The Project Gutenberg eBook of Eri uria, by Maria

Esipuhe. 1. Tulevaisuussuunnitelmia. 2. Marian koti. 3. Eeditin koti. 4. Ragnhildin koti. 5. Tanssijaisissa. 6. Kansakoulunopettaja. 7. Sairasvuoteen ääressä. 8. Hannan koti. 9. Amyn koti. 10. Ompelijan luona. 11. Suuri juhla. 12. Köyhän lapsen onni. 13. Liinan koti. 14. Ensi askel. 15. Velvollisuus ja taipumus. 16. Mitä on minun tekeminen? 17. Jälleen turvatonna. 18. Kirjailija. 19. Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta. 20. Sananen Jennystä. 21. Kukkanen kuihtuu. 22. Ragnhildin päätös. 23. Uusi koti. 24. Pelastuksen enkeli. 25. Serkku Oskari. 26. Perheneuvottelu. 27. Rauhala. 28. Alice. 29. Pimeitä päiviä. 30. Vapaa. 31. Hannan paratiisi. 32. Diakonissa. 33. Janne Johnsonin suurin suru. 34. Taiturin työ. 35. Mitä pieni Jenny on toimittanut. 36. Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä. 37. Jennyn onni. 38. "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." 39. Maria. 40. Erilaisia tulevaisuudenaikeita.

Kun tämä kirja näin monen vuoden perästä jälleen ilmestyy ja tällä kertaa suomalaiselle lukijakunnalle, saattaa monikin varsinkin nuoren väen joukossa ihmetellen kysyä, miksi moisia vanhanaikaisia tarinoita vielä henkiin herätetään. Se on totta, kirja on vanhanaikainen monessa suhteessa; mutta ei taida olla haitaksikaan lukea ajasta, jolloin niin moni kohta naisen asemassa oli aivan toisin kuin meidän päivinä. On peräti tavallista, ettei nuoriso ymmärrä, miksi äidit tai vanhemmat menettelevät niin tai näin. Ne nuoret tytöt, jotka nyt huokailevat koulunkäynnin raskautta, eivät kukaties voi käsittää sitä tiedonjanoa, joka asui monenkin vanhemman sukupolven nuoren naisen sydämmessä. Ne nuoret naiset, jotka nyt elävät omaa itsenäistä elämäänsä, joilla on oma palkka ja joltinenkin vapaus valita työalansa, ajattelevat ani harvoin, kuinka riippuvaisia naiset ennen olivat, ilman rahan penniä, tuomitut olemaan kotiopettajattarina tai emännöitsijöinä, oli heillä siihen halua tai ei. Niiden, jotka nyt ovat tilaisuudessa käymään keitto- tai käsityökoulua, ei tarvitse kestää niitä koettelemuksia, jotka katkeroittivat monen nuoren rouvan avioliiton ensi vuodet. Ei kaiketi myöskään enää pakoteta tai houkutella ketään nuorta tyttöä naimisiin miehelle, jota kohtaan hän ei ainoastaan ole kylmä, vaan tuntee suorastaan inhoa. Niitä naisia, jotka silloin kärsivät olosuhteiden painosta, saa nykyinen polvi kiittää monista oikeuksistaan ja etuuksistaan, joita se tuskin ymmärtää kyllin korkeaksi arvostaa, koska niiden omistaminen on aivan luonnollinen asia. Vanhempi polvi on tehnyt työtä nuorten hyväksi. Aika on näyttävä, voivatko ne, jotka nyt ovat nuoria, jättää jälkeensä elämäntyön, joka 40-, 50:n vuoden perästä on parantanut naisen asemaa samassa määrässä kuin viimeisten 4-, 5:n vuosikymmenen työ on tehnyt. Elämän ihanimpia tehtäviä on tehdä työtä ihmiskunnan jalostamiseksi ja onneksi ja jättää jälkeensä jotakin parempaa kuin minkä olemme vastaan ottaneet.

Sanokaapas minulle, tytöt, mitä aijotte tehdä, kun pääsette aikaihmisten joukkoon ja tulette yhteiskunnan jäseniksi, kysyi Liina von Rosen ja oikaisihe vallattomasti pehmeässä sohvassa. Hän oli kuusitoistavuotias vaaleanverevä tyttö, jonka silmänpielessä veitikkamaisuus leikitteli.

— Minun mieleni palaa tanssijaisiin ja muihin huvituksiin, huudahti Alice Lager vilkkaasti. Isäni on aina sanonut, että niinpiankun olen käynyt rippikoulun, saan mielin määrin ottaa osaa seuraelämään. Senpävuoksi en antanut äidille hengen rauhaa ennenkuin hän salli minun suorittaa sen nyt keväällä. Äidin mielestä olisi minun pitänyt odottaa kunnes olisin täyttänyt seitsemäntoista vuotta: mutta nuoruushan on niin lyhyt. Miksi siis siirtäisin elämän ilot ja ihanuuden epävarman tulevaisuuden varaan?

— Sinun mielestäsi on siis tuhlattava nuoruus huvituksiin, sanoi
Eedit Berg päätään pudistaen.

— Kun nuoruus on mennyt ja kauneus kuihtunut, on huvittelun aikakin loppunut. Sillä kukapa enää kävisi tanssiaisissa, kun tulee rumaksi ja harmaaksi ja elähtäneeksi. Silloinhan ei voisi ketään ihastuttaa. Mutta mikä erinomainen esikuva sinusta itsestäsi tuleekaan, rikkiviisas neiti?

Eeditin katse loisti sisäistä iloa, ja hänen muuten totiset, hiukan ankaranlaiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän sanoi:

— Jatkaa lukujasi! huudahti moni tyttö uteliaasti ihmetellen. Jatkaa lukujasi nyt kun juuri olet päässyt koulusta ja monista yksityistunneistasi!

— Voi sinuas, kummallinen Eedit, nauroi Liina. Toisimpa minä: ilmi-ihastuneena viskasin minä kaikki koulukirjani kaapin nurkkaan, lukitsin oven ja olisin halusta heittänyt avaimen vaikka meren syvyyteen, jos minun aito ymmärtäväinen äitini vaan olisi sallinut. No kaiketi sinusta, Eedit, tulee professori, niinkuin isäsikin on?

— No, eipä juuri professoria, sanoi Eedit hymyillen, mutta on minulla sentään päämäärä, vaikka — — —. Eedit vaikeni syvästi huoaten.

— En tiedä oikein, uskonko teille salaisuuttani, sanoi Eedit. Sitäpaitsi epäilen itsekin, etten saavuta tätä päämäärää. Voivathan nimittäin olosuhteet ehkäistä tuumani. Tahdosta taas ei ole puutetta, lisäsi hän varmasti ja vakuuttavasti, ja isä sanoo sekä terveyteni että älyni riittävän.

— Mutta päämäärä, päämäärä? utelivat tytöt. Sano pois, olemmehan kaikki läheisiä tuttavia. Me vaikenemme kuin muuri ja lupaamme kertoa omista tuumistamme.

— Samapa tuo, sanoi Eedit päättävästi, minä tahtoisin tulla lääkäriksi.

— Ja sinä aijot ruveta leikkelemään ihmisruumiita, huusi Liina kauhistuksissaan, ja tappamaan lähimmäisiäsi mikstuurillasi ja tinktuurillasi.

— Ja — kuinka sinä voit opintojasi harjoittaa, kun sinulla on vain miehisiä tovereita ja opettajia? kysyi Hildur Jonsson.

Mutta Jenny Björkman, hauskannäköinen tyttö, jonka kasvot ilmaisivat terveyttä, reippautta ja kainostelematonta mieltä, tuli Eeditin luo, pudisti lämpimästi hänen kättään ja sanoi:

— On ehkä runollista valita tällainen päämäärä, mutta itse tuo kuiva lukeminen ja tutkiminen ja hyöriminen rohtopullojen parissa laskettujen akkunaverhojen takana, se on niin proosallista.

— Minä luulen, että sinussa Eedit asuu suuri sielu. On hyvä, että sellaisia löytyy, mutta minusta ei olisi lääkäriksi. Minä jo pakenisin puolen penikulman päähän, jos sattuisin näkemään haavan tai ruhjoutuneen luun.

— Ajatellessani suurta tarkoitusperääni haihtuvat kaikki arvelut, heikkous katoo, eikä ahdista epäilys, selitti Eedit. Mutta tytöt, muistakaa tekin lupaustanne ja kertokaa suunnitelmistanne.

— Minä aijon elää kuin laakson lilja ja kuin lintunen keväisellä taivaalla, sanoi Liina. Aijon nauttia vapaudestani. Aijon nukkua aamuisin niinkauvankun haluttaa ja iloita siitä, ettei minun tarvitse mennä kouluun. Ylipäänsä aijon tehdä sitä, mikä milläkin hetkellä minua enin miellyttää. Tapani on sellainen, ja kaikeksi onneksi on minulla isä, joka jumaloitsee minua, herttainen äiti, joka ompelee vaatteeni, laittaa minulle aamiaista, puolista ja illallista sekä parhaan omantuntonsa mukaan varoittaa minua ja koettaa saada järkeväksi, mutta yhtä kärsivällisesti jättää kaiken toivonsa minun parantumisestani, ylen onnellisena, kun minä vaan suutelen häntä ja jonkun ainoan kerran osotan hivenenkin älyä.

Tytöt nauroivat tälle kuvaukselle, joka oli niin tuon vallattoman
Liinan luonteen mukaista.

— Minusta tulee kansakoulunopettaja, sanoi Jenny Björkman. Muuan tehtaanisäntä kuulutti opettajaa alustalaistensa lapsille. Minä hain ja sainkin paikan. Olen aina asunut maalla ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan kansaa, mutta olen myöskin nähnyt sen puutteet. Minun päämääräni on vaikuttaa sivistymättömän kansanluokan kohottamiseksi.

Hildur Jonsson järjesteli pitkiä, tummia kiharoitaan ja loi haaveilevan katseensa kohti korkeutta.

— Minä luulen itselläni olevan taipumusta näyttelijäksi, sanoi hän hitaasti. On kuin joku sisäinen ääni vakuuttaisi minulle, että murhenäytelmän alalla löydän kutsumukseni.

— Rakas Hildur, huudahti Liina ihastuneena, onpa hupaista sitten nähdä sinun työntävän tikaria rintaasi tai tyhjentävän myrkkymaljaa. Sano toki, esiinnytkö jo piankin.

— Pikku hupsu, sanoi Eedit, näyttelytaitoon vaaditaan opinnoita ja harjoitusta. Et sinä ole heti valmis esiintymään murhenäytelmässä.

— Kun on suuret luontaiset taipumukset, ei tarvita opinnoita, niin olen jossain lukenut, arveli Hildur.

— Mutta minullapa on sitte jotakin aivan toista mielessäni, sanoi Hanna Sandberg, joka näytti kunnon tytöltä karkeine, mutta hyväntahtoisine piirteineen. — Minä aijon oppia hoitamaan taloutta ja hankin itselleni emännöitsijän toimen. Tosin olen vasta 17 vuotta, mutta olenhan terve ja voimakas.

Useat tytöt katselivat hiukan hämillään nuorta toveriaan, joka aivan ujostelematta sanoi päättäneensä valita noin vähäarvoisen elämäntehtävän. Mutta muutamat nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja Eedit sanoi:

— Rehellinen työ on aina parempi kuin toimettomuus taikka sisällyksetön elämä. Mutta eiköhän se kuitenkin käy sinulle raskaaksi, hyvä Hanna?

— Enpä luule. Olen köyhä ja turvaton, kuten tiedät ja täytyy minun niinpiankun mahdollista koettaa ansaita elatukseni, ja koska terveyteni on hyvä ja haluni vetää taloustoimiin, oli tämä työala mielestäni paras, mihin voin ryhtyä.

— Toivoisin että minullakin olisi tarkoitusperä, virkkoi joukosta nuori, kaunis nainen, jonka hienot kasvonpiirteet ilmaisivat väsymystä. Hän oli tähän saakka istunut enimmäkseen vaiti lepotuolissaan.

— Ragnhild kulta, kukapa voisi vaatia, että meillä viisi-, kuusi-, seitsentoistavuotisilla tytöillä olisi varma päämäärä, sanoi Amy Lundin. Miehillä on päämäärä, ei meillä naisilla.

— Olkoonpa niinkin. Mutta ei ole elämä hauskaa, kun ei ole ikinä mitään tekemistä, valitti Ragnhild.

— Oi kyllä. Mutta olen jo niin kyllästynyt tansseihin ja noihin niin sanottuihin lastenkemuihin, etten enää viitsi niitä edes ajatellakaan.

— Koska meillä kerran on ompelija sekä kamarineiti talossa, olisi sukkien parsiminen aivan tarpeetonta työtä, vastasi Ragnhild.

— Tai mennä keittämään kaalilientä tai valmistamaan kotletteja? jatkoi alati kekseliäs Liina.

— Varjelkoon! Jospa vain näyttäytyisinkin keittiössä, saisi Kaisa mummo halvauksen tai menisi tainnoksiin, nauroi Ragnhild. Hän on niin karsas ja arka taidostaan, että vaivoin äitikään päästetään keittiöön.

— No, sitte minä en tiedä mitä neuvoisin sinulle, Ragnhild parka, sanoi Liina, jollet juuri tahtoisi ruveta laupeudensisareksi.

— Ei sekään käy. Vanhempani eivät soisi minun herättävän niin suurta huomiota, ja sitäpaitsi pelkään itseltäni puuttuvan kykyä siihen. Lienee jotenkin varmaa, että käyn tanssiaisissa sekä muissa huvituksissa niinkuin ennenkin, sillä ei ole minulla voimaa vetäytyä pois siitä, mikä on yleisenä tapana, niin vastenmielistä kun onkin päivät pääksytysten vaan huvitella.

— Kylläpä minä sitten olen paljoa onnellisempi, virkkoi Maria Ståle, nuori tyttö, jolla oli lempeät sinisilmät ja pari paksua kellanruskeata palmikkoa niskassa.

— Minun päämääräni, ainakin vastaiseksi, on niin ilmeisen selvänä edessäni, ettei minun tarvitse sitä etsiä tai vähääkään tuumailla.

— Niin, te maalaispapintyttäret, te olette onnellisia olentoja, huudahti Hildur. Romaaneissa heidät kuvataan aina vaaleanverisiksi, ovat Marioita tai Annoja ja käyvät vaalimassa köyhiä ja sairaita, jotka heitä siunailevat.

— En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että olisin joku romaanityttö, mutta — enhän ole koskaan romaania lukenutkaan.

— En. Onhan paljon hyviä romaaneja. Ja jos kirjailija on ihmistuntija, ovat hänen teoksensa hyvinkin opettavaisia. Mutta minulla on näihin saakka ollut paljo tekemistä koulussa ja lupa-aikoina kotona. Isäni sanoo, että minun ensin täytyy laajentaa tietojani, kehittää arvostelukykyäni ja vakaannuttaa luonnettani, ennenkun tuhlaan kallista aikaani romaanien lukemiseen. Mutta sittenkun kerran alan, tahtoo hän itse valita minulle parhaitten kirjailijain teokset.

— No, ja mikä sitten on päämääräsi, jos saan kysyä? tiedusteli Alice hiukan pilkallisesti.

— Keittäminen ja sukkien parsiminen, nauroi Liina, siitä panen vaikka vetoa.

— Oikein arvattu, sanoi Maria hilpeästi, ja pikku siskojen hoitaminen ja kouluun valmistaminen.

— Niinmuodoin emännöitsijä, ompelija, kotiopettaja ja lapsenhoitaja, virkkoi Alice. Se on melkein liikaa yhdelle ihmiselle.

— Tietysti, sanoi Maria. Luulen toki voivani käyttää lyhyen iltahetken siihen tarkoitukseen. Sitäpaitsi isäni tavallisesti lukee ääneen äidille ja minulle, kun me ompelemme taikka kehräämme.

— Mutta mitä tulee meidän "pikku lapsestamme", kysäsi Maria hyväillen muuatta hyvin nuorennäköistä, heiverävartaloista tyttöä, joka vielä näytti olevan kesken kehitystään.

— Sinun sopisi ruveta pianonsoittajaksi, pikku Fanny, sanoi Maria ystävällisesti. Eikö sinua haluttaisi?

— Oi kyllä! Mutta — — sitähän en voi milloinkaan toivoa, vastasi
Fanny kainosti ja hiljaa.

— Mikset voisi? Olen kuullut sinun soitto-opettajasi, herra E:n sanovan, että sinulla on erinomaiset soitannolliset luonnonlahjat, huomautti Jenny.

— Luulen omaavani jonkinlaisia taipumuksia, sanoi Fanny huomattavasti punastuen. Mutta soittotaitokin vaatii suuria opinnoita, ja äitini on köyhä, lopetti hän alakuloisesti.

— Eikö sinun tee mielesi esiintyä, saavuttaa yleisön ihailua ja saada kättentaputuksia ja kukkaisvihkoja? kysyi Hildur.

— Ei vähintäkään. Minua aivan puistuttaa ajatellessani esiintymistä. Rakastan soittoa sen itsensä vuoksi, vastasi Fanny viehättyneenä. Hän oli muuten vähäpuheinen ja punastui senvuoksi nyt rohkeuttaan.

— Ketkä täällä eivät vielä ole puhuneet tulevaisuustuumistaan? kysyi
Maria.

— Minä en vielä ole sanonut sanaakaan aikeistani, virkkoi Eelin Björkman, koska niistä mielestäni ei ole mitään kertomista, lisäsi hän vaatimattomasti.

— Aivan niin. Hänen mielestään minä voisin opetella vaatettamaan hattuja. Minulla nimittäin ei ole lukuhalua, kuten sisarellani Jennyllä.

— Ja luulenpa, että sinusta tuleekin oiva ompelija, virkkoi Jenny hilpeästi, sillä sinä valmistit niin mainioita hattuja ja leninkejä nukillemme ennenmuinoin.

— En minäkään ole kertonut mitään vastaisista aikeistani, sanoi Amy Lundin koettaen näyttää hyvin ylhäiseltä. Mutta minä en voi käsittää, että näin nuorena jo tarvitsisi olla niistä niin selvillä. Aijon käydä jossakin kylpemässä kesällä ja syksyllä huvitella ahkerasti. Äiti sanoo aina, ettei nuoren tytön pidä hautautua kotiinsa kuin nunna, vaan olla mukana ja näyttäytyä ihmisten parissa.

— Oikein Amy, virkkoi Liina. Tunnen sanomatonta helpotusta kuullessani, että joku teistäkin on niin hypi hyödytön olento kuin minä. Kuullessani tuollaisten pyhimysten ja viisauden esikuvien puhuvan kuin Eeditin, Jennyn ja Marian ja tuonkin pikku Fannyn, nuorimman joukossamme, laihoine taikasormineen, olen mielestäni oikea syntisäkki. Mutta minua lohduttaa ettei Ranghild edes parsi sukkiaan, nähkääs sen työn saan minä kyllä itse tehdä, siinä vaatimuksessa hyvä äitini on heltymätön. — Nyt on ainoastaan Lyydia Werner jäljellä. Sano, että sinäkin aijot hyppien, laulellen viettää nuoruutesi ja sitte vanhaksi tultuasi mennä naimisiin jonkun maanviljelijän kanssa, tai tulla oppineeksi tai kirjoittaa romaania tai jotain samantapaista.

Lyydia hymyili. Hän oli hoikka ja hento, hipiä läpikuultava, hieno puna poskipäissä ja silmissä omituinen loiste. Hänen taaja, raskas hengityksensä ja sisäänpainunut rintansa todistivat, että hänellä oli parantumaton keuhkotauti.

— Minä en elä vanhaksi, sanoi hän koruttomasti ja suuteli lempeästi Liinan äkkiä totisiksi käyneitä kasvoja. Päämäärääni en senvuoksi voi tavoitella tässä elämässä. Pianhan jätän teidät kaikki.

Seurasi pitkä äänettömyys. Äskeisen hilpeän pakinan perästä tuntui tämä hiukan juhlalliselta.

— Kenties sinä vielä paranet, puhui hän kietoen kätensä Lyydian kaulaan, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen rusopäitä poskiaan. Oi, sinä et saa kuolla näin nuorena. Se on niin kauhean surullista.

Lyydiankin silmässä väikkyi kyynel, mutta hän koetti tyynnyttää huolestunutta ystäväänsä:

— Elä itke Liina. Etkö muista miten kauniisti pastori juuri äskettäin puhui meille kuolemasta ja ijankaikkisesta elämästä? Miksikä sitten kuolema olisi niin surullista? Olen kiitollinen, että vielä sain käydä rippikoulun. Pyysinkin erityisesti vanhemmiltani, koska mielestäni loppu oli lähellä ja koska minulla oli vielä moni seikka epäselvänä. Nyt olen tyyni ja iloinen. Olen oppinut katselemaan elämää ja kuolemaa aivan toiselta näkökannalta. Mutta elkää nyt antako näiden vakavien ajatusten häiritä itseänne. Kuivaa kyyneleesi, Liina, ja ole iloinen.

— Minusta on ikävää ajatella, että tämä pieni piirimme nyt hajaantuu, sanoi Maria tuokion kuluttua. Tänä rippikouluaikana olemme oppineet tuntemaan toisiamme, kuulleet ja mieliimme painaneet paljon unhottumattoman kaunista, ja nyt me jo vetäydymme takaisin erilaisiin tehtäviin. Niinköhän me unhotamme toisemme?

— En ainakaan minä, vakuuttivat jotkut. Toiset taas ajattelivat eri elämän kohtaloita ja olosuhteita. Alice mitteli halveksivin katsein köyhää Eeliniä ja ajatteli sydämmessään, etteihän hän voinut seurustella ompelijan kanssa eikä pitää häntä ystävänään. Amy ja Hildur ajattelivat samaan suuntaan.

— Varmaankin on tämä aika jäävä rakkaaksi muistoksi meille kaikille, sanoi Eedit. Ja vaikka aika ja olosuhteet erottaisivatkin meidät, on kuitenkin aina välillämme olemassa yhdysside — juuri muisto tästä rippikouluajasta.

— Luulen, että vaikka vasta sadan vuoden perästä tapaisimme, minä sittekin pitäisin jokainoaa teistä tuttavanani, sanoi Liina innoissaan.

— Sata vuotta on pitkä aika, huomautti Jenny hymyillen. Kukapa tiesi, tulet sinä vielä kreivittäreksi tai ruhtinattareksi, ja olenpa silloin varma, että joutuisit hyvinkin hämillesi, kun nauhapukuinen palvelijasi ilmottaisi: Jenny Björkman, kansakoulunopettaja tai Hanna Sandberg, emännöitsijä.

— Hyi sinua Jenny, kuinka voit sellaista sanoa, nuhteli Liina. Luuletko minun katsovan sukuun tai säätyyn. Päinvastoin viihdyn hyvin kansan parissa ja pidänkin enemmän maalaisherroista ja papeista kuin kreiveistä ja ruhtinaista. Ja sittepä luulen, etten menekään naimisiin, sillä palvelijat ja muut velvollisuudet tuottavat paljon huolta ja vaivaa.

— Luuletko sinä, että vain naineilla ihmisillä on velvollisuuksia? kysyi Maria.

— Kuule, elä rupea herättämään omaatuntoani, pyysi Liina ojentaen molemmat kätensä Marialle. Toisinaan kyllä kuulen salaista kuisketta sydämmessäni, että minullakin mahtaa olla joitakin velvollisuuksia, ja silloin menen äidin avuksi kuorimaan maitoa tai puhdistamaan marjoja. Mutta sittenkun olen sekottanut kermat ja maidot ja syönyt itse parhaat marjat suuhuni, ajaa äiti tavallisesti minut matkoihini, ja niin on omatuntoni rauhoitettu siksi erää.

— Mutta ei elämä kaikissa yhteiskuntaluokissa ole ollenkaan samanlaista, virkkoi Alice ja pyöritteli kimmelteleviä sormuksiaan. Jos minun pitäisi kuvitella avioliiton mukanansa tuovan kaikkea sitä mitä Liina kertoi palvelijoista, ruuasta ja velvollisuuksista, niin en ikinä menisi naimisiin. Minua sellainen kammottaa.

— Mutta minusta on mahdotonta ajatella pienintäkään elämän suhdetta ilman velvollisuuksia, puolustelihe Maria innokkaasti.

— Riippuu siitä, mitä pitää velvollisuutena, sanoi Amy. Auttaa köyhiä ja käydä kirkossa — —

— Mutta Amy, pidätkö sinä kirkossa käymistä velvollisuutena, sehän on meidän ilomme, huudahti Lyydia.

— Niin no, enpä niinkään, korjasi Amy punastuen. Minä en tarkoittanut juuri sitä, mutta tiedäthän, että vanhempiansa totteleminen, totta puhuminen ynnä muu sellainen kuuluvat meidän velvollisuuksiimme.

— Mutta emmeköhän ole luodut tekemään jotakin työtäkin, intti Jenny. Lienee kai jokaisella tehtävänsä, kunhan vaan osaa oikein etsien löytää sen?

— Sitä en minä puolestani saata hyväksyä, vastusti Ragnhild. Minun mielestäni löytyy ihmisiä, joiden toimettomuuteen kulutettu elämä ei tuota muuta kuin alinomaista kyllästystä, ja joille kaikki nautinnot ovat tarjona, mutta eivät sittenkään tunne tyydytystä.

— Silloin iloitsen minä köyhyydestäni, sillä se pakottaa minua työhön, joka onkin minulle vaan onneksi, päätteli Maria.

— Menetkö sinä naimisiin, Maria? kysäsi Fanny lapsellisesti. Hän ihaili Mariaa, kuin jotakin korkeampaa olentoa.

— Sitä en tosiaankaan tiedä, nauroi Maria. Ensin on minun toimitettava kaikki sisareni kouluun ja sitte tulee minun pitää huolta taloudesta, jotta on vielä pitkä aika, pikku Fanny.

— Voisinpa vaikka panna vetoa, että Maria menee naimisiin, tiesi Liina. Kuvittelen mielessäni häntä pyöreän pöydän hallitsijana. Vastapäätä istuu "isä kulta" ja pöydän ympärillä kymmenen, viisitoista toivehikasta tainta leukalappuineen ja olutjuustokuppineen "äitiä" huutamassa. Ja kun hän on kouluttanut siskonsa ja veljensä, tulee omien lasten vuoro. Ja hän keittää aimo padallisia puuroa ja velliä, niin että isä ja äitikin saavat osansa, sillä he tietysti eivät voi elää ilman Mariaa. Voi, voi Maria, luulenpa, että tahtoisin olla yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin sinä. — Mutta sallikaa minun nyt kuvailla kaikkien teidän tulevaisuuttanne, tyttö kullat.

— Eeditistä tulee peräti oppinut tohtori, hän kirjoittelee lääkeopillisia tutkimuksia, sahaa lähimmäistensä käsiä ja jalkoja, kuolee naimatonna. Jenny opettaa Suomen nousevaa nuorisoa, kunnes jok'ainoa korvenpoika laskettelee latinaa kuin vettä ja jokainen salon tyttö soittelee Bethovenin sonaatteja; menee naimisiin opettajan kanssa. Alice ei herkeä tanssimasta, ennenkun joku markiisi tai ruhtinas hänet löytää eikä mene naimisiin velvollisuuksien tähden. Hildurista tulee traagillinen suuruus; hänen nimensä on jälkimaailma marmoriin kaivertava. Hanna keittää maukasta soppaa, joka päättyy häihin ja morsiushuntuun, menee naimisiin maanviljelijän kanssa — siitä saatte olla varmat. Eelinistä tulee — odottakaapas — hoviompelija. Fanny — uh! — hänestä tulee hovipianisti. Hän kerää sylin täydet hyvä-huutoja, kukkia ja imartelua. Amy — niin — sitä ei ole helppo sanoa. Minä en näe yhtään valon välkähdystä hänen tulevaisuudessaan, ellei hän mahdollisesti jossain kylpylaitoksessa näyttele jonkun romaanin sankarittaren osaa todellisuudessa.

Liina vaikeni ja katsahti Lyydiaan rakkautta säteilevin silmin. Hän ei hennonnut laskea leikkiä tästä rakkaasta ystävästään, jonka hän tiesi jo pian sanovan jäähyväiset elämälle.

— En virkakaan, sillä pelkään itselleni käyvän, kuten sadussa kerrotulle heinäsirkalle: kesän läpeensä laulelen, mutta syksyn tullen on aittani tyhjä, sanoi Liina puoleksi vakavasti.

— Sinähän olet vielä niin nuori, lohdutti Maria. Laulele sinä vaan, iloitse ja levitä päivänpaistetta ympäristöösi. Se kenties onkin sinun tehtäväsi. Mutta kuule kuitenkin omantuntosi ääntä. Kun on iloinen; sinun laillasi, ei siinä suinkaan ole mitään pahaa. — Hän suuteli Liinaa sydämmellisesti.

— Olen oikein iloinen, kun olen saanut nähdä teidät luonani jäähyväisjuhlassa, sanoi Ragnhild, jonka kotona tytöt olivat. Se oli hauska tuuma, kun päätimme kertoa tulevaisuudestamme toisillemme. Tuntuu kuin voisi seurata jokaisen elämänvaiheita, ainakin jonkunaikaa, sittenkun on saanut kuulla hänen aikeistaan. Toivon, että me, jotka asumme kaupungissa, useinkin tapaamme. Vaikeammaksi tosin käy saada tietoja niistä, jotka asuvat maalla. Mutta ehkä me kuitenkin joskus kirjoitamme toisillemme?

Tähän suostuivat kaikki. Sitte sanottiin jäähyväiset, jonka kestäissä monen silmään kyynel herahti. Nuorten sydämmet olivat liittyneet toisiinsa, monen helttymättömillä siteillä. Vieläpä nekin, jotka vähimmin olivat toisiansa ymmärtäneet, tunsivat nyt eron hetkellä sydämmellistä myötätunnetta toisiaan kohtaan, ja ero tuntui haikealta. Yhdessä suhteessa olivat kaikki olleet samaa mieltä: he kaikki ihailivat ja rakastivat, melkeimpä jumaloitsivat opettajaansa, vaikka kukin omalla tavallaan käsitti, sydämmeensä kätki ja elämässään toteutti ne opetukset, joita hän heille kaikille antoi samalla mitalla. Tieto, että he tähän saakka olivat lapsina keskenään seurustelleet, mutta tästälähtein tulisivat tapaamaan toisensa naisina, jotka itse olisivat vastuunalaisia teoistaan ja elämästään, lisäsi heidän mielialansa vakavuutta.

Kas niin, nyt sitä ollaan jälleen kotona, puheli Maria iloissaan, kun oli riisunut päällysvaatteensa, tervehtinyt vanhempia ja istuutunut salin yksinkertaiseen nappulasohvaan suuren sisarussarjan ympäröimänä. Mikä kiipesi hänen syliinsä, mikä sohvalle hänen viereensä, toiset kuhisivat hänen ympärillään. Kaikki toki tahtoivat ilmaista iloaan siskon kotiintulon johdosta.

— Meillä on ollut niin kovasti sinua ikävä, Maria-kulta sanoi eräskin ojentaen pienen suunsa suudeltavaksi.

— Tiedätkös, kun minä olen ollut kipeänä, kertoi toinen, ja silloin
Ninni luki minulle.

— Mutta en minä osaa lukea niin hyvin kuin sinä, kiirehti Ninni nöyrästi lisäämään.

— Ja äidillä on ollut aika puuha, kun on yksin saanut laittaa voileipämme, tiesi muuan pikku pallero.

— Ja Tiiti oli eräänä päivänä hukassa, kertoi vanhin poika, mutta se löydettiin sitten lukkarilta.

— Se oli varmasti hauskaa. Mutta oletteko myöskin olleet kilttejä sill'aikaa?

— Minä olen pukeutunut ihan omin voimin, toimitti muuan viisivuotias pikkarainen ja vanhin tyttö, kaksitoistavuotias herttainen lapsi kertoi monasti nukuttaneensa pikku-veljen ja riisuneensa ja pukeneensakin hänet. — Ja sitte olen minä vielä leiponut korppuja äidin kanssa, lisäsi hän ylpeästi.

— Lapset ovat tosiaankin panneet parastaan, vakuutti äiti, kun kahvia toimetessaan sattui kuulemaan lasten pakinan.

— Ja Ninni on oikein parhaansa perästä koettanut olla sinun sijaisenasi, sanoi isä, joka kiikkutuolissa poltteli piippuaan. — Mutta, lisäsi hän laskien kätensä Marian päälaelle, me olemme kyllä kaikki sinua kaivanneet ja tulleet huomaamaan kuinka sinua tarvitsemme, rakas lapsi.

— Tuntuu hyvältä, kun kuulen sinun noin sanovan, isä, mutta luulen kuitenkin, että te kaikki kuvittelette minun toimittavan täällä kotona paljoa enemmän kuin itse asiassa teen. Kas niin, äiti, et sinä saa leikata leipää, sehän kuuluu minun tehtäviini, ja laskien pikku-veljen isän syliin meni hän pöydän luo ja otti kakun Ja veitsen äidiltä. Joku pienokaisista oli jo juossut noutamaan Marian siniraitaisen talousesiliinan, ja niin oli hän täydessä touhussa.

— Kuinka hupaista onkaan ryhtyä entisiin askareihinsa! No pienokaiset, jaksatteko vielä syödä yhtä paljon leipää kuin ennen?

— Jaksamme, jaksamme, vastattiin yhdestä suusta ja pieni pyöreäposkinen pallero sanoi:

— Vai niin, munsööri, ja sinä tietysti aijot hyötyä siitä, nauroi
Maria.

Siinä kun he nyt kaikin istuivat sekä suuret että pienet salin pyöreän pöydän ympärillä, kirkas kahvipannu äidin puolella, ja koruttomat, mutta hohtavan valkeat kupit ympäri pöytää ja sitte nuo kaikki rakkaat kasvot toinen toisensa vieressä, katseli Maria säteilevin silmin ympärilleen ja huudahti:

— Niin lapseni, sanoi äiti lempeästi, kunhan ei vaan kaupunkilaiselämä olisi mieltäsi muuttanut, ja sinusta tästälähtein elämäsi tuntuisi työteliäältä ja kotisi liian yksinkertaiselta.

— Sitä en uskoisi, rakas äiti. Tunsin selvästi, etten sopinut kaupunkilaiselämään ja etten voinut viihtyä ilman pieniä kotiaskareitani. Kaupungissa olo-aika oli kyllä ihana monessa suhteessa. Minulla oli paljon lukemista ja oppimista, sain ottaa osaa moneen kauniiseen jumalanpalvelukseen, sain toisinaan kuulla arvokasta musiikkia ja väliin seurustella useiden kunnon tyttöjen kanssa, mutta siitä huolimatta kaipailin kuitenkin näitä pikku velikultia, ja sitte oli ihan outoa ja kummallistakin istua katettuun pöytään näkemättä itse vähääkään vaivaa.

Kun kahvi oli juotu, alkoi Maria purkaa matkalaukkuaan. Ja vaikka se oli pieni ja turhanen, löytyi sieltä kuitenkin pieni lahja jokaiselle kotolaiselle.

— En, äiti, siihen olisi tarvittu suurehko rahasumma, ja kun tarkemmin tuumin, luulen voivani korjata vanhan sinisen villapukuni, niin että se vielä näyttää varsin siistiltä, ja sitäpaitsi, lisäsi hän hiljemmin, jotteivät toiset kuulisi, tarvitsivat lapset välttämättä uusia koulukirjoja. Niihin käytin osan rahoista.

Kun Maria iltasella hellästi katseli paria kolmea pientä vuodetta, jotka olivat sijoitetut hänen pieneen kamariinsa, ihmetteli hän, tokko yksikään hänen rippikoulutovereistaan oli niin onnellinen ja kiitollinen, kuin hän, ja niin kirkkain toivein ajatteli tulevaa päivää.

Suuressa, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa istui himmeän työlampun valossa professori Berg ja hänen tyttärensä Eedit, kumpikin, kuten näytti, syventyneenä lukemiseensa. Täyteläiset kirjahyllyt, kartat, pallot ja sen semmoiset sekä huoneen muutenkin totinen leima ilmaisivat selvästi, että paikka oli opin tyyssija.

Professori Berg oli vanha mies, jonka jalot kasvonpiirteet, paljaaksi käynyt pää ja harmaat hapset herättivät niin hyvin kunnioitusta kuin mieltymystä. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut lääkärinä N:n paikkakunnalla ja voittanut siellä väestön yleisen kunnioituksen taitavuutensa, uskollisuutensa ja ystävällisen käytöksensä kautta. Opiskeleminen oli ollut hänen elämänsä rakkainta työtä ja vieläkin istui hän, korkeasta iästään huolimatta, mielihyväkseen kirjastossa kirjojensa ympäröimänä ja niihin syntyneenä.

Hänen ainoa tyttärensä, Eedit, oli perinyt saman tutkimisinnon, ja kun isä huomasi hänen taipumustensa käyvän siihen suuntaan, ryhtyi hän mielihyvällä ohjaamaan tyttärensä lukuja niin hyvin kouluaikana kuin vielä sen loputtuakin. Tytön vilkas käsityskyky ja perinpohjaisuus kaikissa opinnoissa ja varsinkin hänen lämmin harrastuksensa lääketieteeseen synnyttivät vanhan isän mielessä sekä iloa että ylpeyttä. Hän, jolla ei ollut yhtään poikaa, oli onnellinen saadessaan viettää iltansa tämän tyttären kanssa, joka nuoruudestaan huolimatta oli huvitettu syvämietteisistä keskusteluista ja mielenkiinnolla seurasi tieteellistä mailmankirjallisuutta, jonka uutuuksia professori aina oli valmis hankkimaan kotiin.

Kello viereisessä huoneessa löi yhdeksän. Professori oikaisihe lepotuolissaan, katsoi kelloaan ja sanoi:

— Eiköhän, sanoi Eedit nostamatta katsettaan kirjasta. Kummallista, ettei Sohvi ole saanut sitä valmiiksi.

Professori naputteli sormillaan pöytään ja tarttui hänkin jälleen kirjaansa ja muistiinpanovihkoonsa.

Paremmin kuin puolen tunnin kuluttua nousi professori, pani pois silmälasinsa ja alkoi kävellä edestakaisin vihreällä matolla.

— Lapseni, sanoi hän lempeästi, sinä rasitat aivan liiaksi voimiasi lukemisella. Lepää nyt hiukan. Minä pistäyn sillaikaa katsomaan, miten teemme laita on. Minun ikäiseni mies tarvitsee jo tähän aikaan illasta jotain vahvistavaa.

Eedit painoi kirjansa kiinni, meni huoneen nurkassa sijaitsevan lasikaapin luo, otti sieltä ihmisen käsivarrenluun ja tarkasteli sitä huolellisesti.

Sillä aikaa meni professori keittiöön. Savupilvi, johon vielä yhdistyi pohjaanpalaneen maidon käryä, pöllähti häntä vastaan, ja keskellä tuota keittoastiain, talouskalujen, vaatteiden ja ruokatavarain sekamelskaa seisoi nuori palvelustyttö kuivaamassa lautasia hienoon servettiin.

— Professorin kello käy aina edellä, ärähti tyttö. Ja minulla on ollut kyllin tekemistä, minä en voi sitä auttaa.

— Vai niin, vai niin, virkkoi professori tyynesti, sulki oven ja palasi kirjastoon.

Pian senjälkeen ilmoitettiinkin, että pöytä oli katettu. Professori tyttärineen istuutui tuon peräti ikävän teepöydän ääreen; pöytäliina oli ryppyinen, veitset paripuolia ja kiillottomia, lasit himmeitä, asettimet miten sattui, vailla kaikkea järjestystä. Sohvi neitsy tuli sisään kampaamattomana, suuri reikä hihassa ja esiliina noessa. Hän toi kaksi kupillista laihaa ja haaleata teetä ja poistui jälleen.

— Senappi maistuisi hyvältä tämän lihan kanssa, sanoi professori. —
Luuletko sitä olevan, lapseni?

— Hyvän äitisi eläessä oli aina senappia, hän tiesi, että se oli minun mielimausteeni.

Sanaton huokaus kohosi professorin rinnasta hänen muistellessansa hyvää lempeätä puolisoansa, joka niin monta vuotta tarkalla huolenpidolla oli koettanut tehdä kodin suloiseksi ja hauskaksi hänelle.

— Tee on aina kylmää ja puuro pohjaanpalanutta, pahoitteli Eedit nyrpeillään. Sohvi on kauhean huolimaton.

— En tiedä, mistä me ennen saimme palvelijamme, arveli professori, mutta he olivat siistejä, järjestystä harrastavia ja tarkkoja.

— Palvelusväki mahtoi silloin olla parempaa, sanoi Eedit. Mikähän lie siihen syynä? Ikävää se vaan on. — Isä, minä tarkastelin juuri käsivartta lasikaapissa; olisi hauska nähdä apinan käsivarsi eli eturaaja sen rinnalla.

Ja sitten syntyi isän ja tyttären välillä oppinut ja syvämietteinen keskustelu. Kolmentoista vuoden ijässä oli Eedit kadottanut äitinsä, juuri kun koulunkäynti eniten vei hänen aikansa. Äiti oli joskus koetteeksi opastellut tytärtään naisten töihin, mutta osaksi ei tyttöä suurestikaan haluttanut, osaksi huolehti isä hänen terveydestään, ja niin lakattiin kokeilusta vähitellen. Palvelija, joka emännän tarkan silmän valvoessa ja viisaasti ohjatessa teki tehtävänsä kunnollisesti ja täsmällisesti, ei osannut omin neuvoinsa pitää talossa samaa järjestystä, mutta toimeen kuitenkin tultiin, tämä kun vielä muisti poismenneen emäntänsä opetuksia. Mutta kun hän oli halunnut muuttaa, oli professori parka saanut nähdä kaikenlaisia palvelijoita. Hän ei enää uskaltanut toivoa, että saisi ruokansa määräaikana, tai että ne pienet, tuiki vaatimattomat toiveet toteutuisivat, jotka hänen hyvä vaimonsa tunsi ja aina iloksensa täytti.

Eedit oli jo 17 vuotta ja hänen olisi pitänyt kyetä edes jotakin asioita oikealle tolalle ohjaamaan, mutta häntä ei haluttanut, ja tottumaton kun oli ajattelemaan mitään muuta kuin lukujaan, ei hänen mieleensäkään johtunut, että hänen tulisi tehdä joitain kodin hauskuuden palauttamiseksi. Professori oli tottunut näkemään Eeditin työskentelevän ainoastaan kirjojen ääressä eikä sentähden vaatinut, että hän kävisi emännän toimiin käsiksi.

Niin molemmat oppineet olivat kokonaan palvelijainsa vallassa, ja onnettomuudeksi tuli usein kaikkein huonoimpia tarjolle, sillä tiedettiin, ettei täällä ankara emäntä heidän töitään ja toimiaan tarkastellut.

Niin vieri päivä toisensa jälkeen ilman vähintäkään toivoa olojen parantumisesta. Professori oli oppinut pitämään tätä välttämättömänä pahana, eikä Eedit ajatellut sitä muulloin kuin saadessaan pohjaanpalanutta ruokaa, tai kun muuten sattui ikävyyksiä samaan suuntaan.

Pienessä, somasti sisustetussa huoneessaan istui Ragnhild Cederskjöld kyyristyneenä pehmeän sohvan nurkkaan. Hänen polvillaan oli avattu kirja. Mutta ei hän sitä lukenut. Jo kauvan aikaa oli hän istunut samassa asennossa, kirja auki samasta paikkaa, tuiki toimettomana, ajatuksiin ja unelmiin vaipuneena. Suloisia eivät liene hänen unelmansa kuitenkaan olleet. Ryhti oli veltto, kasvoista kuvastui alakuloisuus ja välinpitämättömyys.

Samassa kuului silkkileningin kahinaa, ja ovesta astui sisään korkeavartaloinen, komea, jotenkin nuorekkaan näköinen nainen, puettuna somaan iltapukuun. — Jumalani! Ragnhild, huudahti hän, vieläkö sinä istut siinä pukematta ja toimetonna? Etkö tiedä, että meitä on kutsuttu iltaa viettämään kenraali M—n luo.

— En tiedä äiti, en luule, vastasi tytär tyynesti. Olen tässä juuri itsekseni tuuminut, tulenko mukaan kenraalin luo, vaiko en.

— Sinäpäs olet kummallinen! Olisiko sinusta sopivata olla suostumatta sellaiseen kutsuun? Ja mistä syystä?

— Suorastaan siitä syystä, vastasi Ragnhild peitellen esiinpyrkivää haukotusta, ettei minua haluta.

— Ei haluta! — Kovasti koeteltu äiti heittäytyi lepotuoliin. — Sinä teet lopun minusta Ragnhild. Sinun ikäiselläsi tytöllä ei olisi halua! Voiko sinusta tosiaankin tämä pieni kaupunki, joka täällä kätkössä vuorien välissä on kaukana kaikesta elämästä ja uutuuksista, tarjota niin monia huvituksia, että sinä jo olisit ennättänyt kyllästyä. Kenraalin ja pormestarin kodit ovat kaupunkimme hienoimmat, ja sinä tahtoisit siihen määrään loukata kenraalin perhettä.

— Voi äiti kulta! Olen vakuutettu, että heillä on yhtä hauskaa ilman minua.

— Minä en käsitä, mistä sinä olet saanut noin päättömiä ajatuksia. Minä en ole milloinkaan ollut tuollainen, ja isäsi oli kotiseutunsa mainioimpia tanssimestareita. Sinä olet kuin mikäkin löytölapsi tai kasvattitytär, mutta et suinkaan sellainen, kuin kuuluisit meidän sukuun, valitteli äiti.

— Juuri senvuoksi pitää sinun huvitella. Sinä olet sairas, sinä olet hermostunut. Meidän täytyy puhutella professoria; kaikki lääkärit suosittavat huvittelua.

— En ole sairas enkä hermostunut. Olen ikävystynyt ja juuri huvituksiin. Ne tuntuvat minusta niin tyhjiltä ja kurjilta, eivätkä tyydytä minua.

— Se on vaan luulottelua. Sinun täytyy olla sairas, en voi ymmärtää muuta.

— Tytöt ovat pintapuolisia ja mielisteliviä, nuoret herrat äiteläisiä, tanssi sietämätöntä, korttipeli inhottavaa — — —. Oi onnellinen Maria Ståle pappilassasi satoine askareillesi, rukkinesi ja patoinesi!

— Tätäpä juuri pelkäsin. Sinä olet yhtynyt heränneisiin. Oi minua onnetonta, mieletöntä äitiä, että minun piti salliakin sinun päästä imemään myrkkyä tuon vihatun papin puheista, pyhine kasvonilmeineen ja päättömine ajatuksineen.

— Juuri hän on sinut villinnyt, hän istuttanut hulluja ajatuksia päähäsi, hän tehnyt sinut kelvottomaksi seuraelämään, tottelemattomaksi vanhempiasi kohtaan, kaikkien ihmisten pilkanesineeksi. — — —

— Äiti, sanoi hän, jo kauvan ennen rippikouluunmenoani, jo koko tämän viime vuoden, on minusta seuraelämä, semmoisena kuin tämä meidän, tuntunut inhottavalta, ihmiset epämiellyttäviltä. Ei liene luonteeni mukaista huvitella tähän tapaan. Ja luulen, että tämä täydellinen työttömyyteni senjälkeen kun lopetin läksyjen lukemisen, on syynä siihen, että olen pahalla tuulella ja väsynyt kaikkeen.

— Sinä olet erikoisen eriskummallinen, sanoi äiti pyyhkien kyyneleensä. Tytöllä, joka elää moisissa oloissa kuin sinä, ei tarvitse olla muuta tointa, kuin mitä sinulla on. Eikö ole kyllin koruompelutyötä, eikö puodissa kyllin virkkuuneuloja ja lankaa? Voithan kirjailla tai virkata ainakin pari kolme tuntia päivässä.

— Ei, äiti, se ei ole mitään tarpeellista, se ei tyydytä minua. Mutta ei puhuta enää siitä, eihän sitä voi auttaa. On totta, että rippikoulu aikana johtui mieleeni kaikenlaisia sekavia ajatuksia, ja paljon sellaista, jota ennen en ollut ymmärtänyt tai tullut ajatelleeksi, kävi minulle selväksi, mutta rakas äiti sinä et saa luulla, että meidän hyvä, kunnioitettava opettajamme olisi tahtonut tehdä minut tottelemattomaksi vanhempiani kohtaan. Olisitpa kuullut hänen puhuvan neljännestä käskystä! — Kuivaa kyyneleesi, äiti, en tahdo pahoittaa mieltäsi. Minä tulen mukaan kenraalin luo.

Rouva Cederskjöld katsoi epäillen tytärtään. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan niitä vakavia ajatuksia, joita viime aikoina oli herännyt Ragnhildin mielessä. Se vaan oli hänelle selvää, että tyttö seurasi häntä kutsuihin eikä tuottanut talolle häpeätä.

— Sepä hyvä, tyttöseni, näen, että olet jälleen tullut järkiisi. Tiedäthän sinä, että isäsi ja minä myöskin käymme mielellämme kirkossa ja kerran vuodessa ripillä, mutta eihän siltä tarvitse nunnaksi ruveta, vaikka onkin jumalinen. Niin kauvan kun elää maailmassa, täytyy seurata sen tapoja ja olla huomiota herättämättä. Sinä olet nuori ja kaunis, meidän ylpeytemme ja toivomme. Sinun täytyy näyttäytyä ihmisten parissa, ja sitten kun aika tulee, mennä edullisiin naimisiin. Me olemme uhranneet paljon sinun kasvatukseesi, huveihisi sekä vaatetukseesi, ja isä on luvannut olla katsomatta kuluihin, kun sinun etusi on kysymyksessä. Ole senvuoksi kuuliainen ja kiitollinen, ja tuota meille iloa. Kas niin, näytä nyt iloiselta Ragnhildini. Lähetän heti kamarineitisi luoksesi. Me tulemme kai hyvin myöhään kenraalin luo, mutta ei siitä vahinkoa.

— Jopas minun silmäni näyttävät itkettyneiltä. Minun täytyy virkistellä niitä hiukan.

Ragnhild seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli hänen jälkeensä. Hänen kasvoillaan oli mikäli mahdollista vielä entistään väsyneempi ja ikävystyneempi ihme. Huoaten läksi hän huoneesta mennäkseen omaansa, missä Liisi jo häntä odotti pukeakseen hänet äskensilitettyyn musliinipukuun ja koristaakseen häntä kaikella mitä hieno puku vaati.

Useimmat teistä, nuoret lukijani, ovat luullakseni olleet tanssiaisissa, joten niiden tuiki tarkka kuvailu on niinmuodoin tarpeeton. Kenraalin luona oli kuten hyvin voi ajatella juhlapukuisia vieraita, kohtelias isäntäväki ja lopuksi hyvä illallinen. Kuitenkaan ette saa kuvailla mielessänne komeita huoneita tai kallisarvoisia pukuja, sillä kenraalin perhe asui pikkukaupuugissa, ja tanssijaiset olivat monta, monta vuotta sitte. Yhden komean puvun voit kuitenkin keksiä yksinkertaisten musliini- ja villaleninkien seasta, joita nuoret tytöt siihen aikaan enimmäkseen käyttivät: se oli nuoren Alice Lagerin, kaupungin kaunottaren ja rikkaimman tytön. Hän oli todella kuin kimeltävä tähti liikkuessaan sulavasti ja miellyttävästi valoisissa huoneissa. Hän näyttikin nauttivan eduistaan täysin siemauksin. Terveys ja ilo säteilivät hänen silmistään valaen ruusuja poskipäihin.

En tahdo sanoa, että kaikki häntä kadehtivat, mutta varmaankin moni nainen, jota onnetar vähemmän hellitteli, hiljaisuudessa huoahti tehdessään vertailuja hänen ja oman osansa välillä. Useimmat pikkukaupungin nuorista herroista ympäröivät häntä palvelevana seurueena. Kenraalin poika, vastaleivottu luutnantti alotti tanssin hänen kerallaan, apteekkari ojensi hänelle hänen pudonneen nenäliinansa, kaksi ylioppilasta oli vähällä juosta toisensa kumoon, kun kumpikin kiiruhti noutamaan hänelle lasin limonaatia, muutamia kaupungin nuoria opettajia seisoi hänen tuolinsa takana keskustellen hänen kanssaan tanssin välihetkinä, ja muutamat, vielä aivan nuoret, liehakoimiseen ja naisseuraan tottumattomat lukiolaiset tyytyivät vaan etäämpää ihailemaan ylistettyä kaunotarta, uskaltamatta antautua kilpailuun vanhempien ja tottuneempien suosioon pyrkijäin kanssa.

Alkoi ensimmäinen franseesi. Nuori luutnantti oli ylen onnellinen saadessaan Alicen tanssikumppanikseen, ja ylpeänä kuin kuningas vei hän hänet salin läpi. X:n kaupungissa oli jotenkin paljon nuorisoa ja — se luettakoon lupa-aikojen ansioksi — sillä kertaa tarpeeksi tanssittajoita. Kaksi nuorta tyttöä näytti kuitenkin vielä istuvan. Toinen istui tyyneenä ja välinpitämättömänä tanssisalin viereisen huoneen nurkassa selaillen jotakin piirrosvihkoa. Se oli Ragnhild Cederskjöld. Toinen istui itse tanssisalissa jännittävän levottomasti seuraten tanssijain liikkeitä. Hän vuoroin kalpeni vuoroin punastui. Kateuden ja pelon sekainen ilme näkyi hänen kasvoillaan, vaikka hän kaikin voimin koetti tekeytyä välinpitämättömäksi. Se oli Amy Lundin. Jo näytti hän menettäneen kaiken toivonsa, ja aikoikin juuri piiloutua viereiseen huoneeseen välttääkseen toisten muka sääliviä katseita, kun toinen edellämainituista lukiolaisista ujostellen tuli häntä kohti. Amyn sydäntä tietysti kaiveli, että hänen täytyi tyytyä kömpelöön lukion ensiluokkalaiseen, mutta hän oli kuitenkin kiitollinen tultuaan pelastetuksi tuosta muka ennenkuulumattomasta häpeästä, että olisi jäänyt istumaan tanssin ajaksi. Kiitollisena sopi hänen siis kohteliaasti hymähtää nuorelle ritarilleen, mutta kun hän onnellisesti oli päässyt paikalleen, ei hän kertaakaan edes katsonut häneen, saati sitte puhellut hänen kanssaan. Kun poika parka kainosti yritti alkaa keskustelua, antoi Amy lyhyitä ja huolimattomia vastauksia, niin että keskustelu pian kokonaan taukosi. Lukiolainen kiinnitti huomionsa tanssivuoroihin ja Amyn katseiden esineenä oli Alice Lager, tuo onnellinen, kaunis, rikas ja ihailtu Alice. Amy itse ei suinkaan ollut rikas, jollei juuri köyhäkään, ja sitäpaitsi oli hänellä useampia nuorempia sisaria, joiden kasvatus ei vielä ollut täydellinen. Hänellä ei siis voinut olla niin suuria summia käsiteltävänään kuin hän turhamaisuudessaan ja nautinnonhimossaan olisi toivonut. Kaukana siitä, että olisi mukautunut asianhaaroihin ja koettanut pukeutua ja huvitella varojensa mukaan, hän uneksi yöt ja päivät uusia, kallisarvoisia pukuja, kaikenlaatuisia huveja ja hauskuutuksia, halusi kauneutta, rikkautta ja korkeaa sukuperää voidakseen loistaa ja herättääkseen ihailua ja huonompiosaisten kateutta. Itse kadehtien kaikkia, joilla oli vähänkin enemmän etuja kuin hänellä, olisi hän nauttinut äärettömästi saadessaan kerran itsekin nostattaa kateutta toisissa. Kaikki rahat, mitä hän rukousten, houkuttelemisien, kyyneleiden ja änkkäysten kautta suinkin voi saada isältään, käytti hän ulkonaiseen koreiluun. Koko hänen aikansa kotona meni siihen, että hän kaunisteli itseään, muutteli vaatteitaan toiseen muotoon, jatkoi, sovitteli ja somisteli niitä. Kun hän oli muutaman kerran käyttänyt jotakin pukua, täytyi hänen heti muuttaa reunusta toiseen muotoon tai muuten saada se uuden näköiseksi, jottei kukaan arvaisi, että hänellä oli niin harvoja uusia pukuja. Siten kului Amyn aika alituisessa kilpailussa itseään rikkaampien kanssa, alituisessa taistelussa kuosin ja köyhyyden välillä, alituisessa parempiosaisten kadehtimisessa ja alituisissa toiveissa, jotka, kun eivät voineet toteutua, tekivät hänet alakuloiseksi.

Uteliaana odotti Amy, kenellä naisista olisi onni saada tuo toinen lukiolainen, ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään hänen tulevan Ragnhild Cederskjöldin keralla, joka ollen pitempi tanssitoveriaan näytti tavallista ylhäisemmältä. Amy tietysti luuli, että Ragnhild oli käynyt saman pelon ja toivon kiirastulen lävitse kuin hän, ja nyt tunsi samaa nöyryytystä kuin Amy, ollessaan pakotettu tyytymään ylijääneisiin kavaljeereihin. Mutta niin ei ollenkaan ollut asian laita. Koska Ragnhild erittäin tänä iltana oli niin haluton seuraelämään, oli hän tahallaan vetäytynyt syrjähuoneeseen saadakseen siellä häiritsemättä vaipua omiin ajatuksiinsa, ja koska hän niin alun aikaisesta oli saanut seurata mukana vieraisille ja tanssijaisiin, ja sentakia ennenaikaansa saanut kyllänsä tanssista, ei häntä vähääkään surettanut, tuliko hän tanssiin pyydetyksi, vaiko ei. Sitäpaitsi oli muiden arvostelu hänestä niin yhdentekevää, että hän vähät välitti siitä, vaikka jäikin istumaan tanssin ajaksi. Mutta kun hän näki tuon nuoren kavaljeerin ilman naista, tuli hän kuitenkin liikutetuksi hänen epäröivästä kumarruksestaan ja vaatimattomasta käytöstavastaan, ojensi hymyillen hänelle kätensä ja astui saliin. Lukiolainen ei nähtävästi tiennyt miten alottaisi keskustelun ja näytti panevan parastaan löytääkseen sopivaa kysymystä. Sen huomasi hyvin Ragnhild ja auttoi häntä hyväntahtoisesti alulle muutamalla vähäpätöisellä huomautuksella, mikä piankin antoi aihetta sujuvaan keskusteluun. Lukiolaista, joka ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, vaan ainoastaan hiukan tottumaton seuraelämään, rohkaisi Ragnhildin ystävällisyys ja se harrastus, millä hän näytti kuuntelevan hänen kertomuksiaan lukiosta, toverielämästä ja tavoista siellä. Kun Amy väliin silmäsi vastapariaan, ihmetytti häntä suuresti, miten nöyrästi Ragnhild tyytyi osaansa; hän ei ainoastaan näyttänyt tyytyväiseltä, vaan nauroikin, joskus oikein sydämmellisesti.

Täynnä suloa ja ilosta säteillen hyöri Alice Lager tanssin pyörteessä. Pikkukaupunkilaisten tapaan oli hänkin jo hyvin nuoresta saanut seurata mukana tanssijaisiin, mutta ollen luonteeltaan toisenlainen kuin Ragnhild, ei hän ollut kyllästynyt, vaan tunsi päinvastoin nautinnonjanonsa yhä kasvavan. Näissä tanssiaisissa esiintyi hän ensikertaa täysikasvuiseksi tunnustettuna, ja uusi kaunis pukunsa sekä yleinen suosio, joka tuli hänen osakseen, olivat omiansa suuresti lisäämään hänen onneaan ja iloisuuttaan. Vaikka hän olikin vielä niin nuori, oli hänellä jo kaikki taipumukset tullakseen ihailluksi kaunottareksi. Jokainen käden liike, katse, ele, hänen tapansa käydä lattian poikki tai nojautua lepotuoliinsa ja tuo kevyt, hilpeä, mutta kaikkea älyä puuttuva keskustelu todistivat, että hän oli kuin luotu tanssisalia ja seuraelämää varten. Tanssin loputtua keräytyi, kuten ennenkin, Alice Lagerin ympärille joukko sekä mies- että naisihailijoita. Ikäänkuin näkymätön vetovoima veti Amy Lundininkin sinne päin. Amylla oli, niinkuin sanotaan, jokapäiväinen ulkomuoto, ja hän itse oli hyvin onneton siitä. Hän olisi suonut itsellään olevan tummat, ajattelevat silmät, kuten Ragnhildilla, runsaat ruskeat kiharat, kuten Alicella tai jotakin, jota hänellä ei ollut, ja jota hän ei voinut koskaan saada. Ja mikä vielä vähensi hänen suloaan, oli hänen levoton, teeskentelevä käytöksensä sekä milloin ivallinen, milloin mairitteleva ja mielittelevä kasvojensa ilme. Hänen korkein pyrintönsä oli päästä Alice Lagerin läheiseksi ystäväksi, jotta edes hivenkin sitä sädehohdetta, mikä tätä ympäröi, lankeisi hänen osalleen. Jossain määrin oli hän jo siinä onnistunutkin. Alice oli siksi varma kauneudestaan, jottei hänen tarvinnut pelätä kilpailijaa, ja olihan Amy varattomimpia. Sitäpaitsi oli heillä kylliksi samoja harrastuksia. Ja kun Amy kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä oli koettanut lähestyä Alicea jo rippikouluaikana, oli Alice ilman epäilystä yhtynyt Amyyn vähääkään aavistamatta, miten katkeraa kateutta tämä uusi ystävä sydämmessään kantoi häntä kohtaan. Kun nyt Alice hilpeästi laski leikkiä tyttöjen kanssa ja hiukan veikisteli herrain läheisyydessä, koetti Amy parhaansa mukaan jäljitellä häntä puuttuen keskusteluun ja antaen toisten huomata, miten läheinen ystävä hän oli Alicen kanssa. Sillävälin tutki hän huolellisesti Alicen esiintymistapaa, katseli toivottomasti huoahtaen hohtokiviä hänen korvarenkaissaan, kiviä hänen sormuksissaan ja hänen kallisarvoista paksua rannerengastaan sekä koetti painaa mieleensä tuon vasta Helsingistä tuodun vaalean silkkileningin kuosia. Kun aljettiin pyytää toiseen franseesiin, tuli apteekkari koettamaan onneaan pyytääkseen Alicea. Ei onnistunut, hän oli jo pyydetty.

— Mutta, sanoi Alice tuolla omalla varmalla ja kevyellä tavallaan, teidän ei tarvitse osattomaksi jäädä. Tässä on ystäväni, neiti Lundin, joka tanssii mielellään.

Apteekkari kumarsi kohteliaasti ylen onnelliselle Amylle, tosin hiukan pettynyt ilme kasvoissaan. Tätä ei Amy kuitenkaan älynnyt. Hän oli liian onnellinen voitostaan.

Apteekkari oli kaupungin kunnioitetuimpia ja siistimpiä nuoria miehiä, ja olihan Alice kutsunut Amya ystäväkseen. Kuitenkin pettyi Amy jotensakin, kun hän huomasi apteekkarin olevan yhtä harvapuheisen, kuin hän itse oli äsken ollut kavaljeeriaan kohtaan. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt Aliceen, joka oli heidän vastatanssijanaan, ja joka kerta tanssissa yhdyttyään puheli hän innokkaasti hänen kanssaan jättäen Amyn oman onnensa nojaan. Taaskin kateus, taaskin katkeruus, taaskin pettymys!

Amy parka, miten paljon koettelemuksia! Miksi piti kaiken kuulua
Alicelle, miksi piti kaiken maailman hyvyyden langeta hänen osalleen?
Onnellinen, onnellinen Alice!

— Hyvässä lykyssä, ajatteli Amy, menee hän naimisiin apteekkarin kanssa ja tulee kauneutensa ja rikkautensa takia yhtä arvossapidetyksi kuin kenraalin ja pormestarin rouvat.

Aamu alkoi sarastaa, kun iltasta tarjottiin ja heti sen loputtua erottiin. Ragnhild iloitsi sydämmessään, kun tämä ilta oli ohitse. Amy oli nyreissään, mutta täynnä uusia tuumia ja toiveita. Alice oli täysin onnellinen. Iloisen soiton säveleet ja suloinen imartelu kaikuivat hänen korvissaan, ja kaiken yötä uneksi hän voitoistaan.

— Tuomo, pyyhi kauniisti pois tukka silmiltäsi. Reetta, etkö ole pessyt käsiäsi tänään? Se on sinun tehtävä joka aamu ennen kouluuntuloasi. Miksi Pekka itkee? Eikö kertomataulu mene päähän? Oo, koetappas vaan palanen kerrallaan, niin saat nähdä, mitä aapiskukko siihen sanoo. No Janne, etkö osaa katekismusläksyäsi? Lue nyt kauniisti, kädet ristissä. — Kas niin. Mitä laki opettaa?

— Laki opettaa, mitä meidän pitää tekemän ja karttaman ja kuinka meidän pitää itseämme käyttämän Jumalaa, itseämme ja lähimmäistämme kohtaan ajatuksilla, sanoilla ja töillä.

— No niin — — sinun ei pidä tapella, vaan miten tulee sinun kohdella häntä?

— Kaikki ihmiset, sekä ystävät että vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, köyhät ja rikkaat.

— Siinä sen näet. Kaikki ihmiset, siis minäkin. Minkälainen tulee sinun olla minua kohtaan?

— Lapsen tulee kunnioittaa opettajaansa, olla oppivainen ja luottaa häneen, vastasi eräs suurempi tyttö.

— Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he pitävät huolta sieluistanne niinkuin ne, joiden tulee tehdä luku niistä, jotta he tekisivät sen ilolla eikä huoaten, sillä se ei ole teille hyödyllistä.

— Sinä osaat hyvin katekismusläksysi, pikku Fiina. Tuolla näkyy tulevan isäntä. Kun hän astuu huoneeseen, tulee teidän nousta seisaalle ja tervehtiä, niin tekevät kaikki kiltit kunnon lapset. Jos hän kysyy teiltä jotakin, niin katsokaa häntä suoraan silmiin ja vastatkaa ääneen ja selvästi.

Ja Jenny Björkman nyökäytti päätään ystävällisesti ja kehottavaisesti luokalleen.

Pari- kolmekymmentä punaposkista poikaa ja tyttöä istui pitkissä riveissä hänen edessään. He näyttivät niin somilta maalaispuvuissaan tyytyväisine pyöreine naamoineen.

Isäntä astui huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen suopeannäköinen mies. Hän tervehti ystävällisesti sekä opettajaa että lapsia, teki viimemainituille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten nähdä heidän vihkojaan. Niitä oli koko joukko, kaikissa enemmän tai vähemmän onnistuneita kokeita kirjainten tekemiseen.

— Me olemme kirjoittaneet vasta niin vähän aikaa, sanoi opettaja ikäänkuin anteeksipyytääkseen, mutta ajan pitkään käy kyllä paremmin.

Nyt seurasi päässälaskua, ja isäntä kuunteli opetusta. Jenny osasi huvittaa ja vilkastuttaa lapsia sekä yksinkertaisten esimerkkien kautta vähitellen saada heidät ymmärtämään, miten tulisi menetellä. Kun he alkoivat näyttää väsyneiltä, saivat he juosta ulos hetkiseksi leikkimään, Mutta silloinkin piti opettaja heitä silmällä, ei kuitenkaan niin, että lapset olisivat tunteneet sen painostavan, tai että heitä olisi mitenkään haitannut se, että heitä vartioittiin. Ei vähääkään! He saivat leikkiä ja telmätä vapaasti. Mutta milloin joku pienokainen lankesi ja häntä sattui, oli Jenny heti häntä lohduttamassa ja katsomassa, oliko hän loukannut itseään, milloin taas pari huimapäätä oli joutunut tukkanuottasille, tuli Jenny aivan huomaamatta paikalle, ehdotti jonkun uuden leikin tai koetti jollakin muulla tavalla tyynnyttää heitä.

Kun päivän luvut olivat loppuneet, läksi isäntä jälleen pois kehoitettuaan lapsia oleman hyvin ahkeria ja kilttejä. Jenny oli jotensakin väsynyt monen tunnin jännittävästä työstä. Hän istui mukavasti pieneen vanhanaikuiseen kiikkutuoliinsa, otti kirjan lukeakseen ja samalla nauttiakseen levosta ja hiljaisuudesta. Hänen asuntonansa oli vaatimaton, mutta varsin hauska huone koulusalin vieressä. Jennyllä ei ollut palvelijaa, hän oli itse oma palvelijansa, siivosi huoneensa ja keitti ruokansa. Eräs naapurinvaimo toi hänelle vettä ja puita sekä auttoi häntä kaikenlaisissa raskaimmissa töissä.

Nuori opettaja viihtyi paikassaan hyvin, hän oli huvitettu toimestaan ja oli oppinut pitämään lapsista. Tietysti hän toisinaan oli hyvinkin väsynyt ja lapset monta kertaa tarkkaamattomia tai tottelemattomia, eivätkä vanhemmat tahtoneet oikein ymmärtää säännöllisen koulunkäynnin tärkeyttä, niin että Jennyllä kyllä oli vastoinkäymisiäkin väliin, mutta kun hän aamulla reippain voimin aloitti työnsä, oli hän kiitollinen siitä, että hänellä oli vaikutuspiiri ja juuri sellainen, joka häntä huvitti. Illat eivät olleet hauskuutta vailla, kun hän sai lukea ja tehdä työtä hiljaisuudessa. Isännällä oli muutamia täysikasvuisia tyttäriä, samoin pappilassa, joka ei ollut varsin kaukana koululta, ja molemmat nämä perheet olivat kutsuneet häntä käymään luonaan, niin että Jennyllä oli hyvää seuraa. Mitä Jennyn entisiin tuttaviin tulee, asui hän liiaksi kaukana kotitienoiltaan voidakseen kuulla jotain heistä, eikä ollut hänellä varaa ahkeraan kirjevaihtoon. Silloin tällöin kirjoitti hän sisarelleen Elinille.

Viimeksi jätimme hänet istumaan kiikkutuoliinsa, iloitsemaan levosta ja rauhasta. Nyt kuului hiljainen yskähdys koulusalin ovelta.

— On, ja hän pyytäisi opettajaa tulemaan meille, sillä hän ei tiedä, mitä tehdä.

Hetken aikaa oli Jenny harmissaan siitä, että häntä häirittiin, mutta pian voitti hyvä sydän.

— Tulen paikalla, sanoi hän, pani pois kirjan huoaten ja valmistelihe matkalle. Ulkona satoi, tiellä oli märkää ja poroa, ja sairas asui ainakin virstan päässä koululta. Mutta Jenny kulki rohkeasti eteenpäin. Kun hän astui tuohon pimeään, köyhään majaan, ei hän katunut, että oli voittanut itsensä. Ummehtunut, kuuma ja epäterveellinen ilma löyhkähti häntä vastaan. Sairas makasi vaatepäällä sängyssä ja valitti tuskasta, muutamia pienokaisia istui lattialla nurkassa ja itki. Ensi työkseen asetti Jenny oven auki, jotta lämmin kesäilma sai tunkea sisälle, senjälkeen houkutteli hän sairaan riisuutumaan ja auttoi häntä siinä. Sitte etsi hän puhtaan, karkean lakanan ja valmisti hänelle kunnollisen vuoteen. Pojan lähetti hän noutamaan raitista lähdevettä ja kun hän oli pessyt sairaan kuumeenhohkoiset jäsenet raittiilla vedellä, näytti tämä rauhoittuvan ja vaipui hiljaiseen uneen.

— Rakkaat pienokaiseni, sanoi tuo hyvä opettaja kääntyen lasten puoleen, teidän on varmaan sekä nälkä että uni, eikä äitinne voi hoitaa teitä. Täällä kaapissa näen minä maitoa ja leipää, syökää nyt ja menkää sitte nukkumaan.

Lohdutettuina ystävällisestä puhuttelusta pyyhkivät lapset kyyneleensä ja söivät hyvällä halulla iltasensa. Sillä aikaa oli Jenny tehnyt lattialle jonkinlaisen vuoteen tapaisen oljista ja levittänyt niille muutamia vaatepahasia ja kun hän oli tuudittanut nuorimman lapsen uneen ja näki toistenkin jo nukkuvan makeasti, läksi hän erään naapurinvaimon luo pyytääkseen häntä yöksi sairaan luo.

Hän lupasi pyytää isännältä rohtoja ja itse tuoda ne aamulla. Ja vasta nyt sai Jenny suunnata tiensä kotiinpäin saadakseen siellä nauttia tarpeellista lepoa.

Käymällä lapsia tervehtimässä heidän kodeissaan oli Jenny oppinut tuntemaan heidän vanhempansa ja toivoi keskustelun, ystävällisyyden ja avuliaisuuden kautta vähitellen voittavansa heidän luottamuksensa ja ystävällisyytensä. Ymmärrettävästi hän siellä täällä kohtasi vastarintaa, kiittämättömyyttä ja epäilystä ja se koski kipeästi häneen, mutta hän toivoi ajan pitkään asiain paranevan. Hän ajatteli, että kun hän vaan voi olla kyllin ystävällinen lapsia kohtaan, hän vähitellen voittaa vanhemmatkin puolelleen.

On syvälle sydämmeen käypää nähdä kärsimyksien runtelemat nuoret kasvot kärsivällisyyden ja sisällisen rauhan kirkastamina. Lyydia Werner oli melkein kohta rippikoulun loputtua kääntynyt vuoteen omaksi. Yskänsä tuli yhä ankarammaksi, hengityksensä tiheämmäksi, voimat yhä heikommiksi. Mutta hänen silmänsä loistivat niin ihmeen ihanasti ja tuo heleä, hieno puna hänen poskillaan poistui ja palasi lakkaamatta. Hänen hellät vanhempansa olivat jo kauvan aikaa aavistaneet, että he pian menettäisivät tämän rakkaan lapsensa. He eivät kuitenkaan odottaneet kuolemaa niin pian. Lyydia itse näytti olevan paremmin valmiina. Mutta taas tuli aika, jolloin hän oli paranemaan päin. Hän voi nousta jalkeillekin ja hiukan toimitella yhtä ja toista.

Eräänä päivänä kävi hänen luonaan Maria Ståle, joka asui ainoastaan muutaman virstan päässä kaupungista ja sentakia voi helposti käydä sairasta ystäväänsä tervehtimässä. Lyydia oli kysellyt Marian toimia, ja Maria oli muunmuassa kertonut, että hän opetti isänsä pyhäkoulussa.

Silloin puhkesi Lyydia äkisti kiihkeään itkuun. Peljästyneenä ja ihmeissään sulki Maria hänet syliinsä ja kysyi mikä hänet niin surulliseksi teki.

— Ooh, huokasi Lyydia, toisinaan tuntuu niin raskaalta kun täytyy kurjana vetelehtiä, hyödyttämättä ketään. Lapsuudessani vanhempani ja veljeni mitä hellimmin vaalivat minua, koska aina olen ollut hento raukka. Nyt kun minun pitäisi palkita heidän monia vaivojaan, olen heikko ja sairas ja yhä edelleen heidän huolenpitonsa tarpeessa, voimatta kiittää heitä muuten kuin tyhjillä sanoilla.

— Mutta hyvä Lyydia. Vanhemmat ja sisarukset eivät koskaan vaadi vastapalvelusta, lohdutteli Maria.

— Tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin niin raskaalta —, ei aina, mutta toisinaan, varsinkin kun kuulen toisten ikäisteni tyttöjen tekevän jotain hyödyllistä ja olevan vanhemmilleen avuksi ja iloksi.

Lyydian veli, joka kirjoineen oli istunut viereisessä huoneessa, tuli sisälle.

— Pikku siskoni, sanoi hän hellästi ja otti hänen laihan pienen kätensä omaansa, onko taas heikkouden hetki käsissä? Muistatko, mistä puhuimme eilen?

— Kyllä, Edvard. Sanoin silloin halusta tahtovani kuolla ja niin tahdonkin, mutta katsos, elää, ja elää näin hyödyttömänä, toisten vaivana ja vastuksena. — — —

— Hyvä. Kenties on Jumala juuri sen antanut sinulle työksi, rakas
Lyydia; yhtä hyödyllistä kuin on kylväminen ja kyntäminen, voi olla
kärsivällisesti kestäminen. Ja ennen kaikkia, se on se risti, jonka
Jumala sinun osaksesi on antanut ja tahdothan sinä kantaa sitä.

— Tahdon, Edvard, vastasi Lyydia pyyhkien kyyneleensä. Kunhan vaan aina voisin sen muistaa. Ja sitäpaitsi kestää minun ristini vaan niin vähän aikaa, moni kun saa kantaa sitä 60, 70, 80 vuotta.

Nyt oli veljen vuoro pyyhkäistä pois kyynel Lyydian huomaamatta. Hän rakasti hellästi tätä sisartaan, ja hänen sydäntään kouristi ajatellessaan, että hän hänet menettäisi, vaikkakin hän oli täysin vakuutettu, että sen osa oli ihana, joka sai vaihtaa tämän lyhyen synnin ja surun murtaman maallisen elämän ijankaikkiseen autuuteen.

Tällaisia alakuloisuuden ja valituksen hetkiä oli Lyydialla toisinaan, mutta ne kävivät yhä harvemmiksi, kuta varmemmaksi hänen tautinsa kehittyi. Hänen tuttavansa, jotka kävivät häntä katsomassa, tulivat usein hyvin juhlallisiksi nähdessään nuo kalpeat, suloiset lapsenkasvot ja kuullessaan hänen uskoa, toivoa ja rakkautta hehkuvaa puhettaan. Hänen puheistaan päättäen olisi hänet luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä niin paljon totuutta ja syviä ajatuksia ne sisälsivät. Hänen rippikoulutovereistaan kävivät ainoastaan Maria ja Ragnhild häntä katsomassa. Ne muut osaksi asuivat liian kaukana, osaksi olivat unhottaneet hänet, osaksi pelkäsivät kuolinvuodetta. Ihmiset, joiden elämä kohdistuu ainoastaan pintapuolisiin seikkoihin, huvituksiin, loistoon ja tyhjyyteen, eivät mielellään muistuttele kuolemaa ja peräytyvät nähdessään kuolevan läpitunkevan katseen tai tuon salaperäisen hyvän ilmeen, mikä toisinaan kuvastuu taudin kuihduttamista piirteistä. Vastustamaton voima veti Ragnhildia tämän tautivuoteen ääreen. Hänestä oli ihmeellistä, miten voi tottua kuolema-ajatukseen ja melkein toivoa mailmaan, jota ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt. Vaikka Ragnhild itse oli terve, eikä läheskään odottanut kuolemaa, toivoi hän kuitenkin hartaasti, että hän tyyneesti voisi ajatella eroa elämästä. Kerranhan kuolema kuitenkin tulisi, kuinka hyvä silloin olisikaan olla valmiina? Mutta kuinka sellaiseksi voisi tulla? Ragnhildilla ei mielestään ollut paljon oikeata iloa mailmassa eikä oikeastaan mitään, minkä edestä eläisi, toisinaan hän oli aivan väsynyt kaikkeen, mutta sittenkään hän ei olisi tahtonut, ei uskaltanut kuolla. Paljon, paljon vakavia ajatuksia nousi hänen mieleensä käydessään Lyydiaa katsomassa, ja usein keskustelivat nämä nuoret tytöt elämän syvistä kysymyksistä, mutta Ragnhild ei voinut päästä mihinkään selvyyteen. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei hänen luonteessaan ollut kyllin voimaa voidakseen taistella kaikkia esteitä vastaan, joita luultavasti ilmaantuisi tielle, vaikka hän saisikin selville, mitä hänen tulisi tehdä päästäkseen tuosta hänen ikäiselleen niin luonnottomasta haluttomuudesta. Rippikouluaikana oli hän opettajan erittäin hartaasti selittäissä elämää Jumalassa tuntenut olevansa lähellä taivasta, mutta niinpiankun hän tuli arkioloihin, kuunteli sisällötöntä keskustelua kotonaan, huomasi ettei yksikään siellä ajatellut muuta kuin turhuutta ja tyhjyyttä ja kuitenkin löysi siinä tyydytyksensä, silloin taas ne ajatukset haihtuivat, ja hän oli yhtä köyhä ja välinpitämätön kuin ennenkin. Lyydian luona kaikki nämä ajatukset jälleen heräsivät eloon, ja sentähden Ragnhild niin mielellään kävi hänen luonaan. Lyydia itse ei vähääkään aavistanut, minkä vaikutuksen hän teki niihin, jotka kävivät hänen luonaan. Hän lausui ajatuksensa liikuttavan nöyrästi, mikä teki hänet niin herttaiseksi. Ragnhildin sieluntila herätti hänessä sydämmellistä osanottoa, ja väliin etsi hän hänelle kauniita, lohdullisia raamatunpaikkoja. Tuon nuoren sairaan ei tosiaankaan tarvinnut valittaa, että hänen elämänsä oli hyödytöntä täällä maailmassa.

— Oleppas nyt reipas, Maija! Käy leipälaudan toiseen päähän, minä käyn toiseen.

— Oho, kyllä minä aina jaksan, kunhan neiti Hanna vaan ei turmele itseään nostamisella.

Leipälauta nostettiin ja nuo pyöreät kakut pistettiin uuniin toinen toisensa jälkeen. Hanna Sandberg seisoi siinä punakkana ja kuumissaan ja asetti kakut lapiolle, kun Maija pisti ne uuniin.

— On se sentään epäkristillistä, että panevat noin nuoren tytön leipomaan tynnyrin taikinaa tottuneen taiturin tavoin. Siinä on kylliksi jo vanhemmallekin ihmiselle, sanon minä.

— Mutta nuoremmalla pitää olla enemmän voimaa kuin vanhalla, puuttui
Hanna puheeseen.

— Niin, niin. Mutta ei silloin vielä ole täysiksi kehittynyt, kun on seitsemäntoista vuotta. Neiti Hanna ei ole raatanut kahdeksanvuotiaasta, kuten minä, kas siitä tulevat käsivarret tällaisiksi, sanoi Maija ja näytti punaisia suonikkaita käsivarsiaan. Näenhän minä, että neiti on kätevä monessa työssä, mutta ei hän ole kantanut vesikorvoa eikä pessyt lattiaa.

— En, se on totta, mutta näetkös Maija, kun on ottanut talouden hoitaakseen, saa tehdä, mitä vaaditaan.

— Kai se niin on, mutta helpompaa olisi ollut istua ja ommella reikäompelusta tai nyplätä pitsiä maksosta.

— Kenties helpompaa, mutta minä rakastan enemmän ripeätä elämää, minä olen terve ja roteva. Ja löytyy niitä hentoja ja heikkojakin tyttöjä, jotka sopivat käsityöntekijöiksi.

— Neiti Hanna on kyllä käynyt koulua, sanoi Maija puoleksi kysyvästi, näkyyhän se kaikesta.

— Olen muutamia vuosia, mutta sitten ei ollut varaa maksaa lukukausimaksoa, ja niin se jäi. Ja nyt toivon voivani ansaita leipäni tällä tavoin.

— Rehellistä työtä se on, mutta jos minä saan sanoa sanan, niin minusta olisi rouva voinut pitää vanhan emännöitsijän vielä vähän aikaa, koska neiti Hanna lupasi olla palkatta niin kauvan, niin olisihan vaivat pantu tasan.

Hanna näytti katsovan tarpeelliseksi vaihtaa keskusteluaihetta ja alkoi kysellä uuninlämmityksestä, nousemisesta ja muista leipomiseen kuuluvista asioista. Koko ylpeänä siitä, että tiesi jotakin enemmän kuin emännöitsijä, alkoi Maija laveasti kertoa yleensä leipomisesta ja erittäin juuri tästä ja niin unohti hän tyytymättömyytensä rouvan järjestykseen.

Hanna oli saanut jokseenkin edullisen paikan eräässä maalaiskartanossa. Työ tosin uhkasi toisinaan käydä yli voimain, mutta onneksi oli Hannan terveys terästä, ja hän oli kestänyt tähän saakka. Työn hän mielellään olisi suorittanut, sitä hän oli toivonut ja odottanut ja siitähän hän sai palkkansa, vaikka alussa pienenkin, mutta mikä väliin tuntui hiukan raskaalta, oli emännän ylpeä ja vaativainen kohtelu ja se seikka, että hän oli niin yksin ja oman onnensa nojaan heitettynä. Niinkauvankun entinen emännöitsijä oli talossa, noin muutaman viikon, jolloin Hannaa opastettiin ja totutettiin moniin vaikeihin tehtäviin, oli hänellä jonkinlaista seuraa. Emännöitsijä ei tosin ollut mikään sivistynyt ihminen, mutta hän oli ystävällinen Hannaa kohtaan ja antoi hänelle monta hyvää neuvoa ja opetusta palvelusväen suhteen. Olisihan ollut joku puhetoveri edes, mutta nyt hän oli poissa ja Hanna aivan yksin.

Hanna ei ollut saanut mitään hienoa kasvatusta. Jonkusen vuotta oli hän käynyt X:n tyttökoulua ja sitäpaitsi oppinut äidiltään käsitöitä ja kaikenlaisia taloustoimia, mutta Hannalla oli sivistystä omaksuva luonne, ja seurustelu toverien kanssa, jotka olivat sivistyneistä kodeista, oli vaikuttanut terveellisesti hänen tapoihinsa ja olentoonsa. Hanna oli usein saanut seurata äitiään, kun tätä pyydettiin laittamaan pitoja ja illallisia, ja tuo reipas, näppärä, iloinen tyttö saavutti pian suosiota ja sai työtä äitinsä entisissä paikoissa. Rouva Sandberg oli köyhyydestään huolimatta hyvin arvossa pidetty nainen. Kaikki tämä vaikutti, ettei Hanna voinut tyytyä yksinomaan palvelusväen seuraan. Talon nuoret tyttäret näyttivät pitävän Hannaa liian huonona seurustellakseen hänen kanssaan, ja niin oli hän jätetty aivan yksikseen.

Oli hyvin vaikeata olla emännän ja palvelijan välillä. Överstin rouva oli ankara emäntä, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Tarvittiin suurta taitoa suuren palvelijajoukon ohjaamiseen ja silmälläpitoon, jotta jokainen teki tehtävänsä hyvin ja ajallaan. Heikompi ja luonteeltaan hellätuntoisempi tyttö olisi piankin uupunut, mutta Hannalla oli loppumaton aarre hyvää tuulta ja reipasta rohkeutta. Ollen käytännöllinen luonteeltaan ja huvitettu taloustoimista oppi hän nopeasti, mitä hän paikassaan tarvitsi ja teki pienemmänkin tehtävänsä uskollisesti ja uutterasti. Tuo nuori tyttö tunsi itsensä onnelliseksi ja varmaksi ajatellessaan, että hän nyt teki työtä määrätystä palkasta ja sitten voi käyttää rahansa, miten ikinä halutti. Suuria vaatimuksia ei tuolla yksinkertaisella tytöllä ollut. Hän ei toivonut sen enempää, kuin että saisi ruti köyhtyneen vaatevarastonsa parannetuksi ja sitten, jos riittäisi, voisi ostaa jonkun hyvän kirjan tai kirjoittaa kirjeen joskus. Heti päätti Hanna koettaa panna säästöön vanhanpäivän varaksi tai saadakseen siitä sairauden tai muun onnettomuuden sattuessa. Monetkin nuoret tytöt, joilla on vapaasti käytettävänään useampia satoja ainoastaan pukujaan varten, eivät tuskin voi käsittääkään miten 20:stä hopearuplan vuosipalkasta — niin suuri oli Hannan palkka — voisi suorittaa kaikki menonsa ja sitäpaitsi panna vielä säästöön, mutta Hanna oli mielestään rikas, ja vuoden lopussa oli hänellä todellakin pieni rahasumma säästössä, joka pantiin säästöpankkiin.

Olemme jo kuulleet Amy Lundinin kertoneen tovereilleen, että hän kesän kuluessa kävisi jossakin kylpylaitoksessa. Se tietysti oli vaan hänen tavallista laverteluaan, sillä hänen vanhemmiltaan ei hetikään liiennyt varoja niin kalliiksi käypään huvitteluun, ja mitä Amyn terveyteen tulee, oli se erinomainen. Koko juttu syntyi siitä, että Amy oli kuullut Alice Lagerin aikovan viettää kesäänsä jossain kylpypaikassa Ruotsissa ja koettanut keksiä keinoa päästäkseen itse mukaan rikkaan ystävänsä keralla. Siitä tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään. Alicen tietoon oli tullut, että kylpypaikka oli ikävänlainen, jonkavuoksi hän katsoi soveliaammaksi viettää talvikauden Helsingissä ja päätti jäädä kesäksi kotiin. Hänen kotikaupunkinsa oli sitäpaitsi kesällä hauska olinpaikka. Kadut olivat leveät, ja mataloita rakennuksia ympäröi kaikkialla soma puutarha. Kauniita ympäristöjä ei myöskään puuttunut, joten tilaisuutta huviretkiin luonnonhelmassa oli yllin kyllin. Amykin muutti suunnitelmansa. Ensi aluksi lyöttäytyi hän Alicen ainaiseksi seuralaiseksi ja älynsä ja imartelutaitonsa avulla hankki hän itselleen pääsön kaikkiin niihin huvitilaisuuksiin ja retkeilyihin, joita tämä huvinhaluinen nuori neiti pani toimeen tai joihin hän muuten oli osallisena. Pieniä lahjoituksia, niinkuin nauhoja, pitsejä, sopimattomia kenkiä tai hansikkaita, joita antelias ystävä Amylle tuon tuostakin pisti, piti Amy hyvänään. Alice oli siksi ajattelematon, ettei hänen mieleensäkään juolahtanut moisen lahjan sopimattomuus, ei myöskään Amy, jonka ainoa ajatus ja halu oli käydä hienosti ja uusimman kuosin mukaisesti puettuna mutta jonka kukkaro, ikävä kyllä, oli ylen laiha, tuntenut vähintäkään nöyryytyksen tunnetta vastaanottaessaan "niitä muruja, jotka rikkaan pöydältä putosivat".

Tärkeimpänä puheenaiheena pikkukaupungissamme oli paraillaan hankkeissa oleva suuremmoinen huviretki, johon koko kaupunki otti osaa. Valmistuspuuhien etunenässä olivat rouvat Lager ja Cederskiöld, nuo molemmat uupumattomat huvientoimeenpanijat. Nuoret tytöt kerääntyivät ompelemaan lippuja ja liehuttimia, joita aijottiin pystyttää juhlakentäksi valitun niityn ympärille. Nuoret herrat juoksivat itsensä uuvuksiin hankkiessaan veneitä, lipputankoja ja penkkiä. Vanhemmat herrat toimittivat viiniä ja muita juomatavaroita, ja rouvat lupasivat hyväntahtoisesti pitää huolta ruu'asta. Koko kaupunki oli liikkeellä. Kaupungin ainoa ompelija oli saada keuhkotaudin koettaessaan valmistaa kaikki tilaukset, sillä nuoriso oli päättänyt esiintyä kansallispuvuissa tai paremmin sanoen kansallispukujen tapaan muovailluissa pukimissa aina sen mukaan, mikä kullekin parhaiten soveltui. Amylla oli aika työ, ennenkun sai isänsä suostumaan koko juhlaan ja vielä ankarampi, kun tuli kysymys puvusta.

Ukko Lundin oli vanha kunnon mies, yksinkertainen ja vaatimaton. Seuraelämä ei häntä huvittanut, hän viihtyi parhaiten kotona. Varsin nuoresta pojasta oli hän saanut kamppailla köyhyyttä vastaan ja hän oli tehnyt uutterasti työtä päästäkseen jotakuinkin turvattuun asemaan. Mutta eipä vaan tahtonut onnistua. Kaihoten kotoista onnea oman lieden ääressä oli hän mennyt naimisiin kauniin ja luulonsa mukaan hyvän ja kelpo tytön kanssa ja toivoi nyt saavansa muodostaa elämänsä semmoiseksi, jommoiseksi hän sen jo poikavuosinaan oli kuvitellut, joka kyllä kysyisi ponnistuksia ja uutteruutta, mutta jonka ihana tarkoitusperä oli valmistaa kodin onnea ja huolehtia sen toimeentulosta. Unelmissaan oli hän toivoellut pientä hiljaista kotia, ahkeraa, ymmärtäväistä vaimoa, joka jakaisi työtaakan hänen kanssaan, loimottavaa takkavalkeata, yksinkertaista ateriaa ja seuraksi muutamia hyviä ystäviä. Mutta nuori rouva oli tuskin ennättänyt kotiutua, kun hän jo halusi näyttää pientä, sievää kotiansa muille. Täytyi pitää kutsut, joiden tuottamat kulut nousivat hämmästyttävän suuriksi. Talon nuori rouva loisti kuin tähti ja oli aivan lumoava emäntä. Hänen miehensäkin täytyi ihastua häneen. Mutta jälestäpäin tulleita laskuja oli kovin vaikea suorittaa, ja tuo ymmärtäväinen mies päätti mielessään, että kutsut saivat olla viimeiset, niinkuin olivat ensimmäisetkin olleet: hänen tulonsa eivät muuten voisi mitenkään riittää. Niin oli hän päättänyt, mutta rouva oli päättänyt aivan päinvastoin. Ilmoisen ikänsä oli hän ollut vähävarainen ja muista riippuvainen ja oli mennyt naimisiin varta vasten saadakseen panna toimeen juhlia ja pitääkseen kutsuja. Työstä ja taloustoimista oli hän tyttönä ollessaan saanut ylenmäärin tarpeensa. Piti senvuoksi nyt hankkia taitava keittäjä, kolmin verroin kalliimpi kuin herra Lundin oli ajatellut. Tämä piti huolen taloustoimista. Toimeen ei myöskään tultu ilman sievosta kamarineitiä, joka taisi kähertää tukkaa, koristella hattuja ja ommella. Hän piti huolta ompeluksista. Niin oli nuori rouva riippumaton kaikesta.

Turhaan odotteli herra Lundin uneksimiaan rauhanhetkiä, jolloin hän polttelisi piippuaan lämpimässä uunin loukossa tai lukisi jotain hyvää kirjaa vaimolleen, kun tämä ahkerasti ompelisi tai kutoisi sukkaa. Oi turhaan! kutsuja kemuihin tuli tulemistaan tälle nuorelle kaunottarelle, ja kun hän niissä oli uuvuttanut itsensä tanssimalla myöhään yöhön — useinkin kun hänen miehensä kotona pitkät ajat istui kirjoituspöytänsä ääressä sovittelemassa yhteen tuloja ja menoja — täytyi hänen korvata vahinko nukkumalla myöhään aamulla. Kun herra Lundin jo kauvan sitte oli mennyt virkatoimilleen, näyttäytyi rouva vasta aamukahvilla. Ja usein kun mies tuli kotiin päivälliselle, istui rouva vielä aamupuvussa lukien romaania. Mutta kun päivällisaika joutui, ei ruoka ollutkaan valmista, sillä rouvahan oli juonut aamukahvinsa niin myöhään ja oli senvuoksi määrännyt päivällisen pari tuntia myöhemmäksi kuin tavallisesti.

Herra Lundinilla oli siihen aikaan enkelin kärsivällisyys, vaikka hän ei voinutkaan pidättää huokausta silloin tällöin. Hän oli syönyt niukan ja huolimattomasti valmistetun murkinansa aikaisiin aamulla ja olisi kernaastikin tarvinnut jo päivällistä. Illat olivat, jollei rouva ollut poissa, mikä oli hyvin tavallista, jotenkin toistensa kaltaisia. Kun ei ollut vieraita, ei nuori rouva voinut käsittää, miten saisi pitkän puhteen kulumaan. Mihinkään työhön hän ei ryhtynyt, Annikkahan oli juuri neulomisia varten taloon otettu, ja yhteisluvusta hän ei pitänyt, varsinkaan jos kirjan sisältö oli vakavampaa laatua. Itse ei hän kuitenkaan voinut lukea koko päivää, ja olihan hänellä ollut romaani kädessä melkein siitä kuin nousi ylös. Niinmuodoin virui hän sohvalla puolinukuksissa taikka korkeintaan kertoi hän viime tanssijaisista tai kutsuista tehden vertailuja naisten puvuista tai suunnitellen uutta itselleen.

Kun hän näin oli käynyt kylläkseen kestiä, vaati muka kohteliaisuus häntä vuorostaan pitämään kutsut. Tässä kuitenkin tuli tenä eteen: herra Lundin vakuutti, ettei hänellä ollut moisiin varoja. Ei varoja! kuinka sitte muilla ihmisillä oli varoja? Heillä kaiketi oli suuremmat tulot. Mutta miksei hänkin hankkinut suurempia tuloja? Hän oli vielä nuori, saisi kyllä aikaa voittaen isomman palkan, mutta nyt vaan oli niukalta. Mitä tyhmyyksiä! herra A. ja herra B. ja herra C. olivat myöskin nuoria ja heillä oli pienet virat, mutta he pitävät kuitenkin kutsuja, ja mitä rouvien vaatetukseen tulee, kestävät he kilpailun kenen kanssa tahansa kaupungissa. Nämä herrat kukatiesi tekivät velkaa, tai oli heillä yksityistä omaisuutta. No, otti sitte velaksi. Ei, ei, se oli vastoin hänen periaatteitaan. Periaatteita! ei saa olla sellaisia periaatteita. Kunpa hän olisi tiennyt, että miehellään oli periaatteita, eipä vaan olisi ruvennut hänen vaimokseen. Ei hän ole mennyt miehelään istuakseen kaiken vuotta neljän seinän sisällä seurana vain tuppisuu, ikävystyttävä mies. Hänen täytyi saada pitää kutsut, tämä sai ottaa rahat mistä ikinä tahtoi. Mies nuhteli lempeästi vaimoaan, puhui tuloistaan, lupasi halvempaa huvittelua, vakuutti uskollisuuttaan ja toivoi voivansa laskea koko mailman hänen jalkainsa juureen, jos vaan olisi hänellä siihen valta. Turha vaiva! Ei hän ollut koko mailmaa pyytänytkään, hän tahtoi vain pitää yksinkertaiset kestit, samaan tapaan kuin rouva A ja rouva B ja rouva C: jäätelöä, teetä seitsemien leipien kanssa, illallista, johon kuului kuusi ruokalajia ja sitte lopuksi hiukan tanssia ja kuvaelmia. Sellaiset kestit hän tahtoi pitää ja hänen täytyi saada ne pitää. Ja sitte seurasi kyyneleitä ja rukouksia, kenties vielä hillitön itkunpuuskakin, ja lopputulos oli — kestit, sellaiset kuin oli ollut rouva A:n ja rouva B:n ja rouva C:nkin luona.

— Vaimoni on vielä nuori, ajatteli tuo verraton aviomies. Hänen tähänastinen elämänsä on ollut työlästä, nyt tahtoo hän nauttia elämästä. Arvatenkin hän ennenpitkää kyllästyy, ja sitte me elämme vaatimattomasti ja tarkasti. Minä puolestani koetan tehdä työtä kaksinverroin ja säästää missä taidan. On totta, että olen ennen aikojani vanhennut ettenkä ymmärrä nauttia elämästä. Mutta enhän saa kieltää vaimoltani sitä ilon vähää, minkä voin hänelle valmistaa. Jonkun verran velkaa saan kaiketi tehdä tänä ensi vuotena, mutta sehän on varsin tavallista, kun uutta kotia perustetaan.

Äidin kauneus oli tosin kuihtunut ja isän luonne ja terveys menettäneet voimastaan kaksikymmenvuotisessa kamppailussa huolia ja vaikeuksia vastaan. Kasvava lapsilauma oli kartuttanut menoja siihen määrään, että kestinpito vähitellen oli lopetettava. Taitava keittäjä ja näppärä kamarineiti olivat aikoja sitte lähteneet talosta: he saisivat muualla helpommalla työllä parempaa palkkaa. Äiti sai kun saikin muistutella muinaista kätevyyttään ompelussa, kutomisessa ja ruuan laitossa. Mutta jos työ tuntuu taakalta ja siihen ryhdytään vastenmielisesti, ei siitä koidu itselle iloa eikä muille huvia.

Nyt sai herra Lundin kerrankin nähdä vaimonsa taloustoimissa. Mutta voi niitä synkkiä kasvonilmeitä, kalpeutta, väsymystä ja useinkin itkettyneitä silmiä, jotka turmelivat hänen unelmiensa ihanan kuvan ja valoivat raskaan suruisuuden hänen mieleensä.

Niin yleni sitte Amy. Ilokseen teki isä sen huomion, ettei tälle oltu suotu mitään erityistä kauneuden lahjaa. Hän toivoi saavansa hänestä ymmärtäväisen, hyvän tyttären, joka ennenpitkää auttaisi äitiä tämän vaivaloisessa työssä, ompelisi ja pitäisi huolta taloustoimista ja lapsista.

Mutta myöskin äiti oli huomannut Amyn jokapäiväisen ulkomuodon ja hän oli päättänyt korvata tältä puuttuvan kauneuden loistavan kasvatuksen, sievän käytöksen ja mahdollisimman hienon vaatetuksen kautta. Hänelle koetettaisiin hankkia tarkoituksenmukaista seuraa ja tilaisuutta huvittelemaan mielin määrin, ja olisipa sitte kumma kohtalo, jollei tyttö joutunut rikkaisiin naimisiin. Köyhälle ei Amy saisi mennä mistään hinnasta, sen päätöksen oli äiti tehnyt jo tämän kehdon ääressä. Äidin uljaan urheuden koko voimalla oli rouva Lundin tehnyt työtä näiden tuumiensa toteuttamiseksi. Hän oli unohtanut itsensä, omat huvinsa, oman etunsa. Mitä tekoa hänellä enää olikaan mailmassa? Hänen kukoistuksensa oli mennyttä, toiset nuoret rouvat ja neitoset olivat nyt ihailun ja liehakoimisen esineinä. Hänen ei sopinut ajatellakaan komeata vaatetusta, siihen hänellä ei enää ollut varoja, kaikki täytyi uhrata tytön eduksi. Niinkauvankun menot koskivat Amyn koulumaksoja, kirjoja tai soittotunteja ei isä ollut vastaan, vaan antoi mielellään kaikki mitä rahavähistä riitti. Hän oikein iloitsi nähdessään äidin innon, uskalsipa vielä toisinaan ajatella, että äiti oli tullut huomaamaan, miten sisällötöntä oli elämä ilman korkeampia harrastuksia ja tahtoi nyt, että tytär ainakin saisi oppia jotakin parempaa. Mutta pian älysi hän, mihin suuntaan Amyn kasvatus kulki, ja hän huolestui kovasti. Hän koetti puhua siitä vaimolleen. Silloin huomasi hän, että tässä toteutettiin jo kauvan edeltäkäsin harkittua suunnitelmaa, jota ei voitaisi kumota ilman ankaraa ottelua, eipä vähemmällä kuin, että hän ottaisi isänoikeutensa avuksi, ja silloinhan olisi kotirauha ikiajoiksi mennyt. Tyttärien kasvattaminen oli äidin asia, selitti rouva Lundin. Hänpä pitääkin siitä huolen kaikista vastaväitteistä huolimatta ja hän kasvattaa tyttärensä oman mielensä mukaan ja niin, että kasvatuksesta on heille itselleen sekä onnea että menestystä. Isä sai kyllä ottaa osalleen pojat, ne tahtoi hän mielelläänkin jättää hänen hoiviinsa. Mies pääsee aina jollakin keinolla mailman läpi, pojista sai hän kernaasti kasvattaa työjuhtia, jos niin halutti — miehen asiahan onkin tehdä työtä ja elättää nainen. Mutta tyttäriä ei vaan kasvateta samaan surulliseen, uhrausten uuvuttamaan elämään, joka oli tullut niin monen naisen osaksi, siihen ei heidän äitinsä milloinkaan suostuisi. Hän oli saanut kokea, mitä köyhyys ja itsensäkieltäminen merkitsi.

Herra Lundin ymmärsi, ettei siinä auttanut keskustelut, puheet eikä selitykset, siihen kokemukseen oli hän hyvästikin tullut niinä vuosina kuin olivat olleet naimisissa. Valtaansa hän ei tahtonsa käyttää, ja niin päätti hän kotirauhan vuoksi sallia vaimonsa jossain määrin viedä tahtonsa perille. Hän koettaisi sitte itse pitää silmällä tytärtään ja vastustaa kaikkea pintapuolisuutta kasvatuksessa. Kuinka raskaalta hänestä tuntuikaan, kun kaikkein tärkeimmässä asiassa, lastenkasvatuksessa, ei voinut olla samaa mieltä vaimonsa kanssa. Äiti oli siitä huolimatta johdonmukainen ja uupumaton työssään.

