The Project Gutenberg eBook of Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia, by Anatole France

     I. Valtiomiehet.
    II. Pyhä Abraham.
   III. Valtiomiehet. (Jatko ja loppu).
    IV. Mississipin juttu.
     V. Pääsiäismunat.
    VI. Uusi hallitus.
   VII. Uusi hallitus. (Jatko ja loppu).
  VIII. Neuvosmiehet.
    IX. Tiede.
     X. Armeija.
    XI. Armeija (jatkoa).
   XII. Armeija. (Jatko ja loppu).
  XIII. Akatemiat.
   XIV. Kapinalliset.
    XV. Valtiokaappaukset.
   XVI. Historia.
  XVII. Herra Nicodème.
XVIII. Oikeus.
   XIX. Vahtimestarin kertomus.
    XX. Oikeus. (Jatkoa).
   XXI. Oikeus. (Jatkoa).
  XXII. Oikeus. (Jatko ja loppu).

Ei ole tarvis minun tässä hahmotella herra apotti Jérôme Coignardin elämää, hänen, joka oli kaunopuheisuuden professori Beauvais'n kollegiossa, hra de Séezin kirjastonhoitaja Sagiensis episcopi bibliothecarius solertissimus, kuten hänen hautakirjoituksensa mainitsee, myöhemmin Saint Innocent'in kirjuri, vihdoin tämän Astarac-kirjaston hoitaja, kaikkien kirjastojen kirjaston, jonka tuhoutuminen on iankaikkisesti valitettavaa. Hän kuoli salamurhattuna Lyon'in tiellä, erään kabalistisen juutalaisen käden kautta, jonka nimi oli Mosaïde (Judaea manu nefandissima), jättäen jälkeensä useita keskeneräisiä teoksia ja muiston kauniista ja tuttavallisista keskusteluista. Kaikki hänen erikoista laatua olevan elämänsä lähemmät olosuhteet ja hänen traagillinen loppunsa on kertonut julki hänen oppilaansa Jacques Ménétrier, liikanimeltä ournebroche, koska hän oli paistintuvassa syntynyt Pyhän Jaakon kadulla. Tällä paistinkääntäjällä oli tätä kohtaan, jota hänen tapansa oli nimittää rakkaaksi mestarikseen, mitä hellin ja suurin ihailu. "Hän oli", sanoi paistinkääntäjä, "etevin henki, joka koskaan on maanpäällä kukkinut ja kukoistanut". Tämä paistinkääntäjä toimitti julkisuuteen ujosti ja uskollisesti herra apotti Coignardin muistelmat, joka elää tässä teoksessa niinkuin Sokrates Xenophon'in Muistelmissa.

Tarkkana, tarkkaavaisena ja hyväntahtoisena hän teki herra apotista täysin elävän muotokuvan, jolla on herttaisen uskollisuuden leima. Se on teos, joka johtaa lukijan mieleen Holbeinin maalaamat Erasmuksen muotokuvat, nuo Louvressa nähtävissä olevat, myöskin Baselissa ja Hampton-Court'issa, joiden ihanuutta ei katsoja lakkaa ihmettelemästä. Lyhyesti, hän jätti meille mestariteoksen. On epäilemättä yllättävää, että hän ei pitänyt huolta sen painattamisesta. Kuitenkin hän voi itse toimittaa sen lopulliseen muotoon tultuaan kirjakauppiaaksi Pyhän Jaakon kadun varrelle, Pyhän Catharinan kirjakauppaan, jonka ennen hra Blaizot oli omistanut. Kenties hän kirjojen keskellä eläen, pelkäsi lisätä lehteäkään tuohon hirvittävään mustatun paperin kasaan, joka elää pimeydessä. Meillä on sama vastenmielisyys kävellessämme siltarannoilla noiden muutaman pennin kirjakauppojen ohitse, missä aurinko ja sade vitkaan kuluttavat sivuja, luotuja kuolemattomuutta varten. Huono selitys. Niinkuin ne kuoleman kuvat, varsin liikuttavat Bossuet'n lähettämät apotti de la Trappelle yksinäisen erakon huvitukseksi, antavat nämäkin aihetta mietelmiin kirjailijalle kaiken kirjoittamisen turhuudesta. Uskallan sanoa, että omasta puolestani Pont-Royal ja Pont-Neuf siltojen välillä olen täysin tuntenut tämän turhuuden. Olisin taipuvainen uskomaan, että hra apotti Coignardin oppilas ei painattanut teostaan siksi, että hän niin jalon mestarin kasvattamana ajatteli terveesti kirjallisesta kunniasta ja osasi sitä oikein arvostaa, se on, pitää sitä kokonaan mitättömänä. Hän tiesi sen olevan epävarman, oikullisen, kaikenlaisten vaarojen alaisen ja riippuvaisen asian haaroista jo itsessään sangen pienistä ja surkuteltavista. Nähdessään tietämättömät, arvostelukyvyttömät ja keskinkertaiset aikalaisensa, hänen mielestään ei ollut mitään syytä toivoa, että niiden jälkeentulevaiset äkkiä muuttuisivat tietäviksi, järkeviksi ja arvostelukykyisiksi. Hän ajatteli ainoastaan, että tulevaisuus, vieraana meidän riidoillemme, toki toisi mukanaan oman välinpitämättömyytensä, joskaan ei ehkä oikeutta. Me olemme melkein varmoja siitä, että tulevaisuus on yhdistävä meidät, suuret ja pienet, samaan unohdukseen ja levittävä meidän kaikkien ylle oman hiljaisen, rauhallisen tasa-arvoisuutensa. Mutta jos tämä toivo jonkun merkillisen sattuman kautta meidät pettäisi, jos tulevaisiin sukukuntiin säilyisi joku muisto meidän nimestämme tai meidän kirjoituksistamme, me voimme jo edeltäpäin aavistaa, että ne eivät tulisi nauttimaan meidän ajatuksistamme muulla tavalla kuin niiden nerokkaiden harhakuvitelmien ja harha-aistimusten kohdalta, jotka yksin jatkavat neron teoksia läpi aikojen. Mestariteosten pitempiaikainen elämä on mahdollinen ainoastaan ja yksinomaan säälittävien älyllisten kompastusten kautta, joissa yleisön aasimaisuus tarjoo kättä taiteellisten henkien kompasteleville hienouksille. En pelkää sanoa, että hetkenä, jota nyt elämme, me emme ymmärrä yhtään ainoata säettä Iliaasta taikka Divina Commediasta niiden alkuperäisessä merkityksessä. Elämä on iäistä muodonmuutosta, eikä meidän kirjoitettujen ajatustemme jälkeentulevaisuus muodosta mitään poikkeusta tästä laista: ne eivät jatku muuten kuin sillä ehdolla, että ne muuttuvat aina erilaatuisemmiksi siitä alkuperäisestä muodostaan, missä ne lähtivät meidän aivoistamme. Mitä meistä ehkä vastaisuudessa ihaillaan, on oleva kokonaan outoa meille.

On luultavaa, että Jacobus Paistinkääntäjä, tunnettu mielensä yksinkertaisuudesta, ei asettanut itselleen kaikkia näitä kysymyksiä hänen omasta kädestään lähteneen pienen kirjasensa johdosta. Tekisimme vääryyttä hänellä, jos luulisimme, että hänellä oli itsestään mitään liioiteltuja ajatuksia.

Uskon tuntevani hänet. Olen mietiskellyt hänen kirjaansa. Kaikki mitä hän sanoo ja kaikki minkä hän jättää sanomatta, ilmituo hänen sielunsa aivan erikoista kainoutta. Jos kuitenkaan hän ei ollut aivan itsetiedoton omasta kyvystään, hän tiesi myös, että se on se mikä kaikkein vähimmän on anteeksi annettavissa. On helppo anteeksiantaa ihmisille heidän mielensä alhaisuus ja heidän sydämensä kavaluus. Sietää mielellään, että he ovat konnia ja väärintekijöitä, eikä edes heidän omaisuutensakaan ole kadehdittavaa, jos näkee, että se on väärin ansaittua.

Keskinkertaiset henget kohoavat helposti heitä ympäröivien keskinkertaisuuksien kautta, jotka heissä kunnioittavat omaa kuvaansa. Tavallisen ja keskinkertaisen ihmisen kunnia ei loukkaa ketään. Se on pikemminkin salaista tavallisen ja halvan imartelua. Mutta kyvyn käsitteeseen kuuluu röyhkeys, joka herättää epämääräistä vihaa ja syvän solvauksen tunnetta. Jos Jacobus Paistinkääntäjä viisaasti ja taitavasti kieltäytyi tuskallisesta kunniasta ärsyttää kauniisti kirjoitetulla teoksellaan typerien ja ilkeiden ihmisten määrätöntä lukua, ei voi muuta kuin ihailla hänen selkeätä järkeään ja pitää häntä sen mestariapotin ansiokkaana oppilaana, joka tunsi ihmiset. Kuinka lie sen asianlaita ollutkaan, Jacobus Paistinkääntäjän käsikirjoitus jäi julkaisemattomaksi ja oli kadoksissa kauemmin kuin vuosisadan. Minulla on ollut se erinomainen onni, että olen löytänyt sen erään boulevardi Montparnassen kaupustelijan luota, joka on puotinsa likaisten ruutujen taa latonut liljaristejä, St. Helenan muistomitaleja ja heinäkuun ritarimerkkejä itsekään aavistamatta, että hän täten antaa kokonaisille sukupolville surumielistä tyyneyden ja tyyntymisen opetusta. Tämä käsikirjoitus tuli minun toimestani julaistuksi vuonna 1893 nimellä Kuningatar Hanhenjalan ravintola[1] (1 nid. 18 painoarkkia). Suositan sitä lukijalle, jos hän ei tunne sitä, ja hän on löytävä siitä enemmän uutta kuin mitä tavallisesti vanhoista kirjoista haetaan. Mutta nyt ei ole kysymys siitä kirjasta.

Jacobus Paistinkääntäjä ei tyytynyt tekemään tunnetuiksi mestarinsa tekoja ja ajatuksia ainoastaan yhtäjaksoisessa kertomuksessa. Hän poimi huolellisesti myöskin paljon hra apotti Coignardin puheita ja keskusteluja, jotka eivät mahtuneet tähän muistelmateokseen (joka nimi parhaiten sopii Kuningatar Hanhenjalan ravintolalle), ja hän muodosti niistä pienen valikoiman, joka on joutunut minun käsiini samalla kuin nuo muutkin paperit.

Se on tämä valikoima, jonka nyt olen julkaissut nimellä Herra Jerôme Coignardin ajatuksia. Se herttainen ja suosiollinen vastaanotto, mikä yleisön puolelta on tullut Jacobus Paistinkääntäjän edellisen teoksen osaksi, rohkaisee minua nyt julkaisemaan nämä keskustelemukset, joissa lukija jälleen tutustuu hra de Séez'in entiseen kirjastonhoitajaan ynnä hänen suvaitsevaiseen viisauteensa sekä hänen erikoisen laatuiseen, ylevämieliseen epäilemiseensä, missä hänen mielipiteensä ihmisistä yhtyvät hänen hyväntahtoiseen ylenkatseeseensa. En uskaltaisi ottaa vastatakseni tämän filosofin ajatuksista erinäisiin valtiollisiin ja siveellisiin asioihin nähden. Minun velvollisuuteni julkaisijana rajoittuvat ainoastaan siihen, että esitän kirjailijani ajatukset mahdollisimman edullisessa valossa. Hänen vapaa älynsä tallasi jalkoihinsa kaikki tavallisten ihmisten mielipiteet eikä suostunut niihin ilman tarkkaa ja itsenäistä tutkistelua, paitse siinä, mikä koski katoolista uskontoa, jossa hän oli järkkymätön. Kaikessa muussa hän uskalsi olla uppiniskainen vaikka koko vuosisadalleen. Jo tämä tekee hänet meidän kunnioituksemme arvoiseksi. Meidän täytyy olla kiitollisia ihmishengille, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloja vastaan. Mutta on helpompaa heitä kiittää kuin olla heidän kaltaisiaan. Ennakkoluulot liittyvät toisiinsa ja muuttavat muotojaan lakkaamatta yhtä ikuisesti ja liukkaasti kuin pilvet. Kuuluu niiden olemukseen, että ne ovat häikäiseviä, ennenkuin ne käyvät inhottaviksi, ja ne ihmiset ovat harvinaisia, jotka ovat vapaat oman aikansa taikauskosta ja jotka katsovat silmäterään sitä, mitä laumayleisö ei uskalla vilaistakaan. Hra apotti Coignard oli vapaamielinen ja nöyrä ihminen, ja se riittänee luullakseni asettamaan hänet arvossa paljon yläpuolelle jonkun Bossuet'n ynnä kaikkien noiden suurmiesten, joiden kunnia kukoistaa kunkin kohdastaan perintätapojen ja perintäuskojen juhlapohjalta.

Mutta jos täytyy katsoa, että hra apotti Coignard eli vapaana, vapautuneena yleisestä harhaluulosta ja ettei meidän intohimojemme särmäsäteillä eikä ennakkoluuloillamme ollut mitään valtaa hänen ylitseen, on vielä tunnustettava, että tällä etevällä hengellä oli omat ja itsenäiset mielipiteensä myöskin luontoon ja yhteiskuntaan nähden ja että häneltä puuttui ainoastaan taitavuutta tai tahtoa siroitella ympärilleen sofismeja totuuksiensa väliviivoiksi, jossa tapauksessa hän olisikin kummastuttanut ja ihastuttanut ihmisiä laajalla ja kauniilla älyllisellä rakenteellaan. Tällä tavalla yksin rakennetaan suuria viisaustieteellisiä järjestelmiä, jotka pitävät paikkansa vain sofistiikkansa kautta. Järjestelmän puute oli hänen henkinen ominaisuutensa (taikka jos niin tahdotaan sanoa), häneltä puuttui tasasuhdallinen järjestelmäkyky. Muuten hän esiintyisi sinä, mitä hän itse asiassa oli, s.o. viisaimpana kaikista siveyssaarnaajista, eräänä ihmeellisenä Epikuron ja pyhän Franciscus Assisilaisen välimuotona.

He ovat mielestäni kaksi parhainta sielua, joita kärsivä ihmiskunta vielä on tavannut täysin epämääräisellä polullaan. Epikuros vapautti ihmishenget turhista kauhuntunteista ja opetti heille onnen ja heidän kurjan luontonsa, sekä heidän heikkojen voimiensa sopusoinnun, joka heidän itsensä on järjestettävä. Kun taas kunnon pyhä Franciscus, herkempänä, enemmän aistimaailmaan kuuluvana, johdatti heidät autuuteen sisäisen unelman tietä ja tahtoi, että ihmissielut hänen esimerkkinsä mukaan riemastuisivat ihastuttavan erakkoisuuden syvänteissä. He olivat molemmat herttaisia, toinen tappaessaan ihmisille tavallisia harhaluuloja, toinen luodessaan mielikuvia, joista ei ole mitään ylösnousemusta.

Mutta ei pidä liioitella mitään. Herra apotti Coignard ei suinkaan ollut ei elämäntyönsä eikä ajatustensa kautta rohkein viisaista eikä hehkuvin pyhistä ihmisistä. Keksimiään totuuksia hän ei osannut heittää heihin niinkuin kuiluun. Hän säilytti uskaliaimmillakin henkisillä löytöretkillään rauhallisen käyskentelijän asenteen. Hän ei tehnyt mitään poikkeusta itsensä suhteen siihen yleiseen ylenkatseeseen nähden, jolla ihmiskunta oli hänet innoittanut. Häneltä puuttui se erinomainen mielle, joka piti pystyssä Baconin ja Descartesin uskon itseensä senjälkeen kuin he olivat lakanneet uskomasta kehenkään. Hän epäili totuutta, jota hän kantoi omassa sydämessään ja hän kylvi ilman mahtipontisuutta älynsä jalokiviä. Häneltä puuttui se luottamus, joka ylimalkaan on yhteinen kaikille ajatusten tekijöille, että hän olisi pitänyt itseään etevimpänä kaikista suurista neroista. Se on puute, joka kostaa itsensä, sillä maine ei tule sen osaksi, joka ei aja takaa sitä. Herra apotti Coignardissa se oli vielä lisäksi heikkoutta ja epäjohdonmukaisuutta. Koska hän johti ajattelijan rohkeuden sen äärimmille äyräille, ei hänen olisi pitänyt tuntea mitään tunnonvaivoja, joskin hän olisi julistanut itsensä ensimäiseksi kaikista ihmisistä. Mutta hänen sydämensä säilyi yksinkertaisena ja hänen sielunsa puhtaana, ja tämä älyn riittämättömyys, joka ei osannut pysytellä maailmankaikkeuden yläpuolella, saattoi aikaan hänelle korjaamattoman vaurion. Sanoisinko kuitenkin, että rakastan häntä enimmän juuri tällaisena?

En tahdo väistyä vakuuttamasta, että ajattelija ja kristitty herra apotti Coignard yhdisti itsessään eräällä verrattomalla tavalla epikurealaisuuden, joka varjelee meidät elämäntuskasta ja pyhän yksinkertaisuuden, joka johtaa meidät taivaan autuuteen.

On huomattavaa, että hän ei ainoastaan hyväksynyt oppia Jumalan olemassaolosta, sellaisena kuin katoolinen usko oli sen hänelle jättänyt, vaan vielä että hän koetti sitä ylläpitää järjellisen maailmanjärjestyksen todistuskappaleena. Hän ei matkinut koskaan niiden ammattijumalanuskojien taitavaa tapaa, jotka tekevät omaksi tarpeekseen siveellisen, ihmisrakkaan ja siveän Jumalan, jonka kanssa he yhdessä nauttivat täydellisen yhteisymmärryksen tyydytystä. Ne läheiset suhteet, joita he rakentavat Hänen kanssaan antavat heidän kirjoituksilleen paljon arvovaltaisuutta ja heille itselleen henkilökohtaisesti suurta kunnioitusta yleisön puolelta. Ja tätä hallinnollista jumalaa, niin hillittyä, juhlallista, vapaata kaikesta fanatismista ja joka on antanut meille maailman, he suosittelevat kansankokouksissa, seurapiireissä ja akatemioissa. Herra apotti Coignard ei edustanut näin edullista iäisyyttä. Mutta katsoen siihen, että on mahdotonta käsittää maailmankaikkeutta muuten kuin sen älyllisissä sarakkeissa ja on katsottava, että maailmankaikkeus on järjellinen, vieläpä siihenkin nähden, että voi todistaa sen järjettömyyden, hän löysi siitä järjen, jota hän nimitti Jumalaksi, jättäen tälle oppisanalle sen äärettömän epämääräisyyden ja suhtautuen kaiken lisäksi jumaluusoppiin niinkuin siihen on suhtauduttava, kun tiedetään, että se käsittelee tuntemattomuutta pikkuseikkoihin saakka menevällä täsmällisyydellä.

Tämä vaatimattomuus, joka täsmii hänen älyllisyytensä rajoja, oli sikäli paikallaan, niin kuin minä luulen, että se päästi hänet kiusauksesta haihtua johonkin ruokamittaiseen ajattelijajärjestelmään ja säästi hänet nuuskimasta niitä rotanloukkuja, joihin "vapautuneet henget" niin helposti joutuvat. Mukavasti eläeli vanhassa tilavassa loukussaan, hän keksi vain yhden keinon ilmituodakseen maailman käsitteen ja vaarinottaakseen luontoa. Minulla ei ole samat ajatukset uskonnosta ja luulen, että hän pettyi niihin nähden, niinkuin ne ovat pettäneet niin monen vuosisadan ajan ihmisiä, joko heidän onnekseen tai onnettomuudekseen. Mutta näyttää siltä kuin vanhat erehdykset olisivat vähemmän vauriollisia kuin uudet, ja koska meidän kerta kaikkiaan täytyy pettyä, on parasta pitää kiinni haalistuneistakin harhakuvista.

On ainakin varmaa, että herra apotti Coignard myöntäessään kristillisen ja katoolisen uskon periaatteen ei kieltäytynyt tekemästä niistä sangen omaperäisiä jatkopäätöksiä. Oikeauskoisuuden juurista hänen upea sielunsa kukoisti erikoisesti epikurealaisuuteen ja nöyryyteen nähden. Olen sen jo sanonut, hän ponnisteli aina karkoittaakseen yöllisiä kummituksia, noita kauhunkuvia tai kuten hän niitä nimitti, noita goottilaisia pirullisuuksia, jotka tekevät yksinkertaisen porvarin elämästä eräänlaisen pikkumaisen ja jokapäiväisen sabatin. Aikamme teologit ovat syyttäneet häntä että hän liioitteli autuuden toivoa vieläpä rajattomuuksiin asti. Löydän tämän nuhteen erään etevän ajattelijan kynästä lähteneenä.[2] En tiedä, tokko herra Coignard itse asiassa luotti liioin jumalalliseen hyvyyteen. Mutta varmaa on, että hän käsitti jumalallisen armon sen laajassa ja luonnollisessa ymmärteessä ja että maailma muistutti vähemmän Theban erämaita kuin Epikuroksen puutarhoja. Hän käyskenteli siellä sillä uskaliaalla impeydellä, joka on hänen luonteensa ominaisin piirre ja hänen oppinsa periaate.

Milloinkaan ei mikään ihmishenki ole kaikessa yhteydessään esiintynyt niin rohkeana ja niin rauhallisena eikä kostuttanut ylenkatsettaan niin suurella suloudella. Hänen siveys-opissaan yhtyy kyynillisten ajattelijain vapaus pyhän Portionculen ensimäisten munkkien puhtauteen. Hän halveksi ihmisiä herttaisuudella. Hän koetti opettaa heille, että koska heissä ei asunut mitään suurempaakaan kuin heidän kykynsä kärsiä, he eivät voi vaatia itseltään mitään sen hyödyllisempää eikä kauniimpaa kuin sääliväisyyden; kykeneväisinä ainoastaan aistillisesti toivomaan ja kärsimään heidän täytyy tehdä itselleen vain suvaitsevaisia ja herkullisia hyveitä. Hän pääsi siihen, että hän katsoi ylvästelyä kaiken pahan suurimmaksi lähteeksi ja suurimmaksi solvaukseksi luontoa vastaan.

Näyttää todellakin siltä, että ihmiset tekevät itsensä onnettomiksi liioittelemalla hyvää uskoaan itseensä ja heidän kaltaisiinsa ja että, jos heillä olisi nöyrempi ja todellisempi käsitys inhimillisestä luonteesta, he olisivat herttaisempia toisilleen ja herttaisempia itselleen. Siis se oli hänen hyväntahtoisuutensa, joka pakoitti hänet nöyryyttämään kaltaisiaan heidän yhteiskunnallisiin laitoksiinsa nähden. Hänen oli sydämellään heille osoitettava, että heidän typerä luontonsa ei ole keksinyt eikä rakentanut mitään, joka kannattaisi mitään kiivaampaa hyökkäystä tai puolustusta ja että jos he tuntisivat suurimpien teelmiensä hauraan totuuden niinkuin tuntevat lait ja valtakunnat, he taistelisivat niitä vastaan vain leikkien ja huvikseen niinkuin lapset, jotka rakentavat hiekkalinnoja meren rannalla.

Myöskään ei saa kummastua eikä tehdä mitään häväisyjuttua siitä, että hän halventeli kaikkia niitä ajatuksia, joiden kautta ihminen kohottaa omaa kunniaansa ja mainettansa oman sielunrauhansa kustannuksella. Lakien majesteetillisuudella ei ollut mitään arvovaltaa hänen selvänäköiseen sieluunsa nähden, ja hän valitti sitä, että on onnettomia, joiden täytyy alistua niin paljon sellaisen alaisiksi, minkä järki ja alkuperä useimminkaan ei ole mistään löydettävissä. Kaikki periaatteet olivat hänelle yhtä hylättäviä. Hän oli tullut siihen, että kanssaihmiset eivät tuomitsisi niin suurta lukua kaltaisiaan kurjuuteen, elleivät he nauttisi siitä vastakohdasta, joka on sen ja heidän omanarvontunteensa välillä. Tämä mielipide aikaansai sen, että hän piti huonoa seuraa parempana kuin hyvää seuraa, hänen esimerkkinsä mukaan, joka eli porttojen ja publikaanien keskuudessa. Hän säilytti siten sydämensä puhtauden, myötätuntonsa lahjan ja sääliväisyytensä aarteet. En puhu tässä hänen teoistaan, jotka ovat kerrotut Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa. Minun tehtäväni ei ole tietää tässä oliko hän parempi kuin hänen elämänsä, kuten on väitetty madame du Mouchy'stä. Meidän tekomme eivät ole yksinomaan meidän, ne riippuvat vähemmän meistä kuin kohtalosta. Ne satavat meille kaikilta taivaan rannoilta. Me emme aina ansaitse niitä, meidän ahmiva ajatuksemme on ainoa, mikä on ominaista meille itsellemme. Siitä johtuu tämän maailman mielipiteiden turhuus. Joka tapauksessa totean mielihyvällä, että kaikki hengenmiehet, ilman poikkeusta, ovat pitäneet herra apotti Coignardia rakastettavana ja huvittavana. Täytyisi ollakin farisealainen, ellei näkisi hänessä kaunista Jumalan luontokappaletta. Tämän sanottuani minulla on kiire palata hänen oppeihinsa, jotka yksin ovat minut tähän johtaneet.

Kaikkein vähimmän hänellä oli kunnioittamisen aistia. Luonto oli sen kieltänyt häneltä eikä hän tehnyt mitään sitä itselleen hankkiakseen. Hän pelkäsi, että hän toisia kohottaen alentaisi toisia ja hänen maailmoita syleilevä rakkautensa levittäytyi yhtä laajana sekä pienten että suurten yli. Hänen mielensä veti häntä enemmän elämän uhreihin, mutta pyövelitkin tuntuivat hänestä liian säälittäviltä, että ne olisivat mitään vihaa ansainneet. Hän ei toivonut heille pahaa ja surkutteli yksinomaan heidän ilkeyttään.

Hän ei uskonut, että lailliset tai laittomat kiristykset saisivat aikaan muuta kuin lisäisivät pahaa pahan päälle. Häntä ei miellyttänyt yksityiskostojen virkeä välittömyys eikä lakien majesteetillinen julmuus, ja jos hän sattuikin hymyilemään, kun järjestyksenvalvojia haukuttiin, se oli lihan ja veren luonnollista vaikutusta ja pelkkää hyväntahtoisuutta.

Hän oli nimittäin muodostanut pahan käsitteestä itselleen yksinkertaisen ja täsmällisen ajatuksen. Hän johti sen yksinomaan ihmisen elimistöstä ja hänen luonnollisista aistitunteistaan tekemättä sitä monimutkaiseksi kaikilla niillä ennakkoluuloilla, jotka lakikirjoissa vaikuttavat niin keinotekoisilta. Sanoin äsken, että hän ei ollut muodostanut mitään järjestelmää ollen varsin vähän taipuvainen ratkaisemaan vaikeuksia rikkiviisasteluilla. On silmin nähtävää, että ensimmäinen vaikeus pysäytti heti hänen mietiskelynsä, mikäli ne koskivat keinoja rakentaa onnea tai ainoastaan rauhaa maan päälle. Hän oli vakuutettu siitä, että ihminen on luonnostaan sangen paha eläin ja että yhteiskunnat ovat inhottavia vain siksi, että ihminen käyttää neroansa niitä muodostaakseen. Hän ei siis odottanut mitään hyvää luontoon palaamisesta. En usko, että hän olisi muuttanut mielipidettään, vaikka hän olisi elänytkin niin kauan että olisi lukenut Emilen. Hänen kuollessaan Jean-Jacques Rousseau ei ollut vielä järkyttänyt maailmaa kaunopuheisuudellaan, jossa mitä todellisin mielen herkkyys yhtyi mitä epätodellisimpaan logiikkaan. Hän ei ollut silloin kuin pieni piimäsuu, joka surullista kyllä hänelle itselleen, löysi muita apotteja kuin herra Jérôme Coignardin Lyonin yksinäisten käytävien penkeiltä. Voidaan valittaa, että herra Coignard, joka tunsi kaikenkaltaisia ihmisiä, ei tavannut edes sattumalta rva de Warensin nuorta ystävää. Mutta siitä ei olisi syntynyt muuta kuin huvittava kohtaus, romanttinen kuvaelma. Jean-Jacques olisi nauttinut sangen vähän meidän ajattelijamme välinpitämättömästä viisaudesta. Mikään ei muistuta vähemmän Rousseaun filosofiaa kuin hra apotti Coignardin ajattelutapa. Siihen sisältyi hyväntahtoinen iva, se oli keveää ja suvaitsevaista. Inhimilliseen heikkouteen perustuen se lepäsi vankalla pohjalla. Tuolta toiselta taas puuttui onnellinen epäily ja keveä hymy. Perustuen meidän kaltaistemme luontokappaleiden alkuperäisen hyvyyden kuviteltuun kivijalkaan sen asenne on aina keinotekoinen ilman että se itsekään aina huomaa sen koko hullunkurisuutta. Se on niiden ihmisten opinkaavaa, jotka eivät ole koskaan hymyilleet. Sen puutteet näkyvät sen huonotuulisuudesta. Se ei ole suloista. Tuo nyt ei vielä olisi niin vaarallista; mutta se vie ihmisen takaisin apinaan ja menee suutuksissaan liikasanoihin huomatessaan, että apina ei ole hyveellinen. Tässä suhteessa se on järjetön ja julma. Se nähtiin kyllä silloin, kun valtiomiehet tahtoivat sovittaa Contrat social'ia parhaaseen kaikista tasavalloista.

Robespierre kunnioitti Rousseaun muistoa. Hän olisi pitänyt hra apotti Coignardia huonona ihmisenä. En tahdo tehdä tähän sitä huomautusta, että Robespierre olisi ollut hirviö. Tiedemiehelle ei todella ole olemassa hirviöitä. Robespierre oli optimisti, joka uskoi hyveeseen. Hänen luonteisensa valtiomiehet tekevät niin paljon pahaa kuin mahdollista. Jos lähtee ihmisiä hallitsemaan ei ole unohdettava, että he ovat pahankurisia apinoita. Vain tällä ehdolla voi olla inhimillinen ja hyväntahtoinen politikko. Vallankumouksen hulluus oli siinä, että se tahtoi saattaa hyveen valtaan maan päällä. Jos tahdotaan tehdä ihmiset hyviksi, viisaiksi, vapaiksi, hillityiksi ja jalomielisiksi, joudutaan ikävä kyllä siihen, että tahdotaan tappaa heidät kaikki. Robespierre uskoi hyveeseen: hän oli Terrorin isä. Marat uskoi oikeuteen: hän vaati kaksisataatuhatta päätä. Hra apotti Coignard on ehkä kaikista 18-sataluvun hengistä se, jonka periaatteet eroavat enimmän Vallankumoukset periaatteista. Hän ei olisi allekirjoittanut riviäkään Ihmisen oikeuksien julistuksista sen kiivaan ja kiihkeän eron vuoksi, mikä siinä tehdään ihmisen ja gorillan välillä.

Luonani kävi viime viikolla eräs kuomani anarkisti, joka kunnioittaa minua ystävyydellään ja jota minä rakastan siksi, että koska hän ei vielä ole ottanut osaa maansa hallitukseen, hänessä on säilynyt paljon viattomuutta. Hän tahtoo räjähyttää kaikki ilmaan vain sen vuoksi, että hän uskoo ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja hyveellisiä. Hän ajattelee, että jos heidät vapautetaan heidän lakiensa ja mammonansa pakkovallasta, he samalla riisuvat pois itsekkäisyytensä ja ilkeytensä. Mitä hellin optimismi on johtanut hänet mitä hurjimpaan julmuuteen. Koko hänen onnettomuutensa ja koko hänen rikollisuutensa oli siinä, että hänellä kokin ammattiin tuomittuna oli elysiumilainen, kulta-ajalle sopiva sielu. Hän on sangen yksinkertainen ja sangen kunniallinen Jean-Jacques, jota ei mikään rva Houdetot'n näky ole häirinnyt eikä minkään Luxembourgin marskin sivistynyt ylevämielisyys hellyttänyt. Hänen sielunsa puhtaus on loogillinen ja tekee hänet pelottavaksi. Hän puhuu paremmin kuin joku ministeri, mutta hän lähtee järjettömästä periaatteesta. Hän ei usko perisyntiin, joka kuitenkin on niin kiinteä ja todellinen totuus, että sille on voitu rakentaa mitä tahansa.

Ah, jospa olisitte ollut hänen kanssaan minun kammiossani, hra apotti Coignard, todistaaksenne hänelle hänen oppikaavojensa nurinkurisuuden! Te ette olisi puhunut tälle jalolle uneksijalle sivistyksen hyvistä teoista ettekä valtion eduista. Te olisitte tiennyt, että ne ovat leikinlaskua, jota ei sovi käyttää onnettomiin nähden. Te olisitte tiennyt, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole muuta kuin järjestelmällistä väkivaltaa, ja jokainen on sen edun tuomari, mikä hänellä siitä on, Mutta te olisitte piirtänyt hänen eteensä todellisen ja kauhistavan kuvan siitä luonnonjärjestyksestä, jonka hän tahtoo perustaa; te olisitte osoittanut hänelle siinä idyllissä mitä hän haaveilee lakkaamattomien kotoisten ja veristen murhenäytelmien äärettömyyden ja näyttänyt miten hänen autuas anarkiansa olisi mitä hirvittävimmän hirmuvallan alku.

Tämä johtaa minut tarkoin määrittelemään sitä kantaa, mikä hra apotti Coignardilla oli Pienen Bachuksen ravintolassa hallituksiin ja kansoihin nähden. Hän ei pitänyt suuressa arvossa yhteiskuntien edustajia eikä valtakuntien voittokaaria. Hän piti epäilyn alaisena ja väittelyn esineenä itse pyhän Ampoulen hyvettä, joka oli hänen aikanaan valtion periaate aivan kuin nykyään yleinen äänioikeus. Tämä vapaus, joka olisi silloin ollut skandaali kaikille ranskalaisille, ei meitä loukkaa enää. Mutta käsittäisimme huonosti tätä ajattelijaa, jos johtaisimme hänen arvostelunsa kiivauden vanhan kuningasvallan väärinkäytöksistä. Hra apotti Coignard ei tehnyt suurta eroa niiden hallitusten välillä, joita nimitetään absoluuttisiksi eikä niiden, joita nimitetään vapaiksi hallitusmuodoiksi, ja me voimme edellyttää, että jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, hänessä olisi säilynyt vankka annos sitä laajaa tyytymättömyyttä, mikä täytti hänen sydämensä.

Koska hän rakensi kaiken periaatteille, hän epäilemättä olisi huomannut myöskin meidän periaatteittemme turhuuden. Päätän sen eräistä hänen sanoistaan, joka on säilynyt meille. "Kansanvallassa", sanoi apotti Coignard, "kansa on oman tahtonsa alainen, joka on kovaa orjuutta. Itse asiassa yhteinen rahvas on yhtä outo ja vastakkainen omalle tahdolleen kuin se saattaisi olla jonkun ruhtinaan tahdolle. Siliä yhteistä tahtoa on joko vähän tai ei ollenkaan kussakin henkilössä, joka kuitenkin saa kärsiä sen koko kouristuksen. Ja yleinen äänioikeus on vain hölmöjen pyydys, niinkuin kyyhkynen, joka kantoi pyhää öljypuun lehteä. Kansanvaltainen hallitusmuoto samoin kuin yksinvaltainenkin perustuu mielikuvitelmiin ja elää siitä miten sitä harjoitetaan. On tärkeätä ainoastaan, että nuo kuvitelmat tulevat hyväksytyiksi ja niiden toimeenpanijat onnellisiksi."

Tämä viisaudenlauselma riittää saamaan meidät uskomaan, että hän olisi säilyttänyt meidänkin päivinämme sen hymyilevän ja ylpeän vapaamielisyyden, joka kaunisti hänen henkeään kuninkaitten aikakautena. Missään tapauksessa hän ei koskaan olisi ollut vallankumouksellinen. Hänessä oli liian vähän harhakuvitelmia sitä ollakseen eikä hän uskonut, että valtiomuodot ovat hävitettävissä muuten kuin niiden sokeiden ja himmeiden, hitaiden ja vastustamattomien voimien kautta, jotka kaatavat kaiken.

Hän uskoi, että yhtä ja samaa kansaa ei voida hallita kuin yhdellä tavalla samana aikana, siitä syystä kansat, ollen eläviä elimistöjä, riippuvat kaikkine askareineen jäsentensä rakenteesta ja elimiensä tilasta, s.o. maasta ja sen asujista eivätkä hallituksistaan, joita heitetään kansakuntien ylle aivan kuin pukuja ihmisruumiiden verhoiksi.

"Onnettomuus on siinä", myönsi hän, "että kansat pukeutuvat niihin niinkuin Arlequin tai Gilles marakatin tanssittaja. Heidän pukunsa on tavallisesti joko liian laaja tai liian pieni, epämukava, naurettava, tahrainen, pölyttynyt tai kiiltävä kuluneisuuttaan. Niitä voidaan jollakintavoin korjata järkevästi pölyttämällä, käyttämällä niihin siellä täällä neulaa tai tarpeen vaatiessa saksiakin, että välttyisi kustannukset toisesta vaatetuksesta, joka saattaisi olla yhtä huono. Kuitenkaan ei ole itsepintaisesti säilytettävä vanhaa senjälkeen kun ruumis on muuttanut muotoaan ijän mukaan."

Tästä näkyy, että hra apotti Coignard harrasti sekä järjestystä että edistystä ja ettei hän ylimalkaan ollut huono kansalainen. Hän ei yllyttänyt ketään kapinaan ja toivoi, että yhteiskunnalliset laitokset kuluisivat ja hierautuisivat alituisessa käytännössä pikemmin kuin että niitä suurin iskuin kumottaisiin ja järkytettäisiin. Hän huomautti alituisesti oppilailleen, että kaikkein tiukimmatkin sievistyivät ihmeellisesti käytännössä ja että oli varmempaa luottaa lakien kuin ihmisten lempeyteen. Mitä tuli lakien muodottomuuksien äkkipikaiseen muuttamiseen hän ei sitä toivonut eikä toivottanut, koska hän oli varsin vähän vakuutettu liian nopean lainsäädännön siunauksesta. Joskus Jacobus Paistinkääntäjä kysyi häneltä eikö hän pelännyt, että hänen arvosteleva ajattelunsa välttämättömiin yhteiskunnallisiin laitoksiin kohdistuessaan, joita hän itsekin piti sellaisina, ikävästi järkyttäisi sitä mikä oli säilytettävää.

