui ruotsalainen sotajoukko vielä samana iltana hyvään taistelujärjestykseen ja vietti yönsä varus-asemassa osaksi nuotion ääressä, osaksi ilman suojaa sateen liuottaman maan päällä. Myöskin valkeat olivat niin epäjärjestykseen asetetut, etteivät nekään saattaneet ilmaista joukon asentoa, pikemmin keisarilliset tästä tulivat siihen luuloon, että ruotsalaiset olivat pakotetut väsymyksestä levähtämään, missä kukin joukon eri osasto itsellensä oli sopivimman paikan saanut. Ylipäälliköt ratsastivat tarkastaen leirissä olevia osastojansa, tullaksensa vakuutetuiksi siitä, että heidän käskyjänsä oli tarkkaan noudatettu. Kenraalimajuri Slange oli lopettanut tarkastuksensa ja viskannut itsensä alas nuotion ääreen. Hän oli alakuloinen ja miettiväinen, jokin ikäänkuin raskautti hänen sydäntään. Valkean loiste antoi hänen syvämielisille silmillensä haaveksivan loisteen. "Niemand", sanoi hän vieressään seisovalle pojalle, joka oli hänen käskyjään noudattamassa samati kuin ennen Gordonin, "istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Mistä sinä minun luokseni tulit Olmützissa?" "Minä karkasin erään Regensburgissa asuvan juutalaisen luota." "Samati kuin sinä karkasit Suomesta, nunnain luota, kometianteista, Petrovitzin ryöväreitten luota. Tuon olet minulle kertonut. Sinua kohdeltiin pahoin Regensburgissa?" "Ei, kenraali. Vanha juutalainen oli hyvä minulle, hän antoi minulle kaikkea, mitä toivoa saatoin, paitsi vapautta, ja kutsui minua pojaksensa." "Ja kuitenkin sinä pakenit?" "Kauppiaita!" vastasi poika kohottaen olkapäitään, tapa, jonka hän oli Aake herran luona ennen oppinut. "Sinä palvelit minua yhtä pelkäämättä, kuin Gordoniakin. Sinä lähdit toisen kerran melkein varmaan kuolemaan, kun tarjosit itsesi vihollisia vakoilemaan heidän omassa leirissään. Mitenkä sinä vihollisten epäluuloja vältit Lausigkissa ja marssissa Gaschvitziin?" "Me olimme edellisenä päivänä ottaneet kiinni vähäisen böhmiläisen torven soittajan. Minä otin hänen sotilaskirjansa, vaatteensa, nimensä, saatin puhua hänen kieltänsä, puhaltaa hänen torveansa ja tunsin hänen kotiseutunsa." "Minä käsitän. Mutta tästä en aikonut puhua. Oletko tosiaankin Suomessa syntynyt?" "Niin sanotaan." "Sinä et koskaan tuntenut vanhempiasi?" "En." "Kummallista! Sinä olet erään henkilön näköinen, jonka minä nuoruudessani näin Marienburgissa, ja jota en milloinkaan saata unhottaa. Se oli nuori nainen... juutalais-nainen." "Vanha juutalainen Regensburgissa sanoi, että minä olen hänen tyttärensä näköinen. Hän luuli minua tyttärensä pojaksi." "Vanha juutalainen? Eipä suinkaan Ruben Zevi, jota kullatuksi Rubeniksi nimitetään?" "Se oli hänen nimensä." Slange katseli poikaa nuotiovalkean liekitessä. "Yhdennäköisyys saattaa pettää", lausui hän syviin ajatuksiin vaipuneena, koettaen poistaa omia tunteitansa. "Ja kuitenkin... tämä ei näytä sattumalta. Se henkilö, jota mainitsin, oli Ruben Zevin tytär. Etkö isästäsi tiedä ikään mitään?" "En mitään. Tietääkö kenraali jotakin isästäni?" "Kentiesi. Jos Ruben Zevin tytär oli sinun äitisi, olen minä hänen nähnyt viime yönä unissani. Se tietää, että se kuula, joka minulle on määrätty, on suunsa löytänyt ja odottaa huomenna maaliansa." "Tietääkö kenraali isäni nimen?" kysyi Urban Niemand taas, vapisten liikutuksesta. Siinä oli jälleen tuo polttava kysymys, joka niin pitkältä kuin hän muistaa saattoi, ei koskaan ollut hänelle rauhaa antanut. "Löytyy nimiä, joista toivoisi, ettei niitä koskaan olisi oppinut tuntemaan ja, joita jos niitä on tuntenut, ei koskaan tahtoisi mainita. Älä kysy minulta! Mitäpä sotilas muuta nimeä tarvitsee kuin maineensa ja rykmenttinsä? Luo itsellesi kunniakas nimi, ja ole siihen tyytyväinen! Sinun isäsi oli se syyspilvi, joka Saksanmaan ylitse kulki siihen aikaan, kuin sinä synnyit. Kiitä Jumalaa, että se on mennyt ohitse, ja rukoile, ett'ei se koskaan takaisin palajaisi, sillä se tuo muassaan turmiota, rakeita ja talvilunta. Ja äitisi... niin, nimitä häntä iltataivaan lempeimmäksi tähdeksi! Minä olin kahdenkymmen-vuotias ja hän kuudentoista, kun hänen viimein näin, ja minä näen hänen vielä monen verenvuodatuksen ja monien monituisten kyynelten takaa, joita sitten on virrannut... Hän oli Jumalan luomista kappaleista ihanin ja puhtahin, liiaksi hyvä tähän huonoon maailmaan ja sen epäpyhille haluille..." Urban Niemandin huulilla oli kysymys: "elääkö isäni?" Kysymys haihtui äänettömyyteen; Neunburgin sankari, urhoollisin urhoollisista, oli peittänyt silmänsä toisella kädellään, ainoalla, joka hänellä oli jäljellä ja itki. Nuorukainen viskasi kourallisen kuivia varpuja nuotioon; ne syttyivät liekitsemään ja valo lankesi väsyneitten, nukkuvien sotilas-rivien päälle, jotka sotaviitoissaan maassa oikoilivat. Kenraali nousi mennäksensä telttaansa. Hän oli taas tyven, mutta hänen äänessään oli jotakin surullisen lempeätä, kun hän kysyi: "Urban Niemand, saatanko luottaa sinuun?" "Pyytäkää henkeni, niin minä tottelen!" "Minä en henkeäsi pyydä, se on sinusta vähäarvoinen. Sinä viskaat