Kun Amy oli kahdentoista vuoden vanha, tuli kaupunkiin tanssin-opettaja. Rouva Lundin ei ollut saanut minkäänlaista kouluutusta tanssissa, ja kuitenkin oli suuresti ihailtu hänen miellyttävää tanssiaan ja sulavia liikkeitään. Mutta kaupungin ylhäisempien perheiden lapset aikoivat käyttää hyväkseen tanssinopettajan oleskelua paikkakunnalla, ja silloin piti Amynkin päästä mukaan, varsinkin kun hänellä luonnostaankaan ei ollut siroa käytöstä ja hän erityisesti siihen aikaan oli oikein kömpelö. Herra Lundinilla oli äskettäin ollut suuria menoja, ja hän vakuutti, ettei ollut varoja ja että Amy sitäpaitsi kyllä oppisi tanssimaan niinkuin niin monet tytöt ennen häntä. Niinpä niinkin; Isä vaan ei tahtonut tukea hänen tuumiaan ja senvuoksi sanoo hän, ettei hänellä ole varaa. Mutta jos hän voi olla niin julma isä, niin aikoo hän ainakin näyttää, mihin hän pystyi.

Rouva Lundinilla oli muutamia kalleuksia, jonkun vanhan tädin peruja. Niillä ei ollut suurtakaan arvoa, mutta myytyinä saatiin niistä joltinenkin rahasumma, joka kyllä riitti Amyn tanssituntien maksuksi ja sitte tiesi mihin vasta ilmestyviin tarpeisiin. Amy sai nyt käydä tanssikoulua ja se sekä äidin väsymättömät opetukset kauniin käytöstavan tärkeydestä alkoivat tehdä vaikutuksensa. Äiti huomasi ilokseen myöskin, että kuta vanhemmaksi Amy tuli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen rakkautensa seuraelämään ja komeaan vaatetukseen, sanalla sanoen kaikkeen, mitä äiti itse oli rakastanut ja ihaeltavana pitänyt. Tosin oli Amyn ulkomuodosta haittaa, mutta hyvä tahto ja uutteruus saavat paljonkin aikaan. Viidentoista vuoden ikäisenä oli Amy täysin kypsynyt salonkineiti huolimatta arkipäiväisestä ulkonäöstään.

Tähän aikaan alkoi rouva Lundin puuhata ranskankielisiä keskustelutunteja Amylle. Se olisi lopullinen viimeistely kasvatuksessa, sitte häntä voitaisiin pitää "valmiina". Herra Lundinin mielestä olisivat oppitunnit luonnontieteissä, terveysopissa tai historiassa olleet hyödyllisempiä, siihen tarkoitukseen lupasi hän hankkia rahoja, ainakin yhdeksi talvikaudeksi, enempää hän ei voinut luvata, koska kahden Amya nuoremman pojan nyt piti alkaa tosityössä lukea, ja he niinmuodoin tarvitsivat yhä useampia ja kalliimpia kirjoja.

Mutta moinen lyhytnäköisyys sai rouva Lundinin aivan hämmästymään. Mitä ihmeen hyötyä Amylla oli luonnontieteistä? Ja sopiko nyt puhua tuollaisista aineista seurassa ja tanssiaisissa? Ja terveysoppia? Tehtäisiinkö Amysta sitte lääkäri? Siitä oli jo, Jumala paratkoon, varoittavana esimerkkinä Eedit Berg, joka oli nuoren tytön oikea irvikuva. Ei, ranskankielisiä keskustelutunteja Amy juuri tarvitsi ja myöskin tulisi saamaan. Siihen ei herra Lundin kuitenkaan antanut suostumustaan. Hän ei katsonut voivansa toisten lasten etua vahingoittamatta käyttää rahoja näin hyödyttömään tarkoitukseen. Mitä teki silloin rouva Lundin? Hänellä oli vielä hiukan säästörahoja myymistään koruista, ja kun ne loppuivat, erotti hän toisen palvelijan. Tietysti siitä karttui rouvalle entistä enemmän työtä, mutta se oli välttämätöntä. Sitähän kestäisi vaan jonkun aikaa, ja kun sitte Amyn kasvatus olisi loppuun suoritettu, oli äiti täyttänyt tehtävänsä vaikeamman puolen ja voi mahdollisesti jälleen palkata toisen palvelijan. Nuoremmat tyttäret olivat vielä pieniä. Kun heidän vuoronsa tuli, löytyi kai jokin keino heidänkin varalleen. Ehkä Amy jo silloin oli hyvissä naimisissa.

Amy sai siis kun saikin ottaa keskustelutunteja ja taisi lopetettuaan juuri saman verran kuin useimmat muutkin tytöt hänen asemassaan. Hän osasi sanoa: Ah, mon Dieu! ja Fi donc! ja Comme c'est drôle! ja sen semmoista, eikähän vastaiseksi enempää tarvittukaan. Kunnon kaupungissamme puhuivat ihmiset ruotsia eikä siellä oltu ranskalaista nähty moneen herran vuoteen, jollei oteta lukuun Alicen kotiopettajaa, joka Amylle oli ranskaa opettanut, ja hänkin oli oppinut puhumaan ruotsia melkein kangertamatta. Pääasia olikin, että Amy oli käynyt näillä tunneilla, tulos oli yhdentekevä.

Tällaisen kasvatuksen oli Amy saanut, ja nyt se oli päätetty. Kun kaikesta, mitä yllä on kerrottu voi päättää, millainen äidin luonne oli, voi hyvinkin arvata, millaisia ajatuksia tyttäreen jo pienestä pitäen istutettiin. Entäs isä sitte? Hän oli aikonut vastustaa kaikkea pintapuolisuutta Amyn kasvatuksessa ja pitää tytärtään silmällä. Hän kyllä koettikin, mutta päivä päivältä tuli hän yhä selvemmin käsittämään miten turhaa työtä hän teki. Jos hän epäsi rahoja, oli hän raakalainen. Jos hän vastusti Amyn ennenaikaista kylään ja kesteihin viemistä, oli hän itsevaltias. Jos hän puhui tyttärelleen velvollisuuksista, naisen ylevästä kutsumuksesta tai muusta samanlaisesta, oli hän julma, kun voikin väsyttää lapsen moisella, josta hän aikoinaan kyllä saisi kuulla. Tämä kaikki sanottiin tyttären läsnäollessa, joka alkoi yhtyä äitinsä mielipiteisiin ja pitää niitä tosina. Kun isällä tavallisesti oli ylenmäärin työtä, niin että hän harvoin ennätti olemaan omaistensa parissa ja monien huolten painamana silloinkin usein oli vaiti ja äkäinen, pysyi Amy vieraana isälleen. Olikin paljon hauskempaa kuulla äidin kertovan huveista, joissa oli ollut tai laativan suunnitelmia Amyn tulevaisuutta varten.

Isä alkoi pitää tytärtään menetettynä. Hän älysi, ettei hän mitään voinut aikaansaada. Jos hänen alituiseen täytyi vaan evätä ja evätä, näyttäisi hän vaimonsa ja lastensa silmissä kovalta, tylyltä ja kohtuuttomalta, jopa sammuttaisi vähitellen viimeisenkin rakkauden kipinän heidän sydämmistään. Ja sittekin taitaa olla parasta naiselle olla juuri sellainen, kenties on se hänen onneaan, kenties olivat hänen unelmansa kodin onnesta ja rakkaudesta vaan nuoruuden haavekuvia, joiden aika jo oli joutua unhotuksiin.

— Tulehan äiti neuvottelemaan kanssani juhlasta, pyysi Amy, joka juuri oli tullut kotiin Alice Lagerin luota ja jonka päässä vieläkin pyöri kirjavat nauharuusut, liehuvat hapset, raitaiset hameet.

— Kohta lapseni, vastasi äiti, joka paraillaan vastasi taikinaa, en voi jättää tätä. Karoliina lunttu leikkasi haavan sormeensa, eikä meillä ole leipää illaksi.

— Taaskin pyykillä! Eihän ole päälle kahtakaan viikkoa siitä kuin viime pesu korjattiin.

— Kuinkahan monta vaatekertaa luulet lapsilla olevan? Tuskin on heillä kolmea, neljää kullakin, ja sinä tyttäreni käytät pitkiä rimsuhelmaisia alushameita ja vaaleita pukuja. Ei kestä kauvaakaan, kun taas on pesu valmiina. Sellaista on, kun on köyhä. Olen pyytänyt isältä sinulle paria uutta pukua kesäksi, mutta hänellä tietysti ei ollut rahaa.

— Kyllä mielelläni, kunhan sinä vaan sanot, millä sen palkka maksetaan. Sinun pukusi kenraalin tanssijaisiin teki aimo aukon talouskassaan, lisäsi äiti matalalla äänellä, jotteivät lapset kuulisi, jotka myöskin olivat huoneessa.

— Tulin puhumaan kanssasi juhlasta enkä kuullakseni noita ijankaikkisia köyhyyden itkuvirsiä. On parasta, etten ensinkään ota osaa juhlaan.

— Se olisikin viisainta, tokasi vanhin pojista, joka oli kiltti ja harvinaisen älykäs lapsi.

— Kuuleppas noita hävyttömiä poikia, tiuskasi Amy suuttuneena. Mitä sinä näistä asioista ymmärrät?

— Kuulithan äsken, ettei meillä ole varaa pitää apuihmistä, vaan äitiparan täytyy itse vastata taikina, ja sinä kumminkin tahdot mennä tanssijaisiin ja tuhlata rahaa turhuuksiin.

— Ole sinä ääneti, poikaseni, sanoi äiti, Amy on täysikasvuinen nainen ja hänen pitää kulkea muiden mukana. Sitä ei huomata, vaikka meillä ei olekaan apuihmistä, mutta jos Amy jää pois juhlasta, herättää se huomiota.

— Mutta äiti, intti poika, sinä sanoit äsken, ettei lapsilla ole vaatteita, ja onkin totta, että he toisten lasten rinnalla näyttävät pieniltä kerjäläisvesoilta — hän ei puhunut omista pieniksi jääneistä, tuiki kuluneista vaatteistaan — mutta nyt kuitenkin Amy saa uuden puvun tähän juhlaan.

— Sinä et sitä ymmärrä, sanoi äiti peläten, että Amy kokonaan joutuisi suunniltaan, minähän olen sanonut sinulle, että Amy on täysikasvuinen nainen.

— Eedit Berg on myöskin täysikasvuinen nainen, mutta hän aikoo mennä juhlaan tavallisessa puvussaan, sen kertoi hän minulle. Me luemme yhdessä latinaa maisteri F:n johdolla.

— Pääsetkö siitä leikkeihisi, eläkä tule puhumaan minulle Eedit Bergistä, joka on joka miehen hampaissa ja pilkan esineenä, tiuskasi hän kiivaasti. Sinä olet tuhma poika etkä tarvitse ensinkään parempia vaatteita kuin mitä sinulla on.

— En ymmärrä mistä tuo Rudolf on tullut noin pikkuvanhaksi ja itsepäiseksi, sanoi Amy pojan mentyä äidille. Uskaltaa muistuttaa minua, vanhempaa sisartaan!

— Kultaseni, poikahan on ilmetty isänsä, lohdutteli äiti. Sehän on isäsi mielipide, että pitää olla tasa-arvo sisarusten kesken. Niinkuin muka kukaan heitä huomaisi, kun ovat vielä vallan lapsia. Elä huoli tuosta, minä annan aika läksytyksen Rudolfille siitä mitä hän sanoi. Mutta kerrohan nyt tyttöseni, mihin päätökseen tulitte puvuista.

— Alice tietystikin sai määrätä, sanoi Amy hiukan katkera hymy huulillaan, hän on aina kuningatar, ja hän määräsi itselleen kauneimman puvun: ruusunpunaisen hameen ja valkean hopealla kirjaillun liivin, sillä hän tietää että se sopii hänelle paraiten, vaikka se olisi sopinut minullekin paraiten. Mutta se on yhdentekevää, Alice on luvannut minulle valkeat helmensä, ja senvuoksi täytyy minun olla vaiti. Ranghild esiintyy purppuranpunaisessa, koska hän on tummin meistä, ja Liina von Rosen, joka on vaaleanverinen, taivaansinisessä.

— Tulee, Alice on houkutellut hänet meidän joukkoomme, ja hän on tullut maalta varta vasten ollaksensa mukana juhlassa. Hänen isänsä ei koskaan kiellä mitään, lisäsi Amy nyrpeästi.

— Niin, kun toiset olivat saaneet kauneimmat, jäi minun osakseni huonoin, harmaaraitanen hame ja sinipunerva samettiliivi. Siitä vähimmin pidän, mutta kun panen sen kauniin helminauhan tukkaani, parantaa se asiaa suuresti, — eikähän kenenkään tarvitse tietää, ettei se ole omani.

— Ymmärrän, ymmärrän, kun vaan sitte isällä on rahaa, mutta se siunattu Anderssonin velan korko on maksettava tässä kuussa — oi, mikä taakka siitä köyhyydestä sentään on!

— Jumala on köyhien isä, niin on vanha Fiina sanonut, sanoi seitsenvuotias Agnes totinen ilme viattomissa silmissään, hän luuli äidin puhuneen tosi puutteesta. Äiti loi epävarman katseen pienokaiseen. Siinä hetkessä kuvautui hänen silmäinsä eteen kerjäläisvaimo kurjine ryysyineen, tyhjine pussineen, ja erotus tämän ja hänen oman asemansa välillä tuntui räikeältä. Vastenmielinen tunne valtasi hänet, se oli jotakin omantunnonvaivan tapaista äskeisen valituksen johdosta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui tämä tunne suuttumukseksi siitä, että lapsi puuttui asiaan, ja hän käski sen poistua huoneesta ja olla vasta sekaantumatta vanhempien ihmisten puheisiin.

— Kas vaan, sanoi hän hiukan nuhdellen, Amy istuu kädet ristissä vierailupuvussa, ja äiti vastaa taikinaa. Sinun pitäisi jo osata tehdä tuollaiset työt äitisi edestä, lapsikulta.

Amy näytti närkästyneeltä, ja äiti kiirehti puolustamaan tytärtään sanoen:

— Isä kulta, vanhat tekevät työtä, ja nuoret huvittelevat. Amy on ollut Lagerilla keskustelemassa juhlasta. Kun tämä touhu vaan on ohi, alkaa hän sitte auttaa minua taloustoimissa. — Rouva Lundinista oli näet varsin tärkeätä saada isä hyvälle tuulelle.

— Sepä hyvä, sanoi isä mielissään, tiesinhän, että sinusta tulisi kunnon tyttö, Amy, sanoi hän ja suuteli hellästi tyttärensä otsaa. Amy oli juuri aikeessa sanoa, ettei häntä vähääkään huvittanut taloudenhoitajana olo, mutta äiti arvaten hänen ajatuksensa varoitti häntä katseellaan.

— Sinun täytyy nyt antaa suostumuksesi, isäkulta, sanoi hän, Alice Lager tahtoo välttämättä Amya erääseen seurueeseen, jonka ovat päättäneet muodostaa.

— Vai niin, vai pitää sinun välttämättä päästä mukaan, sanoi herra
Lundin vähän harmissaan, siitä kaiketikin koituu taas kustannuksia?

— Voisimmehan mieluummin lainata kalastaja-Matin venheen ja lähteä sillä jonakin sunnuntaiaamuna maalle me kaikki äiti ja isä ja te lapset, ehdotti herra Lundin. Ottaisimme mukaan teekeittiön ja huvittelisimme sitte oikein tarpeeksemme. Se huvi ei kävisi kalliiksi.

Pikkulapset tungeskelivat riemuissaan isän ympärillä, mutta Amy kääntyi akkunaan käsin, ivallinen hymy huulillaan.

— Vanha, yksinkertainen isä parka, moisen luulisit sinä minua huvittavan. Miltä maistuisi veneretki ilman lippuja, kauniita pukuja, nuoria herroja ja punssia.

Äiti pesi käsiään ja tuumi keinoa, millä päästä käsiksi tuohon kireään kysymykseen.

— Sinä olet niin vanhanaikainen, isä kulta, sanoi hän leikillään, mitä iloa luulisit Amylla olevan sinusta ja minusta ja pienistä vallattomista sisaruksistaan. Ei, anna sinä vaan hänen mennä muiden nuorten mukaan, hän hyvinkin sietää saada huvitella hiukan kesällä, syksyllä sitte hän rupeaa työhön käsiksi.

— Tietysti. Kas niin, suostu nyt ukko kulta, tyttöhän on ollut avuissa lippuja ompelemassa, eikö hän sitte pääsisikään mukaan, vaikka jo on vaivaakin nähnyt.

— Minä en ole tiennyt, että hän oli lippuja valmistamassa. Jos hän on ollut työssä, on itsestään selvää, että hän saa ottaa osaa juhlaankin, mutta hänen ei olisi pitänyt liittyä valmistuspuuhiin.

— Kuules nyt Amy, isä sanoo olevan itsestään selvää, että pääset juhlaan, niin minustakin.

— Niin, sanoi rouva Lundin ottaen ompelunsa, he ovat nyt sopineet puvuista — — —

— Tiedän sen, keskeytti isä kärsimättömästi, mutta johan sanoin sinulle kaksi viikkoa sitte, etten tahdo kuulla puhuttavankaan puvuista. Hänen ei tarvitse pukeutua niin huomattavasti.

— Mutta et kai tahtone, että tyttäresi menee sinne kerjäläisen puvussa? kysyi rouva Lundin harmistuneena.

— Eikö hänellä nytkin ole yllään hyvä puku? Ja missä on se, jonka hän sai toukokuussa?

Äiti ja tytär näyttivät siltä, kuin heidän olisi pitänyt koota koko kärsivällisyytensä voidakseen kestää tätä typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä.

— Etkö nyt kuullut, että toisilla kaikilla on kansallispuvut. Ei silloin Amy voi esiintyä kuin mikäkin tonttu tavallisessa puvussa.

— Mutta Amyn ei kannata kuulua ylhäisöön, ja senpävuoksi hän saa kun saakin esiintyä tavallisessa puvussa tai — jäädä kotiin.

— Mutta isä, huudahti Amy, joka ei enää kauvemmin voinut olla ääneti, ethän sinä edes tiedä, kuinka paljo se puku maksaa. Ei se vie satoja ruplia, hame vaan ja liivi.

— Se on niinkuin olen sanonut. Ei mitään pukuja. Rudolf tarvitsee syksyllä kirjoja, hänen latinantuntinsa ovat maksettavat. Akselin täytyy saada yksityistuntia voidaksensa päästi korkeammalle luokalle. Niinkuin näet, minulla ei ole rahaa. Kuuleppas nyt tyttöseni, jatkoi isä ja hyväili hellästi tytärtään, ole kerrankin järkevä ja ajattele myöskin nuorempia sisaruksiasi.

Amy seisoi vaiti ja nolon näköisenä, hän oli epävarma mitä vastaisi. Isän ystävällisyys tosin liikutti häntä, mutta juhlaan piti hänen päästä ja puku hänen täytyi saada, sehän oli jo edeltäkäsin sovittua siinä toivossa, että isä antaisi suostumuksensa.

— Amy on jo liittynyt erääseen seurueeseen, ilmoitti nyt äiti, ja saanut luvan käyttää Alicen helminauhaa. On myöhäistä enää kieltäytyä.

— Mitä hyödyttää sitte kysyä minulta, ärjäsi herra Lundin, kun kaikki jo on edeltäkäsin määrätty. Minä en anna penniäkään moisiin tyhmiin tarpeisiin, vaan te saatte tulla toimeen miten parhaiten taidatte ja sovittaa päätöksenne miten tahdotte. Se on viimeinen sanani asiasta. Ja hän lähti vihoissaan huoneesta.

— Elä huoli surra, Amy, eläkä itke silmiäsi punaisiksi. Ajatteles, jos tulisi vieraita, olisivat kasvosi ihan ajetuksissa, ja nenäsi on jo muutenkin pahasti taipuvainen tulemaan punaiseksi. Ole sinä vaan levollinen. Äitisi oli auttanut sinua ennenkin, ei sinun tarvitse nytkään olla muita huonompi. Mutta sen neuvon annan nyt sinulle, että kun sinun vuorosi tulee valita miestä, sinä muistaisit, mitä kodissasi olet nähnyt. Elä kiinnitä sydäntäsi köyhään mieheen, jolla ei ole sinulle muuta tarjottavana kuin työtä ja kieltäymyksiä. Muista sanojani ja jää hyvästi. Katso sinä hetken aikaa lapsia, minun täytyy pistäytyä kaupungilla.

Lukitussa arkkusessa, ylisillä oli jätteitä rouva Lundinin loistoajoilta, kestien ja tanssijaisten päiviltä. Vaalea silkkipuku otettiin kätköstään, ja suurella vaivalla ja ponnistuksella sai onneton äiti erään juutalaisvaimon ostamaan sen. Tämä piti vanhojen vaatteiden kauppaa ja vuokrasi morsius- ja tanssi-pukuja palvelijoille ja käsityöläisille. Saaduilla rahoilla ostettiin Amyn pukutarpeet, ja vielä samana iltana alkoivat äiti ja tytär ompelutyön. Ompelijaa ei tietysti kannattanut pitää. Joukko parsittavia sukkia sai odottaa tekijäänsä eikä kukaan aamulla ennättänyt katsoa lasten vaatteita, oliko niissä nauhoja ja nappeja vai ei, sillä juhla oli muutaman päivän perästä, ja kunnes Amyn puku oli valmis, sai muu työ olla sinänsä.

Herra Lundin näki ommeltavan ja näki Amyn juhlapuvussa, mutta hän ei kysynyt, mistä rahat oli saatu. Syvä huokaus vaan pyrki esiin hänen rinnastaan. Hän huomasi nyt, kuinka turhaa hänen oli toivoa Amysta mieleistänsä tyttöä.

Ahtaassa, ummehtuneessa huoneessa, joka oli täyteen ahdettu kankaankappaleita, valmiita ja keskeneräisiä vaatteita, malleja, kuosilehtiä ja ompelutarpeita, istui köyhä Eelin päivät pääksytysten ahkerasti ompelemassa. Hänen tätinsä, joka oli niin hyvin kuin kaupungin ainoa ompelija, oli ottanut turvattoman tytön huostaansa opettaakseen hänelle ammattinsa ja saadakseen myöhemmin itse nauttia hänen apuansa. Eelin oli kätevä ja helposti taipuvainen, joten hän piammiten perehtyi tehtäviinsä. Hän oli luonteeltaankin nöyrä, ystävällinen ja hyvin vaatimaton, niin ettei hänestä alituinen sisässä istuminen ja uuttera työ tuntunut kovin raskaalta ja painostavalta. Tytön ainoa huvi oli siinä, että hän silloin tällöin sai tarkastella ohikulkevia ihmisiä ja lauantai- ja sunnuntai-illoin kauniin ilman sattuessa tätinsä taikka muutamien tämän tuttavapiiriin kuuluvien nuorten tyttöjen kera tehdä lyhyen kävelyretken maalle päin. Joskus, mutta hyvin harvoin, saapui myöskin kirje Jenny sisarelta. Eelin olisi kovin mielellään seurustellut joidenkuiden rippikoulutoveriensa kanssa, mutta täti ei sitä sallinut. Et tunne heitä siksi hyvin, että tietäisit, millä mielellä ottavat sinut vastaan, oli hänen tapansa sanoa, eikä ole hauska kärsiä ihmisten ylenkatsetta. Sillä katsoppa lapseni, ei ole tarpeeksi tässä maailmassa, että olet kunnon tyttöä pitää myöskin olla rahaa, huomatuksi ja tunnetuksi tullakseen ja arvonimi, joita sinulla, tyttöparka, ei ole kumpiakaan.

Kenties nuori Eelin tällaisina hetkinä halusi jotakin noista eduista, mutta jos niin oli, oli se vaan hetkellistä. Hän piti asemaansa elämässä luonnollisena ja oli niin vakuutettu, että Jumala oli hänet juuri siihen asettanut, ettei mikään nurina saanut sijaa hänen sydämmessään. Kun hän aina istui sisässä, liikkumatta koulutoveriensa piirissä, ei hän ketään heistä tavannut. Jonkun kerran oli hän nähnyt Ragnhildin ja Eeditin kadulla, jotka silloin olivat ystävällisesti tervehtineet, mutta he olivat aina olleet Eelinille vieraiden henkilöiden seurassa eivätkä niin muodoin pysähtyneet hänen kanssaan puhelemaan. Fanny Ruth oli ainoa, joka joskus kävi häntä katsomassa ja oli pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Ne olivatkin ihania hetkiä Eelinille tuossa köyhässä kodissa, kun hän sunnuntai-iltoina istui rouva Ruthin vierashuoneessa Fannyn soittaissa kappaleen toisensa jälkeen. Nuori ompelija nautti tosin enemmän vapaudesta, levosta ja herttaisesta kohtelusta kuin koreasta musiikista, josta hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta Fannyn olikin tapana usein soittaa kappaleita, joista hän luuli Eelinin pitävän, ja silloin tämä nautti koko seuraavan raskaan viikkotyön varalle.

Eräänä päivänä, vähää ennen suurta juhlaa, istui Eelin taaskin ompelemassa, puettuna vanhaan puseroleninkiin, sillä oli sietämättömän kuuma, ja työn ankara kiire. Hän näytti palavalta ja väsyneeltä ja silmäili usein kaipaavin katsein kadun toiseen päähän, josta tullin takaa häämötti viheriä metsä, minne työstä vapaat ihmiset aina tällaisina helteisinä poutapäivinä kulkunsa suuntasivat. Yhtäkkiä soitettiin ovella, ja Eelin kiiruhti vastaanottohuoneeseen tiedustamaan, kuka siellä oli. Se oli Alice Lager ja hänen varjonsa Amy Lundin, jotka tulivat katsomaan, pitkällekö Alicen puku oli valmistunut. Eelin riensi iloisesti pöydän luo ojentaen kätensä tervehtiäkseen, mutta veti sen nopeasti takaisin havaitessaan halveksivan ilmeen Amyn kasvoilla. Alice ei näyttänyt Eeliniä tuntevan. Puhuttiin yhtä ja toista työstä. Täti, joka myöskin oli tullut huoneeseen, koetteli pukua, mutta sovitellessaan sitä tarkasteli hän ruskeilla silmillään terävästi ja tutkivasti Amya, joka puolestaan halveksivin katsein mittaili Eelinin kulunutta pukua.

— On hyvin vaikea saada tätä valmiiksi, virkkoi neiti Sundström, siinä on niin paljo helyä, nauhaa ja nyöriä.

— Mutta hyvä, rakas, kulta neiti Sundström, huudahti Alice, sen täytyy, sen täytyy tulla valmiiksi.

— Niin, mutta näinä kuumina päivinä on ihmisen melkein mahdoton olla ahkera. Eiköhän saisi jättää pois tätä nyörireunustaa etukaistasta?

— Ei, ei millään muotoa, hyvä neiti Sundström, sehän se juuri siinä on omaperäistä ja muista eroavaa! Sen pitää olla siinä, ja valmiiksi se on saatava.

— Eelin tässä aivan turmeltuu, huokasi ompelija katsahtaen ystävällisesti sisarensa tyttäreen ja vaateliaasti Amyyn.

Alice ei katsonut Eelinin ansaitsevan edes katsetta; hän oli siksi itsekäs, ettei hänellä näin tärkeänä hetkenä, jolloin oli puvun kirjaileminen kysymyksessä, ollut aikaa muistaa sitä, joka sen valmisti.

— Minä maksan, huomautti hän; neiti Sundström tietää, että minä maksan, niin pian kun puku on valmis.

— No, kai se nyt sentään tulee valmiiksi? kysyi Alice äänessä mairitteleva sointu.

— Niin, pankaa vaan parastanne, neiti Sundström. Hyvästi, hyvästi! ja sievästi kumartaen molemmille ompelijoille poistui Alice.

— Amy yritti matkia ystävätään, mutta vaikka hänen onnistui saada tervehdykseensä jokin määrä opittua viehkeyttä, puuttui siitä kuitenkin se luonnollinen sulo, joka kävi ilmi jokaisesta Alicen liikkeestä ja joka hänessä oli synnynnäistä.

Kun ovi vieraiden mentyä sulkeutui ja pieni kello vielä hiljalleen kilkahteli, seisoi Eelin alla päin, pahoilla mielin pöydän ääressä. Täti oli huonolla tuulella, heitteli sinne tänne suuria paperikoteloita, työnsi armotta paikasta toiseen kauniita hattuja, kiskoi ulos ja sisään pöytälaatikoita ja kulki nopein askelin ympäri huonetta. — Minä maksan, minä maksan, mutisi hän ikäänkuin itsekseen, rikkaat luulevat rahan auttavan kaikessa. Juuri kuin voitaisi maksaa ne hikipisarat, jotka vierivät näinä helteisinä päivinä, monien öiden valvonta ja menetetty terveys. Vaan niinhän se on, he eivät tätä ymmärrä, heidät on kasvatettu sillä tavoin ajattelemaan. He eivät ole tottuneet työhön eivätkä tunne orjan taakkaa. Voimme antaa heille anteeksi, kosk'eivät tätä ymmärrä. Mutta tuo köyhä nousuväki, joka tyhjästä kopeilee, se on sitä pahinta. Tuokin katala kana, Amy Lundin, luulee olevansa niin huiman hieno käydessään Alice Lagerin hattu päässä ja letustellessaan hänen helyissään ja koristuksissaan. Niin maar, minä olen ommellut Alicelle aina kahdennestatoista ikävuodesta alkaen joka pienimmänkin lapun, jonka vuoksi tunnen hänen vaatekappaleensa yönutun pitsistä aina tanssileningin vyöhön asti, ja siksi tiedän, että se on hänen hattunsa, jota tuo kerjäläisneiti, Amy käyttää, vaikka hän mukamakseen on sovitellut nauhat uudemman kuosin mukaisesti. Nyt luulee hän näyttävänsä erinomaisen suloselta, luulen ma, mutta ruma hän on harmaankellertävine hiuksineen ja naurismaisine naamoineen. Ja kuitenkin katselee hän köyhää tyttö raukkaa sellaisilla silmäyksillä, kuin olisi hän itse Rooman keisarin tytär eikä olisi ikinä ennen nähnyt paikattua puseroleninkiä. Mutta minäpä muistan hyvin senkin ajan, jolloin tytön äitikulta seisoi paitahihasillaan leipomassa piirakoita hovineuvoksen rouva G:lle, kuivasi pellit itse ja kulki pahasissa kenkärajoissa, — sen muistan peräti hyvin. Ja nyt laahustaa tytär pitkissä rimsuhameissa pitkin katuja rikkaiden ja ylhäisten seurassa, ikäänkuin ei olisi parempi istua kotona tuudittamassa vesoja tai auttamassa äitiä ompelussa, sillä minä tiedän niin juurin jäärin heidän olonsa ja elantonsa, vaikka äiti on sellainen hanhi hänkin eikä tahdo ilmaista köyhyyttään, vaikka illanvietot ja tanssijaiset heidän luotaan ovatkin loppuneet. Kiukustuu aivan haljetakseen nähdessään ihmisten kaunistavan päälikuoren siloseksi ja alle kätkevän ryysyjä. Niinkuin ei Herra taivaassa muistaisi köyhiä yhtä hyvin kuin rikkaita, ja niinkuin voitaisi pettää ihmisiä ulkonaisella kiillolla. Älä ole huolissasi, Eelin pieni, virkkoi täti yht'äkkiä sisarensatyttärelle, on aina parempi näyttäidä sellaisena kuin todellisuudessa on, kuin komeissa lainakoristeissa.

Eelin kallisti hiljaa nyyhkyttäin päänsä tätinsä rintaa vasten. — En siitä niin suurin välitä, että olen köyhä, mutta — mutta olen ajatellut, että me tovereina, ja kun olemme kuulleet, yhdessä niin paljon jumalansanaa, voisimme tervehtiä toisiamme.

— Niin, niin — niinhän sen pitäisi olla, mutta maallinen hyvä haihduttaa helposti pois jumalansanan, ja pian unhottuvat köyhät toverit. Vaan älä siitä huoli — se tervehdys ei sinua suuresti olisi lihottanut. Olisin toki luullut parempaa Alicesta. Ei hän juuri ylpeäkään ole, mutta mielensä kun on niin tuiki kiintynyt huvituksiin ja pukuihin, ei hän sinua tuntenut. Hän ei paljon muuta ajattele, kuin pukuja ja tanssiaisia. Sellainen hän on, sellaiseksi on hän syntynyt ja aiottukin, arvaan ma. Jahka hän vanhenee, tulee kyllä toista, mutta sinne on pitkät matkat. Kuivaa nyt, lapseni, kyyneleesi ja ole iloinen jälleen. Sinähän olet aina kiltti ja tyytyväinen ja kuoltuani saat periä jok'ikisen murun!

— Oi, täti, mieluummin tahtoisin teidän elävän kauan vielä. Eihän minulla ole muita mailmassa kuin sinä ja Jenny sisko.

— Niin, niin, huokasi täti liikutuksissaan, mutta kerran sekin päivä koittaa. Mene nyt alas uimahuoneelle, vilvoita itseäsi vedessä ja pue sitten palattuasi uusi karttuunihame yllesi — ei sinun tarvitse käydä kuin kerjäläinen, niin kauan kuin minun pääni on pystyssä, lisäsi täti puoleksi leikillä.

Nuori Eelin pyyhki pois kyyneleet ja hymyili vielä hiukan surunvoittoisesti, mutta kiiruhti sitten alas uimarantaan virkistämään ruumistansa. Raittiina ja iloisena palasi hän jälleen työhön hyräillen jotakin vanhanaikuista laulua.

— Kylläpä se Eelin on hirveän yksinkertaisen näköinen, sanoi Amy heidän päästyään ulos ovesta.

— Mutta hänhän se oli, joka — joka kävi rippikoulua samalla kertaa kuin mekin.

— Oikein pelkäsin, että hän tunkisi meidän joukkoomme, ehkäpä vielä rupeisi sinuttelemaan, jatkoi Amy nenäänsä nyrpistäin.

— No siinä nyt ei minusta ollut mitään peljättävää, virkkoi Alice hajamielisesti, kunpahan vaan saisivat pukuni valmiiksi — ja saanevatkin; neiti Sundström on niin täsmällinen ja luotettava.

Kirkkaana ja ihanana nousi suuren juhlapäivän aurinko. Melkein kaikkialla kaupungissa oltiin aikaisin liikkeellä. Naiset sommittelivat vielä viimeisen kerran pukujaan, asettelivat ruokavaroja vasuihin, ja kaikkialla oli yhtä ja toista valmistamista. Vihdoin nähtiin puolipäivän rinnoissa joukko toisensa perästä soluvan eteläistä tullia kohti. Se oli sovittu yhtymäpaikka, ja kirjava, hauskannäköinen seurue sinne kerääntyi. Maalaispukuihin puettujen nuorten neitosten keskellä vilisi nuoria herroja merimies- tai talonpoikaisvaatteissa rattosasti rupatellen. Kaikkien saavuttua paikalle työnnettiin venheet vesille ja laulun helkähdellessä viiletettiin pitkin tyyntä järveä, kunnes noustiin maalle tuuheiden koivujen, kuusten ja pihlajien ympäröimälle niitylle. Tänne olivat herrat edeltäkäsin hankkineet penkkejä ja pöytiä, ja silläaikaakun nuoret hajaantuivat metsään, heittäytyivät iäkkäämmät herrat nurmikolle ja rouvat palvelijoineen alkoivat valmistaa päivällistä. Kauneudestaan kuulu Alice Lager oli nyt, kuten ainakin, se keskus, jonka ympärille nuoret herrat keräytyivät. Amy oli myöskin seurassa, yllään se puku, joka oli maksanut niin monta kovaa sanaa, niin kosolta kyyneliä, niin paljon työtä. Mutta sehän oli nyt unohdettu, hän oli joukossa mukana Alicen parvessa, ja puku oli hänellä aivan yhtä kallis kuin muillakin. Alice tunsi liikkuvansa omalla oikealla alallaan. Huvia, laulua, tanssia, pieniä seikkailuja — niitä hän kiihkoisesti halusi, ja täällä sitä oli yltäkyllin. Hän oli iloinen ja vallaton. Täällä saattoi sitäpaitsi esiintyä vapaammin kuin salongissa, ilvehtiä ja laskea leikkiä — sen tunsivat kaikki nuoret riemuitessaan ja kujeillessaan. Seurue jakautui suurempiin ja pienempiin joukkoihin: jotkut lauloivat, toiset poimivat marjoja, osa keräsi kuivia puita ja risuja päivällispadan alle, osa taasen teki tuohisia. Ne, jotka halusivat yksinäisyyttä, kiertelivät yksikseen metsissä. Niihin kuului Ragnhild Cederskiöld. Edith Berg erkani hänkin piammiten toisista ja lähti etsimään erästä harvinaista kasvia, jonka piti täälläpäin löytyä. Liina von Rosen, maalaistyttö, ohjaili marjainpoimimista, ja oli hänenkin ympärilleen muodostunut pieni saattue, joka ihaili hänen kevyttä, hienoa vartaloaan ja hänen ketteriä liikkeitään kunnailla ja kallioilla. Täälläkin oli ilo ylimmillään. Liinan iloisuus oli suoraa ja vilpitöntä. Hän lasketteli sukkeluuksia ketään loukkaamatta, oli vallaton menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Hän oli vapaa mielistelystä niin täydellisesti kuin se oli mahdollista, yhtä ystävällinen ja suora nuorille herroille kuin tytöille ja esiintyi pikemmin lapsen kuin nuoren naisen tavoin. — Toisin oli Alicen laita. Hän tiesi ja tunsi, että hänen kauneutensa ja rikkautensa sytytti monen nuoren miehen sydämmessä tulen vireille ja hänen ilonsa oli tuota tulta kohennella sekä leikkiä noilla sydämmillä. Hän oli lukenut tarpeeksi romaaneja ja ottanut kylliksi osaa salonkielämään tietääkseen, mitenkä kaikki tulisi käymään, ja oli hän jo siksi paljon mailmaa nähnyt, että osasi tässä suhteessa taitavasti menetellä. Niiden joukossa, jotka tänään häntä uskollisimmin seurasivat, oli ennen mainittu nuori apteekkari sekä erään kenraalin poika, luutnantti M—. Alice sen huomasi, vaikkei ollut sitä ajattelevinaan. Hän oli sellaiseen ennestään tottunut. Hänellehän oli kuiskailtu kohteliaisuuksia ja rakkaudentunnustuksia jo viidentoista vuoden ikäisestä. Tosin sykähti hänen sydämmensä hiukan voimakkaammin kun hän kohtasi luutnantin hehkuvan katseen, mutta se pienoinen sydän, niin nuori kuin se olikin, oli jo monesti liekehtinyt ja vaihtanut ihailunsa esinettä miltei joka tanssijaisissa. Tänään näyttihe hän kokonaan välinpitämättömäksi luutnantin suhteen ja osotti suurinta ystävyyttä apteekkarille nauttien sanomattomasti nuoren sotilaan synkistä silmäyksistä. Luutnantti M— oli viimeisissä tanssijaisissa luullut kokonaan saavuttaneensa ihaillun kaunottaren suosion ja nyt havaitsi peräti erehtyneensä. Alice ymmärsi toki pidätellä hänet verkossaan milloin lumoavalla katseella, milloin milläkin pikku juonella, joita mielistelevällä tytöllä on tuhansia. Apteekkari oli varakas sekä arvossa pidetty, ja vaikkei Alice lainkaan ollut päättänyt häneen sitoutua, oli hän kuitenkin liian hyvä saalis ajattelematta käsistä päästettäväksi. Hänen sydämmensä oli oikeastaan kiintynyt nuoreen, miellyttävään luutnanttiin, mutta hänen käytöksestään päättäin olisi hänen helposti luullut enemmän mielistyneen apteekkariin. Kun nuoret jälleen marjoineen, kukkineen ja risuineen kokoontuivat niitylle, oli vielä niin pitkältä päivälliseen, että voitiin ruveta hetkeksi leskisille. Kun useimmat ottivat leikkiin osaa, muodostui siitä aika pitkä jono, ja ilomielin jatkettiin leikkiä hyvän aikaa. Kerran joutui luutnantti M— leskeksi ja hän tahtoi erottaa toisistaan Alicen ja erään nuoren opettajan, jotka olivat parina. Opettaja oli kirjatoukka ja tottumaton juoksemaan; kuitenkin olisivat Alice ja hän päässeet yhtymään, jos tyttö vain olisi halunnut, mutta hän oli juoksevinaan niin rutosti luutnanttia pakoon, että hän tuli lähelle metsän rantaa ja livisti nopeasti puiden suojaan. Luutnantti syöksyi jäljessä ja saavutti hänet pensaikosta loitolla muusta seurueesta.

— Te olette säälimättömän ankara, neiti Alice, huudahti hän hengästyksissään ja tahtoi pitää tytön käsiä omissaan.

— Pitäisikö minun antautua leskelle, vastasi Alice naurahtaen ja viuhkoen mielistelevästi nenäliinallaan, minä en pidä leskistä.

— Se ilahuttaa minua äärettömästi, iloitsi luutnantti, olen ollut kovasti mustasukkainen pormestarille, sille vanhalle pöhkölle, joka yhtenään teitä kursastelee.

Alice nauroi sydämmellisessti: — Ha, ha, ha, hänhän kelpaisi minulle isoisäksi.

— Niin no, minä olen sitäpaitsi mustasukkainen kaikille ihmisille, jotka teitä lähentelevät.

Alice veti kätensä irti, ja ikäänkuin ei olisi kuullutkaan viimeisiä sanoja, virkkoi: — Mennään nyt takaisin, muuten luulevat meidän vuoreen kadonneen.

— Ei, te vasta olette vallan sietämätön, tuskitteli Alice silmäkulmiaan rypistäin, mutta hymyillen niin lumoavasti, että luutnantti vaan sai enemmän rohkeutta.

— Oletteko sitten jo kokonaan unohtanut sen kauniin kukan, jonka viimeksi annoitte minulle, neiti Alice, ja ne sanat, jotka silloin — —. He saapuivat nyt metsänrantaan ja vastattuaan nopeasti luutnantin kädenpuristukseen juoksi hän kiireesti niitylle sitä ennen kuitenkin kuiskaten: — Minulla on hyvä muisti.

Nyt oli luutnantti jälleen tyytyväinen ja katseli ylimielisen levollisesti, kuinka apteekkari uutterasti tavotteli Alicen suosiota. Kyllähän Alice edelleenkin mielisteli tätä, mutta olihan luutnantilla varma todistus siitä, että hän se sittenkin sai etusijan ja hän mietiskeli vain itsekseen: — Kylläpä osaat keikailla, ilkimys, mutta varokoon vaan pilleriprinssi joutumasta hänen pauloihinsa, hän on minun, minä en ole häntä päästävä.

Ja tyytyväisenä kierrellen viiksiään pyrähti luutnantti kannallaan ympäri.

Samallainen seikkailu tapahtui iltapäivällä rannassa. Jotkut nuorista olivat ongenvapa kainalossa lähteneet rannalle ja hajaantuivat onkimaan. Liina oli etsinyt itselleen kalvepaikan pensaikon varjossa ja seisoi siellä vapa kädessä, kun joku herroista, äskenmainittu opettaja lähestyi häntä. Hän asettui nuoren tytön rinnalle ja heitti onkensa aivan lähelle. Liina lausui jonkun pilasanan, mutta nuori mies pysyi totisena, ja ennenkun Liina edes ennätti sitä ihmetellä, esitti hän suoraan kosintansa. Liina punastui ja hänen somilla, lapsellisilla kasvoillaan vaihteli hämmästyksen, pelvon ja kainouden sekainen ilme. Hän tunsi hyvin vähän nuorta opettajaa. Hän oli tosin koulun ylimmällä luokalla ollut yhden lukukauden hänen oppilaanaan ja senjälkeen joskus tavannut hänet seuroissa, mutta sillä välin ei hän ollut häntä milloinkaan muistellut. Tämän ilmaisi hän nyt opettajalle aivan suoraan päästyään ensi hämmästyksestä.

— En — en, änkytti Liina, olen niin nuori, en ole sellaista vielä ollenkaan ajatellut, pidän eniten isästä ja äidistä —. Mutta kun hän näki nuoren miehen tuskasta vapisevat huulet ja surullisen katseen, heitti hän pahlaimen luotansa ja tarttui lapsellisella osanotolla häntä käteen lausuen: — Oi, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille surua! en voi muulla tavoin menetellä — en — — — en ole milloinkaan nähnyt teissä muuta kuin suositun, maltillisen opettajan, jos käytökseni on saattanut teitä muuta ajattelemaan, on se tapahtunut ilman tarkoitusta — — — uskonette kai sen?

— Uskon, uskon, viaton lapsi! huudahti nuori mies lämpimästi, unohtakaa, mitä olen sanonut, älkääkä antako murheeni iloanne häiritä. — Opettaja poistui äkkiä.

Koko lopun päivää oli Liina tavallista hiljaisempi ja vakavampi, mikä seikka suuresti tuotti seuralle pilan ja ihmettelyn aihetta. Herroista, erittäinkin entisestä opettajastaan, koetteli hän varovasti pysytellä erillään — näytti siltä kuin olisi hän tahtonut karttaa mahdollisuutta samallaiseen kohtaukseen kuin äsken rannalla.

Kun ilma illalla vilvastui, alkoi tanssi. Soittoniekka oli varattu mukaan ja niin sitä pyörittiin viheriällä nurmikolla. Ragnhild ja Eeditkin näyttivät siitä nauttivan tavallista runsaammin, sillä täällä luonnon helmassa pysyi mieli hilpeänä ja virkeänä. Nyt esiintyivät eri ryhmät, joista Alice Lagerin keksimä oli somin, ja siihen kuuluivat sitäpaitsi parhaat tanssijat. Amy otti myöskin osansa siitä ylistyksestä, jota niin runsin tuhlattiin tälle ryhmälle, ja oli aito onnellinen. Hän oli todellakin tanssinut entistänsä sirommin ja pukukin sopi hänelle paremmin kuin tavalliset salonkivaatteet.

Luutnatti M—, joka oli hänen kavaljeerinansa, mielisteli häntä kohteliaisuuksilla herättääkseen Alicessa mustasukkaisuutta ja rangaistakseen häntä käytöksestään apteekkaria kohtaan, toiselta puolen senkin vuoksi, että häntä huvitti katsella, kuinka yksinkertainen Amy luuli näiden kohteliaisuuksien lähtevän suoraan sydämmestä. Mutta Alicepa ei suinkaan ottanut tästä säikähtyäkseen. Hän ymmärsi hyvin luutnantin aikeet eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Hän oli aivan varma siitä, ettei tämä tosissaan voinut pitää parempana tuota ulkomuodon suhteen kovaosaista Amya kuin häntä, kaupungin ja koko seudun viehkeintä naimaikäistä impeä.

Siinä mylläkässä, mikä syntyi, kun kaikki etsivät tavaroitaan, kun venheitä vieretettiin vesille ja koreja kannettiin rantaan, sai apteekkari tilaisuuden pyytää Alicea hetkeksi keskustelemaan kanssansa. Alice suostui. Hän aavisti asian tarkoituksen ja mietiskeli, mitenkä pääsisi antamasta varmaa vastausta. Heidän käyskennellessään muun seurueen huomaamatta pitkin metsänrantaa lehtevien puiden suojassa ilmoitti apteekkari sydämmellisin ja miehekkäin sanoin asiansa: hän pyysi Alicea vaimokseen. Alice käsitti, ettei tätä sopinut lyödä kokonansa leikiksi, ei hän myöskään tahtonut olla käyttämättä mielistelytaitoansa. Hän olisi kyllä voinut sanoa hänelle totuuden, nimittäin ettei hän apteekkaria rakastanut eikä luultavasti olisi vastaisuudessakaan sitä tekevä, mutta sitä hän ei tahtonut, koska tiesi sillä tavoin kadottavansa yhden ihailijoistaan. Ja Alice halusi suurta saattuetta. Hän pyysi senvuoksi miettimisaikaa. Hän ei ollut tullut tätä ajatelleeksi, sanoi hän, ei ollut aavistanut apteekkarin tunteita, hän miettisi asiaa, ei voinut varmasti sanoa, pitikö hänestä, kenties tulevaisuudessa, …. oli niin nuorikin vielä. — Apteekkari kysyi, saisiko hän puhua vanhemmille asiasta. Ei, sitä ei Alice tahtonut. Hän tiesi vanhempainsa mielistyneen apteekkariin ja pelkäsi joutuvansa pulaan. Ei, hän neuvoi häntä olemaan asiasta hiiskumatta, lupasi itse sitä ajatella — sillä välin he seurustelisivat niinkuin ennenkin.

Apteekkari ei ollut tähän oikein tyytyväinen, mutta hän mietti mielessänsä: — Kun tyttö pyytää miettimisaikaa, on hän jo puoleksi vallassamme. — Ja kun hän tähän liitti kaikki ne palavat silmäykset ja lumoavat hymyilyt, jotka tänään olivat langenneet hänen osalleen, arveli hän tytön häntä jo rakastavan, vaikkei vielä tähän asti ollut siitä selvillä. — Ja kukaties, tahtoo tyttö, lisäsi hän ajatuksissaan, hiukan leikkiä kanssani kuten kissa hiiren kera. Se olkoon hänelle sallittu, minä vaan en päästä häntä käsistäni. Luutnantti ylpeilee ja komeilee kannuksillaan ja viiksillään, mutta joskus ovat tytöt toki siksi järkeviä, että ennen valitsevat miehen, jolla on mukava koti, kuin sen, joka asuu kasarmissa eikä ole muuta tarjottavana kuin velkoja.

Näin oli Alice voinut tyydyttää kummankin kilpailijan. Kuinkahan kauan tätä kestäisi? Sitä hän ei viitsinyt ajatella. Hän toimi aina hetkellisen mielenjohteen mukaan ja sillä tavoin, kuin häntä itseään parhaiten miellytti. Kun Alice ja apteekkari palasivat muun seurueen luo, oltiin juuri lähdössä ja auringon laskiessa karahtivat venheet kotirantaan. Iloinen seurue hajaantui tyytyväisenä loistavaan huviretkeen.

Oli myöhäinen iltapäivä. Fanny Ruth palasi kotiin soittotunnilta. Hän oli väsyksissä, sillä hän oli antanut kolme tuntia peräkkäin koululapsille, jotka vapaina lauantai-iltoina harjoittivat soittoansa. Eivät nämä oppilaat olleet sanottavasti innostuneita, eivät myöskään musikaalisia, vielä vähemmän ahkeria. Nuorella opettajalla, joka itsekin oli vielä melkein lapsi, oli siitä paljon vaivaa, ja ainoa, mikä piti hänen joskus jo lannistumaisillaan olevaa mieltänsä vireillä, olivat ne pienet piljetit, joita hän sai tuntein päätyttyä ja joista hän lukukauden lopulla tiesi saavansa rahaa, millä edes hiukan saattoi hankkia rakkaalle äidille hupia ja mukavuutta. Fanny oli saanut enemmän oppilaita, kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja hän piti sitä todellisena onnena, jos siitä oli vaivaakin.

Asuessaan kahden äitinsä kera ei taloustoimiin kulunut paljon aikaa, ja kun äiti enimmäkseen piti siitä huolen, sai Fanny käyttää päivänsä musiikkiin. Jos Fanny olisi harjoittanut sitä ainoastaan huviksensa, ei hänen tunnollisuutensa olisi milloinkaan sallinut hänen siihen niin kokonaan antautua eikä jättää kaikkea muuta äidin huoleksi. Mutta soittamisesta oli koitunut tulolähde, ja senvuoksi piti hänen nyt käyttää kaikki vapaat hetkensä sen harjoittamiseen voidakseen edistyä niin, että hän kykenisi edelleenkin ohjaamaan oppilaitansa ja — vaikka sehän oli hämärä tulevaisuuden unelma — ehkä kerran vielä itse saisi nauttia jonkun taitavan opettajan opetusta. Muutamia vuosia oli muuan musiikinopettaja asunut X:ssä ja kuultuaan Fannyn soittavan, kun tämä vielä oli pahanen koulutyttö, oli hän tarjonnut tälle maksutonta opetusta sillä ehdolla, että Fanny valvoisi hänen nuorempien oppilaittensa harjoitustunteja. Kiitollisena myöntyi Fanny tähän tarjoukseen ja näiden vuosien kuluessa oli hän edistynyt niin huomattavasti, että hänen opettajansa joka kerta kuullessaan hänen soittavan sitä ihmetteli. Kovasti kehotti hän tyttöä lähtemään ulkomaille valmistuakseen pianonsoittajaksi, mutta Fanny ei voinut mitenkään ymmärtää, mistä hän saisi varoja siihen. Herra E., Fannyn opettaja, muutti kuitenkin paikkakunnalta pois, joten tyttö oli pakotettu omin päin jatkamaan. Itse ymmärsi hän vallan hyvin, kuinka vaillinaista hänen soittotaitonsa oli, ja hän epäili voivansa ilman opetusta edistyä. Siitä huolimatta hän edelleenkin työskenteli uutterasti. Paitsi tuntejaan ja omia kirjoituksiaan ompeli Fanny vielä kaikki, mitä kodissa tarvittiin, koska hän tahtoi säästää äidin heikkoja silmiä. Äiti salli tämän mielellään senkin tähden, että hän pelkäsi Fannyn terveyden kärsivän alituisesta soittamisesta.

Kuten sanoimme, oli Fanny nyt kotimatkalla soittotunniltaan. Kadut pienessä kaupungissa olivat jokseenkin pimeät ja tyhjät, niinkuin ainakin, ja Fanny kulki ajatuksiinsa syventyneenä mietiskellen mielessään rakastettua soittokonettaan.

— Jospa voisin kerran ostaa itselleni uuden soittokoneen, ajatteli Fanny, mutta koskapa saisinkaan kokoon niin suuren summan? — Ehkä sentään …. — Ja nyt risteili joukko valoisia tuumia hänen päässään. Käynti tuntui tämänvuoksi kevyemmältä, kadut näyttivät valaistuneemmilta, ja pian seisoi hän eteisen ovella. Äitikulta avasi oven ja otti ilomielin hänet vastaan. Huoneessa tuntui valoisalta, lämpimältä ja kodikkaalta, ja kohta istuivat äiti ja tytär yksinkertaisen illallispöytänsä ääressä. Senjälkeen istui Fanny soittamaan.

— Ei, äiti, en olekaan enää väsyksissä — minun pitää välttämättä vielä tänään oppia tämä säveljuoksutus Steibellin sonaatista, se ei anna minulle vähääkään rauhaa, vastasi Fanny.

Äiti otti kutimensa ja sitten istuivat he niinkuin niin monena iltana ennenkin pienessä vierashuoneessaan.

Joskus Fanny pysähtyi kertomaan äidille vaikeuksia juoksutuksessa ja äiti virkkoi suudellen tytärtään, että tämä oli ahkera ja kiltti.

Kun äiti avasi oven, astui vanha, harmaahapsinen, kunnioitusta herättävä herrasmies sisään; hänellä oli suuret vilkkaat silmät, ja ystävällisesti hän tervehti köyhää leskeä.

— Suokaa anteeksi, että tulen näin myöhään teitä häiritsemään, mutta kuulin soittoa täältä sisältä, mestarillisesti soitetun säveljuoksutuksen, enkä saanut oltua tiedustamatta, kuka tällaisessa syrjäisessä pikkukaupungissa osasi soittaa niin mainiosti. Anteeksi, en vielä sanonut nimeänikään: soittotaiteilija D.

— Ah, huudahti Fanny riemastuneena, Herra D, joka huomenna antaa täällä konsertin.

— Juuri sama. Pistäydyin tuosta lähellä olevasta apteekista kysymässä, kuka täällä asui, sillä soittonne, nuori neiti miellytti minua. Sitäpaitsi on minulla eräs itsekäs aikomus. Tarvitsisin avustajan huomenna, olen vanha mies, joten hetken lepo numerojen välillä olisi minulle tarpeen. Koko kaupungissa ei tietääkseni ole ainoatakaan soittajaa. Jotkut piaanonumerot tekisivät hyvän vaikutuksen — saanko pyytää teitä, neitiseni, avustamaan konserttiini.

— Tyttäreni on ainoastaan oppilas, ei ole milloinkaan esiintynyt julkisesti eikä hän luultavasti siihen kykenekään.

— Täydellinen taiteilija ei luonnollisesti saata kukaan olla noin nuorena, mutta voitte luottaa sanoihini, rouvani, teidän tyttärellänne on erinomaiset lahjat ja hyvä kouluutus. Ja jos herrasväellä ei ole mitään muuta tätä vastaan, on neiti huomenna esiintyvä edukseen.

— On jo myöhäinen ja olisi ehkä sopimatonta pyytää neitiä soittamaan joitakuita kappaleita minun kuulteni.

— Tyttäreni täyttää hyvin mielellään Teidän toivonne, vastasi rouva
Ruth ja Fanny asettui piaanon ääreen.

Fannya hiukan pelotti ja ujostutti soittaa noin kuuluisan taiteilijan kuullen. — Mutta, tuumi hän toisekseen, hän tietänee, mihin alottelija kykenee, ja minulle voi olla hyötyä hänen huomautuksistaan.

Fanny soitti ensin pienen laulunomaisen kappaleen Sebastian Bachilta. Hänen kosketuksensa oli pehmeä ja miellyttävä, hänen esityksensä yksinkertaista ja luonnollista, hän oli täydelleen käsittänyt säveltäjän tarkoituksen. Iäkäs taiteilija istui hiljaa; mielenkiinnolla ja tarkkaavasti kuunnellen tytön soittoa. Fannyn lopetettua pyyhkäsi hän kädellään kostuneita silmiään. Vanha piaano, yksinkertainen huone, vielä hento lapsellinen vartalo koruttomassa puvussa, lempeät kainot kasvot, joilla nyt eloisa puna väikkyi, oli liikuttanut häntä, ja kun tyttö nyt käänsi loistavat silmänsä kysyvin katsein häneen, virkkoi hän kehoittaen:

Fanny soitti vielä muutamia kappaleita eri säveltäjiltä. Hän tuli rohkeammaksi, jota enemmän hän painui soittoonsa ja unohti kuulijat.

— Ah, pelkään, etten lainkaan osaa soittaa Weberiä, vastasi Fanny, olen viimeksi soittanut muuatta hänen konserttiansa, mutta — — —

Fanny totteli, ja nyt seisoi herra D. hänen vieressään tehden silloin tällöin jonkun huomautuksen.

— Tässä enemmän intohimoa — — — tässä ailakoiden — — — leikitellen, soittakaa leikitellen — noin! nyt synkästi, — — — seis! kiitos siitä! Tämä fortissimo on soitettava kuin ukkosen pauhu — — — j.n.e.

Kun Fanny lopetettuaan nousi ylös vavisten mielenliikutuksesta, puristi iäkäs herra hänen päätään molemmin käsin ja suuteli häntä otsalle.

— Rouvani, lausui hän tytön äidille, näitä lahjoja ei saa tukehuttaa, ei haudata pikkukaupungin tyhjyyteen. Hänen voimiaan ei pidä haaskata soittotunteihin. Antakaa hänen matkustaa ulkomaille.

— Hyvä herra, virkkoi hän viimein, me olemme köyhiä, me voimme töin tuskin ansaita jokapäiväisen leipämme.

— Meillä ei ole ystäviä eikä tuttavia, jotka voisivat Fannya suositella ja ilman jonkinlaista puoltolausetta — — —.

— Se on luonnollista. Voi lapsi, lapsi, jospa olisit minun musiikkikoulussani Tukholmassa, — — — mutta joku keino on meidän keksittävä. Luvatkaa ainakin soittaa huomenna konsertissani. Otamme tämän alkusoiton Bachilta ja lisäksi jonkun Hummelin kappaleen.

Fanny lupasi, ja iäkäs taiteilija lähti pyydettyään vielä kerran anteeksi, että hän ventovieraana myöhään illalla oli tunkeutunut heidän asuntoonsa.

Seuraavana päivänä harjoitteli Fanny edelleen kappaleitaan ollen iloissaan siitä arvostelusta, jonka herra D. oli hänen soitostaan langettanut. Ja entistä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu lahjojensa kehittämiseen jonkun etevän opettajan johdolla.

Kuinka suuresti hämmästyikään yleisö konserttisalissa nähdessään Fanny Ruthin astuvan piaanon ääreen kalpeana ja vavisten, mutta vanhan herra D:n rohkaisemana, joka asetteli nuotteja ja käänsi lehteä.

— Kuka olisi uskonut tällaista pienestä vähäpätöisestä Fannysta, joka on kuljeksinut vanhassa ruskeassa palttoossa soittotuntia antamassa, ihmetteli Alice Lager. Ja moni muukin puhkesi sanomaan "kuka olisi uskonut". Mutta köyhän tytön ystävät tunsivat iloa hänen menestyksestään.

Herra D. oli kuitenkin tiedustellut yhtä ja toista leskestä ja tämän tyttärestä, mutta ei ollut muuta kuullut kuin hyvää. Konsertin jälkeisenä päivänä kävi hän jälleen rouva Ruthia tapaamassa. — Minulla olisi eräs ehdotus neidille, alkoi hän kiitettyään ensin sydämmellisesti avustuksesta konsertissa.

— Minulla on Tukholmassa pieni musiikkikoulu, oikeastaan vain omaksi huvikseni, ja sinne otetaan ainoastaan rikaslahjaisia oppilaita — tule sinne soittamaan, Fanny Ruth, minun vanha vaimoni ottaa sinut avoimin sylin vastaan, olen ohjannut jo useita soiton suojatteja hänen luoksensa. Köyhät oppilaat ovat usein asuneet luonamme, syöneet meidän pöydässämme. Tule kerallani Tukholmaan. Tuletko? — Fanny ei hämmästykseltä, ilolta ja kiitollisuudelta saanut sanaa suustaan, puristi vain vanhan miehen kättä ja puristi uudelleen katsoin häneen loistavin silmin.

— Se olisi suuri onni lapselleni, virkkoi rouva Ruth, mutta tehän ette tunne meitä — — —

— Luulen tuntevani tarpeeksi, hymyili vanha mies, mutta ymmärrän, että ehdotukseni kaipaa miettimisaikaa. Matkustan nyt Helsinkiin ja Turkuun antamaan konsertteja. Senjälkeen palaan Tukholmaan. Sillä välin Te mietitte asiaa, rouvani, ja me voimme kirjeellisesti keskustella asiasta. Tuntisin todellista iloa saadessani ottaa vastaan tyttärenne oppilaakseni — toivon siis hänen tulevan.

Vilkkaan vanhan herran mentyä heittihe Fanny äitinsä syliin ja huudahti ihmeissään:

— Vaikea lienee sitä vielä uskoa, mutta voimme sitä ajatella. Ennen kaikkea tulee sinun, lapseni, muistaa, että ankara työ sinua odottaa, suuria vaikeuksia saat voittaa, kenties koettelemuksiakin.

— Niin äiti, sen tiedän; olen siitä kuullut puhuttavan ja kirjoista lukenut. Mutta tunnen sielussani sellaisen voiman ja rohkeuden, jota et luulisi pienen Fannysi omistavan. Jos vaan pysyn terveenä, ei mikään työ, eivätkä mitkään vaikeudet saata minua lannistaa, ja jos se kerran on minun kutsumukseni, niin tottahan Jumala on tukenani. Eikö niin, äiti?

— Siihen meidän on alistuminen, huokasi äiti, ehkä saat rouva D:stä äidillisen ystävän.

Oli puoliyö, ennenkun Fanny ja hänen äitinsä lopettivat keskustelun ja menivät nukkumaan, ja kauan vielä oli Fanny vuoteellaan valveilla muistellen viime päivien tapahtumia. Hän oli liiaksi riemuissaan nykyhetken onnesta voidakseen ajatella loitolle tulevaisuuteen, liiaksi lapsellinen uneksiakseen kunniaa ja menestystä, liiaksi lempeä ja viaton miettiäkseen kilpailua muiden taiteilijain kanssa. Hänen unelmansa keskittyivät siihen! sanomattomaan onneen, että hän saisi taitavan opettajan ohjausta, että hän vähitellen oppisi soittamaan niitäkin kauniita kappaleita, jotka nyt olivat liian vaikeita hänelle ja saisi kuulla hyvää musiikkia. Uskaliain tulevaisuudentuuma oli se, että hän soitollaan voisi keventää äidin elämän huolia ja — ostaa itselleen uuden piaanon.

Rouva Ruth valvoi yökausia tämän asian vuoksi. Pitäisikö hänen lähettää nuori lapsensa noin yksinään mailmaan? Ja olikohan tämä nyt Fannyn kutsumus. Hän keskusteli siitä Fannyn kummi-isän, paikkakunnan tuomarin kanssa, joka oli ollut tytön isän parhaita ystäviä. Tämä kehotti matkustamaan. Tuomarilla oli Tukholmassa muuan sukulainen, jonka tytär kävi herra D:n musiikkikoulua; lupasi kirjoittaa sinne ja suositella Fannya. Sen lisäksi tunsi hän erään naisen, joka talven suussa matkustaisi Tukholmaan. Ehkä tämä ottaisi Fannyn hoiviinsa matkan kestäessä. Tästä kirjoitettiin herra D:lle ja Fannyn lähtöpäivä läheni. Kyynelsilmin ompeli rouva Ruth tyttärensä matkapukua. Fanny suuteli kyyneleet pois koettaen lohdutella äitiänsä.

— Sittenkun minä olen päättänyt opintoni, vuokraan minä oman asunnon, sinä asut luonani ja saat vapaapiljetin kaikkiin konsertteihin — me olemme niin kovin onnelliset. Ja, lisäsi hän vakavammin, me kirjoitamme toisillemme ja rukoilemme toistemme puolesta. Ehkä tulen jo ensi kesänä sinua katsomaan.

Niin lähti Fanny, mutta kesä toisensa jälkeen kukki ja talvi vieri, ennenkun hän takaisin palasi.

— Nyt äiti, ei sinun kannata ruveta vastustelemaan, sillä olen tullut kotiin lujassa mielessä olla ymmärtäväinen ja hyödyllinen, enkä aio luopua päätöksestäni.

Rouva von Rosen istui neuvotonna nojatuolissaan. Viimein virkkoi hän puoleksi nauraen, puoleksi vastustellen tytön jyrkkiä sanoja:

— Sitä suurempi syy on nyt ruveta sitä opettelemaan, huomautti
Liina. Mikä tämä on? Paita? Onko se paikattava?

— On. Mutta kyllä minä sen teen, lapseni, olen aina ennenkin tällaiset tehnyt.

— Siksipä juuri olet niin ymmärtämätön äiti. Olet syntymästäni saakka saarnannut, että minun pitää olla järkevä ja ahkera, mutta kun sitten tulen kotiin ymmärtäväisenä ja täysikasvuisena, niin sinä suostuttelet minua jatkamaan samaa laiskurin elämää. Olet todella kummallinen äiti. Tiedätkö, mitä Maria Ståle saa aikaan? Hänet aion ottaa esikuvaksi pyrkiessäni täydelliseksi naiseksi. Hänen toimialansa miellyttää minua eniten. En minä kelpaa lääkäriksi, niinkuin Eedit Berg, enkä näyttelijäksi, kuten Hildur Jonson, mutta paitojen paikkaamista, ruuan valmistamista — sitä luulen kyllä oppivani.

— Kyllähän se on totta. Mutta niinkauvankun sinä kuljet tuolla lailla hiukset hajalla, ei yksikään ihminen usko sinua täysikasvuiseksi, järkeväksi tytöksi, nauroi äiti.

— Sekö se vaan onkin! No ei siitä haittaa. — Ja Liina hypähti kuvastimen eteen, pyyhkäisi vaaleat, vallattomat kutrinsa korvan taakse, kietoi ne verkkoon ja sitasi silkkinauhan tiukasti ympärille. — Katsos nyt, äiti, enkö nyt näyttäne kyllin arvokkaalta, jotta uskallat luovuttaa tuon paidan minun huostaani.

Tuo hilpeä tyttö tempasi puoliväkisin työn käteensä, istui hyvin viisaan näköisenä äitinsä viereen ja alkoi ommella huimaa vauhtia. Äiti ryhtyi toiseen työhön, mutta silmäsi tuon tuostakin epäilevin katsein nuorta ompelijaa. Sillä hän oli suuresti peloissaan, että paita pikemmin tulisi pilatuksi kuin paikatuksi. — Hetken kuluttua astui Liinan isä, herra von Rosen, huoneeseen. Hän seisahtui ovelle ilmeisesti ihmeissään silmälasiensa alta tarkastamaan tätä pientä ryhmää.

— Kuka siinä sinun vieressäsi istuu, äiti? No, jopa nyt jotakin, eikö se vaan ole meidän yltiöpää. Ha, ha, ha, vai jo Liina ompelee!

— Niinpä vaan — paikkaa paitaasi, ukko kulta, vastasi Liina päätään nostamatta.

— Etkö näe, että ne ovat vangitut. Äiti oli huolissaan, että pitäisivät minua poikana, jos ne vapaina leijailisivat, kuului tytön vakainen vastaus, mutta veitikka ilkkui jo suupielissä.

— Äh, minä vaan en voi sietää tuota verkkopeliä. Anna kutrien olla valloillaan. Nähnevät toki ihmiset pitkät hameesi, vaikken minä niitä suurin ihaile.

— Sinä olet kunnon ukko! huudahti Liina, hypähti tuoliltaan, viskasi työnsä pöydälle ja istui isänsä syliin. Toisen kätensä kietoi hän isänsä kaulaan, mutta toisella irroitti verkon hiuksistaan, niin että kevyet kutrit laineissa kiertelivät hänen iloisia kasvojaan.

— Kas noin, se on minun mieleistäni! huudahti isä ihastellen tytärtänsä. — Äläkä sinä, äiti, aseta verkkoja ja siteitä tytön tukkaan.

Liina nauroi iloisesti ja juoksi äidin luo ollen tukehduttamaisillaan hänet suudelmiin.

— Sinä olet parhain äiti mailmassa ja senvuoksi ansaitsisit paljon paremman tyttären.

— Hyvä tytärhän minulla onkin, riensi äiti vastaamaan katsellen hellästi rakastettua lastaan.

— Ja nyt on paita valmis — ei siitä ainakaan enää monta pistosta puutu. Olen istunut paikallani ainakin koko puoli tuntia ja tarvitsen niin muodoin liikettä. Vai kuinka, isä?

— Tietysti. Mene noutamaan niityltä kotiin Polle, minä lähden ajelemaan pariksi tuntia.

— Kyllä, isä, lupasi Liina, sieppasi hatun päähänsä ja lennätti ulos. Ovella pyörähti hän ympäri. — Lepää sinä vaan, äiti, kyllä minä palattuani paikkaan lopunkin.

— Hyvä, hyvä, vastasi äiti, otti Liinan työn ja purjettuaan kurttuisen paikan ompeli sen uudelleen.

— Tyttö on sentään jo seitsemännellätoista, lausui hän päätään pudistaen.

— Ole huoletta, lohdutteli isä. Tyttöä ei mikään vaivaa, hän on iloinen ja reipas — muuta ei vastaiseksi ole tarpeenkaan. Tarvinnet apua, ota ompelija.

— Niin, niin, ystäväni, nauttikoon vaan nuoruudestaan ja vapaudestaan, myönnytteli heikko äiti tyytyväisenä, sillä samaa hänkin sydämmessään toivoi, vaikka näön vuoksi katsoi velvollisuudekseen huomauttaa, kuinka välttämätöntä Liinan oli tasoittua ja vakaantua. Alati iloinen, yltiö ja rakastava tytär oli vanhempainsa silmissä niin peräti täydellinen, niin rakastettava, ettei hänessä ollut pienintäkään poispantavaa. Jos hän ei ollutkaan niin kelpokäytännöllinen kuin Maria Ståle, niin oppinut kuin Eedit Berg, niin musikaalisesti etevä kuin Fanny Ruth, — niin mitäpä siitä. Eiväthän kaikki ihmiset ole samaan kaavaan valetut. Mitä taas hänen kykyihinsä tuli, ei niitä vielä oltu sanottavasti koeteltu. Äiti oli kaikessa hiljaisuudessa varmasti vakuutettu, että Liina kykeni mihin hyvänsä, kunhan vaan olisi pakko tosissaan yrittää. Ja isä vakuutti Liinalla olevan laajat tiedot, vaikkei hän ollut kärkäs niitä näyttämään. Musiikkiin oli hän niin perehtynyt, että hänen pilalaulunsa, valssinsa, polkkansa ja idyllinsä ihastuttivat vanhempia paljon enemmän kuin kaikki maailman sonetit ja capricit. Mitäpä syytä olisi senvuoksi kiristää ohjaksia, joskin tyttö on käynyt muutaman viikon papille lukemassa ja alkanut käyttää pitkiä hameita.

Liina oli nuorin suuresta siskoparvesta, jotka olivat parhaassa kukoistuksessaan menneet manalle, eikä siis sovi ihmetellä, että vanhemmat hellävaroin hoitivat tätä nuorteata tainta peljäten jollain tavoin häiritsevänsä sen vapaata kehitystä. Huonompi luonne olisi voinut tällaisesta leväperäisyydestä turmeltua, tulla oikulliseksi, itserakkaaksi, omapäiseksi ja itsekkääksi, mutta Liina oli luonnostaan taipuisa, helläsydäminen ja iloinen. Vaikkakin hän alati omaa tahtoansa noudattaen teki oman mielensä mukaan, niin ei syynä ollut se, että hän välttämättä olisi tahtonut oman tahtonsa esille, vaan se, ettei kukaan häntä vastustanut, eikä hän koskaan tullut vakavasti ajatelleeksi, että hän olisi toisinkin saattanut menetellä, että hänellä ihmisenä ja tyttärenä myöskin oli velvollisuuksia. Laulellen ja tanssien kulutti hän aikaansa iloisena kuin perhonen, eikä tarvinnut hänen enempää kuin kedon kukkasen surra tai huolehtia toimeentulostaan. Onnellinen, iloinen Liina! luuletko tuollaisen vapauden iän kaiken kestävän? Jollei — oletko valmis oikealla tavalla koettelemustenkin kautta kulkemaan velvollisuuksien tietä?

Rehellisen huonekalutehtailijan, Johan Jonsonin oli onni olla tulevan näyttelijättären, runollisen Hildurin setä. Tytön isä oli ollut joku alhaisempi virkamies, mutta kuollut parhaassa iässään niinkuin hänen vaimonsakin. Pienenä paitaressuna oli Hildur tullut setänsä taloon, jossa hän sai hellää hoitoa, mutta ei varsin järjellistä kasvatusta. Tehtailija oli mennyt hiljan naimisiin ja kun ei hänellä ollut omia lapsia, tuli Hildurista pian perheen silmäterä. Jos hän jo syntyjään oli luonteeltaan oikullinen ja juonikas, toisinaan yltiö ja iloinen, toisinaan synkkä ja juro, toisinaan taas yrmeä ja kärtyisä, niin pääsi kaikki tämä yhä suurempaan voimaan ymmärtämättömien, mutta helläsydämmisten kasvatusvanhempain luona. Täti Riika oli hyväntahtoinen, mutta typerä täyttäen lapsen kaikki mielihalut.

— Älä itke lapseni, saat sitä tai sitä, oli hänen tapansa sanoa. — Setä Janne ei aina ollut yhtä myöntyväinen, tuinahti silloin tällöin, olipa jo pari kertaa näyttänyt vitsaakin. Mutta hänen oli vaikea nähdä vaimonsa itkevän, joka luonnollisesti kuului asiaan tällaisissa kohtauksissa, ja lisäksi oli pikku Hildur hänellekin sellainen lemmityinen, ettei tuolle hennonnut suuttua. Sitäpaitsi osotti tyttö suuria taipumuksia tanssiin, lauluun ja lausuntoon, niin että häntä väkisinkin täytyi ihailla, niin juonikas kuin hän olikin. Illoin sedän tultua tehtaasta ja istuuduttua saliin polttelemaan, sai Hildur aina näyttää hänelle tanssitaitoansa. Hän osasi pienillä jaloillaan, joita punaset sahviaanikengät koristivat, tehdä niin siroja liikkeitä ja sedän hyräillessä jotakin vanhaa polkkaa taikka valssia seurata niin tarkasti tahtia, että ukko ilmi-ihastui ja palkitsi häntä kuuluvalla suudelmalla. Tyttö oli myöskin kaikenmoisista laulu- ja virsikirjoista yllättänyt säkeitä, joita hän lausui ulkoa ennenkun vielä osasi edes lukea. Vedet vierivät Riika tädin silmistä kun tyttönen mustat kutrit hajallaan asettui tuolille ja silmät ylöspäin käännettyinä innokkaasti lausui jotakin runoa. Setä ja täti eivät suinkaan säästäneet kiitosta ja ylistystä vaan kertoivat kaikille tuttavilleenkin Hildurin erinomaisista lahjoista, eikä yksikään vieras saanut lähteä pois kuulematta tytön lausuvan tai näkemättä hänen tanssivan. Tästä piintyi lapseen se luulo, että hän oli ihmelapsi, ja hän esiintyi mielellään. Saattoipa käydä niinkin, että jonkun unohdettua pyytää häntä näyttämään taitoansa hän itse siitä huomautti sanoen: — Etkö tahtoisi kuulla runoja? tahi: — Tanssinko ma sinulle? — Tultuaan hiukan vanhemmaksi ymmärsi hän olla muiden kuultavaksi tai nähtäväksi kykyjään tarjoomatta, mutta ei hänellä toki ollut mitään sitä vastaan, jos häntä siihen kehotettiin. Rehellinen tehtailija tahtoi antaa kasvatilleen loistavan kasvatuksen. Hän oli näet varakkaanpuolinen mies, ja joskin oma pieni taimitarha jo oli kasvanut hänen ympärilleen, olivat ne vain "käsityöläistaimia", kuten hän itse tapasi sanoa ja sitäpaitsi siksi pieniä, ettei heidän kasvatuksestaan tarvinnut vielä huolehtia. Huonekalutehtailijan mielestä oli opin ja sivistyksen huippu siinä, että kävi läpi kaupungin tyttökoulun, missä oli yksi opettaja, joka oli käynyt Saksassa ja niin muodoin osasi "puhua sujuvasti saksaa". Tähän kouluun pantiin Hildur. Lukemiseen ei tällä pienellä ihmelapsella näyttänyt olevan erityisiä taipumuksia, jos emme ota lukuun runonlausuntoa, joka sekin kävi aivan väärällä tavalla, niin että opettaja sai nähdä paljon vaivaa poistaakseen hänestä vanhan tavan. Kun Hildur jo kymmenen vuoden vanhasta sai lukea romaaneja ja kaikkia, mitä vaan käteen sattui, niin voimme ymmärtää, ettei maantiede, aritmetiikka tai kielioppi nuorta neitosta sanottavasti miellyttäneet. Hän ikävystyi niin ollen pian kouluun ja opettajiin, jotka eivät ollenkaan häntä ihailleet. Väliaikoina hän tosin hämmästytti tovereitaan kertomalla heille kappaleita romaaneista taikka näytelmistä, mutta koululasten ymmärrys ei tällaisiin ulottunut, he juoksivat mieluummin naattaa tai löivät palloa. Kun Hildur oli täyttänyt neljätoista vuotta, luuli hän olevansa täysi-ikäinen nainen, valmis kosittavaksi, ritarien ryöstettäväksi, valmis menemään luostariin, tai elämään minkä romaanin sankarittaren elämää tahansa. Kun ei häntä koulussa pidetty erityisempänä tai suurempana kuin muitakaan neljätoistavuotisia, vaan vaadittiin häneltä samaa kuuliaisuutta ja tarkkaavaisuutta kuin muiltakin, vieläpä uskallettiin rangaista ja antaa ala-arvoisia numeroita, kiukustui hän ankarasti ja päätti nolata johtajattaren jättämällä hänen koulunsa. Hildur pyysi senvuoksi eräänä päivänä vähää ennen lukukauden alkua, että hän saisi lopettaa koulunkäynnin.

— Ei, kissa vieköön, lausui setä Janne painavasti, sinulla on kaksi luokkaa jäljellä ja ne sinun on ensin käytävä läpi.

Hildur hiukan hämmästyi setä Jannen tavatonta varmuutta — hän ei ollut luullut tämän pitävän hänen koulunkäyntiänsä noin tärkeänä.

— Et tahdo? Mitä päähänpistosta se on? Sinun on meneminen kouluun, tiedä se, ja muista, että minä olen sen sanonut, minä Johan Jonson.

Nyt olisi varmaankin moni muu pikkutyttö aito peljästyneenä alistunut noudattamaan ankaran sedän tahtoa, mutta Hildurhan ei ollutkaan mikään pikkutyttö, vaan täysi nainen, ja lisäksi tunsi hän tuiki tarkoin setä Jannen. Hänen piti aina ensin saada hiukan torua ja sitte vasta myöntyä. Hän taipui kuin savi viisaan, juonikkaan suosikin käsissä. Tämä houkutteli hänet minne tahansa.

— Mutta hyvä setä, sanoi Hildur uudelleen, minähän olen jo neljätoista vuotta.

— Neljätoista vuotta, mitä se on! tavallinen koiranikä, vastasi setä kiivaasti.

— Uh, kun setä käyttää karkeata kieltä, sanoi Hildur loukkaantuneena, isä ei olisi ikinä noin sanonut.

— No, no, niin — sinä tunnet sedän, pahoitteli tuo rehellinen mies, isäsi oli virkamies ja käynyt koulua, mutta setäsi on ollut ainoastaan oppipoikana ja katso sellaisissa piireissä ei opita niin hienoja tapoja.

— Mutta setä on kuitenkin rehellinen ja kunnon mies, vakuutti Hildur mairitellen, ja osaat kylläkin, jos vaan tahdot käyttäytyä hienosti.

— Kyllä vaan, ei sitä turhaan ole seurustellut parempain ihmisten kanssa, kehasi setä mielissään. — Enkä ole toki ollut kirjallisuuttakaan viljelemättä. Katsoppa tuota romaanipinoa tuolla kaapin päällä; ja sitten olen minä lainannut pastorilta Begnerin käsitteet, joka sekin merkitsee jotakin. Siksipä juuri pitää sinunkin käydä koulua ja saada oppia, tönöseni. Oppimaton ihminen on kuitenkin aina kuin luontokappale. — Hildur aivan ällämystyi tällaista asian käännettä; hän oli odottanut peräti toista hyvin sovitetusta imartelustaan.

— Mutta setähän ei ole käynyt koulua ja on kuitenkin kaikin puolin kunnon mies, jatkoi Hildur itsepintaisesti.

— Kunnollinen ja oppinut ei ole samaa, huomautti setä, ja sitäpaitsi olen minä vasta vanhana hankkinut sivistykseni, mutta sinun tulee tehdä se nuorena. Isästäsi olisi voinut tulla pormestari taikka mikä muu hyvänsä, ja älköön kukaan pääskö sanomaan, että sinut on huonosti kasvatettu.

— Sitä ei voikaan kukaan sanoa, olenhan käynyt neljä vuotta koulua, osaan saksaa, ranskaa, maantiedettä, historiaa — kaikkia, mitä tarvitseekin osata. Kuulithan setä, kuinka minä joku päivä sitten puhuin sen saksalaisen posetiivinsoittajan kanssa.

— Niin, niin, kyllähän sinä oppinut tyttö olet, mutta laajempi tietokaan ei ole haitaksi.

— Varjele, hyvä lapsi, huudahti hyväntahtoinen rouva, setä ei tahdo kuulla siitä edes puhuttavankaan.

— Mutta nyt kuluttaa setä niin paljon minun tauttani — mitä jää sitte serkuille, pisti Hildur kekseliäästi väliin.

Tämä kosketti arkaa kieltä Riika tädin sydämmessä, mutta tuo hyvä eukko oli mieleltään jaloin ja parhain ihminen mailmassa.

— Serkut, rakas Hildur, sanoi hän vaatimattomasti, eivät tarvitse niin paljon oppia ja tottahan sitä silloinkin keino taasen keksitään. Setä kyllä meille rovon hankkii, lisäsi hän taputtaen ukkoaan leveälle olkapäälle.

— Siitä saatte olla huoletta, ylvästeli setä. Janne Janson ei vielä hetikään herkeä toimistaan, kyllä sitä riittää ryysyä meidänkin ympärillemme. Voit suruti jatkaa kouluasi.

— Sinä olet kiltti tyttö, kun muistat noin meidän lapsiamme, päätteli täti liikutettuna, mutta mene sinä vaan kouluun. Suon kernaasti sinun oppivan, olet aina tuottanut kunniaa perheellemme.

Mutta nyt puhkesi Hildur kyyneliin. Hän ei jaksaisi enää lukea, hän oli usein niin väsyksissä ja luuli rintansakin olevan heikon, opettajat menettelivät väärin, rankaisivat häntä syyttömästi, häntä jo hävettikin käydä koulua, kun oli niin pitkä ja herratkin puhuttelivat häntä neidiksi ja tanssittivat häntä ja Lundströmkin — setä Jannen vanhin sälli — oli sanonut, että hän pitkissä hameissa näyttäisi aivan täysikasvaneelta.

Setä ja täti eivät voineet nähdä Hildurin itkevän. Täti kammoksui jo pelkkää ajatustakin, että Hildur saisi keuhkotaudin, ja setä vannoi vahvasti, että opettajat etsikööt kouluunsa muualta oppilaita, jos aikovat Hilduria rangaista, ikäänkuin ei hän olisi oppineempi kaikkia muita tyttöjä, hän, joka kykeni lausumaan runoja jo aikoja ennen kuin osasi edes sisästä lukea. Hildur lakkasi itkemästä. — Minä osaan ulkoa koko ihmiskunnan historian, kerskasi hän, setä voi kysyä mitä kohtaa tahansa.

— Sen kyllä uskon, tyttöseni, myönteli setä hieroen tyytyväisenä käsiään, ja kun asiaa tarkoin harkitaan, olet sinä näinä neljänä vuotena oppinut yhtä paljon, kuin muut tytöt kahdeksana.

— Niin, Hildurhan on aina ollut hyväpäinen tyttö, säesti täti Riikakin, ja kun täällä on käynyt teatteri, on hän kertonut minulle koko kappaleen ja näytellyt kaikki osat yksinään, niin että oli kuin olisin ollut teatterissa katsomassa, vaikka istuin kotona.

— Niin, tietääkö täti, että minäkin rupeen näyttelijättäreksi, virkkoi Hildur.

— Sitä sinä et tee, sanoi setä Janne jyrkästi ja täti lisäsi huolissaan:

— Ethän sinä sitä tahdo, lapseni, tuommoiset komeljantit eivät koskaan ole oikein rehellistä väkeä.

— Enkä minä ole tuhlannut rahojani sitävarten, että sinä ilvehtisit teatterissa muiden ihmisten ilonpidoksi, jatkoi setä.

— Mutta täti kulta, en minä aiokaan sellaiseksi, joka kiertelee paikasta toiseen, vaan oikein sellaiseksi, joka asuu Helsingissä taikka Saksanmaalla, käy silkissä ja sametissa ja saa rannerenkaita ja laakeriseppeleitä kuninkailta ja keisareilta, puhui Hildur innoissaan.

Setä ja täti pudistelivat vielä päätään, mutta vuosien kuluessa totutti Hildur heidät siihen ajatukseen, että näkisivät hänet näyttämöllä. Kouluun ei hänen tarvinnut enää mennä, mutta setä kehotti häntä alituiseen "sivistämään itseänsä", ja Hildur totteli häntä sillä tavoin, että luki romaaneja ja näytelmäkappaleita, mitä käteen sattui, ensin kaikki "kaapin päältä", ja luettuaan niitä lukemasta päästyäänkin, kunnes osasi ne ulkoa, lainasi hän tuttaviltaan ja kaupungin kirjastoista yhä uusia. Ja setä Janne oli hyvillään nähdessään hänet kirja kädessä. — Se on oikein, tyttöseni, tapasi hän sanoa silittäin hänen kauniita, hyvin hoidetuita kutrejaan. Ja vaimolleen ylisteli hän: — Se tyttö lukee kuin hevonen, hänestä tulee sorja neito, niin että meidän pitää hankkia hänelle kunnon mies.

— Niin, Lundström näyttää katselevan häntä halukkain silmin, vastasi
Riika.

— Lundström? Hävetköön kehno, tiuskasi ukko kiukuissaan, älä nuolase, ennenkuin tipahtaa! Ylemmä, ylemmä! Hänen isästänsä olisi voinut tulla pormestari.

— Mutta olithan itsekin vaan puusepänsälli, ukkoseni, muistutti täti
Riika katsellen miestään ihailua ja rakkautta säteilevin silmin.

— Niin, niin, mutta nytpä ovatkin ajat muuttuneet. Lundströmiltä puuttuu senlisäksi sivistys, näetkös.

— Niin, kyllähän minä puolestani soisin tytöstä tulevan vaikka apteekkarin rouvan tai jotakin muuta ylhäistä ja hienoa.

— Meidän täytyy toimittaa lapsi parempain ihmisten seuraan, hänen pitää käydä rippikoulua yhdessä kauppias Lagerin ja valtioneuvos Cederskiöldin tyttärien sekä muiden hienojen neitojen kanssa tänä kevännä.

— Miksei kävisi. Minä lähetän tuon mahonkituolin pastorille, ottakoon hän vaan tytön vastaan.

Täten tuli Hildur "parempain ihmisten" seuraan. Häntä ei tosin kovin paljo muistettu hienoimmissa kutsuissa, mutta niin pienessä kaupungissa kuin X ei ollut vaikea päästä "hienojen" piiriin. Hildurilla ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttuja. Ne nuoret tytöt, jotka kuuluivat huonekalutehtailijan seurapiiriin, olivat hänestä liian sivistymättömiä, niin että hän tuskin suvaitsi heitä puhutella. Hänen koulutoverinsa taas eivät hänestä suurin välittäneet. Yleensä pidettiin Hilduria eriskummallisena, ja usein ei muuta tarvitakaan kuin tämä maine, niin nuoren koulutytön kumppanit häntä arasti karttavat. Lisäksi oli Hildur jossain määrin itserakas ja luulevainen, joka sekin osaltaan esti häntä saamasta ystäviä. Näin oli asian laita rippikoulun jälkeen. Hildur eli teatteriunelmissaan ja suunnitteli tulevaisuuttaan tuhansille tahoille. Hän odotti odottelemistaan kiertelevää teatteriseuruetta kaupunkiin tulevaksi, missä se oli luvannut antaa muutamia näytäntöjä. Setä ja täti olivat jo aikoja sitten taivutetut. Sedän pää oli aivan pyörällä ihastuksesta, kun hän ajatteli Hildurin loistavaa tulevaisuutta, kuinka tämä esim. esiintyisi hovissa ja setä Janne saisi vapaapiljetin hoviteatteriin ja näkisi veljentyttären ruhtinasten ja prinssien rinnalla. Mutta täti Riika, hän huokaili surusta. Sillä hän ei päässyt varmuuteen, oliko nyt oikein kunniallista olla komeljattina; mutta hän pani kuitenkin kuntoon Hildurin vaatteet ja katseli hartaasti kädet ristissä tytön "opinnoita" kuvastimen edessä, kun tämä opetteli luomaan lumoavia silmäyksiä, vääntämään käsiään tai muuta sellaista, jonka luuli kuuluvan murhenäytelmän alaan. Pikku serkut, jotka luonnollisesti myöskin olivat kuulleet puhuttavan Hildurin tuumista, katselivat häntä uteliaina ja kertoilivat toisilleen, kuinka Hildur serkku seisoisi päällään, söisi tappuroita ja kuinka hän sitten lautanen kädessä kulkisi ympäri keräämässä rahaa, jolla hän ostaisi namusia heille. Niin olivat he asian ymmärtäneet.

Viimeinkin saapui teatteriseurue. Se oli kehnonlainen, mutta paremman puutteessa otettiin se riemuiten vastaan. Useat kaupunkilaisista eivät milloinkaan olleet parempaa nähneet, ja ne, jotka olivat käyneet pääkaupungissa, katselivat vaihtelun vuoksi tällaistakin. Hildur oli tietenkin setänsä kanssa ensimmäisessä näytännössä. Seuraavana päivänä pukeutui tuo tuleva primadonna parhaaseen pukuunsa ja meni teatterin johtajan puheille. Täti Riika jätti hänet hyvästi kuin olisi hän mennyt vihille tai hautaan viety, setä Janne toivotti iloisesti onnea, ja pikku serkut seisoivat kauan portilla katsellen hänen jälkeensä. Hildurin sydän sykki sangen nopeasti hänen astuessaan ylös majatalon portaita, jossa johtaja asui. Ei hän ollenkaan peljännyt, ettei häntä otettaisi vastaan, sehän ei voisi tulla kysymykseenkään, mikäpä seura olisi niin järjetön, että työntäisi luotaan lupaavan kyvyn; mutta Hildur oli tottumaton puhuttelemaan vieraita henkilöitä ja siitä hän oli levoton, kuinka osaisi esiintyä edukseen. Hän koputti ovelle. Sisältä kuului naurua, miesten ja naisten ääniä, lasien ja kuppien kilinää, ja sakea tupakansavu levisi aina eteiseen asti. Vanha paksu herra avasi oven. Joukko ihmisiä tarkasteli uteliaasti Hilduria kiireestä kantapäähän. Hän saattoi töintuskin erottaa muutamia herroja ja naisia, jotka istuivat aamiaispöydässä tupakansavun täyttämässä huoneessa.

— Vai niin, kyllä se olen minä, ehkä saan luvan pyytää neitiä astumaan tänne sisään. — Hän osotti pientä huonetta salin laidassa. — No, nyt voitte puhua.

— Minä haluaisin teatteriin, virkkoi Hildur hiukan loukkaantuneena johtajan hänen mielestään liian vapaasta käytöksestä.

— Olen jo kauvan havainnut itselläni olevan taipumusta näyttelemiseen, jatkoi Hildur haaveellisesti katsellen ja nojaten arvokkaasti sohvan kulmaa vastaan.

— Niin monet nuoret naiset kuvittelevat samoin, sanoi johtaja levollisesti, mutta koettakaamme, lukekaa minulle jotakin. — Hän ojensi Hildurille kirjan, josta tämä luki kappaleen.

— Eipä niinkään huonosti, katkasi johtaja, mutta melkein liiaksi pontta. Olkaa hyvä ja lausukaa jotain ulkoa, joku runo tai kappale näytelmästä.

Hildur oli aika päiviä tätä varten valmistunut. Hän nousi ylös, asettui loitommalle huoneessa ja lausui osan Lessingin näytelmästä "Emilia Galotti".

— Ahaa, nuori neitini, ihmetteli johtaja Hildurin lopetettua, korkeallepa te lennättekin kappaleita valitsemaan. Te olette kovin nuori vielä ja — — — ei juuri — — — no niin, saattaahan se olla. No entä huvinäytelmä?

— Huvinäytelmä ei minua miellytä, vastasi Hildur ylvästellen, ainoastaan murhenäytelmä vaikuttaa minuun, ja sinnepäin vievät taipumuksenikin.

— Ha, ha, ha, nauroi johtaja, sinnepäin ne vievät kaikilla. Nuori neitini, me saamme kauan, kauan näytellä kamaripalvelijan osia ja sivuhenkilöltä, ennenkuin me pääsemme murhenäytelmään. Mutta jos teillä on halua ja rohkeutta, niin voimmehan koettaa. Muuan parhaista kamarineitosistani meni hiljan naimisiin, hänen paikkansa voisitte te mahdollisesti saada — kestää tosin kauan, ennenkuin te saavutatte hänen taitavuutensa, sillä teidän lausuntonne on hyvin virheellistä ja käytöksessänne jotain teeskenneltyä, mutta me voimme yrittää. Jos teillä on todellista taipumusta, karisevat pienet viat vähitellen pois.

Syvästi loukattuna ja toiveissaan pettyneenä palasi Hildur kotiin. Hänkö näyttelisi kamarineitsyen osaa! Mokoma tehtävä! Tuoda sisään vesilasi, lausua pari sanaa, keikistää ja mennä tiehensä! Jos hän ei olisi hävennyt setä Jannea ja kaikkia muita, jotka olivat kuulleet hänen tulevaisuuden unelmistaan, olisi hän antanut palttua koko teatterille. Vaan se ei käynyt päinsä. Ja kukapa tietää, vaikka hämmästyttäisi hän ensi kokeellaan teatterin johtajaa siihen määrään, että tämä piammiten uskoo hänelle arvokkaampia osia. Ja nyt palasivat entiset unelmat kunniasta ja maineesta. Mutta kun tyttö seisoi rehellisen huonekalutehtailijan portin takana, laimeni rohkeus. Kuinka hän voisi niellä tämän nöyryytyksen, tunnustaa, miten kaikki oli käynyt, että hänen oli pakko tyytyä kamarineitsyen osaan. Tässä tuskassa pälkähti jo hänen päähänsä kertoa jotakin aivan toista ja sitten jollakin tavoin estää setää tulemasta teatteriin; mutta sellainen ajatus häntä kuitenkin hävetti, ja hän ymmärsi sitäpaitsi, että setä toiselta taholta piankin saisi kuulla asian oikean laidan. Hildur esitti asian senvuoksi totuudenmukaisesti jättäen kuitenkin pois joukon nöyryyttäviä lauseita, jotka olivat koskeneet hänen ulkomuotoaan, esiintymistään, käytöstään ja lausumatapaansa ja huomautti saaneensa vähäpätöisen osan siitä syystä, ettei hän ennättäisi ensi harjoitukseen pitempää oppia. Setää ja tätiä tämä tyydytti verrattomasti, ja täti Riikakin lupasi tulla teatteriin, vaikkei hänen ennen ollut tapana sellaisissa huveissa käydä.

Monien harjoitusten ja uusien nöyryytysten perästä oli Hildur viimeinkin valmis esiintymään. Hän ei ollut voinut edes aavistaakaan, että mokoman kamarineidon tähden piti pitää moista melua. Milloin oli sanassa väärä korko, milloin keikistys liiaksi syvä, milloin askel liian lyhyt, milloin liian pitkä, ja kauheinta kaikesta oli se, että katala johtaja oli sadatellut häntä vakuuttaen, ettei hänellä ollut taipumusta senkään vertaa kuin pahasella karjapiialla. Niin, ken saattoikaan olla niin typerä ja luulla, että Hildur näyttelisi sievoista kamarineidon osaa, hän, joka tunsi milloin hyvänsä kykenevänsä esiintymään Opheliana tai Emilia Galottina.

Hildur oli vuodattanut vuolaita kyyneleitä häpeästä, harmista ja loukatusta turhamielisyydestä, vaikka salassa tietenkin, sillä ei yksikään ihminen saisi aavistaa hänen pettymystään, kaikista vähimmin setä ja täti, jotka niin kauan olivat olleet hänen teatteriin menoaan vastaan. Toki toivoi Hildur yhä edelleen tästä halpuudesta ylenevänsä. Hänen lohdutuksenansa olivat lukemansa kertomukset monen muun näyttelijättären hankaluuksista ensi kertoja esiintyessään. Viimein tuli tuo suuri päivä. Ensi surun tuotti se, että Hildurin täytyi peittää kauniit hiuksensa — ainoa, mitä hänessä kaunista oli — myssyllä, mutta sitä nyt ei voitu auttaa. Setä ja täti seurasivat juhlavaatteissaan tyttöä teatteriin.

— Jumala siunatkoon sinua, huudahti täti mielenliikutuksissaan, kun Hildur kääntyi takaportille, josta käytiin pukuhuoneisiin ja näyttämölle. Alkusoitto soitettiin, esirippu nousi. Hildur seisoi vavisten kulissien takana. Hänen tuli esiintyä vasta toisessa näytöksessä, joten hänellä oli aikaa malttua. Hän luulikin jo pysyvänsä levollisena, mutta juuri kun hänen piti astua sisälle, kuiskasi johtaja tehden samalla uhkaavan liikkeen: — Heittäkää herran tähden hiiteen tuo opheliailme kasvoiltanne! — Tämä närkästytti ja hämmensi siihen määrään nuorta näyttelijätärtä, että hän ihan unhotti sanottavansa. Muuan näyttelijöistä työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Kun Hildur ennätti valaistulle näyttämölle ja näki suuren yleisön edessään, hämmentyi hän yhä enemmän. Vaivoin saattoi hän ottaa pari askelta eteenpäin ja kantaa tarjotinta, jolla olevasta lasista toinen puoli meni maahan. Typertyneenä säikähdyksestä ja häpeästä oli hän pudottamaisillaan tarjottimen lattialle, mutta onneksi se henkilö, jonka tuli ottaa lasi vastaan, sieppasi nopeasti tarjottimen hänen käsistään. Epätoivoisena kääntyi Hildur ympäri, unohti keikistyksen ynnä lyhyet askeleet ja riensi ulos luullen koko yleisön nauravan hänen tyhmistymistään.

Näyttämön ulkopuolella kohtasi hän johtajan, joka kiukuissaan soimasi ja haukkui häntä aasiksi.

Hildur ei voinut muuta kuin juosta pukuhuoneeseen, heittäytyä sohvalle ja puhjeta kyyneliin. Kiukku, häpeä, epätoivo kiistelivät hänessä.

Eeditiä oli kohdannut paljon ikävyyksiä, jotka uhkasivat lamauttaa hänen tavallisesti niin reippaan mielensä. Lisäksi oli niiden joukossa sellaisia, joita hän ei arvellut voivansa poistaa. Jos se olisi ollut joku harvinainen sana, olisi hän etsinyt sen sanakirjastaan, jos se olisi ollut sekava lause tahi jotakin muuta vaikeatajuista ja käsittämätöntä, olisi hän tiedustellut sitä isältään taikka kirjoistaan, mutta ei — vaan olivat ne noita kurjia jokapäiväisiä vastahakoisuuksia: pohjaanpalanutta velliä, nenäkkäitä palvelustyttöjä, siivottomia huoneita. Milläpä sitä auttoi? Ja miksi piti nuorta tyttöä, jonka päämääränä oli ihana, työläs lääkärinura, vaivattaman ja kiusattaman tällaisella? Mitä oli hänellä tekemistä elämän pikkuseikkain kanssa, ne sopivat paremmin naiselle, jolla on sekä halua että taipumusta sellaiseen. — Tämänlaatuisia olivat ne valitukset, joilla Eedit oli huojentanut sydäntänsä ystävälleen Maria Stålelle, joka oli tullut hänen luoksensa iltaa viettämään. Samassa astui professori Berg sisälle puhtaaksi silitetty paita kädessä.

— Hyvä lapsi, virkkoi hän lempeään tapaansa, tulenko kovin sopimattomasti? Tästä paidasta puuttuu nappi. Voisitko sinä auttaa sitä?

Eedit, joka jo ennestään oli nyreissään, rypisti kulmiaan, mutta kysyi kuitenkin ystävällisesti:

— On kyllä, mutta kaikista ovat napit irti. En olisi sinua vaivannut, mutta minun pitää pistäytyä hetkeksi kaupungilla.

— Tulen heti ompelemaan sen, lupasi Eedit, olen pahoillani, ettei Sohvi ole pitänyt siitä huolta — mutta se on nyt juuri hänen tapaistaan.

Professori poistui jälleen, ja Eedit rupesi hakemaan nappia laatikostaan, mutta ei löytänyt yhtäkään.

— Oi, Maria hyvä, nauroi Eedit, se on vain nimeltä ompelupöydänlaatikko, — ja hän näytti joukon papereita ja kyniä, jotka olivat järjestyksessä toistensa vieressä.

— Ei, malta, kysyn ensin Sohvilta, ehkä hänellä on varastossaan, sillä hänen asiansa on pitää vaatteistamme huolta, vaikka hän tekee sen sangen puutteellisesti, kuten huomaat.

Sohvilla oli onneksi muutamia likaisia kangasnappeja, joita hän löysi minkä mistäkin rasiasta ja laatikosta.

— Annas kun minä ompelen ne, pyysi Maria, minulta ei mene siihen kuin silmänräpäys, isäsi voi suuttua, kun saa niin kauvan odottaa.

— Ei hän siitä juuri suutu, hän on niin hyvä ja kärsivällinen, mutta mielellään soisin hänen saavan paitansa niin pian kuin suinkin, vastasi Eedit katsellen, kuinka Marian neulaan tottuneet sormet ketterästi kiinnittivät napin paikoilleen. Hetken päästä oli kaikki tehty.

— Tottumus sen saa aikaan. Jos tietäisit, kuinka monta tuhatta nappia minä olen iässäni ommellut, niin et suinkaan ihmettelisi.

— Mutta eikö se ole kauhean kuolettavaa työtä? Tiedätkö Maria, että minä aina siihen asti, kuin opin sinut tuntemaan luulin löytyvän ainoastaan kahdenlaisia naisia: sellaisia, jotka lukivat, ajattelivat ja harrastivat yleisiä asioita sekä sellaisia, jotka keittivät, ompelivat, juorusivat ja olivat yksinkertaisia. Mutta nyt olen havainnut, että sinä harrastat kaikkea, mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, niin että voin puhua kanssasi mistä hyvänsä, että olet ajatellut ja lukenut paljon ja kuitenkin — olet sinä noin ihmeen taitava kaikissa kotiaskareissa. Se on minusta selittämätöntä. Kuinka voivat nämä olla yhdistettyinä? Kertomustesi mukaan kuluu sinulta koko päivä kotitoimiin. Kuinka voit harrastaa muuta sen lisäksi? Etkö aivan uppoa noihin ruoka- ja vaatehuoliin?