— Miksi, kysyi häneltä hänen uskollinen oppilaansa, miksi, oi mestarien parhain, lyödä tomuksi oikeuden käytön, lakien ja yleensä kaikkien siviili- ja sotilasvirkakuntien perustukset, jos te tunnustatte, että tarvitaan oikeutta, oikeuden käyttöä, armeijaa, maistraatteja ja järjestyksen valvojia?

— Poikani, vastasi hra apotti Coignard, olen aina huomannut, että ihmisten onnettomuudet johtuvat heidän ennakkoluuloistaan niinkuin hämähäkit ja skorpionit tulevat kellarien pimeydestä. On hyvä käyttää hiukan luutaa ja tomuriepua kaikkien noiden synkkien soppien sokeuteen. On hyvä myöskin antaa siellä täällä myöskin pieni kuokanisku kellarien ja puutarhojen muureihin. Se säikyttää pölyä pois ja valmistaa välttämättömiä raunioita.

— Myönnän sen mielelläni, vastasi siihen tuo lempeä Paistinkääntäjä, mutta kun te saatte hävitetyiksi kaikki periaatteet, oi kunnon mestarini, mitä asetatte niiden sijaan?

— Kaikkien väärien periaatteiden hävityksen jälkeen jää niiden tilalle yhteiskunta, koska se perustuu välttämättömyyteen, jonka lait ovat vanhemmat kuin Saturnus ja vallitsevat vielä sittenkin kuin Prometheus on saanut syöstyksi Jupiterin valtaistuimeltaan.

Siitä saakka kuin apotti Coignard näin saneli, on Prometheus monta kertaa kukistanut Jupiterin, ja tämän viisaan ennustukset ovat käyneet toteen niin kirjaimellisesti, että voi epäillä nykyään, niin paljon muistuttaa uusi järjestys vanhaa, eikö valta sittenkin ole jäänyt vanhalle Jupiterille. Useat ihmiset menevät niinkin pitkälle, että kieltävät tuolta titaanilta olemassaolon. Ei näy enää, sanovat he, hänen rinnassaan haavaa, jonka kautta vääryyden kotka raateli hänen sydäntään ja jonka pitäisi vuotaa verta iankaikkisesti. Hän ei tiedä mitään tuskista eikä maanpakonsa vaivoista. Se ei ole se työläisjumala, joka oli meille luvattu ja jota me odotimme. Se on vanhan ja naurettavan Olympon lihava Jupiter. Milloin siis on ilmestyvä hän, tuo ihmisten roteva ystävä, tulensytyttäjä, tuo vielä kallioonsa naulittu titaani? Vuorilta kuuluva peljättävä ääni ilmoittaa, että hän nostaa jo ääretöntä paattaan raadelluille hartioilleen ja me tunnemme jo yllämme hänen kaukaisen hengityksensä lieskat.

Vieraana tämän maailman asioille hra Coignard oli taipuvainen pelkästään spekulatiivisiin mietelmiin ja syventyi mielellään ylimalkaisiin ajatuksiin. Tämä mielenlaatu, joka saattoi vahingoittaa häntä hänen aikalaistensa keskuudessa, tekee hänen ajatelmansa puolentoista vuosisadan jälkeen varsin arvokkaiksi ja sangen hyödyllisiksi. Me voimme niistä oppia paremmin tuntemaan omia tapojamme ja selittämään niissä piilevää pahaa.

Vääryydet, tuhmuudet ja julmuudet jäävät meiltä huomaamatta silloin kun ne ovat yleisiä. Me näemme esi-isiemme huonot puolet emmekä omiamme Koska ei ole yhtään aikakautta menneisyydessä, missä ihminen ei esiintyisi meille järjettömänä, raakana ja julmana, olisi ihmeellistä, että meidän vuosisatamme jonkun aivan erikoisen etuoikeuden kautta olisi vapaa kaikesta typeryydestä, kaikesta ilkeydestä ja kaikesta julmuudesta. Hra apotti Coignardin mielipiteet avittaisivat meitä tutkistelemaan omaatuntoamme, ellemme jo olisi niiden itsetyytyväisten kaltaisia, joiden silmät eivät näe ja joiden korvat eivät kuule. Käyttämällä vain hiukan hyvää uskoa ja unohtamalla vain hiukan omia etujamme me näkisimme pian, että meidän lakikirjamme ovat vieläkin vääryyden pesiä, että meidän tavoissamme säilyy ahneuden ja ylpeyden perinnöllinen kovuus, että me pidämme arvossa vain rikkautta emmekä kunnioita työtä. Meidän yhteiskunnallinen järjestelmämme näyttäisi meistä siltä, mitä se itse asiassa onkin, kurjalta ja vaaralliselta järjestelmältä, jonka todellisten olojen oikeus tuomitsee huolimatta ihmisten tekemästä oikeudesta ja jonka perikato jo on alkanut. Meidän pohattamme näyttäisivät meistä yhtä typeriltä kuin nuo turilaat, jotka syövät edelleen puiden lehtiä sillä aikaa kuin pienet syöpäläiset, jotka ovat heidän ruumiiseensa tunkeutuneet, ahmivat heidän sisuksiaan. Me emme salli enää valtiomiestemme väärien ja latteiden lausumisnumeroiden itseämme uinuttaa, meitä säälittäisi nuo taloustutkijamme, jotka väittelevät keskenään huonekalujen hinnoista talossa, joka palaa. Apotti Coignardin sanat ilmaisevat meille profeetallista ylenkatsetta noihin Vallankumouksen suuriin periaatteisiin ja noihin kansanvallan oikeuksiin nähden, joille me olemme sadan vuoden kuluessa perustaneet mitä väkivaltaisimman vallananastuksen pitkän, epäoikeudellisten hallitusten sarjan, samalla kun me ilman ivaa tuomitsemme kaikki epäoikeudet. Jos alkaisimme hiukan hymyillä noille typeryyksille, jotka ovat päivän selviä, mutta joskus verisiä, jos oivaltaisimme, että nykyaikaiset ennakkoluulot ovat niinkuin vanhatkin joko naurettavien tai inhottavien asianhaarojen tuloksia, jos arvostelisimme niitä kumpiakin lempeällä ja sääliväisellä epäilyllä[3] olisivat riidat maailman kauneimmassa maassa vähemmän kiivaita ja hra apotti Coignard olisi omalta osaltaan jotakin vaikuttanut ihmiskunnan onnellisuuteen.

APOTTI COIGNARDIN AJATUKSIA

Hra apotti Jérôme Coignard oli tänä iltapäivänä tavallisella käynnillään kirjakauppias hra Blaizot'n luona Pyhän Jaakon kadulla Pyhän Katharinan Kuvassa. Huomaten pöydillä Jean Racinen teoksia hän otti huolimattomasti selaillakseen yhtä noista niteistä.

— Tämä runoilija, sanoi hän, ei ollut vailla neroa ja jos hän olisi voinut kohottaa henkensä niin, että hän olisi kirjoittanut murhenäytelmänsä latinalaisilla säkeillä, hän olisi kiitostakin ansaitseva, erittäinkin Athalie'nsa johdosta, jossa hän osoitti ymmärtävänsä sangen hyvin politiikkaa. Corneille ei ole häneen verraten muuta kuin turha deklamoija. Tämä Joaan tapausta kuvaileva murhenäytelmä paljastaa meille eräitä niistä voimaliikkeistä, jotka nostavat ja kukistavat valtakuntia. Ja täytyy uskoa, että hra Racine oli sangen ymmärtäväinen, mikä onkin enemmän arvoista kuin kaikki nuo runouden ja kaunopuheisuuden hienoudet, jotka itse asiassa eivät ole muuta kuin kaunopuhujien keksintöjä ja omiaan vain hupsuja huvittamaan. Kuuluu heikoille hengille koettaa kohottaa ihmistä hienoon ja ylevään. He erehtyvät Aatamin heimon todellisesta luonteesta, joka on kokonaan kurja ja säälittävä. Pidätyn väittämästä, että ihminen olisi naurettava eläin, vain siitä syystä, että Jeesus Kristus on sen kalliilla verellään lunastanut. Jos ihmisessä jotakin ylevää on, riippuu se yksinomaan tuosta käsittämättömästä mysteriosta, ja ihmislapset, suuret ja pienet, ovat itsessään vain julmia ja vastenmielisiä petoja.

Hra Roman astui sisälle myymälään juuri sillä hetkellä, jolloin kunnon mestarini lausui nuo viimeiset sanat.

— Hohoo, hra apotti, huudahti tämä taitava mies. Te unohdatte, että nämä julmat ja vastenmieliset eläimet ovat ainakin Europassa ihailtavan poliisijärjestyksen alaisia ja että valtiot sellaiset kuin Ranskan kuningaskunta tai Hollannin tasavalta ovat hyvin kaukana tuosta barbariasta ja tuosta raakalaistilasta, jotka teitä niin loukkaavat.

Kunnon mestarini heitti kädestään Racinen niteen ja vastasi hra
Romanille tavallisella suloudellaan:

— Myönnän, hyvä herra, että valtiomiesten teoissa on jotakin järjestystä ja jotakin selvyyttä, silloin kun ajattelijat niitä kirjoituksissaan käsittelevät ja ihailen teidän teoksessanne Monarchie ideain lumoa ja johdonmukaisuutta. Mutta sallikaa, hyvä herra, että teen kunniaa vain teille kaikista niistä kauniista ajatuksista, joita te sijoitatte vanhojen ja uusien aikojen suurten valtiomiesten sieluihin. Heillä ei ollut sitä henkevyyttä, minkä te annatte heille, ja nuo kuuluisat miehet, jotka näyttävät johtaneen maailmaa, olivat itse luonnon ja kohtalon leikkikaluja. He eivät kohonneet inhimillisen typeryyden yläpuolelle, eivätkä itse asiassa olleet muuta kuin kurjuuden loistoesimerkkejä.

Tätä keskustelemusta kärsimättömänä kuunnellessaan hra Roman oli ottanut käteensä jonkun vanhan karttateoksen. Hän rupesi sitä paukuttamaan pöytään kiivaudella, joka yhtyi hänen oman äänensä meteliin.

— Mikä sokeus! sanoi hän. Kuinka olla näin tunnustamatta suurten hallitusmiesten, suurten kansalaisten tekoja! Tunnetteko niin huonosti historiaa, ettette huomaa kuinka joku Caesar, joku Richelieu, joku Cromwell muodosti kansoja niinkuin savenvalaja ruukkujaan? Ettekö näe, että valtio käy niinkuin kello kellosepän käsissä?

— Minä en sitä näe, sanoi kunnon mestarini, ja niiden viidenkymmenen vuoden aikana, jotka olen elänyt, olen huomannut vain, että tämä maa on vaihtanut useampia kertoja hallitustaan ilman että ihmisten elinehdot ovat siitä muuttuneet, paitsi ehkä erään näkymättömän prosessin kautta, joka ei ollenkaan riipu ihmisten tahdoista. Siitä päätän, että on jotakuinkin samantekevää tulla hallituksi tuolla taikka tällä tavalla ja ettei hallitusmiehissä ole muuta arvossapidettävää kuin heidän vaununsa ja heidän vaatteuksensa.

— Voitteko puhua niin, vastasi hra Roman, sen valtiomiehen kuoleman jälkeisenä päivänä, joka otti niin suurta osaa maan asioiden hoitoon ja joka pitkän epäsuosionsa jälkeen veti viimeisen henkäyksensä hetkellä, jolloin valta kaikkine kunnioineen oli jälleen hänen käsissään? Kansan huminasta, joka seuraa hänen hautakirstuaan, te voitte päättää, mitä hänen työnsä merkitsevät. Niiden merkitys kestää kauan hänen kuoltuaan.

— Hyvä herra, sanoi siihen kunnon mestarini, tämä valtiomies oli kunnollinen, harras ja työteliäs ihminen eikä voi väittää hänestä niinkuin hra Vaubanista, että hän olisi ollut liian kohtelias teeskennelläkseen sitä muille, sillä hän ei koskaan pitänyt lukua kenenkään miellyttämisestä. Ylistän häntä erikoisesti siitä, että hän kävi paremmaksi maan asioiden hoidossa, joissa niin monet muut turmeltuvat.

Hänellä oli luja sielu ja virkeä tunne maansa suuruudesta. Hän on kiitettävä vielä siitä, että hän kantoi tyynesti laajoilla hartioillaan sekä ammattipilkkaajien että pikkumarkiisien viat. Hänen vihollisensakin tunsivat häntä kohtaan salaista kunnioitusta. Mutta mitä hän on tehnyt merkittävää ja minkä kautta hän esiintyy teille muuna kuin niiden tuulien leikkikaluna, jotka puhalsivat hänen ympärillään? Jesuiitat, jotka hän karkoitti, ovat palanneet; tuo pieni uskontosota, jonka hän sytytti kansan hukutukseksi, on sammunut, eikä jättänyt juhlan jälkeen muuta kuin huonon ilotulituksen käryävät jätteet. Hänellä oli, myönnän teille, huvittamisen tai pikemmin ajanvietteen neroutta. Hänen elämäntehtävälleen, joka ei ollut muuta kuin tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta, tuli hänen kuolemansa odottamatta, mutta sen ei ole tarvis muuttaa muuta kuin nimeään ja johtajaansa opinkaavaansa muuttamatta. Hänen kavaluutensa pysyy uskollisena mestarilleen ja itselleen jatkuvasti asianhaaroja noudattaen. Onko tuo siis mikään elämäntyö, joka suuruudellaaan hämmästyttää?

— On, se hämmästyttää todellakin, vastasi hra Roman. Ja tämä valtiomies puhdisti hallitsemisen taidon metafysiikan pilvistä vieden sen asioiden todellisuuteen, josta minä häntä suuresti ylistän. Hänen tehtävänsä, sanotte te, oli vain tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta. Mutta mitä vaaditaankaan ollakseen etevä inhimillisten asiain hoidossa muuta kuin tarttua suosiolliseen, suotuisaan tilaisuuteen ja käyttää sen toimeenpanemiseen hyödyllisiä palvelijoita? Tämän hän teki, tai tämän hän olisi ainakin tehnyt, ellei hänen ystäviensä pikkumainen petollisuus ja hänen vastustajiensa salakavala rohkeus olisi riistänyt kaikkea rauhaa häneltä. Mutta hän kulutti itsensä turhaan jälkimäisiä hillitessään ja edellisiä rohkaistessaan, Aika ja ihmiset, nuo välttämättömät välikappaleet, puuttuivat häneltä, hänen hyväätekevä despotisminsa perustamiseksi. Hän hahmotteli kuitenkin ihailtavia suunnitelmia sisäpolitiikkaan nähden. Teidän ei tulisi unohtaa, että ulkopolitiikkaan nähden taas hän lahjoitti isänmaalleen laajoja ja viljavia alueita. Ja meidän on oltava siitä hänelle sitäkin kiitollisempia, että hän teki nämä onnistuneet valloitukset yksin ja parlamentista huolimatta, josta hän oli riippuvainen.

— Hyvä herra, vastasi kunnon mestarini, hän osoitti tarmoa ja taitoa siirtomaa-asioiden hoidossa, mutta ei ehkä enempää kuin mitä tavallinen porvari tarvitsee jonkun maatilan ostoon. Ja minusta nuo merentakaiset asiat eivät ole minkään arvoisia siihen nähden, miten europalaisten on tapa käyttäytyä Afrikan ja Amerikan kansojen suhteen. Valkoiset, ollessaan tekemisessä keltaisten tai mustien kanssa, katsovat olevansa pakoitettuja tekemään heidät maattomiksi. Ei päästä mihinkään päätökseen villikansojen kanssa muuten kuin vielä täydellisemmällä raakuudella. Tähän äärimmäisyyteen johtavat kaikki siirtomaita koskevat yritykset. En tahdo kieltää, etteikö espanjalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset olisi saaneet niistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta tavallisesti antaudutaan aivan sattuman ja seikkailun valtaan lähettämällä suuria ja julmia retkikuntia. Mitä on yksilön taito ja tahto noissa yrityksissä, jotka koskevat kaupan, maanviljelyksen ja merenkulun etuja, jotka sentähden riippuvat äärettömästä määrästä toisia olentoja? Hallitusmiehen osa näissä asioissa on sangen pieni, ja jos se näyttää meistä huomattavalta, on se vain siksi, että meidän jumaluustarustoon taipuvainen henkemme tahtoo antaa nimen ja hahmon kaikille luonnon salaperäisille voimille. Mitä hän on keksinyt tuo meidän hallitusmiehemme siirtomaihin nähden, jota jo foinikialaiset eivät Kadmuksen aikaan tunteneet?

Nämä sanat kuullessaan herra Roman pudotti karttateoksen, jota kirjakauppias riensi kohteliaasti maasta nostamaan.

— Herra apotti, sanoi hän, minä huomaan, että te valitettavasti olette rikkiviisastelija. Sillä täytyy olla sofisti sekottaakseen Kadmukseen ja foinikialaisiin kuolleen valtiomiehemme siirtomaayrityksiä. Te ette ole voineet kieltää, että nämä yritykset olivat hänen työtään ja olette häiritsevällä tavalla tuoneet keskusteluumme tämän Kadmuksen saattaaksenne meidät hämille.

— Hyvä herra, sanoi apotti, jättäkäämme Kadmus sikseen, koska se teitä vihastuttaa. Tahdon sanoa ainoastaan, että valtiomiehellä on vähän osuutta omiin yrityksiinsä eikä hän ansaitse niistä kunniaa eikä häpeää. Tahdon sanoa, että elämän surkuteltavassa komediassa hallitusten päämiehet näyttävät käskevän, niinkuin kansat tottelevan, mutta se ei ole muuta kuin leikkiä, turhaa näennäisyyttä ja itse asiassa sekä toisia että toisia näkymätön voima johdattaa.

Tuona kesäisenä yönä hyttysten hypellessä Pienen Bachuksen lyhdyn ympärillä hra apotti Coignard otti raitista ilmaa Saint-Benoît-le-Bétournén kirkon kaaren alla. Hän mietiskeli siinä tapansa mukaan Cathérinen saapuessa istumaan hänen vierelleen kivipenkille. Kunnon mestarini oli taipuvainen kiittämään Jumalaa hänen töistään. Hän katseli mielihyvällä tätä kaunista tyttöä, ja koska hänen henkensä oli hymyilevä ja viljeltynyt, hän puheli tälle miellyttäviä sanoja. Hän kiitti Catherinen pirteyttä, joka ei esiintynyt ainoastaan hänen kielellään vaan myöskin hänen kurkussaan ja kaikessa muussakin hänen henkilössään sekä siitä, että tämä tosin hymyili huulillaan ja poskillaan, mutta vielä enemmän lihansa kaikilla kauniilla poimuilla ja syvennyksillä, minkä vuoksi oli varsin vaikeata sietää hänen verhojaan, jotka estivät näkemästä hänen kokonaan hymyävän.

— Koska yleensä, sanoi hän, on tehtävä syntiä maan päällä ja koska kukaan paitsi öykkäri, ei voi uskoa itseään erehtymättömäksi, tahtoisin juuri teihin nähden, hyvä neiti, että taivaallinen armo hetkeksi heittäisi minut erikoisesta suojeluksestaan, jos varsinkin se voisi tuottaa teillekin jotain mielihyvää. Minulle se tuottaisi kaksi mitä kallisarvoisinta etua, nimittäin: ensiksi, että tekisin syntiä harvinaisella ilolla ja valikoidulla herkullisuudella, toiseksi, että samassa saisin anteeksiannon teidän sulojenne voimasta, sillä on epäilemättä kirjoitettu Tuomion kirjaan, että teidän viehätyskeinonne ovat vastustamattomia. Tämä täytyy ottaa huomioon. Näkee älyttömiä miehiä, jotka huvittelevat rumien ja sulottomien naisten kanssa. Nämä onnettomat tuohon tapaan toimien syöksyvät vaaraan kadottaa sielunsa, sillä he tekevät sen vain syntiä tehdäkseen ja heidän työläs rikkomuksensa on täynnä raadollisuutta. Sen sijaan niin kaunis iho kuin teidän, Cathérine, on jo sellaisenaan puolustus Iäisen silmien edessä. Teidän sulonne helpottavat ihmeellisesti rikkomusta, joka käy anteeksiannettavaksi, ollen riippumaton meidän tahdostamme. Ollakseni oikein suora, hyvä neiti, minä tunnen, että teidän läheisyydessänne taivaan armo jättää minut ja pakenee linnunlentimillä. Siinä silmänräpäyksessä, kun nyt puhun teille, siitä ei ole jäljellä enää kuin pieni valkea pilkku noiden kattojen päällä, joiden räystäillä kissat rakastelevat raivokkain huudoin ja lapsellisin valituksin kuun istuessa aivan julkeana eräällä savutorvella. Kaikki mitä näen teidän olemuksestanne, Cathérine, vaikuttaa aistillisesti ja se, mitä en näe, vielä aistillisemmin.

Hänen näin puhuessaan Cathérine loi silmänsä alas polviinsa ja käänsi ne sitten aivan kimmeltävinä hra apotti Coignardiin:

— Koska te tarkoitatte minulle hyvää, herra Jérôme, sanoi hän, luvatkaa minulle suostua pyyntöön, jonka aion tehdä teille. Olisin teille siitä hyvin kiitollinen.

— Te tiedätte, hra Jérôme, että apotti La Perruque, Saint-Benoît'n apupappi, syyttää veli Angea, että tämä muka olisi varastanut hänen aasinsa ja tuosta on apupappi tehnyt virallisen kantelun. Ei voi olla väärempää syytöstä. Tämä kunnon munkki oli lainannut aasin kuljettaakseen pyhäinjäännöksiä maalaiskyliin. Aasi hävisi tiellä. Pyhäin jäännökset löydettiin. Se on asiassa oleellista, kuten veli Ange sanoo. Mutta apotti La Perruque vaatii takaisin aasiaan eikä anna sijaa järjen äänelle. Hän tahtoo sulkea tuon pikku munkin piispan vankilaan. Te yksin voitte saada viihtymään hänen vihansa ja ottamaan takaisin kanteensa.

— Mutta, hyvä neiti, sanoi apotti Coignard, siihen minulla ei ole voimaa eikä halua.

— Oh! jatkoi Cathérine puhettaan liukuen hänen lähelleen ja katsoen häntä keskitetyllä hellyydellä. Mitä haluun tulee, olisin sangen onneton ellen onnistuisi sitä teihin lietsomaan. Mitä taas voimaan tulee, hra Jérôme, se teillä on. Eikä mikään olisi teille helpompaa kuin pelastaa tuo pikku munkki. Riittäisi, että te antaisitte herra La Perruquelle kahdeksan saarnaa laskiaiseksi ja neljä adventiksi. Te kirjoitatte niin hyviä saarnoja, että täytyy tuottaa teille suurinta mielihyvää niitä kirjoittaa. Sommitelkaa nuo kaksitoista saarnaa, hra Jérôme, sommitelkaa ne heti. Käyn itse hakemassa ne teiltä asunnostanne Saint-Innocent'issa.

— Herra La Perruque, jolla on korkeat ajatukset tiedoistanne ja ansioistanne, pitää varmaan kahtatoista saarnaanne aasin arvoisena. Heti kun hänellä on nuo kaksitoista saarnaa hän on peruuttava kanteensa. Hän on sen sanonut. Mitä on teille kaksitoista saarnaa, hra Jérôme? Ja minä lupaan kirjoittaa aameneni niistä viimeisen alle. Te lupaatte, lisäsi hän kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.

— Tästä, sanoi ankarasti hra Coignard irroittaen kauniit kätöset kaulaltaan, minä kieltäydyn ehdottomasti. Lupaukset, joita kauniille tytölle annetaan, ovat sitovia vain lihalle eikä ole mikään synti evätä niitä. Älkää luottako minun apuuni, sorja tyttöseni, että tahtoisin pelastaa tuon parrakkaan viettelijän oikeuden käsistä. Jos kirjoittaisin yhden tai kaksi tai kaksitoista saarnaa, niin tekisin sen noita huonotapaisia munkkeja vastaan, jotka ovat Pyhän Kirkon häpeä ja kirppujen kaltaisia, jotka ovat tarttuneet Pyhän Pietarin vaatetukseen. Tuo veli Ange on konna. Hän antaa kunnon naisten kosketella muka pyhäin jäännöksinä jotakin lampaan tai porsaan luuta, jonka hän itse on kalunnut puhtaaksi ällöttävällä ahmattiudella. Lyönpä vetoa, että hän on kuljettanut hra La Perruquen aasin selässä jotakin enkeli Gabrielin siivensulkaa, sädettä tietäjien tähdestä ja jossakin pienessä jouhisoittimessa niiden kellojen kaikua, jotka soivat Salomonin temppelin tapulissa. Hän on oppimaton, hän on valehtelija, ja te rakastatte häntä. Siinä on kolme syytä, joiden vuoksi hän on minulle vastenmielinen. Jätän teidän arvosteltavaksenne, hyvä neiti, mikä noista kolmesta on painavin. Se voi olla myöskin niistä vähimmän kunniallinen, sillä toden totta, olin viehtynyt juurikään niin väkivaltaisesti, että se ei ole ollenkaan minun ikäni eikä säätyni mukaista. Mutta älkää pettykö. Tunnen varsin vilkkaasti sen herjan, minkä tuo teidän niskapussillinen kaapukonnanne muodostaa Herramme Jeesuksen Kirstuksen Kirkolle, jonka sangen arvoton jäsen minä olen, ja tuo kapusiini vaikuttaa minuun niin vastenmielisesti, että minut valtaa äkillinen halu mietiskellä jotakin Pyhän Johannes Chrysostomuksen kaunista kohtaan sensijaan, että hieroisin tässä polviani teidän polviinne, hyvä neiti, kuten olen neljännestunnin tehnyt. Sillä syntisen himo on katoavaista, mutta Jumalan kunnia pysyy iankaikkisesti. En ole koskaan liioitellut lihan synnin käsitettä, se oikeus täytyy antaa minulle.

En säiky niinkuin hra Nikodemus niin pientä seikkaa kuin huvitella jonkun sievän tyttösen kanssa. Mutta en voi ensinkään sietää mielen alhaisuutta, en tekopyhyyttä, en valhetta, enkä tuota raakaa tietämättömyyttä, jotka tekevät teidän veli Angestanne täydellisen kapusinin. Teihin tarttuu hänen hommastaan, hyvä neiti, rentustelun tapa, joka vetää teidät paljon alapuolelle teidän säätyänne, ilotytön säätyä. Tunnen sen häpeät ja kurjuudet, mutta se on paljon korkeammalla kapusiinien säätyä. Tuo lurjus häväisee teidät samoin kuin hän on häpeä itse Pyhän Jaakon kadun lokavirroillekin niihin astuen jalallaan. Ajatelkaa, hyvä neiti, kaikkia niitä hyveitä, joilla te vielä voisitte epämääräisessä ammatissanne kaunistauta ja joista yksikin ehkä voisi avata teille eräänä päivänä Paratiisin, ellette olisi tuon saastaisen sian nöyrin orja ja palvelija.

Sallien kaiken teissä muodostua siksi mikä lopuksi on tarpeellista, että voisi jättää teidät teistä erotessaan, te voisitte, Cathérine, kukoistaa uskossa, toivossa ja rakkaudessa, rakastaa köyhiä ja käydä katsomassa sairaita. Te voisitte olla almujen antaja ja myötäkärsijä ja te voisitte iloita kainosti taivaan pilvistä, merien, metsien ja ketojen kauneudesta. Te voisitte aamulla ikkunanne aukaistessanne ylistää Jumalaa kuunnellen lintujen laulua, te voisitte pyhiinvaellusten päivinä nousta Pyhän Valeriuksen kukkulalle ja itkeä siellä, ristin alla, suloisesti kadotettua viattomuuttanne, te voisitte tehdä samoin kuin Hän, joka yksin lukee ihmissydänten salaisuudet, te voisitte tehdä niin, että Hän voisi sanoa: 'Cathérine on minun luontokappaleeni ja minä tunnen hänet sen kauniin valon jätteistä, joka ei suinkaan ole sammunut hänessä'.

— Mutta, apotti, sanoi hän kuivasti, sehän on saarna, minkä te tuossa minulle taritsette.

— Varokaa, apotti. Riippuu teistä, olemmeko ystäviä vai vihollisia. Tahdotteko kirjoittaa nuo kaksitoista saarnaa? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte.

— Hyvä neiti, sanoi hra apotti Coignard. Minä olen tehnyt hävettäviä tekoja elämässäni, mutta ilman niitä ajattelemattani.

— Te ette tahdo? Onko se varmaa? Yksi, kaksi… Te kieltäydytte?…
Apotti, minä kostan.

Hän murjotti jonkun aikaa mykkänä ja ärtyisenä penkillä. Sitten hän äkkiä rupesi huutamaan:

— Lopettakaa, hra apotti Coignard. Teidän iällänne tuossa arvokkaassa puvussa kohdella minua täten, hyi! Herra apotti, hyi! Mikä häpeä, herra apotti!

Juuri kun hän kirkui kiihkeimmin näki apotti neiti Lecoeur'in Trois-Pucelles'in kauppiattaren, joka kulki kaarten ali. Hän oli matkalla tänä myöhäisenä hetkenä tunnustautumaan Saint-Benoît'n kolmannelle apupapille ja käänsi päätään suurimman vastenmielisyytensä merkiksi.

Apotti tunnusti mielessään, että Cathérinen kosto oli nopea ja varma, sillä neiti Lecoeur'in hyve oli ijän vahvistamana käynyt niin ankaraksi, että hän tarttui kaikkiin ympäristönsä riettauksiin ja lävisti seitsemän kertaa päivässä kielensä kärjellä kaikki Pyhän Jaakon kadun lihalliset synnintekijät.

Mutta Cathérine ei itsekään tiennyt kuinka täydellinen hänen kostonsa oli. Hän oli nähnyt saapuvan paikalle neiti Lecoeur'in. Mutta hän ei ollut nähnyt isääni, joka saapui heti perästä.

Hän tuli minun kanssani hakemaan kaariholvin alta apottia noutaakseen hänet Pieneen Bachukseen. Isäni piti paljon Cathérinestä. Mikään ei häntä suututtanut niin kuin jos hän näki tämän lähentelevien miesten seurassa. Hänellä ei ollut liioiteltuja käsityksiä apotin siveydestä. Mutta, kuten hän sanoi, tietää ja nähdä on kaksi eri asiaa. Cathérinen huudot olivat saapuneet sangen selvinä hänen korviinsa. Hän oli kiivas ja kykenemätön itseään hillitsemään. Pelkäsin suuresti, että hänen vihansa purkautuisi sivistymättömiin sanoihin ja vähemmän hienoon käytökseen. Näin hänen jo vetävän esiin rasvapannunsa, jota hän kantoi mekkonsa nauhoissa kunnia-aseenaan, sillä hän ei hävennyt suinkaan paistajan ammattia.

Pelkoni oli vain puoleksi perusteltu. Tilanne, missä Cathérine esiintyi hyveellisenä, oli pikemmin hämmästyttävä kuin epämiellyttävä hänelle ja tyytyväisyys voitti vihan hänen sielussaan.

Hän lähestyi kunnon mestariani sangen kohteliaana ja sanoi hänelle ivallisen juhlallisesti:

— Herra Coignard, kaikki papit, jotka etsivät ilotyttöjen seuraa, menettävät siinä hyveensä ja hyvän maineensa. Ja se on oikein silloinkin, kun ei mikään nautinto ole maksamassa heidän häpeänsä hintaa.

Cathérine jätti paikkansa erinomaisella loukatun kainouden ilmeellä ja kunnon mestarini vastasi isälleni lempeällä ja hymyilevällä kaunopuheisuudella:.

— Tämä viisaudenlauselma, mestari Léonard, on suurenmoinen. Sitä tulisi sovittaa kaikkiin ilman erotusta ja ripustaa se joka tilanteeseen kuin tuo nimilappunen "Kuusivaltaista", jonka ontuva veitsiseppä panee kaikkiin veitsiinsä. En tahdo tutkistella, miksi en ole yhtä paljon ansainnut sen kiinnittämistä. Eikö riitä, että tunnustan sen ansainneeni?

On sopimatonta puhua itsestään ja se loukkaisi liian paljon kainouttani, jos pakotettaisiin minut keskustelemaan siitä mikä on minulle erikoista. Tahdon mieluummin esittää teille, mestari Léonard, kunnioitettavan Robert d'Arbrissel'in esimerkin, joka käyden ilotyttöjen luona saavutti siitä suuria ansioita. Voisin myöskin kertoa pyhästä Abrahamista, Syyrian Anakoreetasta, joka ei pelännyt tunkeutua pahamaineiseen taloon.

— Kuka on tuo Pyhä Abraham? kysyi isäni, jonka kaikki ajatukset olivat järkähtyneet.

— Istahtakaamme teidän porttinne eteen, sanoi kunnon mestarini. Tuokaa ruukku viiniä ja minä olen kertova teille tarinan tästä suuresta pyhimyksestä sellaisena kuin itse Pyhä Efremus on sen meille opettanut.

Isäni viittasi, että hän tahtoi kuulla sitä. Me istuimme kaikki katoksen alle ja kunnon mestarini loihe lausumaan seuraavasti:

— Pyhä Abraham oli vanha ja eli yksin erämaassa vähäisessä majassaan, kun hänen veljensä kuoli jättäen jälkeensä kovin kauniin tyttären nimeltä Maria. Vakuutettuna siitä, että hänen itsensä viettämä elämä olisi mitä sopivinta hänen veljentyttärelleen, Abraham rakennutti tälle kopin lähelle omaansa, josta opetti häntä pienen seinään tekemänsä ikkunan kautta.

Hän piti huolta siitä, että tyttö paastosi, valvoi ja lauloi psalmeja. Mutta eräs munkki, joka oli väärä munkki, kuten luullaan, oli lähestynyt Mariaa pyhän miehen Abrahamin mietiskellessä raamattua ja johdattanut syntiin tuon nuoren tytön, joka silloin sanoi itselleen:

"On parempi, koska nyt olen kuollut Jumalalle, että menen maahan, missä kukaan ei tunne minua."

Hän jätti koppinsa ja meni läheiseen kaupunkiin, jonka nimi oli Edessa ja jossa oli ihania puutarhoja ynnä raikkaita lähteitä. Se on vieläkin Syyrian kaikkein suloisin kaupunki.

Sillä aikaa tuo pyhä mies Abraham istui yhä vaipuneena syviin mietiskelyihin. Hänen veljentyttärensä oli lähtenyt jo monta päivää sitten, kun hän vasta aukaisi pienen ikkunansa ja kysyi:

Hänen murheensa ei jättänyt häntä kahteen vuoteen. Niiden kuluttua hän kuuli, että hänen veljentyttärensä vietti huonoa elämää. Toimien järkevästi hau pyysi erästä ystäväänsä lähtemään kaupunkiin ja ottamaan tarkan selon siitä kuinka asian laita on.

Ystävä toi tiedon, että Maria vietti todellakin huonoa elämää. Tämän kuultuaan pyhä mies pyysi ystäväänsä hankkimaan hänelle ylhäisen herran puvun ja hevosen. Pantuaan päähänsä, ettei häntä tunnettaisi, suuren hatun, joka peitti hänen kasvonsa, hän lähti majapaikkaan, missä oli sanottu hänen veljentyttärensä asuvan. Hän katseli joka taholle nähdäkseen, eikö hän löytäisi tätä. Mutta kun tyttöä ei näkynyt, hän sanoi majapaikan isännälle teeskentelevästi hymyillen:

"Kunnon mies, sanotaan, että teillä on täällä kaunis tyttö, enkö voisi nähdä häntä?"

Isäntä, joka oli kohtelias mies, kutsutti tämän esiin ja Maria esittäytyi puvussa, joka Pyhän Efremuksen oman sanatavan mukaan riitti ilmaisemaan hänen käytöksensä. Pyhä mies tuli tuosta hyvin surulliseksi. Hän teeskenteli kuitenkin iloisuutta ja tilasi hyvän aterian, Maria oli sinä päivänä synkällä tuulella. Antaessaan nautintoa, ei aina itse nauti siitä, ja tuon vanhuksen näky, jota hän ei tuntenut, sillä tämä ei ollut riisunut hattuaan, ei ollut omiaan häntä yksinomaan ilahuttamaan. Isäntä nuhteli häntä noin huonosta käyttäytymisestä, joka sitäpaitsi oli aivan vastakkainen hänen ammattinsa velvollisuuksille. Mutta Maria sanoi huoaten:

Pyhä mies Abraham puhui taitavasti ylhäisen ja kevytmielisen herran tapaan, niinkuin hän oli pukeutunutkin, ja sanoi:

"Tyttäreni, en tule tänne itkemään sinun syntejäsi, vaan jakamaan sinun rakkauttasi."

Mutta kun isäntä oli jättänyt hänet yksin Marian kanssa, hän lakkasi teeskentelemästä, heitti pois hatun ja sanoi itkien:

"Tyttäreni Maria, etkö tunne minua? Olenhan Abraham, joka on ollut sinulle isän sijaisena."

Hän otti tyttöä kädestä ja koetti taivuttaa häntä koko yön katumukseen ja parannukseen. Varsinkin hän piti huolta siitä, että tyttö ei joutuisi epätoivoon. Hän toisti tälle alituisesti: — "Tyttäreni, ainoastaan Jumala on synnitön!"

Marian sielu oli luonnostaan lempeä. Hän suostui palajamaan erakon luoksi. He lähtivät matkaan päivän koittaessa. Maria tahtoi ottaa mukaan pukunsa ja jalokivensä. Mutta pyhä mies teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli sopivampaa luopua niistä. Hän nostatti hänet hevosensa selkään, johdatti hänet majoihin, missä he alkoivat uudestaan entisen elämänsä. Pyhä mies piti ainoastaan huolta siitä tällä kertaa, että Marian kammio ei ollut missään yhteydessä ulkomaailman kanssa ja että siitä ei voinut mennä ulos, kulkematta huoneen kautta, missä hän itse asui. Näillä keinoin hän Jumalan armosta säilytti karitsansa.

Sellainen on tarina Pyhästä Abrahamista, sanoi kunnon mestarini, kumoten viinipikarinsa.

— Se on tosiaankin kaunis, sanoi isäni, ja Maria raukan onnettomuus on saanut silmäni kyyneliin.