sen pois kuten lapsen lelun. Säästä henkeäsi siinä, missä sitä kunnialla voit säästää. Sinä olet karannut maasta maahan, herralta herralle; kuka saattaa luottaa liehuvaan tuuleen? Ole yhtä uskollinen kuin sinä olet rohkea; ole äitisi poika äläkä isäsi! Laita niin, ettäs sotamarsalkalta ansaitset nimen: kestävä, kuten vilpitön sotilas! Minä pyydän enemmän kuin henkesi, minä pyydän uskollisuutta. Saatanko sinuun luottaa?" "Kyllä, kenraali!" Tuo liehuva tuuli piti itseänsä vahvana kalliona. "Minä tahdon luottaa sinuun. Me saamme huomenna kuuman päivän; minä en sen iltaa näe. Lupaa minulle, että, kun en enään ole olemassa, sinä viimeiset tervehdykseni viet kahdelle rakkaalle jälkeenjääneelleni, jotka minua itkevät. Karunan kartanossa Suomessa asuu vanha äitini, rouva Elin Roos. Ratsasta Karunaan, kun tulet Suomeen. Sano äidilleni, että minä siunaan häntä kaiken hänen rakkautensa edestä sekä lähetän hänelle takaisin sen kotelon, jossa on hänen hiuksiansa ja jonka hän minulle antoi lähtiessäni. Sinä löydät sen rintani päältä kun olen kaatunut. Tämän sormuksen, jota sormessani pidän, tulee sinun vetää kuoltuani sormestani pois ja viedä se kihlatulleni neiti Agneta von Waldeckille. En tiedä missä hän nyt oleskelee, kentiesi Danzigissa; siitä saat kenraali Stålhandskelta tiedon. Sano hänelle, että minä olen kaiken jäljelle jääneen omaisuuteni hänelle määrännyt. Testamentin määräykset löytyvät Turun hovi-oikeudessa. Ja sano hänelle, että minä kaaduin säilyttäen hänen nimensä uskollisessa sydämmessäni. Oletko ymmärtänyt?" "Olen, kenraali." "Seuraa minua huomenna; sota-onni on epävakainen, he saattaisivat ryöstää minun, siinä kun kuolleena kentällä makaan. Katsoppas tässä on sinulle valtuuskirja, jolla sinua valtuutan viemään perille kotelon ja sormuksen! Hyvää yötä! me tarvitsemme parin tunnin levon." Kenraali jätti palvelialleen kokoonkäärityn paperin. Ei ainoakaan tähti loistanut. Yön ilma kävi viileämmäksi. Valkeat sammuivat. Äänettömyys, jota ainoastaan vahtien huudanto katkaisi, levisi yli pimeän lakeuden, joka jo oli nähnyt monen sotilaan veren vuotavan ja kohta taas oli näkevä monen tuhannen kaatuvan. Veriset varjot ajoivat toisiansa takaa huutaen hiljentyneellä äänellä sotahuutoaan. Ruskean hevosen ratsastaja seisahutti ratsunsa poppelien alle Linkelwaldissa ja oli valmis huimaa vauhtia päivän koittaessa ajamaan lakeuden yli Breitenfeldin luona. 21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona. Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa. Avaran lakeuden yli Leipzigin pohjoispuolella Schönfeldin, Möckernin ja Breitenfeldin kauppalain välillä ratistelee meidän aikana rautatie, joka Bitterfeldin luona haaroaa oikealle päin Berliniin ja vasemmalle Hampuriin. Maataloja, karjalaumoja, viheriöitseviä puutarhoja ja vainiosarkoja on nyt levinnyt tuolle kuulien rikkirepimälle kentälle, joka vuonna 1631 näki Kustaa Aadolfin taistelevan Tillyä vastaan ja lokakuun 23 p. (marraskuun 2) 1642, näki mestarin oppilaat samassa verisessä leikissä taistelevan toinen toisensa kanssa. Yön tuuli kuljetti hiljaisen sorinan keisarillisten marssista, kun kulkivat kunnaitten välillä Mörckenin luona. Heillä oli kiire, päästäksensä aikoinaan hyökkäämään pakenevien ruotsalaisten kimppuun ja niitä kaatamaan. Arkkiherttua oli ylipäällikkönä, mutta Piccolomini ei ollut ainoastaan kätenä, hän oli johtavana ajatuksena. Tuo vähäväkisempi, äkkiarvaamatta hätyytetty Torstenson oli kukistettava, ennenkuin Geubriant odotettujen weimarilaisten joukkojensa kanssa ehtisi apuun. Yhdistetty keisarillinen ja saksilainen sotajoukko 13,000 miestä hevosväkeä ja 6,000 miestä jalkaväkeä järjestettiin ennen päivänsarastusta tuon vuodesta 1631 hyvin tunnetun Linkehvaldin metsikön edustalle melkein suorastaan etelään päin Breitenfeldistä, -- se oli sama, selästä suojattu paikka, jonka Kustaa Aadolf oli valinnut joukollensa 11 vuotta sitten. Ruotsalainen sotajoukko levisi edemmäksi pohjoiseen, Tillyn entiseen leiripaikkaan, Breitenfeldin lounaiselle puolelle, mutta vetäytyi ennen taistelua enemmän itään päin asettaaksensa rintamaa rintamaa vastaan. Keisarillisten 46 vankkaa tykkiä De Suysin hoidossa asetettiin samalle kunnaalle, kuin ruotsalaisten 1631 ja niitten 70 kanuunaa, enemmiten kevyttä tykistöä, anasti nyt sen kunnaan, jossa Tillyn tykistö silloin oli ja joutui saaliiksi. Asema oli siis täydellisesti joutunut vaihetukseen, ja jos voitto kasvoi maasta, kuten voikukat, olisi sen pitänyt kasvaa vieläkin siinä, missä se oli kasvanut ennenkin. Ruotsalaisessa leirissä oli kaikki äänetöntä, liikkumatonta siksi, että päivän ensimmäisessä valonsäteessä saattoi erottaa Breitenfeldin kirkontornin. Aamurummmutus kuului. Jo seisoi jokaisen rykmentin rintaman edessä sotapappi, pitäen rumpua alttarinaan, ja rukoillen Jumalalta, joka joukkojansa kaitsee, apua ja voittoa. Tunnus-sana annettiin. Se oli heijastus aamurukouksesta: Auta, Herra Jesus! Hilf, Jesus, der Herr! Kuolemanhätä kyllä opettaa rukoilemaan. Myöskin ne, jotka