— Sinä teet minulle yhtaikaa niin monta kysymystä, etten tiedä, miten sanani sovittaisin vastatakseni järjestyksessä kuhunkin erikseen, naurahti Maria.

— Saatat ihmetellä minun mielenpurkaustani; mutta mieleni oli niin kovin alakuloinen ja apea, ja sinä tulit kuin käskystä saadakseni sitä sinulle keventää. Sillä miten lieneekään, olet sinä ainoa tyttötovereistani, jolle saatan ajatuksiani ilmaista, ja näissä asioissa pitäisi sinun olla oikea neuvonantaja.

— Nuori olen neuvonantajaksi, mutta asetun mielessäni äitini sijaan ja ajattelen, kuinka hän sinulle vastaisi.

— Kenellä on äiti, sydämmellinen, mielevä äiti, niinkuin on minulla, äiti, joka ei ainoastaan anna neuvoja, vaan on itse elävänä esimerkkinä hyvään elämään — hänellä on aarre, josta ei koko elinkautenaan voi kyllin kiitollisuutta osottaa. Vaan haluatko vastausta kysymyksiisi?

— Ne olivat: eikö minusta jokapäiväinen työni tunnu ikävältä? Kuinka on mahdollista, ettei mieleni kokonaan kiinny niihin? Kuinka voin harrastaa kaikkea korkeata, jaloa ja kaunista mailmassa tuon yksinkertaisen jokapäiväisyyden ohessa? Ensiksi pitää minun ilmoittaa sinulle, rakas Eedit, että vanhempani ovat opettaneet minua pitämään velvollisuutta korkeana, jalona ja kauniina, ilmaantukoonpa se sitten lukemisessa, kirjoittamisessa, maalaamisessa, ompelemisessa tai keittämisessä, lastujen poimimisessa tai missä hyvänsä muussa.

— Kaikki tuo kuuluu kauniilta ja oikealta, mutta eikö sinusta noita viimeksi mainitsemiasi velvollisuuksia voida pitää jokapäiväisinä ja halpoina senvuoksi, että alhainen, ymmärtämätön kansa niitä täyttää?

— En tiedä. Jos asiata tyystin tutkii ja juuri korkeammalta näkökannalta, niin en luule niiden tulevan niinkään jokapäiväisiksi. Jos ajattelemme, mikä on tulos tämän työn uskollisesta täyttämisestä, mikä sen laiminlyömisestä, niin täytynee meidän käsittää niiden tärkeys. Terveys ja hupi — eivätkö ne ole tärkeitä asioita? Mutta mitenkä niiden käy, jos ateria myötäänsä valmistetaan huolimattomasti ja epäsäännöllisesti? Ajattele, miltä maistuu ruoka, pohjaanpalanut tai muuten onnistumaton ruoka — sinä, joka olet tutkinut ihmisruumista ja siihen kuuluvia asioita, ymmärtänet sen hyvin.

— Aivan niin. Olen toisinaan ollut ihan epätoivoinen niiden todellakin murhaavien aterioiden takia, joita Sohvi usein meille valmistaa. — Maria jatkoi:

— Jos taas otamme huomioon kodin ulkonaisen järjestämisen, niin tiedät hyvin, kuinka puhtaus, ilmanvaihto ja kohtuullinen lämpö ovat terveydelle välttämättömiä.

— Hyvä. Se oli siis herra tohtori, joka vastasi näihin kysymyksiin, sillä ne koskivat terveyttä. Mutta tiedän sinussa myöskin olevan kylliksi naisellisuutta rakastaaksesi somia, eheitä ja siistiä vaatteita, olkootpa ne sitten omiasi tai lähimmän ympäristösi.

— Aivan varmaan, ja on todellakin menettämäisillään kärsivällisyytensä, kun tahtoessaan muuttaa puhtaan kauluksen havaitsee laatikkonsa tyhjäksi, taikka niinkuin isä raukka äsken, on ilman nappeja ja nauhoja.

— Myönnän tietenkin. En ole todellakaan ennen tullut ajatelleeksi näitä asioita tältä näkökannalta, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Mutta Maria — — koska kerran on olemassa erilaisia luonnonlahjoja ja erilaisia taipumuksia, pitäisi jokaisen saada mielensä mukaan niitä noudattaa, sillä yhtä hullunkurista, kuin olisi panna Sohvi tutkimaan fysiologiaa ja lääketiedettä, yhtä ankaraa ja naurettavaa on vaatia, että minä käyttäisin kallista aikaani keittämiseen ja ompelemiseen. Se on vakuutukseni. En ole niin itserakas, että luulisin mailman siitä kärsivän, jos minusta ei tulisi lääkäriä. Mutta, Maria, enhän voi sille mitään, että mieleni palaa juuri tällä alalla vaikuttamaan, ja tunnen kykyni vievän juuri tälle alalle eikä millekään toiselle. Siitä asti kuin olen ajattelemaan ruvennut, olen tätä halunnut. Olen ajatellut, kuinka vähän löytyy lääkäreitä esim. maaseuduilla, olen ajatellut kaikkia niitä kärsiviä ja vaivaisia, joiden tuskaa voisin keventää, ja ennen kaikkia olen ajatellut naisia, joiden olisi helpompi nais- kuin mieslääkäriä puhutella. Olen kuullut isäni sanovan, että tuhansia naisia kuolee lääkärin hoidon puutteesta. Kun minulla kerran on taipumusta, halua ja kykyä sekä hyvä tilaisuus lukea isäni johdolla — niin miksen sitä tekisi? Jos taas ottaisin tehtäväkseni kodin hoidon ja järjestämisen, niin ei minulle jäisi hetkeäkään opintojeni jatkamiseen.

Eedit puhui tulisella innolla. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, ja hän odotti nyt vastausta kaikkeen tähän. Maria oli kuunnellut häntä hartaasti. Hän istui pää kättä vastaan nojautuneena ajatuksissaan. Viimein virkkoi hän:

— En oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata ja millä tavoin tämä epäkohta olisi poistettavissa, sillä en ole itse siitä kärsinyt. Mutta sanon kuitenkin, kuinka asia minun mielestäni on käsitettävä. — Jos tämä mailma olisi täydellinen, ei epäkohtia olisi ollenkaan olemassa, mutta olojen nykyisellä kannalla ei muuta voitane kuin pyrkiä oikeaan, ja missä sekin on mahdotonta — tyytyä siihen, mitä ei muuttaa voi. Jos löytyisi täydellisiä palvelijoita, sellaisia, jotka jo syntyessään olisivat kyvykkäitä ja taitavia ammatissaan, siistejä, rehellisiä ja ahkeria — silloin ei mikään olisi luonnollisempaa, kuin että he ilman tuskaa ja suuttumusta pitäisivät huolta taloudesta, ja sinä saisit häiritsemättä syventyä lukuihisi, aina olisi kauluksesi puhtaina, ruokasi hyvin valmistettua ja napit isäsi paidassa. Mutta sellaisia palvelijoita on harvassa. Ja minkätähden? Sentähden, että ihmistä ei ohjaa vaisto, vaan tarvitsee hän oppia ja harjoitusta. Mutta kuka häntä opettaa? Monella on ollut ymmärtämättömät vanhemmat, toisilla ei ketään, joka olisi heistä huolta pitänyt, toiset ovat saaneet tyytyä kehnojen, mielettömien emäntien hoitoon. He ovat kasvaneet ilman rakkautta, ilman hoitoa ja kasvatusta. Voimmeko vaatia heiltä täydellisyyttä? Ja sitte huomattakoon erilaiset luonnonlahjat. Sillä ethän kieltäne, hyvä Eedit, että nämä, kuten sivistyneetkin ihmiset, ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Jotkut ovat erittäin oppivaisia, ja luonnostaan siistejä, herttaisia ja ahkeria, toiset taas kaikkeen tähän mahdottomia. Kukapa takaa, vaikka Sohvista olisi tullut taitava lääkäri, jos vaan olisi saanut opetusta, vaikka hän yhtä vähän kuin sinä kykenee paikkaamaan ja keittämään.

— Sinä et ole niinkään väärässä. Kukapa olisi tutkinut tyttöraukan luonnonlahjoja, olosuhteet ovat tehneet hänestä palvelijan.

— Niin. Mutta se ei silti ole mikään puolustus hänelle, sillä kunkin kohdaltaan on täytettävä ne velvollisuudet, jotka hänelle kuuluvat. Mutta se seikka saattaa häntä enemmän puolustaa, ettei hän ole saanut opetusta näissä toimissa ja että hän on liian nuori hoitamaan taloutta, missä emäntä istuu lääketiedettä tutkimassa.

— Siinäpä se juuri pulma. Mitenkä sinun mielestäsi asia olisi autettava? Onko todellakin minun velvollisuuteni luopua rakkaista kirjoistani ja tulevaisuuden tuumistani ryhtyäkseni selvittämään kotiaskareiden sotkuista vyyhtiä ja pitääkseni ikäni kaiken sitä selvänä?

— Sitä minä en luule. Tarkoitusperäsi on korkea ja ihana ja siunausta tuottava, enkä muuta parempaa halua, kuin että vapaasti saisit sen täyttämiseksi työskennellä. Mutta sinulla on vanha isä ja ehdoton velvollisuutesi vaatii, että sinä jollakin tavoin pidät hänestä huolta ja hoivaa.

— Aivan niin, sen hyvin ymmärrän. En ole vaan löytänyt oikeata tapaa. Minun täytyy sanoa, etten lapsempana ollenkaan huomannut näitä lukemattomia kiusoja ja vastahakoisuuksia, ja tunnen todellista tuskaa ajatellessani, mitä vanha isäni noina vuosina on mahtanut kärsiä. Minäkin asetan velvollisuuden korkealle, Maria. Mutta olen tähän asti luullut velvollisuudekseni luontaisen taipumukseni noudattamista ja kehittämistä. Vasta nyt ovat silmäni auenneet. Luontoperäinen halu estää minua ryhtymästä toimiin, jotka ovat harrastusteni ulkopuolella, mutta minä olen käyttävä kaiken tarmoni pakottaakseni itseäni siihen. Kuitenkin — lisäsi Eedit miettiväisenä — kuitenkin on hartain toivoni, ettei minun tarvitsisi luopua opinnoistani! En halua mainetta, en tahdo loistaa tiedoillani, niinkuin jotkut luulevat, en lukisi edes ulkonaisia tutkinnolta varten. Tahtoisin ainoastaan sammuttaa tiedonjanoani ja sillä tavoin olla lähimmäisilleni hyödyksi.

— Uskon niin olevan, Eedit, ja ymmärrän sinut täydellisesti, virkkoi
Maria puristaen hellästi ystävänsä kättä. Siksi olenkin vakuutettu,
ettei sinun tarvitse poiketa siltä uralta, jonka jo olet viitottanut.
Jos haluat, kysyn äidin mieltä tässä asiassa?

— Oi ystävä, tee se! Sillä välin minä kuitenkin koetan, mihin Sohvi kykenee ja autan siinä, mikä hänelle on mahdotonta. Mutta se on onnettomuuteni, etten saata samalla tavoin kuin sinä ajatella ja toimittaa useita tehtäviä, vaan kääntyy ajatukseni aina yhteen asiaan kerrallaan. Kun syvennyn kirjoihini, katoaa koko muu mailma ajatuspiiristäni. Mutta sitäpä juuri koetankin parantaa. Kiitos sinulle, hyvä ystävä, että aikaasi uhraamalla olet antanut minulle järkeviä neuvoja.

— Olisin hyvin tyytyväinen, jos olisin saanut sinut vakuutetuksi, etteivät kotiaskareet ole "jokapäiväisiä ja ikäviä" taikka vähäpätöisiä.

— Siitä saat olla varma. Sinun näkökannaltasi katsottuna ne eivät ole, sen hyvin ymmärrän.

— Silloin olen tyytyväinen. Kun sinä nyt alat niitä toimittaa, niin tuntuvat ne ikäviltä, mutta muista silloin sen tulevan siitä, ettei sinulla ole niihin taipumusta ja että se aika, minkä niihin käytät, riistetään opinnoiltaisi ja tulee niin muodoin huonosti käytetyksi. Mutta muista samalla vanhaa isääsi, jota niin hellästi rakastat, ja jonka hyväksi olet valmis uhraamaan vielä enemmänkin.

— Vaan tässäpä puhellessamme on aika tietämättäni pitkälle kulunut. Hyvästi! tulen kohdakkoin jälleen taikka kirjoitan, mitä äitini asiasta arvelee. Häntä miellyttää suuresti sinun opintosi ja on hän sitäpaitsi kotitoimiin hyvin perehtynyt: hän on kyllä välikeinon keksivä. Sanon sinulle, mitä äitini kerran minulle lausui. Ollessaan nuori oli hän oikea kirjatoukka, mutta siihen aikaan ei sallittu "tuhlata aikaa lukemiseen." Koko päivä kului kehräämiseen, kutomiseen ja keittämiseen.

— Ja lukuhalu piti hänen tukehuttaa! Ja nyt hänestä on tullut taitava emäntä, ja on hyvin hoitanut ja kasvattanut monet lapsensa. Kuinka se kävi hänelle mahdolliseksi?

— Täytyi, ystäväni — hänen oli mahdoton ajatella, että hän saisi seurata taipumustaan, ja hänestä oli aivan luonnollista, että hän niinkuin kaikki muutkin tytöt auttoi äitiä kotiaskareissa. Mutta onneksi sattui hän rakastumaan sivistyneeseen ja oppineeseen mieheen. Äidin jouduttua naimisiin käytettiin ensimmäiset vuodet, jolloin kodinhoito ei vielä vienyt paljon aikaa, kirjatietojen kartuttamiseen. Isä valitsi sopivia, opettavaisia ja sivistäviä kirjoja, joita sitten yhdessä lukivat. Äiti kun oli hyvin tottunut taloutta hoitamaan, osotti kaikki tarkoituksen mukaiselle kannalle, joten häneltä riitti aikaa lukuihin. Koko tuona aikana, olipa hänellä kuinka paljon tahansa työtä, ei kulunut päivääkään, jolloin hän olisi ollut lukematta — jos hän ei ennättänyt muulloin, niin ainakin illalla pienten rauhanhäiritsijäin mentyä levolle. Ja äiti on opettanut meidätkin niin, että jaamme aikamme ja harrastuksemme opintojen ja käytännöllisten askareiden välillä. Hän on kehittänyt meitä kummallekin taholle ja tutkinut lahjojamme, niin ettei mikään tulisi laiminlyödyksi tai tukahutetuksi. Jos minussa on harrastusta kaikkeen mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, kuten äsken lausuit, niin on se vanhempaini ansio, jotka ovat tämän harrastuksen osanneet herättää ja keskusteluillaan ja ajatustavallaan minuun vaikuttaneet.

Eedit jäi yksinään miettimään, mitenkä hän parhaiten täyttäisi nämä hyvät aikomuksensa. Hänellä oli terästä tahdossa, selvä järki ja hän rakasti hellästi isäänsä. Kun hän kerran oli päässyt pahan perille, ei hän levännyt, ennenkuin oli sen syyt löytänyt ja sen parantanut. Liiaksi tottumaton kun hän omien sanojensa mukaan oli, oli hän tähän asti ainoastaan ikäänkuin aavistuksen tapaisesti tuntenut tuon pahan, mutta äskeisestä keskustelusta käytännöllisen ja samalla älykkään Marian kanssa oli hän päässyt asiasta jokseenkin selville. Mitä piti hänen ensiksi tehdä? Pitää huolta, että päivällinen valmistui oikeaan aikaan, sillä hänen isänsä oli usein valittanut ruokahalun katoavan kun sai kovin kauan odottaa ja jättävän jälkeensä ainoastaan kiusallisen hiukastuksen.

Eedit meni keittiöön. Sohvi oli kömpinyt vuoteelleen ja luki jotakin risaista romaania.

— Kuuleppa Sohvi, virkkoi Eedit, kello on jo kaksitoista ja minä toivon päivällisen olevan valmiina kello kaksi tänään ja tästä lähtien joka päivä. Se on isäni tahto, sillä epäsäännölliset ruoka-ajat vaikuttavat häneen haitallisesti.

Sohvi tarkasteli ihmeissään nuorta emäntäänsä, kunnes vastasi nenäänsä nyrpistäen:

— Ei sitä edeltäpäin voi mennä mitään lupaamaan, kaikki riippuu siitä, mitä milloinkin on tekemistä.

— Mutta sinun pitäisi asettaa tekemisesi niin, että päivällinen valmistuu oikeaan aikaan.

— Hyvä on neidin niin sanoa, joka istuu kirjojensa ääressä tietämättä vähääkään, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin päivällinen on pöydällä.

Eeditin täytyi itsekseen myöntää, ettei tyttö ollut niinkään väärässä, sillä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan, mitä siihen tarvittiin. Hän tunnusti sen suoraan ja sanoi levollisesti:

— Kyllä se on totta, Sohvi, sillä en ole ikinä sellaista työtä tehnyt, mutta — — —

Hänet keskeytti Sohvi, joka noustuaan ylös viskasi kirjan pöydälle ja ärjäsi:

— No olkoon neiti sitten hyvä ja käytelköön koneitaan ja kirjojaan, mutta antakoon minun rauhassa tehdä tehtäväni.

— Ei, Sohvi. Järkeni sanoo, ettei se ole mikään mahdottomuus, koskapa muissa perheissä on säännölliset ruoka-ajat ja niin meilläkin äitini eläessä.

Sohvi kohautti äkeissään olkapäitään voimatta käsittää, mikä nuorta emäntää oikein vaivasi, mutta Eeditin lujuus ja varmuus vaikutti kuitenkin sen verran, ettei hän enää uskaltanut antaa nenäkästä vastausta. Päivällinen oli todellakin pöydällä täsmälleen kello kaksi. Mutta millainen se oli? Paisti oli päältä palanutta ja sisältä raakaa, perunat kovia ja liemiruoka ei ollut vettä valkosempaa. Eedit pyysi isältään anteeksi sanoen sen olevan hänen syynsä, sillä hän oli kiiruhtanut sen valmistamista. Vanha professori joutui ihmeisiinsä, hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut Eeditin syyttävän itseään tällaisissa tapauksissa.

— Lienee turhaa ruveta Sohvin kanssa torailemaan, virkkoi hän, päätään pudistaen, hänellä on omat tekotapansa, ja joskaan ei se aina ole niin viisasta ja muille mieleistä, niin pahemmaksi muuttuu, jos pääsee suuttumaan — olen sen havainnut.

Eedit oli vaiti, sillä hän ei tahtonut ennen aikojaan ilmaista aikomuksiaan, mutta päivällisen jälkeen meni hän uudelleen keittiöön.

— Sinun tulee tarkasti varoa, että ruoka on kypsää, hyvä Sohvi, sillä on kovin epäterveellistä syödä palanutta tai kypsymätöntä ravintoa.

— Mitä minä sille voin, kun ruoka kerran on välttämättä oleva pöydällä kello kaksi. Jos se olisi saanut kiehua kolmeen, olisi se ollut valmista. Se on herrasväen oma syy.

— Aikasemmin — neitihän ilmoitti vasta kello kaksitoista. Paistia ei paisteta kahdessa tunnissa.

— En minä sitä niin tarkoin arvaa — ei ole ollut aikaa kello kädessä sitä vartioida. Kun asetan padan tulelle, annan kiehua siksi kun valmistuu.

Eedit ei viitsinyt kauemmin kiistellä vihastuneen palvelijan kanssa, vaan päätti itse tunkeutua keittotaidon salaisuuksiin. Luettuaan illalla isälleen erästä mieltä kiinnittävää, äsken painosta julaistua tieteellistä teosta ukon istuessa puolinukuksissa nojatuolissa piippuineen ja sanomalehtineen otti Eedit kynttilän ja meni äitinsä huoneeseen. Se oli jäänyt melkein entiselleen sen asukkaan kuoltua. Pöydällä ja tuoleilla oli paksulta pölyä, mutta Eedit ei siitä syyttänyt Sohvia, vaan itseään, kun ei ollut paremmin siistinyt sitä huonetta, jossa rakastettu vainaja oli asunut. Muutamia keskeneräisiä käsitöitä oli ompelukopassa, alku jonkun ystävän kirjeeseen pöydällä. Eedit luki sen. Se loppui tähän lauseeseen: — Pyydät tietoa pienestä tyttärestäni. Niin, hän on erinomaisen lahjakas lapsi, isä tahtookin antaa hänelle pojan kasvatuksen ja opettaa häntä uutterasti, niin että naisaskareihin ei jää ollenkaan aikaa. Se on minua hiukan surettanut, mutta lienen vanhanaikainen — tytöllä on terävä pää, hän oppii kyllä kaiken sen pitemmittä harjoituksitta ja sitten on hänellä niin herännyt oikeuden tunto, että hän kyllä tarvittaissa täyttää perheenäidinkin tehtävät, kenties paremminkin kuin minä, joka jo pienestä pitäin olen siihen perehtynyt. Suokoon Jumala minulle niin paljon ikää, että saisin nähdä tämän kalliin ja rakastetun, melkeinpä jumaloidun lapsen tarpeeksi kypsyneenä, että — — — Tähän loppui kirje. Eedit painoi sitä kunnioittavasti huulilleen. Voi, hän oli liian, liian nuorena jäänyt äidistään orvoksi, hän ei edes osannut kyllin rakastaa eikä kunnioittaa äitiään, ennenkun hänet jo riistettiin pois. Mutta nyt hän tunsi, mitä hän oli kadottanut. Äidin pieni sievä raamattu oli ollut kirjeen päällä, jonkatähden Eedit ei ollut sitä huomannut. Hän olikin harvoin käynyt tässä huoneessa, se oli ollut tyhjä ja suljettu ja herättänyt tyttäressä surullisia muistoja. Hän tarkasteli vaatimatonta kirjahyllyä. Siellä oli ainoastaan muutamia kirjoja: joitakuita Tegnérin ja Franzénin runokokoelmia, vanha kirja lapsenkasvatuksesta sekä yhtä ja toista uskonnollista kirjallisuutta. Eedit etsi ja etsi, kunnes löysi keittokirjan. Hän istui pöydän ääreen sitä selailemaan. Hän tuijotti toivotonna tuohon muna- ja voipaljouteen, sokeriin ja mausteihin, joita siellä määrättiin ja luki lukemistaan noita epävarmoja lauseita, kuten "hyppysellinen," "hiukan muskattia," "maun mukaan," y.m. — Oh, huudahti Eedit väsyneenä, kuka voisi tällaista oppia ja kuka voisi noudattaa noin epävarmoja lauseita? Ei, ihan toisin on tieteellisissä teoksissani, joissa kaikki on pienintä piirtoa myöten täsmälleen ja selvästi ilmoitettu. Tähänhän tarvitaan kymmenien vuosien kokeilua ja kokemusta. — Hän oli jo heittämäisillään kirjan pois, kun samassa pieni kirjoitettu vihko valahti sen välistä. Se oli hänen äitinsä käsialaa. Se sisälsi useita käytännöllisiä ohjeita, huomautuksia ja neuvoja, joita pitkän kokemuksen varrelta oli kerääntynyt keittokirjaan, vastauksia kysymyksiin "kuinka kauan," "kuinka paljon" sekä joukon jokapäiväisiä ruokalajeja ynnä muita tarpeellisia ohjeita. Eedit syventyi kohta sitä tutkiskelemaan. Juuri tällaistahan hän tarvitsi. Ensin otti hän selville, millä lailla paistia oli valmistettava ja huomasi tarkoin määrätyksi, kuinka pitkä aika siihen kului, jotta se hiljaisella tulella hyväksi kypsyisi. — Ahaa, hymähti hän itsekseen, Sohvi pani padan tulelle pari tuntia liian myöhään — siitä täytyy minun häntä huomauttaa. Nytpä ymmärrän, että minun on itseni jotain tietäminen ja tajuaminen voidakseni häneltä vaatia ja hänen toimiansa tarkastaa. Ja näissä asioissa on todellakin jotain huvittavaa, kun muistaa miten tärkeätä on, että ateria on samalla kertaa sekä terveellinen, että maukas ja huokea.

Eedit pisti kirjan taskuunsa, mutta ennenkuin hän poistui huoneesta, pyyhki hän huolellisesti tomun huonekaluista ja kirjoista sekä avasi senjälkeen erään kohdan äitinsä raamatusta, johon yksi merkeistä oli asetettu. Se oli Johanneksen evankeliumi. Hänen mieleensä muistuivat rippikoulun rauhaisat ajat, opettajan lämpimät, vakuuttavat sanat ja hän katui sydämmessään, että kaikelle sille oli niin varhain kylmennyt. Hän luki suurella mielihalulla noita kauniita sanoja. — Tämän jälkeen tuli Eedit usein tähän hiljaiseen huoneeseen, pyyhki pölyn ja luki kappaleen äitinsä raamatusta — tuntui kuin olisi hän päivä päivältä oppinut syvemmin rakastamaan tätä äitiään, jonka hän jo oli ollut unohtamaisillaan.

Eräänä aamuna tuli Eedit jotenkin varhain keittiöön ilmoittaen Sohville, että hän nyt itse aikoi pitää silmällä päivällisen valmistamista.

— Ensiksi pitää sinun asettaa paisti tulelle ja niin pian kuin suinkin mahdollista.

Sohvi totteli yrmeästi. Sillaikaa kierteli Eedit keittiössä ja ruokakammiossa. Jälkimmäinen näytti sangen tyhjältä, sillä Sohvi juoksi tavallisesti aina tarvittaissa torille ja myymälöihin pitämättä mitään varastossa. Mutta keittiössä, sen kaapissa ja ja laatikoissa vallitsi sellainen epäjärjestys, ettei luonnostaan järjestystä rakastava Eedit ollut osannut edes mielessään kuvitella, ja jommoista voi verrata ainoastaan siihen, mistä Harriet Beecher-Stowe niin nerokkaasti kertoo puhuessaan Dinah'in keittiöstä St. Clares'issa, jonka nuoret lukijani hyvin tuntevat.

— Herranen aika, ei liene pippuriakaan kotona, hämmästeli Sohvi. —
Eikä niitä ollutkaan.

Turhaan haettuaan kaikki mahdolliset paikat täytyi Sohvin juosta noutamaan pippuria. Niin saatiin paisti siunattuun alkuun. Eedit selitti edelleen, miten oli meneteltävä, varotti suuresta valkeasta ja ilmoitti, milloin muita ruokia oli alotettava. Mutta kyökissä vallitseva sanomaton epäjärjestys hidastutti kaikkea; ja Sohvi sai vieläkin kerran käydä hakemassa jotakin ruokaan kuuluvaa. Kun kaikesta tästä oli vihdoinkin onnellisesti päästy, havaittiin huoneiden jääneen siistimättä, niin että pari vierasta, jotka sattuivat tulemaan, täytyi käskeä huoneeseen, jossa huonekalut olivat pölyssä ja kirjat ja sanomalehdet hujan hajan. Sohville ilmoitettiin, että hänen tuli siistiä aikasemmin. Mutta siitäpä tyttö syvästi loukkaantui ja sanoi, ettei hän tahtonut työllä itseänsä tappaa, oli jo päivällisen tähden juossut kuin hevonen, ja laulun loppu oli se, että nuori neiti, joka ei näitä asioita ymmärtänyt, jätti asian sinälleen. Itse tunsi Eedit parhaiten, kuinka kykenemätön hän oli järjestystä aikaan saamaan. Hetkeksi joutui hän epätoivoon menestyksen suhteen, mutta muistaissaan, että nämä olivat ensimmäisiä kokeiluja, ajatteli hän, että lujalla tahdolla viimein täytyi voittaa esteet. Tuskastumatta ja peräytymättä taisteli uskalias tyttö kaikkia tukaluuksia ja vastoinkäymisiä vastaan, koetti tunkeutua pahan juureen ja tutustua oloihin. Tämä vei häneltä niin paljon aikaa, voimia ja kärsivällisyyttä ja uuvutti hänen mieltänsä siinä määrin, ettei hän enää tilaisuutta saatuaan jaksanut lukea eikä ajatella. Sohvi oli itsepäinen, taitamaton ja alati äkeissään eikä todellakaan tehnyt mitään keventääkseen nuoren emäntänsä huolia.

Vaan jättäkäämme Eedit Berg toistaiseksi tähän jatkamaan velvollisuuden ja taipumuksen yhteensovittamista.

Ragnhild Cederskiöldin mielestä kului aika kovin vitkaan. Päivä oli toisensa kaltainen; joko oli vieraita tai oltiin vieraisilla. Ja muut hetket vietti Ragnhild mietteissään ja unelmissaan. Yhä vastenmielisemmältä alkoi hänestä tuntua tuo tyhjä, viheliäinen huvienpyörre ja hänen elämänhalunsa heikkoni heikkonemistaan. Kun hän joskus pyysi äidiltään lupaa jäädä kotiin, seurasi siitä kyyneleitä ja nuhteita, joita hiljainen ja rauhaarakastava Ragnhild koetti karttaa. Tottunut kun hän oli tottelemaan äitinsä voimakasta tahtoa, ehkäisi se myöskin osaltaan hänen yrityksiään asettua häntä vastaan. Itseksensä mietiskeli hän kuitenkin, mitenkä noista kuolettavista seurahuveista voisi pysyä erillään, ja mihin hän oikeastaan ryhtyisi. Toisinaan saattoi hän, kaikki keinot koeteltuaan ja sittenkin sopivaa löytämättä puhjeta vaikerruksiin. — Toivoisin olevani niin köyhä, että olisin itse pakotettu leipäni ansaitsemaan, toivoisin olevani ruma ja rampa, jottei äidilläni olisi iloa minua huvitteluissa kuljettaa, toivoisin jo ikäloppu olevani, niin ettei minua enää voitaisi kosijoille suostuttaa, toivoisimpa jo nauttivani haudan tyyntä rauhaa! Mutta hauta ei olekaan kaiken loppu. — Olenko valmis tulevaan elämään? Oi epäilen, voinko asemassani ijäisyyttä varten valmistuakaan. Helpompi on kameelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Niin on kirjoitettu, ja niin se on.

Ragnhild oli rippikouluaikanaan oppinut tajuamaan raamatun kauneutta. Sitä hän tutkiskeli salaisesti, sillä äiti joutui aivan epätoivoon nähdessään tyttärensä raamatun ääressä. Hän luki Ragnhildin vastenmielisyyden huveihin, hänen hitaisuutensa ja uneksivan mielensä yksinomaan pietismin syyksi ja pani parhaansa huvittaakseen ja ilahuttaakseen häntä. Se ei onnistunut. Niinkauankun tytär kuuliaisesti seurasi häntä huvituksiin, oli hän verrattain levollinen, vaikkakin sydäntä kaiveli tytön välinpitämätön käytös ja mielistelyn puute.

Alituisella mietiskelyllään ja lukemisellaan ei Ragnhild kuitenkaan päässyt selvyyteen eikä rauhaa löytänyt. Hänestä oli kummallista, että voitiin puhua raamatusta elämän "ainoana ojennusnuorana." — Minä ainakin, mietti hän, olen kuin verkkoon kietoutunut — kuulen, näen, tajuan, mutta en saata ulos tullakseni kättä tai jalkaa liikuttaa.

Kuitenkin luki hän yhä edelleen. Hänen oli tapa ajatella: — Tunnen väsymystä tuntematta sitä työstä, olen huolissani jäykkyyteni, olosuhteiden, äitini mielipiteiden ja pakotuksen tähden sekä siksi, etten tiedä, mitä minun on tekeminen — vaan ehkäpä Jumala minua armahtaa. — Ja hän rukoili Jumalaa osottamaan tietä ja antamaan voimaa sitä kulkemaan.

Eräänä päivänä oli Ragnhild taas ollut Lyydian, tuon lapsen, luona, joka hänestä oli Jumalan tänne lähettämä, mutta pian jälleen pois liitelevä enkeli. Lyydia oli hiukkasen tointunut, hän istui mukavassa sohvassa nyperrellen jotakin käsityötä. Hän teki sitä erään köyhän perheen tarpeeksi, josta isä oli kuollut, äiti oli sairaana, ja parvi turvattomia lapsia vailla jokapäiväistä leipää. Saatuaan selville heidän asuntonsa kiiruhti Ragnhild sinne. Siellä istui äiti nuorin lapsi sylissä kalpeana ja riutuneena vuoteellaan ja useita ryysyisiä pienokaisia tungeskeli hänen ympärillään. Tervehdittyään istui Ragnhild tuolille. Kun hän ei ollut tottunut seurustelemaan köyhän, oppimattoman kansan kanssa, tuntui hänestä ensin hiukan neuvottomalta, mutta hän rohkaisi mielensä kysyen, voisiko hän jollain tavoin heitä auttaa. Leski vastasi kiitellen, että hän kyllä toivoi voivansa työllään elättää lapsensa, jos Jumala vaan antaisi terveyttä.

— Mutta te näytätte niin kelmeältä ja heikolta; oletteko puhutelleet lääkäriä?

— En. Kun ei ole varaa heille maksaa, niin ei tahdo vaivatakaan. Ja sitte he määräävät aina lääkkeitä, mutta milläpä niitäkään? Jospa vaan olisi leipää lapsille niinkauvan, niin … nyyhkytti vaimo kumartuessaan helmassaan olevan pienokaisen yli.

— Älkää itkekö, lohdutti hän tyhjentäen kukkaronsa pöydälle, tahdon mielelläni teitä auttaa, katsokaa tässä on hiukan etukäteen, ja nyt menen hakemaan lääkäriä. Älkää olko huolissanne, olen hyvin tuttu vanhan professorimme kanssa, hän tulee varmasti, ja lääkkeet minä kyllä puolestani hankin.

Kaukaan aikaan ei Ragnhild ollut tuntenut sellaista elämänhalua, onnea, reippautta ja vapautta.

— Ehkä on minullekin jotain tehtävää, riemuitsi hän kiitäissään katua alas.

Ystävällinen professori, Eeditin isä, lähti heti Ragnhildin seurassa sairaan luo, määräsi hänelle vahvistavaa ravintoa ja kuultuaan Ragnhildin pitävän huolen lääkkeistä lisäsi hän, että viini tekisi erittäin hyvää. Ragnhild vei itse reseptin apteekkiin ja täytettyään korinsa leipurissa pisti hän sen ohimennessään turvateilleen luvaten palata päivemmällä tuomaan viiniä, ruokaa ja rohtoja.

Kevein askelin juoksi hän rappusia ylös kotiinsa. Nyt vasta jäähdytti muisto äidistä kuin kylmä tuulahdus hänen vilkasta, iloista mielialaansa. Hän soitti vitkastellen. Äiti istui tapansa mukaan ompelukehystensä ääressä. Ragnhild esitti varovasti asiansa. Hän kuvaili hädänalaisten tilaa ja pyysi äidiltänsä lupaa lähettää sairaille viiniä ja ruokaa. Äiti kuunteli välinpitämättömästi surullista historiaa ja kysyi Ragnhildin lopetettua:

— Kuinka saatoit olla niin ajattelematon ja itse mennä tuon ihmisen luo, ajattele jos joku olisi nähnyt sinun kulkevan tuossa viheliäisessä kopissa — ja kaiken lisäksi saattoi tauti olla tarttuvaa.

— Sitä en ajatellut, mutta onneksi se ei ole tarttuvaa; lepo ja ravinto saavat hänet jälleen paranemaan, sanoi professori.

— No, niin — olen aina ollut antelias, virkkoi rouva Cederskiöld, sanon palvelijalle, että laittaa ruokaa, ja toinen saa mennä viemään sekä sen että viinin.

— Mutta hän ei tiedä heidän asuntoaan; enkö minä saisi mennä häntä opastamaan.

— Kernaasti minun puolestani, jos se sinua huvittaa, mutta älköön se tapahtuko useammin.

Kiitollisena saadessaan tämänkään verran seurata taipumustaan jätti Ragnhild äitinsä. Kun valtioneuvoksenrouva monien määräysten, paljon homman ja touhun jälkeen oli saanut ruuan valmiiksi, oli tytön viimeinkin aika lähteä. Koreapukuinen palvelija kulki hämillään ja äkeissään hänen jäljessään ruokakori kainalossa, häntä suorastaan hävetti kulkea näitä mutkikkaita, kapeita laitakaupungin katuja, joilla ei milloinkaan tavattu parempia ihmisiä.

Tultuaan perille käski Ragnhild palvelijan mennä, viipyi itse vielä hetkisen sairaan luona, antoi hänelle rohtoja, neuvoi vanhinta tyttöä lämmittämään keittoa ja jakoi lapsille voileipiä. Sillaikaa oli hän tarkastellut lasten kuluneita vaatteita. Lyydialta oli hän saanut kuulla, että äiti samoinkuin isäkin oli rehellisesti ja uutterasti tehnyt työtä, mutta isän pitkällinen sairaus oli kuluttanut säästöt ja ansiot loppuun. Ragnhild päätti itse valmistaa vaatteita lapsille ja iloitsi siitä, että kerrankin saisi jotain hyödyllistä tekoon. Mutta sallisiko hänen äitinsä sitä? Sitä oli kysyttävä. Tyttö toi palatessaan köyhien lämpimät kiitokset äidilleen. Valtioneuvoksenrouva ei niistä sanottavasti välittänyt ja tytär alkoi epäillä, saisiko hän lupaa ommella pienokaisille. Hän rohkeni kuitenkin sanoa:

— Niin, sellaisia ne ovat aina. Isät juovat ansionsa ja äidit istuvat kahvikesteissä juoruamassa sen sijaan kun pitäisi neuloa ja paikata vaatteita.

— Mutta olen kuullut näiden vanhempain olleen uutteria ja kunnollisia, mutta sairaus ja vastoinkäymiset ovat heitä kauan rasittaneet. Mies oli ollut hyvin raitis.

— Vai niin! Mistä olet saanut kuulla kaiken tämän? Kenties kertoili leski itse sinulle näitä satuja.

— Ei, kuulin sen Lyydia Werneriltä, jonka veli on pappi ja tuntee hyvin vaivaiset.

Oo! Halveksiva ilme levisi valtioneuvoksenrouvan kasvoille. — Se sopii erinomaisen hyvin papille ja se kuuluu hänen tehtäviinsäkin, mutta minä toivon toki, ettet antaudu rakkaussuhteisiin tuohon pappiin — käyt siellä niin usein.

— Oi, äiti, virkkoi Ragnhild närkästyksestä punastuen, enkö voi käydä sairaan ystävän luona tai hoivailla köyhää perhettä tarvitsematta sen puolesta — — —

— Niin, niin — tahdoin vaan varoittaa sinua, sillä isälläsi ja minulla on aivan toiset aikeet.

Ragnhildin pää painui alas, hän tuskin uskalsi puhua äitinsä kanssa, mutta ajatus, että hän mahdollisesti voisi saada itsellensä toiminta-alan innostutti häntä uudelleen.

— Äiti, kysyi hän vakaasti, ei sinulla liene mitään sitä vastaan, että käytän osan aikaani ommellakseni vaatteita noille lapsukaisille?

— Niin. Rahaa sinun ei tarvitse antaa, minulla on sitä tähän tarkoitukseen yllin kyllin.

— Ja sinä ompelisit näitä riekaleita. Sinä tietenkin toimittaisit niitä tai antaisit leskelle rahaa?

— Ei, ei — minä itse ompelisin. Leski on sairas, kuten tiedät, eikä niinmuodoin kykene työhön. Lapset taas ovat liian pieniä. Ja miksikä minä teettäisin vaatteita? Onhan itsellänikin niin kovin hyvää aikaa.

— En ole ikinä kuullut naurettavampaa, harmitteli valtioneuvoksenrouva, neiti Cederskiöld istuisi ompelemassa vaatteita kerjäläisten vesoille, vaikka on ompelijoita sekä kotona että kylässä.

— Oi, äiti, etkö ymmärrä tarvettani tehdä jotakin hyödyllistä, jotakin itsepuolestani, niin etten eläisi ainoastaan vanhempaani rahoja sirotellen.

— En, sitä en todellakaan ymmärrä. Eikö sinulla ole kylliksi toiminta-alaa täällä kotona?

— Tunnetko todellakin, äiti, tyytymystä mennessäsi illalla levolle, kun päivä on kulunut hyödyttömään koruompeluun tai kyläilyihin?

— Tunnen, tunnen varmasti. Olen emäntänä mieheni kodissa ja kasvatan lapsiani — siinä kaikki, mitä minun asemassani oleva henkilö tällaisissa varallisuussuhteissa voi ja mitä hänen on tarvis tehdä.

— Varallisuus ja arvo — sepä se juuri on onnettomuus, virkkoi
Ragnhild melkein itsekseen.

Äiti katseli tytärtään aivan kuin olisi peljännyt hänen menettäneen järkensä.

— Eikö päinvastoin pitäisi kiittää Jumalaa ja kohtaloa, kun on joutunut näin ylhäiseen asemaan? kysyi hän.

Ragnhild näytti vaikenevan, hän ei tahtonut säikyttää äitiänsä vastaan sanomalla vaikka sanat jo olivat hänen huulillaan.

— En, oli äidin pikainen vastaus, sitä en voi sallia, sillä se ei sinulle sovi. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta se saattaisi herättää ympäristössä huomiota ja ihmettelyä. Sitäpaitsi on se aivan tarpeetonta, enkä voi todellakaan puoltaa sinun mielipuolenomaisia päähänpistojasi. Äitinäsi olen velvollinen ohjaamaan sinua sopimattomilta teiltä. Rahoja ei sinun myöskään sovi tuhlata tuollaiseen. Tarvitset paljon uutta talveksi, ja vaikka itse oletkin huolimaton, on minun katsottava, ettet esiinny Noan aikaisissa vaatteissa valjenneine nauhoineen. Jos välttämättä tahdot vaatettaa noita vesoja, niin pyydän isän antamaan osan rahoista, jotka olemme määränneet hyväntekeväisyyttä varten, sinun käytettäväksesi. Ne voit lähettää tuolle leskelle taikka, jos se ei sinua tyydytä, teettää ompelijalla vaatteita täällä kotona, vaikka en luule hänen siitä suuresti kostuvan. No niin, jääköön asia siihen ja sinä alat kirjailla.

Ragnhild istui ikkunan pieleen ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näytti todellakin surullisen toivottomalta ja alakuloiselta.

Tyttö käsitti hyvin, etteivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset auttaisi, vaan sai hän alistua tässä, niinkuin muussakin. Äiti katsahti tuon tuostakin tutkivasti häneen. Hetken kuluttua alkoi hän ystävällisemmin:

— Kuuleppas Ragnhild! Heitä mielestäsi kaikki ajatukset ruveta laupeuden sisareksi sekä muut moiset hullutukset — minulla on sinulle muuta ajateltavaa. Olet yhdeksännellätoista ja on jo aika ruveta ajattelemaan sopivaa — sopivaa naimista — — —

Ragnhild istui liikkumatta, kuulematta katsellen haaveillen ulos ikkunasta. Äiti jatkoi:

— Piakkoin tulee meille mieleinen vieras, isäsi ja minun vanha tuttava, parooni Falk. Aavistan hiukan, että hän tulee — — tulee sinun tähtesi. Se on ollut vanha unelma, että nämä perheet liittyisivät toisiinsa. Hän on vanhaa aatelia ja on varakas. Siksipä on toivoni, että eritoten huolehtisit vaatevarastostasi, sillä hän vierailee luonamme pitemmältä, kunnes asuinrakennus hänen maatilallaan valmistuu. Meillä käy luonnollisesti tavallista useammin vieraita, ja useammin meitä kylälle kutsutaan.

— Hän on hienosti sivistynyt ja vakaaluontoinen mies, ei tosin enää nuori, mutta sinuahan eivät nuorison huvit ilahutakaan. Muistatko vielä häntä?

— Moista anteeksiantamatonta huolettomuutta! Minä puhun tässä ääneni käheäksi tulevaista parastasi ajatellen, ja sinä tuskin tiedät, mistä on kysymys. Tottakai olet hänet nähnyt, koska olet lapsena hänen polvellaan istunut. Hänhän kävi meillä ulkomaille lähteissään, neljä vuotta sitten, sinä otit silloin jo osaa seuraelämään, niin että sinun pitäisi hänet muistaa. Mutta sinä olet aina ollut ajattelematon ja haaveellinen. Jumala tietänee, mikä sinun mieltäsi vilkastuttaisi. Toivoisin sen tietäväni.

— Tahdotko todellakin saada siitä tiedon? Salli minun joskus olla kotona, hanki minulle työtä, hyödyllistä askaretta, älä pidä esimerkiksi ompelijaa vaan jätä minun huolekseni sisarien ja omien vaatteittesi ompeleminen tai anna minun käydä omin neuvoin huojentamassa hädänalaisten kärsimyksiä — silloin saat nähdä, että minusta tulee toinen ihminen, silloin ei sinulla ole enää syytä valittaa minun huolettomuuttani ja välinpitämättömyyttäni. Oi, äiti, äiti! älä anna minun menehtyä tähän toimettomuuteen äläkä tuhlata kallista nuoruuteni aikaa huveihin, jotka eivät minulle huvitusta tuota. Ei se ole hullutusta, äiti, minä tunnen, ettei se sitä ole.

Ranghild oli puhunut innokkaammin kuin milloinkaan ennen, kyyneliä kiilsi hänen silmissään hänen suudellessaan äitinsä kättä. Valtioneuvoksenrouva katseli nuorta tyttöä ihmeissään ja tuskissaan.

— Totta näyttää olevan, etten voi sinua milloinkaan ymmärtää ja kipeästi koskee minuun ollessani pakotettu näkemään tuollaisia hedelmiä kasvatuksestani, olen kuitenkin tehnyt — tehnyt kaikkeni, jotta — — jotta — — —, siinä katkasi kyyneltulva puheen, tavallinen loppu tällaisille keskusteluille.

Ragnhild koetti rauhoittaa ja lohduttaa äitiään, nouti vettä ja puhui lempeästi luvaten, joskin tuskallisella sydämmellä, olla vastedes näistä asioista puhumatta. Niin kuivui kyyneltulva vähitellen, ja äiti jatkoi edelleen tyttärensä tulevaisuudentuumailua, kuinka hänestä tulisi kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuinka hänen miehensä kantaisi häntä käsillään ja kuinka rauhallinen oli kuolema vanhemmille heidän tietäissään vanhimman tyttären olevan hyvässä turvassa — — kaikkea tuota, jota niin monet nuoret tytöt ennen Ragnhildia olivat saaneet kuulla. Ja Ragnhild — hän istui jälleen ikkunan pielessä, mutta noilla kauneilla kasvoilla ei ollut enää välinpitämätön, vaan tuskainen ilme.

Joku saattaa ihmetellä, kuinka Ragnhildin ikäinen tyttö oli niin väsynyt ja kyllästynyt huveihin, mutta kun muistaa, että hän oli tanssinut ja huvitellut jo neljäntoista vanhasta ja lisäksi asui pikkukaupungissa, jossa huvit aina olivat yhtä ja samaa: tanssiaisia ja kahvikestejä, kenties joskus joka seuranäytelmä taikka oikea teatteri, kun joku kiertävä seurue osui seudulle — niin ymmärtänee, ettei Ragnhildin kaltainen haaveksiva, hiljainen luonne siitä ajan pitkään huvitusta löytänyt. Sen lisäksi oli rippikoulun jälkeen kaikellaisia ajatuksia ja mietteitä herännyt, osaksi seurauksena opettajan sanoista, osaksi seurustelusta tyttöjen sellaisten kanssa kuin Maria, Eedit ja Jenny. Toiset lukijoistani, joilla on aika niukalla ja suuri halu lukemiseen, kysynevät kenties, miksei Ragnhild hankkinut hyviä kirjoja, lukenut, soittanut ja piirustanut. Nuori tyttömme oli saanut sangen pintapuolisen ja kieron kasvatuksen. Muuan ranskalainen kotiopettaja, joku sveitsiläinen puotineiti, oli joitakuita vuosia puhunut ranskaa hänen kanssaan, opettanut hänelle hiukan maantiedettä ja historiaa, runolausuntoa ja korko-ompelua. Siinä koko hänen opetuksensa. Se ei voinut edes herättää halua syvempään tietämiseen, sillä se annettiin järjettömällä, ikävällä ja lasta kiusaavalla tavalla. Kotona ei ollut lukuunottamatta eräitä ranskalaisia romaaneja ja vanhoja aikakauskirjoja, sanottavasti kirjoja ollenkaan, ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat olleet omiaan kehittämään ja ylentämään nuorta sielua tai herättämään siinä tiedonhalua.

Tytön isä oli niitä vanhoja, mukavuutta rakastavia herroja, jotka eivät mielellään anna niin mutkikkaan asian ajattelemisen, kuin on lasten kasvatus, itseään häiritä. Hän piti paljon herkku- ja pelipöydästä. Hän luki sanomalehtensä ja poltti sikarinsa hyvin tyytyväisenä siitä, että hänen vaimonsa tarmokkaasti ja ymmärtäväisesti hoiti perhe oloja, s.o. palkkasi keittäjän, ompelijan, opettajattaren ynnä muut palvelijat. Joskus seurasi hän hyvin puettua rouvaansa sekä tytärtänsä vieraisille ja osottihekin kotona kohteliaaksi isännäksi vieraiden ollessa, mutta muuten ei hän omaisilleen näyttäytynyt muulloin kuin ruoka-aikoina. Lasten kasvatuksen suhteen luuli hän täyttäneensä velvollisuutensa maksettuaan opettajattaren. Hänellä oli myöskin heikko aavistus siitä, että hänen vaimonsa, joka aina oli niin tunnokkaasti ja järkevästi edustanut heidän arvoaan ja asemaansa elämässä, pitäisi tästäkin tavalla tai toisella huolta.

Jätimme viimeksi nuoren, reippaan ja toimeliaan Hanna Sandbergin suureen herraskartanoon emännöitsijäksi. Hän oli ollut siellä lähes kaksi vuotta ja oli melkoisesti edistynyt. Ja hänestä oli tämä talo tai ainakin pieni yliskammari alkanut tuntua omalta kodilta. Tosin eleli hän edelleenkin yksinäistä elämäänsä kuulumatta oikeastaan isäntä- tai palvelusväkeen, mutta överstinrouva oli kuitenkin tavallaan osottanut hänelle ystävällisyyttä ja luottamusta. Myöskin monet palvelijoista kunnioittivat häntä. Varsinkin oli hän päässyt vanhan Maijan suosioon. Se kaikki tuotti iloa. Mutta monen monta vaikeata hetkeä oli hän saanut viettää taistellessaan vastoinkäymisten kanssa. Siitä huolimatta ajatteli Hanna: köyhän tytön, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei sovi odottaa, että elämä olisi ruusuilla karkeloimista. Ja eihän minulla ole suurempaa hätää kuin monella muullakaan: jos käyttäydyn hyvin ja edistyn ammatissani yhä pitemmälle, niin saan olla täällä, jossa on kotini ja saan työstä toimeentuloni.

Nuoret lukijani, jotka ovat kasvaneet ja varttuneet hyvässä kodissa, huoletonna viettäin päivän toisensa perästä, tuskin voinevat mielessään kuvitella, kuinka paljon nuorella emännöitsijällä oli tehtävää. Me kerromme päivän toimet aamusta iltaan.

Joka aamu nousi Hanna ylös kello neljä, sillä hän eli "vanhaan hyvään aikaan", jolloin ymmärrettiin antaa arvoa aikaiselle aamuhetkelle. Hänen tuli pitää huolta, että palvelijat menivät aamuaskareilleen navettaan tai ryhtyivät kehräämään ja karstaamaan. Itse istui hän puolaamaan päivän varalta kutojalle. Palvelijain tultua navetasta täytyi hänen mitata ja kuoria maito sekä laittaa kaikki kuntoon kirnuamista varten. Kello kuusi söi palvelusväki aamiaista, mutta sitä varten tuli emännöitsijän jakaa jokainen muru, antaa jokaiselle osansa maidosta, leivästä ja silakoista, sillä sellainen oli tapa; palvelijain käsiteltävänä ei ollut muuta kuin vettä ja suolaa. Kahdeksalta söi herrasväki aamiaisensa, jossa tavallisesti oli kahvia ja jotakin lämmintä ruokaa. Sekin kulki emännöitsijän käden kautta. Mutta sillä välin piti hänen myöskin huolehtia huoneiden siivoamisesta, muistuttaa unisia ja väsyneitä, tottumattomia tahi huolimattomia palvelijoita yhdestä ja toisesta, panna lakasemaan huone tai pyyhkimään pöly uudelleen. Sitten alkoivatkin jo päivällishommat, ja kun muistaa, että perheeseen kuului seitsemän kahdeksan jäsentä, kahdeksan piikaa ja yhtä monta renkiä, paimenpoika, ruotulaisia ja apueukkoja, niin voi ymmärtää, että siinä oli työtä ruuan valmistamisessa. Kello kaksitoista oli päivällisaika, jonka jälkeen nuorella emännöitsijällä oli lyhyt lepohetki, s.o. hän istui kammarissaan puolaamassa, ompelemassa, paikkaamassa tai jossakin muussa hommassa. Niin kului päivä illallispuuhiin, jonka jälkeen Hannan vielä piti punnita pellavat tai villat palvelijoille seuraavana päivänä kehrättäväksi. Ja ennen levolle menemistään täytyi hänen vielä käydä tekemässä överstinrouvalle tilit päivän kuluessa olleista menoista, ilmoittamassa maidon ja voin tulomäärän, kertomassa, jos lehmä oli poikinut, selittämässä palvelijain käsitöistä ja ruokavarojen kulusta y.m.s. Vasta sitten oli hän vapaa, mutta usein myöskin niin väsyksissä, että hän heti huoneeseen tultuaan riisuutui kiireesti ja vaipui kuin lapsi syvään uneen. Kertomaamme tapaan päivä tavallisesti kului. Mutta usein sattui leipomisia, teurastuksia, suolaamisia, makkarantekoa, pesua, silitystä, marjain puhdistamista ynnä muita ylimääräisiä toimia. Silloin oli nuorella emännöitsijällä työtä kaksin kerroin, hänen piti olla kaikkialla läsnä, ateriain tuli olla valmiina määrälleen ja huonosti keitettyä ruokaa ei ollut hyvä tuoda pöydälle. Viisi minuuttia ennen ruoka-aikaa tuli rouva keittiöön maistamaan ruokaa, ja jos kasti oli liian vetelää, velli liian sakeata tai suolasta, silloin tuli toria ja moitetta. Se tuntui joskus raskaalta, sillä erehtyminen oli harvinaista ja tapahtui ainoastaan muiden liian kiireellisten tointen vuoksi, mutta tuo kunnon tyttö otti moitteet nöyrästi vastaan mielessään miettien: — Herrasväki ei voi syödä onnistumatonta ruokaa, se on luonnollista, ja koska minun velvollisuuteni on pitää huolta sen valmistamisesta, niin ei minun sovi suuttua eikä tuskastua, vaan seuraavalla kerralla pitää ajatukset tiukemmin koossa.

Kuinka paljon parempia ja onnellisempia olisivatkaan ihmiset, jos voisivat nöyrästi tunnustaa vikansa ja puutteensa sekä suostua oikaisuihin.

Kaikki vaivat, kaiken työn, yksinpä moitteetkin olisi Hanna mielellään kärsinyt, jos vaan olisi ollut yksikin ihminen, joka olisi hänen kohtaloistaan huolehtinut, hänestä välittänyt. Mutta semmoista ei ollut. Perheen nuoret tyttäret eivät ensi aluksi näyttäneet huomaavankaan, että hän oli olemassa, hänhän olikin vaan palvelija. Toki kasvoi heidän kunnioituksensa Hannaa kohtaan, kun hän kerran sai tehtäväkseen hienojen pitsien pesun, joka häneltä hyvin onnistui. Tämä kunnioitus oli siinä, että hänelle aina uskottiin pitsien pesu ja kaikki muut vaikeanlaatuiset työt, joita eivät itse tahtoneet tai voineet tehdä.

— Kiltti, hyvä, kelpo Hanna, tee tämä, sanottiin silloin ja sitten: — Kiitos, kiitos, hyvä Hanna. Ja siinä kaikki. Oliko hänen ikävä tai hauska, oliko hän terve tai sairas, kaipasiko hän ystävää, tarvitsiko hän lepoa ja virkistystä uutterassa työssään — sitä ei kysytty. Ja kuitenkin — jos he olisivat viitsineet puhutella häntä hetkenkään aikaa, olisivat he havainneet hänessä ajattelevan tytön, joka ei ollut elämäänsä ummessa silmin viettänyt, olisivat oppineet tuntemaan hänen iloisen, reippaan luonteensa, saaneet ihailla hänen oikeudentuntoaan, vaatimattomuuttaan ja sydämmellisyyttään. He eivät tienneet, että saattoi oppia paljon ilman kirjojakin. Mutta vaikka he olisivatkin oppineet tuntemaan hänen arvonsa, eivät he kuitenkaan olisi hänen kanssaan seurustelleet, eivät pyytäneet häntä sisään kuuntelemaan lukemista tai syömään yhteisessä pöydässä — juuri senvuoksi, että hän oli "vaan emännöitsijä". Heidän mielestään emännöitsijän välttämättä täytyi olla sivistymätön ihminen, jonka harrastukset eivät ylettyneet patoja ja kattiloita ylemmäksi. He eivät ymmärtäneet, että kirjatietojen puute pakottaa köyhän tytön etsimään käytännöllistä työtä ja ennen kaikkea he eivät tunteneet työn kunniaa, vaan luulivat ruuan valmistamisen ja talouden hoitamisen olevan alhaisempaa kuin soittaminen, neulominen, romaanien lukeminen, jota itse tekivät. He puhuivat nenäänsä nyrpistäin emännöitsijän talonpoikaisesta muodosta tarkoittaen sillä Hanna paran turpeata nenää ja tukevaa leukaa, mutta eivät havainneet hänen kirkasta otsaansa, viisaita, iloisia silmiään ja tuota herttaista piirrettä suun pielissä. He vertailivat Hannan työstä rosottuneita ja punottavia käsiä omiin hienoihin ja valkoisiin käsiinsä muistamatta, että Hanna teki vuodessa enemmän hyötyä käsillään kuin he koko elinaikanaan. Kun taloon tuli vierasta, iloista nuorisoa, joka siellä hilpeästi puheli, lauloi ja soitti, sai Hanna hääriä tarjoiluhuoneessa ja ainoastaan ovenraosta tähystellä nuorten riemuisaan seuraan. Se oli tosin aivan luonnollista — Hanna itse parhaiten sen siksi käsitti — — että hän taloudenhoitajana oli velvollinen tehtävänsä täyttämään ja eritoten silloin, kun oli vieraita, vapauttamaan emännän kaikista huolista sekä pitämään huolta, että kaikki oli hienosti ja hyvin valmistettua. Mutta vaikka hänellä oli vapaitakin hetkiä, ei nuorten tyttärien päähän pistänyt pyytää häntä yhteiseen iloon, ja vieraat olisivat varmaankin vetäytyneet hämillään syrjään, jos joku olisi esittänyt heille emännöitsijän. Ja kuitenkin oli Hanna, asiaa ankarasti arvostellen, täysin yhtä sivistynyt kuin monet niistä hupakoista, jotka salissa livertelevät. Hänkin oli käynyt koulua ja ollut säätyläishenkilöiden seurassa; sitäpaitsi oli hänellä luonnostaan selvä järki, joka esti häntä päästelemästä sellaisia typeryyksiä ja puhumasta sellaista roskaa kuin monet nuoret naiset; lisäksi oli hänellä siksi paljon hienotunteisuutta, ettei hän sekaantunut keskusteluun, jota ei käsittänyt, mutta joka puuttuu monelta "sivistyneeltä". Mutta kaikesta tästä ei Hannan isäntäväki tiennyt mitään, sillä he eivät milloinkaan viitsineet tarkemmin tutustua hänen sivistyskantaansa. Hän oli nyt kerran emännöitsijä, jonka sija oli keittiössä tai yliskammarissa, mitäpä oikeutta hänellä oli olla nuori, haluta samanikäisten seuraa, virkistystä ja lepoa. Hänen toimenansa oli keittää, paistaa ja puolata, sitä varten hänet oli otettu, ja siitä hän sai palkan. — Tulee aika, jolloin tällainen kertomus näyttää vääristellyltä ja käsittämättömältä, mutta se on kuitenkin kuva todellisuudesta.

Oli juhannuksenaika, lämmin, vihannoiva, ihana. Syreenit levittivät tuoksuaan, lintuset visertelivät ja sinervä taivas kuvastui järven kalvoon. Odotettiin vieraita juhannusaatoksi, jonka vuoksi talossa oli verrattomasti puuhaa ja häärinää. Vanhinta poikaa, merikapteenia, Augusti-herraa, joksi häntä palvelijain kesken kutsuttiin, odotettiin kotiin. Hän oli ollut poissa lähes kolme vuotta, ja vanhemmat sekä sisaret odottivat häntä ilon sekaisella jännityksellä. Vanha Maija oli juhlaleipiä leipoessaan kertonut Hannalle tästä nuoresta herrasta. Hän tuntui olevan Maijan ja koko palvelusväen suosikki. — Hän on niin iloinen ja herttainen, kertoi Maija, hän puhuttelee meitä kuin vertaisiaan ja jakelee runsaita juomarahoja, se siunattu poika. Ja aina osaa hän tasottaa ja sovittaa kaikki parhaaksi. Jos herran ja rouvan välille joskus sattui pieni niukahdus, oli hän heti leikkisellä, herttaisella mielellään sitä sovittelemassa, eikä armollinen äiti voi häneltä mitään kieltää, niin rakas ja mieleinen on hän tällekin. Niin no — hänhän onkin äidin esikoinen. Överstin mielestä hänen pitäisi mennä naimisiin, mutta nuori herra ei sitä tahdo. Enkä mä sitä ihmettele. Hän on kaunis ja iloinen, että hän varmasti saisi tytön joka sormelleen, mutta siinäpä sitä onkin valitsemista. Kuulin hänen kerran sanoneen isälleen: Rakas isä, sanoi hän, tullessani vanhaksi ja vakavaksi sidotan itseni vaimon esiliinan vyöhön, niin, niin juuri hän sanoi, mutta nyt olen vielä nuori ja näen omin päinkin kulkea. Ja siinä hän oli aivan oikeassa. — Se oli Maijan mielipide asiasta. Hän kieräytti voimakkaasti taikinaansa ja huokasi: — Suokoon Herra hänelle kelpo vaimon.

Nuoren kapteenin piti saada asuttavakseen kaunis huone sivurakennuksessa, mutta sinne tarvittiin uudet seinäpaperit. Nekin oli jo ostettu, mutta verhoilijaa oli mahdoton hankkia tähän hätään. Hanna sai tämänkin tehtävän erään renkipojan avulla toimittaakseen. Hänellä oli kaksi niin erinomaisesti luotua kättä, että mitä ikinä niiden huostaan uskottiin, sen ne suorittivat ja suorittivat hyvin. Niinpä nytkin. Poika liisteröi ja antoi Hannalle, joka tuolilla seisten kiinnitti ne seinään. Samalla hän lauleskeli jotain iloista laulua. Se oli hänen tapansa, sillä se tuotti huvia yksinäiselle. Keittiössä uskalsi hän ainoastaan hyräillä, jottei herrasväki kuulisi, mutta nyt hän arveli olevansa kyllin loitolla voidakseen laulaa rohkeasti. Kuinka kovasti hän joutuikaan hämilleen kuullessaan laulun lopetettuaan takanaan jonkun huudahtavan: — Sepä oli vietävän kirkas ääni! — Hanna kääntyi äkkiä ympäri. Ikkunalla istui vaaleaverinen, iloinen sotilas, jonka hienoilla kasvoilla leikki veitikkamainen ilme. Hanna arvasi vieraan kapteeni Aukustiksi, vaikkei ollut häntä koskaan nähnyt ja hänen vasta huomenna piti saapua.

— Ah — — — h! hymähti kapteeni sivellen miettiväisenä viiksiään. Sitten hypähti hän pihalle jälleen sanoen: — Herrasväki lienee kotosalla?

— Niin, minä tiedän, mutta sattuma toi minut aikaisemmin. Hyvästi!
Sen laulun saat laulaa minulle toisenkin kerran.

Hannan sormet alkoivat liikkua kahta näppärämmin. Huone oli saatava valmiiksi niin pian kuin suinkin, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin seinät olivat verhotut, paperin ja liisterin jäännökset siivotut ja pari piikaa pantu lattiata pesemään. Ennen iltaa oli kaikki siistiä ja puhdasta, koivunlehtiä uunissa ja syreeninkukkia pöydällä.

Herrastalossa alkoi hilpeä kesäelämä. Toinen ilonpito seurasi toista, ensin juhannuskokko, sitten veneretkiä, kävelymatkoja, marjaretkiä ynnä kaikellaisia muita huvimatkoja. Talo vilisi vieraista, ja usein vedettiin esille vanhat perhevaunut, joissa isä ja äiti lapsineen ajoivat naapureita tervehtimään.

Nuori kapteeni oli sieluna kaikkialla. Hän oli oikea taituri soutamisessa, renkaan heitossa, pallonlyönnissä, juoksussa ja tanssissa; hänellä oli kaunis ääni, ja hän soitti sekä pianoa että paimentorvea. Sisaret jumaloitsivat häntä herttaisin katsein. Että silloin oli emännöitsijällä tavallista kiireempää, on helposti ymmärrettävissä. Vierashuoneet oli järjestettävä, pöytä aina katettava tavallista hienommilla ruokalajeilla ja tuon tuostakin laitettava eväitä huvimatkoja varten.

Hannalle ei näin ollen jäänyt huvituksiin aikaa, mutta sitä hän ei vaatinutkaan. Hän, kaupungin lapsi nautti maaelämän sulosta, vaikkei saanutkaan siitä muuta kuin jonkun lempeän tuulahduksen huoneensa akkunasta tai syreenien tuoksua pöydältään sekä sunnuntai-illoin rauhallisen hetken puiston laidekäytävillä. Kapteenikaan ei sentähden ollut häntä sittemmin nähnyt eikä häntä enää muistanutkaan. Mutta eräänä päivänä, jolloin oli päätetty harjottaa moniäänistä laulua, huomautti kapteeni:

— Tähän tarvittaisi hyvä, täyteläinen alttoääni, mutta mistä se saadaan?

— Niin, ei tule tuohesta takkia, nauroi muuan sisarista, Cecilia S— matkusti eilen pois vieden mukanansa oivallisen alttonsa.

— Mutta minäpä tiedän talossa löytyvän aarteen, josta teillä kenties ei ole aavistustakaan, virkkoi veli.

Hetkeen ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes nuorin sisarista sanoi pisteliäästi:

— Näytät todellakin tietävän enemmän kuin me, vaikka olet ollut kotona vain muutamia päiviä.

— Hän ei voi kuitenkaan missään tapauksessa tulla kysymykseen, arveli vanhin sisar.

— Miksei? kysyi veli veitikkamaisesti, toivottavasti hän ei sinua nokeisi, Emiilia hyvä.

— Voisi sattua, vastasi sisar suuttuneena, mutta muut nauroivat ymmärtäen kapteenin puhuvan pilojaan ja tahtovan kiusottaa sisartaan.

— Vaan minä puhun tosissani, sanoi kapteeni, tämä g ja f on teidän mahdoton laulaa, niin että se kuuluisi, mutta äidin emännöitsijällä on erinomainen alttoääni, niin puhdas ja syvä, etten ole kaukaan moista kuullut.

Tytöt alkoivat udella, missä hän oli sen kuullut. Kapteeni kertoi heille, että hän tullessaan kotiin lehtokujalla oli kuullut laulua ja kun hänen sisarillaan oli sopraanoäänet, oli hän arvellut talossa olevan vieraita. Tultuaan sivurakennukseen tirkisti hän alhaalla olevasta ikkunasta sisälle ja näki Hannan seiniä verhoamassa.

— Tuollaisilla ihmisillä ei ole älyä kahden pennin vertaa, isosteli Emiilia olkaansa kohottaen, mutta nuorempi Seliina arveli: — Ei tuo minusta nyt ollut niin vaarallista, kun hän ei laulanut täällä ylhäällä. Muuten on mielestäni turhaa kuluttaa aikaa kiistoihin emännöitsijästä, parempi on alottaa harjoitus. Jos tuo g on meidän mahdoton laulaa, niin Aukusti sen kyllä muuksikin sovittaa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen, istui Hanna eräänä sunnuntai-iltana puiston lehtimajassa. Päivällishommat olivat ohitse, joten hän oli vapaa illalliseen asti. Päivä oli ollut helteinen, erittäinkin hellan edessä seistessä. Sitä enemmän nautti hän nyt levosta, rauhasta ja viileästä ilmasta. Yhtäkkiä ilmestyi kapteeni hänen eteensä. Hän oli kulkenut useissa lempipaikoissaan, joissa lasna oli leikkinyt ja saapui viimein tännekin.

— Ah, täällähän se on laululintukin, huudahti hän iloisesti ja istui penkille Hannan viereen. — Missä olette oppinut laulamaan, neiti Hanna?

— En ole saanut muualla opetusta laulussa kuin kotikaupunkini X:n koulussa, vastasi Hanna.

Kapteeni kyseli edelleen nuoren tytön kotiseudusta, kuinka hän viihtyi täällä y.m. Häntä ihmetytti hänen levollinen, yksinkertainen, miellyttävä käytöksensä, jossa näkyi yhtä vähän hämmästystä kuin mielittelyä. Ja kuta enemmän hän tyttöä puhutteli, sitä enemmän miellytti häntä tämän selvät ja järkevät vastaukset. Kapteeni ei nähtävästi luullut häntä noin kelpo tytöksi. Mutta pian nousi Hanna penkiltä, jätti hyvästi sanoen illallisen kiirehtivän.

— En, ruuatta ei tulla toimeen, mutta onhan minulla sentään vapautta nauttiakseni kesästä niinkuin nytkin täällä.

— Äidillähän on oikein kelpo, emännöitsijä, istuin äsken puhelemassa hänen kanssaan puistossa. Hän on järkevä, herttainen ja sivistynyt tyttö.

— Älä sinä mene istuttamaan tyhmyyksiä tytön päähän, varoitti överstinrouva etusormeaan kohottaen.

— Hän on minun oikea käteni, enkä tahdo, että hänet turmellaan turhamaisuudella ja ylpeydellä.

— Meistä ei ole ollut tarpeellista häntä kovin lähennellä, virkkoi Emiilia kylmästi, moisista ihmisistä sopii pysyä vähän loitommalla, kuinka "järkeviä" ja "oivallisia" nuo sitten lienevätkään. Mutta luulen sen sivistyksen, jonka hänellä arvelet olevan, hupeutuvan muutamiksi romaaneista opituiksi korulauseiksi.

— Hän sanoi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta lukea romaaneja, mutta oli suuresti halunnut jotakin kirjaa.

— Oo, Aukusti, sinähän osaat hänet vallan ulkoa! Mitä hän vielä kertoi? ivailivat toiset sisaret.

— Ei hän kertonut, vaan minä kyselin. Minusta te voisitte silloin tällöin lainata tyttö paralle kirjoja.

— Ei, hyvä veli, sanoi Seliina kauhuissaan katsellen hienokantisia kirjojaan, minä vaan en mistään hinnasta tahtoisi kirjoihini rasvapilkkuja ja kissankorvia.

— Te voitte sanoa mitä tahansa, mutta minua säälittää, ettei ihmisellä, joka lomahetkinään tahtoisi lukea, ole ainoatakaan kirjaa.

— Niin, niin, virkkoi överstinrouva nenäliinaa liehuttaen, jahka sinä saat oman emännöitsijän, niin voit laittaa kokonaisen kirjaston häntä varten. No niin — lienee jo aika ruveta laulamaan.

Ei kellään ollut halua jatkaa keskustelua ja päätökseksi oli pari kaunista ooperasäveltä aivan paikallaan.

Tämän jälkeen puhutteli kapteeni huviksensa Hannaa aina kun tapasi hänet. Sunnuntaisin etsi hän hänet puistosta ja arkipäivinä lasketteli hän pilojaan keittiön ikkunan edustalla Hannan puuhaillessa sisällä, tai tuli hän juomaan maitoa maitokammariin tahikka leipomatupaan lämpymäisiä odottelemaan. Ihmiset tunsivat Aukusti-herran hulluttelut eivätkä sentähden sitä kummastelleet.

— Noin hän pienenä ollessaan minunkin jäljessäni juoksenteli, selitteli Maija, aina pitäisi hänelle olla lämmintä leipää ja maitoa, tuolle siunatulle lapselle.

— Olet aivan liiaksi varomaton, Aukusti. Mitä tyttö tästä arvelee? Sinun tulee muistaa, ettet enää ole mikään pikkupoika. Minun täytyy todella kieltää sinua moisesta sopimattomasta käytöksestä.

— Olkaa huoleti, äiti, hän on kyllin järkevä ymmärtääkseen, että leipä ja maito se minua houkuttelee. Ja minua huvittaa katsella hänen reippaita kokeilujaan sekä hänen kaikkia vaivoja ja vastoinkäymisiä uhmailevaa luonnettaan.

Kapteeni noudatti kuitenkin äitinsä neuvoja hereten vähitellen puhuttelemasta Hannaa, nimittäin — muiden läsnä ollessa. Hän oli hankkinut kirjoja, joiden luuli olevan Hannalle mieleisiä ja osasi tuon tuostakin kenenkään huomaamatta antaa niitä hänelle. Joka sunnuntai-iltapuoli etsi hän tyttöä puistosta ja tapasi hänet joskus muutenkin. Mutta millainen oli tämän kuluessa Hannan käytöstapa? Alussa oli hän ollut hyvin kiitollinen kapteenin osottamasta ystävällisyydestä. Ei yksikään ihminen ollut siihen asti hänen kanssaan sanaakaan vaihtanut, ja kun Hanna oli nuori, kokematon, avomielinen tyttö, oli hän puhellut ja vastaillut aavistamatta kenenkään löytävän siitä mitään sopimatonta. Hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut, että kapteeni olisi häntä etsinyt, sillä siihen nähden oli hän liian vaatimaton, vaan luuli heidän sattumalta toisiansa kohtaavan. Kun kapteeni ensi kerran eräänä iltana toi hänelle kirjan puistoon, huudahti hän kyynelsilmin: — oi, kuinka te olette hyvä! Kirja! Ja hän alkoi heti lukea välittämättä kapteenista, joka hetkisen tyttöä tarkasteltuaan tavallista totisimmin katsein nousi ja loittoni pois.

Hannalla oli, kuten olemme huomauttaneet hyvä luontainen ymmärrys ja selvä katse. Niinkauankun kapteeni ainoastaan toi hänelle kirjoja ja puhui hänen kanssaan vakavista asioista, oli hän tyyni ja selitti kaikki ystävällisyydeksi ja hyvyydeksi. Mutta kun tämä alkoi seurata häntä kaikkialle katsellen häntä omituisin silmäyksin ja laususkellen sanoja, joita saattoi selittää monella eri tavalla, alkoi hän karttaa kapteenia.

Puistossa vaihtoi Hanna alati olinpaikkaa, mutta kapteeni löysi hänet sittenkin. Vihdoin jäi hän huoneeseensa lukien avonaisen ikkunan pielessä. Mutta hänen piti käydä maitokammarissa, jääkellarissa ja aitoissa, jotka olivat koko loitolla asuinrakennuksesta. Hänen täytyi poimia hedelmiä ja vihanneksia puutarhasta, ja silloin oli kapteeni aina läheisyydessä.

Eräänä sunnuntaina lähetettiin Hanna viiden kilometrin päässä olevaan kylään asialle. Hän oli siitä mielissään kuin lapsi, sillä sinne vei yksinäinen, vihanta, vilpoinen metsätie eikä hänellä muuten ollut aikaa käydä kävelemässä. Tämä tapahtui elokuussa. Metsä oli kaikessa kauneudessaan, ja Hanna oli poiminut itselleen soman kukkavihkon metsäkukkasista. Eräässä käänteessä ilmaantui kapteeni äkkiä hänen eteensä. Hanna astui askeleen taaksepäin, mutta tervehti kohta ja lähti eteenpäin. Kapteeni pyörsi ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

— Sanoin kotona lähteväni metsälle, sillä kuulin teidän kulkevan tätä tietä, virkkoi kapteeni vanhaan iloiseen tapaansa.

Hanna käveli äänetönnä katsellen totisena alaspäin. Hänen muuten niin helakka poskensa oli kalpea. Äsken hän oli ollut niin iloinen, poiminut kukkia, hyräillyt ja ihmetellyt luonnon ihanuutta. Kapteeni tarkasteli häntä salaa, yritti puhua pilaa ja lasketella leikkiä, mutta kun Hanna edelleen oli vaiti, alkoi se häntä ihmetyttää.

Äkkiä pysähtyi nuori tyttö, kääntyi päin kapteenia, katsoi häntä kirkkaasti ja terävästi silmiin lausuen:

— Herra kapteeni, te olette ollut minulle sanomattoman ystävällinen, — — — minä pyydän, kääntykää ja antakaa minun mennä yksin.

— Mutta minun täytyy se tietää, ennenkuin palaan, väitti kapteeni puoleksi suutuksissa puoleksi piloillaan.

— Älkää uskoko, herra kapteeni, että minä kuvittelen teillä olevan jotakin hupia minun seurastani, mutta — — — mutta ihmiset ovat niin kärkkäitä kääntämään kaikki pahaksi, ja jos överstinrouva kuulisi sanankaan minusta, suuttuisi hän hirveästi.

Tämän sanottuaan kääntyi Hanna pois kiiruhtaen nopeasti eteenpäin.
Kapteeni jäi hetkeksi häntä katselemaan kummallinen ilme kasvoissa.
Sitten riensi hän tytön jäljestä ja kävellessään jälleen hänen
rinnallaan virkkoi hän:

— Tiedän kyllä ihmisten meistä puhuvan, mutta en siitä välitä. Tulin tänne tänään sanoakseni teille, että rakastan teitä.

Nuoren neitosen poski muuttui valkeaksi kuin lumi, vuolaat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

— Herra kapteeni, sanoi hän päättävästi ja tyynesti, punnitkaa sanojanne. Te ette voi ikinä mennä naimisiin minun kanssani, ette ikinä, sillä minä olen halpa, sivistymätön, köyhä tyttö. — Hän osotti käsiään. — Katsokaa näitä, niillä tehdään ainoastaan karkeita töitä, eivät ne sovi hienoon leninkiin. Ja ajatelkaa sisarianne ja äitiänne, joka teitä jumaloi — — — sehän särkisi hänen sydämmensä. Kuinka minä soveltuisin heidän piiriinsä, minä heidän palvelijansa? Herra kapteeni, olette ollut hyvä minua kohtaan, olen pitänyt teitä jalona, oikeamielisenä miehenä, jättäkää minut älkääkä kanssani seurustelko. Antakaa minun pysyä sillä paikalla, johon Jumala on minut asettanut ja jossa tyydyn olemaan, niin kauan kuin omatuntoni on puhdas. Hyvästi, kiitos ystävällisyydestänne!

Hanna lähti ja nuori mies ei häntä enää seurannut. Kapteeni heitti pyssyn olalleen ja kääntyi kotiin päin allapäin, totinen ilme muuten niin hilpeissä kasvoissa.

Juuri heidän erotessaan tuli vanhanpuolinen nainen metsäpolkua tielle. Hän katsahti tylysti Hannaan ja kiersi salavihkaa herrastaloa kohti. Vaimo oli ennen palvellut herrastalossa, mutta oli Hannan kehotuksesta erotettu epärehellisyyden takia. Hannan palatessa kylästä oli jo hyvin hämärä ja hän peljästyi kovasti kohdatessaan puutarhan portilla mieshenkilön. Se oli kapteeni, joka kuiskasi hänelle:

— En jätä teitä rauhaan, ennenkuin olen voittanut rakkautenne. Kirjoitan teille ja aina kun minulla on virkalomaa, tulen teitä tapaamaan. — Hän poistui nopeasti.

Samana iltana kutsuttiin Hanna emännän puheille. Hän luuli asian koskevan taloustoimia ja jäi levollisena odottamaan määräyksiä. Överstinrouva katsasti häntä tiukasti ja tutkivasti.

— Olen pitänyt teitä kunniallisena ja järkevänä tyttönä, Hanna.
Toivoisin voivani lähettää teidät pois siksi aikaa, kuin poikani
Aukusti vielä täällä viipyy. Eikö teillä ole sukulaisia, joiden luo
voisitte matkustaa?

Rouvan ääni oli kylmä ja ankara. Hanna ensinnä säikähtyi, mutta tyyntyi jälleen ja katseli suoraan rouvaan, kun tämä jatkoi:

— Olen kuullut kerrottavan, että olette antautuneet seurustelemaan ja puhelemaan kapteenin kanssa — olette unohtaneet erotuksen asemassa ja säädyssä?

— En, hyvä rouva, sitä en ole tehnyt, enkä ole koskaan näitä keskusteluja muuna pitänyt kuin ansaitsemattomana hyvyytenä hänen puoleltaan.

Hänen vilpitön katseensa tyynnytti rouvaa ja tytön arvokas esiintyminen vaikutti edullisesti emäntään.

— Sen mielellään uskon. Nuoret miehet ovat tottuneet huviksensa puhuttelemaan neitosia ja — — ja luulen varmasti, ettei poikani, jos hän on jotain sanonut, ole sillä juuri mitään tarkoittanut, mutta — — — tässä nypisteli rouva kuumeentapaisesti kalvosimiaan — hän on niin nuori ja ajattelematon; te tiedätte, että hän on meidän vanhin poikamme, översti ja minä olemme valinneet hänelle vaimon samasta yhteiskunta-asemasta ja säätyluokasta — — —. Ettekö voisi elokuun ajaksi matkustaa äitinne luo? Minä luonnollisesti pitäisin tätä loma-aikana ja maksaisin teille täyden palkan.

— Olen jo muutama tunti sitten päättänyt pyytää eroa, vastasi Hanna väräjävällä äänellä.

— Ei, ei sillä lailla, olen teihin hyvin tyytyväinen, kunhan te vaan joksikin aikaa — — —

— Ei — haluan kokonaan erota. Ei siksi, että olisin tyytymätön, vaan minulla on muita syitä. Minulla ei tosin ole ketään, jonka luo matkustaisin, jatkoi Hanna liikutettuna, vanhempani ovat kuolleet eikä ole minulla sukulaisiakaan, mutta toivon kotikaupungissani sentään tulevani toimeen, kunnes saan toisen paikan.

— No, niin no, pääsi rouvalta helpotuksen huokaus, koska tahtoisitte matkustaa?

Hanna istui. Rouva piirsi joitakuita sanoja paperille, painoi sinettinsä alle ja ojensi sen tytölle. Samalla antoi hän Hannalle rahaa ja hymisi jotain "ikävästä" ja "olojen pakotuksesta."

Hanna poistui hyvästellen. Tänä iltana itki hän katkerammin kuin milloinkaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Mailmaan piti jälleen hänen matkansa, ilman tukea ja turvaa, ilman ystävää ja suojaajia — mutta se ei vielä ollut pahinta. Enemmän itketti häntä se, että ihmiset, jotka kaksi vuotta olivat joka päivä hänet nähneet, saattoivat epäillä häntä lemmenvehkeistä, saattoivat hänet niin julkeaksi, että tunkeutuisi perheeseen, jossa niin selvästi oli osotettu hänen paikkansa. — Mutta reipas mieli sittenkin sai lopulta vallan. Hän pyyhki pois kyyneleet, avasi ikkunan, niin että viileä illanleyhkä sai hivellä hänen hehkuvia poskiaan.

— Miksikä itkisin; niinkauvankun minulla on kaksi tervettä kättä, voin ansaita leipäni niin hyvin muualla kuin täällä. Mitä taas epäilyksiin tulee, tuntuu tämä kovin ikävältä, mutta jos omatuntoni on puhdas, ei ole minun syytä sillä mieltäni samentaa. — Ja rivakasti kuten ennenkin kokoili Hanna tavaroitaan hiljaa hyräillen.

Varhain seuraavana aamuna koko talon vielä nukkuessa istui Hanna vihanneskuormalla, jota muuan renki lähti viemään lähimpään kaupunkiin, ja jätti sen talon, joka jonkun aikaa oli ollut hänen kotinansa. Hänen kasvoillaan oli sama entinen reipas, tyytyväinen ilme, niissä ei näkynyt jälkeäkään yöllisestä itkusta. Ainoastaan silloin, kun hän sanoi hyvästi vanhalle Maijalle ja parille nuoremmalle palvelustytölle, jotka olivat olleet hänelle ystävällisiä, ja jotka nyt vuodattivat kyyneleitä, ilmestyi surun voittoinen piirre hänen ystävällisille kasvoilleen. Niin lähti hän tietämättä, mistä kotinsa löytäisi, mutta täynnä toivoa, uskallusta, luottamusta.

Ensimmäisen onnistumattoman yrityksen tehtyään luopui Hildur Jonsson näyttelijäuraltaan. Tämäkin osotti häneltä puuttuvan todellista synnynnäistä taipumusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa olisi hän ilomielin ottanut vastaan muistutuksia, uutterasti työskennellyt edistyäkseen, luopumatta menestyksen toivosta, vaikkei ensi yritys onnistunutkaan, sillä ei ole kukaan seppä syntyissään.

Setä Janne tosin ehdotti, että hänen lemmittynsä "nolaisi tuon nurkkatirehtöörin menemällä Helsinkiin ja kohoomalla siellä primadonnaksi", mutta Hildurin teaatteri-into oli laimennut ja hän lohdutteli setäänsä sillä, että hänestä nyt nähtyään, "mitä kulissien takana tapahtuu," oli viisainta jättää koko tuuma siksensä. Se vaikutti rehelliseen huonekalutehtailijaan ja vielä enemmän tämän eukkoon, joka päätään pudistellen arveli, että hän aina oli peljännyt "tuon teaatterijoukkion olevan hiidestä kotoisin" ja että hän oli iloinen, kun ei Hildur enää sinne mielisi. Niin siitä selvittiin, mutta Hildurin sydäntä kaiveli vielä kauan tuo kärsitty tappio, ei senvuoksi, että hänen piti tukahuttaa näyttelijähalunsa, vaan siksi, että tapaus oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, joiden hän arveli hänelle makeasti nauravan.

Tämän jälkeen hautoi Hildur yöt päivät päässään, mihin hän ryhtyisi puhdistuakseen häpeästä. Hän mietti ja mietti keinoja, jotka näyttäisivät hänet oikeassa valossa, sillä siitä hän oli vakuutettu, että jotain suurta ja erinomaista hänestä piti tulla.

Eräänä aamuna oli Hildurille käynyt selväksi, että hänestä piti tulla kirjailija. Niin — nyt hän hämmästyttäisi noita pikkumaisia kaupunkilaisia kirjoittamalla romaanin. Ja kun sanomalehdet sitten kilvan kiittäisivät sitä, ja kirjaa leviäisi tuhansia kappaleita muutamassa päivässä, silloin he saisivat vasta nähdä, mikä hän oikeastaan oli, ja iloita siitä onnesta, että saivat asua kuulun kirjailijan syntymäkaupungissa. Hildur uneksi jo suunnattomasta kunniasta ja kuuluisuudesta, ennenkun oli kirjoittanut romaaninsa ensimmäistä sanaakaan, ennenkuin oli tutkistellut, oliko hänellä taipumusta ja kyllin tietoja tällaisen tuuman toteuttamiseen. Mutta hänen oli alkaminen. Ensin osti hän kirjan paperia, mustetta ja kynän ja istui sitten huoneeseensa kovasti varoittaen, ettei kukaan saisi häiritä häntä. Mikä pantaisi romaanin nimeksi? "Nuoren tytön elämäntarina." Ei, se oli niin tavallista. "Kuningas ja orja." Ei. "Nuoren miehen sydänveri." Ei. "Kaksi kilpailijaa." Ei. Hildur vaivasi hyvän aikaa päätään; vihdoin keksi hän sopivan. "Kamala ennustus." Se kuului niin salaperäiseltä, niin "jylhän kauniilta." Nyt piti saada nimi sankarille ja sankarittarelle. Hildur poimi muististaan kaikista runollisimpia nimiä: Ossian, Roderik, Adelbert, Heribert, Osvald, Angelika, Adelgunda, Aimée, Lavinia, Oinesima y.m. Tulos oli: Astolf Stjernsporre, kreivi ja Alida Rosenfalk — ikivanhaa aatelia olevan rikkaan linnanherran tytär. — Näin oli asian vaikein kohta ratkaistu, nyt ei enää tarvittu kuin sisällys. Se kävi kuin hihnoilla. Helppohan oli saada kokoon liikuttavia kohtauksia kyyneleineen, rakkausseikkailuja kuutamossa y.m. Romaani vilisi vaan pohjattomista rotkoista, noita-akoista, turnauksista, myrkkypulloista, tikareista, vaaleista ja tummista kutreista. Kaikki tämä oli Hildurille päivän selvää, sillä mitään muuta kuin tällaista ei hänen päässään ollutkaan; tätä hän oli imenyt ja ahminut ensin Jannen romaanivarastosta ja sitten kaupungin kirjastosta lainaamistaan kirjoista. Kirjoittaminen kesti kuitenkin moniaita viikkoja, sillä romaanista piti tulla pitkä, kolme neljä nidosta kauniissa kansissa. Jotta kertomus pitenisi, täytyi sankarin tuon tuostakin kuolla ja sitten jälleen jollakin kummallisella tavalla herätä; sankarittarella taas oli usein keuhkotauti, niin että hän "riutuneena odotti kuolemaa puutarhan yksinäisellä käytävällä", mutta sitten hän parani jälleen, kierteli maita mantereita puettuna milloin ritariksi, milloin noita-akaksi tai maalaistytöksi kulkien monien seikkailujen kautta. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei Hildur ollut tehnyt ja hänen täytyi usein lukea pitkät pätkät alusta muistaakseen, mitä oli kirjoittanut, jotteivät kuolleet henkilöt enää esiintyisi.

Setä Janne, joka kaipasi Hilduria, etsi häntä aina tehtaasta tultuaan kaikkialta kysellen eukolta, mitä sillä tytöllä oikeastaan oli tekeillä. Eukko sitä ei tiennyt, hän oli vaan kieltänyt lapsia menemästä Hildurin huoneeseen, koska tämä oli pyytänyt olla häiritsemättä. Setä Janne hiipi silloin varpaisillaan ja tirkisti oven raosta huoneeseen. Sitten tuli hän takaisin kasvoissaan kirkas loiste ja virkkoi täti Riikalle salaperäisesti:

— Hän kirjoittaa. Se tyttö tulee vielä tekemään jotakin suurta, sen saat nähdä, Riika. Me kumpikaan emme kykene sitä ymmärtämään. Mutta olen suuresti utelias sitä näkemään.

Ja setä Janne kolusi edes takaisin salin lattialla, paukutteli sormiaan ja hyräili hyvillään.

Päivällispöydässä tarkasteli hän Hilduria salamyhkää tehden pilaa tämän kotiarestista. Tyttö hymyili salavihkaan.

— Voisihan tuota paperia nyt sentään hiukkasen saada tähystellä, virkkoi setä viimein.

— Niin, nähkääs setä, eihän siinä mitään salattavaa ole, arveli
Hildur, minä kirjoitan.

— Niin, niin, kirjoitat kyllä, mutta mitä? Siinäpä se juuri piilee pulma. Ei kai se liene sanomalehtiäkään — — —, vai lieneekö kuitenkin? tuumaili hän kasvoissaan ilme, kuin olisi hän keksinyt hyvinkin nerokkaan selityksen.

— Enkö minä sanonut, että jotain erinomaista se oli, huudahti hän hämmästyksestä tuijottaen, sitten jatkoi hän kyynelsilmin: — Niin niin, tyttöseni, jospa isäsi olisi saanut tämän nähdä ja iloita. Mutta Herra ei nähnyt sitä hyväksi. No, koska se tulee valmiiksi?

— Eukko kulta, kuinka voit noin tyhmästi kysyä, oikaisi mies, kirjaa tietysti myödään ympäri maata. Jaa, siitä kertyy sievät rahat, Hildur. Niin, sinä olet tähti tyttöjen joukossa, se olet ollut syntymästäsi asti. No, mikä on romaanisi nimi?

— Uh, sehän on niin hirveätä, että oikein jo karmii selkäpiitäni.
Mistä oletkin moisen nimen keksinyt?

— Jaa, sellaisia nimiäpä ei kasvakaan kaikkien kallossa, ylvästeli setä hyvillään omasta sukkeluudestaan.

Levottomina sitä sitten odotettiin tuota suurta päivää, jolloin romaani olisi valmis. Hildur oli luvannut lukea sen ennen painattamista sedälle ja tädille, joka seikka luonnollisesti oli heille suuri kunnia. Tyttö oli pyytänyt, että asia vastaiseksi pidettäisi salassa, mutta setä Janne ei malttanut olla ylvästelemättä veljentyttärestänsä eikä iloisissa seuroissa kertomatta luotettavalle ystävälleen tuosta suuresta salaisuudesta, joka ystävien ja taas näiden ystävien kautta levisi yhä laajemmalle. Ei niin muodoin sovi ihmetellä, että osa kaupunkilaisia ihmetellen katselivat Hilduria hänen kulkeissaan pitkät aaltoilevat kutrit hartioillaan pitkin katuja, mutta toiset silmäilivät häntä epäilyksen sekaisella hymyllä. Mutta Hildur ajatteli: — Niin, niin — odottakaa vielä hetkinen, niin jopa korotatte minut pilviin ja pidätte suurena suosionosotuksena kuulua minun seurapiiriini.

Kun setä Janne eräänä iltana istua rehenteli nahalla päällystetyssä nojatuolissaan piippuaan poltellen, ja täti Riika istui pellavia kehräämässä lasten leikitellessä lattialla, astui Hildur ylväänä sisälle suunnaton paperipinkka kainalossa sanoen nyt olevansa valmis lukemaan romaaniansa. Setä Janne tempasi piipun suustaan.

— No jopa nyt jotakin. Kas niin, istuppa nyt tähän sohvaan ja laske paperit pöydälle. Äiti, hanki sinä pari talikynttilää noiden tuikkiaisten sijaan, kyllä minä tässä pidän huolta niistämisestä, jottei sinun Hildur, tarvitse keskeyttää. Pitäkää suunne siellä, tenavat, ja sinä Sohvi-Maija, pane pois katkismus ja tule tänne istumaan, niin saat kuulla jotakin kaunista. Ja te pahaset siellä, heretkää teuhaamasta taikka saatte maistaa Janne Jonsonin kepistä. Sinäkin äiti voit hyvästi työntää loukkoon tuon surisevan rukkisi ja ottaa sukankutimesi. Kas noin — tuolla tulee Lundström, astu sisään, Hildur tässä lukee pienen kappaleen eräältä tuntemattomalta kirjailijalta — — — ha, ha, ha, niin, ei saa olla utelias, Lundström, paina puuta, paina puuta. — Lundström istui ujosti erään tuolin kulmalle, setä Janne sytytti jälleen piippunsa, täti Riika kalisteli hiljalleen sukkapuikkojaan ja kaksitoista vuotias Sohvi-Maija istui ompelemassa silloin tällöin tähystäin aralla ihailulla serkkuansa. Niin se alkoi.

— Mitäs siitä arvelet, Lundström? Eikö se jo haiskahda ruudilta, vai? Vaan anteeksi, en enää toistamiseen sinua keskeytä. Mutta kuules, käykö se ennustus toteen?

Yksinkertaisiin, oppimattomiin vaikutti mahtavasti pöyhkeilevä kieli ja suuri joukko tuon tuostakin esiintyviä käsittämättömiä, eriskummallisia tapauksia, vaikkeivät monasti ymmärtäneet hitustakaan sotkuisesta kertomuksesta, vaan täytyi lukijan vähän päästä keskeyttää antaakseen valaisevia selityksiä. Niin paljon he toki ymmärsivät, että pysyivät ankarassa jännityksessä, ja kun tuli levolle menemisen aika, löi Janne Jonson jykevää nyrkkiään pöytään vannoen, ettei koko avarassa mailmassa löytynyt parempaa romaania, niin paljon oli siinä hirmuisuuksia.

Täti Riika oli kahden vaiheilla siitä, eikö ollut synti antaa ihmisen toisensa jälkeen kuolla. Mutta setä Janne vastasi, että hän puhui parhaan ymmärryksensä mukaan. — Sehän on kaikki vaan kokoonsotkettua. Hyvä Jumala kyllä näkee, että tuo murhaaminen tapahtuu ainoastaan paperilla eikä koskaan todellisuudessa. Mutta, Hildur, mistä hiidestä olet kaiken tuon keksinyt, sitä en ole mies selvittämään. Vaikka minut tapettaisi, en saisi moista aikaan. Siinä kertoilee hän linnoista ja ritareista aivan kuin olisi niissä piireissä syntynyt, ja naiset laskettelevat runoja kuin vettä vaan.

Täti Riika kuivasi silmiään arvellen sen kauttaaltaan olleen kaunista, mutta että hän eniten piti siitä kohdasta, jossa nuori Alida valkeassa yönutussaan kultakutrit hajalla linnankirkon kylmällä lattialla polvillaan rukoili lemmittynsä puolesta. — Hän on aivan selvänä silmien edessä ja tekisi mieli heittää saali hänen hartioilleen, jottei kylmettyisi kylmänä syysyönä.

Iloa, ylpeyttä ja toiveita sykkivällä sydämmellä meni Hildur sinä iltana levolle, ja suloisia olivat unelmat. Lukemista kesti monta iltaa peräkkäin, sillä yksinkertaisessa käsityöläisperheessä ei valvottu pitkältä iltaa, ja päivät oli setä tehtaassa ja täti taloushommissa.

Kun romaani oli loppuun luettu ja runsailla kiitoksilla palkittu, meni Hildur kaupungin ainoan kirjakauppiaan luo.

— Kuinka hän voisi maksaa siitä sen arvon, sitä en ymmärrä, arveli setä Janne.

Hildur astui kirjakauppaan tuiki varmana asiansa menestyksestä. Hänen takanaan seisoi hänen serkkunsa Fille Jonson, joka oli suostunut papereita kantamaan. Joitakuita kaupungin nuorista herroista oli paraikaa kirjakaupassa, joka samalla oli jonkinmoinen sanomalehti- ja lukuhuone. He katselivat ihmeissään nuorta tyttöä. Hildurin se hiukan hämmensi, mutta rohkeasti astui hän kuitenkin pöydän luo. Siellä seisoi kirjakauppias, pieni, punakka ja iloinen vanhapoika, jolta Hildur koulutyttönä oli ostanut kirjoja, paperia ja kyniä.

— Hyvin mielellään, vastasi kauppias hiukan kummissaan ja pyysi kohteliaasti kumartaen Hilduria astumaan sisälle. Hildur viittasi serkulleen ja otti tältä paperit.

— Se on muuan kyhäämäni romaani ja tulin kysymään, tahtoisitteko ostaa sen minulta.

— En voi sitä niin tarkalleen sanoa, vastasi Hildur hämillään, kun ei tiennyt, paljonko piti pyytää. — Ehkä määrättäisi palkkio arkilta.

— Varjelkoon! huudahti kauppias niperrellen kynää korvansa takana. — Siihenhän menisi puolet vuosituloistani. Tässähän on enemmän arkkeja kuin suurimmassa sanakirjassa. — Hän selaili paperipinoa, luki kappaleen sieltä toisen täältä, katseli alkua ja loppua, pudisti joskus päätään ja näytti olevan ymmällä. Hildurin luottamus alkoi raueta — Mitä, jospa ei hän kykenisikään sitä ymmärtämään, tuollainen maalaiskirjakauppias.

— Menkää kotiin ja tulkaa hieman vanhemmaksi, pikku ystäväni, tutkikaa ahkerasti historiaa ja — — — ja — — oikeinkirjoitusoppia ja ruvetkaa sitten uudelleen kirjoittamaan, mutta älkää suinkaan romaania, vaan ensin jotakin pientä kertomusta. Sitten voimme nähdä, mitä tästä syntyy.

Fille katsoa töllötti siinä suu selällään. Hän tuli siihen käsitykseen, ettei kirjakauppiaalla ollut kyllin rahaa lunastaa papereita. Näin hän kertoi kotonakin isälle ja äidille, ja suurin muuta eivät kaupunkilaisetkaan saaneet tietää tästä matkasta, sillä Hildur vältti itsepintaisesti selvityksen antamista sanoen vaan, että kirjakauppias ei tahtonut ottaa romaania. Mutta tultuaan huoneeseensa viskasi Hildur vihoissaan nuo suurta vaivannäköä maksaneet paperit uuniin, jossa iloinen takkavalkea räiskyi.

— Mokoma, hävytön, typerä mies kehottaa minua lukemaan historiaa ja oikeinkirjoitusoppia! Enkö minä ole lukenut historiaa koulussa?

Synkät aatokset täyttivät tyttöparan mielen, kun hän katseli liekehtiviä papereita. Mihin hän nyt ryhtyisi? Äkkiä välähti hänen päässään itsemurhan ajatus, ja hän kuvitteli jo mielessään, minkälaista kummastusta se herättäisi, kuinka ihmiset tulisivat katsomaan häntä, kun hän valkeissa kääriliinoissa paareilla lepäisi pitkät kutrit kaareillen kuolonkelmeiden kasvojen ympärillä. Mutta sitten muuttuivat aatokset jälleen valoisemmiksi, hän koettaisi sentään vielä elää jonkun aikaa, kuka tietää, mitä hänestä vielä koituisi. Ehkä joku kummallinen onnen sattuma ohjaisi tänne jonkun kreivin tai prinssin, joka ryöstäisi hänet mukaansa taikka pyytäisi suorastaan setä Jannelta hänen kättään, veisi hänet ällistyneen kaupungin ihmetellessä suurella loistolla ja komeudella linnaansa, jossa hän silkkiä kullalla kirjailisi ja kannelta helkyttelisi, sillaikaa kun hänen miehensä ratsastelisi haukalla metsästämässä. Tämä aatos lohdutti haaveilevaa tyttöä. Hän vietti tästä lähtein aikaansa joko pitkissä romaaniunelmissa, joissa hän itse oli sankarittarena tahi kirjoittamalla surujen ja huolien uurtamaa elämäkertaansa. Tämän elämäkerran hän sitten lahjoittaisi setä Jannelle, joka hänen kuolemansa jälkeen toimittaisi sen painetuksi.

Setä ja täti olivat syvästi huolissaan nähdessään lemmikkinsä tuntikausia istuvan mietteisiinsä vajonneena ja pelkäsivät jonkun suuren surun häntä painavan.

— Ehkä hän sittenkin pitää Lundströmistä, virkkoi täti Riika erään kerran miehelleen.

— En jaksa kuunnella moista hullutusta, vastasi Janne Jonson kiukuissaan. — Hänkö nyt pitäisi tuollaisesta sivistymättömästä miehestä — ja mitä suremista siinä olisi? Eihän tytön tarvitsisi muuta kuin kerran sormellaan viitata, niin mies jo olisi hänen. Ei, — se romaanihan se vaivaa. Minä haluaisin ottaa sen kerta mukaani ja mennä siitä puhumaan kirjakauppiaan kanssa.

— Mutta ukko kulta, hänhän on tungennut sen tuleen. Sohvi-Maija sai vaan osan siitä hiiltyneenä pelastetuksi.

Nuo herttaiset ihmiset tekivät kaikkensa ilahuttaakseen ja hemmotellakseen Hilduria. Entä Hildur?

Niin — hän piti sitä aivan luonnollisena, antoi heidän vaalia ja hoitaa itseänsä panematta omalta osaltaan rikkaa ristiin. Täti Riika ompeli, pesi ja paikkasi hänen vaatteensa ja laittoi, mikäli varat myönsivät, Hildurin mieliruokia päivälliseksi. Setä Janne osti hänelle uusia leninkejä, hattuja, romaaneja ja helyjä. Ja pienet orpanatkin häntä kilvan palvelivat. Hildur ompeli ja virkkasi omiksi tarpeikseen, lueskeli ja kirjoitteli. Ei hänen päähänsäkään pistänyt osottaa kiitollisuutta kaikesta siitä hyvyydestä, jota hän pienestä pitäin oli nauttinut, hoitamalla lapsia tai auttamalla tätiä käsitöissä. Ei, Hildur elikin kokonaan unelmien mailmassa, jossa ei ole rukkia, ei lapsia eikä patoja, ja siksi hän kulkikin sokean tai unessakävijän tavoin elämänsä halki.