III

Sinä päivänä hämmästyimme suuresti, mestarini ja minä, tavatessamme herra Blaizot'n luona, Pyhän Katariinan kirjakaupassa, pienen, laihan ja keltaisen miehen, joka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa herjauskirjasten tekijä Jean Hibou. Meillä oli kaikki syy uskoa, että hän oli Bastillessa, jossa hän oli tottunut elämään. Ja kun emme epäröineet tuntea häntä, johtui se siitä, että hänen kasvoillaan vielä säilyi vankilan tyrmien pimeys ja kosteus. Hän selaili vapisevin käsin, kirjakauppiaan huolestuneiden silmien alla, äsken Hollannista tulleita valtiollisia teoksia. Apotti Coignard kohotti hänelle hattuaan luontaisen sirosti, mikä olisi käynyt vielä paremmin ilmi, jollei mestarini hattu olisi rypistynyt edellisenä iltana mitättömässä kahakassa Pikku-Bachuksen köynnösten alla.

Kun apotti Coignard oli selittänyt olevansa iloinen taas nähdessään niin taitavan miehen, herra Jean Hibou vastasi:

— Sitä ei kestä kauan. Lähden tieheni tästä maasta, jossa en saata elää. En voisi kauemmin hengittää tämän kaupungin saastutettua ilmaa. Kuukauden kuluttua minä asetan asumukseni Hollantiin. On julmaa sietää Fleury'tä, kun on kärsinyt Dubois'ta, ja olen liiaksi hyveellinen ranskalaiseksi. Pöllöt ja veijarit meitä täällä hallitsevat huonojen periaatteiden mukaan. Sitä en voi kärsiä.

On totta, sanoi kunnon opettajani, että yleisiä asioita hoidetaan huonosti ja että virkamiesten joukossa on paljon varkaita. Tyhmät ja ilkeät jakavat vallan keskenään, ja jos joudun kirjoittamaan tämän ajan asioista, teen niistä kirjan, siihen suuntaan kuin filosofi Senecan Apokolokyntos tai meidän Satire Ménippée, joka on aika mehevä. Tällainen kevyt ja huvittava käsittelytapa soveltuu aiheeseen paremmin kuin Tacituksen jörö kankeus tai de Thou'n kärsivällinen vakavamielisyys. Teenpä tuon kirjan liuskoista, joita salaa siirretään toinen toiselleen, ja siitä käy ilmi filosofinen ihmisten halveksunta. Virkamiehet siitä kovin suuttuisivat, mutta luulenpa, että eräät huomatessaan joutuneensa oikein hävyttömyyden ryöppyyn, nauttisivat sitä lukiessa salaista iloa. Päätän sen siitä, mitä kuulin eräältä ylhäissukuiselta naiselta, johon tutustuin Séezsâ, ollessani piispan kirjastonhoitajana. Hän oli jo hiukan näivettynyt, mutta värisi vielä hillittömistä irstailuistaan. Sillä selitykseksi on sanottava, että hän parinkymmenen vuoden aikana oli ollut Normandian maakunnan parhaita ilonetsijöitä. Ja kun kysyin häneltä, minkä ilon hän oli syvimmin tuntenut elämässään, hän vastasi:

Huomasin tästä vastauksesta, että hänessä oli hienotuntoisuutta. Luulen, että jollakin meikäläisellä ministerillä on sitä yhtä paljon, ja jos milloin kirjoitan heitä vastaan, teen sen imarrellakseni heitä kaikissa paheissaan ja hävyttömyydessään. Mutta miksi siirtää niin kauniin tarkoituksen toteuttamista? Ostanpa heti herra Blaizot'ita kirjan paperia kirjoittaakseni Ménippée'ni ensimäisen luvun.

Hän ojensi jo kättään ällistynyttä herra Blaizot'ta kohti. Herra Jean
Hibou pysäytti hänet kiivaasti.

— Säilyttäkää, herra apotti, ehdotti hän, oiva suunnitelmanne Hollantiin ja tulkaa kanssani Amsterdamiin, jossa hankin teille paikan jonkun vesikauppiaan tai kylvettäjän liikkeessä. Siellä olette vapaa, yöllä voitte kirjoittaa Ménippéetänne pöydän toisessa päässä, kun minä taas toisessa laadin lentokirjojani. Niistä tulee aika pistäviä, ja saapa nähdä, emmekö yhteisillä ponnistuksillamme saa kuningaskunnan asioita uudelle tolalle? Lentokirjailijoilla on enemmän osaa valtakuntien luhistumiseen kuin luullaankaan; he valmistavat romahduksia, jotka kapinalliset kansat vievät päätökseen.

— Mikä riemu, lisäsi hän äänellä, joka sihisi hänen mustien, suun kitkerän liuoksen syömien hampaittensa välitse, mikä ilo, jos minun onnistuisi tuhota joku noista ministereistä, jotka kurjasti ovat sulkeneet minut Bastilleen! Ettekö halua, herra apotti, olla osallisena niin oivassa työssä?

— En ollenkaan, epäsi kelpo opettajani. Olisin kovin pahoillani, jos jollain lailla muuttaisin valtion muotoa, ja jos luulisin, että Apokolokyntosellani tai Ménippéelläni olisi sellainen vaikutus, en kirjoittaisi niitä koskaan.

— Mitä, kysyi hölmistynyt häväistyskirjailija, ettekö juuri äsken tässä samassa paikassa sanonut, että hallitus on kelvoton?

— Tietenkin, myönsi apotti. Mutta jäljittelen tuon Syrakusan vanhuksen viisautta, joka, silloin kuin Dionysius oli hävyttömimmillään kansaansa kohtaan, kävi joka päivä temppelissä rukoilemassa jumalia tyrannin hengen puolesta. Kuultuaan niin merkillisestä hurskaudesta Dionysius tahtoi tietää sen syyn. Nainen kutsuttiin hänen eteensä ja tyranni asetti hänelle kysymyksensä.

— En ole nuori, selitti nainen, olen elänyt monen tyrannin aikana ja olen huomannut, että huonoa seurasi vielä pahempi. Olet kelvottomin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Siitä päätän, että seuraajasi olisi, jos mahdollista, vieläkin ilkeämpi, ja rukoilen Jumalaa antamaan hänet meille niin myöhään kuin suinkin.

— Tuo mummo oli hyvin selväjärkinen, ja olen samaa mieltä kuin hän, että lampaitten on parasta antaa vanhan paimenensa keritä ne, ettei vain tulisi uutta ja nuorta, joka keritsisi ne vielä tarkemmin.

Herra Hibou'n sappi, jonka tämä puhe oli saattanut kuohuksiin, puhkesi katkeriin puheisiin:

— Mitä halpoja puheita! Kuinka kelvottomia periaatteita! Oi, herra apotti, kuinka vähän te välitätte yhteishyvästä ja kuinka huonosti ansaitsette runoilijain kunnon kansalaisille lupaaman tammenlehväseppeleen! Teidän olisi tullut syntyä tatarien tai turkkilaisten maassa, Djingiskanin tai Bajasetin orjana, eikä Europassa, jossa opetetaan julkisen oikeuden ja filosofian periaatteita. Mitä! Siedättekö huonoa hallitusta haluamatta edes vaihtaa! Sellaiset mielipiteet rangaistaisiin minun suunnittelemassani valtiossa ainakin maan paolla tai eristämisellä. Niin, herra apotti, perustuslakiin, jota mietin ja joka järjestetään vanhan ajan periaatteiden mukaan, liitän nyt rangaistuksia teidän laistenne kelvottomien kansalaisten varalle. Ja määrään kuritusta kaikille sellaisille, jotka voidessaan parantaa valtiota eivät tee sitä.

— Heh, heh! ilostui apotti nauramaan. Niinpä ette annakaan minulle halua asettua teidän Salentiumiinne. Se mitä siitä kerrotte taivuttaa minut uskomaan, että siellä saisi olla ainaisen pakon alla.

— Ah! huudahti apotti, kylläpä se Syrakusan mummo oli oikeassa! On parasta olla huolissaan, jos herra Jean Hibou pääsisi seuraamaan Duboïs'ta ja Fleury'lâ! Lupaatte minulle, hyvä herra, väkivaltaisten ja teeskentelijöiden hallituksen, ja kiiruhtaaksenne lupaustenne vaikutusta, haluaisitte tehdä minusta vesikauppiaan tai kylvettäjän jonkun Amsterdamin kanavan varrelle. Suur' kiitos! Jään Saint-Jacques'in kadulle, jossa saa juoda viileää viiniä uhmaillen ministereitä. Luuletteko houkuttelevanne minua tuolla kunnon ihmisten hallituksen peilikuvalla, jotka ympäröivät yksityisten vapauden sellaisilla kielloilla, ettei siitä enää voi nauttiakaan?

— Herra apotti, sanoi Jean Hibou kiihtyen kiihtymistään, onko rehellistä ahdistaa hallitusmuotoa, johon olen saanut ajatuksen Bastillessa, ja jota ette tunne?

— Hyvä herra, virkkoi kunnon opettajani, epäilen hallituksia, jotka suunnitellaan vehkeilyissä ja kapinoissa. Vastustus on hyvin huono hallituskoulu, ja älykkäät valtiomiehet, jotka sen avulla pääsevät valtaan, pitävät tarkkaa huolta siitä, että hallitsevat ihan päinvastaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita he ennen julistivat. Se on nähty Kiinassa ja muuallakin. Samat välttämättömyydet, jotka hallitsivat heidän edelläkävijöitään, ohjaavat heitä. Uutuutena tuovat he vain kokemattomuutensa. Siinä eräs niitä syitä, jotka saattavat minut ennustamaan, että uusi hallitus on paljon sietämättömämpi kuin se, jonka se syrjäyttää, siitä paljoakaan eroamatta. Emmekö jo ole kokeneet sen?

— Kuten sanoitte, myönsi hyvä opettajani. Hallitukset ovat kuin viinit, jotka mietonevat ja sokeroituvat ajan kuluessa. Happamimmatkin menettävät lopulta hiukan happamuuttaan. Pelkään valtiota ensi kukoistuksessaan. Kammoan tasavallan tuikeaa nuoruuttaa. Ja kun kerran täytyy olla huonosti hallittu, pidän parhaimpana ruhtinaita ja ministereitä, joiden ensimäinen into on mennyt.

Herra Jean Hibou painoi taas hatun silmilleen ja sanoi jäähyväiset kiukustuneella äänellä.

Kun hän oli mennyt, herra Blaizot nosti silmänsä luetteloistaan ja sovitellen silmälasejaan sanoi oivalle opettajalleni:

— Olen ollut Pyhän Katariinan kirjakauppias kohta neljä vuosikymmentä, ja minusta on aina uusi ilo kuulla niiden viisaiden puheita, jotka käyvät kaupassani. Mutta en oikein pidä yleisiä asioita koskevista keskusteluista. Siinä kiihtyy, syntyy turhaa toraa.

— On ainakin yksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa, vastasi herra Blaizot, kirjakauppias. Täytyy olla huono kristitty ja kunnoton ranskalainen kieltääkseen Reimsin pyhän lippaan voiman, jonka voiteella kuninkaamme voidellaan Kristuksen sijaisiksi Ranskan kuningaskuntaa varten. Siinä monarkismin peruste, jota ei koskaan järkytetä.

Kuten tiedetään, Pariisin parlamentti langetti v. 1722 tuomion Mississipin jutussa, johon yhtiön johtajien ohella oli sekaantunut yksi ministeri, kuninkaan sihteeri, ja useita maaseudun ali-intendenttejä. Yhtiötä syytettiin siitä, että se oli turmellut kuninkaan ja valtion upseerit, vaikka he todellisuudessa olivat nylkeneet sen puhtaaksi heikon hallituksen virkailijain tavallisella ahneudella. Ja totta on, että siihen aikaan olivat kaikki hallituksen koneistot höltyneet tai toimivat väärin. Eräässä tuon kuuluisan jutun käsittelyssä tutkittiin parlamentin täysi-istunnossa erään Mississipin yhtiön johtajan vaimoa, rouva de la Morangèrea. Hän todisti, että herra Lescot, rikosasiain tuomarin sihteeri, oli kerran kutsunut hänet salaa Châtelet'hen ja selittänyt, että vain rouvasta itsestään riippui, pelastuisiko hänen puolisonsa, joka oli kaunis ja komea mies. Sihteeri oli puhunut jokseenkin tähän tapaan: "Hyvä rouva, kuninkaan todellisia ystäviä pahoittaa tässä jutussa eniten se, etteivät jansenistit ole siihen sekaantuneet. Nuo jansenistit ovat yhtä paljon kruunun kuin kuninkaankin vihollisia. Antakaa meille tilaisuus tuhota yksi heistä, ja palkitsemme tuon palveluksen valtiolle, palauttaen teille miehenne ja kaiken hänen omaisuutensa." Kun rouva de la Morangère oli kertonut tämän keskustelun, joka ei ollut aiottu julaistavaksi, oli parlamentin puheenjohtajan pakko kutsua täys-istuntoon herra Lescot, joka aluksi yritti kieltää. Mutta rouva de la Morangèrella oli kauniit, kirkkaat silmät, joitten katsetta hän ei kyennyt kestämään. Hän sekaantui ja joutui kiinni. Hän oli pahan näköinen punatukkainen mies kuten Judas Iskariot.

Tämä asia, joka tuli sanomalehtien tietoon, joutui koko Pariisin puheenaiheeksi. Siitä keskusteltiin salongeissa, kävelypaikoilla, parturin ja limonaadikauppiaan luona. Ja kaikkialla sai rouva de la Morangère osakseen yhtä paljon myötämielisyyttä kuin Lescot inhoa.

Yleinen uteliaisuus oli suuri vielä silloin, kun saatoin kunnon opettajaani, herra apotti Jérôme Coignardia, herra Blaizot'n luo, joka, kuten tiedätte, on kirjakauppias Pyhän Katariinan kuvan alla.

Tapasimme puodissa erään ministerin yksityissihteerin, joka oli kätkenyt kasvonsa Hollannista äsken tulleeseen kirjaan, ja kuuluisan herra Romanin, joka on käsitellyt valtiosyitä arvokkaissa teoksissa. Vanha herra Blaizot luki sanomalehtiä tiskinsä takana.

Herra Jérôme Coignard hiipi aivan hänen taakseen siepatakseen hänen olkapäänsä yli himoitsemansa uutiset. Tuo oppinut ja perin nerokas mies ei omannut pienintäkään osuutta tämän maailman hyvyyksistä, ja kun hän oli juonut lasillisen Pikku Bachuksessa, ei hänen taskuunsa jäänyt ropoakaan sanomalehtien ostoon. Luettuaan herra Blaizot'n selän takaa rouva Morangèren todistuksen, hän huudahti, että niin piti käydä, että hänestä oli mieluista nähdä vääryyden kukistuvan kukkuloiltaan naisen heikon käden vaikutuksesta, josta Pyhässä Raamatussa kerrotaan monta ihmeellistä esimerkkiä.

— Vaikka tämä nainen, lisäsi hän, onkin tuota publikaanien seuraa, jota en rakasta, niin hän kuitenkin muistuttaa noita voimakkaita naisia, joita Kuninkaitten kirjassa ylistetään. Hänessä miellyttää tuo nuoruuden ja älykkyyden harvinainen yhdistelmä ja osoitan mieltymystäni hänen sievän voittonsa johdosta.

— Varokaa, herra apotti, lausui hän kättään ojentaen, varokaa, ettette vain tarkastele tätä juttua erikoiselta ja yksilölliseltä kannalta, ottamatta huomioon, kuten teidän tulisi tehdä, siihen liittyviä yleisiä etuja. Kaikessa tulee ottaa huomioon valtiosyyt, ja selväähän on, että nuo suvereeniset syyt vaativat rouva Morangèrea olemaan puhumatta tai että hänen puheisiinsa ei ainakaan olisi uskottu.

— Ohoh, herra sihteeri, jatkoi herra Roman, emme saata uskoa, että seikka, joka saa teidät menettämään paikkanne, olisi mitätön. Sillä teidän niskaannehan se koituu, teidän ja esimiehenne. Omasta puolestani valitan sitä. Mutta ministereitten kukistumisessa minua aina lohduttaa se, että he olivat kykenemättömiä estämään sen edeltä käsin.

Herra Gentil ilmaisi hiukan silmää iskien, että hän tässä suhteessa oli täydellisesti herra Romanin kannalla.

— Valtio on kuin ihmisruumis. Kaikki sen tehtävät eivät ole jaloja. Niinpä on sellaisia, joita täytyy salata, ja kaikkein tarpeellisimpiakin.

— Mitä, hyvä herra, sanoi apotti, oliko siis tarpeellista, että Lescot käyttäytyi noin vangitun vaimoa kohtaan? Se oli häpeällistä!

Oh! sanoi herra Roman, se oli häpeällistä, kun se tuli tunnetuksi. Sitä ennen se ei ollut mitään. Jos haluatte nauttia hallittuna olemisen siunauksesta, joka yksin kohottaa ihmiset eläinten yläpuolelle, niin on hallitseville jätettävä keinot käyttää valtaansa. Ja niistä on salaaminen ensimäinen. Sen johdosta kansanvaltainen hallitus, joka on kaikkein vähimmän salainen, on samalla heikoin. Luuletteko tosiaan, herra apotti, että ihmisiä voi johtaa hyveellä? Se olisi turhaa unta.

— Sitä en usko, vastasi hyvä opettajani. Olen huomannut elämäni eri vaiheissa, että ihmiset ovat vain viilejä eläimiä, joita saattaa hillitä vain väkivallalla ja viekkaudella. Mutta siinäkin tulee käyttää jonkunlaista kohtuutta, eikä saa liiaksi loukata niitä harvoja hyviä tunteita, jotka heidän sielussaan ovat sekaantuneet huonoihin vaistoihin. Sillä luotiinhan ihminen, niin kehno, tyhmä ja ilkeä kuin hän onkin, Jumalan kuvaksi, ja häneen on jäänyt joitakuita piirteitä tästä ensimäisestä olemuksestaan. Hallitus, joka on lähtöisin keskinkertaisesta ja halvasta kunniallisuudesta, saattaa kansansa häpeään ja on syrjäytettävä.

— Hallitsija ei ole koskaan väärässä, sanoi herra Roman, ja teidän ohjeenne, herra apotti, ovat kapinallisia. Olisi oikein teille ja kaltaisillenne, ettei teitä ollenkaan hallittaisi.

— Vai niin! sanoi kunnon opettajani. Jos hallitus, kuten te väitätte, on luotu vain petoksesta, väkivallasta ja kaikenlaisesta nylkemisestä, ei tarvitse pahoin peljätä, että tuo uhkaus vaikuttaisi jotakin, ja meillä on vielä kauan käytettävissämme ministereitä ja maakuntain päälliköitä asioitamme hoitamassa. Tahtoisin vain, että näiden sijalle tulisi toisia. Uudet eivät saattaisi olla huonompia kuin entisetkään, ja olisivatpa kenties hiukan parempiakin.

— Olkaa varuillanne, väitti herra Roman, olkaa varuillanne! Valtiossa on ihmeellistä juuri sen johdonmukainen jatkuvaisuus, ja se seikka, että maailmassa ei ole täydellistä valtiota, johtuu minun mielipiteeni mukaan siitä, että vedenpaisumus Noakin aikana aiheutti epäjärjestystä kruunun perintöjärjestykseen. Siitä häiriöstä emme ole vieläkään selvinneet.

— Olette huvittava teorioinenne, kiisti kunnon opettajani. Maailmanhistoria on täynnä vallankumouksia. Siinä ei ole muuta kuin ruhtinaiden kelvottomuuden aiheuttamia kansalaissotia, meteleitä ja vehkeilyjä, enkä tiedä, mitä nykyään on enemmän ihmeteltävä: hallitsevien hävyttömyyttäkö vai kansojen kärsivällisyyttä.

Sihteeri valitteli silloin, että herra apotti Coignard tuomitsi väärin kuninkuuden hyviä tuloksia, ja herra Blaizot selitti moittien, ettei sovi väitellä valtion asioista kirjakauppiaan puodissa.

— Herra apotti, sanoin, oletteko jo unohtanut Syrakusan mummon, kun nyt tahdotte vaihtaa tyranneja?

— Jacobus, poikani, hän vastasi, myönnän mielelläni joutuneeni ristiriitaan. Mutta tuo kaksinaisuus, jonka puheissani aivan oikein huomaat, ei ole likimainkaan niin pahaluontoista kuin se, jota filosofit antinomiaksi nimittävät. Kirjassaan Viisaudesta väittää Charron, että on ratkaisemattomiakin antinomioita. Omasta puolestani, kun tuskin olen alkanut miettiä luonnon salaisuuksia, näen henkeni silmien eteen ilmestyvän noita paholaisia, jotka huikeasti kinastelevat keskenään ollen repimäisillään toisiltaan silmät päästä, ja heti huomaan, ettei noita piintyneitä raivottaria saa millään toisistaan erotetuiksi. Menetän kaiken toivon niiden sovittamiseksi, ja niiden vika on, etten ole paljoakaan edistynyt metafysikassa. Mutta tässä tapauksessa, Jacobus poikani, on ristiriita vain näennäinen. Järkeni kannattaa yhä Syrakusan vanhusta. Ajattelen tänään samoin kuin eilenkin. Annoin vain tällä kertaa sydämelleni voiton ja tunteilleni vallan, kuten mikä hyvänsä oppimaton ihminen.

Isäni oli ravintoloitsija Saint-Jacques-kadulla, Saint-Bénoit-le-Bétournén vastapäätä. En sano, että hän piti paastosta; tuo tunne ei olisi ollut paistinkääntäjän luonteelle ominainen. Mutta hän noudatti paastoja ja pidättäymisiä kuten hyvän kristityn tuleekin. Kun hänellä ei ollut rahaa ostaa vapautusta arkkipiispalta, hän söi lipeäkalaa paastopäivinä vaimoineen, poikineen, koirineen ja tavallisine vieraineen, joista innokkain oli hyvä mestarini herra apotti Jérôme Coignard. Äitini ei olisi suvainnut, että Miraut, pihakoiramme, jyrsi luuta pyhänä pitkänä perjantaina. Sinä päivänä hän ei sekoittanut lihaa eikä rasvaa eläinparan kuppiin.

Turhaan apotti Coignard selitti, että hän siinä teki pahoin ja että selvän oikeuden kannalta Miraut, jolla ei ollut osaa syntien anteeksi saamisen pyhään mysterioon, ei ollut velvollinen kärsimään sen takia jokapäiväisessä ravinnossaan.

— Oiva emäntäni, selvitteli tuo suuri mies, kuuluu asiaan, että me kirkon jäseninä syömme lipeäkalaa, mutta taikauskoa, epäuskoisuutta, uhmailua, vieläpä pyhyyden pilkkaakin on teidän laillanne tehdä koira osalliseksi kieltäymyksiin, jotka ovat äärettömän kallisarvoiset Jumalan niihin kiinnittämän tärkeyden vuoksi, ja jotka muutoin olisivat halveksittavia ja naurettavia. Se on väärinkäytös, jonka yksinkertainen mielenlaatunne tekee viattomaksi, mutta jos joku tohtori, taikkapa vain tavallinen selvä-älyinen kristitty niin tekisi, olisi se rikollista. Sellainen uskonharjoitus, hyvä vaimo, johtaa vuorostaan pelottavimpaan kerettiläisyyteen. Se ei pääty vähempään kuin sellaiseen väitteeseen, että Jeesus Kristus on kuollut niin koirien kuin Aatamin lastenkin vuoksi. Ja mikään ei ole niin paljon Raamatun oppia vastaan.

— Saattaa niin olla, vastasi äitini. Mutta jos Miraut söisi lihaa pitkänä perjantaina, kuvittelisin, että se on juutalainen ja alkaisin kammoa sitä. Teenkö sittenkin synnin, herra apotti?

— Voi, rakas sielu, ratkaisematta teettekö tässä syntiä tai ette, sanoo totuuden mukaan, että tässä ei ole vääryyttä ja että uskon teidän pääsevän iankaikkiseen autuuteen pikemmin kun viiden tai kuuden piispan ja kardinaalin minun tuttavapiiristäni, jotka kuitenkin ovat kirjoittaneet kauniita kanonisen lain selityksiä.

Miraut särpi lientänsä ja isäni lähti apotti Coignardin kanssa pistäytymään Pikku Bachuksessa.

Näin vietimme Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa pyhää paaston aikaa. Mutta heti pääsiäisaamuna, kun Saint-Benoît-le-Bétourné'n kellot kaikuivat ylösnousemuksen riemua, isäni pisti vartaaseen kanoja, sorsia ja kyyhkysiä tusinoittain, ja liekehtivän uunin nurkassa Miraut nuuski rasvan hyvää hajua, heiluttaen häntäänsä ahkerasti, miettivänä ja vakavana. Vanhana, väsyneenä, melkein sokeana se vielä nautti tämän maailman iloja, jonka pahat puolet se otti vastaan alistuvasti. Hän oli viisas, enkä ollenkaan ihmettele, että äitini otti niin järkevän olennon osalliseksi hurskaihin toimiinsa.

Kuunneltuamme korkean messun, aterioimme hyvältä tuoksuavassa puodissa. Isäni mukana tuli aterialle tuulahdus uskonnollista iloa. Tavallisesti hänellä oli ruokavieraina eräitä ylituomarin apulaisia ja oiva opettajani, apotti Coignard. Pääsiäisenä, armon vuonna 1725 muistan hänen tuoneen mukaansa herra Nicolas Cerisen, jonka hän oli löytänyt jostain vinttikerroksesta Muurarinkadulta, missä tuo oppinut mies kirjoitteli koko päivät ja yöt uutisia kirjallisesta maailmasta Hollannin kustantajille. Pöydällä kohosi rautakorissa vuori punaisia munia. Ja kun apotti Coignard oli lukenut ruokaluvun, nuo munat joutuivat keskustelun aiheeksi.

— Aelius Lampridus kertoo, aloitti Nicolas Cerise, että Aleksanteri Severuksen isän kana muni punaisen munan tuon valtaistuimelle määrätyn lapsen syntyessä.

— Tuo Lampridus, joka oli verrattain tyhmä, vastasi oiva opettajani, olisi saanut jättää tuon jutun akoille, jotka sitä levittelivät. Teillä on liiaksi arvostelukykyä, herra Cerise, johtaaksenne kristillisen tavan tarjota punaisia munia pääsiäisenä mokomasta mahdottomasta tarusta.

— Enhän tosin uskokaan, että tapa johtuisi Aleksanteri Severuksen munasta, vastasi Nicolas Cerise. Ainoa johtopäätös, jonka siitä haluan tehdä, on se, että punainen muna pakanoitten keskuudessa merkitsi korkeimpaan valtaan pääsyä. Muutoinkin, jatkoi hän, oli täytynyt jollakin tavalla värjätä tuo muna, sillä kanat eivät muni punaisia munia.

— Suokaa anteeksi, sanoi äitini, joka lieden luona seisten täytteli vateja, olen nuoruudessani nähnyt mustan kanan, joka muni ruskeaan vivahtavia munia. Sen vuoksi uskon kyllä, että on kanoja, joitten munat ovat punaisia tai punaiseen vivahtavia, esimerkiksi sellaisia kuin tiili.

— Se on hyvin mahdollista, sanoi hyvä opettajani, ja luonto on tuotteissaan paljon vaihtelevampi kuin tavallisesti luulemme. Eläinten syntymisessä sattuu kaikenlaista outoa, ja luonnonhistoriallisissa, museoissa tapaamme paljoa kummallisempia hirviöitä kuin punainen muna on.

— Niinpä on kuninkaan museossa, jatkoi Nicolas Cerise, viisijalkainen vasikka ja kaksipäinen lapsi.

— Vielä kummallisempaa näin Auneaussa, Chartres'n lähellä, sanoi äitini, asettaen pöydälle tusinoittain makkaroita hapankaalissa, joitten miellyttävä tuoksu nousi katon malkoja kohti. Olen nähnyt äsken syntyneen lapsen, jolla oli hanhen jalat ja käärmeen pää. Kätilö, joka auttoi sen maailmaan, säikähti niin, että heitti sen tuleen.

— Ottakaa huomioon! huudahti apotti Jérôme Coignard, ottakaa huomioon, että ihminen syntyy naisesta palvellakseen Jumalaa, ja että on sopimatonta varustaa lasta käärmeen päällä. Siis ei sellaista lasta ole ollut olemassakaan ja kätilönne uneksi tai teki pilaa teistä.

— Herra apotti, huomautti Nicolas Cerise hymyillen hieman, te kuten minäkin olette nähnyt kuninkaan museossa nelijalkaisen, kaksisukuisen sikiön, jota säilytettiin spriillä täytetyssä maljakossa, ja toisessa maljakossa päättömän lapsen, jolla oli silmä navan yläpuolella. Voivatko nuo hirviöt palvella Jumalaa paremmin kuin käärmepäinen lapsi, josta emäntämme kertoi? Ja entä sitten ne, joilla on kaksi päätä, niin ettei tiedä onko niillä kaksi sieluakin? Tunnustakaa, herra apotti, että luonto huvitellessaan noin ilkeillä leikeillä, tuottaa teologeille hiukan päänvaivaa.

Hyvä opettajani avasi jo suunsa vastatakseen ja olisi epäilemättä kokonaan kumonnut Nicolas Cerisen vastaväitteet, mutta äitini, jota ei mikään pidättänyt, kun puhumisen halu tuli hänen päälleen, ehätti edelle, sanoen hyvin äänekkäästi, että Auneaun lapsi ei ollutkaan ihmiselimen olento ja että paholainen oli sen siittänyt leipojattaren kanssa.

— Ja sitä todistaa sekin, hän jatkoi, ettei kenenkään mieleen juolahtanut sitä kastaa ja että se haudattiin riepuun käärittynä takapihalle. Jos se olisi ollut ihmisolento, se olisi peitetty siunattuun maahan. Kun paholainen saa lapsen naisen kanssa, se luo tämän eläimen muotoiseksi.

— Vaimo, vaimo, varoitteli apotti Coignard, on merkillistä, että talonpoikainen nainen tietää paholaisesta enemmän kuin teologian tohtori, ja minusta on ihmeellistä, että vetoatte johonkin Auneaun akkaan kun on saatava tietää, kuuluuko määrätty naisen hedelmä Jumalan verellä ostettuun ihmissukuun vai ei. Uskokaa minua: nuo pirunpelit ovat vain mielikuvituksen likaisia tuotteita, joista teidän tulee puhdistaa sielunne. Kirkkoisät eivät teoksissaan kerro, että paholainen siittäisi tytöille lapsia. Kaikki jutut haureudesta paholaisen kanssa ovat inhottavia unia, ja on häpeällistä, että jesuitat ja dominikanit ovat laatineet tutkielmia siitä.

— Puhutte oikein, herra apotti, sanoi Nicolas Cerise, siepaten makkaran vadista. Mutta ette ole vastannut mitään väitteeseeni, että päättömät lapset eivät ole erikoisen soveliaita ihmisen tarkoitukseen, jona on, kuten kirkko opettaa, tuntea, palvella ja rakastaa Jumalaa, ja että siis luonto, kuten hukatessaan suuren joukon siemeniä, ei ole riittävästi teologinen ja kristitty. Lisäisin vielä, ettei se juuri ole uskonnollinen missään toiminnassaan ja että se ei näytä tuntevankaan Jumalaa. Se pelottaa minua, herra apotti.

— Voi! huudahti isäni heilutellen haarukkansa kärjessä linnun koipea, jota hän paraikaa jyrsi. Voi, kuinka hämäriä, ikäviä ja nyt vietettävään juhlaan huonosti sopivia puheita! Se on yhtä paljon vaimoni vika, joka tarjoilee meille käärmepäisiä lapsia, niin kuin sellainen ruoka olisi sopivaa kunnon vierailleni. Kuinka on kauniista punaisista munistamme saattanut lähteä niin paljon pirullisia juttuja!

— Katsokaas, isäntä, sanoi apotti Coignard, on totta, että munista erkanee kaikenlaista. Siitä ovat pakanat saaneet aiheita moneen filosofiseen kertomukseen. Mutta että yhtä kristillisistä munista antiikkisen purppuran alla kuin ne, joita par'aikaa syömme, lähtee moinen määrä hurjaa epäuskoisuutta, on seikka, joka saattaa minut ällistymään.

Nicolas Cerise katseli arvon mestariani silmiään räpäytellen ja sanoi ohuesti naurahtaen:

— Herra apotti Coignard, ne munat, joitten mehulla värjätyt kuoret peittävät permannon jalkaimme alla, eivät olemukseltaan olekaan kristityitä ja katoolisia, kuten haluatte uskoa. Pääsiäismunat ovat oikeastaan pakanallista alkuperää ja muistuttavat, nyt kevätpäivän tasauksen aikana, elämän salaperäistä puhkeamista. Se on vanha, kristinopissa säilynyt uskonnollinen symboli.

— Aivan yhtä hyvällä syyllä voi väittää, sanoi hyvä opettajani, että niissä piilee Kristuksen ylösnousemuksen symboli. Minä, jota ei ollenkaan haluta kuormittaa uskontoa turhilla symbolisilla viisasteluilla, minä uskon mielelläni, että ilo syödä munia, joita ei ole saanut koko paaston aikana, on ainoa syy, joka saa ne tänä päivänä esiintymään pöydällä kaikessa kunniassa, kuninkaalliseen purppuraan puettuina.

Mutta se on yhdentekevää, ja nämä ovat pikkuseikkoja, jotka huvittavat vain oppineitten ja kirjastonhoitajien mieltä. Teidän puheissanne, herra Cerise, on huomattavaa se, että asetatte luonnon uskontoa vastaan ja haluatte tehdä ne toistensa vihollisiksi. Se on sellainen synti, herra Nicolas Cerise, niin kauhea synti, että kunnon ravintoloitsijaammekin on puistattanut hänen sitä käsittämättäkään. Mutta minä puolestani en ole ollenkaan häiriytynyt ja sellaiset väitteet eivät hetkeksikään saata viehättää henkeä, joka kykenee hillitsemään itsensä.

— Te, herra Nicolas Cerise, olette juuri seurannut tuota järkeilevää, tieteellistä menetelmää, ahdasta, lyhyttä, saastaista umpikujaa, jonka perällä häpeällisesti iskee nenänsä seinään. Olette päätelleet kuin viisasteleva puoskari, joka luulee tuntevansa luonnon nuuskittuaan jotain sen ulkoisia ilmiöitä. Ja olette lausunut, ettei luonnollinen siittäminen, joka tuottaa hirviöitä, kuulukaan Jumalan salaisuuksiin, kun hän luo ihmisiä hänen kunniaansa ylistämään: Pulcher hymnus Dei homo immortalis. Olitte kovin jalomielinen, kun ette puhunut äsken syntyneistä, jotka kuolevat ennen päivän nousua, hulluista, vähäjärkisistä ja kaikista, jotka eivät Lactanuksen lausuman mukaan ollenkaan muistuta ihanaa hymniä Jumalan kunniaksi, pulcher hymnus Dei. Mutta mitä te siitä tiedätte ja mitä me tiedämme, herra Nicolas Cerise? Pidätte minua jonain amsterdamilaisena tai haagilaisena lukijananne väittäessänne, että käsittämätön luonto on vastakkainen hyvin pyhälle kristinopillemme. Luonto on silmissämme, hyvä herra, vain hajallisten kuvien sarja, joiden merkitystä meidän on mahdoton löytää, ja myönnän teille, että me sen mukaan ja sen viittauksia seuraamalla emme saata havaita äsken syntyneessä kristittyä, emme ihmistä, emme edes yksilöäkään, ja että liha on täydellisesti selittämätön hieroglyfi. Mutta se ei ole mitään, ja me näemme vain kuvakankaan nurjan puolen. Älkäämme kiinnittäkö huomiota siihen ja tietäkäämme, ettemme sitä tietä saa mitään selville. Kääntykäämme täydellisesti tajuttavaan, joka on Jumalaan yhtynyt ihmissielu.

Olette huvittava, herra Nicolas Cerise, luontoinenne ja siittämisinenne. Olette mielestäni kuin porvari, joka luulee yllättäneensä kuninkaan salaisuudet, koska hän on nähnyt neuvostosalin seiniä koristavat maalaukset. Samoin kuin salaisuudet piilevät hallitsijan ja ministereitten puheissa, on ihmisen kohtalo ajatuksessa, joka lähtee samalla kertaa luodusta ja luojasta. Loppu on vain tyhmyreitä huvittavaa hupia ja turhuutta, jota akatemioissa saa paljon nähdä. Älkää puhuko minulle luonnosta, jollette tarkoita sitä, mitä näemme Pikku Bachuksessa katsellessamme Cathérinea, pitsinnyplääjää, joka on pyöreä ja hyvin muodostunut.

Ja te, oiva isäntämme, lisäsi apotti Coignard, antakaa minulle juotavaa, sillä suutani kuivaa herra Nicolas Cerisen takia, joka luulee luontoa jumalattomaksi. Ja, kaikkien paholaisten nimessä, se on sitä ja sen tulee tavallaan ollakin, herra Nicolas Cerise! Joka tapauksessa se julistaa Jumalan kunniaa, vaikka se tapahtuu tiedottomasti, sillä emme tiedä, onko sen tietoisuus ehkä vain ihmisen hengessä, joka yksin uhoaa lopullisesta ja loputtomasta. Juotavaa!

Isäni kaasi sekä kunnon mestarini apotti Coignardin että herra Nicolas Cerisen lasiin reunoja myöten punaista viiniä ja käski heitä juomaan toistensa terveydeksi. Sen he vilpittömästi tekivätkin, sillä he olivat kunnon miehiä kumpainenkin.

Herra Shippen, joka Greenwichissä harjoitti luvallista lukkosepän ammattia, aterioi joka päivä, niin kauan kuin hän viipyi Pariisissa, kuningatar Hanhenjalan ravintolassa isäni ja arvon mestarini, herra apotti Jerôme Coignardin seurassa. Kun hän eräänä päivänä oli tapansa mukaan tilannut pullon viiniä, sytyttänyt piippunsa ja ottanut taskustaan lontoolaisen lehden, hän alkoi poltella, juoda ja lukea kaikessa rauhassa. Sitte, taitettuaan lehtensä kokoon ja asetettuaan piippunsa pöydän reunalle, hän aloitti:

— Suokaa anteeksi, vastasi herra Shippen, se on tärkeä asia, sillä nykyinen ministeristö on tory-, uusi whig-puoluetta, ja muutenkin on kaikki huomattavaa, mitä Englannissa tapahtuu.

