The Project Gutenberg eBook of Liljecronan koti This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Liljecronan koti Author: Selma Lagerlöf Translator: Helmi Krohn Release date: January 27, 2018 [eBook #56446] Language: Finnish Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LILJECRONAN KOTI *** Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen LILJECRONAN KOTI Kirj. Selma Lagerlöf Suomentanut Helmi Setälä Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911. SISÄLLYS: Myrskytuuli. Rukit. Svartsjö. Lumikki neito. Svartsjön pappi. Unipannukakku. Morsiustanssi. Ketunkuoppa. Taalari. Suomalaispappi. Henriksbergin seppä. Vänrikki. Arkiolossa. Kevätilta. Syytös. Lepokivi. Menninkäiset Lövdalassa. Koti. MYRSKYTUULI. Tapaninpäivänä vuonna 1800 raivosi sellainen myrskytuuli Lövsjön kihlakunnassa Värmlannissa, jotta Jumala paratkoon. Olisipa melkein voinut luulla, että se tempaisisi irti kaikki mitä maailmassa oli ja tekisi siellä puhdasta jälkeä. Älkää koettakokaan väittää, että yhtä kovia myrskytuulia olisi raivonnut sekä ennen että jälkeenkinpäin, älkää väittäkö sitä ainakaan vanhoille Lövsjöläisille, sillä he ovat lapsesta saakka saaneet kuulla, ettei toista sellaista myrskytuulta voi ollakaan. He voivat vielä tänä päivänäkin luetella kaikki ne aidat, jotka silloin kaatuivat kumoon ja kaikki ne olkikatot, jotka lensivät hajalleen ja kaikki ne navetat, jotka suistuivat maahan, jotta elukat hautaantuivat useammiksi päiviksi katonkannattimien alle. He voivat näyttää kaikki ne paikat, missä tuli pääsi irti ja jota ei saatu myrskytuulessa sammumaan, ennenkuin koko kylä oli palanut poroksi. Ja he ovat käyneet kaikilla niillä harjuilla ja kukkuloilla, missä toinen puu kaatui toisensa viereen, kunnes maa tuli aivan paljaaksi. Tiedättehän, että ihmisillä on tapana sanoa, ettei niin pahaa, ettei hyvää sen mukana, mutta kukapa olisi uskonut, että tuo sananlasku tässäkin kohdin olisi pitänyt paikkansa, sillä näkiväthän kaikki, että tämä Tapaninpäivän myrsky tuotti vain toisen onnettomuuden toisensa jälkeen. Se, joka kaikkein vähimmin saattoi odottaa, että tämä myrskytuuli tuottaisi jotakin hyvää, oli Koltorpin "pikkupiika". Hänen kanssaan ei olisi ollut hyvä laskea leikkiä Tapaninpäivän aamuna, kun hän seisoi metsänlaidassa ja katseli alas laaksoon, missä tuprutteli lunta ja tuhkaa ja rikkoja ja jos jotakin, mitä tuuli sai mukaansa riuhdotuksi. Ei koskaan koko hänen elämässänsä, ja hän oli kuitenkin jo kolmetoista täyttänyt ja kävi neljännellätoista, tällainen vastoinkäyminen ollut kohdannut häntä. Kyllähän hän muuten pysyi hyvällä mielellä, vaikka hän sai kovaakin kokea, mutta tämä oli sentään pahempaa kuin mitä hän jaksoi kantaa. Vähälläpä kyyneleetkin olivat pusertua esiin suurista, kirkkaista silmistä ja vieriä pitkin kalpeita ja laihoja kasvoja. "Pikkupiika" oli astunut vähän matkaa metsänlaidasta ikäänkuin tunnustellaksensa tuulta, ja myrskytuuli raastoi pääliinaa ja paukutteli lyhyttä, valkeaa lammasturkkia ja kääri kotikutoisen hameen niin lujalle hänen jalkojensa ympärille, että hän oli vähällä kaatua kumoon. Hän ei ollut yksinään, vaan äiti ja "pikkupoju" olivat myös matkassa. Molemmat olivat samanlaisissa pukimissa kuin "pikkupiikakin", heillä oli lyhyet, valkoiset lammasnahkaturkit ja mustat, jäykät sarkahameet yllä. Sehän oli aivan luonnollista, sillä "pikkupiika" peri kaikki vaatteensa äidiltä ja "pikkupoju" peri taas vuorostaan "pikkupiialta". Mutta he olivat kuitenkin paremmassa asemassa kuin hän, sillä vaikka he olivat yhtä lämpimästi puetut kuin "pikkupiikakin", niin he eivät olleet lähteneet metsänreunaa ulommaksi, vaan seisoivat tuulensuojassa. Äiti ja pikkupoju olivat yhtä laihat ja riutuneet kasvoiltaan kuin pikkupiikakin ja heidän silmänsä olivat myös yhtä viisaat ja kirkkaat kuin hänen, ja kumpikin ajatteli aivan niinkuin hänkin, että tämä myrskytuuli vasta oli oikea onnettomuus, ja heillä oli niin paha mieli, että olisivat kernaasti vaikka purskahtaneet itkuun. Mutta he eivät näyttäneet sittenkään niin surkeilta kuin pikkupiika. Hän seisoi juuri tuolla mäennystyrällä, tiedättehän, Bäckgårdin yläpuolella Bron pitäjässä, ja sieltä hän saattoi seurata katseellaan tietä, joka kulki kiemurrellen monessa mutkassa aina Bron kirkolle saakka. Ja hän näki, että ihmiset, jotka olivat lähteneet kotoansa kirkkoon, kääntyivät tieltä takaisin. Sen enempää hänen ei tarvinnut nähdä ymmärtääkseen, että äidin ja pikkupojun olisi aivan mahdotonta kulkea kaksi kokonaista peninkulmaa Nygårdiin asti, Svartsjön pitäjään, jonne he olivat aikeissa lähteä joulupitoihin. Hän ei malttanut olla puristamatta kättään nyrkiksi kintaan sisällä, kun tuo seikka hänelle selvisi. Kunpa metsässä, jossa he asuivat, ei olisi ollut niin tyyntä! Kunpa he vain olisivat ymmärtäneet millainen ilma oli, ennenkuin he olivat päässeet aina metsänlaitaan saakka! Silloin he eivät yhtään olisi lähteneetkään matkaan, ja se olisi ollut paljoa parempi. Sillä hän oli nyt kerta sellainen, ettei mikään ollut hänestä kiusallisempaa kuin kääntyä tieltä takaisin eikä päästä perille sinne, minne hän kerta oli aikonut. Kunpa hän ei pitkin koko vuotta olisi ajatellut tätä Tapaninpäivää, jolloin hän pääsisi Nygårdiin! Kunpa hän ei juuri tällä elävällä hetkellä olisi nähnyt edessään kaikki suuret, pihisevät padat, valkeilla liinoilla katetut pitkät pöydät ja kaikki hanhenpaistit! Jospa hän ja pikkupoju eivät joka kerta, kun äidillä ei ollut heille ruokaa annettavana, olisi lohduttaneet toisiaan: "Sitten kun me pääsemme sedän luo Nygårdiin joulukesteihin, syömme me oikein kylläksemme!" Kuinka surkeata ajatella, että siellä keitettiin rusinasoppaa ja riisiryynipuuroa ja että siellä oli leivoksia, hilloa, kahvia ja voikakkuja, ja ettei hän saanut maistaa noita herkkuja! Hän oli niin pahoillaan, että hän olisi toivonut voivansa purkaa sisuaan jollekulle. Hän tuumi, että myrskytuulen olisi pitänyt ymmärtää olla tulematta juuri tänä päivänä. Olihan pyhä ja talvi, jotta sitä ei kaivattu merelläkään, vaan olisi se kernaasti voinut pysyä alallansa. Mutta turhaa sitä oli sanoa myrskytuulelle. Pahin osa matkaa heillä oli nyt edessään: oli kuljettava Helgesäterin ohi ja Brobyn mäkiä pitkin Löveniä ja kirkkoa kohti ja sitten pappilan maiden poikki, sillä tie kulki aukeitten ja metsättömien seutujen läpi. Jos he vain pääsisivät tuon matkan ja jaksaisivat kiivetä Hedebyn mäkiä, niin vaara olisi voitettu, sillä sieltä tie kulki metsän halki. Ei matka tuntunut niinkään pitkältä. Ainakin heidän pitäisi yrittää. Eihän heidän kuitenkaan voisi käydä sen pahemmin kuin huonosti. Hän oli kuitenkin hyvillään niin kauan kuin äiti seisoi paikallaan ja tuumi. Olihan mahdollista, että hän päättäisi jatkaa matkaa. Mutta samassa hän huomasikin, että äiti kääntyi takaisin metsään päin, ja pikkupoju seurasi tietenkin äitiä. Silloin pikkupiika alkoi astua päinvastaiseen suuntaan mäkeä alas. Ensin aivan hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä tuuli puhalsi takaa ja hoputti häntä eteenpäin, jotta hänen miltei oli pakko juosta. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen, sillä hän pelkäsi, että äiti ja pikkupoju voisivat ehkä viitata hänelle ja käskeä häntä palaamaan takaisin. Hän oli melkein varma siitä, että he huusivat ja hoilottivat hänelle, mutta siitä hänen ei tarvinnut välittää, sillä nyt, kun hän oli tullut keskelle myrskytuulta, niin kumisi ja ryskyi hänen ympärillään niin kovasti, ettei hän voinut kuulla mitään. Tuskinpa äiti saattoi saavuttaa häntä, sillä täytyihän hänen taluttaa pikkupojua, jottei tuuli kaataisi häntä kumoon, ja siksi hän ei päässyt yhtä nopeasti eteenpäin. Siitä syystä ei pikkupiika ajatellutkaan kääntyä takaisin, hänellä ei ollut siihen vähintäkään halua, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän koskaan ollut luullut myrskytuulta niin kovaksi kuin se oli. Hänen päänsä yläpuolella leijaili suuria, mustia, siipiään räpytteleviä lintuja, joita tuuli ajoi eteenpäin ja raastoi ne aivan rikki, jotta niiden höyhenet ja ruumiit menivät säpäleiksi. Hän ei ollut mielestään koskaan nähnyt mitään niin kammottavaa, kunnes hän huomasi, että ne olivatkin suuria olkikarahkoja, jotka olivat irtaantuneet jostakin olkikatosta. Jos hän astui askeleenkin vastatuuleen, niin kohosi se hänen eteensä kuin pillastunut hevonen ja oli kaataa hänet kumoon, ja jos hän astui myötätuuleen, niin se työnsi häntä eteenpäin niin kovalla voimalla, että hänen täytyi kulkea notkistetuin polvin ja selkä kumarassa voidakseen kestää sitä. Hän väsyi taistellessaan tuulta vasten, jotta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vetänyt kuormaa. Pohjoisesta myrsky puhalsi ja oli niin kylmä, ikäänkuin se olisi kisaillut ruumisten kanssa. Se oli niin voimakas ja terävä, että se tunkeutui sekä lammasnahkaturkin että sarkahameen läpi ja jähmetti koko ruumista. Eihän hän sellaisesta suuresti välittänyt, mutta sittenkin hän tunsi, että varpaat jäykistyivät pikisaumakengissä, ja sormet kohmettuivat villakintaissa, ja että korvia nipisteli pääliinan alla. Hän astui kuitenkin eteenpäin, kunnes hän pääsi koko pitkän mäen alle. Kun hän tuli alas laaksoon, pysähtyi hän odottamaan toisia. Kun he vihdoinkin olivat päässeet lähelle, astui hän heitä vastaan. Parasta kai sittenkin oli palata kotiin, sanoi hän. Mahdotonta oli kai päästä Nygårdiin saakka. Mutta nyt oli äiti harmissaan ja pikkupoju myöskin, ja he tuumivat itseksensä, ettei tuo tyttöletukka saisi hallita heitä ja määrätä, milloin he saisivat kulkea eteenpäin ja milloin kääntyä takaisin. "Ei, tiedätkös", sanoi äiti, "emme me käänny kotiin, vaan sinä saat lähteä joulukesteihin, koska sinulla on sinne niin suuri halu". "Niin, nyt sinä saat niin paljon tuulta, että sitä piisaa moneksi viikoksikin", sanoi pikkupoju. Ja äiti ja pikkupoju alkoivat astua eteenpäin, ja pikkupiika sai seurata perässä niin hyvin kuin jaksoi. Kun he saapuivat Nygårdin kohdalle, tuli Kulkija-Lotta ja Kerjuu-Jon heitä vastaan. Ja nuo molemmat, joilla oli tapana kiertää pitäjää sekä pyhänä että arkena ja olivat tottuneet kaikenlaiseen säähän, nostivat kätensä torveksi suun eteen ja huusivat heille, että heidän kaikin mokomin piti palata kotiin, sillä järven puolella oli niin kylmä, että he voisivat paleltua kuoliaaksi. Äiti ja pikkupoju astuivat sittenkin edelleen. He olivat yhä pahoillaan pikkupiialle, ja tahtoivat, että hän saisi oikein tuntea millainen ilma oli. He kohtasivat Fallasin Erikin hevosen, joka veti perässään tyhjää rekeä, sillä Fallasin Erik oli tuulessa kadottanut hattunsa, ja juostessaan aitoja pitkin, kiivetessään niiden yli ja ryömiessään ojien pohjia saadakseen sen kiinni, ei hevonen malttanut enää seisoa alallaan myrskyssä, vaan oli lähtenyt kotiin päin juoksemaan. Mutta äidin ja pikkupojun mielestä ei siinä näyttänyt olevan mitään merkillistä. He jatkoivat vain matkaansa. He ponnistelivat eteenpäin kunnes he tulivat Brobyn mäkien korkeimmalle harjalle. Mutta siellä he joutuivat keskelle suurta ihmisjoukkoa, hevosia ja rekiä, jotka eivät päässeet paikaltaan. Sillä Brobyn suuri mänty, joka oli ollut niin korkea, että se oli näkynyt yhtä kauaksi kuin Gurlitan harju, oli kaatunut myrskyssä kumoon ja asettunut poikittain tielle. Siellä seisoi Gullåsan Jan ja Kringåsan Britta, joita tänään piti vihittämän Bron kirkossa. Ja siellä seisoi Gullåsan vanha Jan Jansa ja Kringåsan vanha muori ja naapureita ja sukulaisia ja Pelimanni-Jöns ja Högsjön kaunis Gunnar ja paljon muita ihmisiä, jotka kaikki olivat yhtyneet morsiussaattoon. He huusivat ja kertoivat, että kahdesti matkan varrella olivat kaatuneet puut estäneet heidän kulkuaan, toiset oli saatu pois tieltä, mutta tälle puulle ei kukaan voinut mitään tehdä. Ja Gullåsan vanha vaari kulki ympäri tarjoten viinaa, mutta he seisoivat sittenkin siinä paikoillansa. Morsian oli noussut reestä ja itki, kun kirkkomatkalla oli ollut niin paljon esteitä. Ja tuuli raasti punaisia tylliruusuja ja vihreitä silkkilehtiä hänen hameensa reunuksesta, jotta ihmiset, jotka myöhemmin päivällä matkustivat pitäjällä, eivät voineet uskoa muuta kuin että myrskytuuli oli saanut käsiinsä orjantappurapensaan ja riistänyt siitä kukkia ja lehtiä, joita se oli siroitellut pelloille ja ojareunoille. Mutta äiti ja pikkupoju eivät pysähtyneet, vaikka mänty olikin poikittain tiellä, vaan he ryömivät sen alitse ja jatkoivat matkaansa. He arvelivat, ettei pikkupiika vieläkään ollut saanut kyllikseen myrskytuulesta. Ja he kulkivat aina tienhaaraan ja Brobyn kestikievaritaloon