En ole vielä oppinut uskomaan, että olen emäntänä Lehtolassa, että minulla on mies ja talous, palvelijoita ja omaisuutta. Kaikki kävi kuin varjoa kääntäen, ohjaton Amor sinkautti nuolensa lapsellisen, vallattoman Liinan, tuon isän silmäterän ja äidin lemmikin sydämmeen kääntäen kaikki aivan toiseksi. Enhän oikeastaan aikonutkaan mennä naimisiin, ainakin piti sen jäädä siksi kuin yksinäisenä ja vanhana väsyisin poikamaisiin kujeihin. Mutta toisinpa tuo kävi. Kukapa saattoikaan olla rakastumatta Artturiin? Hän on niin kelpo mies, hyvä, jalo, voimakas ja järkevä, niin ihmeen sopiva tukemaan tällaista lapsellista, ymmärtämätöntä ja kokematonta tyttöhuitukkaa. Isä ei olisi minusta luopunut; hän kysyi hiukan tyytymätönnä, olinko jo kyllästynyt isään ja äitiin, oliko minulla niin kauhea hätä kiinnittää itseni ensimmäiseen mieheen, mikä tielle sattui, mutta kun hän havaitsi, kuinka syvästi Artturia rakastin ja kun vakuutin alati hellyydellä muistelevani rakkaita vanhempiani, niin hänkin suostui. Äiti käyttäytyi toisin. Oi, sinä rakas, lempeä äiti! Luulinpa, että kaikki äidit mielellään suovat tyttäriensä joutuvan naimisiin, niin sydäntä särkevältä kuin ero tuntuukin. He ovat niin käsittämättömän uhrautuvia. He eivät muuta toivo kuin tyttärensä onnea, he ovat peloissaan, että nuo rakkaat lapset yksin mailmaan jäätyään tulevat turvattomiksi, siksi he nurisematta heistä luopuvat. Niin teki minunkin äitini. Hän painoi minua itkien povelleen, mutta virkkoi samassa Artturille: "Vie hänet kerallasi ja tee hänet onnelliseksi!" Näytti siltä, kuin olisi isä epäillyt, ettei Artturi oikein käsittäisi sen aarteen arvoa, jonka hän oli löytänyt, sillä ukko kuvaili avujani, useinpa minun läsnäollessani, niin että häpeissäni juoksin tieheni — mutta Artturia se näytti huvittavan. Äiti ei minua niin viljalta ylistellyt, antoi sen sijaan tuhansia varovaisuussääntöjä terveyteni varalta. Äiti parka, hän on kadottanut niin monta rakastettua lasta, ei arvaa hän luottaa helakoihin poskiini eikä todellakin hyvään terveyteeni. Lyhyt kihlausaika oli ihana kuin paisteinen päivä, houkuttelin Artturin aina kerallani mäille ja metsiköille, olimme kuin kaksi pienoista lasta. Morsiuskiireistä en mitään tiennyt, sillä äiti ei hennonnut viimeisinä päivinä rasittaa minua ompelemisella arvellen sitäpaitsi itse tekevänsä kaikki paremmin kuin minä, mikä onkin aivan totta. Mutta kuinka minun on tekeminen tästä lähtien tarvitessani uusia vaatteita, sitä en todellakaan tiedä, lienee matkustettava kotiin äidin luo, tai äidin tultava tänne. Mutta sinnepä onkin vielä aikaa ja kyllä hätä keinon keksii. Kykeneväthän muutkin rouvat ompelemaan vaatteensa, kenties se taito seuraa rouvanarvoa. — Olen ollut naimisissa jo lähemmä pari kuukautta, ja tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä vaan kihlausajan jatkoa. Lehtola on erinomaisen kaunis paikka, yksi Suomen tuhansista järvistä uurtelee sen rantaa. Ei se ole mikään herrastalo linnamaisine rakennuksineen ja vilkkaine liikkeineen, vaan rauhaisa, miellyttävä maalaistalo, jossa on yksikerroksinen, punaseksi maalattu asuinrakennus neliskulmaisine ikkunoineen ja taittokattoineen. Täällä on hevosia, lehmiä, lampaita, porsaita ja kanoja, joista on minulle niin paljon hupia; Artturi on minulle kertonut, kuinka monta niitä on ja paljonko niistä on tuloja, mutta sen olen jo unhottanut. Hän on myöskin kuljettanut minua niityillä ja pelloilla, sillä hän on taitava maanviljelijä, mutta minä tietämättömyydessäni ymmärsin hyvin vähän kaikista hänen selityksistään ja kuuntelin mieluummin lintujen laulua ja sirkkain sirinää. Hauskimmalta tuntuu kuitenkin, kun Artturin kera soutelemme tai kalastelemme järvellä, kiertelemme metsiä taikka viemme kahvia heinäväelle. Artturin täytyy silloin pitää minua kädestä, etten arvokkaisuuteni unohtaen heittäisi kuperkeikkaa lemuavassa heinässä, niinkuin muinen kotona tein. Kunnon isääni ja hellää, herttaista äitiäni kaipaan usein ja monta kyyneltä on se jo silmästäni pusertanut. Asumme lähes viidenkymmenen peninkulman päässä entisestä kodistani, eikä ole siis meidän helppo tavata toisiamme. Kyllähän me olemme kirjevaihdossa, mutta sekin on niin lyhyttä ja vaillinaista. Senvuoksi olen päättänyt kirjoittaa jotain päiväkirjan tapaista ja lähettää sen äidille, jotta hän saisi tietää, mitä täällä puuhailemme, mitä mietin, tunnen ja ajattelen.

Hauskalta tuntuu pitää emännöitsijää, kun ei itse osaa mitään, mutta tuottaa se joskus ikävyyksiäkin. Justiina matami on hoitanut Artturin taloutta monta vuotta ja jumaloitsee häntä. Siksi lieneekin mustasukkainen minulle. Hänen kasvoillaan oli niin hapan ilme, kun hän ensi kerran minua tervehti, että minua oikein pudistutti, sillä siellä kotona piti väki niin paljon minusta. Artturi rauhoitteli minua vakuuttaen, että Justiina oli matamien parhaita, rehellisyys, ahkeruus ja säästäväisyys ruumiutuneina ja ettei tuo kasvojen sävy suinkaan pahaa tarkoittanut. Enkä hänen toimiansa ensi aikoina suurin tarkastellutkaan, sillä minulla oli kyllin puuhaa kotoa tuotujen korujeni ja helyjeni järjestelemisessä ja sijoittelemisessa, ja paljon kului aikaa kävelyihin ja keskusteluihin Artturin kanssa. Ensimmäisenä aamuna tuli Justiina kysymään, mitä rouva halusi päivälliseksi. Rouva oli puhkeamaisillaan nauruun. Voi tätä mailmaa! Minäkö määräisin päivällisestä! Etten sanoisi tyhmyyksiä, pyysin matamia laittamaan, mitä itse parhaaksi katsoi ja mistä tiesi Artturin pitävän. Lisäsin vielä, että hän, joka niin kauvan oli ollut talossa, tunsi sen asian paremmin kuin minä. Tämä näytti häntä miellyttävän, sillä hapan sävy suli hymyilyksi. Hän keikisti ja meni matkaansa eikä ole senjälkeen päivällisestä kysellyt. Kun kerroin tämän Artturille, tuli hän totiseksi ja sanoi:

— Niin ei sinun olisi pitänyt menetellä. Sinä olet sentään oleva emäntä talossa, Justiina täyttää vaan sinun käskyjäsi.

— Mutta Artturi, en ymmärrä hitustakaan taloudesta, vastasin, ajattele, jos antaisin aivan nurinkurisia määräyksiä. — Artturi suuteli minua nauraen:

— Se on totta, lapsihan vielä olet. Olkoon Justiina meidän kaitsijamme, huvittele nyt ja perehdy ympäristöösi, mutta pistäydy joskus keittiön puolelle katsastamaan matamin laitoksia, se luullakseni ilahuttaisi eukkoa, sillä hän on hyvin ylpeä järjestämistaidostaan.

Muuanna sateisena päivänä, jolloin Artturi oli matkustanut kauppa-asioilleen, menin katselemaan keittiön puolista taloamme. Siellä vallitsi todellakin erinomainen järjestys, sekä matami että molemmat palvelustytöt näyttivät ahkerilta ja toimekkailta. Justiina seurasi minua hieman epäröivin katsein ja kysyi, oliko rouvalla jotakin sanottavaa. Vastasin aikomukseni ainoastaan olevan silmäillä hiukan ympärilleni ja että Artturi oli kiitellyt hänen säännöllisyyttään. Matami näytti hyvin tyytyväiseltä, kertoili tarkalleen, missä oli palvellut ja oppinsa saanut, kuinka hän katsoi velvollisuudekseen pitää hyvää huolta muiden tavaroista y.m.s. Sitä oli ikävä kuunnella, ja olin iloinen istuissani jälleen omassa pienessä ja valoisassa huoneessani hupainen kirja kädessäni. Saimme aina hyvän päivällisen ja oikeaan aikaan, elimme, niinkuin olen aina elänyt, kuin "taivaan linnut ja kedon kukkaset." — Kun sitten saapui elokuu, arveli Artturi, että minun pitäisi opetella marjojen hilloamista, vihannesten kuivaamista ja muuta sellaista. Muistuivat silloin mieleeni herttaiset marjanpuhdistusajat siellä kotona, sitasin esiliinan vyötäisilleni ja menin kyökkiin. Tuntui siltä kuin olisi matami peljännyt minun varastavan häneltä taidon tai tempaavan ohjakset hänen käsistänsä, sillä hän oli äreä ja nyrpeä, heitteli ja työnteli astioita, ja kun kysyin, saisinko häntä auttaa marjain perkaamisessa, vastasi hän aina ennenkin itse peranneensa ja toivoi sen nytkin tekevänsä, mikäli minulla oli häneen luottamusta. Kiiruhdin ilmoittamaan, ettei sitä suinkaan puuttunut, mutta että halusin saada oppia. Silloin pillahti Justiina itkuun ja kysyi, olinko havainnut hänessä epärehellisyyttä tai olinko muuten häneen tyytymätön, koska mielin lähettää hänet pois. Vakuutin hänelle, etten ollut sinnepäinkään ajatellut, mutta hänestä täytyi sen olla tarkoituksena, koska minä itse tahdoin perehtyä taloudenhoitoon. Koetin selittää ja lohduttaa niin hyvin kuin taisin, mutta se ei auttanut. Ja osottaakseni, että täydellisesti luotin hänen taitavuuteensa ja rehellisyyteensä, menin pois jättäen hilloamisin sille palkalleen. Olin hyvin kiukuissani; en ole tottunut kieroihin katseihin, valitusvirsiin ja väärinkäsityksiin, niin ei äiti koskaan tehnyt — siellä kotona on pelkkää päivänpaisteita. Mitä minä hillosta ja vihanneksista. Jos en sitä voi oppia ilman toraa, pitkiä puheita ja selityksiä, niin olkoon oppimatta. Ja mitäpä se kannattaisikaan, kun on kerran tuollainen vanha kunnon emännöitsijä. Ei, rauhaa haluan, iloinen tahdon olla itse ja nähdä muut iloisena, ei liene hillo tärkeintä mailmassa!

Matami alkaa käydä aivan sietämättömäksi. Joku aika sitten oli Artturi sairaana. Lähetin noutamaan lääkäriä, hankin rohtoja ja hoidin häntä parhaani mukaan. Mutta matami ei sallinut minun sitä tehdä. Teeskennellen syyksi vähäisiä voimiani, jotka eivät kestäisi yövalvontaa ynnä muuta, osasi hän aina työntää minut syrjään ja itse astua sijalleni. Artturi kielteli minua myöskin rasittamasta itseäni vakuuttaen matamin ennenkin häntä hyvin hoitaneen. Mutta minä olen itsepäinen, niin usein kuin mahdollisia istuin sisässä, seurasin kelloa ja muutin kääreitä. Matami oli tähän asti aina valvonut yöt, mutta erään yön päätin minä valvoa. Kun kaikki oli yön varalta järjestetty, otin kirjan ja istuin yölampun ääreen lukemaan. Kello yksitoista oli Artturin määrä saada rohtoja. Mutta minun, joka olen tottunut menemään levolle, kuten hyvät lapset ainakin, kello yhdeksän, tuli pian kamalasti uni, kirjaimet pyörivät silmieni edessä — minä nukuin. Herättyäni löysin kirjan lattiasta, lamppu paloi himmeästi ja katsoessani säikähtyneenä kelloa oli se puoli kaksitoista. Hiivin varpaisillani vuoteen ääreen. Artturi oli hereillä ja matami seisoi vieressä, Jumala tiesi millä tavalla lie pujahtanut sisälle, lämmittäen hänen jalkojaan lämpimillä kääreillä. Vanhassa höllykässään, hiukset tummissa suortuvissa oli hän kuin kummitus taikka noita katsahtaissaan minuun terävillä ruskeilla silmillään. Minua sekä harmitti että hävetti ottaissani pullon antaakseni rohtoja sairaalle. "Hän on jo nauttinut, sanoi matami, täsmälleen kello 11 annoin hänelle, ja rouva nukkui niin ihmeen makeasti", lisäsi hän pilkallisesti naurahtaen. Nyt oli aivan mahdotonta saada häntä pois, hän ei huolinut mistään estelyistä, istui vaan hereillään ja pirteänä jakkarallaan sukkaa kutoen. Jotten häiritsisi Artturia kiistelyllä, hiivin ulos. Mutta suutuksissani olin. Kiistäisikö hän kaikki oikeudet? eikö minulle, vaimolle, kuuluisi mitään? Itkin itseni uneen. Artturi parani Jumalan kiitos pian, ja kun valitin hänelle kertoen matamin itsepintaisuudesta, nauroi hän sydämmellisesti ja virkkoi:

— Älä ole huolissasi, pikku Liinani, näinhän hyvän tahtosi. Justiinalta ei puutu voimia ja tottumusta, ja hän pitää minusta todellakin kuin omasta pojastansa. Antaa hänen olla. Ei olisi minulle mieleistä nähdä Liinani rusottavien poskien kalpenevan vaivoista ja valvomisesta. — Olin lohdutettu. Mutta uusia ikävyyksiä olen saanut kokea. Kerran juolahti mieleeni pyytää eukkoa leipomaan eräänlaista mausteleipää, jota siellä kotona syötiin ja jota Artturi oli kiitellyt. Justiina on kärkäs suuttumaan, kysyi nytkin heti, eikö hänen leipomansa leipä kelvannut. Kelpaa hyvinkin, vastasin, mutta Artturi oli pitänyt paljon mausteleivästä ja tahdoin häntä sillä arvaamatta ilahuttaa. — Eukko vastasi teeskennellyllä nöyryydellä, että hän mielelläänkin sitä leipoisi, kunhan minä vaan kerron sen tekotavan. Hän lienee arvannut, etten ollut siitä selvillä minäkään, koskapa hymyili niin ivallisesti. Enkä suureksi harmikseni tiennytkään muuta kuin että anisia ja korintteja tahi pomeranssikuorta siihen tarvittiin. Sanoin senkin myhkämähkää, sillä varmasti en sitä muistanut. Eukon kasvoissa näkyi ilkamoiva ilme, kun hän kysyi, pitikö se tehdä nisu- vaiko ruisjauhoista. Eiköhän ruisjauhoista. Lesityistä vai lesimättömistä? Voi hyvä Jumala, enhän minä tiennyt mitään eroa niiden välillä ja vastasin jälleen umpimähkään: lesimättömistä. Eukko arveli, että selitys oli hyvin vaillinainen, mutta sopiihan tuota yrittää. Leipä valmistui illalliseksi. Maistoin sitä; se ei ollut sinnepäinkään. Maistettuaan palasen ihmetteli Artturi:

— Mitä kumman töherrystä tämä on, onko eukko kulkenut unissaan? Eihän se maistu honkalle eikä haavalle, on vaan kauhean tahmaista. — Matami oli oven takana kuuntelemassa. Hän astui sisälle helakka puna terävissä poskipäissä, sanoi vihasta vapisevalla äänellä, että leipä oli tehty rouvan tahdon ja selityksen mukaan, vaikka hän kyllä tiesi sen olevan päin seiniä. Sitten alkoivat pitkät selonteot siitä, kuinka sitä oikeastaan oli valmistettava, että hän oli sellaista leipää satoja kertoja leiponut maaherralla, pormestarilla ja tullinhoitajalla palvellessaan. Artturi on pikaluontoinen ja alkoi käydä levottomaksi. — No, kun teillä oli kaikki noin selvillä, niin miksette tehneet sitä oikealla tavalla? kysyi hän. — No vieläpä mitä, huudahti eukko kyyneleet silmissä, — minäkö arvaisin ruveta rouvaa vastustelemaan, ei, ennemmin tehtäköön mitä hullutuksia hyvänsä. Herra on aina leipomaani leipään ollut tyytyväinen, mutta nyt olen käynyt vanhanaikuiseksi — lienee parasta tehdä ero. Rouva ei näytä minuun suostuvan. — Olin liiaksi suuttunut voidakseni saada sanaa suustani, mutta Artturi, joka katui kiivauttaan muistaessaan eukon monivuotisen uskollisen palveluksen, koetti rauhoittaa häntä selittäen, ettei ollut niin pahaa tarkoittanut, että leipä kelpasi syötäväksi — he olisivat ystäviä jälleen, sillä ilman matamia ei tultaisi toimeen. Eukon mentyä moitti Artturi minua siitä, että sekaannuin asioihin, joita en ymmärtänyt. Selvitin asian oikeata laitaa, itkin mielikarvaudesta ja sanoin, että eukko kenties oli ehdon tahdon sillä tavoin menetellyt saadakseen pilkata minua ja näyttääkseen, kuinka tuiki välttämätön hän oli talossa. Artturi torui minua vain rumista ajatuksista arvellen olevan paljon viisaampaa, että koettaisin opetella jotakin, jotten toista kertaa erehtyisi. Sitten suuteli minua, kehoitti olemaan iloisen ja unohtamaan koko asian. — Mutta leipä jäi syömättä. Päivä päivältä palaset kuivuivat korissa, kunnes sanoin palvelustytölle, ettei niitä enää tarvitse panna pöydälle. Tullessani samana päivänä keittiöön silittämään kysyi eukko tavalliseen muka nöyryyttä osottavaan tapaansa, mitä leivällä nyt tehtiin, kun rouva oli kieltänyt tuomasta sitä pöydälle. Palvelustytöt tirskuivat salaa rukkiensa takaa; minä sanoin vihoissani: — Käyttäköön matami sitä mihin hyvänsä, syöttäköön vaikka sioille. Sen hän tekikin ja niin pääsin sitä näkemästä. En ennen milloinkaan luullut voivani yhtäkään ihmistä vihata, mutta nyt vihaan Justiinaa, hän katkeroittaa iloisen mieleni, joka päivä kiusaannun hänen tauttansa, ja vaikkei hän mitään tee eikä sanokaan, niin jo pelkästään hänen rumat, ryppyiset kasvonsakin minua harmittaa. Oi, äiti, äiti! Kuinka olikaan kaikki niin herttaisen valoisata siellä kotona!

Matami on pyytänyt eroa, ja luulenpa sen olevan viisainta, mitä hän tänne tultuaan on tehnyt. Iloissani siitä olen jo pistänyt senkin seitsemän hyppyä huoneessani. No, minun ei siis tarvitse enää nähdä tuota vanhaa viheliäistä noitaa! — Näin se kävi:

Oli tulossa suuri teurastus. Artturi pyysi minua mukaansa lihantarkastukseen. Minä meninkin, ja matami tietysti taaskin soi minulle kieroja silmäyksiä. En ollut niitä näkevinänikään, seisoin vaan tyynenä katsellen lihan paloittelua. — Ensi tilassahan laitatte meille patapaistia, sanoi Artturi iloisesti matamille, ja poistui sitte rengin mukana antaakseen hänelle jotain kaluaitasta. Matami, joka ei milloinkaan siedä, että hänen asioihinsa puututaan, muikisti suutansa, ja kun minä aina vielä seisoin paikallani, alkoi hän teurastajan läsnäollessa tehdä minulle kysymyksiä lihan suolaamisesta, palvaamisesta ja sen semmoisista. Olen varma, että hän teki sen nöyryyttääkseen minua. Vastasin, että hän saisi tehdä, niinkuin oli ennenkin tehnyt. Muistin kuin unennäköä, että äiti joskus oli sanonut teurastuksen olevan tärkeän osan maalaistaloudessa ja päätin senvuoksi, ja juuri Justiinan kiusalla, olla läsnä suolaamistoimituksessa ja makkaranteossa. Artturi tuli tästä varsin iloiseksi ja imarrellen kiitteli Justiinaa muutamin sanoin. Mutta sekös loukkasi syvästi eukkoa. Hän tiesi, että minä luottamuksen puutteessa vartioitsin hänen askeleitaan, älysi olevansa liian vanha ja pelkäsi, että joku olisi kannellut hänestä. Mutta hän kyllä välttäisi pois. Kuitenkin hän sitä ennen näyttäisi koko taloutensa kuin viisi sormea ja silloinpa nähtäisiin, että kaikki oli vaan pelkkää panettelua. Siitä voisi hän vaikka tuota kättä mennä valalle. — Kun kerroin tämän Artturille, suuttui hän ensin kovasti ja sanoi, ettei hän milloinkaan ennen ollut huomannut matamia niin kärtyiseksi; kenties minä olin hänet pilannut. Mutta kun vakuutin, että aina olin koettanut olla ystävällinen ja antaa hänen olla rauhassa, leppyi hän ja koetti kääntää matamin mieltä. Mutta hän sai puhua kuuroille korville. Matami pyysi päästökirjaa ja saamatonta palkkaansa, ja siitä ei hän hitustakaan hievahtanut. Luulen hänen saaneen piiat myöskin jättämään talomme, koska he molemmat ovat pyytäneet eroa. Nyt ei tosin ole oikea aika, mutta kun he lupasivat toimittaa sijaiset, ei Artturi tahtonut jatkaa toraa heidän kanssaan, vaan antoi heidän mennä tiehensä. Pyhäinpäivästä muuttavat he kaikki, ja uudet tulevat tilalle.

Kun siellä kotona huoletonna hyppelin mäkiä ja männiköitä, ja kotiin tultuani istuuduin hauskaan päivällispöytään, en voinut edes uneksiakaan, miten paljon vaivaa, huolta ja taitavuutta vaadittiin ruuan valmistukseen ja talouden järjestyksessä pitoon. Kaikki kävi niin tyynesti ja tasaisesti äidin käsissä. Tuossa tuokiossa oli ruoka valmista, pöytä katettu. Kun Justiina matami lähti talosta, tunsin niin suurta helpotusta, että olin valmis kiittämään Jumalaa siitä. Uudet palvelustytöt näyttivät hyvin kunnollisilta, ja minä luulin, että taloudenpito kyllä kävisi päinsä, kun vaan oli hyvää tahtoa. Tunsivathan muutkin rouvat sen taidon. Artturi kyllä pyysi Justiina matamia ennen lähtöänsä kuljettamaan minua aitoissa ja kellarissa, maitohuoneessa, säiliössä ja vinneillä, ja hän lupasikin sen tehdä, mutta huomasin hyvin, että se oli hänelle vastenmielistä, sillä ei riittänyt hänelle aikaa milloinkaan: milloin oli tämä, milloin tuo esteenä. Minä en pitänyt siitä suurta lukua, sillä luulin pystyväni yksinkin tekemään kiertomatkan. Mutta kun sen sitte tein, olin lopen uupunut ja aivan pyörällä päästäni. Tarvitseeko sitä tosiaankin tuommoisen tavarajoukon voidakseen elää? — ruokaa niin hirvittävästi, ja mitä kaikkea mahtoi siellä ollakaan. Löysinpä esineitä, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut harmaata hajua: nautaeläinten karvoja, vanhoja luita, kummallisia kapineita ja koneita puikkoineen, piikkineen. No, kait sitä vielä kerran saan tietää, mihin nekin kelpaavat. —

Niinpä piti minun sitte valmistaa ensimmäinen päivällinen. Mitähän minä laittaisin? — Tietystikin jotain sellaista, jonka osaamisesta olin varma, esim. kokonaisia perunoita ja silavaa sekä mannasuurimavelliä. Ne onnistuivat jotakuinkin, paitsi että velli hiukan paloi pohjaan, ja liha jäi vähän raa'aksi. Mutta tuohan oli vähäpätöistä, ja Artturi söi perunan keralla silliä ja pieni "pispan kokkihan" ei ole vaarallinen. Olin ylpeä kuin kuningas ja ajattelin, että Justiina matami oli päättömiä päätellyt luullotessaan minun häntä kaipaavan. Nythän se taas päivä paistoi elämälleni, sain mielin määrin hääräillä keittiössäni, ilman että kukaan minua karsain silmin katseli. Mutta tuon ensi päivän jälkeen on minulla ollut lukemattomia vaikeuksia ja ikävyyksiä. Oi kallis, hellä äitini, kuinka paljon onnellisemmaksi minut olisitkaan saattanut, jos olisit minulle opettanut, miten taitavuus talouden pidissä on tärkeä nuorille tytöille. Miten monesta kireästä hetkestä olisinkaan säästynyt, jos sinun hellän huolenpitosi johdolla vähitellen olisin oppinut kaiken sen, mitä minun nyt samalla erää pitää osata. Uudet piikani eivät ymmärrä suorastaan mitään, sen huomasin hyvinkin pian. He ovat palvelleet talonpojissa, eivätkä osaa muuta kuin keittää perunoita ja jauhopuuroa, lypsää ja ruokkia sikoja. Kuulin minä äidilläkin väliin olleen oppimattomia piikoja, mutta — hänhän taisi neuvoa heitä, johon minä onneton en pysty. Sitäpaitsi ovat he huolimattomia ja epäsiistejä: he panevat likaiset sukkansa kuivamaan maitokiulun päälle, sekoittavat lehmänjuomaa hiilikoukulla, pitävät kampojaan puulusikkain joukossa ja pesevät käsiään maitovadissa. He unohtavat siivota huoneet, unohtavat kattaa pöydän, unohtavat panna ruokaa tulelle, unohtavat kerrassaan kaikki. Enkä minä tohdi pysyä hetkeäkään levollisena, sillä pelkään heidän aina tekevän jotain nurin kurin. Kun menen Artturin kera kävelemään, antavat he maidon kuohua maahan, liemen kuivuta tai kalan kiehua piloille. Yölläkään en saa unta pelosta, että taasen olisin unohtanut tai jättänyt tekemättä jotain, ja jos nukahdinkin, uneksin vaan ruuasta, piioista ja sen semmoisista. Enhän tietysti voinut laittaa perunoita ja silavaa joka päiväksi ja yritin senvuoksi muita ruokalajia. Mutta ne eivät onnistuneet. — Milloin olivat pavut raakoja, kun Artturi tuli kotiin ja pyysi päivällistä, milloin joutui ruoka niin aikaiseen, että se kuivui ja jäähtyi, ennenkun sitä tarvittiin. On suotta luetella niitä monia erehdyksiä, joita tuon tuostakin tein: kuinka minä esim. aijoin keittää hernesoppaa vedestä ja herneistä tietämättä, että siihen tarvittiin myöskin lihaa, miten minä olutkeitosta valmistaessani kaadoin maidon ja kaljan yhtaikaa pataan, josta tietysti tuli suuri juustomöhkäle ja hapanta kellervää heraa, j.n.e. Milloin keitin minä niin runsaasti, että suuria vadillisia jäi yli happanemaan ja homehtumaan, milloin taas niin niukalti, ettemme saaneet kylläksemme. Tuhannentuhatta kertaa olen koettanut panna sen mieleeni, mutta unohdan unohtamastanikin taasen, sillä miten voin muistaa niin monia ruokalajia, kun minulla on paljon muuta tekemistä. Ja mikä tuntuu kaikkein raskaammalle, on se, että Artturi vakuuttaa ettei meillä ole varaa heittää hukkaan suuria määriä ruoka-aineita, jotka olen raiskanut, emmekähän me voi niitä syödäkään. Alussa oli hän niin hyvä ja anteeksiantavainen, mutta nyt hän on usein tuskainen. Tokkohan isä olisi pahastunut, jos olisin turmellut hänen ruokansa? Mutta kyllä siinä kuitenkin on perää, niinkuin Artturi sanoo, että poikkeustapauksissa voi tyytyä pohjaanpalaneeseen tai muuten epäonnistuneeseen ruokaan, tai syödä maitoa ja leipää, mutta ettei sitä kovinkaan kauvan voi kestää. En tahtoisi mitenkään pahoittaa Artturin mieltä. Ja kaiken tämän olisin voinut välttää, jos olisin käyttänyt aikani viisaammin siellä kotona. Luulenpa, etten lähetäkään päiväkirjaani äidille, sillä kaikki tämä karmisi hänet kuoleman omaksi, ja hän pitäisi sitä soimauksena minun puoleltani. Oi, enhän saata soimata häntä, kun tiedän kaiken syynä olleen hänen liikanaisen rakkautensa. Mutta, kuinka paljon vaikeuksia minulla on tämän rakkauden takia!

Olen saanut ikäviä uutisia kotoa. Isä rukka on tulemaisillaan sokeaksi. Pyysin äitiä tulemaan tänne auttamaan ja opettamaan minua, sillä voimani eivät enää kauemmin kestä näitä huolia ja vaikeuksia, mutta äiti kirjoitti, ettei hän voinut sitä ajatellakaan, koska isä tarvitsee alituista hoivaa ja huolellista hoitoa. Hän kaipaa suuresti minua, kohta on joulukin käsissä. Kuinka iloitsinkaan ennen tästä juhlasta! Ja nyt? Niin, nyt minun pitää vaan ajatella mitä ruokaa valmistaisin siksi. Livekalaa. Kala luullakseni liotetaan lipeässä, mutta kuinka tehdään livettä? No, sen kait piiat tietävät, jotka ovat pesseet pyykkiä. Ja sitten torttuja. Luumuja niihin pannaan, sen tiedän, mutta miten taikina? Riisisuurimapuuroa, no, sitä osaan kyllä keittää. Kinkkua. Jaa, se kuuluu teurastukseen, ja voi! — se on kauhea seikka! Miten tehdään makkaroita? Sullotaan verta tai suurimapuuroa makkarasuoleen. Mutta mistä saan makkarasuolta? Makkaran teon aikana ei äiti päästänyt minua milloinkaan keittiöön, etten tahraisi vaatteitani. Olisin silloin päässyt, niin nyt myöskin tietäisin mistä saan makkarasuolta. Mutta voin kysyä Artturilta. Olen koettanut ommella tohveleja Artturille joululahjaksi, mutta en ennätä saada niitä valmiiksi, talouteen menee koko päiväni.

Minun täytyy taaskin kirjoittaa pari sanaa päiväkirjaani, vaikken enää aijokkaan lähettää sitä äidille. Siten saan lausua ajatukseni ja huojennella huoliani jollekulle. Artturi ei näytä enää jaksavan niitä kuunnella. Hän ei voi asiaa auttaa, sanoo hän ja lisää, että minun olisi pitänyt koettaa pidättää Justiinaa. Ja sittenpä sanoi hän kerran minulle, ettei hän voinut käsittää, miten tytöt voivat olla niin yksinkertaisia, että menevät naimisiin osaamatta keittää muuta kuin perunoita ja kahvia. Onhan se totta, enkä voi minäkään ymmärtää, kuinka voin olla niin lyhytjärkinen ja ajattelematon, mutta on kuitenkin kovaa saada noin katkerasti siitä kärsiä ja kuulla Artturin niin sanovan. Oi jospa voisin huutaa kaikille tytöille: — Opetelkaa, opetelkaa niinkauvan kun teillä on tilaisuutta tai elkää sitte milloinkaan menkö naimisiin. Jouluilta oli niin surullinen, että vieläkin nousevat kyyneleet silmiini, kun sitä ajattelen. Ensiksikin emme voineet syödä livekalaa, sillä siinä oli kitkerä maku, se oli aivan keltaista ja hajusi hirveästi. Enkä minä ymmärrä mistä se tuli. Sitten olivat tortut aivan epäonnistuneita, kinkku raakaa ja olin unohtanut suolata sen. Niinmuodoin saimme syödä riisisuurimapuuroa ja perunoita, mutta piiat eivät luullakseni olleet tyytyväisiä. Artturi oli tosin hyvin ystävällinen ja lohdutti minua parhaan kykynsä mukaan, mutta minä tiesin, että hänestä oli suuri vahinko heittää hukkaan kala, joka oli niin hyvin kuin koskematon. Sain muutaman joululahjan Artturilta, mutta kaikki oli niin kuolettavan hiljaista, enkä minä uskaltanut ajatella muuta kuin mitä laittaisin joulupäivälliseksi. Sitäpaitsi näin, miten Artturi söi ainoastaan joulurinkilän syrjää, jättäen sisäosan syömättä, ja minä tiesin hyvin minkä vuoksi: leipä ei ollut kystä. Mutta mitäs tein? Uuni oli niin kuuma, että jos olisin antanut leivän olla kauemmin uunissa, se piankin olisi hiileksi palanut. Ajattelin, ettei sitä leipomiseen niinkään suurta taitoa vaadittaisi: sekoittaa maitoa, jauhoja ja nostetta taikinaksi, tekee siitä pikku kakkuja ja paistaa ne uunissa. Mutta olen tullut huomaamaan, ettei se käy kovin helposti. Miten paljon tarvitaan nostetta? Kauvanko tulee taikinan nousta? Milloin pannaan uuni lämpiämään? Olen jo kerran jos toisenkin koettanut, mutta melkein aina on siinä jossain suhteessa ollut vikaa. Itkin katkerasti sinä iltana, ja toivoin — mitä itsekään en tiedä.

Nyt olen ollut naimisissa kokonaisen vuoden. Miten onnellinen pitäisi minun ollakaan! Tosin on minun täydellinen tietämättömyyteni perheenemännän velvollisuuksista tuottanut moniaita katkeria hetkiä, mutta toivoakseni nämä surut nyt ovat lopussa, sillä taannoin kävi Artturi kaupungissa ja toi minulle keittokirjan, josta minä lukemalla voin ammentaa tietoja ja viisauksia. Ja oli niin ihanaa tänäin puhella Artturin kanssa. Pyysin häntä unohtamaan vahingot, joita olin hänelle tuottanut, epäonnistuneet päivälliset ja kaikki mieliharmit, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät, kun hän sanoi: — Minulla on yhtä paljon syytä pyytää sinulta anteeksi, sillä olen ollut ajattelematon, vaativainen ja kärsimätön enkä ole ottanut kyllin huomioon, ettethän sinä ole syynä siihen kasvatukseen, minkä kotisi sinulle antoi. Olet pannut parastasi ja edistytkin aika askelin, rakas Liinani. Kyllä sinusta vielä tulee oiva perheenemäntä. Kärsivällisyyttä vaan kummankin puolin, ja kaikki käy hyvin. Monasti olen aikonut hankkia sinulle emännöitsijän, mutta ei ole ollut minulla siihen varaa. Sato tuli niukka ja sitten olemme tapaturmaisesti menettäneet useita nautoja, niin etten voi maksaa niin korkeata palkkaa, kun emännöitsijälle menee.

Sanon mielelläni tahtovani tulla yhä taitavammaksi ja taitavammaksi, kunhan hänen kärsivällisyytensä vaan kestäisi, ja hän lupasi olla tuskastumatta pienistä vastoinkäymisistä. — Mutta on tämä vuosi paljon toista tuonut, kuin mitä kihlausaikana olin kuvitellut.

Niinköhän minä sittenkin olen tyhmempi kuin muut rouvat? Elin siinä uskossa, että keittokirja vapauttaisi minut kaikista taloushuolista, mutta kuinkas kävi? Luin ja luin ja tein aivan sen mukaan, kuin kirjassa määrättiin, mutta en siitä sen viisaammaksi tullut. Ei ollut aina sanottu, miten paljon ja miten kauan mitäkin tuli keittää, ja sellaiset lausetavat kuin "tarpeen mukaan," "maun mukaan" saivat minut hyvin levottomaksi. Mutta toimeenpa sitä tultiin, ja Artturi kiitteli minun keittotaitoani! Kyllähän minä monasti olin neuvoton, kun esim. kirjassa sanottiin: hauki puhdistetaan avaamatta, mutta päätin kuitenkin vastoin kirjan neuvoa halaistuttaa hauen. Vähitellen kuitenkin opin kaikki tuollaiset.

Eräänä päivänä saapui sitte Artturin äiti. Hän oli ankara vanha rouva ja erittäin taitava emäntä, sen oli Artturi sanonut. Vehnäleipä oli lopussa, olin unohtanut leipoa, ja munia ja sokeriakin oli niukalta kotona. Ja mitä laittaisin päivälliseksi? Epätoivoisena kääntelin keittokirjani lehtiä, sillaikaa kun Artturi salissa puheli äitinsä kanssa. Tahdoin laittaa jotain oikein hienoa ja näinkin siellä nimiä sellaisia kuin "vaal-au-vent" "filard", ja muita sellaisia, joista en elämässäni ollut kuullut puhuttavankaan. Mutta sitte päätin kuitenkin laittaa tuttuja ruokalajeja. Päivällinen onnistui jotakuinkin. Mutta kun illalla kerroin Artturille, että sokeri ja munat olivat melkein lopussa, sanoi hän kummissaan: — Nytkö jo lopussa! Matamin aikana kesti sokeritoppi tavallisesti kolme kertaa enemmän, ja juurihan sinulla oli useita tiuta munia.

— Mutta ruuanlaitto vie niin paljon, puolustelin minä. Artturi arveli, että jos aina menisi näin pohjattomasti, emme mitenkään voisi tulla toimeen ja pitää tätä taloa. Olin hyvin pahoillani, mutta en keksinyt neuvoa. Anoppini viipyi ainoastaan muutaman päivän. Hän oli hyvin huvitettu maanviljelyksestä ja tahtoi kaikesta tarkkoja tietoja. Kävi hän keittiössäkin, ja jollei hän olisi näyttänyt niin ankaralta, olisin kysynyt häneltä neuvoa monessakin asiassa. Mutta nyt en arvannut. Hän kysyi, valmistinko aina ruuan keittokirjan mukaan, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän Artturille: — Mutta sehän on suurinta hullutusta! Pohatoillakaan tuskin olisi varaa sellaiseen elämään varsinkin kun näen vaimosi valmistavan neljä kertaa niin suuria annoksia, kuin teidän pöytänne vaatisi. Nyt ymmärsimme, mihin munat ja sokeri olivat menneet. Rohkaisin mieleni ja kysyin anopilta, miten sitte pitäisi menetellä. Hän luetteli joukon määräyksiä, joita ei tarvinnut noudattaa, ja arveli, että noin neljäsosa kirjassa määrätystä annoksesta kyllä riittäisi. Ja monta muuta hyvää neuvoa hän antoi, kunhan minä ne vaan muistaisin! Mutta ei siinä kaikki. On paljon seikkoja, joista ei keittokirja virka sanaakaan, niinkuin esim. varalla pitäminen, milloin mikin aine loppuu ja huolenpito siitä, että ajoissa uutta hankitaan, lihan suolaaminen niin, ettei se pahene, jäännösten käyttäminen, ajan oikein jakaminen ja tuhannet muut, jotka minä vasta vähitellen ja ankarain kokemusten kautta opin ymmärtämään. Kokenut yksin tietää, miten kalliiksi taitamattomuus käy. Soisin niin hartaasti tulevani oivaksi perheenemännäksi ja kunnon vaimoksi. Sehän on minun velvollisuuteni, ja minä koetan siten sovittaa hukkaanmenneen nuoruuteni. Anoppi oli lähteissään hyvin ystävällinen minulle ja lupasi vähäksi aikaa syksyllä tulla opettamaan minua. Siinä teki hän kiltisti. Mutta oi, hän ei kuitenkaan ole minun äitini, ja minä häpeän kysyä häneltä niin paljoa. Omaa äitiäni olen kaivannut sanomattomasti, mutta hän ei voi tulla, isä on nyt aivan sokea ja tarvitsee häntä alituiseen, emmekä mekään voi matkustaa sinne. Tulee se matkakin kalliiksi, eikä Artturi voi jättää talonpitiä eikä väkeä. En ymmärrä, minne minun hyvä tuuleni on hävinnyt. Usein soimaa Artturi minua kärtyisyydestä. Mistä se tulee, sillä kotona en minä milloinkaan suuttunut. Voiko olla mahdollista, että ruokahuolet ja vaatesurut saattavat tehdä sellaisia muutoksia? Enpä luule. Syy lienee siinä, että kun lakkaamattaan näkee, miten on kykenemätön täyttämään velvollisuuksiaan, tulee tyytymättömäksi itseensä, ja kun kerran on huonolla tuulella, sitä helposti voi suuttua muillekin. Paitse sitä on tottumattomuus huoliin ja velvollisuuksiin tehnyt minut hermostuneeksi. Usein olen niin väsynyt, että pitää itkeä. Äiti ei milloinkaan ollut väsynyt tai hermostunut. Ja sitten on eräs seikka, jota olen vielä ajatellut — oi, tänä yhtenä vuonna olen ajatellut enemmän kuin koko entisenä elämäni aikana. Siellä kotona luullakseni kaikki pitivät minua tuollaisena herttaisena lapsena, jonka tuli saada mitä tahtoi. Isä täytti kaikki toivomukseni, äiti poisti tieltäni kaikki vastukset ja vaikeudet, sentähden en siellä tiennytkään, mitä merkitsi olla surullinen tai vihainen. Se voi käydä päinsä niinkauvan kun on tyttärenä kodissa, mutta ei sitte enää, kun on vaimo ja perheenemäntä. Mutta jos äidit kerran omasta kokemuksestaan tämän tietävät, mikseivät he sano tyttärilleen sitä. Olen alkanut uskoa, ettei ole hyvä nuorena saada kaikkea mitä toivoo, koska ei läpi elämän niin voi käydä.

Noin kolme vuotta oli Jenny Björkman ollut opettajana. Järkevä tyttö kun oli ja suuresti viehättynyt työstään, oli hän jo tuona lyhyenä aikana saavuttanut joukon kokemuksia. Monia vastuksia oli noussut hänen tielleen, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hän oli tullut huomaamaan, ettei siinä kyllin, että itsellä on joku määrä tietoja; täytyy myöskin olla kykyä opettaa ja opettaa niin, että lapset helposti sen tajuavat ja innostuvat siitä ja asettua opettaessaan lasten käsityskannalle. Eikä siinäkään kyllä, täytyy myöskin rakastaa lapsia ja osata saavuttaa heidän rakkautensa. Nyt oli Jenny myöskin enemmän tutustunut lasten koteihin. Kesäiltoina hän tavallisesti kävelyillään kulki kylän läpi. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen pari ystävällistä sanaa vaimolle, joka työskenteli perunamaassaan, tai istahti hän vanhan eukon viereen, joka mökkinsä kynnyksellä kutoi sukkaa, tai lohdutti lasta, joka langetessaan oli loukannut itsensä. Ystävällisellä ja vaatimattomalla käytöksellään saavutti hän vähitellen alussa hiukan epäluuloisten vanhempien luottamuksen. Edellinen opettaja oli ollut ankara ja kiivas lapsille ja pitänyt arvolleen sopimattomana käydä lasten kodeissa tai edes puhutella heidän vanhempiaan. Vaikeaksi kävi senvuoksi Jennylle saada heitä luottamaan hänen ystävällisyyteensä. Mutta vähitellen se onnistui kuitenkin. Nuori opettaja oli pyytänyt tehtaanisännältä, että saataisiin viettää joulujuhla kuusineen, kakkuineen, ja että kukin lapsi saisi pienen joululahjansa. Kesälläkin pantiin toimeen juhla luonnon helmassa, tanssittiin ja laulettiin kukitetun salon ympärillä. Juhlissa olivat myöskin lasten vanhemmat ja pikkusiskot läsnä katselemassa. Nämä tilaisuudet olivat kenties paremmin, kuin opetus omiansa houkuttelemaan lapsia kouluun ja herättämään vanhemmissa mieltymystä opettajaan. Alussa tämä Jennyä suuresti ihmetytti. Mutta kun hän ajatteli, että tuskin ainoakaan heistä oli saanut enempää opetusta, kuin että korkeintaan oli oppinut välttävästi lukemaan sisältä ja katekismuksensa ulkoa ja että he, niinkuin he itse vakuuttivat, siltä olivat tulleet toimeen mailmassa, niin hän ymmärsi hyvin, etteivät he vielä voineet käsittää koulutietojen hyötyä, ei myöskään panna arvoa opettajan vaivaloiseen työhön. Heistä ei ollut niinkään raskasta istua lämpimässä, valoisassa huoneessa, opettaa lapsia lukemaan ja saada tuommoisesta työstä palkka ja asunto. Mutta kun he näkivät lapsensa ilosta ja onnesta säteilevin silmin pyörivän kukkaissalon ympärillä tai laulavan joulukuusella ja näkivät heidän saavan pieniä lahjasia, alkoi heistä koulu tuntua hauskalta ja opettaja hyvältä, kun hankki lapsille moista huvia. Kaikille pikku lapsille tuli halu kouluun saadakseen olla mukana näissä ilonpidoissa, ja vanhemmat huomatessaan, miten pahimmat pölkkypäätkin, joista heillä itsellään oli ollut sanomaton vaiva, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat arvella, että voi olla hyvinkin mukavaa lähettää lapset kouluun, koska pappi kinkereillä kuitenkin vaatii että osaavat lukea. Koulussa he päälle päätteeksi oppisivat kirjoittamaan ja laskemaan, ja jos kohta se ei ollutkaan niin välttämätöntä, voi siitä aina jossain suhteessa olla hyötyäkin, jollei muulla tavoin, niin ainakin senvuoksi, että pitäjän muut lapset eivät sellaista tainneet, sillä siihen aikaan ei maassamme vielä ollut kansakouluja eikä opettajaseminaareja.

Muutamana päivänä oli Jenny mennyt tervehtimään erästä oppilastaan, jonka oli kerrottu olevan sairaana. Ilonhymy kirkasti tämän pienet kasvot, kun nuori opettaja astui sisälle. Äiti, joka oli ystävällinen, rehellinen työmiehenvaimo, vastasi sydämmellisesti Jennyn tervehdykseen sanoen: — Voi, neiti on kovin hyvä kun vaivojaan katsomatta tulee tänne, mutta onhan siitä pojulle suuri ilo. Hän on nyt niin rakastunut opettajaansa, lisäsi hän pyyhkäisten hiukset pojan otsalta.

— Ei tämä mikään vaiva ole, vakuutti Jenny, käyn mielelläni pienokaisten luona, ja tietäkääs matami, olen oppinut hiukan lääkintötaitoa äidiltäni, niin luulen joskus ehkä voivani auttaakin.

— Jumala teitä siitä siunatkoon! Köyhällä ei aina ole varaa noutaa lääkäriä, eikä sitä itsekään mitään ymmärrä.

— Toivotaan, ettei poika ole pahasti sairas, ja jos niin olisi, niin kyllä tehtaan isäntä hankkii rohtoja.

— Ei se sen vaarallisempaa ole, kuin että hän loukkasi jalkansa, eikä haava tahdo parantua.

— Vai niin. Minulla on laastaria, joka on erittäin hyvää semmoiseen.
Pikku Miinahan voi illalla käydä noutamassa.

— Miina kyllä mielellään sen tien juoksee, kertoi äiti hymyillen ja veti esille pienen seitsenvuotisen tytön, joka piilottelihen äidin hameeseen. — Hän niin menisi kouluun hänkin ja joulukuuselle.

— Senpä luulen, sanoi Jenny ystävällisesti. Siksipä lukeekin Miina nyt ahkerasti aakkosia täällä kotona ja opettelee tavaamaan kunnollisesti ja sitte kun hän osaa lukea sisältä, tulee hän kouluun.

— Olen ajatellut — — —, alkoi äiti hypistellen esiliinansa kulmaa, — meneppäs Miina ulos katsomaan, mitä pikku veikka huutaa — olen ajatellut, että jos neiti tahtoisi ottaa nyt jo tuon tyttösen kouluun, olisi niin hyvä. Sain pauhata kauheasti Petterin kanssa, ja nyt hän taitaa sekä kirjoittaa että laskea, ja kaiken tuon on hän oppinut vähemmässä ajassa, kuin mikä meni siihen että oppi lukemaan.

— Ei ole minulla mitenkään aikaa opettaa alkavaisia eli niitä, jotka eivät osaa tavata tai lukea sisältä; on yllin kyllin tekemistä niissäkin lapsissa, kuin minulla nyt on. Mutta tehän olette itse hyvä lukija.

— Kyllähän tuota ennen sain kiitokset luvustani, kehasi äiti, mutta on niin vaivaloista opettaa lapsia lukemaan.

— Jos minulla olisi tuollainen kiltti, näppärä tytön typykkä, sanoi Jenny, en toki raahtisi lähettää häntä pois luotani kouluun, vaan lukisin itse hänen kanssaan, kunnes olisin opettanut hänelle kaiken, mitä itsekin taidan.

Jenny oli koskettanut oikeaan kieleen. Äiti katseli lempeästi hymyten pientä pellavapäätä, joka iloisassa leikissä telmäili pikku veikan kanssa kartanolla. Hän tosin piti paljon lapsistaan, muttei ollut hän milloinkaan tullut ajatelleeksi, että lastensa lukemaan opettaminen oli mikään kallis oikeus. Ja Jenny lisäsi:

— Ajatelkaapas vain; kun tyttö kasvaa suureksi ja saa kiitosta luvustaan, on hän aina muistava, että äitinsä hänelle ensiksi pani kirjan käteen, samatenkuin hän myöskin opetti hänelle ensimmäisen rukouksen, jopa ensimmäiset sanatkin, kun häntä pienenä puhumaan opetti.

— Äitinipä se minutkin lukemaan opetti, sanoi hän, ja monasti olen sydämmestäni kiittänyt häntä vielä hänen kuoltuaankin.

— Sen kyllä ymmärrän, myönsi Jenny ystävällisesti. Minunkin äitini oli köyhä, muistan hyvin, miten hän sai ponnistella. Mutta kun te teette käsityötä tai teillä on jotain muuta askaretta täällä sisällä, voi lapsi kirjoineen istua vieressä.

— Kyllä niinkin, naurahti äiti. Mutta totta puhuakseni on se kirjainten opetus hiukan pitkäpiimäistä, kun lapset ovat kärsimättömiä, haukottelevat ja tekevät jos jotakin.

— Ettehän pane pahaksenne, jos annan teille erään neuvon? Näettekös, minä olen paljon opettanut lapsia, ja olen paitse sitä lukenut kirjoista, miten tulee opettaa.

— En suinkaan, huudahti vaimo. Kuinka voisin minä pahastua Teille, neiti, joka olette opettanut meidän Pekkaa.

— Niin, nähkääs, lapsen kanssa ei saa lukea, kuin lyhyen hetken kerrallaan, vaikka useasti päivässä.

Kun Jenny jonkun aikaa oli puhellut Pekan kanssa asioista, joiden tiesi häntä huvittavan sekä katsonut hänen jalkaansa, lähti hän jälleen pois. Pihalla pysähtyi hän hetkeksi pikkulasten luo ja kehotti Miinaa ahkerasti tavaamaan, jotta kerran oppisi lukemaan yhtähyvin kuin äitinsä. Ja Miina lupasi iloisesti.

— Vähän matkaa kauvempana kylässä istui eräs vaimo mökkinsä rapuilla kehräämässä. Jenny tervehti ystävällisesti ja istui hänen viereensä. Puheltuaan hetken aikaa yhdestä ja toisesta asiasta kysyi opettaja:

— Se on paha seikka, kun lapset ovat poissa koulusta, selitti Jenny. Toiset ennättävät edelle ja sitte on jälelle jääneiden vaikea seurata. Eikö Janne voisi tulla kouluun saappaittakin, onhan vielä lämmin kesä?

— No, miksipä ei, mutta ei sitä tahtoisi antaa lastensa käydä huonommassa puvussa kuin on varaa, koska kerran on paremmissa oloissa, kuin moni muu, lisäsi eukko ylpeästi.

— Onhan se hyvä, kun lapset ovat siististi puetut, ja huvikseen katseleekin, miten teidän Janne aina on niin sileä ja siisti ja hyvässä vaatteessa, mutta tarkoitan vaan, että koulunkäynti on niin tärkeä seikka, ettei sitä saapaspari saa estää. Ajatelkaas nyt, että ne toiset lapset ovat ehtineet viisi tuntia edelle, milloin korvaa hän kärsimänsä vahingon?

— No, niin, sanoi äiti vähän leppeämmin, sillä Jennyn kiitos oli hänelle mieleen. — Isä aikoi paikata pojan saappaat illalla, ja niinpä sitte voi hän aamulla tulla kouluun.

— Ajattelin niinkin, jatkoi vaimo, ettei tuollaisen tenavan niin väliä ollut, oliko hän päivän poissa vai ei, onhan hänellä vielä aikaa yllin kyllin.

— Se on kyllä totta, myönsi Jenny, ja jos hän lukisi yksin, ei olisi erin vaarallista silloin tällöin pitää lupapäivää, mutta minä en voi antaa koko luokan odottaa häntä, ja jos sen tekisin, voisi tytöllä tai pojalla toisensa perään olla estettä, ja silloin tulisi hyvin vähän luettua. Ei, antakaa te vaan Jannen toisella kertaa mieluummin tulla kouluun saappaitta, kuin jäädä pois. Tällä lukukaudella on hän edistynyt kirjoituksissaan juuri sen takia että on ollut vähemmän poissa.

Äiti ei näyttänyt vieläkään vallan varmalta, mutta lupasi kuitenkin pitää huolta, että poika kävisi säännöllisesti koulussa.

Jennyllä oli ääretön työ koettaissaan saada lapsia ja vanhempia vakuutetuksi sen seikan tärkeydestä.

Lapset eivät ymmärtäneet omaa parastaan, eikä ollut vanhemmille mieleen, että opettaja sekaantui heidän asioihinsa. He arvelivat, ettei hänellä ollut käsitystäkään kaikista vaikeuksista ja esteistä, joita kodissa voi ilmestyä. Jennyn mielestä nämä esteet useimmissa tapauksissa voitiin poistaa, jos vaan äidit itse ymmärtäisivät säännöllisen koulunkäynnin tärkeyden. Mutta sitä he eivät käsittäneet. Silloin pisti tuon uutteran opettajan päähän koettaa uutta keinoa.

Kun lapset eräänä aamuna tulivat kouluun, näkivät he suuren ruudutetun paperin koulusalin seinällä. He tirkistelivät sitä uteliaina.

— Tulkaappas tänne lapset, kuului opettajan ääni. Tässä minä olen seinälle ripustanut taulun, johonka olen kirjoittanut kaikkien teidän nimenne. Joka aamu minä tästälähtein piirrän punaisen ristin kunkin läsnäolevan nimen alle, mutta poissaolevat saavat mustan ristin, jos ei sairaus ole ollut esteenä. Ne joilla on liian monta mustaa ristiä, eivät pääse mukaan joulukuuselle, sillä, joka ei ole ollut ahkera, ei hän myöskään saa huvitella. Katsotaanpas nyt, ketkä ovat läsnä. — Jenny luetteli lasten nimet ja merkitsi heidän punaset ristinsä.

— Tänään ovat kaikki muut täällä, paitsi Liisa Rundqvist. Hänen pitää saada musta risti, sillä tiedän että hän on terve, näin hänet juuri taannoin leikkimässä siskojensa kera niityllä.

— Liisa parka, surkuttelivat toverit ja katselivat totisina tuota mustaa, rumaa ristiä.

Lapset pitivät tarkkaa huolta saadakseen punaiset ristinsä ja koettivat itsepuolestansa, mikäli mahdollista, poistaa kaikki esteet. Ja lopulta tuli oikein kunnianasiaksi omistaa mitä korkein mahdollinen määrä ristiä.

Mutta tuli sitte uusia vaikeuksia. Tuon tuostakin valitettiin, etteivät lapset kouluintonsa takia ollenkaan enää tahtoneet auttaa vanhempiansa, että jotkut olivat luvattakin juosseet tiehensä ja jättäneet pikku siskot, jotka oli jätetty heidän hoidettavikseen, oman onnensa nojaan pelkästään vaan noiden punaisten ristien vuoksi. Useankin äidin täytyi itse käydä ansaitsemassa, ja kenen huostaan sitte jätti pienokaisensa, jos isommat kävivät koulua? Silloin piti opettaja paraana pitää taaskin puhe lapsille ja selittää heille, että heidän sellaisessa tapauksessa pitäisi jäädä kotiin, etteivätkä he mitenkään saisi vanhempainsa luvatta kouluun tulla. Mutta lapset alkoivat itkeä ja sanoivat, että jos heidän alituiseen pitäisi jäädä kotiin siskojen takia, heille piankin keräytyisi niin monta mustaa ristiä, etteivät pääsisikään joulukuuselle.

Viimein juolahti hänen mieleensä muuan tuuma. Eräänä päivänä, kun hän oli tehtaanisännän luona, tuli asia puheeksi, ja sitä harkittiin kaikilta puolin. Viimein sanoi Jenny, että hänellä oli ehdotus, jos vaan sen toimeenpano kävisi mahdolliseksi. Kaikki olivat uteliaita kuulemaan, mikä se olisi. Ei sen vähempi kuin että perustettaisiin lastenseimi. Kaikkien mielestä se oli hyvä ehdotus, ja isäntä lupasi antaa apua sekä huoneen. Isännän tyttäret vuorostansa olisivat valvojina seimessä ja yksi heistä olisi siellä vakinaisesti leikkimässä lasten kanssa ja hoitamassa heitä. Papin molemmat tyttäret, jotka myöskin olivat saapuvilla, pyysivät vuoropäiväänsä valvonnassa. Se heille kernaasti myönnettiin. Joku vanha akka haettaisiin avuksi lasten hoidossa. Eräässä tehtaaseen kuuluvassa rakennuksessa oli suuri sali, joka oli luovutettu työväen tanssihuoneeksi. Sitä saivat käyttää. Tehtaanisäntä antoi rahasumman kätkyeiden, pikkutuolien ja pöytien ostamiseksi, ja koko pitäjän nuoriso oli avussa tuomalla sinne kaikenlaisia vanhoja leikkikaluja.

Jenny oli ylen onnellinen. Eräänä päivänä kutsui hän luoksensa kaikkien koululasten vanhemmat, ja kun hän oli virkistänyt heitä kahvilla, alkoi hän varovasti ohjata keskustelua lastenseimeen. Alussa se herätti suoraa vastarintaa. Suomen kansa ei ole herkkä uskomaan uutuuksia eivätkä eukot voineet saada päähänsä, miksi herrasväet huolivat siitä, miten he lapsensa hoitivat.

— Minulla on ollut yhdeksän lasta, ja olen ne kaikki itse ilman muiden apua hoitanut, antaisinko nyt nuorimman vasta vieraiden käsiin, tuumaili eräskin akka.

— Mitä hyötyä sitte lapsista on, jolleivät ne edes hoitele nuorempia siskojaan, ihmetteli toinen.

— Emmehän toki liene niin saamattomia vielä, että täytyisi meidän viedä lapsemme vaivastalolle, kerskaili kolmas.

— Mutta rakkaat ystävät, alotti Jenny viimein — te käsitätte minut aivan väärin, eihän tämä ole mikään vaivastalo. Olettehan te, Jumalankiitos, kaikki työkelpoja eikä teidän tarvitse joutua kenenkään niskoille. Mutta eivätkö useat teistä ole pakotetut joskus poistumaan kodista, eikös niin?

— Toiset työansiolle, toiset omiin ulkotöihinsä tai askareillensa. Toisen äidin täytyy viipyä poissa kaiken päivää, toisen vaan muutamia tuntia. On varsin hyvä, että vanhemmat siskot hoitelevat nuorempia, mutta miten sanotaan virsikirjassa? — "Opittavaa on yllin kyllin, aika vaan on lyhyt". Vanhempien lasten pitäisi senvuoksi saada käyttää nuoruutensa aikaa oppimiseen. Suureksi tultuaan he eivät enää ennätä. Muutamat lapset ovat sitäpaitsi ymmärtämättömiä ja hoitavat huonosti pienokaisia, ja monasti on tapahtunut onnettomuuksia sentakia, että lapset on jätetty yksikseen. On vielä äitejä, joiden lapset ovat aivan pieniä, ja kun ei ole ketään vanhempaa lasta, joka niitä hoivaisi, täytyy heidän pyytää naapurinvaimoa katsomaan niitä niinkauvaksi kun itse ovat poissa. Sentähden olemme ajatelleet, että äideille voisi olla hyvä, kun heillä olisi joku paikka, minne saisivat viedä lapsensa, kun itse ovat estetyt niitä hoitamasta ja lisäksi sellainen, jossa lapsella olisi lämmin sekä siisti ja hyvä hoito. Vanha Stiina, Nylanterska, — hänethän te kaikki tunnette, — tulisi hoitamaan lapsia ja sitte olisi aina joku tehtaanisännän tai papin tyttäristä siellä johtamassa.

— No eipäs, että ryökinät menisivät sinne kuulemaan köyhäin vesojen porua, huudahti muuan akka ja löi yhteen kämmeniään.

— Toivotaan, etteivät ne "poraakaan" saadessaan leikkiä hauskassa, lämpimässä huoneessa, tyytyväisinä ja kylläisinä, sanoi Jenny. — Tahdotteko tulla katsomaan sitä huonetta? Ne joiden kodissa on äidinäiti tai isoäiti tai täysikasvuisia lapsia tai palvelijoita, voivat pitää lapsensa kotona. Tämä lastenseimi on ainoastaan niitä varten, jotka kodissa estävät äitiä työssä tai siskojen koulunkäyntiä. Huone on tässä aivan koulun vieressä, niin että isommat lapset voivat koulusta palatessaan saattaa siskonsa kotiin. Tahdotteko tulla katsomaan?

Uteliaisuudesta akat menivät opettajan mukaan, jonka pieni puhe myöskin oli tehnyt moneen edullisen vaikutuksen. Suuri, hauskannäköinen lastenkamari miellytti kaikkia, vaikka ainoastaan harvat sen tunnustivat. Kätkyeissä ja pienissä vuoteissa oli puhtaat lakanat ja pehmeät peitteet. Siellä täällä oli pieniä ryhmiä pöytineen ja tuolineen, ja seinähyllyllä pitkä rivi leikkikaluja, pahvihevosia, nukkia, helistimiä, puupalasia rakentamista varten ja palloja. Takan vieressä oli kaappi talouskapineita varten, ja siellä nähtiin kastrulli, missä lämmitettäisiin maitoa, pata lämmintä vettä varten, lusikoita ja pieniä kupposia. Toisessa nurkassa seisoi pesuteline. Keskellä lattiaa oli suuri kirjava villamatto, jonka tehtaan rouva oli lahjoittanut pienokaisille, jotka eivät vielä kyenneet istumaan tuolilla, vaan ryömielivät pitkin lattiaa. Naiset olivat yksimielisesti pyytäneet Jennyä edeltäkäsin puhumaan äideille uudesta laitoksesta, sillä he olivat varmat, että hän sen osasi parhaiten ja oli jo ennenkin saavuttanut äitien luottamuksen.

Ja he olivatkin oikeassa. Kun akat olivat tarkoin tutkineet ja tarkastaneet joka loukon tuossa miellyttävässä huoneessa, kysyivät he, minä päivänä lapsia otettaisiin vastaan. — Maanantaista alkaen, vastasi Jenny. Muutamat lupasivat silloin tuoda koetteeksi.

Stiina vanhus istui harmaine sukankutimineen akkunan ääressä, aurinko paistoi kirkkaasti punaraitaisten akkunanverhojen lomitse ja Emma P., tehtaanisännän vanhin tytär, puuhaili huoneessa järjestellen pikkukaluja pöydille. Silloin tuli eräs akka tuoden muassaan kaksivuotisen poikansa ja seitsenkuukautisen tyttösensä. Emma meni häntä vastaan, ja toivotti pienokaisia sydämmellisesti tervetulleiksi. Sitte hän riisui pojan lakin ja nutun ja vei hänet pöydän luo, jossa tämä heti ihastuksissaan tarttui koreaan palloon, ja näytti sitä äidilleen. Pian makasi tyttönen kätkyessä imeskellen tyytyväisenä peukaloaan. Köyhä äiti katseli liikutettuna pienokaisiaan. — Jumala siunatkoon ryökinää, kyllä niistä nyt tulee vaivaa, mutta onpa niillä sitte hyvä olla, sanoi hän. Minun pitää nyt mennä, sillä olen tänään työssä lautamiehen elopellolla. Poikasen suu meni väärään, kun huomasi jääneensä yksin vieraiden kanssa, mutta tyyntyi piankin leikkikaluilla, joita Emma asetti hänen eteensä. Vähitellen saapui useampia lapsia, ja elämä alkoi tulla vilkkaammaksi. Alussa lapset tosin hiukan ujostelivat, mutta olihan tämä vasta ensimmäinen päivä. Emma P. oli tottunut lapsiin ja osasi mitä parhaiten lohduttaa ja ilahuttaa heitä. Stiina, joka kokonaista kolmekymmentä vuotta oli ollut lastenhoitajana, ja oli erittäin lapsirakas, auttoi häntä. Ensi päivinä ei seimessä ollut kuin viisi tai kuusi lasta, mutta vähitellen heräsi vastahakoisissakin äideissä halu koettaa sitä, ja ennen pitkää oli se melkein kaikkien mielestä todellinen siunaus kylän köyhille. Miltei joka päivä kävi väkeä tarkastamassa lastenseimeä ja katsomassa, miten pienokaisia siellä hoidettiin. Ja kun näkivät heidän silmänsä säteilevän ilosta ja onnesta, näkivät heidät puhtaina ja ravittuina leikkivän tai nukkuvan, palasivat he sieltä vakuutettuina, että se oli ihana keksintö. Nuoret tytöt, jotka vuoroonsa olivat seimessä, saivat siten hyödyllistä työskentelyä, ja koska heitä oli viisi, ei heiltä kulunut liikoja aikoja siihen. Muutamat eivät olleet tottuneet lapsiin eivätkä milloinkaan välittäneet "pikku väestä", mutta lopulta he kaikki kiintyivät noihin pieniin viattomiin olentoihin ja huviksensa heitä hoitelivat ja ruokkivat. Kyllähän heistä toisinaan oli vaivaakin, ja monesti nuo pikku parkusuut virittivät pienen duetonkin, mutta tieto siitä, että tekivät hyvän työn ja käyttivät päivänsä jonkun hyödyksi, palkitsi runsaasti tyttöjen vaivan ja pienet ikävyydet, joita työ saattoi tuoda mukanaan. Pienokaiset lihosivat silminnähtävästi ja oppivat piankin pitämään monista äideistään. Koululasten punaiset ristirivit pitenivät rauhassa, ja kun joulu saapui, oli ainoastaan muutamia harvoja paatuneita laiskureita, jotka erotettiin juhlajoukosta suruksi ja häpeäksi heille itselleen ja toisille varottavaksi esimerkiksi.

Se oli jo hyvä tulos, ja kuitenkin hautoi Jenny mielessään yhä uusia tuumia. Hän oli useasti huomannut, miten huonosti lasten vaatteet olivat ommellut, miten monenkin polvi paistoi risojen lomitse, kyynärpää pilkotti hian rikkeimästä, miten hameet olivat hakoja vailla, röijyt napeitta. Kuinka se seikka olisi korjattavissa? Opettaja toisinaan huomautti siitä ja kehotti lapsia pyytämään äitejä tarkastelemaan heidän vaatteensa, ennenkun tulivat kouluun, mutta aina vastattiin, ettei äidillä ollut aikaa.

Siinä oli perää. Taloudenpiti, ulkotyöt ja ansio kodin ulkopuolella anastivat suurimman osan heidän ajastaan. Senlisäksi olivat he vielä kykenemättömiä ja usein haluttomia. Mitähän sille teit? Jenny oli tehtaanisännän luona lukenut ompelukursseista ja ompeluseuroista köyhiä varten, joita vastikään Englannissa oli perustettu useihin paikkoihin. Voitaisikohan täällä saada aikaan sellaisia? Hän mietti ja mietti; vihdoin kauan harkittuaan päätti hän koettaa.

Kylässä oli kolme tai neljä nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet muutaman vuoden tehtaan koulussa, mutta nyt olivat täysikasvuisia ja vielä vanhempiensa luona. He olivat Jennyn johdolla oppineet kaikenlaista käsityötä ja olivat jotensakin taitavia sekä ompelussa että villatöissä. Näitä koetti Jenny saada lämpenemään asiastaan, ja kun hän oli osannut voittaa kaikkien oppilaiden rakkauden, olivat nämäkin heti valmiit auttamaan häntä. Tuuma oli tällainen: keskiviikkoiltapäivinä, jolloin Jenny oli vapaa koulutoimesta, kokosi hän luokseen nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat oppia käsitöitä tekemään. Heidän tulisi tuoda mukanaan aineksia uusia pukuja varten itselleen, sisarilleen ja vanhemmilleen, mutta myöskin paikkaus- ja parsimistyötä. Jenny antaisi maksutta opetusta ompelussa ja leikkauksessa, ja hänen entiset oppilaansa olisivat apuopettajina. Tämä tuuma saavutti enemmän kannatusta kuin lastenseimi, ja pian oli Jennyn ympärillä 15, 20 nuorta tyttöä ompelukoreineen ja työpussineen.

Tosin moni oli tullut sinne oppiakseen virkkaamaan ja kirjailemaan, mutta Jenny selitti, että ennenkun he olisivat oppineet ompelemaan, neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan kunnollisesti, hän ei näyttäisi heille pistostakaan koruompelussa ja huomautti samalla, miten tarpeetonta se oli heidän oloissaan. Äidit, joiden tähän saakka oli käynyt vaikeaksi suorittaa ompelutyöt — he kun olivat myötäänsä kiinni askareissaan — ja useinkin saivat villa- tai pellava-naulasta teettää työtä ompelijoilla, katselivat mielihyvällä, miten vaatekappale toisensa perästä valmistui ja lisäksi oli somasti ja huolellisesti ommeltu.

Alussa muutamat mielestään eivät voineet tulla toimeen tyttärittään kokonaista iltapäivää, mutta kun näkivät työn hedelmät, tulivat he siihen johtopäätökseen, että päivä oli hyvin käytetty. Pian alkoivat äiditkin pyydellä "ompelukouluun", ja tätä Jenny juuri oli toivonutkin, vaikkei hän heti uskaltanut sitä ehdottaa, koska pelkäsi loukkaavansa äitejä. Ilokseen otti opettaja nämäkin oppilaat vastaan, ja silloinkos alkoi ahkera työ. Siinä istui äiti tyttärensä vieressä samassa opissa: milloin leikattiin leninkiä, milloin pantiin alkuun villatyötä, milloin paikattiin paitaa oikein tarkoituksenmukaisesti. Tehtaan rouva oli ystävällisesti lähettänyt ompelukoululle suuren pussillisen kaikenlaisia tilkkuja, joita köyhimmät äidit saisivat käyttää.

Jenny tietysti oli päänä tässä ompeluseurassa ja samalla kun hän harsieli, näytti ja sovitteli, ohjasi hän keskustelun opettavaisiin aineisiin, pistäen milloin hiukan moraalia milloin palan pilaa joukkoon, otti elämästä valaisevia esimerkkejä ja opetti niinmuodoin aivan huomaamatta ei ainoastaan sormia, vaan myöskin sieluja. Monasti lainasi Jenny tuttaviltaan hyviä kirjoja ja luki ääneen niitä tai kertoi jotain, mitä itse oli lukenut. Viimein sai tuo uuttera innokas nainen aikaan, että tehtaanisäntä perusti lainakirjaston ompelukoulua varten. Näitä kirjoja lainattiin koteihin ja koska asiantuntijat ne olivat valinneet, voitiin toivoa niistä suurtakin hyötyä.

— Mutta sinähän Jenny aivan näännytät itsesi noilla kouluillasi ja laitoksillasi. Kyllä sinun kannattaisi pitää keskiviikkoiltapäiväsi vapaana, kun koko viikon ponnistelet orjamaisessa koulutyössä, nuhteli lempeästi Emma P. eräänä päivänä.

— Elä nimitä sitä orjan työksi, pyysi Jenny, se on minun iloni ja elämäni. Toivon vaan, että voisin jakautua sadaksi voidakseni vaikuttaa vielä paljoa enemmän. Tai paremmin tahtoisin kehottaa kaikkia maamme nuoria neitosia, joilla on aikaa ja terveyttä omistamaan työnsä kansan opetukselle. Katso vaan, miten syvässä tietämättömyydessä he elävät, niin syvässä, etteivät edes ymmärrä tiedon arvoa. Miten paljoa paremmin köyhä väestö tulisikaan toimeen, jos se olisi valistuneempaa, osaavampaa, ajattelevampaa, säästävämpää ja siistimpää. Entäs lapset! Miten moni hento henki säästyisi, jos äidit ymmärtäisivät paremmin hoitaa niitä. Oi! Tarvittaisiin paljon, paljon enemmän kouluja.

— Niitä kyllä saadaan, lohdutti Emma vilkkaasti, aletaan yhä innokkaammin niitä puolustaa, ja muissa maissa kasvaa niiden lukumäärä joka vuosi. Mutta etkö luule, että ne, jotka ovat käyneet koulua, sitten halveksivat karkeampaa työtä ja askaretta? Meillä oli palvelustyttö, joka oli sattunut oppimaan vähän saksaa, oli oppinut kirjoittamaan ja kirjailemaan, ja hän oli inhottavin ihminen, kuin olen nähnyt. Hän häpesi tehdä pienintäkään karkeampaa työtä ja oli aina valmis tuomaan esiin pienet tietovaransa. Sen lisäksi oli hän epäkelpo ja taitamaton tehtävissään.

— Vika oli siinä, että hän oli saanut hänen oloihinsa sopimatonta opetusta, vastasi Jenny. Sitäpaitsi on opettajan velvollisuus terottaa oppilaittensa mieliin työn kunnia ja antaa itse hyvää esimerkkiä. Siksi meillä opettajilla onkin suuri edesvastuu siitä, noudatammeko itse oppiamme. Tämä edesvastuu painaa minua hyvinkin usein. Oikean opettajan täytyy koittaa vaikuttaa monella tavalla, ei ainoastaan syöttämällä lapsille kirjatietoa, vaan myöskin vaikuttamalla heidän sydämmiinsä ja ajatustapaansa. Ilman sitä ovat lapset yhdyssiteenä hänen ja vanhempien välillä, ja jos hän voi saavuttaa lasten rakkauden, pitää hänen voittaa äitienkin luottamus ja heidän huomaamattaan vähitellen vaikuttaa hyvää kodeissa. Meidän kansamme on kyllä rehellistä, ahkeraa, kärsivällistä, vankkaa kunnon väkeä, se on vaan niin tietämätöntä. Valista sitä, ja siitä tulee ihailtava kansa!

Näin puhui tuo innokas opettaja ja työskenteli sitte samassa hengessä. Ja hän sai nähdä työnsä hedelmät; hän sai nähdä ajan koittavan, jolloin kouluja nousi meidänkin maassamme.

Hänen elämänsä vieri tyynesti; päivä oli toisensa kaltainen, uutteraa työtä eikä mitään erikoistapauksia.

Oli lempeä keväinen aamu. Pikku linnut visertelivät puoleksi puhjenneitten koivujen lehdillä Lyydia Wernerin akkunan alla. Aurinko paistoi kirkkaasti, vaikka lasketut akkunaverhot himmensivät sen hohdetta huoneeseen. Kaikkialla vallitsi tyyni hiljaisuus. Kadut olivat vielä tyhjät, ei näkynyt edes aikaisia työmiehiäkään, sillä oli sunnuntai. Lyydian kodissa kuitenkin oltiin jalkeilla, oli oltu kaiken yötä, sillä odotettiin korkeata, vakaata vierasta. Aavistettiin, että vapautuksen hetki oli tulossa rakkaalle sairaalle. Viimeisinä päivinä ja varsinkin viimemainittuna yönä oli Lyydia saanut kärsiä ankaria tuskia. Mutta nyt oli hän vaipunut vienoon uneen, hymyilevä ilme hienoilla kalpeilla kasvoillaan. Vanhempansa ja rakas veljensä istuivat äänettöminä hänen huoneessaan, ja palvelustyttö seisoi itkien ovella. Kirkonkellojen ensi sävelet kumisivat etäisyydessä. Silloin Lyydia heräsi.

— Miten ihanaa! kuiskasi hän ja kuunteli siinä hetken aikaa säteilevin silmin. Sitte loi hän rakkautta ja kiitollisuutta hehkuvan katseen jokaiseen läsnäolijaan ja nukahti jälleen käsi äidin kädessä. Sanattomina kuuntelivat kaikki hänen tasaista, tyyntä hengitystään, kunnes se heikontumistaan heikontui ja pienoinen käsi kylmeni.

Valtioneuvoksen rouva Cederskiöldin toivoma talvi oli tullut. Parooni
Falck oli saapunut ja asui Cederskiöldin korkeassa vierashuoneessa.

Hän oli noin 50 vuoden vanha, kenties hiukan vanhempikin, ei siitä niin tarkkaan tietty. Hän oli oikea "kunnonmies", omasi tietoja, oli matkustellut, oli rikas, oli viettänyt jotensakin hauskaa ja rauhallista elämää ilman suurempia vastoinkäymisiä ja omisti suuren maatilan lähellä Ragnhildin syntymäkaupunkia. Hän ei ollut sanottavasti kaunis, mutta kuitenkin miellyttävä, näytti nuoremmalta kuin oli, ja hänen käytöksessään oli hienoutta ja siroutta. Sitä vaan tuon pikkukaupungin asukkaat eivät voineet käsittää, miksi hän ei ollut nainut. Yksi ja toinen juorukello oli kyllä ystäväinsä ja ystäväinsä ystäväin kautta saanut kuulla, että parooni nuoruudessaan olisi rakastunut muutamaan köyhään tyttöön, mutta kun tämä, vaikka olikin sivistynyt kunnon tyttö, ei ollut aatelista sukuperää, ei hänestä mitenkään voinut tulla vapaaherra Falck'in puolisoa. Sitte oli parooni heittänyt koko jutun mielestään, ei hän myöskään joutunut uusiin rakkausseikkailuihin, ja niinmuodoin jäi hän vanhaksi pojaksi.

Nyt oli hän ostanut maatilan pikkukaupunkimme läheisyydessä, ja siellä olisi Ragnhild oleva emäntänä, niin oli rouva Cederskiöld päättänyt. Hän ei ollut ainoa äiti kaupungissa, joka päätteli samaan tapaan tyttäristään; niiden joukossa oli rouva Lagerkin, Alicen äiti. Mutta rouva Cederskiöldillä oli se etusija, että oli jo vanhastaan tuttu, jopa hiukan sukuakin paroonille, ja hän voi senvuoksi tarjota hänelle asunnon talossaan, jotta toisten taivas alkoi pilvittyä, varsinkin kun Ragnhild oli nuori, kaunis ja rikas.

Alice tosin oli häikäisevämpi kaunotar ja varsinkin tanssisalissa loisti hän ylinnä muita, sitte oli hän hyvän hypyn rikkaampikin, mutta parooni ei näyttänyt suurin välittävän hänestä, monista kutsuista ja kursailuista huolimatta. Hänen nimensä olikin vain Lager. Jos parooni nimen aatelittomuuden takia oli luopunut nuoruutensa lemmestä, kuinka hän nyt valitsisi kauppiaan tyttären? Olisivatpa nuo kunnon rouvat tietäneet, että parooni Falck, joka pitkän aikaa oli kulkenut naimatuumissa ja kuulostellut itselleen sopivaa kauppaa, oli vartavasten tullut kaupunkiin kosimaan Ragnhild Cederskiöldiä, olisivat he kai piankin luopuneet toiveistaan. Mutta oliko parooni sitte niin varma, että voittaisi Ragnhildin suosion? Hän ajatteli, niinkuin monet muutkin hänen kohdassaan olevat miehet, että tyttö menettelisi hyvin epäviisaasti hyljätessään niin hyvän tarjouksen, paitsi sitä luotti hän siihen, että hän kyllä viimein voiton veisi, koska oli hänellä vanhempain suostumus, vaikka erotus ijässä aluksi tulisikin tuottamaan hänelle vaivaa ja vastusta.

Entäs Ragnhild? Hänellä oli paljon miettimistä. Mitä olisi hän antanutkaan, jos olisi edes hetken saanut rauhassa ajatella asemaansa, miten kiitollinen ollut omatessaan ystävän, vanhemman, kokeneemman ystävän, joka olisi häntä neuvonut. Mutta häntä suorastaan ajettiin huvista huviin, haudattiin vaatteiden ja muotilehtien sekaan, uuvutettiin neuvotteluilla, kehotuksilla ja houkutuksilla. — Tiedän, että viimein annan mukaan, ajatteli hän toisinaan jonkunmoisella epätoivolla. Ja hän nojasi otsansa kättä vastaan ja huokasi:

— Kenties olisi se parasta, kenties olojen vaihdos tempaisi pääni vähän pystympään, kenties tuntisin itseni onnellisemmaksi, kuin nyt. Kukatiesi saisin kerrankin vaikutusalan. Paroonillahan on maatila, minä kävisin katsomassa köyhiä ja sairaita, auttaisin ja rakastaisin heitä — ja minä koettaisin rakastaa myöskin häntä ja olla hänelle hyvä vaimo — — —. Mutta oi ei, en milloinkaan voisi rakastaa häntä muuna kuin isällisenä ystävänä. Ja mennä naimisiin ilman rakkautta — olla koko elämänsä sidottuna häneen — oi! — — Mutta hän on kuitenkin hyväsydämminen, sivistynyt, hieno, — — hän on kivuloinen, ehkä voisin vaalia häntä, olla hänelle seuraksi ja siten tehdä jotain hyödyllistäkin tässä maailmassa.

Kun Ragnhild eräänä iltapäivänä istui yksin huoneessaan, ajatteli hän taaskin näitä asioita. Koko muu perhe ja talon vieras olivat lähteneet ajelemaan, mutta Ragnhild oli pyytänyt saada jäädä kotiin, koska tunsi voivansa pahoin. Hän oli onnellinen ja kiitollinen tästä harvinaisesta yksinäisyyden ja rauhan hetkestä ja häntä harmitti senvuoksi, kun palvelustyttö ilmoitti erään nuoren naisen tulleen. — Kuka se on? kysyi hän suutuksissaan, sano — — — mutta samassa hän ilmeiseksi ilokseen huomasi Maria Stålen ovella. Silmänräpäyksessä älysi hän, että häntä juuri hän tarvitsi, tuota hiljaista, vaatimatonta, selväjärkistä ystäväänsä, tuota onnellista, joka hyvän ja ymmärtäväisen äidin johdolla oli kasvanut jumalisessa kodissa. Sydämmellisempää vastaanottoa ei Maria voinut odottaa; Ragnhildin syleilyistä ei tahtonut tulla loppua. Maria oli silloin tällöin kaupungissa käydessään pistäynyt Ragnhildin luona, mutta hyvinkin pian huomasi hän valtioneuvoksettaren kylmän käytöksen ja viipyi noilla käynneillään sentakia ainoastaan muutaman hetken, olisipa ne aivan lopettanutkin, jollei olisi tuntenut syvää osanottoa Ragnhildin elämään ja tämä itse niin sydämmellisesti pyydellyt tulemaan uudelleen. Usein olivat he myös tavanneet toisensa Lyydian luona, jossa Maria kaupungissa käydessään asui, ja siellä he olivat saaneet häiritsemättä puhella keskenään. Rouva Cederskiöldin täytyi myöntää, että Maria oli kunnon tyttö, jonka käytöksessä oli tyyneyttä ja miellyttävää arvokkuutta, mutta hän oli aatelitonta sukuperää, käytti kauhean vanhanaikuista hattua ja ennenkaikkea — hän oli papintytär, ja Ragnhildin rippikoulun jälkeen pelkäsi rouva Cederskiöld mielettömästi kaikkia pappeja.

— Näytät niin sairaalta, pikku Ragnhildini, huomautti Maria osaaottavasti. Senkötakia oletkin kotona? Kenties häiritsen?

— Oi et suinkaan! Sinua minä juuri tarvitsen. Sen huomasin heti sinut nähtyäni.

Maria hymähti ja hänen huulillaan oli jo leikkisä huomautus, mutta kun hän katsahti Ragnhildin kalpeisiin, surullisiin kasvoihin, kävi hänen mielensä vakavaksi, hän kietasi kätensä hänen vyötäsilleen ja sanoi lämmöllä:

— Mikä on sinun ajatuksesi avioliitosta, joka solmitaan vain sopimuksesta — ilman rakkautta? kysäsi hän yhtäkkiä.

Maria, jota päivän pienet uutiset sangen vähän huvittivat, ei ollut kuullut huhua parooni Falck'in kosintomatkasta, jonkatakia hän nyt hämmästyksissään katsahti Ragnhildiin. Hän mietti hetkisen; viimein vastasi hän vakavasti:

— Siihen voin vain vastata, — toivovani ettei sellaisia ensinkään löytyisi.

— Mutta, jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, kun nyt sellaisia kerran solmiellaan, kuinka niitä pitää arvostella? Pitääkö tytön mennä naimisiin miehen kanssa jota hän ei rakasta?

— Minun elämänkokemukseni ovat tuiki pienet, vastasi Maria, mutta olen kuitenkin ajatellut, lukenut ja puhunut vanhempaini kanssa monesta seikasta, ja tässä asiassa on mielipiteeni se, ettei sellaista pitäisi milloinkaan tapahtua. Alttarin ääressä luvataan rakastaa puolisoa myötä- ja vastoin-käymisessä, ja silloinhan minä teen väärän valan, jos liittäyn mieheen, jonka olemassaolo on minulle yhdentekevä.

— Voin mahdollisesti ajan pitkään oppia pitämään hänestä, jos hän on hyvä ja kunnioitettava mies, mutta se ei ole varmaa. Paitse sitä voi naimisessa nousta paljon vastoinkäymisiä, velvollisuuksia, suruja ja koettelemuksia. Kuinka raskasta onkaan silloin kantaa niitä sellaisen takia, jota ei rakasta! Onhan totta, että kaikissa elämänsuhteissa voi tulla koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mutta enhän silloin tahallani ole niitä itselleni hankkinut, niinkuin silloin teen, kun menen naimisiin? Minä en voi katsoa sitä tarpeelliseksi, jollei ole löytänyt miestä, jota rakastaa siinä määrässä, että mielestään elämä hänen edestään ja rinnallaan olisi autuutta.

— Ei toki Ragnhild, vastusti Maria, ei saa halventaa Jumalan säätämää avioliittoa pitämällä sitä "toiminta-alana", yhtä vähän kuin "elatusvälikappaleenakaan" tai tienä loistoon ja komeiluun tai pelastuskeinona tuosta pelätystä "vanhan piian" nimestä. Myönnän, että on ihana tehtävä naisella kun saa vaikuttaa kodin piirissä, mutta niinkauvankun vanhemmat ja siskot ovat elossa, on siinä vaikutusalaa yllin kyllin, ja vaikka menettääkin heidät, täytyy naiselle maailmassa aina löytyä jotain muutakin tekemistä kuin mennä naimisiin. Minulla, joka pian kaksikymmentä vuotta olen katsellut vanhempaini onnea, on korkeat käsitykset avioliitosta. Minusta tosiaankin tuntuu, jatkoi hän posket purpuranhohtavina, minusta tuntuu, kuin onnellinen avioliitto olisi korkein maallinen onni, mutta en konsanaan, en konsanaan menisi naimisiin kenenkään muun kuin miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan enemmän kuin ketään muuta.

— Niin minäkin olen ajatellut, myönsi Ragnhild. Mutta — — — jos vanhemmat kovin toivovat — — — onko silloin velvollisuus täyttää heidän toivomuksensa?

Maria huomasi nyt Ragnhildin itsensä olevan sellaisessa asemassa ja oli epävarma, miten vastaisi, jottei millään tavoin tulisi halventaneeksi hänen vanhempiaan tai kehottaneeksi häntä tottelemattomuuteen. — Luulen, sanoi hän vakavasti, ettei vanhemmilla ole oikeutta pakottaa lastansa ottamaan sellaista askelta.

— He ehkä eivät juuri pakota, mutta houkuttelevat. Tahdon puhua suoraan, Maria: vanhempani toivovat liittoa parooni Falck'in ja minun välilläni.

— Minä en rakasta häntä, en voi koskaan rakastaa, eikä ole minulla pienintäkään halua mennä naimisiin, mutta se on vanhempaini hartain toivomus, eikö minun hyvänä tyttärenä tule täyttää se? Parooni on arvossa pidetty mies, enkä minä häntä erityisesti inhoakaan, päinvastoin, jos hän vain jättäisi minut rauhaan ja naisi jonkun toisen, luulisin voivani pitää hänestä kuin ystävästä. Olen sanonut äidilleni, etten tahdo mennä naimisiin, olen pyytänyt saada antaa kieltävän vastauksen, mutta hän nyt on niin ihastunut parooniin, hän on vakautettu, että se olisi minun onneni, ja minä tiedän, että rakkaudesta minuun hän tätä liittoa toivoo — voinko ja saanko minä siis panna vastaan? Jumala tietää, miten raskaaksi kävisi myöntyminen, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin olisi se velvollisuuteni.

— Siinä on vaikea kohta, virkkoi Maria. Kuitenkin arvelen, että kun vanhemmat erehtyvät — sillä ovathan hekin ihmisiä — ei lapsi ole velvoitettu tottelemaan heitä sellaisissa tapauksissa, jotka sotivat omaatuntoa vastaan. Minä en uskalla neuvoa sinua vastustamaan vanhempiesi tahtoa, ei kenenkään ihmisen pidä asettua vanhemman ja lapsen väliin, mutta koeta taivuttaa äitiäsi, kevennä sydäntäsi hänelle, kerro vastenmielisyydestäsi tähän avioliittoon, puhu vääränvalanpelostasi, ole nöyrä ja hellä ja osottau tottelevaksi tyttäreksi silloin, kun hyvällä omallatunnolla sen voit tehdä, ehkäpä hän sitte myöntyy, sillä hänhän rakastaa sinua. Mutta ennenkaikkea, Ragnhild, puhu Jumalalle huolesi, rukoile neuvoa ja apua häneltä. Herra tietää mikä oikea ja hyvä on. Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.

— Oi Maria, kyllä minä rukoilen, mutta pelkään, että minun laitani on niinkuin sanotaan jossakin paikassa Jaakopin epistolassa: te rukoilette, mutta ette sitä saa, sillä ette voi rukoilla. Keskellä rukousta herää minussa epäilys, tokko Jumala tahtoo ja voikaan minua auttaa. Olen saanut päähäni, että "rikkaat ja ylhäiset eivät voi tulla taivaan valtakuntaan", koska tuhansia esteitä on tiellä, ja sentähden minulla ei ole voimaa rukoilla. —

— Oi Ragnhild, Jumala rakasti mailmaa, rakasti kaikkia ihmisiä siinä määrässä, että uhrasi ainoan poikansa heidän edestään. Tietysti sinäkin saat lukea itsesi heidän joukkoonsa. Jumala on antanut kullekin meille elämäntehtävän, hän näkee kyllä vaikeutesi. Kestä vaan lujana, rukoile ja ole vahva toivossa.

Samaan suuntaan puhui Maria lämpimästi ja vakuuttavasti, ja Ragnhild kuunteli ahmien hänen sanojaan. Hän tunsi tyyntyneensä ja saaneensa lohdutusta, kun Maria lähti hänen luotaan, ja luuli rohkeasti voivansa pyytää äitiä karkoittamaan mielestään koko naimatuuman.

Tuskin oli Ragnhild saanut elää neljännestuntiakaan tuon suloisen tunteen vallassa, että hänellä nyt oli lepoa ja rauhaa, sisäistä tyydytystä ja toivoa, ennenkun kuuli omaistensa palaavan ajelulta. Pian tuli eräs pikku siskoista hänen luoksensa. Hän oli vilkas, herttainen tytön typykkä, ja Ragnhild ajatteli suudellessaan hänen rusottavia poskiaan:

— Mitä etsin minä vaikutusalaa, onhan minulla pikku sisareni, joita rakastan ja vaalin.

— Ragnhild, Ragnhild! huudahti tuo pienoinen, meillä on ollut niin kovin hauskaa! Setä Falck on parhain setä mailmassa. Hän vei meidät aina maatilalleen saakka, ja siellä joimme me viiniä ja söimme leivoksia, ja voi kun siellä on kaunista! Hän sanoi, että oli kovin ikävä, että olit sairas — — —

— Siellä on kai kaunis ilma? kysyi Ragnhild ohjatakseen sisaren ajatukset toisaalle.

— On, äärettömän kaunis, jatkoi sisar, ja kuuleppas, setä sanoi — elä nyt pahastu — en minä kuunnellut, vaan hän sanoi niin ääneen, että — — että sinä tulisit sinne emännäksi. Oi sisko kulta! Kuinka hupaista on sitte tulla luoksesi, sillä siellä on suuri hedelmäpuutarha.

— Kyllä toki, sinä vain et tahdo sanoa. Mutta hän näytti äidille kaikki huoneet säiliköt ja kaikki. En minä enää ole niin pieni, etten ymmärtäisi, että sinä menet naimisiin.

— Etkö sinä minusta sen enempää huoli, vaan tahtoisit noin mielelläsi antaa minut pois?

— En minä tahdo sinua pois, sanoi hän hätäisesti, mutta näetkös uuteen kotiin on niin lyhyt matka, ja silloin mekin ehkä pääsemme useammin maalle.

— Mutta sitte emme voisi olla joka päivä yhdessä. Minähän ajattelin, että me vastedes lukisimme yhdessä jotain hupaista tai…

— No, se ei estä, toimitti Elsa. Ma bonne ohjaa lukujamme, siinä on kyllä tarpeeksi, ja sinähän olet kuitenkin niin vähän meidän kanssamme: aamulla sinä nukut pitkään, illoin olet poissa ja keskipäivällä on sinulla vieraita — ja sitte sinä olet niin paljoa suurempi kuin me. Ei, nyt minun pitää taas mennä. Minä sanon sedälle, että sinä olet parempi, niin hän tulee kovin iloiseksi.

— Niin niin, tuumi Ragnhild ja tuska täytti hänen sydämmensä. Ei kukaan minua tarvitse, ei kukaan kaipaa. Mutta itse olen siihen syypää. Enhän milloinkaan ole puuttunut sisarieni puuhiin, enpä ole milloinkaan tullut ajatelleeksi miten viehättävän vilkas tyttö Elsa on samoinkuin ne muutkin lapset. Mutta tästälähtein on oleva toisin. Minä lähenen heitä enemmän, tuntuu kuin olisin herännyt uuteen elämään, minä rakastan heitä, rakastan kotiani, rakastan äitiänikin, vaikka olemmekin niin peräti erilaisia, vaikka alati tuotankin hänelle surua vastahakoisuuteni takia.

— Oi pieni Ragnhildini, oletko parempi nyt, sanoi hän harvinaisen lempeästi ja ystävällisesti. — Meillä oli hupainen matka, parooni Falck on viehättävä ihminen. Vahinko, ettet ollut mukana. Ajatteleppas, hän vei meidät aina uudelle maatilalleen saakka. Se on uhkea vanhanaikuinen kartano, paljon huoneita, erinomaisia huonekaluja, ja vielä tehdään korjauksia.

Ragnhild lepäsi äänetönnä, silmät suljettuina. Äitinsä tarkasteli häntä tyystin. — Parooni paralla ei ollut mitään huvia pelkästä levottomuudesta sinun takiasi. — Erittäin hellä ja hienotunteinen mies. — Turhaan odotti valtioneuvoksen rouva vastausta tai pienintäkään mielenkiinnon merkkiä tyttäreltään. Hetken vaiti oltuaan jatkoi hän taas: — Arvaan, että lopullinen ratkaisu on lähellä. Hän sanoi toivovansa, että sinä näiden viikkojen kuluessa olet oppinut tuntemaan häntä tarpeeksi ja tehnyt päätöksesi — — —

Ragnhild avasi silmänsä ja loi surullisen, rukoilevan katseen äitiinsä, joka pitkitti yhä vilkkaammin:

— Niin, kyllä minä ymmärrän, että nuoret tytöt aina hiukan arvelevat, ennenkun ottavat tuon tärkeän askeleen, sillä onhan heidän jättäminen hyvä kotinsa ja rakkaat omaisensa, mutta — mutta — kun saa niin kunnioitettavan, hyvän miehen ja niin mukavan kodin, niin — niin —. Sinulla on tyyni ja niin sanoakseni väliäpitämätön luonne, pikku Ragnhild, sinun pitäisi voida selvästi neuvotella järkesi kanssa ja huomata mitä etuja tämä naiminen tuo mukanaan.

Mistä se tuli, että heti kun äiti ryhtyi houkutuksillaan häntä taivuttamaan, hän tunsi itsensä niin hervottomaksi ja voimattomaksi vastustukseen? Juuri oli hän vahvasti päättänyt, ettei menisi naimisiin. Oi, hän tahtoi, hänen täytyi sotia vastaan.

— Sepä kysymys! Kuka äiti ei rakastaisi lastaan! Sentakiahan minä juuri tarkoitan sinun parastasi, siitä syystä olen parhaani mukaan koettanut hankkia sinulle huvitusta, sulostuttaa nuoruuttasi, ja nyt kun olet ennättänyt sopivaan ikään, olen kaikkeni koettanut varmistaakseni sinulle edullisen naimisen.

— Kummallista! Tietysti sellainen, kun mies on kunnioitettava, on hyvässä asemassa ja on samalla rikkauden kannalla kuin vaimokin, niin että tämä voi viettää samanlaista elämää kuin ennenkin.

— Voi lapseni, rakkaus on kokonaan toista, kuin romaanien laverrukset. — — Tietysti jokainen rakastaa miestään. Olen varma, että sinäkin kerran rakastat kunnon parooniamme.

— Mitä hullutusta! Mikset? Minä vakuutan sinulle, etten tuntenut isääsi puoleksikaan niin hyvin kuin sinä tunnet parooni Falckin. Mutta hän oli hieno ja ylhäinen mies, sanoi minulle kohteliaisuuksia parissa tanssiaisissa, ja kun äitini sanoi, että minun piti ystävällisesti vastata hänen huomaavaisuuteensa, tein hänen käskynsä mukaan, eikä kaukaakaan, niin olimme jo naimisissa.

— Ja oletko ollut onnellinen, äiti? kysyi Ragnhild kummastellen hänen kevyttä kuvailuaan.

— Olenpa niinkin, vastasi valtioneuvoksen rouva ja nojausi mukavasti lepotuoliinsa. — Isäsi on, kuten tiedät, luonteeltaan tyyni ja rauhallinen, hän on myöskin huomannut minun etevän toimintakykyni, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut moittia häntä epäkohteliaisuudesta.

— Mitä sinä olet kuvitellut? Että onni olisi polvistumisia ja valoja? Oh, Ragnhild, elä suututa minua noilla väitteilläsi. Tiedäthän sinä hyvin, että kaikki se mitä romaaneissa kuvaillaan, on suoraa satua. Saat olla varma, että ne, jotka moisella alkavat, piankin todellisuuteen tipahtavat. Minne se viimein vie tuommoinen rakkaus!? Hullutuksiin, itsemurhiin, mielisairauteen ja pakoretkiin, ja kun autuus on ylimmillään, heräävät he unelmistaan ja huomaavat, ettei sitä tuolla tavalla mailman läpi päästä. — — Ethän sinä vaan ole rakastunut kehenkään, Ragnhild, kysyi äiti hätäisesti ja tarkasteli peloissaan tytärtään.

— No, eipä täällä olekaan ketään, joka sopisi sinun arvollesi, sanoi äiti rauhottuen.

— Mutta olen kuitenkin kuvitellut, alkoi Ragnhild rohkeammin, että on olemassa tunne, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, syvä kiintymys, jotain, joka saa aikaan, että asetat jonkun erityisen henkilön mielikuvissasi ylemmäksi kaikkia muita, rakkaus, jonka edestä voit uhrata kaikki, kärsiä kaikki. En huoli polvistumisista enkä valoista, sellaista en katso tarvittavan ihmisten välillä, jotka todella rakastavat toisiaan — — —

— Nythän sinä puhut, kuin oma ymmärtävä tyttöni ainakin, huudahti valtioneuvoksen rouva. Ragnhild jatkoi innostuneena:

— Olin aina ajatellut, että — että — ennenkuin tuntisin sellaista tunnetta jotain miestä kohtaan, en menisi naimisiin.

— Ei, äiti, niin ajattelen vielä nytkin, ja luulenpa käyvän synniksi, jos lupaan rakkautta miehelle, jota en rakasta.

— Hyvä ihminen, sanoi äiti harmistuen, luuletko sinä, että tahdon houkutella sinua johonkin vääryyden tekoon. Tuhannet menevät naimisiin ilman tuota liioiteltua tunnetta, joka vain on pelkkää kuvittelua.

— Oi äitini, miksi välttämättä tahdot saada minut pois kotoa? Minä mieluimmin tahdon jäädä tänne. En tohdi enkä tahdo mennä naimisiin. Sinua tottelen kaikessa muussa, tässä en. Tästälähtein rupeaisin pitämään huolta siskoistani — ja — ja — tekisin kaikki, mitä tahdot.

— Sinä olet nyt hermostunut ja heikko, Ragnhild. Sinä et tiedä, mitä työnnät luotasi. Anna minun huolehtia onnestasi, ja saat olla varma, että minä ymmärrän sen seikan paremmin kuin sinä. Mitä siskoihin tulee, on heillä, jumalankiitos, toki tarpeeksi hoitoa, heillähän on ma bonne, ja pojat tulevat Helsinkiin toinen toisensa perästä, ja sittehän olemme isäsi ja minä vielä elossa, niin että siinä ei liene syytä sinun kotiinjäämiseesi ja paitse sitä — parooni Falck'in maatila on vain tunnin matkan päässä täältä, sinä voit pistäytyä kotona, milloin tahdot, ja me tietysti viettäisimme kesämme siellä. Se on uhkea talo, kuten olen sanonut, eikä puutu vierashuoneita. Sinä olet aina toivonut itsellesi vaikutusalaa, siellähän on suuri joukko alustalaisia ja paljon palvelijoita, niin että sellaisen talon emäntänä kyllä kelpaa olla.

— Sen kyllä tiedän, huudahti äiti, ettei ole oikein saattaa äitiään onnettomaksi, ja sen sinä teet, Ragnhild, et ole milloinkaan minulle muuta tuottanut kuin surua. Aina olet ollut jäykkä ja väliäpitämätön, kiittämätön kaikesta mitä olen sinulle tehnyt, haluton ja raskasmielinen, varsinkin sen onnettoman rippikoulun jälkeen. Oi Jumalani! miten kovasti koeteltu äiti minä olen! Suokoon Jumala, että Elsasta tulisi järkevämpi ja hellempi tytär!

Äiti oli puhunut nyyhkyttäen ja kyynelöiden, painoi sitte kasvonsa hienoon nenäliinaansa ja itki hillittömästi. Ragnhild kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Minä vakuutan, äiti, etten milloinkaan tahallani ole tehnyt sinulle surua, olen koettanut totella sinua silloinkin, kun se on ollut raskasta ja katkeraa.

— Elä koetakaan hurmata minua hyväilyilläsi, ne eivät merkitse mitään. Täyttämällä toivomukseni osoitat sinä rakkauttasi, mutta et tyhjillä vakuutuksillasi.

— Ja se on sinusta ollut suuri ansio, kun niiden kaikkien tarkoituksena on ollut sinun onnesi. Sinä kiittämätön!

Ragnhild istui kalpeana, vaijeten. Mitä tuli hänen tehdä? Tämä kysymys oli pakahduttaa hänen sydämmensä. Äiti pitkitti itkuaan ja valitusvirttään. Hetken päästä sanoi Ragnhild tyynesti, verettömin huulin:

— Elä itke, äiti, minä näytän rakkauteni teossa. Jos parooni Falck pyytää kättäni, suostun tarjoukseensa. Onnelliseksi en milloinkaan voi tulla, vaan se on yhdentekevää, elämähän on niin lyhyt.

Hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja sulki silmänsä. Hän oli niin kalpea, niin kaunis, että pintapuolinen äitinsäkin silmänräpäyksen tunsi liikutusta, mutta seuraavassa hetkessä ajatteli hän jo:

— Voi sinua kiltti, ymmärtäväinen Ragnhildini! En toki tahdo pakottaa sinua, mutta et sinä älyä omaa parastasi, siksi täytyy äitisi pitää eduistasi huolta. Ja nyt Ragnhildini, ole reipas ja iloinen ja nuku pois turhat epäilysi. Huomenna toivoakseni olet terve ja voimissasi ja silloin paroonikin varmaan esittää asiansa. Saat pukeutua vaaleaan pukuun huomenna, teethän sen?

— Hyvää yötä sitte! Saan kai viedä tervehdyksesi onnelliselle kosijalle, lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Niinkuin tahdot, sanoi äiti ja ajatteli: Vielä on hiukan vastahakaa, mutta antauminen on jo lähellä. Ja hän kiiruhti melkein nuoruuden joustavin askelin alas rappuja. Senjälkeen alkoi hän tehdä suunnitelmia myötäjäisiä, kihlajaiskemuja, häämenoja ja jos jotakin varten. Valtioneuvoksen rouva oli tyytyväinen itseensä ja äidinrakkauteensa, ylpeä älystään ja ylen onnellinen, kun kaikki kävi näin hyvin, vaikka väliin oli näyttänyt jo hiukan harmaalta niinhyvin tuona pitkänä aikana, jolloin parooni oli ulkomailla eikä hiventäkään hiiskahtanut, kuin vielä näidenkin viikkojen kuluessa, jolloin Ragnhild oli osottaunut vastahakoiseksi tähän liittoon. Nyt kuitenkin oli kaikki vastukset voitettu ja häävarustusten mieluinen vaiva jälellä.