— Olemme kuitenkin, vastasi hyvä opettajani, nähneet Ranskassa paljon suurempia mullistuksia kuin tuo. Olemme nähneet neljän valtiosihteerin paikalle asetettavan kuusi tai seitsemän neuvostoa, jokaisessa kymmenen jäsentä ja herrat valtiosihteerit on leikattu kymmeneen kappaleesen ja sitte taas palautettu alkuperäiseen muotoonsa. Aina tällaisen vaihdoksen tapahtuessa toiset vannoivat, että kaikki oli hukassa, toiset, että kaikki oli pelastettu. Ja niistä tehtiin laulujakin. Puolestani kiinnitän vähän huomiota siihen, mitä ruhtinaitten työhuoneissa tapahtuu ottaen lukuun, ettei elämän kulku yhtään muutu. Sillä uudistusten jälkeen ihmiset ovat yhtä itsekkäitä, ahneita, ilkeitä ja julmia kuin ennen niitä; vuorotellen älyttömiä ja hurjia. Ja aina on kuitenkin melkein yhtä paljon lapsia, avioliittoja, aisankannattajia ja hirtetyitä, joka ilmaisee yhteiskunnan mainiota järjestystä. Tuo järjestys on pysyvä, hyvä herra, eikä mikään saata hämmentää sitä, sillä se on perustettu inhimilliselle kurjuudelle ja tyhmyydelle — siinä avustajia, jotka eivät koskaan petä. Ne hankkivat tälle rakennukselle sellaisen kestävyyden, että se kykenee vastustamaan huonoimmankin ruhtinaan ja tuon kelvottoman virkamiesjoukon hyökkäykset, vaikka jälkimäiset tukevatkin edellistä.

Isäni, joka kuunteli keskustelua silavavarras kädessään, teki siihen hiljaisella lujuudella sen oikaisun, että hyviäkin ministereitä on olemassa, ja että hän erikoisesti muisti erään, äsken kuolleen, hyvin viisaan määräyksen julkaisijana, joka turvasi ravintoloitsijoita teurastajien ja leipureitten kaikki ahmivalta vallanhimolta.

— Saattaa niin olla, herra Paistinkääntäjä, jatkoi hyvä opettajani, ja siitä asiasta pitäisi keskustella leipurinkin kanssa. Mutta harkitsemisen arvoista on se, että valtakunnat pysyvät pystyssä, ei suinkaan eräitten valtiosihteereitten viisauden takia, mutta useitten miljoonain ihmisten tarpeitten vuoksi, jotka elääkseen harjoittavat kaikenlaisia halpoja ja inhottavia ammatteja kuten teollisuutta, maanviljelystä, kauppaa, sotaa ja merenkulkua. Nuo kurjat yksilöt luovat sen, mitä sanotaan kansojen suuruudeksi, ja ruhtinailla ja ministereillä ei ole siinä mitään osaa.

— Erehdytte, hyvä herra, väitti englantilainen, ministereillä on osansa siinä, sillä he säätävät lakeja, joista yksi ainoa saattaa rikastuttaa kansan tai viedä sen vararikkoon.

— Mitä siihen tulee, intti apotti, on se sattuman varassa. Koska valtion asiat ovat niin laajat, ettei yhden miehen äly kykene niitä käsittämään, täytyy antaa ministereille anteeksi, että he toimivat sokeasti, omaamatta minkäänlaista jälkitietoisuutta tekemästään hyvästä tai pahasta, ja myöntää, että he ovat menetelleet kuin sokkosilla ollen. Muuten, jos arvostelisimme tuota pahaa tai hyvää taikauskotta, tuntuisivat ne meistä kovin vähäpätöisiltä, ja epäilen, saattaisiko lailla tai määräyksellä olla sellainen vaikutus kuin väitätte. Otan esimerkiksi ilotytöt, joista yksin on vuoden aikana annettu enemmän määräyksiä kuin vuosisadassa kaikista muista valtakunnan ihmisluokista, ja he hoitavat kuitenkin ammattiaan tarkkuudella, joka on sukua luonnonvoimille. He nauravat lapsellisille mustaamisyrityksille, joita eräs Nicodème-niminen virkamies heistä keksii, ja tekevät pilaa pormestari Baiselancesta,[4] joka useitten ylituomareitten ja haastemiesten kanssa on muodostanut oikean liiton heitä vastaan. Voin vakuuttaa, että Cathérine pitsinnyplääjä ei tiedä edes Baiselancen nimeäkään, ja se jää hänelle tuntemattomaksi aina kuolemaan saakka, joka on kristillinen, tai ainakin niin toivon. Ja tästä johdan sen, että kaikki lait, joilla ministerit salkkujaan paisuttavat, ovat roskapaperia, eivätkä voi elättää eikä estää meitä elämästä.

— Herra Coignard, sanoi Greenwichin lukkoseppä, käyttämänne kielten halpuudesta huomaa, että teidät on muovailtu elämään orjuudessa. Puhuisitte aivan toisin kuninkaista ja ministereistä, jos teillä olisi, kuten minulla, onni nauttia vapaasta hallituksesta.

—- Herra Shippen, selitti apotti, oikea vapaus on tämän maailman turhuuksista eristäytyneen mielen vapautta. Valtiollisesta vapaudesta välitän yhtä vähän kuin pilaantuneesta perunasta. Se on vain harhaluuloa, jolla petetään tietämättömien turhamielisyyttä.

— Vahvistatte ajatustani, sanoi herra Shippen, että ranskalaiset ovat apinoita.

— Suokaa anteeksi, huusi isäni pannuaan heilutellen, heidän joukossaan on leijoniakin.

— Siis ei ole puutetta muusta kuin kansalaisista, virkkoi herra
Shippen. Tuileries'n puistossa kaikki ihmiset väittelevät valtion
asioista, eikä noista riidoista milloinkaan lähde järkevää ajatusta.
Teidän kansanne on vain kuin meluava eläintarha.

— Hyvä herra, lievitteli arvon mestarini, on totta, että kun ihmisten yhdyskunnat saavuttavat erään määrän tapojen harjaannusta, ne tulevat tavallaan eläintarhan tapaisiksi, ja että edistys tavoissa on juuri siinä, että eletään häkeissä eikä surkeasti harhailla pitkin salomaita. Tämä tila on yhteistä kaikille Europan kansoille.

— Hyvä herra, sanoi Greenwichin lukkoseppä, Englanti ei ole mikään eläintarha, sillä siellä on parlamentti, josta ministerit ovat riippuvaisia.

— Hyvä herra, vastasi siihen apotti, saattaapa käydä niin, että Ranskassakin kerran on ministereitä, jotka ovat parlamentin alaisia. Ja vieläkin enemmän. Aika tuo muassaan paljonkin muutoksia valtakuntien rakenteeseen, ja saattaapa kuvitella, että Ranska vuosisadan tai parin kuluttua omaksuu kansanvaltaisen hallitusmuodon. Mutta, hyvä herra, valtiosihteerit, jotka ovat hyvin vähäpätöisiä nykyään, eivät silloin ole yhtään mitään. Sillä sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia hallitsijasta, jolta he saavat valtansa määrätyksi ajaksi, he alistuvat kansan mielipiteen alle ja tulevat osallisiksi sen vaihtelevaisuudesta. On huomattava, että ministerit jonkunlaisella voimalla harjoittavat valtaansa vain itsevaltiaissa monarkioissa, kuten Josefin, Jaakopin pojan, faaraon ministerin kohtalo ja Haamanin, Ahasveruksen ministerin vaiheet opettavat. Toisella oli suuri tehtävä Egyptin, toisella Persian hallituksessa. Ranskassa tarvittiin vahvaa kuninkuutta ja heikkoa kuningasta Richelieu'n käsivarren varustamiseksi. Kansanvaltaisessa valtiossa ministereistä tulee niin heikkoja, ettei heidän kelvottomuutensa, eipä edes tyhmyytensäkään enää aiheuta vahinkoa.

He saavat valtiopäiviltä vain epävarmat ja huolekkaat valtuudet. Saattamatta ulottaa toiveitaan kauas, pääsemättä laajentamaan tuumiaan, he riutuvat surkeasti kuluttaen pian katoavaa olemassaoloaan. Heidän kasvonsa kellastuvat, kun he koettavat viidensadan koossa olevan kasvoilta lukea toimintakäskyt. Hakiessaan turhaan omia aatteitaan, tietämättömän, hajanaisen ihmisjoukon keskuudesta, he vaipuvat huolten painamaan voimattomuuteen. He eivät enää osaa valmistaa eikä suunnitella mitään edeltäkäsin, ja harrastavat enää vain vehkeilyä ja valehtelua. He kaatuvat niin matalalta, ettei putoaminen tuota heille mitään vahinkoa, ja pikku koulupojat kirjoittavat heidän nimensä seiniin naurattaakseen kaupungin porvareita.

— Mahdollista, virkahti hän; minun on helppo nähdä ranskalaiset sellaisessa tilassa.

— Siinäkin tilassa maailma kulkee kulkuaan, sanoi oiva opettajani.
Syödä täytyy. Siinä suuri välttämättömyys, josta kaikki muut johtuvat.

— Sillävälin meille luvataan ministeri, joka suosii maanviljelystä, mutta tuhoisi kaupan, jos hänen sallittaisiin toimia. Siihen on minun puututtava, koska kerran olen Greenwichin lukkoseppä. Kutsun lukkosepät koolle ja pidän heille puheen.

VII

Ilma oli illallisen jälkeen kaunis, ja herra apotti Jérôme Coignard käveli muutamia askeleita Saint-Jacques-kadulla, missä lyhtyjä sytytettiin, ja minä sain kunnian olla hänen seurassaan. Hän seisahtui Saint-Benoît-le-Bétourné'n porttiholvin alle ja sanoi, osoittaen minulle lihavalla, skolastisia todisteluja yhtä paljon, kuin helliä hyväilyjä varten tehdyllä pyöreällä kädellään, toista hyvin goottilaisten kivipatsaiden alla olevaa pukkia, joka oli tuhrittu rivoilla piirroksilla:

— Jakobus, poikani, jos olet yhtä mieltä kanssani, niin hengitämme hieman raitista ilmaa noilla vanhoilla kiiltävillä kivillä, jonne niin moni kerjuri on ennen meitä hiipinyt levähdyttääkseen kurjaa itseään. Onpa saattanut tapahtua, että pari kolme noista lukemattomista onnettomista on siinä vaihtanut keskenään mainioita viisauksia. Voimme kyllä joutua siinä kirppujen purtaviksi. Mutta kun sinä, poikani, vielä olet rakkauden iässä, niin voithan ajatella, että ne ovat Cathérine pitsinnyplääjän kirppuja, tai Jeannette viulunsoittajan, — heillä kun on tapana tuoda sulhasensa hämärissä tänne, — ja niitten purema tuntuu sinusta suloiselta. Se on sinun nuoruudellesi sallittu harhaluulo. Itselleni, minä kun olen jo jättänyt taakseni suloisten erhetysten ajan, itselleni sanon, ettei lihan iloille tule antaa liian suurta osaa, eikä huolia kirpuista, jotka ovat, kuten koko muukin maailmankaikkeus, Jumalan suuri salaisuus.

Näin sanoen hän istui varoen, ettei häiritsisi pientä savoijilaista ja tämän kissaa, jotka nukkuivat viatonta untaan vanhalla kivipenkillä. Asetuin hänen viereensä ja kysyin, kun äskeinen keskustelu palasi mieleeni:

— Herra apotti, puhuitte äsken ministereistä. Kuninkaan ministerit eivät tehneet teihin minkäänlaista vaikutusta, ei puvuillaan, ei vaunuillaan eikä nerollaan, ja arvostelitte heitä sellaisen sielun vapaudella, jota mikään ei hämmästytä. Kun sitten tarkastelitte näitten virkamiesten tilaa kansanvaltiossa — jos sellainen milloin syntyy — esititte sen meille kurjaa kurjemmaksi ja pikemmin säälin kuin kiitoksen arvoiseksi. Vastustaisitteko muinaisajan tasavaltojen tapaan uudelleen järjestettyjä hallituksia?

— Poikani, vastasi arvon mestarini, olen itsestäni taipuvainen kannattamaan kansanvaltaista hallitusta. Asemani alhaisuus johtaa minut siihen, ja Pyhä Raamattu, jota olen hieman tutkinut, vahvistaa minua tässä taipumuksessani, sillä Herra sanoo Kuningasten kirjassa: Israelin vanhemmat haluavat itselleen kuningasta, että minä en hallitseisi heidän ylitsensä.

Siispä teitä hallitsevan kuninkaan oikeudet ovat nämä: Hän ottaa teidän lapsenne vaunujansa ohjaamaan ja hän panee heidät juoksemaan vaunujensa edessä. Hän tekee teidän tyttäristänne voiteittensa valmistajia, keittäjiään ja leipojiaan. Filias quoque vestras faciet sibi unguentarias et focarias et panificas. Tämä on erikoisesti sanottu Kuninkaitten kirjoissa, joista vielä saatamme nähdä, että kuningas antaa alamaisilleen kaksi tuhoisaa lahjaa: sodan ja nälänhädän. Ja jos on totta, että monarkiat ovat olemassa Jumalan armosta, on myös totta, että niissä ilmenee inhimillisen tyhmyyden ja pahuuden piirteitä. On luultavaa, että taivas on antanut kuninkaat ihmisille rangaistukseksi: Et tribuit eis petitionem eorum.

ja vihassansa synnit hän meille viaksi kantaa ja rankaisee, kun lahjojaan hän antaa.

Voisin sinulle, poikani, kertoa muinaisajan viisaitten teoksista monta kaunista kohtaa, joissa tyrannien viha kuvastuu ihmeellisellä voimalla. Luulen sitäpaitsi osoittaneeni jonkunlaista sielun lujuutta halveksiessani saarnastuolien tarjoamaa loistoa, ja inhoan, aivan yhtä paljon kuin tuo jansenisti Biaise Pascal, miekkaa kantavia hölmöjä. Kaikki nuo syyt puhuvat sydämessäni ja sielussani kansanvaltaisen hallituksen puolesta. Olen ottanut nämä asiat mietelmien aiheeksi, ja aion kerran julaista sellaisen kirjan, joissa sanotaan, että on muserrettava luu ytimen löytääkseen. Kerron sinulle, että sepitän uuden Hulluuden ylistyksen, joka näyttää köykäistäkin köykäisemmältä, mutta jossa viisas huomaa viisauden somasti kätkettynä narrinkaapun alle. Lyhyesti: aion olla toinen Erasmus, aion opettaa kansaa hänen esimerkkiään noudattaen, oppineella ja älykkäällä lörpöttelyllä. Ja tämän tutkielman eräässä luvussa sinäkin, poikani, löydät kaikki selitykset mieltäsi kiinnittäviin asioihin, opit tajuamaan säädyistä tai kansankokouksista riippuvien ministereitten aseman.

—- Voi, herra apotti, huudahdin, kuinka kiire minulla on lukea tuo kirja! Milloin arvelette, että se on valmis?

— En tiedä, virkkoi arvoina opettajani. Ja totta puhuakseni luulen, että en kirjoita sitä koskaan. Ihmisten aikomukset joutuvat usein häpeään. Emme voi hallita pienintäkään tulevaisuuden osaa, ja tuo Aatamin koko suvulle yhteinen epävarmuus on minussa kehittynyt äärimmilleen kokemusteni pitkän onnettomuuksien sarjan takia. Sen takia epäilen, poikani, kykenenkö milloinkaan luomaan tuota arvokasta pilaa. Pitämättä sinulle tässä istuessamme poliittista esitelmää, kerron kuitenkin, kuinka aioin kuviteltuun kirjaani sovitella kappaleen, jossa näyttäytyy ukko Demoksen — kun hän pääsee valtaan — uhriksi joutuvien palvelijoitten heikkous ja viekkaus. En tiedä, pääseekö hän valtiaaksi, enkä rupea sitä ratkaisemaankaan. En rupea ennustelemaan, vaan jätän sen vaivan neitsyeille, jotka puhuvat ennusmerkkien kautta, kuten sellaiset sibyllat kuin Cuman, Persian, Tiburtinumin, quarum insigne virginitas est et virginitatis praemium divinatio. Palatkaamme siis asiaan. Siitä on jo noin kaksikymmentä vuotta, kun asuin Séez'in mieluisassa kaupungissa, missä olin piispan kirjastonhoitajana.

Sattumalta sinne tulleet kiertävät näyttelijät esittivät ladossa aika hyvän murhenäytelmän. Menin sinne ja näin esiintyvän Rooman keisarin, jonka tekotukka oli koristettu runsaammilla laakereilla kuin Pyhän Laurin tori markkinain aikana kinkuilla. Hän istui papillisessa nojatuolissa. Hänen kaksi ministeriään, hovipuvussa, loistavine arvonmerkkeineen, istuivat hänen rinnallaan jakkaroilla, ja kaikki kolme neuvottelivat valtion asioista pahalta hajuavien öljylamppujen valossa. Keskustelun kuluessa eräs neuvosmiehistä piirsi satirisen kuvan tasavallan loppuajan konsuleista. Hän osoitti heidät innokkaiksi käyttämään oikein sekä väärin haihtuvaa valtaansa, yhteishyvän vihollisiksi, kateellisiksi seuraajilleen, tietäen varmasti tapaavansa heissä omia rikostovereitaan rosvouksessa ja verojen kiskomisessa. Näin hän lausui:

Kun tuollaiset pikkuherrat, jotka asetetaan paikoilleen vuodeksi, huomaavat, kuinka lyhyt aika heidän valtaansa rajoittaa, niin he tekevät onnellisimpienkin toimenpiteiden tulokset turhiksi pelosta, että heidän seuraajansa hyötyisivät. Koska heillä on vähän osaa kaikkeen hallitsemaansa hyvinvointiin, he niittävät runsaan sadon yleisestä vainiosta, varmoina siitä, että jokainen mielellään antaa heille anteeksi, toivoen vuorostaan samanlaista kohtelua.[5]

No niin, poikani, nuo lauseet, jotka iskevässä tarkkuudessaan muistuttavat Pibrac'in nelijalkoja, ovat sisällyksen puolesta parempia kuin koko muu murhenäytelmä, joka hiukan liiaksi muistuttaa kapinoivien ruhtinaitten kevyttä loisteliaisuutta, ja joka on liiaksi pilattu Longuevillen herttuattaren ranskalaisella hienostelulla — hän itse esiintyi siinä Emilie-nimisenä. Pidin huolta siitä, että ne säilyivät muistossani, saadakseni miettimisen aihetta. Sillä hyviä tapain ohjeita löytää teatterikirjallisuudestakin. Se, mitä runoilija kahdeksassa säkeessä sanoo Rooman tasavallan konsuleista sopii mainiosti kansanvallanministereihinkin, joiden mahti on sattuman vallassa.

He ovat heikkoja, koska he ovat riippuvaisia kansankokouksesta, joka on kykenemätön näkemään laajalti ja syvästi valtiollisessa toiminnassaan, vaikka siltä puuttuukin tyhjänpäiväisen kuninkaan vahingoton älyttömyys. Ministerit ovat suuria vain silloin kuin he, kuten Sully, avustavat älykästä kuningasta, jota he pitävät arvossa, tai sitte he ovat, kuten Richelieu, itse asettuneet hallitsijan paikalle. Ja kukapa ei huomaisi, että jollakin Demoksella ei ole Henrik IV:n itsepäistä ymmärrystä eikä Ludvig XIII:n suotuisaa mielen hitautta? Otaksun, että hän tietää mitä tahtoo; hän ei kuitenkaan tiedä, kuinka hänen tahtonsa on täytettävä eikä edes saattaako sitä täyttää. Huonosti käskiessään häntä totellaan huonosti ja petetään aina. Edustajat, jotka hän lähettää valtiopäivilleen, pitävät kekseliäillä valheilla yllä hänen harhaluulojaan aina siihen saakka kuin he kukistuvat hänen epäoikeutettuihin tai todellisiin epäluuloihinsa. Valtiopäivät toimivat niitten joukkojen sekavan keskinkertaisuuden mukaan, joista ne ovat lähtöisin. Niiden keskuudessa herää ja liikkuu hämäriä ja moninaisia ajatuksia. Ne antavat hallituksen johtajille tehtäväksi epämääräisten toivomusten täyttämisen, joista ne itsekään eivät ole tietoisia. Ja vähemmän onnellisina kuin tarun Oidipos, satupaimen, Sfinksi nielee vuorotellen heidän ministerinsä, koska he eivät ole kyenneet ratkaisemaan arvoitusta, jonka avainta Sfinksi itsekään ei tiedä. Heidän suurin kurjuutensa on siinä, että heidän täytyy alistua voimattomuuteen, puhumaan toiminnan sijasta. Heistä tulee puhujia, hyvin huonoja puhujia, sillä heiltä puuttuvat lahjat, jotka tuovat muassaan selvyyttä. Heidän on pakko opiskella puhumaan ollakseen sanomatta mitään, ja vähemmän tyhmät heidän keskuudessaan ovat tuomitut valehtelemaan enemmän kuin muut. Siten tulee älykkäimmistä kaikkein halveksittavimpia. Ja jos heidän joukossaan vielä sattuukin olemaan kyllin kykeneviä päättääkseen sopimuksia, järjestääkseen raha-asioita ja hoitaakseen valtiota, heidän tietonsa eivät toimita mitään, sillä heiltä puuttuu aikaa, ja aika on suurten yritysten kudelankaa.

Tämä nöyryyttävä olotila vie rohkeuden kunnolliselta ja antaa huonoille kunnianhimonsa. Joka puolelta kohoaa pikku kylistä valtaan pyrkijöitä tavoitellen valtion paraita virkoja, ja kun rehellisyys ei ole luontaista ihmiselle, vaan sitä kasvatetaan heidän keskuudessaan pitkällä huolella ja teennäisillä menettelytavoilla, saamme nähdä koronkiskojien pilvinä heittäytyvän valtion kassojen kimppuun. Häväistyksen synnyttämä häly suurentaa paljon itse pahaa, koska kansanvaltaisessa hallinnossa on vaikea mitään peittää, ja kaikki joutuvat epäilyksen alaisiksi monien rikosten vuoksi.

Tästä en kuitenkaan päätä, poikani, että kansat silloin tulisivat onnettomammiksi kuin nyt. Olen jo edellisissä keskusteluissamme osoittanut, että en usko kansojen kohtalon riippuvan ruhtinaista ja ministereistä, ja että sellaisille annetaan liian paljon arvoa, jos niiltä tehdään yleisten onnettomuuksien tai menestyksen lähde. Kuitenkin on lakien moninaisuus turmiollista, ja pelkäänpä, että säädytkin käyttivät väärin lainsäädäntövaltaansa.

Samanlaista on Pekan ja Paavon pikku rikollisuus, kun he lampaita paimentaessaan laativat säännöksiä ja huudahtavat: "Jospa olisin kuningas!"… Jos Pekasta tulisi kuningas hän julkaisisi vuodessa enemmän määräyksiä kuin keisari Justianus kokosi koko hallintonsa aikana. Jo tältäkin kannalta Pekan hallinto näyttäisi minusta vaaralliselta. Mutta keisareitten ja kuninkaitten hallitus oli ylimalkaan niin huonoa, ettei huonompaa saata peljätäkään, eikä Pekka epäilemättä tekisi enemmän tyhmyyksiä eikä ilkeyksiä kuin kaikki nuo kahden- tai kolminkertaisilla kruunuilla vihityt ruhtinaat, jotka vedenpaisumuksen ajoista ovat peittäneet maan verellä ja raunioilla. Hänen kykenemättömyydessään ja hassuudessaan on mainiota se, että ne tekevät mahdottomiksi nuo valtioitten väliset viisaat suhteet, joita sanotaan diplomaattisiksi ja jotka päätyvät vain keinotekoisesti sytyttämään turhia ja tuhoisia sotia. Ukko Demoksen ministeriltä, jota lakkaamatta potkitaan, tuupitaan, sysitään, nöyryytetään, keikautellaan ja ahdistetaan paljoa enemmän paistetuilla omenilla ja kovilla munilla kuin katuteatterien halvinta kujeilijaa, ei ole vähääkään tilaisuutta valmistella notkeasti työhuoneen salaisessa rauhassa, vihreän kankaan ääressä, verilöylyjä, ottaen huomioon sen, mitä sanotaan Europan tasapainoksi ja joka oikeastaan on vain diplomaattien peliä. Silloin ei enää ole ulkopolitiikkaa ja se on suuri onni onnettomalle ihmiskunnalle.

— On aika palata kotiin, poikani, sillä tunnen viileyden tunkeutuvan
pukimieni vaillinaisuuksien läpi, niissä kun on reikiä siellä täällä.
Ja jos jäisimme tämän holvin alla saattaisimme säikyttää Cathérinen ja
Jeannetten sulhaset, jotka täällä odottavat lempensä täyttymistä.

VIII

Sinä iltana menimme, arvon mestarini ja minä, Pikku Bachuksen puutarhaan, jossa tapasimme Cathérine pitsinnyplääjän, ontuvan veitsisepän ja isän, joka minut siitti. He istuivat kolmisin pöydän ympärillä viiniruukun edessä, josta he olivat maistelleet kylliksi ollakseen hupaisia ja seuranhaluisia.

Sääntöjen mukaan oli valittu kaksi neuvosmiestä neljästä, ja isäni puhui tapauksesta oman nokkansa mukaan.

— On vahinko, hän väitti, että neuvosmiehetkin ovat virkamiehiä eikä ravintoloitsijoita, ja että he saavat arvonsa kuninkaalta eikä kauppiailta, etenkin Pariisin ravintoloitsijoiden ammattikunnalta, jonka lipunkantaja minä olen. Jos minä saisin valita heidät, häviäisi puute ja verot, ja olisimme kaikki onnellisia. Jos maailma ei vain rupea kulkemaan takaperin kuin krapu, niin tulee päivä, jolloin kauppiaat valitsevat kaupungin neuvosmiehet.

— Niin, epäilemättä, vahvisti herra apotti Coignard, kerran saavat mestarit ja oppipojat valita neuvosmiehet.

— Älkääpä, älkääpä, herra apotti, virkahti isäni huolestuneena kulmiaan rypistellen. Kun oppipojat pääsevät nimittämään neuvosmiehiä, on kaikki mennyttä. Siihen aikaan kun minä olin oppipoika, en ajatellut muuta kuin vahinkoa mestarini omaisuudelle ja vaimolle. Mutta heti kun itse sain liikkeen ja vaimon, harrastan yhteistä hyvää, josta minunkin menestykseni riippuu.

— Puhutte uusista neuvosmiehistä, hän aloitti kädet lanteilla. Toivon vain, että he harrastaisivat yhteistä hyvää edes yhtä paljon kuin entiset, jotka eivät siitä suuriakaan välittäneet. Mutta he alkoivat jo oppia ammattinsa. Tiedättehän, mestari Léonard — hän jatkoi isäni puoleen kääntyen — että koulu, jossa Pyhän Jaakon kadun lapset käyvät katkismustaan oppimassa, on rakennettu puusta, ja että kipuna ja lastu jo saisivat sen leimuamaan kuin juhannuskokko. Puhuin siitä Raatihuoneessa istuville herroille. Kirjeeni ei suinkaan ollut kelvoton tyyliltään, sillä olin kirjoituttanut sen kuudesta hopeakolikosta sihteerillä, jolla on toimisto Armonlaakson luona. Esitin siinä herroille neuvosmiehille, että kaikki korttelin pikkupojat olivat joka päivä vaarassa käristyä kuin ankeriaat, seikka, joka olisi otettava huomioon äitien helläsydämisyyteen nähden. Se herra neuvosmies, jolle kouluasiat kuuluvat, vastasi kohteliaasti vuoden kuluttua, että vaara, joka uhkasi Pyhän Jaakon kadun pikku poikia, herätti koko hänen huolenpitonsa ja että hän tekisi kaiken voitavansa sen torjuakseen. Sen vuoksi hän oli lähettänyt ylempänä mainituille pojille paloruiskun. "Koska kuningas", lisäsi hän, "viisaudessaan rakennuttaa kaivon voittojensa muistoksi, parin sadan askeleen päähän koulusta, ei vettäkään puutu, ja lapset oppivat parissa päivässä käyttämään pumppua, jonka kaupunki suvaitsee heille myöntää". Palattuani Armonlaaksoon, lausuin sihteerille vastauksen, joka oli sepitetty tähän suuntaan:

— "Hyvä herra valtuusmies, Pyhän Jaakonkadun koulutalossa on kaksisataa pienokaista, joista vanhin on seitsenvuotias. Siinä oivia pumppumiehiä ruiskuanne käyttämään! Ottakaa se takaisin ja rakennuttakaa uusi koulutalo kivestä ja savesta."

Tämä kirje, kuten ensimäinenkin, maksoi minulle kuusi hopeakolikkoa, sinetteineen. Mutta rahani ei mennyt hukkaan, sillä kahdenkymmenen kuukauden kuluttua sain vastauksen, jossa herra neuvosmies selitti, että Pyhän Jaakonkadun pienokaiset täysin ansaitsivat Pariisin valtuuston huomion, joka toimisi heidän turvallisuudekseen. Siinä nyt ollaan. Jos neuvosmieheni jättää paikkansa, täytyy minun aloittaa kaikki alusta ja maksaa taas kaksitoista kovaa Armonlaakson kirjurille. Sen tähden, mestari Léonard, vaikka olenkin vakuutettu, että raatihuoneella on houkkioita, jotka olisivat paremmin paikallaan markkinoilla Hölmöläistä näyttelemässä, minulla ei ole yhtään halua nähdä siellä uusia naamoja. Pidän parempana säilyttää neuvosmieheni ruiskuineen.

— Minä taas, arveli puolestaan Cathérine, haluaisin hiukan kurittaa poliisipäällikköä. Hän antaa Jeannette viulunsoittajan joka päivä hämärissä kuljeksia Saint-Benoît-le-Bétourné'n portin edessä. Hän hiipii kuin myyrä sivukaduilla ja vetelee perässään kaikissa lammikoissa likaantuneita hameitaan. Julkiset paikat täytyisi varata hyvin puetuille tytöille, että he voisivat esiintyä siellä kunniakseen.

— Ohoh, äännähti ontuva veitsiseppä, luulenpa, että katu on kaikkia varten, ja menenpä minäkin jonain päivänä, kuten isäntämme Lesturgeon, Armonlaakson kirjurin luo, että hän minun nimissäni laatisi kauniin anomuksen kulkukauppiasraukkojen puolesta. En saata koskaan asettaa vaunujani oikein hyville paikoille, ennenkuin poliisit tulevat häiritsemään, ja heti kun joku lakeija tai pari palvelustyttöä seisattuu katselemaan tavaroitani, tulee suuri musta lurjus, joka lain nimessä käskee minun kuljettaa romuni muuanne. Toisinaan muka olen torikauppiaiden vuokraamalla maalla, toisinaan Leborgnen, valantehneen veitsisepän lähellä. Joskus taas minun täytyy antaa tilaa jonkin piispan tai ruhtinaan vaunuille. Ja niin saan tarttua vetohihnaan ja kiskoa aisoista ja kiittää onneani, elleivät lakeijat ja sisäköt ole, häiriötäni hyväkseen käyttäen, siepanneet maksamatta koteloa, saksia tai komeata linkkuveistä. Olen kyllästynyt sortovaltaan, olen kyllästynyt oikeuden palvelijain vääryyksiin. Tunnen suurta tarvetta nousta kapinaan.

— Siitä merkistä tunnen, sanoi hyvä mestarini, että olette jalomielinen lukkoseppä.

— En ole yhtään jalomielinen, herra apotti, jatkoi ontuva vaatimattomasti. Olen kostonhaluinen, ja harmi on saanutkin minut salaa myymään pilkkalauluja kuninkaasta, hänen rakastajistaan ja ministereistään. Minulla on niitä aika hyvä valikoima kärryjeni peitteen alla. Älkää ilmaisko minua. Se laulu "kahdestoista lempilinnusta", on mainio.

— En minä teitä petä, vastasi isäni, minusta hyvä laulu vastaa viinilasia ja enemmänkin. Veitsistäkään en sano sen enempää, ja olen hyvilläni, jos saatte omanne kaupaksi, sillä kaikkien täytyy elää. Mutta myönnättehän toki sietämättömäksi sen, että kulkukauppiaat kilpailevat kauppiaitten kanssa, jotka ovat vuokranneet puotinsa ja maksavat veroa. Mikään ei ole sen vastaisempaa järjestykselle ja hyvälle hallinnolle. Noitten kierturien röyhkeys on tavaton. Minne asti se menisikään, jollei heitä hillittäisi? Eikös viime vuonna eräs Montrougen talonpoika asettunut juuri minun ravintolani eteen, kärryt täynnä kyyhkysiä, joita hän myi kahta liardia yhtä souta halvemmalla kuin minä. Ja tuo moukka huusi, niin että ikkunaruudut tärisivät: "Hyviä kyyhkysiä, viisi souta!" Uhkasin häntä parikymmentä kertaa paistinvartaallani, mutta hän vastasi typerästi, että katu on kaikkien omaisuutta. Valitin poliisipäällikölle ja sain oikeutta, niin että lurjus karkoitettiin. En tiedä, mitä hänestä on tullut, mutta olen vielä hänelle harmissani tekemästään vahingosta. Sillä kun näin paraitten kauppaystävieni ostavan häneltä kyyhkysiä parittain, puolitusinoittainkin, sain keltataudin, joka kauan piti mieltäni alakuloisena. Toivoisin, että hänen nahkaansa lintuliimalla kiinnitettäisiin höyhenet niistä linnuista, joita hän myi paistettuina nenäni edessä, ja että häntä näin, kiireestä kantapäähän höyhenissä, kuljetettaisiin pitkin katuja, takaperin kärryillään.

— Mestari Léonard, puolusteli ontuva veitsiseppä, olette ankara köyhälle väelle. Sillä lailla saatetaan onnettomat epätoivoon.

— Herra veitsiseppä, virkkoi nauraen kunnon opettajani, neuvon teitä teettämään jollain palkatulla kirjurilla pilkkalaulun mestari Léonardista ja myymään sitä samalla kuin "kuninkaan kahtatoista lempilintua". Olisi sopivaa tehdä hiukan pilaa ystävästämme, joka puoleksi riippuvaisessa asemassaan ei ainoastaan pyri vapauteen, vaan hirmuvaltaankin. Päätän kaikista puheistanne, hyvät herrat, että kaupungin hallinto on vaikea taito, siinä kun täytyy sovitella aivan vastakkaisia etuja ja että yhteinen etu on luotu suuresta määrästä yksityisiä epäkohtia ja että lopulta on aivan merkillistä, miksi eivät samojen muurien sisälle suljetut ihmiset syö silmiä toistensa päästä. Se on onni, joka riippuu vain heidän pelkuruudestaan. Yleinen rauhallisuus perustuu vain kansalaisten huonoon rohkeuteen, sillä he kunnioittavat toisiaan vain keskinäisen pelon takia. Ja ruhtinas, joka herättää pelkoa kaikissa, takaa heille siten rauhan arvaamattoman onnen. Mitä taas tulee neuvosmiehiinne, joitten valta on pieni, ja jotka eivät kykene teitä vahingoittamaan, eikä hyödyttämäänkään, ja joitten ansio piilee parhaasta päästä heidän kepeissään ja suurissa tekotukissaan, niin älkää liioin valittako, että kuningas valitsee heidät ja että heidät, viime hallituskauden ajalta saakka, asetetaan melkein kruunun palvelijoitten veroisiksi. Ruhtinaitten ystävinä he ovat vaistomaisesti melkein kaikkien kansalaisten vihollisia, ja jokainen sietää tuon vihamielisyyden sen tasaisuuden vuoksi, millä se lankeaa kaikkien osalle. Se on sade, josta me kukin saamme vain muutaman pisaran. Silloin kun kansa saa valita heidät (ja sellainen kuuluu tapa olleen monarkian alkuaikoina), neuvosmiehet saavat ystäviä ja vihollisia itse kaupungissa. Vuokraa ja veroa maksavien kauppiaitten valitsemina he kohtelevat kulkukauppiaita pahoin. Kulkukauppiaitten valitsemina he taas tuottavat huolta kauppiaille. Oppipoikien valitsemina he vastustavat isäntiä, jotka teettävät työtä oppipojilla. Siitä tulisi ikuinen riitojen ja kiistan syy. Heidän kokouksensa tulevat meluisiksi, ja jokainen ajaa niissä omien valitsijoittensa etuja ja harrastuksia. Luulen kuitenkin, että he eivät saa ikävöimään nykyisiä neuvosmiehiänne, jotka ovat riippuvaisia vain ruhtinaasta. Heidän vaativa turhamaisuutensa huvittaa kansalaisia, jotka näkevät siinä itsensä kuin suurentavassa peilissä. He käyttäisivät keskinkertaisesti keskinkertaista valtaansa. Kansan asemasta lähteneinä heillä on yhtä vähän kykyä kehittää sitä kuin pysyttää se. Rikkaat kauhistuvat heidän röyhkeyttään ja köyhät moittivat heitä pelkuruudesta, kun oikeastaan olisi tunnustettava vain heidän huutava kykenemättömyytensä. Muutoin he kyllä kykenevät tavallisiin tehtäviin ja hoitavat yhteisiä asioita tuolla itsekylläisellä epäpätevyydellä, jonka aina saavuttaa, mutta josta ei milloinkaan pääse.

— Huh, huh, pääsi isältäni. Olette puhunut hyvin, herra apotti. Ja nyt juodaan!

Sinä päivänä me, oiva opettajani ja minä, ulotimme retkemme aina Pont Neuf'ille saakka, jonka puolikuunmuotoiset kaidekomerot olivat täynnä boukinistien näytelaatikoita — romaaneja ja hartauskirjoja sekaisin. Sieltä saa kahdella sol'illa koko Astré'en, Grand Cyrus-romaanin, jonka kansia maaseudun lukijat ovat kuluttaneet ja tahrineet, Palohaavojen parantamisoppaan ja erilaisia jesuiittain teoksia. Kunnon mestarillani oli tapana lukea ohi kulkiessaan muutama sivu noista kirjoista, joita hän kuitenkaan ei ostanut, ollen aina ilman rahaa ja säästäen viisaasti Pikku Bachuksen isännälle ne kuusi hopeakolikkoa, jotka hän sattumalta oli saanut housuntaskuunsa. Muutoin hän ei ollut ollenkaan ahnas tämän maailman hyvyyksille, ja hänen mielensä ei tehnyt parhaitakaan teoksia, koska hän muutenkin sai selville niitten oivalliset kohdat, puhuakseen niistä sitte ihmeellisen viisaasti. Pont Neuf'in kirjat miellyttivät häntä sitä paitsi sen takia, että niihin oli tarttunut rasvan haju, sillä ohukaisten kauppiaat olivat asettuneet siihen lähelle. Ja niin tuo mainio mies täällä hengitti samalla kertaa sekä keittiön että tieteen hänelle rakkaita tuoksuja.