usein unohtivat Vapahtajan pyhän nimen ja kiroilivat, mainitsivat sitä nyt kunnioituksella, kuten se olisi ollut heidän kilpensä, taikakalunsa ja voittonsa. Myöskin keisarilliset etsivät samaa turvaa: Jesus Maria! Ja odottaen sotamerkkiä hymyili ruskean hevosen ratsastaja ivallista hymyilyään, kun hän kuuli kahden sotajoukon avuksi huutavan iankaikkisen rakkauden nimeä siinä silmänräpäyksessä, jolloin miekkaansa tarttuivat hakataksensa toisensa palasiksi. Molemmat joukot olivat asettaneet sivustalle hevosväen, sekä jalkaväen ja tykistön keski-rintaan. Ruotsalaisessa sotajoukossa oli 9,000 ratsumiestä ja 6,000 miestä jalkaväkeä. Siinä oli ruotsalaisia, suomalaisia, saksalaisia ja kaksi ratsasjoukkoa puolalaisia. Oikean sivustan ensimmäisessä linjassa ratsasti Wittenberg Turun läänin ratsuväen etupäässä ja toisessa linjassa Stålhandske Uudenmaan ratsuväen kanssa. Näitä vastaan seisoi kenraali-tykistön-päällikkö Borneval ja kenraalivahtimestari Buchheim. -- Keski-rintamassa seisoivat Liljehöök, Wrangel ja Mortaigne; pohjalaiset kauimpana oikealla ensimmäisessä linjassa ja porilaiset kauimpana oikealla toisessa linjassa. Heidän takanansa oli kenraalimajuri Lillie reservin kanssa. Näitten vastustajina olivat kenraalivahtimestarit Camillo Gonzaga, Webel, Fernamond ja Enckeforth. -- Ruotsalaisten vasenta sivustaa johti ensimmäisessä linjassa Slange, toisessa sijassa Köningsmark, Hannibal Gonzagaa ja De Bruaytä vastaan keisarillisten oikeassa sivustassa. Näitten ulkosyrjissä liehuivat sodan heinäsirkat, urhoolliset, saaliinhimoiset kroatit. Tuskin nuot molemmat sotajoukot saattoivat ensimmäisen päivän valossa erottaa toistensa asemaa, ennenkuin keisarillisia kohtasi odottamaton näky. Oli jahtiaika; he olivat odottaneet saavansa iloisen ajojahdin, keihäs pakolaisen selkään, miekanlyönti hänen niskaansa ja runsaat saaliit ryöstettäväksi. Mutta hän tuli heitä vastaan, tuo tuhmanrohkea pohjan-asukas, jonka he luulivat olevan kiireisellä peräytymismatkalla. Hän tuli kauniimmassa sotajärjestyksessä, mikä vielä koskaan on sotilaan silmää ihastuttanut. Hän uskalsi todellakin; -- hyvä, sepä tulisi hänelle kalliiksi, koska sotaa ei enään saatettu välttää. Piccolomini oli sukkeluudella voitettu ja hän vannoi kostoa. Tykit olivat Torstensonin mieli-aseet. Hän antoi keveiden tykkiensä, "puoli kartauerien", joiksi niitä silloin nimitettiin, alkaa taistelua. Se kävi pian, mutta epämukavasti alituisissa käännähdyksissä eteen päin samoavan joukon etupäässä. Tykin laukauksiin vastattiin ja kenttä oli kohta savupilven verhossa. Sotamarsalkka ratsasti eturintaman edessä keskirintamassa päällikkökuntansa ympäröimänä. Hänen sivullaan ratsasti pfaltzkreivi Kaarle Kustaa, lähinnä hänen takanaan kenraalikommissari Grubbe, ratsumestari Rabenow ja sihteeri Luast. "He eivät huonosti tähtää", sanoi Torstenson. "De Suys ymmärtää valita tykkimiehiä, jotka näkevät rotan tuhannen askeleen päässä." Samassa hetkessä kuului ilmassa vitjaluodin omituinen vinkuna. Hevoset ja ratsastajat viskattiin maahan siihen tomupilveen, jonka kuula riisti ylös vainiomullasta. Takana oleva lähin rivi seisattui. Nyt vedettiin esiin kuolleita ja haavoitettuja, verisiä ja kuolleitten hevosien alle kaatuneita. Torstenson nousi vahingoittumatta kuolleen hevosensa alta ja astui oitis toisen selkään. Hänen turkiksilla sisustettu liivinuttunsa oli kadottanut liepeistään kappaleen ja sillä maksanut hänen veronsa hävittäjälle. Pfaltzkreivi, vastainen Kaarle X Kustaa nousi myöskin, ei ollut raamukettakaan saanut ja oli pian taas satulassaan istumassa. Rabenow nilkutti; hän oli kaatuessaan väännähtänyt jalkansa. Grubbe oli rikkiriistettynä kahteen osaan ja Laust vietiin toivottomassa tilassa reservin välskärin luo. Luoti oli lähtenyt samalta matalalta kunnaalta joka lähetti esimmäisen ruotsalaisen luodin 1631, sen joka vei Tillyn vieressä olevalta keisarilliselta everstiltä pään. Puolta tuntia vähemmässä ajassa olivat molempien joukkojen sivustat kovassa käsikahakassa. Ei kumpikaan puoli odottanut, molemmat hyökkäsivät päälle. Se oli näky, joka sai rohkeankin sydämmen tykyttämään. Kaksikymmentäkaksi tuhatta ratsumiestä risteili kenttää kaikille suunnille sekä järjestetyissä riveissä että hajanaisissa, välistä savuun peittyneenä ja taas ilmaantuen rynnäkkökypärineen ja keihäineen tomupilvestä. Mahdotonta oli katsellen seurata taistelun vaihteluja. Melkein kaikissa kolmenkymmen-vuotisen sodan tappeluissa ratsuväki voiton ratkaisi. Se olikin usein toista vertaa lukuisampi, välistä kolmekkin kertaa suurempi kuin jalkaväki. Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa. Ratsasjoukkojen nähtiin ratsastavan toinen toisensa päälle, hakkaavan ja tallaavan toisiansa, mutta kaikkialla, jossa ei vastustaja oitis paennut, hajaantuivat rivit yksityiseen kaksintaisteluun, jossa käytettiin pistoolia ja säilää, tuollaiseen taisteluun, jota erittäin ihanteellisesti kuvataan Alankomaiden koulujen sen aikakauden maalauksissa. Voimallisuus, rohkeus ja sievyys hevosten juoksuun lähdössä, hyppäyksessä ja kaatumisessa, ratsastajan kumartuminen, sekä lyöntien väistäminen luo noihin tauluihin vielä vuosisatojenkin kuluttua sellaista eloa, joka ei vanhene. Sota ei ollut vielä oppinut voittamaan joukkojen avulla. Aina vielä sotapäälliköt rakensivat parahiten laaditut sotasuunnitelmansa muinaisajan ja keski-ajan personalliseen urhoollisuuteen, joka viimeiseksi teki ratkaisevan päätöksen. Kenraalimajuri Eerik Klaunpoika Slange Karunan omistaja ryntäsi esiin uljaalla Breitillään ruotsalaisen vasemman sivustan etupäässä. Täällä Breit oli osottava, että hän oli nimensä arvoinen. Lähinnä seurasi Kinnemund, kaksi ajutanttia ja henkipalvelia Urban Niemand. Hannibal Gonzaga, urhoollisin italialainen keisarin joukossa tuli Slangea vastaan puolitiessä. Urban Niemand ei enään nähnyt mitään; hän havaitsi itsensä kokoon likistetyksi kahden liikkuvan korskuvan hevosista muodostuneen muurin väliin, hevoset yhtä hurjana kuin heidän ratsastajansakin hyppäsivät pystyyn toisiansa vasten ja potkasivat takajaloillaan yhtä usein ystäviin kuin vihollisiinkin. Liiaksi pienenä ja heikkona miekkaansa mittelemään noitten ylt'ympärillä olevien rautahaarniskoihin puettujen sankarien kanssa, joittenka pitkät säilät kaasivat sekä hevosen että miehen, kyykistyi nuorukainen alas pitkin hevosen kaulaa, välttääksensä lyöntiä ja keihään pistoa sekä ohjasi niin taitavasti hevostansa, että hänen onnistui tässä auttamattomassa tungoksessa pysyä herransa rinnalla. Olihan hänellä miekka, eikä hän sitä suotta käyttänyt. Hän tiesi, mikä tehtävä hänellä sodassa oli, hän oli siellä varjellaksensa kalliimpaa henkeä kuin hänen omaansa. Välistä tähdättiin pistooli Slangen päätä kohti, se lyötiin sivulle päin ja luoti lensi ohitse. Toisinaan kohotettiin rautaan puettu käsi Neunburgin sankaria vastaan; lyönti lankesi, mutta liukui vahingoittamatta satulanpuuta vastaan, sillä päällekarkaajan hevonen vaipui alas, saatuansa miekanpiston kaulaansa. Breitin rinnassa oli syvä haava, josta verta vuosi, mutta Breit tiesi, ketä se satulassaan kantoi; eteen päin tahtoi Breit, ja eteen päin ryntäsi Slange läpi vihollisten taajimman rivin. Silloin tuli häntä vastaan jättiläismäinen ratsastaja mustassa varustuksessa, ratsastaen myöskin hän mustalla ratsulla, joka näytti kavioillaan tallaavan kaikki. Tuossa tuokiossa oli jättiläinen ratsastanut kumoon haavoitetun Breitin. Slange kaatui maahan, ja samassa silmänräpäyksessä oli kuula lävistänyt hänen rintansa. Musta ratsastaja ajoi hänen ylitsensä ja oli kadonnut. Urban Niemand näki sen, antoi hevosensa karata ja viskasi itsensä haavoitetun herransa yli. Turhaan koetti hän, asettaen korvansa sammuvan huulille, saada selkoa hänen viimeisistä sanoistaan. Sodan hirveä melu ne hämmensi. Hän luuli erottavansa sanat: se oli sinun isäsi! -- mutta ne olivat kentiesi vain kaikuna hänen omista ajatuksistansa. Sanomattoman kauhistuksen tunne hervastutti nuorukaisen käden. Hän ei saattanut ajatella, ei paeta eikä nousta seisoalle. Hän makasi, kuten kuollut kuolleen herransa päällä. Taistelun hurja riehuna meni hänen ylitsensä kuten kohiseva kosken putous. Hän ei kuullut miekkain kalsketta haarniskoita vasten, eikä kanuunanjyrinää, pyssynlaukauksia, sotahuutoja. Hän ei tuntenut raskaita hevosenjalkoja, jotka laukkasivat hänen ylitsensä niin, että tuli välähteli hänen silmissään. Hänen vieressään makasi Breit, joka puoli kuolleena vielä kieritteli itseään kaatuneen herransa yli, ikään kuin palvellaksensa häntä vielä kuolemassakin. Urban Niemand haki itsellensä suojaa tuon jalon eläimen alla, sillä ilman tätä suojaa hän olisi sotkettu muodottomaksi veriseksi ruhjoksi. Pikaisesti kuten ainakin sellaisissa tapauksissa, levisi huhu että Eerik Slange oli kaatunut. Ruotsalaisten vasen sivusta joutui epäjärjestykseen, kärsi kartessivalkeasta ja horjui, jolloin keisarillisten samassa lisääntynyt oikeanpuolinen sivusta sen löi hajalle. Muutamia ruotsalaisia tykkiä otettiin, mutta otettiinpa taas takaisinkin muutamia. Vähällä piti jo, ettei tämä tappiolta ruvennut näyttämään. Kroatit liehuivat kuten kärpäset tuon hajonneen sivustan ympärillä ja koettivat ryöstää kuormastoa. Köningsmark näki toisessa linjassa vaaran ja hyökkäsi esiin. Hänen onnistui saada pakenevat seisattumaan ja hajonneet uudestaan yhtymään. Häntä ei kukaan ollut koskaan voittanut, tuota verratonta mestaria vähäisessä sodassa, ja nyt, tässä suuressa taistelussa ymmärsi hän, jollei juuri voittaa, niin kuitenkin pitää asemansa. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa taisteli hänen rinnallaan. Taaskin ruotsalaisten vasen sivusta seisoi kuten muuri Hannibal Gonzagan raivoisia hyökkäyksiä vastaan. Kuusi kertaa ryntäsi Piccolomini turhaan keskirinnasta muodostuneitten neliöittensä kanssa heitä hätyyttämään. Monta kaatui, mutta ei yksikään paikaltaan poikennut. Oikeanpuolinen ruotsalainen sivusta kävi käsiksi oikein mieskynsin. Joka oli nähnyt Arvid Wittenbergin hänen mukavassa levossaan, -- Partalassa istuvana Sandelsina, -- ei tiennyt minkälainen tämä sotapäällikkö oli taistelussa. Torstensonia nimitettiin salamaksi siitä syystä, että hän tavattoman nopeasti marssi laveain maa-alojen läpi, kun täytyi rientää vihollisia äkkiarvaamatta hätyyttämään. Wittenberg kilpaili samasta kunnianimityksestä tuossa tavattomassa kotkantapaisessa nopeudessa, millä hän iski kiinni juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä. Ennenkuin keisarilliset vielä ennättivät esiin rynnätessään järjestää vasenta sivustaansa, oli Wittenberg heidän päällensä hyökännyt. Unkarilaiset ja kroatit pakenivat heti. Keisarillinen eversti Nicola puolusti itseään, kuudella ratsujoukollaan urhoollisesti ja antoi Buckheimille aikaa järjestämään väkensä. Silloin ryntäsi esiin ruotsalaisten toinen linja Stålhandsken johtamana. Tuo uskalias hakkapeliitta saattoi seisoa kuten paasi aina yhä uusia päällekarkauksia vastaan, mutta hänen oikea halunsa oli käydä kahakkaan rynnätysten eikä mitään saattanut verrata siihen raivoon, millä hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun. Nicola kaatui; muutamat harvat kestivät, mutta tuntia vähemmässä ajassa oli tuo kaatunut keisarillinen vasen vivusta kärsittyään suuren tappion karkotettu takaisin Linkelwaldiin. Nyt tuli keskirinnan vuoro. Tässä oli alussa kova ja ankara taistelu, jossa ampuma-aseita käytettiin tuskin sadan askeleen välimitalla. Mortaigne kadotti malttinsa ja hyökkäsi esiin linjansa kanssa ja häntä seurasi Wrangel. Nyt keihäät keihäitä vasten risteilivät. Kun musketilla oli vasten naamaa ammuttu neljän askeleen päässä olevaa vastustajaa niin alettiin pyssynperällä kolhia. Täällä seisoivat Tillyn sotavanhuksia; täällä taistelivat arkkiherttua ja Piccolomini itse kuten halvat sotamiehet. Ei kukaan voittanut eikä kukaan paennut. Liljehöök näki keisarillisen vasemman sivustan peräytyvän ja heittävän alttiiksi keskirinnan. Hän iski keskirinnan sivuun, ajoi äärimmäiset neliöt edellään ja hyökkäsi niihin eräässä metsikössä. Mutta täälläpä he kestivät. Täällä kaatui Liljehöök, joka oli niin suuressa arvossa pidetty, että luultiin hänen ennakolta olleen Torstensonin jälkeläiseksi määrättynä. Mielellään, sanoi hän, tahtoi hän kuolla, kun hän oli heille saanut osottaa voitontien. Kun vihollisten vasen sivusta oli lyöty ja Wittenberg iskenyt kylkeen, Stålhandske hyökännyt selkään sekä Torstenson tykeillään survonut miehet maahan, hajaantui, vihdoinkin keisarillisten keskirinta lähtien hurjaa vauhtia pakoon yli kentän. Heidän urhoolliseen oikeanpuoliseen sivustaansa ruotsalaiset nyt yhdistettyin voimin iskivät ja ampuivat kaikki pirstaleiksi. Eräs jälkinäytelmä muistutti vuotta 1631. Linkelwaldin luona Tillyn vanhat sota-urhot vielä kerran näyttivät hampaitaan. Stålhandske oli haavoitettu, ja hänen täytyi jättää Mortaignelle ja Wrangelille sen kunnian, että saivat suoria kentältä pois viimeiset viholliset. Askel askeleelta peräytyivät Tillyn ylpeät neliöt hyvässä järjestyksessä metsän läpi. Kun he olivat tulleet sen toiselle puolelle, odotti heitä seitsemän ruotsalaista ratsujoukkoa sivulta päin sekä ruotsalainen jalkaväki selästä käsin. He koettivat torjua lyöntejä vielä ja kaatuivat pitkissä riveissä. Piiritettyinä kaikilta puolin, täytyi jäljellä olevien vihdoin antautua, ja harmistuneena siitä, että heitä oli avutta jätetty, menivät useimmat ruotsalaiseen palvelukseen. Tappelu oli alkanut kello kahdeksan aamulla ja loppui kello 11 edeltä puolenpäivän siten, että keisarilliset täydellisesti joutuivat tappiolle. He olivat kadottaneet lähes 5,000 kuollutta, 4,500 vankia, siis puolet joukostaan paitsi haavoitettuja, koko tykistönsä, kuormastonsa ja sata-yhdeksänkymmentä lippua. Ei koskaan ollut heidän suurilukuisempaa hevosväkeänsä niin perinpohjaisesti saatu hävitetyksi. Vankien joukossa nähtiin De Suys ja Fernamond. Arkkiherttua pääsi töin tuskin samasta kohtalosta. Piccolomini pelasti itsensä Böhmiin 1,500 miehen kanssa. Ei kolmatta osaakaan hänen joukostaan palannut takaisin lippujensa luo. Böhmissä keisari Ferdinand antoi asettaa sota-oikeuston tuomitsemaan niitä, jotka olivat syynä tappioon. Madlot niminen rykmentti, joka oli paennut Wittenbergin ensi hyökkäyksestä, katsottiin enimmän syylliseksi. Se hävitettiin kokonaan, sen lippu revittiin, sen ratsumestari ja luutnantit tuomittiin kuolemaan. Miehistä otettiin arvanheitolla aina kymmenes, joka ammuttiin. Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut Liljehöökin, ja Slangen sekä 5,000 miestä kaatuneita. Haavoitettuja harvoin laskettiin. Moni tappelu on ollut verisempi ja monessa on suurilukuisemmalla miesvoimalla taisteltu kuin Breitenfeldin toisessa tappelussa, mutta harvassa on voitto loistavammalla urhoollisuudella saavutettu ja tappio yhtä suurella oikeudella ollut voiton vertainen. 