Aina aamuun saakka makasi Ragnhild jonkunlaisessa horrostilassa. Hän ei nukkunut, hän ei voinut ajatella, ei itkeä; vasta kun palvelijat alakerroksessa alkoivat liikkua ja hiljaa kulkea ovissa, vaipui hän virkistävään uneen, joka salli hänen unohtaa koko mailman, hetkeksi ainakin. Liissi pani parastaan tänään, sillä hänen oli käsketty pukea Ragnhildia vielä entistä huolellisemmin. Tuo ovela kamarineiti arvasi kyllä minkävuoksi ja viittasi monasti, kunnioittavasti tosin, puheessaan sinnepäin, mutta hänen nuori emäntänsä ei näyttänyt niitä ymmärtävän eikä häntä kuuntelevan. Kalpeana, vakavana istui hän kuvastimen edessä antaen Liissin menetellä mielensä mukaan. Liissistä oli tämä kummallinen morsian, joka voi näyttää niin suruiselta ja kalpealta, vaikka koko parooni oli sulhasena. Kun Ragnhild tuli alas, oli vastaanotto tavallista ystävällisempi. Äiti sulki hänet syliinsä enemmän tosin teatterimaisella kuin tosi hellyydellä, parooni suuteli hänen kättään ja isäkin, joka ei juuri suurin hyväilyjä tuhlaillut tai näyttänyt muistavan, että hänellä oli lapsia, painoi suudelman hänen otsalleen. Pikku Elsan elävät kasvonilmeet ja monet melkeät merkit eivät voineet salata hänen ilmeistä iloaan. Toiset siskot, jotka kaiketi myöskin olivat saaneet vihiä asiain menosta, tarkastelivat häntä uteliaina ja niinkuin he nyt vasta olisivat keksineet hänessä jotakin miellyttävää. Kun käytiin ruokasaliin, sai valtioneuvoksen rouva tilaisuuden kuiskata Ragnhildille: — Näytä Herran nimessä iloisemmalta! Nythän olet kuin mikäkin uhrilammas ja parooni voisi ajatella, että sinua on pakotettu tai houkuteltu.

Ragnhild hymyili katkerasti. Niinkun ei häntä olisi pakotettu ja houkuteltu! Mutta hän tahtoi totella täydellisesti, koska kerran oli päättänyt myöntyä, ja tekeytyi iloiseksi.

Aamupäivällä, kun valtioneuvos Cederskiöld oli lähtenyt kaupungille sekä lapset vetäytyneet kouluhuoneeseen ja lastenkamariin, jäivät äiti ja tytär kolmen paroonin kanssa. Tekosyyllä poistui äiti ja tuo tärkeä hetki oli tullut. Ragnhild istui akkunan ääressä koneellisesti hypistellen jotain kirjailutyötä, parooni kappaleen matkaa hänestä katsellen muuatta kuvateosta. Tuon tuostakin kiinnitti hän katseensa nuoren tytön kauniisin kasvoihin ja maahanluotuihin silmiin. Ei milloinkaan ennen ollut parooni huomannut häntä niin kauniiksi kuin tänään. Parooni ei ollut katsonut tarpeelliseksi valmistaa somia kosintapuheita. Hänestä ei voinut tuottaa suuriakaan vaikeuksia voittaa nuoren tytön suostumusta loistavaan ja ainakin hyvin edulliseen avioliittoon. Mutta nyt Ragnhildia tarkastellessaan alkoi häntä hieman arveluttaa, mitä hän mahdollisesti voisi odottaa, mutta sitte hän tyyntyi jälleen. Kuinka voisikaan hän saada kieltävää vastausta! Sehän oli vanhempien korkein toivo. Tehdäkseen lopun tästä epävarmuudesta, nousi hän ja lähestyi akkunaa, jonka ääressä nuori tyttö istui.

— Serkku Ragnhild, alkoi hän, vanhempanne ovat varmaankin puhuneet teille minun — — minun aikeestani pyytää kättänne. En ole suuri puhuja, ja luulenpa olevan kylliksi, kun sanon Teille, että olisin onnellinen, jos serkku tahtoisi suostua minulle ja liittyä puolisona matkaani.

Ei saanut punan merkkiä kalpea poski, ei kainoa, suloista hämmennystä nuoret, kauniit kasvot hänen edessään. Ragnhild katsoi häneen tyynesti, eikä vähääkään värähtänyt hänen äänensä, kun hän vastasi vakavasti:

— Äitini on puhunut siitä kanssani. Minä kiitän Teitä, herra parooni, kunnioittavasta tarjouksestanne. — Hän viivytti hetkisen. — Katson velvollisuudekseni olla suora Teitä kohtaan. — Minä en rakasta Teitä, elkää luulko, että koskaan rakastan, mutta minä pidän teitä arvossa, ja jos — Te, herra parooni, tyydytte yksinomaan kunnioituksen tunteeseen, niin olen Teidän.

Se oli viimeinen paon toivo, viimeinen pelastuksen korsi. Ragnhildissa kyti heikko toivo, että parooni olisi liian ylpeä tyytyäkseen vain kunnioitukseen. Mutta siinä oli hän peräti pettynyt. Parooni ei ollut uneksinutkaan rakkautta tässä tapauksessa eikä pitänyt sitä tarpeellisenakaan. Hän tarvitsi taloonsa emännän, rouvan, joka vastaanotti vieraat, tarvitsi seuraa vanhoina päivinään, hoitajattaren kipujen tullessa ja siksi oli kunnioitus riittävä. Tytön suora tunnustus hiukan häntä kaiveli, mutta pian hän mukautui ja vastasi muutamilla kohteliailla ja ystävällisillä sanoilla, että hän oli syvästi kiitollinen, kertoi yksinäisyydestään ja kuinka hän muisti Ragnhildin siltä ajalta, jolloin hän vielä pikku tyttönä istui hänen polvellaan ja vakuutti hankkivansa hänelle huolettomat päivät ja itse olevansa vilpittömän uskollinen, niin että Ragnhild rahtusen heltyi ja itsestään ojensi hänelle kätensä.

Samassa tuli äiti sisälle, ja sittekös seurasi äidinkyyneleitä, viiniä ja maljoja päivällispöydässä ja raikasta riemua lasten parvessa. Isä oli tavattoman huomaavainen vanhinta tytärtään kohtaan ja päivällisen loputtua kehui hän hänen olevan vanhempainsa ilon ja ylpeyden. Valtioneuvoksen rouva ei ollut katsonut maksavan vaivaa kertoa puolisolleen Ragnhildin vastahakoisuudesta ja estelemisistä. Hän oli aina toivonut lopullista menestystä, eikä isä olisi kuitenkaan sille mitään voinut eikä varmaankaan viitsinyt vaivata itseään. Tuo viisas rouva näytti siis olleen oikeassa, ja isä oli päässyt kaikesta huolesta — jos hän ylipäänsä voi huolehtia mistään.

— Koetanpa antaa sinulle ruhtinaalliset myötäjäiset, kuiskasi hän taputtaen tyttärensä poskea.

Jonkun päivän päästä saapui Ragnhildin vanhin veli Helsingistä. Hän oli hieno, kahdeksantoistavuotias nuori mies pientä parran alkua ylähuulessa, käytti näkölasia ja mitä hienointa vaatetusta. Hän oli äitinsä ilmeinen kuva sekä sisällisesti että ulkonaisesti, oli itseensä imenyt ja täydellisesti ohjelmaansa ottanut hänen aatteensa, katsantokantansa ja periaatteensa, ja oli siksi äitinsä epäjumala.

— No nyt, oiva sisareni, huudahti hän heittäytyen eräälle sohvalle, olet menetellyt kuin oikea helmi tyttöjen joukossa. Parooni on rikas, on matkustellut, on surkean hieno mies ja tallinsa täysi komeita hevosia. — — Mutta ethän pikku Ragnhild ole vähääkään morsiamen näköinen.

— Kuinka voisinkaan, Kasimir, kysyi Ragnhild suruisesti? Äitini tahdosta minä olen päättänyt mennä tähän avioliittoon. Minä en rakasta sulhastani.

— Lörpötystä! Aatelistyttö ei niinkään helposti löydä sopivaa miestä, jota rakastaisi. Rikkaita parooneja ei kasva joka puussa täällä Suomessa.

— Kasimir! Sinä olet nuori ja sinulla pitäisi olla sydän ja tunteita, ja kuitenkin puhut sinäkin tuolla lailla. Etkö sinäkään usko rakkautta löytyvän?

— Kah, miksikä en, mutta vain sen verran, mikäli se pysyttelee järjen tasalla. Neiti Cederskiöld ei voi rakastua suutariin tai koulunopettajaan, tai herra A:han tai herra B:hen, hän siis menee naimisiin parooni Falckin kanssa — kas siinä, mitä minä asiasta ymmärrän. Eihän sinua kukaan pakota, äiti sanoi jättäneensä sinulle täyden toimintavapauden.

— No niin, sittenpä olet itse saanut valita, ja viisaasti oletkin menetellyt, se täytynee myöntää. Vanhanpuoleinen hän on, tuo kunnon paroonisi, nauroi Kasimir, kelpaisi melkein isäkseni, mutta eihän se haittaa; etkähän voi sinäkään jäädä vanhana piikana kököttämään.

— Mitä, eikö? — Kasimir nyrpisti nenäänsä. Fi donc! Nenä laiha, silmälasit, päänsärkyä, ehei! sopivampaa vapaaherratar Falck'ia ja hallitsijatarta moiselle komealle kartanolle voisiko löytää?

Niin olivat siis kaikki samaan liittoon ruvenneet saadakseen Ragnhildin naitetuksi, ja sittenkun ensimmäinen pakon tunne oli lientynyt, alkoi hänkin tyyntyä ja koetti vakuuttaa itselleen, että se kenties oli hänelle parasta. Parooni oli erittäin huomaavainen ja ystävällinen hänelle, ja Ragnhild tuumi toisinaan, että hän koettaisi tehdä hänet onnelliseksi täyttämällä hänen toiveensa, olemalla hänelle hupaisena seurana ja tunnollisena emäntänä. Ehkäpä elämä sittekin kävisi hänelle siedettäväksi.

— Kukapa tietää, tulen vielä onnelliseksikin, tuumi hän ja tapansa mukaan rakenteli hän tulevaisuutensa tuulen tupia tehden kuvansa niin viehättäväksi ja väririkkaiksi kuin halutti.

Häitä ei tarvinnut pidättää. Ei haitannut liika nuoruus kihlattuja, eikä viivyttänyt heitä mikään virantoivo tai tulolähteen aukeneminen. Valtioneuvoksen rouva otti apuompelijan entisen lisäksi ja neiti Sundströmin piti hyljätä muut tilaukset siksi aikaa, jotta nämä uhkeat myötäjäiset valmistuisivat. Taaskin pani Ragnhild äitinsä kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän nimittäin ei hiventäkään iloinnut ihanoista silkkileningeistä, somista myssyistä, muotikkaista aamupuvuista eikä muistakaan mistään, ja sehän oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä. Jopa pyysi hän äitiään määräämään ja toimittamaan kaikki, lupasi kyllä kärsivällisesti lainautua lukemattomia koetuksia varten.

— Enpä ole moista morsianta nähnyt, valitti valtioneuvoksen rouva olkaansa kohottaen, mutta jätti Ragnhildin kuitenkin rauhaan. Äiti oli tarkoituksensa saavuttanut, vähät toimitti enää tyttären välinpitämättömyys. Kun tuttavat ja ystävät kävivät onnittelemassa Ragnhildia hänen aikomaansa avioliittoon, ja hän huomasi monenkin heistä kadehtivan häntä niinhyvin sulhasen kuin uhkeiden myötäjäistenkin takia, ajatteli hän:

— Lienenkö siis ainoa mailmassa, joka en keksi hituistakaan kadehtimisen syytä kaikessa tässä, minä, joka sen olen osakseni saanut. Monikin tyttö luullakseni jo avosylin ottaisi vastaan tämän, ja minä — minä halusta luovuttaisin sekä sulhaset että myötäjäiset kenelle tahansa, jos vaan kävisi päinsä. Mutta en saa niin ajatella. Tästähän käy tie toimintaan, jota olen ikäni halunnut. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain häät ovat ohitse. Vala, jonka vannon, pelottaa minua vielä toisinaan, mutta minä koetan pitää sen, minä tahdon oppia rakastamaan miestäni sekä surussa että ilossa ja tunnollisesti täyttämään velvollisuuteni.

Useasti halutti Ragnhildia puhella sulhonsa kanssa kaikesta, mitä hän mietti ja tuumaili, mutta ei koskaan saanut hän siihen riittävää rohkeutta. Paroonilla oli aina varalla kevyitä, hupaista keskusteluainetta, rikkaampaan, syvempään ei koskettu, ja jos Ragnhild joskus lausui vakavan ajatuksen, suuteli parooni tavallisesti hänen kättään ja sanoi kohteliaasti, ettei niin nuorella naisella ollut syytä katsella mailmaa muussa kuin ruusunpunasessa. Ragnhild toivoi kuitenkin, että he puolisoina tulisivat tuttavallisemmin keskustelemaan ja oppisivat paremmin toisiansa tuntemaan. Kävi siis niinkuin äiti oli ennustanut: Sittekun Ragnhild kerran oli päättänyt mennä naimisiin ja tottunut oloihin, tuli hän tyynemmäksi, melkeinpä iloisemmaksi.

Aika kului, ja Ragnhildin häät lähenivät. Sulhanen alkoi käydä hiukan malttamattomaksi. Hänen ikäiselleen tuntui jo vaivaloiselta näytellä kohteliaan sulhasen osaa, varsinkin kun se tuotti niin tuiki vähän kiitosta, sillä morsian, vaikka jotensakin ystävällinen, pysyi edelleen kylmänä ja välinpitämättömänä, ja aivan mahdotonta oli häntä saada iloiseksi. Ei lämmennyt hän kukkavihoista eikä lahjoista, ei rekiretket, ei kutsut, joita pidettiin paroonin maatilalla, eikä mikään mitä kohtelias sulhanen keksi yksinomaan morsiantaan varten, vaikuttaneet häneen. Tuo hyvä parooni alkoi kuten sanottu väsyä, ja kysyi rouva anopilta, eikö hääpäivää jo pian voitu määrätä. Rouva anoppi lupasi kiirehtää ompelijoita ja kertoi Ragnhildille, että sulhanen jo niin hätäili. — Hän on pahasti sinuun piintynyt, lisäsi hän, ja minä toivon jonakin päivänä voivani määrätä hääpäivän. Ragnhild seurasi häävalmistuksia yhtä välinpitämättömästi kuin myötäjäispuuhiakin. Mutta kun hän näki valmiin morsiuspukunsa, hunnun ja seppeleen, tunsi hän jonkunmoista liikutusta, ja surumielinen ajatus hiipi hänen mieleensä: Mitähän mahtaisit tuntea kantaessasi tuota pukua päivänä, joka yhdistäisi sinut mieheen, jota rakastat? Ja tuli levottomuuden hetkiä, jolloin hän katui, että oli päättänyt mennä tähän avioliittoon, mutta liiankin hyvin huomasi hän, että oli myöhäistä enää peräyttää sanaansa. Vaikka parooni olisikin antanut hänelle vapautensa takaisin, Ragnhild nimittäin ei voinut uskoa, että tämä syvästi ja lämmöllä oli häneen kiintynyt, ei hänen äitinsä olisi milloinkaan siihen suostunut. Ragnhild ei hennoisi tuottaa äidilleen sellaista surua, koska oli antanut hänen niin kauvan viihdytellä mieltään suloisilla toiveillaan. Ja sittenpä olisi vaadittu tuntuvasti suurempaa rohkeutta vastustukseen kuin alussa. Vihdoinkin oli kaikki valmiina: uhkeat myötäjäiset oli ahdettu arkkuihin ja lähetetty uuteen kotiin, morsiuspuku odottamassa, hääpäivällinen järjestetty, pappia puhuteltu, vieraat kutsuttu, ja koko talo juhlallisesti koristettu. Valtioneuvoksen rouva oli pelkkää ihastusta. Pieni askel vielä — ja hän oli suuren tarkoituksensa perillä. Hän osotti uskomatonta toimeliaisuutta ja huolenpitoa tuona päivänä. Tuokiossa oli hän tarjoiluhuoneesa vielä kerran teroittaakseen tärkeitä määräyksiä illallista varten, toisessa Ragnhildin luona puhumassa häneen rohkeutta ja pyytämässä häntä panemaan kasvoihinsa sopivan ilmeen; ja taas oli hän puolisonsa luona puhumassa sampanjoista ja seremonioista, ja heti perästä lastenkamarissa viimeistelläkseen lasten pukuja ja nuhdellakseen kamarineitoa, ettei pikkutyttöjen kiharat olleet kyllin kauniita.

Mutta ylhäällä huoneessaan istui nuori morsian kalpeana, vakavana, ei kuitenkaan penseänä enää. Kuta lähemmä tuo tärkeä hetki läheni, sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Vaikka koko mailman olisi hän antanut, jos vielä viime hetkessä olisi saanut vastata kieltävästi. Silmänräpäyksen tuumi hän pyytää puhutella sulhastansa; avata hänelle sydämmensä ja rukoilla häneltä vapauttansa. Hän ajatteli polvistua äitinsä eteen ja anoa armoa, mutta tuli lopuksi aina samaan epätoivoiseen huokaukseen: "liian myöhäistä!" —

Viereisessä huoneessa istuivat morsiusneidot ja sulhaspojat puhellen hilpeästi keskenään. Morsiusneitoina oli Elsa, joka oli ihastuksissaan ensimmäisestä pitkästä hameesta ja aimo ylpeänä tuosta hänen silmissään niin vastuunalaisesta toimesta, että sai olla morsiuspiikana, Eedit Berg ja Maria Ståle sekä vielä pari nuorta tyttöä Ragnhildin tuttavista. Sulhaspoikina oli veli Kasimir puettuna ihka uuteen hännystakkiin ja "comme il faut" kiireestä kantapäähän näytellen hienoa keikaria, sekä muutamia herroja, paroonin tuttuja, useimmat jo ikämiehiä.

Ragnhild oli pyytänyt saada olla yksin häiritsemättä, sittekun hän oli valmiiksi puettu, mutta neljännestuntia ennen vihkimistä raotti hän oveaan ja pyysi Mariaa tulemaan luokseen. Sykkivin sydämmin noudatti nuori tyttö kutsua, hän aavisti, mitä Ragnhild tunsi.

— Oi Maria, huudahti Ragnhild, kun ovi sulkeutui, olen äärettömän onneton, sano toki lohdutuksen sana.

Sanatonna säälistä ja liikutuksesta seisoi Maria ja puristi hellästi
Ragnhildin käsiä omissaan. Mitä voisi hän sanoa!

— Jospa voisin tästä päästä! alkoi Ragnhild jälleen väännellen käsiään. — Etkö tahtoisi puhutella äitiä? — — oih! saisinpa kuolla! oih! jospa en milloinkaan olisi antanut lupaustani!

Kuumeentapaisella levottomuudella kulki hän edestakaisin huoneessa. — Etkö voi sanaakaan sanoa, Maria? Rakas Maria, etkö voi auttaa minua?

— Oi niin, rukoile, rukoile! Itse en voi, olenhan tahallani työntynyt tähän kurjuuteen.

Muutaman hetken seisoivat nuo nuoret naiset siinä sylityksin äänettöminä, mutta palavin sydämmin. Toinen taisteli epätoivoista taistelua itsensä kanssa, toinen rukoili taivaallista isäänsä, niinkuin oli tottunut tekemään kaikissa elämän kohtaloissa.

Silloin astui morsiamen äiti huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle hämmästyneenä siitä mitä näki. Hän oli hyvin vastustanut Marian tulemista morsiustytöksi, mutta Ragnhild oli pyytänyt sitä viimeisenä toivonaan, ja kun hän lähemmin asiaa ajatteli, ei siitä voinut vahinkoa tulla. Maria tosin oli vain yksinkertainen maalaistyttö, mutta eihän siinä suinkaan ollut riittävää syytä kieltää Ragnhildin pyyntöä. Kuin salama lensi valtioneuvoksen rouvan päähän ajatus, että jotain oli nurinkurin, ja heti oli hän valmis syyttämään papintytärtä siitä.

— Ragnhild tunsi levottomuutta tuon tärkeän askeleen takia, selitti Maria nähdessään, että Ragnhild turhaan koetti pakoittaa väräjäviä huuliaan tottelemaan.

— Niin, niin, vastasi valtioneuvoksen rouva, ja talutti tyttärensä sohvaan. Kas tässä lasi vettä, lapseni, kyllä kaikki vielä hyvin käy. Olethan tähän saakka ollut niin rauhallinen. Minun täytyy tosiaan sanoa, että olet osottanut kiitettävää hienotunteisuutta. Isäsi ja minä olemme sinuun hyvin tyytyväiset ja iloitsemme — — että — — ai niin, pastori on jo tullut, niin että pian saat tulla alas. Senvuoksi tulee sinun tyyntyä, jottei jo muutenkin malttamattoman sulhasen tarvitse käydä levottomaksi sinun takiasi.

— Hän rukoili kanssani ja puolestani, sanoi Ragnhild, joka nyt oli ennättänyt tointua syvästä liikutuksestaan.

— No, sehän oli varsin kaunista ja paikallaan, myönsi äiti rauhottuneena. Olisit vain sanallakin huomauttanut minua, olisin lainannut sinulle rukouskirjani. Siellä on rukous morsiamia varten. Mutta olethan rutistanut huntusi, ja annappas, autan seppelettäsi, se on aivan vinossa. Kas noin! Morsiuspuku ei siedä niin helliä hyväilyjä, kuin äsken näin sen osaksi tulleen. Kuulen isäsi askeleet. — — — Ragnhild heittäysi äitinsä syliin. — Oi kallis äiti — — kallis äiti, ota takaisin lupaukseni. Minä en voi rakastaa häntä — — minä en voi vannoa, en tahdo — —

— Jumalan nimessä Ragnhild, huudahti äiti epätoivoissaan, elä saata minua järjiltäni, sinä olet hermostunut, kas tässä eau de luce — — — ovathan vieraat jo saapuneet — — ja tässä tulee isä.

Valtioneuvos astui huoneeseen huulillaan hieno hymynsä ja tarjosi kohteliaalla liikkeellä tyttärelleen käsivartensa.

— On jo aika käydä alas, tyttäreni, sanoi hän panematta huomiota tämän liikutusta ilmaisevaan ulkomuotoon.

Ragnhild loi vielä äitiin tuskaisen, rukoilevan katseen, mutta kun hän huomasi, ettei mitään enää voinut voittaa, nousi hän ja laski kätensä isänsä käteen.

Äidinsydän vaati viimeinkin oikeutensa, ja tuntien enemmän todellista lämpöä, kuin mitä olisi voinut odottaa valtioneuvoksen rouvalta, suuteli tämä tytärtään ja kuiskasi hellästi:

— Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, enhän mitään niin hartaasti toivo kuin sinun onneasi.

Ragnhild vastasi hellästi hänen suudelmaansa ja seurasi sitte isäänsä, joka vasta nyt näytti alkavan käsittää, että lähestyvä hetki oli tärkeä ja juhlallinen. Hän ei tosin ollut niin ajatellut eikä tuntenut hääpäivänään, ja jos olisikin tuntenut, oli hän jo aikoja sitte sen unhottanut, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen naisten käytöksestä.

Nuoren morsiaimen ulkomuoto teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin vieraisiin, kun hän isänsä käsipuolessa astui keinotekoisen alttarin eteen: niin nuori, niin kaunis, niin komeasti koristettu, mutta — niin marmorikalpea, niin kylmä, ei vienointakaan onnen tai rakkauden värettä ilmaisseet hänen kasvonsa, ei silloinkaan, kun hän laski kätensä sulhasensa käteen. Mutta vähitellen, aina senmukaan kun vanha pastori, hänen rippi-isänsä, luki kauniita vihkilukuja ja sitte puhui niiden johdosta lämpimin, vakavin sanoin, kävi Ragnhild levollisemmaksi. Väri palasi hänen poskilleen, ja kun hänen piti lausua lupauksensa, teki hän sen jotensakin varmalla äänellä palavasti rukoillen, että voisi sen pitää. Ja kun pastori puhui vaimon ja perheenäidin velvollisuuksista, lupasi hän itselleen kaikin voimin koettavansa täyttää ne. Illan kuluessa pääsi hänen mielensä yhä enemmän tasapainoon, ja valtioneuvoksen rouva huomasi ilokseen, että hän nauroikin ja jutteli ja otti osaa tanssiin nähtävästi suuremmalla mieltymyksellä kuin tavallisesti. — Mutta mitä liikkui Ragnhildin sydämmessä? Kun juhlallinen vihkiminen oli ohitse ja hän ikipäivikseen oli liitetty parooniin, tuntui hänestä tosiaankin keveämmältä, ja hänen hyvät aikomuksensa ja toivo sisältörikkaammasta elämästä lohduttivat häntä paljonkin. Paitse sitä oli hän herkeämättä tanssin pyörteessä, alati ympäröi häntä joku joukko, ja hänen piti kiinnittää huomionsa kaikkialle. Soiton sävelet kaikuivat, oli herkeämätön kulku ja kohina, niin ettei hän saanut hetkeäkään mietteilleen. Hän tahtoi toivoa parhainta, muutenhan hän olisi tuntenut itsensä äärettömän onnettomaksi, sillä nyt jos koskaan oli liian myöhäistä. Hän tunsi myöskin liikutusta puolisonsa ystävällisen huomaavaisuuden ja huolenpidon takia, jota hän osotti siitä hetkestä lähtein, kun hän ensi valssin loputtua kietoi vaipan hänen harteilleen aina siihen saakka, kun hän illalla nosti hänet rekeen ja itse kääri hänet pehmeään karhunnahkapeitteesen. Ja nyt kiitivät nopeat hevoset routaista tietä Ragnhildin tulevaan kotiin. — Mitähän mahtoi hän siellä saada kokea? Minkälaiseksi mahtoi hänen elämänsä tästälähtein muodostua?

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Ragnhild tuli huomaamaan, ettei hän uusissakaan oloissa tuntisi itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi.

Melkein heti häiden jälestä oli parooni riisunut tuon kohteliaan ja huomaavaisen tapansa, jolla hän kohteli morsiantaan. Ragnhild ei sitä tosin kaivannut, kihlausaikana oli se usein häntä painostanut, mutta kohteliaisuuden mukana haihtui ystävällisyyskin, ja se koski kipeästi Ragnhildiin. Pohjaltaan oli parooni kyllä hyväsydämminen mies, mutta kuten kivulloisilla yleensä, oli hänelläkin kärtyisä ja äreä kotituuli, ja hän sitä sangen vähän hillitsi. Ragnhild koetti joka tavalla asettaa asiat oikealle tolalle, sovitella ja lepytellä sekä raivata pois tieltä kaikki, mikä voi antaa aihetta tyytymättömyyteen. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Syitä lenteli joka taholta ja juuri silloin kuin vähimmin tiesi odottaa. Mutta pahimmin lamasi Ragnhildin mieltä se, että hän päivä päivältä yhä varmemmin tuli vakuutetuksi, ettei hänen ja hänen miehensä välillä ollut muruistakaan keskinäistä ymmärrystä. Tämän luuli hän huomanneensa jo kihlausaikana, mutta ensiksikin oli tämä aika ollut kovin lyhyt ja sitä paitse täynnä huvituksia, niin ettei pitempi keskustelu voinut tulla kysymykseenkään, varsinkin kun parooni, kuten jo on mainittu, kernaasti katkaisi vakavan keskustelun hienolla leikkipuheellaan. Ragnhild huomasi, että heidän makunsa, taipumuksensa ja mielipiteensä suuresti erosivat ja että parooni, vaikka kulkikin hyväluontoisen kirjoissa, kuitenkin oli tuiki itsepintainen. Kun hän keskusteli jonkun vieraan henkilön kanssa eivätkä mielipiteet lyöneet yhteen, antoi hän tavallisesti toisen pitää päänsä ja lopetti keskustelun kohauttaen olkapäitään tai tehden siron kumarruksen tai hienosti hymähtäen, jonka kukin sai selittää mielensä mukaan. Mutta kotiväeltä vaati hän, että kaikkien tuli taipua hänen tahtonsa mukaan.

Heti kun Ragnhild oli vähänkin ennättänyt kotiutua, alkoi hän etsiä itselleen jotakin tekemistä ja tutustua oloihin. Pian huomasi hän, ettei hänellä perheenemäntänä olisi enempää tehtävää kuin ennen vanhempainsa kodissa, jollei oteta lukuun päivällisruuan määräämistä kuksikin päiväksi. Sillä talossa oli taitava emännöitsijä ja monilukuinen palvelijajoukko. Paitse sitä toivoi parooni, ettei hän ryhtyisi talouspuuhiin. Kerrankin, kun parooni kysyi nuorta rouvaansa ja sai kamarineitsyeltä kuulla, että hän oli mennyt keittiöön, kiirehti hän paikalla jälestä ja huudahti peljästyneenä:

— Ystäväni, muista että olet vapaaherratar Falck, sinun paikkasi ei ole täällä. Sitte tarjosi hän käsivartensa ja vei hänet pois.

Käsityötäkään ei tietysti ollut Ragnhildilla, sillä äiti oli valmistanut niin tarkoin hänen myötäjäisensä että Ragnhildilla mielestään oli vaatteita kymmeniksi vuosiksi. Paroonin vaatevarasto oli mitä parhaimmassa kunnossa ja talon liinavaatekaappi yllin täynnä hienoa, lujaa, osaksi kotikutoista, osaksi hollantilaista liinavaatetta ja lakanoita aina paroonin äidin ja äidinäidin ajoilta saakka lukuunottamatta kaikkea uutta, mitä oli hankittu nuorta emäntää odotettaissa. Niinmuodoin ei ollut muuta neuvoa, kuin turvautua taaskin kirjailutyöhön, mutta kun paroonilla näytti olevan tarpeeksi tohveleita, pipolakkia, kynänpyyhkimiä, kirjoitusmattoja y.m., kävi vaikeaksi uusien keksiminen. Viimein päätti hän kirjailla lepotuolin päällystää, siinä ainakin olisi työtä pitemmäksi aikaa. Ragnhild olisi mieluummin käyttänyt aikansa hyödyllisempään ja mietti miettimistään, mihin ryhtyisi. Silloin muisti hän aikomuksensa käydä katsomassa alustalaisiaan ja auttaa heitä; luultavasti oli heidän joukossaan köyhiä kenties sairaitakin ja turvattomia. Hän vaalisi sairaita, lukisi heille, ompelisi vaatteita pienokaisille, oi, hänelle riittäisi kyllä tekemistä. Näin suunnitteli Ragnhild ja päätti ensi tilassa puhutella miestään, tiedustella hänen alustalaisistaan ja kertoa aikomuksestaan käydä heidän luonaan ja auttaa heitä. Eräänä päivänä paroonin ollessa tavallista paremmalla tuulella teki Ragnhild kysymyksensä.

— Tunnen alustalaisiani aivan vähän, vastasi parooni. Kuten tiedät, olen vasta lyhyen ajan ollut maatilan omistajana, ja kun maanviljelys on pehtoorin huolena, en ole tullut tekemisiin väen kanssa. Mutta miksikä sinä heitä kyselet?

— Varsin kiitettävää, varsin kiitettävää, sanoi parooni ja äänessä oli hiukan entistä imartelevaa kohteliaisuutta. Kutsutaan pehtoori tänne, häneltä saamme luettelon köyhistä.

— Mutta, intti Ragnhild epäillen, siitä olisi minulle suurta hupia, jos itse saisin käydä asunnoissa, ja silloinhan voisin itse heitä arvostella.

Parooni näytti ihmettelevän hänen kummallista makuansa, mutta sanoi hetken vaiettuaan:

— No, olkoonpa. Muistan äitivainajanikin käyneen alustalaistensa luona. Kuitenkaan en voi sallia sinun sitä tekevän ennenkun olen pehtoorilta kuullut, ovatko he niin siistiä ja kunnollista väkeä, että vapaaherrattareni voi astua heidän majoihinsa. Soitan paikalla.

Pehtoori ei ollut niiltä mailta eikä ollut vielä oppinut tuntemaan kansaa, oli sitäpaitse luonteeltaan toimeliaampi ja vilkkaampi kuin he, niin ettei hän oikein tullut toimeen heidän kanssaan. Olivatko he rikkaita vaiko köyhiä, siitä hän ei ollut selvillä, mutta vastasi kuitenkin umpimähkään, että "koko väki voisi hyvin, kun vain tahtoisivat tehdä työtä, mutta he ovat turkasen laiskoja joka sorkka, herra parooni."

— Eikö ole sitte leskiä tai turvattomia lapsia, vanhoja tai sairaita? kysyi Ragnhild.

— Onhan niitä joitakuita, mutta turvattomat ja saamattomat saavat määrätyt ruistynnyrinsä osaksi kartanosta, osaksi vaivaishoitohallitukselta, ja mitä sairaisiin tulee, on rouva Bodénilla, taloudenhoitajattarella, koko apteekki, mistä kaikki saavat apua, olkoonpa heillä sitte luuvaloa, hammassärkyä, keuhkotautia tai mitä tahansa. Hän parantaa kaikki, rouva vapaaherratar.

Ragnhild ei ollut aivan tyydytetty. Hänellä ei tosin ollut syytä epäillä pehtoorin tiedonantoja, mutta hän ajatteli, että kenties kuitenkin löytyisi surevia ja kärsiviä, joista hän ei tietänyt ja joita hän voisi auttaa ja lohduttaa. Siksipä uskalsi hän vielä kerran esittää asiata miehelleen. Parooni näytti hiukan kärsimättömältä, mutta vastasi kuitenkin, että jos Ragnhild välttämättä tahtoi nähdä ja oppia tuntemaan alustalaisiansa hän käskisi valmistaa suuret päivälliset heitä varten nurmikolle, kun kesä tulee. Ragnhild huomasi, ettei miehensä oivaltanut hänen toivonsa oikeata syytä, eikä ollut hänellä rohkeutta enää ottaa asiaa puheeksi. Ilman miehensä suostumusta ei hän myöskään tahtonut käydä alustalaisten luona. Ja niin sai asia raueta. Jos Ragnhild olisi kokonaan sydämmensä avannut miehelleen, olisi tämä mahdollisesti täyttänyt hänen tahtonsa, sillä eihän parooni ollut häijy, täyttipä kernaasti sellaiset Ragnhildin toiveet, jotka olivat comme il faut, mutta osaksi pelkäsi Ragnhild, ettei tämä toivomuksensa ollut oikein comme il faut, osaksi tuntui miehensä niin vieraalta, olihan hän tuntenut hänet aivan vähän aikaa ja sittenpä parooni oli häntä paljon vanhempi. Osaksi pidätti häntä se seikka, että hän juuri näissä samoissa seikoissa oli kohdannut suurta vastarintaa äitinsä puolelta, ja että parooni ihmeteltävässä määrässä näytti olevan samaa mieltä kuin valtioneuvoksenrouva, niin että Ragnhild heitti kaiken toivonsa. Nuori rouva otti jälleen kirjailutyönsä esille ja ajatteli:

— Niinhän se on, kuten aina olen sanonut: rikkailla ja ylhäisillä ei ole mitään tekemistä täällä mailmassa. Tuolla menee nyt rouva Bodén leivintupaan. Pitkän päivää on hän puuhassa ja nukkuu tietystikin hyvin iltasella päivän töistä. Tuolla juttelee kaksi palvelustyttöä hilpeästi keskenään, he panevat arvoa pieneen lomahetkeen juuri senvuoksi, että se on niin harvinainen. Heitä onnellisia! Minä kait ennätän kirjailla koko huonekaluston päällystän, kuten anoppivainajani teki ennen minua. — Ja Ragnhild loi suruisen katseen somiin sohviin, tuoleihin ja jakkaroihin siinä huoneessa, jossa hän istui ja työskenteli ja hän laski vuosia vierineen, ennenkuin nuo hennot kukkakiehkurat olivat ennättäneet valmistua. Ja taas ajatteli hän: — Tokko minäkin vuodet pitkät istun tässä ja kirjailen. — Hän koetti kuvailla mielessään paroonin äitiä. Hänen kuvansa riippui suuren vastaanottohuoneen seinällä ja esitti rouvaa, jolla oli säännölliset, ylimykselliset piirteet, korkea pitsimyssy ja vaalea lyhytuumainen silkkipuku. Hän näytti hyvältä, mutta muotonsa ei juuri älykkyyttä todistanut.

Ragnhild ei ollut saanut soitannollista opetusta. Siihen aikaan ei ollut se likimainkaan niin tavallista, kuin nykyään, eikä valtioneuvoksenrouva voinut sietää sormiharjoituksia eikä skaaloja. Nyt Ragnhild monastikin toivoi, että olisi osannut soittaa, siinähän olisi ollut hänelle huvia. Salissa oli vanha klaveerirämä, mutta sitä ei avattu muulloin kuin milloin oli vieraita ja joku soitti tanssiksi. Parooni Falckin seurapiiri ei ollut laaja. Kerran vuodessa käytiin velvollisuusvierailulla pappilassa ja tuomarin luona, muuten seurusteltiin ainoastaan kenraali M:n kanssa kaupungissa ja parin muun sikäläisen aatelisperheen kanssa. Silloin tällöin piti parooni päivälliset tai tanssijaiset, joissa kaikki kävi sangen jäykän kaavan mukaan. Ragnhildin äiti ja siskot ne häntä useimmin kävivät tervehtimässä. Ja Ragnhild otti heidät aina sydämmellisesti vastaan. Hän iloitsi nähdessään, millä ihastuksella lapset samoilivat suuren rakennuksen kaikki huoneet ja juoksivat puutarhassa ja hän kestitsi heitä miten parhaiten taisi. Eivätkä he milloinkaan olleet pitäneet vanhimmasta sisarestaan niin paljoa kuin nyt. Elsa oli muka liian suuri juoksentelemaan pitkin nurkkia, mutta hän katseli ihastellen perhekuvia, kirjailtuja huonekaluja ja vanhoja hopea- ja kristallikaluja, raakkuja ja muita eriskummallisia esineitä, joita parooni oli tuonut matkoiltaan, jotka eivät tosin olleet erin tieteellisesti arvokkaita, mutta kyllin merkillisiä viisitoistavuotiaan pikkukaupunkitytön mielestä. Elsa oli ilomielisempi ja kevyempi kuin Ragnhild ja ajatteli kaihomielin aikaa, jolloin hänkin saisi ottaa osaa seuraelämään. Hän ei varmaankaan tuottaisi valtioneuvoksenrouvalle niin monia surunhetkiä kuin vanhin tytär.

Tämänkin suhteen oli äiti rauhoittunut. Ja kun Ragnhild näki, miten hyvin hänen äitinsä viihtyi maatilalla, miten hän edelleen oli ihastunut parooniin ja miten hän ylpeili ja iloitsi siitä, että hänen tyttärensä todellakin oli vapaaherratar Falck ja tämän suuren, kauniin herrastalon omistaja, ajatteli hän toisinaan: — Jollen muutakaan mailmassa ole aikaan saanut, olenhan tehnyt äitini onnelliseksi. — Mutta huokaus pusertui hänen rinnastaan kun hän muisti, mitä se hänelle itselleen oli maksanut.

Näin kului nuoren rouvan aika, ja yksitoikkoista, ilotonta oli hänen elämänsä. Parooni oli kyllästynyt matkoihin, oli liian kivulloinen ja vanha käymään tanssiaisissa ja suuremmissa seuroissa ja oli sitäpaitsi nähnyt liiaksi voidakseen löytää tyydytystä siitä vähästä, mitä sikäläinen pikkukaupunki voi tarjota. Muutaman kerran viikossa otti hän osaa johonkin peliseuraan joko kotonaan tai jonkun tuttavan luona kaupungissa, muuten hän tavallisesti aina pysyi kotona, istui lepotuolissaan luki tai kirjoitti tai neuvotteli pehtoorinsa kanssa, joka yksinomaan hoitikin maatilaa. Parooni oli hyvin tyytyväinen nuoreen vapaaherrattareensa, joka osasi luoda hienoa suloa emännän osaansa, oli alati ystävällinen, myöntyväinen, taipuisa ja vaatimaton ja liikkui hiljaa huoneissa, silloinkun parooni oli pahoinvointinen, mikä sattui usein. Olihan Ragnhild luvannut sekä Jumalalle että itselleen koettaa uskollisesti täyttää puolisonvelvollisuudet, ja tämän lupauksensa piti hän peräti tunnollisesti. Jos Ragnhild oli odottanut siitä tunnustusta tai kiitosta, oli hän perinpohjin pettynyt, sillä parooni ei ollut niitä miehiä, jotka ilmaisevat sellaiset tunteensa, vaikkakin sisässään niitä olisi kätkenyt. Hänestä kaikki Ragnhildin puuhat ja vaivat kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa ja tämän kaiken palkitsi hän jollain "kiitos ystäväni" tai joskus kohteliaasti suutelemalla hänen kättään.

Ragnhild olisi tyytynyt tunnustustakin saamatta, jos hän tosiaankin olisi saanut tehdä enemmän miehensä hyväksi, hän juuri isosi ja janosi velvollisuuksia, jotakin, joka vaatisi ponnistusta ja olisi hyödyllistä, mutta tositeossa hänellä oli sangen vähän tekemistä. Paroonilla oli vanha kamaripalvelija, eikä kukaan muu voinut auttaa paroonia tai olla hänelle mieleen. Ainoa, mitä Ragnhild sai tehdä, oli istua käsitöineen miehensä huoneessa, lukea joskus ääneen, mutta useimmin istua sanatonna ja olla vaan siinä, jos paroonia haluttaisi puhella. Usein hän silloin toivoi pois tuosta tupehtuneesta huoneesta, josta pieninkin raittiin ilman henki oli poissuljettu ja jossa pitkät rivit rohtopulloja tekivät surullisen vaikutuksen. Toisinaan istui hän ja katseli paroonia siinä kun hän silmät suljettuina nojasi lepotuoliinsa. Miten paljon erosikaan tämä siitä nuorekkaasta, kohteliaasta ja vilkkaasta miehestä, joka oli häntä uupumatta palvellut koko kihlausajan sekä jo sitäkin ennen. Tuossa hän nyt istui hampaatonna, kalpeana, väsyneenä, harmahtavin hiuksin — aivan äskettäin olivat ne vielä kiiltävän mustat — tyytymättömyyttä ilmaiseva piirre suun ympärillä, kokoonlyyhistyneenä ja kärsivänä. Ragnhild tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta oih! eihän hän koskaan, koskaan voisi oppia häntä rakastamaan ei edes isällisenä ystävänään, kuten oli toivonut. Ja miksikä ei? Tämän kysymyksen teki nuori rouva itselleen satoja kertoja. — Hänhän on pohjaltaan hyvä ja ansaitsee kunnioitusta, tuumi Ragnhild, mutta me emme ole samanmielisiä, meidän ajatuskannoillamme ja mielipiteillämme ei ole mitään yhteistä, ja paitse sitä — rakkaus ei synny pakosta, emme voi rakastaa ketä tahansa vain senvuoksi, että olemme päättäneet sen tehdä.

Ei ollut vierinyt puolikaan vuotta, ennenkun Ragnhildille jo oli selvinnyt, ettei hän milloinkaan tule viihtymään tässä avioliitossa, ja hän katui että oli siihen ruvennut. Hän oli entistään onnettomampi, sillä nyt hänen oli pakko viettää samaa kuollutta, hengetöntä, yksitoikkoista elämää kuin ennenkin, mutta oli senlisäksi kytketty mieheen, jota hän ei voinut rakastaa, eikä näitä kahleita muu kuin kuolema voinut katkaista. Usein kun kyllästys valtasi hänen mielensä, huomasi hän hämmästyksekseen toivovansa, että kuolema tulisi ja murtaisi ne, mutta hän kauhistui samassa tätä syntistä ajatusta. Rukoillen taisteli hän oppiakseen kärsivästi ja nöyrästi kantamaan kohtaloaan.

Alussa oli parooni parisen kertaa ehdottanut, että Ragnhild kävisi huvittelemassa kaupungin tanssiaisissa, vaikkeikaan häntä haluttanut tulla mukaan, mutta kun Ragnhild vakuutti, että hän paljoa mieluummin jäisi kotiin, lakkasi paroonikin kehoittamasta jopa näytti iloitsevankin hänen kotiinjäännistään. Ainoa Ragnhildin ilo oli siinä, kun sai käydä Eedit Bergiä tervehtimässä, eikä hän niitä käyntejään laimiinlyönyt. Hän tietysti ei edes tälle lapsuudenystävälleen voinut kertoa koto-oloistaan eikä katumuksesta, jota tunsi siitä että oli mennyt tähän avioliittoon, mutta hän tunsi vahvistuvansa seurustelusta tuon lujaluontoisen tytön kanssa. Keskustelunsa olivat hupaisia ja koskettivat sangen opettavaisia aineita, ja mielenkiinnolla kuunteli Ragnhild, kun Eedit kertoili opinnoistaan ja suunnitelmistaan. Samoinkun Maria Stålen läheisyys sai hänet hiljaiseksi, lempeäksi ja tyynemmäksi, samoin hän aina Eeditin seurassa tuli mielestään lujemmaksi. Mariaa hän tapasikin enää harvoin. Ragnhildin uusi koti ei kuulunut pastori Stålen seurakuntaan, ja parooni osoitti ilmeisen vastenmielisyytensä, kun Ragnhild kerran ehdotti että lähtisivät sinne vierailulle, joten Ragnhildissa heräsi epäluulo, että hänen äitinsä olisi tehnyt huomautuksia siihen suuntaan.

Ragnhildin kertomuksissa kotitoimista oli yhtä ja toista, mistä Eedit voi huomata, että nuoren rouvan päivät kuluivat sangen vitkaan ja ilottomasti. Senvuoksi ehdotti hän muutamia huvittavia kirjoja Ragnhildille luettavaksi, ja kiitollisena noudatti Ragnhild tätä hänen neuvoaan. Itsellään hänellä oli aivan vähän kirjoja, eikä hän ilman Eeditin neuvoja tuskin olisi ymmärtänyt valita hyödyllistä ja huvittavaa kirjallisuutta. Hänen kasvatuksensa oli ollut pintapuolista, joten toisinaan hänen kävi vaikeaksikin ymmärtää kirjan sotkuisia ja syvämietteisiä aineksia, mutta Eedit oli, viisaasti kyllä, valinnut sellaisia, jotka eivät olleet peräti syväoppisia, ja vähitellen oppi Ragnhild niitä käsittämään, ja hänelle oli suurta huvia siitä, kun sai oikein ahdistella aivojansa niillä. Siinähän oli jotakin tekemistä, siinähän hänen sielunsa kehittyi, näköpiirinsä laajeni, ajatuksensa tarkistui.

Tämä ei juuri paroonia miellyttänyt, mutta hän antoi Ragnhildin kuitenkin jatkaa lukemistaan, kuitenkaan ei hän hänen huoneeseensa saanut kirjaansa tuoda, siellä piti hänen yksinomaan olla seuraksi miehelleen.

Näin oli Ragnhildin elämä saanut hitusen enemmän sisällystä, mutta ei estänyt sekään häntä tuntemasta avioliiton kahleiden raskautta.

Monikin nuori tyttö, joka uneksii rikkautta, arvoa ja toimetonta elämää korkeimpana onnenaan, pitää Ragnhildia varmaankin ruti hulluna, mutta olihan se luonnollista Ragnhildille, jolla oli niin arka omatunto, palava halu hyödylliseen toimintaan ja vakava luonne. Hän ei myöskään voinut tyytyä miehensä laimeaan lempeen, samoinkuin hän soimasi itseään, ettei voinut häntä rakastaa.

Hän oli niin elävästi mielessään kuvitellut tuota syvää tunnetta, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, eikä saisi hän koskaan sitä tuntea. Toisinaan hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kenties hän vielä kerran kohtaa miehen, joka herättää hänen uinuvan sydämmensä, nuoren, kuin hän itse, jalon, hyvän ja helläsydämmisen miehen, joka saisi hänen myötätuntonsa, johon hän voisi katsoa kuin arvokkaampaansa. Mitä tekisi hän silloin? Niin, hänen täytyisi taistella sitä rakkautta vastaan, kuolettaa ja tukahuttaa se, sillä rikostahan on rakastaa toista kun on toiseen sidottu. Ja vaikka hänen kärsimyksensä tulisivat kuinka suuriksi, täytyi hänen yksin ne kantaa ja napisematta, sillä olihan hän avosilmin ja vapaaehtoisesti kohtalonsa valinnut, sitoutunut mieheen voimatta antaa hänelle sydäntään.

Kun sellaiset ajatukset nousivat Ragnhildin mieleen, halusi hän aina silloin mieluummin kuolla, kuin joutua niin epätoivoiseen asemaan.

Ja kaiken surunsa, kaikki mietteensä piti hänen painaa yksin poveensa. Miehensä ei häntä ymmärtänyt. Kas siinä Ragnhildin suurin suru.

Melkeinpä puolisen vuotta oli Eedit urheasti taistellut velvollisuuden ja taipumuksen välillä ja kotiutunut viimein perheenemännän tehtäviin ja tuhansiin suurempiin ja pienempiin askareihin. Hän oli tutkinut kaikkea tätä kuin mitäkin tiedettä tahansa, mutta tullut piankin huomaamaan, ettei ollutkaan aivan helppoa saavuttaa siinä taitavuutta, kuten oli luullut, koska ei löytynyt siinä niin täydellisiä oppikirjoja kuin muissa tieteissä. Tässä puolessa vuodessa oli hän kuitenkin suuresti edistynyt, ja ijäkäs professori sai ilokseen hyvin valmistettuja aterioita oikealla ajalla, paidoissa pysyi napit ja purkissa senappia. Mutta sensijaan ei hänellä ollut likimainkaan niinpaljon seuraa rakkaasta tyttärestään kuin ennen. Entiseen tapaansa Eedit tosin vielä luki isälleen, mutta hän ei harjoittanut opintojaan läheskään yhtä ahkeraan kuin puoli vuotta sitte eikä edistynyt yhtä kiitettävästi tiedoissaan. Eedit, joka oli saanut pojan kasvatuksen, oli nimittäin yhtä saamaton naisten askareissa, kuin kuka tahansa hänen ikäisensä nuorukainen, ja tottunut kun oli miettimään ja ajattelemaan kirjojaan, täytyi hänen oikein ponnistaa ajatuksiansa muistaakseen mennä keittiöön Sohvi-neittyä katsomaan. Häneltä kuluikin senvuoksi äijän enempi aikaa järjestyksen saamiseen kuin monelta vähempilahjaiselta tytöltä, jota oli totutettu taloustoimiin ja jota ne miellyttivät. Paitse sitä täytyy ottaa huomioon, että Sohvi oli ammattinsa kehnoimpia, hän ei halunnut eikä voinut tulla siistiksi, luotettavaksi eikä täsmälliseksi. Kolme neljä kertaa paistoi hän paistin erinomaisen hyvin, ja Eedit jo toivoi opetuksen ja opastuksen viimeinkin tehonneen, mutta viidennellä kerralla poltti hän sen pahanpäiväiseksi. Samoin kävi kaiken muun. Kuitenkin onnistui Eeditin moninverroin lyhyemmässä ajassa tulla taitavaksi ja saavuttaa huolellisuuden suuri lahja kuin edellä kerrotun nuoren Liina-rouvan. Syy oli siinä, että Liina oli lapsellinen, ajattelematon ja kokematon tyttö, joka ei milloinkaan ollut tottunut kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään vakavaan, ei milloinkaan aikaansaanut mitään hyödyllistä, häntä oli vain hyväilty ja hemmoteltu, hän oli kuluttanut aikansa kulkemalla metsiä ja maita tai korkeintaan lukemalla helppotajuista kirjallisuutta tai soittamalla vähäpätöisiä pikkukappaleita, joiden harjoittaminen ei vaivoja vaatinut. Eedit taas oli tottunut syventymään asioihin, pohtimaan niitä ja tunkeutumaan yrityksensä ytimiin. Liinan ei milloinkaan tarvinnut tehdä sitä, mikä hänestä tuntui ikävältä, Eeditillä oli luja luonne, eikä hän vaikeuksia kammonut, kun vain tie hänelle avautui.

Professori kyseli väliin tyttäreltään, miksei tämä enää lukenut yhtä ahkerasti kuin ennen vai oliko hän jo kyllästynyt. Eedit vastasi, ettei hän väsynyt ollut lukuihinsa, mutta ettei hänellä ollut aikaa.

— Kas, isä, minun täytyy pitää Sohvia silmällä, tiedäthän miten hän oli huolimaton yhteen aikaan.

— Kyllähän, mutta ei kaiketi sinun silti tarvitse seistä päivät pitkät hellin vieressä, tyttöseni, arveli tuo epäkäytännöllinen opinmies. Käske Sohvin tehdä tehtävänsä paremmin ja palaa kirjojesi luo.

— Kyllä, isäni, sittenkun Sohvi on oppinut senverran, että voin luottaa häneen, saat nähdä minut jälleen kirjaini ääressä, vastasi Eedit suudellen hellästi isäänsä.

Mutta Sohvi ei oppinut. Eeditille koitti monta tuskanhetkeä ja yhä palavammin kaihoten silmäili hän rakkaita kirjojaan kirjakaapissa.

Silloin tuli eräänä päivänä pelastuksen enkeli keski-ikäisen lesken muodossa, jolla oli ymmärtäväiset kasvot ja erittäin soma siisti puku. Enkeli toi mukanaan kirjeen Maria Stålelta. Se kuului:

Tässä lähettää äiti sinulle oivan aarteen, jonka hän on löytänyt jonkun isän seurakuntalaisen luota. Hän on lapseton leski, jonka on ollut pakko ruveta palvelukseen. Hän on ennen palvellut herrasperheissä, on taitava tavallisessa ruuanlaitossa ja sitäpaitsi siisti, rehellinen ja hyväsydämminen. Eikös se ole mainiota! Äiti sanoo jo kauvan etsineensä sinulle sopivaa palvelijaa, joka vapauttaisi sinut taloushuolista, jotta sinä kokonaan voisit antautua luvuillesi, koska mielesi ja luonnonlahjasi sinne vetävät. Nyt kun itse olet perehtynyt kotisi järjestämiseen ja tullut huomaamaan, mitä sen hauskuus vaatii, ei tarvitse sinun muuta kuin sanoa Annalle ohjelmasi, ja äiti on vakuutettu, että kaikki käy kuin hihnoilla vain, kunhan Anna ensin tottuu talon tapoihin. Iloitsen sanomattomasti, että jälleen saat tarttua kirjoihin, joista sinun on täytynyt niin kauvan pysyä erillään. Äiti sanoo, että jos sinulla olisi ollut kelvollinen palvelija, ei sinun olisi tarvinnut riistää luvuiltasi läheskään niin paljon aikaa.

Pikkusiskojen pitäisi kaikkien saunaan illalla, joten en jouda kirjoittamaan enempää. Hyvästi, ja onnea, herra tohtori!

Mikä ilo ja lohdutus Eeditille! Miten suloista olikaan nähdä tuon ymmärtävän Annan tyynesti ja säännöllisesti tekevän tehtäviään eikä tarvinnut häntä muistuttaa eikä oi'aista! Mikä nautinto, kun sai syventyä rakkaihin lukuihinsa, eikä kiusannut ajatus: mitähän tyhmyyksiä se Sohvi taaskin tekee. Eedit nautti täysin siemauksin ja kuitenkin, kun hän taas istui äitivainajansa pienessä, rauhallisessa kammiossa, oli hän iloinen ja kiitollinen että tarve oli pakoittanut hänet toden teolla käymään käsiksi taloustöihin ja huoliin. Joka tapauksessa oli häpeäksi naiselle olla niin typi tyhmä ja saamaton siinä, mikä kuitenkin kuului enemmän hänen kuin miehen tehtäviin. Hän ajatteli toteuttaa senkin paikan äidin kirjeessä, jossa tämä lausui toivomuksensa, että tytär, jos niin tarvittiin, voisi täyttää paikkansa myöskin tässä suhteessa. — Niin, rakas, lempeä äitini, ajatteli hän, olihan se väliin hyvinkin vastenmielistä, mutta minä koetin kumminkin.

Professori oli ihastuksissaan, kun jälleen sai pitää tyttärensä melkein ainaisena seuranaan ja nosti tavantakaa katseensa kirjasta suunnatakseen sen pöydän toiselle puolen, missä Eedit istui syventyneenä lukuihinsa, aivan kuin ei yksikään kyökkihuoli koskaan hänen rauhaansa olisi häirinnyt.

Melkein samaan aikaan tuli uusi lääkäri X:n kaupunkiin. Hän oli professorin sisaren poika, ja hän otettiin talossa vastaan niinkuin rakas poika. Eedit varsinkin iloitsi hänen tulostaan, koska isältään kuuli, että serkku oli nuori mies, jolla oli runsaat tietovarat, ja hän riemuitsi jo ennakolta sisältörikkaista keskusteluista ja viehättävistä lukuhetkistä, joita varmaankin tarittaisiin. Serkku Oskari näyttikin olevan vilkas seuramies, jota lääkärin ammatti miellytti samassa määrässä, kuin professoria ja Eeditiä. He olivat senvuoksi tuskin puolen tuntia olleet yhdessä, kun jo punoutui mieltäkiinnittävä keskustelu. Ei voi soimata nuorta tohtoria, vaikkakin hän melkein ällistyi nähdessään Eeditin ottavan keskusteluun osaa ja hämmästyi hänen tiedoistaan ja harrastuksistaan. Eikä sekään ollut ihmeellistä, että hän siitä hiukan harmistui. Siihen aikaan ei katsottu tarpeelliseksi eikä sopivaksikaan, että naisella oli muita kirjallisia tietoja, kuin nuo kaikkein yksinkertaisimmat, joita koulu opetti, ja joiden täysi määrä oli saavutettu 14:n vuoden iässä. Eedit ei kuitenkaan kuulunut niihin naisiin, jotka naurettavalla tavalla kerskuvat tiedoistaan tai kainostelematta ja vakuuttavalla varmuudella väittelevät jokaisen kanssa opillisista aineista, mutta hän oli tottunut vapaasti ja peittelemättä lausumaan ajatuksensa isälleen sekä tyynesti ja vakavasti keskustelemaan sivistyneiden miesten kanssa. Hänen ei kuullut milloinkaan puhuvan tuota iloista sisällötöntä lipilaaria, mikä on niin tavallista nuorten tyttöjen ja nuorten miesten kesken tanssisaleissa ja muissakin seuroissa, osaksi ei tehnyt hän sitä periaatteesta, osaksi oli hänellä aina parempaa puhuttavaa. Nuorten tyttöjen opillisia tietoja pidettiin niihin aikoihin epänaisellisuuden merkkinä ja nuori tohtori Bernhard pahasti hämmästyi huomatessaan serkkunsa tuollaiseksi "sinisukaksi".

Ymmärtävä nuori lukija, joka on tottunut arvailemaan romaanien lopputulosta, tai ehken ollut tilaisuudessa sellaista elämässä näkemään ja kokemaan, arvelee varmaan: — Kyllä hän vielä tyttöön ihastuukin. — Ja minä voin yhtähyvin nyt kun sittekin sanoa, että todellakin niin kävi, mutta ei huolita kiirehtiä kertomuksen edelle.

Ja seuraavana päivänä toi tohtori Bernhard kasan kirjoja, mieltäkiinnittäviä teoksia, joista professori tyttärineen siellä kaukana maaseutukaupungissa ei ollut kuullut puhuttavankaan, ja nuo kolme oppinutta olivat unohtaa koko mailman menon selaillessaan niitä ja lukiessaan kappaleita niistä toisilleen, kun lisäksi vielä nuori tohtori kertoi jännittävistä tapauksista käytännön alalta, uusista kokeiluista ja keksinnöistä.

Kun tohtori taas palasi yksitoikkoiseen nuorenmiehenhuoneeseensa, täytyi hänen väkisinkin ajatella tuota omituista nuorta tyttöä. — Miten narrimaista, että tuollainen nuori nainen istui kuuntelemassa opillisia keskusteluja, ajatteli hän; mutta hän näyttää voivan seurata. Varmaankin on hän lukenut paljon ja perinpohjaisesti. Aikansa olisi hän kuitenkin oikeammin käyttänyt, jos olisi pysynyt nypläystyönsä tai ompelunsa ääressä, siitä olen vakuutettu, Uh, miten epänaisellista tutkia lääketiedettä! Kenties haluaisi hän tarttua leikkausveitseenkin. No kaikkea vielä, ei se sovi naiselle. Muuten olisi tyttö miellyttävä. On hellä ja huomaavainen isäänsä kohtaan, heidän välillään on oikein kaunis suhde. Sitäpaitsi on hän vaatimaton, joistakuista lausunnoistaan vain voin päättää, että hänellä on harvinaiset tiedot. Kun tarkastelee hänen ulkomuotoaan, luulisi häntä tuiki tavalliseksi tytöksi, jollei ota huomioon hänen viisasta katsettaan ja ajattelevaa otsaansa.

Seurasi ihana aika. Vanha professori ihan elpyi uudelleen, Eedit ahmien ahmi kirjat, joita nuori serkkunsa hänelle lainasi, eikä serkku voinut olla mieltymättä tuohon tiedonhaluiseen, syvämietteiseen, uuraaseen tyttöön.

Eräänä päivänä, kun tohtori taaskin oli professorin luona, näyttäytyi Anna ovessa ja pyysi Eeditiä silmänräpäykseksi keittiöön. Hän meni ja herrat kuulivat hänen päästävän kauhunhuudahduksen. Kalman kalpeana palasi hän takaisin.

— Anna raisu on lihakirveellä melkein katkaissut sormensa. Hyvä
Oskari, sinun pitää heti auttaa häntä.

— Kas tässäpä, nuori tohtori, pannaan lääkärirohkeutesi kovalle koetukselle, ajatteli Oskari ilkkuen.

— Tässäpä saan erinomaisen tilaisuuden antaakseni sinulle käytöllistä opetusta sitomistaidossa, sanoi hän leikillään. — Mutta Eedit loi häneen nuhtelevan katseen ja huomautti ranskankielellä asettaessaan Annaa nojatuoliin:

— Kuinka voit laskea leikkiä tällaisena hetkenä? Näethän, että hän tuntee tuskaa ja sitäpaitsi on peloissaan tapahtuvan toimituksen johdosta.

Nuori lääkäri oli kahden vaiheilla, hämmästyisikö vaiko pahastuisi tästä huomautuksesta ja vaikeni senvuoksi sekä alkoi riisua kättä, joka oli kiedottu karkeaan vaatteeseen. Hän oli päättänyt koetella Eeditiä ja antoi hänen siksi olla apunaan sitomisessa, pakotti hänen tarkoin tarkastamaan haavaa, koskettamaan runsaasti vuotavaan sormeen, joka ainoasti nimeksi riippui kiinni kädessä, kuvaili ja selitteli aina samassa oppineeseen, tieteelliseen tapaan. Nuori tyttö oli hieman kalpea, mutta katse ei säikkynyt, käsi ei vähintäkään vavahtanut, kun hän taitavasti ja vikkelästi autteli tohtoria ja mielenkiinnolla kuunteli hänen selityksiään. Tohtoria harmitti hänen rohkeutensa, viisautensa ja käsityskykynsä, ja hänen täytyi kuitenkin ihailla niinhyvin sitä kuin hänen kätevyyttään, hänen hellää, tosinaisellista huolenpitoansa potilaasta ja hänen valpasta tieteellistä harrastustaan.

— Ei siis mikään saamaton haikailija eikä saamaton kuhnuri, ei
epänaisellinen eikä kovasydämminen, päätteli Oskari ja puri huultaan.
— Ja nyt lepoa ja varovaisuutta, sanoi hän, kun side oli valmis.
Kättä ei saa käyttää, ennenkun sormi on kasvanut sijoilleen.

— Tahtoisin kernaasti nähdä sen sopan, jonka hän keittää, ajatteli tohtori ja pyyhki käsiään ivallisesti hymyillen. Ja ääneen hän lisäsi:

— Sinä Eedit, joka tutkit näitä seikkoja, saat tarkata potilasta, minä sitte väliin katson häntä.

Eedit lupasi, ja serkku Oskari lähti sekavin tuntein. Hän ei voinut salata itseltään, että Eedit oli herättänyt hänessä vilkasta mieltymystä, ja hän oli iloinen, kun sai syytä usein käydä sukulaistensa luona. Hän kävikin jokikinen päivä, muka sairasta katsomassa. Eedit oli täsmällisesti noudattanut kaikkia määräyksiä, eikä tohtorilla ollut muistutuksen sijaa. Hän todella toivoi pääsevänsä sanomaan: — Siinä se nähdään, kun naisväki ryhtyy moiseen työhön. — Mutta ei saanut syytä. Väliin jäi hän päivälliselle tai teelle. Kunnon tohtorimme ei ollut mikään herkkusuu, joka tarkoin nuuski joka ruokalajin ja pippuri- ja suolamäärän niissä, mutta hän harrasti innokkaasti naisen taloudellista kasvatusta ja teki ehdottoman erotuksen naisen ja miehen töiden ja harrastuksien välillä. Senvuoksi tutki hän Eeditin liemiä ja muhennoksia vain vikoja keksiäkseen ja "saadakseen vettä myllyynsä" sillä hänestä oli aivan mahdotonta, että yhtäaikaa voi keittää liemiä ja tutkia lääketiedettä. Siitä huolimatta tuli päivällinen pöytään niin maukkaana ja hyvin valmistettuna, kuin vain voi toivoa, ja Eedit tarjoili tyynesti, miellyttävästi ja huolta pitäen, mikä sopi hänelle sanomattomasti.

— Varmaankin on hän hankkinut emännöitsijän täksi aikaa, tuumi tohtori. — Mutta kun hän meni kyökin läpi Annaa katsomaan, ei hän nähnyt muuta kuin puolikasvuisen tytön, joka siellä hääräili ja hommaili. — Anna kait on päänä kuitenkin ja ohjaa tyttöä, arveli taas tohtori.

Mutta eräänä päivänä tapasi hän hämmästyksekseen Eeditin hihat käärittyinä suuri esiliina edessä korppuja leipomassa.

Tohtori jäi ällistyneenä ovelle, mutta Eedit pyyhkäsi tyynesti kättään ja ojensi sen tohtorille tervehdykseksi.

— Ei, mutta meidän naisten täytyy olla monipuolisia, olin sanoa jokapuolisia, vastasi Eedit huoahtaen.

— Ja senvuoksi sinä huokaat, sanoi tohtori ja seurasi ihaillen nuoren serkkunsa tottumusta ja taitavuutta todistavia liikkeitä. Sinun ei tarvitse suunnata voimiasi eikä mieltäsi kahteen suuntaan, valitse jompikumpi.

— Se ei käy päinsä, vastasi Eedit vakavasti. Olen kyllä ajatellut asiaa monet kerrat. Kirjojani en tahdo eikä minun tarvitsekaan jättää, mutta tyttärenä ja emäntänä en myöskään voi jättää taloutta oman onnensa nojaan. Elä sinä suinkaan luule, että minä joka päivä olen näin harras taloustoimissa. En ensinkään, Anna on minun kotoinen kaitselmukseni, ja ainoastaan kun hän ei pysty hoitamaan tehtäviänsä, ryhdyn minä taloustoimiin.

— Mutta sittenpä en käsitä, kuinka sinä voit menetellä noin taitavasti. Pantaisiinpa vain minut leipomaan, niin varmaankin tekisin hyvin kelvotonta leipää.

— Me naiset olemme aivan toista ainesta kuin te miehet, sanoi hän leikillään ja lisäsi sitte vakavammin: — Te halveksitte meidän intelligenssiämme, mutta kaiken lopuksi me kuitenkin — — —.

— En, en tahdo lausua sitä ajatustani. Ei moni vanhempi ja kokeneempikaan ole päässyt selvyyteen siitä. Kas niin, herraseni, mene nyt sisälle isän luo, tämä on heti lopussa, ja sitte käymme yhdessä sairasta katsomassa.

Eedit oli pyytänyt isältään, että saisi ruveta lukemaan serkkunsa kanssa. Isä oli mielellään suostunut tuumaan ja illalla piti asia ratkaista. Kun Eedit kysyi, luuliko Oskari ehtivänsä lukemaan hänen kanssaan muutamia aineita, vastasi hän hitaasti:

— Mutta sinua kenties ei haluta, sanoi Eedit. Siinä tapauksessa jätämme koko jutun. Voinhan edelleenkin lukea isäni johdolla sekä itsekseni. Isäni sanoo, että hän on vanha ja ränsistynyt, ettei hän enää voi seurata aikaansa etteikä hänen muistinsa eikä voimansa riitä lukemaan kaikkea uutta, mitä yhtenään ilmestyy. Sentakia ajattelimme, että sinä — — — mutta jollet sinä tahdo, niin olkoon olollaan.

— Ei, kyllähän minulla aikaa on, vastasi tohtori ja huomattuaan vanhan professorin vaipuneen sanomalehtensä lukemiseen jatkoi hän:

— Ovat, kaikki ihmiset, paitsi isä, mutta minä luulin — — minä olin ajatellut, että valistunut mies, kuten sinä, toki tietäisi, miten ihana kutsumus lääkärinammatti on, ja toivoisi, että useat sen alan valitsisivat.

— Tuo on kaikki varsin hyvin sanottu, sanoi tohtori hiukan kärsimättömästi, mutta sanoppas minulle, ole niin hyvä, miten kävisi kotien, talouden ja lasten, jos kaikki naiset alkaisivat lukea?

— En olekaan sanonut, että kaikkien naisten tulisi lähteä lukutielle. Mutta naisten, kuten miestenkin joukossa on erilaisia taipumuksia. Anna kunkin seurata omaansa, jolleivät lähimmät velvollisuudet tee sitä mahdottomaksi.

— Kas siinä juuri, mitä tahdoin sanoa, huudahti tohtori, naisen velvollisuudet rajoittuvat talouspiirin sisäpuolelle eikä lukuhuoneeseen.

— Missä niin on kirjoitettu? kysyi Eedit. Minä tietysti myönnän olevan aivan luonnollista, että kodissa vaimo hoitaa taloutta ja mies lukee tai hoitaa virkaansa, mutta naimaton nainen, jolla ei ole taipumusta tai halua ompelemiseen tai keittämiseen, olkoon oikeutettu harjoittamaan lukujaan, jos hänellä siihen on aikaa ja varaa sekä halua ja lahjoja. Näetkös, Oskari, kun olin vielä pieni lapsi, oli minulla jo lukuhalu. Nuket ja ompeleminen eivät minua laisinkaan huvittaneet. Isä ei suinkaan aikonut minusta mitään "sinisukkaa", mutta huomatessaan minun palavan opinhaluni rupesi hän pitämään huolta luvuistani, ja hänen tahdostaan olenkin saanut melkein pojan kasvatuksen. Mistä sainkin tämän lukuhaluni? Mikseivät tavalliset tyttöjen leikit minua huvittaneet? Miksi kiinnyin enemmän kirjoihin kuin käsityöhön? Alussa minun kasvatukseni oli samanlainen kuin muidenkin pienten tyttöjen.

— No, voihan tämä olla poikkeustapaus, sanoi tohtori vielä hieman epäilevän näköisenä. — Mutta jos menet naimisiin, Eedit, niin mistä Herran nimessä saa miehesi vaatetta ja ruokaa?

— Vuosi takaperin olisin varmasti vastannut, että antaisin palvelijain niistä pitää huolen, mutta nyt vastaan:

— Ellei minulla olisi varaa pitää niin monia tai niin taitavia palvelijoita, että he pystyisivät niistä huolta pitämään — tosin minun johdollani — sanoisin jäähyväiset kirjoilleni ja sitaisisin talousesiliinan eteeni. Sillä jos kerran menen naimisiin, koskee ensimmäinen velvollisuuteni kodin hoitoa, siihen vakuutukseen olen tullut. Mutta senpävuoksi juuri en menekään naimisiin, ennenkun tapaan miehen, jonka takia iloiten uhraan rakkaat, rakkaat kirjani.

— Niinhän sanotaan. Sen varalta en menekään varmasti vakuuttamaan, etten koskaan mene naimisiin, sillä eipä tiedä, miten vielä mieli kääntyy, mutta nyt en voi kuvitellakaan, miltä mailma näyttäisi, kun miehen tähden jättäisin kaiken, mikä minulle on kallista ja nykyiset harrastukseni.

— Kun näin olen päässyt huolistani tulevan miehesi suhteen, niin voimmehan sitte alottaa lukemisen.

— Mutta sittenkin on minusta synti, että niin kaunis ja miellyttävä tyttö kuin sinä — — —

— Oskari, jos tahdot pysyä ystävänäni, niin sinun täytyy luopua tuosta tavastasi, jota miehet tavallisesti käyttävät nuoria tyttöjä kohtaan. Minä vihaan kohteliaisuuksia sekä pintapuolista, kevyttä ja sisällötöntä puhetta. Puhuttele minua kuin toveriasi ja muista kerrankin, että imartelu ei minua vähääkään miellytä, päinvastoin on se hyvin kiusallista.

— Mutta, intti tohtori itsepäisesti, se on totta, että olet silmissäni kaunis. Tiedäthän sen itsekin.

— Tiedän kyllä, että minulla on säännölliset piirteet ja heleä hipiä, myönsi Eedit suorasti — Olen rakkaan isäni näköinen, ja olen siitä sangen iloissani, mutta ei sinun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sitä minulle kertailla. Ei luullakseni pistäisi päähäsikään sanoa sellaista jollekin miehelle.

— On naisia, jotka ovat niin turhamaisia senvuoksi, etteivät ole parempaa oppineet, ja juuri te miehet enimmäkseen heihin sen luulon istutatte että heidän arvonsa on kauneus, jota he eivät itse ole itselleen hankkineet, eivätkä myöskään pysty säilyttämään. Mutta ei kaikille nämä kohteliaisuudet ole mieleen. Moni nuori tyttö punastuu kuullessaan imartelua, jota tuhlaamalla hänelle tuhlataan, sillä hän joutuu hämilleen eikä tiedä, mitä vastata, ja silloin olette te valmiit huomaamaan, että hän tuli imartelusta hyvilleen.

— Puhutpa kuin vanha kokenut nainen, sanoi tohtori puoleksi ivaten, puoleksi myöntäen.

— En ole juuri kumpikaan, mutta olen pitänyt silmäni auki ja monastikin harmistunut seuraelämän epäkohtiin.

— Olkoonpa, myönsi tohtori sytyttäen uuden sikaarin, mutta ainakin ne naiset, joita tähän saakka olen tuntenut, sisareni niihin luettuina, rakastavat imartelua ja pintapuolista puhetta. Minä en ole niitä miehiä, joita moinen huvittaisi, mutta mistäpähän sitä puhuisi naisten kanssa?

— Et ole koettanut puhua heidän kanssaan järkevistä asioista. Sisariasi en tunne, mutta tunnen moniaita kunnon tyttöjä, jotka harrastavat kaikkea, mikä on suurta, ihanaa ja jaloa. Tuntisitpa vain ystäväni Maria Stålen ja Jennyn, tuon pikku opettajan, ja vielä muitakin oivia esimerkkiä.

— No sittenpä tämä on tavattoman siunattu seutu, ainakin mitä kunnon tyttöihin tulee, sanoi tohtori hymyillen.

— En tiedä, olen niin vähän käynyt muilla seuduilla, mutta luulen vaan teidän miesten kerran saaneen niin nurinkuriset käsitteet tytöistä, ja minusta tuntuu, kuin tahtoisitte heidät pysymään sellaisina ja jäämään sellaisiksi, joiksi työttömyys ja hengenviljelyksen puute on heidät tehnyt.

— Niin, myönsi Eedit hymyillen — en tosiaankaan ole pitänyt itseäni oikein naisena. Jo pienestä pitäen olen huomannut itselläni olevan niin peräti erilaisia harrastuksia, kuin muilla tytöillä, olen eniten ollut isäni ja kirjaini parissa ja paitsi sitä ovat kaupungin naiset aina pitäneet minua jonkinlaisena epäsikiönä. Senvuoksi minä naisista puhuessani tavallisesti käytän nimitystä "he" ikäänkuin itse olisin mies.

— Eräs ranskalainen kirjailija sanoo, että naisellisuus on naisen suurin hyve, sanoi hän. — Jos nyt tämä häneltä puuttuu, mikä hän silloin on?

— Ensiksi pitää olla selvillä, mitä naisellisuudella tarkoitetaan, huomautti Eedit vilkkaasti. — Jos se on turhamaisuutta, pintapuolisuutta, ajattelemattomuutta, avuttomuutta, ei kannata sitä kovinkaan havitella. Minun luullakseni oikeaan naisellisuuteen kuuluu hyvyys, uhraavaisuus, hellyys ja vaatimattomuus, ja nämä kaikki voi omata nainen, joka on antautunut lukutielle.

— Puhut kuin kirjasta, serkku hyvä, sanoi tohtori vähän terävästi. — Minä vain pahoin pelkään, että naiselle, joka on hautautunut kirjoihinsa, ensiksikin on vaikeaa olla nöyrä ja vaatimaton siitä syystä, että hän huomaa, miten paljon hän tiedoissaan on muita naisia edellä, enkä sitäpaitse ymmärrä, missä hän osottaa uhraavaisuuttaan ja niitä muita kauniita ominaisuuksiaan, kuu hän istuu ja lukee päivät pitkät.

— Mutta en minä tarkoita, että hän aina vaan lukisi ja lukisi, vaan että hän kartuttaisi tietojaan, sivistäisi itseään ja hyödyttäisi sitte lähimmäisiään sillä, mitä on oppinut.

— Vai niin, vai niin, vai aijot sinä oikein ruveta harjoittamaan lääkärin tointa, nauroi tohtori.

— Jumala suokoon, että niin pitkälle pääsisin, vastasi Eedit niin lämpimästi ja vakavasti, että tohtori herkesi nauramasta.

He istuivat hetken äänettöminä. Nuoren tohtorin täytyi sydämmessään myöntää Eeditin monessa kohden puhuneen oikein, mutta hän ei vieläkään halunnut luopua periaatteestaan eikä niistä mielipiteistä, joita hänellä tähän saakka oli ollut naisista.

— Kysytään paljon työtä ja vaivaa, ennenkun voi saavuttaa kaikki ne tiedot, joita taitava lääkäri tarvitsee, alkoi tohtori nyt entistään vakavampana. Ja jos tahtoo seurata aikaansa, saa lukea yhä vaan läpi koko elämän. Entäs käytännöllinen lääkärintoimi, pelkäänpä sinun katselevan sitä liian romanttisen runolliselta kannalta. Voihan se olla kaunista kaikki tuo, mitä romaaneissa kerrotaan armeliaisuussisarista, jotka kostuttavat sairaan huulia raittiilla vedellä ja valvovat heidän vuoteidensa ääressä. Ja sitte se loppuu pieneen rakkausjuttuun. Mutta tuleepa siinä monta kovaa hetkeä, paljon huolta ja vaivaa puhumattakaan kauheista silpomisista, haavoista ja kaikenlaisista vahingoista, tarttumista ja myrkytetystä ilmasta. Ei ole leikkiä lääkärin toimi.

— Ja sinä luulet, ettei minun voimani, rohkeuteni ja haluni riittäisi kestämään kaikkia vaikeuksia? kysyi Eedit.

Vanha professori oli pannut pois sanomalehtensä ja kuunnellut jo hetken aikaa nuorten keskustelua. Hän nousi tuoliltaan, laski kätensä tyttärensä päälaelle ja sanoi:

— Tämä tyttönen on seurannut minua sairashuoneisiin ja sairaiden luo köyhien majoihin aina 15:nnestä ikävuodestaan saakka. Hän on nähnyt monenlaisia kipuja, on monasti ollut apunani sitomassa katkenneita luita ja ruhjoutuneita jäseniä eikä ole peräytynyt. Olen antanut hänen kulkea mukana koetellakseni häntä, ja hän on koetuksen kestänyt. Hän on kuin luotu lääkäriksi. Hänellä on kaikki siihen vaadittavat ominaisuudet. Minä olen ollut lääkärinä lähes 50 vuotta, olen nähnyt paljon kurjuutta ja tullut vakuutetuksi, että naislääkäreistä olisi suuri siunaus ihmiskunnalle. Naisella on hienompi huomiokyky, hän on hellempi ja kärsivällisempi kuin me miehet ja esimerkiksi lastentauteihin meitä miehiä paljon sopivampi puhumattakaan kaikista niistä naisista, joita olisi voitu pelastaa kuolemasta ja kituvasta elämästä, jos olisi ollut naislääkäreitä, joille olisivat vaivojaan valittaneet, sillä monet häpeävät puhutella mieslääkäriä siksi kunnes jo asia useinkin on auttamattomissa. Iloani ei voi sanoin kuvata, kun huomasin Eeditin taipumukset. Olen pitänyt häntä suurena Jumalan lahjana. Tiedän, ettei tähänsaakka ole kuultu puhuttavankaan tieteellisesti sivistyneestä naislääkäristä, ei ainakaan meidän maassa — taitavia puoskareita kyllä on ollut — ja luulen varmaan, että monia vastuksia nousee Eeditin tielle, mutta niinkauvankun minä elän, tahdon kaikin voimineni hänen asiaansa edistää. Toivon senvuoksi, että sinä, hyvä Oskari, — tietysti palkintoa vastaan tuhlatusta ajastasi ja vaivastasi — ryhdyt ohjaamaan Eeditin niinhyvin tieteellistä kuin käytännöllistä opetusta, kunnes saan nähdä, onko mitään mahdollisuutta hänelle päästä kuuntelemaan luentoja yliopistossa. Minulla on vanhoja toveria professorien joukossa, minä kirjoitan heille. Tahdothan sinä ottaa ohjataksesi häntä niinkauvan?

Kalpeana ja säteilevin silmin oli Eedit kuunnellut isänsä puhetta. Ja suudeltuaan häntä hellästi kiitollisuuttaan näyttääkseen kiirehti hän omaan huoneeseensa saadakseen rauhassa ajatella tulevaisuuttaan ja rukoilla Jumalalta voimaa ja siunausta.

Tohtori Bernhardilla oli suuri kirjasto ja laveat tiedot. Paitse sitä oli hän mies, joka rivakasti vei perille sen, mihin kerran ryhtyi. Jo seuraavalla viikolla alkoivat Eeditin lukulunnit.

Paitse niitä tunteja, jolloin tohtori tuli Eeditin luo lukemaan hänen kanssaan, määräsi hän, mitä teoksia hänen omin päinsä tuli lukea. Sen lisäksi kulki Eedit hänen kanssaan kaupungin sairashuoneella sairaita katsomassa. Aina silloin oli vanha professori mukana, joka mitä hartaimmin seurasi tyttärensä opintoja. Mutta olisipa kuultu kaupunkilaisten arvelu asiasta! Jos ennen Eeditin kasvatus heistä oli ollut kiero ja hän itse paikallaan epäkelpo, oli hän nyt suorastaan häpeämätön, narrimainen, melkeinpä järjiltään.

Mutta Eedit kulki tietään tyynesti ja huoletonna. Hänellä oli suuri tarkoitusperänsä silmäinsä edessä.

Miten vanha sinä nyt olet, Amy, kysyi herra Lundin eräänä iltana, kun koko perhe oli koolla ruokasalissa, missä pari pahaista talikynttilää tuikutti.

— Kaksikymmentä vuotta, vastasi Amy ihmeissään, melkeinpä loukkaantuneena.

— Kohta ei siitä enää sovi pitää kovin tarkkaa lukua, isä hyvä, ehätti rouva Lundin puoliääneen, puoleksi leikillään.

— Katsos, selitti äiti vähän epäröiden ja yhäkin vielä matalalla äänellä, jotteivät lapset kuulisi, kun tyttö on yli kahdenkymmenen, ei pidä — — — ei ole tarpeellista — — — viettää juuri jokaista syntymäpäivää. Tiedäthän isä mailman mielen. Kun tyttö ei enää ole nuori, ei häntä kukaan huomaa, vaikka hän olisi miten hyvä ja kunnollinen tahansa.

— Mutta ethän kai tarkoittane, että kahdenkymmenenvuotias tyttö vielä olisi vanha?

— En, en, mutta näes, jos antaa ihmisten tietää, milloin hän täyttää 21, 22 ja 23 vuotta, pitävät he kyllä tarkkaa lukua miten pitkällä on 25:een ja 30:een.

— En ymmärrä äiti, miksei voida jutella hauskemmista asioista, sanoi Amy kärsimättömästi. Hän oli itse hyvin levoton, että oli täyttänyt 20 vuotta ja mielikarvaudella ajatteli hän, ettei vielä ainoatakaan kosijaa ollut ilmestynyt. Alicella oli niitä jo puoli tusinaa.

— Minulla onkin juuri ehdolla keskusteluaine, sanoi herra Lundin, ja huolen varjo laskeusi hänen ryppyiselle otsalleen.

— Ei se juuri sinua koske, typykkäni, vastasi isä hellästi ja veti tytön syliinsä.

— Sinä tiedät, Amy, alkoi herra Lundin hetken vaiettuaan, että olemme antaneet sinulle parhaimman kasvatuksen, minkä olemme voineet. Minä kyllä toivoin sen käyvän toisella tavalla, perinpohjaisemmin, mutta on myöhäistä siitä enää puhua. Kuitenkin on se maksanut meille jotenkin paljo, ja hyvä lapsi koettaa aina myöhemmin työllään palkita vanhempainsa vaivat joko ollen apuna kotona tai ansaitsemalla itse leipänsä.

Äiti loi pikaisen, aran katseen Amyyn. Hän tiesi että tästä aiheesta
Amy kaikkein vähimmin tahtoi puhua.

— Olin aina toivonut, että sinä, Amy, vanhimpana tyttärenä piankin rupeaisit äidille avuksi, mutta — — —

— Niin sinä sanot, sillä sinä olet heikko, liian heikko ja hellä äiti. En tahdo soimata sinua tästä kauniista ja luonnollisesta tunteesta, sanoi herra Lundin ja puristi vaimonsa kättä. — Toivon vain, että Amyn itsensä takia käyttäisit häntä enemmän apunasi.

— Hän on 20 vuotta vanha eikä tietääkseni ole muuta tehnyt kuin huvitellut ja kulkenut katuja Alice Lagerin kanssa. Moni nuori tyttö saa jo paljoa aikaisemmin tehdä jotain hyödyllistä. Sinä, rakas vaimoni, istut ja ompelet myöhään yöhön. Miksi en näe Amyn milloinkaan tekevän muuta kuin noita hetaleitaan ja pitsejään tai korkeintaan itselleen leningin, mutta silloinkin sinä autat häntä? Jollei hän tahdo ommella, voisi hän hoitaa taloutta. Elä sanokaan, että hänellä on viikkovuoronsa. Juuri päivällisaikaan näkee hänet aina kävelyllä, sillaikaakun sinä tärvelet heikot silmäsi hellin ääressä. Tiedän kyllä, miten hän hoiti taloutta, kun sinä talvella olit kipeänä. Olen sanonut kaiken tämän näyttääkseni, ettei Amysta tähän saakka ole ollut suurtakaan apua ja että nyt jo olisi aika sitä häneltä vaatia.

— Mutta mitä Herran nimessä sinä häneltä vaadit sitte? kysyi äiti nyreästi.

— Siitähän meidän nyt juuri pitäisi päättää. Kuten tiedät on minulla suuria menoja Ruudolfin takia. Poika rukka on kyllä säästävä ja huolellinen, mutta oleskelu lukiossa, huoneen vuokra, ruoka ja kirjat vaativat kuitenkin melkeän summan meikäläisiin oloihin nähden. Pojat täällä kotona tarvitsevat rahaa kouluunsa ja kirjoihinsa, samoin pikkutytöt. Minulla ei ole varaa pitää huoneessani hyödyttömiä ihmisiä.

— Voi se kuulua kovalta. Mutta jos tietäisit miltä tuntuu, kun on uppoamaisillaan velkoihinsa, ja menot yhä vaan kasvavat eikä tiedä mistä ottaa tarpeisiinsa. Enhän voi tehdä vääryyttä nuoremmille lapsille. Mitään perintöä en voi heille jättää, kun kuolen, saakoot siis edes sivistystä ja sellaisen kasvatuksen, että voivat tulla omin neuvoin toimeen, kun minä poistun.

Herra Lundin nojasi otsaansa käden varaan ja istui hetken vaiti.
Hänen vaimonsa huokasi syvään ja sanoi viimein:

— Tiedän, että olet koettanut kaikki, mitä olet voinut, olet tehnyt työtä, olet valvonut ja raastanut. Usko minua, minun on ollut vaikea sitä katsella. Sinä et voi tehdä enempää, ei yksikään vaimo voisi. Jos Amysta kerran tulisi yhtä uhraava vaimo ja äiti, — —

— Suokoon Jumala, ettei hänen ikinä siksi tarvitse tulla, sanoi äiti huoaten, ja Amy ajatteli: — Se ei milloinkaan tapahdu!

— Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo muassaan, sanoi herra Lundin vakavasti.

Seurasi hetken äänettömyys. Amy nypläsi niin kiivaasti, että lankakin välistä katkesi, pikkulapset haukottelivat kirjojensa ääressä, ja äiti, joka ei tahtonut lasten kuullen keskusteltavan tästä arasta aineesta, kehoitti heitä käymään levolle. Halusta he lähtivätkin, koskei isällä ollut sen hauskempaa kerrottavaa. Mennessään Agnes kuitenkin tokasi nenäkkäästi: — Minusta Amy voisi opetella ompelemaan tai pukemaan hattuja, sehän on hyödyllistä, ja se Eelin, joka on neiti Sundströmin luona, näyttää niin hyvältä.

Amy iski vihaisen katseen pieneen, typerään sisareensa, ja äiti, joka aina oli tottunut välittämään ja oli valmis lepyttämään vanhinta tytärtään, ehätti sanomaan:

— Lapsi kulta, kuinka voit noin tuhmasti puhua? Ei se työ sovi parempain ihmisten lapsille. Eelin on köyhän käsityöläisen tytär, ja se on vallan toinen asia. Ompelija ei ole herrasväkeä.

— Minusta se oli oivallinen mieleenjuolahdus, sanoi herra Lundin. — Vaatteiden ompeleminen on varsin tuotteliasta, ja meidän pieni kaupunkimme on muutamassa vuodessa kasvanut niin suuressa määrässä, että kyllä kaksikin ompelijaa kannattaisi.

— Mene siitä nukkumaan! — Hän oli harmissaan ja levoton siitä, että lapsi oli tehnyt sellaisen ehdotuksen. Isä, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä sopi, oli suorastaan ottanut asian vakavalta kannalta, ja hän oli vuosi vuodelta tullut yhä itsepäisemmäksi ja mahdottomammaksi. Miten siis saada hänet tästä ajatuksesta?

— Tahtoisiko isä todellakin nähdä tyttärensä kaupungin ompelijana? kysyi Amy hehkuvin poskin.

— Oo, miksei, sanoi tuo parantumaton isä. Eikö ole parempi ommella vaatteita, kuin kuluttaa nuoruutensa huveissa ja tuhlata aikansa kävelemiseen ja tyhjiin lörpötyksiin?

Silloin avasi rouva Lundin suunsa. Viime aikoina oli hän mikäli mahdollista koettanut puhua sävyisästi ja varovasti saadakseen miehensä helpommin myöntymään, mutta tämä oli jo liian karkeata. Senvuoksi sanoikin hän suuttuneella äänellä:

— Isä, sinä et ajattele, mitä sanot. Neiti Sundström on kunniallinen ihminen, mutta ei yksikään perhe kaupungissa ottaisi häntä vieraakseen. Tahdotko sinä todellakin, että Amy suletaan pois seuraelämästä ja että ystävät häntä halveksivat?

— Mitä sanoisi Alice, huudahti Amy kauhistuksissaan, kun sitä vain ajattelikin.

— Elleivät ystäväsi enempää ymmärrä eivätkä sinusta enempää välitä, kuin että halveksivat sinua senvuoksi, että itse ansaitset leipäsi, eivät he ansaitse ystävän nimeä eikä käyne sinulle vaikeaksi jättää heitä.

— Elä siitä enää haasta, sanoi rouva Lundin kiivaasti. — Amystä ei eläissään tule ompelijaa, ei ikinä, niinkauvankun minun pääni on pystyssä. Sitenhän heti menettäisimme kaiken toivon saada hänet hyviin naimisiin.

— Jokainen kunniallinen mies luullakseni ottaa ennen kunnollisen, osaavan vaimon, kuin jonkun tyhjäntoimittajan.

Tumma puna kohosi rouva Lundinin kasvoille, kun hän muisti tätä alennuksensa aikaa.

— Se ei kuulu tähän, sanoi hän hätäisesti ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: — Paitse sitä en voi juuri sanoa joutuneeni kovinkaan loistaviin naimisiin.

— Myymään leipää kaikille talonpojille, piioille ja oppipojille, sanoi hän.

— Ahaa, nytpä johtui jotakin mieleeni, sanoi isä. — Kauppias Lager, Alicen isä, kysyi joku aika takaperin minulta, tiesinkö sopivaa kotiopettajatarta hänen nuoremmalle tyttärelleen, tuolle kyttyräselkäiselle Almalle. Hän kuulemma on liian heikko käymään koulua. On mahdollista, että hän ajatteli Amya.

— Kyllä, äiti, se on niin hänen tapaistansa, sanoi Amy. — Hän on raaka, sivistymätön mies, ylpeilee rahoistaan ja on mielestään parempi muita ihmisiä.

— Rakas vaimoni, huomautti herra Lundin, jos virkamies on köyhä, en ymmärrä miksei hänen tyttärensä voi ottaa kauppiaan kädestä palkkaansa rehellisestä työstä.

— Mutta se ei saa tapahtua, tenäsi rouva Lundin, ja Amy lisäsi: — Mitenkä voisin minä tulla sinne kotiopettajattarena, mitä Alicekin sanoisi! Ja Alma on sietämätön, vastenmielinen kakara, ruma ja viallinen. — — —

— Jos häntä on laimiinlyöty ja hänelle tiuskuttu, jos hän aina on nähnyt vanhemman, parempiosaisen sisarensa ensi sijassa, ei se ele ihmekään. Sitä tärkeämpi on opettajan tehtävä siellä, sitä kiitollisempi toiminta-ala hänellä olisi, puolusteli isä.

— Amylla ei ole taipumusta opettajaksi eikä olisi viisastakaan antaa hänen valita sitä uraa. Sinä, isä, et milloinkaan ajattele, millaisia miehet ovat. Eivätkö kotiopettajattaret tavallisesti saa jäädä ikipäivikseen naimattomiksi ja tulevat sitte kärtyisiksi, äreiksi, nyreiksi, lyhytnäköisiksi ja laihoiksi. Ei! jos tytön pitää tulla naiduksi, niin täytyy hänen ottaa osaa seuraelämään, olla iloinen ja liehakoitu, ja silloin hän tulee huomatuksi. Siinä nyt on Ragnhild Cederskiöld. Niin jäykkä ja kylmä kun onkin, on äitinsä onnistunut saada hänet naitetuksi rikkaalle paroonille.

— Oli kyllä, mutta ei silti nuoren tytön tarvitse ennen aikojaan ruveta rahan edestä työskentelemään, silloinhan heti kaikki näkevät, että hän on köyhä.

— Ei niin varmasti ja minä olen pannut parhaani, jottei Amy esiintyisi huonommin puettuna kuin muutkaan.

— Kas siinä se on juuri onnettomuus, sanoi herra Lundin: — Sinä tahdot Amyn esiintymään rikkaana tyttönä eikä voi hän sitä tehdä muuten kuin toisten siskojensa sekä sinun terveytesi kustannuksella.

— Äiti uhraa kaikkensa lapsensa hyväksi, vakuutti rouva Lundin. — Ja mitä enemmän me uhraamme Amyn eteen, sitä parempi mahdollisuus on saada hänet miehen turviin.

Herra Lundin huokasi syvään. — Mitä voisikaan tämä ihmeteltävän uhraava ja kestävä äiti vaikuttaa, jos hänellä olisi toiset mielipiteet, ajatteli hän.

— Minua ei tosin lasten opettaminen huvita, sanoi Amy, mutta jos olisi tarjolla johtajattaren paikka jossain koulussa, silloin mahdollisesti voisin myöntyä sen vastaanottamaan.

— Siihen ei ole sinulla kyllin perusteellisia tietoja, väitti isä, eikä tarpeeksi kokemusta voidaksesi täyttää niin vastuunalaista paikkaa.

— Sitäpaitse on sellaisissa viroissa enimmäkseen iäkkäitä naisia, vanhoja-piikoja, entisiä kotiopettajattaria ja muita samanlaisia, huomautti äiti halveksivasti.

— Mutta on kovin vastenmielistä olla opettajana yksityisissä perheissä, sanoi Amy itku kurkussa. — Ylhäisissä ja rikkaissa kodeissa pidetään häntä palvelijana, ja lapset ovat hänen ainoa seuransa, ja sivistymättömien ja alempiarvoisten luona en tahdo olla. Muistan kyllä, kuinka Alicen opettajaa kohdeltiin. Lapset häntä kiusasivat, herrasväki ei hänestä vähääkään välittänyt, paitsi sitä että hän luki lasten kanssa, piti hänen vielä ruokkia heitä pöydässä ja käydä heidän kanssaan kävelemässä. Minä menehtyisin häpeästä, jos minun täytyisi kävellä oppilaitteni kanssa yleisillä kävelypaikoilla ja siellä kohdata entisiä tuttaviani, jotka kukatiesi eivät minua tervehtisi.

— Sinulla on aivan väärä mailmankatsantotapa, tyttö parka, sanoi isä suruisesti. — Sinä häpeät sekä työtä että köyhyyttä, joita kumpaakaan et voi välttää.

— Minä puolestani katson työnteon niinhyvin nuoren tytön kuin miehenkin velvollisuudeksi, sanoi herra Lundin.

— Ei, asian laita on aivan toisin. Nuoren tytön ei tarvitse olla mikään työjuhta, väitti hänen vaimonsa.

— Eikö sittenkään, jos hän sattuisi sellaiseen rakastumaan? kysyi herra Lundin vakavasti.

— Ei siinäkään tapauksessa, vastasi äiti päättävästi. — Eikä
Amykaan milloinkaan tule niin hulluksi.

— En suinkaan. Olen jo saanut kylläkseni kärsiä köyhyyttä ja puutetta ja kuunnella alituisia valitusvirsiä, sanoi Amy.

Levottomuus ja suru täyttivät vanhan isän mielen, kun hän katseli tytärtään. Vähemmän kuin kukaan oli hän saanut tuntea köyhyyden kouraa. Hänen piti aina olla hyvin puettu, piti saada huvitella, ottaa osaa seuraelämään, hänen ainoa huolensa oli oma itsensä, häntä säästettiin mikäli mahdollista työstä ja vaivasta, sai nukkua suureen päivään, ja sittekin kehtasi hän puhua köyhyydestä. Mutta olihan se luonnollistakin, hän kun aina vertasi olojansa Alicen ja muiden varakkaampien kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan verrata itseänsä onnellisempiinsa; sehän vaan synnyttää kateutta ja tyytymättömyyttä, kun sitävastoin verratessamme asemaamme vähempiosaisten kanssa, mielemme täyttyy kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, ja me tyydymme osaamme.

— Sinulla ei niinmuodoin ole halua mihinkään, Amy, sanoi isä lopulta ja istui hänen viereensä.

— Enhän voi sekoittua huonompiin ihmisiin ja ruveta ompelijaksi tai puoti-ihmiseksi, ja lapsia taas en voi sietää, vastasi Amy. Enkä ymmärrä, miksi isä välttämättä tahtoo minut pois luotaan, lisäsi hän itkusilmin.

— Ei mikään olisi minulle suloisempaa, kuin saada pitää sinut täällä kotona. Miten onnellinen olisinkaan, jos näkisin sinun tunnollisesti täyttävän täällä velvollisuuksiasi. Sinä voit ohjata pikkusisariasi, sinulla on hyvä äiti, jota voit auttaa ompelussa ja taloustoimissa, kuinka saat omaltatunnoltasi kulutettua vuoden toisensa perään pelkkään huviin ja ajanhukkaan.

— Voinhan ruveta valmistamaan Lilliä kouluun, sanoi Amy vastahakoisesti, ja ompelua on yllin kyllin kotona.

— Niin, jos todenteolla siihen ryhdyt, olen tyytyväinen, sanoi isä ja suuteli hellästi tytärtään.

— Oi, miten onneton olen! valitteli Amy, kun ovi sulkeutui ja isän askeleet häipyivät käytävään. Ja talvella kun Alice oli aikonut saada toimeen tanssiaisia joka viikoksi; pidettäisiin niitä vuoroon kunkin luona. Tulisi tanssia, kuvaelmia, seuranäytelmiä ja mitä kaikkia lystiä keksittäisiinkään. Ja minä juuri aijoin pyytää isältä, että mekin katsoisimme vuoroamme, sillä on ilettävää aina kulkea muiden luona ottamatta itse milloinkaan vastaan vieraita.

— Kuinka voit kuvitellakaan mielessäsi, että se kävisi päinsä, kysyi äiti ihmeissään.

— Voi lapseni, huokasi äiti ja kääri kokoon pienen hameen, jota oli paikkaillut. — Isä on heltymätön eikä hän ymmärrä, miten välttämätöntä on peitellä köyhyyttään ja kulkea pää pystyssä. Sellaisia ne ovat miehet, ja isä on siksi itsepäinen, ettei häntä voi saada myöntymään.

— Niin, ajatteleppas, että hän aivan tyynesti voi ehdottaa, että rupeaisin ompelijaksi, pöyhisteli Amy.

— Kaikeksi onneksi olemme saaneet hänet luopumaan noista ansiosuunnitelmista. Nyt on vaan kysymyksessä Lillin lukujen ohjaaminen. Raskastahan se on, lapsi rukka, mutta asia ei ole autettavissa, ja on kuitenkin parempi näin, kuin ansaita leipäänsä mailman kyljessä. Voinhan minäkin väliin auttaa sinua, kun tahdot mennä Alicen luo. Elä nyt ole suruissasi, tanssijaisten suhteen vielä keino keksitään. Tietysti et saa ajatellakaan että meillä niitä pidettäisiin. Kahvikestejä nyt sentään voimme silloin tällöin panna toimeen; sekin on tyhjää parempi. Kukapa tietää, isä vielä talvemmalla suostuu tuumiimme, kun näkee sinun ensin ahkeraan auttelevan täällä kotona, puheli äiti rohkaisten.

— Uh, että täytyykin raastaa ja rääpiä kuin orja, huokasi Amy, eikä
Alice pitkänä päivänä pane rikkaa ristiin.

— Alice on rikas. Sanotaan, että kulta on multaa, mutta kyllä se vaan vie eteenpäin maailmassa. Kas niin, mene nyt nukkumaan lapseni, käyt niin kalpeaksi yövalvomisesta.

— Minä vielä valvon hetkisen. Agnesilla ei ole huomiseksi esiliinaa, kun menee kouluun.

Aavistus siitä, mitä tämä äiti on saanut kestää ja mitä hän on ollut lapsilleen, alkoi nousta Amyn sielussa, hän tunsi piston sydämmessään ja sanoi sovittaakseen:

Kello ilmoitti jo kaksitoista, ennenkun pienoinen esiliina oli valmis, ja tuhansittain pyöri katkeria, karvaita ajatuksia tuon väärälle tielle eksyneen äitiparan päässä.

Kun Amy sinä iltana kävi huoneeseensa, oli hän entistään katkerampi ja napisevampi. Hänen mieltään karvasteli isä, jolla oli niin suuret vaatimukset hänen suhteensa, Ruudolf, jonka olo lukiossa maksoi niin paljo, tuo aina nenäkäs Agnes, Lilli, jonka muka välttämättä piti oppia lukemaan, muutkin lapset, jotka alilakkaamatta kuluttivat rikki ja kasvoivat sopimattomiksi vaatteensa, jotta äiti oli uupua työhön, Alice, joka oli rikas ja sai mitä halusi, häntä suututti köyhyytensä, nurisipa hän vielä Jumalaakin vastaan, joka oli suonut hänelle niin onnettoman osan mailmassa. Eikä ollut hänellä heikointakaan toivon kipinää päästä ahtaasta asemastaan. Miten selittäisi hän luutnantti M:n käytöstä? Olihan tämä ollut huomattavan kohtelias aina pukujuhlasta saakka — miksei hän kosinut? Kaikkea vielä, hänhän hyöri ja pyöri vain Alicen ympärillä kuin perhonen ruusun kehässä eikä voi irtautua hänestä, vaikka Alice jo aikoja sitte oli antanut hänelle rukkaset — niin hän ainakin itse kertoi. Nyt Alice ihasteli nuorta laulunopettajaa, joka oli lahjakas, mustakulmainen, komea mies, vaikka köyhä kuin kirkonrotta. Miksei hän siis voinut suoda luutnanttia Amylle? Johan nyt, piti vain kiemailla ja pidätellä häntä ihailijaparvessaan, jotta joukkue pysyisi mahdollisimman suurena.