Pistäen lasit nenälleen hän tutki esillä olevia kirjoja tyytyväisenä kuin sielu, josta kaikki on suloista, koska kaikki siihen suloisena kuvastuu.

— Jacobus, poikaseni, hän sanoi minulle, tämän miehen varastossa on niihin aikaan tehtyjä kirjoja, jolloin kirjapainotaito oli niin sanoaksemme kapaloissa, ja näistä kirjoista kuvastuvat vielä esi-isiemme karkeat tavat. Näenpä täällä erään Monstrelet'n barbaarisen kronikan, kirjailijan, joka oli yhtä näljäinen kuin sinappikulho ja pari kolme Pyhän Margaretan elämäkertaa, joita perheenemännät muinoin käyttivät kääreinä vatsallaan synnytystuskissa ollessaan. Olisi käsittämätöntä, että ihmiset saattaisivat lukea ja kirjoittaa moista lorua, jollei pyhä uskontomme opettaisi, että heissä syntyessään piilee tyhmyyden siemen. Ja koska minulta ei ole koskaan puuttunut uskon valoa ei edes, onneksi, pöydän ja vuoteen erehdyksissäkään, käsitän paremmin heidän menneen tyhmyytensä kuin nykyisen älynsä, joka, suoraan puhuen, tuntuu minusta harhaannuttavalta ja pettävältä, ja siltä se näyttää tulevistakin sukukunnista, sillä ihminen on pohjaltaan tyhmä elukka ja hänen henkensä edistykset ovat vain hänen huoltensa turhia tuloksia. Sen takia, poikani, olen varuillani siihen nähden mitä he sanovat tieteeksi ja filosofiaksi ja joka, minun mielestäni, on vain kuvitelmien ja pettävien kuvien väärinkäyttöä ja, eräässä suhteessa, pahan hengen voittoa sielusta. Tiedäthän hyvin, että en ollenkaan usko kaikkia noita paholaisen vehkeitä, joilla köyhää kansaa pelotellaan. Olen samaa mieltä kuin kirkkoisät, että kiusaus piilee meissä itsessämme ja että itse olemme omia kiusaajiamme ja viettelijöitämme. Mutta olenpa kiukuissani Descartesille ja kaikille filosofeille, jotka, kuten hän, ovat luonnon tuntemuksesta hakeneet ohjeita elämälle ja periaatteita sen viettämiselle. Sillä lopultahan, Jacobus poikani, mitäpä muuta on luonnontuntemus kuin aistiemme kuvittelua? Ja mitäpä lisää siihen tiede, kysyn sinulta, viisaineen Gassendista alkaen, joka ei suinkaan ollut mikään aasi ja Descartes ja hänen oppilaansa aina tuohon somaan tyhmyriin Fontenelleen saakka? Silmälaseja, poikani, silmälaseja, sellaisia kuin nenäni päällä ratsastaa. Kaikki mikroskoopit ja kiikarit, joilla kerskaillaan, mitä ne todella ovat muuta kuin tarkempia rillejä, parempia kuin minun, jotka viime vuonna ostin optikolta Pyhän Laurin markkinoilla, ja joitten vasemman silmän lasi — sillä näen paremmin — halkesi pahaksi onneksi tänä talvena, kun ontuva veitsiseppä heitti minua päähän tuolilla luullessaan minun halailevan Cathérine pitsinnyplääjää, sillä hän on raaka mies ja täydellisesti lihan himon kuvitelmien sokaisema. Niin, Jacobus poikaseni, mitä ovat nuo laitteet, joilla oppineet ja uteliaat täyttävät näyttelynsä ja työhuoneensa? Mitä ovat kiikarit, astrolabit ja kompassit muuta kuin keinoja auttaa aisteja niiden harhaluuloissa ja suurentaa kohtalokasta tietämättömyyttä, joka meissä luontoon nähden vallitsee lisäämällä suhteitamme sen kanssa? Oppineimmat meistä eroavat tietämättömistä vain siten, että he ovat oppineet kyvyn saada hupia moninaisista ja sekavista erehdyksistä. He näkevät maailmankaikkeuden särmikkääksi hiotussa topaasissa, sen sijaan että katselisivat paljain silmin hyvän Jumalan antimia, kuten esimerkiksi sinun äitisi. Mutta he eivät vaihda silmiä varustaessaan ne lasilla, he eivät vaihda välimatkoja käyttäessään avaruuden mittaamiseen sopivia laitteita, he eivät vaihda painoa käyttäessään hyvin herkkiä vaakoja, he keksivät asioissa uusia puolia, mutta eivät joudukaan uusien harhaluulojen heiteltäviksi. Siinä kaikki! Jollen olisi vakautunut, poikani, uskontomme pyhistä totuuksista, minulle ei jäisi, siinä vakaumuksessa mikä minulla on, että nim. kaikki ihmistieto on vain edistystä hurjissa kuvitteluissa, muuta kuin heittäytyä tältä kaiteelta Seineen, joka on nähnyt muitakin hukkuneita juoksunsa aikana, tai mennä pyytämään Cathérinnelta sellaista tämän maailman huolien unhoa kuin hänen sylissään saa, mutta jota ei minun asemassani ja etenkään iälläni enää sovi hakea. En tietäisi mitä uskoa noitten laitteiden keskellä, joiden valtavat valheet suunnattomasti suurentaisivat näköni erehdyksiä ja olisin ihan kurja akateemikko.

Näin puhui arvon mestarini vasemman puolikuun edessä Dauphine-kadulta katsottuna, ja kauppiasta, joka alkoi pitää häntä paholaisen manaajana, rupesi pelottamaan.

Yht'äkkiä hän taas puhkesi lausuilemaan temmaten vanhan Mittausopin, joka oli valaistu Sébastien Leclerc'in[6] surkeilla kuvioilla:

— Ehkäpä, hän jatkoi taas, sen sijaan, että hukuttaisin itseni veteen tai rakkauteen, jollen olisi kristitty ja katoolinen, valitseisin matematiikkaan uppoamisen, jossa henki löytää enimmän ahnehtimansa ravinnon: johdonmukaisuuden ja jatkuvaisuuden. Tunnustan, että tuo pieni kirja, niin halpa kuin onkin, saattaa minut sentään pitämään arvossa ihmisneroa.

Näin sanoen hän avasi Sébastien Leclercin tutkimuksen niin äkkiä kolmioitten kohdalta, että oli taittaa kirjan kahtia. Mutta kohta hän heitti sen inhoten luotaan:

— Oh, huokasi hän: luvut riippuvat ajasta, viivat tilasta, ja ne ovat taas inhimillisiä harhaluuloja. Ihmisen ulkopuolella ei ole matematiikkaa, ei geometriaa, niin että se on tiede, joka saa meidät astumaan ulos itsestämme, vaikka se onkin olevinaan luonteeltaan kovin riippumatonta.

Tämän lausuttuaan hän käänsi selkänsä huojentuneelle bukinistille ja hengitti syvään.

— Oi, Jacobus poikani, alkoi hän sitte. Näet minun kärsivän itse hankkimastani taudista: minua polttaa myrkkyviitta, johon pukeutumisesta ja koristautumisesta olen itse pitänyt huolen.

Näin hän puhui kuvallisesti, sillä todellisuudessa häntä vaatetti kurja papintakki, jossa ei ollut kuin kaksi tai kolme nappiakaan. Ne eivät myöskään liittyneet vastaaviin napinreikiin. Tätä hän nauraen sanoi, kun hänelle siitä huomautettiin, aviorikolliseksi järjestelyksi, kaupungin turmeltuneitten tapojen kuvaksi.

— Vihaan tiedettä, koska olen rakastanut sitä liiaksi, niin kuin irstailijat, jotka eivät voi antaa anteeksi naiselle, kun nämä eivät ole vastanneet heidän unelmiaan. Olen tahtonut tuntea kaiken ja kärsinyt syyllisestä hulluudestani. Onnellisia — lisäsi hän — tuhannesti onnellisia ovat nuo kiertävän puoskarin ympärille kerääntyneet ihmiset.

Hän osoitti kädellään lakeijoita, palvelijattaria ja kantajia, jotka seisoivat ryhmässä välskärin ympärillä hänen näytellessään taitoaan renkeineen.

— Katso, Paistinkääntäjä, jatkoi hän. He nauravat, kun toinen hupsu potkaisee toista takalistoon. Se on todella huvittava näytelmä, vaikka mietiskely on turmellut sen nautinnon minulta, sillä kun käsittää tuon jutun ja koko metelin sisällön, ei enää nauratakaan. Minun olisi, kun kerran olen kristitty, pitänyt pikemmin käsittää se mitä kavalaa on tuossa pakanoitten mietelmässä: "Onnellinen se, joka tietää kaiken alkusyyt!" Minun olisi pitänyt sulkeutua pyhään tietämättömyyteen kuin suljettuun puutarhaan, ja jäädä pienten lasten kaltaiseksi. Minua olisivat huvittaneet, vaikka ei juuri tuon Mondorin karkeat ilveet (Pont Neufin Molière ei juuri kykene vetämään minua puoleensa, kun oikeakin jo on liiaksi rivonsekainen[7]), mutta olisin saanut hupia puutarhani ruohoista, ja olisin kunnioittanut Jumalaani omenapuitteni hedelmillä ja kukilla. Kiihkeä uteliaisuus on temmannut minut mukaansa. Olen menettänyt, kirjojen ja oppineiden kanssa seurustellessani, sydämeni rauhan, pyhän yksinkertaisuuden, ja tuon nöyrien puhtauden, joka on sitä ihailtavampi, koska se ei tummene kapakoissa eikä porttoloissa, kuten ontuvan veitsisepän ja, jos uskallan sanoa, isäsi esimerkki osoittaa. Hän on perin viaton, niin altis kuin onkin juomaan ja huvittelemaan. Mutta niin ei käy sellaiselle, joka on tutkinut kirjoja. Hänelle jää niistä iäksi ylpeä katkeruus ja kopea surumielisyys.

Kun siis paraikaa olimme Pont Neufillä kuulimme rummun pärinää. Ohi kulki värvärikersantin joukkue. Hän itse asteli kopeillen, käsi lanteella tusinan sotilaan etunenässä, jotka kantoivat pistimensä kärjissä makkaroita ja leipiä. Joukko kerjäläisiä ja lapsia katseli tätä menoa suu ammollaan.

— Emme kallista korvaamme hänelle, sanoi oiva opettajani. Se olisi vain ajan hukkaa. Tuo kersantti puhuu kuninkaan nimessä eikä siis saata puhua nerokkaasti. Jos haluat kuulla oikein oivallisia puheita tästä asiasta, niin käyppä jossakin noissa Ferraillen rannan kapakoissa, joissa palkatut värvärit narraavat kirjoihinsa lakeijoita ja moukkia. Nuo värvärit puhuvat kauniisti, koska ovat lurjuksia. Muistelen nuoruudessani, kuningas vainajan aikana, kuulleeni mitä ihmeellisimmän puheen tällaisen ihmiskauppiaan suusta, joka piti liikettään Kurjuuden laaksossa — sehän näkyy tännekin, poikani. Kootessaan miehiä siirtomaihin hän jutteli tähän tapaan:

"Nuoret miehet ympärilläni! Olette tietysti kuulleet puhuttavan Cocanian maasta. Täytyy mennä Intiaan asti löytääkseen tuon onnen maan, jossa saa kaiken mitä mieli tekee. Haluatteko kultaa, helmiä, kalliita kiviä? Tiet ovat niillä lasketut; saa vain kumartua niitä poimiakseen. Eikä tarvitse kumartuakaan. Alkuasukkaat niitä teille poimivat. En puhukaan kahvista, sitruunista, granaattiomenista, appelsiineistä, ananasseista ja tuhansista makeista hedelmistä, joita kasvaa viljelemättä kuin maallisessa paratiisissa. Jos puhuisin naisille ja lapsille, saattaisin kehua heille kaikkia noita herkkuja, mutta nythän selitän asioita miehille."

— Jätän kertomatta kaiken, poikani, mitä hän sanoi kunniasta, mutta saat uskoa, että hän siinä veti vertoja Demosteenekselle voimassa ja Cicerolle sanarikkaudessa. Hänen puheensa tuloksena läksi viisi tai kuusi onnetonta nuorukaista kuolemaan keltakuumeeseen soissa, ja siitä näet, että kaunopuheisuus on vaarallinen ase ja että taidon teho osoittaa vastustamatonta voimaansa niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitä Jumalaa, Jacobus, ettei hän, kun ei ole antanut sinulle minkäänlaisia lahjoja, ole asettanut sinua vaaraan tulla jonakin päivänä kansojen ruoskaksi. Jumalan valitut tuntee siitä, poikani, ettei heillä ole liiaksi rohkeutta, ja olen saanut kokea, että tuo vilkas äly, jonka Taivas on minuun kätkenyt, on vain alituinen vaaranaihe rauhalleni tässä ja tulevassa maailmassa. Kuinkahan kävisi, jos Caesarin sydän ja ajatuskyky asuisi rinnassani ja päässäni? Himoni ei erottaisi sukupuolta ja sääli ei saisi puhevaltaa minussa. Sytyttäisin suunnattomia sotia, niin sisällä kuin ulkonakin. Tuolla suurella Caesarilla oli kuitenkin hieno sielu ja jonkunlaista mielenhellyyttä. Hän kuoli arvokkaasti hyveellisten murhaajien tikariniskuista. Maaliskuun Idus, ainaisesti kirottu päivä, jolloin viisastelevat raakurit tuhosivat tuon miellyttävän hirviön! Olen arvokas suremaan jumalallista Juliusta hänen äitinsä Venuksen rinnalla; jos sanonkin häntä hirveäksi, teen sen vain hellyydestä, sillä hänen tasasuhtaisessa sielussaan ei ollut liikaa muuta kuin voiman valtavuutta. Hänellä oli luontainen rytmin ja tahdin taju. Nuoruudessaan häntä miellyttivät yhtä paljon irstailun kuin opiskelun nautinnot. Hän oli puhuja, ja hänen kauneutensa koristi epäilemättä hänen esitystensä tarkoitettua kuivuutta. Hän rakasti Kleopatraa tuolla geometrisellä tarkkuudella, jota hän osoitti kaikissa suunnitelmissaan. Kirjoissaan ja teoissaan hän osoitti selvyyden neroutta. Hän oli järjestyksen ja rauhan ystävä sodassakin, altis sopusuhtaisuudelle ja niin taitava lakien rakentaja, että mekin vielä, niin barbaareja kuin olemmekin, elämme hänen valtakuntansa majesteetin tehon alla, joka on tehnyt maailman sellaiseksi kuin se nyt on.

Huomaathan, poikani, etten säästä kiitostani ja rakkauttanikaan häneltä. Sotapäällikkönä, diktaattorina, ylimäispapillisena valtiaana, hän on muovaillut maailman kaikkeuden kauneilla käsillään. Minä omasta puolestani olen ollut kaunopuheisuuden opettajana Beauvais'n kollegiossa, oopperalaulajattaren sihteerinä. Séezin piispan kirjastonhoitajana, julkisena kirjurina Viattomain Lasten hautuumaan luona, olen tehnyt komean luettelon harvinaisista käsikirjoituksista, olen laatinut muutaman kirjasen, joista on parempi olla puhumatta ja piirtänyt hienolle paperille mietelauseita, joita kustantajat eivät ole huolineet. Mutta kuitenkaan en vaihtaisi osaani suuren Caesarin kanssa. Se maksaisi liiaksi viattomuudelleni. Ja haluan mieluummin olla tuntematon, köyhä ja halveksittu mies, kuten todella nyt olenkin, kuin nousta niille kukkuloille, joista maailmoille avataan uusia päämääriä verisiä teitä pitkin.

Tuo värvärikersantti, jonka kuulet tuolla lupaavan noille rahjuksille kolikon päivässä, lihaa ja leipää, antaa minulle aihetta syviin mietteisiin sodasta ja armeijasta. Olen koetellut kaikkia ammatteja, paitsi sotilaallista, joka on aina herättänyt minussa inhoa ja pelkoa, sen orjuuttavan luonteen, väärän kunnian ja julmuuden takia, mitä siihen liittyy, ne kun ovat aivan vastaisia rauhalliselle luonnonladulleni, villille vapauden rakkaudelleni ja hengelleni, joka kunniaakin terveesti punniten arvaa pyssyn paukkeen tuottaman maineen oikeaan arvoonsa. En sano mitään voittamattomasta taipumuksestani mietiskelyyn, jota miekan ja pyssyn käyttö olisi aivan liiaksi kahlehtinut. Koska en halua olla Caesar, niin ymmärräthän, että saatan vielä vähemmän olla joku miekkaa kantava romaanisankari. Enkä salaa sinulta, poikani, että sotapalvelus tuntuu minusta sivistyneitten kansojen kauheimmalta rutolta.

— Tämä tunne on filosofista laatua. Ei siis ole mitään mahdollisuuksia siihen, että suuri ihmismäärä milloinkaan saattaisi tuntea siten. Ja tosiasiassa kuninkaat ja tasavallat saavat aina niin paljon sotilaita kuin haluavat uhrata sotiinsa ja paraateihinsa.

Olen lukenut herra Machiavellin tutkielmat Blaizot'n kirjakaupassa, jossa ne ovat kaikki oivallisesti pergamenttiin sidottuina. Ne ovat tutustumisen arvoisia, poikani, ja omasta puolestani pidän erittäin suuressa arvossa tuota firenzeläistä kirjuria, joka ensimäisenä poisti valtiollisilta teoilta niiden oikeusperustan, jolle ne eivät koskaan rakentaneet muuta kuin kunniassa pidettyä rikollisuutta. Tuo firenzeläinen, joka näki isänmaansa palkattujen puolustajiensa armoilla, keksi ajatuksen kansallisesta, isänmaallisesta armeijasta. Hän on joissakin paikoissa teoksissaan pitänyt kohtuullisena, että kaikki kansalaiset ottaisivat osaa isänmaansa turvaamiseen ja olisivat kaikki sotilaita. Samaa on herra Blaizot'n luona kannattanut herra Roman, joka on, kuten tiedät, hyvin altis valtion oikeuksien puoltaja. Hän ei välitä muusta kuin yleisestä ja yleismaailmallisesta ja on tyytyväinen vasta silloin, kun kaikki yksityiset edut on uhrattu yhteiselle menestykselle. Siis Machiavelli ja herra Roman haluavat, että olisimme kaikki sotilaita, koska kerran olemme kansalaisia. En väittäisi, kuten he, että se on oikein. Enkä väitä, että se on väärinkään siitä syystä, että oikeus ja vääryys ovat mielipiteistä riippuvia ja vain sofistit saattavat ratkaista sen pulman.

— Kuinka, hyvä opettajani! huusin tuskallisesti yllätettynä, väitätte, että oikeus on riippuvainen sofistien jaarituksista ja että tekomme ovat oikeita tai vääriä riippuen taitavan miehen todistelukyvystä. Tuo väite loukkaa minua sanomattomasti.

— Ota huomioon, Jacobus poikani, vastasi herra apotti Coignard, että puhun inhimillisestä oikeudesta, joka on erilainen kuin jumalallinen, jopa yleensä sen suoranainen vastakohtakin. Ihmiset eivät milloinkaan ole väitelleet oikean ja väärän aatteesta muuta kuin kaunopuheisuudella, jonka avulla saattaa yhtähyvin puhua niin puoleen kuin vastaankin. Haluat ehkä, poikani, perustaa oikeudentajun tunteeseen, mutta varo, ettet tälle perustalle rakenna vain halpaa ja matalaa majaa, vanhan Evanderin mökkiä, kotaa, jossa Philemon oli Baukiksensa kanssa. Mutta lakien palatsi, valtion säädösten torni vaatii toisenlaista kivijalkaa. Viaton luonto ei saattaisi yksin kestää epätasaista painoa, ja sen pelottavat muurit kohoavat vanhojen valheitten perustalle, lainsäätäjien, virkamiesten ja ruhtinaiden viekkaan ja raa'an taidon avulla.

— On tyhmää, Jacobus poikani, pyrkiä arvostelemaan onko laki oikea tai väärä. Sotapalveluksen laita on sama kuin muittenkin säädösten, joitten hyvyydestä tai huonoudesta ei periaatteessa voi sanoa sitä eikä tätä, koska ei ole mitään muuta periaatetta kuin Jumala, josta kaikki lähtee. Vastusta, poikani, sellaista orjuutta, joka on sanoissa ja johon ihmiset kovin oppivaisesti alistuvat. Tiedä, että sanalla oikeus ei ole mitään merkitystä, paitsi teologisesti, jolloin se on pelottavan sisällyksellinen. Herra Roman on vain sofisti todistaessaan, että ruhtinaita tulee palvella. Kuitenkin luulen, että jos ruhtinas milloin käskee kaikkia alamaisiaan rupeamaan sotilaiksi, niin häntä totellaan, ei kylläkään mielihyvällä, mutta kuitenkin helposti. Olen huomannut, että sotilaan toimi on ihmisen luontoa vastaavin; se soveltuu hänelle parhaiten hänen vaistojensa ja taipumustensa vuoksi, jotka kaikki eivät ole hyviä. Ja lukuunottamatta eräitä harvoja esimerkkejä, kuten minua, ihmisen saattaa määritellä pyssyä käyttäväksi eläimeksi. Annapa hänelle kaunis univormu ja toivo päästä tappelemaan, niin hän on tyytyväinen. Niinpä pidämme sotilassäätyä arvokkaimpana kaikista, ja se onkin paikallaan eräässä suhteessa; sillä se on vanhin sääty ja ensimäiset ihmiset kävivät innolla sotaa. Sotilassääty vastaa muutenkin ihmisen taipumuksia, ettei siinä milloinkaan ajatella, ja selväähän on, ettei meitä ole luotu ajattelemaan.

Ajatteleminen on eräitten yksilöitten ominainen tauti, joka ei saata jatkua päätymättä nopeasti monen tuhoutumiseen. Sotilaat elävät joukoissa, ja ihminen on joukkoeläin. Heillä on puna-valkeat, punasiniset, sini-harmaat vaatteet, nauhoja, töyhtöjä, tupsuja ja nappeja, jotka tyttöjen silmissä antavat heille samat edut kuin kukolle kanaparvessa. He käyvät sotaa ja ryöstelevät, ja ihminen on luonnostaan varas, himokas, valmis tuhon töihin ja perso kunnialle. Varsinkin kunnianrakkaus saa etenkin meidät ranskalaiset tarttumaan aseihin. On varmaa, että yleisen mielipiteen mukaan sotainen kunnia on ainoa loistava. Sen käsittämiseksi tarvitsee vain lukea eri aikojen historiaa. Latulipellekin saattaa antaa anteeksi sen, että hän ei ole filosofisempi kuin Titus Livius.

— On otettava huomioon, poikani, että ihmiset aikojen kuluessa toisiinsa sidottuina kahleella, jonka renkaista he näkevät vain vähän, liittävät aateluuden käsitteen tapoihin, joitten alkuperä oli alhainen ja barbaarinen. Heidän tietämättömyytensä palvelee heidän turhamielisyyttään. He perustavat kunniansa muinaisiin turhuuksiin, ja aseaateluus on kokonaisuudessaan lähtöisin noitten entisten aikojen villeydestä, joitten muiston Raamattu ja runoilijat ovat säilyttäneet. Ja mitäpä tuo sotilaallinen aatelissääty onkaan muuta — niin kangistunut ylpeyteensä kuin se meidän yläpuolellamme onkin — kuin turmeltunut jäännös salojen metsäläisistä, jotka runoilija Lucretius on kuvannut siten, että epäilee, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä? On merkillistä, Jacobus poikani, että sota ja metsästys, joitten ajatteleminenkin pitäisi kuormittaa meidät häpeällä ja omantunnon vaivoilla, muistuttaen luontoamme ja surkeita puutteellisuuksia ja piintynyttä kehnouttamme, antavat päinvastoin aihetta ihmisen ylpeydelle, että kristityt kansat yhä kunnioittavat teurastajan ja pyövelin ammattia, kun se on periytynyt perheeseen vanhoilta ajoilta, ja että lopuksi kansalaiskuntoa sivistyneidenkin kansojen keskuudessa mitataan niitten murhien ja verilöylyjen luvun mukaan, jotka n.s. piilevät heidän suonissaan.

— Herra apotti, kysyin hyvältä opettajaltani, ettekö usko, että aseitten ammattia pidetään jalona siihen liittyvien vaarojen ja siinä osoitettavan miehuuden vuoksi?

— Poikani, vastasi oiva opettajani, jos ihmisen asema todella olisi jalo suhtautuessa siihen vaaraan, minkä uhkaamana hän on, en pelkäisi vakuuttaa, että talonpojat ja työläiset ovat jaloimpia kaikista valtion alamaisista, sillä he ovat joka päivä kuolemaisillaan nälästä ja rasituksesta. Vaarat, joihin sotilaat ja päälliköt joutuvat, ovat sekä luvultaan että kestävyydeltään paljoa vähäpätöisempiä, ne kestävät vain muutaman tunnin koko elämästä ja niissä on vain kyettävä uhmaamaan luoteja ja pommeja, jotka tappavat paljoa huonommin kuin kurjuus. Ihmisten täytyy olla kevytmielisiä ja turhamaisia, kun he pitävät sotilaan toimintaa kunniakkaampana kuin työläisen ja sodan aiheuttamaa hävitystä arvokkaampana kuin rauhan toimien tuloksia.

— Herra apotti, kysyin taas, eivätkö sotilaat mielestänne ole tarpeellisia valtion turvallisuudelle, ja eikö meidän tule kunnioittaa heitä kiitokseksi turvallisuudestamme?

— On totta, poikani, että sota on ihmisen luonteesta johtuvia välttämättömyyksiä, ja että on mahdotonta ajatella kansoja, jotka eivät tappelisi, eivät olisi halukkaita murhaan, ryöstöön ja hävitykseen. Ei myöskään saata mielessään kuvitella ruhtinasta, joka ei jossain määrin himoitsisi anastusta. Siitä häntä suuresti moitittaisiin ja halveksittaisiin, niinkuin hän ei rakastaisikaan kunniaa. Sota on siis välttämätön ihmisille; se on hänelle luontaisempaa kuin rauha, joka on vain sodan väliaikaa. Niinpä nähdäänkin ruhtinaiden käyvän aseisiin toisiaan vastaan hyvin huonoilla tekosyillä, varsin mitättömillä perusteilla. He vetoavat kunniaansa, joka on perin herkkä. Hengähdys riittää, että siihen tulee tahra, joka voidaan pestä vain kymmenen-, kahden-, kolmenkymmenen-, sadantuhannen ihmisen verellä, riippuen ruhtinaskunnan suuruudesta. Vaikka kuinka ajattelisi, niin ei pääse käsittämään, kuinka noitten onnettomien veri saattaa valaista ruhtinaan kunnian, tai sitte käsittää paljoa helpommin, että ne ovat vain ajatuksettomia sanoja, mutta että ihmiset mielellään antavat tappaa itsensä sanojen takia. Vielä merkillisempää on se, että ruhtinas saavuttaa maakunnan anastuksella paljon kunniaa ja että tuhotyö, joka rohkean yksityisen tekemänä rangaistaisiin kuolemalla, muuttuu kiitettäväksi, jos sen toimittaa hallitsija hurjimmalla julmuudella palkkajoukkojensa avulla.

Näin puhuttuaan oiva opettajani otti taskustaan rasiansa ja nuuskasi muutamat sinne jääneet tupakan jyvät.

— Herra apotti, kysyin, eikö olekaan oikeita, hyvän asian puolesta käytyjä sotia?

— Jacobus poikani, hän selitti, sivistyneet kansat ovat suuresti liioitelleet sotien vääryyttä ja ovat tehneet ne parin epäoikeutetuiksi ja samalla hyvin julmiksi. Ensimäiset sodat koskivat heimojen asettumista hedelmällisille maille. Niin valloittivat israelilaisetkin Kaanaan maan. Nälkä ajoi heitä. Sivistyksen edistyminen on laajentanut sodat siirtomaita ja kauppapaikkoja koskeviksi, kuten näkee Espanjan, Hollannin, Ranskan ja Englannin esimerkeistä. Sitten on nähty keisareiden ja kuninkaiden varastavan maakunnat, joita he eivät tarvinneet. Ne he hävittivät, raunioittivat ilman minkäänlaista hyötyä itselleen, saavuttaen vain sen, että voivat pystyttää sinne pyramiideja ja riemukaaria. Tämä sodan väärinkäyttö on kaikkein halpamaisinta, niin että saattaa uskoa kansojen tulevan yhä huonommiksi taiteitten edistyessä, tai pikemmin, että sotaa, koska se kerran on ihmisluonteen välttämättömiä tarpeita, käydään vain oman itsensä takia, kun on kadotettu varsinaiset syyt siihen puuttumiseksi.

Tämä ajatus surettaa minua syvästi, sillä ammattini ja taipumukseni kallistavat minua rakastamaan lähimäisiäni. Ja lopullisesti minua surettaa se, että huomaan rasiani tyhjäksi ja tupakka on seikka, joka kiihkeimmin todistaa köyhyyttäni.

Yhtä paljon kääntääkseni hänen huomionsa pois tästä yksityisluontoisesta armottomuudesta kuin oppiakseni hänen koulussaan, kysyin, eikö kansalaissota ollut sodista kaikkein inhottavin.

— Kyllä, hän vastasi, kyllä se on aika inhottavaa, mutta ei kuitenkaan hedelmättömintä, sillä kun kansalaiset joutuvat käsikähmään keskenään, on heillä kuitenkin enemmän edellytyksiä tietää minkä vuoksi tapellaan kuin siinä tapauksessa, kun he menevät sotaan vieraita kansoja vastaan. Sisäiset riidat ja kapinat syntyvät tavallisesti kansan äärimmäisestä kurjuudesta. Ne ovat epätoivon tulosta, ja ainoa ratkaisu, mikä kurjille jää, on se, että he siten luulevat saavuttavansa paremmat elinehdot, ehkäpä vielä pääsevänsä osalle vallastakin. Mutta on huomattava, poikani, että kapinalliset ovat onnettomia, mutta heille saattaa siis antaa anteeksi, mitä vähemmän heillä on toiveita voittaa taistelussa. Nälkäisinä ja älyttöminä, vain omalla raivollaan asestettuina, heillä ei ole kykyä suuriin suunnitelmiin ja järkeviin laskelmiin, niin että ruhtinas saattaa kukistaa heidät helposti. Hänen on paljoa vaikeampi voittaa mahtavien kapinoita, jotka ovat inhottavia, koska välttämättömyys ei niitä selitä.

Sanalla sanoen, poikani, niin kansalais- kuin valloitussodatkin ovat alhaisia ja osoittavat sellaista mielen mataluutta, jota halveksin.

XII.

— Poikani, lisäsi kunnon mestarini, näytän sinulle yht'aikaa, halvan sotilaan asemaa kuvailemalla, kun he astuvat kuningastaan palvelemaan, ihmisen häpeän ja kunnian. Sota todella palauttaa meidät ja vetää meitä luonnollista raakuuttamme kohti. Se on tullut julmuudesta, joka on yhteistä meille ja eläimille; eikä vain leijonille ja kukoille, joissa ilmenee merkillistä ylpeyttä, vaan myöskin pikkulinnuille, sellaisille kuin rastaat ja peipposet, joitten tavat ovat hyvin riitaisia, vieläpä hyönteisillekin, kuten mehiläisille ja muurahaisille, jotka taistelevat niin kiihkeästi, etteivät itse roomalaisetkaan kykene siinä vetämään niille vertoja. Sodan pääsyyt ovat samat niin ihmisten kuin eläintenkin keskuudessa, jotka molemmat taistelevat anastaakseen tai säilyttääkseen saalistaan, puolustaakseen pesäänsä tai asumustaan tai nauttiakseen toveristaan. Siinä ei ole mitään erotusta, ja sabinitarten ryöstö muistuttaa täydellisesti hirvien taisteluita, kun ne öiseen aikaan vuodattavat toistensa verta metsissämme. Meidän on vain onnistunut värittää nuo alhaiset ja luonnontilaiset syyt kunnian käsityksillä sovittaen niitä suuremmatta tarkkuudetta. Jos nykyään uskomme taistelevamme hyvin jaloista syistä, piilee tuo jalous kokonaan tunteittemme hämäryydessä. Mitä vähemmän yksinkertainen, selvä ja määrätty sodan tarkoitus on, sitä inhottavampi ja halveksittavampi on itse sota. Ja jos on totta, poikani, että on jouduttu tappamaan toisiaan kunnian takia, niin se on aivan liikanaista sekasortoa. Me pöyhkeilemme verratessamme toimintaamme petoeläinten julmuuteen, jotka kuitenkaan eivät vahingoita toisiaan ilman tuntuvaa syytä. Näin on totta, kun sanotaan, että ihminen sodissaan on julmempi ja luonnottomampi kuin härät ja muurahaiset taistelussaan. Siinä ei vielä ole kaikki, ja ylenkatson armeijoja vähemmän niiden kylvämän kuoleman takia kuin sen tyhmyyden ja älyttömyyden takia, joka seuraa niiden vanavedessä. Ei ole pahempaa henkisen viljelyksen vihamiestä kuin palkka- tai partiojoukkojen päällikkö, ja yleensä päälliköt eivät tiedä sivistyksestä sen enempää kuin heidän sotilaansakaan. Tottumus toteuttamaan tahtonsa väkivallalla tekee sotamiehen kovin kykenemättömäksi kaunopuheisuuteen, jonka lähteenä on tarve taivuttaa toinen puheella. Niinpä sotilaat komeilevatkin sanan ja hyvien tietojen halveksimisella.

Muistanpa tunteneeni Séezissâ, kun olin siellä piispan kirjastonhoitajana, vanhan, haarniskansa alla harmaantuneen kapteenin, jota pidettiin urheana miehenä, kantaneen ylpeästi leveää arpea, joka kulki hänen kasvojensa yli. Hän oli oiva ilonpitäjä, joka oli tappanut paljon ihmisiä ja raiskannut monta nunnaa tekemättä sitä pahassa mielessä. Hän taisi ammattinsa oivallisesti ja oli hyvin tarkka rykmenttinsä ulkoasusta, ja se osasikin marssia paremmin kuin muut. Sanalla sanoen, hän oli kunnon mies ja hyvä toveri, kun oli tyhjennettävä viinikannuja, jonka usein totesin Vakaisen Hevosen ravintolassa, jossa kamppailin hänen kanssaan. Sattuipa kerran, että läksin hänen mukaansa eräänä iltana (olimme erittäin hyviä ystäviä) katsomaan, kuinka hän opetti miehilleen kulkemista tähtien mukaan. Hän luki heille aluksi herra Louvois'n tätä koskevat määräykset, ja koska hän oli toistellut niitä jo kolmisen vuosikymmentä, hän ei tehnyt enempää virheitä kuin Isämeitässä tai Ave Mariassa. Hän sanoi siis aluksi, että sotilaitten tulee ensiksi hakea taivaalta Pohjantähti, jonka suhde toisiin on pysyvä, koska ne kiertävät sen ympärillä vasten päivää. Mutta hän ei selvästi ymmärtänyt, mitä sanoi. Sillä toistettuaan lauseensa pari kolme kertaa riittävän komentavasti, hän kumartui puoleeni ja sanoi:

— Piru vie, apotti! Näyttäkää toki minulle tuo hemmetin Pohjantähti. Syököön itse isäpaholainen minut, jos erotan sen tuosta valopilkkujen sekasotkusta, mikä peittää taivaan!

— Katsos vaan! huusi hän, se peeveli on kiivennyt niin korkealle!
Tältä paikalta sitä ei saata katsella niskojansa nyrjäyttämättä.

Ja hän käski heti upseereja peräyttämään miehet viidenkymmenen askeleen päähän, että he helpommin voisivat katsella Pohjantähteä.

Kerroin sinulle tapauksen, jonka olen nähnyt omilla silmilläni, ja myöntänet, että tuolla miekkamiehellä oli perin lapsellinen käsitys maailman rakenteesta ja etenkin tähtien parallaksista. Kuitenkin hänellä oli kuninkaalta saatuja kunniamerkkejä komean, kirjaillun pukunsa rintamuksissa ja hän oli valtiossa paljoa arvokkaampi herra kuin oppinut pappi. Juuri tuota tietämättömyyttä en saata kärsiä armeijassa.

Kun hyvä opettajani näin sanottuaan oli pysähtynyt vetämään henkeä, kysyin, eikö hän luullut, tuon kapteenin tietämättömyydestä huolimatta, että taistelun voittamiseen tarvitaan paljon älyä. Hän vastasi näillä sanoilla:

— Jacobus, poikani! Jos otamme huomioon ne vaikeudet, joita armeijain kokoamisessa ja johtamisessa piilee, ne tiedot, mitä jonkun paikan valloittamisessa ja puolustamisessa tarvitaan ja taidon, jota hyvä taistelujärjestys vaatii, niin huomaamme helposti, että melkein yli-inhimillinen nero, sellainen kuin Caesar, vain kykenee sellaisiin yrityksiin, ja hämmästymme, että on todella ollut sellaisia henkilöitä, jotka kykenevät itseensä keskittämään melkein kaikki oikean sotilaan ominaisuudet. Suuri sotapäällikkö ei ainoastaan tunne maan ulkonaista muotoa, vaan vieläpä kansojen tavat ja harrastuksetkin. Hänen mielessään säilyy lukematon määrä pikkuseikkoja, joista hän sitte muovailee yksinkertaisia ja laajoja katsauksia. Edeltäpäin hitaasti tekemänsä ja mieltämänsä suunnitelmat hän saattaa muuttaa taistelutoiminnan kestäessä äkillisen haltioitumisen vallassa ollen, ja hän on samalla hyvin varova ja uskalias. Joskus hänen ajatuksensa mataa etanan hiipivällä hitaudella, joskus kiitää eteenpäin kuin iskevä kotka. Mikään ei ole sen todempaa.