22. Tähti. Minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen rakkauttansa. Ennenkuin ruotsalainen sotajoukko oli ehtinyt turvata voittoansa, ajaa takaa pakenevia vihollisiansa sekä suoda itsellensä tarpeellista lepoa, oli lyhyt syksypäivä jo lopussa. Ainoastaan lähinnä leiriä makaavat haavoitetut ennätettiin viedä välskäreille. Muutamia etsittiin illalla ja yöllä tulisoihtujen valossa; moni jäi seuraavaan päivään läjissä olevien kuolleitten joukkoon makaamaan. Urban Niemand heräsi yöllä kuolontapaisesta horrostilastaan. Aika seisoi paikoillaan eteen päin rientämättä, maailmaa ei enään olemassa ollut, elon heikko kipinä syttyi hetkeksi liekitsemään ikään kuin koetteeksi muutamaan tuskin tuntuvaan sydämmen tykytykseen. Hän oli kuollut, eikä kuitenkaan kuollut. Häntä aavistutti, että hän mahdollisesti sentään elikin, mutta hän ei vähintäkään käsittänyt, kuka hän oli tahi missä hän makasi. Hänen ainoana epäselvänä käsityksenään oli sanomaton, lohduton turvattomuuden tunne. Jotakin raskasta makasi hänen päällänsä, hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän kantoi sitä tietämättä minkä vuolisi. Hänellä ei ollut edes tarpeeksi tahtoa pelastamaan itseänsä siitä. Hänen horrostilansa ei ollut kuoloon raukenemista, eikä unennäköä, mutta jotakin näitten välillä. Hän makasi näin jonkun aikaa liikkumattomana; mutta oliko tämä aika minuutti vaiko vuosisata, sitä hän ei tietänyt. Silloin tapahtui, että ensin hänen toinen, ja sitten myöskin toinen, veren kiinni hyydyttämä silmänsä aukeni. Hän ei mitään nähnyt, hänen ympärillään oli pimeä yö, mutta hän tunsi kuitenkin, että jonkunlaista valoa oli olemassa. Hän ei tietänyt, oliko se hänen ulkopuolellaan, vai sisäpuolellaan, eikä halannutkaan sitä tietää. Hän tirkisteli välinpitämättömänä valoa, koska hän ei saattanut tuota välttää. Vähitellen se näytti virtailevan ikään kuin ilmasta kokoon yhteen valopilkkuun. Se oli lempeä valo, se ei häikäissyt, eikä koskenut hänen väsyneisiin silmä-raukkoihinsa, jotka eivät mistään esineestä voineet kiinni pitää. Tuntuipa siltä, kuin valo olisi virrannut hänen omaan sieluunsa ja herättänyt hämärän muiston. Hän kuvitteli mielessään nyt epäselvästi, että valopilkku oli tähti, mutta tästäkään kuvittelusta ei hän kauan voinut kiinni pitää. Loiste muuttui taas valonmerkiksi, mutta lohdullista oli se kuitenkin, että elämästä oli jonkinlainen tunne jäljellä. Taaskin kului epämääräinen aika ja valovirta oli vähitellen jälleen kokoontunut kiintonaiseksi esineeksi, todelliseksi tähdeksi, joka ei enään hajonnut. Hän ymmärsi nyt, että tuo tähti oli jotakin itsekohtaista ja hän itse jotakin toista kuin se, mutta että heidän välillään oli yhdys-side. Hän katsoi tähteen, kuten hukkunut, jos tuo olisi mahdollista, katsoi ylös penikulman syvyisestä merestä vihertävään rantaan, josta hän syvyyteen on vaipunut. Häneen syntyi onnellinen heräävän tajunnan tunne. Hän saattoi nyt avosilmin uneksia. Tähti astui alas hänen luoksensa, suuteli häntä ja sanoi: Sinua minä olen etsinyt läpi koko luodun maailman ja nyt olen sinun löytänyt! Etkö ymmärrä, että minä olen kaikkivaltiaan voimasta virrannut ja olen lähetetty sinua turviini ottamaan? Ilman minua sinä suohon olisit uppoutunut, menehtynyt valkeaan ja tuhansiin vaaroihin, tullut haudatuksi Neunburgiin, kaatunut ryövärien iskusta, kuollut kurjuuteen, hirtetty Lausigkissa, tallattu Breitenfeldin luona. Mutta sinä elät ja sinun pitää elämän Hänen voimastaan, joka minuun virtaa. Huomaa, että minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen rakkauttansa. Yksi olisi sinua rakastanut, mutta hän ei sinua nähnyt. Minä suojelen kuolevaisia, mutta en rakasta ketään enkä ole sammuva, kun sinä kuolet aikasi päätyttyä. Jos halajat rakkautta, niin koeta itse sitä voittaa! Minä lähden nyt luotasi aamun koitossa; minulla on, paitsi sinua, vielä kaksi turvattia, joita minun täytyy suojella. Herää, elä, taistele, eikä kukaan ole sinua voittava, ellet kosta, sillä kosto on kuoleman synti rakkautta vastaan, ja silloin minä en enään sinua turvata saata! Näitä uneksiessaan vaipuivat haavoitetun silmät voimattomuudesta kiinni ja hän nukkui uneen, joka ei enään ollut tuollainen uuvuttava horrostila, mihin hän äsken oli joutunut. Hän heräsi siitä, että ruumiinsa tuntui ikään kuin se olisi ollut kahden myllynkiven välissä jauhettavana. Tajuntaan tultuansa tunsi hän kivutkin jälleen. Tuo tuntematon paino, joka makasi hänen päällään, esti häntä hengittämästä vapaasti. Mutta nyt hän saattoi ojentaa käsivartensa ja tunsi käteensä pyöreän, sileäkarvaisen, kuolleen hevosen. Hän tarttui kädellään toisaalle ja tunsi jotakin, joka olisi ollut ihmiskasvoin tapaista, jollei se olisi ollut kumman kylmää ja niljakkaan märkää. Missä hän oli? Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saattanut päätänsä kääntää eikä liikuttaa ainoatakaan jäsentä, paitsi kättänsä. Häntä vaivasi sanomaton polte ja jano. Hän uinahti taas. Vähän aikaa tämän jälkeen herätti hänet ääni, joka sanoi: täällä on kenraalimajuri Slange! Toinen ääni sanoi: täällä on hänen henkipalveliansa kuolleen hevosen alla! Nämät olivat Pohjalaisen rykmentin sotamiehiä, joita oli lähetetty paareilla etsimään jälkeen jääneitä kuolleita ja haavoitettuja. Slange vietiin leiriin, jotta hän sotapäällikön arvon mukaisesti tulisi haudatuksi ja saisi kaikki hänelle kuuluvat kunnian-osotukset. Muitten kuolleitten takia ei pitkiä mutkia tehty. Avara hauta valmistettiin santaan ja sinne laskettiin ystävät ja viholliset veljellisesti toinen toisensa viereen ilman mitään muistomerkkiä, ilman muuta muistopuhetta, kuin isämeidänrukous kaikille yhteisesti. Heidän huomispäivänsä levitti sannasta unhotuksenviitan heidän ylitsensä. Heidän jälkimaailmansa tuskin tiesi heidän eläneenkään. Nyt Urban Niemand havaitsi, että hän oli Breitenfeldin tappotanterella, että nuot kylmät kasvot olivat hänen kaatuneen herransa, sekä että tuo kuollut hevonen, jonka alla hän oli maannut, oli Breit. Ja nyt sotamiehet häneen tarttuivat olkapäistä ja jaloista laskeaksensa hänen tuohon avaraan hautaan vuosisatojen unhotukseen, kuten tuhansia muitakin. Onneksensa hän kuitenkin saattoi liikuttaa vasenta käsivarttansa. Haparoiden kädellään tarttui hän kantajansa tuuheaan partaan. "Kas, poikaa! Kuka sinulle on antanut luvan elää?" huudahti sotamies nauraen ja laski pojan käsistään. Urban Niemand vietiin tuollaiseen puutteen-alaisesti sisustettuun telttaan, jota käytettiin haavojen sitomislaitoksina ja jossa 15 tahi 20 haavoitettua makasi, oljilla pitkänään, niin vähillä mukavuuksilla varustettuina kuin mahdollista. Hänen haavojensa hoitaminen ei tullut kysymykseenkään ennen kuin neljäntenä päivänä, moni sai odottaa kauemminkin. Siihen ei voinut mitään, välskärejä oli vähän ja työtä paljon. Eihän kielletty kuolemasta, jollei ollut aikaa odottaa. Yksi henki enemmän tahi vähemmän, yhdentekevää! Kun välskäri vihdoin neljäntenä päivänä edellämainitun tapauksen perästä tuli, antoi haavoitettu hänelle paperin, jota hän oli kantanut rinnallaan. Se oli Slangen valtuuskirja, jolla hän oikeutti Niemandia asianomaisille viemään kotelon ja sormuksen. "Minä annan paperin sotamarsalkalle", sanoi välskäri ystävällisesti, kun hän näki Slangen nimen paperissa. "Tehkää minut terveeksi, että voin toimittaa kenraalin käskyn!" rukoili haavoitettu kovin hartaasti. "Terveeksi? Ehkä. Kahdeksan viikon kuluttua, jos onni on sinulle suotuisa. Nimittäin niin terveeksi, kuin sinä saatat tulla, poika parka. Ei yksikään nikama sinussa ole eheä. Sinä olet niin rikkiruhjottu, ikään kuin sekä tykistö että kuormasto olisi ajanut sinun ylitsesi. No niin, jollen sinusta saa kokonaista miestä niin koetanhan tehdä puolen sitten. Huomenna palajan takaisin sahatakseni oikean käsivartesi poikki." "Oikean käsivarteni?" "Niin kyllä, siinä jo on kylmänvihojen alkua koko hyvässä määrässä, ja pahemmaksi käyvät. Hohhoo, mitä tuollaisten pienten asiain vuoksi irvistelet? Olet palvellut Slangea ja pelkäät kuitenkin käsivartesi kadottamista! Hevosenkengän merkkiä tuosta vasemmasta ohimostasi en yhtä helposti saata sahata pois. Kiitä minua siitä, että saat sen pitää niin kauan kuin elät; kaikki tytöt sinusta sen merkin vuoksi pitävät." Sanottuansa nämät lohduttavaiset sanat, meni tuo hyväätarkoittava luunsahaaja toisen sairaan luo, jota Riikapalsamilla hierottiin; tätä ainetta käytettiin kaikkiin kipuihin, joihin ei sahaa eikä veistä tarvittu. -- Haavoitettu poika parkasi itkuun. Kuolemaa hän ei pelännyt, mutta oikaista oikean kätensä sahattavaksi, sepä kuolemaa katkerampi. "Mitä sinä itket?" sanoi käheä ääni, jonka omistaja makasi oljilla Niemandin vieressä. "Ratsasta tänne seljälläsi, että saan koettaa käsivarttasi. Pukki ja Nikka [Buchheim ja Nicola] ottivat sääripahani. Lopussa nyt vanhan Taavin marssi. Mutta kutti vain, eipä saaneetkaan käsiäni." Urban Niemand loi lohduttamattoman katseen naapuriinsa ja tunsi Taavin, joka kerran Lavilan niitulla oli kuulioitansa huvittanut kertomalla Wittstockista ja "Kräkkenistä." Poika totteli kehotusta niin hyvin kuin jaksoi. Taavi, joka itse oli haavoitettu molemmista jaloistaan, koetti kovalla peukalollaan pojan murretun käsivarren luita ja jäntereitä. Tuo kova peukalo koski kuin tulikuuma rauta; mutta tarkastuksensa päätettyään, sanoi vanha ratsumies: "Mitä hulluutta! Sahata tuota käsivartta! Kahden viikon kuluttua sinä jo saatat tarttua välskäriin kauluksesta." Taavi oli noita miehiä, joita sota, hätä ja lääkärien puute oli opettanut hoitamaan omia ja muitten haavoja. Hän kutsui luoksensa vuorollaan palvelevan sotamiehen, sai vettä ja haavasiteitä, pesi haavat, tarkasteli, pani vesikääreitä päälle ja sitoi ne uusilla siteillä. Nukkumatti ja nuoruus tulivat Taavin apulaisiksi. Kun seuraavana päivänä verta tippuva saha asetettiin nuoren käsivarren eteen, oli kuume melkein lopussa ja kylmänvihat poissa. "Ne tulevat taas", lohdutteli välskäri. "Anna käpäläsi tänne, jota pikemmin pääset sitä parempi!" "Odottakaa muutama päivä vielä!..." Sairas rukoili kovin nöyrästi ja kehottavasti. "Olkoon menneeksi muutamaksi päivää. Nuoret ihmiset eivät käsitä omaa parastansa. Kylmänvihat tulevat jälleen." Mutta ne eivät tulleetkaan. Taavi yhä jatkoi parantamiskeinojaan; ei yksikään luu ollut viassa, ainoastaan jäntereet ja rustot olivat saaneet aika kolhauksia. Kääreitten jälkeen hierottiin karhun-ihralla; se oli Taavin tehokkain lääke, jota hän katsoi kelpaavaksi joka paikkaan. Käsivarsi parani paranemistaan: ei ollut kahta viikkoakaan kulunut, kun se jo oli kivuton ja terve. Välskäri, sörmlantilainen, vahvistui siinä uskossa, että suomalaiset osasivat noitua. Ainoastaan hevosenkengän merkki jäi jäljelle hänen ennustuksiansa toteuttamaan. Sen tekemä haava parantui, mutta arpi jäi ainaiseksi. Tuo verenhimoinen saha oli siis tälle sairaalle tarpeeton, mutta teki toiselle tehtävänsä. Sama kartessikuula, joka Wittenbergin ensi ryntäyksessä oli tappanut Taavin hevosen, oli myöskin musertanut hänen säärensä, ja tämä täytyi nyt sahata poikki polven alapuolelta. Välskärillä ei koskaan ole vara osottaa paljoakaan hienotunteisuutta, mutta kolmenkymmen-vuotisessa sodassa sahattiin sääriä, kuten halkoja sahataan. Ei ketään lellitelty nukkuvilla aineilla. "Joll'ei elä, niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Taavi puri hampaitansa, kiroili kun yhtä temppua tehtiin ja siunasi toista tehdessä. Vihdoin oli kaikki valmiina. Häntä ei pahemmin rääkätty, kuin satoja hänen vertaisiansa. "Mitähän Taavista nyt tulee?" kysyi poika Niemand, joka syystäkin piti sitä hyvin kovana ja surkeana asiana, että hänen uskollisen sivukumppaninsa ja käsivartensa pelastajan itse piti tekemän sahan terävien hampaitten kanssa tuttavuutta. "Mitä nyt Taavista tulee?" toisti vanha ratsumies, sitte kun hän ensin oli oluella virkistänyt itseänsä tuon sahaa vasten tehdyn viimeisen vaikean salpausratsastuksen perästä. "Marssia tästä Eurajoelle takaisin, kerron Lennartista, Langesta, Hyökistä. [Lennart Torstenson, Slange, Liljehöök.] Syötän heille valheita oikein hyvästi. Hurraan Ristiinaa. Kiitän Jumalaa seisoen yhdellä jalalla. Komennetaan pois viimeiseen talvikortteeriin. Nähnyt nälkää hevosen seljässä ja kuolen olkien päällä. Eläköön isänmaamme!" Leipzig yhä urhoollisesti puolusti itseänsä 2,000 miehen avulla, jotka olivat tappelun jälkeen itsensä sinne pelastaneet. Torstensonin täytyi ryhtyä säännölliseen piiritykseen, laittaa saartokaivokset, miinat ja käyttää vahvasti tykkejä. Ammuttiinpa kivilläkin. Turhaan koetti Leipzigin mainio yliopisto hankkia itsellensä oikeutta saada pysyä puolueettomana. Kun vihdoin suuri linnan ympärysvallista ulkoneva rakennus kaatui, sen rintavarus täytti vallihaudan ja uusi kauhistuttava miina oli valmis sytytettäväksi, antautui Leipzig marraskuun 22 päiv. Kaupunki sai maksaa 130,000 riksiä pakkoveroa sekä ylläpitää ruotsalaista linnaväkeä, mutta sitä kohdeltiin muuten lempeästi. Eerik Slange haudattiin suurilla kunnian osoituksilla erääseen kaupungin etevimmistä kirkoista, luultavasti Nikolainkirkkoon. Kun rauha taas oli hetkeksi palannut, kutsuttiin Urban Niemand, joka ilmoitettiin olevan terve, pääkortteeriin. Sotamarsalkka kysyi kenraalimajuri Slangen kaatumisesta häneltä, joka oli omin silmin nähnyt, miten se tapahtui. "Jompikumpi, Götz, tahi Hannibal Gonzaga se oli", sanoi hän miettiväisenä, kun kuuli kertomuksen tuosta jättiläismäisestä ratsumiehestä, joka tallasi kaikki ja viskasi Slangen maahan. "Sinä olet seurannut urhoollista herraasi kuolemaan", lisäsi Torstenson, tuolla lempeällä hyväntahtoisuudellaan, joka teki hänen kovin rakkaaksi sekä ylhäisille että alhaisille. "Sinä olet kersanttina Uudenmaan hevosväen-rykmenttiin asetettu ja kirjoihin pantu. Ilmoita itsesi everstillesi! Vastaiseksi olet minua varten määrätty esikuntaan! Palvele minua yhtä uskollisesti, kuin olet kenraalimajuri Slangea palvellut!" Joka verenpisara, mikä oli sahaa välttänyt ja vielä löytyi Urban Niemandin suonissa, nousi nyt hänen poskiinsa. Hän teki äänetönnä kunniaa sotamiehen tavalla. "Oletko niin voimistunut, että saatat lähteä talvimatkalle Ruotsiin ja Suomeen? Saatatko seurata sitä sananlennättäjää, jonka minä huomenna lähetän Hampurin kautta viemään tarkkaa kertomusta tappelusta?" Uusi kersantti vakuutti tottelevansa käskyjä, vaikka hän minnekkä määrättäisiin. "Hyvä. Sinä pääset nyt puolen vuoden lomaa viettämään, voimistuaksesi. Lähde ja toimita kenraalimajuri Slangen määräykset! Neiti Waldeck on Stralsundissa, ja rouva Elina Roos Karunan kartanossa Suomessa. Kas tässä kotelo ja sormus. Nämät matkarahoiksi." Nuorukainen tunsi kourassaan kukkaron ja kumartui kiitokseksi toiselle polvelleen. "Nouse, kersantti Niemand! Kelpo sotilas lankee polvillensa ainoastaan Jumalan ja kuninkaansa eteen, mutta ei päällikkönsä. Siinä kyllä, että hän käskyjä tottelee ja tekee velvollisuutensa. Näillä ehdoilla on ruotsalaisen sotajoukon sotilaalla oikeus pitää itseänsä upseerinsa vertaisena. Hyvästi!" Ensimmäisen osan loppu. End of Project Gutenberg's Tähtien turvatit I, by Zacharias Topelius *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TÄHTIEN TURVATIT 1: AIKA- JA LUONNEKUVAUS KUNINGATAR KRISTIINAN AJOILTA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.