Sama tyytymättömyys, joka illalla samensi Amyn mieltä, kangasti siinä vielä seuraavana aamuna, vaikka talviaurinko kirkkaana ja hempeänä hymysi pakkasen kukittamien akkunaruutujen lävitse. Ei päättänyt Amy päiväänsä itsetutkistelulla eikä alkanut uutta rukouksella eikä hyvillä aikeilla. Pienen aakkoslukijan olo ei ollut kadehtittavimpia. Opettaja oli äkäinen ja hajamielinen, kävi kärsimättömäksi, ja ensi tunti päättyi nuhteisiin ja kyyneleihin. Seuraavat olivat samanlaisia. Amylla ei tosin ollut opettajalahjoja, mutta ei ollut hänellä rakkauttakaan eikä hyvää tahtoa. Hän teki työtään vastenmielisesti, vilkui kadulle ja ajatuksensa aikailivat luutnantti M:n ja Alicen luona ja hän harmitteli, ettei hän kenties tänään pääsisi luistinradalle, minne koko ylhäisen seurapiirin nuori väki aamupäivin keräytyi.

Jos vain tunnollisesti ja hyvällä tahdolla täyttää velvollisuuttaan, vaikka raskastakin, tuottaa se tyydytystä ja saa mielen keveäksi ja hilpeäksi. Mutta niin ei ollut Amyn laita. Hänen mielensä oli valju, kärsimätön ja napiseva kuin aina ennenkin. Ei edes isän kiitos, ei hänen iloinen katseensa, kun kotiintullessaan näki hänet työssä, saanut häntä sulamaan. Isähän juuri häntä työhön pakoitti ja esti huvittelemasta.

Tyttären, jolla varsinkin on terveyden kallis lahja, pitäisi olla kodin auringonsäteenä. Vanhemmilla on huolet ja murheet osallaan, he tekevät pääasiallisen työn, he saavat vastata lastenkasvatuksesta, heillä on vaikeuksia sekä kodissa, että kodin ulkopuolella, he saavat valvoa öitä, kestää vaivoja, paitse sitä ovat he jo siinä ijässä, jolloin mieli ei enää ole nuoruuden joustava, heillä kukatiesi on ollut suruja, katkeria kokemuksia, heidän terveytensä kenties on tärveltynyt. Mutta tyttärellä on nuoruutensa, on terveyttä ja voimaa, tukea ja hoivaa, vanhemmat, joihin voi luottaa ja joilta neuvoa kysyä, häntä on säästetty suurimmista suruista ja edesvastuusta, hänen tulisi olla iloinen ja tyytyväinen, tulisi lohduttaa, levittää päivänpaistetta ympäristöönsä ja auttaa omaisiaan. Mutta Amy kulki kuin ukonpilvi uhaten ratketa vihan voimaksi ja salamoiksi vähimmänkin vastustuksen tai vastoinkäymisen osuessa tielle. Hän ei yrittänytkään hillitä luontoansa, oli mielestään onneton, kärsi vääryyttä ja kovaa kohtelua ja luuli senvuoksi olevansa oikeutettu syöttämään ympäristölleen kaikki ikävyydet, joita paha tuuli matkaansaattaa. Hän ei tietänyt, että korkein onni on siinä, kun unohtaa itsensä ja etsii vain muiden onnea. Senpätakia ei hän milloinkaan tuntenut onnea, ei edes kaihoamiensa huvitusten pyörteissä, koska silloinkin toisen kallisarvoinen puku, ihaeltu kauneus tai jokin muu herätti hänessä kateutta ja katkeroitti hänen ilonsa. Senlisäksi pyrki Amy aina näyttäytymään toiselta, kuin oli, mikä seikka ajan pitkään tietystikin väsytti ja nostatti alituista käninää. Samaten kun Amy seuraelämässä pani kasvoihinsa rakastettavan ilmeen ja käytti imartelevaa puhetapaa, vaikka povessaan hautoi kateutta ja katkeruutta, halusi hän myöskin kalliimpia pukuja ja hattuja, kuin varansa kannattivat, tai ainakin koetti hän reunustuksilla ja koruilla muovaella vanhoja. Samaa maata oli hänen huoneensa: joka puolella verhoja, käytettyjen tanssipukujen kaistaleita, kauhtuneita tupsuja, pölyttyneitä nauharuusuja. Tässäkin tahtoi hän välttämättä matkia Alicea, jonka lumoava neitsytkammio ruusunpunaisessa silkissä ja lumivalkeassa nokkoispalttinassa oli Amyn loppumaton ihastus.

Voiko hän sitte eksyttää ihmisten epäilykset? Ei ensinkään. Useat hänelle nauroivat, toiset häntä moittivat, parhaimmat häntä surkuttelivat.

Onneton se, joka tahtoo kohota korkeammalle kuin siivet kannattavat, onneton, joka ehdottomasti tahtoo päästä kohtalostaan koettamatta edes tutkia, eikö siinäkin voisi jollain tavalla onnea löytää.

Jättäkäämme tämä iloton kuva ja kiinnittäkäämme katseemme toiseen, josta ilo ja hempi heijastaa.

On lauvantaipäivä. Pappilan asukkaat askaroivat ahkeraan lopettaakseen hyvissä ajoin viikon työt ja voidakseen sitte levossa ja rauhassa alottaa pyhäpäivän. Pastori käveli edes takaisin pienessä kamarissaan ja mietti seuraavan päivän saarnaa. Pastorinrouva parsi sukkia ja ohjaeli kahta tyttöstään reikäompelussa. Pojat lukivat maanantain läksyjä, ja kyökissä vastasi Maria taikinaa sanellen ranskaa Ninni-sisarelleen. Sisäkkö oli juuri lopettanut kankaan ja laski sitä paraillaan tukista, keittäjä kiillotti keittoastioita, jotka piankin hohtivat kuin kulta. Mikä ahkeruus, kodikkuus, sopu ja vilkas toiminta vallitsikaan tässä kodissa! Olisitpa vain nähnyt talon reippaat mustasilmäiset pojat, jotka otsa innosta rypyssä tutkivat kielioppia ja sanakirjaa ja nuo herttaiset, punaposkiset pikkutytöt, jotka nytystivät reikäompeluansa ja tavan takaa kysäsivät: äiti, onkos tämä hyvin? — tuon rakastettavan äidin, jonka kasvoista loisti hyvyys, tyytyväisyys ja onni ja jonka käsi osoitti taitoa ja ahkeruutta, tuon onnellisen hyvän vaimon ja hellän, ymmärtävän äidin ilmeisen kuvan — ja Ninnin ja Marian! Ninni kuin vasta auennut ruusunnuppu, hento ja hieno ja syvästi harrastunut ranskan lukuunsa ponnistellen pientä päätään muistaakseen kaikki mutkat ja säännöt, Maria kodikkaassa arkipuvussaan hihat käärittyinä, niin että pyöreät, tanakat, terveyttä ja voimaa todistavat valkeat käsivarret näkyivät, kasvoissa ystävällinen ilme. Valpas, eloisa katse osoitti, että hänen huomionsa riitti sekä taikinaan että saneluun. Mariassa ei ollut mitään varsinaisesti kaunista, lukuunottamatta hänen tervettä hipiäänsä, sinisilmiään ja paksuja vaaleanruskeita palmikoltaan, mutta hän teki sangen miellyttävän vaikutuksen joka ihmiseen, sillä pieninkin piirre hänessä ilmaisi hyvyyttä, iloista tyytyväisyyttä ja terveyttä. Joku pikkuveljistä oli kerran sanonut: — Maria sisko on aina tyytyväinen, ja oli siten tietämättään antanut täydellisen kuvan vanhimman sisarensa luonteesta ja ulkomuodosta.

Kyökin ovelta kuului iloisia ääniä, ja pojat ja tytöt törmäsivät sisälle. — On jo aika lopettaa, kirja pois Ninni! huusivat he. Ei tarvinnut tätä sanoa Ninnille kahdesti. Hän kyllä oli innostunut ranskanlukuun, mutta kaikella on aikansa, ja niinpiankun tunti oli lopussa, oli hän valmis jättämään sen. Oli näet vielä paljo tekemistä, ennenkun pyhänaatto voitiin kunnialla vastaanottaa. Innoissaan kiiruhtivat lapset sovittuihin askareihinsa. Bruuno ja Kustaa siivosivat huolellisesti kouluhuoneen, Ruusa pesi ja kasteli ruukkukasvit. Aina nouti puhtaita pyyheliinoja, suun pyyhkimiä ja lakanoita liinakaapista ja jakeli ne keittiöön, makuusuojaan ja ruokahuoneeseen. Pikku Huugo hakkasi suolaa ja pippuria. Ninni auttoi näppärästi Maria-siskoa leipomisessa. Sunnuntaiaamusin jaettiin kullekin lapselle tuores vehnäkakkunen, ja nyt oli Ninni saanut tärkeäksi tehtäväkseen leipoa ne ja hän tekikin ne ylen tunnollisesti, jotta kaikki vaan tulisivat saman suuruisia, pyöreitä ja somia, että rusina osuisi aivan keskelle ja istuisi tarpeeksi syvään, jottei noustessa pulpahtaisi ulos. Pikku työmiehetkin tekivät tehtävänsä tarkasti, reippaasti, tottuneen tapaan, huudellen toisilleen silloin tällöin pilapuheita tai muistuttaen ajan kiirehtivän. Kun sitte kakut kauniina ja tuoksuvina oli saatu säilykköön, olivat muutkin askareet lopussa. Nyt kiirehtivät sekä pojat että tytöt huoneisiinsa, sukivat päänsä ja pesivät kätensä. Kun kello kaiutti kuutta salin vanhasta kellokaapista, kokoontuivat perheenjäsenet vähitellen toinen toisensa perästä. Isäkin ilmestyi ovelle piippuineen, kirjoineen. Äiti istui sohvan kulmassa ja oli tyytyväinen saatuaan suuren sukkakasansa parsituksi. Nyt kuunteli hän huvikseen lasten iloista pakinaa. Palvelusväkikin kyökissä istui jutellen keskenään leväten töiden loputtua. Vanha Musti loikoili takkavalkean ääressä ja veti unta ja puuropata porotti hiljalleen liedellä.

Isä avasi kirjansa ja luki siitä ääneen. Vanhemmat lapset kuuntelivat, nuorimmat leikkivät takan luona. Tuontuostakin keskeytti pienoinen kysymys tai huomautus luvun ja lapset lausuivat vapaasti vaatimattomat ajatuksensa ja mielipiteensä iloissaan, jos isä ja äiti ne hyväksyivät, mutta tarkkaavasti pannen korvansa taa oikaisun tai ystävällisen huomautuksen. Niin kului tunti rauhassa ihanasti.

— Setä Werner se on, huusivat lapset ja kiiruhtivat ulos. Hieno puna nousi Marian kasvoille, ja hän lähti keittiöön kysymään oliko nuoren apulaisen huone kunnossa ja sanomaan että iltaspöytään katettaisiin sija vieraallekin. Samassa astui sisälle saapunut matkamies, pastori Werner, Lyydian veli, joka oli määrätty Marian isälle apulaiseksi. Hän oli jo ennestään tuttu ja ystävä talossa, ja senvuoksi kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi. Kun hän nyt istui tuossa kodikkaassa salissa, jota paksut, siistityt talikynttilät valaisivat, ja antoi katseensa kulkea perheenjäsenestä toiseen alkaen kunnianarvoisesta, herttaisesta pastorista aina pyöreään, valkeatukkaiseen Huugoon, valtasi hänen mielensä kodikkuuden tunne, ja hän uskoi varmasti talossa viihtyvänsä.

Piankin ympäröi Edvard Werneriä riemuisa lapsiparvi, joka jo kauvan aikaa oli iloinnut hänen tulostaan. He tiesivät kokemuksesta, ettei se vakavuus, joka ympäröi tuon nuoren miehen koko olemusta, ollut ankaruutta, ja senvuoksi puhelivat he pelkäämättä ja tekivät kysymyksiään. Pastori vastaili heille ystävällisesti ja kyseli heidän luvuistaan sekä askareistaan, mutta tarkka silmä olisi piankin huomannut, että hänen katseensa kesken keskusteluakin kiintyi talon vanhimpaan tyttäreen, joka tyynesti puuhaili iltaspöydän kattamisessa ruokasalissa tai väliin istahti äitinsä viereen ja otti osaa keskusteluun levollisella, miellyttävällä tavallaan.

Iltasen syötyä avasi äiti vanhan klaveerin ja sitte soitettiin ja laulettiin hyvän aikaa. Arvostelijan korvalle se ei ollut mitään erikoista, mutta Edvard Werner kuunteli kernaasti lasten heleitä ääniä, kun he lauloivat somia laulujaan. Ja he näyttivät ilokseen laulavankin ja vaatimattomasti. Mariankin piti laulaa säestettyään ensin pienokaisia. Hänellä ei ollut ollut muuta soitannon opettajaa kuin äiti, oma hieno korvakuulonsa ja lämmin sydäminensä: Hänellä ei ollut varoja hankkia paljon nuottia, suurimmaksi osaksi oli hän käyttänyt äitinsä nuoruudenaikuisia nuottivähiä ja oli sitäpaitsi silloin tällöin jäljentänyt kappaleita Alicelta, Fannyltä tai muilta tuttaviltaan. Monet laulut oli hän oppinut vain korvakuulolta. Koreista, vaikeista lauluista ei Maria pitänyt, niihin oli hänen soitannolliset kykynsä liian kehnot ja makunsa yksinkertainen, mutta hän taisi monta sekä iloista että suruista laulua, kansanlauluja ja paimenlauluja, ja ne sopivat erinomaisesti hänen äänelleen ja koko olemukselleen. Hänen äänensä ei ollut laaja, mutta soinnukas, pehmeä ja lämmin, ja hänen laulunsa lähti sydämmestä. Tuona iltana oli hänen äänensä vielä tavallista hellempi, melkeinpä väreili se liikutuksesta. Lempeä äiti, joka oli tottunut huomaamaan vienoimmankin väreen lapsensa mielialassa, istui ajatuksiinsa vaipuneena ihmetellen, mitkä tunteet mahtoivat niin velloa tämän nuorta rintaa. Sattumalta osui hänen katseensa Edvard Werneriin. Hän istui erillään muista syrjässä huonetta, ääneti, tarkkaavana, mutta katse, joka oli kiinnitetty Mariaan, antoi äidille paljon ajattelemisen aihetta.

Kun Maria sinä iltana saattoi sisariaan ylös makuuhuoneeseen, riitti heille paljon puhumista perheen uudesta jäsenestä, ja he tahtoivat tietää, oliko Mariakin yhtä iloissaan kuin he siitä, että saivat pitää hänet nyt pitemmän ajan luonaan. Maria myönsi olevansa, sillä rupeaisihan Edvard nyt ohjaamaan Ninnin ja poikien lukuja, niin että hän saisi paremmin aikaa auttaa äitiä ja itse lukea sekä soittaa. Kun Maria oli auttanut lapsia riisuutumaan ja lukenut iltarukouksen, aikoi hän palata saliin, missä vanhemmat sekä Edvard vielä istuivat ja keskustelivat, mutta silloin kysyivät lapset, miksei Maria nyt kuten ennenkin jäänyt heidän luokseen lukemaan ja sitte mennyt nukkumaan. Maria punastui. Hän ei sinä iltana voinut oikein tehdä tiliä tunteistaan itselleenkään, ja senvuoksi lapsen sanat sattuivat saaden hänet hämille. — Palaan paikalla, sanoi hän vältellen, ja lähti alas.

Illalla myöhemmin istui nuori apulainen ullakkokamarissaan ja ajatteli itsekseen miten Rauhala oli omiansa tämän kodin nimeksi. Hän oli usein ennenkin käynyt siellä, mutta ei milloinkaan ennen niin selvästi kuin sinä iltana tuntenut sen ihmeellistä rauhaa ja iloa, joka kuulti esiin kaikkialta. Hän ajatteli Mariaa ja huomasi, että sitte kun ensin on nähnyt ja oppinut tuntemaan hänen äitinsä, vasta voi käsittää, miten on mahdollista hänen ikäisenään olla niin ymmärtäväinen, niin hyödyllinen, niin hyvä, niin rikasaatteinen.

Hän ajatteli armasta pikku Lyydiaansa, miten hellästi tämä oli Mariaa rakastanut, ja miten Marian seura oli hyvää vaikuttanut, ja hän ylisti onnellisiksi vanhempia, joilla oli sellainen tytär.

Siinä istui hän vielä kauvan mietteissään akkunan ääressä, katseli lumen peittämää pihamaata, ja kuunteli kun tallirenki hyräili iltavirttään pannessaan silppua yöksi hevosille.

Maanantaiaamulla heräsi Edvard omituiseen surinaan, jonka hän tuokion tuumattuaan keksi rukin hyrinäksi. Kello oli noin kuuden vaiheilla, ja oli vielä aivan pimeä.

Kun pastori tuli alas arkihuoneeseen, kohtasi häntä mitä herttaisin, kodikkain näky: keskellä lattiaa seisoi pieni pyöreä pöytä siinä pari paksua talikynttilää, ja ympärillä pastorinrouva, Maria ja muutamia palvelustyttöjä rukkineen. Vieläpä viisitoistavuotias Ninnikin istui siinä toimessaan, pienet sormet ahkerassa työssä. Suuressa, vanhanaikaisessa takassa loimotti iloinen tuli, lähellä sitä istui vanha pastori kiikkutuolissaan kirjoineen, piippuineen. Vähitellen saapuivat lapsetkin reippaina ja iloisina, ja sitte alkoi jo päiväkin hämärtää. Silloin siirrettiin rukit nurkkaan ja palvelusväkikin kerääntyi yhteiseen aamuhartauteen. Saatuaan voimaa Jumalan sanasta lähti sitte kukin toimilleen.

Pojat ja Ninni tottuivat piankin uuteen opettajaansa ja olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli yhtä oppinut kuin isäkin, löysipä vielä paremminkin nimet kartalta, mutta se kenties seurasi siitä, että isän silmät olivat käyneet vanhoiksi. Kaikkikin lukivat uutterasti ja innostuneina, mutta Ninni varsinkin oli väsymätön. Hän uskoikin kerran Marialle tulevaisuudenunelmansa, että hän halusi tulla lääkäriksi kuten Eedit Berg. Kuitenkin kävi tyttö paljosta lukemisesta kalpeaksi ja muistamattomaksi eikä tahtonut käsityö enää sujua.

Silloin puuttui äiti asiaan. Lukutuntien lukua vähennettiin, ja Ninni-neiti sai monet kerrat juosta aitoissa, kellareissa, keittiössä ja säilyköissä, hän pantiin leipomaan, suolaamaan, sokeroimaan, kehräämään, karstaamaan ja kutomaan, sillä voimistelu oli vielä varsin vähä käytännössä, ainakin maaseuduilla. Nuoresta opettajasta tuntui tämä ensin hieman kovalta, sillä hänen mielestään oli vahinko, ettei tyttö saanut tyydyttää lukuhaluansa. Mariakin tarjoutui monasti toimittamaan sisaren askareita, mutta äiti oli heltymätön, sillä hän menetteli kypsän harkinnan mukaan.

— Se on hänen omaksi parhaakseen, sanoi hän eräänä päivänä, ja minä kyllä varon rasittamasta häntä. Marian laita oli aivan toisin. Hän oli aina tukeva ja terve sekä taipuisa naisten töihin. Kouluaikana luki hän ahkeraan tärvelemättä kuitenkaan terveyttään, ja sittekin riitti hänelle aikaa alituiseen auttaa minua taloustoimissa. Mitä hän sillä alalla osaa, on hän oppinut, kuin itsestään. Ninni on heikompi, hän ei siedä niinpaljoa istumista ja käy pikaan muistamattomaksi. Hänellä ei ole ikinä ollut taipumusta taloustoimiin, senvuoksi täytyy häntä opettaa, ja samalla kun saa opetusta, auttaa hän äitiään ja saa olla liikkeellä.

Parannuskeino näytti tehoavan. Ninni vahvistui, tuli jotenkuten terveeksi ja reippaaksi, oppi piankin sievästi askaroimaan keittiössä ja luvuissaan edistyi hän huomattavasti, koska koetti saada opetustunneista mahdollisimman suuren hyödyn. Hän oli kiintynyt opettajaansa ja rakasti häntä hellästi. Ennen oli hän lepohetkinään aina leikkinyt ja temmeltänyt kahden nuoremman veljensä keralla, nyt käveli hän mieluummin "setä Edvardin" kanssa, keskusteli luetun johdosta ja kyseli tuhansista seikoista. Pastori Werner oli hänkin yhtä kiintynyt oppilaaseensa. Ilokseen vastaili hän tämän tiedonjanoisiin kysymyksiin, ja kun tämä lapsellisessa viattomuudessaan kyseli hänen elämästään, voi hän useinkin kertoa hänelle asioista, joita hän tuskin olisi antanut vanhempienkaan ihmisten tiedustella.

Sekavin tuntein katseli Maria tätä heidän ystävyyttään. Ennen oli yhtä sydämmellinen ja ystävällinen suhde vallinnut hänen ja Edvardin välillä. Varsinkin rippikouluaikana ja Lyydian pitkän sairauden kestäissä olivat he melkein joka päivä olleet yksissä, he olivat usein keskustelleet vakavista asioista, ja rakkaus Lyydiaan oli lähentänyt heitä toisiinsa. Miten oli kaikki voinut näin muuttua? Marialla tosin oli työtä ja puuhaa aamusta iltaan, mutta riitti toki aikaa keskusteluunkin. Edvard oli kokonaan luopunut ystävällisestä tavastaan, jolla hän ennen oli kohdellut Mariaa. Nyt hänen käytöksensä todisti enää vain kunnioitusta, ja ainoastaan tuo tuttavallinen "sinä" muistutti menneistä päivistä. Hän oli vieläkin ystävällinen, mutta koko hänen olossaan oli jotain kaihtavaa, joka suretti Mariaa, ja välistä huomasi Maria hämmästyksekseen kantavansa katkeruutta Ninniä kohtaan siitä, että tämä oli ryöstänyt hänen ystävyytensä häneltä. Mutta sellaisia kateuden tunteita ei tuo ajatteleva tyttö kauvan kärsinyt. Ja kun hän katseli nuorta herttaista sisartaan, täytyi hänen myöntää: — Hänhän on suloisin tyttö mailmassa, kuinka voisikaan Edvard olla häntä rakastamatta? — Mutta taistelua vaadittiin. Marialla oli herkkä omatunto, ja alinomaa syytteli hän itseään mielettömistä ajatuksista, rikollisista tunteista. Tästä taistelusta ei yksikään tietänyt, ei edes hyvä äitikään. Maria, joka ennen oli uskonut äidilleen jokaisen ajatuksen ja tunteen, ei voinut puhua tästä hänelle. Ja sekin lisäsi nuoren tytön levottomuutta, sillä eikö ollut väärin ja luonnotonta peitellä salaisuuksia äidiltä — ja sellaiselta äidiltä? ajatteli hän. Toisinaan toivoi hän, että äiti älyäisi kysyä häneltä asiasta ja lempein sanoin houkutteleisi hänet tunnustamaan, kuten usein ennenkin oli tehnyt. Maria mielestään voisi helpommin kantaa surunsa, jos voisi puhua siitä äidilleen, mutta tämä ei kysynyt. Pastorin rouva oli hellä, kuin ennen, kenties hellempikin ja hämyhetkinä, kun rakas tyttärensä istui hänen vierellään sohvassa, sulki hän monasti hänet syliinsä ja istui sitte äänetönnä ikäänkuin odottaen, että tytär avaisi sydämmensä, mutta kysyä hän ei tahtonut. Eikä Marian käytöksessä vielä ollut mitään levottomuuden syytä. Vaikkakin väliin surumielinen, miettivä ilme laskeusi hänen vereville, nuorteille kasvoilleen, liikkui hän kuitenkin hilpeänä ja iloisena kuin ennenkin ja täytti tehtävänsä halusta ja huolellisesti, eikä kalvennut siltä poski, ei himmennyt silmä. Marialla ei ollut aikaa haaveiluihin, paitse sitä oli hän pienestä pitäen tottunut katsomaan Jumalaa isäkseen ja uskomaan, että Hän ohjaa kaikki parhaaksemme. Niin huomasi tuo hyvä äiti sopivimmaksi antaa tytön taistella yksin Jumalan avulla, kunnes tunsi tarvetta itsestään uskoa salaisuutensa jollekin. Äiti myöskin arkaili herättää eloon tunteita, jotka itse asiassa kukaties vielä uinuivat kätkössä nuoren tytön sydämmen syvyydessä.

Kun Maria tunsi alakuloisuutta, etsi hän lohdutusta virrenvärsystä tai ankarasta työstä, ja niin oli hän tyyni ja tyytyväinen jälleen.

Marian elämä oli siihen saakka vierinyt tyynesti ja tasaisesti. Hän oli kasvanut kodissa, jossa hyvät tavat ja hyvä esimerkki vaikuttivat paremmin hänen kasvatukseensa, kuin varotukset ja nuhteet, ja huomaamattaan omistanut sen hyvät tavat sekä ylevän mailmankatsomuksen. Äidin älykkäät määräykset, ajan jako vaihtelevaan työhön sekä lepo ja huvitus olivat jo varhain totuttaneet hänet hyödylliseen toimintaan, joka pidätti mielen tasapainossa ja tuotti tyydytystä, jota velvollisuuden täyttäminen aina antaa. Marian lämmin rakkaus vanhempiin ja siskoihin sekä tottumuksensa elämään enemmän toisten, kuin itsensä hyväksi, vaikuttivat, että hän halusta ja keveällä sydämmellä teki tehtävänsä. Alusta pitäen oli Marialla lempeä luonne ja rakkauden, rauhan ympäröimänä sattui hänen tielleen harvoin kiusauksia pahaan. Suuri sisarparvi, vaikka olikin hyvin kasvatettu, oli usein vallattomalla päällä, kuten lapset enimmäkseen ovat, ja pani Maria-siskon kärsivällisyyden toisinaan kovallekin koetukselle.

Lopetettuaan koulunkäyntinsä oli Maria useita tuntia päivässä edesvastuullisessa ja kärsivällisyyttä koettelevassa opettajatoimessa, eikä ollut siis ihmeellistä, jos hänen hyvä luonteensa väliin horjuikin. Mutta hänen herkkä omatuntonsa, tottumuksensa ottamaan vaaria itsestään sekä tukahuttamaan häijyt ajatukset ja taipumukset jo niiden herätessä, estivät ne ilmipuhkeamasta. Senvuoksi ei ollutkaan kumma, että nuoremmat sisaret, joilla ei vielä ollut samaa itsensähillitsemiskykyä, tai muuten oli kiivaampi luonne, sekä monet Marian tuttavat pitivät häntä täydellisyyden esikuvana. Että hänenkin oli taisteleminen virheitä ja heikkouksia vastaan, tiesi, lähinnä Jumalaa, parhaiten äiti, jolle Maria, kuten ennen jo on sanottu, kertoi kaikki pienet huolensa. Vanhemmat olivat tarkimman huolellisesti valinneet lastensa seuran sekä lukemisen. Senvuoksi oli Maria vielä 17, 18 vanhana "todellinen viattomuus", kuten Alicen oli tapana sanoa, ei ollut hänellä aavistustakaan asioista, joihin monet tytöt 14, 15 ikäisinä jo ovat hyvinkin perehtyneet. Kodissa ei milloinkaan laskettu pilaa "flammoista" eikä rakkausjutuista, vaan kun tuli puheeksi avioliitto, pideltiin sitä vakavin sanoin, joten Mariakin oli oppinut pitämään rakkautta ylevänä ja pyhänä eikä minään leikkikeränä. Hänen tyyni, kunnioitusta vaativa käytöksensä seuraelämässä oli varjellut häntä joutumasta nuorten miesten liehakoimisen esineeksi ja kaiketi myöskin hillinnyt häntä itseään "syttymästä" yhteen ja toiseen, kuten on nuorten tyttöjen tapana. Ne tunteet, jotka joku aika sitte olivat alkaneet versoa Marian rinnassa, olivat senvuoksi aivan outoja ja saivat hänet levottomaksi toisinaan. Hänen avomieliselle luonteelleen käsittämätön kainous esti häntä selvittelemästä niitä itselleen vielä vähemmin uskomasta niitä toiselle. Nyt alkoi hänkin kaihtaa Edvardia, ei tahallaan, vaan tietämättään. Tämä huomasi sen hyvin, mutta ei näyttänyt yrittävänkään palauttaa entistä avomielistä väliä.

Tuli kevät ja lämmin, ihana kesä. Nuori opettaja vaelsi oppilaineen metsiä ja maita, opastellen heitä sekä kasvi- että eläintieteessä. Näillä matkoilla oli väliin Mariakin mukana, nuoremmat lapset ja äitikin, jos aika myönsi, yhtyivät matkaan. Ne olivat runsaan riemun päiviä kaikille. Ja Edvard liittyi yhä lujemmin perheeseen. Mutta ei edes kesän vapaampi elämä eikä olo luonnon helmassa näyttänyt saavan häntä lähestymään Mariaa. Heidän välinsä oli melkein samanlainen kuin ensi iltana. Sekä äiti että Maria alkoivat huomata, että muutos oli tapahtunut Edvardissa. Hän oli käynyt vakavammaksi, terveytensäkin näytti huononevan. Pastorinrouva, jolla riitti sydäntä kaikille ihmisille, tiedusteli äidillisen hellästi hänen terveyttään ja varotti liian ankarasta työstä.

Palvelijat olivat väliin nähneet valoa hänen huoneestaan melkein aamuun saakka. Nuori mies punastui hiukan ja kiitti lämpimästi pastorinrouvaa hänen huolenpidostaan, mutta jatkoi yhä työntekoaan. Kärsivällisesti ryhtyi hän koettelemaan muuatta ikivanhaa kotiparannuskeinoa jota pastorinrouva hänelle suositteli, mutta yskä ei tahtonut lähteä. Maria muisti hänen sisarensa sairautta ja kuolemaa ja tunsi sydämmensä surusta kutistuvan, kun hän väliin tarkasteli noita hänelle yhä rakkaammiksi käyneitä, kalpeita, kuihtuneita kasvoja, hänen kauniita, tummia silmiään, jotka toisinaan saadessaan syvemmän kiillon muistuttivat niin Lyydiaa.

Niin saapui syksy. Eräänä iltana, kun Maria ja Ninni olivat menneet huoneeseensa — pikkusiskot nukkuivat jo — näytti Ninni tavattoman miettiväiseltä ja Maria huomasi, että hän tuon tuostakin päästi syvän huokauksen. Mikähän niin mahtoi huolettaa lapsikultaa? Maria, joka aina oli hellä ja osanottavainen, istui viimein hänen vierelleen ja kysyi ystävällisesti, mikä hänen mieltänsä painoi?

— Niin, tiedätkö, vastasi Ninni, minulla on eräs harras toivomus, ja äiti on kuitenkin sanonut, että tulee varoa liian monia toiveita, koska helposti tulemme tyytymättömiksi jolleivät ne sitte täytykään. Mutta eihän minulla, Maria, ylipäänsä ole monia toiveita, tämä ainoa vain, mutta oi! miten saisin sen toteutumaan?

Maria, joka odotti saavansa kuulla tuon nuoren sydämmen hennon salaisuuden, veti sisaren povelleen ja kysyi:

— Minä toivon, huudahti Ninni, minä toivon, että setä Edvard tulisi hyvin rikkaaksi, saisi perinnön tai jollain muulla tavalla tulisi äkkiä rikkaaksi.

— Minä tiedän, vastasi Ninni toimessaan, sillä hän on sen minulle sanonut. Muutama vuosi takaperin menetti hänen isänsä toisten petollisuuden takia suuremman rahasumman ja sai ottaa itse lainan. Nyt auttaa setä Edvard häntä ja maksaa hänen velkojaan. Ja tiedätkö, miksi sitä toivon?

— Arvaappas, riemuitsi Ninni säteilevin silmin, sillä silloin voisi hän naida sinut!

Vanhempi sisar joutui peräti hämilleen tästä asiainkäänteestä, hänhän odotti jotain aivan toista, niin että hän suudellen tuota herttaista lasta ja koettaen hillitä liikutustaan sai sanotuksi:

— Oi kauvan sitte, vastasi Ninni. — Näetkös, sinun pitää kerran kuitenkin naimisiin — — —

— Mistä sen tiedät, Ninni? kysyi Maria hiukan suruisesti, eiväthän kaikki ihmiset mene naimisiin.

— Tiedän sen, mutta sinä varmasti joudut naimisiin. Sinä et itse tiedä, miten kovasti sinä olet äidin näköinen, ja kun sinä hääräät keittiössä tai istut kangaspuissa, näytät sinä niin emäntämäiseltä — — — ja kerran kun pikku Huugo oli nukahtanut syliisi, kysyin minä setä Werneriltä, etkö sinä hänestäkin näyttänyt somalta pieneltä äidiltä, nauroi hän, katseli sinua kauvan ja vastasi:

Maria oli hyvillään, että hämärä kätki hänen punastumisensa. Ninni jatkoi:

— Setä Edvard on niin kaunis, kun hän hymyilee, eikös sinustakin? Muuten on hän aina totinen, ja usein näyttävät hänen silmänsä, kuin näkisi hän jotain hyvin, hyvin kaukana ja ajatuksensakin olisivat siellä, mutta kun hän sitte hymähtää, tuntuu kuin palaisi hän jälleen meidän luoksemme. Minä pidän kovasti paljon hänestä ja siksipä juuri toivonkin, että hän naisi sinut, sillä minä en soisi sinua kellekään toiselle. Paitsi sitä sopisi se mainiosti, sillä silloin jäisit sinä tänne kotiin niinkun ennenkin, eikä meidän tarvitsisi menettää sinua, Maria kulta. Kun sinä päivällispöydässä istut hänen vieressään, kuten äiti istuu isän rinnalla, ajattelen minä aina, että tekin olette mies ja vaimo, ja teidän lapsillennekin saisimme kyllä vielä tilaa pöydässä.

— Miten pitkälle sinä ajattelet, Ninni! Ethän sinä edes tiedä, tahtooko — tahtooko — hän — naida minua. Sinä rakastat minua, sillä olet sisareni, mutta — — —

— Tietysti olen kysynyt, vastasi Ninni. Oliko se väärin? Hän sanoi, että joka ihmisen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, kuin sinä, joka olet niin hyvä tytär sekä sisar. Ei! Siitä ei ole estettä, lisäsi Ninni päätään pudistaen. — Mutta hän on köyhä, ja se on pahinta. — — Oi! jospa hän tulisi rikkaaksi! Näetkös, eihän voi elättää vaimoa ja lapsia tyhjällä.

— Sellaiset huolet jätämme Jumalan käteen, sanoi Maria hiljaa pyyhkäisten kiharat siskonsa otsalta ja suudellen häntä. — Hän tietää, mikä kullekin on hyödyllistä.

— Niin, kyllähän siinä on lohdutusta, huokasi Ninni, mutta sanoppas, Maria, pidäthän sinä hänestä? Etkö kernaasti tahtoisi hänen vaimokseen?

— Sisko kulta, — — nyt on jo aika käydä nukkumaan, vastasi Maria ystävällisesti keskeyttäen. Ei hätäillä tulevaisuuden takia.

— Ei tietystikään, mutta voithan sinä minulle sanoa, pidätkö setä
Edvardista. Et voi olla pitämättäkään, siitä olen varma.

— Kuuleppas Ninni, alkoi Maria epäröiden, hän ei tiennyt, miten sovittaa sanansa tuolle viattomalle lapselle. — Ninni kulta, — — lupaa minulle — — voitko luvata minulle, ettet puhu setä Edvardille — — tästä — — tästä, mitä sanoit minulle tänä iltana — — tarkoitan — — sinun ei pidä koskettaa siihen naimisjuttuun — — ymmärrätkö — — niissä asioissa pitää jokaisen saada seurata taipumustaan — — ja — —

— Setä Edvardin taipumus on kyllä naida sinut, vakuutti Ninni, mutta jos tahdot, en puhu siitä hänen kanssaan.

— Niin, muista se, Ninni! On asioita, joita ihmiset mieluimmin pitävät omina salaisuuksinaan. Kun tulet vanhemmaksi, käsität kyllä itsekin sen. Hyvää yötä nyt, sisko kulta! Kiitos, että vastenmielisesti luovut minusta ja että pidät minusta.

— Kuinka en pitäisi sinusta, Maria! huudahti Ninni ja kietasi kätensä siskon kaulaan.

— Hyvää yötä, minä rukoilen kuitenkin Jumalalta, että setä Edvard tulisi rikkaaksi.

Hetken päästä lepäsi tuo pieni puhemies syvässä unessa, kädet ristissä rinnalla. Uni oli yllättänyt hänet kesken rukousta. Maria nojasi kauvan hänen vuoteensa yli ja katseli kyynelsilmin hänen lapsellisia, suloisia kasvojaan. — Ja minä kun luulin tuon viattoman lapsen seisovan onneni tiellä! Hän kun vain sitä on toivonut, ajatteli hän.

Monet, monet ajatukset pyörivät Marian päässä sinä iltana. Mutta luonto vaati toki osansa, ja heittäen kaikki taivaallisen isänsä huomaan nukahti hänkin pian — hän oli juuri äsken antanut sisarelleen sen hyvän neuvon, ettei "huolisi huomisesta."

Tätä nuorta tyttöä emme vielä kertaakaan ole tavanneet kodissaan. Mutta totta puhuen vaikeaa olisi ollut häntä siellä tavatakin. Sillä ennen kymmentä ei hän ollut visibel. Jos hän sattuikin olemaan jo ylhäällä, istui hän vielä paperirullat hiuksissa — kamarineitsy ei ollut saanut häntä vielä puetuksi — ja ennenkun tämä tärkeä työ oli toimitettu, ei Alice näyttäytynyt yhdellekään ihmiselle, lukuunottamatta Amy Lundinia ja paria muuta läheistä tuttavaa. Kello 10:stä kului tavallisesti koko päivä kodin ulkopuolella kävelyihin, vierailuihin, kahvikesteihin, illanviettoihin, puodeissa käyntiin, joita tosin oli harvassa ja nekin huonosti varustettuja, mutta olihan sekin ajanviettoa. Ruman ilman sattuessa tai huvitusten puuttuessa ei Alice tiennyt mitä tehdä. Hän kulki huoneesta huoneeseen, katseli akkunasta ulos, tarttui kirjaan ja, jollei se ollut jännittävä romaani, pani sen pois jälleen, haukotteli, paleli, kinaili äitinsä kanssa ja toivoi sydämmestään, että tulisi vieraita, ketä tahansa. Väliin noudatti hän isänsä puodista karamellia tai marmelaatia, pureskeli niitä sohvan nurkassa, ja oli äärettömän ikävystynyt päiviinsä. Mutta kaikeksi onneksi olivat tuollaiset ikävät päivät harvinaisia. Sillä niin rikkaalla perheellä kuin Lagerilla, jossa vielä oli nuori, kaunis tytär, oli tietystikin niin suuri seurapiiri, kuin tuo pieni kaupunki saattoi tarjota. Milloin oli nimipäivä, milloin syntymäpäivä, milloin mikin syy käydä toisissaan, pitää kahvikestejä tai tanssijaisia. Alice oli niitä tyttöjä, jotka niin sanoakseni ovat pohjattomia huvituksiin nähden. Ja vaikka hän oli miten väsynyt ja uninen tahansa aamulla yön tanssittuaan, oli hän valmis alottamaan uudelleen ja ajattelemaan pukuaan tulevia tanssijaisia tai senpäiväisiä kutsuja varten. — Antaisin monta vuotta elämästäni, jos voisin sijoittua Tukholmaan tai edes Turkuun tai Helsinkiin, tapasi Alice sanoa. Mutta Alicen isä oli itsepintainen siinä suhteessa, niin myöntyväinen kuin hän olikin muuten. X:ssä oli hän syntynyt, siellä rikastunut, siellä tahtoi hän kuollakin. Muuten oli hän hyvin suopea isä. Juoksupojasta oli hän alkanut erään kaupungin kauppiaan luona, jonka puodissa oli vain nuoraa, tervaa, suolaa, nahkaa ja muuta samanlaista. Siihen aikaan taisi herra Lager tuskin lukea sisältä ja auttavasti kirjoittaa nimensä. Mutta hän oli oikea nero laskennossa, ja, kuinka hän nyt laski ja laski, pääsi hän ensin puotipojaksi, sitte kauppakumppaniksi ja viimein vallan oraille, jaloilleen, ja 50 vuoden iässä oli hän upporikas mies. Eikä hän vielä sittekään lakannut tekemästä laskujaan.

Herra Lager ei ollut niitä miehiä, jotka kokoavat saadakseen sitte istua ja ihaella kultaansa. Hänen rouvansa ja tyttärensä kyllä pitivät huolta, etteivät rahat homehtuneet kirstun pohjalle. Mutta ukko ajatteli: — Ei lie liikakaan vahingoksi. — Ja niin piti hän, hienon rouvansa mieliharmiksi, yhä kauppaa, istui itse ja kirjoitti "suureen kirjaan" tai palveli aamusta iltaan ostajia. Yhtä ystävällisesti, kuin hän niittasi 60-70 kyynärää hollantilaista palttinaa "hänen armolleen" rouva Cederskiöldille, tai punnitsi hienointa teetä kenraalinrouva M:lle, palveli hän köyhää eukkoa, joka halusi puolta naulaa kahvia tai paria talikynttilää; kaikkihan oli kassan avuksi, yksi enemmän, toinen vähemmän.

Kun sitte hänen rouvansa pani toimeen illalliset tai suuret päivälliset, pani herra Lager kaulaansa puhtaan kauluksen, ajoi partansa, pukeutui hännystakkiin ja kiiltonahkasaappaisiin ja koristeli paksut, punaiset sormensa monilla kultasormuksilla, joissa kimmelsi kaikenvärisiä kiviä. Kellarista noudettiin vanhaa viiniä, ja tuo puodissaan ahkerasti työskentelevä, vaatimaton ukko oli nyt hyväntahtoinen, vieraanvarainen isäntä.

Syytös, jonka Amy Lundin edellisessä luvussa sälytti hänelle, nimittäin, että hän muka rehenteli rikkauksillaan, oli perin perusteeton. Hän kyllä oli hieman ylpeä, että omalla työllään oli tyhjästä noussut oman ahkeruutensa ja älynsä avulla, ja on mahdollista, että hän kumarsi hiukan syvempään sille, jolla oli 1,000 ruplan vuotiset tulot, kuin sille, jolla oli 500. Mutta muuten oli hän ystävällinen ja suopea kaikille. Tuo yksinkertainen ukko ylpeili seuraelämään tottuneesta rouvastaan ja kauniista tyttärestään, ja kuuli mielellään sanottavan itseään anteliaaksi isäksi. Vaikkei hän ottanut kuuleviin korviin naisten pyyntöjä, että muutettaisiin suurempaan kaupunkiin, antoi hän kuitenkin heidän joka vuosi matkustaa pääkaupunkiin tai Ruotsiin. Pitemmät ulkomaanmatkat eivät olleet vielä niin paljo muodissa kuin nykyään. Kun Alice yövalvonnasta ja ajattelemattomasta elintavasta oli käynyt kalpeaksi ja menettänyt ruokahalunsa, ilmoitti äiti, että ilmanvaihdos tai matka terveyslähteelle oli välttämätön, ja isä avasi kernaasti kukkaronsa, laski aimo tukun punasinisiä seteleitä vaimonsa eteen, ja uupumaton äiti tyttärineen matkusti muutaman viikon kestävälle matkalle. Äidin hermot näet olivat hyvin heikot, eikä voinut niitä terästää eikä hillitä muu kuin yksi keino — huvittelu. Kun ei ollut vierailullemenoa eikä kuulunut kutsua minnekään tai ei ollut aihetta odottaa vieraita, silloin olivat hermot huonossa kunnossa. Äiti makasi sohvalla, päätä kivisti, ja tuuli oli yhtä huono kuin tyttärelläkin moisessa tapauksessa.

Alicella oli myös veli sekä sisar, mutta he olivat vähäpätöisiä olentoja, jotka aivan häipyivät vanhemman sisaren rinnalla. Yrjö oli siihen aikaan viisitoistavuotias pojan vetelys, joka loma-ajoilla kekkaloi pitkin katuja harjoittaen ilkitöitä. Hänellä ei näyttänyt olevan erityisiä laskulahjoja, ja ihmiset arvelivat, ettei hänestä paljon sopinut toivoa. Mutta eihän voitukaan pojalta, jonka isä seisoi päivät pitkät puodissa, äiti sairasti päänsärkyä tai oli kaupungilla huvittelemassa, odottaa parempaa. Kun herra Lager näki poikansa, kysyi hän tavallisesti: — Oletko rahan tarpeessa? — Ja kun hän tuli äidin näkyviin, huudettiin: — Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö! — Alicen huoneeseen ei Yrjön ollut astuminen. Hän nyrpisti nenäänsä nähdessään pojan märät saappaat, häntä kauhistutti tämän useinkin likaiset kädet, joka silmänräpäys pelkäsi Alice hänen kaatavan tuolit ja pöydät tai särkevän kukka-astiat tai repivän hänen kuvateoksensa ja kirjansa.

Alicen sisar oli pieni, raajarikko, kivulloinen olento, ärtyinen ja nyreä, laimiinlyöty ja unohdettu keskellä rikkauttakin. Äidin hermot eivät voineet kestää hänen yskäänsä eikä itkuansa eikä Alicen luonne sietää hänen kärtyisyyttään eikä kiivauttaan. Hän oli ruma kyttyräselkä, ei kannattanut senvuoksi pukea ja pyntätä häntä. Hän oli kivulloinen ja vielä nuori, eikä voitu siis viedä häntä seuraelämään. Mitä piti hänelle siis tehdä? Alice oli aina ollut kaunis, iloinen ja miellyttävä. Huvikseen oli äiti suunnitellut hänelle uusia pukuja ja kuljettanut häntä mukanaan vieraisilla, aina siitä saakka, kun tämä vielä käytti pieniä punaisia sahviaaninnahkakenkiä ja lyhyttä valkeata pukua. Tämä ei voisi tulla kysymykseenkään Almaan nähden. Kun äiti ja Alice olivat poissa, tai heillä oli vieraita, istui hän lastenkamarissa vanhan Tiina-muorin kanssa ja leikki hiljaksiin. Jos hän oli sairas ja kärsi kipua, otti Tiina-muori hänet syliinsä ja tuuditti uneen. Silloin Alma oli onnellinen. Tiina-muori riitti hänelle, hän ei kaivannutkaan äitiään, joka väliin pistäysi häntä katsomassa, suuteli otsalle ja pyysi olemaan kiltisti. Mutta nyt oli Alma kasvanut suureksi ja vieraantunut Tiina-muorista, nuket eivät häntä enää huvittaneet, ja hän alkoi tehdä vertailuja omansa ja äidin sekä sisaren elämän välillä. Pitkinä, yksitoikkoisina talvi-iltoina oli hänellä yllin kyllin aikaa sitä ajatella, ja kaiho ja katkeruus täytti hänen sydämmensä. Hän kävi kärtyiseksi ja tyytymättömäksi, valitti, että häntä hyljittiin ja sysättiin syrjään ja vaati koreita pukuja, loistavia värejä ja tahtoi mukaan vieraisille sekä vierashuoneeseen, kun äidillä oli vieraita. Alice loi ihmettelevän, melkeinpä suuttuneen katseen tuohon rumaan, rampaan, pieneen olentoon. — Kuinka voi hautoa niin mielettömiä ajatuksia, kun luonnosta on noin kovaosainen! ajatteli hän. Väliin sanoikin hän sen, ei juuri ilkeydestä, mutta kun oli pahalla tuulella tai Alma pani hänen kärsivällisyytensä liian kovalle koetukselle. Se ei suinkaan ollut omiansa tyynnyttämään tai lohduttamaan pikku sisarta. Äitikään ei sen enempää Almaa puoltanut. Kun tyttö rukka jonkun aikaa oli itkenyt ja valittanut, ja äiti turhaan selitellyt, ettei tämä ollut sellainen kuin Alice, eikä siis voinut viettää samanlaista elämää, kadottivat hermot tasapainonsa, ja silloin piti Alman palata lastenkamariin. Äitiä säälitti tuo pikku raukka, ja hän hankki hänelle seuraksi kotiopettajan. Itse hän ei joutanut puuhailemaan hänen kanssaan, eihän voinut tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi aikaansa tuolle onnettomalle lapselle. Alice vielä vähemmin. Alice oli nuori, ja hänen piti saada huvitella mahdollisimman runsaasti ja kauvan, tuollainen itkupussi pikku sisar ei saanut häntä rasittaa. Kaikeksi onneksi oli kotiopettaja hyväluontoinen nuori tyttö. Hän ei loistanut tiedoillaan, mutta hänellä oli osaaottavainen, hyvä sydän, ja ystävällinen, puoleensavetävä käytös. Alma liittyi hellästi häneen, ja vaikkeikaan hän voinut tukahuttaa halua käydä hienossa puvussa ja kulkea vieraisilla, sai hän kuitenkin joltistakin lohdutusta kertomuskirjoista ja muista hommista, joita opettaja keksi hänelle. Kun nyt rouva Lager toisinaan kurkisti lastenkamariin ja huomasi Alman melkeän ilon ja tyytyväisyyden, heittäysi hän jälleen rauhoittuneena huvitusten ja mailman pyörteisiin. Siitä rakkaudesta, joka oikeutta myöten kuului äidille ja joka nyt vaihdettiin Tiina-muorista opettajaan, ei hän vähääkään välittänyt.

Herra Lager seisoi, kuten jo on mainittu, kaiken päivää puodissaan, mutta iltasin, kun äiti ja tytär olivat poissa, otti hän itselleen pienen lepohetken ja lähti nuoremman tyttärensä luo. Taskunsa täytti hän rusinoilla, viikunilla tai muilla makeisilla, joista tuo pikku raukka ilostuisi, ja sitte istui hän hänen luonaan ryypiskellen "puolikasiansa" Alman juodessa olutjuustoaan. Nämä illat olivat hyvin hupaisia kummallekin, ja kuta vanhemmaksi Alma varttui, sitä hellemmäksi muuttui hänen rakkautensa hyväntahtoiseen, vaatimattomaan isään. Sateisina syysiltoina ja talven pitkinä pimeinä puhteina sattui toisinaan, että Yrjö hiipi ylös rappusia ja surumielisenä tirkisti puoliavoimesta ovesta lämpöiseen huoneesen, missä isä ja sisar näyttivät niin hyvin viihtyvän toistensa seurassa. Hän oli kuin kulkurikoira, tuo rikkaan poika. Omaisensa hänestä vähän välittivät ja harvoin hellivät, ja kun toverit olivat lähteneet kukin kotiinsa ja Yrjö itsekin väsynyt temmellykseensä, ja kun läksytkin jo oli luettu, tunsi hän olevansa kaikkien hylkimä. Ja siinä kun hän seisoi lastenkamarin ovella ja katseli, tunsi hän kummallisen kaipuun hänkin saada olla jonkun kanssa ja pitää hauskaa. Ystävällinen opettaja keksi hänet piankin siinä, pyysi häntä käymään sisälle ja työnsi hänelle tuolin pöydän ääreen, jossa lamppu helotti ja iltanen höyrysi. Yrjö oli kaino ja kömpelö naisten seurassa, mutta lämmin iltanen ja hupainen seura sai hänet piankin puheliaammaksi. Tosin sattui, että hän teki tahran pöytäliinaan, kaatoi suolasäiliön tai astui rikki opettajan hameenliepeet, mutta itsessään oli hän Alman mielestä paljon hauskempi kuin Alice, sillä hän kohteli heikkoa pikku siskoaan kuin säröä porsliininukkea ja taisi sitäpaitsi kertoa monta hupaista tarinaa ja uutta leikkiä. Jos Yrjö suureksi tultuaan pysyi jonkun illan kotosalla, eikä tapansa mukaan istunut ravintolassa enemmän tai vähemmän huonojen toverien seurassa, ei se ollut äidin eikä Alicen ansio, sillä he eivät milloinkaan olleet koettaneet tehdä kotia hauskaksi ja miellyttäväksi hänelle, vaan oli se pikemmin muisto näistä hiljaisista iltahetkistä lastenkamarissa ja rakkaus tuohon yhä edelleenkin unohdettuun ja hyljeksittyyn nuorempaan siskoon, jotka pidättivät häntä paheista.

Kun Yrjö oli 19-20 vuotta, äkkäsivät äiti ja Alice, että hänestä oli sukeunut kaunis nuori mies, ja he antoivat hänelle armollisen luvan seurata heitä tanssijaisiin tai olla näkyvissä, kun heillä itsellään oli vieraita. Mutta silloin päästi Yrjö remakan naurun ja huudahti halveksivasti:

— Minäkö tulisin keikailemaan teidän hienoihin saleihinne ja alentuisin armollisten neitostenne naurupalikaksi! Ei kiitoksia! Minulla on parempaakin hupia.

— Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö, tuskitteli äiti ja vei kätensä kolottavaan päähänsä.

— Onko kukaan koettanutkaan minua sivistää, kysyi Yrjö katkerasti, tarttui lakkiinsa ja lähti ravintolaan.

Oli aika, jolloin hellä ymmärtävä äiti olisi tuosta mellastavasta, mutta hyväsydämmisestä pojasta voinut kasvattaa rehellisen, kelpo miehen, ja seurustelu sivistyneiden naisten kanssa olisi karkoittanut hänen kömpelyytensä ja sievistänyt hänen tapojansa. Mutta ei millonkaan riittänyt aikaa pitämään huolta Yrjöstä, ja kun hän näin omavaltaisena oli saanut kulkea lapsuutensa eikä suureksi tultuaan senvuoksi täyttänyt hienon mailmanmiehen vaatimuksia, pidettiin häntä heti menneenä miehenä. Mutta palatkaamme jälleen Aliceen.

Noista ennenmainituista tanssijaisista oli nyt tullut tosi. Alice oli toivonut ainoastaan nuorten niihin osaaottavan, koska, kuten hän sangen epäkohteliaasti sanoi, äidit ja tädit aina olivat niin ikävystyttäviä. Mutta äidit ja tädit olivat vanhanaikuista väkeä, joiden mielestä se "ei sopinut", ja he selittivät, ettei tanssittaisi niin tuumaakaan, jollei ainakin muutamia "kaitsijoita" olisi mukana. Muutamat ankarammat ja ymmärtävämmät äidit arvelivat, että siten tulisi liikaa huviteltua, jos joka viikko olisi illatsu, kun sillävälin vielä usein sattui tanssia tai nimipäiväkutsuja, ja kielsivät tyttärensä niihin osaa ottamasta. Mutta silloin kuiskasi joku rikkiviisas Eevan tytär Alicen korvaan, että jos kutsuttaisiin ne "ompeluseuroiksi", varmaan jokainen ankarinkin äiti antaisi suostumuksensa. Niin, mutta mitä sitte ommeltaisi? Joululahjojako? Ei toki! Niistähän ei lähtenyt vähintäkään hyötyä. Ei, pitäisi etsiä jokin köyhä lapsi tai joku hyvä tarkoitus tai muuta sentapaista, ja sitten ommeltaisi jakkuja, paitoja, nuttuja y.m. Alice ei tosin eläissään ollut ommellut juuri muuta kuin helmiä ja silkkiä, kirjaillut kaulustimia ja nypläillyt pitsiä toisinaan aikansa kuluksi, kun ei ollut muuta tekemistä, mutta hän nauroi ja sanoi, että jos työn piti välttämättä olla jotain hyödyllistä, voi illatsuja kernaasti kutsua "ompeluseuroiksi", eihän sellaisia vielä ollut X:ssä, ja uutuutena voivat ne käydä hyvinkin hauskoiksi. Mutta hän lupasi pitää hyvää huolta, ettei "hyödyllinen" puoli — joka aina oli kuivaa — pääsisi voitolle. Ja niin saatiin ompeluseura. Hupaista sen kokouksissa olikin. Äidit ja tädit leikkasivat ja harsielivat, tytöt pistivät pistoksen silloin, toisen tällöin, naurelivat, puhelivat, laskivat leikkiä. Nuoret herrat pitivät heille seuraa, pistivät väliin lauluksikin. Heitä käytettiin kerinpuina ja pistämään lankaa neulan silmään, mikä antoi aihetta moneen hullunkuriseen menoon. Hetken kuluttua selitti Alice olevansa väsynyt ompelemiseen ja ehdotti, että hiukan tanssittaisiin, voitaisiinhan sitte taas ommella. Mutta tavallisesti ompelu jäi silleen, sillä kun kerran päästiin tanssin alkuun, ei siitä hevillä heretty. Toisinaan oli Alice toimittanut kauniita kuvaelmia. Silloin siirrettiin työt syrjään "siksi aikaa", ommeltiin ja harsittiin päiväkaudet verhoja, sumua ja pilviä, laiteltiin kruunuja, tähtiä ja enkelinsiipiä, apteekarin piti hankkia bengaalisia tulia, ja kaunista ja hauskaa saatiinkin. Voi ymmärtää, ettei työ juuri edistynyt, mutta Alicen tehtävähän olikin estää "hyödyllisen" voitollepääsöä. Äidit kyllä pudistivat viisaita päitään, mutta, minkäs teit? Tytöt rukoilivat ja pyytelivät niin hartaasti ja lupasivat ommella kotona sitä ahkerammin. Ja sitte ne olivat niin somia, ne veitikat, istuessaan kuvaelmissa posket punattuina ja kaikin puolin kaunistettuina, ja silleen se sitte jäi. Huvitelkoot nyt lapsikullat, niinkauvankun vielä ovat nuoria, sanoivat äidit. Ja niin kävikin, vaikka itsepintaisimmat ja vanhanaikaisimmat äidit pakottivatkin tyttärensä työhön tai vain toisiksi ilmoiksi päästivät heitä illatsuihin.

— Kaikkina aikoina on ollut tuo päätön tapa, että nuoriso huvittelee liiaksi, huomautti täti Ulla. — Kun nuoruus sitte on mennyt ilman vähintäkään hyötyä, ilman vakavaa pohjaa, tuntuu vanhuus tyhjältä ja kolkolta.

— Siinä hän nyt taas saarnaa siveysoppiansa, kuiskasi Alice harmistuneena Amylle. — Nuo vanhatpiiat ovat sietämättömiä.

— Kaiketikin puhuu hän omasta kokemuksesta, vastasi Alice. — Ja ikävää hänen elämänsä nyt on, siitä olen varma. Muuta ei ole tekemistä kuin nuuskaa ja juo kahvia.

— Mutta kovasti häntä ei lie sentään ihaeltu, arveli joku nuori tyttö. — Hänhän on hirveän ruma.

Säälien silmäili Alice täti Ullan terävää nenää, kuihtunutta poskea ja harvennutta tukkaa. — Ihmisparka! Senpävuoksi hän ei ole joutunut naimisiinkaan.

— Muistan täti Ullan kauniina nuorena tyttönä. Ihailijoita hänellä oli yhtä paljon kuin sinullakin, rakas Alice, ja kosijoitakin yllin kyllin, mutta hän ei varmaankaan suostunut kelle hyvänsä. Kuka tietää, mitä hänenkin sielussaan on liikkunut, onhan sekin kerran ollut nuori.

— Miten hirveätä tulla vanhaksi! ajatteli hän ja silmäsi kukoistavia kasvojaan kuvastimessa vastaisella seinällä. Kuinka vanha hän lienee? kysyi hän.

— Neljäkymmentä vuotta! huudahtivat Alice ja Amy. — Eikös siinä jo ole ikää?

— Mutta eläs, tuossa tulee Maria Ståle, huudahti Alice ja kiiruhti häntä vastaan. Sepä kummallista, että sittekin pääsit.

— Näetkös, selitti Maria vastattuaan ensin moneen ystävälliseen tervehdykseen, minulle on luvattu tunti viikossa soitannollista opetusta täällä kaupungissa, ja silloin arveli äiti, että samalla voisin käydä ompeluseurassa, koska sinä olit niin ystävällinen ja tahdoit minua mukaan ja koska työskentelemme hyvää tarkoitusta varten. Jos aiheena olisi vain huvittelu, en olisi voinut enkä edes tahtonut poistua kodista niin usein.

— Niin usein! toisti Alice. — Vain kerran viikossa, ja sinähän muuten käyt peräti harvoin jossakin.

— Käynkö? Kenties. Mutta meillä onkin sangen hupaista kotona ja monenlaista viihdykettä, niin etten ole huomannut, miten harvoin olen poissa, aika kuluu niin nopeaan. Paitsi sitä mielestäni huvitus maistuu paremmalta kun sitä saa vain poikkeustapauksissa, vaihteeksi uutterassa työssä.

— Sama viisaudenesikuva, kuin ennenkin! nauroi Alice ja keinutteli päätään. Mutta minne jätit Ninnin, kaunottaren?

— Ninni jäi kotiin. Hän paraillaan oli pallosilla poikien kanssa, kun lähdin.

— Tyttöhän kohta täyttää 16 vuotta, sanoi Alice. — Ja minä kun jo niin iloitsin ja luulin saavani hänet kuvaelmiimme.

— Ei, ei toki, Alice! Hentoisitko tosiaankin turmella lapsen? nuhteli Maria hymyillen. Hän kukaties sitte kuvittelisi kaikenlaista kauniista pikkunaamastaan.

— No, kas tätä sitte! Hän tietääkseni näkee sen joka päivä kuvastimessa ja tietää, että hän on kaunis.

— Vaikka hän sen tietäisikin, ei hänessä varmaankaan vielä ole noussut ilkeitä ajatuksia sen johdosta, luulen mä, sanoi Maria hellästi. — Mutta annappas minulle työtä!

— Ei sinun tarvitse olla kovin ahkera, minä en ole vaativainen lainkaan. Mutta jos nyt haluat työtä, niin käänny äitien ja tätien puoleen.

Maria kävi kohta muutamaan vanuttuun nuttuun käsiksi, ja äidit katselivat mielihyväkseen hänen sormiensa näppäryyttä ja taitavuutta, kun hän hilpeästi puheli milloin yhden, milloin toisen kanssa.

— Maria Ståle on sopiva esikuva nuorille tytöille, sanoi täti Ulla muutamalle tutulle rouvalle.

— Se hän on, ja syy on siinä, että hänen äitinsä on äitien esikuva, vastasi tämä huoaten. Hänellä oli itsellään nuori tytär, joka ei tuottanut iloa, ja, hän toivoi voivansa alottaa tyttärensä kasvatuksen uudelleen.

Aivan toiset olivat Alicen ja Amyn mielipiteet siinä, kun he istuivat ja supattivat erään ompelupöydän ääressä, eikä työ näyttänyt heiltä sujuvan.

— Ovat ne kummallisia ihmisiä, sanoi Alice, nyt heistä Ninni on liian nuori käymään huveissa. Minä olen kuulunut seuraelämään niinkauvankun muistan.

— Täti Ståle sanoi kerran, että on edullista pysyä lapsena niinkauvankun voi.

— Ja sitte sanoi hän, ettei ole hyvä ajaa lapsen päähän muita ajatuksia niinkauvankun hänellä on leikkinsä, eikä olo hyvä kasvavalle tytölle väsyttää itseään tanssilla ja valvonnalla.

— Minä en voi kuulla! Ei lystistä kipeäksi tule. Äiti ei milloinkaan ole niin terve ja voimissaan, kuin seuraelämän humussa.

— Luulenpa koko syyn olevan siinä, että pelkäävät Ninnin saattavan
Marian varjoon, sanoi Amy ilkeästi.

— Marialla on syytäkin peljätä kilpailijaa, onhan hän näöltään kuin terve talonpoikaistyttö.

— Niin, mutta hauskannäköinen hän on, vakuutti Alice, ja hyvä ja ystävällinen. Jollei hän vaan olisi niin ruti ymmärtäväinen. Mutta hänessä on aika paljo pappilanihanteita, ja sitte on hänellä surkean huono maku vaatetuksen suhteen. Katsoppas vaan tuota mustaa paramattaleninkiä, joka on hänen päällään. Se on varmaankin sama leninki, joka hänellä oli ripille päästessään.

— Kummallista. Eikä kukaan enää käytä vinottuja helmoja, vaan reunusteita. Miksei hän lahjota tuollaista vanhaa pukua kamarineitsylleen tai kelle tahansa ja osta itselleen uutta.

— Onnellinen Alice, ajatteli Amy. — Hän ei edes aavista, ettei kaikilla ole varaa pitää kamarineitsyjä eikä lahjoitella leninkejään. Mutta hän varoi sanomasta sitä. Hän vain ihmetteli itsekseen, miksei Maria pyytänyt äidiltään uutta reunustetta tai jotakin, mikä olisi tehnyt puvun uudennäköiseksi.

Marialla itsellään ei ollut aavistustakaan, että oli huonosti puettu. Hänen leninkinsä oli ainoastaan kolmen vuoden vanha, oli maannut kauniissa käärössä kirstussa ja otettu esille vain juhlatilaisuuksia varten. Se oli siis eheä ja tahraton. Tosin oli se käynyt hiukan pieneksi, mutta voiko sille mitään, että kasvaa? Paitsi sitä oli hän auttanut asiaa liittämällä pari pientä jatkoa, jotka olivat niin somasti ja viisaasti sovitetut, ettei kukaan voinut niitä huomata. Maria oli kyllä huomannut, että oli alettu käyttää "ristineitä" reunusteina, ja jos hän olisi saanut uuden puvun olisi hän kai reunustanut sen uuteen tapaan — jos rahat olisivat riittäneet — mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ratkoa vanhasta leningistä sen aivan eheitä helmuksia pannakseen muodinmukaisia reunustuksia sijaan. Niin erilaiset voivat mielipiteet olla. Alicen mielestä oli hyvin puettu samaa kuin muodinmukaisesti puettu, ja kaunein, kalleinkin puku kadotti viehätyksensä, niinpiankun se oli puolikin vuotta kuosia jälessä. Alice, jonka itsensä ei milloinkaan tarvinnut olla mitään vailla, mitä rahalla vain voi saada, ei voinut käsittää, ettei ollut varaa. Ei myöskään voinut hän ymmärtää sitä itsenäisyyttä, joka muutamia ihmisiä pidättää seuraamasta jokaikistä uutta kuosia ja auttaa ainoastaan käyttämään sitä, mikä pukee, on käytännöllistä ja sopivaa. Hän luuli, että ne, jotka eivät pukeutuneet viimeisen kuosin mukaan, olivat typeriä ja vailla arvostelukykyä sekä makua. Kolme vuotta takaperin oli Alice itsekin pitänyt vinoja helmuksia kauniina, mutta nyt ei mikään mailman mahti olisi saanut häntä ompeluttamaan sellaista leninkiinsä. Amy oli aivan samaa mieltä, mutta köyhyys esti häntä halunsa mukaan seuraamasta kuosin kulkua. Mutta olemme jo hyvin tulleet huomaamaan, että hän millä keinoin tahansa pyrki sitä saavuttamaan.

Mariaa oli äitinsä opettanut pukeutumaan varojensa ja ikänsä mukaisesti. Ei saanut käyttää vaatekappaletta, joka äärettömän vanhanaikaisuutensa kautta herätti huomiota, ei myöskään kiirehtiä omaksumaan kaikkia oudoimpia kuoseja. Kernaasti saa ja pitääkin, kun voi, valita sellaisia, jotka sopivat ja pukevat, mutta ei pidä tuskailla mallin keksimisessä eikä käyttää aikaa eikä rahaa moiseen. Sillä sekä aikaa että rahaa voi käyttää parempaankin. Maria omisti nämä periaatteet, vakuutettu kun aina oli, että äitinsä kuitenkin parhaiten asiat ymmärsi, ja siksi kulki hän tyynesti tietään huolimatta siitä, mitä ihmiset ehkä hänestä ajattelivat. Ja totta puhuen, ei juuri muut kuin Amy ja Alice häntä siitä soimanneet. Useimmat tiesivät, että Marian vanhemmilla oli suuri lapsiparvi kasvatettavana, ja pitivät sitä kiitettävänä, ettei vanhin tytär liiaksi rasittanut vanhempainsa kukkaroa puvuillaan. Ja ne, jotka tätä eivät tienneet, keksivät harvoin hänessä moitteen syytä juuri senvuoksi, että hän pukeutui niin sanoaksemme luonteensa mukaisesti. Itse oli hän yksinkertainen ja koruton, samoin hänen pukunsakin. Ja niinkun hänen kasvonsa, olematta kauniit, kuitenkin miellyttivät, niin oli hänen pukunsakin soma ja sievä vaikka vailla komeutta ja erinomaisuuksia.

— Luulenpa, että Maria haluaa herättää huomiota, sanoi Amy, hän pitää ylpeytenään käydä erilaisessa puvussa kuin muut.

— Sitä tuskin uskon Mariasta, vastusti Alice, mutta hän ei ymmärrä eikä hänen äitinsäkään. Siellä he ovat maalla kuin säkissä vuodet pitkät eivätkä näe he muotilehtiä eivätkä teetä pukujaan neiti Sundströmillä, vaan ompelevat kaikki itse, sanoo Maria. Miten ihmeellä he sitte tietäisivät mitä käytetään mitä ei? He sitäpaitsi ajattelevatkin vain patojaan ja pannujaan ja kankaitaan.

— Eipä niinkään! He lukevat jotenkin paljon, väitti muuan nuori tyttö, joka hetkisen oli istunut saman pöydän ääressä ja kuunnellut keskustelua. Olen käynyt heillä ja sitäpaitsi muiltakin kuullut, että heillä on laaja kirjasto.

— Mutta, Ella hyvä, eivät ne syväoppiset kirjat, joita he luullakseni lukevat, puhu puvuista.

— Ei, ei, mutta — minä tarkoitan vaan, etteivät he typeryydestä — — —

— No ei, ja nyt jätämme sen ikävän aineen, sanoi Alice, ja haluamme tanssia tai laulua. Tuolla näen herra Schönbergin tulevan.

Herra Schönberg oli tuo ennenmainittu laulunopettaja, synnyltään saksalainen, joku vuosi takaperin asettunut Suomeen ja nyt hankkinut itselleen laulun- ja kielienopettajanpaikan kaupungin poikakoulussa. Kun Alice pianoa avatessaan ja nuottia asetellessaan hymyili ja liverteli nuorelle muukalaiselle tavalla, joka sai ei ainoastaan luutnantti M:n ja apteekkarin, vaan myös useiden muidenkin nuorten miesten sydämmet mustasukkaisuudesta kouristumaan, istuivat hänen äitinsä, rouva Cederskiöld ja pari muuta rouvaa huoneen toisella puolella syventyneinä keskustelemaan tyttäristään ja heidän tulevaisuudestaan.

— Ai, ai, rouva Lager, nyt on Alice viimeinkin satimessa, sanoi joku joukosta.

— Niin se on, ja herra Schönberg voi epäilemättä panna nuoren tytön pään pyörälle. Hän on kaunis mies.

— En ole sitä huomannut. — Rouva Lager päästi pienen haukotuksen nenäliinaansa.

— Ettekö? Sepä kummaa! — — Mutta kaikki ihmiset sanovat häntä kauniiksi.

— Pikku Alice on toki järkevämpi, huomautti nyt rouva Cederskiöld. — Mieshän on köyhä ja vain tuollainen koulunopettaja. Ei! Paremmat naimiset moista tyttöä odottavat!

— Alicea voi verrata kissaan, kun se on saanut hiiren kynsiinsä, — jos saan käyttää sellaista vertausta, — arveli toinen rouva. — Hän leikkii koko joukolla eikä huoli ainoastakaan.

— Ei, ja hän onkin vielä aivan liian nuori sitoutuakseen kehenkään, selitti rouva Lager ja nojausi mukavasti nojatuoliinsa.

— Niinkö rouva Lager luulee? pisti rouva Cederskiöld. Minä taas olen niin levollinen, kun ovat surusta pois. Kiitän onneani joka kerta kun näen Ragnhildini käyskelevän kauniissa kodissaan jalosukuisen puolisonsa rinnalla keskellä komeutta ja rikkautta.

Tämän kuultuaan ajatteli monikin, ettei Ragnhild kaiken tuon hallitsijana näyttänyt erittäin onnelliselta, mutta rouva Lager sanoi:

— Voi se olla hyväkin ja onnistua toisinaan, mutta minun periaatteeni on tämä: antaa tytön huvitella ja pitää iloa vapaudessaan niinkauvankun se on mahdollista s.t.s. niinkauvankun hän ei vielä näytä "kuluneelta", sitte on kyllä aikaa ajatella avioliittoa. Hyvä Jumala! Mikä autuus sitte on paraassakaan avioliitossa? Kahle se on, vankeus, tauteja, lapsia ja talouspuuhia. En tällä tahdo sanoa, että toivoisin tyttöjen jäävän naimattomiksi. Varjelkoon! Tarkoitan vaan, että parasta on siirtää välttämätön paha niin myöhäksi kuin mahdollista. Senvuoksi päästin Alicenikin nuoresta mukaan — juuri siksi, että ennättäisi nauttia enemmän. Kun hän sitte on huvitellut vielä muutamia vuosia päälle kahdenkymmenen, voi hän sitoutua, tulla puolisoksi ja äidiksi niinkuin me muutkin. Sitäpaitsi alkaa siitä uusi taival. Tyttö 25 vuoden iässä on vanha, samanvanhuinen rouva taas nuori, ja jos onni varjelisi sairauksista ja liian monista pienokaisista, voi hän pitää lystiä vielä monet vuodet. Niin minä olen tehnyt. Pian kasvavat lapset, ja sitte saat seurata kaitsijana heitä huvituksiin ja nauttia nähdessäsi heidän nauttivan nuoruudestaan.

— Mutta lieköhän niin varmaa, että tyttö, joka koko nuoruutensa on kuluttanut huvituksiin, sitte on kypsynyt puolisoksi ja äidiksi ja että hänellä edes on halua ottaa harteilleen edesvastuuta ja velvollisuuksia, joita avioliitto edellyttää? kysyi muuan nuorempi rouva epäillen.

— Äh, äidin tietysti täytyy pitää huolta, että tyttärensä joutuu sellaisiin naimisiin, missä tämä edesvastuu ei liiaksi rasita, vastasi rouva Lager.

— Paitse sitä, jatkoi rouva Lager, ei hänellä ole muuta neuvoa. Ei ole sekään hauskaa, kun jää vanhaksipiiaksi, ryppyhuuleksi, saa istua kököttää tanssijaisissa ja nuoremmat ja kauniimmat tirskuvat ja ivaavat häntä selän takana. Siis mennään naimisiin, kuten olen sanonut. Jos sattuu joutumaan hyviin, on taakka kevyt. Alicella ei ole syytä hätäillä. — Ja sitte alkoi rouva Lager tehdä matkasuunnitelmia ensi kesää varten, ja niin unohtuivat kaikki naimapuuhat.

Nuoretkin olivat jo väsyneet ompelemiseen, joku hyväntahtoinen äiti rupesi soittamaan, ja pian oli tanssi täydessä vauhdissa. Alice oli ihastuksissaan illatsujen onnistumisesta ja päätti itsekseen, ettei yksikään talvi saisi mennä ilman niitä. Kun kaupungin köyhät saataisiin vaatteeseen, keksittäisiin aina jotakin hottentotteja tai muita, joiden hyväksi tehtäisiin työtä. Aika aina neuvon tuopi. — Ja hän leijaili pois Valssin pyörteeseen uusimman suosikkinsa, herra Schönbergin keralla hurmautuneena hänen sysimustiin silmiinsä.

Muistutuksista, moitteista ja soimauksista huolimatta oli Eedit innokkaasti jatkanut lukujaan. Hänen serkkunsa, nuoren tohtorin piti vasten tahtoansakin ihailla häntä yhä enemmän ja enemmän. Sellaista sitkeyttä, työvoimaa ja käsityskykyä ei hän ikinä uskonut naisessa löytyvän vielä vähemmin tytössä, joka oli vasta vähä yli 20 vuotta. Tytön tarkka silmä, selvä pää ja erinomainen muisti saivat hänet ihmetyksiinsä. Ja sitte kun hän pitemmän aikaa oli seurannut Eeditin sairaanhoitoa sairashuoneella, ei hän enempää epäillyt, ettei tämä ollut syntynyt lääkäriksi. Oli totta, mitä vanha professori oli sanonut: hän oli yhtä rohkea, tarkkanäköinen ja varma kuin oli kärsivällinen, hellä ja hienotunteinen. Kätensä ei tutissut hoitaessaan pahimpiakaan haavoja tai vammoja, mutta samalla oli hän nainen, piteli hellävaroen sairasta ja näytti edeltäpäin arvaavan sen toivomukset, oli uupumattoman kärsivällinen kärtyisiä, hermostuneita ja kieroja ihmisiä kohtaan. Sanansa soivat ystävällisyyttä, kun hän tyynnytti ja lohdutti potilasta, ja viimein kävi niin, ettei olleet hyvin asiat, jollei neiti Eedit ollut saapuvilla, kun piti ryhdyttämän vaikeaan leikkaukseen tai muuhun arkaan asiaan. Tulisimmatkin tuskat lientyivät, kun hän hoivaili ja lohdutteli, ja kuolevaiset laskivat kätensä tuon nuoren tytön käteen ja kuuntelivat vieno hymy huulillaan hänen palavia rukouksiaan ja suloisia raamatunlauseita, joita hän luki heille. Pienokaiset kurottivat käsiään ja ottivat katkerimpiakin rohtoja hänen kädestään. Monet yöt keinutteli hän sylissään kärsivää, levotonta pikku potilasta ja ystävällisellä katseellaan, reippaalla, iloisella käytöksellään rohkaisi hän monen pikku pelkurin. Nuoren tohtorin ei pälkähtänyt päähänkään pitää häntä enää epänaisellisena.

Mutta mitä oli tullut professorin tuumista saada Eeditiä yliopistoon? Ajatus, että nainen kuuntelisi luentoja yliopistossa ja opiskelisi anatomiasalissa, ei ollut noussut yhdenkään aivoihin. Se professori, jonka puoleen Eeditin isä kääntyi kysymyksineen tästä asiasta, joutui senvuoksi aivan ymmälleen moisesta ajatuksesta ja pudisti päätään elähtäneelle vanhukselle, joka siellä maaseudun yksinäisyydessä näytti tulevan lapseksi uudelleen, kuten voi päättää hänen merkillisistä tuumistaan. — Tyttö saattaa olla lujaa laatua ja omata enemmän kirjatietoja kuin ikäisensä nuoret naiset — nimittäin liikanaisen hellän isän kannalta katsottuna — ajatteli hän, mutta yliopiston luvuissa varmaan piankin tulisi tenä eteen. Tätä ei professori tietystikään hennonnut suoraan sanoa vanhalle isälle. Hän kirjoitti puhutelleensa muutamia virkaveljiään, kuten oli tehnytkin, mutta he luulivat, ettei sellainen asia kävisi laatuun, sen pitäisi kiertää pitkiä teitä, konsistorissa, kanslerinvirastossa jopa keisarissakin, ja toivo onnistumisesta näytti heikolta. Mutta saisihan koettaa kuitenkin. Jos kerran niin pitkälle tultaisiin, että nainen saisi opiskella miehen rinnalla — jota tuo opinmies itsekseen suuresti epäili — ei se aika ainakaan vielä ollut koittanut.

Sellainen oli sen kirjeen sisältö, jonka professori Berg sai vastaukseksi kysymyksiinsä. Tätä kaiketi hän odottikin, mutta masensi se sittenkin ukon mieltä. Eedit ja tohtori Bernhard olivat saapuvilla, kun hän avasi kirjeen. Eedit ei siitä niinkään huolestunut. Hänhän ei, kuten kerran sanoi Marialle, halunnut suorittaa julkisia tutkinnoita eikä toivonut suurta menestystä juuri senvuoksi, että naiset aivan harvoin antausivat lukutielle. Hän oli kyllä perusteellisesti tutkinut anatomiaa isänsä johdolla, mutta serkku Oskarilta oli vielä paljon oppimista, käytöllistä harjoitusta oli kyllin tarjolla kaupungissa, hän voi siis vastaiseksi pysyä levollisena, kuka tietää, mitä tulevaisuudessa vielä tapahtuisi, hän oli nuori, ja professorihan oli luvannut koettaa. Täten koetti hän lohdutella isäänsä.

— Mutta sinähän et itse saa milloinkaan kirjoittaa reseptiä, lapseni, huomautti professori.

— Mitäpä siitä, isä, niinkauvankun sinä elät, ja serkku Oskari on täällä, ei minun tarvitse kuin kertoa sinulle taudin oireet ja neuvotella teidän kanssanne, ja isä ja Oskari voitte kirjoittaa reseptit, sanoi Eedit hilpeästi.

Vanha professori istui hetken ääneti, mutta sitte hän nousi ja sanoi liikutetulla äänellä:

— Mutta koittaa se aika kuitenkin kerran, jolloin naiset pääsevät lääkäriksi, vaikkenkaan minä, kukaties et sinäkään, saa sitä nähdä. Kenties ehdotukseni tuli liian aikaiseen, mutta sellainen aika kerran vielä koittaa, siitä olen varma. — Hän oli kuin kunnianarvoisa profeetta, tuo hopeahapsinen, kirkasotsainen vanhus, seisoessaan siinä käsi ojennettuna, katseessaan ilme, ikäänkuin olisi hän jo hengessään nähnyt sen ajan ensi sarastuksen.

Eedit kuljetti hänet lepotuoliin, suuteli kunnioittavan hellästi hänen kättään ja puheli tulevaisuudesta, kuinka jo ulkomailla oli alettu antaa naiselle perusteellisempaa kasvatusta ja kuinka ne aatteet vähitellen raivaisivat tiensä meidänkin pieneen, kaukaiseen maahamme, kunnes professori jälleen ilostui ja lohduttui pettymyksestään.

Tohtori Bernhard istui toisella puolen huonetta ja katseli kaunista ryhmää edessään. Hän huomasi suorastaan iloitsevansa, ettei Eedit joutunut yliopistoon, ja kuta kauvemmin hän katseli noita nuoria, sielukkaita kasvoja, jotka nyt loistivat niin kauniina ja puhtaan naisellisina, kun hän koetti lohduttaa vanhaa isäänsä ja viihdyttää tämän mieltä tulevaisuudentuumillaan, sitä elävämmin tunsi hän, että Eedit oli saanut syvemmän sijan hänen sydämmessään, kuin hän oli luullutkaan. Mutta samassa huomasi hän myöskin miten heikot toiveet hänellä oli voittaa Eeditin rakkautta. Koko ajan, kun olivat tunteneet toisensa, oli Eedit kohdellut häntä kuin toveriaan ja ankarasti vaatinut samaa häneltäkin. Mitähän mahtaisi hän ajatella rakkaudentunnustuksesta? Voisikohan hän milloinkaan häntä rakastaa? Voisikohan hän ylipäänsä rakastaakaan kuin nainen? Tyttären hellyyttä ja ihmisrakkautta hän kyllä tunsi, — sen hän oli huomannut — mutta käsittikö puolison rakkautta? Eikö hän juuri itse ollut sanonut, ettei hän voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi rakastaa jotain miestä siinä määrässä, että tämän takia luopuisi luvuistaan ja tulevaisuustuumistaan.

Kuluipa niin jokunen aika. Vähitellen alkoi Oskari tuoda ilmoille tunteitaan. Eedit vaan ei sitä huomannut. Tyynesti ja ystävällisesti kuin ennenkin vastasi hän tohtorin palaviin katseihin, ja helliin kädenpuristuksiin, hänen tähtäilynsä sanoissa ymmärsi hän aina toisin. Sillä Eeditin mieleen ei edes juolahtanut, että Oskari tai kukaan muukaan mies voisi rakastua häneen. Hänellä oli satoja asioita ajateltavana, ja hänen sydämmensä oli täydellisesti vapaa. Oskari päätti selvemmin selittää. Mutta kauvan hän epäili. Eikö tehnyt hän väärin häiritessään Eeditin rauhaa kosinnallaan, kun selvästi huomasi, ettei tämä älynnyt hänen rakkauttaan eikä itse millään tavalla näyttänyt omaavan hellempiä tunteita häntä kohtaan? Mutta nainen on niin omituinen. Eedit tosin ei ollut kiemailija, mutta voi sitä selittää naiselliseksi kainoudeksi, joka esti häntä näyttämästä rakkauttaan. Oskari ei voinut kauvemmin kestää tätä tiedottomuutta. Hän päätti käyttää ensimmäistä sopivaa tilaisuutta ilmaistaksensa salaisuutensa Eeditille. Sitä hänen ei kauvan tarvinnut odottaa, sillä tapasivathan he joka päivä toisensa, ja ensimmäisellä tunnilla, kun nuori opettaja turhaan oli koettanut kiinnittää ajatuksiaan siihen, mitä luettiin, keskeytti hän äkkiä esityksensä ja puhui suoraan Eeditille rakkaudestaan. Hetken istui nuori tyttö sanatonna hämmästyksestä, viimein kohotti hän katseensa ja sanoi:

— Hyvä Oskari — — en voinut tällaista odottaa — — olen pahoillani — —

— Sinä siis et luule voivasi rakastaa minua — — et edes tulevaisuudessa — — sinä niin hämmennyit nyt — — ehkä tahdot koetella itseäsi — — minä odotan.

— Ei, Oskari, sanoi Eedit ystävällisesti mutta varmasti — en tahdo pettää sinua turhilla toiveilla. Sisaren, ystävän hellyyttä voin sinulle tarjota, mutta rakastaa sinua en voi. Kenties sinäkin olet sekoittanut ystävyyden ja rakkauden, toivotaan niin.

— En ole, vastasi Oskari vakavasti, — olen liiankin kauvan tutkinut sydäntäni voidakseni siihen määrin erehtyä.

— Tarjoat minulle ystävän hellyyttä. Minä tyydyn siihen vastaiseksi.
Rupea vaimokseni, kenties minä aikaa voittaen saavutan rakkautesi.

— Ei, ei, ei! En milloinkaan tohtisi solmita sellaista avioliittoa. Muistatko, mitä kerran sanoin, etten luopuisi kirjoistani ennenkun tapaisin miehen, joka — — —

— Tiedän sen, mutta ei sinun tarvitsisikaan niistä luopua, lupaan pyhästi että saat viettää samanlaista elämää kuin tähänkin saakka, me lukisimme yhdessä, kävisimme yhdessä sairaita katsomassa. Me asettaisimme taloutemme niin, ettei perheenemännän huolet sinua häiritsisi. Kallis Eedit, tule omakseni!

— Jos sydämmesi on vapaa, niin anna minun koettaa voittaa rakkautesi, rukoili Oskari.

— Sydämmeni on vapaa, mutta elä koeta voittaa rakkauttani, koeta pikemmin unohtaa minut, tai vielä paremmin olkaamme ystäviä kuten ennenkin. Vakuutan sen olevan parasta. En luule voivani tehdä ketään miestä onnelliseksi. Ei ole minulla niitä ominaisuuksia, jotka tekevät naisesta hyvän vaimon.

— Sinä olet suloisin nainen maan päällä! Sinulla on sekä sydäntä että päätä — tekisit minut äärettömän onnelliseksi!

— Olen kovin pahoillani täytyessäni evätä pyyntösi, sillä olet ollut hyvä ja ystävällinen minulle, ja minä olen kiitollinen siitä, mutta minun täytyy kieltää, minusta olisi synti sinun hellään rakkauteesi vastineeksi antaa oma laimeuteni, ja me tulisimme varmasti onnettomiksi. Ole mies, Oskari! Sinä kyllä vielä tulet onnelliseksi ja löydät itsellesi sopivamman vaimon kuin minä olisin ollut.

Tohtori jäi katsomaan hänen jälkeensä. — Mikä jumaloitava nainen, kuinka suora, hellä ja vapaa valheesta!

Eedit päätti lopettaa lukutunnit joksikin aikaa voidakseen siten välttää serkkuaan. Häneen koski kipeästi tämän ystävyyden menettäminen, sillä näiden vuosien kestäessä oli hän oppinut panemaan arvoa nuoreen lääkäriin, ja tämä oli nähnyt paljon vaivaa hänen opetuksessaan. Se oli sitä kiitettävämpää, koska se ei laisinkaan sopinut hänen mielipiteihinsä naisen kutsumuksesta sekä kasvatuksesta. Kuitenkin lohdutteli Eedit itseään sillä, että Oskari piankin huomaisi erehdyksensä rakkaudessaan, pysyisi edelleenkin hänen ystävänään ja menisi naimisiin jonkun hyvän taloudellisen tytön kanssa, joka tekisi hänet oikein onnelliseksi, ja silloin hän sydämmestään kiittäisi Eeditiä siitä, että nyt kieltäysi.

Muutama päivä tämän tapauksen jälkeen sairastui vanha professori arveluttavasti. Hän oli jo kauvemman aikaa ollut kipeänlainen, mutta nyt piti hänen ruveta vuoteelle, ja tohtori Bernhard tuotiin häntä katsomaan. Tauti oli ankara ja kesti kauvan. Häntä piti hoitaa hyvin ja huolellisesti. Eedit oli yksin hoitamassa. Jollei tohtori Bernhard jo ennestään olisi häntä ihaellut, olisi hänen nyt ainakin pitänyt oppia. Tyttö näytti olevan uupumaton. Isä tuskin voi silmänräpäykseksikään päästää häntä luotaan. Usein lepäsi hän käsi Eeditin kädessä, ja kun tämä kuulumattomin askelin kulki huoneessa, siivoili tai valmisteli juomaa sairaalle, seurasi ukko häntä silmillään. Kirjat olivat nyt unohtuneet, paitsi kun professori oli parempi ja halusi kuulla luettavan. Silloin vaivasi Eedit silmiään lukemalla isälleen puolihämärässä huoneessa tai yölampun himmeässä valossa, siksi kunnes sairas väsyi kuulemaan.

Heti taudin alkaessa oli Oskari ilmaissut Eeditille arvelunsa, ettei professori enää taudistaan nousisi. Eeditin sydän oli haleta surusta, mutta hänellä oli kyllin sielunvoimaa pysyäkseen isänsä luona levollisena. Vanha professori tunsi itsekin elämän ehtoon lähenevän. Hän puhui tyttärelleen siitä, kiitti häntä tuhansin kerroin siitä huolenpidosta ja rakkaudesta, jota aina oli isälleen osottanut ja suri vain sitä, että piti jättää hänet niin nuorena turvattomaksi. — Mutta minä jätän sinut Jumalan haltuun, ja joka sen tekee, voi olla levollinen, sanoi hän kirkas hymy kasvoillaan.

Tuo pitkä ankara aika, jonka hän oli omistanut yksinomaan sairaan hoitoon, oli arveluttavassa määrässä heikontanut hänen terveyttään sekä voimiaan. Tohtori Bernhard määräsi hänen olemaan erittäin varovaisen, lepäämään ja pysymään tyynenä. Eedit noudattikin tätä määräystä osaksi sentakia, että tunsi olevansa sen tarpeessa, osaksi että häntä suretti liiaksi, kun ei voinut heti ryhtyä lukuihinsa entisellä innolla. Eräänä päivänä kuitenkin tarttui hän muutamaan kirjaan hälventääkseen suruista mielialaansa. Mutta kauhukseen huomasi hän, ettei voinutkaan lukea. Hän tunsi sietämätöntä tuskaa silmissään, niiden edessä oli kuin sumuharso, joka teki mahdottomaksi erottaa kirjaimia. Paikalla lähetti hän sanan serkulleen ja pyysi häntä tulemaan luokseen. Tohtori selitti taudin arveluttavaksi silmäsairaudeksi, jonka Eedit oli saanut liikanaisesta rasituksesta, ja kehoitti häntä heti lähtemään Helsinkiin, missä kuuluisa ulkomaalainen lääkäri paraillaan oleskeli. Itse hän ei arvannut ruveta häntä hoitamaan, kun ei ollut spesialisti asiassa. — En halusta sinua peloita, lisäsi hän — mutta minä tiedän, miten helposti sinä unohdat pitää huolta terveydestäsi ja senvuoksi pitää minun sanoa: pikainen ja tehoova apu on ainoa, joka voi pelastaa näkösi.

Suruiset ajatukset ahdistivat Eeditin mieltä koko seuraavan yön. Eikö ollut kauheata kadottaa silmäinsä valo! Ei saisi hän silloin enää milloinkaan nähdä ihanaa luontoa, lukunsa pitäisi hänen jättää ikipäiviksi ja viettää toimetonta elämää pimeydessä ja synkkyydessä. Mutta vielä hän ei voinut luopua toivosta. Hän tahtoi noudattaa Oskarin neuvoa ja heti matkustaa Helsinkiin. Uskollinen, hyväntahtoinen Anna seurasi Eeditiä ja jäi hänen luokseen koko ajaksi.

Vieras lääkäri oli yhtä kohtelias ja ystävällinen, kuin oli kuulu ja taitava. Ei viipynyt kauvankaan, ennenkun hän kysymyksistä, joita Eedit teki hänelle tautinsa johdosta, tuli huomaamaan, että tällä itsellään oli paljonkin tietoja lääketieteessä, ja mieltyi häneen suuresti, kun johdettuaan taitavasti keskustelun tälle alalle näki, miten lahjakas hän oli ja miten lämpimästi harrastunut lääkärintoimeen.

Alussa hoiti lääkäri Eeditin silmiä joka päivä, ja melkein aina johtuivat he keskustelemaan samasta viehättävästä aineesta, mutta sittenkin, kun silmät huomattavasti olivat parantuneet, tuli hän usein, jos aika vaan myönsi, puhelemaan potilaansa kanssa. Tarvinnee tuskin mainita, että Eedit äärettömästi nautti näistä keskusteluista, ja se sai aikaan, että hän kaksinverroin kärsiväisemmin kesti sairautensa ja pitkän työttömyyden. Eedit ei saanut lukea, ei kirjoittaa eikä tehdä käsitöitä ja kun hänellä tuskin oli ainoatakaan tuttavaa kaupungissa, kävi aika useinkin hyvin pitkäksi. Alice Lager kyllä vietti talvea pääkaupungissa, mutta hänen aikansa kului aina huveihin, niin ettei hän ennättänyt käymään Eeditin luona kuin pari kertaa. Eedit oli senvuoksi iloinen ja kiitollinen, kun tuo vieras lääkäri toisinaan toi muassaan jonkun kirjan ja luki siitä hänelle ja siitä sitte punousi viehättävä, opettava keskustelu.

Tuli sitte päivä, jolloin tohtori julisti potilaansa täydellisesti parantuneeksi. Hänen pitäisi vaan jonkun aikaa vielä varoa hienoa painosta, liian vahvaa valoa sekä välttää rasitusta ylipäänsä. Eedit lupasi noudattaa kaikkia määräyksiä. Hän oli äärettömän kiitollinen, kun oli saanut takaisin terveytensä. Tohtorin piti käydä vielä kerran hänen luonaan, ja sitte olisi parantelu päätetty.

Helsinki oli tarjonnut monta nautintorikasta hetkeä Eeditille, pääkaupunki oli hänen silmissään niin kaunis, että hän surren ajatteli palaamistaan tyhjään, autioon kotiin. Hän päätti sentakia jäädä sinne vielä joksikin aikaa osaksi nähdäkseen, mitä siellä oli nähtävää, osaksi ostaakseen uusimpia teoksia kirjastoonsa.

Samana päivänä kun tohtori oli julistanut Eeditin täydellisesti parantuneeksi, lähti Eedit kaupungille nauttimaan raittiista, ihanasta kevätilmasta. Meri oli hiljakkoin luonut jääkuorensa ja kimalteli siintävänä auringonloistossa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Varpuset visersivät, ja puutarhoissa olivat koivut ja pihlajat nupulla. Kadut olivat kuivat, ja suuri oli kävelijäin joukko. Siellä tapasi Eedit Alice Lagerinkin. Hän kulki vanhemman naisen kanssa, mutta nähtyään Eeditin pysähtyi hän ja lausui mielihyvänsä hänen palautuneesta terveydestään, tarttui sitte hänen käsipuoleensa ja saattoi häntä kappaleen matkaa.

— Hän kuuluu olevan aito taitava mies, tuo kaunis lääkärisi, huomautti Alice. Hän hoitaa sairaita ylhäisemmissä piireissä.

— Sinä tietysti olet häneen yhtä ihastunut kuin kaikki muutkin?
Toivonpa, että minunkin silmäni olisivat kipeät, lisäsi hän pilalla.
Mutta tuossa hän tuleekin! Katsoppa Eedit!

Aivan oikein, vieras lääkäri tulikin heitä vastaan, miellyttävän näköinen ja vielä nuori nainen käsipuolessaan. Kun tohtori huomasi Eeditin, levisi säteilevä hymy hänen kasvoilleen ja hän tervehti iloisesti. Senjälkeen kumartui hän naisen puoleen käsipuolessaan ja sanoi pari sanaa, ja sitte nainenkin hymyili ja tervehti.

— On, kuin onkin, monen potilaansa suureksi suruksi, nauroi Alice. Tiedäppä, hän on oikea sydäntensytyttäjä. Jumala tiesi, mikä hänessä niin viehättää, mutta hurmaava hän on. Luulenpa hänen vakavuutensa vaikuttavan vastakohtana noille tanssiaiskeikareille, jotka heti voi tuntea sekä sisältä että ulkoa. Paitsi sitä ei hän huomaa ketään, muuta kuin oman rouvansa, mikä myöskin on kaunis piirre hänessä. Rouva kuuluu olevankin hyvä ihminen, mutta ulkomuotonsa ei suinkaan ole komeampia. Heidän naimisjuttunsa on hyvin huvittava. Rouva oli tohtorin potilas siellä kotimaassa. Tohtori hankki hänelle näön takaisin ja rouva palkinnoksi siitä lahjoitti hänelle sydämmensä. Rouva näyttää suuressa määrin ihailevan miestään eikä, kumma kyllä, ole rahtuistakaan mustasukkainen.

Eedit pysähtyi silmänräpäyksen ja veti henkeään. Kuinka oli hänestä vielä äsken aurinko niin kirkkaasti paistanut, meri niin somasti siintänyt ja ilma kevättä henkinyt? Taivashan oli pilvessä, meri musta ja tuuli kylmä ja kolea.

Seuraavana päivänä tuli lääkäri viimeisen kerran. Hän tutki vielä kerran tarkoin potilaansa silmiä ja sanoi olevansa täysin tyytyväinen niiden tilaan.

— Mutta te olette vielä kalpea ja heikonnäköinen, neiti, sanoi tohtori totuttuun, ystävälliseen tapaansa. — Kenties määräämme jotain vahvistavaa?

— Jopahan, sanoi Eedit hymyillen. — Olen viettänyt toimetonta elämää näinä aikoina ja istunut sitäpaitse paljon sisällä. Olen tottumaton siihen, siinä koko juttu. Huomenna aijon matkustaa kotiin.

— Jo huomenna! Ja minä kun ajattelin pyytää saada tutustaa teitä vaimooni. Hän on kovasti mieltynyt teihin. Oikein jo iloitsin siitä. Eikö pääkaupunki enää teitä viehätä, neiti? Onhan täällä paljon katsomista ja tilaisuutta huviinkin. Eikö teidän sovi jäädä?

— Ei käy päinsä. Emme tapaa enää toisiamme, herra tohtori. Tuhannet, tuhannet kiitokset vaivastanne sekä hyvyydestänne!

— Minähän olen kiitollisuuden velassa, sanoi tohtori ja pudisti sydämmellisesti Eeditin kättä. — Olkaa varovainen! Jääkää hyvästi!

Eedit oli ollut tuskin muutamaa tuntia kotona, kun jo Oskari tuli hänen luokseen. Hän ei ollut ensinkään tyytyväinen Eeditin ulkonäköön ja sanoikin sen hänelle. — Näytät niin kalpealta ja väsyneeltä, melkeinpä sairaammalta kuin lähtiessäsi ja katseesi on raukea. Mistä se tulee?

— Matka on väsyttänyt, Oskari, siinä kaikki. Olen voinut erinomaisen hyvin viimeisinä viikkoina, ja kun nyt pääsen työn alkuun, saat nähdä, että voimani palaavat jälleen.

Ja sen sai Oskari todellakin nähdä, sillä Eedit ryhtyi uupumattomalla innolla lukuihinsa. Näytti kuin olisi hän muutamassa viikossa tahtonut saavuttaa sen, mitä puolessa vuodessa oli hukkaan mennyt. Viimein täytyi Oskarin kieltää häntä lukemasta niin paljoa, mikäli hän ei tahtonut toista kertaa näköänsä menettää. Se tehosi. Eedit hellitti lukemistaan, mutta kävi sensijaan useammin sairashuoneella ja kaupungin köyhien sairaiden luona, jotka venyivät kurjissa hökkeleissään, ei ollut heillä varoja kääntyä lääkärin puoleen tai hankkia lääkkeitä, ja usein olivat kipeästi hoidon puutteessa.

Oskari huomasi serkkunsa uupumattoman toimeliaisuuden ja tarkasteli häntä miettivin katsein. Mitähän oli hänelle tapahtunut? Hän ei ollut entisellään. Hän kyllä ennenkin oli mieltynyt ja innostunut tehtäväänsä, mutta ei tällä tavalla. Näytti kuin olisi hän tarvinnut alituiseen työtä päästäkseen entiseen tasapainoonsa, kuin olisi hän tahtonut tukahuttaa tuskaa, karkoittaa raskasta ajatusta.

Kaupunkilaisten mielestä oli Eedit kaunistunut, käynyt lempeämmäksi, naisellisemmaksi kuin ennen.

— Sen on vaikuttanut suru isän kuolemasta, sanoivat he. Oskari mietiskeli kauvan ja tutkieli tarkasti muutoksen syytä. Vähitellen kypsyi hänessä muuan ajatus. Hän piti häntä tiukasti silmällä, otti huomioon joka katseen, sanankin.

Eräänä päivänä tuli tohtori tuomaan muuatta kirjaa Eeditille. Eedit istui akkunan pielessä ja katseli haavemielin puutarhaa, missä kesä helotti täydessä vehreydessään. Hän vastasi ystävällisesti serkkunsa tervehdykseen, mutta ajatus näytti muualla aikailevan, kasvoista kuvastui surua ja väsymystä. Oskari istui hetken vaiti. Sitte alkoi hän:

— Eedit, muistatko, mistä puhuin sinulle joku aika takaperin?
Vieläkö vastauksesi on sama kuin ennenkin?

Eedit säpsähti. Hän nähtävästi ei ymmärtänyt, mitä serkkunsa tarkoitti.

Oskari huomasi erehtyneensä, mutta hänen piti jatkaa, koska kerran oli koskettanut asiaan.

— Tarkoitan, Eedit, — — — tunteeni sinua kohtaan ovat samat kuin silloinkin — — —.

Eedit teki kieltävän liikkeen kädellään, ja hänen katseestaan kuvastui niin syvää surua, että Oskari tunsi hellää liikutusta.

— Hyvä Oskari, pyysi hän hiljaa, elä milloinkaan enää koske tähän aineesen. En voi koskaan tulla vaimoksesi enkä kenenkään muunkaan, jos siitä on sinulle lohdutusta, lisäsi hän heikosti hymyillen. — Ole veljenäni? Nyt jos koskaan tarvitsen ystävää — — olen niin turvaton, sitte kun isä jätti minut.

— Koetan olla veljenäsi, sanoi Oskari synkästi, mutta onnistumisesta en takaa. Ystävänäsi pysyn aina, Eedit, uskollisempana kuin kukaan maan päällä. Jää hyvästi!

Paljoa helpommin, kuin tohtori oli luullut, unohti hän rakkautensa Eeditiin, sillä vuosi ei ollut vielä umpeen mennyt, kun hän jo oli kihloissa nuoren, terhakan tytön kanssa, joka oli oikea pieni talonmyyrä, hilpeä ja leikkisä, kuin soma kissanpoika. Eikä kukaan iloinnut siitä enemmän kuin Eedit. Hän näytti aivan elpyvän uudelleen. Hän se järjesti Oskarin asunnon, hän toimitti palvelijan, hän valmisti tulijaiskemut ja lopuksi hankki kukkia huoneiden somistamiseksi, niin että ne piankin olivat muuttuneet hymyileväksi kukkatarhaksi, kun nuorta rouvaa odotettiin. Kun Oskari hääpäivänään vertaili Eeditin vielä kauniita ja jaloja, mutta liian vakavia ja hiukan vanhenneita kasvonpiirteitä, hänen pitkää, solakkaa, mutta kenties liian jäykkää vartaloaan tuohon pieneen rusoposkiseen, pehmeään, terhakkaan, hilpeään olentoon, joka seisoi siinä hänen vierellään kauniina, ihanana löyhyvässä morsiuspuvussaan, ei hän voinut uskoa muuta, kuin että oli erehtynyt tunteittensa suhteen ja pitänyt sitä ihailua ja ystävyyttä, jota tunsi Eeditiä kohtaan, rakkautena. Ja nyt hän tosiaankin oli sydämmestään kiitollinen Eeditille, että tämä oli kieltäynyt rupeamasta hänelle.