Mutta ota huomioon, poikani, että kun kaksi armeijaa seisoo vastatusten, täytyy toisen niistä tulla voitetuksi, josta seuraa, että toinen ehdottomasti jää voittajaksi, ilman että sitä komentavalla päälliköllä on kaikkia suuren johtajan ominaisuuksia, ja saattaapa olla, että hänellä ei ole niitä ollenkaan. Päälliköitä saattaa olla taitavia, saattaapa olla onnellisiakin, ja heidän kunniansa ei silti ole vähäisempi. Kuinka saattaa näissä sekaannuttavissa melskeissä päästä selville siitä, mikä johtuu taidosta ja mikä onnesta?

Mutta olet johtanut minut pois asiasta. Jacobus, poikani, tahdoin osoittaa, että sota nykyään on ihmiskunnan häpeä ja että se ennen oli kunnia. Välttämättömyyden pakosta valtakuntiin joutuneena se oli ihmiskunnan suuri kasvattaja. Se on luonut ihmisille kaikki ne hyveet, jotka nostattavat ja säilyttävät kaupunkeja. Sodassa he ovat oppineet kärsivällisyyttä, lujuutta, vaaran halveksintaa, uhrautumisen kunniaa. Sinä päivänä kun paimenet vyöryttelivät kivilohkareita tehdäkseen niistä varustuksen, jonka takana kykenisivät puolustamaan vaimojaan ja karjaansa, perustettiin ensimäinen ihmisten yhteiskunta ja turvattiin taiteitten edistys. Tuo suuri onni, jota nautimme, isänmaa, kaupunki, tuo ylevä paikka, jota roomalaiset kunnioittivat enemmän kuin jumaliaan, tuo Urbs on sodan tytär.

Ensimäinen kaupunki oli vahvistettu linnoitus, ja tuossa karkeassa, verisessä kehdossa ruokittiin mahtavia lakeja, oivallisia toiminnan haaroja, tiedettä ja viisautta. Ja sen vuoksi oikea Jumala tahtoikin, että häntä nimitettäisiin sotajoukkojen Jumalaksi.

En puhu tätä sinulle sen vuoksi, Jacobus poikani, että pestautuisit tuolle värvärikersantille ja saisit halun ruveta sankariksi, jolla on oikeus vähintäin kuuteenkymmeneen kepinlyöntiin päivässä.

Sota ei meidän päivinämme olekaan muuta kuin perinnöllinen tauti, hillitön paluu villiin elämään, rikollista poikamaisuutta. Nykyaikojen kuninkaat ja ruhtinaat kantavat ikuisesti sitä kuulua häpeää, että ovat tehneet sodasta hovien leikin ja huvituksen. Minusta on tuskallista ajatella, että emme koskaan saa nähdä noitten suunniteltujen teurastusten loppua.

Mitä taas tulevaisuuteen, tutkimattomaan tulevaisuuteen kuuluu, niin sallithan, poikani, että kuvittelen sen paremmin sitä lempeyden ja tasapuolisuuden kuvaa vastaavaksi, joka asuu minussa. Tulevaisuudesta on hyvä uneksia. Sinne, kuten Utopiaan, viisas rakentelee mielellään. Uskon, että kansat kerran luovat itselleen rauhallisia hyveitä. Aseistuksen yhä kasvavassa suuruudessa kuvittelen mielikseni keksiväni yleismaailmallisen rauhan kaukaisen enteen. Armeijat kasvavat lakkaamatta voimassa ja luvussa. Kerran niihin uppoavat kokonaiset kansakunnat. Silloin hirviö tuhoutuu liialliseen ravintoonsa. Se pakahtuu liikaan lihavuuteen.

XIII

Sinä päivänä saimme tietää, että Séezin piispa oli valittu Ranskan Akatemian jäseneksi. Hän oli parikymmentä vuotta sitten pitänyt ylistyspuheen Pyhälle Macloulle, jota pidettiin oivallisena, ja luulenkin, että siinä oli mainioita kohtia, sillä herra apotti Coignard, oiva opettajani, oli korjaillut sitä ennen kuin lähti hiippakunnasta tuomarin rouvan sisäpiian seurassa. Herra de Séez kuului Normandian parhaaseen aateliin. Koko valtakunnassa kehuttiin täydellä syyllä hänen hurskauttaan, viinikellariaan ja talliaan, ja hänen oma veljenpoikansa piti kirjaa virkatalon tuloista. Hänen vaalinsa ei ihmetyttänyt ketään. Sen hyväksyivät kaikki paitsi Procope kahvilan harmaa-sukat, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. He ovat uhmailijoita.

— Mitä herra Duclos valittaa? sanoi hän. Eilisestä saakka hän on herra de Séezin vertainen, jolla on kuningaskunnan parhaat papit ja ajokoirat. Sillä akateemikot ovat sääntöjen perusteella yhdenvertaiset. Totta kyllä loppuu saturnalien loukkaava yhdenvertaisuus siihen, kun, istunnon loputtua, herra de Séez nousee vaunuihinsa jättäen herra Duclos'n tahraamaan villasukkansa katuojien lokaan. Mutta jollei hän haluakaan olla sillä lailla herra de Séezin vertainen, niin miksi hän sitte lyöttäytyy yhteen tuon kerskailevan joukkion kanssa? Miksi hän ei istuudu tynnyriin kuin Diogenes tai Saint-Vincent'in kirjuritupaan niin kuin minä? Vain tynnyristä tai nurkkakamarista saattaa hallita tämän maailman suuruuksia. Vain siellä saa olla oikea herra ja ruhtinas. Onnellinen se, joka ei ole kiinnittänyt toivoaan Akatemiaan! Onnellinen se, joka elää pelkoja ja toiveita paitsi, ja joka tietää kaiken mitättömyyden! Onnellinen se, joka tajuaa, että on yhtä turhaa olla akateemikko kuin ei olla! Sellainen viettää häiriintymättä hiljaista ja piiloisaa elämää. Kaunis vapaus seuraa häntä kaikkialla. Hämärässään hän viettää viisauden hiljaisia juomajuhlia, ja kaikki Muusat hymyilevät hänelle kuin tuttavalleen.

Näin puhui oiva opettajani, ja ihailin puhdasta intoa, joka paisutti hänen ääntään ja säteili hänen silmistään. Mutta nuoruuden rauhattomuus kiihotti minua. Halusin puuttua asiaan, heittäytyä taisteluun, ilmaista esiintyväni akatemian puolesta tai vastaan.

— Herra apotti, kysyin, eikö akatemian velvollisuutena ole kutsua jäsenikseen valtakunnan parhaat henget pikemmin kuin tuon kirjaa pitävän piispan sedän?

— Poikani, vastasi lempeästi oiva opettajani, jos herra de Sèez osoittautuu ankaraksi määräyksissään, loisteliaaksi ja hienostelevaksi elämässään, jos hän sanalla sanoen on kirkkoruhtinaiden koristus ja on sepittänyt tuon puheen Maclou'n kunniaksi, jonka johdanto, viitaten Ranskan kuninkaan parantumiseen risataudista on näyttänyt ylhäiseltä, haluaisitko akatemian hylkäävän hänet siksi, että hänellä on yhtä mahtava kuin miellyttäväkin veljenpoika? Siten olisi osoitettu vain barbaarista hyveellisyyttä ja rangaistu epäinhimillisyydellä herra de Séeziä hänen sukunsa suuruudesta. Akatemia on tahtonut unohtaa sen. Jo se, poikani, on hyvin jalomielistä.

— Herra apotti, sanoin, suvaitkaa, että ajatukseni vastustaa esittämiänne näkökohtia. Kaikki tietävät, että herra de Séez on huomattava vain luonteensa keveyden takia, ja ihaillaan ainoastaan hänen taitoaan liukua puolueitten väliin. Hänen on nähty hiljalleen osaavan asettua jesuiittojen ja jansenistien väliin ja värittää kalpea varovaisuutensa kristillisen säälin ruusuilla. Hän luulee tehneensä kylliksi, kun ei ole jättänyt ketään tyytymättömäksi ja pitää ainoana harrastuksenaan pysyttää menestyksensä. Siis hänen jalo sydämensä ei millään lailla ole tuottanut hänelle kuninkaan kuuluisain suojattien ääniä. Eikä hänen hieno henkensäkään. Sillä paitsi tuota pyhän Maclou'n ylistystä, josta hänellä ei ollut muuta (kaikki sen tietävät) kuin lukemisen vaiva, tuo hiljainen piispa on päästänyt julkisuuteen ainoastaan sijaisensa surkeita määräyksiä. Hänellä ei ollut muita suosituksia kuin puheensa sulavuus ja seurustelutapansa kohteliaisuus. Onko siinä kylliksi ansioita kuolemattomuutta varten?

— Jacobus, intti ystävällisesti herra apotti Coignard, ajattelet yhtä yksinkertaisesti kuin äitisi, jolta olet yksinkertaisuutesi perinyt, ja huomaan, että vielä kauan säilytät luontaisen lapsellisuutesi. Onnittelen sinua siitä. Mutta tuo viattomuus ei saa tehdä sinua väärin tuomitsevaksi: riittää jo, kun pysyt tietämättömänä. Se kuolemattomuus jonka herra de Séezin osalle on langennut, ei vaadi, että hän olisi joku Bossuet tai Belzunse, se ei ole kaiverrettu hämmästyneiden kansojen sydämiin, se on kirjoitettu paksuun luetteloon ja käsitäthän, ettei tuollainen paperinen laakeri sovi muihin kuin sankarillisiin päihin.

Jos neljänkymmenen joukossa onkin sellaisia henkilöitä, jotka ovat pikemmin hienostuneita kuin sankarillisia, niin mitä pahaa näet siinä? Keskinkertaisuus loistaa akatemiassa. Ja missä se ei loistaisi? Onko se vähemmän mahtava parlamenteissa tai valtioneuvostossa, jossa se epäilemättä on vähemmän paikoillaan? Täytyykö miehen tosiaan olla erikoisen etevä, ottaakseen osaa sanakirjan toimittamiseen, joka haluaa säännöstellä käytännön saattaessaan vain seurata sitä?

Akateemikot asetettiin, kuten tiedetään, säännöstelemään kaunista sanontaa mitä puheeseen tulee, siivoamaan kielen kaikista vanhoista ja kansanomaisista epäpuhtauksista, ettei vain ilmestyisi toista Rabelais'ta, toista Montaigne'a tuoksuamaan maamoukilta, tolvanoilta ja provinssilta. Sitä varten kutsuttiin koolle hienon tavan tuntevat ylimykset ja kirjailijat, joitten etu vaati sen tuntemista. Tämä sai pelkäämään, että seura tyrannimaisesti uudistaisi ranskankielen. Mutta pian huomattiin, että tällainen pelko oli turha ja että akateemikot seurasivat käytäntöä pikemmin kuin hallitsivat sitä.

Akatemia tyytyi pian kokoamaan suureen sanakirjaan käytännössä tapahtuvat edistysaskeleet. Se on kuolemattomien ainoa tehtävä.[8] Sen suoritettuaan heillä on hyvää aikaa huvitella keskenään. Tätä varten he tarvitsevat iloisia, keveitä, suopeita kumppanuksia, miellyttäviä virkatovereita, maailman tuntevia ja ymmärtäviä miehiä. Sellaisia eivät etevät henkilöt aina ole. Nero on joskus hyvin vähän seuranhaluinen. Harvinainen mies on harvoin kekseliäs huvituksissa. Akatemia on saattanut olla ilman Pascalia ja Descartesia. Kuka voi väittää, että se yhtä hyvin olisi voinut olla välittämättä Godau'sta, Courart'ista, tai jostain muusta notkeahenkisestä, seurustelukykyisestä ja kekseliäästä henkilöstä?

— Voi sentään, huokasin, akatemia ei siis olekaan jumalallisten miesten senaatti, kuolemattomien neuvosto; se ei siis olekaan runouden ja kaunopuheisuuden ylevä areopagi?

— Ei ollenkaan poikani. Se on seura, joka saarnaa hienoa käytöstä, ja joka sen vuoksi on saavuttanut suuren maineen vieraitten kansojen ja varsinkin moskovalaisten keskuudessa. Et saata käsittää, kuinka syvästi saksalaiset paroonit, Venäjän armeijan everstit ja englantilaiset lordit kunnioittavat Ranskan akatemiaa! Nuo europalaiset eivät tiedä korkeampaa kuin meidän akateemikkomme ja tanssijattaremme. Tunsin erään hyvin komean sarmaattilaisen ruhtinattaren, joka Pariisissa käydessään innokkaasti haki akateemikkoa, uhratakseen hänelle heti paikalla kainoutensa.

— Jos asianlaita on sellainen, huudahdin, niin kuinka akateemikot saattavat turmella hyvän maineensa noilla huonoilla valinnoilla, joita täällä niin yksimielisesti moititaan?

— Ohoh! Jacobus poikani, selitti oiva opettajani, älä puhu pahaa huonoista valinnoista. Ensistäänkin tulee kaikissa inhimillisissä asioissa antaa sattumallekin sijansa, joka on, kaikki huomioon ottaen, Jumalan osa maan päällä ja ainoa seikka, missä jumalallinen kaitselmus selvästi ilmestyy tässä maailmassa. Sillä käsitäthän hyvin, poikani, että se mitä sanotaan kohtalon älyttömyydeksi ja onnen oikuiksi on todellisuudessa vain jumalallisen viisauden ylemmyyttä sen leikkiessä väärien viisaiden neuvoilla. Toiseksi tulee ryhmienkin keskuudessa antaa hiukan tyydytystä oikuille ja mielikuvituksen leikille. Puhtaasti järkevä yhteiskunta olisi ihan sietämätön; se riutuisi oikeudenmukaisuuden kylmän painostuksen alla. Se ei uskoisi olevansa mahtava eikä edes vapaakaan, jollei sillä silloin tällöin olisi mieluisaa riemua uhmailla selvää järkeä ja ymmärrystä. Omituisien oikkujen helliminen on tämän maailman mahtavien helmasyntejä. Miksikä ei akatemiakin saisi käyttää kuuta tunnuskuvanaan kuten Turkin sulttaani ja kauniit naiset?

Monet vastakkaiset kiihkot yhtyvät aiheuttaakseen nuo huonot valinnat, jotka kiukustuttavat yksinkertaisia sieluja. On kunnon ihmisten huvitusta ottaa onneton ihminen ja tehdä hänestä akatemian jäsen. Niinpä psalmistankin Jumala korottaa köyhän loasta. Erigens de stercore pauperem, ut collocet eum cum principibus, cum principibus populi sui. Sellaiset heitot hämmästyttävät kansaa, ja niitten tekijät luulevat kai olevansa varustetut salaperäisellä pelottavalla voimalla. Ja mikä ilo onkaan kohottaa henkisesti köyhä loasta, kun samalla kertaa saa jättää hämäryyteen jonkun älyn hirmuvaltiaan. Se on samanlaista kuin jos yhdellä siemauksella joisi harvinaisen ja suloisen sekotuksen, joka on tehty täytetystä armeliaisuudesta ja tyydytetystä kateudesta. Niin saa nauttia kaikilla aisteilla ja tyydyttää ihmisen kokonaisuudessaan. Ja luuletko, että akateemikot saattaisivat vastustaa sellaista juomaa?

Vielä on otettava huomioon se, että kun he näin hankkivat itselleen tuon tietoviisaan nautinnon, akateemikot samalla toimivat omaksi edukseen. Vain suurista miehistä koottu seura olisi vähälukuinen ja tuntuisi ilottomalta. Suuret miehet eivät saata kärsiä toisiaan, ja heillä ei juuri ole sukkeluuden lahjaa. On hyvä sekoittaa heidät pieniin. Se tuottaa heille huvia. Pienet voittavat tällaisesta naapuruudesta, suuret vertailusta. Toiset hyötyvät yhtä hyvin kuin toisetkin. On ihmeteltävää, millä varmoilla tempuilla, kuinka loistavilla järjestelyillä Ranskan akatemia hankkii eräille jäsenilleen tärkeyttä, jonka se saa toisilta. Se on aurinkojen ja kiertotähtien kokous, missä kaikki loistaa joko omalla tai lainatulla valolla.

Sanonpa enemmänkin. Huonot valinnat ovat välttämättömiä tämän kokoomuksen olemassaololle. Jollei se valinnoissaan pitäisi heikkouden ja erehdysten puolta, jollei se joskus näyttäisi valitsevan sattumalta, se joutuisi sellaisen vihan esineeksi, ettei se enää saattaisi elää. Kirjallisuuden tasavallassa se olisi kuin tuomioistuin tuomittujen keskellä. Erehtymättömänä se tulisi inhottavaksi. Mikä loukkaus sinne kelpaamattomille, jos valittu olisi aina paras! Richelieu'n tyttären tulee olla hiukan kevytmielinen, ettei näyttäisi liian hävyttömältä. Sen pelastaa se seikka, että sillä on oikkunsa. Sen viattomuus piilee sen epäoikeudenmukaisuudessa, ja kun kerran tiedämme sen oikulliseksi, se saattaa hyljätä meidät loukkaamatta. Sille on erehtyminen joskus niin edullista, että luulen sen erehtyvän tahallaan näennäisyydestä huolimatta. Sillä on mainioita keinoja säästää hylkäämiensä ehdokkaiden itserakkautta. Joku sen valinnoista saa kateuden aseettomaksi. Juuri sen selvissä vioissa on ihailtava sen todellista viisautta.

XIV

Kun me, hyvä mestarini ja minä, sinä päivänä tapamme mukaan kävimme Pyhän Katariinan kuvassa, tapasimme puodissa kuuluisan herra Rockstrongin, joka oli noussut tikapuitten ylimmälle portaalle kaivellakseen sieltä kirjoja, jotka häntä huvittivat. Sillä onhan tunnettua, että häntä miellyttää levottoman elämänsä varrella keräillä kallisarvoisia kirjoja ja kauniita kivipiirroksia.

Osanotosta Monmouthin murhayritykseen Englannin parlamentti oli tuominnut hänet elinkautiseen vankeuteen, ja nyt hän asuu Ranskassa, josta hän lakkaamatta lähettelee kirjoituksia maansa sanomalehtiin.[9] Tapansa mukaan oiva opettajani vaipui jakkaralle. Sitte hän kohotti katseensa sinne, missä herra Rockstrong pyörähteli nokkelana kuin orava, jonka nokkeluuden hän säilytti vanhuuden päiviin saakka.

— Näenpä, Jumalan kiitos, lausui apotti, että voitte hyvin, herra kapinoitsija ja että yhä olette nuori.

Herra Rockstrong käänsi opettajaani kohti hehkuvat silmänsä, jotka valaisivat sapekkaita kasvoja.

— Sanon teitä kapinoitsijaksi, herra Rockstrong, koska yrityksenne ei onnistunut. Voitetut ovat kapinoitsijoita, voittajat eivät milloinkaan.

— Älkääpä, herra Rockstrong! Tuo lausuma ei ole minun vaan erään suuren miehen keksimä. Olen tavannut sen Jules César Scaliger'in papereista.

— Entä sitten, apotti! Ne ovat aika roskaisia papereita. Ja tuo sanonta on häijy. Häviömme, joka johtui päällikkömme päättämättömyydestä ja velttoudesta, — hän maksoi sen hengellään, — ei ollenkaan muuta asiamme hyvyyttä. Ja konnien voittamat kunnon ihmiset jäävät kunnon ihmisiksi.

— Minusta on tuskallista, herra Rockstrong, kuulla teidän puhuvan kunnon ihmisistä ja konnista valtiollisten asioiden yhteydessä. Nuo yksinkertaiset sanat sopisivat kuvailemaan oikeaa ja väärää puolta noissa enkeleitten taisteluissa, joista maanmiehenne John Milton on perin barbaarisesti laulanut. Mutta tällä multaisella möhkäleellä eivät puolueet koskaan, kaukana siitä, ole niin tarkasti jaetut, että voisi ennakkoluuloitta tai mielistelemättä erottaa puhtaiden armeijaa epäpuhtaitten joukoista, eipä edes määritellä oikeaa ja väärää puolta. Näin ollen täytyy menestyksen olla ainoana asian hyvyyden tuomarina. Pahastutte, herra Rockstrong, kun sanon, että on kapinallinen silloin kun on voitettu. Mutta jos te pääsisitte valtaan, ette suinkaan suvaitsisi kapinoitsijoita.

— Ette tiedä mitä puhutte, apotti. Minulla on aina ollut kiire asettua voitettujen puolelle.

— On totta, herra Rockstrong, että olette valtion luonnollinen ja ainainen vihamies. Teitä vahvistaa vihassanne neronne voima, jota rauniot miellyttävät ja hävitys huvittaa.

— Jos olisin valtiomies ja ruhtinaitten ystävä, herra Rockstrong, kuten herra Roman, pitäisin teitä kuuluisana rikollisena. Mutta en kyllin innokkaasti tunnusta poliitikkojen oppia ollakseni liioin kauhuissani tihutöittenne loisteesta ja kumousyrityksistänne, joista lähtee paljon enemmän melua kuin pahaa.

— Älkää moittiko minua siitä liian ankarasti, herra Rockstrong, jos kerran vain sillä syyllä saattaa olla suvaitsevainen.

— En tiedä mitä tekisin, iso apotti, suvaitsevaisuudella, jota ja'atte minun, uhrin, ja noitten parlamentin konnien kesken, jotka ovat tuominneet minut kuohuttavan väärin.

— Olette hupainen, herra Rockstrong, puhuessanne lordien harjoittamasta vääryydestä.

— On totta, herra Rockstrong, että oikeuskansleri tuomitsi teidät naurettavan tutkimuksen perusteella, kirjojen omistamisesta, joista ei yksikään erikoisesti ollut rikollinen Englannin lain mukaan, on totta, että teitä rangaistiin maassa, missä saa kirjoittaa kaikkea eräistä aika suolaisista julkaisuista. On totta, että teidät langetettiin noudattamalla tavattomia ja omituisia muotoja, joitten majesteetillinen tekopyhyys peitti huonosti mahdottomuuden saavuttaa teidät laillisia teitä. On totta, että teidät tuominneilla lordeilla oli etua tuhostanne, koska Monmouthin ja teidän yrityksenne menestys olisi vetänyt heidät istuimiltaan. On totta, että tuhonne oli jo etukäteen määrätty valtioneuvostossa. On totta, että paollanne vältitte todellisuudessa keskinkertaisen mutta piinallisen marttyriuden. Sillä elinkautinen vankeus on rangaistus, silloinkin kun saattaa toivoa pääsevänsä siitä pian. Mutta kaikessa tässä ei ole oikeutta eikä vääryyttä. Teidät tuomittiin valtiorikoksesta, mikä on erittäin kunniallista. Useampi kuin yksi teidät tuominneista lordeista oli ollut mukana vehkeilyissänne kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Rikoksenne on siinä, että peljästytitte virkamiehiä, ja se on anteeksi antamaton rikos. Ministerit ja heidän ystävänsä vetoavat valtion turvallisuuteen, kun heidän omaisuuttaan ja virkojaan uhataan. Ja he luulevat mielellään olevansa tarpeellisia valtion säilymiselle, sillä heillä on enimmäkseen etua valtiosta eikä heillä ole liikaa filosofiaa. He eivät silti ole kehnoja. He ovat ihmisiä, ja se riittää selittämään heidän säälittävän keskinkertaisuutensa, tyhmyytensä ja ahneutensa. Mutta keitä asetitte heidän vastapainokseen, herra Rockstrong? Toisia ihmisiä, jotka ovat yhtä keskinkertaisia ja vielä ahneempia, koska he olivat nälkäisempiä.

Lontoon kansa olisi sietänyt heitä kuten se on sietänyt muitakin. Se odotti voittoanne lausuakseen mielensä. Siinä se osoitti harvinaista viisautta. Kansa on hyvällä puolella, kun se arvelee, ettei se voita eikä menetä mitään isäntää vaihtaessaan.

Näin puhui apotti Coignard, ja herra Rockstrong, kasvot palavina, silmät hehkuen, tekotukka lieskuen huusi hänelle suurin elein tikkaittensa korkeudesta:

— Ymmärrän, apotti, varkaita ja kaikenlaisia konnia valtioneuvostossa ja parlamentissa. Mutta en ymmärrä teitä, kun te, näkyväisettä syyttä, puhtaasta kiusanhalusta, kannatatte ajatuksia, joita hekään eivät julista muuta kuin omaksi edukseen. Teidän täytyy olla heitäkin kelvottomampi, koska olette sitä omaa etuanne katsomatta. En jaksa käsittää teitä, apotti!

— Se on merkki siitä, että olen filosoofi, vastasi hyvä opettajani lauhkeasti. Oikeitten viisaitten luonteeseen kuuluu suututtaa muita ihmisiä. Anaxagoras oli mainio esimerkki siitä. En puhu Sokrateesta, joka oli vain viisastelija. Mutta olemme saaneet kokea, että kaikkina aikoina ja kaikissa maissa mietiskelevien sielujen ajatus on antanut aihetta hälinään. Luulette, herra Rockstrong, olevanne perin toista maata kuin vihollisenne ja yhtä miellyttävä kuin he ovat vastenmielisiä. Suokaa minun sanoa, että se on pelkkä ylpeytenne ja ylpeän ylimielisyytenne seuraus. Todellisuudessa teille ja tuomareillenne on yhteistä kaikki ihmisten heikkoudet ja kiihkot. Jos olette rehdimpi kuin monet heistä, ja jos henkenne eloisuus on verraton, olette nyt vihan ja riidan hengen vallassa, joka saattaa teidät sivistyneessä maassa perin epämukavaksi. Sanomalehtimiehen toimi, jossa olette mainio, on kehittänyt ihan viimeiseen huippuunsa henkenne ihmeellisen puolueellisuuden, ja vääryyden uhrina ette ole mikään oikeuden puoltaja. Nämä sanani saattavat minut tietysti heti sekä teidän ja että vihollistenne vihoihin, ja olen varma siitä, etten koskaan saa hallitukselta oivaa virkataloa. Mutta pidän ajatuksen vapautta korkeampana kuin suurta apottikuntaa tai hyvää kirkkoherran paikkaa. Olen pahoittanut kaikki, mutta säilyttänyt sydämeni tyytyväisenä ja saan kuolla rauhassa.

— Apotti, vastasi herra Rockstrong jo puoleksi nauraen, suon teille anteeksi, koska luulen teitä hieman hulluksi. Ette tee eroa kunnon ihmisten ja konnien välillä ettekä pidä vapaata valtiota parempana kuin hirmuvaltaista ja vilpillistä hallitusta. Olette erikoisenlainen hullu.

— Herra Rockstrong, ehdotti oiva opettajani, mennään juomaan ruukku viiniä Pikku Bachukseen ja selitän teille, lasiani tyhjentäessäni, miksi olen aivan välinpitämätön valtiomuotoon nähden ja mistä syystä en halua vaihtaa isäntää.

— Mielelläni, myönsi herra Rockstrong, onpa hauskaa juoda niin kunnottoman juttelijan kanssa kuin te.

Herra Rockstrong, joka oli leikin ymmärtävä mies, ei ollut vihoissaan kunnon mestarilleni hänen suoruudestaan. Kun Pikku Bachuksen isäntä oli tuonut viiniruukun, lentokirjasten tekijä kohotti pikarinsa ja joi herra apotti Coignardin terveydeksi sanoen häntä konnaksi, rosvojen ystäväksi, tyrannien kätyriksi ja vanhaksi kanaljaksi muodoltaan perin muhoilevana. Hyvä opettajani vastasi hänen kohteliaisuuteensa mielellään, onnitellen itseään, että kerrankin sai juoda miehen terveydeksi, jonka mielen alkuperäistä tunnetta filosofia ei koskaan ollut turmellut.

— Omasta puolestani tunnen, hän lisäsi, että mietiskely on kokonaan turmellut henkeni. Ja koska minkäänlainen syvällinen ajatteleminen ei kuulu ihmisen luonteeseen, tunnustan, että taipumukseni mietiskelyyn on intohimo ja kaikin puolin epämukava. Se saattaa minut ensiksikin sopimattomaksi kaikenlaisiin yrityksiin; sillä ainahan toimitaan vain ahtaitten näköalojen ja lyhyitten ajatusten pohjalla. Olisitte hämmästynyt itsekin, herra Rockstrong, jos kuvittelisitte niitten henkien halpaa vaatimattomuutta, jotka ovat mullistaneet maailman. Valloittajat ja valtiomiehet, jotka ovat muuttaneet maailman ulkonäön, eivät ole koskaan aprikoineet niitten olentojen luonnetta, joita he karkeasti kohtelivat. He sulkeutuivat kokonaan suurten suunnitelmiensa pienuuteen, ja viisaimmatkin ottivat yhtaikaa huomioon vain harvoja toimintansa esineitä. Sellaisena kuin näette minut, herra Rockstrong, minun olisi mahdotonta hankkia Intian valloitusta, kuten Aleksanteri, perustaa tai hallita valtakuntaa, tai yleisemmin sanoen, ryhtyä johonkin niistä laajoista suunnitelmista, jotka houkuttelevat hyökkäyshaluisen sielun ylpeyttä. Mietiskeleminen tulisi esteeksi ensimäisellä askeleella ja huomaisin joka liikkeen tehdessäni pysähtymisen syitä.

— Ajatteleminen on suurta heikkoutta. Jumala varjelkoon sinua siitä, Jacobus poikani, kuten hän on varjellut suurimpia pyhimyksiään ja sieluja, joita hän on hellinyt erikoisella osanotolla, säästääkseen heidät ikuista autuutta varten. Ihmiset, jotka ajattelevat vähän, tai eivät ajattele ollenkaan, hoitavat asiansa onnellisesti tässä ja tulevassa maailmassa, kun taas mietiskeleviä ainaisesti uhkaa henkinen ja ajallinen tuho, niin paljon pahanilkisyyttä on ajattelemisessa! Ota vavisten huomioon, poikani, että Genesiksen käärme on vanhin filosoofeista ja heidän ikuinen ruhtinaansa.

Herra apotti Coignard joi syvän kulauksen viiniä ja jatkoi hiljaisella äänellä:

— Autuudelleni onneksi onkin eräs seikka, johon nähden en ole milloinkaan älyäni käyttänyt. En ole koskaan sovittanut järkeäni uskonnon totuuksiin. Onnettomuudekseni olen mietiskellyt ihmisten tekoja ja kaupunkien tapoja. Sen vuoksi en ole arvokas saaren hallitsijaksikaan kuten Sancho Pancha.

— Se onkin perin onnellista, puuttui herra Rockstrong nauraen puheeseen, sillä saarenne olisi rosvojen ja pahantekijöiden pesä, missä rikolliset tuomitsisivat viattomat, jos niitä sattumalta siellä olisi.

— Uskon sen, herra Rockstrong, uskon kyllä, myönteli oiva opettajani. On luultavaa, että jos hallitsisin toista Baratarian saarta, niin tavat siellä olisivat sellaiset kuin sanotte. Olette sanoillanne yhdellä piirrolla kuvanneet kaikki maailman valtakunnat. Tunnen, että omani ei olisi sen parempi kuin toisetkaan. Minulla ei ole harhakuvitelmia ihmisistä, ja halveksin heitä, etten heitä vihaisi. Halveksin heitä hellästi, herra Rockstrong. Mutta he eivät olekaan kiitollisia. He haluavat olla vihatuita. He suuttuvat, kun heille osoittaa hellintä, suvaitsevinta, hienointa, inhimillisintä kaikista heidän herättämistään tunteista: halveksimista. Kuitenkin molemmin puolinen halveksiminen on — rauha maan päällä, ja jos ihmiset halveksisivat toisiaan vilpittömästi, he eivät enää tekisi pahaa, vaan eläisivät miellyttävässä rauhassa. Kaikki sivistyneitten maitten kärsimykset johtuvat siitä, että kansalaiset siellä pitävät toisiaan liian suuressa arvossa ja nostattavat kunnian jonkunmoiseksi hirviöksi lihan ja hengen kurjuuden päälle. Tuo tunne saattaa heidät ylpeiksi ja julmiksi, ja halveksien ylpeyttä, joka vaatii, että on kunnioitettava itseään ja kunnioitettava muita, niin kuin joku Aatamin jälkeläisistä saattaisi olla kunnioituksen arvoinen! Eläin, joka syö ja juo (Tuokaa minulle juotavaa!) ja joka rakastaa, on säälittävä, ehkä mielenkiintoinen, jopa joskus miellyttäväkin. Hän on kunnioitettava vain kaikkein älyttömimmän ja kurjimman ennakkoluulon takia. Tuo ennakkoluulo on kaikkien meitä rasittavien kärsimysten lähde. Se on inhottava laji epäjumalan palvelusta, ja turvatakseen ihmisille hiukankin mieluisan olemassaolon, pitäisi aloittaa muistuttamalla heille heidän luontaista alhaisuuttaan. He olisivat onnellisia, kun he, päässeinä tietoisuuteen oikeasta asemastaan, halveksisivat toinen toistaan, kenenkään eristämättä itseään yleisestä halveksumisesta.

— Imartelette minua, vastasi oiva opettajani. Olen vain ihminen ja tunnen itsessäni tuon halveksimani hedelmättömän ylpeyden ituja, ja tuon ylimielisyyden, joka johtaa ihmiset sotiin ja kaksintaisteluihin. On hetkiä, herra Rockstrong, jolloin antaisin katkaista kaulani mielipiteitteni takia, mikä olisi suurta hulluutta. Sillä mikähän lopuksi todistaa, että puhun paremmin kun te, joka puhutte erittäin huonosti. Tuokaa juotavaa!

— Apotti, hän sanoi, olette suunniltanne, mutta pidän teistä, ja haluaisin mielelläni tietää, mitä moititte julkisessa toiminnassani ja miksi asetutte minua vastaan tyrannien, väärentäjien, varkaiden ja puolueellisten tuomarien kanssa.

— Herra Rockstrong, vastasi oiva opettajani, sallikaa että aluksi vuodatan, laupiaalla välinpitämättömyydellä, teidän, ystävienne ja vihollistenne yli tuota suloista tunnetta, joka yksin lopettaa riidat ja tuottaa rauhoitusta. Sallikaa etten kunnioita kumpiakaan kylliksi jättääkseni heidät lain ankaruudelle ja huutaakseni rangaistusta heidän päällensä. Ihmiset ovat aina syvästi viattomia, tehkööt mitä hyvänsä, ja jätän oikeuskanslerille, joka saattoi teidät tuomituksi kaikki ciceromaiset korulauseet valtiorikoksista. Catilinat eivät juuri miellytä minua, tulkoot ne miltä taholta hyvänsä. Minua surettaa vain se, että näen teidän kaltaisenne miehen puuhailevan hallituksen muuttamista. Se on kaikkein mitättömin ja tyhjänpäiväisin henkisten kykyjensä käyttö, ja virkamiehiä vastaan taisteleminen on tyhmyyttä, jollei se ole elinkeino tai pyrkimys päästä eteenpäin maailmassa. Tuokaapa juotavaa! Ajatelkaapa, herra Rockstrong, että nuo valtiokaappaukset, joita suunnittelette, ovat oikeastaan vain henkilövaihdoksia, ja että ihmiset, joukkona otettuina, ovat kaikki samanlaisia, yhtä keskinkertaisia hyvässä kuin pahassakin, niin että parin kolmen sadan ministerin, maaherran, veronkantajan ja tuomarin vaihtaminen pariin kolmeensataan toiseen on samaa kuin ei tekisi mitään, kirjoittaa vain Pekka ja Paavo Matin ja Jussin asemasta. Jos taas halutaan samalla vaihtaa henkilöitten asemaa, kuten te toivotte, niin se on suorastaan mahdotonta, sillä tuo asema ei riipu ministereistä, jotka eivät ole mitään, vaan maasta ja sen hedelmistä, teollisuudesta ja kaupasta, valtakuntaan kootusta rikkaudesta, kansalaisten taidosta asiain hoidossa ja vaihdossa, kaikenlaisista seikoista, jotka, olivat ne hyviä tai huonoja, eivät johdu ruhtinaista eikä valtiaan palvelijoista.

— Kukapa ei tietäisi, iso apotti, huusi hän, että teollisuuden ja kaupan tila riippuu hallituksesta ja että raha-asiat ovat hyvät vain vapaan hallitusmuodon vallitessa?

— Vapaus, vastasi herra apotti Coignard, on vain kansalaisten rikkauden tulos, sillä he vapautuvat kohta, kun ovat kyllin mahtavia ollakseen vapaita. Kansat ottavat itselleen kaiken sen vapauden mistä voivat nauttia, tai, paremmin sanoen, ne vaativat käskevästi säädöksiä suojaksi ja tunnustukseksi niille oikeuksille, joita ovat toiminnallaan hankkineet.

Kaikki vapaus tulee niistä ja niitten omista liikkeistä. Kansojen vaistomaisimmatkin liikkeet laajentavat niiden ympärille muodostunutta valtion kaavaa.[10] Sitenpä voi sanoa, että niin inhottavaa kuin hirmuvalta onkin, on olemassa vain välttämätöntä tyranniutta ja että despoottiset hallitukset ovat vain mitättömän, liian heikon ruumiin ahdas verho. Ja kukapa ei käsittäisi, että hallitus olemukseltaan on kuin nahka, joka ilmaisee eläimen rakenteen olematta sen aiheena?

Otatte huomioon vain nahan, sisälmyksistä välittämättä, herra
Rockstrong, jossa osoitatte hyvin vähän luonnollisen filosofian tajua.

— Niinpä tekään ette tee mitään erotusta vapaan valtion ja hirmuvaltaisen hallituksen välillä, ja kaikki se on mielestänne, apotti parka, vain eläimen vuotaa. Sen ohessa ette huomaa, että ruhtinaiden tuhlaavaisuus ja ministereitten riistot saattavat, kun verot siten kohoavat, viedä maanviljelyksen vararikkoon ja lamauttaa kaupan.

— Samaan aikaan on samassa maassa vain yksi hallitus mahdollinen, herra Rockstrong, kuten eläimelläkään ei saata olla kuin yksi turkki. Siitä johtuu, että huoli valtakuntien uudistamisesta ja lakien korjaamisesta on jätettävä ajalle, joka hoitaa ne asiat hienotuntoisesti. Se työskentelee siinä väsymättömän ja sääliväisen hitaasti.

— Ja teidän mielestänne, apotti parka, ei kannata avustaa kellon viikatemiestä? Arvelette, ettei Englannin tai Hollannin vallankumouksilla ole ollut yhtään mitään vaikutusta kansojen asemaan? Ei! Teille, vanha hupsu, pitäisi pistää vihreä narrinlakki päähän.

