E-text prepared by Jari Koivisto

HENKIMAAILMAN SALAISUUKSIA

Julkaissut

BIRGER SCHÖLDSTRÖM

Suomennos

Tampereella, Isak Julin'in Kustannusliike ja Kirjakauppa. 1905.

Kirjapaino Osakeyhtiö "Sanoma" Tampereella.

Sensuurin hywäksymä 20 p. huhtikuuta 1905, Tampereella.

Mitä waltioneuwoksetar kertoi salaperäisestä maailmasta.

Minulle ei tuo wanha ylhäissäätyinen ja hienosti siwistynyt nainen jättänyt tässä julaistuja muistiinpanoja; ne on minulle antanut mies, jonka pyynnöstä waltioneuwoksetar 1870 wuosiluwun lopulla, muutamia wuosia ennen poismenoaan, ne kirjotti.

Silloin kuin nämä muistiinpanot kitjoitettiin ja ensi kerran ilmestyiwät, arwosteltiin ne kokonaan toisin kuin meidän päiwinämme; mitä silloin pidettiin taikauskoisuutena, pidetään nyt tutkimista ja miettimistä ansaitsewana.

Tässä seuraawat kysymyksessä olewat muistiinpanot.

Kadonnut nuorukainen.

Naituna asuin minä eräässä etelä-Ruotsin läänin pääkaupungissa, missä mieheni oli yliopettajana eräässä koulussa.

Syksyllä 1837 tuli kaupunkiin eräs nuorukainen nimeltä akseli A—a Upsalasta. Hänellä oli suosituskirjeitä miehelleni, joka wastaanotti hänet ystäwällisesti ja pyysi häntä käymään luonaan.

Kohta alkoivat oppikurssin luennot, jotka kestiwät lokakuusta seuraawan wuoden toukokuuhun.

Eräänä myrskyisenä yönä, kewäällä, heräsin minä hiljaisesta naputuksesta sängyn laitaan. Hämmästyneenä nousin istualleni sängyssä, kysyen kuka se oli, ja sain silloin kuulla surkeata walitusta, niin surkeata, että se sywästi liikutti minua.

Kuka sinä olet? — kysyin jälleen. Ei mitään wastausta, samaa walitusta wain.

Hämmästyneenä herätin mieheni, sanoen:

Joku ystäwistäni lienee suuressa waarassa ja ajattelee meitä. Etkö kuule kuinka joku walittaa ja waikeroi?

En kuule wähintäkään — wastasi hän.

Tuo kolkko naputus lakkasi. Mieheni koetti rauhoittaa minua, että kaikki oli unta, mutta minä olin lewoton mitä oli tapahtuwa.

Seuraawana päiwänä tulee miehelleni tieto, että A—a edellisenä päiwänä, myrskyssä ja lumipyryssä oli lähtenyt purjeweneessä purjehtitimaan järwelle. Kaatunut wene oli löydetty, mutta ei jälkeäkään hukkuneesta.

Monta yritystä tehtiin kuolleen ruumiin löytämiseksi mutta kaikki turhaan. Ei keksitty wähintäkään johtoa sen löytämiseen.

Monta wiikkoa sen jälkeen uneksin minä että A—a seisoo edessäni, pyytäen puhutella miestäni.

Eikö se ollut herra A—a, jonka he sanoiwat hukkuneen? — olin kuulewinani kysyttäwän.

Kyllä — wastaa hän; — mutta minä en ole hukkunut, minä olen ollut pienellä saarella lähellä kaupunkia ja olen niin onnellinen, niin onnellinen!

Minusta näytti että hän oli onnellinen. Hänen pukunsa oli kuitenkin kehno, sillä hän oli ilman sekä takkia että liiwiä; toisessa jalassaan oli hänellä risanen sukka, toinen oli aiwan paljas.

Seuraawana aamuna pukeutuessani, koputtaa joku eteisen owelle. Minä tunnen saman naputuksen, minkä unessa olin kuullut edellisenä yönä. Palwelijani tulee sisään, sanoen, että eräs kaupunginpalwelija pyytää puhutella herraa.

Nyt saat nähdä että he owat löytäneet A—an, lausuin minä, — sillä minä olen uneksinut hänestä yöllä.

Mieheni sisääntultua, kertoi hän, että A—a oli löydetty ja että hän toimittaisi hautajaiset y.m.

Minä kerroin nyt uneni, lisäten: mitta kummallisinta oli, että hän sanoi ei hukkuneensa.

Ei hän olekkaan hukkunut — wastasi mieheni — hän on uinut maihin. Luultawasti on hän kuollut nälkään ja wiluun kaupungin lähellä olewalla saarella, missä hänen ruumiinsa nyt löydettiin kahden wuorenonkalon wälistä. Hänet löysi eräs kalastaja, joka sattumalta käwi saarella, missä harwoin kukaan käy.

Kuolleen pukukin oli sellainen kuin minä sen näin unessa. Warmasti oli hän riisunut takin, liiwit ja saappaat woidakseen helpommin uida, sekä kuluttanut rikki sukat saarella kulkiessaan.

Tulupalo Wexiössä.

Yöllä helmikuun 10 päiwää wastaan 1838, uneksin minä, että olin aiwan oudolla paikalla, missä joukko huoneita oli ilmiwalkeassa. Minä olin seisowinani mäellä, josta katselin tuota hirwittäwää tulipaloa. Ainoa paikka, johonka nuo tulipalossa kärsineet ihmiset woiwat wiedä tawaransa, oli kirkkomaa, jota ympäröitsi korkea kiwiaitaus.

Minä heräsin kowin kauhistuneena, luullen tulen olewan irti talossamme, sillä wanhalla anopillani, joka asui luonamme, oli joukko pellawia säilytettynä waatekomerossa. Minä en uskaltanut itse mennä ylös hänen luoksensa, waan herätin mieheni, sanoen tulen warmaankin olewan irti anoppimuorin luona. Mieheni nousee ylös, kulkee ympäri talossa sekä palajaa tiedolla, ettei talossa eikä naapurissakaan olisi mitään waaraa.

Kuunneltuamme hetkisen josko palopilliä kuuluisi, pyysi mieheni minun olemaan lewollisen, mutta minä pysyin wäitteessäni, että uni merkitsi jotakin.

Seuraawana päiwänä palajaa mieheni puolen päiwän aikana postinhoitajan luota.

Sinä oiet wiimeyönä ollut Wexiössä, ystäwäni, sanoo hän minulle. Minä olen äskettäin puhutellut erästä posteljoonia, joka wiime yönä tuli sieltä. Melkein koko kaupunki oli silloin tulessa; ainoa paikka, missä luultiin pelastettujen tawarain olewan suojattuna raiwoawalta tulelta, oli kirkkomaa, jonka muuriaidan yli wiskattiin joukko huonekaluja, waatteita ja muuta tawaraa.

Tuo uni oli sitä kummallisempi kun en minä koskaan ollut käynyt Wexiössä elikkä kun ei minulla siellä ollut ketään, jonka kanssa minulla olisi ollut mitään tekemistä.

Monta wuotta oli kulunut tuosta yöstä. Minä olin siirtynyt pois etelä-Ruotsista ja olin nyt leskenä asettunut Tukholmaan, kun minun 1863 sieltä piti matkustaman Wexiöön käydäkseni terwehtimässä siellä asuwaa naitua tytärtäni.

No, tunteeko äiti jälleen unensa näyttämöä? kysyi eräänä päiwänä tyttäreni.

En, lapsenti; mutta Wexiöhän on äsken uudestaan rakennettu, niin että se warmaankin on kokonaan muuttunut sitten tuon yön jälkeen kuin olin unissani täällä. Eikö löydy enään jälellä mitään osaa kaupungista ennen paloa

Kyllä idän puolella — wastasi tyttäreni.

Eräänä päitoänä menin asialle tuohon kaupungin osaan. Tultuani eräälle waatimattomalle puurakennukselle, joka nyt on purjettu ja jonka sijalla on nykyaikainen kaksinkertainen rakennus, pysähdyin hämmästyneenä.

Tässä seisoin unessa — huudahtin minä; — sellaisena kuin kaupunki näyttäytyy tältä paikalta, näin minä sen samana yönä kuin Wexiö paloi.

Luutnantti T—kin kuolema.

Nuorena uneksin minä usein asioita, jotka ihmeellisellä tawalla toteutuiwat. Usein oli näitten unien sisältönä henkilöt, joita en paljon ajatellut ja joista en juuri wälittänyt. Näin oli erään unen laita, jonka näin yöllä huhtikuun 30 ja toukokuun 1 päiwän wälillä 182?.

Minä olin seisowinani ikkunani edessä ja näkewinäni kuinka wastapäätä olewassa talossa ripustettiin lakanoita ikkunain eteen sekä että minä kysymykseeni: "kuka on kuollut siellä?" sain wastaukseksi: "luutnantti T—k, joka on ollut ulkona purjehtimassa 7 muun herran kanssa; niistä kahdeksasta on 7 hukkunut."

Minä heräsin, mutta nukuin pian jälleen, jolloin uneksin, että minä kadulla kohtasin ihmisiä, jotka kantoiwat ruumispaaria, joilla makasi kaksi nuorta miestä tuttawistani, sekä että minä, päästäkseni siwuuttamasta paaria, riensin erääseen kauppapuotiin, missä oli kaksi nuorta naista saaleja ostamassa, jotka kertoiwat kutka nuo kuolleet oliwat ja että he oliwat hukkuneet samalla kertaa kuin T—k. Minä heräsin kauhistuneena, makasin kauwan ja ajattelin tuota kamalaa unta, mutta nukuin wihdoin, jolloin olin olewinani oudolla paikalla, jossa minä puhuin erään nuoren surupukuisen naisen kanssa jostakin työstä, jota hänen piti suorittaa. Surupukuinen nainen pyysi minun anteeksi antamaan, että hän kuljetti minut keittiön kautta, "sillä minusta on niin raskasta kulkea jonkun wieraan kanssa huoneen läpitse, jossa mieheni on äskettäin ollut ruumiina."

Toukokuun 1 päiwänä jälkeen puolen päiwän olin minä ulkona ajelemassa muutamien sukulaisteni kanssa, jolloin luutnantti T—k kulki ohitse ja terwehti meitä, ja minä lausuin silloin heille: "Jumalan kiitos että luutnantti T—k huwitteleikse tänään maalla eikä weneessä, minä uneksin hänen hukkuneen."

Seuraawana aamuna wetäessäni ikkunan kaihtimet ylös, näen minä kuinka lakanoita ripustetaan naapurin ikkunan eteen. Oitis lähetin sinne tiedustelijan, ja sain pian wakuutuksen uneni ensimäisen osan todellisuudesta. Luutnantti T—k oli ehtoolla purjehtinut kotiin eräästä ulkorawintolasta, jonka läheisyydessä me kohtasimme hänet eilen. Seurassa oli 8 henkeä ja niistä oli T—k ja 6 muuta herraa hukkuneet.

Jälkeen puolenpäiwän menen minä ulos ja kohtaan silloin niinkuin unessa näin kahdet ruumispaaret. Niitä wälttääkseni menen erääseen myymälään, näen siellä nuo unessa näkemäni kaksi naista ostamassa saaleja ja tulen wakuutetuksi kutka nuo kuolleet oliwat, sekä että he oliwat olleet luutnantti T—kin seurassa.

Wähän ajan kuluttua sen jälkeen tarwitsin apua työhön. Minulle neuwottiin luutnantti T—kin leski. Minä menin hänen luokseen. Kuinka hämmästyinkään tuntiessani huoneen sellaisena kuin se esiintyi wiimeisessä uneni osassa. Nuori, surupukuinen nainen, jota tulee sisään, on sama, sanat, jotka hän sanoo käskiessään minun käymään keittiön läpitse, owat samat. Kaiken tämän olin nähnyt ja kuullut unessani.

Wanha täti.

(Tämä näky ei ole waltioneuvoksettaren vaan hänen tyttärensä)

Eräänä ehtoona, kun minä ja wanhempi siskoni, joka asui samassa huoneessa minun kanssani, olimme menneet lewolle ja sisareni luki ääneen minulle, näjin minä sängyn perällä kalpean pään, jota kirkas walo ympäröitsi. Wapautuakseni tästä, kuten luulin, sairaasta mielkuwituksesta, suljin minä silmäni, mutta huomasin itseni silloin ihmeellisellä tawalla, niinkuin unessa, siirretyksi wanhan tätini asuntoon Tukholmassa. Minä olin kulkewinani pimeän wierashuoneen läpitse sänkykamariin, jota yölamppu heikosti walaisi ja jonka walo lankesi päänalustalle, jolla tuo ennen näkemäni kalpea pää lepäsi, jonka minä nyt jälleen tunnen. Se on wanha tätini, neiti G—stjerna. Hänen palwelustyttönsä seisoi sängyn wieressä sanoen minulle: "neiti kuoli äsken." (Neiti G—Stjerna kuoli joulukuun 19 p:nä 1851 seitsemänkymmenen seitsemän wuoden wanhana.)

Awatessani jälleen silmäni oli näky kadonnut. Minä tiedän, etten ollut nukkunut, sillä koko tämän ajan olin kuullut sisareni lukewan.

Muutamia päiwiä sen jälkeen olin kutsuttu erääseen seuraan. Sisään astuessani kysyttiin minulta: "Onka neidin wanha täti kuollut?" Posti oli tuonut tiedon, että hän oli mainittuna ehtoona kuollut.

Sopimus.

Minulla — kertoi waltioneuwoksetar taas itse — oli weli, joka oli laiwaston upseeri.

Minä rakastin paljon täta weljeä ja murehdin hänen milloin raiwoisesta milloin sywästi surumielisestä luonnosta.

Kerran oli hän sanonut minulle, että hänen kuollessaan, saisin siitä tiedon samassa silmänräpäyksessä, waikka meret ja mantereet eroittaisiwat meidät. Hän pyysi minulta saman lupauksen ja minä annoinkin hänelle nuoruuden ymmärtämättömyydessä saman lupauksen.

Wuodet wieriwät ja tuo nuori meriupseeri teki laweita matkoja. Hänen joka kerta matkustaessaan, uudistimme hywästijättöhetkellä sopimuksemme, kunnes hän kerran pitemmäksi ajaksi oli jättäwä kotipaikan. Minä epäsin silloin hänen pyyntönsä saada nähdä minut jos kuolisin hänen poissa ollessaan. Minä aawistin, että se oli wiimeinen kerta kuin me näjimme toisemme ja että weljeni olisi kuolewa oman kätensä kautta.

Ellet sinä tahdo ilmoittaa itsesi minulle, niin tulen minä sinne luoksesi — sanoi hän lewollisesti.

Mutta ei näkywässä muodossa - pyysin minä.

Ethän luule tappawan itseäni? Sitä en tosin tee, mutta jos minä, wastoin kaikkea luuloani kuolen, niin saat sinä tietää siitä. Minä olen sanonut waimolleni, että jos koko maailma wäittää minun kuolleeksi ja sisareni sanoo päinwastoin, olet sinä se, jota waimoni on uskominen. Siis, niin kauwan kuin et sinä ole kuullut kuolemastani taikka minä sinun kuolemastasi, pysyy lupauksemme lujana.

Monta kuukautta oli kulunut eromme jälkeen kun minä uuden wuoden päiwänä istuin kotonani erään wanhemman sukulaisen, tätini rouwa R:n kanssa. Ystäwällinen tätini huwitteli mieheni kanssa pienokaisiamme, jotka äänekkäästi ilmaisiwat iloaan.

Huolimatta iloisten lasten leikistä lankesin horroksiin. Minä olin wiime aikana ollut hywin lewoton weljestäni, joka silloin oleskeli Göteborgissa. Olin koko päiwän paljon ajatellut mitä tietoja odotettu posti toisi hänestä ja millainen tulewa wuosi olisi.

Nyt olin olewinani wieraassa seudussa, jossa menin erääseen rawintolaan. Tultuani suureen saliin, näen minä ruumisarkun seisowan keskellä lattiata. "Kuka siinä lepää?" kysyin minä. Siihen wastaa eräs talonpoikaispiika; "Älkää katsoko sinne, se on rouwan weli, hän kuoli tuolla ulkona portailla". En kuitenkaan wälittänyt hänen kiellostaan, waan nostin ruumiswerhon ja näin — weljeni katkaistulla kaulalla.

Herättyäni horrostilastani tuntui minusta ikään kuin olisin nukahtanut wain minuutin. Mieheni ja tätini puheliwat yhä lasten kanssa, mutta minä olin ollut kaukana tiedustellakseni tulewan wuoden suruja.

Göteborgin posti toi kirjeen miehelleni, joka sisälsi tuon odottamattoman, mutta iloisen tiedon, että weljeni taloudellinen tila ei ollut niin toiwoton kuin ensiksi luulimme ja että hänelle oli tarjottu hywä wirka Landskronasta.

Kohta ryhtyi hän uuteen toimeen ja häneltä saatiin wain hywiä tietoja.

Puoli wuotta sen jälkeen heräsin minä eräänä yönä siitä että jääkylmä, kostea käsi laskeusi raskaasti olkapäälleni. Aikoessani sysätä pois sen, jähmettyi käteni wierasta kättä koskettaessani. Nyt kauhistuin minä, nousin istumaan, katsellen ympärilleni, mutta ei ollut ketään huaneessa, ainoasti heikko kirkas walo, joka wähitellen katosi. Minä katsahdin kelloa, se oli neljänneksen wailla neljä.

Kaksi päiwää myöhemmin tulee tätini luokseni walmistaakseen minua suurelle surulle. Hän pyysi minua nöyryydellä wastaanottamaan Jumalan koettelemuksen j.n.e. Minä keskeytin häntä kysymyksellä: "Onko miehelleni tapahtunut mitään?" Hän oli nimittäin silloin pois kotoa. "Ei, mutta onhan muitakin, joita rakastat". "Niin on sitten August kuollut toissapäiwänä lähellä 4 aamulla ja hän on itse sen tehnyt."

Tätini kummasteli suuresti ja sanoi: Niin, hän on ampunut isensä.

Ei, weitsellä on hän päiwänsä lopettanut.

Sinä tiedät siis kaikki ennakolta — sanoi hän, nyt täytyy sinun seurata mukana kälysi luokse walmistaaksesi häntä onnettomuudelle.

Minä seurasin tätiäni, joka wielä wakuutti todeksi mitä ennen jo tiesin. Onneton weljeni oli samana yönä, jolloin hänen henkensä käwi luonani, istuen rawintolan portailla, raskasmielisyyden kohtauksessa, leikannut partaweitsellä kaulansa. (Tämä kolkko tapaus tapahtui Landskronassa 13 p:nä heinäk. 1841.)

Tullessani kälyni luo, oli jo henkilöitä tullut ilmoittamaan hänelle tuota surullista uutista. Wasta kun minä sanoin olewani warma hänen miehensä kuolemasta, uskoi hän sen.

Eräs tapaus Sipoon pitäjässä.

Lähellä Porwoon kaupunkia, maatilallaan, Sipoon pitäjässä, asui ratsumestari T.

Eräänä kylmänä syysaamuna piti hänen matkustaa Porwooseen. Hän nousi warhain ylös ja meni waatehuoneeseensa hakemaan matkaturkkiaan kun kuulin kowaa kolkutusta owelle.

Astukaa sisään! — huutaa hän ja hänen anoppinsa rouwa F. astuu sisään.

Hywää huomenta! Niin warhain ulkona. Minä hankin kaupunkiin ja ajattelin ohi kulkeissani poiketa teillä.

Terwe tultua perässä, poikani, terwetultua kohta, wastasi wanha rouwa ja katosi.

Ratsumestari rientää keittiöön, missä palwelijat owat kokoontuneet ja kysyy onko joku nähnyt hänen anoppiaan?

Ei, ei suinkaan tuo wanha rouwa, joka on niin sairaanlainen, ole niin warhain ja niin kowassa pakkasessa ulkona — arweliwat palwelijat

Hän kielsi heitä mitään sanomasta waimolleen ja lähti kotoa, ihmeissään tuosta kummallisesta tapauksesta.

Ehtoolla istui rouwa T. lewottomana sänkykamarinsa ikkunan ääressä. Tuskallisena katseli hän tietä pitkin, josta hän odotti miestänsä, joka tänä ehtoona wiipyi tawattoman kauwan poissa. Sänkykamarin edustalla oli suuri sali, josta hän nyt kuuli kolinaa ikäänkuin siirrettäisiin huonekaluja edestakaisin.

Onko kukaan salissa? Miksi siiwotaan näin myöhään? — kysyi hän lapsenhoitajalta, joka tuuditti hänen pientä lastaan. — Mene ulos katsomaan.

Palwelustyttö palasi sanoen ettei salissa ollut ainoatakaan ihmistä ja että huonekalut oliwat paikoillaan. Tuskin oli owi suljettu, kuin sama kolina kuului uudelleen.

Warmaankin on joku tuolla ulkona — toisti rouwa.

Sitten on se rouwan äiti. Ratsumestari näki hänet aamulla arkihuoneessa — wastasi tyttö wastoin ratsumestarin kieltoa:

Seikka selweni nyt odottawalle. Hänen äitinsä oli kuollut, sentähden wiipyi mies niin kauwan poissa.

Wihdoin, kun ratsumestari myöhään palasi, toteutui hänen surullinen aawistuksensa. Rouwa de F. oli kuollut saman päiwän aamulla (Ewerstiluutnantin waimo de F. kuoli 8 p. lokak. 1800). Itse oli ratsumestari wilustunut, sairastui ankarasti eikä elänyt enään kauwan anoppinsa jälkeen, joka oli sanonut hänen terwetulleeksi kohta perästä päin. (Ratsumestari T. kuoli toukok. 19 p. 1801.) Sali, josta kolina kuului, tuli hänen ruumishuoneekseen.

Lapsensa murhaaja.

(Tämän kertomuksen on waltioneuwoksettarelle antanut kreiwi P. Sparre tunnettu kirjailija, joka oli itse kuullut sen tuomari U:lta.)

Siihen aikaan kuin tuomari U. hoiti muutamaa tuomiokuntaa Smoolannissa, joutui hän kerran tuomitsemaan erään lapsensa murhaajan.

Syytetty tuotiin esiin ja oli tuomarille jo hänen lapsuudestaan hywin tuttu henkilö.

Rikos oli törkeä. Waimo, joka oli murhannut seitsemän wuotiaan lapsensa, oli tuomittawa kuolemaan.

Hän pyysi yksityisesti puhutellakseen tuomaria ja rukoili häneltä armoa, jota ei hän kuitenkaan woinut antaa, sillä laki oli jyrkkä.

Tuomio julistettiin ja oli joku aika myöhemmin pantawa täytäntöön.

Tuomari näki aina edessään rikoksellisen waimon epätoiwon ja hänen kuolemankauhunsa. Hän oli syleillyt tuomarin polwia ja kerjännyt häneltä henkeään .. kurjinta henkeä, mieluummin kuin kuoleman.

Tuomarin täytyy matkustaa muuanne toimilleen ja oli oikein iloinen siitä, sillä hän sai siten olla tietämätön päiwästä, jolloin murhaajan piti erota maailmasta, joka hänelle oli niin rakas.

Muutamia kuukausia sen jälkeen matkusti tuomarimme seudun kautta, jossa hänellä oli kewäällä ollut tuomarin wirka. Nyt oli syksy ja pimeys oli jo tullut. Uninen kyytimies istui hänen wieressään rattailla.

U. tuntee jonkun tarttuwan hänen kappansa kaulukseen. Hän katsoo taakseen ja huomaa, että joku pitää kiinni kauluksesta, se on tuo onneton lapsensa murhaaja, joka istuu waunujen takapuolella ja kolkosti tuijottaa häneen.

Anna! — huudahtaa tuomari.

Kyytimies kääntyy silloin taaksepäin ja huutaa:

"Woi, sehän on Anna, joka kadotti henkensä tuolla mestausmäellä." Samassa rupesiwat hewoset juoksemaan winhaa wauhtia ja kun tuomari katsahti taakseen, ei aawetta enään näkynytkään.

Molemmat hukkuneet.

Karlskronasta meni kaksi nuorukaista L:m ja F:r, purjehtimaan.

Wene kaatui ja he hukkuiwat. (Wuonna 1832 toukokuun 16 p:nä hukkuiwat kunink. laiwaston perämies parooni Kaarle L:m ja nuorukainen F.F. F:r. purjehdusmatkalla Karlskronasta Skansiin).

Edellisettä päiwänä oli toinen näistä molemmista ystäwistä ollut käymässä erään esimiehensä, nimittäin mieheni, luona. Hywästijättäessä pyysin häntä pian palajamaan.

Palweluksessani oli minulla silloin hywin kaunis tyttö, jonka kanssa
L:m usein tapasi lawerrella.

Hänen wiimeisen käyntinsä jälkeisenä päiwänä piti tytön mennä alas järwelle waatteita pesemään. Sill'aikaa tulee wieraita, jotka minulle puhuwat onnettomuuden tapauksesta, mikä tapahtui noille molemmille nuorille miehille L:mlle ja F:rille. Minä kuulen palwelustyttöni palajawan ja näen kuinka hän suurimmassa kiireessä rientää keittiöön waateastian kanssa. Minä kysyn häneltä: Mitä hätänä?

Tietäkää rouwa, että minä äsken kuulin niin kummallisen äänen. En woi sanoa kuuluiko se pilwistä taikka järwestä, mutta kamalalta se kuului.

Minä, joka olin nähnyt hänen monasti puhelewan L:mn kanssa, kysyin oliko se hänen äänensä?

Hänen äänensäkö? Miksi olisi se hänen äänensä? — wastasi hän ihmetellen.

Etkö sinä ole kuullut hänen hukkuneen puolen päiwän aikaan?

Tämän kuultuaan kauhistui hän niin, että minä luulin hänen pyörtywän.
Wihdoin sanoi hän:

Niin se oli hänen äänensä. Nyt tunnen minä jälleen sen. Selwästi oli se hänen äänensä.

Monta yritystä tehtiin hukkuneiden löytämiseksi, mutta toistaiseksi turhaan.

Joku aika sen jälkeen lähetän minä eräänä ehtoona palwelustyttöni lihaa hakemaan teurastajalta. Minä kohtaan hänen eteisessä ja pyydän hänen näyttämään minulle lihan.

Liha on pilaantunutta. Huh, kuinka se haisee — sanon minä.

Menkäämme sisään — pyytää hän. — portailla on perässäni joku. Liha ei ole pilaantunutta.

Keittiöön tultuamme, katselen minä häntä. Hän on kuoleman kalpea ja wapisee.

Minä katselen ulos eteiseen. Haju tuntuu hirwittäwältä, mutta en näe ketään.

Kuka kulki perässäsi portailla?

Se oli L:m. Minä näjin hänen selwästi tullessani portin läwitse ja sitten on hän minua seurannut. Se oli hän, joka haisi niin kauhiasti. Minä wakuutan rouwalle, että liha on aiwan tuoretta.

Niin se todella olikin.

Awattuamme taas owen eteiseen tunsimme samaa hirwittäwää ruumiin katkua.

Mene jumalan nimessä! — pyysi tyttö ja kohta ei tuntunut enään ruumiin katkua, mutta kuului ikäänkuin joku olisi raskain askelin poistunut.

Wähän aikaa sen jälkeen herään minä warhain eräänä aamuna huutoon ja walitukseen palwelijain huoneesta. Minä menen sinne jo saan nähdä mainitun tytön nukkumassa ristiinpannuilla käsillä, jotka hän kohotti ylös ikäänkuin awuksihuutaakseen jotakuta.

Minä tahdon puhua siitä, jahka te wain tahdotte mennä pois tyköäni — pyysi hän unessa. — Mene pois, mene pois!

Waikeata oli saada hänet herätetyksi. Awattuaan silmänsä, sanoi hän iloisesti:

Hywä oli, että rouwa herätti minut. Minä en ole unessa saanut olla rauhassa L:mltä ja F:riltä. He owat pyytäneet minua sanomaan että he lepääwät ——— niemen luona ja että minun on meneminen F:rin äidin luo tätä ilmoittamaan.

Hän meni rouwa F:rin luo ja kertoi unensa, äidistä oli asia kummallinen ja hän epäili, mutta antoi wihdoin naarata niemen kohdalla, löydettiin wain F:rin hattu ja äyskäri. Naarattiin uudelleen muutaman päiwän kuluttua, jolloin tytön osoittamalla paikalla löydettiin L:min ruumis sekä wähän matkaa siitä F:rin.

Palwelustyttö eli wielä 1879 ja muisti kauhistuksella nämä tapaukset nuoruuden ajaltaan.

Eräs anteeksianomus.

Nuoruudessani oli minun kowin ikäwä kaswatusäitini talossa. Nämä ikäwät hetket matkaansaaatti eninmäkseen emäntäneitsyt, joka palweli kaswatusäitiäni. Hän oli kowin epärehellinen ja petti kaswatusäitiäni kaikella tawalla. Jo lapsena näjin hänen wehkeensä, ja huomattuaan, että minä ilmoitin ne kaswatusäidilleni, wihastui hän minuun ja kosti siten että hän walehteli ja puhui alituisesti pahaa minusta, Hän oli kaswatusäitini suosikki, mitä teki asemani tukalammaksi. Niin kuluiwat wuodet hänen lakkaamattaan paheestaan ja näpistelemästä. Hän ei koskaan woinut anteeksi antaa minulle, minä kun häntä tarkastelin, waikken minä ilmoittanut kaswatusäidilleni mitään.

Silläwälin olin joutunut kihloihin ja minun piti matkustaa pääkaupunkiin ollakseni pitemmän ajan tulewien appiwanhempaini tykönä.

Emäntäneitsyt makasi kurkkutaudissa kun minun piti matkustaa.

Antakaa anteeksi minulle, neiti, kaiken teille tekemäni pahan — pyysi hän, matkapuwussa astuessani hänen huoueesensa. "Rukoilkaa Jumalalta anteeksi, neitsyt, olkaa uskollinen kaswatusäidilleni. Minä toiwon ettemme enään näe toisiamme" — wastaan minä. Muistaessani mitä hän oli minulle tehnyt ja ollen nuoruuden kewytmielisyydessä, unohdin minä jumalallisen käskyn sowinnollisuudesta lähimmäistäni kohtaan.

Puoli wuotta tulostani Tukholmaan olin eräänä yönä tuntewinani jonkun hiljaa koskettawan kättäni. Minä heräsin ja näin edessäni kaksi laihaa, ristiin pantua kättä, jotka epätoiwoisesti wäänteliwät. "Oi Jumala, mitä se on? Auta! auta!" huusin minä tuskassani, jonka jälkeen näky katosi, Seuraawana päiwänä tuli luokseni eräs ystäwä kotiseudultani. Hänelle kerroin minä tuon kamalan näyn, jonka näin edellisenä yönä. Silloin hän sanoi: "Sinä saat luultawasti pian kuulla että kaswatusäitisi emäntäneitsyt on kuollut, sillä sellaiset kuin näkemäsi kädet owat hänenkin."

Kohta tuli kirje sukulaiseltani, jossa hän kertoo, että emantäneitsyt oli kuollut ja että hän wiimeisenä yönä oli lakkaamatta wäännellyt laihtuneita käsiään ja epätoiwossa puhunut kuinka pahoin hän oli kohdellut minua koko ajan kuin minä olin ollut kaswatusäitini luona.

Majuri M:n kuolinwuoteen ääressä.

Kaikki majuuri M:n läheiset sukulaiset oliwat kuolleet, niin ettei hän enään wiihtynyt seudussa, missä hän oli monta wuotta asunut, waan muutti Tukholmaan. Hän wuokrasi pari wähäistä huonetta erään syrjäkadun warrella, pohjoispuolella kaupunkia, ja eli siellä hywin säästeliäästi. Ukko sairastui ja kutsuttu lääkäri hankki sairashoitajan, erittäin luotettawan ja hywän ihmisen, joka istui kuolewan sängyn ääressä.

Eräänä ehtoona istui tuo palkattu hoitajatar ja katseli kuinka kuolema yhä sywenpään painoi leimansa sairaan welttoihin kaswoin juonteisiin, sekä ajatteli kuinka yksinäinen ukko oli.

Yksinäinen oli todellakin tuo wanha ukko, jonka ärtyinen luonto oli karkoittanut nuo harwat tuttawat ja sukulaiset, jotka hänellä enään oli jälellä.

Ei yksikään ystäwällinen käsi ojentaisi hänelle wiimeistä wirkistäwää juomaa ja sulkisi wäsyneet silmät; ei yksikään hellä ääni puhuisi rakkauden ja toiwon kieltä taistelewalle hengelle; ainoastaan wieras, palkattu hoitajatar olisi hänen wiimeisen taistelunsa todistajana.

Sängyn yläpuolella, seinällä, riippui erään wanhan wirkatakkiin ja kunniamerkkeihin puetun miehen kuwa. Hoitajatar ajatteli olisiko se ehkä majuuri itse taikka hänen isänsä.

Joku tarttuu kiiwaasti ulommaisen huoneen owenlukkoon, eräs wanhempi herra astuu sisään, menee sängyn luokse ja kumartuu kuolewan yli. Hoitajatar tuntee hänessä sängyn yläpuolella riippuwan kuwan alkuperän. Ettei häiritsisi heitä, meni hän toiseen huoneesen, missä hän aiwan tyynesti istahti sukkaa kutomaan. Hetken kuluttua meni hän sairaan huoneesen katsoakseen puuttuisiko sairaalta mitään.

Huone oli tyhjä. Ei ollut kukaan woinut mennä ulos muuta kuin ulommaisen huoneen kautta, jonka owella sairaanhoitajatar oli istunut. Hän meni sängyn luo… kaikki oli loppunut. Kaswojen piirteet oliwat jo jähmettyneet kuoleman kylmän käden koskettamisesta, mutta kellastuneilla kaswoilla, jotka niin usein oliwat ilmaisseet tyytymättömyyttä ja suuttumusta, kuwastui nyt hiljainen rauha.

Wainajan eräältä omaiselta, joka tuli perimään jälkeen jääneet tawarat, kuuli hän, että sängyn yläpuolella olewa kuwa oli wainajan isän kuwa.

LIITE.

Otteita Camille Flammarion Uraniasta. Helsinki 1891. K. G. Holm.

Tapahtuuko henkinäkyjä hywin harwoin? Ei näytä siltä. Muistelen muun muassa tapahtuman, jonka minulle kertoi wanha nuoruuteni ystäwä Jean Best, joka yhdessä kuuluisan ystäwäni Edouard Charton'in kanssa, wuonna 1833 perusti Magasin pittoresque nimisen lehden, ja joka kuoli muutama wuosi sitten. Hän oli luonteeltaan totinen, kylmä, perusteellinen mies, mainio käytännöllinen kyky: kaikki, jotka tunsiwat hänet, tietäwät kuinka wähän hermostunut hän oli luonteeltaan, ja että hänen henkensä pysyi aiwan erillään kaikista sellaisista asioista, jotka osat mielikuwituksen kanssa jonkinlaisessa yhteydessä. Niinpä niin, seuraawa tapahtuma sattui hänelle itselleen, kun hän oli wiiden eli kuuden wuoden wanha lapsi.

I.

Se oli Toul'issa, hänen syntymäseudullaan. Hän makasi eräänä iltana pienessä sängyssään, mutta wielä hereillä, silloin näki hän äitinsä tulewan kamariinsa, kulkewan sen läpi ja suuntaawan askeleensa wiereiseen salonkiin, jonka owi oli auki, salongissa istui hänen isänsä erään ystäwän seurassa korttia lyöden. Hän nousi heti wuoteeltaan ja riensi äitinsä jälkeen, aina salonkiin saakka, josta hän kuitenkin etsi häntä turhaan. Isänsä joka oli tullut lewottomaksi torui häntä ja toimitti hänet jälleen makaamaan; wakuuttaen että hän oli nähnyt unta.

Lapsi, joka silloin todellakin luuli nähneensä unta, laskihe uudelleen lewolle ja koetti nukkua. Mutta muutamia minuuttia myöhemmin, hänellä oli wieläkin silmät auki, näki hän toistamiseen hywin selwästi äitinsä, joka tälläkin kertaa kulki aiwan lähellä häntä, ja nyt syöksyi hän äitiänsä wastaan syleilläksensä häntä. Mutta samassa katosi hän. Lapsi ei enään tahtonut mennä lewolle, waan jäi salonkiin missä isänsä jatkoi peliä.

Samana päiwänä ja samalla hetkellä kuoli hänen äitinsä Pau'ssa.

Tämän on herra Best itsa minulle kertonut, sywälle oli tämä tapahtuma painunut hänen mieleensä.

II.

— Kun Jaakko kuningas, Englantiin saapuneena ruton raiwotessa Lontoossa, wanhan Cambden'in seurassa oleskeli sir Robert Cotton'in luona maalla, näki hän unissaan wanhimman poikansa, joka wielä oli lapsi ja sillä hetkellä oleskeli Lontoossa; pojalla oli werinen risti otsassaan ikäänkuin hän olisi miekalla haawoitettu. Tästä unesta kauhistuneena alkoi kuningas rukoilla ja meni aamulla sir Cambdenin huoneeseen, kertoen hänelle mimmoisen näyn hän yöllä oli nähnyt; sir Cambden lohdutti häntä sillä, että se ainoastaan oli ollut unennäkö, jonka johdosta ei tarwinnut olla lewoton. Samana päiwänä sai kuningas kuningattarelta kirjeen, missä ilmoitettiin hänen kadottaneen poikansa, joka oli kuollut ruttoon. Kun lapsi näyttäytyi isälleen unessa oli hän muodoltaan ja warreltaan täysi-ikäisen miehen kokoinen.

III.

— Neiti R… erinomaisella päättämiskywyllä warustettu nainen, hurskas, olematta tekopyhä, asui, ennen awioliittoaan enonsa, kuuluisan lääkäri D…n luona, joka oli Tiedeseuran jäsen, hän asui erillään äidistään, joka maaseudulla makasi kowin sairaana. Eräänä yönä uneksi nuori nainen että hän näki äitinsä edessään kalpeana ja kowasti surewana sen johdosta ettei hän ollut lastensa parissa; poika, joka oli ollut erään Parisilaisen seurakunnan pastorina oli nimittäin siirtynyt Espanjaan ja tytär oli Parisissa. Pian kuuli hän äitinsä useamman kerran huutawan häntä nimeltä; hän näki unessa niiden henkilöjen, jotka oliwat äitinsä seurassa ja jotka luuliwat hänen tarkoittaneen poikansa tytärtä, joka oli saman nimellinen, menewän wiereiseen huoneeseen häntä noutamaan; sairaan antama merkki osoitti, ettei hän tahtonut tawata häntä, waan Parisissa oleskelewata tytärtään. Hänen kaswonsa ilmaisiwat tuskaa, jota hän tunsi tyttärensä poissaolosta; äkkiä muuttuiwat hänen kaswojensa juonteet ja kuolonkalpeus peitti kaswot; tämän jälkeen waipui kuolewa wuoteelleen hengetönnä.

Seuraawana päiwänä tapasi D… neiti R…n erittäin synkkämielisenä ja tiedusteli häneltä syytä suruunsa; neiti D… kertoi silloin enolleen unelmansa kaikkine yksityiskohtineen, joka oli saattanut hänet niin lewottomaksi. D…, joka tapasi hänet tässä mielentilassa, painoi häntä rintaansa wastaan ja tunnusti, että äitinsä kuolema oli liiaksi todellinen; muihin selityksiin ei hän ryhtynyt.

Muutamia kuukausia myöhemmin kun neiti R… enonsa poissa ollessa, järjesteli hänen paperiaan, joita tämä, samoinkuin usea muu, ei mielellään sallinut kajota, löysi hän kirjeen, joka hänen enolleen kertoi äitinsä eri kuoleman-kohdista. Suuri oli hänen kummastuksensa, kun hän siinä luki unelmansa yksityis-kohtineen.

IV.

Seuraawassa aiwan hiljakkoin huomatussa tapauksessa oli tarkastaja aiwan hereillä kuten te ja minä tällä hetkellä. Kysymyksessä olewa henkilö Robert Bee asuu Wiganissa Englannissa. Seuraawan kummallisen ilmiön on tarkastaja itse merkinnyt paperille.

"Joulukuun 18 päiwänä 1873 läksimme, waimoni ja minä, waimoni wanhempien luokse Soutportiin, minun wanhempani oliwat silloin, ainakin sen mukaan kuin me tiesimme, aiwan terweet. Ehtoopäiwällä seuraawana paiwänä käwelimme meren rantaa pitkin, yhtäkkiä tulin niin tawattoman alakuloiseksi, ettei mikään ollut minulle mieleen, seuraus olikin, että pian palasimme kotipuolelle.

"Äkkiä walitti waimoni pahoinwointia ja sanoi menewänsä äitinsä huoneeseen muutamaksi minuutiksi. Silmänräpäys tämän jälkeen nousin nojatuolistani ja läksin salonkiin.

"Nainen, puettu siten, kun hän olisi ulos lähtemäisillään, siwutti minut, tullen wiereisestä makuuhuoneesta. En woinut eroittaa hänen kaswojensa piirteitä, koska hän käänsi kaswonsa pois minusta; kuitenkin terwehdin häntä heti, lausuen muutamia sanoja, mutta en enään muista, mitä lausuin.

"Samassa silmänräpäyksessä, hänen kulkiessa minun ohitseni, tuli waimoni äitinsä huoneesta ja kulki juuri sen paikan ohi, missä huomasin naisen, jota waimoni ei kuitenkaan näkynyt huomaawan. Minä huudahdin heti suuresti kummastellen: 'Mutta kuka se nainen sitten oli, jonka juuri kohtasit?' — 'En minä ole ketään kohdannut', wastasi waimoni wielä enemmän kummastuneena kuin minä. — 'Kuinka', wastasin minä, 'etkö juuri nyt huomannut naista, joka kulki juuri sen paikan ohi, missä sinä nyt seisot ja joka luultawasti tuli äitisi luota; tällä hetkellä hän lienee kuistilla'."

"'Se on mahdotonta', wastasi hän, 'tällä hetkellä ei löydy muita ihmisiä koko talosta, kuin äitini ja me'."

"Wieraita ei myöskään silloin ollut käynyt talossa, tutkimme talon tyystin, mutta turhaan."

"Kello oli silloin kymmenen minuuttia wailla kahdeksan. Seuraawana päiwänä saimme sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että äitini samana tuntina oli kuollut sydänhalwaukseen. Halwaus kohtasi häntä kadulla ja hän oli puettuna juuri samalla tawalla, kuin outo nainen, joka oli kulkenut siwutseni."

V.

Herra Fredrik Wingfeltd, asuwa Belle-Isle en Terressä (Gotes du Nord) kirjoittaa että hän maaliskuun 25 päiwänä 1880, kun hän meni lewolle, luettuaan jonkun werran illalla, näki unissaan weljensä joka asui Essexin kreiwikunnassa Englannissa, luonansa; tämä ei wastannut hänelle tehtyyn kysymykseen, waan pudisti päätänsä, nousi tuolilta ja meni tiehensä. Tapaus waikutti niin eläwästi kertojaan, että hän unenhorroksissa hyppäsi sänkystään ja heräsi, kun hän laski jalkansa lattialle, huutaen weljeään. Kolme päiwää tämän jälkeen kuuli hän weljensä kuolleen pudottuaan hewosen selästä, 25 p:nä maaliskuuta 1880 kello yhdeksän illalla pari tuntia aikaisemmin hänen unennäköään.

Tutkimus on osoittanut tämän kuolontapauksen päiwämäärän oikeaksi ja kertomuksen tekijän merkinneen unelmansa muistikirjaansa samana päiwänä, kuin hänen weljensä kuoli, eikä myöhemmin.

"Herra S… ja hra L…, jotka molemmat palweliwat samassa wirastossa, oliwat jo kahdeksan wuotta olleet erittäin hywiä ystäwiä. Maanantaina 19 päiwä maaliskuuta 1883 sai L… mennessään wirastoonsa ankaran watsakohtauksen; hän poikkesi sentähden muutamaan apteekkiin, missä hänelle annettiin muutamia rohtoja. Seuraawana päiwänä oli hän yhä wielä sairaana; lauantaipäiwänä samalla wiikolla oli hän poissa wirastostaan.

"Lauantai-iltana 24 päiwä maaliskuuta oli S… kotona, hänellä oli päänkiwistys; hän sanoi waimollensa, että hänellä oli liian kuuma, jotain sellaista ei hän ollut tuntenut kahteen kuukauteen; tehtyänsä tämän muistutuksen meni hän lewolle ja minuutti myöhemmin näki hän ystäwänsä L…n seisowan edessään, puettuna tawallisiin waatteisiinsa. S… huomasi senkin yksityiskohdan L…n puwussa, että hänellä oli suruharso hatussaan, että hänen päällystakkinsa oli auki ja että hänellä oli keppi kädessään. L… katseli häneen teräwästi ja poistui. S… tuli ajatelleeksi seuraawata lausetta Jobin kirjasta: 'Henki kulki kaswojen edessä ja hiukset lihassani kohosi pystyyn'. Tällä silmänräpäyksellä tunsi hän kylmän wäreen selkärankaa pitkin ja hänen hiuksensa nousiwat pystyyn, hän kysyi waimoltaan, paljonko kello oli. Waimo wastasi kellon olewan kaksitoista minuuttia wailla yhdeksän. Hän lausui: 'Kyselen sitä sentähden että L… on kuollut; näin hänet äsken'. Waimo koetti wakuuttaa, että se oli sula mielenkuwitus; mutta hän wakuutti kiwenkowaan, ettei mikään perustelu saattanut häntä muuttamaan wakuutustaan."

Näin kuuluwa oli herra S…:n antama kertomus. Hän ei saanut tietää ystäwänsä kuolemasta ennenkuin seuraawana päiwäna sunnuntaina kello kolme jälkeen puolen päiwän.

L… todellakin kuoli lauwautai-iltana, kun kello oli noin kymmenen minuuttia wailla yhdeksän.

VI.

"Kuninkaan oleskellessa Awignonissa 23 päiwä joulukuuta 1574, kuoli siellä Lothringin kardinaali Charles. Kuningatar (Katatrina de Medicis) oli mennyt tawallista aikaisemmin lewolle, ja hänen wuoteensa ympärillä seisoi, muitten merkillisten henkilöitten ohessa, Nawarran kuningas, Lyonin arkkipiispa, rouwat de Retz, de Lignerolles ja de Saunes, josta kaksi owat todistaneet tapahtuman todeksi. Koska hän kiiruhti lausumaan hywää yötä, heittäytyi hän yhdellä hypyllä päänälustalleen, yht'äkkiä peitti hän käsillään kaswojaan, kirasi kowasti, huutaen awuksi läsnäolijoita, joille hän tahtoi osoittaa kardinaalia, joka istui sängyn jaloissa, ojentaen kuningattarelle kätensä. Hän huudahti useamman kerran: 'Herra kardinaali, minulla ei ole mitään teidän kanssa tekemistä'. Nawarran kuningas lähettää samassa silmänräpäyksessä erään howiherran kardinaalin luokse, ja tämä palattuansa kertoo että kardinaali samalla hetkellä oli kuollut."