Entistä tyynemmin ja halukkaammin autteli Eedit Oskaria tämän lääkäritoimessa ja oli sangen tervetullut vieras hänen kodissaan. Alussa tosin pikku rouva tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä tuota oppinutta neitiä kohtaan, joka oli niin "hirveän vanha" hänen mielestään, mutta Eeditin ystävällinen, luottamusta herättävä käytös sai hänet piankin muuttamaan mieltä. Pikku rouva oli myöskin luullut, että Eedit päivät pitkät puhelisi syväoppisista, käsittämättömistä asioista, mutta hämmästyksekseen huomasi hän, ettei Eedit milloinkaan niin tehnyt, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Ja hän alkoi oikein pitää Eeditistä kuin vanhemmasta rakkaasta sisaresta. Eeditkin näytti voittaneen sen taistelun, joka jonkun aikaa uhkasi masentaa hänen muuten raitista mieltään. Hän oli melkein entisellään, mutta muuan lempeä piirre oli jäänyt hänen kasvoilleen, joka antoi hänelle entistä enemmän viehätystä.

Oli myöhäinen syksy. Satoi ja myrskysi päivät pitkät, tuuli tuiversi alastomissa puissa eikä yksikään päivänsäde päässyt pilkistämään pilvien lomitse. Avarat huoneet Ragnhildin kodissa tuntuivat entistään kolkommilta. Muutamassa pienemmässä kamarissa istui Ragnhild itse surupuvussa, syvissä mietteissä. Muutama viikko takaperin oli halvaus lopettanut paroonin elämän. Ragnhild oli siis leski. Hän kulki muistellen kuluneita viittä vuotta, ja ne tuntuivat hänestä ainoalta loppumattoman pitkältä surun vuodelta, sillä niin olivat ne olleet toistensa kaltaisia. Ja kuitenkin — mitä oli viisi vuotta? Tämä avioliitto olisi voinut kestää 20, 30, 40 vuotta. Nuori leski pani kätensä ristiin sitä ajatellessaan. Miten oli hän pitänyt sen lupauksen, jonka teki hääpäivänään? Miten oli täyttänyt velvollisuutensa? Nämä kysymykset saivat hänet useinkin levottomaksi. Hänen täytyi tunnustaa, että oli tehnyt sen ainoastaan ulkonaisesti — sydän oli aina kapinoinut. Ja Jumala katsoo sydämmeen. Mutta hän, joka näkee meidän heikkoutemme, oli myöskin nähnyt Ragnhildin hyvän tahdon ja ponnistukset, oli kuullut hänen rukouksensa, nähnyt hänen tuskansa. Hän oli myöskin valmistanut hänelle lohdutuksen, joka herätti syvää kiitollisuutta Ragnhildissa. Hänen miehensä oli viime sanoikseen vakuuttanut, että Ragnhild oli ollut hyvä vaimo, hänen katseensa oli viime hetkessä etsinyt Ragnhildin katsetta. Ja tätä johdatti Ragnhild aina mieleensä, kun omantunnonnuhteet saivat hänet levottomaksi.

Mihinkä ryhtyisi hän nyt? Vanhempansa olivat vuosi sitte muuttaneet pääkaupunkiin, ja kuultuaan paroonin kuolleen oli valtioneuvoksenrouva heti kirjoittanut ja kehoittanut Ragnhildia myymään maatilan ja muuttamaan hänkin Helsinkiin. He viettivät hurmaavaa elämää, kertoi valtioneuvoksenrouva. Elsa oli jo kihloissa, siellä oli suurempi mahdollisuus päästä hyviin naimisiin, kuin siellä kurjassa pikkukaupungissa, eikä voinut hän käsittää, miten oli siellä tullut toimeen niin monta vuotta. Ragnhild ymmärsi ylen hyvin äitinsä tarkoituksen. Nuorena leskenä ottaisi Ragnhild osaa siihen loistavaan elämään, jota hänen kodissaan vietettiin, ja sitte äiti taas toimittaisi hänet "hyviin" naimisiin. Mutta sitä ei Ragnhild tahtonut.

Toimimies oli juuri lähtenyt surutalosta, jonne hänet oli kutsuttu pitämään huolta maatilan myymisestä ja asiain järjestämisestä. Ragnhild tuumi nyt miten asettaisi vastaisen elämänsä, jotta siitä olisi hyötyä ja se olisi hänen makunsa mukaan. Hän oli nuori ja rikas. Hän voi valita. Tosin oli hänen terveytensä viime aikoina vähän heikontunut, mutta hän toivoi toimekkaan elämän vaikuttavan sen eduksi. Viimein koitti päivä, jolloin hänen tuli jättää se koti, jossa viisi pitkää vuotta oli taistellut ja toivonut. Hän seisoi huoneessaan ja silmäili seutuja. Oli kirkas, kylmä syyspäivä ja pakkasen uho kimmelsi kauniisti auringon paisteessa. Pikku lintuset piipittivät iloisesti pihlajapuissa, kohottivat siipensä ja löyhyttivät lentoon. — Vapaus! huudahti Ragnhild, oi mikä ihana Jumalan lahja. — Ja hän kiitti Korkeinta sekä riemun että onnettomuuden päivistä ja anoi armoa voidakseen edespäin vaeltaa oikeata tietä.

Vielä samana iltana seisoi Ragnhild soman, vaatimattoman pikkutalon edustalla kaupungissa. Sen akkunat olivat päivän puolella, ja edustalla oli sievonen pieni puutarha. Se oli vuokrattavana ja Ragnhild oli päättänyt vuokrata sen. Hän juuri ajatteli miltä mahtoi tuntua elämä noin aivan yksin, kun samassa Eedit Berg seisoi hänen vieressään. He hämmästyivät kumpikin ja huomasivat pian ajatelleensa aivan samaa. Eedit oli isänsä kuoltua asunut muutaman vanhan naissukulaisensa luona, mutta tämän piti nyt muuttaa naimisissa olevan tyttärensä luo ja Eedit oli silloin päättänyt vuokrata pari huonetta ja asua itsekseen, vaikka tuttavansa kyllä vakuuttivat, ettei se ollut sopivaa.

— Sittenpä en tiedä muuta neuvoa, kuin että vuokraamme tämän huoneuston yhdessä, sanoi Ragnhild. — — Oi Eedit! Tehdäänpäs niin! Olemmehan kumpikin niin yksin, ja sitte sinullakin on minussa "kaitsija" lisäsi hän hymyillen.

Eedit oli iloissaan tästä ehdotuksesta ja suostui siihen heti. Talossa oli riittävä määrä huoneita, oli lisäksi kauniilla paikalla, ja koska oli asumaton, voivat he heti muuttaa sinne. Kun Eedit oli sijoittanut sinne kirjastonsa ja Ragnhild kauniit huonekalunsa ja taidelaitoksensa, tuli siitä mitä herttaisin pikku koti. Ja nyt vasta Ragnhild mielestään alkoi elää. Eedit tunsi pienemmänkin hökkelin kaupungissa. Hän tiesi sairaita, jotka tarvitsivat lääkkeitä, lapsia, joilta puuttui vaatetta ja hoitoa, leskiä, jotka kaipasivat lohdutusta, sokeita, joille voi lukea, vanhoja ja voimattomia, yksinäisiä, hyljättyjä ja unohdettuja, jotka olivat jos jonkin avun tarpeessa, langenneita ja halveksittuja, joita hellä käsi voi auttaa nousemaan, joiden riutuvaa mieltä rohkaiseva sana voi vahvistaa. Nyt ei Ragnhildin enää tarvinnut valitella työn puutetta. Hän neuloi ja ompeli, paikkaili ja jatkeli niille turvateilleen, jotka syystä tai toisesta itse eivät tainneet työtä tehdä. Toisille hän taas hankki ansiota. Hän valmisti lientä ja leipoi kakkuja Eeditin varattomille potilaille. Hän ei suonut itselleen lepoa muulloin kuin yöllä. Kun Eedit väliin kehoitti häntä lepäämään, vastasi hän: — Olen jo levännyt 26 vuotta, nyt on aika tehdä työtä. Eedit oli ylen onnellinen. Itse ei hän tähän saakka paljoakaan voinut auttaa, kun rahaa vaadittiin. Nyt pyysi Ragnhild päästä hänen kukkarokseen, kun köyhien auttaminen oli kysymyksessä.

Eräänä pimeänä, kylmänä talvi-iltana palasi Eedit tavalliselta kiertokulultaan kaupungilta. Hän naputti ovelle. Ragnhild itse avasi oven, mutta hämmästyi suuresti nähdessään ystävänsä kantavan käsivarsillaan jonkinlaista suurta, myttyä, joka näytti raskaanlaiselta, päättäen Eeditin taajasta hengityksestä. Eedit laski hiljaan myttynsä sängylle ja avasi peitteen, joka oli kääritty sen ympärille. Sieltä pilkisti pieni kaksi-kolme-vuotiaan tytön pää ja pari suurta ihmettelevää silmää.

— Mistä ihmeestä tuon löysit, kysyi Ragnhild innostuneena, otti pienokaisen syliinsä ja syötti sille kupin lämmintä maitoa.

— Se on pieni, orpo-raukka. Äiti sen tuotiin tänään kuolemankielissä sairaalaan, ja juuri illalla heitti henkensä. Katsoppas, miten sievä pieni taimi se on. Lapsi raisu! En hennonnut jättää häntä yöksi yksin kuolleen äitinsä luo, ja niin toin hänet tänne.

— Siinä teit oikein, rakas Eedit, ja tänne hän nyt jääkin. Juuri lasta meidän herttainen kotimme kaipasikin. Sinulla on luja luonne ja laajat tiedot, sinä saat olla isän sijassa, ja minä — minä voin vain rakastaa ja hoidella häntä.

Ja lämmitellessään pienokaisen kätösiä takkavalkean loisteella ja kammatessaan sen hienoa kullankellervää tukkaa laski jo Ragnhild mielessään, miten paljon kangasta tarvittiin sille uuteen vaatekertaan, sillä ne, jotka pienokaisella oli yllään, olivat surkean huonot ja kuluneet. Annankin piti tulla katsomaan uutta tulokasta, ja hän oli heti halukas hankkimaan vuodetta pienelle vieraalle.

Ilokseen huomasivat Ragnhild ja Eedit, miten hyvin heidän kasvattinsa näytti viihtyvän heidän luonaan, ja kun tämä oli kylläkseen juonut maitoa, nukkui hän turvallisesti Ragnhildin syliin. Ruusaksi oli kuoleva äiti kutsunut tyttöään, ja vielä myöhäiseen yöhön valvoivat molemmat kasvatusäidit ja puhelivat hänestä. Hyvä hoito, uudet vaatteet ja ennen kaikkea hellä kohtelu saivat pienokaisen piankin kotiutumaan, ja kun hän hilpeänä ja iloisena juoksenteli huoneessa tai hellästi kietasi pienet kätensä Ragnhildin kaulaan, ymmärsi tämä, että nyt vasta tyhjyys hänen sydämmessään oli täyttynyt. Lapsen rakkautta hän oli kaihonnut, sen hän nyt oli saanut. Sillä pieni Ruusa tietysti piankin unohti oikean äitinsä. Lapsi tuli yhdyssiteeksi Ragnhildin ja Eeditin välille, ja jokaisen puolueettoman kaupunkilaisen täytyi pitää tätä kotia ja tätä ystävyyttä mallikotina ja malliystävyytenä. Ja miten onnelliset olivatkaan nämä molemmat naiset! Heillä oli siunausta tuottava toimiala, kodissaan vallitsi rauha, rakkaus ja suloinen sopusointu. Kerran kysyi Eedit pilallaan:

— Sanotko vieläkin Ragnhild, että rikkaus on maallisen onnemme ja ijankaikkisen autuutemme tiellä?

— En, en vastasi Ragnhild liikutettuna. Rikkaus on ihana Jumalan lahja, mutta tietystikin hyvin edesvastuullinen.

Erään X:n kaupungin syrjäkadun varrella asui matami Rosenqvist, uuras ja säyseä eukko. Hänellä oli pieni oma talo. Elatuksekseen vuokrasi hän huoneita ja piti ruokaa vaatimattomille matkustajoille sekä pesi ja silitti hienompaa pesua herroille. Täällä Hanna Sandbergkin sai turvapaikan, kun hänen äkisti piti lähteä palveluksestaan. Hannan äiti oli asunut leski Rosenqvistin talossa, ja tämä oli siis tuntenut Hannan jo pahaisena paitaressuna. Hän oli aina pitänyt tuosta reippaasta, iloisesta tytöstä, ja äidin kuoltua, mikä tapahtui vähää ennen Hannan rippikoulunkäyntiä, oli hän hoivannut häntä. Matami Rosenqvistin johdolla oli Hanna oppinut pesemään ja silittämään, äitinsä taas ohjasi häntä ruoanlaitossa ja leipomisessa. Rouva Sandberg nimittäin oli ollut kuulu "kokki" ja taidossaan Kaisa Wargin ja mamseli Nylanderin veroinen. Hanna oli jo pikku tyttönä, kun oli vapaa koulunkäynnistä, seurannut äitinsä apuna, kun tätä oli pyydetty valmistamaan pitoja jonnekin. Hän sai silloin vispilöidä munaa, hienontaa sokeria, voidella vehnäsiä tai puhdistaa rusinoita, ja ymmärtävä äiti oli näin vähitellen opettanut tyttärelleen monta hyödyllistä seikkaa keittotaidossa. Hanna, jolla oli valpas mieli, tarkka silmä ja käytännöllinen luonne, edistyi silminnähtävästi ja oli aimo ylpeä ja iloinen, kun äiti joskus jätti hänen toimekseen jonkun vaikean tehtävän. Tämä aikainen harjoitus käänsi Hannan mielen taloustoimiin, ja sen tähden tuli hän hakeneeksi emännöitsijän paikan, kun äidin vähät varat eivät riittäneet antamaan tyttärelle enempää koulusivistystä.

Kun matami Rosenqvist sai kuulla, että Hanna oli menettänyt palveluspaikkansa, ja kuuli syynkin, jonka Hanna lyhyesti ja avomielisesti hänelle kertoi, ehdotti eukko, että Hanna vastaiseksi asuisi hänen luonaan ja koettaisi samaa elatuskeinoa kuin äitinsäkin. Siihen aikaan ei ollut ainoatakaan etevää kokkia koko kaupungissa; sellaista siis kipeästi tarvittiin. Hanna suostui kernaasti ehdotukseen ja piankin huomasi hän voivansa hyvin tulla toimeen niillä tuloilla, varsinkin kun matami Rosenqvist ei millään ehdolla suostunut ottamaan vuokraa Hannan pienestä kamarista. Se oli sama huone, jossa Hanna ennen äitinsä kanssa oli asunut.

Hannan taito tuli piankin tunnetuksi, ja työtä oli yllin kyllin. Hänen ripeä, takkela tapansa, ystävällinen luontonsa, mutta ennen kaikkia hänen ikäänsä nähden tavaton taitavuutensa tuotti hänelle paljon kannattajia. Taitavia keittäjiä oli harvassa siihen aikaan, sillä perheenemännät puuttuivat itse enemmän taloustoimiin, kuin nykyään on tapana, ja senvuoksi oli sangen suloista emännälle, kun suuremmissa kemuissa tai tyttären häissä sai istua sisällä ja puhella vieraiden kanssa tietäen, että keittiössä oli kätevä, luotettava henkilö, joka valmisti aterian ja virvokkeet, asetteli ne somasti astioihin ja toimitti ajoissa sisälle. Siihen aikaan ei vielä ollut, ei X:ssä ainakaan, piirakantekijää, sokurileipojaa tai makkarantekijää, ei saanut myöskään ostaa olutta, lihalientä tai punssia. Kaikki piti kotona valmistettaman hienosta näkkileivästä krokaanin koristeihin, kotitekoisesta sahdista kotona puhdistettuun ja maustettuun paloviinaan saakka. Taitavallekin emännälle oli apu siis tervetullut, kun piti suuria pitoja valmistettaman. Mutta niitä ei tietysti pidetty joka päivä. Vapaapäivinä pesi Hanna pitsejä, parsieli hienoa pöytävaatetta, kutoi silkkikäsineitä, joita siihen aikaan paljo käytettiin, sekä auttoi matami Rosenqvistiä silittämisessä. Tällä tavalla ansaitsi Hanna jokapäiväisen leipänsä, oli tyytyväinen ja luotti tulevaisuuteen. Hän oli vaatimaton elintavoissaan, tarpeensa olivat tuiki pienet, eikä hän halveksinut mitään työtä. Senvuoksi voikin hän aika ajoin lisätä pienen summan säästövaroihin, joita ensi palvelusvuodesta alkaen oli ruvennut kokoamaan.

Niin kului viisi vuotta. Silloin toteutui, mitä Liina ensi luvussa jo ennusti, nimittäin että Hanna keittäisi liemiään ja ruokiaan siksi että päättäisi häihin ja krokaaniin. Matami Rosenqvistilla oli ainoa poika nimeltä Tuure. Hän oli alottanut uransa juoksupojasta pastori Stålen, Marian isän luona, mutta kun oli harvinaisen rautainen ja eläväinen poika, mieltyi pastori häneen siinä määrässä, että antoi hänen lukea yhdessä omien poikiensa keralla, eikä tarvinnut pastorin sitä koskaan katua. Poika oli ahkera ja tarkkaavainen ja syvästi kiitollinen siitä, mitä sai oppia. Sen ohessa toimitti hän edelleenkin käytännöllisiä askareitaan, etenkin puutarhassa, ja kun poika osoitti erityistä halua ja taipumusta kukkien hoitoon, päätti pastori hankkia hänelle perusteellista opetusta siinä ammatissa. Itsellään oli pastorilla suuri lapsilauma kasvatettavana, mutta hän antoi kuitenkin senverran kuin riitti, jotkut ystävät avustivat, ja muutamana kauniina kesäpäivänä sanoi Tuure jäähyväiset äidilleen ja hyväntekijälleen sekä matkusti Ruotsiin puutarhurikouluun. Kun hän oli suorittanut tarpeellisen oppimäärän, sai hän edullisen puutarhurin paikan suuremmalla maatilalla, ja hänellä oli hyvät tulot. Mutta mieli paloi kotimaahan, ja Tuure tuumi matkustaa kotiin, perustaa oman puutarhan kotikaupungin läheisyyteen ja hankkia elatuksensa myömällä hedelmiä, vihanneksia, kukkia ja kasvinsiemeniä. Hän kirjoitti tästä hyväntekijälleen, ja vanhan äitinsä ilmeiseksi iloksi tulikin hän kotiin jäädäkseen, kuten toivoi, sinne ikipäivikseen.

Matami Rosenqvist oli paljon puhunut Hannalle tästä pojastaan. Hanna oli lapsena monet kerrat leikkinyt ja lukenut hänen kanssaan, ja äidille sekä Hannalle oli suurta huvia muistella niitä aikoja, kun hän vielä oli kotona. Vieläköhän lie entisensä näköinen? Jopahan, hän on toki kaunistunut ja tullut miehekkäämmäksi näinä 12 vuotena, hänhän oli vain poikanappula lähteissään. Mutta tuo kunnon eukko joutui aivan ymmälleen hänet nähtyään, niin oli poika muuttunut. Onnellinen äiti ei voinut kyllikseen katsella tuota rotevaa nuorta miestä, jolla oli niin kauniit ahavoittuneet kasvot, sinisilmät, ja niin herramainen käytös. — Ja kuinka hyvin tuo viheriä nuttu ja olkihattu pukevat häntä! sanoi hän Hannalle, kun tämä keittiössä valmisteli iltasta, — aivan hienointa verkaa, näyttää voivan hyvin. Ja eikös hän puhu kauniisti?

Nuori puutarhuri oli saanut erittäin hyvät todistukset koulusta sekä
siltä tilanomistajalta, jonka puutarhaa oli hoitanut, ja pastori
Ståle kannatti senvuoksi hänen tuumaansa perustaa oma puutarha.
Kaupungin ulkopuolella oli varsin sopiva paikka.

Puutarhuri otti pienen lainan, liitti siihen omat säästövaransa, osti kappaleen maata, ja parissa vuodessa oli hän kasvattanut mitä somimman puutarhan, jossa "kasvoi korvien kuullen", kuten matami Rosenqvist sanoi. Siellä kasvoi vihanneksia, hyötymansikoita, kukkia, pumppuja, kurkkuja, hedelmäpuut rehoittivat, marjapensaat vihannoivat — mitä kaikkea ne tuottaisivatkaan, kun vaan kärsiväisesti odotti! Hyvä menekki olikin puutarhatuotteilla sekä kaupungissa että maalla, ja siemeniä ostettiin ympäri Suomea, sillä siihen aikaan olivat siemenkaupat hyvin harvinaisia maassa.

Tuure asui aluksi äitinsä luona kaupungissa ja kävi joka päivä puutarhallaan sekä itse työskentelemässä että katsomassa työväkeään. Puutarhalla oli ainoastaan työkaluvaja sekä pieni huvihuone, johon sai pistäytyä sateensuojaan ja jossa hän toisinaan nautti äitinsä lähettämän päivällisen, kun ei ollut aikaa kotona käydä. Väliin kutsui hän äitinsä ja Hannan sinne kahville, ja Hanna, joka oli suuri luonnon ihailija, nautti sanomattomasti näistä hetkistä. Puutarha olikin kauniilla paikalla. Viheriä kumpu, jossa kasvoi koivuja sekä pihlajoita, kohosi keskellä puutarhaa, ja siitä aukeni näköala järvelle ja toisella puolen avaroille pelloille, niityille ja metsille. Puutarha kierteli kumpua ja loiveni vähitellen järven rantaan, jota vanhat raidat, koivut ja lepät koristivat.

Kaksi kesää oli tuo uuttera puutarhuri uupumatta pengonnut puutarhassaan. Syksyllä alkoi hän ajattaa sinne hirsiä, tiiliä, savea ja muita rakennusaineita. Matami Rosenqvist tosin ajatteli kaihomielin, ettei poika siis enää asuisikaan hänen luonaan kaupungissa, — mutta — lohdutteli hän mieltään — sehän todistaa, että hän aikoo jäädä kotimaahan, ja siitä olen iloissani. Kun onkin vain yksi lapsi, niin tietysti sen kernaasti tahtoo pitää luonaan. Eikö sinustakin Hanna?. — Tietystikin. Kun pieni talo oli valmis — se oli aivan yksinkertainen: kaksi kamaria, sali ja keittiö — kutsui puutarhuri äitinsä ja Hannan sitä katsomaan. Sielläkös oli kaunista! — Onhan se vähän avaranlainen poikamiehelle, arveli eukko, mutta voithan mennä naimisiin, ja silloin se on tarpeen.

Sitähän puutarhuri juuri oli ajatellutkin. Mutta kuka tulisi hänen vaimokseen? Kukas muu kuin Hanna. Ja tuskinpa on koskaan kaksi hyvää ihmistä paremmin sopineet toisilleen. Matami Rosenqvist vakuutti, ettei hän milloinkaan olisi voinut toivoa sopivampaa ja rakkaampaa miniää. Häät vietettiin vähin äänin uudessa talossa ja vaikka oli sydäntalvi, kukkivat ruusut, hyasintit ja lakkaorvokit sisällä, ja morsiamen päätä somisti myrttiseppele sulhasen istuttamista ja tätä varten hoitamista myrteistä. Kesän tultua rappautti Tuure talon ja istutti ruusuja ja köynnöskasvia seinämille. Ja silloin selitti hänen vaimonsa, että heidän kotinsa oli maallinen paratiisi, ja siitä lähtein kutsuttiin puutarhaa kaupungin ulkopuolella aina "Hanna Rosenqvistin paratiisiksi."

Hannan naimisiinmeno huoletti alussa emäntiä ja rouvia, vaikkakin he toiselta puolen iloitsivat, että tuo hyvä, rakastettu tyttö sai oman kodin, jonka kernaasti soivat hänelle. Mutta Hanna, joka oli älykäs nainen, ei ruvennut istumaan kädet ristissä naimisiinkaan mentyään. Hän jatkoi yhä entistä työtään ja oli onnellinen, kun voi auttaa miestään kantamalla kortensa kotiin hänkin. Hän kävi entisissä paikoissaan ja toi työtä kotiinkin. Siten tuli tuo onnellinen pariskunta erittäin hyvin toimeen. Ja onnellisia he olivatkin. He rakastivat toisiaan, olivat jumalaapelkääväisiä, ahkeroita ja iloisia, ja tästä onnestaan kiittivät he Jumalaa joka päivä.

Joku lukijoista, joka mahdollisesti on mieltynyt tähän vaatimattomaan tyttöön, kysynee kenties, eikö Hanna sittemmin enää kuullut mitään nuoresta kapteenista, Aukusti herrasta, jonka takia Hanna menetti kodin, jossa hänellä oli turva ja toimeentulo. Alussa oli Hanna hiukan levoton kapteenin uhkauksen johdosta, että hän nimittäin kirjoittaisi ja etsisi Hannan käsiinsä, mutta suureksi ilokseen huomasi hän levottomuutensa aiheettomaksi. Kirjettä ei koskaan kuulunut eikä liioin kapteeniakaan. Muutamalta matkustavaiselta sai Hanna myöhemmin kuulla, että kapseeni joku vuosi Hannan lähdettyä oli nainut ylhäisen nuoren neidon, jonka Hannakin oli nähnyt emännöitsijänä ollessaan. Oli ollut herttainen, hyvännäköinen tyttö, ja Hanna toivoi sydämmestään heille kaikkea mahdollista onnea.

Vaikea oli Hildur Jonsonin toipua saamastaan nöyryytyksen iskusta, ja hän oli jo hyljätä kaiken toivonkin tulla kuuluksi enää. Eteviä ominaisuuksia häneltä ei puuttunut, siitä hän oli varma, mutta ihmiset eivät ymmärtäneet hänen arvoaan, ja sille hän ei voinut mitään. Silloin kuljetti sattuma hänen käteensä kirjan, joka käsitteli diakonissantointa Saksanmaalla. Se miellytti Hilduria. Häntähän ei kukaan mailmassa ymmärtänyt, aina sattui hänen tielleen suuria vastoinkäymisiä, ja kun ei enää ollut luostariakaan, jonne olisi voinut sulkeutua loppuijäkseen, oli hänestä diakonissan puku, tuo musta leninki, valkea esiliina ja suuri valkea kaulus, sangen houkutteleva. Tässäkin, kuten ylipäänsä kaikessa, otti Hildur huomioon ainoastaan asian romanttisen puolen. Hänellä oli palava kiihko ruveta diakonissaksi suoraa päätä. Vahinko vaan, että oli rauha Euroopassa niihin aikoihin. Olisihan ollut niin ihanaa keskellä vihollisen tulta ja kuulasadetta sitoa haavoitettuja, ja kukatiesi — sattuisi joku kuula häneenkin. Silloin seisoisi sanomalehdissä: — nuori diakonissa Suomesta j.n.e. — Ja Hildur uneksi taas loppumattomia unelmia. Mutta sotaan hän ei nyt voinut päästä. Hän siis matkustaisi johonkin diakonissalaitokseen Saksaan.

Kunnon kasvatusvanhemmat hämmästyivät ja huolestuivat hyvinkin, kun
Hildur esitti heille uudet tuumansa.

— Ja sinä hennoisit jättää meidät ja matkustaa niin kauvas pois, tyttöseni, sanoi setä Jonson ja silitti Hildurin tummia kutria.

— Oi, kyllä näin suuren ja pyhän asian vuoksi, vastasi Hildur juhlallisesti.

— Mutta miksi sinä oikeastaan sitte tahdot ruveta? kysyi täti
Riikka. — Ethän vaan taas teatteriin?

— En, en! Diakonissa on sama kuin laupeudensisar. He hoitavat sairaita, lukevat niille ja käyvät mustassa puvussa ja valkeassa esiliinassa.

— Nehän ovat nunnia, huudahti setä Janne. — Kuuleppas Hildur, sinä et saa ruveta katolilaiseksi, siinä teen minä pystyn sinulle. Isäsi oli harras luterilainen, ja hän uskoi sinut minun huostaani.

— Elä pelkää setä, diakonissat ovat puhtaita luterilaisia ja hyvin hurskaita.

— Mutta miksi ne sitte hassuttelevat valkeissa esiliinoissa? intti setä vieläkin. — Sehän on naurettavaa.

— Näes, Janne hyvä, miten voisivat he muuten varjella mustia leninkejään? toimitti täti Riikka sovitellen.

— Paitsi sitä kieltäyvät he sen kautta mailman turhuudesta, selitti
Hildur.

— Kyllä kai, mutisi epäuskoinen huonekalukauppias, — niinkuin ei turhamaisuus tarttuisi yhtähyvin mustaan, kuin punaiseenkin nuttuun. Sanoisitko tosiaankin jäähyväiset kauniille puvuillesi, Hildur, ja pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan?

Setä Jannella oli kärsimätön sana jo huulillaan, mutta lauhkea täti Riikka nykäsi häntä takinliepeestä. Helläsydämminen täti oli kärsinyt nähdessään Hildurin niin alakuloisena ja sanattomana aina tuon onnettoman romaanin ajoilta asti, eikä hän sallinut miehensä loukata häntä epäystävällisillä sanoilla.

— Minusta tuo saksalaisten keksintö on siunatun kaunis, sanoi tuo kunnon eukko, — ja ellei se olisi niin peräti kaukana, niin — — —

— Ei Saksaan kovinkaan pitkä matka ole, selitti taaskin Hildur, — hänhän osasi maantieteensä kannesta kanteen, 12 vuotta sitte — eikä sitäpaitsi meidän maassa ole yhtään sellaista laitosta. Mutta kun minä olen täysin oppinut, palaan kotimaahan jälleen ja perustan diakonissalaitoksen, jossa kaikki sairaat ja kuolevat saavat sijaa, ja kaikensäätyisiä nuoria tyttöjä tulee sinne diakonissoiksi. Niin on tehty Saksassa.

— Mutta tuollaisen laitoksen perustaminen vaatii rahaa, huomautti käytännöllinen huonekalukauppias. — Mistähän sitä saat?

— Sellaisiin tarkoituksiin lahjoittavat ruhtinaat ja rikkaat ihmiset suuria summia, vakuutti Hildur.

— Useimmin vain keskinkertaisia, ynisi setä epäillen. — Mutta jos sinun nyt välttämättä pitää siihen luostariin, niin parasta on lähteä pastorin puheille, sillä, näes, yksinkertaiset ihmiset, kuten mekin, eivät voi suoriutua noin monimutkaisista asioista. Enkä tosiaan ymmärrä, kuinka voit matkustaakaan yksin niin pitkän matkan. Mutta pastorihan ne kaikki järjestää.

Rehellinen huonekalukauppias lynkytti pappilaan ja sai tietää, mitä halusi. Mutta ei ollut se eduksi tulevan diakonissan tuumille. Ensiksikin sai setä Janne kuulla, että Saksaan oli hyvinkin pitkä matka ja että se huonojen kulkuneuvojen takia meidän maassa tulisi vaivaloiseksi varsinkin yksinäiselle naiselle. Ja kun pastori laski, mitä sellainen matka suunnilleen tulisi maksamaan, joutui setä Janne niin ymmälleen, ettei voinut virkata sanaakaan. Sitte sanoi vielä pastori, että, jos Hildur halusi antautua sairaanhoitajaksi, hänellä oli yllin kyllin tilaisuutta siihen omassa maassa jopa kotikaupungissaan, ja Eedit Bergissä ihanin esikuva mailmassa. Mutta senvuoksi ei hänen tarvinnut käyttää erityistä pukua, ja mitä opetukseen tulee, luuli pastori jokaisen naisen, jolla oli lämmin sydän ja hyvä tahto, oppivan sairasta hoitamaan, varsinkin lääkärin ohjatessa, tarvitsematta oleskella vuosikausia diakonissalaitoksessa. Pastorin mielestä olivat diakonissalaitokset kyllä siunattuja laitoksia, ja ne olivat vaikuttaneet sanomattoman paljo hyvää, hän vaan tarkoitti, ettei Hildurin pitänyt käydä alakuloiseksi, vaikkei hänen sedällään ollutkaan varaa kustantaa matkaa Saksanmaalle. Olisi suotava, että meidänkin maassa olisi diakonissalaitoksia, ja kerran päästäisiin varmaan niin pitkälle. Mutta vaikkei Hildur voinutkaan sitä perustaa, voi hän lohduttaa itseään sillä, että joku toinen sen tekee.

Kaiken tämän kertoi setä Janne sanasta sanaan veljensätyttärelle ja sanoi lopuksi huoaten:

— Tahtoisin mielelläni täyttää toivosi, tyttöseni, vaan en voi.
Siihen tarvitaan paljo rahaa — — — ja minulla on itselläkin lapsia.

Hildur tuli sangen noloksi tästä uudesta vastoinkäymisestä, mutta päätti hetken aprikoituaan sittekin ruveta laupeudensisareksi kotiseudulleen, vaikkei se läheskään ollut yhtä viehättävää. Tuon omituisen puvun hän kuitenkin hankkisi, sehän se oli hauskin puoli koko jutussa.

Jonkun ajan perästä tuli Hildur kaupungin sairaalaan ja ilmoitutti itsensä lääkärille, joka ei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme tohtori Bernhard. Hän tarkasteli tulijaa tuskin huomattava hymy huulillaan, tytön kummallinen puku ja haaveellinen kasvojen ilme ihmetyttivät häntä. Tohtori Bernhard ei vielä ollut kaupungissa siihen aikaan, kun Hildur esiintyi näyttämöllä, mutta hän oli kuullut kerrottavan sekä siitä että romaanista, ja arveli tytön taaskin haaveilevan jotain samantapaista. Kun hän kuuli Hildurin asian, epäili hän pahasti hänen kelpoisuuttaan niin vaivanalaiseen ja tärkeään tehtävään, mutta ei hän tahtonut suorastaan kieltääkään, ja lupasi sentakia ottaa hänet koetukselle. Tohtori meni sitte Eeditin luo, joka sattui olemaan sairaalassa ja paraillaan riipi nöhtää eräässä sisähuoneessa. Hänelle kertoi hän uudesta diakonissasta ja sanoi viimein naurettavan epätoivoisesti:

— Mitä herran nimessä teen minä sillä pellonpelätillä! Meneppäs katsomaan, Eedit, hän on oiva otus, luulisi elävänsä pari vuosisataa aikaisemmassa ajassa, kun näkee hänen pitkät kiharansa ja koko pukunsa alusta loppuun.

— Tyttö rukka, sanoi Eedit säälivästi, häntä on kasvatettu hyvin ymmärtämättömästi. Kasvatusvanhempansa ovat kyllä hyviä, kunnon ihmisiä, mutta eivät ole kyenneet johtamaan tytön haaveksivaa luonnetta. Sinä et saa ivata häntä, Oskari. Kenties tulee hänestä vielä taitavakin sairaanhoitaja. Luulen hänen kyllästyneen toimettomaan elämäänsä ja ikävöivän hyödyllistä tointa, siinä pitää auttaa ja tukea häntä.

— Aina sinä olet sama oikeinajatteleva, lempeä nainen, sanoi tohtori hellästi.

Eedit meni Hildurin luo, tervehti ystävällisesti, muistutti olevansa rippikoulutovereita ja ehdotti, että sinuttelisivat toisiaan, kuten ennenkin, varsinkin kun nyt antausivat samalle työalalle.

— Ilahuttavaa, että rupesit sairaanhoitajaksi, sanoi Eedit muun muassa. — Palkatut hoitajat, jotka tavallisesti ovat sivistymätöntä väkeä, ovat harvoin yhtä helliä, kärsivällisiä ja taitavia, kuin ne, jotka harrastuksesta ja ihmisrakkaudesta sille alalle antautuvat.

Sitte kuljetti Eedit Hilduria sairaalan eri saleissa, kuvaili ja selitteli kaikkea mitä piti tarpeellisena, esitteli hänelle muutamia sairaita ja antoi olla apunaan haavain sitomisessa, kääreen muuttamisessa ynnä muussa. Hildur, joka aikaisemmissa yrityksissään oli kokenut niin paljon vastarintaa, heltyi vallan Eeditin ystävällisestä kohtelusta, unohti hiukeat ilmeensä ja ajatteli, että hän viihtyisi hyvin diakonissantoimessa.

Hän kävi joka päivä sairashuoneella ja avusti sairaiden hoidossa, mutta tohtori Bernhard ei ollut tyytyväinen häneen. Hän oli surkean kömpelö, pelkuri ja osaamaton, niin että häntä tuskin voi käyttää muuhun kuin aivan yksinkertaisimpaan työhön. Paitsi sitä oli hänellä onneton taipumus pyörtyä pienimmästäkin syystä. Suurempi haava, verenvuoto, kuumetautisen houreet saivat hänet tiedotonna, — vaikkakin erittäin somasti ja taiteellisesti — vaipumaan tuolille tai lattialle. Sellaisesta hoitajasta oli tietysti lääkärille huono hyöty, ja tohtori Bernhard olisi jo monet kerrat halusta ajanut hänet tiehensä, mutta Eeditin esirukoukset saivat hänet aina lauhtumaan ja koettamaan vielä.

— Se on vaan pieni paha tapa, sanoi Eedit, jonka hän kukaties on saanut siitä, että pyörtyminen alussa oli hänestä huvittavaa, mutta kyllä se vähitellen jää. Minä puhun siitä hänen kanssaan.

Vaikeampi oli Eeditin puolustaa turvattiaan, kun isorokko rupesi raivoamaan ja uusi diakonissa useista kutsuista huolimatta pysyi poissa sairashuoneelta.

— Hän pelkää tarttumista, sanoi tohtori suutuksissaan, siinä koko juttu. Vaikka ei minusta hänen kauneutensa senkautta suuriakaan kärsisi.

— Se on hirveä tauti, sanoi Eedit. Ei sovi ihmetellä, että ihmiset sitä kauhistuvat. Sillä eihän siinä yksin kauneus ole vaarassa, vaan myöskin näkö sekä kuulo jopa henkikin.

— Mutta nyt juuri häntä tarvittaisiin. Kaksi hoitajaa on sairastunut, eikä ole helppo äkkiä saada uusiakaan. Mutta entäs sinä Eedit, sinun pitäisi pysyä poissa täältä jonkun aikaa eikä myöskään käydä köyhiesi luona, sinä voit sairastua itsekin — — sehän olisi kauheata, jos sinä — — —

— Äskenhän juuri sanoit, että tarvitsemme hoitajia enemmän kuin koskaan. Näyttäisinkö minä huonoa esimerkkiä vetäytymällä vaaran suusta. Et kai sitä tarkoittanut? Soimasit Hildur Jonsonia samasta syystä.

Tohtori kääntyi akkunaan päin ja rypisti kulmiaan. — Se on toista — sanoi hän kuin itsekseen. Mutta Eedit ei huolinut väitellä hänen kanssaan, vaan lähti saliin vastaanottamaan vieläkin erästä sairasta.

Uskollisesti pysyi hän paikallaan koko ajan, kun isorokko raivosi, ja oli kuin Jumalan käsi erityisesti olisi varjellut tuota rohkeata tyttöä, sillä ihmeeksi hän itse säästyi taudin kourista.

Osuipa jonkun ajan perästä kaupunkiin ylhäinen matkustaja. Se oli muuan nuori kreivi Hermanson, kaunis, komea mies, jolla oli pienet sievät viikset ja "hurmaavat" silmät, kuten naiset sanoivat. Piankin tiesi huhu kertoa, että hän oli Alice Lagerin armastelija. Eikä siitä ollut epäilystäkään. He kulkivat käsitysten suuremmilla liikekaduilla. He ajelivat yhdessä Alicen äidin tai veljen seuraamina, ja jokikisen illan vietti kreivi Alicen kodissa. Ennen pitkää pidettiinkin muhkeat kihlajaiskemut kauppias Lagerilla ja niitä miekkosia, jotka saivat kutsun näihin kemuihin, pidettiin oikeina onnen suosikkeina. Kreivejä ei nähty joka päivä moisessa pikkukaupungissa, ja kihlajaisissa oli aina hupaista. Oli myöskin suuri joukko sellaisia, joita ei ollut kutsuttu, ja he lohduttelivat itseään tirkistelemällä avonaisten akkunain takaa häikäisevän valoisiin huoneisiin, tehden siten huomioitaan sekä ääneen että itsekseen.

— Kas, nytkös rouva Lager on mielissään, arveli joku joukosta. —
Koko kreivin saa vävykseen, se ei ole mitään vesivelliä se.

— Kyllähän se on totta, mutta olisi Alicen sittekin sopinut ottaa apteekari, hän on rehti mies.

— Nääs, kuinka hyvin se mies tanssii. Noin vaan lennättää, jotta oikein pahaa tekee katsellakin. Niin, niin ompa lystiä nuorelle rouvalle tanssia Helsingissä.

— Tottahan, Alice on jo lähemmä — — — jaa, on hän hyvän matkaa kolmannellakymmenellä. Mutta mitä se tekee, hänhän on rikas. Kyllä sitä sietää vanhempaakin vaimoa, kun se tuo muassaan yhtä monta tuhatta kuin on vuosia hartioilla.

— Kas, niin usein käy paljon liehakoiduille tytöille. Miehet häiläköivät heidän ympärillään ja maikastelevat kauniilla sanoillaan, mutta eivät kysy: tahdotkos tulla vaimokseni? — ja ilman sitä ei kuitenkaan synny mitään naimista. Köyhä mies taas ei uskalla tosissaan lähestyä. Kuinka voisi Alice viihtyä muuten kuin silkissä ja kullassa, tansseissa ja huveissa, ja sitä ei joka miehen kukkaro kestä. Eikös siellä nyt ole juossut apteekaria, lääkäriä, konttoristia, luutnantteja, opettajia, maatilanomistajia, asessoreja, jopa tuo totinen pikku pappikin, entinen apulaisemme, joka sittemmin sai keuhkotaudin ja lähti tiposen tiekseen. Kaikki ne ovat häntä pokkuroineet, hänelle runoja rustailleet ja kukkia lähetelleet, mutta siihenpä se on jäänyt. Minä sen tiedän, sillä sisarentyttäreni Jaana palvelee siellä kamarineittynä, Jeanettiksi kutsuvat he häntä hienommuuden vuoksi.

— Kosi, kosi, mutta eihän Alice suostunut kelle tahansa, kun oli tiedossa parempiakin kosijoita.

— Helsingissä, ja sitte hän kävi kerran heidän kanssaan Tukholmassa. Heillä piti välttämättä olla herra muassaan, ja Alicen veli kun nyt on sellainen heittiö, eikä isä milloinkaan lähde nurkkiaan ulommaksi, tarjoutui kreivi matkatoveriksi. Hän tietysti sai vapaan kyydin. Niin, nähkääs, rouva Lager tietää mitä tekee.

Kreivi Hermansonilla oli vain lyhyt virkaloma, ja kun hän muutaman hupaisen viikon loisti pikku kaupungin tähtenä, piti hänen jälleen matkustaa pois.

Kihlaus tapahtui kesällä, ja talvella piti häät vietettämän, sitte kun kreivi palaisi takaisin.

Päivää ennen kreivin lähtöä tehtiin jäähyväishuviretki metsään. Lagerin perhe, muutamia läheisiä ystäviä, niiden joukossa Amy Lundin, joka ei saanut koko edellisenä yönä unta pelkästä ilosta ja ylpeydestä, sekä kreivi ottivat osaa retkeen. Naiset ja vanhemmat herrat ajoivat vaunuissa, nuoret herrat ratsastivat. Kreivi oli taitava ratsumies ja esiintyi sinä päivänä erittäin edukseen. Alice oli ihastunut ja kaikilla oli sanomattoman hauskaa. Kun tuo iloinen seura illalla palasi, piti nuoren kreivin kannustaa hevostaan komeaan hyppyyn Lagerin talon edustalla. Oliko sitte samppania vaiko rakkaus huumannut hänet ja saattanut epävarmaksi, tai säikähtikö hevonen, siitä ei oltu varmat, mutta hevonen suisti ratsastajansa ja kaikkien kauhuksi makasi nuori mies näköjään tiedottomana maassa. Taintumisia, hätähuutoja. Paikalle kutsuttu lääkäri selitti kuitenkin, että kreivi eli, etteikä hän ollut aivan pahasti loukkaantunut. Huolellinen hoito ja hiljaisuus tekisivät hänet ennen pitkää terveeksi. Kreivi kannettiin Lagerille, vierashuone pantiin kuntoon, ja kun lääkäri oli tarkkaan tutkinut vamman, sitonut haavan päässä ja pannut kääreen polvelle, joka oli loukkaantunut, lähti hän pois ja lupasi palata aamulla aikaiseen. Kreivin palvelijan piti valvoa ensimmäinen yö kreivin luona.

Seuraavana päivänä valitteli rouva Lager tyttärelleen, ettei koko yönä saanut unen kiventä silmäänsä pelkästä pelosta, miten nyt saisi järjestetyksi ylhäisen sairaan hoidon. Lääkäri oli sanonut, että sairaanhoitaja oli hankittava, oli luvannut ajatella sopivaa, mutta miten ihmeessä tavallinen apumuija kelpaisi? Kreivi ei tietystikään ollut tottunut moisiin yksinkertaisiin ihmisiin, jotka sitäpaitse taisivat vain suomea. Kreivi oli Helsingistä, puhui siis ruotsia, eikä ne akat edes ymmärtäisi, mitä hän heille puhuisi. Ja lisäksi oli lääkäri vielä sanonut, että kreivi kenties jo jonkun päivän perästä sietäisi, jopa tarvitsisikin hiukan seuraa, saisi vähän puhella ja kuunnella helppotajuisempaa lukua. Kuinka herran nimessä joku matami siihen pystyisi?

— Sinun ei sovi istua hänen luonaan, lopetti rouva Lager, ei ainakaan niinkauvankun hän on vuoteessa, ja minun heikot hermoni taas eivät kestä sairashuoneen ilmaa, niin että en ymmärrä mitä tehdä. Kunpa edes tuntisi jonkun köyhän "paremman" ihmisen, joka sopisi.

Alice oli huonolla tuulella. Sulhasensa onnettomuus oli sattunut pahaan aikaan, sillä morsiamena hän ei voinut lähteä huvittelemaan niinkauvankun sulhasensa makasi sairaana, ja juuri parhaillaan puuhailtiin useita huviretkiä, tanssiaisia ja kahvikestiä. Sen lisäksi pelkäsi hän vielä, että sulhasensa jäisi rammaksi tai saisi ruman arven, ja silloinhan täytyisi hänen purkaa kihlaus; äh, miten harmillista! Senvuoksi ei nuori morsian ollut kärkäs äitinsä avuksi tuumimaan pelastuskeinoa, vaikkakin olisi voinut.

Mutta Jaana, Alicin kamarineitty, joka paraillaan laitteli nuoren emäntänsä tukkaa, uskalsi alamaisuudessaan ilmoittaa, että hän luuli tietävänsä sopivan henkilön.

— Huonekalutehtailijan veljentytär. Hän on käynyt tyttökoulua ja näyttääkin herrasväeltä. Ja herrasväkeä hän onkin, jos tarkkaa tekee, sillä isänsä oli oikein kirjaa lukenut mies. Hän käy sairashuoneella sairaita hoitamassa, ja hän kai tulisi.

— Se on hyvä, Jeanette, sanoi rouva Lager armollisesti. — Saat hankkia ihmisen tänne, minä maksan, mitä hän vaatii.

Hildur Jonson suuresti ihastui saadessaan tämän sanan. Kreivi, joka oli pudonnut hevosen selästä! Siinähän nyt oli hänen unelmainsa toivo! Hän lupasi heti tulla. Mutta rouva Lagerpa vasta joutui hämilleen, kun tuo maan kuulu diakonissa tuotiin hänen luokseen. Hän oli luullut näkevänsä vanhan lujatekoisen naisen, kasvoissa selvä "huonomman ihmisen" merkki, ja nyt astui hänen eteensä hieno neiti, aaltoavin kutrin, diakonissan puvussa, Alicea kenties pari vuotta vanhempi. Rouva Lager puhui pari sanaa hänen kanssaan ja meni jälleen Alicen luo.

— No nytpä minä vasta pulaan jouduin. Sehän on nuori tyttö mitä hullunkurisimmassa puvussa, kiharat harteilla, ja sitte on vielä nimeltään Hildur.

— Ai, mutta sehän on se surkea näyttelijä, muistatko äiti? huudahti Alice huvitettuna. Hän kaiketi on sanonut jäähyväiset mailmalle ja ruvennut laupeudensisareksi. Kas! tämäkös huvittaa Alarikia!

— Mutta kuinka voi lähettää moisen hienon neidin hänen luokseen. Voi vielä ihastua tyttöön.

— En ole rahtuakaan levoton. Jos oikein muistan, ei Hildurin ulkomuoto ole erityisen hurmaava.

— No ei hän missään tapauksessa voi mennä niin pitkälle, kun on vieraana morsiamensa kodissa, sanoi rouva Lager rauhoittuneena. — Mutta jos tyttö on vehkeilijä, voi syntyä vielä ikävyyksiäkin.

— Alarik on siksi ylpeä nimestään ja arvostaan, ettei sano hänelle sanaakaan enempi, kuin mikä on välttämätöntä, vakuutti Alice ylpeänä, ja se rauhoitti hänen äitinsäkin.

Hildur vietiin sairaan luo. Nuorta kreiviä huvitti suuresti runollinen hoitajattarensa, mutta hän koetti näyttää vakavalta. Kun tohtori Bernhard sai nähdä diakonissan, jonka arvo ei vieläkään ollut kohonnut tohtorin silmissä, tuli hän hyvin tyytymättömäksi, mutta eipä voinut häntä aivan aiheetta poiskaan ajaa, ja sitäpaitsi oli hän rouva Lagerin mielestä paljon hienompi ja sopivampi kuin joku suomalainen mummoparka, niin että tohtorin piti suostua. Hilduria tietysti ei voitu käyttää oikeaan sairaanhoitoon, tohtori ja kreivin palvelija saivat siitä huolen pitää, mutta hän nyt istui sairaan luona, toi raitista vettä ja ilmoitti ajan kulun, sillä hän oli tavattoman kömpelö, arkaileva ja oppimaton.

Kun sairas kävi hiukan paremmaksi, sai hoitajakin enemmän tunnustusta. Hildur luki tosiaankin kelpo hyvin, kenties liian suurella painolla paikottain, kuten jo tuo hirveä teatteritirehtöörikin sanoi. Kreivi oli ikävystynyt, ja kuunteli mielellään pieniä novelleja tai huvinäytelmiä sekä puheli hoitajansa kanssa. Hän oppi piankin tuntemaan Hildurin heikot puolet, sanoi pilallaan pieniä kohteliaisuuksia hänelle saadakseen nähdä taas hänen hiukuvia silmäyksiään ja teatterimaisia liikkeitään, jotka häntä niin sanomattomasti huvittivat. Tuo liian tunteellinen tyttö rukka luuli kaikki todeksi ja alkoi paikalla rakennella suloisimpia tuulentupiaan. Hän kuvitteli mielessään mitä päättömimpiä asioita ja oli ennen pitkää varmasti vakuutettu, että sairas oli rakastunut hoitajaansa. Kun kreivi oli senverran parantunut, että voi nousta vuoteeltaan, sai Hildur mennä. Tuo sydämmetön mies nauroi makeasti, kun kuvasi morsiamelleen hurmaavaa diakonissaa ja kevyeen, sukkelaan tapaansa matki tämän kasvojenilmeitä, liikkeitä ja puhetapaa. Alice nauroi mukana, sillä kreivi oli ymmärtänyt jättää kertomuksestaan pois pienet kohteliaisuudet ja hellät sanat, joita oli kuiskannut hoitajalleen, ja paitsi sitä oli Alice vilkosen varma sulhasensa rakkaudesta voidakseen hetkeäkään peljätä hänen totta tarkoittaneen. Ja jos se taas oli pilaa, — kuinka voikaan joku olla niin tyhmä ja uskalias, että luuli Alice Lagerin sulhasen tosissaan moisia puhuvan, ei sääli, jos pettyikin. Niin olisi Alice arvellut, jos olisi tiennyt näistä kohteliaisuuksista.

Mielihyvällä katseltiin kreiviä, kun hän kaupungilla käveli keppiinsä turvaten. Hän oli vielä hiukan kalpea ja tuhannesti entistään kauniimpi. Onnellinen Alice!

Oli ilta ennen kreivin lähtöä. Hän oli juuri saattanut kotiin morsiamensa ja tulevan anoppinsa ja kääntyi nyt mennäkseen asuntoonsa vierastalolle. Hän oikaisi sivukatuja, joita vehreä ruoho peitti, rauhassa siellä kun sai rehottaa. Joukko lampaita piti siinä laidunta ja niiden pienet kellot pälpättivät somasti illan hiljaisuudessa, muuten ei näkynyt elävää olentoa. Akkuna oli auki muutamassa keltaiseksimaalatussa talossa, ja kun kreivi tuli lähemmä, näki hän siinä naisen, joka mietteihinsä vaipuneena nojasi käteensä tummakutrista päätään.

Hildur säpsähti ja punastui. Kreivi pysähtyi, kohotti hattuaan ja tervehti kohteliaasti.

— Iloitsen sanomattomasti saadessani vielä kerran kiittää teitä, neitini, niistä monista ihanista hetkistä, joita teidän seuranne tuotti sairauteni yksinäisyydessä, sanoi kreivi kohteliaasti. Hildur änkötti pari sanaa, että se oli ollut hänelle suuri ilo.

Keskustellessaan sairaan kanssa oli Hildur kerran sanonut suuresti haluavansa matkustaa, nähdä edes maansa pääkaupunkia. Kreivi oli silloin, varomattomasti kyllä, huomauttanut, että hänen vaunuissaan vielä oli yhdelle tilaa ja pyytänyt Hilduria mukaan Helsinkiin, jossa tämä sanoi erään tätinsä asuvan. Jos tuo vallaton nuori mies olisi voinut aavistaa, mitä ne sanat vaikuttivat tuohon liian haaveelliseen tyttöön, ei hän varmaankaan olisi niitä sanonut. Hildur, joka oli pitänyt pienintäkin kohteliaisuutta totena ja luulotellut näkevänsä rakkautta joka katseesta ja äänen väreestä, piti näitä sanoja karkaamisen kehoituksena. Mitä kaikkia olikaan hän uneksinut nuo onnettomat sanat kuultuaan! Hän oli jo kuvitellut, miten hän hunnutettuna hiipisi kodistaan jonakin pimeänä yönä, kreivi odottaisi häntä sovitussa paikassa, hän oli kuvitellut ihanaa matkaa mukavissa, silkillä vuoratuissa vaunuissa, vihkimistä vähinäänin jossain maalaiskirkossa, jalokivisormuksia ja silkkipukuja, joita kreivi tuhlaten hänelle ostelisi; oi, hän oli jo kuvitellut pitkiä keskustelujakin! Ainoa levottomuutta herättävä loukkauskivi oli setä Janne ja täti Riikka. He olivat vanhanaikuista, yksinkertaista väkeä, ja pitäisivät moista pakoretkeä suurena syntinä. Mutta Hildur lohdutteli mieltään sillä, että kaikki vihankauna sulaisi kuin lumi auringonpaisteessa, kun he Helsingistä saisivat kirjeen, jonka olisi allekirjoittanut "Hildur Hermanson, kreivitär." Sitte lähettäisi hän komeita lahjoja, sillä kreivi tietysti oli rikas, kuinka voisikaan kreivi olla köyhä?

Järkevämpi tyttö olisi varmaan ihmetellyt, miksi pakeneminen oli tarpeen, suora kosinta olisi ollut paljon luonnollisempi, eikä setä Janne tietystikään olisi kieltänyt veljensätytärtä kreiviltä. Mutta Hildurista oli pako luonnollinen, jopa välttämätönkin. Olihan kreivi ensinnäkin toisen sulhanen, Alice ei suinkaan vapaaehtoisesti luopuisi moisesta sulhasesta. Paitse sitä kuului kreivi ylhäiseen sukuun, joka ei varmaankaan antaisi suostumustaan hänen liitolleen suvuttoman tytön kanssa. Ja sitte oli niin runollista matkustaa läpi kesäisen yön ja antaa vanhan, hopeahapsisen papin vihkiä heidät somassa maankirkossa. Mutta eikö Hildur sitte ensinkään tullut ajatelleeksi, että oli väärin paeta toisen sulhasen kanssa ja kuinka voi hän rakastaa miestä, joka oli toisen pettänyt? No, sellaista oli Hildur monet monituiset kerrat lukenut kirjoissa, miksei hän saanut menetellä samoin? Tyttö rukan oikeudenkäsitteisiin oli sekaantunut niin paljo haaveilua ja yliluonnollisia unelmia, hänen periaatteensa olivat niin sekaantuneet siveettömien kirjojen lukemisesta, etteivät omantunnon soimaukset voineet suurestikaan kuuluviin päästä.

Kreivi Hermansonilla ei tietysti ollut pienintäkään aavistusta näistä unelmista ja hän sanoi siksi aivan viattomasti:

— Matkustan huomenna, aamulla aikaiseen. Miten on matkatoverini laita? Vaununi ovat lähimmässä kestikievaritalossa. Aijon sinne ensin ratsain. On niin ihanaa ratsastaa varhaisena kesäaamuna, eikä tiekään ole pitkä, runsas penikulma. Jääkää hyvästi, neiti! Kukaties me vielä tapaamme huomenna, jos neiti päättää lähteä mukaan, pilaili hän, kohotti hattuaan ja katosi.

Hildur istui tunteittensa valtaamana ja ajatteli äsken kuulemiaan sanoja. Hän käsitti ne taaskin omalla tavallaan. Kreivi ei tietysti voinut selvemmin puhua. Naapurit olisivat saattaneet kuulla. Senvuoksi oli hän vain ilmoittanut hänelle, milloin ja miten aikoi matkustaa, lopun edellytti hän hänen itsestään ymmärtävän. Koko yön valvoi Hildur pelosta, että nukkuisi liian kauvan. Aikansa kuluksi kirjoitti hän pitkän kirjeen setä Jannelle, missä kiitti häntä kaikesta hänen hyvyydestään, kertoi, että aikoi matkustaa pois kreivin seurassa, pyysi anteeksi rohkeuttaan ja lohdutti lopuksi setäänsä, että hän kyllä kreivittäreksi tultuaan antaisi tietoja itsestään.

Kun kirje oli suljettu, riisui Hildur diakonissanpukunsa, puki ylleen tumman villaleningin, suki huolellisesti pitkät kiharansa ja alkoi sitte laskea rahojansa. Niitäpä oli aivan vähän, ainoastaan senverran, että sievästi pääsi kestikievaritaloon, jossa vaunut odottivat. Mutta mistä saisi hän hevosen ja kuinka voisi päästä huomaamatta kaupungista. Tuumaillen tätä mutkaista kysymystä nukahti Hildur istuessaan siinä lepotuolissa akkunan pielessä.

Kun Hildur heräsi, oli aurinko aikoja sitte noussut ja helotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Hildur säikähti, hän pelkäsi nukkuneensa liiaksi, mutta katsottuaan kelloa huomasi hän, ettei vielä ollut myöhä. Kello läheni neljää. Kiireesti järjesti hän pukunsa, pisti kukkaron taskuunsa, otti hattunsa ja vaippansa ja sitoi tiheän harson kasvoilleen. Kirjeen asetti hän pöydälle ja avasi sitte oven kuulumattomasti. Kaikki tuon pienen talon asukkaat lepäsivät syvässä unessa. Varpaillaan hiipi Hildur salin läpi. Kasvatusvanhempainsa oven taakse pysähtyi hän hetkeksi, ja sydämmensä tykytti ankarasti. Hämärä aavistus, että hän kiittämättömyydellä palkitsi näiden hyvien ihmisten rakkauden, heräsi hänessä, mutta pakoretken romanttisuus ja loistava kreivittären nimi saivat kuitenkin voiton, ja Hildur jatkoi matkaansa hyväiltyään ovea jäähyväisiksi. Nopein askelin kiiruhti hän kaupungin kestikievaritalolle astuen syrjäisimpiä katuja, jottei tapaisi tuttuja. Tätä hänen ei olisi tarvinnut peljätä, sillä koko kaupunki uinui vielä unen helmoissa lukuunottamatta muutamia työmiehiä, jotka olivat matkalla toimilleen, ja palvelustyttöjä, jotka pihoillaan pesivät pyykkiä tai kiillottivat astioita. Kestikievarista sai Hildur heti hevosen ja painui kiiruusti matkalle suureksi ihmeeksi parille töllistelevälle kyytipojalle, jotka turhaan tiheän harson läpi koettivat arvailla, kuka se nuori nainen oli, joka niin varhain ja ilman seuraa lähti matkalle. Saavuttuaan sovittuun kestikievariin, kysyi Hildur hämmästyneeltä palvelustytöltä, oliko matkustava kreivi jo saapunut. Ei ollut. Hildur tuli silloin ajatelleeksi, että kreiville oli viiden aika vielä yötä, ja päätti odottaa puutarhassa. Hän keksi tuuhean lehtimajan akkunain alla ja kävi sinne, väsynyt kun oli ja nälkäinen, eihän hän ollut palaakaan maistanut sitte eilisillan. Kun tunti oli kulunut, alkoi Hildur käydä levottomaksi. Mitä, jos hän olisi kuullut väärin, jollei kreivi matkustaisikaan tänään, jos hänelle olisi tullut esteitä, ehkäpä vielä oli sairastunut. Eikä ollut, sillä alkoi kuulua kavioiden kapsetta, ja kohta näkyi nuori kreivi saapuvan ratsullaan. Hildurin ensi ajatus oli juosta häntä vastaan, mutta hän oli liiaksi liikutettu ja päätti senvuoksi odottaa. Nyt kuuli hän reipasta astuntaa ja iloista vihellystä huoneesta lehtimajan kohdalta. Palvelija tuli huoneeseen, kreivi käski valjastaa päivää ennen tilaamansa hevoset. Hildur voi eroittaa joka sanan avonaisen akkunan läpi.

— Ai niin, täällä oli äsken eräs nainen, joka kysyi kreiviä, sanoi tyttö.

— Nainen? kysyi kreivi ihmeissään — ei hän voinut minua kysyä, se oli varmaan erehdys.

— A — — haa! huudahti kreivi ja tapaili otsaansa. Sitte alkoi hän kiivaasti astella edes takaisin lattialla. Hildur alkoi aavistaa, että erehdys oli syntynyt ja toivoi sydämmensä pohjasta, että lehtiseinä olisi tarpeeksi taaja kätkemään hänet, ei, hän toivoi, että maa olisi hänet niellyt.

Seurasi hetken äänettömyys. Kreivi kaiketi kirjoitti. Senjälkeen kuului hopearahan kilahdus ja piian iloiset kiitokset. Hevoset olivat nyt valjaissa, kreivi nousi vaunuihinsa, ja hevoset laukkasivat ripeästi tasaista, kuivaa maantietä. Hildur istui kuin lumottuna. Yksi ajatus täytti vain hänen mielensä. Pois, pois täältä! Ja tiheiden pensaiden suojaamana hiipi tyttö rukka maantielle ja alkoi nopein askelin rientää takaisin kaupunkia kohti. Kun hän oli niin kulkenut tunnin verran matkaa, täytyi hänen levätä metsikössä tien poskessa. Nyt vasta voi hän rauhassa ajatella surkeaa tilaansa. Kuinka uskaltaisi hän palata setänsä luo enää? He olivat jo ennättäneet lukea hänen kirjeensä. Eikö setä Janne, joka luonnoltaan oli niin kiivas, nykistäisi häntä vihoissaan? Eikö sulkisi hän oviansakin häneltä? Eiköhän jo koko kaupunki tiennyt hänen paostaan? Eikö ollut hän ikiajoiksi häväisty? Ei, hän ei tohtisi palata. Mutta minne hän menisi? Hänellä ei ollut edes senvertaa rahaa, että olisi päivän elänyt. Monta turhaa tuumaa tehtyään, monta katkeraa kyyneltä vuodatettuaan, päätti Hildur palata kotiinsa, rukoilla sedältään anteeksi ja sitte — niin sitte hän ei tiennyt, mihin ryhtyisi. Mutta keskellä päivää hän ei voinut saapua kaupunkiin, jossa pieninkin pojan patukka hänet tunsi, ja hän kuvitteli jo mielessään, miten kaikki ihmiset kurkistelisivat häntä akkunoistaan ja palvelustytöt tirskuisivat porttikäytävissä. Ei, hänen täytyi odottaa iltaa. Paitsi sitä oli hän väsynyt ja nälissään, niin ettei hän jaksanutkaan pitemmälle. Hildur rukka riisui hattunsa, kietasi vaipan ympärilleen ja heittäysi pitkälleen pehmeään ruohostoon. Täällä oli hän suojassa ohitsekulkijain katseilta. Täällä tahtoi hän hetkisen levätä.

Läheisillä niityillä tehtiin heinää. Hildur saattoi selvästi kuulla heinäväen hilpeän naurun ja hoilotuksen. Heinäsirkkain sirinä ja koivujen vieno suhina tuudittivat tuon surujen runteleman tytön viimein virkistävään uneen.

Oli jo puolisen aika, kun Hildur heräsi. Hänen oli niin nälkä, että täytyi mennä läheisimpään talonpoikaistaloon ostamaan hiukan leipää. Ystävällinen emäntä tarjosi hänelle maitoakin, jonka hän ahnaasti harppasi. Mutta kun tuo kunnon eukko maalaisten avomieliseen tapaan alkoi udella, kuka Hildur oli, mistä hän tuli ja minne aikoi, alkoi Hildur peljätä, että hänet keksittäisiin ja sanoi hätäisesti hyvästi annettuaan muutamia kierteleviä vastauksia.

Aurinko paahtoi kuumasti pölyiselle maantielle. Hildurin ohuet kengät olivat melkein säpäleinä ja häntä sekä janotti että väsytti. Levättyään muutaman tunnin voi hän kuitenkin jatkaa matkaansa, ja kun aurinko oli laskemaisillaan, lepäsi pieni, tuttu kaupunki hänen edessään. Miten loistavat toiveet täyttivätkään hänen mielensä aamulla, kun sen jätti, miten murtunut oli nyt hänen mielensä, miten raskaat ajatuksensa! Kuta lähemmä, hän läheni, sitä heikommaksi kävi hänen rohkeutensa. Olihan valoinen kesäilta, hän ei voinut huomaamatta päästä setänsä taloon, ja ottaisikohan tämä häntä vastaan? Jospa hän sittekin saisi sanan lempeälle hyvälle Riikka tädille! Ei ollut Hildur milloinkaan ennen kaivannut häntä niinkuin nyt, ei milloinkaan ennen tuo ystävällinen eukko ollut siinä valossa hänelle näkynyt. Hän luuli jo kuulevansa koirain haukuntaa ja ajopelien kolinaa kaupungista. Hän pysähtyi suuren kauniin puutarhan eteen kaupungin ulkopuolelle. Keskellä puutarhaa seisoi pieni, soma, valkeaksi sivelty talo köynnöskasvien ja ruusujen ympäröimänä, ja rappusten edustalla leikki pari pientä, iloista lasta yksinkertaisissa, mutta siistissä ja somissa puvuissa. Tämä rauhan kuva teki tuohon surulliseen yksinkertaiseen tyttöön sen vaikutuksen, kuin olisi hän saanut tirkistää itse paratiisiin, kuten oli saanutkin, sillä talo oli juuri Hannan paratiisi, puutarhuri Rosenqvistin koti. Tätä ei Hildur tuskaisessa tilassaan tullut ajatelleeksi, vaan avasi pienen portin ja hiipi hiljaa sisälle, hän oli niin uupunut ja liikutettu, ettei kyennyt ottamaan askeltakaan enää. Hän vaipui penkille aidan viereen ja sulki silmänsä. Lapset, jotka kuulivat portin käyneen, juoksivat katsomaan, kuka tuli. Hämmästyneinä ja peloissaan katselivat he vierasta, kalpeaa naista, joka istui siinä silmät kiinni. Hattu oli liukunut päästä, ja hän näytti nukkuvan. Kiireesti livistivät he sisälle ja huusivat äitiä. Hanna tuli ulos rappusille. Hän oli melkein entisensä, terve, reipas ja iloinen. Vuodet tuskin olivat jättäneet jälkiään, päinvastoin kenties kaunistaneet häntä. Onni ja hyvinvointi olivat myöskin tehneet osansa, eikä Hanna näyttänyt juuri vanhemmalta, kuin kymmenen vuotta takaperinkään. Lasten kertomuksesta käsitti hän portilla olevan jonkun sairaan tai avunhakijan, ja luuli sen kerjäläiseksi. Kun Hildur avasi silmänsä ja tunsi Hannan, kavahti hän seisaalleen ja aikoi paeta, mutta Hanna pidätti häntä ystävällisesti ja sanoi:

— Miten on laitasi, Hildur; onko jotakin tapahtunut siellä kotona?
Sinä luullakseni olet hyvin kipeä. Tule sisälle, minä hoidan sinua.

Noustuaan penkiltä huomasi Hildur tuskin voivansa ottaa askeltakaan ja myöntyi viimein tulemaan sisälle. Hanna antoi hänelle raitista vettä juoda, valeli sillä hänen ohimoltaan ja kietoi sitte tukevan käsivartensa Hildurin vyötäisille ja talutti hänet varovasti mutta varmasti huoneeseen. Hannalla oli pienen pieni vierashuone, pieni pyhäkkö, jossa oli korkeaksi kasattu sänky lumivalkeine peitteineen, uutimet akkunoissa, ruusuja sekä myrttiä pöydällä. Tänne vei hän Hildurin, teki kiiruusti vuoteen, riisui Hildurin kuin pienen lapsen ja pani vuoleesen. Ei ainoatakaan kärkästä kysymystä, ei uteliasta silmäystä, vain hellää hoitoa ja tyyntä ystävällisyyttä. Hildur antoi hoidella itseään kuin pientä, sairasta lasta, mutta kun Hanna aikoi mennä jättääkseen vieraansa rauhaan, huusi Hildur häntä nimeltä ja pyysi puhella hänen kanssaan.

— Toimitetaan paikalla. Makaa sinä vain hiljaa ja koeta nukkua.
Pyydetäänkö täti Riikkaa tulemaan tänne?

— Kyllä — ei — en minä tiedä. — — — Hildur epäröi. Hän huomasi, ettei Hanna ollut mitään kuullut hänen paostaan, hänen täytyi kertoa kaikki hänelle. — Voi Hanna! jatkoi Hildur nyyhkyttäen, sinä et tiedä, kuinka onneton minä olen — — — olen käyttäytynyt kovin rumasti, — ja itkien ja huokaillen kertoi Hildur päivän kummalliset vaiheet. Hanna kuunteli osaaottavasti ja ymmärsi hyvin tyttö paran pelon ja häpeän.

— Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin, sanoi Hanna päättävästi, kun Hildur oli lopettanut, ja pyyhkäsi pari kyyneltä rehellisistä, ystävällisistä silmistään. — Kenties huhu ei vielä ole ennättänyt levitä. Menen huonekalukauppiaalle. Täti Riikka osaa kyllä selvitellä asiat setäsi kanssa. Ukkohan on peräti hyvä ihminen. Kas niin, pane nyt kauniisti maata ja nuku Jumalan nimeen. Suljen oven ja mieheni saa pitää huolta, ettei kukaan sinua häiritse. Mahtavat olla huolissaan sinusta siellä kotona.

Vetäistyään vielä kerran pehmeätä villapeitettä vieraansa ympärille ja kehotettuaan häntä lepäämään rauhassa, lähti Hanna. Hildur katseli hänen jälkeensä omituisin tuntein. Aina oli Hildur pitänyt tuota karkeatekoista, jokapäiväistä emännöitsijää hyvin vähäpätöisenä tyttönä, ja kun Hanna kävi täti Riikan luona, joka oli ollut Hannan äidin ylimäinen ystävä, oli Hildur tuskin suonut hänelle paria sanaa tai vain ohimennen tervehtinyt. Ja kun hän vielä päällisiksi meni naimisiin puutarhurille, jonka rahvaanomainen nimi oli Tuure Rosenqvist, silloin Hildur ei enää voinut häntä kunnioittaa. Sillä Hildur luuli, että kuta ylhäisempi joku henkilö oli, sitä jalompi hän oli, kuta korkeammassa arvossa, sitä hienotunteisempi, hellempi ja teräväpäisempi. Hän ei myöskään katsonut arvolleen sopivan seurata täti Riikkaa, kun tämä kävi Hannan luona, eikä senvuoksi tiennyt mitään Hannan paratiisista. Hilduria liikutti sekä ihmetyttikin Hannan hienotunteisuus ja hyvyys. Halpa puutarhurinvaimo on palkinnut Hildurin kylmyyden ja nurjuuden hellällä osanotolla ja huolenpidolla. Kuinka rauhaisa ja suloinen olikaan tämä pieni koti! Hildur tarkasti valkeaksi siveltyjä seiniä yksinkertaisine tauluineen, kukkia akkunalla ja kauniita, ruudukkaita, kotikutoisia mattoja. Talossa vallitsi äänetön hiljaisuus, viereisessä huoneessa vain joku hiljaan hyräili, tuudittaen lasta nukkumaan. Tämä pieni koti niin hellästi rauhoitti Hildurin kuohuista, surun murtamaa mieltä.

Palatkaamme nyt takaisin aamun tapahtumiin nähdäksemme, miten kunnon huonekalutehtailija ja hänen hyvä vaimonsa ottivat vastaan tiedon kasvattityttärensä paosta.

Janne Jonson lähti aamusta aikaiseen työpajaansa, ja eukolla oli kahvi jo valmiina kello viiden ajoissa. Hildur, joka tavallisesti luki myöhään yöhön, nousi myöhään, jonka takia ei sinäkään päivänä huomattu mitään, ennenkun kello kahdeksan tienoilla. Eteisen ovi ei tosin ollut lukossa, mutta tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa ei pidetty kovinkaan vaarallisena, vaikka eteisen ovi väliin jäikin sulkematta, sillä palovartija käyskeli kaiken yötä pitkin katuja. Mutta kun ei Hilduria vaan kuulunut, lähti täti Riikka katsomaan, oliko hän kenties kipeä. Eukko tirkisti ovesta sisälle, huone oli tyhjä. — Tyttö on kai mennyt kävelemään, tuumi hän, — mutta varainpa on mennytkin. Täti Riikka piti kahvia lämpimänä hänelle, mutta Hilduria ei vaan kuulunut. Maija-Sohvi, joka tavallisesti siivosi Hildurin huoneen, tiesi kertoa, että vuode oli koskematta, näki selvästi, ettei siinä kukaan ollut maannut. Huonekalutehtailija, joka paraillaan oli murkinalla, tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa. He lähtivät yhdessä Hildurin huoneeseen ja löysivät nyt kirjeenkin. On mahdotonta kuvata huonekalutehtailijan surua sekä suuttumusta. Hän milloin sadatteli milloin itki, hän kirosi kreivin ja Hildurin ja diakonissakirjat jopa koko Saksanmaan. Ja vähän väliä huudahti hän: — oi Hildur, lapseni, kuinka voit minulle tämän surun tuottaa! — Täti Riikka istui kalpeana ja sanatonna ristissä käsin ja Maija-Sohvi seisoi vavisten nurkassa. Kun huonekalutehtailija oli kyllikseen raivonnut, kääntyi hän vaimonsa puoleen ja sanoi:

— Lähden paikalla ja panen koko kaupungin poliisivoiman liikkeelle, matkustan hänen perässänsä, lähetän häntä etsimään kaikkialta, annan kuuluuttaa kirkossa — minä — minä — oi Hildur, Hildur, sinä mieletön lapsi! ja tuo luja mies istui tuolille ja nyyhkytti kuin lapsi.

— Meillä ei ole aikaa tuhlata tuumailuihin, huusi huonekalutehtailija kiivaasti, sinä et tiedä mitä puhut. Kreivi on veijari. Jos hän aikoisi naida tytön, olisi hän pyytänyt häntä minulta. Ei, heti paikalla tahdon matkustaa hänen perässään.

— Kuuleppas nyt ensin minua ukkoseni. Jos sinä kutsut poliisin, tai jos itse matkustat, leviää huhu ympäri kaupunkia, ja silloin on tyttö menettänyt kunniansa ikäpäiväkseen. Koettakaamme aivan vähin äänin päästä hänen jäljilleen, mikäli se on mahdollista. Kenties saamme hänet takaisin. Kuten sanoit, eivät he vielä ole pitkälle päässeet. Anna vanhimman poikamme Vilpun lähteä häntä etsimään. Kreivihän matkusti Helsinkiin; Vilppu on niin ovela ja kiltti; hänhän on jo aika mies, ja hänen poissaoloaan ei niin helposti huomata kuin sinun.

Vilppu tuli, sai tietää surullisen tapahtuman ja tarkkaan teroitettiin hänen mieleensä, miten hänen tuli menetellä serkkuaan etsiessään. Janne Jonson laski käärön rahaa poikansa käteen.

— Elä rahaa surkeile, poikani, sanoi hän, eläkä hevosiakaan. Jos ajat kuoliaaksi, maksa kaksinverroin ja jatka matkaasi, mutta ennen kaikkia ole varovainen, ettet ilmaise tytön nimeä. Herra siunaa, hänhän on parempain ihmisten lapsia.

Vilppu lupasi ja lähti matkalle. Heti ensimmäisessä kestikievaritalossa sai hän tietää, että sellainen nainen todellakin aamulla oli sinne saapunut, mutta heti saavuttuaan jälleen kadonnut, ei kukaan tiedä minne, ja että heti sen perästä kreivi oli saapunut, mutta matkustanut yksin eteenpäin, jättäen kirjeen sille naiselle. Ja kun häntä ei ollut kuulunut, oli kirje yhä paikoillaan. Vilppu avasi sen arvelematta. Vaivaloisesti tavaili hän sen hienoa, kaunista kirjoitusta. Neiti oli käsittänyt hänet väärin. Hänhän oli toisen kanssa kihloissa. Jos hän olikin tullut sanoneeksi asioita, joita voi toisin selittää, ei ollut hän sitä tarkoittanut j.n.e. Sellainen oli kirjeen sisältö. Mitä piti nyt tehdä? Kysyttyään vielä kerran, matkustiko kreivi yksin, ja turhaan tiedusteltuaan, minnepäin Hildur oli hävinnyt, palasi hän kotiin. Kuultuaan pojan kertomuksen, tuli Janne Jonson vielä entistään enemmän murheelliseksi ja levottomaksi. — Hän on hukuttanut itsensä, hän sai tietää, että hänet oli petetty, ja hän on lopettanut elämänsä. Voin sanoa kuin kuningas David: oi poikani, Absalon, olisipa Jumala suonut minun kuolla sijastasi!

Täti Riikka sai panna parhaansa, surullinen ja levoton kun oli itsekin, tyynnyttääkseen miestään, jotteivät naapurit hänen äänekkäistä valituksistaan saisi ennen aikojaan vihiä asiasta. Päivä kului tehdessä suunnitelmia uusia etsimisretkiä varten. Nuo kokemattomat, yksinkertaiset ihmiset olivat aivan neuvottomia tällaisessa tapauksessa. — Jollei hän matkustanut kreivin mukana, valitteli setä, niin miksei hän ole tullut kotiin? On päivän selvää, että hän on hukuttanut itsensä. — He eivät tietysti voineet aavistaa, että Hildur oli niin lähellä, ja syy, minkätakia ei Vilppu ollut häntä tavannut, oli se, että Hildur silloin nukkui metsän siimeksessä.

Myöhään illalla, kun Janne Jonson jo oli sulkemassa eteisen ovea, tuli Hanna Rosenqvist. Huonekalutehtailija kummasteli tietystikin hänen myöhäistä tuloaan, mutta kun Hanna usein ennenkin oli käynyt kysymässä neuvoa vanhalta ystävältään, täti Riikalta, pulmaisissa asioissa, arveli ukko lapsen sairastuneen tai jotakin muuta tapahtuneen, jonkatakia hän huusi eukkoaan. Hannaan koski kipeästi kasvatusvanhempain syvä suru. Huonekalutehtailija näytti kymmentä vuotta vanhemmalta, ja täti Riikka oli kalpea ja itkettynyt.

Istuessaan täti Riikan kamarissa kertoi Hanna kiireimmiten, että Hildur oli hänen luonaan, oli terve ja järjissään, hiukan vaan väsynyt. Vielä puhui hän tyttö paran levottomuudesta, katumuksesta ja pelosta setä Jannen vuoksi. Ilokyynelten vieriessä kuunteli täti Riikka hänen kertomustaan. Hildur oli löytynyt, sehän oli pääasia, setä Janne kyllä leppyisi. Päätettiin, että täti Riikka ilmoittaisi miehelleen, missä Hildur oli, ja sitte lähtisi Hannan mukaan. — On kyllä hyvin myöhä jo, mutta lapsihan ei voi nukkua yötänsä, jollei saa tietää, että kotinsa ovet ovat hänelle avoinna kuin ennenkin. — Mutta siinäkös saivat tehdä työtä, ennenkun setä Janne otti kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta. Nyt kun tiesi Hildurin olevan tallessa ja aivan lähellä, muuttui hänen surunsa vihaksi, kuten usein käy kiivaiden ihmisten. Ja hän vannoi pyhät valat, ettei Hildur ikäpäivänä saisi avata hänen oveaan.

Mutta täti Riikka tunsi ukkonsa, eikä piitannut vähääkään hänen sanoistaan. Hän laati hänelle vuoteen, sitoi yömyssyn hänen päähänsä, ja asetti kaljatuopin päänaluksen kohdalle, puhellen työnsä ohessa rakkauden ja anteeksiannon sanoja. — Ja nyt lähden sen lapsirukan luo ja jään yöksi sinne.

— Mene vaan, huusi Janne Jonson julmistuneena, — ja sano, että kiroan häntä.

— Sitä orpolastako? kysyi hänen vaimonsa nuhdellen. Setä Janne kääntyi pois ja vaikeni. — Huomenaamulla varhain, jos hän on terve, tulemme kotiin. Näytäppäs nyt ukkoseni, että osaat olla varovainen etkä puhu liikoja. Hyvää yötä! Villapaitasi riippuu tuolin sarjalla, jos tulee kylmä.

Hildur oli levottomasti heitellyt itseään vuoteellaan. Mitähän hänen kasvatusvanhempansa mahtoivat sanoa, minkähän vastauksen Hanna toisi? Nämä ajatukset kiusasivat häntä lakkaamatta eivätkä jättäneet häntä rauhaan. Silloin kuuli hän ulkoa askeleita, tunsi täti Riikan äänen ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äidillisen ystävänsä povella.

— Anteeksi, anteeksi! sai Hildur ainoastaan sanotuksi, kun tunsi tädin kuumat kyyneleet vierivän kasvoilleen.

— Olen kaikki anteeksi antanut, sanoi tuo kunnon eukko, tyynny nyt vaan lapseni, niin kaikki on ennallaan.

— Niin, setä on nyt hirveän suuttunut, sanoi täti Riikka epäillen, mutta tiedäthän hänen sydämmensä, ja hän pitää paljon sinusta, lapseni. Levottomuus ja suru ovat saaneet hänet vallan kipeäksi, siksi hän ei tiedä, mitä sanoo. Mutta hän kyllä hillitsee itsensä. Ennenkun aurinko on huomenna ehtinyt nousta, on hän jo antanut sinulle anteeksi.

— Mutta kuinka voin koskaan näyttäytyä enää X:ssä? kysyi Hildur alakuloisena, — koko kaupunki kai tietää — — —

— Ei, en luule kenenkään tietävän. Tänään iltapäivällä oli Johanna meillä, tiedäthän sen Johanna Valinin, ja hän nyt tietää kaikki sekä tapahtuneet että tapahtumattomat, mutta ei näyttänyt älyävän mitään. Sinua hän kyllä kysyi, mahdollisesti haistoi hän, ettei kaikki ollut, kuin olla pitää, mutta minä sanoin, että olit lähtenyt Hanna Rosenqvistille. Herra minulle anteeksi antakoon, tietääkseni tapahtui se ensikerran, kun valhe pääsi huuliltani. Sitte hän taas kysyi, minne Vilppu matkusti, ja minä sanoin hänen kulkeneen isän asioille, nääs toinen valhe tekee tietä toiselle. Mutta sitte minä tukin hänen suunsa kahvilla ja korpuilla, eikä hän enempää kysellyt. Hän joi, niin totta kun istun tässä, 3 kuppia kahvia 2 korpun kanssa ja kolmannen palalla. Ja sitte hän läksi. En tänäkään hetkenä tiedä, kuinka pisti päähäni sanoa, että olit täällä. Se oli onnellinen mielenjohde ja vei totuutta lähemmälle kuin olisin uskonutkaan. Voi lapsi, lapsi, kuinka huolissani olen tähtesi ollut! — Ja täti Riikan piti vielä kerran syleillä tyttöä ja itkeä pienet itkut. Sitte kietoi hän peitteen hänen ympärilleen ja kehoitti nukkumaan rauhassa. Hätäpikaan laittoi Hanna täti Riikalle vuoteen sohvalle, ja niin tuli viimeinkin yö. Hildur vaipuikin pian uneen, sillä pitkä vaellus ja senpäiväinen suuri mielenliikutus olivat hänet lopen uuvuttaneet.

Setä Jannella oli uneton yö. Se oli jotain tavatonta tuon kunnon ukon elämänjärjestyksessä eikä suinkaan ollut omiaan parantamaan sedän huonoa tuulta. Ja kun hän näki Hildurin tulevan ja ajatteli, minkä ruman tahran tämän käytös oli tuottaa hänen rehelliselle talolleen, leimahti jälleen vihan liekki hänen mielessään ja yksin hänen vaimonsa rukoilevat katseet ja kenties Hildurinkin murtunut muoto pidättivät hänen kielensä soimauksista. Mutta mitään hellyydenosoituksia ei tullut tällä kertaa. Hän salli Hildurin suudella suurta karkeata kättään, ja mutisi jotain, että oli hyvä, kun oli tullut kotiin jälleen, mutta siinä olikin kaikki. Hilduriin, joka oli tottunut sydämmelliseen, isällisen hellään kohteluun, teki tämä kylmyys syvän vaikutuksen; ei täti Riikan eikä Maija-Sohvin ystävyys voinut häntä lohduttaa. Nyt vasta näytti hän alkavan käsittää, ettei hän ainoastaan ollut varomaton ja herkkäuskoinen, vaan tosiaankin tehnyt rikoksen. Ja hänen surunsa ja katumuksensa oli yhtä ankara ja järjetön, kuin hänen tunteensa ylimalkaan. Sen sijaan, että hän ennen kulutti aikansa mielettömiin haaveiluihin, toivotti itselleen kunniaa, mainetta ja loistoa, tuhlasi hän sen nyt mietiskelyyn ja pahoittelemiseen. Hän sai käteensä täti Riikan raamatun ja luki sieltä katumuspsalmia sekä kertomuksia rangaistuksista ja koettelemuksista. Hän ahmimalla ahmi sellaisia paikkoja kuin: — huokaus on minun jokapäiväinen leipäni ja kyynel minun juomani, — jotka vaivaa ja onnettomuutta kylvävät, saavat sen myöskin niittää, — leijonan karjunta on vaijennut ja nuoren leijonan hampaat ovat muserretut, — — jos minun valitukseni punnittaisiin, ja kärsimykseni va'alla mitattaisiin, huomattaisiin ne raskaammiksi, kuin meren hiekka, — — sillä Kaikkivaltiaan nuolet ovat minuun tähdätyt, joiden hirmuisuus minun henkeni kuolettaa ja Jumalan kauhistus on minun kohdallani — — —. Hänellä oli pitkiä tylsän surumielisyyden puuskia, hysteerisiä itkunkohtauksia ja siitä tietysti kärsi hänen terveytensä. Hän kalpeni ja laihtui, menetti ruokahalunsa, ei voinut nukkua, ja alituiseen vaivasi häntä hermois-päänsärky. Setä Janne huomasi sen, ja se koski kipeästi hänen pohjaltaan hellään, rehelliseen isän sydämmeensä. Hän oli jo tuhannet kerrat katunut kiivauttaan ja kylmyyttään ja olisi kernaasti entiseen tapaansa hyväillyt lemmikkiään ja puhutellut häntä ystävällisesti, mutta hänen pieniä yrityksiään siihen suuntaan kohteli Hildur sanattomalla välinpitämättömyydellä, ja se hämmensi ukkoparan niin, ettei hän tiennyt, miten menetellä. Hän tietysti ei voinut käsittää tytön haaveellista surua. Hän käski vaimonsa sanoa Hildurille, että hän oli hänelle anteeksiantanut, ja luuli että silloin kaikki oli hyvin. Hän ei voinut ymmärtää, mitä Hildurilla oli oikeastaan suremista, eikä ymmärtänyt sitä Hildur itsekään. Täti Riikka oli hyvin huolissaan sekä Hildurin terveydestä, että hänen synkästä surumielisyydestään. Hän oli koettanut puhua häneen järkeä, vakuuttaa, että he olivat kaikki anteeksiantaneet ja lohduttaa häntä joka tavalla, mutta ei mikään auttanut. Viimein arveli hän, että Hildur kenties oli syvemmin kreiviin kiintynyt ja suri onnetonta rakkauttaan. Hän kysyi siitä Hildurilta. — Ei, ei, vastasi Hildur kiivaasti, — elä puhu hänestä, minä vihaan häntä, hänhän juuri on syynä koko onnettomuuteen. — Se ei siis ollut syynä.

— Kuuleppas Riikka, sanoi setä Janne, jonakin kauniina päivänä hän kuolla kuukahtaa silmäimme edessä, hänhän on laiha kuin höylänlastu ja kalpea kuin palttina. Meidän pitää noutaa lääkäri.

— En luule hänen näyttäyvän lääkärillekään, hänhän ei tahdo nähdä ainoatakaan ihmistä enää.

— Minä peto kun voin olla niin kova hänelle. Mitä, jos hän vielä menee sekaisin. Haetaan vaan lääkäri.

Lääkäri tuli, koetteli Hildurin valtasuonta, naputteli niskaan, määräsi pilleriä ja lupasi tulla takaisin. Hildur nautti pillerinsä enemmän vain täti Riikan mieliksi kuin tullakseen terveeksi. Hän ei tahtonut tulla terveeksi, kertoi hän eräänä päivänä säikähtyneelle tädilleen, hän tahtoi mieluimmin kuolla, se oli parasta, mitä voisi tehdä, täällä hänestä ei ollut kenellekään iloa taikka hyötyä, oli vain suruksi ja vaivaksi. Täti Riikan nuhteet eivät tehonneet, ei, "hän tahtoi täältä eritä mikä olikin parempi", sanoi hän Paavalin sanoilla. Mutta ei elähyttänyt häntä kristityn toivo Jumalan luo ja elämään Hänessä, hän oli vaan tyytymätön ja valitti onnettomuuksia, joihin itse oli syypää, ja hautoi mielessään uneksijan haaveellista surua ja nautti siitä. Tohtori Bernhard tuli jälleen, pudisti päätään ja määräsi uusia pilleriä, sanoen: — Hänen pitää rohkaista mieltään. — Hilpeälle pikku rouvalleen kotona sanoi hän:

— Nuo vanhanpuoleiset naimattomat neidit ovat niitä vihdon viimeisiä potilaita. He ovat hysteerisiä, hermostuneita ja pelkästään siitä syystä, että aina ajattelevat ainoastaan itseänsä. He eivät saa unta eikä ruokahalua sentakia, että istuvat kädet ristissä. Kas sellaiseksi sinäkin olisit tullut, pieni ruusunnuppuni, jollen minä olisi tullut ja korjannut sinua. Nyt sinulla on mies ja talous hoidettavana, ja senvuoksi olet raitis kuin keväinen aamu ja iloinen kuin leivo siintävällä taivaalla.

Ja ruusunnuppu sai suutelon siitä, että oli terve ja onnellinen. Ja pikku rouva vastasi hellästi miehensä suudelmaan, mutta sanoi sitte miettivänä:

— Mutta Oskari, Eedit Berg on myöskin vanhahko, naimaton neiti eikä ole rahtuakaan hermostunut tai hysteerinen. Minusta hän on reippaampi ja iloisempi kuin moni rouva.

— No, sittenpä näyttää siltä kuin se, eikä naiminen olisi tärkeämpää, huomautti rouva.

— Kas, kas vaan, kuinka pikku rouvani on ruvennut filosofeeraamaan, pilaili tohtori, — hän jo väittelee kumoon koko tohtorin. Meneppäs nyt vaan katsomaan, ettei kastikkeesi kuohu maahan, se sopii paremmin sinulle.

Setä Janne katseli lemmikkiään, ja hänen levottomuutensa yltyi. Ja kun hän ei huomannut parantumisen merkkiäkään, sanoi hän:

Piirilääkäri tuli. Hän tutki samalla tapaa kuin tohtori Bernhard, määräsi rohtoja otettavaksi aamuisin ja pulveria iltaisin, mutta ei sekään auttanut. Ja hänkin sanoi:

— Sairaan tulee olla hyvällä mielellä, ja määräsi huonekalutehtailijan hankkimaan huvia veljentyttärelleen.

— Minäkö huvittelemaan! Ja hän kääntyi selin ja lähti huoneeseensa, missä ryhtyi lukemaan mielikirjaansa, Jeremian valitusvirsiä. Mutta setä Janne oli aivan onneton.

— Minäpä sanon sinulle, mikä on parasta, vakuutti täti Riikka. — Minä menen neiti Bergin luo. Hän kuuluu olevan yhtä oppinut, kuin mikäkin tohtori tahansa, ja on hyvä ja helläsydämminen. Kenties hän voi meitä auttaa. Hänhän on nainen, hän voi ymmärtää toisenkin surun ja heikkouden.

— Niin, koeta sitte, Riikka, jotakin pitää tehdä, hän kuihtuu vähitellen. Ja rehellinen huonekalutehtailija veti taskustaan siniruutuisen nenäliinansa ja kääntyi akkunaan päin, jottei vaimonsa näkisi, että hän pyyhkäsi pois kyyneltä.

Somassa vierashuoneessaan istuivat Eedit ja Ragnhild käsitöineen. Oli jo myöhäinen syksy, niin että takkavalkea oli tarpeen ja paloikin paraillaan suuressa tulisijassa, luoden suloisen, lempeän loimonsa pehmeälle matolle, missä pieni Ruusa istui leikkimässä aimo suuren nuttunukin kanssa, jonka Ragnhild juuri oli tehnyt hänelle. Samassa kuului varovasti soitettavan ovikelloa.

Täti Riikka istui tuolin syrjälle, ja hänen näytti olevan vaikea tuoda esille asiaansa. Viimein kysyi hän, oliko Ragnhildilla iloa kasvatistaan.

— Oi on, vastasi Ragnhild, — hän on niin kiltti ja terve ja pitää niin paljo meistä.

— Niin, niin, on suuri onni, kun saa iloa lapsistaan. — — Meidän Hildur hän tuottaa vanhemmilleen surua, hän. Hän on kipeä eikä näy mikään tohtori voivan häntä parantaa.

— Hän ei ole moneen kuukauteen käynyt sairashuoneella, sanoi Eedit. — Kun olisin tiennyt, että hän itse on kipeä, olisin käynyt häntä katsomassa, mutta, olen luullakseni nähnyt hänet väliin kadulla — — —.

— Kaiketikin, ei hän vuoteessa olekaan, sanoi täti Riikka epäillen. Mutta hän on kalpea ja laiha, ei syö eikä nuku ja pilleriä on hän jo nauttinut monen markan edestä. En tiedä, mitä tytölle tehdä, ja silloin sanoin ukolle: minä menen neiti Bergin luo. Sillä nähkääs neiti, ukko on menehtyä suruunsa. Hildur on hänen silmäteränsä, eikä voi ukko nähdä hänen kärsivän. Jumalan kiitos, hän kyllä pitää omistakin lapsistaan, mutta Hildur on hienompaa perää, sanoo hän, ja ukko on ainakin hiukan ylpeillyt tytön tiedoista ja hienoista tavoista. Mutta mitä Herran nimessä ne nyt auttavat häntä, hän vain kuihtumistaan kuihtuu kuin kuoleva kukka.

— Mutta jos kummatkin lääkärimme jo ovat häntä hoitaneet, en voi minäkään häntä auttaa.

Täti Riikka yskäsi ja katseli lattiaan. Hän ei voinut ilmoittaa
Hildurin taudin oikeata syytä.

— Kas miehet ovat aina niin äkkipäisiä, sanoi hän viimein, eikä Hildur tahdo kuulla puhuttavankaan heistä enää, he ovat hänet niin ikävystyttäneet. Mutta neiti Eedit, köyhä kansa kiittää Teitä taitavaksi, voisittehan kuitenkin koettaa, Hildur onkin niin yksin. Meidän Maija-Sohvi on kyllä hyvä tyttö, vaikka itsekin sen sanon, mutta hänestä nyt ei ole Hildurin seuraksi, nähkääs. Hän ei ole muuta saanut oppia, kuin katkismustaan ja hiukan kirjoitusta. Eikä hän muuta tarvitsekaan. Eikös neiti tahtoisi tulla jonakuna päivänä. Mutta — — ei pidä sanoa, että minä olin täällä, tyttö on toisinaan hyvin itsepäinen, — — vaikka pohjaltaan hyvä tyttö. Hyvästi nyt vaan!

Eeditin ei ollut helppo päästä uuden potilaansa perille. Hildur alkoi epäillä, että täti Riikka oli kutsunut Eeditin lääkäriksi Hildurille ja rupesi välttelemään häntä. Ennen pitkää huomasi Eedit, että potilaan oli paremmin sielu kuin ruumis sairaana ja oli senvuoksi erityisen varovainen. Sensijaan että virkaveljiensä tapaan lyhyesti olisi kehoittanut Hilduria "pysymään hyvällä mielellä", koetti hän, käyttäen naisen hienoa vaistoa ja kärsivällisyyttä, keskustelujen kautta ohjata hänen ajatuksensa iloisemmille aloille, ja oman terveen mielensä ja raittiin näkökantansa avulla vaikuttaa hänen sairaihin mielikuviinsa. Sen ohessa koetti hän asteittain vahvistaa hänen ruumiinvoimiansa. Kun Eedit huomasi, ettei Hildur sallinut puhuttavankaan minkäänlaisista lääkkeistä, rupesi hän tekosyillä houkuttelemaan häntä ulos raittiiseen ilmaan. He kävelivät yhdessä väliin lyhyempiä, väliin pitempiä matkoja, mikäli potilaan voimat sietivät, useimmin maalle päin, osaksi sentakia, ettei Hildur halunnut nähdä ihmisiä, osaksi senvuoksi, että ilma siellä oli puhtaampi. Kaunis luonto antoi aihetta moneen keskusteluun ja vaikutti virkistävästi Hilduriin, joka viikkokausia oli istunut ummehtuneessa huoneessa jonkun kirjan yli kumartuneena tai vaipuneena sairaalloisiin unelmiin. Nämä kävelymatkat antoivat ruokahalua ja unta, ja silloin oli Eedit voittanut suuren askeleen. Mutta Hildurin luonnetta oli vaikeampi saada taipumaan. Eeditillä ei ollut pienintäkään aavistusta pakoyrityksestä ja sen tuottamista riidoista kotona, mutta arveli, että jonkin syyn, vaikka luulotellunkin, täytyi piillä moisen surumielisyyden ja synkän katsantokannan takana. Hän ajatteli onnetonta rakkautta ja tunsi piston sydämmessään muistellessaan jotakin oman elämänsä kulusta, mistä nyt oli vain surullinen muisto jälellä. Rukous ja työ tehovat sitäkin vastaan, sanoi hän itsekseen ja toivoi voittavansa potilaansa luottamuksen, sillä ilman sitä tuskin voi odottaa varmaa edistystä.

Alussa oli Hildur kohdellut Eeditiä kylmästi ja vältellen. Mutta ei yksikään voinut kauvemmin vastustaa tuon sydämmellisen naisen hyvyyttä, hänen miellyttävää käytöstään ja hienotunteisuuttaan. Ja Eedit oli yhtä viisas kuin oli hyväkin. Hän tiesi aina rajansa, ja hänen selvä katseensa näytti hänelle aina oikean tien. Vähitellen Hildurkin lämpeni ja liittyi luottamuksella Eeditiin. Hänen arka, haaveellinen luontonsa kaihti setä Jannen kiivautta ja jöröyttä, ja hänen luultu viisautensa ja etevämmyytensä estivät häntä liittymästä tätiin, ja muita ystäviä taas hänellä ei ollut. Hän tarvitsi niinkuin muutkin ihmiset ystäviä ja tukea, ja Eedit oli hänelle kumpaakin. Vieläkin oli hän arka ja kaino, mutta hän piti jo Eeditistä ja lopullisen askeleen täyteen luottamukseen otti hän eräänä päivänä, kun he istuivat kahden Hildurin huoneessa ja Eedit näki raamatun auki pöydällä.

— Näen, ettet ole unohtanut opettajamme kehoitusta pitää tätä kirjaa ystävänäsi kaikissa elämän kohtaloissa, sanoi Eedit.

— Etkö? Ja kuitenkin on niin paljon hyviä, opettavaisia, sivistäviä ja jaloja kirjoja mailmassa.

— Mutta minun mieleni on liiaksi musta löytääkseen tyydytystä mistään muualta.

— Alakuloiselle mielelle tässä onkin paras lohdutus. Ja Eedit avasi
Uuden testamentin ja luki:

— Minä olen hyvä paimen, minä tunnen lampaani ja he tuntevat minut, — — minä olen elämän leipä; joka minun tyköni tulee, hän ei koskaan isoo, ja joka minuun uskoo, hän ei koskaan janoo, — — tämä on totinen sana ja kaiketi mahdollinen vastaan ottaa, että Jesus Kristus on tullut mailmaan syntisiä vapahtamaan, — — katso minä olen teidän kanssanne joka päivä, mailman loppuun asti, — — — kääntykäät Herran puoleen, sillä hän on armollinen, vanhurskas, kärsivällinen, aivan hyvä ja katuu pian rangaistustaan, — — minä etsin eksyneitä, palautan kadonneen, lohdutan murheellista, vahvistan heikkoa. — —

— Tätä en ole koskaan lukenut. Olen ainoastaan lukenut muutamia psalmia ja Jeremiaan valitusvirsiä.

— Etkä Uutta testamenttia, et Vapahtajamme lempeitä, lohdullisia, armorikkaita sanoja, et tätä "tulkaa minun luokseni", jonka pitäisi houkutella suurimmankin pahantekijän polvillaan ryömimään armoistuimen eteen ja syvimmänkin surun kuivaamaan kyyneleensä. Oi Hildur, silloin et ole raamattua oikealla tavalla lukenut.

— Oi, minä olen niin onneton, saatan toiset ihmiset onnettomiksi enkä tiedä, mitä tekisin, tahtoisin mieluimmin kuolla. Ja kuitenkin, kun kuulen sinun puhuvan ja näen sinun kirkkaan katseesi, täytyy minun uskoa, ettei mailma kaikille ole murheenlaakso, mutta — mutta minun suurin onnettomuuteni on se, että itse olen kurjuuteeni syypää.

Ja itkien kertoi Hildur Eeditille surullisen historiansa. Eedit antoi hänen purkaa sydämmensä. Tämä selvitti paremmin, kuin mikään siihen asti, Hildurin luonnetta ja katsantokantaa, ja Eeditin oli verrattain helpompi nyt toimia. Ensin koetti hän näyttää Hildurille, ettei sellainen mietiskely ja suruun hautautuminen ollut "surua Jumalan mielen mukaan, eikä auttanut autuuteen", vaan kulutti päinvastoin sitä elämää ja terveyttä, jonka Jumala on antanut käytettäväksemme oikean ja hyvän palvelukseen. Sitte osoitti hän Hildurille, mikä onni oli, että pako oli väärinkäsityksestä syntynyt, niin että Hildur jo hairahduksensa alussa estyi jatkamasta paheen tietä. Hän puhui siitä, miten Hildurin piti olla kiitollinen, kun hänellä oli anteeksiantavia, rakastavia omaisia, joiden luo hän katuvana voi palata, ja sanoi selvästi Hildurin velvollisuuden olevan rakkaudella ja palvelevaisuudella palkita heidän hyvyytensä sensijaan, että nyt itsepäisellä surullaan ja synkällä mielellään lisäsi vaan heidän murhettaan. Hän pyysi Hilduria vertaamaan asemaansa muiden onnettomien osaan, ajattelemaan yksinäisiä, hyljättyjä, köyhiä, sairaita, kurjia ja halveksittuja olentoja, kaikkia harhaan osuneita, väärinkäsitettyjä, kovan kohtalon ajamia ihmisiä, joita ei rakkaus eikä hellyys lämmittänyt, joilla ei ollut kotia, ei Jumalaa tai armahtavaa pelastuksen kättä. Ihmisparat! vielä surkuteltavampia sentakia, etteivät älyä etsiä pelastustaan sieltä, mistä yksin sen voi saada, nimittäin Jumalan, isämme, luota!