asti! Siellä he kohtasivat majuurinrouva Samzeliuksen, joka ajoi parihevosilla ja kuomureellä. Vasta silloin he huomasivat, kuinka paha ilma oli, kun he näkivät, että majuurinrouva istui katoksen alla, sillä hän ei muuten ollut juuri arkalasta kotoisin. Majuurinrouva pisti kätensä kuomun alta esiin ja pui heille nyrkkiään. Ja hän huusi heille kovalla äänellä, joka kuului myrskyn kohinassakin: "Mene kotiin, Koltorpin Marit! Älä kulje ulkona lapsinesi tällaisessa ilmassa, jolloin minunkin on pakko ajaa kuomureessä." Mutta äiti ja pikkupoju arvelivat, että pikkupiika saattoi vielä vähän aikaa taistella myrskytuulta vasten. Kun he nyt saapuivat sillalle, joka kulki kapean salmen yli, täytyi heidän ryömiä nelinkontin sillan kaidepuuta pitkin. Täällä painoi tuuli niin hirveällä voimalla, että he olisivat lentäneet sulaan salmeen, jos he olisivat yrittäneet kulkea pystyssä. Päästyään sillan yli, olivat he jo puolitiessä. Pikkupiika alkoi jo todellakin luulla, että he pääsisivät joulukesteihin. Mutta tuskin hän oli päässyt tuon ajatuksen loppuun, kun taaskin tuli vastus eteen. Varmaankin kova kylmyys sillalla oli tehnyt lopun pikkupojusta. Hän oli aivan kuin jääkappale. Hän heittäytyi tielle eikä tahtonut astua askeltakaan kauemmaksi. Äiti riisti hänet syliinsä ja juoksi lähimpään mökkiin hänen kanssaan. Pikkupiika oli niin pelästyksissään seuratessaan äitiä tupaan, että hän oli aivan suunniltaan. Sillä jos pikkupoju oli paleltunut, niin oli se kokonaan hänen syynsä. Äiti ja poju olisivat varmaan palanneet kotiin, jollei hän olisi ollut mukana. He olivat tulleet mökkiin, jossa asui aivan sanomattoman ystävällistä väkeä. He sanoivat heti paikalla, etteivät vieraat millään ehdolla saaneet jatkaa matkaansa, ennenkuin myrskytuuli oli hiukan asettunut. Ja he sanoivat, että oli oikea Jumalan onni, että he olivat tulleet heidän luokseen. Jos he olisivat kulkeneet vielä pappilan maille asti, niin he olisivat varmaan paleltuneet kaikki kolme. Näyttipä siltä kuin äitikin olisi iloinnut siitä, että he olivat nyt päässeet katokseen. Hän istui siinä niin tyytyväisenä, ikäänkuin hän ei lainkaan olisi tiennyt, että Nygårdissa parhaillaan käännettiin paistinvartaita ja rasvaa kuorittiin suurista lihapadoista. Kun isäntäväki oli saanut oikein kyllikseen puhua siitä, miten hyvä oli, että he olivat jääneet heidän luokseen, niin sattuivat he kysymään heiltä, miksikä he oikeastaan olivat lähteneet tällaisessa myrskyssä matkaan. Olivatko he ehkä aikoneet mennä kirkkoon? Silloin äiti kertoi heille, että hän oli aikonut mennä Per Jansasin luo Nygårdiin. Per oli hänen lankonsa, vaikka lanko olikin yhtä rikas kuin hänen miehensä oli ollut köyhä. Joka vuosi Tapaninpäivänä pidettiin talossa kestit, ja hän, joka oli hänen kälynsä, oli itsestäänmäärätty vieras. Olihan ilma hänen mielestään ollut kovin huono, mutta nämät olivat ainoat kestit, joihin heillä vuoden kuluessa oli tilaisuutta päästä. Mökkiläiset tulivat jälleen pahalle mielelle kuullessaan tämän. Heidän oli sääli äitiä, joka ei päässyt kesteihin Per Jansasin luo, sillä siinä talossa oli kylläkin komeata. Mutta mahdotontahan oli uudestaan lähteä myrskyn käsiin. Se voisi maksaa heille hengen. Äitikin myönsi, että se oli aivan mahdotonta eikä hänen näyttänytkään olevan yhtään vaikea istua alallaan tämän köyhän väen luona, vaikka muualla häntä odottikin niin paljon hyvää. "Jollei teillä olisi lapsia mukananne", sanoivat mökkiläiset, "niin ehkäpä te yksin pääsisitte perille". Äitikin myönsi samaa. Kyllä hän olisi päässyt perille, jolleivät lapset olisi olleet matkassa. Mutta heitä oli enää mahdoton viedä tuohon ilmaan. Ei, sitä asiaa oli enää mahdoton auttaa, siitä he olivat yhtä mieltä. Heidän oli niin kovin sääli äitiä. Heidän kasvoistaan saattoi aivan nähdä, kuinka kovasti heidän oli häntä sääli. Mutta äkkiä emännän päähän pälkähti ajatus, joka ilahdutti häntä suuresti. "Hyvänen aika!" sanoi hän. "Voittehan jättää lapset tänne meidän luoksemme, jos teidän tekee mieli mennä." Tuo ajatus ilahdutti heitä suuresti, sekä emäntää että isäntää. He eivät voineet käsittää, miksikä he eivät jo aikaisemmin olleet keksineet sitä. Äiti kursaili hiukan aluksi, mutta myöntyi piankin. He päättivät, että lapset jäisivät sinne koko päiväksi ja yöksikin, ja että seuraavana päivänä äiti tulisi heitä hakemaan. Ja äiti läksi ja pikkupiika jäi tupaan istumaan. Nyt kaikki toivo oli mennyttä, sen hän huomasi, ei hän joulukesteihin enää voisi päästä. Mutta turhaa hänen oli sanoa, että hän olisi tahtonut mennä äidin mukana, sillä mökkiläiset, joiden luo he olivat joutuneet, olivat niin kovin ystävällisiä, eivät he olisi päästäneet häntä ulos. Eivätkä he molemmat myöskään olisi voineet jättää pikkupojua. Mökkiläiset yrittivät puhella hänelle ja hauskuuttaa häntä, mutta hän ei saanut sanaakaan vastatuksi. Hän käänsi heille vaan selkänsä ja asettui ikkunaan katselemaan kahta suurta koivua, jotka heiluivat edestakaisin myrskytuulessa. Hänen mieleensä nousi kaikenlaisia toiveita seisoessaan siinä. Muun muassa hän toivoi, että myrskytuuli tarttuisi voimakkaasti tähän mökkiin ja kaataisi sen kumoon, jotta hän pääsisi siitä pois. Vaan, kas -- -- Tuopa näytti, merkilliseltä. Katsellessaan koivuja tuntui hänestä, ikäänkuin ne eivät enää olisi heiluneetkaan yhtä kovasti. Ja melu ja kohina, joka seurasi myrskyä, tuntui hänestä myös vähenevän eikä enää ilmassa lennellyt lastuja eikä olkia. Tuskin hän saattoi uskoa silmiään, mutta ilma oli todellakin jo niin tyyntynyt, että riippakoivujen oksat enää vain hiukan värähtelivät. Mökkiläiset lepertelivät pikkupojun kanssa, eivätkä huomanneet mitään, ennenkuin pikkupiika sanoi, että myrskytuuli oli tauonnut. He hämmästyivät suuresti ja säälittelivät, ettei se ollut tauonnut varhemmin, jotta lapsetkin olisivat päässeet joulukesteihin. Sillä mitäpä hauskaa heidän oli istua kaiken päivää täällä, sen he kyllä ymmärsivät. Silloin sanoi pikkupiika, että jos he vain sallivat, niin hän lähtisi pikkupojun kanssa Nygårdiin. Suora maantie johti sinne, jotta hän kyllä löytäisi perille, eikä heille voinut myöskään näin keskellä päivää tapahtua mitään pahaa. Mökkiläiset olivat niin tavattoman hyviä ja ystävällisiä. He eivät tahtoneet pahoittaa kenenkään mieltä, vaan he antoivat heidän