— Vallankumouksia, vastasi oiva opettajani, tehdään hankittujen etujen säilyttämiseksi, ei uusien voittamiseksi. Kansojen ja teidän hulluutenne, herra Rockstrong, on siinä, että perustatte ruhtinaitten kukistamiseen laajoja toiveita. Silloin tällöin kansat vallankumouksissa varmentavat saavutetut uhanalaisiksi joutuneet vapautensa. Tätä tietä ne eivät koskaan saavuta uutta vapautta. Mutta ne leikkivät sanoilla. On huomattavaa, herra Rockstrong, että ihmiset antavat mielellään surmata itsensä mielettömien sanojen vuoksi. Ajax oli jo huomannut sen: "Uskoin nuoruudessani", panee runoilija hänet puhumaan, "että teko on sanaa voimakkaampi, mutta nyt näen, että sana on väkevämpi". Näin puhui Ajax Oileuksen poika. Herra Rockstrong, minua janottaa kovasti.

XVI

— Olkaa hyvä, herra Blaizot, ja lähettäkää nämä kirjat kotiini. Siinä on Isä ja poika, Muistelmia Ranskan hovista ja Richelieu'n testamentti. Olisin kiitollinen, jos liittäisitte tähän vielä kaiken sen, mitä teillä on uutta historian alalta ja etenkin sellaista, mikä koskee Ranskaa Henrik IV:n kuoleman jälkeen. Ne teokset kiinnittävät erikoisesti mieltäni.

— Olette oikeassa, puuttui oiva opettajani puheeseen. Historialliset teokset ovat täynnä mitättömyyksiä, jotka sopivat mainiosti huvittamaan kunnon miestä ja niistä löytää varmasti loppumattomiin miellyttäviä juttuja.

— Herra apotti, vastasi herra Roman, minä en suinkaan hae historiasta vain hetken huvitusta, vaan vakavaa opetusta. Ja olen pahoillani, jos keksin siinä juttuja totuuden seassa. Tutkin ihmisten tekoja kansojen käytöksen valossa ja haen historiasta hallituksen ohjeita.

— Sen kyllä tiedän, myönsi oiva opettajani. Tutkielmanne Monarkiasta on aivan kylliksi tunnettu, että tiedettäisiin teidän noudattavan historiaan perustuvaa politiikkaa.

— Siten olenkin, sanoi herra Roman, ensimäisenä osoittanut ruhtinaille ja ministereille ne säännöt, joista he eivät voi vaaratta poiketa.

— Niinpä teidät onkin kirjanne nimilehdellä kuvattu Minervaksi ojentamassa nuorelle kuninkaalle päänne yläpuolella liitelevältä Cliolta saamaanne peiliä tauluilla ja veistoksilla koristellussa huoneessa. Mutta suvaitkaa minun sanoa teille, hyvä herra, että tuo muusa on valehtelija ja että sen ojentama peili on pettävä. Historiassa on kovin vähän totta, ja ainoat seikat, joista ollaan yksimielisiä, juoksevat yhdestä ainoasta lähteestä. Historioitsijat ovat aina samasta asiasta puhuessaan ristiriidassa keskenään. Vielä enemmänkin! Huomaammehan, että kun esim. Flavius Josef kertoo samoista tapauksista Muinaisuuden tutkimuksissaan ja Juutalaissodissaan hän kuvaa ne eri lailla molemmissa teoksissaan. Titus Livius on vain satujen kokooja ja Tacitus, teidän oraakelinne tuntuu minusta karulta valehtelijalta, joka vakavan näköisenä tekee pilaa maailmasta. Thukydidestä, Polybiusta ja Guicciardinia pidän suuressa arvossa. Meidän Mézeraymme taas ei tiedä mitä sanoo, yhtä vähän kuin Villaret ja apotti Vély. Mutta nythän tuomitsen historioitsijoita ja oikeastaan historia on tuomittava.

Mitä historia on? Kokoelma opettavaisia kertomuksia tai pikemmin kaunopuheista tarinoitten ja puheitten sekasotkua riippuen siitä onko historioitsija filosofi vai reetori. Siinä saattaa olla oivia kaunopuheisuuden näytteitä, mutta ei siitä millään lailla pidä etsiä totuutta, koska totuuden tarkoituksena on osoittaa asioiden välttämättömät suhteet ja koska historioitsija ei saata osoittaa noita suhteita, siksi ettei hän voi seurata syitten ja vaikutusten ketjua. Ottakaa huomioon, että joka kerran kun historiallinen tosiasia perustuu epähistorialliseen seikkaan, historia ei näe sitä. Ja koska historialliset seikat liittyvät läheisesti epähistoriallisiin tosiasioihin, seuraa siitä, että tapaukset historiassa eivät seuraakaan toisiaan luonnollisesti, vaan ovat liittyneet toisiinsa vain retoriikan puhtaasti keinotekoisilla tempuilla. Ja huomatkaa vielä sekin, että erotus historiaan kuuluvien ja kuulumattomien tosiasioiden välillä on täysin mielivaltainen. Tästä seuraa, että historia, kaukana siitä että olisi tiede, joutuu tuomituksi luonnon vian perusteella valheen hämäryyteen. Siltä puuttuu aina johdonmukaisuus ja jatkuvaisuus, jota ilman todellista tietoa ei saata olla. Tästä näette, ettei kansain historiasta voi tehdä mitään johtopäätöksiä sen tulevaisuuteen nähden. Tieteelle on kuitenkin ominaista profetallisuus, kuten nähdään taulukoista, joissa kuun kierto-ajat, nousuvedet ja auringonpimennykset on laskettu etukäteen, kun taas sotia ja vallankumouksia ei kukaan voi määritellä.

Herra Roman selitteli apotti Coignardille, että hän ei pyytänytkään historialta muuta kuin epäselviä, totta kyllä, epävarmoja totuuksia, jotka ovat sekaantuneet erehdyksiin, mutta ovat perin kallisarvoisia esineeseensä, ihmiseen, nähden.

— Tiedän kyllä, hän jatkoi, kuinka paljon satuja ihmisten aikakirjoihin on kerääntynyt ja kuinka katkonaisia ne ovat. Mutta syitten ja seurausten kiinteän sarjan puutteessa näen niissä kuitenkin jonkunlaisen suunnitelman, jonka kadottaa ja löytää kuin vanhojen, puoleksi hiekkaan hautautuneiden temppelien rauniot. Vain se on jo mielestäni perin arvokasta. Ja uskallanpa luulla, että kun historia vastaisuudessa saa enemmän lähteitä, joita käsitellään menetelmällisesti, se kilpailee tarkkuudessa luonnontieteiden kanssa.

— Älkää luottako siihen, väitti oiva opettajani. Luulen pikemmin, että muistelmien, kirjeitten ja arkistopapereitten runsaus tekee tulevien historioitsijoiden työn yhä vaikeammaksi. Herra Elward, joka on omistanut elämänsä Englannin vallankumouksen tutkimukselle, väittää, ettei ihmisen elämä riittäisi lukemaan puoltakaan siitä, mitä mellakoiden aikana kirjoitettiin. Mieleeni muistuu tarina, jonka apotti Blanchet puheen ollessa näistä asioista minulle kertoi, ja juttelenpa sen teille nyt, sellaisena kuin se on säilynyt muistissani, valittaen, ettei apotti Blanchet itse ole täällä sitä kertomassa, sillä hän on aika henkevä mies.

Kun nuori prinssi Zémire seurasi isäänsä Persian valtaistuimelle, hän kutsutti luokseen kaikki valtakunnan akateemikot ja sanoi heidän kokoonnuttuaan:

— Tohtori Zeb, opettajani, selitti, että hallitsijoilla olisi vähemmän mahdollisuutta erehtyä, jos menneisyyden esimerkki heitä valistaisi. Sen vuoksi tahdon tutkia kansojen aikakirjoja. Käsken teitä laatimaan maailman historian ja tekemään kaikkenne, että siitä tulisi täydellinen.

Oppineet lupasivat täyttää ruhtinaansa tahdon ja rupesivat heti poistuttuaan työhön. Kahden vuosikymmenen kuluttua he saapuivat taas kuninkaan eteen muassaan karavaani, johon kuului kaksitoista kamelia, jokaisen selässä viisisataa nidettä. Heittäydyttyään maahan valtaistuimen astinlaudan eteen akatemian sihteeri puhui näin:

— Sir, valtakuntamme akateemikoilla on kunnia laskea jalkojenne juureen teidän majesteettinne käskystä laadittu maailman historia. Se käsittää kuusituhatta nidettä sisältäen kaiken, mitä meille on ollut mahdollista koota kansojen elämää ja valtakuntien vaiheita koskevaa. Olemme liittäneet siihen vanhat kronikat, jotka onneksi ovat säilyneet ja olemme valaisseet niitä monilla nooteilla maantieteestä, kronologiasta ja diplomatiasta. Johdannot yksin käsittävät kamelin lastin ja kronikoita kantaa toinen kameli suurella vaivalla.

— Hyvät herrat! Kiitän teitä vaivoistanne. Mutta hallitushuolet vievät aikaani suuressa määrässä. Sitä paitsi olen vanhentunut työskennellessänne. Olen tullut, kuten persialainen runoilija sanoo, eloni vaelluksen keskitielle ja otaksuen, että kuolen korkeassa iässä, en järkevästi ajatellen saata toivoa, että minulla olisi aikaa lukea niin laajaa historiaa. Se asetetaan valtakuntani arkistoon. Tehkää siitä lyhennetty laitos, joka paremmin vastaa inhimillisen elämän lyhyyttä.

Persian akateemikot työskentelivät vielä kaksikymmentä vuotta. Sitte he toivat kuninkaalle tuhatviisisataa nidettä kolmella kamelilla.

— Sir, sanoi sihteeri heikolla äänellä, tässä on uusi työmme. Luulemme käsitelleemme kaikkea oleellista.

— Saattaa olla, sanoi kuningas, mutta en lue sitä. Olen vanha. Laajat tehtävät eivät sovi iälleni. Lyhentäkää vielä ja nopeasti.

He viivyttelivät niin vähän, että palasivat jo kymmenen vuoden kuluttua muassaan nuori elefantti, joka kantoi viittäsataa nidettä.

— Ette sittenkään kylliksi, epäsi kuningas. Olen elämäni lopussa. Lyhentäkää, lyhentäkää vielä, että tuntisin ihmisten historian ennen kuolemaani.

Sihteeri ilmestyi taas linnan eteen viiden vuoden kuluttua. Kainalosauvoilla kävellen hän talutti suitsista pientä aasia, jolla oli iso kirja selässään.

Ja kuningas lepäsikin kuolinvuoteellaan. Hän kääntyi akateemikkoa kohti ja sanoi silmäillen hänen suurta kirjaansa melkein kuolevalla katseella:

— Sir, vastasi oppinut, joka oli melkein yhtä lähellä kuolemaa kuin hänkin, lyhennän kaiken kolmeen sanaan: Syntyivät, kärsivät, kuolivat.

XVII

Kun hyvä mestarini Pyhän Katarinan Kuvassa luki mielihalusta Cassiodorosta tikkaitten korkeimmalla poikkipuulla, kauppaan astui vanha mies, jonka katse oli tyly ja ilme ankara. Hän astui suoraan herra Blaizota kohti, joka hymyillen nosti päätään pöytänsä takaa.

— Hyvä herra, aloitti hän, olette valantehnyt kirjakauppias ja luulen teitä puhdastapaiseksi henkilöksi. Kuitenkin on näyteikkunassanne nide Ronsardin Teoksia, joka on avattu alkukuvan kohdalta, ja siinä alastoman naisen kuva. Se on näky, jota ei voi avoimin silmin katsella.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi hiljalleen herra Blaizot, mutta tuo kuva on Léonard Gautier'n tekemä, ja häntä pidettiin aikanaan perin taitavana kaivertajana.

— Minusta on saman tekevää, selitti vanhus, oliko kaivertaja taitava vai ei. Otan vain huomioon sen, että hän on kuvannut alastoman naisen. Tuolla kuvalla ei ole muuta vaatetusta kuin hiukset, ja olen tuskallisesti hämmästynyt nähdessäni teidän ikäisenne, nähtävästi ymmärtäväisen miehen, asettavan sellaista Saint Jacqueskadulla kulkevien nuorukaisten katseltavaksi. Tekisitte parhaiten polttaessanne sen, kuten ukko Garasse, joka käyttää koko omaisuutensa hankkiakseen ja polttaakseen hyviä tapoja ja Jeesuksen Yhdistystä loukkaavat teokset. Vähintäin olisi kunniallisempaa piilottaa ne salatuimpaan kauppanne soppeen, jossa, minä pelkään, piilee koko joukko kirjoja, jotka ovat niin tekstin kuin kuvienkin puolesta omiaan kiihottamaan sieluja irstauteen.

Herra Blaizot väitti punastuen, että sellainen epäilys oli väärä, ja tuotti hänelle mielipahaa, koska se oli lähtenyt kunnon miehen suusta.

— Minun täytynee, jatkoi vanhus, ilmoittaa kuka olen. Näette edessänne herra Nicodèmen, kainousyhdistyksen esimiehen. Tarkoitukseni on edistää hienotunteisuutta, vaatimattomuuden nimessä, poliisipäällikön määräysten mukaan. Koetan kahdentoista parlamentin jäsenen ja kahdensadan etevimmän seurakunnan kirkkoraadin miehen kanssa hävittää julkisilta paikoilta alastomat kuvat, kuten toreilta, bulevardeilta, kaduilta, solilta, laitureilta, umpikujilta ja puutarhoista. Ja koska en tyydy edistämään kainoutta vain julkista tietä, ponnistelen saadakseni sen vallalle salongeissa, työ- ja makuuhuoneissa, joista se usein on karkoitettu. Tietäkää, hyvä herra, että seura, jonka olen perustanut, teettää vaatteita äsken naineille. Niitten joukossa on pitkiä ja leveitä paitoja, edessä pieni aukko, joka sallii nuorten puolisoiden menetellä siveästi täyttäessään Jumalan käskyä ihmiskunnan kasvuun ja lisääntymiseen nähden. Ja yhdistääksemme, jos minun sallitaan niin sanoa, siroutta puhtauteen, nuo aukot ovat ympäröidyt sievillä pitseillä. Olen mielissäni, kun olen täten keksinyt erittäin sopivia alusvaatteita tehdäkseni kaikista äsken naineista uusia Saaroja ja Topiaksia, ja puhdistanut avioliiton sakramentin siihen valitettavasti liittyvästä epäpuhtaudesta.

Hyvä opettajani, joka nenä kiinni Cassiodoroksessa kuunteli keskustelua, vastasi siihen perin vakavasti, tikkaittensa päästä, että keksintö oli mainio ja miellyttävä, mutta että hän tiesi vielä paremman:

— Minä haluaisin, esitti hän, että nuoret puolisot ennen yhtymistään hierottaisiin kiireestä kantapäähän hyvin mustalla kiillotusaineella, joka tekemällä heidän ihonsa kenkien näköiseksi, haittaisi suuressa määrässä lihan rikollisia nautintoja ja viehätyksiä, ja olisi vaivalloisena esteenä hyväilyille, suuteloille ja muille hellyyden osoituksille, joita rakastuneet liiankin usein kahden lakanan välissä harjoittavat.

Kuullessaan nämä sanat herra Nicodème kohotti päätään, näki arvon mestarini tikkaitten yläpäässä ja huomasi hänen ilmeestään, että hän teki pilaa.

— Herra apotti, hän vastasi surumielisen harmistuneena, antaisin teille anteeksi, jos tekisitte vain minut naurettavaksi. Mutta te piikkaatte samalla kainoutta ja hyviä tapoja, joten teette suuren rikoksen. Välittämättä pilkantekijöistä perustamani seura on jo toimittanut paljon hyvää ja hyödyllistä, pilkatkaa vaan, hyvä herra! Olemme kiinnittäneet kuusisataa viininlehvää kuninkaan puutarhan kuvapatsaihin.

— Se on ihailtavaa, hyvä herra, vastasi arvon mestarini korjaillen silmälasejaan, ja jos jatkatte tuota vauhtia on kohta kaikilla kuvapatsailla viininlehvänsä. Mutta — koska esineillä on merkitystä meille vain herättämänsä ajatuksen vuoksi — kiinnittämällä viinin ja viikunanlehtiä kuvapatsaihin, siirrätte sopimattoman merkityksen näihin, niin että maalla ei kohta saateta katsella viinitarhoja tai viikunapuita kuvittelematta, että ne ovat rivoutta täynnänsä. On suuri synti sillä lailla täyttää hävyttömyydellä viattomat kasvit. Sallikaa minun vielä sanoa teille, että on vaarallista kiintyä, kuten te, kaikkeen sellaiseen, mikä saattaa häiritä tai kiihottaa lihaa, ajattelematta, että jos eräänlaiset muodot saattavat tuottaa sielulle häiriötä, pitäisi jokaisen meistä, koska meillä kerran itsellämmekin on nuo muodot, hävetä itseämme, jollemme olisi eunukkeja, ja sitä on kamala ajatella.

— Hyvä herra, äännähti herra Nicodème jo hiukan kuohuksissa, huomaan puheestanne, että olette irstailija ja turmeltunut ihminen.

— Hyvä herra, vastasi arvon mestarini, olen kristitty. Irstaudessa elämistä en saata ajatellakaan, koska minulla on kylliksi tekemistä ansaitakseni jokapäiväisen leipäni, viinini ja tupakkani. Sellaisena kuin minut näette, en tunne muita orgioita kuin ajatuksen hiljaiset hurjastelut, ja ainoat juomapidot, joissa käyn, ovat muusojen toimeenpanemat. Mutta koska olen viisas, olen sitä mieltä, että on väärin asettaa hävyn vaatimuksia korkeammalle kuin katolinen kirkkomme, joka tässä suhteessa antaa ihmisille paljon vapautta ja vetoo mielellään kansojen tapoihin ja niiden mielipiteisiin. Pidän teitä kalvinilaisuuden tahraamana ja kuvan palvelijain epäjumaluuteen taipuvana. Sillä kukapa tietää, eikö raivonne saata ulottua aina Jumalan ja Pyhimysten kuvain polttamiseen vihasta niissä ilmenevää ihmisyyttä kohtaan. Nuo sanat hävystä, kainoudesta ja siivoudesta, joita suunne on täynnä, eivät oikeastaan merkitse mitään tarkkaa ja pysyväistä. Vain tapa ja tunne saattavat määritellä ne kohtuudella ja oikein. Noitten hienojen eroavaisuuksien tuomareina en osaa pitää muita kuin runoilijoita, taiteilijoita ja kauniita naisia. On hullua, että joukko raatimiehiä asetetaan sulojen ja nautinnon tuomareiksi.

— Mutta, hyvä herra, väitti Nicodème, me emme ahdista sulottaria emmekä ilottaria ja vielä vähemmän Jumalan ja pyhimysten kuvia, ja te haluatte vain päästä riitelemään. Olemme kunnon miehiä ja haluamme vain poistaa poikiemme silmäin edestä häpeälliset kuvat. Onhan yleensä tiettyä, mikä on kunniallista mikä ei. Haluatteko siis, herra apotti, että lapsemme kaduilla joutuisivat alttiiksi kaikille kiusauksille?

— Täytyykin joutua kiusaukseen, herra, vastasi hyvä opettajani, täytyy joutua kiusaukseen! Se on ihmisen ja kristityn asema maanpäällä. Ja hirvein kiusaus tulee sisältä eikä ulkoa. Teillä ei olisi sellaista hätää poistaa näyteikkunoista muutamaa alastonta kuvaa, jos olisitte, kuten minä, mietiskellyt pyhien isien elämää erämaissa. Niistä olisitte nähnyt, että erakot, pelottavassa yksinäisyydessä, kaukana kaikista veistetyistä tai maalatuista kuvista, jouhipaidan repiminä, kidutuksen haavoittamina, paaston uuvuttamina, vieriskellen okaisilla vuoteilla tunsivat lihan himon piikkien tunkeutuvan aina ytimiinsä saakka. Ahtaissa luolissaan he näkivät monta kertaa lihallisempia kuvia kuin tuo allegoria, joka loukkaa teitä herra Blaizot'n ikkunassa. Paholainen (vapaauskojat sanovat luonto), on etevämpi rivojen kuvien maalaaja kuin itse Jules Romain. Hän voittaa kaikki Italian ja Flanderin mestarit asennoissa, liikkeissä ja värityksessä. Ette voi vastustaa hänen tulisia maalauksiaan. Teitä loukkaavat jäävät verratessa kovin mitättömiksi, ja tekisitte viisaimmin, kun jättäisitte poliisipäällikön tehtäväksi huolen julkisesta häveliäisyydestä kansalaisten hyväksi. Teidän lapsellinen viattomuutenne hämmästyttää minua todella. Teillä on hyvin vähän käsitystä siitä mitä ihminen on, mitä yhteiskunnat, ja kuinka liha kuohuu suurissa kaupungeissa. Voi, noita viattomia piimäpartoja, jotka, keskellä Babylonin kaikkea likaa, missä verhot kohoavat joka puolella näyttäen ilotyttöjen silmät tai käsivarren, missä liian lähelle ahdetut ruumiit painuvat toisiaan vasten ja kuumentavat toisiaan julkisilla paikoilla, valittavat ja huokailevat muutaman kirjakauppiaan ikkunassa riippuvan mitättömän kuvan takia ja juoksevat valituksineen aina valtakunnan tuomioistuimiin saakka, kun tyttö tanssiaisissa vilauttaa nuorukaisille säärtään, kaikkein tavallisinta esinettä maailmassa.

Näin puhui mestarini tikkaillaan seisten. Mutta herra Nicodème sulki korvansa ettei kuulisi ja voivotti puheen kyynillisyyttä.

— Taivas! hän huokasi. Onko alastonta naista inhottavampaa! Mikä häpeä taipua, kuten tuo apotti, epäsiveellisyyteen, joka on koko maan tuho, sillä kansoja pitää pystyssä vain tapojen puhtaus.

— On kyllä totta, myönteli oiva opettajani, että kansat ovat voimakkaita vain silloin, kun niillä on tapoja. Mutta tämä on käsitettävä yleisesti oppilauseiden, tunteiden ja intohimojen yhteisyytenä, jonkunlaisena vapaaehtoisena lain kuuliaisuutena, eikä sellaisina mitättömyyksinä, joita te puuhailette. Varokaa ettei kainous, silloin kuin se ei ole lahja, muutu vain tyhmyydeksi, ja ettei kiihkonne pimeä lapsellisuus joudu naurettavaksi, herra Nicodème, ja hiukan sopimattomaksikin.

XVI

Herra apotti Coignardin, jolle kiitollisen valtakunnan oikeastaan olisi tullut antaa kunniaeläke, täytyi ansaita leipänsä kirjoittamalla palvelijattarille kirjeitä Saint-Innocent'in hautausmaan kirjurituvassa. Sattuipa että hän sai olla kirjurina eräälle portugalilaiselle naiselle, joka matkusti Ranskan kautta neekeripoika muassaan. Hän antoi vaskirahan sanasesta miehelleen ja kuuden livren kultarahan kirjeestä rakastajalleen.

Se oli ensimäinen kultaraha, jonka mestarini oli nähnyt Juhannuksen jälkeen. Koska hän oli avokätinen ja vierasvarainen, hän vei minut heti Kultaiseen Omenaan, Grèven rantakadulle, kaupungintalon luo, jossa viini on väärentämätöntä ja makkarat mainioita. Niinpä on rikkailla kauppiailla, jotka ostavat omenoita torilta, tapana pistäytyä siellä keskipäivän aikana.

Oli kevät ja oli suloista hengittää lämmintä ilmaa. Opettajani otti pöydän rannalta ja aterioimme kuunnellen aaltojen viileätä loiskinaa, kun soutajat halkoivat vettä airoillaan. Kevyt hymyilevä ilma hyväili meitä lempeillä tuulahduksillaan ja olimme onnellisia saadessamme elää taivaan kirkkaassa valossa. Juuri kun söimme pariloitua rantakalaa sai hevosten ja miesten aiheuttama melu meidät nostamaan päätämme.

Arvaten uteliaisuutemme syyn vanha musta pienikokoinen ukko, joka aterioi naapuripöydässä, sanoi kohteliaasti hymyillen:

— Ei se mitään ole. Ne vievät vain hirtettäväksi piikaa, joka on varastanut pitsejä emännältään.

Samalla kun hän puhui, näimmekin takaperin kärryissä, ratsastavien poliisien välissä, aika sievän tytön, joka oli hämmästyneen näköinen, rinta koholla taakse sidottujen käsien vuoksi. Joukko kulki nopeasti ohi, ja kuitenkin jäävät silmiini ikuisesti nuo valkoiset kasvot ja tuo katse, joka ei enää nähnyt mitään.

— Niin, hyvät herrat, jatkoi kääpiömäinen vanhus. Siinä menee rouva neuvoksetar Jossen palvelijatar, joka koreillakseen tanssiaisissa rakastajansa kanssa, varasti emännältään pitsipäähineen ja pakeni varkauden jälkeen. Hänet tavattiin eräässä Changesillan tanssituvassa, ja hän tunnusti heti rikoksensa. Sen vuoksi häntä kidutettiinkin vain tunnin tai pari. Tiedän mitä puhun, sillä olen vahtimestari sillä raastuvan osastolla, jossa hänet tuomittiin.

Pieni ukko ahmasi makkaran, jota ei sopinut jättää jäähtymään ja jatkoi sitte:

— Tällä hetkellä hän kai jo on lavalla ja viiden minuutin, ehkäpä hiukan pitemmän tai hiukan lyhemmän ajan jälkeen, lurjus on kuollut. On hirtettäviä, joista pyövelillä ei ole vaivaa. Heti saatuaan nuoran kaulaansa he kuolevat rauhallisesti. Mutta on toisia, se kannattaa sanoa, jotka pitävät todellista hirtehisen elämää, ja potkivat kamalasti. Kaikkein raivokkain oli pappi, joka tuomittiin vuosi sitten, sen takia, että hän oli väärentänyt kuninkaan nimen arpajaislippuun. Kaksikymmentä minuuttia hän keikkui nuoran päässä kuin kala ongessa.

Heh hee, lisäsi pikku mies nauraen pilkallisesti. Herra apotti oli vaatimaton, eikä halunnut komeilla. Näin, kun hänet nostettiin kärryistä. Hän itki ja potki niin, että pyöveli sanoi: "Älkää olko lapsellinen, herra apotti!" Hullunkurisinta oli, että kun häntä kuljetettiin yhdessä toisen heittiön kanssa, niin pyöveli luuli häntä ripittäjäksi ja poliisin oli vaikea saada häntä käsittämään asian oikeaa laitaa. Eikö se ole hullua, hyvät herrat?

— Ei ollenkaan, vastasi hyvä opettajani pudottaen lautaselleen pienen kalan, jota hän oli jonkun aikaa pitänyt huulillaan. Ei, se ei ole ollenkaan hullua. Ja tieto siitä, että tuo komea tyttö kuolee tällä hetkellä, pilaa nautintoni syödä kaloja ja katsella kaunista taivasta, joka äsken hymyili minulle.

— Oh, herra apotti, kiiruhti vahtimestari sanomaan, jos olette niin herkkäluontoinen, ette kai olisi pyörtymättä voinut katsella sitä, mitä isäni näki omilla silmillään, lapsuudessaan, Dijonin kaupungissa, josta hän oli kotoisin. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Hélène Gillet'stâ?

— Siinä tapauksessa kerron teille hänen tarinansa sellaisena kuin isäni on monesti sen kuvannut minulle.

Hän joi kulauksen viiniä, pyyhki suunsa pöytäliinan kulmaan ja kertoi tarinan jonka tässä toistan.

XIX.

Lokakuussa v. 1624 Bourg-en-Bress'in kuninkaallisen linnan hoitajan kaksikymmentäkaksi vuotias tytär, joka oli isänsä kodissa kahden alaikäisen veljensä kanssa, alkoi osoittaa niin selviä raskauden merkkejä, että hänestä tuli kaupungin juorujen aihe ja Bourgin naiset lakkasivat käymästä hänen luonaan. Sitte huomattiin, että hänen kylkensä olivat laskeutuneet ja siitä puhuttiin niin paljon, että rikosasiain tuomari käski asettaa hänet naisten tarkasteltavaksi. Nämä todistivat, että hän oli ollut raskas ja oli synnyttänyt ainakin kaksi viikkoa sitten. Heidän todistuksensa nojalla Hélène Gillet teljettiin vankilaan ja tuomarit kuulustelivat häntä. Hän tunnusti heille seuraavaa:

— Muutama kuukausi sitten eräs naapurikylän nuorimies, joka asui setäni talossa, tuli meille opettamaan veljiäni lukemaan ja kirjoittamaan. Hän näki minut vain kerran, ja silloin hän erään palvelijattaren avulla sulki minut huoneeseen, jossa teki minulle väkivaltaa.

Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei huutanut apua, hän vastasi, että hämmästys oli tukahduttanut hänen äänensä. Tuomareitten tiukasti kysellessä hän lisäsi tulleensa raskaaksi tuon väkivallan johdosta ja synnytti ennen aikaansa. Hän ei millään lailla ollut vaikuttanut synnytyksen aikaisuuteen ja olisi pysynyt siitä tietämättömänä, jollei eräs palvelijatar olisi selittänyt asian oikeaa laitaa.

Tuomarit olivat tyytymättömiä tähän selitykseen, mutta eivät oikein tienneet kuinka sen kumoisivatkaan, kun satunnainen seikka toi syytteelle varman perusteen. Kävellessään herra Pierre Gillet'n, kuninkaallisen linnanpäällikön puiston aidan luona, eräs sotilas näki ojassa aidan vieressä korpin, joka nokallaan kiskoi vaatekappaletta. Hän lähestyi paremmin nähdäkseen ja löysi pienen lapsen ruumiin. Siitä hän heti ilmoitti tuomareille. Lapsi oli kääritty paitaan, jonka kauluksessa oli kirjaimet H.G. Todettiin, että sikiö oli täysin kehittynyt ja lapsen murhaajaksi todistettuna Hélène Gillet tuomittiin lain mukaan kuolemaan. Sen arvokkaan toimen vuoksi, mikä hänen isällään oli, hän sai luvan nauttia aatelisille kuuluvaa oikeutta: kuolla mestaamalla.

Asia siirrettiin Dijonin ylioikeuteen ja tyttö vietiin kahden jousimiehen vartioimana Bourgognen pääkaupunkiin tutkintovankilaan. Hänen äitinsä, joka oli seurannut häntä, sulkeutui Bernhardininunnien luostariin. Ylioikeuden tuomarit tutkivat asiaa maanantaina, toukokuun 12 päivänä, viimeisessä istunnossa ennen Helluntaijuhlaa. Oikeusneuvos Jacobin lausunnon mukaan tuomarit vahvistivat Bourgin lautakunnan päätöksen määräten, että vanki oli kuljetettava mestauspaikalle hirttonuora kaulassa. Yleisön keskuudessa oltiin sitä mieltä, että tuo halventava yksityiskohta oli lisätty tuomioon oudolla ja sopimattomalla tavalla vangin aateluuteen nähden, ja tavallisia muotoja rikkovaa ankaruutta moitittiin. Mutta päätöksestä ei voinut valittaa ja se oli pantava toimeen viivyttelemättä.

Ja niinpä samana päivänä, kello puoli neljä iltapäivällä Hélène Gillet vietiin mestauslavalle kellojen soidessa, kulkueessa, jonka edessä kävi torvensoittajia puhaltaen niin voimallisesti, että kaikki kaupungin asukkaat kuulivat sen taloihinsa ja langeten polvilleen rukoilivat Jumalaa kuoloon menevän sielun puolesta. Kuninkaan sijaisen edustaja ratsasti hevosella palvelijoitten seuraamana. Sitte seurasi tuomittu, työntökärryissä, nuora kaulassa, kuten ylioikeuden päätöksessä oli määrätty. Häntä tuki kaksi jesuiittaa ja kaksi kapusiiniveljestä, jotka näyttivät hänelle ristillään kuolevaa Kristusta. Hänen takanaan pysytteli pyöveli kirveineen ja pyövelitär saksineen. Komppania jousimiehiä ympäröi kärryjä. Takana tunkeili uteliasta joukkoa, jossa oli paljon käsityöläisiä, leipureita, teurastajia ja muurareita, ja josta kohosi aika melu.

Kulkue pysähtyi n.s. Morimontin torille, jonka nimi ei, kuten saattaisi näyttää, johdu siitä, että se on rikollisten kuolinpaikka, vaan se on jäänyt muistoksi Morimontin ristiä ja mitraa kantavista apoteista, joilla aikanaan oli siellä asuntonsa. Puinen lava oli rakennettu sinne kiviporrasten päälle, joista päästiin maanalaiseen kappeliin, missä munkit rukoilevat tuomittujen sielujen puolesta.

Hélène Gillet nousi portaita neljän munkin, pyövelin ja hänen vaimonsa seuraamana. Kun viime mainittu oli irroittanut köyden rangaistavan kaulasta hän leikkasi Hélènen tukan puolen jalan pituisilla saksillaan ja sitoi hänen silmänsä. Munkit lausuivat rukouksia. Mutta äkkiä pyöveli alkoi vavista ja kalpeni. Hänen nimensä oli Simon Grandjean, mutta hän oli hintelä mies ja yhtä pelokas ja lempeä kuin hänen vaimonsa, naispyöveli, näytti raa'alta, Hän oli aamulla nauttinut ehtoollista vankilassa, mutta sittenkin hän näytti hämmentyneeltä; häneltä tuntui puuttuvan rohkeutta tuon nuoren tytön tappamiseksi. Hän kääntyi kansan puoleen ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, jos täytän huonosti tehtäväni. Minulla on ollut kuume kolme kuukautta.

Sitte hän horjuen, käsiään väännellen ja kasvonsa taivaaseen kohottaen heittäytyi polvilleen Hélène Gillet'n eteen ja pyysi häneltä anteeksi kaksi kertaa. Hän anoi munkkeja siunaamaan häntä, ja kun naispyöveli oli sovittanut tuomitun pään pölkylle, hän nosti kirveensä.

Jesuiitat ja kapusiinit huusivat: "Jeesus Maaria!" ja joukosta kuului kumea huokaus. Isku, jonka piti taittaa kaula, teki vain suuren haavan vasempaan olkapäähän ja tyttö parka kaatui oikealle kyljelleen.

Pilkkahuutoja kaikui ja kiviä heitettiin mestauslavalle, kun naispyöveli asetteli tuomitun päätä takaisin pölkylle.

Mies tarttui kirveeseensä. Iskien toistamiseen hän löi ammottavan haavan tuomitun kaulaan, joka pyövelin käsistä irti päässeenä kaatui pölkyltä kirveen päälle.

Tällä kertaa tuli joukon kirkuna kamalaksi, ja sellainen kivisade tulvi lavalle, että Simon Grandjean, molemmat jesuiitat ja kapusiinit hyppäsivät maahan. He kiiruhtivat kappeliin ja sulkivat oven perässään. Naispyöveli jäi yksin lavalle tuomitun kanssa ja haki kirvestä. Kun hän ei sitä löytänyt, hän otti köyden, jolla Hélène Gilletä oli kuljetettu, kiersi sen hänen kaulaansa ja laskien jalkansa hänen rinnalleen koetti kuristaa hänet. Tarttuen köyteen molemmin käsin verta vuotava Hélène koetti puolustautua. Silloin vaimo Grandjean veti hänet köydestä, pää edellä lavan alle ja päästyään kiviportaille koetti leikata hänen kaulansa saksillaan.

Hänen siinä puuhassa ollessaan teurastajat ja muurarit kaasivat päälliköt ja sotilaat ja tunkeutuivat lavan ja kappelin edustalle. Monet voimakkaat käsivarret tarttuivat tuomittuun ja kantoivat hänet mestari Jaquinin, parturi-välskärin puotiin.

Kappelin ovea vasten hyökkäävä kansanjoukko olisi piankin saanut sen murretuksi. Mutta molemmat jesuiitat ja kapusiinit aukaisivat sen kauhuissaan. Kantaen ristejään kohotetuissa käsissään heidän onnistui suurella vaivalla tunkeutua raivoavan joukon läpi.

Mutta pyöveli ja hänen vaimonsa kivitettiin hengiltä ja heidän ruumiitaan laahattiin pitkin katuja. Tultuaan tuntoihinsa välskärin käsissä Hélène Gillet pyysi juotavaa. Sillä aikaa kuin mestari Jaquin sitoi hänen haavojaan, hän sanoi:

— Eikö minulla olekaan muuta vikaa kuin tämä? Huomattiin hänen saaneen kaksi kirveen ja kuusi saksien haavaa, jotka olivat puhkaisseet hänen huulensa ja kaulansa, ja että kirves, jonka päälle hän oli kaatunut ja joka oli laahannut mukana pyövelin vaimon vetäessä, kun tämä tahtoi kuristaa hänet, oli pahoin vahingoittanut hänen lanteitaan ja sitäpaitsi hänen ruumiissaan vielä oli joukon heittämien kivien jättämiä mustelmia.

Kuitenkin hän parani kaikista haavoistaan. Jäätyään mestari Jaquinin luo sotilaitten vartioitavaksi hän toisti alituiseen:

Välskäri ja eräät säälivät ihmiset, jotka häntä auttoivat, koettivat rauhoittaa häntä. Mutta vain kuningas saattoi antaa armoa. Asianajaja F. Fédet laati anomuksen, jonka monet Dijonin arvohenkilöt allekirjoittivat ja se vietiin hänen majesteetilleen. Silloin juuri hovissa vietettiin juhlia Ranskan prinsessan Henriette Marien avioliiton johdosta Englannin kuninkaan kanssa. Tämän avioliiton kunniaksi Ludvig Oikeamielinen myönsi armon. Hän antoi tyttöparalle täydellisen armahduksen, ollen sitä mieltä, että tämä oli kärsinyt rangaistuksen, joka oli yhtä kova, vieläpä ankaruudessa voittikin tuomion määräämän.

Takaisin elämään päässeenä Hélène Gillet vetäytyi Bressen luostariin, jossa hän elämänsä loppuun saakka harjoitti mitä ankarinta hurskautta.

Sellainen on — lisäsi pikku vahtimestari — tosikertomus Hélène Gillet'istä, ja kaikki tuntevat sen Dijonissa. Eikö se ole hauska, herra apotti?

XX.

— Voi, sanoi oiva opettajani, nyt ei aamiaiseni menekään alas. Sydäntäni kääntää tuo kamala näky, jonka te, hyvä herra, olette kertonut niin kylmästi, ja tuon neuvoksetar Jossen palvelijattaren kohtalo, kun hänet vietiin hirtettäväksi, vaikka hän olisi kelvannut parempaankin.

— Mutta, hyvä herra, enkö sanonut teille, että tuo tyttö oli varastanut emännältään ja ettekö halua, että varkaat hirtetään?

— On kyllä totta, myönsi hyvä opettajani, että tapa on sellainen, ja koska tavan voima on vastustamaton, en sitä ollenkaan oudoksu elämäni jokapäiväisessä kulussa. Niinpä filosofi Senecakin, joka muutoin oli lempeyteen taipuvainen, laati siroja tutkielmia, sillä aikaa kun Roomassa, ihan hänen läheisyydessään, orjia naulittiin ristiin pikkurikoksista. Sellaista kertoo esimerkiksi orja Mitridateen tarina. Hän kuoli ristillä vain sen takia, että oli herjannut isäntänsä, alhaisen Trimalcion jumaluutta. Henkemme on senlaatuinen, ettei mikään tavallinen tai jokapäiväinen sitä loukkaa. Ja tapa kuluttaa, niin sanoakseni, harmiamme kuten ihmetystämmekin. Minua ihmetyttää joka aamu, sitä ajattelemattakin, että onnettomia päivän kuluessa hirtetään tai teilataan. Mutta kun kuoleman tuomion ajatteleminen tulee tajuttavammaksi, sydämeni joutuu häiriöön, ja kun nyt näin tuota kaunista tyttöä kuljetettavan kuolemaan, kurkkuni kuristuu siinä määrin, että tämä pieni kalakaan ei pääse siitä läpi.

— Mitä on kaunis tyttö? sanoi vahtimestari. Pariisissa ei ole katuakaan, jossa niitä ei yön kuluessa tehtäisi tusinoittain. Miksi tämä oli varastanut emännältään, neuvoksetar Josselta?

— Mistä minä sen tietäisin, vastasi vakavasti oiva opettajani. Mistä te sen tietäisitte ja mistäpä sen tietäisivät tuomaritkaan, sillä tekojemme juuret ovat salaiset ja ne virikkeet, jotka saavat meidät toimimaan, pysyvät syvästi kätkettyinä. Pidän ihmistä tekojensa herrana, koska uskontoni niin opettaa. Mutta lukuunottamatta kirkon oppia, joka on varma, on niin vähän syytä uskoa inhimilliseen vapauteen, että minua puistattaa ajatellessani oikeuden päätöksiä, kun se rankaisee tekoja, joitten periaate, järjestys ja syyt eivät myöskään ole tajuttavissamme. Niissä on tahdolla usein hyvin vähän osaa ja ne toimitetaan usein vaistomaisesti. Jos meidän sanalla sanoen täytyisi olla vastuunalaisia teostamme, koska pyhän uskontomme talous on perustettu jumalallisen armon ja inhimillisen vapauden sopusointuun, on väärinkäytöstä johtaa tuosta hämärästä ja arasta vapaudesta kaikki ne häiriöt, kaikki kiusat ja vaivat, joita lakikirjamme ovat tulvillaan.

— Minusta on tuskallista nähdä, sanoi pieni musta mies, että te olette lurjusten puolella.

— Voi, hyvä herra, huokasi mestarini. Hekin ovat kärsivän ihmiskunnan osa ja Jeesuksen Kristuksen jäseniä, hänen, joka kuoli kahden rikollisen välissä. Luulen huomaavani laeissamme julmuuksia, jotka näkyvät selvemmin tulevaisuudessa, ja jotka inhottavat lasten lapsiamme.

— En ymmärrä teitä, sanoi toinen juoden kulauksellisen viiniä. Laeistamme ja tavoistamme on erotettu kaikki barbaarinen gotiikka, ja oikeus on nykyään ihan äärimmäisen inhimillistä ja sivistynyttä. Rangaistukset on tarkoin sovitettu rikosten mukaan, ja näettehän, että varkaat hirtetään, murhaajat teilataan, majesteettirikolliset sidotaan hevosten väliin, ateistit, noidat ja sodomiitit poltetaan, vääränrahantekijät keitetään kiehuvassa vedessä, ja niin rikosoikeus osoittaa äärimmäistä pidättyväisyyttä ja kaikkea mahdollista lempeyttä.

— Kaikkina aikoina, hyvä herra, tuomarit ovat pitäneet itseään hyväntahtoisina, tasapuolisina ja lempeinä. Goottilaiseen aikaan, Ludvig Pyhän ja Kaarle Suurenkin päivinä he ihailivat omaa suopeuttaan, joka nykyään näyttää meistä karkeudelta. Arvaan, että lapsemme vuorostaan pitävät meitä raakoina, ja että he taas keksivät jotain poistettavaa käyttämissämme kidutuksissa ja rangaistuksissa.

— Hyvä herra, ette puhu ollenkaan kuin virkamies. Kidutus on välttämätön, että saataisiin tunnustuksia, joita ei lempeydellä voi pakoittaa esiin. Mitä taas rangaistuksiin tulee, niin on ne supistettu siihen, mikä on välttämätöntä kansalaisten hengen ja omaisuuden turvaamiseksi.

— Te siis myönnätte, ettei oikeuden tarkoituksena olekaan oikea, vaan hyödyllinen, ja että se johtuu vain kansan eduista ja ennakkoluuloista. Mikään ei ole paremmin totta, ja rikoksia ei suinkaan rangaista niissä piilevään pahuuden määrään nähden, vaan verrattuina niiden aiheuttamaan, tai luuloteltuun vahinkoon yhteiskunnalle. Niinpä rahan väärentäjät pistetään kiehuvaan pataan, vaikka kolikoiden valamisessa ei olekaan kovin paljon varsinaista pahuutta. Mutta rahamiehet erikoisesti ja yleisö yleensä kärsii siitä tuntuvan vahingon. Tuon vahingon he kostavat säälimättömän julmasti. Varkaat hirtetään, vähemmän sen ylettömyyden takia, joka leivän tai vaatteiden anastamisessa on, kuin sen kiintymyksenä takia mitä ihminen omaisuuttaan kohtaan luonnollisesti tuntee. Inhimillinen oikeus pitäisi palauttaa siksi, mikä sen pääperuste on: kansalaisten aineellinen hyöty, ja erottaa siitä kaikki korkea filosofia, johon se ylvästelevässä, turhassa tekopyhyydessään verhoutuu.

— Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, en ollenkaan tajua teitä. Minusta tuntuu, että oikeus on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempi se on, ja että juuri tuon hyödyllisyyden, jonka takia te sitä halveksitte, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi.

— Huomaan, sanoi pieni vahtimestari, että ette juo mitään. Viininne on hyvää, väristä päättäen. Enkö saisi maistaa sitä?

On totta, että oiva mestarini ensi kerran elämässään jätti viiniä pullonsa pohjalle. Hän kaasi sen vahtimestarin lasiin.

— Terveydeksenne, herra apotti, sanoi tämä. Viininne on hyvää, mutta puheenne kelvottomia. Oikeus, toistan sen, on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempää se on, ja tuon hyödyn, jonka sanotte olevan sen alkuperänä ja perusteena, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi. Mutta täytyyhän teidän myöntää, että oikeuden pääsisältö on oikea, kuten sanakin ilmaisee.

—- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, kun olemme sanoneet, että kauneus on kaunista ja totuus totta, emme ole sanoneet yhtään mitään. Tuo Alpianuksenne, joka lausui ajatuksensa tarkasti, on lausunut, että oikeus on vahva ja ainainen halu antaa jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu, ja että lait ovat oikeamielisiä silloin, kun ne pyhittävät tämän tahdon. Onnettomuudeksi ei ihmisellä ole mitään omaa, ja niinpä lakien tasapuolisuus tunnustaa heille vain heidän perinnöllisten tai jatkuvien ryöstöjensä hedelmät. Ne muistuttavat noita lasten sopimuksia, silloin kun he nappia pelatessaan ovat voittaneet. Jos joku tahtoo ottaa voitetut napit heiltä, he sanovat, ettei se kuulu peliin. Tuomareitten terävänäköisyys rajottuu siihen, että he saattavat erottaa peliin kuulumattomat anastukset pelin alussa sovituista, ja tuo erottaminen on samalla kertaa arkaa ja lapsellista. Etenkin se on mielivaltaista. Tuo komea tyttö, joka nyt paraikaa riippuu köydessä, oli, sanoitte, varastanut neuvoksetar Josselta pitsimyssyn. Mutta mistä päätätte, että tuo myssy oli neuvoksettaren omaisuutta? Sanotte, että hän oli joko ostanut sen rahoillaan, löytänyt sen myötäjäistensä joukosta, tai saanut sen joltain ihailijaltaan; kaikki oivallisia keinoja pitsien hankkimiseksi. Mutta olipa hän saanut sen kuinka hyvänsä, huomaan kuitenkin, että hän nautti siitä kuin onnen lahjasta, jonka saattaa löytää ja menettää sattumalta, ja johon ei ole mitään luonnollista oikeutta. Kuitenkin myönnän, että pitsit kuuluivat hänelle, tuon omaisuuden pelin sääntöjen mukaan jota ihmiset yhteiskunnassa leikkivät niin kuin köyhät lapset kadulla nappia. Hän piti noista pitseistä, ja hänellä oli niihin yhtä hyvä oikeus kuin jollain muullakin. Sen myönnän mielelläni. Oikeuden mukaan hänen tuli saada ne takaisin, antamatta niille kuitenkaan sellaista arvoa, että mokomaa pitsimäärän takia oli hävitettävä ihmisolento.

— Mutta tehän otatte huomioon vain oikeuden toisen puolen, huusi pieni vahtimestari. Ei riitä, että neuvoksetar Josse saa oikeutta, kun hänelle annettiin takaisin pitsit. Oli myös välttämätöntä tehdä oikeutta palvelijattarellekin hirttämällä hänet kaulasta. Sillä oikeus on siinä, että jokaiselle tehdään ansion mukaan. Siinä se juuri on ylevää.

— Siinä tapauksessa, väitti opettajani, oikeus on vielä ilkeämpi kuin luulin. Tuo ajatus, että sen täytyy rangaista syyllistä, on hyvin julma. Se on goottilaista raakuutta.

— Tunnette huonosti oikeuden, intti pieni vahtimestari. Se iskee suuttumatta eikä vihaa tuota tyttöäkään, jonka se lähettää hirteen.

— Hyvä on! huusi oiva opettajani. Mutta minusta olisi parempi, jos tuomarit tunnustaisivat rankaisevassa rikollisia puhtaasta välttämättömyydestä ja osoittaakseen vaikuttavia esimerkkejä. Näin he pysyisivät välttämättömyyden rajoissa. Mutta jos he rangaistessaan kuvittelevat maksavansa syyllisille ansion mukaan, on helppo nähdä minne saakka tuollainen hienotunteisuus johtaa. Heidän vilpittömyytensäkin tekee heidät taipumattomiksi, sillä eihän ihmisiltä voi kieltää sitä mikä heille kuuluu. Tuo ohjelause kauhistuttaa minua, hyvä herra. Eräs taitava Medardus-niminen filosoofi on esittänyt sen kaikessa ankaruudessaan, kun hän lausuu, että rikollisen rankaisematta jättämisellä tehdään hänelle vääryyttä, riistetään häneltä varma oikeus sovittaa rikoksensa. Hän väittää, että kun Ateenan tuomarit juottivat Sokrateelle myrkkyä, he tekivät paljon tuon viisaan miehen sielun puhdistamiseksi. Nuo ovat pelottavia unelmia. Toivon, että rikosoikeus olisi vähemmän ylevää.

Ajatus puhtaasta kostosta, joka useimmiten sovitetaan rikollisten rangaistukseen, vaikka se itsessään onkin alhainen ja kehno, on silti tuloksiltaan vähemmän kauhea kuin tuo kiduttavien filosoofien hurja siveysinto. Tunsin ennen Séezissä erään hyväntahtoisen miehen, joka joka ilta otti lapsensa polvilleen ja kertoi heille satuja. Hän vietti esimerkiksi kelpaavaa elämää, nautti sakramentit ja pyrki noudattamaan täydellistä rehellisyyttä viljakaupassa, jota hän oli pitänyt kuusi vuosikymmentä tai enemmänkin. Sattuipa, että palvelijatar varasti häneltä muutaman kultakolikon, joita hän huolellisesti säilytti lippaassa, suljetussa laatikossa. Heti kun hän huomasi tämän vahingon, hän valitti tuomarille. Palvelijatarta tutkittiin, tuomittiin, kidutettiin ja rangaistiin. Oikeutensa tuntien mies vaati, että hänelle luovutettaisiin varkaan nahka, josta hän teetti itselleen parin sääryksiä. Usein hän sitte iski sääreensä huutaen: 'Se lurjus! Se lurjus!' Tyttö oli ottanut mieheltä kultakolikoita, mies otti häneltä nahan. Ainakin hän kosti ilman filosofiaa, moukkamaisen raakuutensa viattomuudessa. Hän ei ollenkaan luullut täyttävänsä ylevää velvollisuutta pieksäessään iloisesti ihmisennahkaisia sääryksiään.

Olisi parempi tunnustaa, että kun roisto hirtetään, niin se tapahtuu varovaisuudesta ja siinä tarkoituksessa, että toiset pelkäisivät, eikä ollenkaan siksi, että jokaiselle annettaisiin, kuten samotaan, se mikä hänelle kuuluu. Sillä, hyvän filosofian mukaan, mikään ei kuulu kenellekään, jollei itse elämä. Kun väitetään, että rikollisille tulee antaa tilaisuus sovittaa rikoksensa, joudutaan hurjaan mystisismiin, joka on pahempaa kuin selvä väkivalta tai yksinkertainen suuttumus. Mitä taas varkaitten rankaisemiseen tulee, niin se on voimasta eikä filosofiasta johtuva oikeus. Filosofia opettaa meille päinvastoin, että kaikki omaisuutemme on hankittu väkivallalla tai viekkaudella. Ja, olette kai itsekin huomannut, että tuomarit hyväksyvät sen, kun väkevämpi ryöstää omaisuutemme. Niinpä on kuninkaalle sallittua ottaa hopeiset lautasemme käydäkseen sotaa, kuten Ludvig Suuren aikana on tapahtunut, silloin kun sotaverotus oli niin tarkkaa, että vietiin vuodeverhojen tupsureunuksetkin ja revittiin niistä kultalangat silkin seasta.

Tuo ruhtinas otti haltuunsa yksityisten omaisuuden ja kirkon aarteet. Kun noin parikymmentä vuotta sitte palvelin Notre-Dame-de-Liessen kirkossa, Picardiessa, kuulin vanhan suntion valittelevan, että kuningas vainaja oli ottanut ja sulattanut kaikki kirkon aarteet, vieläpä vienyt emaljoidusta kullasta tehdyn nisänkin, jonka Pfalzin ruhtinatar oli suurilla juhlamenoilla sinne sijoittanut muistoksi ihmeellisestä parantumisestaan syövästä. Oikeus kannatti kuningasta näissä pakkotoimenpiteissä ja rankaisi ankarasti niitä, jotka salasivat jotain kuninkaan läheteiltä. Se ei siis ollut sitä mieltä että nuo kalleudet olisivat aivan erottamattomasti kuuluneet omistajilleen.

— Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, lähetit toimivat kuninkaan käskystä, joka, koska hän on kaikkien valtakunnan aarteiden oikea omistaja, saattaa käyttää niitä mielensä mukaan sotiinsa, rakennuksiinsa tai muihin tarkoituksiinsa.

— Se on kyllä totta, myönsi kunnon mestarini ja se onkin pelin sääntöjen mukaista. Tuomarit menettelevät siinä kuin pelissä katsoen, mitä sääntöihin on kirjoitettu. Siihen on merkitty kuninkaan oikeudet, joita palkkasoturit ja muu armeija tukevat. Ja äsken hirtetyllä raukalla ei ollutkaan henkivartioita, jotka olisivat kirjoittaneet pelin sääntöihin, että hänellä oli oikeus pitää neuvoksetar Jossen pitsejä. Se on täysin totuuden mukaista.

— Voi, hyvä herra, äänsi pieni vahtimestari, ettehän vain vertaa suurta Ludvigia, joka otti alamaistensa hopealautaset maksaakseen sotilailleen, tuohon olioon, joka varasti päähineen koristuksekseen!

— Hyvä herra, selitti oiva opettajani, on vähemmän viatonta käydä sotaa kuin mennä tanssiaisiin pitsimyssy päässään. Mutta oikeus antaa osansa jokaiselle, yhteiskuntapelin sääntöjen mukaan joka on kieroin, mielettömin ja ikävin kaikista peleistä. Onnettomuudeksi täytyy kaikkien kansalaisten ottaa osaa siihen.

— Niinpä laitkin ovat hyödyllisiä, jatkoi arvon mestarini. Mutta ne eivät ole oikeudenmukaisia eivätkä voikaan olla, sillä lait antavat kansalaisille oikeuden nauttia siitä, mikä kuuluu heille tekemättä erotusta oikean ja väärän omaisuuden välillä. Tuota erotusta ei olekaan pelin säännöissä, vaan ainoastaan jumalallisen oikeuden kirjoissa, jota kukaan ei osaa lukea.

Tunnetteko tarinan enkelistä ja erakosta? Enkeli laskeutui maan päälle ihmisen muodossa ja pyhiinvaeltajan puvussa. Kulkiessaan Egyptin kautta hän kolkutti illalla erään oivan erakon ovelle, joka, luullen häntä matkustajaksi tarjosi hänelle illallista ja antoi viiniä kultaisesta maljasta. Sitte hän pani enkelin vuoteeseensa nukkumaan ja heittäytyi itse maahan, olkikuvolle. Hänen nukkuessaan taivaallinen vieras nousi, otti maljan, josta oli juonut, kätki sen viittansa alle ja pakeni. Hän toimi näin, ei sen vuoksi, että olisi halunnut pahaa erakolle, vaan päinvastoin, silmällä pitäen isäntänsä etua, joka oli ottanut hänet vieraanvaraisesti vastaan. Sillä hän tiesi, että tuo maljakko olisi merkinnyt pyhän miehen kadotusta, sillä hän oli kiintynyt siihen koko sielullaan, ja Jumala tahtoo että ainoastaan häntä rakastetaan eikä salli, että hartauden harjoittaja on kiintynyt tämän maailman tavaroihin. Tuo enkeli, jolla oli osuutensa jumalallisesta viisaudesta, erotti väärän onnen oikeasta.

Tuomarit eivät tajua tätä erotusta. Kukapa tietää eikö neuvoksetar Jossekin olisi joutunut kadotukseen niitten pitsien vuoksi, jotka palvelijatar vei ja jotka tuomarit hänelle palauttivat?

— Sittenkin, sanoi vähäinen vahtimestari, on maassa nyt yhtä lurjusta vähemmän.

Hän pudisti pois pukuunsa tarttuneet leivänmurut, tervehti meitä ja läksi kevein askelin pois.

XXI.

— Kerroin tarinan erakosta ja enkelistä vain osoittaakseni mikä kuilu erottaa ajallisen henkisestä. Inhimillinen oikeus osoittautuu vain ajallisessa, ja siinä eivät suuret henget pääse oikeuksiinsa. Suurin loukkaus, mitä herramme Jeesuksen Kristuksen osaksi on tullut, on se, että hänen kuvansa on asetettu tuomiosaleihin, missä tuomarit vapauttavat farisealaiset, jotka ovat naulinneet Herramme ristiin ja tuomitsevat Magdalenan, joka nosti hänet jumalallisille käsivarsilleen. Mitä tekemistä hänellä, tuolla oikeamielisellä, olisi ihmisten keskuudessa, jotka eivät voi olla oikeamielisiä vaikka haluaisivatkin, koska heidän surkea velvollisuutensa on tarkastella vertaistensa toimia ei sellaisinaan itse olemuksessaan, vaan ainoastaan yhteiskunnallisen hyödyn kannalta, — tuon kaupungeissa vallitsevan, kasatun itsekkyyden, voitonhimon, erehdysten ja väärinkäytösten yhdistelmän kannalta, jota heidät on pantu sokeasti säilyttämään? Rikosta punnitessaan he lisäävät siihen sen vihan tai suuttumuksen painon, jonka se pelkurimaisessa yleisössä on herättänyt. Ja kaikki tuo on kirjoitettu heidän kirjaansa, niin että vanhentunut teksti ja kuollut kirjain on heillä hengen, sydämen ja elävän sielun sijassa. Ja kaikki nuo järjestelyt, joista muutamat ovat peräisin aina Bysanttiumin ja Teodoran häpeällisiltä ajoilta, käyvät yhteen vain siinä kohdassa, että maailmassa, joka ei halua muuttaa luonnetta, on pelastettava kaikki, niin hyveet kuin paheetkin. Lain silmissä on rikos itsessään niin vähäpätöisiä ja sen ulkonaiset puolet niin tärkeitä, että sama teko, eräillä ehdoilla täysin luvallinen, tulee moitittavaksi toisessa. Sitä osoittaa esim. korvapuusti. Jos mies lyö toista poskelle, osoittaa se tavallisten porvareitten keskuudessa vain kiukkuista luonnetta, mutta jos se kohdistuu sotilaaseen, seuraa siitä kuolemanrangaistus. Tuo raakuus, joka yhä vielä on voimassa, saattaa meidät huonoon huutoon tulevien vuosisatojen silmissä.

— Itse emme kiinnitä siihen huomiota, mutta jonain päivänä kysellään minkälaisia raakalaisia me oikeastaan olemme olleet, kun olemme rangaisseet kovimmin veren jaloa kiihkoa sen pulputessa nuorukaisen rinnasta, jonka lait ovat saattaneet sodanvaarojen ja inhottavan kasarmielämän alaisiksi. Ja selväähän on, että jos oikeus olisi olemassa, ei meillä olisi kahdenlaista rikoslakia, sotilaallisia ja siviilirikoksia varten. Nuo sotaoikeuden päätökset, joista joka päivä näemme tuloksia, ovat kamaloita julmuudessaan, ja jos ihmisten tavat milloin tulevat lempeämmiksi, he eivät tahdo uskoa, että ennen oli, keskellä rauhaakin, sotaoikeuksia, jotka ihmisen kuolemalla kostivat korpraalien ja kersanttien majesteetin loukkaukset. He eivät tahdo uskoa, että miesparkoja ammuttiin heidän karatessaan rintamalta, retkellä, jossa Ranskan hallitus ei tunnustanut sotaa käytävän. Ihmeellisintä on, että sellaisia julmuuksia tapahtuu kristittyjen kansojen keskuudessa, jotka kunnioittavat pyhää Sebastinia, kapinallista sotilasta, ja noita teebeläisen legionan marttyyrejä, joitten ainoa kunnia on siinä, että he kerran joutuivat kärsimään sodan koko ankaruutta kieltäytyessään taistelemasta bagaudilaisia vastaan. Mutta jättäkäämme tämä, älkäämme enää puhuko tästä miekkamiesten oikeudesta, sillä he katsovat kerran Jumalan pojan ennustuksen mukaan, vaan palatkaamme siviilivirkamiehiin.

Tuomarit eivät tutki sydämiä ja munaskuita, ja niinpä heidän oikeamielisinkin oikeutensa on karkeaa ja pintapuolista. Sen ohessa vaaditaan vielä paljon, että he pysyisivät edes tuossa tasapuolisuuden kuoressa, jolle lakikirjat on kirjoitettu. He ovat ihmisiä, siis heikkoja ja lahjottavia, lempeitä voimakkaille ja säälimättömiä heikoille. He pyhittävät päätöksillään julmimmatkin yhteiskunnalliset epäkohdat, ja tässä puolueellisuudessa on vaikeaa erottaa sitä, mikä johtuu heidän luonteensa henkilökohtaisesta alhaisuudesta, siitä, mihin heidän toimensa velvollisuudet pakoittavat. Tuo velvollisuus taas on oikeastaan kannattaa valtiota siinä, mikä on pahaa, yhtäpaljon kuin hyvässäkin, valvoa julkisten tapojen säilymistä, olivat ne sitte mainioita tai halveksittavia, ja turvata kansalaisten oikeuksien rinnalla, ruhtinaitten hirmuvaltaista tahtoa, puhumattakaan niistä naurettavista tai julmista ennakkoluuloista, jotka kruunun turvissa löytävät loukkaamattoman turvapaikan.

Ankarinkin virkamies saattaa, juuri puolueettomuutensa vuoksi, joutua lausumaan yhtä kuohuttavia ja ehkä vieläkin epäinhimillisempiä päätöksiä kuin puolueellinen virkamies. En omasta puolestani tiedä kumpaako enemmän pelkäisin, sellaistako tuomaria, joka on yhtä sielua lain kirjaimen kanssa, vai sellaistako, joka käyttää tunnekykynsä jäännöksiä kirjaimen vääristelyyn. Jälkimäinen uhraa minut eduilleen tai intohimoilleen, edellinen teurastaa minut kylmästi kirjoitetulle sanalle.

Vielä on huomattavaa, että virkamies ammattinsa vuoksi ei puolusta uusia ennakkoluuloja, joitten alle me kaikki olemme enemmän tai vähemmän alistetut, vaan ikivanhoja ennakkoluuloja, jotka ovat säilyneet laissa, vaikka ovatkin kuluneet pois sieluistamme ja tavoistamme. Eikä ole sellaista hiukankin miettimiseen taipuvaa ja vapaata henkeä, joka ei tuntisi mitä kaikkea laeissa on goottilaista, kun taas tuomareilla ei ole oikeutta tajuta sitä.

Mutta puhunhan kuin lait, niin barbaarisia ja raakoja kuin ovatkin, olisivat ainakin selviä ja tarkkoja. Ja siinä suhteessa niiltä puuttuu paljon. Noidan loitsut tuntuvat helppotajuisilta verrattuina useihin lakikirjojemme ja säännöksiemme kappaleihin. Nuo selitysvaikeudet ovat vaikuttaneet paljon siihen, että on täytynyt järjestää eri oikeusasteita ja odotetaan, että ylioikeus kyllä selvittää sen mihin rauhantuomari ei ole kyennyt. Siinä odotetaan paljon viideltä punapukuiselta, nelinurkkaista lakkia kantavalta mieheltä, jotka, vaikkapa ovatkin lukeneet rukouksensa, silti ovat alttiita erehdyksille. On helpompi tottua siihen, että kaikkein korkein oikeus tuomitsee lopullisesti siitä ainoasta syystä, että on tyhjennetty toisten kyky ennen kuin siihen on turvauduttu. Ruhtinas on tätä mieltä, sillä hänellä on ratkaisuvalta vielä ylioikeuteenkin nähden.

XXII

Hyvä opettajani katseli surumielin veden juoksua kuin kuvaa tästä maailmasta, missä kaikki kulkee ohi ja mikään ei muutu.

— Minulle tuottaa perin suurta päänvaivaa jo se seikka, että juuri tuomarin pitää jakaa oikeutta. Onhan selvää, että heille on etunsa mukaista julistaa syylliseksi se, jota he ovat aluksi epäilleet. Yhteishenki, heidän keskuudessaan niin voimakas, johtaa heidät siihen. Niinpä saattaakin nähdä, että he koko menetelmässään syrjäyttävät puolustuksen häiritsevänä, ja myöntävät sille pääsyn, vasta sitte kun syyte on saanut aseensa ja ottanut ilmeensä, ja kun se lopuksi, keinotekoisesti, on saanut komean Minervan ulkomuodon.

Jo ammattinsa hengen mukaisesti he ovat taipuvaisia näkemään syyllisen jokaisessa syytetyssä, ja heidän intonsa näyttää useista Europan kansoista niin pelottavalta, että heidän avukseen asetetaan suurissa kysymyksissä kymmenkunta arvalla valittua kansalaista. Siitä käy selville, että sokea sattuma turvaa paremmin syytettyjen elämän ja vapauden kuin tuomareitten valistunut omatunto saattaa tehdä. On kyllä totta, että nuo arvalla valitut porvari-virkailijat pysytetään asioitten ulkopuolella, joista he näkevät ainoastaan loistavan kuoren. Vielä on totta, että koska he eivät tunne lakeja, heitä ei kutsuta niitä sovelluttamaan vaan ainoastaan yhdellä sanalla ratkaisemaan onko niiden sovelluttaminen paikallaan. Sanotaan, että tällaisista lautakunnan istunnoista on usein mielettömiä tuloksia, mutta että kansat, jotka ovat sellaista säätäneet, ovat kiintyneet niihin kuin hyvinkin kallisarvoisiin takeihin. Ja käsitän kyllä, että sillä tavoin syntyneitä päätöksiä saattaa hyväksyä. Ne saattavat olla taitamattomia ja julmia, mutta ainakaan niiden mielettömyydestä ja raakuudesta ei saata syyttää ketään. Kohtuuttomuus tuntuu siedettävältä, kun se on kyllin epäjohdonmukaista näyttääkseen tahdottomalta.

Tuo äsköinen pikku vahtimestari, jolla on niin syvä oikeudentunto, epäili minun pitävän varkaitten ja murhamiesten, puolta. Päinvastoin tuomitsen siinä määrin varkauden ja murhan, etten voi suvaita niiden lailla säännösteltyä jäljennöstäkään, ja minusta on tuskallista nähdä, etteivät tuomarit ole keksineet varkaitten ja murhaajien rankaisemiseksi mitään parempaa kuin heidän jäljittelemisensä; sillä, suoraan sanoen, Jakobus poikani, mitäpä muuta ovat sakot ja kuolemanrangaistus kuin ylväällä täsmällisyydellä täytettyä varkautta ja murhaa? Ja etkö huomaa, että oikeutemme pyrkii vain koko ylväydessään tuohon häpeälliseen pahan pahalla, surkeuden surkeudella kostamiseen ja kaksinkertaistamaan viat ja rikokset tasapainon ja tasasuhtaisuuden takia? Tässä tehtävässä saattaa kyllä osoittaa jonkunlaista vilpittömyyttä ja omanvoiton karttamista. Siinä saattaa osoittaa Hospital'in yhtä hyvin kuin Jeffreys'n ominaisuuksia ja itsekin tunnen aika rehellisiä virkamiehiä. Mutta olen halunnut, pyrkimällä itse periaatteihin, osoittaa sellaisen laitoksen oikean luonteen, jonka tuomareitten ylpeys ja kansojen kauhistus kilvan on pukenut lainattuun majesteettisuuteen. Olen tahtonut osoittaa noiden lakikirjojen alkuperäisen vähäpätöisyyden, jotka halutaan tehdä yleviksi, ja jotka todellisuudessa ovat vain kirjava kokoelma hätäneuvoja.

Lait ovat onnettomuudeksi ihmisten tekemiä; siitä niiden synkkä ja surkea alkuperä. Paraasta päästä tilaisuus ne synnytti. Tietämättömyys, taikausko, ruhtinaan ylpeys, lainsäätäjän edut, oikut, mielikuvitus: siinä noitten suurten lakikokoelmien alkuperä, jotka tulevat kunnianarvoisiksi sitte kun ne jo ovat aivan käsittämättömiä. Selittelijöitten yhä lisäämä, niitä vallitseva epäselvyys antaa niille muinaisten oraakelien majesteetin. Kuulen joka hetki sanottavan ja luen joka päivä sanomalehdistä, että nykyään teemme vain poikkeus- ja tilapäislakeja. Tuollainen näkemisen voima on ominaista lyhytnäköisille, jotka eivät huomaa, että se on muistintakaisen menetelmän jatkoa, ja että lait kaikkina aikoina ovat syntyneet sattumalta. Valitellaan myös sitä hämäryyttä ja ristiriitaisuutta, johon nykyiset lainsäätäjämme tuon tuostakin lankeavat. Eikä huomata, että heidän edelläkävijänsä olivat ihan yhtä hämäriä ja sekavia.

Todellisuudessa, Jakobus poikani, lait ovat hyviä tai huonoja, ei niin paljon itsessään kuin sen tavan vuoksi, millä niitä sovelletaan, ja joku perin kiero määräys ei vaikuta turmiollisesti, jos tuomari ei saata sitä voimaan. Tavoilla on paljon enemmän voimaa kuin laeilla. Tottumusten hioutuneisuus, hengen lempeys ovat ainoat lääkkeet, joita järjellisesti voi käyttää lakien barbarian parantamiseksi. Sillä lakeja laeilla korjatessa antaudutaan hitaasti perille vievälle, epävarmalle tielle. Vain vuosisadat saattavat purkaa vuosisatain työn. On hyvin vähän toiveita siitä, että ranskalainen Numa kerran tapaa Complegnen metsissä tai Fontainebleaun kallioilla toisen Egeria nymfin, joka lausuilee viisaita lakeja.

Hän katseli kauan kukkuloita, jotka puunsivat sinelle näköpiirissä. Hänen ilmeensä oli vakava ja surullinen. Asettaen sitte kätensä olkapäälleni hän puhui niin syvällä vakaumuksella, että sanat tunkivat sieluni pohjaan saakka:

— Jakobus poikani, näet minut äkkiä epävarmana, sopertelevana, nolona ja typeränä, kun vain ajattelen sen korjaamista, mitä pidän sietämättömänä. Älä usko, että se on hengen pelokkuutta: mikään ei hämmästytä aatokseni rohkeutta. Mutta paina tarkasti mieleesi, poikani, mitä nyt sanon. Älyn keksivät totuudet pysyvät hedelmättöminä. Vain sydän kykenee hedelmöittämään unelmat. Se luo elämää kaikkeen rakastamaansa. Tässä se heittelee hyvän kylvöä maailmaan. Ja tunnustan, että olen tähän asti ollut liian järkiperäinen arvostellessani lakeja ja tapoja. Niinpä tuo arvostelu kaatuukin hedelmiä tuottamatta ja kuivaa kuin huhtikuun pakkasen jäytämä puu. Ihmisiä palvellessa täytyy hyljätä kaikki järki haitallisena liikakuormana ja kohota innostuksen siivillä. Jos järkeilet, niin et koskaan pääse lentoon.

[2] [2] Herra Jean Lacoste on kirjoittanut Gazette de France'ssa 20 p. toukok. 1883:

Herra apotti Jérôme Coignard on pappi, täynnä viisautta, nöyryyttä ja uskoa. En sano, että hänen käyttäytymisensä aina olisi kunniaksi hänen lipereilleen enkä että hänen pukunsa aina olisi moitteeton… Mutta jos hän joutuu kiusauksen valtaan, jos piru hänessä saa helpon saaliin, hän ei koskaan kadota luottamustaan, hän toivoo aina, että hän Jumalan erikoisen armon kautta ei koskaan enää haaksirikkoutuisi, vaan kulkisi Paratiisin kunniaan. Ja todellakin hän antaa meille näytteen sangen ylösrakentavasta kuolemasta. Siitä nähdään, että pieninkin uskonjyvänen kaunistaa elämää ja kristillinen nöyryys sopii ihmiskunnan heikkouksille.

Herra apotti Coignard, ellei hän olekaan pyhimys, ansaitsee ehkä kiirastulen. Mutta ei liian pitkäksi aikaa, ja hänellä on ollut myöskin vaara joutua helvettiin. Sillä hänen suoramielisen nöyryytensä asteisiin ei melkein koskaan liittynyt katumusta. Hän laski liian paljon siihen, että Jumala antaisi anteeksi hänelle eikä ollenkaan ponnistellut omasta puolestaan avittaakseen tätä armontoimeliaisuutta. Juuri tämän vuoksi hän aina uudestaan syöksyi syntiinsä. Tämän vuoksi hänen uskonsa teki hänelle niin pieniä palveluksia, ja hän oli melkein kerettiläinen, sillä Kolmenkymmenen pyhä neuvosto, kuudennessa istuntonsa VI ja IX Kaanonissaan on kironnut kaikki ne, jotka väittävät "ettei ole ihmisen vallassa vastustaa hänen huonoja taipumuksiaan" ja joilla on sellainen luottamus uskoon, että he kuvittelevat sen yksin voivan pelastaa heidät "ilman mitään tahdon toimintaa". Juuri tämän vuoksi jumalallinen armo, joka apotti Coignardin ylitse laskeutuu, on todellakin ihmeellinen ja todellakin meidän tavallisten näkökohtiemme yläpuolella.

[3] Tämän hyvin tuntien hra Hugues Rebell on osoittanut, että on olemassa lempeää epäilyä. Se ei ole suinkaan tapahtunut hra Coignardin mielipiteiden johdosta, vaan eräiden muiden samasta innoituksesta kummunneiden kirjoitusten, joiden johdosta hän on tehnyt erinäisiä huomautuksia. Otan vapauden ne tässä esittää:

'Tämä kirja, joka antaa meille kallisarvoisen opetuksen, voisi aiheuttaa paljon hupaista mietiskelyä. Sallin siis itselleni tässä muutamia ajatelmia:

1:o. Yhteiskunnallinen järjestys ei riipu yksilöiden tahdoista vaan luonnon tahdosta, tai vielä yksinkertaisemmin: niiden älykkäimpien olentojen yhteydestä, jotka yhteiskunnan muodostavat ja jotka valitsevat itselleen mahdollisimman miellyttävän tavan elää;

2:o. Koska yhden aikakauden ihmisillä on sama elimistö ja samat intohimot kuin toisen aikakauden ihmisillä, ei heillä voi myöskään olla ehdottomasti erilaisia laitoksia. Tästä johtuu, että poliittinen vallankumous ei ole muuta kuin kansan ympäri käyvää liikettä vanhoihin tapoihin nähden, joiden lähtökohtaan he tahtovat palata. Se on siis sairautta, ihmiskunnan luonnollisen kehityksen pysäyttämistä. Näistä laeista johtuu myös, että kaikki yhteiskunnat elävät ja kuolevat samalla tavalla.'

Hra apotti Coignard tyytyy sanomaan, että kansa samana aikana ei ole vastaanottavainen muuta kuin yhdelle valtiomuodolle.

[4] Herra Baiselance tai Baisselance oli kauan Montaignen jälkeen Bordeaux'n pormestarina. (Julkaisijan huomautus).

[6] Mittausoppi, josta Paistinkääntäjä puhuu, on valaistu Sébastien Leclerc'in kuvioilla, joitten tarkkaa siroutta ja hienoa piirrosta päinvastoin ihailen. Mutta vastakohta on siedettävä. (Julkaisijan huomautus.)

[9] En ole huomannut herra Rockstrongia mainittavan Monmouthin tapausta koskevissa tiedoissa. (Julkaisijan huomautus.)

[10] Apotti Coignardin aikanakin ranskalaiset pitivät itseään vapaina, kuten eräät kirjoitukset osoittavat. (Julk. huomautus.)

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK APOTTI JÉRÔME COIGNARDIN AJATUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.