Suurella mielenkiinnolla kuunteli Hildur hänen sanojaan. Seurustelu Eeditin kanssa oli jo vähitellen alkanut herättää häntä horrostilasta, jossa hän melkein koko nuoruutensa oli hapuillut ja antanut hänen ajatuksilleen selvemmän muodon. Näytti kuin tämä keskustelu olisi hänet kokonaan valveille saanut. Hän ihmetteli itsekin, ettei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi asioita tältä näkökannalta. Hänen mielensä oli Eeditin vaikutuksesta vähitellen sulanut ja oli nyt valmis vastaanottamaan toivoa ja lohdutusta.

Eedit valitsi potilaalleen hyvää lukemista ja kehoitti häntä työhön. Halu tulla diakonissaksi oli hävinnyt Hildurista viimeisen surullisen kokemuksen perästä, eikä Eeditkään tahtonut kehoittaa häntä siihen, koska Hildur oli osottanut niin vähän taipumusta ja halua sairaanhoitoon. Mutta täytyihän ihmisen toki työtä löytää, kun oli halua. Hildur sanoi ennen kaikkia haluavansa auttaa täti Riikkaa, ja siitä Eedit erittäin iloitsi. Käydessään Hildurin kodissa oli hän huomannut noiden yksinkertaisten kunnon ihmisten uupumattoman rakkauden kasvattitytärtään kohtaan ja nähnyt myöskin, millä tavalla Hildur vastaanotti tämän hyvyyden, nimittäin piti sitä luonnollisesti itselleen kuuluvana. Nyt tulisi toinen leikki taloon. Täti Riikan silmät olivat jo käyneet heikoiksi ja Maija-Sohvin piti keväällä mennä naimisiin Lundströmin kanssa. Hildurin apu oli siis hyvinkin tervetullut. Hän, joka työtä tehdessään aina mieluummin valitsi hienompia töitä, oppi ennen pitkää taitavasti ompelemaan, ja täti Riikan tarvitsi enää vain kehrätä villoja ja neuloa sukkia. Eukko alussa ensin vähän vastusteli, sehän oli jotakin aivan uutta. Hilduria oli tähän asti pidetty kuin lasikaapissa, mutta kun Eedit kerran salavihkaa kuiskasi hänelle, että se oli yksi parannuskeino, myöntyi hän. Täti Riikka uskoi nimittäin sokeasti Eeditin menettelytapaan, siitä lähtein kun päivä päivältä näki Hildurin paranemistaan paranevan. Toipuva terveys ja hyödyllinen työnteko tekivät Hildurista vähitellen toisen ihmisen. Hän kävi useasti Eeditin ja Ragnhildin kodissa ja tunsi sekä hyötyvänsä että virkistyvänsä näistä käynneistään. Ei ollut hän myöskään unohtanut Hanna Rosenqvistin hellää huolenpitoa elämänsä vaikeimpana hetkenä. Tuon tuostakin pistäysi hän Hannan herttaiseen paratiisiin, joka paraillaan oli juhlaisassa talvipuvussaan, ja tunsi ennen aavistamatonta huvia tuon elämänhaluisen, hyväsydämisen Hannan seurassa. Täälläkin voi Hildur olla avuksi. Milloin ompeli hän koltin pienokaisille, milloin lauloi heille soman laulun, ja ennenkaikkia kertoili heille satuja ja tarinoita loppumattomasta varastostaan. Ja kun Hannaa haettiin kaupungille, eivät lapset milloinkaan olleet onnellisempia kuin täti Hildurin ollessa heidän luonaan.

Hartaalla mielenkiinnolla seurasi setä Janne Hildurin asteettaista muutosta ja huomasi ilokseen, miten terveyden ruusut vähitellen nousivat hänen poskilleen ja ilo ja tyytyväisyys alkoivat säteillä silmistä. Eräänä päivänä, kun Hildur juuri oli lähtenyt saattamaan Hannan lapsia, jotka olivat käyneet täti Riikkaa katsomassa, seisoi ukko porttikäytävässä ja katseli kostein silmin hänen jälkeensä. Samassa tuli Eedit hakemaan Hilduria.

— Hyvää päivää, herra tohtori, huudahti huonekalutehtailija riemastuneena ja ojensi leveän kämmenensä tervehdykseksi. — Käykää sisään. Minulla on pari sanaa sanottava. Käykää, käykää!

— Kuulkaas nyt, sanoi ukko ja yskäsi salatakseen liikutustaan. Te olette tehneet taiturin työn, neiti Eedit. Toiset tohtorit ovat vain oppipoikia Teidän rinnallanne. Täällä ne kävivät sekä kaupunginlääkäri että piirilääkäri, eikä tyttö tullut tyhjää viisaammaksi. Mutta eukkoni on paras eukko mailmassa, ja hän se keksi keinon. Nähkääs ei se ole sivistynyt se meidän Riikka, mutta hänellä on sangen hellä sydän, ja sydän se hänelle tietä näytti. Hilduristahan on tullut ihan toinen ihminen, on terve ja iloinen ja tyytyväinen koko mailmaan, ja kuitenkin on sillä lapsella ollut paljon suruja, ensin teatteri, sitte se romaani, sitte se saksalainen hassutus ja sitte — — hm! — niin sitte kaikenlaisia vastoinkäymisiä, mutta nyt on kaikki jälleen hyvin ja se on neidin ansio. Ja vielä kerran sen sanon: olipa se taiturin työ. Nyt voi neiti surutta pitää itseään täysinoppineena. Mutta työmies on palkkansa ansainnut. Saako olla rahaa, niin sanokaa pois. En minä mikään iso rikas ole, mutta toimeenkin tulen. Ja siitä ilosta, että Hildur jälleen on terve, ei mikään uhraus ole liian suuri. — Nyt tuli taas siniruutuinen nenäliina esille. — Hänellä ei ole isää, lapsi rukalla, ei isää eikä äitiä, he ovat kuolleet kumpikin. Hän tuli meille neljän vuoden vanhana, eikä ole muusta kodista milloinkaan tiennyt.

Eedit vakuutti, ettei hän voinut ottaa vastaan maksoa, hänellä ei ollut oikeutta harjoittaa lääkärin tointa, oli vain serkkunsa, tohtori Bernhardin apuna. Tämä tapaus oli sitäpaitsi aivan erityistä laatua. Hän oli Hildurin koulutoveri ja lapsuuden aikalainen, eikä kai voinut tulla kysymykseen palkan maksaminen siitä, että joskus kävi häntä katsomassa.

Mutta huonekalutehtailija oli itsepäinen. Eeditin piti ainakin valita joku kaunis huonekalu. Ukko avasi oven varastoaittaansa.

— Täällä on sohvia, sänkyjä, kirjoituspöytiä, tuoleja ja tualettipöytiä. Ottakaa mitä haluatte.

Eedit vakuutti vielä kerran, ettei hän tavallisesti ottanut maksoa käynneistään sairaiden luona.

Mutta tuo kunnon ukko pyysi silloin, että saisi muistoksi lähettää kauniin kirjoituspöydän, ja ettei loukkaisi häntä, lupasi Eedit ottaa sen vastaan.

Eedit lähti sitte Hilduria vastaan ja tapasi hänet tiellä Hannan luota. Kun he kävelivät yhdessä kaupunkiin päin ja keskustelivat hilpeästi, kohtasi heidät tohtori Bernhard. Kunhan myöhemmin sitte näki Eeditin kysyi hän:

— Hildur Jonson? Se kalpea, hermostunut romaanisankaritar, diakonissa taivaaseen luotuine katseineen? Ei ikä mailmassa!

— Sitte sinä olet mennyt hutiloimaan minun ammatissani, sanoi tohtori nauraen.

Hän on soittamistaan soittanut. Hän taitaa sointuopin ulkoa, hänen sormensa ovat pehmeät kuin puuvilla, niin, hän on pieni ihmelapsi, tuo Fanny. Ja pikku Fannyksi häntä yhä vieläkin kutsutaan, vaikka hän lapsuuden jo aikoja sitte on jättänyt. Hän on hento ja hieno, hänellä on lapselliset kasvot, joista kuvastuu hyvyys ja vaatimattomuus. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun hän jätti kotimaansa. Tultuaan Tukholmaan sai hän paljon riemun päiviä nähdä, vaikkakin työ oli raskasta. Herra D. ei ollut ainoastaan hyvä opettaja, hän oli myöskin hellä isä Fannylle. Ja ijäkäs rouva D. otti hänet äidilliseen hoivaansa. Ankarasta työstään huolimatta kaipasi Fanny kuitenkin sanomattomasti äitiään. Usein kirjoitti hän kotiin, kertoi työstään, edistymisestään ja tulevaisuustuumistaan. Mutta ne raukesivat hyvinkin pian. Ystävällinen vanha herra D. kuoli äkkiä noin pari vuotta sen jälkeen kuin Fanny oli saapunut Tukholmaan, ja niin oli hän taas yksin, turvatonna vieraalla maalla ilman ystävää, ilman tukea. Soitantokoulu lakkautettiin, ja sanottuaan Fannylle sydämmelliset jäähyväiset muutti rouva D. muutamaan pikkukaupunkiin, koska miehensä oli uhrannut kaikki soitannon hyväksi ja kuollessaan jättänyt raha-asiat huonoon kuntoon, niin että rouva vanhuksella ei enää ollut varaa asua pääkaupungissa. Se suomalainen perhe, jonka luo Fannyä oli suositeltu ja joka hänelle oli suurta hyväntahtoisuutta osottanut, oli jo paremmin kuin vuosi sitte palannut Suomeen takaisin, niin että Fanny oli vallan oman onnensa varassa. Täytyisikö hänen todellakin jättää soitannolliset opintonsa, kun jo oli näin pitkälle päässyt ja useat etevät soittotaiteilijat olivat kiittäen hänen lahjojaan arvostelleet? Mutta miten voisi hän jatkaa opinnoitaan? Fannyn suureksi iloksi tarjosi muuan herra D:n ystävä hänelle apuopettajan paikan Tukholman musiikkiopistossa. Pelko, että piti sanoa jäähyväiset tulevaisuustoiveilleen, oli pusertanut monta katkeraa kyyneltä tuon nuoren tytön silmästä. Nyt pilkotti päivä jälleen. Fannyllä oli paljon työtä musiikkiopistossa, mutta hän jatkoi yhä soittamistaan. Joka näki tuon kalpean, hennon, vaatimattoman tytön, ei voinut arvatakaan, mitä voimaa ja uutteruutta hän voi osoittaa. Päästyään vapaaksi tunneiltaan, soitti hän ja luki itse uskomattoman ahkerasti. Hän oli vuokrannut vähäpätöisen, pienen ullakkokamarin syrjäkaupungilla, ja siellä taisteli hän kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan voidakseen vaan päästä eteenpäin. Hän kävi jokainoissa ansiokkaammissa laulajaisissa, mutta saadakseen varoja täytyi hänen luopua välttämättömimmistäkin tarpeistaan. Seuraavana kesänä kirjoitti hän äidilleen ja pyysi häntä muuttamaan Tukholmaan. Hän oli niin yksin, ja kenties äitikin siellä voisi ansaita paremmin kuin pienessä kotikaupungissa. Mielihyvällä suostui äiti tähän ehdotukseen, ja sitte asuivat he taaskin yhdessä, onnellisina omatessaan jälleen toisensa. Äiti kauhistui nähdessään Fannyn kuihtuneen muodon, ja hän aavisti, mitä Fannyn oli täytynyt kestää ja itseltään kieltää yksinäisyydessään. Nyt tapahtuisi muutos. Kun äidin pieni eläke ja se mitä hän käsityöllään voi ansaita liitettiin Fannyn tulojen lisäksi, ja äiti piti huolta pienestä taloudesta, tulivat olot entistään paljoa paremmiksi, eikä Fannyn enää tarvinnut tyytyä leivänsyrjiin ja kaljaan, kuten ennen useinkin. Musiikikoulun johtaja oli suuresti mieltynyt ahkeraan ja taitavaan oppilaaseen ja hankki viimein hänelle vapaaoppilaan paikan musiikkiopiston ylimmällä luokalla, Fanny oli aito onnellinen. Samaa miestä sai hän myös kiittää muutamasta apurahasta, jonka avulla hän voi matkustaa Saksaan muutamaksi vuodeksi laajentamaan tietojaan.

Senjälkeen palasi Fanny jälleen Tukholmaan, missä sai opettajapaikan, avusti konserteissa ja antoi niitä itsekin.

Eräänä kesänä kävi Fanny kotikaupungissaankin ja antoi siellä konsertin. Suuri oli noiden kunnon kaupunkilaisten hämmästys, kun näkivät mikä etevä taiteilija Fanny Ruthista oli tullut. Mutta ei yksikään voinut soimata häntä ylpeydestä, itserakkaudesta, turhamaisuudesta tai kunnianhimosta. Hän oli yhä vieläkin entinen vaatimaton, koruton tyttö.

Oli syksyn sumuinen aamupäivä. Alice Lager koetteli kuvastimen edessä uutta pukuaan. Hän näytti tyytymättömältä.

— En ymmärrä, mitä isä ajatteli ostaissaan tällaista kangasta; värihän on kerrassaan sietämätön, kiukutteli hän, näytän siltä kuin olisin keltatautiin sairastunut.

Vanha tuttavamme Eelin Björkman oli polvillaan lattialla, harsien hameen lievettä. — Valkean valossa se näyttää erittäin somalta, virkkoi hän hiljaa.

— Saattaa niin olla, sanoi Alice levollisempana, olen niin väsynytkin tänään, en saanut yöllä unta. Kuuleppa Eelin, tältä kohdalta sopii hiukan kutistaa, olen laihtunut hirveästi viime aikoina; ja eiköhän sitä saisi paremmin mukautumaan tuolta hartioilta.

— Mutta minä en voi luvata tätä valmiiksi ennenkun perjantai-illaksi, sillä minulla on paljon työtä, ja yksi ompelijoista on sairastunut.

— Sepä ikävä, mutta jos saan sen perjantaina hyvissä ajoin, niin käy se päinsä.

— Koetan. Te olette luotettavin ompelija mitä tunnen. Kuinka neiti
Sundström voi?

— Kiitos, hän on reipas, mutta hänen silmänsä ovat jo hyvin heikot. Minä olen ottanut osalleni kaiken homman, täti antaa vaan hyviä neuvoja. Vaan hyvästi nyt, täällä minä seison viivyttelemässä neitiä.

Eelin jätti hyvästi ja kiiruhti pois. Alice seurasi mietteisiinsä vaipuneena häntä silmillään, katsellen, kuinka hän käärö kainalossa mennä liidetti katua eteenpäin nyökäyttäen joskus iloisesti päätään jollekin tuttavalle.

— Kaikki ihmiset näyttivät niin iloisilta ja tyytyväisiltä, ja kuitenkin tuntuu elämä minusta niin viheliäiseltä, huokaili Alice istuutuen jakkaralle vaatetuspöytänsä eteen. Hän katsahti kuvastimeen.

Mihin oli nyt joutunut entinen kauneus? Kadonnut. Silmät olivat vailla loistoa, iloisuutta, hipiä kalvakan harmaa, posket luiset, kiharat harventuneet ja ohuet, ja otsalla, tuolla ennen niin kirkkaalla ja valkealla, näkyi hienoja uurteita, tosin hienon hienoja, mutta kuitenkin huomattavia. Alice oli nyt noin yhdeksänkolmatta. Hän oli huvitellut, minkä suinkin oli voinut; nyt alkoi määrä olla täynnä. Hän oli tanssinut ja iloinnut; hän oli matkustellut ja nähnyt mailmaa enemmän kuin useimmat muut tytöt; nyt oli hän äkkiä tullut vanhaksi ja kaikesta päättäen unhotetuksi. Mailma oli hänet jättänyt, ennenkun hän luulikaan. Ennen ei hänen pistänyt päähänsäkään vertailla itseään muihin tyttöihin: hän oli aina kaunein, rikkain, kaikkein ihailema. Nyt havaitsi hän yhtäkkiä olevansa syrjäytetty. Parvi nuoria tyttöjä oli kasvanut hänen ympärilleen kuin kukkaset taimitarhassa. He eivät ehkä olleet yhtä kauniita kuin hän oli ollut parhaina päivinään, mutta oi! — he olivat nuoria. Heidän silmänsä säteilivät, hipiä oli hieno, poski punotti, huulilla majaili ruso. Tämän kaiken oli Alice kadottanut. He silmäilivät säälien Alicea, kun tämä sai istua franseesin toisensa jälkeen, aivan samalla tavoin kuin Alice aikonaan oli katsellut vanhoja, elähtyneitä tanssikaunottaria. Oli kyllä olemassa suuri joukko kavaljeereja, mutta useimmat heistä olivat Alicea nuorempia, olivat käyneet vielä koulua, kun luutnantti M— ja muut herrat jo häntä ihailivat. Nämä tanssittivat mieluummin tuttujaan ja ikäisiään. Joskus tuli joku Alicen entinen ihailija pelastamaan hänet "Bänkendorffista" — kuten X:ssä oli tapa sanoa — jos joku jäi tanssin ajaksi istumaan. Useimmat olivat naineita miehiä, istuivat pelipöydässä tai rouvainsa luona. Apteekkari oli jo ollut joitakuita vuosia naimisissa ja käyskenteli usein Alicen ikkunan alla pienen, sievosen tyttärensä kera. Luutnantti M—, joka oli ylennyt kapteeniksi, oli äskettäin esitellyt nuoren morsiaimensa seurapiirille. Herra Schönberg oli muuttanut pois paikkakunnalta. Siten Alicen ihailijaparvi ei ollut ainoastaan harvennut, vaan kokonaan hajonnut. Mutta entä kreivi? kysynee lukija. Kreivistä ei kukaan enää hiiskahtanut sanaakaan. Samana talvena, jona häät piti vietettämän, oli rouva Lager tyttärineen matkustanut Helsinkiin ostamaan myötäjäisiä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Kihlaus oli purjettu. Pahat kielet tiesivät kertoa, että kreivi sen oli purkanut, mutta ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan pahaa. Ne, jotka uskalsivat tiedustella asiata Alicelta itseltään tai hänen äidiltään, saivat lyhyen vastauksen: "He eivät sopineet toisilleen." Sen jälkeen ei enää kuultu kosijoista puhuttavan, mutta mahdollista on, että niitä edelleenkin kulki. Miten lieneekään ollut — Alice pysyi yhä naimatonna ja alkoi vanhettua. Rouva Lagerissa, joka niin suuria oli toivonut kauniista, rakkaasta tyttärestään, kasvoi tyytymättömyys päivä päivältä, nähdessään ajan vierivän ja Alicen kauneuden kuihtuvan kuulumatta mitään naimishommista. Hän näki tytön toisensa perään kihlautuvan ja kuunteli mieliharmin, kuinka äidit riemuiten kertoilivat tulevista vävyistään ja sitten kysäsivät: — No rouva Lager, eikö tähän taloon jo piakkoin vävypoika ilmesty? — Yksi ja toinen irvihammas pikku rouva lisäsi itsekseen: — Joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa.

Kun Alicea ei enää tanssitettu, menettivät tanssiaiset hauskuutensa. Kahvi- ja teekutsut olivat peräti ikäviä. Ennen niin hupaisia iltamia ei enää ollut olemassa, taikka olivat ne paremmin sanoen muuttaneet todellisiksi ompeluseuroiksi, joissa hyötyä pidettiin pääasiana ja joissa Maria, Eedit ja Ragnhild olivat johtavina henkilöinä. Alice ei niihin ottanut koskaan enää osaa. Aika alkoi tuntua kärsimättömän pitkältä, jonka vuoksi piti paljon matkustella. Mutta eräänä päivänä ilmoitti tuo kummallinen isä, että matkat tulivat hänelle liian kalliiksi. Äiti ja tytär katselivat häntä ihmeissään. Isä ei ollut ikinä ennen heiltä rahaa kieltänyt. Mutta nyt piti heidän ainakin joku aika pysyä kotona. Yrjö oli tehnyt velkoja, ne olivat kuluttaneet aimo loven isän rahakukkaroon, niin että se tarvitsi aikaa jälleen täyttyäkseen. Mitä nyt piti tehdä? Istua kotona ja harmitella päiviään. Äiti sai tuon tuostakin hermostumiskohtauksia, ja Alice kulutti aikaansa miten parhaiten taisi. Pikku Alman iloton elämä täällä maan päällä oli onnellisesti päättynyt. Alicen terveys oli lopulta särkynyt yövalvonnan, hullunkuristen kuosien ja luonnottoman ravinnon vuoksi. Hän oli hermostunut, uneton, väsynyt ja haluton, kadotti ruokahalunsa ja hilpeän mielialan ja piti, kuten äsken lausui, elämää viheliäisenä. Alice muisteli ikäisiään. — Kuinka reipas ja toimelias onkaan Eedit, kuinka levolliselta ja onnelliselta tuntuukaan Ragnhild, kuinka iloiselta ja herttaiselta näyttää Maria, kuinka innostuneena mietti Fanny tulevaisuuden tuumiaan, — niin, yksinpä tuo yksinkertainen ompelija Eelinkin on tyytyväinen vähäpätöiseen toimeensa, ja Hildur Jonson, tuo tragikoomillinen olento näyttää tyytyvän itseensä ja koko mailmaan. Ja nuoruus on heistäkin jo pois kaikonnut — mikä heidän iloonsa on syynä? — Sitten muistui Alicen mieleen Amy Lundin. Häntä ei voitu laskea onnellisten ja tyytyväisten joukkoon. Ja kuitenkin olemme viettäneet yhdessä, niin monta hupaista hetkeä, ajatteli Alice surumielin. Oi, miksei saata pysyä alati nuorena! Ja mitä tekee vanhaksi tultuaan? Pitää mennä naimisiin, sanoo äiti. Mutta se ei ole niin vaan menemisessä. Pitää tehdä työtä.

Amy astui sisään. Hän pukeutui yhä vieläkin nuorten tyttöjen tavoin ruusunpunaseen tai taivaansiniseen, vaaleihin väreihin, hulmuavine nauhoineen, joka teki hänet entistään naurettavammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän oli suureksi surukseen havainnut rupeavansa lihoamaan ja hän ompeli leninkinsä tiukkaa tiukemmiksi. Kaksi hammasta katsoivat myöskin sopivaksi irtautua ja se lisäsi surun taakkaa. Amy rukalla oli niin monta murhetta. Agnes siskosta oli kehittynyt kaunis, siro nuori neito, joka sekin oli alussa kaivellut Amyn mieltä. Hänen rajattomaksi ihmeekseen ei Agnes kuitenkaan näyttänyt tietävän taikka välittävän tästä etevämmyydestään. Hän pysyi pienenä, ahkerana talonmyyränä, joka päivät pääksytysten istui ompelemassa tai hyöriskeli keittiössä, tyytyi Amyn vanhoihin, paikattuihin ja värjättyihin vaatteisiin. Kun kaupungissa oli kutsut tai tanssiaiset, pyysi hän usein saada jäädä kotiin isän luo, luki hänelle tai kirjoitti puhtaaksi pitkiä, ikävystyttäviä pöytäkirjoja, joista hän silloin tällöin sai sievosen rahasumman. Vanha isä näki tässä lemmikissään kaiken sen, mitä oli toivonut vaimoltaan ja vanhimmalta tyttäreltään. Agnes puolestaan rakasti häntä hellästi, oli veljien uskottu ja heidän rakkain sisarensa.

Niin vähän kuin Agnes itse näyttikin havaitsevan sulouttaan, ei Amyn silmältä jäänyt salaan, että veljien nuoret tuttavat perheessä käydessään etsivät Agnesin seuraa ja mielellään hänen kanssaan pajattelivat. Siitä kuohui lisää kateutta. Kun Agnes sitten joutui kihloihin, katkeroittui Amyn mieli niin, että hänestä isän melkein olisi pitänyt lausua Labanin sanat: ei ole tapa naittaa nuorempaa tytärtä ennen vanhempaa.

Amyn vastoinkäymisten sarja ei loppunut. Rouva Lundin raukka! hän oli hyörinyt ja pyörinyt, kärsinyt ja taistellut tämän tyttärensä vuoksi — eikä hän saanut siitä mitään palkkaa. Syrjään oli Amy joutunut ja sinne jäänyt, ei ainoatakaan kosijaa ilmestynyt, ei vaatimattomintakaan — eikä tytär itsekään ansainnut äidin huolenpitoa. Hän tuli vuosi vuodelta yhä kärtyisemmäksi ja katkerammaksi. Se kai olikin luonnollista? Yhä vieläkin riippui hän Alicen kyljessä. Ja tämä oli entistä ehommin kiintynyt häneen. Amy oli ainoa, joka vielä ihaili ja imarteli häntä sekä jouti letustelemaan hänen kanssaan. Eeditin ja Ragnhildin päivä kului yhtenään köyhien ja lastenseimien hoitoon sekä ompeluseuroihin, Maria ei ollut Alicea koskaan miellyttänyt. Ne nuoret tytöt, joihin hän oli viime aikoina tutustunut, eivät oikein häneen kiintyneet, he nauroivat ja tirskuivat mieluummin ikäistensä seurassa, ja kun Alice heitä läheni, niin vaikenivat. Heistä oli Alice "hirveän vanha", — sanoivat, että hänet oli "lyöty laudalta", eivät lausuneet koskaan "sinä" vaan "Alice" ja ihmettelivät itsekseen, miksei hän pysytellyt rouvien seurassa ja jättänyt heitä rauhaan. — Todellista ystävyyttä ei ollut milloinkaan ollut olemassa Alicen ja Amyn välillä. Huvit vain olivat heitä toisiinsa liittäneet. Alice unhotti Amyn niinpiankun hän jätti kaupungin ja sai parempia ystäviä. Amy taas oli liiaksi kateellinen voidakseen häntä rakastaa.

Nyt kun Alicen oli pakko oleskella kotona, kulki hän jälleen Amyn luona; he tarkastelivat huviksensa Alicen pukusäiliötä; neuvottelivat uusista kuoseista, juorusivat viimeisistä kahvikesteistä ja lukivat novelleja sanomalehdistä.

— Oletko kuullut, että herra Schönberg on mennyt naimisiin? kysyi
Amy heti sisään astuessaan.

— Hän on siitä kirjoittanut jollekulle täällä kaupungissa. Pormestarin luona siitä eilen kerrottiin. Hän asuu Turussa ja kuuluu olevan kovasti onnellinen.

— Niin hän on kirjoittanut. Menetkö perjantaina kenraalille?
Siellähän on suuret kutsut morsiaimen, kapteenin morsiaimen kunniaksi.

— Kyllä me menemme sinne. Äiti on tosin hiukan pahoinvoipa, mutta kai hän siksi virkistyy. Minäkin olen hyvin väsynyt ja haluton, mutta jotakin tässä pitää tehdä — tällaiset pilviset syyspäivät ovat uskomattoman ikäviä.

— Viisainta on kuitenkin karistaa synkät ajatukset mielestään ja viettää aikansa niin hupaisesti kuin voi, virkkoi Alice hymyillen, se on aina ollut minun tapani.

Mutta Amyn mentyä jäi Alice kuitenkin istumaan poski käden varaan ajatuksien kierrellessä pimeitä polkujaan. Hän oli kyllä niin sanoaksemme jakanut sydämmensä pieniin palasiin ja lahjoittanut sirpaleet "flammoilleen"; sitäpaitsi oli hän liian pintapuolinen ja itsekäs tunteakseen syvää, todellista rakkautta, mutta yhteen näistä "flammoista" oli hän kuitenkin kiintynyt niin syvästi kuin hänen laiselleen oli mahdollista. Nyt tämäkin ainoa oli naimisissa ja onnellinen toisen kanssa — ja hän oli hyljätty. Vaan miksei tämä olisi unhottanut? Hänhän oli jättänyt hänet siinä toivossa, että pääsisi kreivittäreksi ja pitänyt rakkauttaan vähäpätöiseen laulunopettajaan heikkoutena — miksei tämä häntä unhottaisi?

Kenraalin luona oli jälleen loistavat kemut, aivan kuin kaksitoista vuotta takaperin. Mutta kuinka toisin nyt olikaan! Komea kenraali oli huomattavassa määrässä käyristynyt, hänen puolisonsa hiukset olivat entistä harmaammat, luutnantti oli ylentynyt kapteeniksi, jolla oli tuuhea poskiparta ja pienoinen morsian. Hänen ei tarvinnut enää taistella "tuskan ja epätoivon vaiheilla".

Alice oli hänkin siellä uudessa leningissään, jonka väri oli sietämätön, mutta joka kuitenkin valkean valossa näytti sangen somalta, niinkuin kokenut Eelin oli ennustanut. Alice kävi pää pystyssä, kuten ennenkin. Älköön kukaan havaitko, että suru kalvaa hänen sydäntään. Älköön kukaan luulko, että hän näki itsensä syrjäytetyksi. Jospa ei hän enää ollutkaan nuori, oli hän kuitenkin rikas, ja tarkkaan katsoen oli hän vielä kauniskin. Hienot piirteet olivat säilyneet, ja lampun valossa näytti hipiäkin valkeammalta, silmät kirkkaammilta. Kapteeni alotti tosin tanssin morsiaimensa kera, mutta sitten tuli hän heti Alicen luo, joka tanssi kevyesti ja nuorteasti kuin kuka muu tahansa. Alice tiesi sen itse ja katsahti ylimielisesti noihin nuoriin tytön huitukkoihin, jotka eivät olisi osanneet käyttäytyä niin sulavasti, vaikka henki olisi mennyt. Ja kuitenkin olivat nuo heilakat yhtenään lattialla, mutta Alice sai istua katselemassa. Niin, nyt sai Amy lämmittää mieltänsä sillä, että Alice oli samassa kadotuksessa kuin hän itsekin, ja se tuottikin hänelle paljon lohdutusta. Hän istui aina nuorten tyttöjen parissa, puhui puuta heinää heidän kanssansa, nauroi ääneen ja näytteli nuorta, heitteli harventuneita kiharoitaan ja kulki vähän väliä pukuhuoneessa peilailemassa ja vöitänsä tiukentamassa. Erään franseesin aikana meni Alice salin viereiseen huoneeseen ja istui ikkunalle paksujen verhojen taakse. Heti sen jälkeen kuuli hän kapteenin kulkevan vitkaan huoneen poikki.

— On ollut, lapsi kulta, vastasi kapteeni ja lisäsi nauraen: — Luulenpa minäkin poikuusajoillani olleeni häneen hiukan niinkuin mieltynyt, mutta siitä on jo vuosikausia. Kauhean koketti hän oli, mutta ei hän yhtäkään miestä olisi saattanut onnelliseksi tehdä. Joka tapauksessa tulee tyttöä sääli.

— Juu — hän on kallistanut huvin maljan pohjaan ja nyt on ainoastaan sakka jäljellä. Vaan mitäpä siitä — franseesi on loppunut, nyt tulee mazurka, sitähän sinä tanssit kuin enkeli. Tule!

— Ainoastaan sakka jäljellä, toisti Alice itsekseen. Ja se maistuu niin karvaalta.

— Hän on kalpea, tuo neiti Lager, ja näyttää sairaalta, kuiskasi apteekkarin nuori rouva miehelleen, kun Alice jälleen tuli saliin.

— Hän onkin luullakseni kivulloinen, vastasi apteekkari, ainakin nauttii hän runsain määrin morfiinia ja hermorohtoja, tiedän mä. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän vielä reipas ja elinhaluinen tyttö, mutta hänpä onkin kaikin voimin koettanut terveyttään murtaa ja nauttii siitä leikistä karvaita hedelmiä. Emmekö mene puhelemaan hänen kanssaan joitakuita ystävällisiä sanoja, hän näyttää olevan niin yksin, ei kuulu nuoriin eikä vanhoihin.

— Se on vilkosen vissiä, ettei minulla ole ollut pienintäkään iloa lapsistani, valitteli rouva Lager loikoillessaan seuraavana päivänä sohvallaan väsyneenä, pää kipeänä. — Alma oli onneton vikaperä, josta ei milloinkaan saattanut mitään tulla, vaikka hän olisi elänytkin, — rouva Lager pyyhki hienolla nenäliinallaan silmiään. Yrjö on kunnoton vetelys, joka jonakuna kauniina päivänä hävittää koko meidän omaisuutemme, ja sinä, Aliceni, saat lähteä kaikesta päättäen taivaltamaan kyöpelin korkeata vuorta. Siinä menettelit myös kauhean varomattomasti, kun päästit sen kreivin käsistäsi. Sellaista tarjousta ei tehdä toista kertaa.

— Ja entä sitte? Jos olisit vaan osannut oikein pelata, niin olisi kreivi tänäkin päivänä sinun.

— Olin liiaksi ylpeä kiinnittääkseni häntä sellaisten olosuhteiden vallitessa itseeni.

— Ylpeä, ylpeä, ymisi rouva Lager, liehutellen nenäliinaansa, onko nyt parempi pysyä vanhana, naimattomana neitinä? Ei, meidän pitää jälleen lähteä matkalle — terveyteni ei tätä siedä, ja sinä olet kalpea ja laiha.

— Ja sittenkin — mietti Alice, tunnen minä, ettei ole enää, niinkuin ennen. Pikari on tyhjennetty, "ainoastaan sakka on jäljellä."

Mikä ilo onkaan nähdä hedelmää työstä, joka on aljettu rukouksin ja viisain päätöksin ja joka on tunnollisesti ja uutteruudella loppuun suoritettu. Me emme aina mailmassa saa sellaista odottaa, mutta Jennyn oli suotu se nähdä. Hän oli nähnyt oppilaansa kasvavan rehellisiksi ihmisiksi, miehiksi, jotka itse kykenivät kirjoittamaan kirjeensä ja tekemään tilinsä, nuoriksi naisiksi, joista oli tullut kunnon äitejä ja emäntiä, jotka ompelivat sekä omat että lastensa vaatteet, pitivät pienokaisensa siistinä ja puhtaina ja itse valmistivat ne kouluun. Hän oli nähnyt taidottomien lasten, jotka suurimman osan aikaansa olivat viettäneet lastenseimessä, kasvavan reippaiksi koulupojiksi. Ja hän oli iloksensa kuullut vanhan isäntänsä kehuvan, että niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka tehdas oli ollut hänen hallussaan, ei alustalaisten siveellinen eikä aineellinen tila ollut milloinkaan ollut niin hyvä kuin näinä viimeisinä vuosina, s.o. niinä vuosina, jolloin hedelmä hyvän opettajan työstä ja vaivasta alkoi kypsyä, jolloin hänen esimerkkinsä, opetustensa ja säädöstensä vaikutus alkoi tuntua. Ei tietenkään häneltäkään puuttunut suruja ja vastoinkäymisiä. Joitakuita toivorikkaita oppilaita oli syöksynyt turmion teille, nuoria poikia oli joutunut harhateille, nuoret tytöt olivat alkaneet halveksia yksinkertaista työtä, heittäytyneet laiskuuden ja turhuuden helmaan tai siirtyneet kaupunkiin, jossa paheen kurimus oli heidät nielaissut. Mutta tällaiset onnettomuudet kiihottivat vain uskollista opettajaa enempään tunnollisuuteen, opettivat häntä etsimään syitä niihin sekä koettamaan niitä pois juurruttaa.

Niinpä selvisi hänelle entistä selvemmäksi, että kodin ja koulun on käytävä käsi kädessä. Opettajan varoitukset ja opetukset voitiin helposti unohtaa tai tukehuttaa huonossa kodissa ja huonon esimerkin kautta. Vaan miten parantaa kodit? Oli äärettömän vaikea mennä tekemään suoranaisia huomautuksia tai antamaan neuvoja henkilöille, jotka usein olivat vanhempia kuin antaja itse. Jenny oli vähitellen hankkinut itselleen kokonaisen kirjaston lastenhoitoa ja kasvatusta, naisten velvollisuuksia ja korkeata kutsumusta koskevia kirjoja. Hän oli niitä ahkerasti ja vakavasti tutkinut sekä ajatellut tarkoin lukemaansa. Nyt alkoi hän kirjoittaa pieniä kyhäelmiä näistä aineista. Ne olivat hyvin yksinkertaisia ja helppotajuisia, ja niihin oli sovitettu paljon valaisevia esimerkkiä sekä omasta että muiden ajattelevien naisten ja miesten kokemuksesta. Näitä pieniä kirjoitelmia luki hän ompeluseuroissa ja puhui usein lämpimiä ja sydämmellisiä sanoja äideille samoista asioista. Seudun väestö oli jo tottunut suositun opettajattaren vierailuihin, ja kun Jenny yhä enemmän oppi kohtelemaan heitä oikealla tavalla, ottivat sekä lapset että vanhemmat hänet ilolla vastaan. Näillä käynneillään joutui hän joskus tilaisuuteen harjoittaa lääketaitoaan perheenäitien tarpeeksi. He oppivat ennen pitkää luottamaan hänen yksinkertaisiin lääkitsemistapoihinsa ja neuvottelivat monasti hänen kanssaan yhdestä ja toisesta seikasta. Silloin tällöin antoi Jenny jonkun pienen viittauksen terveidenkin lasten hoidosta ja kasvatuksesta ja kun nämä neuvot olivat käytännöllisiä sekä helppoja seurata, alkoivat äidit vähitellen ottaa niitä varteen. Kun he lisäksi kuulivat näiden ohjeiden olevan kirjoista, oikein painetuista kirjoista, rupesivat he yhä enemmän kunnioittamaan ystävällisen opettajan tietoja. Ilokseen havaitsi Jenny, että useat hänen neuvoistaan olivat painuneet syvään. Joku äiti koetti pitää tupaansa puhtaana, toinen, joka ennen oli istuskellut kylässä uutisia urkkimassa, alkoi tästä lähin pysytellä kotosalla. Monet äidit rupesivat panemaan suurempaa arvoa lastensa käytökselle, pitämään heitä kurissa, totuudessa ja työssä. Mutta eniten ilahuttavaa oli se, että raamatun lukeminen tuli entistä yleisemmäksi. Sillä tämä kirjahan se sittenkin on tekojemme ojennusnuora, paras opettaja.

Tähän tarvittiin luonnollisesti aikaa — vuosikausia, mutta edistystä tapahtui kuitenkin, ja sehän oli pääasia. Jenny oli jo ensimmäisinä vuosina istuttanut isäntänsä luvalla puutarhan kouluunsa. Keväällä ja kesällä käytettiin aina muutamia tunteja puutarhan hoitoon. Ja kuinka iloisia olivatkaan lapset saadessaan syksyllä koota omenia ja vihanneksia talven varalle tai sitoa, seppeleen omista istuttamistaan, hoitamistaan ja kastelemistaan kukista. Riemumielin vietiin ne kotiin, jossa herättivät sekä pienten että suurten ihastusta, sillä ei niitä muualla viljelty kuin Jennyn isännän ja kirkkoherran tiloilla. Muille ei ollut pistänyt päähänkään hankkia kotinsa ympärille hedelmäpuita tai kukkia. Kun Jenny huomasi tämän, rupesi hän palkinnoksi ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä jakamaan siemeniä ja taimia koululapsille. Hän seurasi heitä kotiin ja auttoi penkereiden laittamisessa ikkunan alle. Ensin olivat ne hyvin pieniä, ainoastaan parin metrin pituisia. Mutta kun vanhemmatkin niihin mieltyivät nähdessään niistä nousevan kauniita kukkasia, laajensivat he puutarhan alaa sekä pyysivät enemmän siemeniä ja neuvoja kyökkikasvien viljelemiseen. Toisinaan eivät vaimot edes tienneet, mihin noita vihanneksia ja juurikasveja piti käyttää, sillä he olivat tottuneet elämään enimmäkseen perunoilla ja nauriilla. Silloin tuli Jenny ohjeineen, valmisti muhennosta porkkanoista, keitti papuja maidossa tai laittoi jotakin muuta terveellistä ja halpaa ruokaa. Jotkut yritteliäämmät rupesivat myötäväkseen viljelemään hyötymansikoita, sipulia, pippurijuuria y.m. — Viidentoista vuoden kuluttua ei ollut ainoatakaan mökkiä koko kylässä, jonka edustalla ei olisi ollut hedelmäpuita ja istukkaita sekä kukkasia ikkunalla. Kauniina kesäiltoina saattoi nähdä koko perheen, isän, äidin ja lasten käyttävän vapaahetkiään kukkien kastelemiseen tai rikkaruohojen kitkemiseen — kaikki iloissaan ja innoissaan.

Muuan seikka Jennyä erityisesti huoletti: kasvava ylellisyys työtätekeväin naisten keskuudessa. Varsinkin nuoret tytöt ponnistelivat kaikin voimin saadakseen leninkinsä tehdyksi samalla tavoin kuin herrasnaisten ja tuhlasivat rahojaan vääristeltyihin kultasormuksiin, pitseihin, helmiin ja nauhoihin. Kun isät eivät antaneet rahaa, otettiin villoja, pellavia, voita ja munia, jotka salavihkaa vaihdettiin kauppiaalle helyihin ja koristuksiin. Jenny puhui siitä sekä tytöille että äideille, mutta ilman huomattavaa menestystä. Jenny itse ei ollut milloinkaan osottanut turhamaisuutta vaatetuksessaan, mutta nyt alkoi hän pukeutua vielä yksinkertaisemmin, sillä hän ymmärsi, ettei tässä muu voinut auttaa kuin hyvä esimerkki. Se vaikuttikin, sillä opettaja oli kerta kaikkiaan heille esikuvana. Mutta niinkauankun nuoret tytöt näkivät sekä kaupungissa että maalla herrasnaisten käyvän uusmuotisissa puvuissaan kaikkine rimsuineen ja röyhellyksineen, löytyi aina niitä, joiden teki mieli myöskin koreilla. Kuinka halulla Jenny olisikaan tahtonut kaikkia sivistyneitä naisia köyhässä maassamme osottamaan hyvää esimerkkiä, rohkeasti luopumaan turhasta pukuprameilusta, joka saattaa soveltua rikkaan maan asujamille, mutta ei meille. Vaan sitä hän ei voinut. Itse saattoi hän olla yksinkertainen sekä vakavasti kehottaa työtätekeviä naisia käyttämään rahansa hyviin kirjoihin tai panemaan ne säästöön. Tässäkin hän osaksi onnistui, sillä Jenny oli vastustamaton ryhtyessään lämmöllään jotakin asiaa ajamaan. Mutta mitä olisikaan hän voinut saada aikaan, jos monta, monta hänen sisartaan olisi ollut häntä tukemassa!

Jenny oli usein nähnyt, miten sunnuntai-iltoja kylässä kulutettiin. Tavallisesti oli tansseja, joissa useimmiten vietettiin hurjaa elämää ja joissa kortinpeli kaikessa kukoistuksessaan rehoitti. Vavisten ajatteli hän nuoria, rakkaita oppilaitaan, jotka monasti jo viidentoista ikäisenä saivat ottaa osaa näihin huveihin ja hän mietiskeli heille jotakin sopivampaa ajanvietettä. Aamupäivällä oltiin tosin tavallisesti kirkossa, mutta iltapäivät kuluivat enimmäkseen huvitteluun, usein kaikista katalimpaan. — Tästä puhui hän isännällensä. Tämä, joka vuosien kuluessa oli oppinut kunnioittamaan kunnon opettajatarta, suostui enimmäkseen mielellään hänen tekemiinsä ehdotuksiin kansan sivistämiseksi ja jalostamiseksi. Lukusali pantiin kuntoon. Lainakirjastoon hankittiin uusia kirjoja ja sanomalehtien lukua lisättiin. Sunnuntai-illoin oli lukusaliin vapaa pääsy kaikilla, ja suuri osa solui tänne nurkkatansseista. Isännän tehtaan liikkeessä toimiva poika hoiti lukusalia ja kirjastoa. Vanhus näki tuuman ilokseen onnistuvan ja osti vuosittain uusia kirjoja luettavaksi. Hyvä tulos houkutteli pitäjän säätyhenkilöitä keräämään varoja lukusalin perustamiseksi niille asukkaille, jotka eivät kuuluneet tehtaan alueelle, jota sitäkin alettiin ahkerasti käyttää.

Oli lämmin, säteilevä syyskuun päivä. Päivän kehrä oli korkeimmillaan. Jenny lähti kävelemään pitkin tasaista, varjoista maantietä. Hän muisteli kuluneita aikoja ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut terveyttä ja voimia sekä siunannut hänen työtään. — Tien käänteessä kulki vaunut väsyneiden kyytihevosten vetäminä hiljalleen hänen ohitsensa. Vaunuissa istui keski-ikäinen, hienon ja miellyttävän näköinen nainen. Jenny säpsähti, ja matkustajankin huomio näytti heränneen. — Se oli varmasti joku tuttu, mutta kuka? muistutteli Jenny. — Ai — Ragnhild Cederskiöld! Hän seisahtui, mutta vaunut vierivät eteenpäin. Jo pysähtyivät nekin ja nainen kääntyi taaksepäin. Niin, se oli Ragnhild! — Jenny — Jenny Björkman! huudahti hän, astui vaunusta ja tervehti entistä koulukumppaniaan sydämmellisesti suudellen. Ragnhild oli matkalla erään sukulaisen luo, joka asui näillä seuduilla, ja tapasi iloksensa sattumalta Jenny Björkmanin, josta hän ei ollut kuullut moneen vuoteen ja jota hän ei ensi hetkessä enää tuntenut. Jenny nousi vaunuihin, ja hilpeästi puhellen ajettiin tehtaalle, jossa Jenny vei Ragnhildin pieneen kotiinsa. Ragnhild viipyi täällä lopun päivää — hän tahtoi kuulla kaikki ja nähdä kaikki, mitä Jenny oli aikaan saanut. Ensinnä kuunteli hän opetusta, ihmetellen sitä järjestystä ja tarkkaavaisuutta, joka vallitsi lasten keskuudessa, heidän iloisia, vilkkaita kasvojaan ja sitä ystävällistä vakavuutta, jolla opettaja heitä kohteli.

— Ja sinä olet onnellinen sekä tyytyväinen toimialaasi, rakas Jenny? kysyi Ragnhild.

— Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, etkö ole milloinkaan toivonut omaa kotia?

— Tässä on kotini ja tuolla ovat lapseni, virkkoi Jenny säteilevin silmin, osottaen oppilaitaan, jotka iloiten juoksentelivat pihamaalla.

Tunnin loputtua vei Jenny Ragnhildin lastenseimelle. Vanha Tiina oli nyt poissa, hän lepäsi hiljaisessa kirkkomaassa, mutta toinen vanha ystävällinen eukko oli hänen sijassaan.

Nuori talonpoikaistyttö, joka lasten paljouden tähden oli täytynyt ottaa apulaiseksi, istui jakkaralla ja syötti erästä lihavaa poikaa. Kaikkialta huokui vastaan tyytyväisyys ja ilo. Nyt juuri saapui moniaita siististi puetuita äitejä hakemaan lapsiaan, jotka riemuiten kurottivat käsiään heitä kohti. Vanhemmatkin koululapset pistäytyivät täältä etsimään pikku siskojaan, jotka puettuina poistuivat saatuaan jäähyväiseksi korpun käteensä ja suukkosen poskelleen.

Lastenseimeestä tultuaan kulkivat ystävykset kylän läpi. Kaikki vastaantulijat tervehtivät ystävällisesti Jennyä; pienet tiitiäiset juoksivat häntä vastaan kurottaen kättään tervehdykseksi. He poikkesivat pieneen, sievään tupaan, jonka edustalla oli soma puutarha. Sisällä istui nuori vaimo tehden käsityötä sillaikaakun äsken työstä palannut mies luki ääneen sanomalehtiä. He olivat molemmat Jennyn oppilaita. Huone oli mallikelpoisessa järjestyksessä, ja pienoinen pojan pallukka nukkui kätkyessään, puhtaana ja valkeana kuin prinssi. Jenny jutteli hetkisen nuoren pariskunnan kanssa, jonka jälkeen he jatkoivat kävelyään. He pistäytyivät erääseen toiseen majaan. Siellä oltiin paraikaa illallishommissa. Lapset olivat korjanneet koulukirjansa ja auttoivat äitiänsä. Poika teki makkaratikkuja ja tyttö kattoi pöytää äidin sekoittaissa puuropataa; toinen pikku tyttönen nukutteli nuorinta veljeänsä. Jenny antoi linjamenttia perheenisälle, joka poti luuvaloa, ja sitten jatkettiin jälleen matkaa. Ragnhild oli näkemistään aivan ihmeissään.

— Kun sinun koulusi on voinut muuttaa tavallisen suomalaiskylän tällaiseksi mallikyläksi, niin saatan ymmärtää, että tunnet itsesi onnelliseksi, sanoi hän.

— Ei se koulu yksin; monta asianhaaraa yhdessä ovat sen vaikuttaneet. Enkä minä yksinäni ole sitä tehnyt, hyvä Ragnhild, vaan ovat ystävälliset, asiaa harrastavat henkilöt minua auttaneet. Mutta onnellinen olen, oi niin onnellinen! Olen saanut niin paljon iloa rakkaista oppilaistani, ja heidän äideistään olen saanut useita hyviä ystäviä. En tahtoisi vaihtaa työtäni mihinkään muuhun.

— Kenties! Uh, sinun vanhaa, kivikovaa sydäntäsi! Etkö edes häpeä unohtaissasi niin tärkeää asiaa?

Pikku rouva nipisti Artturia hiljaa päivänpolttamasta poskesta ja sanoi: — Tiesin kyllä, vaikka tahdoin sinua siitä muistuttaa. Kas niin, mene nyt pukemaan yllesi valkoinen kesänuttusi, jonka äsken juuri silitin ja tule sitte takaisin.

Tottelevainen aviomies nousi tuoliltaan ja meni huoneeseenpa. Mutta sieltä sai hän käsiinsä uuden maanviljelystä koskevan teoksen, syventyi lukemaan sitä ja unhotti sekä valkoisen nutun että käskyn tulla takaisin.

— Parantumaton! Mitä käskin sinua tekemään? Kas tuossa on nuttusi, ja nyt mukaani, mutta sinun pitää olla juhlatuulella.

Puolisot kulkivat käsitysten puutarhaan. Somaan lehtimajaan oli katettu teepöytä, ja kaksi iloista lasta tuli juosten heitä vastaan.

— Isä, riennä katsomaan, äiti on leiponut suuren häätortun, iloitsi poikanen.

— Torttu on verraton, vakuutti isä, sulkien pienokaiset syliinsä ja suudellen heidän rusohuuliaan.

— Kun minä menen naimisiin, pitää minunkin rouvani katata näin kaunis hääpöytä, virkkoi poika.

— Totta kai, vastasi poika totisena. Tultuani niin suureksi, että kykenen kyntämään, ostan maatilan ja menen naimisiin.

— Oo, kyllä hän jo on jossain olemassa. Minä olen nyt kymmenen vanha, hänen pitää siis olla viiden. Isäkin on viisi vuotta äitiä vanhempi. Enkö laske oikein, isä?

— Aivan oikein, poikaseni. Jospa vaan laskusi pitäisivät yhtä, silloin kun on tosi edessä.

Herbert katsoi kysyvästi isäänsä. Tämä silitti hymyillen hänen kullankellervää tukkaansa ja virkkoi:

— Kuluu vielä muutama vuosi, ennenkuin osaat kyntää; siihen asti pitää sinun lukea ahkerasti, sitte kyllä lähettää Jumala sinulle vaimonkin — ja niin hyvän vaimon kuin isälläsikin on.

— Mutta tänä iltana sanoi äiti meillä olevan lupaa, huusi Herbert mielissään; Elna tule sitomaan kukkapenkereeltä seppele isälle ja äidille.

Ja tuulena kiiruhtivat lapset kukkia poimimaan. Vanhemmat seurasivat heitä kostein silmin, ja Artturi sanoi:

— Niistä en välittäisi, virkkoi Liina hiukan pahoillaan. Olisi ollut niin hauskaa viettää tämä päivä pelkkien omaisten parissa.

Kohta saapuivat lapset juoksujalassa kertomaan, että vieraita todellakin saapui. Artturi kiiruhti pihalle ottamaan heitä vastaan, Liina tuli jäljestä lapsineen. Mutta kuinka suuresti hän hämmästyikään nähdessään Artturin pitelevän sylissään vanhaa, lyhyttä rouvaa ja sitten auttavan vaunuista kyyryistä, harmaahapsista herraa, joka nyt puolestaan syleili Artturia.

Liina ei voinut muuta kuin huudahtaa ilosta ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äitinsä povella, nauraen ja itkien ilosta.

— No tule nyt tänne tyttöseni, huudahti vanha isä syvästi liikutettuna. Jumalan olkoon kiitos, että sain vielä silmäini valon, jotta vielä saatoin sinut nähdä. Nyt kuolen mielelläni, elettyäni tämän ilonhetken. — Ja hän syleili tytärtään, hellämielin katsellen noita yhä vieläkin viehättäviä, rusottavia kasvoja.

Sillä välin hyväili isoäiti Herbertia ja Elnaa, jotka kainostellen, mutta uteliaina tätä kaikkea tarkastelivat. Ei hän kyllikseen voinut suudella ja hyväillä rakkaita pienokaisia, jotka hän oli vain kerran vuosia sitte nähnyt. Isoäidin sylistä menivät he isoisälle, eivätkä auttaneet pikku Elnan yritykset suojella itseään vanhan herran karkeilta viiksiltä, hänen täytyi alistua ottamaan vastaan puoli tusinaa suudelmia. Ihmeissään katseli hän kirkkaita kyyneliä, jotka valuivat vanhuksen heikoista silmistä pitkin ryppyisiä poskia.

— Oi, Liina, Liina, tämähän on elävä kuva sinusta, huudahti isoisä, — katso noiden hiusten vaaleutta ja silmien veitikkamaista ilmettä. Äiti, etkö uskoisi, että tämä on meidän oma Liinamme viisikolmatta vuotta takaperin.

— No, onpa tosiaan, vastasi isoäiti kaivaissaan matkalaukustaan lapsille tuliaisia.

— Mikä odottamaton ilo, huudahti Liina ja kiersi sisään mennessä käsivartensa äitinsä vyötäisille. — Ja juuri hääpäivänämme.

— Niin, virkkoi äiti, isä ei saanut rauhaa, ennenkun sai lähteä tänne, ja kun hänen silmänsä leikkauksen jälkeen paranivat siksi, että uskalsimme liikkeelle, niin matkustimme tänne. Voit ymmärtää, rakas lapseni, että olen näinä vuosina luoksesi halannut.

— Niin, äiti, enkö sinua ymmärtäisi! Minäkin olen sanomattomasti sinua kaivannut, olemmehan naimisiin mentyämme käyneet ainoastaan kerran siellä kotona.

Isoisä oli lapsilta kuullut, että puutarhaan oli katettu juhlapöytä ja ehdotti, että mentäisiin sinne. Kun oli ihana, lauha kesäkuun ilta, nouti Artturi vaan pari mukavaa lepotuolia vanhuksille, ja sitte istui onnellinen perhe teepöydän ääressä keskenänsä pajatellen.

— No, Liina, sinä olet nyt siis oikein ovela emäntä, virkkoi vanha herra von Rosen, — sepä on todella naurettavaa. Tule tänne tyttöseni ja istu isäsi polvelle. Niin, ihmettele sinä vaan silmät suurina, pikku Elna, sanoi ukko tyttärensä tyttärelle, joka kummissaan näki äitinsä noin tavattomalla paikalla. — Äitisi on minun pikku Liinani, oma tyttöni.

— Sekin saattaa olla mahdollista, mutta minun tyttöni on hän aivan varmasti. Lienee kaiketi välttämätöntä, että kutrisi ovat noin sileässä järjestyksessä tuon pitsin palasen varaan asetettuina, mutta kaunista se ei ole. Vaan muutoinhan sinua pidettäisiin vielä tyttöheitukkana.

— Isä rakas, sinun tulee muistaa, että minun pitää herättää kunnioitusta nuoressa sukupolvessa.

— On tietenkin. Kyllä sinä sen taidon taidat. Isä varmaankin aamulla näkee, kuinka hän leikkii hevosta esikoisensa kanssa tai keittää mustikkahilloa nukkekeittiössä.

— No niin, myönsi Liina vihdoin, — kun näen tasasen ruohokentän, en saata olla juoksematta ja saatuani nämä lapset, olen ikäänkuin nuortunut uudestaan, heidän leikkinsä ja telmeensä saa hereille kaikki vanhat lapsuusmuistot, ja kiusaus paisuu niin voimakkaaksi, etten jaksa sitä vastustaa.

— Ja leikkiä sinun pitääkin, lausui vanha isä painolla, — tahtoisin katsoa sitä ihmistä silmiin, joka sinua siitä kieltää. Olet luotu auringonpaisteeksi, Liinani. Vaan — hyvää yötä, toivon sinulla olevan vuoteen vanhalle isällesi.

Liina säpsähti. — Oi, minua muistamatonta, Riitta ei ole saanutkaan lakanoita. — Nopsa emäntä kiiruhti pois kevyesti kuin seitsentoista vuotias.

Seuraavana päivänä oli rouva von Rosen varhain liikkeellä vanhan tapansa mukaan. Ei edes matkan rasitus pidättänyt häntä kauemmin vuoteella. Hän tapasi nuoren emännän jo keittiössä maitoa mittaamassa.

— Mitä minä näen, Liina, oletko sinä jo ylhäällä. Nukuit ennen aina aamuisin niin mielellään.

— Niin, niin — mutta jos olisit illalla minulle sanankaan virkkanut, niin minä kyllä — — —

— Oi, äiti kulta, olisinko hennonnut vaivata sinua, kun kerran tulit luokseni.

— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", virkkoi Liina iloisesti, mutta mieleen muistuivat ne lukemattomat aamut, jolloin hän istui vuoteessaan sukka toisessa, yönuttu toisessa kädessä purskahtamaisillaan itkuun väsymyksestä ja harmista.

Vanha äiti seurasi Liinaa askel askeleelta tämän tehdessä aamuaskareitaan, auttaen missä vain voi, ikäänkuin olisi peljännyt vilkasluontoisen emännän väsyttävän itsensä jo ennen aamiaista.

— Tämähän on erittäin maukasta leipää, lapseni, oletko sitä itse leiponut.

Aamiaisen jälkeen halusi äiti käydä katsomassa aittoja, kellaria, kutomahuonetta, navettaa, maitohuonetta ja yksinpä ylisiäkin. Kaikki oli parhaimmassa järjestyksessä, käytöllistä ymmärrystä ilmeni kaikissa laitoksissa.

— Et voi uskoa, isä, kuinka kunnollinen emäntä tämä meidän Liinamme on, sanoi äiti päivällispöydässä. — Olen tarkastanut koko talon.

— Kyllähän sen uskon. Ainahan sen olen tiennyt. Miksei hän olisi yhtä hyvä emäntä kuin kaikki muutkin.

Artturi ja Liina katsoivat hymysuin merkitsevästi toisiaan; he muistivat ne suuret vaikeudet, jotka Liinalla alussa oli voitettavana ja hymyilivät vanhempien järkkymättömälle uskolle hänen täydellisyydestään.

— Näetkö nyt, äiti, tahdoit aina kiusata tyttöä tyhmillä ruokahommillasi — myönnä nyt sen olleen tarpeetonta. Maistappa tätä paistia, intoili ukko leikatessaan taitavasti terävällä veitsellä mehukasta paistia, — et itsekään osaisi sitä paremmin valmistaa.

— Olen vähitellen oppinut, rakas isä, huomautti Liina. — "Ahkeruus kovankin onnen voittaa".

— Äh, lörpötystä! neito on valmis emännäksi vihkituoliltaan noustuaan, se on aivan luonnollista, ja Liina varmaankin oli valmis jo kätkyessään.

— Aivan varmasti, nauroi Liina. — Muistatko, isä, sitä perunajauhovelliä, jota sinulle kerran keitin äidin ollessa sairaana?

— Sinä olit silloin vasta viidentoista vanha, jo miksei keittiössä sanottu, ettei siitä mitään syntyisi. En ole ikinä voinut kärsiä perunajauhoja.

Vanhemmat viipyivät tyttärensä luona moniaita viikkoja ja iloitsivat hänen onnestaan. Artturi oli heille kuin hellä, kelpo poika. Ukko kuljeskeli hänen kanssaan ympäri vainioita, katseli peltoja ja niittyjä, karjaa, riihiä ja latoja. Äiti kudoskeli sukkia lapsensalapsille, vastaili väsymättä heidän kysymyksiinsä ja kertoili heille kaskuja nuoruuden ajoilta.

— Sinulla on niin kovasti suloisia lapsia, Liina. Herbert on niin järkevä ja kehittynyt ja Elna samallainen huimapää kuin olit sinäkin, rakas lapsi.

— Niinkö? Sellaista ei sinussa ollut. Mutta, hyvä Jumala, miksei hänen tahtonsa saisi toteutua, eihän siinä kuitenkaan mitään pahaa asusta.

— Ei muuta, paitsi että sen on sitten vanhempana hiukan vaikea ojentua muiden mukaan, vastasi Liina hymyillen.

Niinkuin olemme nähneet Liinan päiväkirjasta, oli hänellä alussa avioliitossaan paljonkin vaikeuksia voitettavana. Ne aiheutuivat etupäässä osaamattomuudesta, kokemattomuudesta ja tottumattomuudesta hyödylliseen toimintaan. Syksyllä sen jälkeen, kun he olivat olleet vähän yli vuoden naimisissa, tuli Artturin äiti, rouva Palm, lupauksensa mukaan opastamaan Liinaa talouden hoidossa. Hän oli pohjaltaan hyvä ja kunnon nainen, vaikka hiukan jyrkkä ja ankaranlainen. Itse kun kelpasi vaikka esikuvaksi kelpoisuudessa, järjestyksessä ja tahdonlujuudessa, ei hän voinut käsittää sitä taitamattomuutta ja lapsellisuutta, mikä ilmeni miniän kaikissa yrityksissä. Ihminen, joka on yhdeksäntoista vuoden vanha, ollut naimisissa toista vuotta eikä osaa tuon paremmin hoitaa emännyyttä, oli eukolle selviämätön arvotus. Hän oli itse neljäntoista vanhana paistanut kalkkunoita, kutonut hienointa kangasta ja leiponut senkin seitsemän laista leipää. Kuinka saattoikaan hän niin ollen päästä sellaisen raukan perille kuin Liina oli. Anoppi ryhtyi työhön miestä, paraten ja pani ennen pitkää kodin mitä parhaimpaan järjestykseen. Palvelijat saivat oppia tottelemaan ja olla jalkeilla puoli neljästä aamulla. Liina koetti oppia niin paljon kuin suinkin mahdollista. Oikein alkoi päätä pakottaa. Mutta anoppi oli niin tavattoman ketterä, häntä oli kamalan vaikea seurata. — Kas noin sen pitää käydä, selitteli hän pyörittäen rukkiaan, että pyörä tulta tuiski. Mutta kun Liina istui kehräämään, katkesi säe heti tai kietoutui paksuksi takkulaksi rullaan. — Kas noin sen pitää käydä, sanoi anoppi ja kasteli kynttilöitä niin nopeasti, että ne olivat valmiita, ennenkuin Liina oli päässyt tekotavan jäljillekään. — Kas noin sen pitää käydä, virkkoi anoppi ja kaulasi taikinaa, kunnes se tuli ohueksi kuin paperi, pisteli ja koristeli sen yhdessä silmänräpäyksessä, mutta kun Liina aikoi viedä leivän pois, putosi se hänen käsistään palasiksi. Anoppi oli kuitenkin ihmeteltävän kärsivällinen — se täytyy meidän myöntää — mutta ei hänellä ollut varsin korkeita ajatuksia Liinan äidistä. Vastoinkäymisten määrää lisäsi vielä se seikka, että Liina usein tunsi itsensä väsyneeksi ja pahoin voivaksi. Rouva Palm, joka ei koko elinaikanansa ollut kivusta mitään tiennyt, oli taipuisa pitämään sitä hemmottelun seurauksena tai laiskuutena. Ihminen on joko terve tai sairas, välitilaa ei ole olemassa. Sairaudella taas hän ymmärsi hermokuumetta, hampaansärkyä, punatautia. Jos kääntyi sairaaksi, otti oksennuspulveria, söi parisen päivää kauravelliä — ja oli terve jälleen. Pienistä pistoista ei pidä välittää.

Sillä tavoin oli rouva Palm kasvattanut seitsemän tytärtään ja Artturin ja terveitäpä heistä oli tullut. Artturi oli nyt, kuten ainakin kesäisin ja syksyisin, hartaasti kiintynyt maanviljelykseensä, niin ettei hänellä ollut sanottavasti aikaa seurata vaimonsa askartelua. Hänestä tuntui vaan miellyttävältä ja turvaisalta ajatella, että tottunut käsi ohjasi taloutta, hän söi erinomaisella ruokahalulla voimakasta, hyvin valmistettua ruokaa, nauttien siitä, että oli päässyt kuulemasta valituksia palvelusväen kehnoudesta, erehdyksistä ja vaikeuksista. Toisinaan herättivät kuitenkin Artturin huomiota kelmeä väri Liinan poskilla ja hänen ennen niin kirkkaan sinisten silmiensä himmeys. Silloin tuli hän levottomaksi, suuteli häntä hellästi ja kielsi häntä rasittamasta liiaksi itseään. — Kyllä hän voimistuu, jahka nämä syyspuuhat ovat ohitse, lohdutteli rouva Palm, ja Artturi luotti siihen mieluisasti.

Sitte syntyi Herbert. Liina olisi tuntenut nuoren äidin suurinta onnea, jos olisi vain osannut hoitaa pienoistaan. Mutta itse hän oli ollut nuorin sisaruksista. Tosin oli hän tuttavien luona nähnyt pieniä lapsia, olipa joskus pitänyt sylissäänkin, mutta ei hänellä ollut aavistustakaan, miten heitä tuli hoitaa. Rouva Palm oli kahden vaiheilla, pitikö hänen nauraa vaiko suuttua nähdessään ne pienet vaatteet, jotka siroiksi silitettyinä olivat sievästi järjestettyinä laatikossa. Liina oli ne ilmeisesti valmistanut vanhoja kotoisia nukkejaan mielessään kuvaillen, sillä niin pieniä ne olivat, joskin hienosta ja somasta kankaasta ommeltuja. Onneksi oli Liinan äiti lähettänyt esikoisen varalle vaatteita, joita nyt sopi käyttää.

Jonkun viikon kuluttua matkusti anoppi kotiinsa. Hänellä oli itsellään suuri talous sekä maatila, jota hän hoiti omin päin, niin ettei hänellä ollut aikaa kauan vieraissa viivyskellä. Liina sai nyt itse ruveta poikaansa hoitamaan. Se olikin hänelle mieleisintä mailmassa, mutta myöskin vaikeata. Nuori äiti saattoi joskus olla tuntikausia polvillaan kehdon ääressä ja ihastellen katsella noita pieniä, vienoja kasvoja. Jos heräsi pienoinen ja alkoi itkeä, niin valtasi äidin suuri pelko: hän luuli lapsensa sairastuneen tai jollakin lailla loukanneen itsensä eikä tiennyt mitä tehdä. Eräänä yönä oli Artturikin herännyt pojan huutoon ja kuullut, kuinka Liina laulamalla ja liekuttamalla koetteli nukuttaa lasta. Mutta kun ei pienokainen näyttänyt tyytyvän tähän, otti äiti hänet kehdosta ja alkoi tuuditella sylissään. Yhtäkkiä kuuli Artturi kummallisen tukehtunutta itkua. Hän sytytti kynttilän ja näki nuoren äidin istuvan vuoteessaan puolinukuksissa. Hänellä oli sylissään kehtopeite, jonka alta äidin olkapään yli pisti esiin lapsen pienet, paljaat jalat. Poika oli äitinsä sylissä pää alaspäin. Artturia rupesi naurattamaan. Liinakin valpastui ja yhtyi nauruun. Artturi otti pojan syliinsä ja pani hänet vuoteelleen; kääri sitten peitteen väsyneen äidin ympärille ja pyysi häntä rauhassa nukkumaan, luvaten itse vuorostaan olla lapsenhoitajana. Tätä ei Liinalle tarvinnut uudistaa; viiden minuutin kuluttua nukkui hän sikeästi. Isä sai tulla toimeen, miten parhaiten taisi, ja hyvin se onnistuikin. — Pikku Herbert oli levoton pieni yltiö, ja äiti tarvitsi hyvinkin isän apua yövalvonnassa. Liinan oli jäljestäpäin tapana ihmetellä, kuinka poika saattoi kestää kaikki ne kokeilut, joita hän taitamattomuudessaan teki. Onneksi oli lapsi reipas ja terve, sietäen sekä kylmettymistä että hoidon puutetta.

Liina ei luonnostaan ollut ahkera. Häneltä puuttui päättäväisyyttä ja yritteliäisyyttä, joka seikka tuotti hänelle paljon vaivaa. Sen, mikä oli vaikeata ja vastenmielistä, oli hän kärkäs jättämään tekemättä. Mutta rakkaus ja parantumisen halu veivät häntä eteenpäin. Ei Liinasta koskaan tullut sellaista emännän esikuvaa, jolta kaikki kävi kuin vettä vaan, ilman keskeytystä, erehdyksiä, onnettomuuksia. Mutta ei hän enää ainakaan vahinkoa tuottanut taitamattomuutensa takia eikä ollut riippuvainen palvelusväestä.

Kodinhoito ei pysynyt raskaana taakkana hänen hartioillaan, vaan tuli vuosi vuodelta keveämmäksi, ja mielen hilpeys kotiutui myöskin jälleen. Kun sitten pikku Elna syntyi, saattoi tämä iloita paremmasta hoidosta ja suuremmista vaatteista kuin Herbert veli.

Artturi oppi päivä päivältä yhä enemmän kunnioittamaan ja rakastamaan vaimoansa ja katui usein alussa asettamiaan suuria vaatimuksia. Muistellessaan nyt kahdentenatoista hääpäivänään kulunutta aikaa ja ajatellessaan, kuinka herttainen ja hellä Liina oli hänelle ollut, puristi hän vaimoaan lempeästi rintaansa vasten ja sanoi:

— Muistaissani kuinka kokematon, lapsellinen tyttö sinä olit naimisiin mennessämme, en voi ymmärtää, kuinka sinusta nyt on tullut näin viisas ja hyvä vaimo.

— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." Jos sinäkin oikein parhaasi mukaan koettelet parantua, niin saattaa tapahtua, että sinustakin tulee kunnon aviomies, virkkoi Liina veitikkamaisesti ja juoksi pois salatakseen kyyneleen, joka päilyi silmäkulmassa.

Palatkaamme jokunen vuosi ajassa taaksepäin ja etsikäämme Maria Stålea pappilastaan. Me jätimme hänet viimeksi taistelemaan kaikenlaisten uusien, outojen tunteiden kanssa, jotka tuottivat levottomuutta hänen muuten niin tyytyväiseen mieleensä.

Kolme vuotta oli Edvard Werner ollut Kauhalan pappilassa. Mitään erityisempää ei sinä aikana ollut tapahtunut. Ninni oli käynyt rippikoulun ja oli arvossa kohonnut "suuren sisaren" Marian rinnalle, Sama suloinen, eloisa lapsi hän oli kuin ennenkin, joskaan ei enää puuhaillut puhemiehenä. — Hän ei enää toivonut näkevänsä Edvardia ja Mariaa parina, kun ei suurta perintöä kuulunutkaan. Bruuno ja Kustaa kävivät koulua, pikku tytöt ja Huugo lukivat vuorostaan "setä Edvardin" johdolla. Pastorin rouvalla ja hänen vanhimmalla tyttärellään oli mielestään tavattomasti aikaa nyt, kun Ninni oli heitä auttamassa, eikä lapsista enää ollut niin suurta huolenpitoa. Ompelemista kyllä riitti, kun ei ollut konetta, ja kaikki valmistettiin kotona, isän kauluksista pikku Huugon koltteihin ja myssyihin asti. Mutta käsitöitä tehdessä saattoi kuunnella lukemista, ja useaan hyvään kirjaan oli sillä tavoin tutustuttu ja monta opettavaista keskustelua oli niiden johdosta syntynyt.

Eräänä keskikesän iltana istui Maria käsitöineen portailla, hyräillen itsekseen surunvoittoista säveltä. Hänen mielensä oli tänään niin alakuloinen ja hän soimasi siitä itseään, koettaen vakuuttaa itselleen, kuinka hyvä hänen oli elää herttaisessa kodissaan ja kuinka onnellinen hänen pitäisi olla. Vaan ei se auttanut. — Hän kuuli askeleita eteisestä. Edvard tuli ulos. — Kummallisen säteilevä hohde loisti hänen kasvoillaan. Hän seisoi hetken paikallaan äänetönnä, katsellen kaunista maisemaa, joka siinä auringon laskiessa lepäsi tyynenä ja ihanana.

— Maria, virkkoi hän vihdoin, — olen saanut tänään iloisia sanomia — — en tiedä, mikä siihen lienee syynä — — mutta minun täytyy saada se jollekin ilmaista, sydämmeni on niin täynnä.

Maria ei voinut vastata mitään; ajatus, että hän valitsi juuri hänet uskotukseen, valtasi hänet kokonaan. Edvard jatkoi:

— Olen useita vuosia levähtämättä kääntänyt erästä suurenlaista, jumaluusopillista teosta. Joku viikko takaperin sain sen valmiiksi, ja tänään saapui tieto, että minulle maksetaan siitä hyvä palkkio ja tarjotaan lisää työtä. Sinä et ehkä tiedä, Maria, että elän ahtaissa taloudellisissa oloissa, niin ahtaissa, että — että — olen ollut murtumaisillani. Ei sen vuoksi, että itse niin paljon tarvitsisin — — —.

Hän vaikeni ja kääntyi jälleen tarkastamaan kaunista näköalaa. — Nyt toivon pitemmäksi aikaa saavani tuloja. Olen tästä ylen onnellinen, niin kiitollinen. Jonkun ajan, kenties muutaman vuoden kuluttua on minulla taattu toimeentulo.

— Mutta, Edvard, et ajattele ollenkaan terveyttäsi, huomautti Maria. Hän koetti puhua levollisella äänellä, mutta se ilmaisi sittenkin mielen liikutusta.

— Kiitos, sanoi hän puristaen Marian kättä. Tyttö katsahti ylös. Hän aikoi vieläkin kehottaa häntä varovaisuuteen, mutta Edvardin katse huumasi hänet niin, ettei hän kyennyt sanaakaan virkkaamaan, vaan tarttui nopeasti työhönsä ja oli iloinen, kun Ninni tuli ehdottelemaan venematkaa joelle. Mitä olikaan tämä hetki saanut aikaan! Mihin säikkyi surumielisyys? Maria oli niin iloinen ja hilpeä, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. Luontokin oli lauhempi kuin milloinkaan ennen.

Seuraava aamu oli oikea kesäaamu, paisteinen, lämmin ja valoisa. Oli sunnuntai ja tyyni juhlarauha vallitsi pappilassa. Aamiaisen jälkeen kävelivät kaikki, vanhat sekä nuoret, lehtevien koivujen varjostamaa tietä kirkkoon. Pappilan portailla istui Kyökki-Kaisa virsikirjoineen; nyt oli hänen vuoronsa jäädä taloa vartioimaan. Musti loikoili hänen jalkainsa juuressa tähystellen lähteviä viisailla silmillään. Se tiesi hyvin, ettei ollut lupa juosta mukaan. Pikku Huugo nyökäytti sille vielä jäähyväisiksi, mutta käveli sitten vakavana Marian rinnalla.

Edvard Wernerin oli vuoro saarnata. Vanha pastori oli kyllä tarjoutunut sen tekemään hänen sijastaan, koska havaitsi hänet kalpeaksi ja heikoksi, mutta Edvard oli vastannut: — Ei se ole vaarallista. Usein ennenkin ovat väsymys ja pahoinvointi häipyneet, kun olen saanut julistaa Jumalan evankeliumia.

Ja hän näytti todellakin saarnatessaan voipuvan ja voimistuvan. Hänen sanoistaan huokui henkeä ja elämää, joka lämmitti kuulijoita, ja koko hänen olennostaan heijasti kirkkautta, rauhaa ja iloa, jota ei kukaan voinut olla huomaamatta. Silmänräpäyksen auringon säteen leikkiessä hänen kasvoillaan tunsi Maria käsittämätöntä tuskaa — nuoren saarnaajan katseessa oli jotakin niin yliluonnollista.

Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoontui perhe jälleen kotiin. Vanha pastori kiitteli Edvardin saarnaa. Herrat menivät huoneisiinsa siksi, kunnes naiset saivat päivällisen valmiiksi. Hetken päästä olivat kaikki ruokasalissa paitsi Edvard. Pikku Huugo lähetettiin yliskamariin, mutta palasi äkkiä tuskan ilme kasvoilla.

— Hän jättää meidät, äiti, hän jättää meidät! huusi lapsi haltioissaan. Kaikki syöksyivät ylös, ja pastori rouvineen kiiruhti yliskamariin. Siellä istui Edvard nojatuolissa, kalman kalpeana silmät ummessa — verensyöksy oli vienyt hänet tajulta.

Tämän jälkeen seurasi useita levottomuuden ja murheen viikkoja Rauhalan perheelle. Oma poika tai veli ei olisi voinut olla heille Edvardia rakkaampi, ja kaikki koettivatkin voimainsa mukaan häntä kilvan hoitaa. Hänen vanhempansakin tulivat pappilaan ja viipyivät siellä vaikeimman ajan. Lääkäri selitti, ettei tila ollut toivoton, mutta oleskeleminen etelässä olisi erittäin tarpeellista. Tämä koski kipeästi Mariaan. Mistä hän saisi varoja siihen? Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Edvard Wernerillä oli varakas tuttava, jonka pojan lääkäri oli määrännyt lähtemään ulkomaille. Kun isä ei voinut jättää kotia niin pitkäksi aikaa eikä myöskään lähettää nuorukaista yksin vieraille maille, kirjoitti hän ystävälleen pyytäen häntä seuraamaan poikaa ja siellä ollessa ohjaamaan hänen opinnoitaan. Edvard saisi vapaan matkan ja työstään palkkion. Tarjous hyväksyttiin kiitollisin mielin. Kun Edvard oli sen verran tointunut, että hän saattoi matkustaa, pantiin kaikki kuntoon lähtöä varten. Viimeisenä päivänä — se oli syyskesällä — meni Edvard yliskamariinsa järjestämään kirjoja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Siellä tapasi hän rouvan, joka paraikaa järjesteli hänen vaatteitaan.

— Kas tässä on kudottu villapaita, hyvä Edvard, sanoi rouva, — se on valmistettu hienosta, kevyestä langasta, ei liene liiaksi lämmin, mutta suojelee kylmettymästä.

— Te olette pitänyt minusta huolta, hyvä täti kuin omasta pojastanne; en voi teitä kyllin näistä vuosista kiittää.

— Oletkin ollut meille rakas poika, Edvard, virkkoi rouva — kyynelsilmin pyyhkien hiuksia hänen kalvakalta otsaltaan. — Jumala antakoon sinun terveenä palata.

— Ja jos palaan, sallitteko minun silloin kutsua teitä äidiksi, tahdotteko lahjoittaa minulle tyttärenne Marian?

Seuraavana aamuna oli Edvardin määrä matkustaa. Vähää ennen seisoi Maria puutarhan portilla. Hän katseli lähellä olevalle, viheriöivälle niitylle, jonka poikki joki hopeavyönä kiemurteli. Kuinka raskaalta tämä hetki tuntuikaan hänen sydämmelleen, kuinka palavia olivatkaan hänen rukouksensa rakastetun onnelliseksi palaamiseksi. — Samassa seisoi Edvard hänen vieressään.

— Jäähyväisten hetki lähestyy, Maria. Kiitän sinua sydämmellisesti kaikesta siitä ajasta, jonka olen saanut seurassasi viettää täällä kodissasi. — — — Jos en seisoisi haudan partaalla — — — niin olisi minulla sinulle enemmänkin puhuttavaa — — — nyt tahdon ainoastaan sanoa, että — — että — — jos emme enää tapaa täällä mailmassa, niin onhan meillä molemmilla toivo kohdata toisemme taivaassa — taivaassa, jossa yhteys on eroamaton. — — Jää hyvästi!

— Jumala siunatkoon sinua! sai Maria vaivoin sanotuksi. Tuntia myöhemmin vierivät vaunut hiljalleen ulos vanhasta portista. Palaisiko Edvard? Ja milloin ja millaisena?

Kaikki perheen jäsenet jäivät katselemaan, kunnes vaunut katosivat tien käänteeseen. Alakuloisina, niinkuin hyvän ystävän lähdettyä, menivät he viimein sisälle. Kun Maria tuli huoneeseensa, lankesi hän katkerasti itkien äitinsä syliin. Vuodatettuaan murheen vuolaita kyyneleitä sai hän hoivaa surullensa niistä lempeistä, toivoa ja luottamusta herättävistä sanoista, joita hellä äiti kuiskaili hänelle.

Ne vuodet, jolloin Edvardin terveys oli heikko, eikä tiedetty, saattoiko pysyväistä parantumista toivoakaan, olivat Marialle todellakin koettelemusten aika. Niin kauan kuin Edvard oleskeli pappilassa, saattoi aina tehdä jotakin hänen ratokseen ja hyvinvoinnikseen, ja olihan hän täällä ystävien ympäröimänä. Mutta nyt oli hän vierailla mailla, ventovierasten ihmisten keskuudessa, mitäpä voi tehdä hänen hyväkseen — vieri jo viikkoja, ennenkuin edes kirjettä tai tietoa häneltä kuului. — Ensi aikoina Edvardin lähdön jälkeen tunsi Maria melkein vastustamatonta halua antautua surullisten ajatustensa valtaan niin kokonaan, ettei välittänyt lohdutuksesta, työstä tai mistään, mikä olisi mustaa mieltä kirkastanut. Mutta pian hän huomasi tekevänsä väärin. Ja hän koetti ryhtyä entisiin toimiinsa, täyttää pienimmätkin tehtävät. Tämä huojensi hänen suruansa ja antoi erinomaisesti elämänhalua. Kuinka lohduttavaa olikaan voida kärsimysten päivinä turvata taivaalliseen isään. Joskin sydän toisinaan värjyi heikkouttaan, oli pohjalla kuitenkin paisteinen vakuus siitä, että kuinka käyneekin, kaikki tapahtuu Herran tahdosta.

Viimein alkoi kuulua iloisempia uutisia rakkaasta sairaasta. Ilmasto oli ihana, ja lääkärit taitavia. Edvard oli mieltynyt nuoreen seurakumppaniinsa, he viettivät yhdessä hupaisaa elämää, oleskelivat lauhan luonnon helmassa, lueskelivat, minkä voimat myönsivät ja tunsivat päivä päivältä voimistuvansa. Myöhemmin saapui kertomuksia huvittavista jalkamatkoista ja arvokkaista uusista tuttavuuksista. Sellaiset kirjeet vaikuttivat aivan määräävästi pappilaisten yksitoikkoiseen, hiljaiseen elämään, olivat omiansa vähentämään kaipausta ja enentämään toivoa.

Kolmen pitkän vuoden kuluttua koitti vihdoin jälleennäkemisen hetki. Edvard Verner palasi täysin paranneena. Heti kotona käytyään matkusti hän Rauhalaan.

Ainoastaan se, joka vuosikausia on mielessään vieritellyt kaihon ja kaipauksen tunnetta, voi kuvitella, mitä Maria ja Edvard tunsivat lempeänä kesäiltana taasen istuessaan syreenien suojassa puutarhassa sydän täynnä onnea ja kiitollisuutta ihaillen edessään olevia niittyjä ja metsiä.

Nyt täyttyi Ninnin lempiunelma. Edvard ja Maria vihittiin kauniina kesäpäivänä vanhassa kirkossa metsän toisella puolen. Morsiaimen iäkäs isä yhdisti heidän kätensä.

Lehtolan hupaisassa arkihuoneessa istuivat useita vuosia myöhemmin Maria Verner ja Liina Palm peitettä ommellen ja ystävällisesti keskustellen. Edvard oli äskettäin päässyt pitäjän kirkkoherraksi, niin että entiset koulutoverit olivat nyt naapureita — suureksi iloksi Liinalle, joka usein oli kaivannut lapsuutensa ja nuoruutensa ystäviä täällä, kotoa niin etäällä olevassa seudussa.

Toukokuu oli loppumaisillaan. Avonaisesta ikkunasta huokui lauha, raitis, nuorten koivujen lemuava tuoksu huoneisiin. Puutarhasta kuului lasten iloisia ääniä, naurua ja temmellystä.

— Enkö muistaisi — meidän ripillepääsöpäivämme. Sitä en ikinä unhota. Ajattele — siitä on jo kaksikymmentä vuotta!

— Niin, kaksikymmentä vuotta suruineen ja iloineen, virkkoi Maria miettivästi.

— Ja muistatko meidän jäähyväiskemujamme Ragnhild Cederskiöldin luona ja tulevaisuuden suunnitelmiamme?

— Muistan kyllä. Sinä piirtelit silloin varmoin piirtein meidän tulevaisuudenkuviamme; ei ole moni toteutunut.

— Mutta osa kuitenkin. Sinä olet hyvinvoipa papin rouva, ja minä sain maanviljelijäni, vaikka velvollisuudet tulivat kaupan päällisinä, virkkoi Liina nauraen. — Oletko kuullut Alice Lagerista? Hänhän on naimisissa jonkun suurellisen herran kanssa Helsingissä.

— Niin on. Ninni opiskelee nykyjään jatko-opistossa ja on saanut kokea Alicen ystävyyttä. Hän oli entuudesta mielistynyt Ninnin sieviin kasvoihin.

— Ei kuulu Ninnin huomioiden mukaan näyttävän onnellisilta. Hänen terveytensä on hyvin heikko, mutta sittekin rasittaa hän yhä voimiansa yövalvonnalla ja seurustelulla. Miehen ulkomuoto ei Ninniä miellytä. Puolisoja näkee harvoin yhdessä, heillä on eri huoneustot, eri ajopelit ja melkeimpä eri tuttavapiirikin. Pieni tyttönen heillä on, kalpea hentonen kuin valkovuokko.

— Ja Ninni se opiskelee jatkolla. Ajat ovat peräti toiset kuin meidän nuoruudessamme. Hänessä on aina ollut palava halu opinnoihin, ja kun kaikki veljet nyt ovat päässeet turvattuun asemaan ja vanhempain taloudellinen tila on parantunut, arvelivat isä ja äiti, että he mielellään valmistivat Ninnille tilaisuuden lahjojensa kehittämiseen. Hän voi huoletta jättää kodin, Ainasta ja Ruusasta kun on kasvanut kaksi viisasta ja kilttiä tyttöä, jotka nyt vuorostaan auttavat äitiä.

— Olisipa se jatko-opisto ollut olemassa silloin kun Eedit oli nuori taikka jospa naiset olisivat saaneet tulla ylioppilaiksi, huomautti Liina.

— Niin, kuinka onnellinen hän olisikaan ollut. Mutta onnellinen hän on nytkin ja sanomatonta siunausta tuottaa hänen toimintansa.

— Kummallinen Eedit! Hän lienee jo yhtä viisas kuin nuo kolme itämaalaista.

— Luulen hänellä olevankin hyvin syvät ja laajat tiedot. Mutta tieteen laitahan on niin, että siihen tulee syventyä ikänsä kaiken voidakseen pysyä sen edistyksen rinnalla. Vuosittain tehdään uusia havainnoita ja työtä on jo siinäkin, kun lukee uusien, yhä ilmestyvien kirjojen nimet.

— Asuu — he ovat erottamattomia. Eedit harjoittaa opinnoita ja tekee kierroksensa sairaalassa sekä sairaiden luona kaupungissa, Ragnhild hoitaa taloutta ja kasvattaa lasta.

— Vai niin; Ragnhild on siis todellakin alentunut keittämään ja ompelemaan, niinkuin me muutkin köyhät ihmiset? kysyi Liina.

— Onpa niinkin. Sitäpaitsi pitää hän huolta kaikista köyhistä, lastenkodista ja ties mistä kaikesta.

— Vai niin — rouva valtioneuvoksetar varmaankin kääntyisi haudassaan, jos saisi tämän nähdä, ilveili Liina.

— Kyllä hän sen jo eläissäänkin tiesi, mutta luulen hänen jo aikoja sitten luopuneen toivosta taivuttaa Ragnhildiä oman mielensä mukaiseksi. Nuoremmat tyttäret ovat kuitenkin joutuneet loistaviin naimisiin, joten heistä on ollut hänelle enemmän iloa.

— Hän on kovasti muuttunut. Kaikki se väsähtänyt ja välinpitämätön, joka ennen ilmeni hänen olemuksessaan, on nyt kadonnut ja hänestä on tullut hilpeä, iloinen ja toiminnanhaluinen. Harvat rikkaat ovat tehneet niin paljon hyvää köyhille kuin hän, sillä hän ei ainoastaan jaa heille rahojansa, vaan myöskin aikansa, työnsä ja rakkautensa. Ja hän menettelee toimissaan viisaasti. Hän auttaa ainoastaan turvattomia lapsia, sairaita ja työhön kykenemättömiä. Nuoret ja terveet saavat itse tavalla tai toisella elatuksensa hankkia. Ragnhild auttaa heitä ainoastaan neuvoillaan sekä hankkimalla heille soveliasta työtä. Hän on viime aikoina saanut muitakin asiaan innostumaan, niin että on perustettu naisyhdistys. Mutta yksi hänen aikeistaan on rauennut. Hän oli muodostanut Jenny Björkmanin tapaan lastenseimen siinä tarkoituksessa, että kaupungin nuoret tytöt, joiden aika ja terveys salli, auttaisivat lasten hoidossa ja muissakin askareissa. Mutta hän erehtyi. Nuorilla tytöillä ei ollut sellaiseen halua, panivatpa jotkut suorastaan pahakseen, että heille sellaista ehdotettiinkin. Minä puolestani olen kuitenkin sitä mieltä, että tällaisen toiminnan pitäisi olla luonnollisen ja mieleisen jokaiselle naiselle. Sitäpaitsi löytyy tyttöjä, joilla ei ole ollenkaan nuorempia sisaria, jotenka he eivät saa mitään kokemusta lasten hoidossa. Eivät kaikki naimisiin jouduttuaan voi saada äitinsä apua, niin että monen on hyvinkin vaikea tulla toimeen omia pienokaisiaan hoitaissaan.

— Olet oikeassa, ystäväni. Kun katselen tuota pitkää, nuorta herraa, joka istuu tuolla koivun alla latinaa lukemassa, niin tuntuu minusta kuin olisi hän ihmeen kautta noin pitkäksi kehkeytynyt. Surullista ja hullunkurista on ajatella hänen ensi vuosiaan. Vaan sinullahan oli kodissasi siinä suhteessa yllin kyllin käytöllistä harjoitusta, niin ettei sinun tarvinnut lastenseimessä sitä oppia. Mutta sinunpa pikku palleroisesi näyttävätkin siltä kuin olisi terveys ja ilo itse heissä ilmi eläväksi pukeutunut.

Maria katsahti lempein silmäyksin paria tummakutrista poikaa, jotka juoksivat kuin kaksi parihevosta pitkin puutarhan käytäviä. Liinan nuorin tytär, pieni päivänpaahtama tuulikerä oli ajajana.

Pojat lähenivät juosten ja kiipesivät ketterästi kuin oravat akkunasta äidin syliin. Siinä istuivat he sitten läähättäin ja nauraen. Maria suuteli heidän lämpimiä, pulleita poskiaan ja loistavia silmiään; kokonainen mailma rakkautta loisti hänen silmistään lapsia katsellessaan.

Kun lapset olivat hetken levänneet ja kertoilleet leikeistään, saivat he mennä jälleen.

— Vai niin, vai Jenny Björkmanin tapaan se Ragnhildin lapsenseimi on muodostettu. Niin, se Jennyhän levittänee tiedon valoa kohta yli puolen Suomea eikä kestäne kauan, ennenkun minun ennustukseni hänestä toteutuu, nimittäin ennustus torpanpoikien latinasta ja tyttöjen pianonsoitosta. Näitkö, kuinka olin kauas näkevä kuudentoista vanhana.

— Jenny on kovasti mielissään seminaareista ja kansakouluista, hän toivoo vaan itse olevansa nuori voidakseen mennä seminaariin ja ylistelee niiden onnea, jotka nyt saavat itse oppia opettamaan. Sitä hän ainoastaan ihmettelee, etteivät useammat säätyläisnaiset antaudu kansakoulun alalle, se kun on niin siunausta tuottava toimiala.

— Niin — mikseivät antaudu? Minä puolestani luulen heidän olevan laiskanpuoleisia, aivan kuin itsekin olin nuorena.

— Se ei ole mikään helppo tehtävä. Sellainen toimi kysyy kärsivällisyyttä, luontaista taipumusta ja synnynnäistä halua. Jos ei jo nuorena ole oppinut pitämään silmällä muiden etua, käyttämään aikaansa hyödyllisiin toimiin määrätyn tarkoitusperän saavuttamiseksi, niin ei liene helppoa ottaa vastaan noin vastuunalaista tehtävää. Monesta tuntunee myöskin ikävältä jättää rattoisa kaupunkilaiselämä ja viettää aikansa maalaiskylässä, jossa seurustelu säätyläisten kanssa ei voi tulla kysymykseen. Vaikka minä kyllä kokisin monin kerroin mieluummin vaivaa ja vastoinkäymistä suuri tarkoitusperä silmämääränä kuin kuluttaisin ihanan nuoruuteni huvituksiin ja mitättömään työskentelyyn.

— Sinä olet niin vanhoillinen, Maria hyvä, ja olet aina ollut sellainen siveellinen suuruus, ilveili Liina. — Mutta siksipä ei sinun ole tarvinnutkaan harmitella pohjaan palaneen vellin tai huolimattomien palvelijoiden tähden. Niin, olen itsekseni päättänyt, että minun tyttäristäni pitää tulla naisellisen täydellisyyden ihmelapsia. Kun Elna oli neljän vanha, ompelin hänelle talousesiliinan ja sitte sai hän juoksennella rinnallani avainkimppu kädessä, joka sivumennen sanoen oli hänelle sangen mieleistä, ja niin olen vähä vähältä ohjannut häntä talouden salaisuuksiin.

— Olet yhäti sama iloinen olento, täynnä elkeitä. Olisitpa edes odottanut, kunnes hän olisi täyttänyt kahdeksan vuotta.

Nyt astui sisään vanha, valkeahapsinen rouva, jonka lempeille kasvoille vanhuus oli vakonsa piirtänyt.

— Rakas lapsi, virkkoi hän Liinalle, — pikku Elna on illallispöytää kattamassa; eiköhän lapsen olisi hupaisampaa olla nuorten seurassa? Minä käskin hänen mennä, mutta sanoi sinun määränneen kattamaan.

— Kyllä määräsin, rakas äiti. Elna on kohta työnsä suorittanut, sitten on hän vapaa menemään. Se on hänelle hyödyksi, äiti.

— Sitä rakasta, hyvää eukkoa, virkkoi Liina. — Hänestä minä olen ilmeinen barbaari, kun pidän lapsia työssä ja järjestyksessä. Äiti muistelee minun nuoruuttani enkä ole hennonnut kertoa hänelle niitä suuria vaikeuksia, joita minulla oli alussa voitettavana. Teen kaiken voitavani pelastaakseni lapseni samoista vaikeuksista, eivätkä he lainkaan havaitse sitä pientä sidettä, jolla heidän vapauttaan ja huvitteluaan kahlehdin, sillä rakkaus tekee sen keveäksi. Äidin muutettua meille isän kuoleman jälkeen olen toisinaan ollut hiukan peloissani, että hän liiaksi hemmottelisi lapsia, sillä vaikea on minunkin tuolta rakkaalta vanhukselta mitään kieltää. Kaikki on kuitenkin menestynyt hyvin. Sillä lapsilla on onneksi tavattoman ymmärtäväinen äiti. Vaan kuulehan, Maria, koska tässä nyt verestämme vanhoja muistoja, niin palaavat mieleeni myöskin Hildur Jonson, Amy Lundin sekä Eelin Björkman. Ei suinkaan Eelin enää ole hoviompelijana?

— Ei — hän on hyvin haluttu ja luotettu muotiompelija kotikaupungissaan ja on koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Sitäpaitsi hoitaa hän vanhaa tätiään kuin hellä tytär. Eelin oli aina kunnon tyttö, tunnollinen ja vähässä uskollinen, nöyrä ja vaatimaton sekä oloonsa tyytyväinen. Hän on ottanut hoiviinsa köyhiä tyttöjä, joille opettaa ammattiansa ja pitää heistäkin äidillisen hellää huolta. Hän tietää, mitä kaikkia kiusauksia köyhällä, turvattomalla, tytöllä saattaa olla. Ragnhildin ja Eeditin avulla on hän hankkinut hyviä kirjoja, joita luetaan ääneen työtä tehtäessä. Eikö se ole hyvä tuuma?

— On kerrassaan. Niin — ihmiset ovat nykyään niin viisaita, että oikein hirvittää.

— Hildur Jonson on vanhain kasvatusvanhempainsa ilo ja ylpeys nyt kuten ennenkin, mutta entistä suuremmalla syyllä.

— Hänen teatteriaikeistaan ei tullutkaan mitään, huomautti Liina. — Se oli vahinko, sillä hän oli kuin luotu näyttämöllä hurmaamaan; ja entäs ne mustat kutrit sitten!

— Ai sitä vahinkoa! Mutta Amy Lundin? Sitä tyttöä en ikinä voinut sietää. Hän ei ollut milloinkaan oma itsensä.

— Hänen elämänsä lienee sangen iloton. Hän näyttää olevan tyytymätön itseensä ja koko mailmaan ja on todellakin surkuteltava. Jospa hän vaan olisi ryhtynyt johonkin hyvään ja hyödylliseen, olisi hän vallan toinen ihminen. Se on oikein kummallista, kuinka samasta kodista voi lähteä kaksi niin erilaista ihmistä kuin Amy ja Agnes. Syy lienee etsittävä erilaisista luonteista. Agnes on ajatteleva ja luonnostaan uhrautuva; Amy on aina ollut itsekäs. Sitä paitsi oli Amy aina äitinsä lemmikki, häntä hemmoteltiin toisten kustannuksella. Se on heille kääntynyt hyväksi. Surullista on ajatella, kuinka toisenlaiseksi Amyn elämä olisi saattanut muodostua, jos hän olisi saanut toisenlaisen kasvatuksen ja itse asettanut päämääränsä huvittelua korkeammalle.

— Olen lukenut eräästä kirjasta, virkkoi Liina, että useimmat sanovat "onnellinen ja hyvä", kun päinvastoin pitäisi sanoa "hyvä ja onnellinen". Se on mieleen painettava lause. Ensin on minun pitäminen huolta, että olen hyvä ja sitten, jos Jumala suo, onnellinen.

— Pahinta Amyssa on se, että hän on niin kärtyinen ja kiittämätön äidilleen, joka kuitenkin on uhrannut kaikki hänen tähtensä.

— Niin — niin se on. Olen huomannut, että heikot, ymmärtämättömät äidit usein saavat näin karvaan palkan suuresta rakkaudestaan. Vaan siksi päätin, etten minä ainakaan äitiäni sillä tavoin palkitsisi. Heikko hän oli, mutta pelkästä rakkaudesta, ja tämän rakkauden tahdon palkita hellimmällä rakkaudella ja huolenpidolla.

Saapui posti tuoden kirjeen Eeditiltä, Ragnhildilta ja Jennyltä, jotka kaikki olivat muistaneet tätä päivää ja arvanneet, että Liina ja Maria olivat yhdessä. Eeditin kirjeessä oli sydämmellisiä terveisiä Hildur Jonsonilta ja Hanna Rosenqvistilta, jotka hän oli tavannut samana päivänä.

— Ai niin, Hanna Rosenqvist, huudahti Liina, — hänet olin kokonaan unohtanut, tuon oivan emännöitsijän. Hänhän on naimisissa erään Thure nimisen puutarhurin kanssa.

— On todellakin omituista, Maria, muistella noita entisiä aikoja. Silloin olimme nuoria, kokemattomia tyttöjä elämän kynnyksellä, nyt olemme saapuneet keski-ikään ja saaneet nähdä osan elämämme tuloksista. Niistä kahdestatoista, jotka silloin olivat koolla, on mailman jättänyt ainoastaan rakas pikku Lyydia, joka sai "hetkisen elää vaan sydämmin puhtoisin povessaan". Me elämme niin erilaisissa oloissa, mutta tuntuu siltä kuin lämmin tunne, näkymätön side meitä yhdistäisi. Hauska olisi kerran vielä kokoontua, mutta se lienee mahdotonta. Fanny Ruth ei ole edes kotimaassakaan.

— Hän on kuitenkin varmasti aikonut asettua asumaan Helsinkiin, kun kaupunki kerran on jo niin suuri, että voi taiteilijan elättää. Sitäpaitsi hän on melkein joka kesä käynyt X:ssä antamassa konsertteja. Hänenkin uransa on ollut vaivaloinen, mutta pontevasti ja uskollisesti on hän sitä kulkenut.

— Niin olemmekin muistiimme johtaneet koko entisen tyttösarjan, rakas Maria. Hauska oli vanhoja ystäviä muistella ja kiltisti tekivät Eedit ja Ragnhild, kun tänään meille kirjoittivat. Lopputulos on se, että "kun kukin työnsä oikein hoitaa, käy kaikki hyvin, jos mikä kohtaa". Ja että ihmisiä sukeutuu sellaisistakin jolpista kuin minä olin kunhan vaan — — — kunhan vaan onni on mukana. Tuolla ne tulevat herrat miehemme. Katso, Maria, tuota verratonta paria! Minun ahavoittunut, leveäharteinen Artturini, vilpittömine, sinisine silmineen ja sinun Edvardisi, jonka korkea, kirkas otsa, miettivät silmät ja solakka vartalo muistuttavat paremmin romaanisankaria kuin pappia. Jaa — sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kyllä meidän naisten korkein onni kytkeytyy kotiin, rakastettuun puolisoon ja rakkaisiin, pieniin lapsiin. En vaihtaisi tätä toimialaani mihinkään muuhun.

— En minäkään, vastasi Maria säteilevin silmin. — Mutta on toisin ajatteleviakin ja hyvä on, että heillekin löytyy työtä ja Jumalan kiitos sitä löytyykin kaikille, joilla on vaan halu tehdä.

— Mutta, Maria, minusta tuntuu kuin olisivat ne naiset, joilla on virkoja ja tehtäviä kodin ulkopuolella, useimmiten epänaisellisia; he esiintyvät kovasti varmoina ja ovat olevinaan miehisten virkakumppaniensa tovereita voimatta kuitenkaan irtautua mielittelyn pauloista. Ja sehän on vastenmielistä. Ennen istuisivat nurkassa sukankudin kädessä tai kuivaisivat maltaita.

— Ei tämä seuraa välttämättömästi kodin ulkopuolisesta toiminnasta, vastasi Maria innostuneena. — Todellisen naisen tulee voida työskennellä satojen miesten keskuudessa kadottamatta hitustakaan naisellisuudestaan. Saat olla varma, että ne, jotka kerran ovat naisellisia, ovat sitä missä olosuhteissa hyvänsä. Miehet eivät ole niinkään väärässä ollessaan hyväksymättä naisemansipatsioonia. Monet naiset ovat vahingoittaneet asiaamme ja häväisseet sukupuoltamme liiallisella pintapuolisuudella, pikkumaisuudella, turhamaisuudella, ja mielistelyllä. Mutta annettakoon meidän enemmän valistua ja ennen kaikkea — vaikuttakoon todellinen uskonnollisuus määräävästi henkemme toimintaan, silloin tulevat jalot, lämminsydämmiset naiset saamaan suuria aikaan sen kautta ollenkaan kadottamatta sitä hienotunteisuutta ja naisellista puhtautta, jonka tulee ilmetä meidän sukupuolessamme.

— Mutta eikö sinusta olisi onnellisinta, jos kaikki naiset joutuisivat naimisiin.

— En tiedä varmasti. Kyllähän se näyttää luonnollisimmalta, mutta koska suuri joukko syystä tai toisesta jää naimattomaksi, täytyy uskoa Jumalan asettaneen heille muita tarkoitusperiä. Väärin menettelee se tyttö, joka ei muuta ajattele kuin naimisiin menoansa. Hän istuu ja odottelee kosijaa, ja jos sitä ei tule, on hänen elämänsä mennyttä; hän on kenties kykenemätön vanhoilla päivillään mihinkään muuhun toimeen, kun hän oli yksinomaan aviovaimoksi valmistunut. Ei, ajatukseni on tämä: kehittäköön tyttö henkensä lahjoja ja oppikoon tarvittaissa leipänsäkin ansaitsemaan, mutta älköön myöskään laiminlyökö harjaantumista äidin ja emännän tehtäviin. Hyvä on, jos hän joutuu naimisiin; mutta jos hän ei joudu, niin käyttää hän oppiaan ja taitoaan toisella alalla ja tajuten elämänsä tarkoitusperän täyttää hän ilolla ja tyytyväisenä velvollisuutensa. Onnellinen se, joka on saanut seurata luontaisia taipumuksiaan ja joka elämänsä ehtoolla taakseen katsahtaen saattaa nöyränä sanoa: olen tehnyt voitavani, ilman Jumalan apua en olisi mitään voinut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERI URIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Eri uria

ERI URIA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE