The Project Gutenberg eBook of Mitä Katy teki: Kertomus, by Susan Coolidge

       Niille viidelle, alkuruno.
    I. Carrin lapset.
   II. Paratiisi.
  III. Vastuksien päivä.
   IV. Kikeri.
    V. Ylisillä.
   VI. Läheiset ystävät.
  VII. Helena-serkun vierailu.
VIII. Huomenna.
   IX. Synkkiä päiviä.
    X. Pyhä Nikolai ja Pyhä Valentin.
   XI. Uusi läksy opittavana.
  XII. Kaksi vuotta myöhemmin.
XIII. Vihdoinkin.

NIILLE VIIDELLE

    Meit' oli kerran kuusi lapsukaista,
    Jotk' yhdess' iloitsimme leikkien.
    Jos kesä, talvi tuima, ihanaista
    Se oli onnen aikaa lapsuuden.

    Paistoiko päivyt aina? Enpä vainen
    Mä muista pilvisäitä ollenkaan,
    Ei salamat, ei jyry pauhaavainen
    Lie meitä säikytelleet milloinkaan.

    Kai joskus kiistelimme keskenämme,
    Mut pian rauha taasen solmittiin,
    Ja kuhmut, joita saimme leikissämme,
    Ne äidin suuteloilla lääkittiin.

    Siit' onko kauan? — On vain hetki,
    Niin tuntuu meistä. Mutta tamineet
    Nyt meill' on aikuisten, ja elon retki
    Jo leikit vei, toi vakaat askareet.

    Ja edessämme hyörii lapsosemme,
    Heill' on nyt riemun aika vuorostaan,
    Ja tähtisilmin aikaa lapsuutemme
    He mielin kiihkein pyytää kertomaan.

    "Sä ootko ollut pieni, niinkuin mekin?
    Sä leikitkö kuin mekin todella?"
    "Niin, lapsikullat, pieni niinkuin tekin —
    Oi, jospa vielä oisin sellaisna!"

    Oi rakas Nykyhetki, anteeks anna
    Tuo toivomus! Sä kallis meille oot.
    Elomme purtta vakaast' eelleen kanna!
    Mutt' armaat on myös lapsuusmuistelot.

    Siis, lapsoset, nää pikku muistelmani
    Ajasta armahimman lapsuuden
    Nyt selailkaa! On suuren' ilonani,
    Jos teille tuo ne hetken herttaisen.

I LUKU

Katyn nimi oli Katy Carr. Hän asui Burnet nimisessä kaupungissa, joka ei ollut kovin iso, mutta kumminkin nopeasti kasvava. Talo, jossa hän asui, oli kaupungin laidassa. Se oli iso, nelikulmainen, valkea rakennus, jonka ikkunoissa oli vihreät laskuverhot. Sen etusivulla oli katettu pylväskäytävä, jota ruusut ja punakukkaiset köynnöskasvit peittivät, muodostaen tiheän lehtiverhon sen yli. Neljä korkeata akasiapuuta varjosti pääovelle johtavaa hiekkakäytävää. Talon toisella sivustalla oli hedelmäpuutarha, toisella halkopinoja, aittoja ja jääkellari. Taustalla oli etelään viettävä keittiökasvitarha, ja sen takana oli laidun puroineen ja pähkinäpuineen. Laitumella oli neljä lehmää — kaksi punaista, yksi keltainen, jonka terävät sarvenpäät olivat tinalla verhotut, ja yksi pieni valkea lemmikki, jota nimitettiin Kaunokiksi.

Carrin perheessä oli kuusi lasta — neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Katy, vanhin heistä, oli kahdentoista vuoden vanha, pikku Filip, nuorin, neljän vuoden, ja toiset sillä välillä.

Heidän isänsä, tohtori Carr, oli herttainen, ystävällinen ja toimelias mies, joka oli poissa kotoaan kaiket päivät, vieläpä väliin yötkin sairasten luona. Lapsilla ei ollut äitiä. Hän oli kuollut Filipin pienenä ollessa, neljä vuotta ennen kertomukseni alkua. Katy muisti hänet sangen hyvin, toisille lapsille hän oli ainoastaan vienon surullinen nimi, josta puhuttiin sunnuntaisin ja hartaushetkinä tai muulloin isän ollessa erikoisen hellällä ja juhlallisella tuulella.

Lasten muistissa hämärästi säilyneen äidin sijaisena oli isän sisar Izzie-täti, joka oli tullut heitä hoitamaan äidin lähdettyä tuolle pitkälle matkalle, jolta pienokaiset kuukausimääriä odottivat häntä palaavaksi. Izzie-täti oli pieni, laiha, teräväpiirteinen, vanhannäköinen nainen, hyvin siisti ja tarkka kaikessa. Hän tahtoi olla lapsille ystävällinen, mutta he saattoivat hänet usein ymmälle, kun eivät ollenkaan olleet sellaisia kuin hän lapsuudessaan. Izzie-täti oli ollut herttainen, siisti pikku tyttö, joka mielellään oli istunut arkihuoneessa ommellen pitkiä saumoja kuten Curly Locks, ja hän oli ollut mielissään, kun vanhat ihmiset taputtelivat hänen päätään ja sanoivat häntä hyväksi tytöksi; jota vastoin Katy joka päivä repi vaatteensa, vihasi ompelemista eikä välittänyt hituistakaan hyvä nimityksestä. Clover ja Elsie karkasivat tiehensä kuin arat hevoset, kun joku silitteli heidän päätään. Kaikki tämä saattoi Izzie-tädin hyvin tukalaan asemaan, ja hänen oli vaikea antaa lapsille anteeksi heidän "omituisuuttaan". He eivät juuri muistuttaneet pyhäkoulukertomuksissa mainittuja tyttöjä, jollaisia lapsia täti eniten rakasti ja paraiten ymmärsi.

Tohtori Carr oli myöskin henkilö, joka häntä tuskastutti. Tohtori tahtoi, että hänen lapsensa olisivat pelkäämättömiä ja urheita, ja hän kehoitti heitä kilpailuihin ja rajuihin leikkeihin välittämättä niistä johtuvista kuhmuista ja revityistä vaatteista. Izzie-täti sai tyydytystä tehtävästään ainoastaan puolen tunnin verran päivässä. Se oli aika ennen aamiaista, jolloin hän oli määrännyt lapset istumaan heidän pienille tuoleilleen lukemaan päivän raamatunlauseita. Silloin hän katseli heitä mielissään. He olivat kaikki niin puhtoisia hyvin harjattuine vaatteineen ja kammattuine hiuksineen. Mutta heti kellon soitua hänen tyytyväisyytensä meni menojaan. Siitä hetkestä koko päivän olivat he "sopimattomia nähdä", kuten hän sanoi. Naapurit surkuttelivat häntä kovasti. Heillä oli tapana laskea ne kuusikymmentä valkeata housunlahetta, jotka joka maanantaiaamu ripustettiin kuivamaan, ja sanoa toisilleen: "Millaisen pesunäytelmän nuo lapset aikaansaavatkaan ja mitä vaivaa he tuottavatkaan neiti Carr raukalle, joka tahtoo pitää heidät niin siisteinä." Mutta neiti Carrin mielestä he eivät olleet ensinkään siistejä — siinäpä se pahin pulma olikin.

"Clover, mene yläkertaan pesemään kätesi! Dorry, nosta hattusi lattialta ja pane se naulaan! Ei siihen naulaan — kolmanteen naulaan nurkasta päin!" Tällaisia asioita Izzie-täti hoki pitkin päivää. Lapset kiinnittivät kyllä huomiota hänen sanoihinsa, mutta pahoin pelkään, etteivät he oikein rakastaneet häntä. He kutsuivat häntä aina Izzie-tädiksi, ei koskaan "tätiseni." Kaikki pojat ja tytöt kyllä tietävät, mitä se merkitsee.

Tahdon esittää sinulle Carrin lapset. Luulen että parhaan tilaisuuden siihen tarjoo päivä, jolloin viisi heistä istui jääkellarin katolla kuin kananpoikaset yöpuullaan. Jääkellari oli yksi heidän lempipaikoistaan. Se oli vain matalakattoinen maakuoppa, ja koska se sijaitsi sivupihan keskellä, oli lasten mielestä lyhin tie joka paikkaan katon toista sivua ylös ja toista alas. Heistä oli myöskin hauskaa kiivetä harjalle ja sitten istualtaan liukua hitaasti lämpimien kattotiilien yli maahan. Tietystikin se oli paha kengille ja housuille, mutta mitä siitä! Kengät ja housut kuuluivat tavallisesti Izzie-tädin asioihin, heidän toimensa oli luisua ja pitää hauskaa.

Clover, Katya lähinnä vanhin sisko, istui keskellä. Hän oli vaalea, suloinen tytön tyllerö paksuine vaaleanruskeine palmikkoineen ja lyhytnäköisine sinisine silmineen, jotka näyttivät aina olevan valmiina pudottamaan sinensä alla säilyttämiään kyyneleitä. Varmaankin Clover oli iloisin pikku olento maailmassa, mutta hänen silmänsä ja pehmeä kuhertava äänensä saattoi ihmiset aina myötätuntoisiksi häntä kohtaan, lellittelemään häntä ja pitämään hänen puoliaan. Kerran pienenä ollessaan hän karkasi Katyn nukke mukanaan, ja kun Katy ajoi häntä takaa ja koetti ottaa sitä häneltä, piteli Clover sitä rajusti eikä olisi tahtonut sitä päästää. Tohtori Carr, joka ei sattunut asiata tarkemmin seuraamaan, ei kuullut muuta kuin Cloverin kiihtyneen äänen hänen sanoessaan: "Minä tahdon nuken! Minä tahdon!" Pysähtymättä kyselemään tohtori huusi jyrkästi: "Etkö häpeä, Katy! anna sisarellesi hänen nukkensa heti paikalla!" Sen Katy hyvin hämmästyneenä tekikin. Clover hyrisi voitonriemuissan kuin tyytyväinen kissa. Clover oli iloinen ja herttainen luonteeltaan, vähän huoleton ja hyvin kaino, vaikka hän todenteolla oli erikoisen taitava kaikellaisissa leikeissä — hyvä kujeilija ja lystikäs. Kaikki rakastivat häntä, ja hän rakasti kaikkia, erittäinkin Katya, jota hän kunnioitti yhtenä maailman viisaimmista ihmisistä.

Sievä pikku Filip istui Cloverin vieressä katolla. Clover tuki häntä lujasti käsivarrellaan. Sitten oli Elsie, laiha, tumma kahdeksanvuotias, jolla oli kauniit, tummat silmät; tuuheat, lyhyet kiharat peittivät kokonaan hänen pienen päänsä. Pikku Elsie raukka oli "pariton" Carrin perheessä. Hän ei näyttänyt kuuluvan juuri vanhempiin eikä nuorempiinkaan lapsiin. Hänen sydämensä suurin halu ja pyrintö oli päästä kävelemään Katyn, Cloverin ja Cecy Hallin kanssa, tietää heidän salaisuutensa ja saada viedä kirjelippuja pieniin postilaatikkoihin, joita he alituisesti laittoivat kaikellaisiin kätköihin. Mutta he eivät huolineet Elsiestä, vaan käskivät hänen "juoksemaan pois ja leikkimään lasten kanssa." Tämä loukkasi hänen tunteitaan sangen suuresti. Kun hän ei tahtonut juosta pois, täytyy minun ikäväkseni sanoa, että he juoksivat hänen luotaan, mikä heille oli helppoa, pitkäjalkaisia kun olivat. Yksin jätettynä Elsie parka itki katkeria kyyneleitä, ja kun hän oli liian ylpeä leikkimään Dorryn ja Hannan kanssa, hänen päätehtäväkseen jäi kuleksia vanhempien lasten jälessä ja ottaa selkoa heidän salaisuuksistaan, varsinkin heidän postilaatikoistaan, jotka olivat hänen suurimman mielenkiintonsa esineitä. Hänellä oli kirkkaat ja vilkkaat silmät kuin linnulla. Hän kurkisteli ja tirkisteli, kulki perässä ja vahti, kunnes hän huomasi pienen pahvilaatikon täynnä kirjelippuja jossain merkillisessä paikassa, puun haarassa, parsapenkin keskellä tai ehkä tikapuiden ylimmällä portaalla. Kaikki kirjeet päättyivät sanoihin: "Älä suinkaan anna Elsien tietää." Silloin hän tavallisesti sieppasi laatikon, kiiruhti toisten lasten luo ja viskasi sen heille sanoen uhmaavasti: "Siin' on vanha postitoimistonne!" mutta samalla tuntien itkun kurkussaan. Pikku Elsie parka! Melkein kaikissa isoissa perheissä on joku tällainen yksinäinen, hylätty lapsi. Katy, joka hautoi mielessään kauniita tuumia tullakseen maailmassa sankarimaiseksi ja hyödylliseksi, ei huomannut koskaan taivaltaessaan huoletonta tietään, että tämä yksinäinen pikku sisko olisi tarjonnut hänelle juuri sen onnen, jota hän halusi, kun hän tahtoi olla jonkun lohdutusta kaipaavan apuna. Hän ei koskaan huomannut sitä, ja Elsien raskas sydän sai olla ilahduksen puutteessa.

Dorry istui katonharjan toisessa ja Hanna toisessa päässä. Dorry oli kuuden vuoden vanha, kalpea, lihavahko poika. Hänellä oli jokseenkin vakavat kasvot, ja hänen takkinsa hiha oli siirapin tahrima. Johanna, jota lapset kutsuivat nimellä "Hanna" ja "Hanni", oli lyhyenvanttera, komea tyttö, vuotta nuorempi Dorrya. Hänellä oli isot, pelottomat silmät ja leveä punahuulinen suu, joka aina näytti olevan valmiina nauruun. Nämä molemmat olivat hyviä ystävyksiä, vaikkakin Dorry näytti tytöltä, jolla erehdyksestä oli pojan puku yllä, ja Hanna pojalta, joka kurillaan oli lainannut sisarensa hameen. Ja nyt, kun kaikki siinä istuivat jutellen ja naureskellen, aukeni ikkuna heidän yläpuolellaan, kuului iloinen huudahdus ja Katyn pää ilmestyi ikkunaan. Hänellä oli kädessä nippu sukkia, joita hän heilutteli voitonriemuisena. "Eläköön", huudahti hän, "kaikki tehty, — ja Izzie-täti lupasi meidän mennä. Oletteko väsyneet odottamiseen? En voinut välttää sitä, reiät olivat niin isot ja veivät paljon aikaa. Clover, joudu hakemaan tavaroita! Cecy ja minä olemme alhaalla minuutin kuluttua." Iloissaan lapset hypähtivät pystyyn ja liukuivat katolta. Clover haki pari koria halkovajasta. Elsie juoksi kissaansa noutamaan. Dorry ja Hanna nostivat syliinsä kaksi isoa, vihreätä oksakimppua. Heidän juuri ollessaan valmiina lähtöön, lensi sivuovi auki, Katy ja Cecy Hall tulivat pihalle.

On kerrottava teille Cecystäkin. Hän oli lasten hyvä ystävä ja asui viereisessä talossa. Talojen pihoja eroitti ainoastaan vihreä pensasto, ja koska välillä ei ollut porttia, niin Cecy kulutti kaksi kolmannesta ajastaan Carreilla ja oli siellä kuin perheen jäsen. Hän oli siisti, nopsa, punavalkea tyttö, vaatimaton ja tasainen tavoiltaan. Hänellä oli vaalea, kiiltävä tukka, mikä aina pysyi sileänä, hintelät kädet, jotka eivät koskaan näyttäneet likaisilta. Miten erilainen kuin Katy parka! Katyn tukka oli aina pörrössä, hänen pukunsa tarttui aina nauloihin ja repeytyi, ja huolimatta koostaan ja iästään hän oli yhtä huomaamaton ja ajattelematon kuin kuusivuotias lapsi. Katyn pituista tyttöä harvoin näkee. Ei kukaan saattanut sanoa, millä keinoin hän niin kovasti kasvoi. Mutta niin vain oli, että hän ulottui yli isän korvien ja oli puoli päätä Izzie-tätiä pitempi. Kun hän joskus sattui ajattelemaan pituuttaan, tuli hän saamattomaksi ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut pelkkinä säärinä, kyynärpäinä, polvina ja nivelinä. Kaikeksi onneksi oli hänen päänsä niin täynnä muita asioita, tuumia, suunnitelmia ja kaikellaisia haaveita, ettei hänellä useinkaan ollut aikaa muistella tuota pituuttaan. Hän oli herttainen, rakastettava lapsi, huolimatta kaikista huolettomista tavoistaan, teki joka viikko tukuttain hyviä päätöksiä, mutta valitettavasti hän ei koskaan täyttänyt niitä. Hän tunsi monasti, että hänellä oli velvollisuuksia toisia lapsia kohtaan, ja toivoi olevansa heille hyvänä esimerkkinä, mutta tilaisuuden sattuessa hän tavallisesti sen unohti. Katyn päivät kuluivat tuulen nopeudella; silloin kun hän ei lukenut läksyjään, eikä ommellut tai paikannut Izzie-tädin kanssa, jota työtä hän äärettömästi vihasi, pyöri hänen aivoissaan alituisesti niin paljon hauskoja suunnitelmia, että hän toivoi itselleen kymmenen paria käsiä niitä toteuttaakseen. Tällainen alituinen aivojen toiminta tuotti hänelle lakkaamatta vastuksia. Hänestä oli hauska rakennella ilmalinnoja ja uneksia sitä aikaa, jolloin joku hänen tekonsa saattaisi hänet niin kuuluisaksi, että kaikki tahtoisivat sekä kuulla häntä että tuntea hänet. En luule hänen vielä päässeen selville siitä, mikä tuo ihmeellinen teko tulisi olemaan, mutta ajatellessaan sitä hän usein unohti lukea läksynsä tai pauloittaa kenkänsä. Silloin hän aina sai huonoja numeroita tai Izzie-tädin nuhteita. Sellaisina hetkinä hän lohduttelihe tuumimalla, kuinka hän vähitellen tulisi kauniiksi, rakastetuksi ja suloiseksi kuin enkeli. Mutta paljon pitäisi tapahtua sitä ennen. Hänen mustien silmiensä tulisi muuttua sinisiksi, nenän pidetä ja suoreta ja suun, joka oli liian suuri sopiakseen sankarittarelle, käydä jonkinlaisen punaisen nupun kaltaiseksi. Odottaessaan näitten viehättävien muutosten tapahtumista, koetti Katy mikäli mahdollista unohtaa ulkonäkönsä, vaikka vieläkin luulen, että henkilö, jota hän enin maailmassa kadehti, oli hiusvesi-pullon kylkeen kuvattu nainen, jonka hiukset ulottuivat maahan asti.

II LUKU

Paikka, jonne lapset olivat menossa, oli kodin lähellä olevan niityn alla sijaitseva soinen pensaikko. Se ei ollut iso, mutta se näytti siltä, sillä puita ja pensaita kasvoi siinä niin lähellä toisiaan, ettei saattanut eroittaa sen rajaa. Talvella, maan ollessa kostea ja vetinen, siellä ei käynyt muita kuin lehmät, jotka eivät välitä, vaikka joskus kastuvat, mutta kesällä se kuivui ja oli silloin tuoreen vihreä ja täynnä suloisia villiruusuja, laakereita ja linnunpesiä. Siellä täällä kiemurteli kapeita polkuja, joita karja oli sinne polkenut takaisin kulkiessaan. Lapset kutsuivat tätä paikkaa "Paratiisiksi", ja heistä se näytti yhtä raivaamattomalta ja rajattomalta kuin jokin seikkailurikas satumaailman metsä.

Paratiisin tiellä oli eräässä kohdassa aita. Katy ja Cecy hyppäsivät sen yli, jota vastoin pienimmät ryömivät alitse. Kun he nyt olivat avonaisella niityllä, he alkoivat yhtaikaa juosta, kunnes tulivat metsätielle. Silloin he äkkiä pysähtyivät, eriskummallinen, epäröivä ilme kasvoillaan. Oli aina niin hauskaa mennä Paratiisiin pitkän talven jälkeen. Kuka tiesi, mitä haltiat olivatkaan tehneet heidän siellä viimeksi oltuaan?

"Ehkä äänestämme", sanoi Katy. "Minä äänestän Pyhiinvaeltajan polkua ja Vastuksien mäkeä."

Katy kuitenkin, kuten tavallisesti, sai tahtonsa perille. Suostuttiin kulkemaan Pyhiinvaeltajan polkua, ja sitten tehtäisiin täydellinen tutkimusretki koko heidän valtakuntansa läpi, jotta nähtäisiin, mitä kaikkea oli tapahtunut heidän siellä viimeksi käytyään. Ja niin he astuivat sinne, Katy ja Cecy kulkien edellä, ja Dorry maataviistävän oksataakkansa kanssa tullen perässä.

"Oi! tuolla on rakas Ruusutarha aivan säilyneenä!" huusivat lapset saavuttuaan Vastuksien mäelle, ja he löysivät ison kannon, jonka keskellä villi ruusupensas keinui tuoreiden, vihreään lehtien verhoamana. Tämä "Ruusutarha" oli heistä hyvin mielenkiintoinen. Alituisesti he sepittivät siitä juttuja ja olivat lakkaamatta peloissaan, ettei vain jokin nälkäinen lehmä mielistyisi siihen ja söisi sitä.

"Niin", sanoi Katy koskettaen sormellaan sen lehteä, "suuri vaara uhkasi sitä viime talvena, mutta se pelastui."

"Voi, mitenkä? Kerro meille siitä!" huudahtivat toiset, sillä Katyn jutut olivat perheen keskuudessa kuuluisat.

"Oli jouluaatto", jatkoi Katy salaperäisellä äänellä. "Ruusutarhan haltia oli hyvin sairas. Hän oli kovasti vilustuttanut päänsä, ja juuri tuon poppelipuun haltia sanoi hänelle, että laakeritee oli hyvää vilustumiseen. Haltia valmisti siis teen ja lymysi tuonne, missä metsä näyttää mustalta ja pehmeältä, ja nukahti.

"Keskellä yötä, hänen nukkuessaan, kuului metsästä melua, ja hirvittävä musta härkä, jolla oli tuliset silmät, nelisti näkyviin. Se huomasi meidän ruusupensaamme ja avaten ison kitansa se oli puraisemaisillaan sen kahtia, mutta juuri silloin pieni lihava mies keppi kädessä hypähti kannon takaa. Se oli tietystikin pyhä Klaus. Hän löi härkää sauvallaan niin, että se mylvi hirveästi ja laukkasi kauas metsään niin kiireesti kuin taisi. Silloin pyhä Klaus herätti haltian ja sanoi tälle, että hän, ellei haltia pidä parempaa huolta Ruusupensaasta, asettaa toisen haltian hänen sijalleen ja panee hänet vartioimaan okaista, raapivaa sinivatukkapensasta."

"Onko haltioita todellakin olemassa?" kysyi Dorry, joka avosuin oli kuunnellut keromusta.

"Tietysti", vastasi Katy, ja kumartuen Dorryn puoleen lisäsi hän erinomaisen suloisella äänellä: "Dorry, minäkin olen haltia!"

Rauhan polku oli saanut nimensä synkkyydestään ja viileydestään. Korkeitten pensaitten latvat melkein yhtyivät sen yläpuolella. Keskipäivälläkin puut varjostivat sitä. Siellä kasvoi eräs valkea kukkanen, jota lapset kutsuivat minttuherneeksi, sillä he eivät tiennet sen oikeata nimeä. He jäivät pitkäksi aikaa poimimaan näitä kukkia kimputtain, ja sitten oli Hannan ja Dorryn kaivettava sylellinen laakerin juuria. He olivat tuskin kulkeneet Kantasieni-kujan, Kaniini-luolan ja muunnimisten paikkojen kautta, kun aurinko jo oli heidän päänsä yläpuolella, ja oli keskipäivä.

"Voi, Dorry, sinulla ei saa olla nälkä, ennenkuin lehtimajamme on valmis!" sanoivat pikku tytöt levottomina, sillä Dorry tuli pian tyytymättömäksi, jos hänen täytyi odottaa ruokaa. Sentähden he kiirehtivät majansa rakentamista. Siihen ei mennyt paljoakaan aikaa, sillä se tehtiin oksista, jotka ripustettiin poppeliin sidottuihin hyppynuoriin. Poppelissa asui se haltia, joka oli Ruusun haltialle suositellut laakeriteetä.

Majan valmistuttua he kaikki ryömivät sinne. Se oli hyvin pieni, juuri niin tilava, että he kumminkin koreineen mahtuivat sinne. Luulen ettei sinne olisi enää mitään muuta sopinut, ei edes toista kissanpoikaakaan. Katy, joka istui keskellä, aukaisi suurimman korin kannen, ja toiset kurkistelivat uteliaina nähdäkseen, mitä se sisälsi.

Ensiksi sieltä tuli paljon inkiväärileivoksia. Ne asetettiin huolellisesti ruoholle, kunnes niiden vuoro tulisi. Sitten tuli voikorppuja, kolme kullekin, ja niitten välissä oli kylmää lammaspaistia, ja viimeksi tusina kovaksi keitettyjä munia ja tukuttain voileipiä suolattuine paistipaloineen. Izzie-täti oli jo ennenkin varustanut evästä Paratiisin matkaa varten, ja hän tiesi sangen hyvin, mitä lasten ruokahalu merkitsi.

Voi, kuinka kaikki maistui hyvältä tuossa majassa, raittiin tuulen rapistellessa poppelin lehtiä, auringon paistaessa, metsän tuoksuessa ja lintujen puissa laulaessa! Aikuisten päivälliskutsut eivät liene koskaan sellaista iloa tuottaneet. Jokainen suupala tuotti nautintoa. Kun viimeinen muru oli syöty, otti Katy toisen korin esille. Ja siellä — oi, mikä miellyttävä yllätys! — oli seitsemän pientä piirasta — teevadeilla paistettuja siirappipiiraita — kaikki päältä ruskeita ja reunat sokeroidut. Ne maistuivat karamellilta ja sitruunalta. Ja oli siellä vielä kaikellaisia muitakin makeisia.

Kaikki huusivat riemuissaan. Yksin totinen Cecykin oli tyytyväinen, ja Dorry ja Hanna potkivat iloissaan koroillaan maata. Seitsemän paria käsiä ojennettiin heti koria kohti, seitsemät hampaat alkoivat työskennellä minuuttiakaan viivyttelemättä. Uskomattoman lyhyessä ajassa viimeinenkin piiraan jäännös oli hävinnyt, ja onnellinen tyytyväisyys valtasi seurueen.

"Mitä me nyt teemme?" kysyi Clover, kun pikku Filip käänsi korit kumolleen, ollakseen varma siitä, ettei niihin ollut jäänyt mitään syötävää.

"En tiedä", vastasi Katy uneksuen. Hän oli noussut paikaltaan ja oli puolimakuullaan pähkinäpuun käyristyneellä alaoksalla, joka riippui melkein lasten pään tasalla.

"Minä aion saada mustan silkkipuvun, punertavia ruusuja hattuuni ja pitkän valkoisen harsohuivin", sanoi Cecy. "Minä tahdon olla aivan Minerva Clarkin näköinen! Aion olla myöskin hyvin hyvä, yhtä hyvä kuin neiti Bedell, mutta paljon kauniimpi. Kaikki nuoret miehet tahtoisivat minut mukaansa ratsastamaan, mutta en ole huomaavinani heitä, sillä ymmärrättehän, minä opetan pyhäkoulussa ja käyn sairaita tervehtimässä. Ja eräänä päivänä, kun olen kumartuneena vanhan vaimon vieressä ja syötän hänelle viinimarjahilloa, tulee sinne joku runoilija ja näkee minut, ja hän menee kotiinsa ja sepittää minusta runon", päätteli Cecy voitonriemuisena.

"Hyh!" sanoi Clover, "en usko että se olisi ollenkaan hauskaa. Minusta tulee kaunis nainen — koko maailman kaunein nainen! Minä aion asua keltaisessa linnassa, jonka edustalla on keltaiset pilarit ja kulmikas laite katolla, kuten Sawyerin herrasväellä on. Siellä on minun lapsillani leikkitupa. Siellä on myöskin ikkunapeili, josta voi katsella ulos. Minun jokapäiväinen pukuni on kullasta ja hopeasta, ja sormissani on timanttisormuksia, ja vyölläni on valkoinen silkkiesiliina, kun pyyhin pölyjä tai toimitan muuta likaista työtä. Takapihan keskellä on lammikollinen hajuvettä, ja milloin tarvitsen sitä, pistän vain pullon sinne. Ja minä en opeta pyhäkoulussa kuten Cecy, sillä minulla ei ole siihen halua, vaan menen joka sunnuntai portille seisomaan, ja kun Cecyn oppilaat kotia mennessään kulkevat ohitseni, kaadan hajuvettä heidän nenäliinoilleen."

"Minä aion ihan samaa", huudahti Elsie, jonka mielikuvituksen tämä loistava kuvaus sytytti, "minun lammikkoni on vain suurempi. Minä aion myöskin olla paljon kauniimpi", lisäsi hän.

"Sitä sinä et voi", sanoi Katy oksaltaan. "Cloverista tulee maailman kaunein nainen."

"Mutta minusta tulee vieläkin kauniimpi kuin kaikkein kaunein", intti pikku Elsie parka, "ja minä tahdon myöskin tulla isoksi ja tahdon tietää kaikkien salaisuudet. Ja sitten kaikki ovat minulle ystävällisiä, eivätkä pakene ja piilottaudu, eikä silloin ole mitään postilaatikoita eikä mitään muuta ikävää."

"Hanna, mikä sinusta tulee?" kysyi Clover haluten vaihtaa keskusteluaihetta, sillä Elsien ääni alkoi käydä surulliseksi.

Mutta Hannalla ei ollut selviä tulevaisuudentuumia. Hän naureskeli vain ja puristeli Dorryn käsivartta lujasti, siinä kaikki. Dorry puolestaan oli hyvin selvillä asioistaan.

"Minulla pitää olla kalkkunapaistia jokikinen päivä", selitteli hän, "ja kokkarevanukasta; se ei saa olla keittämällä valmistettua, vaan paistettua, ymmärräthän, kuori ruskean kiiltävää päältä ja paljon kastiketta sen kanssa. Ja minä kasvan niin isoksi, ettei kenenkään sovi sanoa: 'Kolme annosta pienelle pojalle on kylliksi'."

"Hyi, Dorry, oletpa sinä koko porsas", huudahti Katy, jolla aikaa lapset nauraen kirkuivat. Dorry oli hyvin loukkaantunut.

"Minäpä menen kertomaan Izzie-tädille, miksi sinä minua nimität", sanoi hän nousten suuttuneena.

Mutta Clover, joka oli rauhantekijäksi syntynyt, tarttui hänen käsivarteensa, ja Cloverin hyväilyt ja pyynnöt lohduttivat häntä niin paljon, että hän vihdoinkin lupasi olla menemättä, varsinkin kun toiset olivat jo aivan totisia ja lupasivat olla nauramatta.

"Katy, nyt on sinun vuorosi", sanoi Cecy, "kerro meille mikä sinusta tulee aikuiseksi tultuasi."

"Minä en tiedä, mitä minusta tulee", vastasi Katy heidän yläpuoleltaan, "tietystikin kaunis ja hyvä, jos mahdollista, mutta ei niin hyvä kuin sinusta, Cecy, sillä olisihan hauskaa joskus ratsastella nuorten herrojen kanssa. Minä tahtoisin omistaa ison talon ja komean puutarhan, ja sinne te kaikki tulisitte asumaan kanssani. Me leikkisimme puutarhassa, ja jos Dorry tahtoisi, saisi hän vaikka viidesti päivässä kalkkunaa. Ja meillä olisi sukanparsimiskone ja toinen kone, jolla siistittäisiin laatikot, emmekä me koskaan ompelisi tai kutoisi sukkia emmekä tekisi mitään muutakaan vastenmielistä. Semmoinen minä tahtoisin olla. Mutta nyt minä kerron, mitä aion tehdä."

"Eihän toki", toisti Katy, "aivan eri asia, sillä näettehän, minä aion tehdä jotain suuremmoista. En vielä tiedä mitä, mutta kun olen kasvanut isoksi, minä kyllä keksin tehtäväni."

Katy parka sanoi aina: "Kun olen kasvanut isoksi", unohtaen kuinka isoksi hän jo oli kasvanut.

"Ehkä", jatkoi hän, "soudellessani pelastan hukkuvia, kuten satukirjassa mainittu tyttö, tai ehkä rupean sairaanhoitajaksi niinkuin neiti Nightingale tahi ratsastan valkealla hevosella ristijoukkueen edessä puettuna sota-asuun ja rautakypärään ja kannan pyhää lippua, tai ellen tee sitä, maalaan tauluja, laulan ja veist — veist — mitä se nyt onkaan? — ymmärräthän — valmistan marmorikuvia. Vaikka mikä olisi, täytyy tehdä jotain. Kun Izzie-täti näkee sen ja lukee minusta lehdissä, sanoo hän: 'Lapsi kulta, kyllähän sen tiesin, että hänestä tulisi perheemme kunnia!' Ihmiset sanovat hyvin usein jälkeenpäin, että he sen 'kyllä tiesivät'", päätteli Katy viisaasti.

"Voi, Katy, kuinka kaunista siitä tuleekaan!" sanoi Clover ristien kätensä. Clover uskoi Katya kuin raamattua.

"Minä en usko sanomalehtien olevan niin typeriä, että ne kirjoittaisivat mitään sinusta, Katy Carr", säesti Elsie kostonhaluisesti.

Vähän ajan kuluttua Hanna ja Dorry tallustivat tiehensä omille salaperäisille asioilleen.

"Eikö se Dorryn kalkkuna ollut hullunkurista?" huomautti Cecy; ja taas he kaikki nauroivat.

"Jos lupaatte olla kertomatta", sanoi Katy, "näytän teille Dorryn päiväkirjan. Kerran hän kirjoitteli siihen melkein kahden viikon aikana, mutta sitten hän jätti sen. Löysin kirjan tänä aamuna lasten kamarista."

Maaliskuu 13. — Päiväliseks härän paistia, ja kaalia, ja pernoita, ja omenalientä, ja riisivanukasta. En pijä riisivanukaasta semmosesta kun meijän. Charley Slackin vanukas on oikee hyvvee. Maissi puuroo ja siirappija teen kassa.

Maaliskuu 19. — En muista mitä tein. Hanni ja minä sästettiin piiras ja vietiin kouluu.

Maaliskuu 21. — En muista mitä tein. Gridel kakkuja aamijaiseks.
Debby ei tarpeeks paistanna.

Maaliskuu 24. — Nyt on pyhä. Maissia ennen päivälistä. Luvin raamatun läksyn. Täti sanoo minä olen ahne. Olen päättäny että en ajattele niin paljo ruokija. Toivon että olisin paremp poika. Ei mittää erikoista teen kansa.

Tähän loppuivat otteet; ja ainoastaan muutama minuutti näytti kuluneen siitä, kun he lakkasivat nauramasta päiväkirjalle, kun jo varjot alkoivat pidetä ja Mary tuli käskemään heitä valmistautumaan teelle. Oli ikävä ottaa tyhjät korit ja mennä kotiin tietäen, että pitkä, ihana lauantai oli loppunut ja seuraava tulisi vasta viikon perästä. Mutta oli kumminkin lohdullista muistaa Paratiisin aina olevan paikoillaan, ja että milloin tahansa kohtalo ja Izzie-täti sen sallisivat, heidän tarvitsisi vain kiivetä aidan yli — hyvin helppo pääsy — ja mennä sisälle pelkäämättä, että enkeli välkkyvällä miekallaan pysäyttäisi heidät.

III LUKU

Rouva Knightin koulu, jota Katy, Clover ja Cecy kävivät, oli toisessa päässä kaupunkia ja tohtori Carrin koti toisessa. Koulurakennus oli matala ja yksikerroksinen. Pihalla oli leikkikenttä, missä tytöt leikkivät välitunneilla. Valitettavasti sijaitsi neiti Millerin koulu viereisessä pihassa. Se oli yhtä suuri ja tunnettu, ja sielläkin oli leikkikenttä. Ainoastaan korkea lauta-aita eroitti pihat toisistaan.

Rouva Knight oli lihava, lempeä nainen, hidasliikkeinen, kasvoiltaan ystävällistä ja hyväntuulista lehmää muistuttava. Neiti Millerillä sitävastoin oli mustat silmät, joitten yläpuolella riippuivat tummat kiharat. Hän oli vilkas ja usein kiukkuinen. Koulujen kesken vallitsi alituinen riita opettajien pätevyydestä ja opetuksesta. Tuntemattomasta syystä pitivät Knightin tytöt itseään hienotapaisina ja Millerin tyttöjä sivistymättöminä, eivätkä he millään tavalla koettaneetkaan peittää mielipiteitään; Millerin tytöt maksoivat tämän kiusoittelemalla knigthilaisia parhaimpansa mukaan. Välituntinsa he kuluttivat irvistellen knightilaisille aidan raoista tai sen päällitse, jos vain ulottuivat, sillä aita oli sangen korkea. Knightin tytötkin saattoivat irvistellä, vaikka olivat muka hienompia tavoiltaan. Heidän pihamaallaan oli yksi etu, joka toiselta puuttui; siellä oli näet halkovaja, jonka katolle saattoi kiivetä ja josta näki neiti Millerin rakennukset alueineen. Siellä oli tytöillä tapana istua kasvot naapuripihaan päin ja ärsyttää vihollista pilkallisilla muistutuksilla. Koulutytöt nimittivät toisiaan "Knighteiksi" ja "Millereiksi." Riita oli käynyt niin vimmatuksi, että joku Knight saattoi tuntea itsensä toisinaan turvattomaksi tavatessaan jonkun Millerin kadulla. Kaikki tämä, kuten saattaa arvata, oli omiaan kehittämään näiden nuorten neitojen sekä tapoja että luonnetta määrättyyn suuntaan.

Eräänä aamuna joku aika Paratiisissa käynnin jälkeen Katy myöhästyi. Hän ei löytänyt tavaroitaan. Algebra oli "hukuttautunut", kuten hän sanoi, kivitaulu oli hävinnyt ja hilkannauha oli irti. Hän juoksenteli ympäriinsä hakien tavaroitaan ja paiskoen ovia, kunnes Izzie-täti kävi aivan kärsimättömäksi.

"Mitä algebraasi tulee", sanoi hän, "jos se on se hyvin likainen kirja, jossa on paljaat kannet ja jonka kaikki lehdet ovat kirjoituksilla töhrityt, löydät sen keittiöpöydän alta. Filip leikitteli sillä ennen aamiaista kuvitellen sitä porsaaksi. Eipä ihmekään, sillä luulen, ettei se miksikään muuksi kelpaisikaan. Millä ihmeen tavalla sinä, Katy, menetteletkään pilatessasi koulukirjasi siten, sitä en voi käsittää. Ei ole kuukauttakaan siitä, kun isäsi osti sinulle uuden algebran, ja katso nyt sitä — sitähän ei ilkeä edes käsissään kantaa. Oppisit edes käsittämään, mitä kirjat maksavat!"

"Kivitaulustasi", jatkoi hän, "en tiedä mitään, mutta tässä on hilkannauhasi", sanoi hän ottaen sen taskustaan.

"Katy Carr!" neiti Izzie nyt melkein kirkui, "mitä aikeita sinulla onkaan? Nuppineulallako hilkannauha! Hyvänen aika, mitähän tyhmää tämän jälkeen teetkään? Seiso hiljaa, äläkä hypistele! Et saa liikahtaa, ennenkuin olen sen ommellut kiinni."

Ei ollut helppoa "seistä hiljaa, eikä hypistellä", kun Izzie-täti touhutessaan ja toruessaan silloin tällöin epähuomiossa pisteli neulalla ihoa. Katy kärsi sen niin hyvin kuin taisi, seistessään vain lakkaamatta vuorotellen toisella ja toisella jalalla ja vähän väliä korskahdellen kuin kärsimätön hevonen. Heti vapaaksi päästyään hän lensi keittiöön, sieppasi algebransa ja kiirehti kuin pyörremyrsky portille, jossa pieni kiltti Clover seisoi kärsivällisesti odotellen häntä, vaikka hän itse oli valmis ja pelkäsi hirveästi myöhästyvänsä.

"Meidän täytyy juosta", läähätti Katy aivan hengästyneenä.
"Izzie-täti pidätti minut. Hän oli aivan kauhea!"

He juoksivat voimiensa takaa, mutta aika kiiti nopeammin, ja ennenkuin he olivat puolitiessä kouluun, löi tornikello yhdeksän, eikä ollut enää mitään toivoa. Se suututti Katyä kovasti; vaikka hän myöhästyikin usein, hän kumminkin aina halusi joutua aikanaan.

"Siinä se nyt on", sanoi hän pysähtyen, "aionkin sanoa Izzie-tädille, että se oli hänen syynsä. Se oli liian pahasti tehty." Ja hyvin huonolla tuulella hän marssi kouluun.

Kun päivä alotetaan näin, on varmaa, että se päättyy huonosti, kuten monet meistä tietävät. Aivan koko aamun kaikki näyttää menevän hullusti. Kielioppitunnilla hän vastasi kaksi kertaa väärin aleten siten istumajärjestyksessä. Hänen kätensä vapisi hänen ainetta kirjoittaessaan niin kovin, että oli melkein mahdotonta lukea hänen kirjoitustaan, joka ei paraimmallaankaan ollut mitään hyvää, joten rouva Knight käski hänen kirjoittamaan sen kokonaan uudelleen. Katy suuttui siitä yhä enemmän ja ehtimättä sen enempää ajatella kuiskasi Cloverille: "Miten inhoittavaa!" Ja sitten juuri ennen välituntia käskettiin kaikkien niiden nousta, jotka olivat kuiskanneet. Katyn omatunto soimasi häntä siihen määrin, että hän oli pakoitettu nousemaan toisten kanssa ja näkemään, miten musta merkki pantiin luetteloon hänen nimensä kohdalle. Suuttumuksesta kierivät kyyneleet hänen silmiinsä. Peläten, että toiset sen huomaisivat, törmäsi hän pihalle heti kellon soitua, kiipesi yksin puuvajan katolle, ja istui siinä selkä kouluun päin, taistellen itkuansa vastaan ja koettaen saada kasvonsa kuntoon ennen toverien tuloa.