mennä, sekä pojun että pikkupiian. Nyt oli kaikki hyvin. Ilma oli kaunis ja tyyni ja käveleminen kävi aivan helposti, ei kukaan voinut myöskään pakoittaa pikkupiikaa istumaan alallaan tai palaamaan kotiin, kun hänen mielensä teki eteenpäin. Mutta kas, yksi asia sittenkin teki hänen mielensä rauhattomaksi. Hänen mielestään aurinko taivaan etelärannalla painui kovin nopeasti mailleen. Ei hän tiennyt ajasta mitään, mutta mitäpä, jos olikin jo niin myöhäistä, että vieraat jo istuivat pöydässä Nygårdissa! Kokonainen peninkulma oli vielä jäljellä, mitäs jos hänen päästessään perille padat olisivatkin jo tyhjät ja vain kalutut luut jäljellä! Pikkupoju oli vain seitsemän vuoden vanha. Ei hän päässyt kovin nopeasti kulkemaan. Hän oli myös väsynyt ja haluton kaikkien tämänpäiväisten kärsimysten jälkeen. Kun he tulivat Hedebymäen juurelle, pysähtyi pikkupiika ja katseli alas Löven-järvelle, jonka pintaa peitti kova, kiiltävä jää. Hän kysyi, muistiko pikkupoju minä päivänä äiti kotiintullessaan oli kertonut, että Löven oli jäätynyt. Äiti oli niin kovin ihmetellyt, että järvi jäätyi jo ennen joulua, jotta hän puhui siitä koko illan. "Niin, se oli jouluaaton aattona", sanoi pikkupoju. Siitä hän oli aivan varma. "Sitten se on ollut jo neljä päivää jäässä", sanoi pikkupiika. "Aivan varmaan jää on jo niin vahvaa, että se kannattaa meitä." Pikkupoju reipastui heti paikalla, kun hän käsitti, että pikkupiika aikoi kulkea järven yli. "Lasketaan luikua Nygårdiin!" huudahti pikkupoju. "Tämä tie on sopivin", sanoi pikkupiika, "sillä Nygård on järven rannalla". Pikkupiika epäili tosin vielä hiukan, mutta tällä kertaa pikkupoju yllytti häntä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan maamatkasta. Hän tahtoi suoraa päätä alas jäälle. "Sinä saat sanoa äidille, että sinä sitä tahdoit", sanoi pikkupiika, "sillä hän ei suutu sinuun". Järven rantaan ei ollut pitkä matka. Hetken kuluttua he olivat jäällä. Se oli yhtä liukas kuin ankerias, sen kirkkaampi se ei juuri olisi voinut ollakaan. He tarttuivat toisiaan käteen kiinni ja alkoivat laskea luikua pitkin Löven-järveä. Se kävikin paljoa paremmin kuin maantiellä tallustaminen. Tällä tavalla he varmaan pääsisivät perille ennenkuin suuret kestipäivälliset olivat loppuneet. Mutta sitten kuuli pikkupiika kohinaa ja jyskettä takanaan, joka oli hänelle liiankin tuttua. Hänen ei tarvinnut katsoa taakseenkaan tietääkseen mitä se oli. Hän tunsi sen jo niskassaan. Myrskytuuli alkoi nyt taas uudelleen. Tuntuipa siltä kuin myrskytuuli olisi pysytellyt alallaan vain viekoitellakseen lapset alas jäälle. Ja nyt se tuli ja tarttui kiinni heihin ja kaatoi heidät nurin. Heidän oli aivan mahdoton päästä jäällä eteenpäin, nyt kun myrskytuuli taas oli kiihtynyt. He eivät voineet seisoa pystyssä. He eivät voineet muuta kuin ryömiä takaisin rantaan. Olisipa voinut luulla, että pikkupiian voimat nyt olisivat olleet lopussa. Hän oli järjestänyt heidän asiansa siten, että tuntui melkein mahdottomalta ajatella, että he pääsisivät enää ihmisten ilmoille. Jäällä he eivät voineet kulkea, ja kun he saapuivat rantaan, niin kohosi sillä kohdalla korkea vuori ja tiheä metsä eikä tietä ollut minkäänlaista. Ja pikkupoju oli niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, että hän vain itki. Pikkupiikakin jäi hetkeksi seisomaan rannalle ja näytti aivan kuin pilvistä pudonneelta. Mutta miten lieneekään ollut, niin hän muisti äkkiä, millä tavalla hän tavallisesti laski mäkeä kotona, kun kallionrinne oli jäässä. Ja hän alkoi heti taittaa kuusenoksia ja keräsi niitä kahteen kasaan. Toiselle kasalle hän pani pikkupojun istumaan ja kävi itse polvilleen maahan ja työnsi sekä pojun että molemmat kuusikasat alas jäälle. Kun he tulivat kovimpaan tuuleen, kävi hän istumaan toiselle kasalle ja sekä poju että hän ottivat käteensä aika karahkan ja pitelivät sitä tuulessa. Hui! sanoi myrskytuuli, ja hei! sanoi myrskytuuli. Se pudisteli heitä ja keikautti heitä sivulle ikäänkuin koetellaksensa, voisiko se saada heidät valtaansa. Mutta sitten se tarttui koko voimallaan heihin kiinni ja lapset kiitivät matkaan. Ja niin sitä mentiin, aivan kuin tuulessa, vaikkeivät he tunteneetkaan tuulta, olisivatpa melkein voineet luulla istuvansa paikoillaan, jolleivät rannat olisi kiitäneet heidän ohitsensa. Pikkupoju kirkaisi ilosta, mutta pikkupiika istui puristaen huulensa lujasti yhteen ja katseli ympärilleen tokko joku uusi este taaskin nousisi hänen ja joulukestien väliin. Niin nopeasti ei hän ennen eläissään ollut kulkenut. Ei kestänyt montakaan minuuttia, ennenkuin he tulivat niemen kohdalle, jossa Nygård sijaitsi. Nygårdissa väki huomasi heidät juuri sinä hetkenä, kun he aikoivat käydä pöytään, eivätkä he malttaneet olla kiiruhtamatta ulos katsomaan, mikähän kumma siellä järvellä kulki. Ymmärtäähän sen kuinka he hämmästyivät, sekä Per Jansa että Per Jansan vaimo ja pappi ja koko kesti väki, kun he näkivät heidät. Ainoa, joka ei näyttänyt olevan kovin ihmeissään, oli äiti. "Tuo tyttö ei anna myöten, ennenkuin hän saa tahtonsa perille", sanoi hän. "Koko ajan olen odottanut, että hän tulisi tänne lentäen luudan varrella." Mutta kaikki sinä iltana kehuivat kilvan pikkupiikaa ja sanoivat, että hänestä tulee vielä kelpo nainen. Äiti sai istua pappilanrouvan vieressä sohvassa kauan aikaa ja puhua tytöstään. Hän ei ollut niinkään huono kehräämään, niin pieni kuin hän olikin, ja hän oli poiminut marjoja koko viime kesän ja myönyt niitä Helgesäteriin, ja hän oli saanut aapisen kapteeninrouvalta, ja Helgesäterin neiti oli neuvonut häntä, jotta hän osasi nyt sekä lukea että kirjoittaa. Svartsjön pappi oli ollut monta vuotta leskenä, mutta kesällä hän oli mennyt uusiin naimisiin. Uusi pappilanrouva oli pienikasvuinen nainen, hänen hiuksensa olivat aivan valkoiset, mutta kasvot hienohipiäiset ja sileät. Ei kukaan voinut sanoa kuinka vanha hän oli. Häntä kehuttiin tavattoman toimeliaaksi talossaan. Sanottiinpa myöskin, että hän ensi näkemältä osasi jo jokaisesta sanoa, mikä hän oli miehiään. Nyt sanoi tämä uusi pappilanrouva äidille, että hän jo kauan oli aikonut ottaa taloon nuoren tytön, joka saisi palvella hänen tytärpuoltaan, jotta sisäköllä olisi enemmän aikaa kutoa. Hän kysyi äidiltä, sallisiko hän pikkupiian muuttaa ensi