Neiti Millerin kello oli noin neljä minuuttia jälessä rouva Knightin kellosta, joten viereinen leikkikenttä oli tyhjä. Oli lämmin, tuulinen päivä, ja Katyn istuessa katolla tuli äkkiä tuulenpuuska, joka vei hänen puoleksi kiinnitetyn hilkkansa, pyöritellen sitä katolla. Hän koetti saavuttaa sen, mutta turhaan. Se läpsähti pari kolme kertaa kattoa vasten, sitten se hävisi katon reunalta, ja kun Katy hyökkäsi sen perässä, näki hän sen sinipunervana rutistumana aivan keskellä vihollisen pihaa.

Se oli kauheata! Ei juuri hilkan katoamisen vuoksi, sillä Katy oli aivan välinpitämätön vaatteistaan, vaan että se katosi siten. Minuutin perästä tulisivat Millerin tytöt ulos. Katy näki jo hengessään heidän hyppivän sotatanssia onnettoman hilkan ympärillä, kohottavan sen seipään nenään, käyttävän sitä potkupallonaan, heiluttavan sitä aidan ylitse ja muutenkin pitellen sitä kuin intiaanit sotavankejaan. Pitäisikö kärsiä sitä? Ei koskaan! Ennemmin sitten kuolla! Katy puri hammasta; hänellä oli sama tunne kuin henkilöllä, joka mieluimmin menee turmiotaan kohti kuin menettää kunniansa. Nopeasti liukuen katolta tarttui hän aitaan ja loikkasi rohkealla hyppäyksellä neiti Millerin pihalle. Juuri sillä hetkellä kello soi. Eräs pieni Miller, joka istui ikkunan vieressä ja oli jo parin sekunnin ajan ollut menehtymäisillään, kun ei saanut ilmoittaa tovereilleen kiihoittavaa uutista, huusi: "Katy Carr on takapihalla!"

Heti Millerit, sekä isot että pienet, syöksyivät ulos. Uskaliaan ryntääjän synnyttämää vihaa ja suuttumusta ei voi sanoin kuvata. Hirveällä ulvonnalla he heittäytyivät Katyn päälle, mutta hän oli yhtä nopea kuin hekin, ja pitäen pelastettua hilkkaa kädessään oli hän jo puoleksi aidalla.

On hetkiä, jolloin on hyvä olla pitkä. Katyn pitkät sääret ja käsivarret palvelivat tätä tilaisuutta erinomaisesti. Ainoastaan hämähäkit voivat kiivetä niin nopeasti kuin hän nyt. Yhdessä sekunnissa oli hän kohonnut aidalle. Juuri kun hän oli heittäytymäisillään sen ylitse, eräs Miller tarttui hänen jalkaansa ja melkein vetäsi kengän siitä.

Melkein, ei aivan, kiitos sen paksun langan, jolla Izzie-täti oli napit ommellut. Aimo potkulla Katy vapautui vainoojastaan, ja saipa hän mielihyväkseen nähdä tämän pää edellä putoavan selälleen, samassa kun hän itse voitonriemusta ja pelosta huutaen syöksyi keskelle Knightien joukkuetta. Avosuin olivat nämä kuunnelleet hälinää ja seisoivat kuin puusta pudonneina havaitessaan, että yksi heistä palasi aivan ilmielävänä vihollisen leiristä.

En voi sanoin kuvata, millainen melu tästä syntyi. Knightit olivat aivan suunniltaan ylpeydestä ja voitonriemusta. Katyä suudeltiin ja syleiltiin, ja häntä pyydettiin yhä uudelleen kertomaan tapauksen kulku riemuitsevien tyttöjen istuessa puuvajan katolla herjaamassa voitettuja Millerejä. Kun vihollinen myöhemmin toipui ja alkoi kiivetä aidan yli, annettiin Cloverille vasara ja eräs iso tyttö kannatti häntä, jotta hän vasaralla löisi tunkeilevien sormia niiden ilmestyttyä aidalle. Tehtävänsä hän suoritti sellaisella menestyksellä, että Millerit olivat hyvillään päästessään alas ja murisivat kostoa suojapaikastaan. Se oli peräti suuremmoinen koulupäivä, kerrassaan muistorikas päivä. Seikkailun kiihoitus ja isojen tyttöjen ylistelyt ja hyväilyt tekivät Katyn vähitellen niin uhmailevaksi, että hän tuskin tiesi, mitä sanoi tai teki.

Suuri osa oppilaista asui niin kaukana koulusta, etteivät he voineet keskipäivällä mennä kotiinsa, joten he ottivat evästä mukaansa ollakseen koko päivän koululla. Katy ja Clover kuuluivat siihen joukkoon. Tänä päivänä lapset syötyään ehdoittivat, että he leikkisivät koulusalissa. Katyn onneton tähti johti hänet keksimään uuden leikin, jota hän kutsui jokileikiksi.

Se oli leikittävä seuraavasti: kukin tyttö otti jonkun joen nimen ja määräsi itselleen lattialla uoman, joka kiersi pulpettien ja penkkien välitse. Liikkuessa oli pidettävä matalaa, porisevaa ääntä, veden lorinaa jäljitellen. Cecy oli La Plata, Marianne Brookes, eräs pikku tyttö Missisippi, Alice Blair Ohio, Clover Penobscot j.n.e. Jokia neuvottiin yhtymään aina hetkisen kuluttua, sillä Katy sanoi, että "joet tekevät niin."

Katy itse oli "Isä Valtameri", ja ärjyen ja möyryten hirveästi hän temmelsi lavalla, jolla rouva Knight tavallisesti istui; vähän väliä, toisten ollessa huoneen toisessa päässä, hän huudahti äkkiä: "Nyt vedet, yhtykää!" Silloin kaikki joet hypiskellen, kimmoten, meluten ja ärjyen kääntyivät Isä Valtamerta kohden, jolloin Katy huusi kovemmin kuin kaikki muut yhteensä ja hypähteli ylös ja alas jäljitellen laineitten liikuntaa alavalla rannikolla.

Semmoista melua, minkä tämä ihana leikki synnytti, ei oltu Burnetin kaupungissa milloinkaan kuultu. Se oli kuin Basanin härkien mylvintää, sikojen röhkinää, kalkkunakukkojen kotkotusta ja villien hyenojen ulvontaa yhtaikaa; ja vielä lisäksi kuului matottomalla lattialla huonekalujen kolinaa ja jalkojen töminää. Ohikulkijat pysähtyivät katsomaan, lapset itkivät ja eräs vanha mummo kysyi, miksei menty polisia hakemaan. Millerin tytöt sitävastoin kuuntelivat sitä ilkeällä mielihyvällä ja sanoivat kaikille, että sellaista meluahan rouva Knightin tytöt "tavallisesti pitävät lomahetkillään."

Ruokatunnilta palattuaan rouva Knight hämmästyi suuresti nähdessään väkijoukon koossa koulunsa edustalla. Tultuaan lähemmäksi, kuuli hän melun, ja hän todellakin pelästyi, sillä hän luuli jonkun murhatuksi talossaan. Kiiruhtaen sisälle hän tempasi oven auki ja säikähti nähdessään koko huoneen hirvittävässä sekamelskassa ja hälinässä: tuolit heiteltyinä ylösalasin, pulpetit kumollaan, muste valuen virtanaan lattialla; raunioitten välissä raivoavat joet kilpailivat ja ärjyivät, ja vanha Isä Valtameri kasvot tulipunaisina hyppeli lavalla kuin hullu.

"Mitä tämä merkitsee?" läähätti rouva Knight raukka melkein kykenemättömänä puhumaan.

Hänen äänensä kuullessaan joet pysähtyivät, Isä Valtameri lopetti hyppelynsä ja hiipi alas korokkeelta. Yhtäkkiä näyttivät tytöt huomaavan, millaisessa tilassa huone oli ja mitä hirveitä tekoja he olivat tehneet. Arimmat heistä painautuivat pulpettien alle, rohkeimmat koettivat näyttää viattomilta, ja mikä pahinta, oppilaat, jotka olivat menneet päivälliseksi kotiaan, alkoivat nyt palata ja töllistelivät hävitysnäytelmää ja kyselivät kuiskaillen, mitä oli tapahtunut.

Rouva Knight soitti kelloa. Kun oppilaat oli saatu järjestykseen, nostatti hän pulpetit ja tuolit paikoilleen, itse hän toi märän rievun pyyhkiäkseen musteen lattialta. Kaikki tämä tehtiin täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Rouva Knightin kasvot olivat niin synkän juhlalliset, että uusi pelko valtasi syyllisten jokien mielet, ja Isä Valtameri toivoi olevansa tuhansien peninkulmien päässä.

Kun kaikki taas oli kunnossa ja tytöt paikoillaan, piti rouva Knight pienen puheen. Hän sanoi, ettei hän koskaan ennen elämässään ole ollut niin pahoillaan; hän oli luullut saattavansa luottaa heihin ja heidän käyttäytyvän kuten sivistyneet tytöt ainakin hänen poissaollessaankin. Ei edes ajatuskaan, että he saattaisivat esiintyä niin sopimattomasti, pitää sellaista melua ja huutaa ihmisten sivukulkiessa, ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä, ja hän oli hyvin huolissaan. Sehän oli huonon esimerkin antamista koko ympäristölle — jolla rouva Knight tarkoitti kilpailevaa koulua, sillä neiti Miller oli juuri lähettänyt erään pienen tytön tuomaan terveisiä ja käskenyt kysyä, oliko joku loukkaantunut ja voisiko hän jotenkin auttaa. Tämä luonnollisestikin vain pahensi asian. Rouva Knight toivoi tyttöjen olevan pahoillaan, täytyisihän heidän olla, ja myöskin häpeissään. Työskentely saattoi nyt jatkua entiseen tapaan. Tietystikin rikoksesta määrättäisiin jonkinlainen rangaistus, mutta ensin hänen oli mietittävä, millainen sen tulisi olla. Sillä aikaa hän tahtoi heidän kaikkien ajattelemaan asiata vakavasti, ja jos joku heistä tunsi olevansa enemmän syyllinen kuin toiset, niin oli nyt hetki käsissä nousta tunnustamaan.

"Minä keksin leikin, ja minä olin Isä Valtameri", sanoi hän hämmästyneelle rouva Knightille, joka tutki häntä minuutin verran ja vastasi sitten juhlallisesti:

"Hyvä on, Katy — istu." Katy istuutui ja häpesi entistä enemmän, samalla kuitenkin tuntien jonkinlaista helpoitusta. Rehellisyydessä on vapahtava voima, ja se auttaa totuuden tunnustajia heidän vaikeimmissakin huolissaan. Katy huomasi sen nyt.

Iltapäivä oli pitkä ja raskas. Rouva Knight ei kertaakaan hymyillyt, lukutunnit kuluivat vastahakoisesti, ja aamupäivän kuumuuden ja kiihoituksen kestettyään Katy alkoi tuntea itsensä onnettomaksi. Hän oli saanut jokien yhtyessä useamman kuin yhden kuhmun ja oli melkein tietämättään satuttaunut pulpetteihin ja tuoleihin. Kaikkia niitä paikkoja rupesi nyt pakottamaan; hänen päätään kivisti niin, että hän tuskin kykeni näkemään, ja jokin raskas kuorma tuntui painavan hänen sydäntään.

Kun koulutyö oli päättynyt, nousi rouva Knight ja sanoi; "Niitä nuoria tyttöjä, jotka ottivat tämänpäiväiseen leikkiin osaa, pyydetään jäämään." Kaikki toiset lähtivät ja sulkivat oven perässään. Se oli hirvittävä hetki; tytöt eivät koskaan unohtaneet sitä eikä oven toivotonta ääntä, kun viimeinen poistuva oppilas sulki sen.

En voi kertoa, mitä rouva Knight sanoi heille. Joka tapauksessa se oli sangen liikuttavaa, koska vähitellen useimmat tytöt alkoivat itkeä. Heidän rikoksensa rangaistukseksi ilmoitettiin, etteivät he saa välitunteja kolmeen viikkoon, mutta se ei ollut puoleksikaan niin vaikeata kuin nähdä rouva Knightin niin "uskonnollisena ja masentuneena", kuten Cecy jälkeenpäin kertoi äidilleen. Nyyhkyttävät syntiset lähtivät kouluhuoneesta yksitellen. Kun useimmat heistä olivat menneet, kutsui rouva Knight Katyn korokkeelle ja sanoi hänelle erityisesti muutamia sanoja. Hän ei ollut ankara, mutta Katy oli liian katuvainen ja väsynyt kestämään paljoa, ja pian hän itki kuin vesiputous tai meri, joksi hän oli kuvitellut itseään.

Helläsydäminen rouva Knight oli siitä niin liikutettu, että hän päästi Katyn sillä kertaa ja suuteli häntä anteeksiannon merkiksi, mikä pani Valtameri paran itkemään yhä kovemmin. Koko kotimatkan hän nyyhkytti. Uskollinen pikku Clover juoksi hänen vierellään huolissaan ja pyysi häntä lopettamaan itkunsa, samalla pidellen hänen pukunsa riekaleita, sillä se oli repeytynyt ainakin kahdestatoista paikasta. Katy ei voinut lakata itkemästä; kaikeksi onneksi sattui Izzie-täti olemaan poissa kotoa. Ainoa henkilö, joka näki hänet tässä surkeassa tilassa, oli lastenhoitaja Mary, joka rakasti lapsia, ollen aina valmis auttamaan heitä heidän huolissaan.

Tällä kertaa hän hyväili ja taputteli Katyä, aivankuin hän olisi ollut Hanna tai pikku Filip. Hän otti hänet syliinsä, hautoi kylmällä hänen kuumaa päätään, suki hänen tukkaansa, voiteli lääkkeellä hänen kuhmujaan ja otti esille puhtaan mekon, joten lapsi parka punaisista silmistään huolimatta oli teeaikana entisensä näköinen, eikä Izzie-täti huomannut mitään erikoista.

Vastoin tavallisuutta oli tohtori Carr sinä iltana kotona. Se oli lapsista aina suuri juhlahetki, ja Katy tunsi olevansa onnellinen, kun hän sai toisten lasten levolle mentyä yksin nauttia isänsä seurasta ja kertoa hänelle koko tapahtuman.

"Isä", sanoi hän istuen hänen polvellaan, mistä hän, niin iso tyttö kuin olikin, piti hyvin paljon, "mistä syystä ovat toiset päivät niin onnellisia ja toiset niin onnettomia? Tämä päivä alkoi kokonaan hullusti, ja kaikki, mitä tapahtui, meni nurinpäin; ja toisina päivinä, jotka alkavat hyvin, kaikki onnistuu pitkin päivää. Ellei Izzie-täti olisi pidättänyt minua aamulla, eivät numeroni olisi alentuneet, ja sitten en myöskään olisi suuttunut, ja siten en ehkä olisi joutunut toisiinkaan ikäviin selkkauksiin."

"Niin", sanoi Katy vastahakoisesti, "luulen syyn olleen minussa, sillä se pääsi irti tiistaina, enkä minä ommellut sitä."

"Lapseni, niinkuin huomaat, olet etsinyt tämän onnettoman päivän alun Izzie-tädistä. Etkö ole koskaan kuullut sananpartta: Naulan puutteessa kenkä menetettiin."

"En, en koskaan — sano se!" huudahti Katy, joka rakasti satuja vielä yhtä paljon kuin kolmivuotisena ollessaan.

    "Naulan puutteessa kenkä menetettiin,
    Kengän puutteessa hevonen menetettiin,
    Hevosen puutteessa ratsastaja menetettiin,
    Ratsastajan puutteessa taistelu menetettiin,
    Taistelun puutteessa valtakunta menetettiin,
    Ja kaikki hevosenkengän naulan tähden."

"Oi, isä," huudahti Katy syleillen häntä kiihkeästi ja laskeutuen hänen polveltaan, "kyllä huomaan, mitä tarkoitat! Kuka olisi luullut tuon vähäpätöisen asian, että jätin nauhan ompelematta, aikaansaavan niin suuria ikävyyksiä. Mutta en usko, että vastedes enää joudun pulaan, sillä en koskaan ole unohtava, että

IV LUKU

Surukseni täytyy minun kertoa, että ajattelematon Katy parka taas unohti ja joutui uudelleen pulaan jo seuraavana maanantaina.

Carrien maanantai oli tavallisesti hyvin myrskyinen. Se oli vaatteiden pesupäivä. Silloin oli vaikeata olla Izzie-tädin mieliksi, ja palvelijatkin olivat paljon äreämpiä kuin tavallisina päivinä. Mutta luulen, että lapset osaltaan olivat syypäät siihen, sillä hiljaisen sunnuntain jälkeen he olivat erikoisen vilkkaita ja meluisia sekä tavallista enemmän taipuvaisia kaikellaiseen vallattomuuteen.

Cloverista ja Elsiestä näytti sunnuntai jo alkavan lauantaina maatamenoaikana, jolloin heidän märkä tukkansa kierrettiin papereihin, jotta se seuraavana päivänä olisi kiharainen. Elsien tukka oli luonnostaan kihara, jonka vuoksi Izzie-täti ei pitänyt tarpeellisena kiertää hänen papereitaan kovin lujaan, mutta Cloverin paksut, suorat suortuvat vaativat kovaa kiertämistä, ennenkuin ne vähääkään kihartuivat, ja siksi hänestä lauantai-ilta oli hyvin ikävä. Hän käänteli itseään vuoteella, koettaen nukkua milloin toisella, milloin toisella korvalla, mutta mille puolelle hän kääntyikin, kovat paperipallot ja tukkaneulat pistivät häntä niin, että kun hän vihdoinkin nukahti, hän lepäsi kasvoillaan, nenä tyynyyn kaivautuneena, mikä asento oli varsin epämukava ja tuotti hänelle pahoja unia. Sellaisten kärsimysten tähden Clover vihasikin kiharoita, ja kun hän sepitti juttuja pienille lapsille, ne aina alkoivat: "Kauniin prinsessan tukka oli siin suora kuin aidan seiväs, eikä hän koskaan kiertänyt sitä papereihin — ei koskaan!"

Sunnuntai aloitettiin aina lukemalla joku raamatun kertomus, ja sitä seurasi paistettuja papuja aamiaiseksi, mitkä kaksi seikkaa Filipin mielessä olivat hyvin takertuneet toisiinsa. Aamiaisen jälkeen lapset lukivat pyhäkoululäksyjään, ja sitten saapuivat isot nelipyöräiset, joissa he ajoivat kirkkoon, mikä oli runsaan neljännespenikulman päässä. Kirkko oli iso ja vanhanaikuinen lehtereineen ja pitkine punatyynyisine penkkeineen. Laulukuoro istui alttaria lähinnä olevassa penkissä matalan, syrjään vedettävän, vihreän verhon takana. Kun jumalanpalvelus alkoi, työnsivät laulajat verhon syrjään ja näyttivät olevan valmiita kuuntelemaan, mutta välillä he vetivät sen taas eteensä. Katy ajatteli, että he huvittelivat vihreän verhon takana — ehkä söivät hillottuja appelsiininkuoria tai lukivat pyhäkoulukirjoja — ja hän toivoi usein, että hänkin saisi istua siellä heidän kanssaan.

Tohtori Carrin penkin istuin oli niin korkealla, että ainoastaan Katyn jalat ulottuivat maahan, muut lapset eivät voineet edes varpaillaankaan koskettaa maahan. Se puudutti heidän jalkansa. Kun he tunsivat jaloissaan merkillisiä pieniä pistoksia, joita puutuneet jalat aina tuottavat, nousivat he tyynyiltä ja asettuivat jakkaralle istumaan päästäkseen pistoksista. Kun he istuivat alempana näkymättömissä, oli heidän melkein mahdotonta olla kuiskuttelematta. Izzie-täti rypisti otsaansa ja pudisti päätään, mutta siitä ei ollut apua. Filip ja Dorry nukkuivat pää tädin syliin painautuneena, ja hänen täytyi molemmilla käsillään pidättää heitä lattialle vierimästä. Kun vanha hyväntahtoinen tohtori Stone sanoi: "Lopuksi, rakkaat veljet ja sisaret", ryhtyi täti herättämään heitä. Joskus se oli sangen työlästä, mutta tavallisesti hän onnistui, niin että viimeisen virren aikana Filip ja Dorry seisoivat penkillä aivan pirteinä ja virkeinä, käyttäen yhteistä virsikirjaa ja kuvitellen laulavansa kuten aikuisetkin.

Kirkonmenojen jälkeen pidettiin pyhäkoulua, josta lapset pitivät hyvin paljon. Sitten he menivät kotiinsa päivälliselle, joka sunnuntaisin aina oli samallainen — kylmää, suolattua häränpaistia, paistettuja perunoita ja riisivanukasta. Iltapäivällä heidän ei tarvinnut mennä kirkkoon, ellei heitä haluttanut, vaan sen sijaan he pyörivät Katyn kintereillä. Hän pakoitti heidät kuuntelemaan uskonnollista lehteä "Sunnuntaivierasta", jonka toimittaja hän itse oli. Lehti oli osittain kirjoitettu, osittain painettu isoille arkeille. Päällyslehdelle oli lyijykynällä piirretty kuvitus, jonka keskellä oli sana "Sunnuntaivieras". Luettava osa alkoi pienellä ikävällä kirjoituksella, joka oli samansuuntainen kuin aikuisten pääkirjoitukset, kosketellen "puhtautta", "tottelevaisuutta" tai "säntillisyyttä." Lapset olivat aina levottomia, kun sellaista luettiin, ehkä osaksi sen tähden, että heitä harmitti kuulla Katyn lehdessään esittävän kaikkia hyveitä hyvin helppoina, vaikka ne hänestä itsestään olivat hyvinkin vaikeat tosielämässä toteuttaa. Sitten seurasi koira-, elefantti- ja käärmejuttuja, jotka olivat lainatut luonnonhistoriasta eivätkä olleet kyllin mielenkiintoisia, sillä kuulijakunta osasi ne jo ulkoa. Niiden jälkeen seurasi pari hengellistä laulua tai joku alkuperäinen runo, ja lopuksi yksi luku "Pikku Mariasta ja hänen sisaristaan". Se oli kauhea kertomus, johon Katy oli koonnut paljon siveysoppia, ja se kosketteli toisten henkilökohtaisia virheitä siihen määrin, että se meni melkein heidän kärsivällisyytensä yli. Lastenkamarissa oli joku aika sitten ollut aika kahakka lehdestä. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä Katy oli muutamia viikkoja ollut kovin laiska kirjoittamaan uusia "Sunnuntaivieraita", vaan oli pakoittanut lapsia kuuntelemaan vanhoja numeroita, joita hän luki ääneen ensi numerosta alkaen! "Pikku Maria" kuului paljon pahemmalta näin suurina annoksina, ja Clover ja Elsie päättivät yhdessä olla kärsimättä sitä sen kauempaa. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hyväkseen, he kantoivat pois koko julkaisun ja heittivät sen keittiön uuniin. Oli hullunkurista nähdä, miten he pelon ja mielihyvän tunteen valtaamina katselivat sen palamista. He eivät uskaltaneet tunnustaa, mutta oli aivan mahdotonta näyttää syyttömältäkin, kun Katy lenteli kaikkialla hakien kadonnutta aarrettaan. Hän epäili heitä ja oli hyvin äreä.

Sunnuntai-iltoina lapset aina lauloivat hengellisiä lauluja isälle ja Izzie-tädille. Se oli hauskaa, sillä kukin heistä vuorotteli, ja oikein he kiistelivät, kuka heistä löytäisi lempilaulunsa, esim. "Lännen kultaportit ovat" ja "Aamuloisteessa mene". Itse asiassa sunnuntai oli suloinen ja hauska päivä, ja niin se oli lapsistakin. Mutta kun se oli paljon hiljaisempi kuin muut päivät, he nousivat aina maanantaisin elämänhaluisina ja vallattomina sekä valmiina kuohumaan yli äyräittensä kuten vastikään avattu limonaatipullo.

Tällä kertaa maanantai oli niin sateinen, ettei saattanut leikkiä ulkona, jossa heidän ylenmääräinen ilonsa tavallisesti sai purkautua. Suljettuina lastenkamariin koko iltapäiväksi pienokaiset olivat käyneet räyhääviksi. Filip ei ollut oikein terve, ja hän oli nauttinut lääkettä, jonka nimi oli Elixir Pro. Se oli Izzie-tädin lempilääke, ja hänellä oli aina pullollinen sitä saatavissa. Pullo oli iso ja musta, paperinen nimilippu kaulassa. Se oli lasten kauhistus.

Kun Filip oli lakannut huutamasta ja leikki oli taas alkanut, sairastuivat myöskin nuket, kuten tavallista, ja niin kävi myöskin "Pikerille", Hannan pienelle keltaiselle tuolille, jota hän aina kuvitteli nukeksi. Hän sitoi sen selkään vanhan esiliinan ja otti sen tavallisesti mukaansa nukkumaan — ei vuoteeseen, se olisi ollut liian vaivalloista, vaan sängyn pieleen sidottuna. Nyt hän kertoi toisille lapsille, että Pikeri todellakin oli hyvin sairas. Sen täytyi saada jotain lääkettä niinkuin Filipinkin.

"En", sanoi Hanna päättäväisesti, "sen täytyy olla mustaa ja pullosta kaadettua, muutoin se ei vaikuta."

Mietittyään hetkisen hän juoksi hiljaa käytävän poikki Izzie-tädin huoneeseen. Siellä ei ollut ketään, mutta Hanna tiesi, missä Elixir Prota säilytettiin — kaapin kolmannella hyllyllä. Hän vetäsi yhden laatikon auki, nousi sen laidalle ja yletti ottaa pullon. Lapset olivat haltioissaan hänen marssiessaan takaisin pullo toisessa kädessä, korkki toisessa. Hän kaatoi runsaan annoksen Pikerin puiselle istuimelle, jota Hanna kutsui sen syliksi.

"Kas niin, kas niin, poika parkani", sanoi hän taputellen sen olkapäitä — tarkoitan sen käsinojaa — "niele se — se tekee sinulle hyvää."

Juuri silloin tuli Izzie-täti sisälle, ja hän näki mieliharmikseen jotain mustaa ja tahmeata juoksevan matolle. Se oli Pikerin lääke, jota se oli kieltäytynyt nielemästä.

Izzie-täti napsautti sormustimellaan häntä päähän ja sanoi hänen olevan hyvin pahan tytön. Se saattoi Hannan murjottamaan ja itkemään. Izzie-täti pyyhki lääketahran ja korjasi Elixirin huoneeseensa sanoen: "En ole koskaan nähnyt tällaista — niinhän se aina on maanantaisin."

En rohkene kertoa, mitä muita kepposia lastenkamarissa tehtiin sinä päivänä. Mutta myöhään iltapäivällä kuultiin hirveää huutoa, ja kun ihmiset talon joka kulmalta kiiruhtivat katsomaan, niin lastenkamarin ovi oli sulettu, eikä kukaan päässyt sisälle. Izzie-täti käski avaimenreiästä aukaisemaan oven, mutta lasten huuto oli niin äänekäs, ettei hän pitkään aikaan saanut vastausta. Vihdoinkin Elsie hirveästi nyyhkyttäen selitti Dorryn sulkeneen oven, avainta ei saattanut vääntää, eivätkä he saaneet ovea auki. Pitäisikö heidän jäädä sinne ainaiseksi ja kuolla nälkään.

"Ei tietystikään, sinä hupakko", huudahti Izzie-täti. "Hyvänen aika! Mitähän ihmeissä ensi kerralla tapahtuukaan? Älä itke, Elsie — kuuletko, mitä sanoin? Muutamien minuuttien perästä te kaikki pääsette sieltä."

Ja todellakin, kuuluikin pian laskuverhojen ratinaa ja Santeri, palvelija, seisoi ulkopuolella korkeilla tikapuilla nyökyttäen päätään lapsille. Pienokaiset unohtivat heti pelkonsa. He riensivät aukaisemaan ikkunaa, ja Santerin kiivettyä sisälle ja avattua oven he hyppivät ja keikkuivat hänen ympärillään. Heistä tuntui suuremmoiselta tulla täten vapautetuiksi, ja Dorry alkoi jo ylpeillä siitä, että hän oli sulkenut heidät huoneeseen.

Mutta Izzie-täti ei ottanut asiaa samalta kannalta. Hän torui heitä kovasti ja sanoi heidän olevan vaivalloisia lapsia, joita ei voinut minuutiksikaan uskoa näkyvistään, ja että hän melkein katui aikomustaan mennä iltasaarnaan sinä iltana. "Mistäpä tiedän", päätteli hän, "vaikkapa ennen kotiinpaluutani olisitte sytyttäneet talon tuleen tai saattaneet jonkun hengiltä?"

"Voi, emme me sitä tee, emmehän toki!" valittivat lapset sellaisen hirveän otaksuman liikuttamina. Mutta mitä vielä — kymmenen minuutin perästä he olivat unohtaneet sen kokonaan.

Koko sen ajan oli Katy istunut kirjakaapin ulkonevalla reunalla kirjastohuoneessa lukemassa erästä kirjaa. Se oli Tasson Vapautettu Jerusalem. Sen kirjoittaja oli italialainen, mutta joku oli sen kääntänyt englanniksi. Se oli kyllä merkillinen kirja pienen tytön lempikirjaksi, mutta oli miten oli, Katy piti siitä paljon. Se kertoo ritareista, hienoista naisista, jättiläisistä ja taisteluista. Se saattoi hänen verensä vuorotellen hehkumaan ja jähmettymään, ja tuntui siltä, kuin hänen olisi täytynyt syöksyä jotain vastaan, huutaa ja lyödä. Katy rakasti luonnostaan lukemista. Isä kehoitti häntä siihen. Ainoastaan muutamia kirjoja säilytti isä lukittuna, muutoin hän antoi Katylle täyden vapauden kirjastohuoneessa. Hän luki kaikellaisia kirjoja: matkakertomuksia, saarnoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Ei mikään ollut niin ikävää, ettei hän olisi jaksanut lukea sitä. Jos oli jotain oikein mielenkiintoista, valtasi se hänet niin kokonaan, ettei hän tiennyt mitään ympäristöstään. Pienet tytöt, joiden kotona hän vieraili, olivat huomanneet sen ja piiloittivat aina satukirjansa, kun Katya odotettiin heille. Elleivät he tehneet sitä, oli varmaa, että hän löytäisi jonkun kirjan ja syventyisi siihen. Silloin ei hyödyttänyt häntä huudella tai kiskoa vaatteista, sillä Katy ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin oli palattava kotiin.

Mainittuna iltapäivänä hän luki Jerusalemia, kunnes pimeys esti näkemästä. Astuessaan yläkertaan hän portailla kohtasi Izzie-tädin hattu päässä ja huivi hartioilla.

Täti nyrpisti suutansa, mutta tuntien Katyn tavat, ei hän sanonut sen enempää.

"Aion mennä teelle rouva Hallin luo ja sitten iltajumalanpalvelukseen", jatkoi hän. "Älä unohda pitää huolta Cloverin läksyistä, ja jos Cecy tulee, kuten tavallista, lähetä hänet ajoissa kotiin. Teidän tulee kaikkien olla vuoteessa kello yhdeksän."

"Hyvä, täti", sanoi Katy, mutta luulen, ettei hän paljoakaan kuunnellut, vaan ajatteli salaisesti sydämessään, kuinka hauskaa oli saada Izzie-täti kerrankin poistumaan kotoa. Neiti Carr oli hyvin velvollisuudentuntoinen, harvoin hän jätti lapset yksikseen, ei edes illaksikaan. Kun hän joskus poistui, valtasi lapset uutuuden ja vapauden tunne, joka on yhtä vaarallinen kuin hauskakin.

Olen kuitenkin varma siitä, ettei Katy tällä kertaa tarkoittanut olla vallaton. Innostuneitten ihmisten tavoin hän harvoin tarkoitti tehdä väärin, hän vain aina menetteli, miten milloinkin hänen päähänsä pälkähti. Illallinen oli onnellisesti ohitse, ja kaikki olisi saattanut käydä hyvin, elleivät lapset läksyt luettuaan ja Cecyn tultua olisi alkaneet puhua "kikeristä".

Kikeri oli leikki, jota he olivat vuosi sitten usein leikkineet. Se oli omaa keksintöä, ja he olivat löytäneet sille tämän merkillisen nimen eräästä vanhasta sadusta. Se oli jonkinlainen piilo- ja hippaleikin sekoitus — silmiä ei sidottu, vaan sen sijaan leikittiin pimeässä. Yksi lapsista seisoi eteisessä, jota portaiden lamppu valaisi himmeästi, jolla välin toiset kätkeytyivät lastenkamariin. Kun kaikki olivat kätkössä, huusivat he "kikeri" merkiksi eteisessä olijalle, että hän saisi tulla heitä etsimään. Tultuaan valoisasta paikasta ei hän nähnyt mitään, jota vastoin toiset näkivät ainoastaan hämärästi. Oli sangen jännittävää olla nurkassa kyyristyneenä ja nähdä mustan olennon harhailevan ympäri huonetta koetellen oikealle ja vasemmalle. Silloin tällöin joku, joka juuri oli päässyt hänen tavoittelustaan, vilahti ohi, saavutti eteisen, "Vapauden linnan", ja huusi iloisesti: "Kikeri, kikeri, kikeri, kii!" Sen, joka saatiin kiinni, oli ruvettava etsijäksi. Carrin lapset olivat kauan aikaa mieltyneinä tähän leikkiin, mutta paljon naarmuja ja sinermiä se tuotti, ja lastenkamarissa kaadettiin ja särettiin niin monta esinettä, että Izzie-täti vihdoinkin kielsi sitä leikkimästä. Siitä oli jo vuosi, mutta kun he nyt taas puhuivat kikeristä, pisti heidän päähänsä koettaa sitä uudelleen.

"Emme, ja isä ei kieltänyt sanallakaan meitä sitä leikkimästä", lisäsi Katy, jolle isä oli kaikki kaikessa ja jonka sanoista tuli aina ottaa vaari, jotavastoin Izzie-tätiä saattoi silloin tällöin vastustaakin.

He menivät kaikki yläkertaan. Vaikka Dorry ja Hanna olivatkin jo puoleksi riisuutuneet, sallittiin heidän olla leikissä mukana. Filip nukkui jo sikeästi toisessa huoneessa.

Tietystikin se oli erittäin hauskaa. Clover kiipesi uunin reunalle istumaan, ja silloin Katy ollen etsijänä ja tunnustellen rajummin kuin tavallista sai käsiinsä Cloverin jalan, eikä voinut käsittää, mistä se siihen tuli. Dorry langeta tärähti kovasti ja rupesi itkemään, ja toisella kertaa Katyn puku tarttui säilikön ripaan repeytyen pahanpäiväiseksi, mutta nehän olivat vain jokapäiväisiä asioita vaikuttaakseen vähintäkään kikerin tarjoamaan hupiin. Ilo ja riemu näytti kasvavan, kuta kauemmin leikittiin. Innostuksen vallitessa aika kului nopeammin kuin aavistaa saattoi. Yhtäkkiä kuului kesken melua ääntä — vaunun oven läiskäys kuului aivan selvästi portilta. Izzie-täti oli palannut iltasaarnasta!

Voi sitä pelkoa ja hämmennystä! Cecy pujahti alakertaan kuin ankerias, ja pelon siivillä hän pakeni polkua pitkin kotiinsa. Samalla kun rouva Hall sanoi hyvää yötä Izzie-tädille ja sulki Carrien oven lujaa, hämmästyi hän varmaankin kuullessaan oman ovensakin käyvän, aivankuin kaiku olisi vastannut hänen ovenlyöntiinsä. Mutta hän ei ollut epäluuloinen, ja mentyään makuuhuoneeseen, näki hän Cecyn vaatteet asetettuina tuolille ja Cecyn itsensä vuoteessa sikeässä unessa, ainoastaan vähän punakampana kuin tavallista.

Sillä aikaa Izzie-täti meni yläkertaan, ja mikä pelästys valtasikaan silloin lapset! Katy huomasi sen ja livisti halpamaisesti omaan huoneeseensa, jossa hän meni nukkumaan mahdollisimman pian. Mutta toisille oli maatameno vaikeampaa; heitä oli niin monta toinen toisensa tiellä, eikä ollut edes lamppuakaan valaisemassa. Dorry ja Hanna pujahtivat peitteen alle puoleksi riisuutuneina. Elsie hävisi näkyvistä, mutta Clover myöhästyi kumpaisestakin. Kuultuaan Izzie-tädin askeleet eteisestä, hän teki aika kepposen, lankesi polvilleen, kätki kasvonsa tuolille ja alkoi rukoilla hyvin kovalla äänellä iltarukouksiaan.

Izzie-täti tuli sisään kynttilä kädessä ja pysähtyi kynnykselle tästä näytelmästä hämmästyneenä. Hän istuutui odottamaan, jotta Clover ehtisi lukea rukouksensa loppuun; mutta Clover ei uskaltanut tehdä sitä, vaan yhä uudelleen toivottomasti kertaili: "Levolle lasken, Luojani." Viimein Izzie-täti sanoi sangen nyrpeästi:

Clover nousi tuntien olevansa pahantekijä, niinkuin hän olikin, sillä olihan paljon pahempi olla rukoilevinaan kuin olla tottelematon Izzie-tädille ja olla valveilla vielä kymmenen jälkeen. En luule kumminkaan, että Clover sitä silloin vielä ymmärsi.

Izzie-täti alkoi heti riisua häntä, ja sitä tehdessään hän kyseli niin paljon, että hän kohta oli asian perillä. Hän nuhteli Cloveria kovasti, ja jättäen hänet pesemään kyyneleisiä kasvojaan, meni hän Hannan ja Dorryn luo, jotka sikeässä unessa kuorsasivat vuoteessaan niin kovaa kuin taisivat. Hän huomasi jotain erikoista vuoteessa, ja katseltuaan tarkemmin nosti hän peitettä, ja ihme ja kumma, siinä he olivat puoleksi puettuina ja koulukengät jalassa.

Sellainen ravistelu, jolla Izzie-täti herätti näitä pieniä vekkuleja, olisi ollut omiansa herättämään minkä unikeon tahansa. Vastoin tahtoaan pakoitettiin Hanna ja Dorry havahtumaan. Heitä lyötiin ja toruttiin, ja heidän täytyi riisuutua. Koko ajan Izzie-täti seisoi heidän vieressään kuin mikäkin lohikäärme. Hän oli juuri ehtinyt peittää heidät lämpimään vuoteeseen, kuin Elsie muistui hänen mieleensä.

"Vuoteessa", toisti Izzie-täti hyvin hämmästyksissään. Kumartuen hän vetäsi voimakkaasti puoleensa pyörillä liikkuvan vuoteen, ja eikös totta, täti näki siinä Elsien täysissä tamineissa, kengätkin jalassa, mutta niin sikeässä unessa, etteivät Izzie-tädin ravistelut ja nipistelyt kyenneet häntä herättämään. Häneltä riisuttiin vaatteet ja kengät ja yöpaita puettiin ylle, mutta siitä huolimatta Elsie nukkui, ja hän oli ainoa lapsista, joka ei sinä iltana saanut ansaitsemiansa nuhteita.

Katy ei ollut edes nukkuvinaankaan Izzie-tädin saapuessa hänen huoneeseensa. Hänen uinahteleva omatuntonsa oli herännyt, ja hän loikoi vuoteessaan hyvin suruissaan siitä, että oli saattanut sekä toiset että itsensä tähän pulaan, ja ettei hän ollut kyennyt pysymään viimeisessä päätöksessään, "olla nuorempien hyvänä esimerkkinä". Hän oli niin onneton, että Izzie-tädin ankarat sanat tuottivat hänelle melkein lievitystä. Vaikka hän itki itsensä uuvuksiin, aiheutui se pikemmin hänen omista synkistä ajatuksistaan kuin Izzie-tädin torumisista.

Vielä ankarammin hän itki seuraavana päivänä, sillä tohtori Carr puhui hänelle vakavammin kuin koskaan ennen. Hän muistutti Katylle sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä kuoli, ja kuinka hän oli sanonut: "Katyn täytyy isoksi kasvettuaan tulla pienokaisten äidiksi." Isä kysyi, eikö hän luullut ajan jo olevan käsissä ryhtyä siihen kalliiseen tehtävään. Katy parka! Hän nyyhkytti niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja vaikkei hän tehnyt mitään lupauksia, luulen, ettei hän sen päivän jälkeen enää ollut aivan niin ajattelematon. Kaikki toiset lapset isä kutsui luokseen ja antoi heille jyrkän kiellon, ettei "kikeriä" saanut enää koskaan leikkiä. Harvoin tapahtui, että isä kielsi mitään leikkiä, vaikkakin ne olisivat olleet rajujakin, joten kielto nyt todellakin vaikutti levottomaan lapsijoukkoon. He eivät enää koskaan sen jälkeen ole leikkineet kikeriä tähän päivään saakka.

V LUKU

"Sen minä vakuutan", sanoi neiti Petingill laskien työnsä käsistään, "että nuo lapset särkevät kaikki. Mitähän ihmeissä he nyt taas aikovatkaan tehdä?"

Neiti Petingill istui pihanpuoleisessa pienessä huoneessa, jossa hän aina majaili, kun hän tuli Carreille muutamaksi viikoksi parsimaan ja paikkaamaan. Hän oli mitä herttaisin ja hullunkurisin vanha nainen, joka päiväpalkasta kävi perheissä ompelemassa. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja muistuttivat hyvänmakuista paistettua omenaa. Niitä peittivät tuhannet ristiin rastiin kulkevat, hyväntahtoisuutta ilmaisevat rypyt. Hän oli pieni ja jäntevä, ja hänen hilkkansa alta näkyi tomuisen newfoundilaisen koiran värinen irtotukka. Hän käytti silmälaseja, mutta huolimatta heikkonäköisyydestään oli hän erinomainen työntekijä. Kaikki pitivät neiti Petingillistä, vaikka Izzie-täti kerran sanoi, että hänen kielensä oli "keskeltä kiinni." Izzie-täti teki tämän huomautuksen ollessaan pahalla päällä eikä ollut ollenkaan valmistunut siihen, että Filip menisi heti pyytämään neiti Petingilliä "pistämään sen ulos." Sen hän kohteliaasti tekikin, ja toiset lapset kokoontuivat sitä katsomaan. He eivät saattaneet huomata sen eroavan muiden kielistä, mutta Filip väitti keksineensä siinä jotain merkillistä, täytyihän niin olla, olihan se selvää, koska se kerran oli kiinnitetty niin merkillisellä tavalla.

Minne ikänä neiti Petingill menikään, kuletti hän kaikki aarteensa mukaansa. Lapset pitivät hänen tulostaan, sillä oli yhtä hauskaa nähdä hänen matkalaukkuansa avattavan kuin kuunnella satuja tai olla sirkuksessa. Neiti Petingill pelkäsi kovasti murtovarkaita. Hän valvoi puoliyöhön odottaen heidän saapumistaan, eikä mikään maailmassa olisi saanut häntä lähtemään pois kotoa ottamatta mukaansa "hopeitaan". Tämä mahtava sana tarkotti kuutta vanhaa teelusikkaa, jotka olivat hyvin ohkaset, kirkkaat ja terävät, voiveistä, jonka varressa oli kirjoitus: "Kiitollisuuden osoitukseksi seitsenvuotiaan Ithuriel Jobsonin hengen pelastamisesta, kun hän sairasti kurkkutulehdusta." Neiti Petingill oli hyvin ylpeä veitsestään. Se ja lusikat matkustivat hänen käsivarrellaan riippuvassa pienessä korissa, joka ei koskaan saanut olla poissa hänen näkyvistään, vaikkakin perhe, jolle hän ompeli, olisi kuulunut maailman rehellisimpien ihmisten joukkoon.

Paitsi hopeita sisältävää koria, kuljetti neiti Petingill aina mukanaan kirjavan kissansa, Tomin. Se oli kaunis ja tietoinen vaikutusvoimastaan. Tom hallitsi neiti Petingilliä rautaisella valtikalla ja istui aina keinutuolissa, jos sellainen vain oli saatavissa. Eihän siitä väliä, missä se istui, tuumi neiti Petingill, sillä Tom oli heikko ja tarvitsi mukavan paikan. Iso perheraamattu seurasi myöskin mukana, samoin hienosta punaisesta kankaasta tehty neulatyyny sekä vanhojen herra ja rouva Petingillin ja Peter Petingillin varjokuvat. Jälkimäinen Petingill oli hukkunut merellä. Vielä oli mukana rouva Porterin valokuva — hänen nimensä oli ennen ollut neiti Marcia Petingill — ja rouva Porterin miehen ja heidän lastensa valokuvat. Monta pientä laatikkoa ja purkkia kuului myöskin hänen matkatavaroihinsa, ja pitkä rivi isoja ja pieniä pulloja täynnä kotona valmistettuja lääkkeitä sekä yrttiteetä. Neiti Petingill ei olisi saattanut nukkua, elleivät nämä lääkkeet olisi olleet hänen vierellään, sillä hänellä oli tapana sanoa, mistä hän voisi tietää, eikö hän sattuisi saamaan jonkinlaista "kohtausta" ja kuolisi inkivääripalsamin tai kuninkaantippojen puutteessa.

Carrin lapset pitivät aina niin suurta ääntä, että täytyi tapahtua jotain tavatonta, ennenkuin neiti Petingill laski työn käsistään, kuten hän nyt teki ja hypähti ikkunan luo. Siellä oli todellakin hirmuinen melu. Dorry huusi "eläköötä", jalkoja polettiin, iloisia kimakkoja ääniä kuului. Katsoessaan ikkunasta neiti Petingill näki kaikki kuusi — ei, seitsemän, sillä Cecy oli myöskin siellä — ryntäävän puuvajan ovesta eli paremmin sanoen holviaukosta ja kiiruhtavan meluten pihan poikki. Katy oli etunenässä kantaen isoa mustaa pulloa, jossa ei ollut korkkia. Toiset kantoivat molemmissa käsissään joitakin leivoksilta näyttäviä.

"Katariina Carr! Katariina!" huusi neiti Petingill nopauttaen ikkunaan kovasti. "Etkö näe, että sataa? Sinun tulisi hävetä salliessasi pikku veljiesi ja siskojesi mennä ulos ja kastua sillä tavalla!" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ja lapset hävisivät vajaan, mistä ei näkynyt muuta kuin tyttöjen ja poikien housujen heilumista, kun he kiipesivät vajan perällä jonkinlaisilla tikapuilla. Neiti Petingill vetäytyi paikoilleen tyytymättömänä äännähtäen, asetti silmälasit nenälleen ja ryhtyi jälleen ompelemaan Katyn ruudullista hametta, jonka etupiedin oli keskeltä kahdesta paikasta sikin sokin repeytynyt. Katyn puvut, ihmeellistä kyllä, aina repeytyivät juuri siltä kohdalta.

Jos neiti Petingillin silmät olisivat nähneet vähän kauemmaksi, olisivat ne huomanneet, etteivät lapset kiivenneet tikapuita, vaan pitkin pystyhirttä, johon oli lyöty rautanauloja noin jalan verran päähän toisistaan. Tarvitsi ottaa sangen pitkä askel toisesta naulasta toiseen, Pienokaiset eivät olisi onnistuneet ollenkaan, elleivät Clover ja Cecy olisi työntäneet heitä hyvin voimakkaasti alhaalta ja ellei Katy ojennetuin käsin olisi vetänyt ylhäältä. Vihdoinkin he pääsivät kaikki onnellisesti ylös viehättävään piilopaikkaansa, jota aion tässä kuvata.

Kuvittele ikkunaton pimeä ullakko, jonne pääsee hyvin vähän valoa lattian nelikulmaisesta aukosta ja jonne naulainen pystyhirsi johtaa. Siellä oli väkevä viljan tuoksu, vaikkakin vilja oli jo viety pois, nurkat täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja, seinälaudat paikotellen märkiä, sillä ullakon katto vuoti.

En ole koskaan päässyt perille, mistä syystä Carrin lapset pitivät tästä paikasta enemmän kuin muista sateisina lauantaina, jolloin ei saattanut ulkona leikkiä. Izzie-tätiä myöskin tämä mieliteko kummastutti. Hänen nuorena ollessaan — hämärässä, kaukaisessa menneisyydessä, jota aikaa ei yksikään hänen veljentyttäristään ja -pojistaan oikein uskonut olleenkaan — ei hänellä ollut koskaan ollut tuollaisia omituisia taipumuksia etsiä koloja ja nurkkia sekä kaikellaisia kätköpaikkoja. Izzie-täti olisi mielellään kieltänyt heitä menemästä ylisille, mutta tohtori Carr oli luvannut. Izzie-tädin tehtäväksi jäi keksiä kertomuksia lapsista, jotka kiivetessään tikapuita ja portaita olivat monella hirveällä tavalla katkaisseet luunsa. Mutta hänen kertomuksensa eivät vaikuttaneet muihin kuin Filipiin, ja itsepäinen joukkue pysyi tavoissaan ja kiipesi naulaista pystyhirttä pitkin niin usein kuin halutti.

"Älä ole ahne", vastasi Katy vakavasti, "sen saat tietää, kun aika joutuu. Se on jotain herkkua, saat uskoa minua."

"Nyt olisi parasta", jatkoi hän saatuaan Dorryn vaikenemaan, "että antaisitte leivoksenne minun talteeni. Ellette anna, syödään ne varmaankin ennen juhlaa, ja sitten, ymmärrättehän, ei meillä ole millä juhlia."

Niin he jokainen ojensivat leivoksensa hänelle. Dorry, joka oli alkanut syödä omaa leivostansa heti ylisille päästyään, oli vähän vastahakoinen, mutta tottuneena aina tottelemaan Katya, ei hän nytkään tahtonut tehdä toisin. Iso pullo pantiin nurkkaan ja leivoskasa sen ympärille.

"Se on oikein", jatkoi Katy, joka ollen vanhin ja isoin aina johti heidän leikkejään. "Nyt, jos olemme selvillä asioistamme ja valmiit, saattavat pidot alkaa. Ensi numero on neiti Hallin kirjoittama 'Murhenäytelmä Alhambra'."

"Ei", huusi Clover, "ensiksi 'Sininen taikuri eli Hebridein Edwitha', tiedäthän Katy."

"Voi, mikä?" huusivat kaikki toiset, sillä "Edwitha" oli perheen mielikertomus. Se kuului niihin kertomuksiin, joita Katy alituiseen kirjoitteli jaksottain. Se kertoi hienosta naisesta, ritarista ja sinisestä taikurista sekä Bob nimisestä villakoirasta. Sitä oli jatkunut niin monta kuukautta, että kaikki olivat jo unohtaneet sen alun. Kellään ei ollut enää erikoista halua kuulla loppua, mutta kuitenkin oli sen ennenaikainen, surullinen loppu mieltäliikuttava.

"Sanon sinulle jotain", sanoi Katy, "vanha tuomari Kirby kävi tänään vieraisilla Izzie-tädin luona. Olin lukemassa pienessä huoneessa, mutta näin hänen tulevan sisälle ja vetävän alleen ison tuolin ja istuutuvan siihen, ja minä olin melkein huutamaisillani: 'Älä!'"

"Ettekö huomaa? Olin piiloittanut 'Edwithan' selkänojan ja istuimen väliin. Se on erinomainen piiloituspaikka, sillä istuimen voi vetää taaksepäin kuinka paljon tahansa; mutta 'Edwithaa' oli aika paksu käärö, ja vanha tuomari Kirby tarvitsee niin paljon tilaa, jotta luulin hänelle käyvän hankalaksi istua siinä. Ja totta tosiaan, tuskin hän oli istahtanut, ennenkuin kuului paperin rapinaa, ja hän hypähti pystyyn huudahtaen: 'Siunatkoon! mitä se on?' Ja sitten hän alkoi kaivamistaan kaivella; hän löysi kokonaisen käärön paperia ja asetti lasit nenälleen katsoakseen mitä se oli; silloin astui Izzie-täti sisälle."

"Oi", jatkoi Katy, "Izzie-täti asetti myöskin lasit nenälleen ja kohautti silmiään — tiedättehän, miten hän tekee — ja tuomari ja hän lukivat siitä pienen palan, sen ensimäisen osan, muistattehan, missä Bob varastaa sinipillerit ja taikuri koettaa heittää hänet mereen. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista oli kuulla Izzie-tädin lukevan 'Edwithaa' ääneen", ja Katy sai naurukohtauksen sitä muistellessaan. "Kun hän ehti sanoihin 'oi, Bob — minun enkelini Bob!' pyörähdin minä pöydän alle ja pistin pöytäliinan nurkan suuhuni hillitäkseni nauruani. Hetken perästä kuulin Izzie-tädin kutsuvan Dobbya ja antavan hänelle lehdet sanoen: 'Tässä on käärö roskaa, jonka toivon sinun heittävän keittiön uuniin.' Ja hän sanoi minulle jälkeenpäin, että hän luulee minun joutuvan hullujenhuoneeseen, ennenkuin olen kahtakymmentä täyttänyt. Oli hyvin pahasti tehty", lopetti Katy puoleksi nauraen ja puoleksi itkien, "polttaa vastakirjoitettu lukukin. Mutta olipa hyvä — ettei hän löytänyt Kuivatavara-laatikon haltiaa, joka oli kätkettynä tuolin takimaiseen osaan."

"Ja nyt", jatkoi juhlamenojen ohjaaja, "me alotamme. Neiti Hall, olkaa hyvä ja nouskaa!"

"Kerran", luki hän, "kuutamo paistoi Alhambran saleihin, ja ritari asteli pitkin askelin levottomana käytävässä, ajatteli, ettei hän koskaan tulisi."

"Ei tietystikään", vastasi Cecy; "vaan neiti, jota hän rakasti.
Seuraavat rivit kertovat hänestä, mutta sinä keskeytit.

"Hänellä oli hopeaturbaani, jossa oli jalokivillä koristeltu puolikuu. Kun hän pujahti korregidoriin, niin kuun säteet valaisivat sitä, ja se kimalteli kuin tähdet. 'Siis sinä tulit, Zuleika?' 'Niin, herrani.'

"Juuri silloin kuului teräksen kalsketta, ja Zuleikan teräkseen puettu isä kiiruhti sisälle. Hän veti miekkansa tupesta, ja samoin tekivät muutkin. Vielä hetki, ja he molemmat makasivat kuolleina ja jäykkinä, kuun säteitten valaisemina. Zuleika kirkaisi kovasti ja heittäytyi heidän päälleen. Morsiankin oli kuollut! Siinä murhenäytelmä Alhambran loppu!"

"Sepä oli kaunis", sanoi Katy hengittäen syvään, "mutta kovin surullinen. Ihania satujahan sinä, Cecy, kirjoitatkin! Mutta toivoisin, ettet aina surmaisi ihmisiä. Miksei ritari saattanut surmata isää — ei, luulen, ettei Zuleika olisi sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan. No, isähän olisi voinut — oh, ei sekään sopisi! Mutta miksi ensinkään tarvitsee kenenkään kuolla? Miksei antaa heidän langeta toistensa kaulaan ja sopia."

"Miksi, Katy!" huudahti Cecy, "eihän se olisi muutoin ollut murhenäytelmä. Ymmärräthän, sen nimi on 'Murhenäytelmä Alhambra'."

"No, hyvä", sanoi Katy nopeasti, sillä Cecyn huulet alkoivat pidetä ja hänen vaaleanpunaiset poskensa punehtua, aivankuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan, "ehkä olikin kauniimpaa antaa heidän kaikkien kuolla, mutta kun sinun naisesi ja miehesi aina kuolevat, niin minä ajattelin, vaihtelun vuoksi, ymmärräthän! — Mikä ihana sana onkaan tuo 'korrigedori' — mitä se merkitsee?"

"En tiedä", vastasi Cecy aivan lohdutettuna. "Sen löysin 'Granadan valloituksesta', luulen, että se merkitsee käytävää."

"Seuraava numero", jatkoi Katy katsellen ohjelmaa, "on 'Seppi, vaatimaton runo', Clover Carrin kirjoittama."

Kaikki lapset tirskuivat, mutta Clover nousi tyynesti ja lausui seuraavat säkeistöt:

    "Sä tunsitko pienen koirasen,
    Niin kiltin, herttaisan?
    Ja Seppi se oli nimi sen,
    Jos tietää tahdotaan.

    Kuin helmet sen silmät loistivat,
    Sen häntä pehmoinen,
    Kuin vienonpehmiät untuvat,
    Ain' heilui hyväillen.

    Sen karva ol' silkin kiiltävä,
    Ja maito ruokanaan.
    Mut kerran se keittiön pöydältä
    Sai suuhuns' pomaadaa.

    Ja tuli niin hirveän sairaaksi,
    Ett' oikein läähätti.
    Ja siihen nyt loppua täytyvi
    Myös tämän lauluni.

    Sillä Seppi se kuoli kun kuolikin —
    Siit' on jo viikkoja,
    Ja surevin mielin haudattiin,
    Ja sit' yhä suren ma."

"Runolle" taputettiin käsiä kovasti, kaikki lapset nauroivat, huusivat ja taputtivat niin, että ullakko kaikui. Mutta Cloverin kasvot pysyivät yhtä tyyninä ja hän istuutui aivan vakavana. Suupieliin kumminkin ilmestyi pieniä kuoppia, jotka hetken perästä hävisivät. Nuo kuopat olivat osaksi luonnolliset ja osaksi, ikävä tunnustaa, terävän kivikynän tuotteita, sillä Clover paineli niitä kivikynällä joka päivä läksyjä lukiessaan.

"Nyt", sanoi Katy melun vaiettua, "nyt seuraa neiti Elsie ja neiti Hanna Carrin 'Hengellisiä runoja'. Pää pystyyn Elsie ja lausu selvästi, ja sinä, Hanna, et saa tirskua tuolla tavalla, kun sinun vuorosi tulee!"

Mutta Hanna naureskeli yhä enemmän tuon varoituksen kuultuaan ja pidellen käsiään kovasti puristettuina suunsa edessä tirkisteli sormiensa lomitse. Elsie oli kuitenkin juhlallinen kuin jokin pieni tuomari. Hyvin arvokkaasti hän alkoi:

    "Kun välkkyvin miekoin enkeli
    Edenist' Aatamin, Eevan karkoitti,
    He maailmalle joutui, mut' kerran nuo
    Viel astuskelivat Edenin luo.
    Ja siellä onnen aikoja muistelivat,
    Kuink' kukat tuoksui ja linnut laulelivat.
    Ja Eeva se itki ja Aatamikin,
    Kun pois oli autuus Paratiisin."

"Sinä et saa", sanoi hän, "se on raamatusta otettu, käsitäthän. Nyt,
Hanna, on sinun vuorosi."

Mutta Hanna vastusti pitäen kättä suullaan, ja hänen pienet pyöreät olkapäänsä hytkivät naurusta. Viimeinkin sai hän suurella vaivalla kasvonsa totisiksi, ja puhuen mahdollisimman nopeaan, lausui hän nauraen:

    "Bileamin aasi näk' enkelin
    Ja pysähtyi, säikähti,
    Mut Bileam ei nähnyt enkeliä,
    Vaan hosui hurjasti."

    "Elias puron varrella
    Eli korpin antimin,
    Sai leivän korpin nokasta
    Ja ruokaa muutakin."

"Jatka, Hanna", sanoi Katy, mutta parantumaton Hanna nauraa hytki taaskin, eivätkä he voineet kuulla muuta kuin:

Nämä "säkeet" kuuluivat suuremmoiseen runoelmaan, jota Clover ja Elsie olivat enemmän kuin vuoden suunnitelleet. Se oli jonkinlainen pientenlasten raamattu. Kun se valmistuisi, toivoivat he saavansa sen painetuksi ja sidotuiksi punaisiin kansiin, ja kansiin pantaisiin kumpaisenkin tekijän kuvat. "Nuorten runoraamattu" tulisi sen nimeksi. Isää suuresti huvitti ne osat, jotka hän oli kuullut, ja hän esitti sen nimeksi "Vuodekirja", kun se oli pääasiallisesti sepitetty vuoteessa, mutta Elsie ja Clover närkästyivät kovin, eivätkä tahtoneet kuulla sellaisesta nimestä puhuttavankaan.

Hengellisten runojen jälkeen oli Dorryn vuoro esiintyä. Hän oli saanut valita lausuttavansa ominpäin, paha kyllä, sillä hänellä oli eriskummallisen synkkä maku. Tällä kerralla oli hän valinnut iloisen laulun, joka alkoi:

Ja nyt hän alkoi lausua sitä haikealla äänellä ja huomattavalla painolla, maiskuttaen huuliaan sellaisissa säkeissä kuin:

Isot lapset kuuntelivat sitä tuntien kauhunsekaista viehätystä ja melkein nauttien selkää karmivista kylmistä väreistä. He kyyristyivät lähelle toisiaan, kun Dorryn ontto ääni kaikui ullakon pimeästä nurkasta. Filipille se oli kuitenkin liian synkkää. Sen lopussa huomattiin hänen itkevän.

"Kas niin, Dorry, sinä paha poika!" ärjähti Katy sitäkin äreämpänä, kun tiesi itsellään olleen hyvin hauskan, "semmoista sinä saat aikaan kamalilla runoillasi, peloittelet meidät kuoliaaksi ja saatat Filipin itkemään." Ja hän ravisteli vähän Dorrya, joka alkoi uikuttaa. Filip nyyhkytti yhä vieläkin, samoin alkoi Hannakin myötätunnosta toisia kohtaan. Ullakkojuhla näytti saavan surullisen lopun.

"Minä menen kertomaan Izzie-tädille, etten pidä teistä", selitti
Dorry asettaen toisen jalkansa lattian aukkoon.

"Et, sinä et mene", sanoi Katy tarttuen häneen, "sinä jäät tänne, sillä nyt me rupeamme viettämään juhlaa. Herkeä, Filip, ja Hanna, älä ole pöllö, vaan tule tarjoamaan leivoksia."

Sana "juhla" vaikutti heti seurueeseen. Filip tuli iloiseksi ja Dorry muutti mieltään eikä mennytkään. Musta pullo pantiin juhlallisesti keskelle, ja Hanna tarjosi hymyhuulin leivoksia. Ne olivat pykälälaitaisia kuminaleivoksia ja maistuivat erinomaisen hyviltä. Niitä oli kaksi kullekin, ja kun viimeinen oli syöty, pisti Katy käden taskuunsa ja kaikkien suureksi riemuksi veti sokerit pohjalta — seitsemän pitkää, ruskeata kanelipuikkoa.

"Eikö ole hauskaa?" sanoi hän. "Debby oli hyväntahtoinen tänään ja antoi minun pistää käteni laatikkoon, ja minä otin kaikista pisimmät puikot sieltä. Kuule, Cecy, koska olet vieraanamme, saat sinä juoda pullosta ensiksi." Herkku oli mietoa etikkavettä. Se oli aivan lämmintä, mutta oli miten oli, ylisillä suoraan pullosta juotuna se maistui oikein hyvältä. Sitä paitsi eivät he kutsuneet sitä etikkavedeksi — ei tietystikään! Kukin lapsi antoi ryypylleen eri nimen, joten pullo oli kuin Signor Blitz, josta saattoi kaataa tusinan verran erilaisia juomia. Clover nimitti osaansa "vadelmajuomaksi", Dorry kutsui sitä "inkivääriolueksi", jotavastoin Cecy, joka oli runollinen, otti kolme kulausta "Hydomel-juomaa", jonka hän selitti olevan jotain hyvää ja valmistetun, kuten hän luuli, mehiläisen vahasta. Kun viimeinen pisara oli juotu ja viimeinen kanelipala purtu, järjestyi seurue taaskin kuuntelemaan Filipin runoa —

jonka hauskan runon hän oli lausunut joka lauantai niin kauas taaksepäin kuin he jaksoivat muistaa. Sen jälkeen sano Katy, että "juhlan" henkinen puoli oli loppunut, ja he ryhtyivät kaikki leikkimään "postivaunua", joka, huolimatta ahtaasta tilasta ja pään alituisesta kattoon iskemisestä, oli niin hauska, että yhteinen "voi, voi!" kuului teekellon kilistessä. Luulen että leivokset ja etikka olivat vieneet heidän ruokahalunsa, sillä ei yhdelläkään ollut nälkä. Izzie-täti hämmästyi suuresti nähdessään, miten välinpitämättömästi Dorry katseli ruokapöytää ja sanoi: "Hyh! ainoastaan luumuja, sokerikakkuja ja vasta paistettuja korppuja! Minä en välitä illallisesta."

"Mikä lasta vaivaa? Hän on varmaankin sairas", sanoi tohtori Carr, mutta Katy selitti:

"Oliko teillä hauskaa?" kysyi isä, ja Izzie-täti huokasi syvään tyytymättömän näköisenä. Ja kaikki lapset vastasivat yhteen ääneen: "Erinomaisen hauskaa!"

VI LUKU

"Izzie-täti, saanko pyytää Imogen Clarkia meille vieraisille lauantaina?" kysyi Katy yhtäkkiä eräänä iltana.

"Kuka ihmeissä Imogen Clark on? En ole koskaan ennen kuullut sitä nimeä", vastasi täti.

"Oi, suloisin tyttö maailmassa! Hän on ollut rouva Knightin koulussa ainoastaan vähän aikaa, mutta me olemme paraat ystävät. Ja, Izzie-täti, hän on hyvin kaunis. Hänen kätensä ovat lumivalkeat, eikä tuota suuremmat. Hän on vyötäisiltä hoikempi kuin toiset koulutytöt, ja hän on herttainen ja niin kieltäytyvä ja epäitsekäs! Enkä luule, että hänellä on hauskaa kotonaan! Saanko pyytää häntä?"

"Kuinka sinä tiedät hänen olevan herttaisen ja kieltäytyvän, kun olet tuntenut hänet niin vähän aikaa?" kysyi Izzie-täti vastustavalla äänenpainolla.

"Voi, hän kertoo minulle kaikki! Me kävelemme aina yksissä välitunneilla. Tiedän paljon hänestä, ja hän on niin suloinen! Hänen isänsä oli ennen rikas, mutta nyt he ovat köyhiä, ja Imogenin kengät paikattiin viime talvena kaksi kertaa. Minä luulen, että hän on perheen kukkanen. Et voi ajatellakaan, kuinka minä rakastan häntä!" lopetti Katy tunteellisesta.

"Ei, en minä voi", sanoi Izzie-täti. "En ole voinut koskaan, Katy, käsittää sinun äkkipikaisia tuttavuuksiasi, enkä minä soisi sinun kutsuvan tuota Imogenia, vai mikä hänen nimensä olikaan, ennenkuin olen saanut joltakulta tiedustella hänestä."

"Voi Izzie-täti!" huudahti hän, "Imogen tietää, että tulin sinulta kysymään, ja hän seisoo juuri nyt portilla ja odottaa, mitä sinä sanot. Ole hyvä, salli se vain tällä kertaa! Minua muuten niin hirveästi hävettäisi."

"No niin", sanoi Izzie-täti liikutettuna nähdessään onnettoman ilmeen Katyn kasvoilla, "jos sinä olet häntä jo pyytänyt, ei kai minun kieltoni mitään hyödytä. Mutta muistakin, Katy, tällaista ei saa enää toiste tapahtua. En tahdo, että sinä pidät tapanasi kutsua tyttöjä, ja sitten vasta tulet pyytämään minun lupaani. Isäsi ei tule olemaan tästä ollenkaan mielissään. Hän on hyvin tarkka siitä, kenen kanssa ystävyyttä solmit. Muistahan, millaiseksi rouva Spenser osottautui."

Katy parka! Hänen taipumuksensa ihastua vieraisiin ihmisiin saattoi hänet usein pulaan. Aina siitä asti, kun hän oppi kävelemään ja puhumaan, olivat Katyn "parhaat ystävät" olleet pilan aiheina perheen keskuudessa.

Isä koetti kerran pitää heistä luetteloa, mutta heidän lukunsa kasvoi niin, että hän epätoivoissaan jätti sen. Listalla oli ensiksi pieni irlantilainen tyttö, nimeltään Marianne O'Riley. Marianne asui erään kadun varrella, jota Katy kulki kouluun mennessään. Se ei ollut rouva Knightin koulu, vaan eräs valmistava koulu, jossa Dorry ja Hanna nyt kävivät. Mariannella oli tapana valmistaa voipiiraita äitinsä talon edustalla, ja Katy, joka oli noin viiden vuoden vanha, jäi usein häntä auttamaan. Yhteinen leipominen vei heidät niin lähelle toisiaan, että Katy päätti ottaa Mariannen omaksi pieneksi tytökseen ja kasvattaa hänet jossain turvallisessa piilopaikassa.

Cloverille hän puhui tästä suunnitelmastaan, muttei kenellekään muulle. Miellyttävä salaisuus mielessään molemmat lapset alkoivat säästää joka ilta vähän leivästään ja leivoksistaan. Täten kerääntyi vähitellen kasa korppuja ja muuta hyvää. He veivät ne kätköön ullakolle. He säästivät myöskin omenia, joita he olivat saaneet kahden viikon aikana. He valmistivat vuoteen isoon tyhjään laatikkoon, johon pantiin nukkien peitteet ja patjat leikkihuoneesta. Kun kaikki oli valmiina, kertoi Katy rakastetulle Mariannelle suunnitelmastaan, ja levollisena hän kehoitti Mariannea pakenemaan uuteen kotiinsa ja ottamaan sen haltuunsa.

"Emme kerro isälle emmekä äidille, ennenkuin hän on kasvanut suureksi", sanoi Katy Cloverille. "Sitten me viemme hänet alakertaan, ja sielläkös ihmettely syntyy! Älkäämme nimittäkö häntä Marianneksi. Se ei ole kaunis nimi. Antakaamme hänen nimekseen Susanna, Susanna Carr. Muista, Marianne, sinä et saa vastata, jos sanon sinua Marianneksi, vaan kun sanon Susanna."

Koko päivän kaikki onnistui erinomaisesti. Susanna asui puulaatikossaan, söi kaikki omenat ja tuoreimmat leivokset ja oli iloinen. Molemmat tytöt menivät vuorotellen salaa leikkimään "Vauvan" kanssa, kuten he kutsuivat Mariannea, vaikka hän oli aika paljon Cloveria pitempi. Mutta kun ilta tuli, ja lastenhoitaja sai Katyn ja Cloverin ja kantoi heidät nukkumaan, alkoi neiti O'Riley pitää ullakkoa hirvittävänä paikkana. Tirkistellessään laatikostaan näki hän nurkassa mustia esineitä, joita hän ei muistellut päivällä nähneensä. Todellisuudessa ne olivat matka-arkkuja, harjoja ja pannuja, mutta pimeässä ne näyttivät aivan erilaisilta, isoilta ja hirvittäviltä. Pikku Marianne parka koetti sietää sitä mahdollisimman kauan, mutta kun vielä rottakin alkoi rapista seinässä aivan lähellä häntä, lannistui hänen rohkeutensa kokonaan, ja hän rupesi kirkumaan mitä kimakimmalla äänellä.

"Mitä se on?" sanoi tohtori Carr, joka oli juuri tullut sisälle ja oli menossa yläkertaan.

"Kuuluu niinkuin ääni tulisi ullakolta", sanoi rouva Carr (sillä tämä tapahtui ennen äidin kuolemaa). "Onkohan joku lapsista noussut vuoteeltaan ja kävellyt unissaan yläkertaan."

Ei, Katy ja Clover olivat paikoillaan lastenkamarissa. Sitten tohtori Carr otti kynttilän käteensä ja kiirehti ullakolle, jossa kirkuminen vain yltymistään yltyi. Kun hän saapui rappujen yläpäähän, lakkasi huuto. Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän ei nähnyt mitään, sitten ilmestyi pikkuinen pää ison puulaatikon reunalle ja surkea ääni nyyhkytti:

"Voi, neiti Katy, en todellakaan voi olla täällä kauempaa. Täällä on rottia."

"Minähän olen neiti Katyn ja neiti Cloverin vauva. Mutta minä en tahdo tämän kauempaa olla vauvana. Minä tahdon kotiin äidin luo."

Luulen, ettei tohtori Carr ollut koskaan elämässään nauranut niin makeasti kuin silloin päästessään asian perille ja saadessaan tietää, että Katy ja Clover olivat ottaneet itselleen kasvatin. Mutta hän oli hyvin ystävällinen Susanna paralle ja kantoi hänet rappuja alas lastenkamariin. Vuoteessa toisten lasten vieressä Marianne pian unohti surunsa ja nukahti.

Pikku sisarukset hämmästyivät kovasti aamulla herättyään kun huomasivat Vauvan nukkuvan vierellään. Mutta heidän ilonsa muuttui pian kyyneleiksi. Aamiaisen jälkeen tohtori Carr vei Mariannen kotiin hänen äidillensä joka oli pelästynyt hirveästi hänen häviämisestään ja hän selitteli lapsille, että ullakkosuunnitelmasta oli kokonaan luovuttava. Suru oli suuri lastenkamarissa, mutta kun Marianne sai luvan käydä heillä silloin tällöin leikkimässä haihtui se vähitellen. Muutamia kuukausia tapahtuman jälkeen muutti O'Rileyn perhe Burnetista, ja siihen loppui Katyn ensimäinen ystävyys.

Seuraava tapaus oli vieläkin hullunkurisempi. Eräs omituinen tummaihoinen nainen asui aivan yksinään pienessä mökissä koulun lähellä. Hän oli vanha ja hyvin pahasisuinen. Naapurit kertoivat hänestä niin hirvittäviä juttuja, että lapset pelkäsivät kulkea hänen asuntonsa ohitse. Aina ennenkuin he sille kohdalle saapuivat he menivät toiselle puolelle katua. Näin he tekivät niin säännöllisesti, että ruohikkoon oli tallautunut polku. Mutta tämä pieni talo lumosi Katyn jollakin tavalla. Hänestä oli hauskaa pälyillä sen oven lähettyvillä, mutta hän oli kumminkin valmis juoksemaan tiehensä, jos mummo sattui ryntäämään ulos luudanvarsi kädessä. Kerran hän pyysi Santerilta ison kaalinpään ja pyöräytti sen mökin ovesta sisään. Vanha mummo näkyi pitävän siitä, ja sen jälkeen Katy aina ohi kulkiessaan pysähtyi puhuttelemaan häntä. Hän tuli niin rohkeaksi, että istuutui portaille katselemaan vanhan mummon työskentelyä. Se tuntui Katysta peloittavan hauskalta. Sehän oli aivankuin olisi istunut leijonan luolan suulla ja pelolla odottanut, milloin hänen majesteettinsa päähän pälkähtäisi hyökätä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.

Sen jälkeen Katy ihastui erään saksalaisen kultasepän kaksoistyttäriin. He olivat jo aikuisia, ja heillä molemmilla oli aina yhtäläiset puvut. Heitä tuskin saattoi eroittaa toisistaan. He osasivat yhtä vähän englantia, ja kun Katy ei osannut sanaakaan saksaa, supistui heidän seurustelunsa hymyilyihin ja kukkavihkojen lahjoittamiseen, joita Katy antoi heille, milloin he vain kulkivat portin ohitse. Hän oli niin ujo, että hän, ojennettuaan kukkaset heille, heti juoksi tiehensä. Kaksoiset nähtävästi olivat mielissään tästä, sillä eräänä päivänä, kun Clover sattui katselemaan ikkunasta, näki hän heidän avaavan portin, kiinnittävän pienen käärön pensaaseen ja nopein askelin kiirehtivän pois. Tietysti hän heti huusi Katyä, ja molemmat lapset riensivät katsomaan, mitä käärö sisälsi. Siinä oli hilkka — kaunis sinisestä silkistä tehty nuken hilkka, tekokukilla koristettu. Siihen oli kiinnitetty paperilippu, jolle oli omituisella ulkolaisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat:

Tämä tapahtui Katyn ollessa kuusivuotias. En voi sanoa, kuinka monta ystävää Katylla sen jälkeen oli ollut. Eräs konesiivooja ja eräs höyrylaivan kapteeni kuuluivat niihin. Samoin myös rouva Sawyerin keittäjä, miellyttävä vanha vaimo, joka opetti Katyä keittämään ja neuvoi häntä valmistamaan munakastiketta ja sokerikakkua. Eräs sievä ja hyvin puettu hattuompelija oli yksi heistä, ja häntä Katy itsepintaisesti nimitti Estelle-serkuksi Izzie-tädin suureksi harmiksi! Ystäviin kuului myöskin eräs kaupungin vankilassa oleva rosvo, jonka ikkunan alla Katy seisoskeli mitä surkeimmalla äänellä sanoen: "Minun käy teitä niin sääli, mies-parka! Onko teillä minun kokoistani pientä tyttöä?" Miehellä oli nuoranpätkä, jonka hän laski ikkunasta. Katy sitoi ruusunnuppuja ja kirsikoita nuoraan, ja rosvo veti ne ylös. Se oli niin mielenkiintoista, että Katy tunsi suurta surua, kun mies vietiin valtionvankilaan.

Sitten seurasi lyhyt ystävyyden aika Cornelia Perhamin kanssa, joka oli miellyttävä ja hyväluontoinen tyttö ja jonka isä oli hedelmäkauppias. Pahoin pelkään, että ystävyyden aiheutti Katyn mieltymys luumuihin ja viinirypäleisiin. Oli erinomaisen hupaista mennä Cornelian kanssa hänen isänsä puotiin ja avauttaa kokonaisia rusina- ja viikunalaatikoita ja kulkea hissillä ylös ja alas niin usein kuin halutti. Mutta kaikista Katyn omituisista tuttavuuksista oli tädin mainitsema rouva Spenser sittenkin merkillisin.

Rouva Spenser oli salaperäinen henkilö, jota ei kukaan koskaan nähnyt. Hänen miehensä oli kaunis, mutta ilkeän näköinen. Hän oli saapunut tuntemattomalta seudulta ja vuokrannut pienen talon Burnetissa. Hänellä ei näkynyt olevan mitään erikoista tointa, ja hän oli poissa sangen paljon. Hänen vaimonsa sanottiin olevan sairaan, ja kun ihmiset puhuivat miehestä, pudistelivat he päätään ja ihmettelivät, miten vaimo parka yksin tuli toimeen kotona, kun hänen miehensä oli melkein aina poissa.

Katy oli liian nuori ymmärtämään kuiskutuksia tai syitä, miksi ihmiset eivät voineet ajatella hyvää herra Spenseristä. Juttu, joka kertoi suletusta ovesta ja naisesta, jota ei kukaan nähnyt, kiinnitti suuresti Katyn mieltä. Hän seisahtui kurkistelemaan ikkunoista, ihmetellen mitä sisällä mahtoi tapahtua, ja vihdoin hänestä tuntui, että hänen täytyi saada se tietää. Sen vuoksi hän eräänä päivänä otti mukaansa kukkia ja lempinukkensa Viktorian ja marssi rohkeasti Spenserin pihalle.

Hän koputti pääovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sitten hän taas kolkutti. Ei vieläkään kuulunut mitään. Hän koetti ovea, se oli lukittu. Asettaen Viktorian olkapäälleen hän tallusteli rakennuksen pihapuolelle. Kun hän kulki sivuoven ohi, huomasi hän sen olevan vähän raollaan. Hän kolkutti kolmannen kerran, ja kun ketään ei ilmestynyt, hän astui sisälle, ja kulettuaan pienen eteisen läpi hän alkoi koputtaa kaikille sisäoville.

Talossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ihmistä. Katy kurkisti ensin keittiöön. Se oli tyhjä ja autio. Kaikellaisia astioita oli siellä täällä. Takassa ei ollut tulta. Arkihuone ei ollut sen parempi. Herra Spenserin saappaat olivat keskellä lattiaa. Pesemättömiä laseja oli pöydällä. Uunin reunalla oli iso kuppi, jossa oli lihaa ja luita. Tomua oli paksulta joka paikassa, ja koko huone näytti siltä, kuin ei siinä ainakaan vuoteen olisi asuttu.

Katy koetti muita ovia, jotka kaikki olivat lukitut, ja sitten hän meni yläkertaan. Kun hän seisoi ylimmällä portaalla pidellen kukkasiaan ja vähän epätoivoisena siitä, mitä hänen olisi tehtävä, kuului vieno ääni makuuhuoneesta:

Se oli rouva Spenser. Hän oli vuoteessaan, joka oli niin epäjärjestyksessä, ettei se näyttänyt sinä aamuna korjatulta. Huone oli siivoomaton, kuten kaikki muukin talossa, ja rouva Spenserin yöpuku ja yöhilkka eivät olleet suinkaan puhtaat, mutta hänen kasvonsa olivat suloiset, ja kaunis kihara tukka valui tyynylle. Hän näytti olevan hyvin sairas, ja Katy sääli häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa.

"Olen tohtori Carrin pikku tyttö", sanoi Katy mennen sairaan vuoteen luo. "Tulin tuomaan teille vähän kukkasia." Ja hän asetti kimpun likaiselle hurstille.

Rouva Spenser näytti pitävän kukista. Hän nosti ne ja haisteli niitä pitkän aikaa äänetönnä.

"Ovi oli auki", sopersi Katy, joka alkoi pelätä omaa uskaliaisuuttaan, "ja kuulin sanottavan, että te olette sairas, niin ajattelin, että ehkä olisi mieleenne, jos tulisin teitä tervehtimään."

"Sinä olet ystävällinen pikku tyttö", sanoi rouva Spenser ja suuteli häntä.

Sen jälkeen Katy kävi joka päivä häntä tervehtimässä. Joskus rouva Spenser oli jalkeilla ja liikkui vähän, mutta useimmiten hän oli pitkällään, ja Katy istui hänen vuoteensa vieressä. Huoneet eivät koskaan näyttäneet yhtään siistimmiltä kuin hänen ensi kerran siellä käydessään. Vähän tutustuttuaan Katy kampasi rouva Spenserin tukan ja pesi hänen kasvonsa pyyheliinan nurkalla.

Luulen, että Katyn käynnit lohduttivat vaimo parkaa, joka oli hyvin sairas ja yksinään. Joskus, kun hän voi paremmin, hän kertoi Katylle ajasta, jolloin hän oli pikku tyttönen ja asui vanhempiensa kotona. Mutta hän ei puhunut koskaan herra Spenseristä, ja Katy näki miehen ainoastaan kerran, jolloin hän niin pelästyi, ettei hän uskaltanut mennä talon lähelle moneen päivään. Kerran Cecy kertoi hänelle, että herra Spenser oli mennyt laukkuineen kyytihevosella jonnekin; silloin Katy taas uskalsi mennä rouva Spenserin luo, joka itki nähdessään hänet.

Katy oli sekä liikutettu että mielissään kuullessaan, että häntä oli kaivattu, ja sen jälkeen hän ei yhtenäkään päivänä ollut käymättä. Aina hän vei mukanaan kauneimmat kukat, jotka hän löysi, ja jos hän sattui saamaan erikoisen hyvän persikan tai viinirypäletertun, säästi hän sen rouva Spenserille.

Izzie-täti oli hyvin huolissaan tästä kaikesta, mutta tohtori Carr ei tahtonut sekaantua asiaan. Hän sanoi sen olevan sellaisen tapauksen, jolle aikuiset eivät voineet mitään, ja jos Katy saattoi lohduttaa vaimo parkaa, oli hän siitä iloinen. Katy oli myöskin iloinen, ja siellä käynnit tekivät yhtä paljon hyvää hänelle kuin rouva Spenserillekin, sillä säälintunne sairasta vaimoa kohtaan teki hänet hellemmäksi ja kärsivällisemmäksi, kuin hän koskaan ennen oli ollut.

Eräänä päivänä hän tavallisuuden mukaan poikkesi sinne koulusta tullessaan. Hän koetti sivuovea — se oli sulettu, pihanpuoleinen ovikin oli lukittu. Kaikki ikkunat olivat tarkalleen verhotut. Se oli sangen hämmästyttävää. Kun hän seisoi pihalla, pisti eräs nainen päänsä viereisen talon ikkunasta.

"Ei maksa vaivaa koputtaa", sanoi hän, "kaikki ihmiset ovat lähteneet talosta!"

"Kukaan ei sitä tiedä", sanoi nainen. "Mies tuli takaisin keskiyöllä, ja tänä aamuna ennen päivänkoittoa ajoivat tavarakärryt ovelle, hän asetti matkakapineet ja sairaan vaimonsa niihin ja ajoi tiehensä. Paitsi sinua, on moni muukin käynyt kolkuttamassa. Mutta herra Pudgettilla on avaimet, eikä kukaan pääse sisälle kysymättä häneltä."

Se oli totta. Rouva Spenser oli poissa, eikä Katy enää koskaan nähnyt häntä. Muutamien päivien perästä levisi huhu, että herra Spenser oli hyvin huono mies ja että hän oli tehnyt väärää rahaa. Poliisit etsivät häntä vangitakseen hänet, ja sentähden hän oli tullut asuntoonsa sellaisella kiireellä ja vienyt sairaan vaimo paran mukanaan. Kuultuaan tapauksesta itki Izzie-täti harmista. Hänen mielestään oli häpeällistä, että Katy oli käynyt vieraisilla vääränrahantekijän perheessä. Mutta tohtori Carr nauroi vain. Hän sanoi Izzie-tädille, ettei hänen mielestään sellainen rikos ollut tarttuvaa laatua, ja mitä tulee rouva Spenseriin, kävi hänen häntä kovasti sääliksi. Mutta Izzie-täti ei saattanut hillitä itseään, ja aina ollessaan pahalla tuulella mainitsi hän tapahtuman, vaikka siitä oli kulunut niin pitkä aika, että useimmat ihmiset olivat unohtaneet sen, ja Filip ja Hanna olivat lakanneet leikkimästä "herra Spenserin vangitsemista", joka kotvan aikaa oli ollut heidän lempileikkinään.

Katy oli aina hyvin pahoillaan, kun Izzie-täti puhui tylysti hänen sairaasta ystävä parastaan. Hänen silmänsä olivat nytkin kyynelissä, kun hän astui portille, ja hän näytti niin totiselta, että Imogen Clark, joka seisoi siinä häntä odottamassa, risti kätensä ja sanoi:

Imogenin oikea nimi oli Elisabet. Hän oli sievä tyttö tunteellisine, ulkonevine huulineen. Hänellä oli ruskea kiiltotukka ja kummallakin poskella oli pieni kihara. Olisi luullut, että ne olivat kiinnitetyt liimalla tai neuloilla, sillä ne eivät koskaan liikahtaneet, vaikka hän olisi nauranut ja pudistanut päätään kuinka paljon tahansa. Imogen oli luonnostaan iloinen tyttö, mutta hän oli lukenut niin paljon romaaneja, että hänen päänsä oli aivan pyörällä. Se kai osaltaan miellytti Katya, joka ihaili kertomuksia, ja hänen mielestään Imogen oli todellinen romaanisankaritar.

"Voi ei, ei hän kiellä", vastasi Katy saattaen tuskin olla nauramatta sille ajatukselle, että Izzie-tätiä sanottiin ylimysmieliseksi sukulaiseksi. "Hän sanoi, että hän on hyvin iloi — —." Sitä sanoessaan Katyn omatunto soimasi häntä ja lause loppui epäselvään muminaan. "Siis sinä tulet, etkös tulekin, ystäväni? Minä olen niin iloinen!"

Siitä hetkestä aina viikon loppuun asti lapset eivät puhuneet muusta kuin Imogenin vierailusta ja kaikesta siitä hauskasta, jota heillä tulisi olemaan. Lauantaiaamuna ennen aamiaista Katy ja Clover rakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle. Kaikki lelut järjestettiin sinne. Debby paistoi heille kanelileivoksia, kissalla oli punertava silkkinauha kaulassa, ja nuket ja pikeri olivat paraissa pukimissaan.

Noin puoli kymmenen saapui Imogen. Hänen pukunsa oli taivaansinistä hienoa villakangasta, ja siinä oli matala kaulus ja lyhyet hihat. Hänellä oli korallihelmiä tukassa, valkeat silkkikengät ja keltaiset käsineet. Kengät ja käsineet olivat aivan likaiset, ja puku oli vanha ja paikattu. Mutta koko asu teki niin hienon vaikutuksen, että lapset, jotka olivat pumpulisissa leikkipuvuissaan ja valkeissa esiliinoissaan, olivat aivan haltioissaan nähdessään vieraansa.

"Oi, Imogen, sinähän olet niinkuin jokin sadun nuori, hieno nainen!" sanoi vaatimaton Katy. Sen kuultuaan Imogen pudisteli päätään ja kahisutti hamettaan vieläkin enemmän kuin ennen.

Tavalla tai toisella tämä hieno puku näytti tuottavan Imogenille hienot tavat, aivan toisellaiset kuin hänellä oli jokapäiväisissä oloissa. Niinkuin tiedätte, käyttäytyvät muutamat ihmiset eri tavalla vieraisilla ollessaan. Olisi melkein saattanut luulla, että tämä oli toinen Imogen, jota tavallisesti pidettiin laatikossa ja otettiin esille sunnuntaisin ja suurina juhlina. Hän pyörähteli varpaillaan, hymyili teeskennellen ja soperteli. Katseli kuvaansa peilistä ja oli kuin hyvin kopeileva aikuinen. Kun Izzie-täti puhutteli häntä, liehakoitsi hän ja käyttäytyi niin merkillisesti, että Cloveria melkein nauratti. Ja Katykin, joka ei saattanut huomata mitään pahaa ihmisissä, joita hän rakasti, oli iloinen saadessaan viedä hänet leikkihuoneeseen.

"Tule, mennään lehtimajaan", sanoi hän kietoen käsivartensa sinisen puvun vyötäisille.

"Lehtimajaan!" huudahti Imogen. "Kuinka ihanaa!" Mutta kun he saapuivat parsanoksien luo, muuttuivat hänen kasvonsa.

"Oh!" sanoi Imogen. Hän oli huomattavasti pettynyt. Katy ja Clover olivat loukkaantuneet, mutta kun heidän vieraansa ei välittänyt lehtimajasta, koettivat he miettiä jotain muuta.

Ja niin he kaikki yhdessä menivät pihan poikki. Imogen tipsutteli sievästi valkeissa silkkikengissään, mutta nähtyään naulaisen pystyhirren hän kirkaisi.

"Voi, ei sinne ylös, ystäväni, ei sinne!" huusi hän, "ei koskaan, ei koskaan!"

"Voi, koetahan edes! Sinne on niin helppo päästä, että oikein", pyyteli Katy, kulkien ylös ja alas monet kerrat perätysten näyttääkseen, kuinka helppoa se oli. Mutta Imogen oli taipumaton.

"Älä pyydäkään minua", sanoi hän teeskennellen, "minun hermoni eivät koskaan kestä sellaista! Ja sitäpaitsi — pukuni!"

"Kuka sinun käski pukeutua siihen?" sanoi Filip, joka oli suorapuheinen lapsi ja taipuvainen kyselemään. Hanna kuiskasi Dorrylle: "Hän on hyvin tuhma tyttö. Lähtekäämme jonnekin muualle omin joukoin leikkimään."

Ja niin pienokaiset yksitellen hiipivät tiehensä jättäen Katyn ja Cloverin kahden huvittamaan vierastaan. He ottivat nukkensa esille, mutta Imogen ei välittänyt niistä. Sitten he ehdoittivat, että he istuisivat varjoon ja kilpailisivat vuorotellen lausumalla runoja, josta leikistä he paljon pitivät. Mutta Imogen sanoi, että vaikkakin hän ihaili runoutta, ei hän koskaan saattanut muistaa niitä ulkoa. Viimein he menivät puutarhaan, jossa Imogen söi paljon luumuja ja raakoja omenia ja näytti nauttivan siitä. Mutta kun hän ei enää jaksanut syödä, valtasi ääretön ikävä seurueen. Vihdoin Imogen sanoi:

"Oh, hän tarkoittaa seurusteluhuonetta!" huudahti Katy. "Me olemme siellä ainoastaan silloin, kun Izzie-tädillä on vieraita. Siellä on aivan pimeää ja ikävää, ymmärräthän. Sitä paitsi on paljon hauskempaa olla ulkona. Eikö sinustakin tunnu siltä?"

"Kyllä joskus", vastasi Imogen epäilevästi, "mutta minusta olisi hauskaa mennä sinne nyt istumaan vähäksi aikaa. Päätäni kivistää hirveästi tästä kauheasta auringonpaisteesta."

Katy oli aivan päästä pyörällä, kun hän ei tiennyt, mitä tehdä. He kävivät tuskin koskaan seurusteluhuoneessa, jota Izzie-täti piti pyhänä paikkana. Tomun välttämiseksi hän piti karttuunipeitteitä tuoleille levitettyinä eikä koskaan nostanut laskuverhoja, ettei kärpäsiä pääsisi sisälle. Ajatelkaa, lapset menisivät istumaan sinne tomuisine kenkineen! Toiselta puolen Katyn luontainen kohteliaisuus pani hänet koville, kun hänen täytyisi vieraaltaan kieltää, mitä tämä pyysi. Sitä paitsi olisi kauheaa ajatella Imogenin kotonaan kertovan: "Katy Carr ei saa edes silloinkaan istua parhaassa huoneessa, kun hänellä on vieraita!" Vapisevin sydämin hän osoitti tien seurusteluhuoneeseen. Hän ei uskaltanut kohottaa verhoja, joten huone näytti hyvin pimeältä. Hän saattoi juuri eroittaa Imogenin vartalon hänen sohvalla istuessaan ja Cloverin rauhattomasti pyörivän pianotuolilla. Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Izzie-täti, ja seurusteluhuone oli hänestä peräti ikävä paikka, ei puoleksikaan niin hauska kuin parsalehto, jossa tunsi olevansa täysin turvassa.

Mutta Imogen, joka ensi kerran näytti olevan tyytyväinen, alkoi puhella. Hän puhui itsestään. Ihmeellisiä juttuja hän kertoi kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kaikilla "Kirjalan" nuorilla naisilla ei yhteensä ollut koskaan ollut merkillisempiä seikkailuja. Vähitellen Katy ja Clover tulivat niin huvitetuiksi, että he ryömivät paikoiltaan sohvan luo suu auki kuunnellen kertomuksia. Katy alkoi kuulostaa Izzie-tädin tuloa. Samassa huoneen ovi lennähti auki, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei kuullut pääovea sulettavan, kun isä tuli kotiin päivälliselle. Tohtori Carr, joka pysähtyi eteiseen silmäilemään sanomalehtiä, kuuli kimakan äänen puhuvan seurusteluhuoneessa. Ensin hän sitä tuskin ollenkaan kuunteli, mutta sitten tunkeutuivat nämä sanat hänen korviinsa:

"Oi, tytöt, se oli suloista, vallan ihanaa! Luulin että olin kaunis, sillä olin kokonaan valkeissa, hiukseni valuivat vapaina, yksi ainoa ruusu, näethän, tässä päälaella. Ja hän nojasi ylitseni sanoen matalalla äänellä: 'Neiti, minä olen rosvo, mutta tunnen kauneuden lumousvoiman. Te olette vapaa!'"

Tohtori Carr työnsi ovea vähän enemmän auki. Ei näkynyt muuta kuin muutamia epäselviä hahmoja, mutta hän kuuli Katyn innostuneen äänen sanovan:

"Kenen ihmeissä ovat lapset kulettaneet seurusteluhuoneeseen?" kysyi tohtori Carr Izzie-tädiltä, jonka hän löysi ruokailuhuoneesta.

"Vierashuoneeseen!" huudahti neiti Izzie vihaisesti. "No, mutta minkätähden he siellä ovat?" Sitten mennen ovelle hän huusi: "Lapset, mitä te vierashuoneessa teette? Tulkaa heti pois! Luulin teidän leikkivän ulkona."

"Imogenin päätä kivisti", sopersi Katy. Kaikki kolme tyttöä tulivat eteiseen. Clover ja Katy pelästyneinä ja rosvon lumooja alakuloisena.

"Voi", sanoi Izzie-täti äreällä äänellä, "se on ikävää kuulla. Ehkä se on keltatautia. Tahtoisitteko kanverttia tai jotain muuta?"

"Ei, kiitos!" vastasi Imogen nöyrästi. Mutta jälkeenpäin hän kuiskasi
Katylle:

"Minusta tätisi ei ole oikein miellyttävä. Hän on kuin Jakkima, se hirveä vanha mummo, josta kerroin ja joka asui rosvon luolassa ja valmisti hänelle ruokaa."

"Mielestäni et ole olenkaan kohtelias sanoessasi minulle niin", vastasi Katy tästä puheesta hyvin suuttuneena.

"Ah, vähät siitä, ystäväni, älä ota sitä niin sydämellesi!" vastasi Imogen viehättävästi. "Näethän, emme voi sille mitään, että meillä on sukulaisia, jotka eivät ole hauskoja."

Nähtävästi ei tämä vierailu ollenkaan onnistunut. Isä oli hyvin kohtelias Imogenille päivällispöydässä, mutta tarkasteli häntä kovasti, ja Katy huomasi hänen silmissään hullunkurisen ilmeen, josta hän ei pitänyt. Isällä oli hyvin veitikkamaiset silmät. Ne näkivät kaikki, ja joskus ne näyttivät puhuvan yhtä selvää kieltä kuin hänen suunsakin. Katyn mieltä alkoi painostaa. Jälkeenpäin hän tunnusti, ettei hän mitenkään olisi jaksanut sitä iltapäivää, ellei hän pari kertaa olisi juossut yläkertaan ja lohdutellut itseään lukemalla "Rosamundaa."

"Etkö ole iloinen, että hän meni?" kuiskasi Clover, kun he seisoivat portilla yhdessä katsellen Imogenia, joka asteli katua pitkin kotiinsa.

"Voi, Clover, kuinka sinä saatat!" sanoi Katy. Mutta hän syleili
Cloveria kovasti, ja luulen, että hän sydämessään oli iloinen.

"Katy", sanoi isä seuraavana päivänä, "sinähän astuit huoneeseen aivan kuin uusi ystäväsi, neiti Clark."

"Mitenkä? En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", vastasi Katy punastuen kovasti.

"Näin", sanoi tohtori Carr, ja hän nousi kohottaen olkapäitään, ojentaen kyynärpäitään ja tipsutteli muutamia teeskenneltyjä askelia huoneen poikki. Katy ei saattanut olla nauramatta, se oli niin hullunkurista ja aivan Imogenin tapaista. Sitten isä istuutui ja veti hänet viereensä. "Katy kulta", sanoi hän, "sinä olet helläsydäminen lapsi, ja minä olen iloinen siitä. Mutta on olemassa sellaista, mikä poistaa rakkauden. Minä en kiintynyt tuohon eiliseen pikku tyttöön ollenkaan. Miksi sinä pidät hänestä niin paljon?"

"Minä en pitänyt hänestä paljon eilen", mumisi Katy vastenmielisesti.
"Hän on koulussa paljoa miellyttävämpi, joskus."

"Hauskaa kuulla sitä", sanoi hänen isänsä. "Sillä minusta olisi sangen ikävää, jos sinä todellakin ihailisit sellaisia rumia tapoja. Ja mitä loruja kuulin hänen kertovan teille 'rosvoista'?"

"Se oli tot—", alkoi Katy. Silloin hän huomasi isänsä silmäyksen, ja hän puri huultaan, sillä tuo silmäys näytti hyvin hullunkuriselta. "Niin", jatkoi hän nauraen, "luulen ettei se todellakaan aivan kaikki ollut totta, mutta se oli niin hauskaa, isä, vaikkakin se oli keksittyä. Ja Imogen on niin hyvänluontoinen kuin olla voi. Kaikki tytöt pitävät hänestä."

"Keksityt jutut ovat sangen hyviä", sanoi isä, "niin kauan kun niitä ei tehdä uskottaviksi. Kun niin tehdään, tuntuu minusta kuin kertominen olisi liian lähellä vilppiä ollakseen hauskaa tai hyödyllistä. Jos olisin sinun sijassasi, Katy, olisin vähän arka solmimaan ikuista ystävyyttä neiti Clarkin kanssa. Hän saattaa olla hyväntahtoinen, kuten sanot, mutta luulen, että kahden tai kolmen vuoden perästä hän ei näytä sinusta niin miellyttävältä kuin nyt. Suutele minua, lapsi, ja juokse tiehesi, sillä Santeri on jo tuolla kärryineen."

VII LUKU

Eräänä heinäkuun iltapäivänä kulki pieni joukkue koulutyttöjä yksissä kotiin. Kun he lähestyivät tohtori Carrin porttia, huudahti Maria Fiske, nähdessään sievän kukkakimpun keskellä katukäytävää:

"Voi, katsokaahan, mitä joku on tuohon pudottanut! Minä tahdon ottaa sen." Hän kumartui nostamaan sitä. Mutta juuri kun hänen sormensa koskettivat varsia, alkoi kimppu liikkua kuin taikavoimalla. Hämmästyen tarttui Maria siihen. Kimppu liikkui yhä nopeammin ja hävisi portin alle, jolla välin naurun tirskumista kuului pensasaidan toiselta puolen.

"Joutavia", sanoi Katy, "ne ovat noiden vallattomien lasten vehkeitä." Sitten avattuaan portin huusi hän: "Hanna ja Dorry, tulkaa esille!"

Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään näkynyt. Kukkavihkonen vain oli käytävällä, ja otettuaan sen Katy näytti tytöille pitkän mustan rihman, joka oli sidottu varsiin.

"Se on Hannan lempikuje", sanoi hän. "Hän ja Dorry aina sitovat kukkakimppuja ja asettavat niitä teille kiusatakseen ihmisiä. Tässä, Maria, ota ne, jos tahdot, vaikkei mielestäni Hannan aisti kimppujen sitomisessa ole oikein hyvä."

"Eikö ole suloista, että lupa-aika on käsissä?" sanoi eräs isoista tytöistä. "Mitä te kaikki aiotte tehdä? Me menemme meren rannikolle."

"Minä aion mennä tätini luo vieraisille", sanoi Alice Blair. "Hän asuu hyvin ihanalla seudulla maalla, ja siellä on lammikko, ja Tom-serkkuni on luvannut viedä minut soutelemaan. Mitä sinä aiot tehdä?"

"Oh, en tiedä, leikin ja pidän hauskaa", vastasi Katy heittäen kirjalaukkunsa ilmaan ja taas ottaen sen kiinni. Mutta toiset tytöt eivät näyttäneet pitävän sitä ollenkaan hauskana ja näyttivät olevan ikävissään hänen puolestaan. Silloin Katy tunsi, ettei hänen lupa-aikansa tulisi olemaan yhtä hauska kuin toisten.

"Minä toivon, että isä veisi meidätkin jonnekin", sanoi hän Cloverille, kun he kävelivät hiekkapolkua pitkin. "Kaikkien muiden tyttöjen isät tekevät niin."

"Hänellä on liian paljon työtä", vastasi Clover, "sitäpaitsi luulen, ettei toisilla tytöillä ole puoleksikaan niin hauskaa kuin meillä. Ellen Robbins sanoi, että hän antaisi miljoonan dollaria, jos saisi vain leikkiä niin hauskojen veljien ja sisarien kanssa kuin meillä on. Ja niinkuin tiedät, Marialla ja Susiella on hirveän ikävää, vaikka he saavatkin paljon matkustaa. Rouva Fiske on kaikessa niin turhan tarkka. Aina hän sanoo: 'Et saa.' Eikä heillä ole pihaa talonsa ympärillä eikä muutakaan. Minä en tahtoisi vaihtaa."

"Enkä minä", sanoi Katy ilostuen näistä viisaista sanoista. "Oi, eikös ole suloista ajatella, ettei ole koulua huomenna? Lupa-ajat ovat mainioita!" ja hän heitti laukkunsa taas ilmaan. Se putosi helisten maahan.

"Siitä ei väliä, en tarvitse sitä kahdeksaan viikkoon", vastasi Katy huolettomasti heidän portaita ylös juostessaan.

He työnsivät pääoven auki, kiiruhtivat yläkertaan huutaen: "Eläköön! eläköön! lupa on alkanut! Izzie-täti, lupa on alkanut!" Sitten he pysähtyivät, sillä katso! yläeteisessä oli kaikki mullin-mallin. Vierashuoneesta kuului liikettä ja romuttamista. Pöydät ja tuolit olivat hajallaan, ja pieni vuode, joka näytti olevan kuin itsestään matkalle lähdössä, oli pysähtynyt portaitten yläpäähän sulkien tien.

"Mitä ihmettä!" sanoi Katy koettaen mennä ohi. "Mitähän tämä merkitseekään! Oh, tuolla on Izzie-täti! Izzie-täti, kuka tulee? Minkätähden siirrätte huonekalut sinikamarista?"

"No siunatkoon! sinäkö se olet?" vastasi Izzie-täti, joka näytti olevan hyvin palavissaan ja hermostunut. "No, lapset, ei ole teidän tarpeellista seistä ja kysellä siinä, minulla ei ole aikaa vastata. Anna sen vuoteen olla rauhassa, Katy, työnnät sen vielä seinään. Kas niin, johan minä sanoin sinulle!" kun Katy oli kärsimättömän näköinen, "johan sinä olet puhkaissut seinäpaperin. Mikä ikävä lapsi sinä oletkaan! Menkää heti alakertaan te molemmat ja älkääkä tulko tänne ennenkuin teenjuonin jälkeen. Minulla on paljon tehtävää siihen asti."

"Sanokaahan toki meille, mitä tulee tapahtumaan, niin me menemme", huusivat lapset.

"Teidän serkkunne Helena tulee vierailemaan meille", sanoi neiti
Izzie lyhyesti ja hävisi sinikamariin.

Sepä oli uutinen! Katy ja Clover juoksivat alakertaan hyvin innostuneina, ja vähän neuvoteltuaan he vetäytyivät ylisille levossa ja rauhassa puhelemaan siitä. Helena-serkku tulossa! Se tuntui yhtä ihmeelliseltä, kuin jos itse Viktoria kuningatar kultakruunuineen ja kaikkineen olisi tarjoutunut tulemaan heille teelle. Tai niinkuin joku kertomussankari, esim. "Robinson Crusoe", olisi ajautunut matka-arkkuineen tänne ja ilmoittanut jäävänsä heille viikoksi. Lasten mielikuvituksessa Helena-serkku oli yhtä mieltäkiinnittävä ja epätodellinen kuin mikä satumainen henkilö tahansa — Tuhkimus, Siniparta tai itse Punahilkka. Heidän ajatuksissaan hänen nimensä ja pyhäkoulukirjan henkilöt olivat sulautuneet yhteen, sillä Helena-serkku oli hyvin, hyvin hyvä.

Ei yksikään heistä ollut koskaan nähnyt häntä. Filip sanoi, ettei hänellä varmaankaan ollut jalkoja, koska kerrottiin, että hän ei koskaan poistunut kotoaan, vaan oli aina vain sohvalla pitkällään. Mutta toiset tiesivät sanoa, että se johtui hänen sairaudestansa. Isä kävi aina kahdesti vuodessa tervehtimässä häntä, ja hän kertoi mielellään Helenasta lapsilleen, miten suloinen ja kärsivällinen hän on ja kuinka kauniissa huoneessa hän asuu. Katy ja Clover olivat kauan aikaa leikkineet "Helena-serkkua," jotta he nyt olivat sekä peloissaan että iloissaan jo paljaasta ajatuksesta, että saisivat nähdä todellisen Helenan.

"Luuletko, että hän tahtoo meidän koko ajan lukemaan hengellisiä lauluja itselleen?" kysyi Clover.

"Ei koko aikaa", vastasi Katy, "sillä näethän, hän väsyy, ja hänen on nukuttava iltapäivisin. Ja sitten hän tietystikin lukee paljon raamattua. Voi, sisko kulta, kuinka hiljaa meidän onkaan oltava! Kuinkahan kauan hän aikoo viipyä?"

"Jotenkin rouva Sherwoodin 'Luncyn' näköinen. Luulen että hänellä on siniset silmät, kihara tukka ja pitkä suora nenä. Ja hän pitää kätensä aina ristissä, hän on puettu röyhelöreunaiseen viittaan, loikoo sohvalla aivan hiljaa eikä hymyile koskaan, vaan on hyvin kärsivällisen näköinen. Clover, meidän on otettava kengät jaloistamme eteisessä ja mentävä yläkertaan sukkasiltamme, jottemme tuottaisi yhtään kolinaa niin kauan, kun hän on meillä."

"Mutta siitähän tulee hullunkurista", tirskui Clover, ja hänen pienet totiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän ajatteli sellaista vaihtelua virsien jälkeen.

Aika näytti kuluvan hyvin hitaasti seuraavaan iltapäivään, jolloin Helena-serkkua odotettiin tulevaksi. Izzie-täti, joka oli hyvin levoton, antoi lapsille paljon määräyksiä, kuinka tuli käyttäytyä. Heidän tuli tehdä sitä ja tätä eikä tehdä muuta. Dorry sanoi vihdoin, että hän toivoisi Helena-serkun pysyvän kotonaan. Clover ja Elsie, jotka olivat itsekseen ajatelleet melkein samaa, olivat iloisia kuullessaan, että hän oli matkalla kylpylaitokseen ja viipyisi heillä ainoastaan neljä päivää.

Kello oli viisi iltapäivällä. He istuivat kaikki portailla odottamassa vaunujen saapumista. Vihdoinkin ne ajoivat oven eteen. Isä istui ajurin istuimella. Hän kehoitti lapsia siirtymään syrjemmälle. Sen tehtyään hän auttoi vaunuista hauskan näköistä nuorta naista, jonka Izzie-täti sanoi olevan Helena-serkun hoitajan, ja sitten hän kantoi Helena-serkun varovaisesti sisälle.

"Voi siinähän ovat ne pikku tiput", olivat ensimäiset sanat, jotka lapset häneltä kuulivat, ja ne lausuttiin niin ilosella ja miellyttävällä äänellä. "Laskekaa minut johonkin, setä. Tahdon niin mielelläni nähdä lapset!"

Sitten isä laski Helenan eteisen sohvalle. Hoitaja toi tyynyn, ja kun Helena-serkku oli päässyt mukavaan asentoon, kutsui tohtori Carr pienokaiset.

"Niin tahdonkin", sanoi kirkas ääni "Onko tämä Katy? Kuinka soma, pitkä Katy hän onkaan! Ja tämä on Clover!" sanoi hän suudellen tyttöä, "ja tämä pikku rakas Elsie. Te olette kaikki niin tutunomaisen näköisiä, aivankuin olisin nähnyt teidät ennen." Ja hän syleili heitä kaikkia, ei sentähden, että oli kohteliasta pitää heistä sukulaisuuden vuoksi, vaan sentähden, että hän rakasti heitä ja halusi olla heidän lähellään.

Helena-serkun kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka heti lähensi lapset häneen. Myöskin Filip, joka kädet selän takana oli väistynyt häntä, tarkasteltuaan häntä minuutin pari kiiruhti hänen luokseen saadakseen osansa suuteloista.

Katyn ensimäinen tunne oli pettymystä. Helena-serkku ei ollenkaan muistuttanut Lucya Sherwoodin kertomuksessa. Hänen nenänsä oli hieman pysty. Hänellä oli ruskea tukka, joka ei ollut kihara, ruskea iho ja kirkkaat silmät, jotka säteilivät hänen puhuessaan ja nauraessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat, ja vain ne tekivät hänet sairaan näköiseksi. Hän ei ristinyt käsiään eikä hän näyttänyt kärsivältä, vaan aivan iloiselta ja hilpeältä. Hän ei ollut puettu "röyhelöreunaiseen viittaan", vaan väljään matkapukuun, joka oli tehty kauniista harmaasta kankaasta. Hänellä oli rannerenkaat ja pyöreä, harmaalla höyhenillä koristettu hattu. Kaikki Katyn unelmat "pyhästä sairaasta" näyttivät saavan lentää tiehensä. Mutta kuta enemmän hän tarkkasi Helena-serkkua, sitä enemmän hän alkoi rakastaa häntä, ja hän tunsi, että Helena oli miellyttävämpi kuin hänen ja Cloverin kuvittelema henkilö.

"Hänhän on aivan muitten ihmisten näköinen!" kuiskasi Cecy, joka oli tullut kurkistamaan vastasaapunutta.

Vähän ajan kuluttua isä kantoi Helena-serkun yläkertaan. Kaikki lapset tahtoivat myöskin mennä sinne, mutta isä sanoi, että serkku oli väsynyt ja että hänen täytyi levätä. Sentähden he menivät ulos leikkimään teeaikaan asti.

"Anna minun viedä tarjotin ylös", pyysi Katy teepöydässä katsellessaan Izzie-tädin valmistavan Helena-serkun illallista. Miten hyvä illallinen! Kylmää kananpoikaa, vadelmia kerman kanssa ja teetä sievässä valkoisenpunertavassa posliinikupissa. Ja Izzie-täti levitti niin lumivalkoisen lautasliinan tarjottimelle!

"En totisesti!" sanoi Izzie-täti. "Sinä sen paikalla pudottaisit."
Mutta Katyn silmät pyysivät niin hartaasti, että tohtori Carr sanoi:

"Izzie, salli hänen vain, näen mielelläni tytöt käytännöllisissä askareissa."

Niin Katy ylpeänä tehtävästään tarttui tarjottimeen ja kantoi sen huolellisesti eteisen läpi. Siellä oli maljakollinen kukkia pöydällä. Kun hän kulki ohi, juolahti hänen mieleensä kaunis ajatus. Hän laski tarjottimen pöydälle, otti maljakosta ruusun ja asetti sen lautasen viereen, jossa oli punaisia vadelmia. Tuo näytti hyvin somalta, ja Katy hymyili itsekseen mielihyvillään.

"Mitä varten sinä pysähdyt?" kysyi Izzie-täti ruokailuhuoneesta. "Olehan toki varovainen, Katy. Varmasti olisi parempi, että Bridget veisi sen."

"Voi ei, ei"! vastusti Katy. "Olen jo melkein valmiina." Ja hän kiiruhti yläkertaan nopeasti. Onneton kiire! Hän oli juuri saapunut sinikamarin ovelle, kun hän astui kengännauhalleen, joka tavallisuuden mukaan viisti maata, otti askeleen harhaan ja kompastui. Hän tarttui oveen estääkseen lankeamistaan; ovi lensi auki, ja Katy tarjottimineen, kerma, vadelmat, ruusu ja kaikki yhtenä sekamelskana matolle.

Katy ei koskaan saattanut unohtaa, kuinka kaunis Helena-serkku oli sillä hetkellä. Hän oli vuoteessa ja oli hyvin hämmästynyt tuosta äkillisestä romahtuksesta ja helinästä. Ensi säikähdyksestä toinnuttuaan Helena-serkku mitä herttaisimmin lohdutteli alakuloista Katya ja piti tapahtumaa niin hauskana, että Izzie-tätikin melkein unohti torumisensa. Säretyt astiat koottiin ja matto puhdistettiin, ja Izzie-täti kattoi toisen tarjottimen yhtä sievästi kuin edellisenkin.

"Olkaa hyvä, antakaa Katyn tuoda se ylös!" pyysi Helena-serkku hartaasti miellyttävällä äänellään. "Aivan varmaan hän on varovainen tällä kertaa. Ja, Katy, tahtoisin samallaisen ruusun lautasliinalle. Sen olit kai sinä asettanut, eikö totta?"

Tällä kertaa Katy olikin varovainen, ja kaikki kävi hyvin. Hän asetti tarjottimen huolellisesti pienelle pöydälle vuoteen viereen ja istuutui katselemaan Helena-serkun illastamista, lämmin, hellä tunne sydämessään. Minä luulen, että me tuskin milloinkaan olemme niin kiitollisia ihmisille, kuin heidän auttaessaan meitä voittamaan jälleen itsekunnioituksemme. Helena-serkulla ei ollut juuri ruokahalua, vaikka hän sanoi kaiken maistuvan hyvältä. Katy huomasi hänen oleva hyvin väsyneen.

"Tahtoisitko pöyhiä tätä tyynyä, — kas niin, ja siirtää tätä toista
vähän, niin rupean nukkumaan. Kiitos — aivan niin. Sinähän, rakas
Katy, olet sairaanhoitajaksi luotu. Suutele minua nyt. Hyvää yötä!
Huomenna saamme jutella hauskoja asioita!"

"Helena-serkku on todella rakastettava", sanoi hän Cloverille, "ja hänellä on hyvin kaunis pitseillä ja röyhelöillä koristettu yöpuku — aivan kuin kertomuksissa."

"Kerroin äidille, että hänellä on rannerenkaat, ja äiti sanoi pahoin pelkäävänsä, että hän on maailmallismielinen ihminen", vastasi Cecy nyrpistäen huuliaan.

Katy ja Clover olivat aivan suunniltaan kuullessaan tällaisen arvostelun. He puhuivat siitä riisuessaankin.

Seuraavana aamuna lapset nousivat varhain. He olivat niin iloissaan luvasta. Jos ei olisi ollut lupaa, niin olisi heidät pakoitettu menemään kouluun näkemättä Helena-serkkua, sillä hän heräsi vasta myöhään. He tulivat hyvin kärsimättömiksi viivytyksestä ja kävivät yläkerrassa vähän väliä oven takana kuuntelemassa, oliko hän jo liikkeellä, jotta Izzie-tädin täytyi viimein käskeä heidät pois. Katy vastusti kovasti poislähtöä, mutta lohduttelihe menemällä puutarhaan; sieltä hän poimi kauneimmat kukkaset antaakseen ne Helena-serkulle, kun hän taas saisi nähdä hänet. Kun Izzie-täti salli hänen mennä ylös, oli Helena-serkku jo sohvalla pitkällään, ja hän oli puettu uuteen siniseen musliinipukuun, jossa oli sinisiä silkkinauhoja; jaloissa oli hänellä somat, sinisillä ruusukkeilla koristellut pronssinväriset tohvelit. Sohvan selkänoja oli käännetty päivään päin. Sille oli asetettu sievä ilmatyyny, jollaista Katy ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja useita muita esineitä oli pantu sinne tänne; se muutti huoneen aivan toisen näköiseksi. Koko talo oli kyllä siisti, mutta kuinka liekään, Izzie-tädin järjestämät huoneet eivät koskaan olleet hauskat. Lasten silmät ovat tarkat huomaamaan sellaisia seikkoja, ja Katy huomasi heti, ettei sinikamari ollut koskaan ennen ollut sellainen.

Helena-serkku oli kalpea ja väsynyt, mutta hänen silmänsä ja hymyilynsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin. Hän oli hyvillään kukista, jotka Katy ujostellen ojensi hänelle.

"Oi, kuinka suloisia!" sanoi hän, "minun täytyy heti panna ne veteen. Rakas Katy, etkö toisi tuota pientä kukkamaljakkoa ja asettaisi sitä tälle tuolille viereeni? Ole hyvä, kaada siihen ensin vähän vettä."

"Kuinka kaunis!" huudahti Katy ottaessaan käteensä sievän valkoisen maljakon, joka oli kiinnitetty kullattuun jalustaan. "Onko se sinun, Helena-serkku?"

"On kyllä, se on minun lempimaljakkoni. Se on tavallisesti pienellä pöydällä vieressäni kotona, ja ajattelin että olisi kodikasta kylpypaikassa, jos minulla olisi se sielläkin, joten otin sen mukaani. Mutta Katy, miksi näytät niin hämmästyneeltä? Onko se sinusta niin merkillistä, että maljakko matkustelee matka-arkussa?"

"Ei", sanoi Katy hitaasti, "minä vain ajattelin, Helena-serkku, onko maailmallismielistä pitää sieviä esineitä, kun on sairas?"

"Niin", sanoi hän. "Sanon sinulle, Katy, mikä minun ajatukseni on. Sievät esineet eivät ole sen maailmallismielisempiä kuin rumatkaan, paitsi silloin, kun ne tekevät meistä turhamaisia ja saattavat meidät välinpitämättömiksi toisista ihmisistä. Ja sairaus itsestään on niin epämiellyttävää, että jolleivät sairaat ihmiset pidä ulkoasustaan tarkkaa huolta, heistä tulee pian silmätikkuja itselleen ja koko ympäristölleen, enkä luule, että yksikään sairas voi huolehtia liiaksi itsestään, ja kun ihmisellä on kipuja selässä, päässä ja koko ruumiissa", lisäsi hän hymyillen, "ei silloin juuri ole sitä vaaraa, että sairas tulisi turhamaiseksi, koski asia sitten yöpaidan ryppyjä tai koreata silkkinauhan pätkää."

Sitten hän alkoi järjestellä kukkia koskettaen kutakin hellävaroen ja aivankuin hän olisi hän hyväillyt niitä.

Kuului todellakin eriskummallista ähkinää ja puhkumista, aivankuin joku mursu tai virtahepo olisi kävellyt eteisessä. Katy avasi oven. Katso! siellähän olivat Hanna ja Dorry, posket punaisina siitä, että olivat painaneet nenänsä avaimen reikää vasten koettaen turhaan nähdä, oliko Helena-serkku jo jalkeilla ja valmiina vastaanottamaan seuraa.

Niin he tulivat huoneeseen ja vähän ajan kuluttua myös Clover ja Elsie. Mikä hauska aamu heillä nyt olikaan! Helena-serkku näytti olevan erinomaisen nerokas kertomaan satuja ja keksimään sellaisia leikkejä, joita voi leikkiä sohvan ympärillä ja joissa ei tarvinnut meluta sen enempää, kuin hän sieti. Izzie-täti, joka pistäytyi huoneessa noin yhdentoista tienoissa, huomasi heillä olevan niin hauskaa, että yks'kaks' hänkin oli mukana leikissä. Sellaista ei ollut kukaan ennen kuullut eikä nähnyt! Izzie-täti istui lattialla, kolme pitkää vaskipuikkoa tukkaan pistettyinä ja leikki iloisesti "olen hieno nainen, aina hieno" nimistä leikkiä. Sitä katsellessaan olivat lapset kuin lumottuja, niin että he tuskin kykenivät leikkimään mukana ja unohtivat lakkaamatta, montako "sarvea" heillä oli. Clover kuvitteli mielessään Helena-serkkua noidaksi, ja kun isä tuli keskipäivällä kotia, sanoi hän melkein samaa.

"Mitä sinä olet heille tehnyt?" kysyi hän avattuaan oven ja nähdessään iloisen seurueen matolla. Izzie-tädin tukka oli puoleksi hajallaan ja Filip kieri lattialla nauraa purskahdellen. Mutta Helena-serkku sanoi, ettei hän ollut mitään erikoista tehnyt, ja kohta isäkin oli lattialla leikkien yhtä hartaasti kuin muutkin.

"Minun täytyy tehdä tästä loppu!" huudahti isä, kun kaikki olivat väsyneet nauruun. Jokaisen päähän oli pistetty paperikynä, niin että ne muistuttivat piikkisian selkää.

"Helena-serkku väsyy kovin. Juoskaa nyt kaikki tiehenne, älkääkä tulko tämän oven lähettyville, ennenkuin kello lyö neljä. Kuuletteko, lapset? Juoskaa — juoskaa! joutuin, joutuin!"

"Isä, minä olen niin hiljaa!" pyyteli hän hartaasti. "Enkö saisi jäädä siksi, kunnes päivälliskello soi?"

Katy istui lattialla pidellen Helena-serkun kättä ja kuunnellen hänen ja isän keskustelua. Se huvitti häntä, vaikka se koskikin asioita ja ihmisiä, joita hän ei tuntenut.

"Sangen hyvin nyt", vastasi Helena-serkku hyvin iloisen näköisenä. "Hän oli heikko ja väsynyt keväällä, ja me olimme vähän huolissamme hänestä, mutta Emma sai hänet ottamaan kahden viikon loman, ja hän toipui."

"Kyllä hän on — sievempi, luulen. Hän on rakastettava pikku olento. Ahkera seurustelu hänen kanssaan on suurimpia huvituksiani. Aleksin mielestä hän on yhtä soma kuin minä aikoinani. Mutta se on niin suuri kohteliaisuus, etten minä saata sitä omaksua."

Tohtori Carr kumartui suutelemaan Helenaa, aivankuin hän ei olisi voinut olla sitä tekemättä.

"Rakas lapseni", sanoi hän. Siinä kaikki. Mutta oli jotakin äänen värähdyksessä, joka saattoi Katyn uteliaaksi.

"Isä", sanoi hän päivällisen jälkeen, "kuka on Aleksi, josta sinä puhuit Helena-serkun kanssa?"

"En tarkoin saata sanoa — mutta Helena-serkku näytti niin — ja sinä suutelit häntä — ja minä luulin, että se olisi ehkä jotain mielenkiintoista".

"Niinhän se onkin", sanoi tohtori Carr nostaen hänet polvelleen. "Aion kertoa sinulle siitä, Katy, sillä sinulla on jo kylliksi ikää ymmärtääksesi, kuinka kaunista se on, ja sinä olet jo siksi viisas, ettet lörpöttele etkä kysele. Aleksi on eräs henkilö, jota Helena-serkku ollessaan terve ja voimakas rakasti ja jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Siitä on jo pitkä aika."

"Häntä kohtasi hirmuinen tapaturma", jatkoi tohtori Carr. "Pitkän aikaa oltiin siinä luulossa, että hän kuolisi. Sitten hän hiljalleen tuli paremmaksi, ja lääkärit sanoivat, että hän saattaa elää montakin vuotta, mutta että hänen on avuttomana raajarikkona aina oltava pitkällään sohvalla.

"Aleksi suri sitä kovasti. Hän olisi tahtonut siitä huolimatta mennä Helenan kanssa naimisiin, ruveta hänen hoitajakseen sekä lupasi aina huolehtia hänestä, mutta Helena ei suostunut siihen. Hän purki kihlauksensa ja sanoi Aleksille, että hän toivoi Aleksin joskus rakastuvan johonkin toiseen siksi paljon, että saattaisi mennä hänen hänen kanssaan naimisiin. Monen vuoden kuluttua kävikin niin, ja nyt Aleksi ja hänen vaimonsa ovat Helena-serkun naapureita, ja he ovat hänen parhaita ystäviään. Heidän pienen tyttönsä nimi on Helena. Kaikista suunnitelmistaan he puhuvat Helena-serkulle, eivätkä he ketään muuta maailmassa ajattele niin paljon kuin häntä."

"Mutta eikö Helena-serkusta ole vaikeata nähdä heidän liikkuvan ja huvittelevan, kun hän ei itse kykene liikkeelle?" kysyi Katy.

"Ei", sanoi tohtori Carr, "ei ollenkaan, sillä Helena-serkku on jo puoleksi enkeli ja rakastaa toisia ihmisiä enemmän kuin itseään. Olen sangen iloinen siitä, että hän kerrankin tuli tänne. Hän on hyvänä esimerkkinä meille kaikille, Katy, enkä toivoisi mitään hartaammin, kuin että pienet tyttöni pitäisivät häntä esikuvanaan."

"On varmaankin hirveätä olla sairas", puheli Katy itsekseen isän lähdettyä. "Jos minun täytyisi olla vuoteessa kokonainen viikko — varmaankin kuolisin, tiedän, että niin kävisi."

Katy parka! Hänestä, kuten melkein kaikista nuorista, näytti, ettei maailmassa ole mikään helpompaa kuin kuolema sillä hetkellä, kun asiat ovat hullusti!

Keskustelu isän kanssa teki Katyn silmissä Helena-serkusta kaksin verroin mielenkiintoisen henkilön. Asua samassa talossa surullisen ja viehkeän rakkaustarinan sankarittaren kanssa — olihan se aivankuin "kirjoista" saa lukea.

Iltapäivällä leikkiminen keskeytettiin usein, sillä aina muutaman minuutin kuluttua täytyi jonkun juosta katsomaan, eikö kello jo ollut neljä. Lyönnilleen neljä kaikki kuusi lasta ryntäsi alakertaan.

Niin he tekivätkin. Helena-serkun sadut olivat kaikista parhaimmat. Eräässä kerrottiin ryöväreistä; silloin miellyttävä kylmyys karmi kaikkien muitten selkää, paitsi Filipin. Hän oli siihen määrin innostunut, että hän oli melkein sotaisella tuulella.

"Minä en pelkää ryöväreitä", selitti hän kävellen edes takaisin. "Kun he tulevat, halkaisen heidät kahtia miekallani, jonka isä antoi minulle. Kerran he tulivat. Ja minä leikkasin heidät kahtia — heitä oli kolme, viisi, yksitoista. Saattepa nähdä!"

Mutta samana iltana, kun pienet lapset olivat menneet levolle, ja Katy ja Clover istuivat sinikamarissa, kuului valittavaa ulisemista lastenkamarista. Clover juoksi katsomaan, mikä oli hätänä. Ja siellä istui Filip vuoteessaan huutaen apua.

"Eihän toki, Filip!" sanoi Clover kurkistaen sängyn reunustimen alle rauhoittaen häntä, "eihän siellä ole ketään."

"Mutta siellä on, sanon minä", selitti Filip pitäen hänestä lujasti kiinni. "Kuulin, kun yksi liikkui. He pureskelivat minun päällyskenkiäni."

"Pikku poika parka!" sanoi Helena-serkku, kun Clover rauhoitettuaan Filipin palasi kertomaan tapahtumasta. "Siinä on varoitus, ettei saa kertoa ryövärisatuja. Mutta sehän loppui niin hyvin, etten luullut kenenkään sen johdosta pelkäävän."

Sen jälkeen ei ollut mitään hyötyä siitä, että Izzie-täti laati sääntöjä sinikamariin pääsystä. Hän olisi yhtä hyvin saattanut kieltää kärpäsiä lentämästä sokeriastiaan. Lapset koettivat kaikki keinot päästäkseen sinne. Milloin tahansa Izzie-täti meni sinne, oli hän varma siitä, että hän tapaisi heidät siellä niin lähellä Helenaserkkua kuin mahdollista. Ja Helena-serkku pyysi, ettei täti sekaantuisi asiaan.

"Me saamme olla ainoastaan kolme tai neljä päivää yhdessä", sanoi hän. "Antakaa heidän tulla niin usein, kuin he tahtovat. Se ei vahingoita minua ollenkaan."

Pikku Elsie kiintyi liikuttavalla rakkaudella uuteen ystävään. Helena-serkulla oli tarkat silmät. Hän huomasi heti ikävöivän ilmeen Elsien kasvoissa ja hän koetti erikoisesti olla hänelle herttainen ja lempeä. Tästä etuoikeudesta tuli Katy kateelliseksi. Hän ei saattanut kärsiä, että hänen täytyi jakaa serkkunsa ystävyys jonkun toisen kanssa.

Kun viimeinen ilta oli käsissä, ja he menivät teen jälkeen sinikamariin, oli Helena-serkku avaamassa laatikkoa, joka oli juuri saapunut pikajunalla.

"Se on jäähyväislaatikko", sanoi hän. "Teidän on kaikkien istuttava rivissä, ja kun minä panen käteni näin selkäni taakse, on teidän sitten vuorotellen valittava, kummanko käden otatte."

Ja niin he kukin vuorostaan valitsivat. "Kummanko käden otat, oikeanko vai vasemman?" Ja viisaan haltiattaren tavoin Helena-serkku otti tyynynsä alta jotain sievää itsekullekin. Ensiksi sieltä tuli aivan samallainen maljakko kuin hänen omansakin, jota Katy oli niin kovin ihastellut. Katy huusi iloissaan, kun se pantiin hänen käteensä.

"Oi, kuinka ihana, kuinka ihana!" huudahti hän. "Säilytän sen niin kauan kuin elän."

"Jos sen teet, tulee se olemaan ensi kerran, kun sinulla säilyy jotain viikon särkymättä", huomautti Izzie-täti. Sitten seurasi purppuranvärinen taskukirjanen Cloverille. Hän tarvitsi juuri sellaista, sillä hän oli kadottanut omansa. Sitten tuli pieni, sievä, samettinauhaan kiinnitetty kaulakoriste, jonka Helena-serkku sitoi Elsien kaulaan.

"Siinä on muutamia suortuviani", sanoi hän. "Mutta Elsie rakas, mikä nyt on? Älä itke!"

"Voi, sinä olet nii-in kaunis ja nii-in herttainen!" nyyhkytti Elsie, "ja sinä lähdet pois."

Dorry sai dominolaatikon ja Hanna erään pelilaudan. Filipille tuli
"Ryöväri-kissan tarina" niminen kirja.

"Se on muistuttava sinua siitä ajasta, jolloin rosvot tulivat ja pureskelivat päällyskenkiäsi", sanoi Helena-serkku veitikkamaisesti hymyillen. He nauroivat kaikki, Filip kaikkein rajummin.

Ketään ei unohdettu. Isä sai muistikirjan ja Izzie-täti norsunluisia muistilehtisiä. Myöskin Cecyä muistettiin. Hänen lahjansa oli "Kultaisten tekojen kirja", sisältävä kertomuksia pojista ja tytöistä, jotka olivat toimittaneet uskaliaita ja hyviä tekoja. Mielihyvä esti häntä puhumasta.

"Oi kiitos, Helena-serkku!" sanoi hän vihdoin. Cecy ei ollut serkku, mutta hänellä ja Carrin lapsilla oli tapana jakaa keskenään tädit ja sedät sekä ylimalkaan kaikki sukulaiset, niinkuin he jakoivat kaiken muunkin hyvän.

Seuraavana päivänä tuli ikävä eronhetki. Kaikki pienokaiset seisoivat portilla heiluttamassa nenäliinojaan vaunujen poistuessa. Kun ne olivat poissa näkyvistä, kiiruhti Katy itkemään "pienen itkun" ypö yksin.

"Isä sanoi toivovansa, että me kaikki olisimme Helena-serkun kaltaisia", ajatteli hän pyyhkiessään silmiään, "ja minä aion koettaa, vaikken usko, että tuhannenkaan vuoden kuluttua voisin tulla puoleksikaan niin hyväksi. Tahdon lukea, pitää tavarani järjestyksessä ja olla oikein hyvä pienokaisille. Hyvänen aika, jos Izzie-täti olisi Helena-serkku, kuinka helppoa olisikaan elää! Vähät siitä, tahdon ajatella serkkua aina ja aloitan huomenna."

VIII LUKU

"Huomenna tahdon aloittaa", ajatteli Katy nukahtaessaan sinä iltana. Kuinka usein teemmekään samoin! Ja kuinka surullista onkaan, että usein huomenen muututtua täksi päiväksi heräämme toisin tuntein: välinpitämättöminä, kärsimättöminä ja aivan haluttomina suorittamaan kaikkia niitä kauniita tekoja, joita suunnittelimme edellisenä iltana.

Näyttää joskus siltä, kuin maailmassa olisi katalia pikku haltioita, jotka ovat sidottuina auringon paistaessa, mutta jotka meidän nukkuessamme hiipivät makuuhuoneisiimme kiusaamaan meitä ja kiihoittamaan luontoamme. Tai minkätähden me nousemme pahatuulisina, vaikka olemme menneet levolle hyvätuulisina ja ilosina! Niin oli Katynkin laita. Hänen viimeinen uninen ajatuksensa oli siitä lähtien olla enkeli ja niin paljon Helenan kaltainen kuin mahdollista, mutta kun hän avasi silmänsä, oli hän äreä ja kärttyisämpi kuin koskaan. Vanha Mary sanoi, että hän oli noussut väärinpäin vuoteeltaan. Sivumennen sanoen, onkohan kukaan niin viisas, että kykenisi sanomaan, mikä oikea puoli on, jotta saattaisimme aina valita sen. Kuinka hyvä olisikaan, jos joku sen selvittäisi. Tiedäthän että jos pahatuulisena alamme päivämme, niin näyttävät kaikellaiset onnettomat tapaukset lisäävän mielentilaamme. Aamutöikseen särki Katy kallisarvoisen maljakkonsa, jonka Helena-serkku oli hänelle antanut.

Se oli säiliköllä, ja siinä oli vihkonen punertavia ruusuja. Säilikön päällä oli kääntöpeili. Katyn kammatessa hiuksiaan peili kääntyi vähän, jottei hän saattanut hyvästi nähdä siihen. Hyvällä päällä ollen ei tapahtuma olisi häntä paljoakaan häirinnyt. Mutta kärttyinen kun oli jo alkaessaan, suututti se häntä. Hän sysäsi peiliä vihaisesti. Alaosa kääntyi eteenpäin, kuului helinää, ja Katy näki punertavat ruusut hajallaan lattialla ja Helena-serkun sievän lahjan palasina.

Katy istuutui matolle ja huusi niin kovaa, kuin olisi hän ollut itse
Filip. Izzie-täti kuuli hänen valituksensa ja tuli huoneeseen.

"Onpa se ikävää", sanoi hän poimien palaset, "mutta sen enempää en odottanutkaan. Katy, sinä olet niin huolimaton. Älä istu siinä niin tyhmänä! Nouse pukeutumaan. Myöhästyt aamiaiselta."

"Mikä on?" kysyi isä huomatessaan Katyn punaiset silmät, kun tämä istuutui pöytään.

"Oli sangen huolimatonta asettaa se niin vaaralliseen paikkaan", sanoi hänen tätinsä. "Olisihan sinun pitänyt tietää, että peili saattoi kääntyä ja heittää sen lattialle." Sitten, nähdessään ison kyyneleen putoavan Katyn lautaselle, hän lisäsi: "Olet tosiaankin liian iso käyttäytyäksesi kuin pikku lapsi. Kyllä vain Dorryakin hävettäisi tehdä niin. Maltahan nyt jo mielesi."

Tämä nuhde ei parantanut Katyä. Hän poistui aamiaiselta jurottaen äänettömänä.

"Mitä aiotte tehdä tänään?" kysyi tohtori Carr toivoen sillä tavalla kääntävänsä asian hauskempaan suuntaan.

"Aiomme kiikkua!" huusivat Hanna ja Dorry yhtaikaa. "Santeri on ripustanut meille hyvän kiikun halkovajaan."

"Sinne ette mene", sanoi Izzie-täti varmalla äänellä. "Kiikkua saa käyttää vasta huomenna. Muistakaa se, lapset! Ettekä silloinkaan, jollen minä lupaa."

Tässä Izzie-täti menetteli ymmärtämättömästi. Hänen olisi pitänyt selittää asia tarkemmin. Asianlaita oli niin, että Santeri oli rikkonut toisen renkaista, joilla kiikku oli kattoon kiinnitettävä. Hän aikoi päivän kuluessa saada uuden, ja hän oli varoittanut neiti Carria antamasta sillä välin kenenkään käyttää kiikkua, koska se ei ollut käyttökelpoinen. Jos neiti Carr olisi sen selittänyt lapsille, olisi kaikki ollut hyvin, mutta Izzie-tädin mielipide oli, että nuorten tuli sokeasti totella vanhempia.

Hannan, Elsien ja Dorryn huulet olivat lerpallaan, kun kuulivat kiellon. Elsie heistä tuli ensiksi jälleen hyvälle tuulelle.

"En välitä", sanoi hän, "sillä minulla on paljon tehtävää. Minun on kirjoitettava kirje Helena-serkulle eräästä asiasta."

"Onpahan vain!" vastasi Elsie salaperäisesti heiluttaen päätään. "Kukaan muu ei saa sitä tietää, sanoi Helena-serkku, se on meidän keskeinen salaisuus."

"En usko ollenkaan Helena-serkun niin sanoneen", sanoi Katy suuttuneesti. "Hänen tapoihinsa ei kuulu kertoa salaisuuksia tyhmille pikku tytöille, niinkuin sinä olet."

"Kylläpä kuuluu", antoi Elsie vihoissaan takaisin. "Hän sanoi, että minuun saattaa luottaa yhtä hyvin kuin isompiinkin. Ja hän sanoi minua lemmikikseen. Siinä sinulle, Katy Carr!"

"Lopettakaa väittelynne", sanoi Izzie-täti. "Katy, sinun ylälaatikkosi on aivan hirveässä epäjärjestyksessä. Mene heti yläkertaan siivoomaan se, ennenkuin teet mitään muuta. Lapset, teidän tulee pysytellä tänä aamuna varjossa. On liian kuumaa juosta auringossa. Elsie, mene keittiöön ja sano Dorrylle, että tahdon puhua hänen kanssaan."

"Kyllä", sanoi Elsie hyvin tärkeällä äänenpainolla. "Ja sitten kirjoitan kirjeen Helena-serkulle."

Katy asteli yläkertaan hitain, laahustavin askelin. Oli lämmin, uuvuttava päivä. Päätä hiukan pakotti, ja silmät tuntuivat turtuneilta paljosta itkemisestä. Hän sanoi itsekseen, että Izzie-täti oli hyvin paha asettaessaan hänet työhön lupa-aikana, ja hän vetäsi ylälaatikon auki ähkien vastenmielisesti.

Täytyy tunnustaa, että neiti Izzie oli oikeassa. Tuskin voi nähdä vaatelaatikkoa, jossa vallitsisi suurempi epäjärjestys kuin tässä. Kaikki esineet olivat sikin sokin, ikäänkuin joku olisi pitkällä kepillä sekoittanut ne perinpohjin. Siellä oli kirjoja ja maalilaatikoita, pieniä kirjoitettuja paperilappuja, lyijykyniä ja harjoja. Käärimättömät sukanvarret olivat kietoutuneet nenäliinoihin, silkkinauhan pätkiin ja liinakauluksiin. Rutistuneita kaularöyhelöitä pilkoitti raskaitten tavaroitten alta, ja päällimäisenä oli kaikellaisia tyhjiä laatikoita, joitten aarteet olivat seuloutuneet laatikon pohjalle ja hävinneet yhteisen tavaraläjän alle.

Paljon aikaa ja kärsivällisyyttä tarvittiin tämän sekasotkun järjestämiseen. Mutta Katy tiesi, että Izzie-täti tulisi kohta sinne, eikä hän uskaltanut keskeyttää, ennenkuin kaikki oli tehty. Kun työ oli valmis, oli hän hyvin väsynyt. Hänen mennessään alakertaan tuli Elsie häntä vastaan kivitaulu kädessä. Nähdessään Katyn hän pisti sen heti selkänsä taakse.

"Et saa katsoa", sanoi hän, "se on kirjeeni Helena-serkulle. Ainoastaan minä tiedän salaisuuden. Se on kokonaan täynnä kirjoitusta, ja minä lähetän sen postiin. Katso, siinä on jo postimerkkikin", ja hän näytti kivitaulun nurkkaa. Tosiaankin oli postimerkki painettu puitteisiin.

"Sinä pikku pöllö", sanoi Katy kärsimättömänä, "ethän saata tuota postiin lähettää. Kas niin, anna minulle kivitaulu. Minä kirjoitan kaiken puhtaaksi paperille, minkä olet taululle kirjoittanut, ja isä antaa sinulle kuoren."

"Ei, ei!" huusi Elsie tehden vastarintaa, "sinä et saa! Sinähän näkisit, mitä minä olen kirjoittanut, ja Helena-serkku sanoi, etten minä saisi kertoa. Se on salaisuus. Anna tauluni olla, sanon sen! Minä kerron Helena-serkulle, millainen halpamainen tyttö sinä olet, ja sitten hän ei rakasta sinua hituistakaan."

"Siinä, ota sitten vanha taulusi!" sanoi Katy tyrkäten häntä kostonhaluisesti. Elsien jalka luiskahti, hän kirkasi ja koetti tarttua käsipuihin, mutta ei onnistunutkaan, ja vierimällä vierien hän pudota kopsahti eteisen lattialle.

Ei hän juuri korkealta pudonnut, ainoastaan kuusi porrasta alas, mutta muksaus oli kumminkin niin kova, että Elsie rääkyi aivankuin hän olisi ollut hengenheitossa. Izzie-täti ja Mary tulivat kiiruhtaen paikalle.

"Katy tyrkkäsi minua", nyyhkytti Elsie. "Hän tahtoi, että kertoisin hänelle salaisuuteni, mutta minä en kertonut. Hän on paha, ilkeä tyttö!"

"Mutta Katy Carr", sanoi Izzie-täti, "luulisi, että häpeäisit purkaa sisuasi pikku sisarellesi! Varmaankin Helena-serkku hämmästyy kuullessaan tällaista! Kas niin, Elsie rakas! Älä itke enää. Tule kanssani yläkertaan. Voitelen kipeän paikan, eikä Katy saa sinua enää loukata."

Niin he nousivat yläkertaan. Katy yksikseen jätettynä tunsi olevansa hyvin onneton: hän katui, uhmaili, oli tyytymätön ja nyreä samalla kertaa. Hän tiesi sisimmässään, ettei hänen tarkoituksensa ollut tehdä pahaa Elsielle, ja hän häpesi hirveästi tyrkkäisemistään, mutta Izzie-tädin viittaus kertoa Helena-serkulle saattoi hänet liian vihaiseksi, niin ettei hän voinut tunnustaa vikaansa itselleen eikä muille.

"En välitä!" hän mumisi niellen kyyneleitään. "Elsie on oikea itkuvauva, se hän on. Ja Izzie-täti pitää aina hänen puoltaan. Minähän vain sanoin tuolle pikku tyhmeliinille, ettei hän panisi isoa, raskasta taulua postiin!"

Hän meni sivuovesta pihalle. Hänen vajan sivuuttaessaan sattui uusi kiikku hänen silmiinsä.

"Kuinka Izzie-tädin kaltaista", ajatteli hän, "kieltää lapsia kiikkumasta, kunnes hän lupaisi. Luulen että hän arvelee olevan liian kuuman tai jotain semmoista. En välitä hänestä, en."

Hän istuutui kiikkuun. Se oli parasta lajia: leveä, mukava istuin ja uudet paksut nuorat. Istuin oli oikean välimatkan päässä lattiasta. Santeri oli oikea taituri laittamaan kiikkuja, ja puuvaja oli paras keinupaikka.

Se oli iso huone ja katto oli korkealla. Ei siellä ollut paljon puita sillä kertaa ja mitä vähän oli, sekin oli ladottu pitkin seiniä, jotta oli paljon tilaa. Siellä oli viileää ja pimeää, ja keinun liike synnytti tuulta. Se heilutteli Katyn tukkaa kuin isoa viuhkaa ja saattoi hänet hiljaiseksi ja uneksivaksi. Kaikellaisia unelmia alkoi liikuskella hänen aivoissaan. Keinuen edes takaisin kuin ison kellon heiluri hän vähitellen kohosi yhä korkeammalle, antaen vauhtia ruumiinsa liikkeillä ja iskemällä voimakkaasti lattiaa jaloillaan joka heilahduksella. Nyt hän oli jo kohonnut korkean kaarioven yläosan kohdalle. Hän saattoi jo koskettaa sen yläpuolella olevaa poikkihirttä ja pienestä nelikulmaisesta ikkunasta nähdä kyyhkysten kyniytyvän istuallaan ladon räystäällä ja valkoisten pilvien liitelevän sinisellä taivaalla. Hän ei ollut koskaan keinunut niin korkealle. Se oli kuin lentämistä, ajatteli hän, ja hän taivutteli ja heilutteli itseään istuimellaan yhä kovemmin, koettaen päästä yhä korkeammalle paukauttaakseen varpaitaan kattoon.

Yhtäkkiä, heilauksen korkeimmillaan ollessa, kuului kova rusahdus.
Keinu pyörähti rajusti viistoon ja heitti Katyn ilmaan. Hän tarttui
nuoraan, tunsi sen irtautuvan käsistään — sitten putosi hän alas.
Kaikki musteni hänen silmissään, hän ei tiennyt enää mistään!

Kun hän avasi silmänsä, oli hän ruokailuhuoneessa sohvalla pitkällään. Clover oli polvistuneena hänen vieressään kalpeana ja pelästyneenä, ja Izzie-täti tiputti jotain kylmää ja märkää hänen otsalleen.

"Oi, hän elää — hän elää!" ja Clover kietoi käsivartensa Katyn kaulaan nyyhkyttäen.

"Hs, kultaseni!" Izzie-tädin ääni sointui harvinaisen lempeältä.
"Sinä putosit pahasti, Katy. Etkö muista?"

"Putosin? Voi, kyllä, kiikusta!" sanoi Katy, kun kaikki taas hitaasti palasi hänen mieleensä. "Izzie-täti, katkesiko nuora? En jaksa muistaa mitään?"

"Ei, Katy, ei nuora. Rengas irtautui katosta. Se oli rikkonainen, eikä luotettava. Etkö muista, että kielsin teitä keinumasta tänään. Unohditko sen?"

"En, Izzie-täti, en minä unohtanut. Minä —", mutta siinä hän väsähti. Hän sulki silmänsä, ja isot kyyneleet vierivät silmistä.

"Älä itke", kuiskasi Clover itsekin itkien, "älähän toki. Izzie-täti ei toru sinua." Mutta Katy oli liian heikko ja järkytetty pidättämään itkuaan.

"Tahtoisin mennä yläkertaan vuoteeseen pitkälleni", sanoi hän. Mutta kun hän yritti nousta sohvalta, huimasi hänen päätään niin, että hän putosi uudelleen päänaluiselleen. "Voi minä en kykene nousemaan!" huudahti hän näyttäen hyvin pelästyneeltä.

"Pahoin pelkään, että jokin paikka on nyrjähtänyt", sanoi Izzie-täti, joka itsekin näytti hyvin pelästyneeltä. "Olisi parasta, että makaisit paikallasi jonkun aikaa, kultaseni, ennenkuin koetat liikkua. Siinähän tohtori onneksi onkin!" Ja hän astui vastaanottamaan tohtoria. Se ei ollut isä, vaan tohtori Alsop, joka asui aivan lähellä heitä.

"Sangen lohduttavaa, että te tulitte", sanoi Izzie-täti. "Veljeni on mennyt maalle eikä palaa ennenkuin huomenna, ja yksi pikku tytöistämme putosi pahasti."

Tohtori Alsop istuutui sohvan ääreen ja koetti Katyn valtasuonta.
Sitten hän alkoi koetella koko hänen ruumistaan.

"Koskiko siihen?" kysyi tohtori Alsop huomatessaan tuskanilmeen Katyn kasvoilla.

"Selässäkö, mitä? Tuntuiko kipua ylhäällä vai alhaalla?" Ja lääkäri paineli Katyn selkärankaa muutaman minuutin saattaen hänet kiemurtelemaan rauhattomasti.

"Pelkään hänen vahingoittuneen jotenkin", sanoi hän vihdoin, "mutta mahdotonta on sanoa tarkoin miten. Saattaa olla vain joku venähtyminen tai vähäinen nyrjähdys", lisäsi hän nähdessään kauhunilmeen Katyn kasvoilla. "Neiti Carr, parasta olisi viedä hänet yläkertaan ja riisua hänet niin pian kuin voitte. Jätän ohjeita hieromista varten." Ja tohtori Alsop otti paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa.

"Voi, täytyykö minun paneutua vuoteeseen?" sanoi Katy. "Tohtori, kuinka kauan minun on oltava makuulla?"

"Riippuu siitä, kuinka pian paranet," vastasi lääkäri, "toivottavasti ei kauan. Ehkä muutamia päiviä."

Se ei ollut helppoa, sillä pieninkin liike koski häneen ja tieto omasta voimattomuudesta koski enin. Hän ei saattanut olla itkemättä, kun hänet oli riisuttu ja pantu vuoteeseen. Tuntuihan kaikki niin hirveältä ja vieraalta. "Jospa edes isä olisi täällä", ajatteli hän. Mutta tohtori Carr oli mennyt maalle jonkun sairaan luo eikä luultavasti saattanut palata ennen huomispäivää.

Kuinka pitkän pitkä olikaan se iltapäivä! Izzie-täti lähetti päivällistä, mutta Katy ei voinut syödä. Hänen huulensa olivat kuivat ja hänen päätään pakotti kovasti. Aurinko alkoi paistaa sisään, ja huone kävi lämpimäksi. Kärpäset surisivat ikkunalla ja kiusasivat häntä laskeutumalla hänen kasvoilleen. Vähäisiä pistoksia tuntui siellä täällä selässä. Hän makasi silmät ummessa, sillä niitten aukipitäminen tuotti tuskaa, ja kaikellaisia levottomia ajatuksia tuli hänen mieleensä.

"Ehkäpä, jos selkäni on todellakin nyrjähtänyt, minun on maattava tässä kokonainen viikko", sanoi hän itselleen. "Voi kauheata, sitä en voi! Lupaa kestää ainoastaan kahdeksan viikkoa, ja minähän aioin toimittaa niin ihmeellisiä asioita! Kuinka voivat ihmiset olla niin kärsivällisiä kuin Helena-serkku, kun heidän on maattava paikoillaan? Eikö hän tule pahoilleen, kun saa kuulla tästä! Lähtikö hän todellakin eilen meiltä? Minusta siitä on vuosi. Jos en vain olisi mennyt tuohon ilkeään kiikku-pahaseen!" Ja sitten Katy alkoi kuvitella millaista olisi ollut, ellei hän olisi mennyt, ja kuinka hän ja Clover olivat aikoneet mennä Paratiisiin sinä iltapäivänä. He olisivat olleet siellä puitten viileässä varjossa. Kun tällaiset ajatukset liikkuivat hänen mielessään, kävi hänen päänsä yhä kuumemmaksi ja asentonsa vuoteessa yhä epämukavammaksi.

Yhtäkkiä hän tunsi, että ikkunasta tulvehtiva häikäisevä valo himmentyi ja että tuuli tuntui puhaltavan raikkaasti häneen. Hän avasi raskaat silmänsä. Laskuverhot olivat alhaalla, ja vuoteen vieressä istui pikku Elsie löyhytellen palmun lehdestä tehdyllä viuhkalla.

"Älä pelkää", sanoi Elsie, "en tahdo häiritä sinua. Hanna ja minä olemme hyvin pahoillamme, että sinä olet sairas", ja hänen pienet huulensa vapisivat. "Mutta me aiomme olla hiljaa, emmekä koskaan paiskele lastenkamarin ovea, emmekä melua portaissa niin kauan kuin olet sairas. Ja minä olen tuonut sinulle jotain oikein hyvää. Osa niistä on Hannalta ja osa minulta. Ne on sitä varten, kun sinä putosit kiikusta. Katso", — ja voitonriemuisena Elsie osoitti tuolia, jonka hän oli työntänyt vuoteen lähelle ja jolle oli juhlallisesti asetettu: 1:ksi tinainen teekalusto, 2:ksi kukkamaalauksilla koristettu lasikantinen rasia, 3:ksi nivelillä varustettu nukke, 4:ksi läpikuultava kirjoitustaulu ja viimeiseksi kaksi uutta lyijykynää.

"Ne ovat kaikki sinun — saat pitää kaikki", sanoi jalomielinen Elsie. "Sinä saat myös Pikerin, jos tahdot. Se on vain niin iso, ja pelkään että se ikävöi minua. Katy, etkö pidä näistä leluista? Ne ovat koko sieviä!"

Katystä tuntui kuin tulisia hiiliä olisi hehkunut hänen päälaellaan, kun hän katseli tuolilla olevia aarteita ja sitten Elsien kasvoja, jotka olivat kirkastuneet sydämellisestä itsensäkieltämisestä. Hän koetti puhua, mutta alkoi sen sijaan itkeä, mistä Elsie pelästyi kovasti.

"Oi ei, ei se ole sen vuoksi!" nyyhkytti Katy, "vaan minä olin sinuun, Elsie, niin suuttunut tänä aamuna ja tyrkkäsin sinua. Voi, anna anteeksi!"

"No, sehän meni kaikki hyvin!" sanoi Elsie hämillään. "Izzie-täti otti jotain pullosta ja voiteli sillä, ja kuhmu hävisi kerrassaan. Tahdotko että menen pyytämään, että hän voitelisi sinuakin vähän — minä menen." Ja hän juoksi ovea kohti.

"Voi älä!" huudahti Katy. "Elsie, älä mene pois. Tule sen sijaan minua suutelemaan."

Elsie kääntyi ikäänkuin epäillen, tarkoittiko kutsu häntä. Katy piti käsiään ojennettuina. Elsie juoksi suoraan niitä kohti. Iso ja pikku sisko syleilivät toisiaan, ja se näytti saattavan heitä toisiansa lähemmäksi, kuin he milloinkaan sitä ennen olivat olleet.

"Sinä olet minun kallein pikku lemmikkini!" mumisi Katy painaen Elsiä vasten rintaansa. "Elsie, olen ollut sinulle hyvin paha, mutta tästä lähtien en enää ole. Sinä saat leikkiä minun ja Cloverin kanssa niin paljon kuin haluat, saat kirjoittaa kirjeitä postilaatikkoihin ja kaikkea muuta!"

"Oi, kuinka hauskaa — hauskaa!" huudahti Elsie hypähtäen ilosta. "Kuinka suloinen sinä, Katy, oletkaan! Helena-serkun ja isän jälkeen tahdon rakastaa sinua eniten.

"Ja" — jännittäen ajatuksiaan, miten palkita tätä harvinaista ystävällisyyttä — "minä kerron sinulle sen salaisuuden, jos sinua kovin haluttaa. Varmasti Helena-serkku sallisi."

"Ei", sanoi Katy, "ei väliä salaisuudesta. En tahdo, että sinä kertoisit sen minulle. Istu vuoteen viereen ja sen sijaan löyhyttele viuhkaasi enemmän."

"Ei", intti Elsie, joka päätettyään kertoa salaisuuden ei tahtonut tulla keskeytetyksi.

"Helena-serkku antoi minulle puoli dollaria, ja pyysi minun antamaan sen Debbylle ja sanomaan, että serkku oli hyvin kiitollinen hänelle siitä, että hän oli valmistanut hänelle niin hyviä ruokia. Ja minä annoin. Ja Debby oli oikein hyvillään. Ja minä kirjoitin Helena-serkulle kirjeen ja kerroin hänelle, että Debby pitää paljon puolidollarista. Sehän se salaisuus oli. Eikö se ollut hauska? Mutta sinä et saa kertoa kenellekään siitä, et koskaan, et koko elinaikanasi."

Koko lopun iltapäivää Elsie istui vuoteen vieressä palmuviuhka kädessään karkoittaen kärpäsiä ja pysytellen poissa toisia lapsia, kun he kurkistelivat ovesta.

"Aivanko todella tahdot pitää minut täällä?" kysyi hän useamman kerran ja hymyili niin voitonriemuisesti, kun Katy sanoi: "Tahdon kyllä!" Mutta vaikka Katy sanoi "kyllä", luulen siinä olleen vain puoleksi totta, sillä nähdä tuo pieni anteeksiantava tyttö kulta, jota hän oli tylysti kohdellut, tuotti hänelle enemmän tuskaa kuin hauskuutta.

"Olen oikein hyvä hänelle, kun tulen terveeksi", ajatteli Katy itsekseen heittelehtiessään rauhattomana vuoteessaan.

Izzie-täti nukkui sen yön hänen huoneessaan. Katylla oli kuumetta. Kun aamu valkeni, ja tohtori Carr palasi kotiin, huomasi hän Katyllä olevan kovia tuskia; hän oli kuuma ja levoton, surullinen ilme silmissään.

"Isä", sanoi hän heti ensiksi, "onko minun maattava tässä kokonainen viikko?"

"Lapseni, luulen, että on", vastasi hänen isänsä, joka näytti huolestuneelta ja hyvin totiselta.

IX LUKU

Jos kuka tahansa olisi Katylle ensimäisenä iltana sanonut, että hän viikon lopussa vielä olisi vuoteessa ja tuskissa, ja ettei silloinkaan vielä saattaisi sanoa, milloin hän pääsisi liikkeelle, niin luulen että se tieto olisi vienyt häneltä hengen. Hän oli niin levoton ja malttamaton, että paikoillaan makaaminen näytti olevan maailman vaikeimpia tehtäviä. Mutta hiljaa loikominen ja ainainen selänpakotus oli vieläkin pahempaa. Joka päivä hän kysyi isältään värisevin huulin: "Enkö saa nousta tänään ja mennä alakertaan?" Ja kun isä pudisti päätään, värähtelivät hänen huulensa yhä enemmän kyynelten valuessa. Mutta kun hän koetti nousta, koski häneen niin, että hän oli iloinen saadessaan jälleen vaipua pehmeille tyynyille ja patjoille, jotka tuntuivat niin mukavilta hänen aroille luilleen.

Sitten seurasi aika, jolloin Katy ei koskaan pyytänyt lupaa nousemiseen. Se oli hirveän kovien tuskien aika, jota hän ei ollut voinut ennen kuvitellakaan, ja se valtasi hänet kokonaan. Päivät ja yöt jatkuivat toisiinsa sekoittuneina, ja Izzie-täti ei näyttänyt koskaan paneutuvan levolle. Aika, jolloin isä oli lakkaamatta hänen huoneessaan. Silloin kävi myös vieraita lääkäreitä, jotka hänen ylitsensä kumartuneina painelivat ja koettelivat hänen selkäänsä ja puhuivat toisilleen hiljaa kuiskaten. Se oli kuin pitkää, levotonta unta, josta hän ei voinut havahtua, vaikka olisi kuinka koettanut. Silloin tällöin hän kohottautui kuuntelemaan ääniä tai katsomaan, kun Clover ja Elsie seisoivat ovella hiljaa itkien, tai Izzie-tätiä, joka kulki huoneessa varpaisillaan narisevissa tohveleissaan. Sitten kaikki taas hälveni, ja hän vaipui pimeyden tilaan, jossa ei ollut muuta kuin tuskaa ja unta, joka salli hänen unohtaa kivun ja tuntui siis olevan parasta maailmassa.

Sivuuttakaamme tämä aika, sillä on ikävää ajatella iloisen Katymme olevan niin kurjana. Vähitellen tuskat lieventyivät, ja uni kävi rauhallisemmaksi. Kipujen vieläkin helpotettua Katy alkoi huomata, mitä ympärillä tapahtui, ja kysellä asioita.

"Neljä viikkoa!" sanoi Katy. "En tiennyt, että siitä on niin kauan.
Isä, olenko ollut hyvin sairas?"

"Millä tavalla loukkaannuin pudotessani keinusta?" kysyi Katy, joka nyt oli tavattoman valppaalla tuulella.

"No niin, tiedätkö, että sinulla on selässäsi pitkä luu, jota sanotaan selkärangaksi?"

"Luulin sen olevan jonkin taudin", sanoi Katy. "Clover sanoi, että
Helena-serkulla on selkärankatauti."

"Ei, selkäranka on luu. Se on kokoonpantu pienistä rivissä olevista luista, nikamista, ja sen sisässä on jonkinlainen hermoköysi, jota nimitetään selkäytimeksi. Hermot ovat niitä elimiä, joilla me tunnemme. No niin, jotta tämä selkäydin pysyisi loukkaantumattomana, on se kääritty pehmeään peitteeseen, jota sanotaan kalvoksi. Kun putosit keinusta, sattui isku yhteen nikamaan ja vahingoitti kalvon sisäpuolta; hermo tulehtui ja siitä syntyi selkääsi kuumetta. Ymmärrätkö?"

"Vähän", sanoi Katy, joka ei täysin tajunnut, mutta oli liian väsynyt kysyäkseen sen enempää. Levättyään vähän aikaa hän sanoi: "Isä, onko kuume nyt poissa? Voinko nousta ja mennä alakertaan?"

Katy ei kysellyt sitten sen enempää. Viikko vieri toisensa jälkeen. Kipu oli melkein poissa. Ainoastaan silloin tällöin se palasi muutamiksi minuuteiksi. Hän sai unta ja söi ja saattoi kohottautua vuoteessa pyörtymättä. Mutta ennen niin toimeliaat jäsenet olivat vieläkin raskaat ja elottomat, eikä hän kyennyt omin neuvoin kävelemään eikä seisomaan.

"Sääreni tuntuvat niin merkillisiltä", sanoi hän eräänä aamuna, "ne ovat kuin arabialaisissa saduissa mainitun prinssin jalat, jotka muuttuivat mustaksi marmoriksi. Isä, minkä luulet olevan siihen syynä? Eivätkö ne pian ala tuntua luonnollisilta?"

"Eivät pian", vastasi tohtori Carr. Sitten hän sanoi itsekseen: "Lapsi parka! Parempi olisi hänen tietää totuus." Niin hän jatkoi ääneen: "Pahoin pelkään, lapseni, että sinun on valmistauduttava olemaan vuoteessa kauan aikaa."

"En saata juuri sanoa kuinka kauan", vastasi hänen isänsä. "Lääkärit arvelevat, kuten minäkin, että selkärankasi vamma poistuu vähitellen, kun olet vielä nuori ja niin vankka. Mutta saattaa kulua sangen pitkä aika siihen. Mahdollisesti saat maata kuukausia tai ehkä enemmänkin. Sellaisen vamman parantumiseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Se on kovaa, rakkaani", sillä Katy alkoi hillittömästi nyyhkyttää, "mutta onhan sinulla toivo, joka auttaa sinua kestämään. Ajattele Helena-serkkua, joka saa kärsiä vuodet läpeensä aivan toivottomana."

"Voi, isä!" huokasi Katy kesken nyyhkimistä, "eikö ole hirveätä, että muutamat minuutit kiikussa tuottivat niin suuren vahingon? Sellainen pikku seikka vain!"

"Niin, sellainen pikku seikka!" toisti tohtori Carr surullisesti. "Ja se oli myöskin pieni asia, että unohdit Izzie-tädin kiellon kiikkumisesta. Katy, sinulta puuttui vain pieni tottelevaisuuden hevosenkenkänaula."

Monta vuotta sen jälkeen kertoi Katy jollekin, että hänen elämänsä pisimmät kuusi viikkoa olivat ne, jotka seurasivat tätä isän kanssa tapahtunutta keskustelua. Kun hän sai tietää, ettei ollut tietoa pikaisesta parantumisesta, venyivät päivät hirvittävästi. Kukin päivä näytti edellistään ikävämmältä ja synkemmältä. Hän ei välittänyt itsestään eikä mistään muustakaan. Izzie-täti toi hänelle kirjoja, mutta hän ei tahtonut lukea eikä ommella. Häntä ei huvittanut mikään. Clover ja Cecy tulivat istumaan hänen luokseen, mutta kun hän kuuli heidän puhuvan leikeistään ja hommistaan, saattoi se hänet itkemään niin onnettomasti, että Izzie-täti ei sallinut heidän usein tulla sinne. He säälivät kovin Katya, mutta kun huone oli niin synkkä ja Katy pahalla päällä, niin ei heitäkään kovin haluttanut sinne mennä. Siihen aikaan Katy vaati Izzie-tädin pitämään laskuverhot kokonaan alhaalla, ja hän loikoi pimeässä ajatellen, kuinka surkea hänen kohtalonsa oli ja kuinka kurja koko hänen tuleva elämänsä tulisi olemaan. Kaikki olivat kärsivällisiä ja ystävällisiä hänelle, mutta hän oli liian itsekkäästi onneton huomatakseen sitä. Izzie-täti juoksenteli ylös ja alas portaita ja oli koko päivän jalkeilla koettaen kaikin tavoin viihdyttää häntä, mutta Katy tuskin sanoi "kiitoksia", eikä koskaan huomannut, kuinka väsyneeltä Izzie-täti näytti. Niin kauan kun Katy oli pakoitettu olemaan vuoteessa, ei hän osannut olla kiitollinen mistään, mitä hänelle tehtiin.

Mutta niin surulliset kuin päivät olivatkin, eivät ne olleet niin ikävät kuin yöt, jolloin Izzie-tädin nukuttua Katy makasi valveilla tuon tuostakin purskahtaen toivottomaan itkuun. Näihin aikoihin hän ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli laatinut suorittaakseen kauniita tekoja isoksi tultuaan.

"Enhän minä siis saakaan täyttää yhtään niistä", sanoi hän itsekseen, "ainoastaan maata tässä. Isä sanoi, että paranen vähitellen, mutta en parane, tiedän etten parane. Ja vaikka paranisinkin, olen hukannut kaikki nämä vuodet, ja toiset kasvavat ja pääsevät minun edelleni, ja minä en saa olla sen enempää heidän kuin muittenkaan lohduttajana. Voi sentään, sentään! kuinka hirvittävää se on!"

Helena-serkun kirje oli omiaan keskeyttämään nämä ajatukset. Isä toi sen eräänä aamuna ja ojensi sen Izzie-tädille.

"Helena sanoo menevänsä kotia tällä viikolla", sanoi Izzie-täti ikkunan äärestä, johon hän oli mennyt lukemaan kirjettä. "No niin, onhan se ikävää, mutta luulen että hän tekee oikein, kun ei tule, ja onhan se juuri niinkuin hän sanoo: yksi sairas talossa kerrallaan on kylliksi. Onhan minulla kyllin työtä Katyssakin."

"Voi Izzie-täti!" huudahti Katy, "poikkeaako Helena-serkku tänne kotimatkallaan? Oi, kehoittakaa häntä pysähtymään. Ainoastaan yhdeksi päiväksi, pyytäkää toki! Tahdon niin mielelläni nähdä hänet! En voi sanoa kuinka mielelläni. Etkö tahdo? Isä kulta, ole niin hyvä, niin hyvä!"

"No niin, lapseni, jos toivot sitä kovin hartaasti", sanoi tohtori
Carr. "Se tuottaa kyllä Izzie-tädille vaivaa, mutta hän on niin hyvä,
että hän varmaankin sovittelee, jos se sinulle tuottaa paljon iloa.
Eikö niin, Izzie?" ja hän katsoi pyytävästi sisareensa.

"Tietysti minä sovittelen!" sanoi neiti Carr sydämellisesti. Katy oli niin iloinen, että hän ensi kerran elämässään omasta alotteestaan kietoi kätensä Izzie-tädin kaulaan ja suuteli häntä.

Izzie-täti oli tästä kovin hyvillään. Hänellä oli lämmin sydän, vaikka se oli kätketty hermostuttaviin tapoihin — mutta Katy ei ollut koskaan ennen ollut sairaana päästäkseen selville siitä.

Koko seuraavan viikon Katy oli odotuksen kuumeessa. Vihdoinkin
Helena-serkku tuli. Tällä kerralla Katy ei ollut portailla häntä
tervetulleeksi toivottamassa, vaan vähän ajan kuluttua isä toi
Helena-serkun sylissään ja asetti hänet isoon tuoliin vuoteen viereen.

"Kuinka täällä onkaan pimeätä!" sanoi hän, kun he olivat toisiaan suudelleet ja keskustelleet muutaman minuutin. "En saata nähdä kasvojasi ollenkaan. Vaivaisiko vähän enempi valo silmiäsi?"

"Oi, ei!" vastasi Katy. "Ei se minun silmiäni vaivaa, mutta minä en kärsi, että aurinko pääsee sisään. Silloin tunnen olevani tavalla tai toisella heikompi."

"Clover, kohota sitten laskuverhoja vähän ylemmä." Ja Clover teki niin. "Nyt minä voin nähdä", sanoi Helena-serkku.

Hän näki edessään hyvin avuttoman näköisen lapsen. Katyn kasvot olivat laihtuneet ja hänen silmiensä ympärille oli alituinen itkeminen muodostanut punaiset renkaat. Hänen tukkansa oli Izzie-täti sinä aamuna jo kahdesti, kammannut, mutta Katy oli kärsimättömästi sormillaan haronut sitä niin kauan, että se seista törrötti kuin tankea pensas. Hän oli puettu ohkoseen pumpuliseen aamupukuun, joka, vaikkakin puhdas, oli erikoisen rumasti tehty; ja huone oli kaikesta säntillisyydestä huolimatta synkän näköinen, tuolit olivat asetetut seinää pitkin, ja uunin reunustalla oli rivi lääkepulloja.

"Eikö ole kauheata?" huokasi Katy, kun Helena-serkku katseli ympärilleen. "Kaikki on kauheata. Mutta en välitä siitä nyt niin paljon, kun sinä olet täällä. Voi, Helena-serkku, tämä on ollut hirveätä, hirveätä aikaa."

"Tiedän", sanoi hänen serkkunsa surkutellen. "Katy, olen kuullut kaikesta ja olen niin pahoillani sinun tähtesi. Koetus on kova, rakkaani!"

"Mutta kuinka sinä", sanoi Katy, "kuinka sinä voit olla niin suloinen ja kaunis ja kärsivällinen, vaikka tiedät olevasi sairas kaiken ikäsi, etkä voi tehdä mitään, et kävellä etkä seistä?" — hänen äänensä vaipui nyyhkytyksiin.

Helena-serkku ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän vain istui silittäen Katyn kättä.

"Katy", sanoi hän viimein, "onko isäsi sanonut sinulle, että hän luulee sinun vähitellen paranevan?"

"Kyllä", vastasi Katy, "kyllä hän sanoi niin. Mutta se ei tapahdu pitkään, pitkään aikaan. Ja minähän halusin tehdä niin paljon enkä nyt kykene tekemään kerrassaan mitään!"

"Lukea ja auttaa ihmisiä ja tulla kuuluisaksi. Ja minä olisin tahtonut opettaa lapsiamme. Äiti sanoi, että minun on huolehdittava heistä, ja niinhän minä aioinkin. Ja jos joskus paranen, ovat kaikki lapset jo silloin täysikasvuisia, eivätkä he tarvitse minua."

"Mutta miksi sinun on odotettava parantumistasi?" kysyi Helena-serkku hymyillen.

"Paljon, Katy, sanonko sinulle, mitä minä sinun sijassasi sanoisin itselleni?"

"Minä sanoisin näin: 'Katy Carr, sinä tahdoit käydä koulua ja oppia, että tulisit viisaaksi ja hyödylliseksi, ja nyt on sinulla tilaisuus siihen. Jumala antaa sinun käydä Hänen kouluaan, jossa Hän opettaa kaikellaisia kauniita asioita ihmisille. Mahdollisesti hän pitää sinua siinä ainoastaan yhden lukukauden, tai ehkä kolme tai neljä; mutta kuinka kauan se kestäneekään, on sinun käytettävä tilaisuutta hyväksesi niin hyvin kuin voit, sillä Hän itse tarjoo sen sinulle'."

"Sitä nimitetään kärsimysten kouluksi", vastasi Helena-serkku suloisesti hymyillen. "Ja paikka, missä läksyt opitaan, on sinun huoneesi. Sen koulun säännöt ovat sangen ankarat, mutta hyvät oppilaat, jotka niitä paraiten noudattavat, huomaavat jonkun ajan kuluttua, kuinka oikeat ja hyvät ne ovat. Läksyt eivät myöskään ole helpot, mutta kuta enemmän luet, sitä enemmän ne mieltäsi kiinnittävät."

"Millaiset ovat ne läksyt?" kysyi Katy käyden huvitetuksi asiasta ja alkaen tuntea aivan kuin Helena-serkku olisi kertonut hänelle jotakin kertomusta.

"No hyvä, yksi on kärsivällisyyden läksy. Se kuuluu vaikeimpiin oppiaineisiin. Kerrallaan ei sitä saata paljon oppia, mutta jokainen ulkoaopittu osa tekee seuraavan osan helpommaksi. Ja niihin kuuluu myös iloisuuden läksy. Ja asioiden parhainpäin kääntämisen läksy."

"Kyllä niitä aina voi! Kaikilla asioilla on ikäänkuin kaksi kosketinta. Etkö sitä tiedä? Toinen on sileä kosketin. Jos tartut siihen, kohoaa esine keveästi, mutta jos otat kiinni rosoisesta koskettimesta, satuttaa se käsiäsi, ja esine on silloin raskas nostaa. Muutamat ihmiset tarttuvat aina rosoiseen koskettimeen."

"Onko Izzie-täti 'esine'?" kysyi Katy. Helena-serkku oli iloinen kuullessaan hänen nauravan.

"Kyllä, Izzie-täti on esine. Ja hänellä on myöskin hyvä, miellyttävä kosketin, jos vain koetat löytää sen. Ja lapset ovat tavallaan myös esineitä. Heillä kaikilla on erilaiset koskettimensa. Tiedäthän etteivät kaikki ihmiset ole luodut samanlaisiksi, niinkuin punertavat kukkaruukut. Meidän täytyy tunnustella ja miettiä, ennenkuin pääsemme selville toisista ihmisistä ja miten meidän on heitä kohdeltava. On hyvin mielenkiintoista neuvoa sinua koettamaan sitä. Ja koettaessasi olet oppiva kaikellaisia asioita, jotka auttavat sinua olemaan toisten apuna."

"Jospa minä vain osaisin!" huokasi Katy. "Helena-serkku, opetetaanko siinä koulussa muutakin?"

"Kyllä, siellä annetaan toivorikkaan mielen läksyjä. Sillä luokalla on hyvin paljon opettajia. Aurinko on yksi niistä. Se istuu ikkunan ulkopuolella koko päivän odottaen tilaisuutta, milloin pääsisi pujahtamaan oppilaansa luo. Se onkin paras opettaja. Sinun sijassasi en sulkisi sitä ulkopuolelle.

"Joka aamu herättyäni sanoisin itselleni: 'Minusta tulee terve, niin isä arvelee. Ehkäpä se tapahtuu huomenna. Joten, jos tämä olisi sairauteni viimeinen päivä, tahdon viettää sen kauniisti ja tehdä sairastamishuoneeni niin miellyttäväksi, että kaikki mielellään muistelevat sitä.'

"Sitten on vieläkin eräs läksy — puhtauden läksy. Tiedäthän, että kouluhuoneet ovat pidettävät järjestyksessä. Sairaan ihmisen tulee olla yhtä raitis ja soma kuin ruusu."

"Mutta siitä on niin paljon puuhaa", sanoi Katy puolustellen. "En usko että sinulla on vähintäkään aavistusta siitä, kuinka vaivalloista on aina olla puhtaana ja kunnossa. Helena-serkku, sinä et koskaan ole ollut huolimaton, kuten minä, sinä olet syntynyt siistiksi."

"Vai olen minä!" sanoi serkku. "No niin, Katy, älkäämme väitelkö siitä, mutta jos tahdot, kerron sinulle kertomuksen eräästä tytöstä, johon kerran tutustuin ja joka ei ollut syntynyt siistiksi."

"Oi kerro!" huudahti Katy hurmautuneena. Helena-serkku oli vaikuttanut häneen hyvää. Hän näytti jo iloisemmalta ja vähemmän välinpitämättömältä kuin moneen päivään.

"Tyttö oli aivan nuori", jatkoi Helena-serkku, "hän oli vankka ja toimelias, hän piti juoksemisesta, kiipeämisestä, ratsastamisesta sekä kaikellaisista iloisista toimista. Eräänä päivänä tapahtui jotakin — onnettomuus — ja hänelle sanottiin, että hänen oli loput elämästään maattava selällään ja kärsittävä tuskia, ja ettei hän enää koskaan saisi kävellä eikä tehdä mitään sellaista, mikä enin häntä huvittaisi."

"Jotenkin kuin minä, muttei niin paljon sinun kaltaisesi, sillä tiedäthän, että toivomme sinun paranevan jonakin päivänä. Tyttö ei paljon välittänyt siitä, mitä hänelle ensiksi puhuttiin, sillä hän oli niin sairas, että hän luuli varmasti kuolevansa. Mutta kun hän tuli paremmaksi ja alkoi ajatella pitkää elämäänsä, joka hänen oli elettävä, oli se hänestä pahempi kuin konsanaan tuskat. Hän oli niin onneton, ettei hän välittänyt, mitä ympäristöllä tapahtui eikä miltä ympäristö näytti. Hänellä ei ollut Izzie-tätiä, joka olisi huolehtinut asioista, joten hänen huoneensa oli hirmuisen näköinen. Se oli täynnä tomua, kaikki oli sekaisin, siellä oli likaisia lusikoita ja lääkepulloja. Hän piti laskuverhot alhaalla ja antoi tukkansa käydä vaikka kuinka sotkuiseksi. Se oli peräti surullista katsella.

"Tytöllä oli vanha rakas isä", jatkoi Helena-serkku, "joka tuli tavallisesti joka päivä hänen vuoteensa viereen istumaan. Eräänä aamuna hän sanoi tytölleen:

"'Tyttöseni, luulen että sinun on asuttava tässä huoneessa kauan aikaa. Siksi pyydän sinun tekemään minulle jotakin.'

"'Mitä se on?' kysyi tyttö ihmetellen kuullessaan, että oli jotakin, jota hänkin saattaisi tehdä toisille.

"'Toivon että toimitat huoneesta kaikki nuo lääkepullot ja teet huoneesi hauskaksi ja sieväksi, jotta minä voisin tulla tänne istumaan. Näet, minä aion viettää suuren osan ajastani täällä! Mutta minä en pidä tomusta enkä pimeästä. Minä haluan nähdä pöydällä kukkia ja aurinkoa ikkunoista. Tahdotko tehdä sen minun mielikseni?'

"'Kyllä', sanoi tyttö, mutta hän huokasi, ja luulen että se hänestä tuntui hyvin vaivalloiselta.

"'Sitten vielä toinen asia', jatkoi hänen isänsä. 'Tahdon että sinäkin olisit hauskan näköinen. Eikö aamupukuja ja vaippoja saata yhtä hyvin koristella ja tehdä sieviksi kuin muitakin pukuja? Sairas nainen, joka on epäsiisti, on epämiellyttävä olento. Ole hyvä, tee minulle mieliksi, lähetä hakemaan jotakin kaunista ja anna minun nähdä sinut somana. En tahtoisi että Helenani muuttuisi miksikään homsuksi'."

"Olin", sanoi hänen serkkunsa hymyillen. "Minä se olin, vaikken tahtonut paljastaa nimeäni niin pian. Kun isäni oli mennyt pois, lähetin hakemaan peiliä. Katy, millainen näky! Tukkani oli kuin ilmeinen hiirenpesä, ja olin rypistellyt otsaani niin, että siinä risteili ryppyjä joka taholle, ja se näytti vanhan ihmisen otsalta."

"En voi uskoa sitä", sanoi hän, "sinun tukkasi ei ole voinut olla pörröinen."

"Kyllä se oli — paljoa pahemman näköinen kuin sinun nyt on. Mutta peiliin kurkistaminen oli minulle terveellistä. Aloin ajatella, kuinka itsekkäästi olin käyttäytynyt, ja toivoin menetteleväni paremmin. Ja sen jälkeen, kun tuskat uudistuivat, oli tapanani pitää otsaani sileänä sormillani ja koettaa estää kasvojani heijastamasta kärsimyksiäni. Siten rypyt vähitellen silenivät, ja vaikka olen nyt paljon vanhempi, eivät ne ole koskaan tulleet takaisin.

"Ensiksi oli hyvin paljon vaivaa aina ajatella ja suunnitella, miten saisin sekä huoneeni että itseni puhtaana pidetyiksi. Mutta jonkun ajan kuluttua se kävi tavaksi, ja sitten se oli helppoa. Ja mielihyvä, jonka se tuotti isälleni, korvasi kaiken. Hän oli ollut ylpeä toimeliaasta, terveestä tytöstään, mutta luulen etten ollut koskaan ilahduttanut häntä niin paljon kuin hänen sairas tyttönsä, joka makasi vuoteessaan. Huoneeni oli hänen lempipaikkansa, jossa hän istui usein viettäen aikaansa, joten sekä huone että kaikki siinä johtaa minut muistelemaan häntä."

Helena-serkun silmissä oli kyyneleitä, kun hän lopetti kertomuksensa.
Mutta Katy näytti iloiselta ja innostuneelta. Samalla kun se tuntui
hämmästyttävältä, oli lohduttavaakin, että oli ollut aika, jolloin
Helena-serkku oli vähemmän täydellinen kuin nyt.

"Voi, ei! Olla sievä ja suloinen ja kärsivällinen ja ihmisten ilahduttaja. Ymmärräthän, mitä tarkoitan."

"Mutta mitä sinä ensiksi tekisit?" kysyi Katy, joka nyt, kun hänen mieleensä oli juolahtanut uusi ajatus, oli hyvin halukas heti alkamaan.

"Hyvä, ensi töikseni nostattaisin laskuverhot ja tekisin huoneen vähemmän synkän näköiseksi Onko sinun nautittava lääkkeitä kaikista noista pulloista?"

"Sentähden voisit pyytää Izzie-tädin viemään pois toiset. Ja minä pyydän Cloveria poimimaan kimpun tuoreita kukkia pöydällesi joka päiväksi. Kesken kaiken, en näe sitä pientä valkoista maljakkoa."

"Ei, se särkyi juuri sinä aamuna, jolloin sinä läksit, samana päivänä, jolloin minä putosin kiikusta", sanoi Katy surullisesti.

"Vähät siitä, ystäväni, älä näytä niin alakuloiselta. Tunnen sen puun, jossa sellaisia maljakoita kasvaa, ja sinä saat toisen. Sittenkuin huone on järjestetty hauskaksi, pyytäisin minä sinun sijassasi kaikki koulukirjani tänne, ja minä lukisin joka aamu pari tuntia."

Helena-serkku hymyili. "Tiedän", sanoi hän, "kuuluuhan tosin hirveän ikävältä, että sinun olisi täällä yksiksesi opeteltava maantiedettä ja harjoiteltava laskentoa. Mutta usko minua, jos vain koetat, tulet siitä vähitellen iloitsemaan. Siten et unhota ennen opittua, näethän, et mene niin paljon taaksepäin opinnoissasi. Näin on opiskelusi aivankuin työskentelyä puutarhassa, jossa työn tulokset eivät niin helposti näyttäydy. Jokainen kasvattamasi kukkanen tuottaa sinulle voitonriemua, ja sinä tulet panemaan sille kaksinkertaisesti enemmän arvoa kuin tavalliselle kukalle, josta ei ole ollut mitään vaivaa."

"Niin", sanoi Katy melkein avuttomana. "Tahdon koettaa. Mutta ei ole ollenkaan hauskaa, ellei joku lue kanssani. Onko mitään muuta, Helena-serkku?"

"Voi, Elsie, juokse tiehesi!" huusi Katy. "Helena-serkku ja minä keskustelemme. Älä tule nyt juuri tällä hetkellä."

Katy ei kyllä puhunut tylysti, mutta Elsien kasvot muuttuivat, ja hän näytti tyytymättömältä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan sulki oven ja luikki ulos.

Helena-serkku tarkkasi tätä pientä kohtausta sanattomana. Hän näytti miettivän jotakin muutamia minuutteja Elsien poistuttua.

"Katy", sanoi hän viimein, "sinähän juuri äsken sanoit olevasi pahoillasi siitä, ettet sairaana ollessasi voi olla siskoillesi hyödyksi. En kuitenkaan luule sinulla olevan syytä siihen."

"Sillä sinä kyllä voit hyödyttää. Minusta näyttää, että sinulla on parempi tilaisuus vaikuttaa lapsiin nyt kuin koskaan terveenä ollessasi, jolloin tapasi mukaan lentelit siellä täällä. Sinä voisit tehdä heille, mitä ikinä vain haluaisit."

"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Katy surullisesti. "Helena-serkku, harvoinhan tiedän, missä he milloinkin ovat tai mitä he tekevät. Ja kuten ymmärrät, enhän kykene nousemaan tästä ja kulkemaan heidän perässään."

"Mutta voithan tehdä huoneestasi niin miellyttävän paikan, että he tahtovat tulla luoksesi! Etkö huomaa, että sairaalla ihmisellä on se erikoinen etu, että hän on aina löydettävissä. Jokainen, joka häntä tarvitsee, tietää minne mennä. Jos ihmiset rakastavat häntä, tulee hänestä luonnollisestikin perheen sydän. Saatahan pienokaiset kerrankin tuntemaan, että huoneesi on kaikkien lepopaikka silloin, kun he ovat väsyneitä, iloisia tai surullisia taikka huolissaan jostakin, ja että Katy, joka asuu siinä, varmasti vastaanottaa heidät ystävällisesti — ja taistelu on voitettu. Sillä tiedäthän ettemme vaikuta ihmisiin mitään hyvää nuhdesaarnoilla, vaan eläen heidän elämäänsä yhdessä heidän kanssaan ja auttaen vähän silloin tällöin saadaksemme heidät paremmiksi. Ja kun oma elämämme on syrjäytetty joksikin aikaa, kuten sinun nyt on, silloin on juuri aika työskennellä toisten ihmisten elämän hyväksi, jota emme saata silloin tehdä, kun hyörimme ja pyörimme omissa tehtävissämme. Mutta minun tarkoitukseni ei ollut saarnata. Pelkään sinun olevan väsyneen."

"En ole ollenkaan", sanoi Katy pitäen Helena-serkun kättä kovasti omassaan, "et saata uskoa, kuinka paljon parempi tunnen olevani. Voi, Helena-serkku, tahdon koettaa!"

"Ei se tule olemaan helppoa", vastasi serkku. "Tulee päiviä, jolloin päätäsi kivistää ja tunnet olevasi äreällä ja kiusallisella tuulella etkä tahdo ajatella muita kuin itseäsi. Ja tulee toisia päiviä, jolloin Clover ja toiset lapset haluavat tulla huoneeseesi, kuten Elsie juuri äsken, ja sinulla on jotakin muuta tehtävää, ja sinusta tuntuu kuin heidän tulonsa vaivaisi sinua. Mutta sinun tulee muistaa, että joka kerran, kun unohdat olla ystävällinen ja olet kärsimätön ja itsekäs, sinä saatat heidät kylmenemään ja karkoitat heidät yhä kauemmaksi luotasi. He ovat rakastettavia pikku olentoja, ja ovat nyt niin huolissaan sinusta, että pieninkin heille osoittamasi tylyys loukkaa heitä. Mutta vähitellen he tottuvat sairauteesi, ja jollet nyt saavuta heidän ystävyyttään, vieraantuvat he sinusta vanhemmiksi tultuaan."

"Sitäpä varten tulin", sanoi isä. "Luulen että iso ja pieni sairas ovat jo kyllin kauan keskustelleet. Helena-serkku näyttää väsyneeltä."

Minuutin ajan Katy tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän nieli kyyneleensä. "Ensimäinen kärsivällisyyden harjoitus", sanoi hän itsekseen, ja hän onnistui hymyilemään väsyneesti isän katsoessa häneen.

"Se on oikein, ystäväni", kuiskasi Helena-serkku nojautuessaan suutelemaan häntä. "Ja, Katy, vielä sananen. Tässä koulussa, johon sekä sinä että minä kuulumme, on eräs suuri etu, ja se on se, että Opettaja on aina saapuvilla. Hän ei koskaan poistu. Jos joudumme pulaan, on hän aivan vieressämme valmiina selittämään ja tekemään kaikki helpoksi. Koeta ajatella sitä, kultaseni, äläkä pelkää pyytää Häneltä apua, kun läksy näyttää vaikealta."

Katy näki pahoja unia sinä yönä. Hän oli opettelevinaan läksyjään kirjasta, joka ei auennut. Hän saattoi nähdä ainoastaan vähän sen sisältöä, mutta se oli sellaista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän koetti turhaan, hän ei osannut lukea sanaakaan ja kuitenkin kaikesta huolimatta tuntui se niin huvittavalta, että hän toivoi saavansa jatkaa.

Yhtäkkiä laskeutui käsi hänen olkapäälleen ja otti kirjan. Se aukesi silmänräpäyksessä ja koko sivu levisi hänen eteensä. Ja sitten käden etusormi alkoi osoittaa kutakin riviä, ja kun se liikkui, kävivät sanat selviksi, ja Katysta oli lukeminen helppoa. Hän katsahti ylös. Siinä hänen yläpuolellaan olivat isot kauniit kasvot. Silmät kohtasivat hänen katseensa. Huulet hymyilivät.

Hän oli varmaankin puhunut unissaan, sillä Izzie-täti havahtui ja sanoi: "Mikä sinua vaivaa? Tahdotko sinä jotain?"

Uni katkesi ja Katy heräsi huomaten olevansa vuoteessaan, kun ensimäiset auringonsäteet tunkeutuivat ikkunasta ja Izzie-täti nousten kyynärpäilleen tuijotti unisena häneen ihmetellen.

X LUKU

"Mitähän lapset tekevät tänään?" sanoi Katy laskien käsistään "Norja ja norjalaiset" nimisen kirjan, jota hän luki neljännen kerran, "en ole nähnyt heitä sitten päivällisen."

Izzie-täti, joka istui ommellen toisella puolella huonetta, katsahti työstään.

"En tiedä", sanoi hän, "he ovat Cecyn luona tai jossain muualla. He palaavat kai pian."

Hänen äänensä tuntui vähän merkilliseltä ja salaperäiseltä, mutta
Katy ei sitä huomannut.

"Minulla oli eilen kaunis ajatus mielessäni", jatkoi hän. "Se oli semmoinen, että he kaikki huomenna ripustaisivat sukkansa tähän huoneeseen eikä lastenkamariin. Siten näet saattaisin nähdä heidän avaavan lahjansa. Izzie-täti, saavatko he? Se olisi niin hauskaa."

"En luule olevan siihen mitään estettä", vastasi täti. Hän näytti koettavan pidättää nauruaan. Katy ihmetteli, mikä häntä huvitti.

Helena-serkun lähdöstä oli kulunut runsaasti kaksi kuukautta, ja nyt oli jo talvi. Ulkona satoi lunta. Katy saattoi nähdä isojen hiutaleiden pyörien liikkuvan ikkunan ohi, mutta niitten näkeminen ei pannut häntä värisemään. Se saattoi vain huoneen tuntumaan lämpöiseltä ja kodikkaalta. Huone olikin nyt hauska. Loimuava valkea paloi uunissa. Kaikki näytti siistiltä ja järjestetyltä, ilmassa oli resedan tuoksua, jota levisi pöydällä olevasta pienestä kukkalasista, ja Katy, joka makasi vuoteella, oli aivan toisennäköinen kuin edellisen luvun avuton tyttö.

Vaikkakin Helena-serkun käynti oli kestänyt ainoastaan päivän, oli se vaikuttanut paljon hyvää. Ei niin, että Katy yhtäkkiä olisi muuttunut täydelliseksi. Ei kukaan meistä siten muutu, ei edes kirjoissa. Mutta pääasiahan onkin siinä, että meidät johdetaan oikealle tielle. Katy oli nyt sillä tiellä. Vaikka hän usein kompastui ja luiskahti sekä istahti lannistuneena, jatkoi hän kuitenkin kulkuansa sangen varmasti onnettomista päivistä huolimatta, jotka antoivat hänelle aihetta luulemaan, ettei hän yhtään edistynyt.

Nämä onnettomat päivät, jolloin kaikki näytti vaikealta, ja jolloin hän suutuksissaan ja ärtyisänä karkoitti lapset huoneestaan, olivat kyynelten aikoja. Mutta kyynelten jälkeen hän taas kohosi ja ponnisti voimiansa entistä enemmän. Ja luulen että pieni oppilas taka-askelistaan huolimatta itse asiassa opiskeli läksyänsä sangen hyvin.

Helena-serkku oli suurena lohdutuksena koko sen ajan. Hän ei koskaan unohtanut Katya. Melkein joka viikko hän lähetti jonkun pienen esineen. Joskus se oli vain rivinen, jonka hän oli kirjoittanut lyijykynällä maatessaan sohvalla. Toisinaan se oli huvittava kirja, jokin vasta ilmestynyt aikakauslehti tai jokin pieni sievä esine huoneen koristamiseksi. Tulipunainen vaippa, johon Katy oli puettu, oli yksi hänen lahjoistaan, niin oli myöskin korea syksylehdistä tehty seppele, joka riippui seinällä, samoin pieni kirjahylly sekä kaikellaiset muut esineet. Katy katseli mielellään ympäristöään paikaltaan. Helena-serkku ja hänen ystävällisyytensä näytti täyttävän koko huoneen.

"Toivon että minulla olisi jotain kaunista pantavana jokaiseen sukkaan", jatkoi hän innokkaasti, "mutta minulla on ainoastaan rannikkaat isälle ja nämä suitset Filipille." Hän otti ne puhuessaan päänaluksen alta. Ne olivat hauskan näköiset, villalangasta tehdyt. Niihin oli ommeltu tiukuja sinne tänne. Hän oli itse ne neulonut vähitellen.

"Tuossahan on punertava silkkinen vyönauhani, saattaisinhan antaa sen Cloverille. Olen näet käyttänyt sitä ainoastaan kerran, enkä luule sen mitenkään tahriutuneen. Täti hyvä, toisitko sen nähdäkseni? Se on ylimmässä laatikossa."

Izzie-täti toi vyönauhan. Se näytti aivan uudelta, ja he molemmat arvelivat sen hyvin sopivan Cloverille.

"Enhän minä näet tarvitse vyönauhoja pitkiin aikoihin", sanoi Katy jotenkin surullisella äänellä. "Ja tämähän on oikein kaunis."

"Toivon että minulla olisi jotakin hyvin kaunista Elsielle. Izzie-täti, tiedätkö mitä, uskon että Elsie on herttaisin pikku tyttö maailmassa."

"Olen iloinen, että olet huomannut sen", sanoi Izzie-täti, joka oli aina pitänyt erikoisesti Elsiestä.

"Paraiten hän tarvitsee pienen kirjoitusalustan", jatkoi Katy, "ja Hanna tarvitsee kelkan. Mutta, hyvänen aika! Nehän ovat sellaisia isoja esineitä ja minulla on ainoastaan kaksi ja neljännes dollaria."

Izzie-täti asteli huoneesta vaieten. Kun hän tuli takaisin, oli hänellä pieni käärö kädessään.

"Katy, en tiedä, mitä lahjoittaisin sinulle", sanoi hän, "sillä Helena lähettää sinulle niin paljon esineitä, ettei sinulta näytä puuttuvan mitään. Sentähden ajattelin antaa tämän sinulle, ja saat itse valita. Mutta jos sinua haluttaa antaa lapsille lahjoja, niin ehkä mieluimmin otat sen nyt." Näin sanoen Izzie-täti laski vuoteelle uudenuutukaisen viiden dollarin setelin.

"Voi kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Katy punastuen mielihyvästä. Ja tosiaankin, Izzie-täti näytti tulleen ihmeellisen hyväksi viime aikoina. Ehkä Katy oli osannut tarttua hänen sileään koskettimeensa.

Omistaen nyt seitsemän ja neljänneksen dollaria Katyllä oli varaa olla hyvin antelias. Hän selitti Izzie-tädille tarkoin, millaisen kirjoitusalustan tuli olla.

"Ei sen tarvitse olla hyvin iso", sanoi Katy, "mutta siinä tulee olla sininen samettivuori, ja mustepullossa hopeinen kaula kansineen. Ja ole hyvä, osta paperia ja kuoria sekä hyvin sievä kynänvarsi. Alustassa pitää olla myös lukko ja avain. Izzie-täti, älä unohda sitä."

"Tahtoisin että kelkka olisi vihreä", jatkoi Katy, "ja että sillä olisi hauska nimi. 'Pilvenpiirtäjä' olisi hyvä, jos semmoisen voisi saada. Hanna näki kerran kelkan, jonka nimi oli 'Pilvenpiirtäjä', ja hänestä se oli erinomainen. Täti, jos rahaa jää kylliksi jälelle, ostaisitko puolestani kauniin kirjan Dorrylle ja toisen Cecylle ja hopeisen sormustimen Marylle. Hänen entinen sormustimensa on reikiä täynnä. Oh! ja vähän namusia. Ja jotakin Debbylle ja Bridgetille — jokin pieni esine, ymmärräthän? Luulen että siinä on jo kaikki!"

Onko koskaan kuultu seitsemällä ja neljänneksellä dollaria saatavan niin paljon? Izzie-täti oli varmaankin noita, kun hän sai rahat riittämään. Mutta ne riittivät, ja seuraavana päivänä kaikki aarteet saapuivat. Kuinka Katyä huvittikaan nuorien aukominen!

"Ei ollut 'Pilvenpiirtäjää'", sanoi Izzie-täti, "joten ostin sen sijaan 'Lumiauran'."

"Voi, piiloittakaa, piiloittakaa ne!" huusi hän yhtäkkiä pelästyen, "joku tulee!" Mutta se joku oli ainoastaan isä, joka pisti päänsä ovesta, kun Izzie-täti kädet täynnä kääröjä tepasteli eteisen poikki.

Katy oli iloissaan saadessaan tavata isänsä yksin. Katyllä oli vähän yksityistä asiaa hänelle. Se koski Izzie-tätiä, jolle hänellä ei ollut mitään lahjaa.

"Arvelin että ehkä ostaisit samallaisen kirjan kuin Helena-serkku antoi minulle ja josta Izzie-täti piti niin paljon", sanoi hän. "En varmasti muista sen nimeä. Siinä puhutaan jostakin varjosta. Mutta minä olen jo käyttänyt kaikki rahani."

"Vähät siitä", sanoi tohtori Carr. "Kyllä me järjestämme asian. Oliko se 'Ristin varjo'? Minä ostan sen iltapäivällä."

"Oi kiitos, isä! Koeta saada ruskeakantinen, jos mahdollista, sillä
Helena-serkun antamassa kirjassa on sellaiset kannet. Ja ethän sano
Izzie-tädille, ethän?"

"Koetan muistaa ruskeat kannet ja kaiken", sanoi isä väännellen kasvojaan hullunkurisesti. Hänestä oli hauskaa nähdä, että Katy oli jälleen huvitettu jostakin.

Nämä miellyttävät salaisuudet pitivät Katyn ajatukset niin toiminnassa, että hän tuskin ehti ihmettelemään lasten poissaoloa. He näet tavallisesti juoksivat hänen huoneeseensa vähän väliä, mutta kolmeen päivään heitä ei ollut näkynyt ollenkaan. Illallisen jälkeen he kuitenkin tulivat joukolla hyvin iloisen näköisinä, ja aivankuin heillä kaikilla olisi ollut hyvin hauskaa.

"Hs, Filip!" sanoi Clover varoittavalla äänellä. Sitten hän jakoi sukat, jotka hänellä olivat kädessään. Ja kukin alkoi ripustaa niitä.

Dorry levitti omansa toiselle puolen tulisijaa ja Hanna toiselle. Clover ja Filip asettivat omansa vierekkäin, molempiin säilikön ripoihin.

"Minä panen omani lähelle Katyä, jotta hän näkisi sen ensimäiseksi aamulla", sanoi Elsie kiinnittäen sukkansa sängyn pieleen.

Sitten he kaikki istuutuivat valkean ääreen kirjoittelemaan toivomuksiaan paperilipuille ja katsomaan, paloivatko ne ja kohosivatko uunin piippuun. Jos ne kohosivat, olisi se merkkinä, että Pyhä Klaus saisi ne ja toisi toivotut esineet. [Pyhällä Nikolailla eli Pyhällä Klaulla tarkoitetaan joulupukkia, jonka muutamissa maissa arvellaan tulevan jouluyönä uuninpiipusta sisään ja täyttävän perheen nukkuessa hyvien lasten sukat joululahjoilla sekä poistuvan samaa tietä tiehensä. Suoment. huom.]

Hanna toivoi kelkkaa ja nuken teekalustoa ja "Sveitsiläisen
Robinson-perheen" jatkoa.

"Luumukakku, Uusi Raamattu, Harry ja Lucy, Korutähystin,
Kaikellaista, josta Pyhä Klaus pitää."

Kun he olivat kirjoittaneet lippuihinsa, heittivät he ne tuleen. Tuli loimahteli ja paperit hävisivät. Kukaan ei tiennyt miten. Hanna arveli niiden lehahtaneen piipusta ulos, mutta Dorry sanoi, ettei niin ollut käynyt.

Filip heitti paperilippunsa hyvin juhlallisena. Se loimusi hetken, sitten se muuttui tuhaksi.

"Kas, et saa sitä, mitä toivoit, olkoonpa se mitä tahansa!" sanoi
Dorry. "Mitä sinä, Filip, kirjoitit?"

"Minä kirjoitin 'kirjoitusalustan' paperilleni", huomautti Elsie surullisesti, "mutta se paloi poroksi."

Asianlaita oli niin, että Clover, joka oli pieni ovela ihmistaimi, oli pujahtanut huoneen poikki avaten oven juuri ennen paperilipun heittämistä. Se tietystikin synnytti vetoa, joka puhalsi paperin ylös.

"Tiedän kyllä, millaista aamulla on", sanoi hän, "kaikki te olette silloin jalkeilla juoksentelemassa heti päivän valettua. Sentähden on teidän nyt, jos milloinkaan, mentävä heti nukkumaan."

Kun he olivat lähteneet, muisti Katy, ettei kukaan ollut tarjoutunut ripustamaan hänen sukkaansa. Hän oli hieman pahoillaan ajatellessaan sitä.

Vähän myöhemmin tulivat isä ja Izzie-täti huoneeseen, ja he täyttivät sukat. Kukin esine tuotiin Katylle vuoteeseen, että hän saisi järjestää ne mielensä mukaan.

Terä täytettiin karamelleilla ja appelsiineilla. Sitten pantiin kaikenmuotoiset ja -suuruiset kääröt, jotka olivat sidotut silkkinauhoilla valkeaan paperiin, ja varustettiin nimilipuilla.

"Mikä se on?" kysyi tohtori Carr Izzie-tädin sulloessa pitkää kääröä
Cloverin sukkaan.

Kuinka isä ja Katy nauroivatkaan! "En luule että Pyhällä Klaulla on koskaan ennen ollut kynsiharjaa antimiensa joukossa", sanoi tohtori Carr.

Kirjoitusalusta ja kelkka olivat liian isot sopiakseen sukkaan, joten ne käärittiin paperiin ja ripustettiin toisten tavarain alle. Kello oli jo kymmenen, ennenkuin kaikki oli järjestetty ja isä ja Izzie-täti poistuneet. Katy makasi pitkän aikaa katsellen sukanvarsien ihmeellistä muotoa, kun ne riippuivat tulen valossa. Sitten hän nukahti.

Tuntui vain minuutti kuluneen, kun joku koskettamalla herätti hänet. Ja katso, oli jo päivä, ja siinähän oli Filip yöpaidassaan kiipeämässä Katyn vuoteeseen suutelemaan häntä! Toiset lapset puoleksi puettuina tanssivat ympäri huonetta sukat käsissään.

"Hauskaa joulua! Hauskaa joulua!" huusivat he. "Oi, Katy, niin kauniita, kauniita tavaroita!"

"Voi!" kirkasi Elsie, joka sillä hetkellä huomasi kirjoitusalustansa.
"Pyhä Klaus on tuonut sen sittenkin! Mitä siinä on kirjoitettuna?
'Katyltä'. Oi, Katy, se on niin kaunis ja minä olen niin iloinen", ja
Elsie halaili Katyä nyyhkyttäen mielihyvästä.

Mutta mikä oli tuo ihmeellinen esine vuoteen vieressä? Katy tuijotti ja hieroi silmiään. Sitä ei ollut siinä hänen vaipuessaan uneen. Miten oli se siihen tullut?

Se oli kukkaruukkuun istutettu kuusi. Kukkaruukun ympärille oli asetettu kultapaperista leikeltyjä suikaleita, tähtiä ja ristejä, jotka tekivät sen hyvin iloisen näköiseksi. Puun oksilla riippui appelsiineja, pähkinöitä, punaisen kiiltäviä omenoita, paahdettuja maissipalloja ja koreita marjaterttuja. Siihen oli myöskin sidottu sinisellä ja punaisella nauhalla pieniä kääröjä, ja puu näytti niin sievältä, että Katy hämmästyksissään päästi riemuhuudon.

"Se on joulupuu sinulle, kun sinä olet sairas, ymmärräthän!" sanoivat lapset, kaikki koettaen syleillä häntä yhtaikaa.

"Me koristimme sen itse", sanoi Dorry hypäten toisella jalallaan, "minä kiinnitin mustat tähdet kukkaruukkuun."

"Pidätkö siitä?" kysyi Elsie kyykistyen lähelle Katyä. "Tuo on minun lahjani — tuo, joka on sidottu vihreällä nauhalla. Olisin toivonut, että se olisi ollut kauniimpi. Etkö tahdo niitä heti avata?"

Tietysti Katy tahtoi. Kaikellaisia esineitä pisti pienistä kääröistä esiin. Lapset olivat itse sitoneet joka käärön. Ei kukaan täysikasvuinen ollut saanut auttaa vähääkään.

Elsien lahja oli kynänpyyhin, jossa oli harmaasta kankaasta tehty kissanpoikanen. Hannan lahja oli punertava tinainen nuken tarjotin.

Dorryn lahja, ikävä sanoakseni, oli iso punaisen keltainen hämähäkki, joka hyrisi vimmatusti, kun siihen kiinnitettyä lankaa kosketettiin.

"Minun ei olisi annettu ostaa sitä", sanoi hän, "mutta minä ostin!
Arvelin että se huvittaisi sinua. Katy, huvittaako se sinua?"

"Huvittaa toki", sanoi Katy nauraen ja iskien silmää, kun Dorry heilutti hämähäkkiä edestakaisin hänen edessään.

"Sinä näet saatat leikkiä sillä, kun me emme ole täällä ja sinä olet yksin", huomautti Dorry sangen tyytyväisenä.

Se oli hyvin eriskummallinen tuoli, jossa oli pitkä, täytetty jalkarahiin ulottuva selkänoja.

"Se on isän lahja", sanoi Clover, "katso, sen saattaa laskea taaksepäin, niin että se on kuin vuode. Ja isä sanoi, että sinä sangen pian voit levätä siinä ikkunan ääressä, josta näet meidän leikkivän."

"Niinkö todellakin?" sanoi Katy epäillen. Häneen koski vieläkin kovin, kun häntä vain liikuteltiin.

"Helena-serkku lähetti sen. Se on sitä varten, että soittaisit sillä, kun tahdot jonkun meistä luoksesi", selitti Elsie.

Yhä vain yllätyksiä. Tuolin toiseen käsinojaan oli kiinnitetty kaunis kirja. Se oli "Avara, avara Mailma", — ja siinä oli Katyn nimi ja sanat "rakastavalta Cecyltäsi." Siinä oli vielä iso pussillinen kuivattuja kirsikoita rouva Hallilta. Rouva Hallin kirsikat olivat lasten mielestä erinomaisen hyviä.

"Kuinka erinomaisen kaunista kaikki on!" sanoi Katy kyynelöiden kiitollisuudesta.

Se oli hauska joulu. Lapset sanoivat, että se oli paras kaikista tähänastisista joulujuhlista. Ja vaikkei Katy saattanut sanoa samaa, nautti hänkin siitä ja oli iloinen.

Monta viikkoa kului, ennenkuin hän kykeni käyttämään uutta tuoliaan, mutta kun hän kerran tottui siihen, oli se hyvin mukava. Izzie-täti puki hänet aamuisin, laski tuolin selkämyksen vuoteen tasalle, ja sitten hyvin hellävaroen ja vähitellen veti hänet vuoteesta tuolille. Tuolilla pyöräileminen huoneen poikki tuotti aina tuskaa, mutta viehättävää oli istua ikkunan ääressä ja katsella pilviä, ohikulkevia ihmisiä sekä lasten lumessa leikkimistä. Kuinka viehättävää se on, ymmärtävät ainoastaan ne, jotka Katyn tavoin ovat olleet vuoteenomina puoli vuotta kertaakaan kurkistamatta ulkopuoliseen maailmaan. Päivä päivältä hän kävi iloisemmaksi ja pirteämmäksi.

"Kuinka iloinen Pyhä Klaus olikaan tänä vuonna!" sattui hän sanomaan eräänä päivänä jutellessaan Cecyn kanssa. "Toivon että joku muukin pyhimys tulisi meille vierailemaan. Mutta en tunne muita kuin Helena-serkun, ja hän ei kykene."

"Tosiaankin. Mikä onnellinen ajatus!" huudahti Katy taputellen käsiään. "Oi, Cecy, keksikäämme jotain hullunkurista Valentinin-päiväksi! Erinomainen ajatus juolahti juuri mieleeni."

Niin molemmat tytöt keskustelivat kauan yhdessä salaperäisesti. Mistä — sen saamme kuulla tuonnempana.

Valentinin-päivä [12 p. helmikuuta. Meidän laskiaistamme muistuttava ilojuhla, jolloin nuoret lähettävät toisilleen leikillisiä kirjeitä ja viettävät päivät muutoinkin leikkien ja iloiten. Suoment. huom.] oli eräänä perjantaina. Kun lapset tulivat torstai-iltapäivällä koulusta kotiin, tuli Izzie-täti heitä vastaan heidän suureksi hämmästyksekseen ja sanoi, että Cecy oli tulossa heille teelle, ja heidän oli kaikkien mentävä yläkertaan siistimään itseään.

"Mutta Cecyhän käy meillä melkein joka päivä", muistutti Dorry, joka ei ymmärtänyt, mitä yhteyttä sillä ja kasvojen pesulla oli.

"Kyllä, mutta tänä iltana on sinun juotava teetä Katyn huoneessa", sanoi Izzie-täti. "Tässä ovat kutsukortit, yksi kullekin."

Tosiaankin, siinähän oli jokaiselle pieni kutsukortti, jossa pyydettiin saada nauttia heidän mieluisasta seurastaan "Kuningatar Katarinan palatsissa" samana päivänä kello 6 i.p. Kortit antoivat asialle aivan toisen leiman. Lapset kiiruhtivat yläkertaan, ja pian sen jälkeen kaikki hyvin kammattuina ja pestyinä juhlallisesti koputtivat "Palatsin" ovelle. Kuinka hienolta se kuulostikaan!

Huone näytti iloiselta ja miellyttävältä. Katy istui tuolissaan valkean ääressä Cecy vierellään, ja siellä oli pyöreä pöytä, jolle oli levitetty valkea liina ja jolla oli maitoa, korppuja, mansikkahilloa ja torttuja. Keskellä oli jäätelökakku. Jäätelön pinnalla oli jotakin, joka näytti punertavilta kirjaimilta, ja Clover kumartuneena tarkastamaan luki ääneen: "Pyhä Valentin."

"No, tiedäthän että nyt on Pyhän Valentinin-aatto", vastasi Katy. "Debby muisti sen ja luulen, että hän sentähden toimitti kirjoituksen siihen."

Sillä hetkellä ei puhuttu mitään Pyhästä Valentinista. Mutta kun hänen nimensä viimeinen punertava kirjain oli syöty, ja illallinen oli pöydältä korjattu, kuului yhtäkkiä lasten istuessa valkean ääressä kovaa koputusta ovelta.

Clover aukaisi oven. Bridget seisoi siinä koettaen voimiensa takaa pidättää nauruaan ja pitäen kirjettä kädessään.

"Minulle!" huudahti Clover hyvin hämmästyneenä. Sitten hän sulki oven ja toi kirjeen pöydälle.

"Kuinka hullunkurista!" huudahti hän katsellessaan kirjekuorta, joka oli vaaleanvihreä. Se sisälsi jotakin kovaa. Clover mursi sinetin. Sieltä pisti esille samettinen neulatyyny, joka oli apilaanlehden muotoinen, ja vihreällä silkillä kierretty rautalangan pätkä muodosti hennon lehtivarren. Tyynyyn kiinnitetyllä paperilipulla oli seuraavat säkeistöt:

    "Ihailijansa ruusuill' on
    Ja liljoill', orvokeilla.
    Mutt' Apilas [= Clover] mun kukkain on,
    Mi tuoksuu pientareilla.

    On Apilas mun kukkani,
    Tuo kaino, vaatimaton,
    Se tyydyttää mun haluni,
    Sen sulous sanomaton.

    Kun perhot lentää ruusuistaan
    Ja uinuu kukkametsiin,
    Mä mehiläinen kelpo oon
    Ja Apilaani etsin."

Mutta ennenkuin kukaan vastasi, koputettiin toisen kerran kovasti ovelle, ja kaikki säpsähtivät. Siellä oli Bridget taaskin toisen kirjeen kanssa!

Kaikki lapset ryntäsivät paikalle, ja kuori avattiin silmänräpäyksessä. Sisäpuolella oli pieni norsunluinen sinetti, jossa oli "Elsie" vanhoilla englantilaisilla kirjaimilla ja seuraava runo:

      "On tyttö pienoinen,
      Hän on niin suloinen
      Kuin mesi kukkasten,
      Jos vaan niin tahtonee —
    Sen tytön nimen alkaa Ee.

      On hiuksens' kiharat
      Ja silmäns' kirkkahat
      Ja hampaat valkeat
      Ja suu sen hymyilee —
    Sen tytön nimen alkaa Ee.

      Sen pikku jalka on
      Ain' nopsa, levoton,
      Sen ääni sointuv' on,
      Se aina helisee —
    Sen tytön nimen alkaa Ee.

      Miks' on tuo tyttönen
      Niin mulle armainen?
      Siks' kun se lapsonen
      Mua aina lemmitsee —
    Sen tytön nimen alkaa Ee."

"Sehän on kuin satua", sanoi Elsie, jonka silmät olivat hämmästyksestä menneet selko selälleen Cloverin ääneen lukiessa säkeistöjä.

Vieläkin koputusta! Tällä kertaa tuli kourallinen kirjeitä. Kaikille muille oli yksi, mutta Katy suureksi hämmästyksekseen sai kaksi.

"No, mitähän tämä lienee!" kysyi hän. Mutta kun hän kurkisti toiseen, näki hän Helena-serkun käsialan ja pisti sen taskuunsa, kunnes kaikki Valentin-kirjeet olisi luettu.

Dorryn kirje avattiin ensin. Sen yläreunassa oli leivoksen kuva; on myös mainittava, että Dorry oli äskettäin käyttänyt hammaslääkärin apua. Runo kuului:

    "Pikku Jukka Jöröinen
    Nurkassansa istuen
    Puree piirastansa.
    Mikä lienee tullutkaan,
    Äkisti käy huutamaan,
    Painaa poskeansa.

    Äiti itkun kuulevi,
    Avuksi jo tulevi
    Pikku pojallensa.
    'Mikä vaiva?' Jukaltaan
    Näin hän kysyi, pojultaan,
    Otti polvellensa.

    'Äiti kulta! Armoton
    Mulla tuska, vaiva on
    Päässä, hampahissa.
    Niitä kiskoo, mojottaa,
    Kun vaan maistan makeaa —
    Piiraan saa nyt kissa!'

    Jukka yhä huusi vaan
    Noissa hammastuskissaan,
    Kättä, jalkaa viskoi.
    Tuli eteen työläs tie,
    Lääkärihin Jukan vie —
    Hän pois hampaan kiskoi."

Hannan kirjekuoressa oli paperinen nukke, "Punahilkka" nimeltään.
Kirjeen säkeistöt kuuluivat näin:

    "Täss' kuvani, rakkahin Hanna, sä saat,
    Se kertovi mun yhä viel' elävän.
    Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
    Kuin ennen, kun taruni luit hirveän.

    Se susi ei minua tappanutkaan,
    Kun huusin ja potkin ja tempoilin,
    Se suustahan pudotti irti mun
    Ja pakeni metsien rotkoihin.

    Ja mummo ja minä siit' asti ain'
    Tupasessamme yhdessä asumme,
    Me voita ja juustoa syömme vain. —
    Sen koommin sutt' emme nähneet me.

    Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
    Jo susi se ilkeä ammuttiin.
    Sä mummon mökkihin joskus käy,
    Niin tavata voit Punahilkankin."

Hanna oli siihen äärettömän tyytyväinen, sillä Punahilkka oli hänen lempisatujansa.

Filipin kirjeessä oli kumipalanen ja itse kirje oli kirjoitettu hyvin paksuilla kirjaimilla isolle paperiarkille:

    "Ma kerran olin paha mies,
    Tein sulle tuskan hetken,
    Kun kenkiäsi himoiten
    Tein vuotees' alle retken.

    Sä huusit silloin: 'Ken se on?'
    Mä säikähdyin niin jotta — —
    Ja tainnoksissa hiivin pois,
    Vaan palan ehdin ottaa.

    Sen palan pureskeltuna
    Nyt lähetän mä sulle
    Ja pyydän, ettes kantaisi
    Sä enää vihaa mulle.

"Kuunnelkaahan minun runoani", sanoi Cecy, joka koko ajan oli ollut olevinaan yhtä hämmästynyt kuin toisetkin ja käyttäytyi nyt aivankuin hän ei olisi saattanut odottaa, kunnes Filipin säkeet olivat lopetetut.

      Jos oisin ma lintunen
      Ja sinäkin lintunen,
    Niin mitähän tekisimme?
      Kas, sin' oisit pien' ja min oisin suur',
      Me istuttais oksalla rinnakkain juur'
      Ja suuta me suihkaisimme.
    Niin — sitä me tekisimme!

      Jos oisin ma kalanen,
      Ja sinäkin kalanen,
    Niin mitähän tekisimme?
      Me aaltojen keskellä pelmuttais
      Ja valaiden ympäri vellottais
      Ja osterit poimisimme.
    Niin — sitä me tekisimme!

      Jos oisin ma mehiläs
      Ja sinäkin mehiläs,
    Niin mitähän tekisimme?
      Me metsien helmahan mentäisiin,
      Vain mettä ja kastetta syötäisiin
      Ja toistamme lempisimme.
    Niin — sitä me tekisimme!

"Ei minusta", sanoi Elsie. "Eiköhän minun ole kaunein. Cecyllä ei myöskään ollut sinettiä kirjeessään." Ja Elsie hyväili pientä sinettiään, jota hän oli koko ajan pitänyt kädessään.

"Katy, sinun olisi pitänyt lukea omasi ensin, sillä sinähän olet vanhin", sanoi Clover.

"Kuinka mitätön Valentin-kirje!" huudahti Elsie silmät leimahtaen. "Katy, sehän on suuri häpeä! Sinunhan olisi pitänyt saada paras kirje."

Katy tuskin saattoi pidättää nauruaan. Asia oli niin, että toisten kirjeisiin oli mennyt niin paljon aikaa, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään aikaa omaan kirjeeseensä. Kun hän ajatteli, että herättäisi epäilystä, ellei hän saisi yhtään, niin hän oli viime hetkessä itselleen kirjoittanut nuo vanhat säkeet.

"Ei se ole kovinkaan kaunis", sanoi hän koettaen näyttää niin totiselta kuin suinkin, "mutta mitäpä siitä."

"Onhan se häpeällistä!" kertasi Elsie hyväillen häntä hellästi sovittaakseen vääryyden.

Katy tunsi sen mielihyvin ja tuskan sekaisin tuntein. "Luulen lasten rakastavan minua vähän enemmän nykyisin", sanoi hän itsekseen. "Mutta voi, miksen ollut heille hyvä, kun olin terve ja vankka"!

Hän ei avannut Helena-serkun kirjettä, ennenkuin toiset olivat paneutuneet levolle. Varmaankin oli joku kirjoittanut Helenalle Valentinin viettämisestä, sillä kirjeen sijasta se sisälsi seuraavan runon, joka oli kirjoitettu Helena-serkun omalla selvällä ja kauniilla käsialalla. Se ei ollut tavallinen Valentin-kirje, sillä se oli liian vakava, kuten Katy selitti Cloverille seuraavana päivänä. "Mutta", lisäsi hän, "se on paljoa kauniimpi kuin mitkään ennen kirjoitetut Valentin-kirjeet!" Ja Clover ajatteli samoin. Runo kuului näin:

    "Mä kävin hauskaa koulua,
    Niin nuori olin, riehuvainen.
    Mutt' oppimaan olin haluton
    Ja mieluisemmin leikin vainen.
    Suur' Opettaja siksi mun
    Talutti Tuskan kouluhun.

    Siell' ensi luokalla nyt käyn,
    On läksyt vielä helponlaiset;
    Mutt' ylemmillä läksyt on
    Niin raskaat, vaativaiset.
    Ja kuitenkin jo kyynelin
    Mä läksyjäni lueksin.

    Kaks' opettajaa siellä on.
    Käy toinen hiljaa hiiviskellen
    Ja haastaa äänin lemmekkäin
    Ja katsoo meihin hymyellen.
    On Rakkaus se. Mutt' Tuska on
    Tuon toisen nimi suloton.

    On kuin he joskus vieroisi
    Ja kulkis toistaan karttamalla;
    Mutt' pian taas he kohtaavat
    Ja tervehtivät suudelmalla,
    Ja ovat silloin tosiaan
    Kuin kaksoisveljet konsanaan.

    Jos ahkeroin, he sanovat,
    Niin pian siirryn luokaltani
    Ja joudun sille, jolla on
    Vaan yksin Rakkaus oppaanani.
    Siks' kaikin voimin ahkeroin,
    Mä että sille päästä voin.

    Mut Tuskankin on koulussa
    Mun terveellistä opiskella,
    Ja häntä tulee paljosta
    Mun kiittää mielell' iloisella,
    Mut Rakkauden ihanan
    Mä kouluun yhä halajan.

    Siks' ponnistelen aina vaan,
    En moiti hitaisuutta ajan.
    Mä tiedän, että kerran voin
    Luo päästä armaan opettajan,
    Ja silloin päättyy Tuskan työ,
    Iki-Rakkauden hetki lyö."

XI LUKU

Pitkäksi ajaksi riitti lapsille tästä hauskasta illasta puhumisen ja ilon aihetta. Dorry sanoi toivovansa, että jokaisella viikolla olisi Valentin-päivänsä.

"Etkö luule että Pyhä Valentin väsyisi runojen kirjoittamiseen?" kysyi Katy. Mutta hänellä oli myöskin ollut hauskaa, ja virkistävä muisto siitä auttoi häntä kestämään pitkän kylmän talven.

Sinä vuonna oli myöhäinen kevät, mutta kesä oli lämmin, kun se kerran saapui. Kuumuus vaivasi Katyä kovin. Hän ei voinut vaihtaa istuinpaikkaa ikkunasta toiselle ja nauttia kuten muut tuulenhengestä. Pitkät paahtavat päivät heikensivät ja kuihduttivat häntä. Katyn pää alkoi riippua, ja hän näytti lakastuvan kuin kukkaset puutarhassa. Hän oli tosiaankin onnettomampi kuin ne, sillä niitä Santeri joka ilta kasteli, jota vastoin kukaan ei kyennyt kastelukannulla valamaan hänelle huojennusta, jota hän kaipasi, — kylmää, raitista ilmaa.

Ei ollut helppoa olla hyväntuulinen tällaisten olosuhteiden vallitessa, ja tuskin kukaan olisi saattanut moittia Katyä, jos hän joskus olisi unohtanut päätöksensä ja ollut kärttyisä ja tuskastunut. Mutta hän ei sitä unohtanut — ei ainakaan usein. Silloin tällöin oli pahoja päiviä, jolloin hän oli alakuloinen ja onneton. Mutta Katyn pitkä kouluvuosi oli opettanut hänelle itsensähillitsemistä, ja yleensä kantoi hän vastuksensa kärsivällisesti. Hän ei kuitenkaan voinut välttää sitä, että hän kävi kalpeaksi ja laihaksi, ja isä havaitsi suureksi surukseen, että mitä pitemmälle kesä kului, sitä vähemmäksi hävisi myöskin Katyn lukemis-, opiskelemis- ja ompelemishalu, ja tunnittain hän vain istui käsivarret ristissä ajatuksiinsa vaipuneena ja tuijottaen ikkunasta ulos.

Isä koetti viedä häntä ajelemaan, mutta liike ja nosteleminen tuotti niin paljon tuskaa, että Katy pyysi isää jättämään nämä yritykset. Täten ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa viileämpää ilmaa. Kesä kului vaivalloisesti, ja kaikki Katyn ystävät iloitsivat, kun se oli mennyt.

Kun syyskuu saapui viileine aamuineen ja iltoineen, raittiine havumetsältä tuoksuvine tuulineen, näytti kaikki taas virkoovan, ja Katy niitten joukossa. Hän alkoi virkata pitsiä ja lukea. Jonkun ajan kuluttua hän keräsi taaskin kirjansa ja koetti opiskella, niinkuin Helena-serkku oli neuvonut, mutta monet joutilaat päivät olivat aiheuttaneet sen, että työ tuntui vaikeammalta kuin ennen.

"Näethän, unohdan kaiken, mitä olen osannut", sanoi hän, "ja Clover alkaa tällä lukukaudella, enkä soisi hänen pääsevän paljon edelle minusta. Isä, etkö luule, että herra Berger tahtoisi tulla tänne? Hänhän käy joskus kodeissakin opettamassa."

"Luulen hänen tulevan, jos pyydämme", sanoi tohtori Carr hyvillään siitä, että Katyssä heräsi jälleen jotakin elämänhalun tapaista.

Siten asia järjestettiinkin. Herra Berger tuli kahdesti viikossa ja istui ison tuolin vieressä korjaten Katyn kirjoituksia ja harjoittaen ääntämistä ja verbien taivutuksia. Hän oli vanha, pieni ranskalainen, joka vilkkaudellaan osasi tehdä tuntinsa miellyttäviksi.

"Te teette työtä enemmän kuin ennen, neitiseni", sanoi hän eräänä päivänä, "jos jatkatte näin, tulee teistä paras oppilaani. Ja jos selän loukkaantuminen saattoi teidät ahkeraan opiskeluun, olisi hyvä, jos muutkin nuorista neideistäni vioittaisivat selkänsä."

Katy naurahti. Mutta huolimatta herra Bergeristä ja hänen tunneistaan, ja huolimatta Katyn ponnistuksista pysyä iloisena ja toimeliaana oli toinen talvi paljoa kovempi kuin ensimäinen. Niin on usein sairaitten ihmisten laita. Sairauden ensi aikoina on jonkinlainen kiihtyminen ja hermostuneisuus suurena apuna. Mutta kun kuukaudet jatkuvat samallaisina, niin kaikki rupeaa tuntumaan kyllästyttävän vanhalta ja ikävältä; silloin tahtoo rohkeinkin lannistua ja mieli käydä apeaksi. Kevät näytti Katyn mielestä olevan niin kaukana, kaukana.

"Toivon että jotakin tapahtuisi", sanoi hän usein itsekseen. Ja jotakin olikin tapahtumassa. Mutta hän ei aavistanutkaan, mitä se oli.

"Katy", sanoi Clover tullen eräänä marraskuun päivänä huoneeseen, "tiedätkö, missä kanvertti on? Izzie-tädillä on hirveä päänkivistys."

"En", vastasi Katy, "en tiedä. Tai, odota Clover, muistelen kuin Debby olisi haeskellut sitä eräänä päivänä. Ehkä löydät sen hänen huoneestaan."

"Merkillistä", puheli hän yksinään, kun Clover oli mennyt, "en muista
Izzie-tädillä koskaan ennen olleen päänpakotusta."

"Kuinka Izzie-täti voi?" kysyi hän, kun isä tuli sisään puolenpäivän aikaan.

"En oikein tiedä. Hänellä on kuumetta ja kova tuska päässä. Olen sanonut, että hänen olisi parasta olla pitkällään eikä nousta tänä iltana. Vanha Mary tulee sinut riisumaan. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, lapseni?"

"E-ei!" sanoi Katy epäröivästi. Mutta hänellä oli sitä vastaan. Izzie-täti oli tottunut hänen tapoihinsa. Ei kukaan soveltunut hänelle niin hyvin.

"Tuntuu niin oudolta selittää, miten kaikki pienet asiat ovat tehtävät", huomautti hän Cloverille melkein tyytymättömästi.

Vieläkin oudommalta tuntui, kun seuraava päivä valkeni ja moni seuraava senkin jälkeen, eikä Izzie-täti vieläkään tullut hänen luokseen. Poistuessaan onni kirkastuu meille. Ensi kerran Katy huomasi nyt, kuinka paljon hän oli oppinut luottamaan tätiinsä. Hän kaipasi häntä hirveästi.

"Milloinka Izzie-täti paranee?" kysyi hän isältään, "minä kaipaan häntä niin kovin."

"Me kaikki kaipaamme häntä", sanoi tohtori Carr, joka näytti levottomalta ja alakuloiselta.

"Onko hän hyvin sairas?" kysyi Katy hämmästyneenä isänsä kasvojen ilmeestä.

"Pelkään että niin on laita", vastasi hän. "Aion hankkia varsinaisen sairaanhoitajan hänelle."

Izzie-tädin tauti todettiin lavantaudiksi. Lääkärit määräsivät, että kodissa tuli vallita hiljaisuuden, joten Hanna, Dorry ja Filip lähetettiin rouva Hallin luo. Elsien ja Cloverin olisi myöskin ollut mentävä, mutta he pyysivät niin hartaasti ja lupasivat käyttäytyä hyvin, niin että isä lopulta antoi heille luvan jäädä kotiin. Pienet tyttökullat hiipivät huoneissa varpaillaan niin hiljaa kuin hiiret, kuiskuttelivat toisilleen ja palvelivat Katyä, joka olisi tuntenut olevansa sangen yksin ilman heitä, sillä kaikki muut ajattelivat vain Izzie-tätiä.

Se oli sekavaa ja surullista aikaa. Nuo kolme siskoa eivät juuri tienneet paljoakaan sairaudesta, mutta isän synkät kasvot ja hiljaiseksi komennettu koti painoivat heidän mieliään, ja he kaipasivat kovin toisia lapsia.

"Voi kultaseni!" huokasi Elsie. "Kuinka toivonkaan Izzie-tädin pikaista paranemista!"

"Emmekö olekin hänelle hyviä, kun hän paranee?" sanoi Clover. "En koskaan enää jätä kalossiani hattunaulakon alle, sillä hän ei pidä siitä. Ja minä haen kaikki krokettipallot ja panen ne laatikkoon joka ilta."

Heidän päähänsä ei koskaan pälkähtänyt, ettei Izzie-täti mahdollisesti paranisikaan. Pikku ihmiset ovat taipuvaisia luulemaan, että aikuiset ovat niin vankkoja ja isoja, ettei heille saata mitään tapahtua.

Katy tuli yhä levottomammaksi. Hän ei kuitenkaan täydelleen käsittänyt asian vakavuutta. Eräänä aamuna se kumminkin yllätti hänet kuin äkkinäinen raju isku, sillä herätessään huomasi hän vanhan Maryn esiliina silmillä hiljaa itkevän hänen vuoteensa vieressä. Izzie-täti oli kuollut yöllä!

Kaikki heidän ystävälliset, katuvaiset ajatuksensa, heidän päätöksensä tehdä hänelle mieliksi, heidän suunnitelmansa täyttää hänen toiveensa ja säästää hänen vaivojaan myöhästyivät! Ensi kerran nämä kolme pikku tyttöstä huomasivat, kuinka hyvä ystävä Izzie-täti oli heille ollut. Hänen ikävät tapansa olivat nyt kaikki unohtuneet. He saattoivat muistaa ainoastaan niitä monia hyviä tekoja, joita hän oli heille tehnyt heidän pienuudestaan asti. Kuinka he nyt toivoivatkaan, etteivät koskaan olisi kiusanneet häntä eivätkä koskaan sanoneet katkeria sanoja hänestä! Mutta toivominenhan ei mitään hyödyttänyt.

"Mitä me voimme tehdä ilman Izzie-tätiä?" ajatteli Katy itkiessään itsensä nukuksiin sinä yönä. Ja sama kysymys palasi yhä uudelleen hänen mieleensä, kun hautajaiset olivat ohi, pienokaiset palanneet rouva Hallin luota, ja kaikki taas kulki tavallista latuaan.

Moneen päivään ei hän nähnyt isäänsä ollenkaan. Clover kertoi, että isä näytti hyvin väsyneeltä ja puhui tuskin sanaakaan.

"Ei paljon. Hän sanoi ettei hänen ollut nälkä. Ja rouva Jacksonin poika tuli häntä noutamaan, ennenkuin olimme ennättäneet lopettaa ateriamme."

"Voi Jumalani!" huokasi Katy, "kun ei vain hänkin sairastuisi. Kylläpä nyt sataa! Clover, kai sinä menet alas ja haet isän tohvelit valkean ääreen lämpenemään. Voi, ja pyydä Debbyn valmistamaan paahdettua leipää kerman ja teen kanssa. Isä pitää paahtoleivästä."

Teen jälkeen tohtori Carr tuli yläkertaan istumaan hetkeksi Katyn huoneeseen. Hän kävi siellä useinkin, mutta tämä oli ensi kerta Izzie-tädin kuoleman jälkeen. Katy tutki hänen kasvojaan levottomana. Ne näyttivät viime aikoina käyneen vanhoiksi, ja niillä oli surullinen ilme, joka koski hänen sydämeensä. Hän toivoi voivansa tehdä jotakin isälleen, mutta hän ei kyennyt muuhun, kuin kohentamaan valkeata ja tarttumaan isän käteen ja sitten silittelemään sitä hellästi omillaan. Se ei tosiaankaan ollut paljon, mutta luulen isän siitä pitäneen.

"Voi, emme juuri mitään!" sanoi Katy. "Opettelin ranskan läksyäni aamulla. Ja koulusta päästyään Elsie ja Hanna toivat tänne tilkkupeitteensä ja me pidimme talkoot. Siinä kaikki!"

"Olen miettinyt, kuinka järjestäisimme taloutemme", sanoi tohtori Carr. "Tietystihän meidän on otettava joku sitä hoitamaan. Mutta ei ole helppoa löytää sopivaa henkilöä. Rouva Hall tuntee erään naisen, joka saattaisi soveltua, mutta hän on nyt Lännessä, ja vasta viikon tai parin kuluttua saisimme häneltä tietoja. Luuletko että tulette toimeen näin nämä muutamat päivät?"

"Voi, isä!" huudahti Katy pelästyneenä, "onko meidän välttämättä otettava joku vieras?"

"Mitenkä muuten luulet meidän kykenevän järjestämään asiamme? Clover on liian nuori taloudenhoitajaksi. Ja hänhän sitä paitsi on koulussa kaiket päivät."

"En tiedä, en ollut ajatellut sitä", sanoi Katy hämmästyneellä äänensävyllä.

Mutta hän ajatteli sitä koko sen illan ja ensimäiseksi aamulla herättyään.

"Isä", sanoi hän saadessaan taas puhella isänsä kanssa kahden. "Olen ajatellut eileniltaista keskusteluamme taloudenhoitajasta, ymmärräthän. Ja minä toivon, ettet ottaisi ketään. Enkö minä saisi koettaa? Luulen todella kykeneväni siihen."

"Mutta mitenkä?" kysyi tohtori Carr hyvin hämmästyneenä. "En todellakaan käsitä. Ehkä, jos olisit terve ja vankka — mutta, Katy, sittenkin olisit liian nuori semmoiseen toimeen."

"Täytän neljätoista kahden viikon kuluttua", sanoi Katy ojentautuen suoraksi. "Ja isä, jos minä olisin terve, kävisin koulua enkä silloin tietystikään joutaisi taloustoimiin. Kerron sinulle suunnitelmastani. Olen miettinyt sitä koko päivän. Debby ja Bridget ovat olleet meillä niin kauan, että he tuntevat kaikki Izzie-tädin tavat, ja he ovat niin huomaavaisia, että heille tarvitsee sanoa vain sananen silloin tällöin. Mikseivät he tarpeen vaatiessa saattaisi tulla tänne minun luokseni yhtä hyvin kuin minä mennä heidän luokseen? Clover ja Mary pitävät kyllä silmällä, jos jotakin olisi epäkunnossa. Ja et kai sinä välittäisi, vaikka asiat ensi aluksi olisivatkin vähän hullusti, sillä minähän opettelisin koko ajan. Annahan minun koettaa! Olisi niin hauskaa, jos olisi jotakin ajattelemista, kun istun täällä yksikseni. Olisihan paljoa parempi, ettei talossa olisi vierasta ihmistä, joka ei tunne lapsia eikä muutakaan. Aivan varmasti se tekisi minut onnellisemmaksi. Isä, ole hyvä, sano 'kyllä', — ole niin hyvä, sano!"

"Se on liikaa sinulle, aivan liikaa", vastasi tohtori Carr. Muttei ollut helppoa vastustaa Katyn sanoja "ole hyvä, ole hyvä!" ja hetken kuluttua asia ratkaistiin. —

"No niin, lemmikkini, saat koettaa, vaikka epäilen kokeen tulosta. Sanon rouva Hallille, että hän lykkäisi Wisconsiin kirjoittamisensa kuukaudeksi, ja me tahdomme kokeilla."

"Lapsiparka, hän koettaa riistää ajatuksensa itsestään", mumisi isä astellessaan alakertaan. "Kuukauden lopussa hän on iloinen päästessään koko asiasta."

Mutta isä erehtyi. Kuukauden lopussa Katy oli innokas jatkamaan.
Siten isä sanoi: "No hyvä, koettakoon kevääseen asti."

Eikä se ollutkaan niin vaikeata työtä, kuin olisi luullut. Katyllä oli paljon hiljaista ajatusaikaa. Lapset olivat koulussa koko päivän, ja ainoastaan muutamat vieraat häiritsivät häntä, joten hän saattoi jakaa aikansa ja pysyä suunnitelmassaan. Se on aina taloudenhoitajalle suurena apuna.

Palvelijat olivat tarkalleen omaksuneet Izzie-tädin täsmällisen säännölliset tavat, niin että talossa näytti kaikki menevän itsestään. Kuten Katy oli sanonut, tarvittiin vain jokunen sana Debbylle ja Bridgetille silloin tällöin.

Heti aamiaisen jälkeen, kun astiat oli pesty ja asetettu paikoilleen, oli Debbyllä tapana pukeutua puhtaaseen esiliinaan ja tulla ylös ohjeita saamaan. Ensiksi se oli Katystä hyvin hauskaa. Mutta monet kerrat määrättyään päivälliset alkoi se hänestä tuntua väsyttävältä. Hän ei koskaan nähnyt ruokia niiden valmistuttua, ja kokematon kun oli, näytti hänestä mahdottomalta keksiä kyllin vaihtelevia lajeja.

"Annahan kun katson — paahtopaistia — lammaspaistia — keitettyjä kananpoikia", sanoi hän laskien sormillaan, "paahtopaistia — lammaspaistia — keitettyjä kananpoikia. Debby, voisitko paistaa kananpoikia? Hyvänen aika! Kunpa joku keksisi jonkun uuden eläimen! Mihin ovat kaikki syötävät ruoka-aineet joutuneetkaan, en voi keksiä uusia!"

Sitten Katy lähetti hakemaan kaikki talon keittokirjat ja selaili niitä tunnin verran, kunnes hänen ruokahalunsa oli kokonaan mennyttä, aivankuin hän olisi syönyt kaksikymmentä päivällistä. Debby parka oppi pelkäämään näitä kirjoja. Hän seisoi oven pielessä iloiset punaiset kasvot kurtussa, kun Katy luki ääneen jotakin mahdottomalta kuuluvaa ohjetta.

"Debby, tämä tuntuu herkulliselta, toivon että koettaisit sitä. Ota neljä litraa ostereita, puoli kiloa härän lihaa, kuusitoista sodabiskettiä, kahden sitrunan mehu, neljä neilikkaa, lasillinen valkoviiniä, yksi meiramin oksa, yksi ajuruohon oksa, yksi laakerin oksa, yksi pilkottu ruoholaukka — —"

"Voi, etkö tiedä, Debby? Se on jotakin aivan tavallista, sillä se on melkein kaikissa keitto-ohjeissa."

"Ei, neiti Katy, en koskaan ennen ole kuullut sellaista puhuttavan.
Neiti Carr ei antanut minulle 'laukkaa' ollenkaan, ei ollenkaan."

"Hyvänen aika, kuinka kiusallista!" Katy itki käännellen kirjan lehtiä. "Sitten on meidän koetettava jotakin muuta."

Debby-parka! Jollei hän olisi rakastanut Katyä niin paljon, luulen että hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut. Mutta hän kantoi koettelemuksensa nöyrästi, lukuunottamatta että hän vähän murahteli ollessaan kahden Bridgetin kanssa. Tohtori Carr sai syödä monellaisia merkillisiä ruokia niinä päivinä, mutta hän ei siitä välittänyt, ja lapset nauttivat niistä. Päivällisaika muodostui aivan mieltäkiinnittäväksi, kun ei kukaan saattanut varmasti sanoa, mistä ruokalajit olivat valmistetut. Dorry, joka oli kuin mikäkin tohtori Livingstone outojen ruokalajien alalla, teki aina ensimäisen kokeen, ja jos hän sanoi sen olevan hyvää, noudattivat toiset hänen esimerkkiään.

Jonkun ajan kuluttua Katy tuli viisaammaksi. Hän lakkasi kiusaamasta Debbyä uusilla ruokalajeilla, ja Carrin perhe palasi yksinkertaisiin paistoksiin ja keitoksiin kaikkien asianomaisten iloksi. Mutta sitten alkoi toinen koettelemusten sarja. Katy sai käsiinsä "Vatsa" nimisen kirjan, ja hänet valtasi tarpeellisen ravinnon into. Hän kehoitti Cloveria ja muita lapsia luopumaan sokerista, voista, lihaliemestä, vanukaskastikkeesta, tattarikakuista ja piiraista sekä melkein kaikesta, mistä he erikoisesti pitivät. Keitetty riisi oli hänestä järkevintä jälkiruokaa, ja hän määräsi sitä niin usein, että Hanna ja Dorry nostivat kapinan, ja tohtori oli pakoitettu sekaantumaan asiaan.

"Rakas lapseni, sinä kovin liioittelet", sanoi hän, kun Katy avasi kirjansa valmiina selittämään näkökantaansa. "Olen hyvilläni siitä, että lapset syövät yksinkertaista ruokaa, mutta viisi kertaa viikossa keitettyä riisiä on todellakin liikaa."

Katy huokasi, mutta alistui. Myöhemmin keväällä hän sai suuren levottomuuden puuskan ja lähetti Cloverin alituisesti Debbyltä kysymään, eikö leipä palanut tai eivätkö säilykkeet käyneet astioissaan. Hän kiusasi myöskin lapsia käyttämään päällyskenkiä ja päällystakkeja ja käyttäytyi, niinkuin kaiken maailman huolet olisivat olleet hänen hartioillaan.

Mutta ne kaikki olivat vain alottelijain luonnollisia erehdyksiä. Katyllä oli niin tosi harrastus, että hän väkisinkin edistyi. Joka kuukausi opetti hänet vain yhä paremmin toimimaan. Kaikki alkoi sujua tasaisemmin. Hänen huolensa lakkasivat häntä kuluttamasta. Tohtori Carr tarkastaessaan Katyn kasvojen lisääntyvää iloisuutta ja liikkeitten reippautta huomasi kokeen onnistuneen. Ei puhuttu enää mitään "jostakin toisesta", ja isosta tuolistaan yläkerrassa piti Katy talon ohjakset varmoissa käsissään.

XII LUKU

Oli ihana varhainen kesäkuun aamu. Lämmin tuuli ravisteli puita, joita peitti puoliauenneitten lehtien muodostama tiheä verho, joka oli kuin suihkulähteenä korkealla ilmaan kohoava vihreä vesisuihku. Tohtori Carrin pääovi oli selällään. Seurusteluhuoneen ikkunasta kuului pianoharjoituksia, ja portailla nupullisten ruusujen alla istui pieni tyttönen ommellen ahkerasti.

Se oli Clover, vieläkin pieni Clover, vaikka enemmän kuin kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun näimme hänet viimeksi, ja nyt hän oli jo yli neljäntoista. Cloverista ei nähtävästi koskaan isoa ihmistä tulisikaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja suloiset kuin ennenkin ja hänen omenanpunaiset poskensa yhä verevät. Mutta ruskeat palmikot olivat sidotut pyöreäksi nutturaksi, ja lapselliset kasvot olivat muuttuneet melkein naiselliseksi. Vanha Mary selitti, että neiti Clover oli tulemaisillaan aivan neitimäiseksi, ja neiti Clover oli täysin tietoinen asiasta ja kovin tyytyväinen siihen. Hänestä oli hauskaa panna tukkansa nutturalle ja hyvin tärkeätä saada hameensa niin pitkäksi, että se ulottui vähän kengänvarsien ylitse. Hän ei myöskään enää käyttänyt pitsikauluksia, vaan sen sijaan kapeita kauluksia ja pieniä kalvosimia isoine nappeineen. Näistä napeista, jotka olivat Helena-serkun lahjoittamat, Clover piti enemmän kuin mistään muista tavaroistaan. Isä sanoi että hän varmaankin vei ne mukaansa vuoteeseenkin, mutta tietysti isä vain laski leikkiä, vaikkei Cloveria tosiaankaan päiväseen aikaan koskaan nähty ilman niitä. Vähän väliä hän ommellessaan katsahti rakkaisiin nappeihinsa, ja silloin tällöin laski hän työnsä käsistään kääntääkseen ne parempaan asentoon tai lempeästi koskettaakseen niitä etusormellaan.

Yhtäkkiä aukeni sivuportti ja Filip ilmestyi talon takaa siihen. Hänestä oli tullut iso poika. Kaikki hänen sievät lapsenkiharansa olivat hävinneet, ja hänen mekkonsa sijalle oli ilmestynyt takki ja housut. Hänellä oli jotakin kädessään. Mitä se oli, sitä ei Clover voinut nähdä.

"Olen menossa yläkertaan kysymään Katyltä, ovatko nämä kypsiä", vastasi Filip näyttäen muutamia viinimarjoja, joissa oli hienoja punaisia viiruja.

"No, eihän ne tietystikään ole kypsiä!" sanoi Clover pistäen yhden suuhunsa. "Etkö voi mausta päättää? Nehän ovat aivan raakoja."

"En välitä sinun sanoistasi, jos Katy sanoo niitten olevan kypsiä, minä syön ne", vastasi Filip vastustellen ja astui sisään.

"Mitä Filip tahtoo?" kysyi Elsie avaten seurusteluhuoneen oven
Filipin mennessä yläkertaan.

"Kuinka tarkasti hän nykyisin kaikkea kyseleekin", sanoi Elsie, "hän pelkää toista lääkeannosta."

"Varmaankin hän pelkää", vastasi Clover nauraen. "Hanna sanoi, ettei hän koskaan elämässään ole niin pelännyt kuin isän kutsuessa heitä ja nähdessään hänen seisovan pullo toisessa ja lusikka toisessa kädessä."

"Niin", jatkoi Elsie, "ja Dorry piti sitä suussaan hyvin kauan ja meni sitten nurkan taakse sylkemään sen pois. Isä sanoi, että hänen teki mielensä antaa hänelle toinen lusikallinen, mutta kun hän muisti, että Dorryn suu maistuu pahalta paljon kauemmin kuin toisten, niin ei hän antanutkaan. Eikö se sinustakin ollut kamala rangaistus? Minusta se ainakin oli?"

"Kyllä, mutta se oli hyväksi, sillä ei kukaan heistä sen jälkeen ole koskenut raakoihin karviaismarjoihin. Oletko jo kyllin harjoittanut soittoasi? En luule että tuntiakaan on vielä kulunut."

"Oh, ei olekaan — ainoastaan kaksikymmentäviisi minuuttia. Mutta Katy kielsi minun istumasta enempää kuin puoli tuntia kerrallaan ja käski nousemaan välillä juoksentelemaan. Aion kävellä kahdesti portille ja takaisin. Lupasin sen hänelle." Ja Elsie läksi, mennessään taputellen käsiään reippaasti edessään ja selkänsä takana.

"Mitä Bridget tekee isän huoneessa", kysyi hän, kun hän tuli toisen kerran takaisin.

"Hän tomuuttaa jotakin ikkunasta. Ovatko palvelijat siellä? Minä luulin heidän puhdistavan ruokailuhuonetta."

"He puhdistavat molempia. Katy sanoi että nyt oli hyvä tilaisuus isän poissa ollessa, joten hän käski ottaa matot irti molemmissa huoneista heti. Tänään ei ole varsinaista päivällistäkään, ainoastaan voileipää, maitoa ja kylmää liikkiötä Katyn huoneessa, sillä Debby auttaa myöskin, jotta ehtisivät siivota ja siten säästäisivät isää kaikesta hälinästä. Ja katso", näyttäen ompelustaan, "Katy valmistaa uutta päällystä isän neulatyynyyn ja minä päärmään sen ympärille reunustaa."

"Kuinka kauniisti sinä päärmäätkään!" sanoi Elsie. "Jospa minullakin olisi jotakin isän huoneeseen. Onhan minulla pesukaluston alustat, mutta saippua-astian alusta ei ole vielä valmis. Luuletko että saisin sen valmiiksi, jos Katy vapauttaisi minut lopputunniksi harjoittamasta soittoani? Aion kysyä sitä häneltä."

"Nyt hän soittaa kelloa!" sanoi Clover, kun ylhäältä kuului kilinää.
"Kysyn häneltä, jos tahdot."

"Ei, anna minun mennä. Tahdon tietää, mitä hän tarvitsee." Mutta Clover oli jo puolitiessä eteisen poikki, ja kumpasetkin tytöt juoksivat sinne vierekkäin. Aina he vähän kilpailivat, kumpiko ennättäisi Katyn luo vastaamaan kellon soittoon. Molemmat tahtoivat mielellään palvella häntä.

Katy tuli jo heitä vastaan heidän astuessaan sisään. Ei jaloillaan — siihen hän mahdollisesti kykenisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa — vaan tuolilla, jossa oli isot pyörät ja jolla hän kuletti itseään huoneen poikki. Tämä tuoli tuotti hänelle suuren mukavuuden. Siinä hän saattoi kulkea vaatesäiliöönsä ja laatikoilleen sekä toimittaa pieniä askareitaan vaivaamatta ketään. Vasta viime aikoina oli hän kyennyt sitä käyttämään. Tohtori Carrin mielestä se oli toivoa herättävä merkki, mutta hän ei ollut koskaan puhunut siitä Katylle. Katy oli vihdoinkin tottunut sairaan elämään ja oli iloinen, ja tohtorin mielestä ei olisi ollut viisasta saattaa häntä levottomaksi herättämällä toiveita, jotka mahdollisesti kaikesta huolimatta saattaisivat päättyä uusiin pettymyksiin.

Hän vastaanotti tytöt iloisesti hymyillen, kun he tulivat huoneeseen, ja sanoi:

"Oi, Clover, sinuahan minä soitin. Pelkään että Bridget sekoittelee isän pöydällä olevat tavarat. Näethän, isä toivoo että ne saisivat olla paikoillaan. Tahdotko olla hyvä ja muistuttaa häntä, ettei hän saa koskea niihin ollenkaan? Kun matot on pantu paikoilleen, pyydän sinua tomuttamaan pöydän, jotta tietäisit varmasti kaiken tulevan oikeille paikoilleen. Tahdotko?"

"Tietysti minä tahdon!" sanoi Clover, joka oli kuin emännäksi syntynyt ja mielellään toimi Katyn pääministerinä. "Enkö saa tuoda sinulle myöskin neulatyynyä, kun kerran menen sinne."

"Katy", sanoi Elsie, "pesualustat olen melkein valmistanut ja tahtoisin päättää ne ja asettaa isän pesukaapille ennen hänen paluutaan. Enkö saa keskeyttää soittoani ja sen sijaan tuoda käsityötäni tänne?"

"Onko sinulla sitten kyllin aikaa oppia harjoitukset ennen neiti
Philipsin tuloa, jos nyt keskeytät?"

"No niin, minusta tuntuu, että voit yhtä hyvin keskeyttää kuin jatkaakin. Ja rakas Elsie, juokse ensiksi isän huoneeseen tuomaan minulle hänen pöytälaatikkonsa. Tahdon järjestää sen itse."

Elsie meni iloisesti. Hän asetti laatikon Katyn syliin, ja Katy alkoi tomuttaa ja järjestää sen sisällystä. Kohta tuli Cloverkin heidän luokseen.

"Tässä on tyyny", sanoi hän. "Nythän meillä on hauskaa ja hiljaista yhdessä. Pidän paljon tällaisista päivistä, jolloin kukaan ei tule meitä keskeyttämään."

Hänen puhuessaan kuului kolkutusta ovelta. Katy huusi "sisään." Ja sinne tuli pitkä, leveäharteinen poika juhlallisine, järkevine kasvoineen ja kantoi molemmin käsin pientä kelloa. Se oli Dorry. Hän oli kasvanut hyvin paljon siitä, kun viimeksi hänet näimme, ja oli monessa suhteessa edistynyt. Muun muassa oli hän kehittänyt koneopillisia taipumuksiaan.

"Katy, tämä on sinun kellosi", sanoi hän. "Olen korjannut sen, joten se lyö aivan oikein. Mutta sinun tulee varoa, ettet kosketa lyömäriä pannessasi heilurin liikkeelle."

"Oletko tosiaankin?" kysyi Katy. "No, Dorry, sinähän olet koko nero!
Olen kovasti kiitollinen."

"Se on neljää minuuttia vailla yksitoista nyt", jatkoi Dorry, "joten se lyö melkein kohta. Minun on kai parasta jäädä tänne kuuntelemaan, että varmasti tiedän sen lyövän oikein. Mutta vain siinä tapauksessa", jatkoi hän kohteliaasti, "etten häiritse, ja jos mielelläsi tahdot."

"Ei minulla koskaan ole niin kiirettä, etten tahtoisi sinua jäämään, vanha ystäväni", sanoi Katy silittäen hänen käsivarttaan. "Kas tässä, tämä laatikko on nyt siivottu. Etkö tahtoisi kantaa sen isän huoneeseen ja asettaa sen pöytään paikoilleen! Sinun kätesihän ovat vankemmat kuin Elsien."

Mutta voi! Se ei pysähtänytkään yhteentoista. Se jatkoi — kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista!

"Hyvänen aika!" sanoi Clover, "mitähän tämä tarkoittaa? Se lyö vähintäinkin jo ylihuomenta."

Dorry tuijotti suu auki kelloon, joka yhä vain löi aivankuin se olisi kuortaan halkonut. Elsie laski ja huusi nauraen:

"Kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi, — voi, Dorry! Kolmekymmentäkaksi!
Kolmekymmentäkolme! Kolmekymmentäneljä!"

Sitten he kaikki alkoivat laskea. Dorry tarttui kelloon — heilutti sitä, löi sitä, käänsi sen ylösalaisin. Mutta sen kova väräjävä ääni jatkui vain, niinkuin se kerran päästyään tapoihinsa olisi aikonut jatkaa, kunnes väsyisi. Vihdoinkin satakolmekymmentä kertaa lyötyään se lopetti yhtäkkiä, ja Dorry kasvot hämmästyksestä punaisina katseli nauravaa seuruetta.

"Sehän nyt on merkillistä", sanoi hän, "mutta luulen ettei se johdu siitä, mitä minä sille tein. Minä voin sen kyllä korjata, jos annat minun koettaa uudelleen. Katy, saanko? Lupaan etten säre sitä."

Katy epäröi hetkisen. Clover veti häntä hihasta ja kuiskasi: "Älä anna!" Huomattuaan Dorryn kasvoilla alakuloisen ilmeen, teki hän päätöksensä.

"Kyllä, Dorry, ota se. Uskon sinun olevan varovaisen. Mutta, jos olisin sinun sijassasi, veisin sen ihan ensiksi kelloseppä Wetherellille ja neuvottelisin hänen kanssaan. Yhdessä te voitte keksiä tepsivän keinon. Etkö luule niin?"

"Ehkä", sanoi Dorry, "tahdon koettaa." Sitten hän erosi kello kainalossa, ja Clover huusi hänelle kiusoitellen:

"En suinkaan", sanoi Dorry. Kaksi vuotta sitten ei hän olisi niin hyväntahtoisesti sietänyt itselleen naurettavan.

"Miten sinä saatoitkaan antaa kellosi uudestaan?" sanoi Clover heti oven sulkeuduttua. "Hän turmelee sen. Sinähän pidät siitä niin paljon."

"Ajattelin että hän tuntisi olevansa kovin masentunut, ellen antaisi hänen koettaa", vastasi Katy sävyisästi, "en usko hänen sitä turmelevan. Wetherellin apulainen pitää Dorrysta, ja hän varmaankin näyttää hänelle, mitä sille on tehtävä."

"Olit sangen kiltti, kun annoit", vastasi Clover, "mutta jos se olisi ollut minun, en luule että olisin antanut."

Juuri silloin aukesi ovi, ja Hanna törmäsi sisään kahta vuotta pitempänä, muutta muuten aivan entisellään.

"Voi, Katy!" sanoi hän hengästyneenä, "etkö olisi niin hyvä ja sanoisi Filipille, ettei hän pesisi kananpoikia sadevesitynnörissä. Hän on jo pannut sinne kaikki kirjavaan lajiin kuuluvat — ja on juuri panemaisillaan valkean lajinkin poikaset. Luulen että yksi pieni poikanen on jo kuollut." —

"Voi, hän ei saa — tietystikään hän ei saa!" sanoi Katy. "Kuinka sellainen on hänen päähänsä pälkähtänyt?"

"Hän sanoo että ne ovat likaisia, sillä ne ovat juuri kuoriutuneet, ja hän väittää, että niiden keltainen väri on munanruskuaista. Sanoin hänelle, ettei niin ole laita, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa." Ja Hanna väänteli käsiään.

"Clover", huudahti Katy, "etkö juoksisi käskemään Filipiä minun puheilleni? Puhu kauniisti, ymmärräthän?"

"Minähän puhuin kauniisti, oikein kauniisti, mutta siitä ei ollut apua", sanoi Hanna, johon kananpojille tehty julmuus oli nähtävästi syvästi vaikuttanut.

"Mikä ilkiö Filipistä tuleekaan!" sanoi Elsie. "Isä sanoo että hänen nimensä tulisi olla 'Pickle'." [Pickle = päälurjus]

"Pickles-säilykkeet [pickles = etikkasäilykkeet] saattavat joskus olla sangen hyviä, kuten tiedätte", vastasi Katy nauraen.

Pian tuli Filip Cloverin seuraamana. Hän näytti vähän uhkamieliseltä, mutta Katy ymmärsi kohdella häntä oikein. Hän nosti Filipin polvelleen — siitä Filip piti kovin, vaikka olikin jo iso poika — ja puhui hänelle pienistä vapisevista kananpoika-paroista niin hellästi, että Filipin sydän aivan suli.

"Ei minun tarkoitukseni ollut tehdä niille pahaa, ihan totta", sanoi hän, "mutta ne olivat kaikki likaisia ja keltaisia — munaisia, näethän, ja ajattelin että olisi mieleesi, jos pesisin ne."

"Mutta Filip, ei se ole munaa — ne ovat vain pieniä puhtaita pikku höyheniä, samallaisia kuin kanarialinnun siivet."

"Kyllä. Ja nyt on poikasilla niin kylmä, ja ne ovat niin avuttomia, niinkuin sinustakin tuntuisi, jos putoaisit lammikkoon, eikä kukaan sitten antaisi sinulle kuivia vaatteita. Eiköhän sinun pitäisi mennä niitä lämmittelemään?"

"No — käsissäsi, hyvin hellävaroen. Ja sitten minä antaisin niiden juosta päivänpaisteessa."

"Minä teen niin", sanoi Filip laskeutuen hänen polveltaan. "Mutta suutele minua ensin, sillä eihän minun tarkoitukseni ollut paha." Filip piti paljon Katystä. Neiti Petingill sanoi salaisuuden olleen siinä, ettei Katy pyrkinyt hallitsemaan poikaa, vaan koetti aina olla ystävällinen ja hyvä eikä loukannut Filipin tunteita.

Ennenkuin Filipin kenkien kapse oli ehtinyt portailla hiljentyä, pisti vanha Mary päänsä ovesta. Hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme.

"Neiti Katy", sanoi hän, "toivoisin että puhuisitte Santerin kanssa ja käskisitte hänen pitämään puuvajan järjestyksessä. Te ette tiedä, miten huono järjestys siellä on."

"En kai tiedäkään", sanoi Katy hymyillen ja sitten huoaten. Hän ei ollut nähnyt puuvajaa kiikusta putoamisensa jälkeen. "Älä ole huolissasi, Mary, puhun siitä Santerille, ja hän laittaa sen kyllä kuntoon."

Mary tepasteli tyytyväisenä alakertaan, mutta muutaman minuutin kuluttua hän tuli takaisin.

"Neiti Katy, eräs mies toi saippualaatikon, ja tässä on lasku. Hän sanoi sen olevan kuitatun."

Kului vähän aikaa, ennenkuin Katy löysi kukkaronsa, ja sitten hän tarvitsi lyijykynän ja tilikirjan, ja Elsien täytyi nousta tuoliltaan pöydän äärestä.

"Voi ystäväni", sanoi hän. "Toivon etteivät ihmiset aina tulisi meitä häiritsemään. Olisipa hauska tietää, kuka ensi kerralla tulee."

Hän ei kauankaan saanut sitä miettiä. Melkein jo hänen puhuessaan kuului taas ovelta koputusta.

"Saanko?" Kuului hameitten kahinaa ja kengänkorkojen kapsetta, ja Imogen Clark vetäikse huoneeseen. Katy ei ensin muistanut, kuka tulija oli. Hän ei ollut nähnyt Imogenia melkein kahteen vuoteen.

"Pääovi oli auki", huudahti Imogen kimakalla äänellään, "ja kun ei kukaan kuullut soittoani, uskalsin tulla suoraan tänne. Toivon etten häiritse yksityistoimianne!"

"Et suinkaan", sanoi Katy kohteliaasti. "Elsie rakas, siirrä tuo matala tuoli tänne. Imogen, ole hyvä ja istu. Olen pahoillani, ettei kukaan tullut vastaanottamaan sinua, mutta palvelijat puhdistavat huoneita tänään ja otaksun, etteivät he kuulleet soittoasi."

Imogen istuutui ja alkoi jutella tavalliseen tapaansa, jolla välin Elsie seisoen silmät selällään Katyn tuolin takana tarkasteli hänen pukuaan. Se oli huokeasta kankaasta, mutta hyvin ylellistä kuosia, reunusteilla ja rypytyksillä koristeltu. Hänellä oli myöskin musta kaulakoriste ja pitkät mustat korvarenkaat, jotka heilua kilkattivat hänen liikuttaessaan päätään. Ja entiset kutrit riippuivat vieläkin hänen poskillaan, ja Elsie ihmetteli taaskin, kuinka ne pysyivät paikoillaan.

Vähitellen selveni, mitä Imogen käynti tarkoitti. Hän oli tullut sanomaan hyvästiä. Clarkin perhe aikoi muuttaa takaisin Jacksonvilleen asumaan.

"Oletko ollenkaan tavannut Rosvoa?" kysyi Clover, joka ei ollut voinut unohtaa seikkailurikasta kertomusta kerran kuultuaan sen seurusteluhuoneessa.

"Kyllä", vastasi Imogen, "monta kertaa. Ja minä saan häneltä kirjeitä hyvin usein. Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä. Olisipa minulla joku niistä mukanani, jotta saisin lukea sinulle vähän! Varmaankin huvittaisi se sinua. Annahan kun katson — ehkä minulla onkin." Ja hän pisti kätensä taskuunsa. Totta tosiaan, siellä olikin kirje. Clover ei saattanut olla epäilemättä, että Imogen kyllä oli koko ajan tiennyt sen siellä olevan.

Rosvon käsiala näytti olevan varmaa ja reipasta, ja kuori ja paperi olivat niinkuin muillakin ihmisillä. Mutta ehkäpä hänen joukkueensa oli hämmästyttänyt jotakin kaupustelijaa ryöstämällä hänen paperivarastonsa.

"Annahan kun katson", sanoi Imogen tarkastellen kirjettä. "'Ihailtu Imogen' — se ei sinua huvita — hm — hm — hm, kas tässä jotakin! Olin jouluna päivällisillä Rock Housessa. Oli sangen ikävää ilman sinua. Minulla oli kalkkunapaistia, paistettua hanhea, häränpaistia, torttuja, luumuvanukasta sekä pähkinöitä ja rusinoita. Eikö ollutkin sangen hyvä päivällinen? Mutta mikään ei maistu hyvältä, kun ystävät ovat poissa!"

Katy ja Clover olivat hyvin ällistyneen näköisiä. Rosvo käyttää sellaista kieltä!

"John Billins on ostanut uuden hevosen", jatkoi Imogen, "hm — hm — hm — hän. Luulen ettei mikään muu siinä huvita sinua. Oh, niin! kuulehan, lopussa on vähän runoakin:

"Eikö hän ole muuttunut?" kysyi Clover. "Hän kirjoittaa niinkuin hän olisi muuttunut."

"Muuttunut!" huudahti Imogen heiluttaen kiliseviä korvarenkaitaan.
"Hän on aina ollut yhtä hyvä!"

Siihen ei saattanut enää mitään sanoa. Katy tunsi huuliensa väräjävän ja peläten, että kävisi epäkohteliaaksi ja purskahtaisi nauruun, alkoi hän puhella muuta mahdollisimman nopeaan. Koko ajan hän huomasi silmillään mittailevansa Imogenia ja ajattelevansa: "Olenko tosiaankin joskus pitänyt hänestä? Miten kummallista! Oi, kuinka viisas mies isä onkaan!"

"Hän ei ollenkaan kysynyt, kuinka sinä voit", sanoi Elsie suuttuneena. "Minä huomasin sen, hän ei kysynyt kertaakaan."

"No, niin — hän varmaankin unohti. Me puhuimme hänestä, emmekä minusta", vastasi Katy.

Pieni seurue istuutui taas työhönsä. Tällä kertaa he saivat olla puoli tuntia kenenkään häiritsemättä. Ovikello kilahti, ja Bridget tuli huolestuneen näköisenä yläkertaan.

"Neiti Katy", sanoi hän, "vanha rouva Worrett on täällä, ja arvelen hänen tulleen koko päiväksi, sillä hänellä on laukku mukanaan. Mitä ihmeissä minä hänelle sanon?"

Katy näytti hieman nyrpeältä. "Voi hyvänen aika!" sanoi hän, "kuinka onnetonta! Mitä meidän on tehtävä?"

Rouva Worrett oli Izzie-tädin vanha ystävä. Hän asui maalla, noin kuusi englannin peninkulmaa Burnetistä. Hänellä oli tapana tulla Carreille päivällisille niinä päivinä, jolloin hän tuli kaupunkiin ostoksille ja muille asioille. Se ei tapahtunut usein, ja kun sellaista oli sattunut, ei Katyn ollut tarvinnut koskaan ennen pitää hänelle seuraa.

"Sanokaa että teillä on kiire ettekä saata vastaanottaa", ehdoitti
Bridget, "eihän meillä ole päivällistäkään eikä mitään varattuna."

Luultavasti olisi Katy kaksi vuotta sitten tarttunut tähän ehdoitukseen. Mutta nykyinen Katy oli hienotunteinen.

"E-ei" sanoi hän, "en tahdo tehdä sitä. Bridget, meidän on koetettava parastamme. Juokse, rakas Clover, alas, sinähän olet hyvä tyttö, ja sano rouva Worrettille, että ruokailuhuone on aivan järjestämätön, mutta että me syömme päivällistä täällä, ja kun hän on levähtänyt, olisi hauskaa nähdä hänet huoneessani. Ja oi, Clover! anna hänelle viuhka kaikkein ensiksi. Hänellä on varmaankin hyvin kuuma. Bridget, päivällisen voit tuoda sinänsä tänne, mutta ota muutamia hillottuja persikoita jälkiruuaksi ja valmista rouva Worrettille kuppi teetä. Luulen hänen aina juovan teetä. Ei sovi käännyttää vanhaa rouva parkaa, kun hän kerran on tullut näin kauaksi", selitti hän Elsielle toisten mentyä. "Elsie, vedä keinutuoli noin päin. Ja työnnä nuo pienet tuolit takaisin seinää vasten. Rouva Worrett istui yhden tuolin rikki viime kerralla käydessään, muistatko?"

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin rouva Worrettille tuli viileä, joten vasta noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului raskaita narisevia askeleita portailta ilmoittaen vieraan olevan tulossa yläkertaan. Elsie alkoi tirskua. Rouva Worrett saattoi hänet aina tirskumaan. Oli juuri sen verran aikaa, että Katy ehti antaa hänelle varoituksen ennen oven aukeamista.

Rouva Worrett oli niin äärettömän lihava, että sellaisia henkilöitä harvoin näkee. Kukaan ei uskaltanut arvata hänen painoaan, mutta hän näytti siltä, kuin hän olisi painanut tuhannen naulaa. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen punaiset. Kylmimmälläkin ilmalla näytti hän olevan palavissaan, ja lauhkealla ilmalla hän näytti olevan aivan sulamistilassa. Hänen hattunsa nauhat olivat auki hänen tullessaan huoneeseen, ja koko ajan huoneen poikki astuessaan hän löyhytteli viuhkaa, lattian notkuessa hänen jalkainsa alla.

"Niin, rakas ystäväni", sanoi hän, kun hän istua tömähti keinutuoliin, "ja kuinka sinä voit?"

"Kiitos, sangen hyvin", vastasi Katy ajatellen, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt rouva Worrettia puoleksikaan niin lihavana, ja miettien miten hänen pitäisi seurustella hänen kanssaan.

"Niin, minähän vain yhä pyöristyn", kuului vastaus, joka saattoi
Elsien Katyn tuolin takana katkonaisiin naurunpurskahduksiin.

"Minulla oli pankkiasioita", jatkoi vieras, "ja niitä toimittaessani tulin ajatelleeksi, että menisin neiti Petingillin luo kysymään häneltä, tulisiko hän väljentämään mustaa silkkipukuani. Se ommeltiin joku aika sitten, ja minä näytän käyneen lihavammaksi sen jälkeen, sillä en saa ollenkaan hakasia kiinni. Mutta kun menin sinne, oli hän poissa, joten sain kävellä turhaan. Tiedättekö, missä hän nyt on ompelemassa?"

"En", sanoi Katy tuntien tuolinsa tutisevan ja vaivoin pysytellen totisen näköisenä; "viime viikolla hän oli täällä kolme päivää ompelemassa Hannalle koulupukua. Mutta sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Elsie, tahdotko juosta alakertaan ja pyytää Bridgetin tuomaan la-la-lasin jäistä vettä rouva Worrettille? Hänellä näyttää olevan lämmin kävelyn jälkeen."

Hirveän hämillään loikkasi Elsie huoneesta ja kätkeytyi eteisen nurkkaan päästääkseen naurunsa valloilleen. Hän palasi vähän ajan kuluttua aivan totisin kasvoin. Päivällinen tuotiin sisään. Rouva Worrett söi kovasti ja näytti nauttivan kaikesta. Hänen oli niin hyvä olla, ettei hän liikahtanut paikoiltaan ennen neljää! Voi, miten pitkältä se iltapäivä tuntuikaan tyttö paroista, kun he istuivat siinä koettaen ajatella jotakin sanomista tuolle äärettömän isolle vieraalleen.

"No niin", sanoi hän sitoen hattunsa nauhoja. "Minä olen oikein levännyt ja tunnen voivani paremmin siitä. Eikö joku teistä nuorista tahtoisi tulla minun luokseni näinä päivinä? Pitäisin hyvin mielelläni jonkun teistä vieraanani, jos te haluatte. Eivät kaikki tytöt välitä vanhasta lihavasta naisesta ja anna hänen tuntea kotilieden lämpöä, kuten sinä, Katy. Näkisipä vain tätinne teidät kaikki, millaisia nyt olette. Hän olisi varmaan hyvillään, tiedän sen."

"Voi, älkää naurako hänelle!" sanoi hän myöhemmin illalla, kun lapset juotuaan teetä puhtaassa, raitistuoksuisessa ruokailuhuoneessa tulivat hänen luokseen istumaan, ja Cecy käärittynä sievään, punertavanvalkoiseen huiviin oli tullut sinne viettämään muutaman tunnin. "Hän on todellakin ystävällinen vanha nainen, enkä minä pidä siitä, että te nauratte hänelle. Eihän se ole hänen syynsä, että hän on lihava. Ja näettehän, Izzie-täti piti hänestä. Me palvelemme Izzie-tätiä, kun olemme kohteliaita hänen ystävilleen. Olin pahoillani hänen tulostaan, mutta nyt se on jo ohi, ja minä olen iloinen siitä."

"Tuntuu niin hyvältä, kun pakotus lakkaa", sanoi Elsie veitikkamaisesti, jolla välin Cecy kuiskasi Cloverille: "Eikö Katy ole suloinen?"

"Eikö olekin!" vastasi Clover. "Jospa minä olisin puoleksikaan niin hyvä. Joskus tuntuu siltä, että olisi ikävää, jos Katy paranisi. Hän on meidän kaikkien rakas lemmikkimme istuessaan tuossa tuolissaan eikä olisi hauskaa nähdä häntä missään muualla. Mutta onhan kauheata ajatella sillä tavalla. Enkä minä usko, että hän olisi erilainen tai tulisi pahaksi, kuten muutamat tytöt, vaikka hän olisikin terve."

XIII LUKU

Noin kuusi viikkoa edellä kerrotun jälkeen, kun Clover ja Elsie askartelivat alakerrassa, säpsähtivät he kuullessaan Katyn kellon soivan pikaisesti ja hermostuneesti. Molemmat he juoksivat portaita ylös loikaten kaksi porrasta kerrallaan nähdäkseen mitä hän tarvitsi.

Toiset olivat liian hämmästyneitä kyetäkseen puhumaan, joten Katy jatkoi selittäen:

"Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Silmänräpäyksessä tunsin, että jos koettaisin, niin voisin, ja melkein ennenkuin ehdin ajatellakaan koettelinkin, ja niin minä nousin ja liikuin tuoliltani. Pidin kiinni ainoastaan käsinojasta koko ajan! En tiedä, kuinka pääsin takaisin, pelkäsin niin kovin. Oi, tytöt!" ja Katy kätki kasvonsa käsiinsä.

"Luuletteko että enää kykenen tekemään sitä uudelleen?" kysyi hän katsoen ylöspäin kostein silmin.

"Mikset, tietystikin sinä kykenet!" sanoi Clover, jota vastoin Elsie tanssien huudahti: "Ole varovainen! Olehan toki varovainen!"

Katy koetti, mutta joustavuus oli lauennut. Hän ei kyennyt liikkumaan ollenkaan tuoliltaan. Hän alkoi ihmetellä, oliko hän ehkä uneksinut koko tapahtuman.

Mutta seuraavana päivänä, kun Clover sattui olemaan Katyn huoneessa, kuuli hän äkkiä huudahduksen ja kääntyessään huomasi hän vierellään Katyn seisovan aivan omilla jaloillaan.

"Isä, isä!" kirkui Clover kiiruhtaen alas. "Dorry, Hanna, Elsie, tulkaa! Tulkaa katsomaan!"

Isä oli ulkona, mutta kaikki toiset kerääntyivät heti. Tällä kertaa Katyllä ei ollut mitään vaivaa "kyetä siihen uudelleen." Hänen tahtonsa näytti olleen lamassa, mutta nyt sen virottua tarkkasivat jäsenet tahdon käskyjä ja tottelivat niitä.

Kun isä tuli sisään, oli hän yhtä hämmästynyt kuin lapsetkin. Hän käveli kävelemistään Katyn tuolin ympäri tehden Katylle kysymyksiä ja pyytäen häntä vuorotellen nousemaan ja istumaan.

"Kyllä, rakas lapseni, niin luulen", vastasi tohtori Carr tarttuen Filipiin ja nostaen hänet ilmaan. Kukaan lapsista ei ollut nähnyt isän koskaan ennen käyttäytyneen niin poikamaisesti. Mutta huomattuaan Katyn hehkuvat posket ja kiihtyneet silmät lähetti hän kaikki toiset pois, malttoi mielensä ja istuutui rauhoittamaan Katyä hellin sanoin.

"Luulen että terveytesi palaa", sanoi hän, "mutta siihen menee aikaa, ja sinulla täytyy olla paljon kärsivällisyyttä. Oltuasi hyvä lapsi kaikkina näinä vuosina onnistuu se sinulle varmaan nytkin. Pieninkin varomattomuus vie taaksepäin. Sinun tulee olla tyytyväinen vähimpäänkin voittoon kerrallaan. Kävelemisellä ei ole mitään oikotietä sen enemmän kuin oppimisellakaan. Jokainen pikkulapsi saa sen kokea."

"Oi, isä!" sanoi Katy, "ei siitä väliä, vaikka vuosikin kuluisi — kunhan vain paranisin viimeinkin."

Kuinka iloinen hän olikaan sinä iltana — liian iloinen nukkuakseen! Isä huomasi mustat renkaat hänen silmiensä alla seuraavana aamuna, ja hän pudisti päätään.

"Sinun täytyy olla varovainen", sanoi hän Katylle, "tai joudut jälleen makuulle. Kuume tietysti uudistaisi sairautesi vuosikausiksi."

Katy tiesi isän olevan oikeassa, ja hän olikin varovainen, vaikkei se suinkaan ollut helppoa, kun uusi elämä sykki jokaisessa jäsenessä. Hänen terveytensä edistyi hitaasti, kuten tohtori Carr oli ennustanut. Ensiksi hän seisoi jaloillaan ainoastaan muutamia sekunteja, sitten minuutin, sitten viisi minuuttia pitäen koko ajan kovasti kiinni tuolistaan. Sitten hän uskalsi jättää tuolin ja seistä vapaasti. Sen jälkeen hän alkoi kävellä askeleen kerrallaan työntäen tuolia edellään, kuten lapsilla on tapana tehdä opetellessaan käyttämään jalkojaan. Clover ja Elsie pyörivät ympärillä hänen liikkuessaan, kuten huolestuneet äidit. Oli sekä hullunkurista että surkeata nähdä pitkän Katyn voimatonta ja epävakaista astelemista ja vilkkaiden pikku siskojen suojaten seuraavan häntä. Mutta Katystä se ei ollut hullunkurista eikä surkeatakaan, hänestä se oli vain mieluista — erittäin mieluista. Ei yksikään vuoden vanha lapsi ole varmaankaan koskaan ollut ylpeämpi ensi askeleistaan kuin Katy.

Vähitellen hän kävi seikkailuhaluiseksi ja uskalsi tehdä rohkeampiakin yrityksiä. Eräänä päivänä juostessaan yläkertaan omaan huoneeseensa Clover pysähtyi kuin kivettyneenä nähdessään Katyn istuvan siellä punoittavana ja hengästyneenä, mutta mielissään aikaansaamastaan yllätyksestä.

"Näetkös", selitti hän anteeksi pyytäen, "minut valtasi tutkimushalu. On pitkä aika siitä, kun olen nähnyt muita huoneita kuin omani! Mutta, voi ystäväni, kuinka pitkä tuo eteinen on! En muistanut sen olevan niin pitkän. Minun on levättävä kunnollisesti, ennenkuin palaan."

Katy lepäsi kunnollisesti, mutta hän oli hyvin väsynyt seuraavana päivänä. Koe ei kumminkaan vahingoittanut häntä. Parin kolmen viikon kuluttua hän jo kykeni kävelemään kaikkialla toisessa kerroksessa.

Se tuotti hänelle suurta hupia. Oli kuin hän olisi lukenut jotakin hauskaa kirjaa nähdessään kaikkia uusia esineitä ja pieniä muutoksia. Aina hänellä oli jotakin ihmettelemistä.

"Mitä, Dorry", sanoi hän, "kuinka kaunis kirjahylly! Milloin olet sen saanut.?"

"Se on vanha hylly! Minullahan on se ollut jo kaksi vuotta. Enkö ole koskaan kertonut sinulle siitä?"

"Ehkäpä oletkin", vastasi Katy, "mutta minä en ole sitä ennen nähnyt, joten se ei ole mieleeni painunut."

Elokuun lopussa oli Katy käynyt jo niin vankaksi, että hän alkoi puhua alakertaan menosta. Mutta isä sanoi: "Odota. Se väsyttäisi sinua paljon enemmän kuin samalla tasolla käveleminen", selitti hän, "olisi parasta jättää se vähän tuonnemmaksi — kunnes jalkasi ovat aivan varmat."

"Minä luulen myöskin samaa", sanoi Clover, "ja sitä paitsi tahdon järjestää huoneet ja saada ne hauskoiksi, ennenkuin tarkat silmäsi näkevät ne, sinä neiti emännöitsijä. Oi, minäpä kerron jotakin! Päähäni on pälkähtänyt hyvin kaunis ajatus. Katy, voit määrätä päivän, jolloin tulet, ja me olemme kaikki valmiina vastaanottamaan sinua, ja sitten me pidämme pidot! Isä, kuinka pian Katy voi tulla?"

"Kymmenen päivän! Eikös silloin ole seitsemäs päivä syyskuuta?" kysyi Katy. "Sitten, isä, jos saan, menen ensi kerran kahdeksantena päivänä. Niinkuin tiedätte, oli se äidin syntymäpäivä", lisäsi hän hiljaisella äänellä.

Niin asia päätettiinkin. "Miten hauskaa!" huudahti Clover hypellen ja taputellen käsiään. "En koskaan, koskaan ole kuullut mitään niin erikoisen hauskaa. Isä, koska sinä tulet alakertaan? Minua niin hirveästi haluttaa puhella sinun kanssasi."

"Aivan heti — mieluimmin kuin että takkini liepeet kiskotaan repaleiksi", vastasi tohtori Carr nauraen, ja he läksivät yhdessä.

"Oi", ajatteli hän, "onko se todellakin mahdollista? Päästetäänkö minut koulusta juuri niinkuin Helena-serkun runossa sanotaan? Saanko ottaa jäähyväiset Tuskalta? Mutta tuskissakin on rakkautta. Nyt vasta huomaan sen. Kuinka hyvä ja rakas Opettaja minulla onkaan ollut!"

Clover näytti olevan hyvin ahkerana koko sen loppuviikon. Hän sanoi "pesettävänsä ikkunoita", mutta tämä selitys tuskin riitti hänen pitkäaikaiseen poissaoloonsa ja hänen kasvojensa salaperäiseen iloisuuteen, mainitsemattakaan vasaran iskuja ja sahaamista, jota kuului alakerrasta. Toisia lapsia oli nähtävästi kielletty sanomasta mitään, sillä kerran tai kahdesti Filip huudahti: "Oi, Katy!" ja sitten hetken vaiettuaan sanoi: "Minä melkein unohdin!" Katy kävi hyvin uteliaaksi. Mutta hän huomasi, että salaisuus, mikä se sitten lie ollutkaan, tuotti tyydytystä kaikille muille paitsi hänelle, joten hän, vaikka häntä haluttikin tietää, päätti kuitenkin, ettei kysymyksillään pilaisi heidän hauskuuttaan.

"Katso", sanoi Katy Cloverin tullessa huoneeseen vähän ennen teeaikaa. "Neiti Petingill on tuonut minun uuden pukuni. Aion uudistaa sen, kun menen ensi kerran alakertaan."

"Kuinka sievä!" sanoi Clover tarkastellen pukua, joka oli pehmeätä sinisenharmaata villakangasta, koristettu samaan väriin vivahtavilla silkkinauhoilla. "Mutta, Katy, minä tulen sulkemaan sinun ovesi. Bridget rupeaa lakaisemaan eteistä, enkä minä tahdo, että tomua lentää sisään, sillä kuten tiedät, sinun huoneesi lakaistiin tänä aamuna."

"Miten merkillinen aika lakaista lattiaa!" sanoi Katy ihmetellen.
"Mikset anna hänen odottaa huomisaamuun?"

"Voi, ei sovi! on — hänellä on — tarkoitan että hänellä on niin paljon muita tehtäviä huomenna. On paljon mukavampaa, että hän tekee sen nyt. Katy rakas, älä huolehdi, pidä vain ovesi sulettuna. Etkös pidäkin? Lupaathan minulle?"

"Hyvä", sanoi Katy yhä enemmän hämillään, mutta alistuen Cloverin hartaaseen pyyntöön. "Pidän sen kiinni." Hänen uteliaisuutensa kiihtyi. Hän otti kirjan ja koetti lukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään, ja hän ei saattanut olla kuuntelematta. Bridget piti hirmuista melua harjallaan, mutta siitä huolimatta Katy luuli kuulevansa muitakin ääniä — askeleita portailla, ovien avaamista ja sulkemista — kerran hillittyä naurua. Kuinka merkillistä tuo kaikki olikaan!

"Vähät siitä", sanoi hän sulkien korvansa päättävästi. "Huomennahan saan tietää kaikki."

Huomispäivä valkeni raittiina ja kauniina — aivan sopiva syyskuun ihannepäiväksi.

"Katy", sanoi Clover tullessaan puutarhasta kädet täynnä kukkasia, "tuo sinun pukusi on soma. Et koskaan ennen ole ollut niin hauskan näköinen!" Ja hän pisti kauniin punertavan neilikan Katyn rintaneulaan ja toisen hänen tukkaansa.

"Kas niin!" sanoi hän, "nyt sinä olet koristettu. Isä tulee sinua hakemaan muutaman minuutin kuluttua."

Juuri silloin tulivat Elsie ja Hanna huoneeseen. He olivat puetut parhaisiinsa. Niin oli Cloverkin. Se oli nähtävästi juhlapäivä koko talolle. Cecykin seurasi heitä, hänet oli erikoisesti kutsuttu katsomaan, kun Katy astuisi alakertaan. Hänellä oli myöskin uusi puku.

"Kuinka hienoja me olemmekaan!" sanoi Clover huomattuaan kaiken kauneuden. "Käännypäs, Cecy, — liivihame sanon ja silkkivyö! Sinähän, neiti Hall, alat olla kovin aikuisen näköinen."

Ja sitten ilmestyi isä. Hyvin hitaasti he menivät alakertaan, Katy nojaten isään, Dorry toisella puolellaan ja tytöt jälessä, jota vastoin Filip kolisi edellä. Debby, Bridget ja Santeri kurkistelivat keittiön ovesta nähdäkseen Katyä, ja vanha rakas Mary pitäen esiliinaa silmillään itki ilosta.

"Oi, pääovi on auki!" sanoi Katy ihastuneella äänellä. "Miten kaunista! Ja kuinka hauska korkkimatto! Se on ilmestynyt poissaollessani!"

"Älä pysähdy sitä katselemaan!" huudahti Filip, joka näytti olevan kiireissään. "Ei se ole uusi. Se on ollut siinä jo niin kauan! Tule sen sijaan seurusteluhuoneeseen."

"Niin", sanoi isä, "päivällinen ei ole vielä aivan valmis, sinulla on vähän aikaa levätä kävelysi jälkeen. Katy, sinä olet kestänyt sen ihailtavasti. Oletko hyvin väsynyt?"

"En hituistakaan!" vastasi Katy iloisesti. "Luulen että voisin kävellä yksinkin sen matkan. Kas! Kirjakaapin ovi on korjattu. Kuinka kauniilta se näyttääkään!"

"Älkää viivytelkö, voi, älkää viivytelkö!" toisti Filip tuskaisen kärsimättömästi.

Niin he läksivät taas liikkeelle. Isä avasi seurusteluhuoneen oven.
Katy astui askeleen huoneeseen — sitten hän pysähtyi. Puna leimahti
hänen kasvoilleen, ja hän piti kiinni ovenrivasta saadakseen tukea.
Mitä hän näkikään!

Ei ainoastaan huonetta ikkunaverhoineen ja kukkasineen tai leveätä kaunista ikkunaa, joka oli tehty auringon puolelle, tai pientä leposohvaa ja pöytää, jotka olivat siinä nähtävästi häntä varten. Ei, siellä oli jotakin muuta! Sohva oli avattu lepokuntoon, ja sohvalla tyynyjen varassa — kirkkaat silmät kääntyneinä oveen päin — makasi Helena-serkku! Nähtyään Katyn ojensi hän kätensä häntä kohden.

Sekä Clover että Cecy sanoivat jälkeenpäin, etteivät he koskaan elämässään olleet niin pelästyneet, sillä Katy unohtaen heikot voimansa irtaantui isän käsivarresta ja juoksi suoraan sohvaa kohti. "Oi, Helena-serkku! rakas Helena-serkku!" huudahti hän. Sitten hän jollakin tavalla laskeusi sohvan viereen. He kietoivat kätensä toistensa ympärille, ja muutamaan hetkeen ei kuulunut sanaakaan kenenkään huulilta. "Eikö se olekin hauska yllätys?" huuteli Filip heitellen kuperkeikkaa tunteittensa purkamiseksi, Hannan ja Dorryn tanssiessa jonkinlaista sotatanssia sohvan ympärillä.

Filipin ääni oli katkaissut äänettömyyden ja nyt alkoi, kysymysten ja huudahdusten sekamelska.

Tuli ilmi, että tämä hauska keksintö saada Helena-serkku "pitoihin" oli alkuisin Cloverista. Hän oli ehdoittanut asian isälle ja järjestänyt kaiken. Ja, kuten kekseliäs nainen ainakin, hän oli pannut Bridgetin eteistä lakaisemaan, ettei Katy kuulisi melua Helena-serkun saapuessa. "Helena-serkku aikoo jäädä meille kolmeksi viikoksi tällä kertaa — eikö se ole hauskaa?" kysyi Elsie, kun Clover levottomana tiedusteli: "Aivanko varmasti sinä et aavistanut? Etkö vähääkään? Etkö pienintäkään hutuista? Etkö pikkuruistakaan?"

"En tosiaankaan, en vähääkään. Kuinka olisin saattanut aavistaa jotakin niin kovin hauskaa?" Ja Katy suuteli rajusti Helena-serkkua vielä toisenkin kerran.

Kuinka lyhyeltä se päivä tuntuikaan! Oli niin paljon näkemistä, kyselemistä ja puhelemista, jotta tunnit pian vierivät, ja ilta yllätti heidät kuin toinen suuri odottamaton tapaus.

Oli hyvin hauskaa tarkastella heitä kaikkia. Elsie ja Dorry näyttivät hänestä eniten edistyneiltä. Elsie oli kokonaan kadottanut surullisen ulkomuotonsa ja hieman valittelevan äänensävynsä ja oli niin iloinen ja säteilevä kaksitoistavuotias tyttönen, kuin toivoa saattoi. Dorryn juroille kasvoille oli tullut avoin ja järkevä ilme, ja hänen käytöksensä oli hyväntahtoista ja ystävällistä. Hän oli yhä vieläkin pirteä poika, vaikkei hän ollut erikoisen nopea omistamaan uusia ajatuksia, mutta oli kumminkin toiveita, että hänestä kasvaisi arvossapidetty mies. Ja hänelle kuten muillekin lapsille oli Katy nähtävästi aurinkona ja keskuksena. Kaikki he kiertelivät hänen ympärillään ja luottivat kaikessa häneen. Helena-serkku huomasi, miten Katy lohdutteli Filipiä, kun tämä tuli sisään kovasti itkien pahasti langettuaan; miten Hanna kuiskasi tärkeän salaisuuden Katyn korvaan; ja miten Elsie pyysi apua työhönsä. Hän huomasi Katyn kohtelevan heitä kaikkia hauskasti ja miellyttävästi, hänen käytöksessään ei ollut rahtuakaan komentavaa vanhinta siskoa, ja hänen entinen kiihkeä äänensävynsä oli poissa. Ja kaikista paraiten hän huomasi muutoksen Katyn omissa kasvoissa: hänen silmiensä lempeän ilmeen, hänen naisellisen ulkomuotonsa, miellyttävän äänensä, kohteliaisuuden ja hienotunteisuuden hänen toisia neuvoessaan näyttämättä ollenkaan neuvovalta.

"Rakas Katy", sanoi hän päivän tai parin perästä tulonsa jälkeen. "Tämä vierailu tuottaa minulle suurta iloa — ette saata ajatella kuinka suurta. Se on jyrkkä vastakohta edelliselle vierailulleni, kun sinä olit niin sairas ja toiset niin surullisia. Muistatko?"

"Muistan kyllä. Ja kuinka hyvä sinä olitkaan, ja kuinka sinä autoit minua. En ole koskaan unohtava sitä."

"Olen iloinen. Mutta se, mitä minä saatoin tehdä, oli sangen vähäistä. Sinä olet yksiksesi opiskellut koko tämän ajan. Ja, rakas Katy, tahdon sanoa sinulle, miten minä olen hyvilläni nähdessäni, kuinka urhoollisesti sinä olet tietäsi raivannut. Minä saatan sen huomata kaikesta — isästä, lapsista ja itsestäsi. Sinä olet saavuttanut sen aseman, jota — muistanet minun kerran sanoneen — jokaisen sairaan tulisi tavoittaa, olet päässyt 'kodin sieluksi'."

"Voi, Helena-serkku, älä sano niin!" sanoi Katy hänen silmiensä yhtäkkiä täyttyessä kyynelillä. "Minä en ole ollut urhoollinen. Et saata kuvitella, kuinka huonosti olen joskus käyttäytynyt — kuinka äreä ja kiittämätön olen ollut, ja kuinka tyhmä ja hidas. Joka päivä huomaan tehtäviä, jotka olisivat toimitettavat, mutta minä en suorita niitä. On erittäin liikuttavaa kuulla sinun kiitostasi, mutta sinä et saa kiittää. Minä en ansaitse sitä."

Mutta vaikkei Katy sanonut ansaitsevansa kiitosta, luulen kuitenkin, että hän sitä ansaitsi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MITÄ KATY TEKI: KERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.