syksynä pappilaan. Kuinka ei äiti sitä sallisi! Olipa sekin kysymys! Hän ei voinut ajatellakaan suurempaa onnea pikkupiialle kuin päästä palvelijaksi Lövdalaan. Koko illan pappilanrouva seurasi katseillaan pikkupiikaa. Näyttipä siltä kuin hän ei olisi voinut muuta ajatellakaan. Hetken kuluttua hän kutsui äidin jälleen luokseen. "Onko se totta", sanoi hän, "että tyttö osaa sekä kirjoittaa että lukea?" Ja äiti vakuutti, että se oli totta. "No, silloin me päätämme, että hän tulee nyt jo Lövdalaan", sanoi pappilanrouva. "Te voitte kulkea Lövdalan kautta mennessänne kotiin näistä kesteistä, ja silloin tyttö voi jäädä sinne samalla matkalla." Siten se asia sovittiin. Mutta sittenkin pappilanrouva istui vaan katsellen pikkupiikaa, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsella häntä kyllikseen. Hetken kuluttua hän tahtoi jälleen puhua Koltorpin Maritin kanssa. "Mikä sinun tyttösi nimi on?" kysyi hän. "Niin, hänen nimensä on Eleonora, mutta me kutsumme häntä vaan Noraksi." "Onko se aivan totta, eikä vain turhaa kerskailua, että hän osaa lukea ja kirjoittaa?" sanoi pappilanrouva. Äiti vakuutti hänelle, että se oli aivan totta. "Minä olen tuuminut, että hän saa ajaa meidän kanssamme reessä kotiin jo tänä yönä", sanoi pappilanrouva. "Me tarvitsemme Lövdalassa juuri sellaista kuin hän on ja siksi hän voi yhtä hyvin nyt jo alottaa palveluksensa." Kävi niinkuin pappilanrouva tahtoi, kuinkas muuten. Hän oli sellainen, ettei kukaan mielellään ruvennut häntä vastustelemaan. RUKIT. Suuri taalalaiskello, joka seisoi Lövdalan kyökkikamarissa, löi kuusi niin kovalla metelillä, että olisi voinut luulla raskaitten luotien syöksyvän maan alle, ja herätti pikkupiian, joka nukkui kolmen tuolin varassa, tilapäisellä vuoteellaan, joka kaikessa kiireessä oli pantu hänelle kuntoon myöhään yöllä. Hän hyökkäsi kirkaisten ylös vuoteelta ja seisahtui vasta, kun oli päässyt keskilattialle. Hän oli uneksinut maanneensa arkussa, että häntä oli määrä haudata ja että hänelle soitettiin kirkonkelloja. Päästyään kylmälle permannolle tuli hän heti täysin valveille. Ei suinkaan ketään ollut huoneessa, joka olisi kuullut hänen huutonsa? Kylläpäs pappilan palvelijat olisivat nauraneet, jos he olisivat tienneet, että hän pelästyi seinäkelloa! Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän oli pelästynyt, tosin ei heillä Koltorpissa ollut kelloa, mutta Nygårdissa oli lyömäkello sekä väentuvassa että kamarissa, jotta tiesihän hän hyvinkin millä tavalla kello löi. Kyökkikamarissa ei ollut aivan pimeä. Pari pientä kalikkaa paloi uunissa huoneen nurkassa, niin että hän saattoi nähdä ympärilleen. Ei, kamarissa ei ollut ketään muita kuin hän. Kapea puusohva, jossa pappilanneiti, mamseli Maija Liisa nukkui, kun hän yöllä tuli sisään, oli tyhjänä, olipa se kokoonpantukin. Mutta jos mamseli Maija Liisa oli noussut, niin silloin kai hänenkin oli aika pukeutua. Hän heitti vielä kalikan uuniin. Kun tuli valaisi vain sen verran, että hän saattoi löytää sukkansa ja kenkänsä ja muut vaatteensa, niin oli hän pian valmis. Olipa se ihmeellistä, että hän oli nyt täällä, pappilan kyökkikamarissa ja puki ylleen! Juuri tässä samaisessa Lövdalassa, jossa äiti oli palvellut lastenhoitajana, ennenkuin hän meni isän kanssa naimisiin. Voisikohan hän kiintyä nyt tähän paikkaan yhtä paljon kuin äitikin? Lukuunottamatta pikkupojua tietysti ei äiti kenestäkään koko maailmassa pitänyt niin paljon kuin pappilanneidestä. Kun hän puhui hänestä, niin puhui hän ikäänkuin jostakin prinsessasta. Pappilanneiti oli niin kaunis, että kun hän ajoi tai ratsasti maantietä pitkin, niin kiiruhtivat ihmiset työstään aitavieruksille katselemaan häntä. Papilla oli suuri valta pitäjässä, mutta hänellä oli tapana sanoa, ettei kansa välittänyt hänestä vähääkään verrattuna siihen, kuinka paljon he pitivät hänen tyttärestään. Hän itse oli muukalainen, mutta tytär oli sitä vanhaa pappissukua, joka oli elänyt pitäjässä sata vuotta ja hän se perisi myös Lövdalan sekä koko pitäjän. Joskus oli tuntunut hiukan kiusalliselta, kun äiti puhui niin paljon pappilanneidestä. Sillä kun hänestä vaan oli puhetta, niin ei kukaan muu näyttänyt kelpaavan mihinkään. Mutta hauska oli nyt joka tapauksessa saada nähdä häntä. Jospa hän vain olisi voinut ymmärtää, mitä ihmeen surinaa hän kuuli pukeutuessaan. Eihän eilinen myrskytuulikaan voinut enää suhista korvissa? Tai ehkäpä myrsky oli jälleen yltynyt? Vaikkei tuo ääni, jota hän kuuli, tuntunut oikein tuulen suhinalta. Pikemmin se oli myllyn tasaista pyörinää. Vihdoin hän oli valmis ja avasi keittiön oven. Eipä ihme, että oli kovasti suhissut. Koko keittiö oli täynnä rukkeja ja kehrääjiä; toinen rukki toisensa takana, toinen kehrääjä toisensa takana. Ei siinä ollut minkäänlaista loppua. Hänen täytyi pysähtyä kynnykselle, sillä hänen päänsä oli mennä aivan pyörälle. Enintäin kolme kehrääjää kerrallaan hän tähän asti oli nähnyt samassa huoneessa, sen enempään hän ei ollut päässyt. Mutta montako oli täällä? Tokko hän osaisi niitä edes laskea. Keittiössä oli varsin pimeä, jottei siellä ollut niinkään helppo kotiutua. Muutamia pihkaisia ja kyhmyisiä katajanjuuria paloi ristikolla, joka oli asetettu korkean rautakangen varaan liedelle, siinä kaikki. Mutta paitsi huonoa valaistusta oli vaikea nähdä mitään senkin vuoksi, että rukit ja kehrääjät olivat kiedotut tomupilveen, joka työtä tehdessä nousi ilmaan. Olkoon miten hyvänsä, sellaista näkyä hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Katsellessaan siinä rukkien pyöriä ja polkimia ja puolapuita ja työskenteleviä käsiä ja sormia, meni hänen päänsä yhä enemmän pyörälle. Selvitelläkseen päätään alkoi hän tehdä itselleen kysymyksiä, niinkuin äiti oli neuvonut häntä. "Montako vyyhtiä lankaa tässä keittiössä kehrätään yhtenä ainoana aamuna? Ja montako vyyhtikimppua heillä on jo vinttikonttorissa riippumassa? Ja kuinka monet kangaspuut asetetaan kuntoon keväällä, jotta kaikki nämä langat tulisivat kudotuiksi? Ja montako kangaspituutta pannaan sitten valkenemaan? Ja montako --" Kas niin, nyt pää tuntui taas selvältä, jotta hän uskalsi astua peremmälle rukkien keskelle. Ei niitä ollutkaan niin kovin monta, niinkuin hänestä ensin oli tuntunut, vaikka eihän niitä niin vähänkään ollut. Ne seisoivat pitkässä kiemurtelevassa rivissä aina lieden luota ulko-ovelle saakka. Lähinnä uunia ja valoa istui pappilanrouva keltaiseksi maalatun rukin ääressä ja kehräsi hienoa, valkeaa pumpulilankaa. Hänen takanaan istui vanha emännöitsijä, josta äiti oli kertonut ja hän kehräsi villalankaa punaiseksi ja vihreäksi maalatulla rukilla. Hänen vieressään oli viisi nuorta palvelustyttöä, keittäjätär ja sisäkkö, aputyttö, juomanpanija ja karjakko, jotka kehräsivät hienoa pellavaa maalaamattomilla rukeilla. Vieläkin kauempana istui kyttyräselkäinen ruotimummo, joka kehräsi rohtimia huonolla, vanhalla rukilla. Ja aivan taimmaisena keittiön oven vieressä vedossa ja aivan pimeässä istui vieläkin yksi kehräämässä. Hänen rukkinsa pyörästä oli kolme puolaa poikki, nyöri oli täynnä solmuja, poljin oli epäkunnossa ja hän kehräsi karheita rohtimia, jotka olivat niin nystyisiä ja täynnä päistäreitä, ettei missään muussa talossa niitä olisi viitsitty kehrätäkään. Mutta nainen, joka istui siinä, näytti kehräävän niitä yhtä helposti ja kevyesti, kuin toiset hienoa pellavaa. Kukahan tuo saattoi olla, sitä pikkupiika ei voinut arvata. Varmaan hän oli tullut pappilaan oppiaksensa siellä kehruuta. "Voi poloista!" ajatteli pikkupiika. "Sinun ei ole hyvä olla täällä. Sinä et ole pappilanrouvan suosiossa." Useampia ei keittiössä ollutkaan. Mikähän häntä oikeastaan oli vaivannut, kun hän oli luullut siellä olevan niin paljon väkeä. Kaikki he vain kehräsivät ja kehräsivät. Äidillä oli tapana laulaa tai kertoa satuja kehrätessänsä, mutta täällä istuivat kaikki aivan ääneti. Pappilanrouva kutsui pikkupiian luokseen. Hän käski hänen antaa kartattuja pumpuleita korista, joka seisoi lattialla, jotta pappilanrouvan ei tarvitsisi kumartua alas. Kauan aikaa pikkupiika sai olla tässä työssä. Rukit surisivat hänen ympärillään ja polkimet liikkuivat ja puolat pyörivät. Hänen päätään alkoi jälleen pyörryttää ja taaskin hänen täytyi tehdä itselleen kaikenlaisia kysymyksiä, jotta pää selviäisi. "Montakohan vyyhtiä lankaa he ehtivät kehrätä yhtenä aamuna? Ja montako lankavyyhtiä heillä jo on vinnillä valmiina --" Mutta tosiaankin! Eihän hän vielä ollut nähnyt "pappilanneittä". Olisihan hänenkin pitänyt olla täällä yhtä hyvin kuin pappilanrouvankin. Mutta ehkäpä oli typerää olettaa, että hän kehräisi yhdessä palvelijoiden kanssa. Siksi hän tietenkin oli liian hieno. Sellainen pieni kullanmuru pappilanneideksi!... Hänhän saisi periä Lövdalan ja koko pitäjän. Hän istui varmaan vieraskamarin sohvassa ja ompeli silkkikukkasia silkkikankaalle. No, mikäs nyt oli hätänä? Varmaan joku siellä ilvehteli. Pappilanrouva käänsi vähä-väliä päätään ovelle. Aamu oli siksi pitkälle jo ehtinyt, että päivä alkoi sarastaa. Pienistä ikkunaruuduista tunkeutui hämärtävä valo sisään. Aina huoneen perälle, missä pikkupiika oli, saattoi nähdä, että kehrääjä, joka istui taimpana, aivan oven suussa, oli lopettanut työnsä. Hän ei torkkunut, vaan istui nojaten kädellään rukinpyörään ja tuijotti eteensä. Mutta sittenkin näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt mitään, mitä huoneessa tapahtui. Ja aivan varmaan hän ei huomannut, että pappilanrouva näki hänen rukkinsa pysähtyneen. Hänen kasvonsa olivat lempeät ja kirkkaat ja hänen siniset silmänsä suuret ja vakavat. Eipä näyttänyt siltä, kuin hän laiskuudesta olisi lopettanut työnsä, vaan siksi, että hänen täytyi istua hiljaa ja ajatella. Sitä myöten kuin aika kului puristuivat pappilanrouvan huulet yhä lujemmin yhteen. Hänen kasvonsa tulivat niin ankariksi, että miltei olisi voinut pelätä häntä. Nyt hän pysähdytti rukkinsa ja nousi pystyyn. Mutta toinen istui sittenkin hiljaa alallaan eikä huomannut, että pappilanrouva pujottautui rukkien lomitse ovea kohti. Hän ei liikahtanut vähääkään, ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen edessään ja tarttui kädellään häntä niskaan kiinni. Silloin pääsi hänen huuliltaan huudahdus ja hän koetti riuhtaista itseään irti, mutta pappilanrouva piti hänestä lujasti kiinni. Toisella kädellään hän painoi häntä taaksepäin, toisella hän tarttui rohtimiin, jotka olivat rukinlavassa ja alkoi hieroa niillä hänen kasvojaan. "Emmekö me muka kaikki tee sinulle työtä?" sanoi hän kovalla, karkealla äänellä. "Ja sittenkin sinä vain istut ja nukut?" Vähälläpä pikkupiika olisi huutanut. Ei ikimaailmassa! Oliko tuo pappilanneiti! Mutta kellekäs muulle he kaikki olisivat työtä tehneet. Pappilanrouva pudisteli häntä vielä kerran oikein kovasti, heitti rohtimet maahan ja palasi paikallensa. Mutta samassa nousi emännöitsijä tuoliltaan ja kaikki viisi palvelijatarta sekä ruotimummo ja työnsivät rukkinsa syrjään. Pappilanrouva käännähti emännöitsijään päin ja katsoi ihmeessään häneen. "Eikö rouva tiedä, ettei palvelusväellä ole tapana jouluviikolla kehrätä", sanoi emännöitsijä, "vaan silloin meillä tavallisesti on vapaata ja saamme tehdä itsellemme työtä. Ja tietäähän rouva senkin, että jos me menemme pastorilta kysymään, niin hän sanoo, että kaikki saa olla ennallansa. Nyt me olemme kehränneet koko aamun, siksi että mamseli Maija Liisa pyysi meitä tekemään rouvalle mieliksi, mutta nyt me lopetamme, koska rouva sittenkin kohtelee häntä samalla tavalla kuin aina muulloinkin." Kun se oli sanottu, niin emännöitsijä ja kaikki viisi palvelijatarta ja ruotimummo tarttuivat rukkeihinsa ja aikoivat kantaa ne pois keittiöstä. Mutta pappilanrouva asettui kiireesti keittiön oven eteen. "Ei ainoatakaan rukkia viedä minun luvattani pois keittiöstä", sanoi hän. Emännöitsijä astui epäröimättä hänen eteensä, sillä hän tiesi, että oikeus oli hänen puolellaan. Varmaan tapahtui nyt jotakin aivan hirveää. Mutta kas kummaa, sen sijaan tapahtuikin jotakin, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa. Pappilanrouva katseli ympärilleen, ikäänkuin toivoen, että joku auttaisi häntä. Ja silloin hänen katseensa osui pikkupiikaan. Mutta kun hän huomasi, että tyttö vain tuijotti häneen pelästyneenä, ikäänkuin hän olisi nähnyt peikon edessään, niin muuttui hän kerrassansa. Ja hän poistui ovelta, juuri kun emännöitsijä oli vain askeleen päässä hänestä. "Oikeus on oikeus", sanoi hän. "Jos asia on niinkuin Kaisa sanoo ja jos teillä aina on ollut jouluviikolla vapaata, niin myönnetään se teille nytkin. Mutta olisittehan te voineet puhua minulle siitä kauniisti eikä vaatia sitä tuolla tavalla." "Ensi kerralla me pidämme sen mielessämme", sanoi emännöitsijä äreästi. Sen enempää ei siitä puhuttu, sillä samassa kuului pienen kellon kilinää sisähuoneista. "Pappi soittaa aamurukoukseen", sanoi emännöitsijä. "Me voimme jäljestäpäin korjata rukit pois." He astuivat ulko-ovelle, mutta pikkupiika jäi seisomaan paikoilleen, ikäänkuin hän ei olisi voinut päästä liikkeelle. Mitenkä ihmeessä tuo saattoi olla pappilanneiti, tuo, joka istui aivan ovensuussa ja kehräsi rohtimia? Sehän oli ikuinen synti ja häpeä. Mitäs, jos äiti sen tietäisi! He marssivat ulos pitkässä rivissä ja keittiö oli jo aivan tyhjä, kun pappilanneiti, joka kulki viimeisenä, ojensi hänelle kätensä. Hänellä oli ihmeen lempeä ääni ja pieni, hieno ja pehmeä käsi. Pikkupiika tarttui ensin aivan arasti siihen, mutta kun he astuivat eteisen läpi, puristi hän sormensa yhä lujemmalle. Ja kun he seisahtuivat papin huoneen kynnykselle, kumartui pappilanneiti pikkupiian puoleen. "Sinä olet Maritin, vanhan hoitajani tytär, eikö niin?" "Olen", sanoi pikkupiika. "Minä tulin tänne teitä auttamaan." Pappilanneiti hymyili. "Niin, kyllä minä tarvitsenkin jonkun, joka auttaa minua", sanoi hän. SVARTSJÖ. Kaikki viisi palvelijatarta istuivat ompelusormukset sormessa ja vahaa ja rihmarullia vieressään paikaten vanhoja vaatteita. Heidän laitansa oli aivan varmaan sama kuin räätälienkin, he tahtoivat istua korkealla ommellessansa, sillä kaikki viisi olivat kiivenneet korkealle jakkaralle. Vanha emännöitsijä yksin istui tuolilla. Pikkupiika seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Hänen eteensä avautui avara pihamaa, johon lumiauralla oli kynnetty teitä korkeiden kinosten väliin. Suuria rakennuksia oli joka taholla, ja pikkupiika koetti äidin kertomusten mukaan arvata mitä kukin oli. Tuo pitkä, matala rakennus asuinrakennuksen edessä oli kai navetta, talli oli sen itäpuolella ja panimo sekä siihen kuuluva kamari länsipuolella. Rakennukset eivät olleet rakennetut kiinni toisiinsa, mutta niitä ympäröi aitaus, jotta ei voinut päästä taloon muutakuin kapeista veräjistä, jotka olivat nyt talvella avoinna. Tallin itäpuolelta siinsi useiden rakennusten kattoja ja päätyjä, jotka ympäröivät toista, vieläkin suurempaa pihaa. Siellä oli lammaskarsina ja sikala, ruoka-aitta ja makasiini, vilja-aitat, ladot ja halkovajat, renkitupa ja kalustohuone. Useat rakennuksista seisoivat pylväitten varassa, toisissa oli portaita, jotka nousivat päädyn ulkoseinää pitkin ja johtivat mataliin luhteihin. Minne ikänä hän katsoi, siellä oli lisärakennuksia, ullakkohuoneita, pieniä pimeitä ikkunaruutuja ja pitkiä solia. Useimmissa rakennuksissa oli paksuja olki- tai turvekattoja, sen lisäksi peitti niitä nyt paksu lumikerros. Pikkupiian mielestä ne olivat kaikki käärityt pehmeihin, lämpimiin peittoihin ja vällyihin. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ikäänkuin vanhat talot olisivat nukkuneet talviuntaan. Yksi palvelustytöistä oli vasta tullut taloon ja päälle päätteeksi vieraasta pitäjästä. Hän aikoi kai käyttää hyväkseen tätä hiljaista hetkeä ja tiedustella jotain isäntäväestään. Hän teki kysymyksen toisensa jälkeen pappilanneidestä ja rouvasta ja itse papistakin, mutta hän ei saanut ainoatakaan vastausta. Kaikki muut istuivat ääneti ja ompelivat, eivätkä olleet tietävinään mitään. Lopulta hän kai huomasi, ettei hän voinut saada heistä mitään tietää, sillä nyt hän alkoi kysyä muuta. "Miksi tämän pitäjän nimenä on Svartsjö?" Hän ei voinut ymmärtää, mistä se oli saanut nimensä. Hän oli kuullut, että pitäjässä oli kolme järveä paitsi Löveniä, mutta ei yhdenkään nimi ollut Svartsjö, sen verran hän tiesi. No, tähän kysymykseen ei olisi ollut vaarallista vastata, mutta pahaksi onneksi ei kukaan palvelijoista tiennyt, mistä pitäjä oli saanut nimensä. Näyttipä siltä, kuin hän tästä asiasta ei olisi saanut tietää sen enempää kuin toisistakaan. Mutta silloin vanha emännöitsijä laski helmaansa ompelunsa ja pyyhkäisi silmälasit nenältään. Eihän se niin kummaa ollut, että pitäjä oli nimeltään Svartsjö, se oli saanut nimensä samannimisestä järvestä, joka muinoin oli ollut tällä paikkakunnalla, mutta sittemmin kuivunut. Vieras palvelijatar oli kai tavattoman iloinen saadessaan vihdoin tämän vastauksen. Hän kysyi heti, millä seudulla pitäjää tuo järvi oli ollut. Niin, se oli ollut laaksossa Lövdalan alapuolella. Emännöitsijä kääntyi etelänpuolista ikkunaa kohti ja viittasi ulos. Hän luuli, että vesi oli ulottunut aina panimon alapuolella olevan mäen rinteeseen. Siellä oli ainakin niin hienoa hiekkaa, kuin tavallisesti järven rannoilla. Vieras palvelijatar käänsi myös päänsä ikkunaan. Asuinrakennus sijaitsi niin korkealla kummulla, että ympäröivät matalat rakennukset eivät estäneet näköalaa. Navetan katon yli saattoi nähdä peninkulman pituisen laakson, jonka pohja oli sileä kuin lattia. Mutta hän ei voinut uskoa, että emännöitsijä arveli tuota tasaista maata vanhaksi järvenpohjaksi. Hän oli aina luullut, että entisen järven paikalla maa olisi epätasaista ja rosoista. Emännöitsijä ei vastustanut häntä. Hän ei välittänyt siitä, mitä juomanpanija luuli. Hän oli vain kertonut sen, minkä hän tiesi. Ja emännöitsijä asetti silmälasit paikoilleen nenälle ja alkoi taas ommella. Vieras palvelijatar nauraa tirskutti halveksivasti. Ihmeellistä, että vanhat ihmiset eivät koskaan voineet sietää vastaansanomista. Mitä ikänä he sanoivat, sitä olisi heidän mielestään pitänyt uskoa. Ei kukaan toisista palvelijattarista sanonut sanaakaan emännöitsijän puolustukseksi. Keittiössä oli aivan hiljaista. Pikkupiian olisi kovin tehnyt mieli kertoa, mitä hän oli kuullut Svartsjöstä, mutta hän ei tiennyt, sopisiko hänen sekaantua keskusteluun. Silloin kyökkikamarin ovi avautui, ja mamseli Maija Liisa tuli keittiöön. Aluksi hän ei sanonut sanaakaan, vaan katseli vain toisten työtä. Sitten hän astui pikkupiian luo, joka seisoi yhä ikkunassa. "Sanoppa, Nora", sanoi hän istahtaessaan puutuolille ikkunan ääreen ja ottaessaan pikkupiian käden omaansa, "oletko käynyt niin pitkällä, että olet nähnyt muitakin järviä kuin Lövenin?" Pikkupiika lensi tulipunaiseksi, kun pappilanneiti puhutteli häntä. Töin tuskin hän pääsi sen verran ääneen, että hän sai sanotuksi nähneensä jo niin monta järveä, ettei hän voinut niitä edes luetella. "Teeppäs minulle sitten mieliksi ja ajattele jotakin niistä", sanoi pappilanneiti. "Saat ajatella mitä niistä mielesi vaan tekee, kunhan se vain on pitkä ja kapea ja sijaitsee kahden pitkän metsäisen harjun välissä." Pikkupiika painoi leukansa rintaa vasten ja katsoi alas lattiaan. Mutta pian hän katsahti taas ylös. Nyt hän jo oli tuuminut. Pappilanneiti katsoi veitikkamaisesti häneen, mutta ääni oli yhä kovin vakava. "Näetkö sinä sen vain oikein selvästi edessäsi?" sanoi hän. "Huomaatko, että pohjoisestavirtaa siihen pieni kirkas puro ja että kaukana etelässä se on kavennut niin kapeaksi, ettei siitä ole enää muuta kuin toinen pieni joki jäljellä?" Niin, sen pikkupiika näki selvästi. "Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että rannat ovat täynnä pitkiä lahtia ja polvia?" sanoi pappilanneiti. "Ja että siellä täällä pistäikse kapeita, hienoja niemiä esiin, joiden rannoilla riippakoivut kumartuvat veden pinnan yli. Ja että keskellä järveä on pieniä kivikkosaaria, joissa kasvaa tuomia ja pihlajia ja jotka kukkivat keväällä, jotta ne näyttävät yhtä koreilta kuin kruunupäiset morsiamet?" Aivan oikein, pikkupiika näki kaiken sen, josta pappilanneiti puhui. Mamseli Maija Liisa katsoi ikkunasta alas pitkään laaksoon. Sitten hän kääntyi pikkupiian puoleen ja hymyili, mutta hänen äänessään oli aivan erityinen paino, kun hän jatkoi puhettaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että pikkupiika painaisi kaikki hänen sanansa tarkasti muistiinsa. "Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että toisella puolella on hiekkaranta, jossa lapset uivat pitkin kesää, ja toisella korkea vuoriseinä ja suuria synkkiä kuusia, joiden paksut juuret ovat kietoutuneet toisiinsa kuin käärmeet? Ja sinä näet varmaan, että tuolla toisella puolella maa on rämeistä ja että siellä kasvaa niin tiheää lepikkoa, että hädin tuskin pääsee eteenpäin, ja että vastakkaisella puolella on kauniita, tasaisia niittyjä, missä karja käy laitumella?" Pikkupiika oli mies näkemään kaikkea sitäkin. "Jos näet kaiken tämän, niin näet kai myös nuo suuret kivet rannalla, joilla ihmiset sunnuntaisin onkivat ahvenia?" sanoi pappilanneiti, "ja pienet ruuhet, jotka ovat kiinnitetyt pitkin rantaa sekä pienet ränstyneet ja vanhat kalastajamökit, jotka seisovat kallellaan niemien nenissä?" "Kyllä", sanoi pikkupiika. Hän näki ne ja vielä paljon muutakin. "Niin, jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että järven ympärillä on joka puolella talonpoikaistaloja ja peltoja ja aitoja, mutta ne eivät ole yhtä lähellä järveä kuin kalastajamökit, vaan hiukan ylempänä rannasta? Ja talojen takana on kaskimaita ja koivuahoja, mutta sitten alkaa kuusimetsä, joka peittää koko vuoren sen ylintä harjua myöten?" Niin, senkin saattoi pikkupiika nähdä. Nyt pappilanneiti vaipui äkkiä mietteihinsä. "Mutta nyt tulee pahin, tiedätkös. Jos nyt jonakuna päivänä tuo järvi, jota sinä olet ajatellut, sattuisikin kuivumaan, niin ettei siinä olisi enää ainoatakaan pisaraa vettä, niin miltähän sinä luulet siellä sitten näyttävän?" Sellaiseen kysymykseen ei pikkupiika osannut vastata. Hän tuijotti vain pappilanneitiin. "Niin, en minäkään tiedä sitä niin tarkoin", sanoi pappilanneiti, "mutta minä luulen, että parin vuoden kuluttua alkaisi ruoho kasvaa järven pohjassa, ja sitten ihmiset ottaisivat sen haltuunsa ja viljelisivät sitä, jakaisivat sen keskenään ja pystyttäisivät siihen aitoja ja tekisivät sinne teitä aivan niinkuin muuallekin. Mutta kaikki muu jäisi kai ennalleen." Pikkupiika tuijotti eteensä. Hän näytti olevan aivan pyörällä päästään. "Sinä olet varmaan jonkun kerran ollut Helgesäterin vieraskamarissa ja nähnyt sen suuren kultakehyksisen peilin, joka riippuu ikkunoiden välissä? Joku vuosi sitten rikkoontui siitä lasi, eikä kapteenilla ole ollut varaa panettaa siihen uutta, vaan he ovat päällystäneet puupohjan vihreällä kankaalla. Mutta kultakehys, se on ennallansa. Ero on vain siinä, ettei sen keskellä enää ole peiliä." Pikkupiika katsahti nopeasti pappilanneitiin. Hän alkoi jo ymmärtää. "Samoin kävi kai myös tuon järven, josta me puhuimme", sanoi pappilanneiti. "Kaikki se, mitä oli rannalla, jäi paikoilleen, vaikka vesipeili sen keskellä katosikin. Riippakoivut jäivät niemien neniin, vaikkeivät ne enää voineetkaan peilailla itseään veden pinnassa, hiekkaranta jäi paikoilleen, vaikkei kesäpäivinä enää kukaan tullutkaan sinne uimaan, ja onkikivet, nekin ovat kai paikoillaan, vaikkei kukaan siellä enää ongikaan kaloja. Pienet pihlajasaaret, nekin ovat entisillä sijoillaan, vaikka kynnetyt pellot ympäröivät nyt niitä, ja kaikki talot järven rannoilla ovat myös paikoillaan, vaikka nuoriso, joka asuu niissä, ei voikaan enää käydä soutelemassa kauniina kesäiltoina." Niin, senkin pikkupiika käsitti. Mutta nyt kääntyi pappilanneiti äkisti ikkunaan. "Katsoppas ulos, Nora, ja te muut myöskin!" sanoi hän ja viittasi alas laaksoon. "Mitä te luulette tuolla näkevänne?" Ihme ja kumma, kun pikkupiika nyt katsoi ulos, niin yhdellä silmäyksellä hän näki kaiken sen, mistä pappilanneiti oli puhunut! Tuossa oli laakea järvenpohja ja sen ympärillä entinen rantaäyräs, joka kiemurteli monissa lahdissa ja mutkissa. Siinä olivat koivut niemien nenissä ja peltojen keskellä pienet lehdot, jotka ennen olivat olleet saaria, ja toisella puolella oli jyrkkä vuori ja kuusimetsä, toisella tiheä lepikkö. Vuoren rinteellä olivat kaikki talonpoikaistalot. Ja metsäinen harju ja kasket, kaikki ne olivat siellä. Palvelustytöt pikkupiian takana katselivat ja näkivät aivan samaa kuin hänkin. Kas, etteivät he koskaan ennen olleet sitä huomanneet! Totta tosiaan, Svartsjö oli ollut tällä paikalla. Ja tietysti tämä oli entinen järvenpohja. "Niin se onkin", sanoi pappilanneiti. "Peili, joka kerran oli Lövdalan alapuolella, on kadottanut lasinsa. Monen mielestä on kovin sääli, että se on poissa ja ettei peili ole enää mikään peili." Mutta nyt teki pikkupiian kovasti mieli kertoa, mitä hän tiesi tuosta järvestä. Hän ei voinut sen kauemmin enää olla vaiti. "Äitikin puhui usein järvestä, joka sijaitsi Lövdalan alapuolella", sanoi hän. "Vai niin", sanoi pappilanneiti. "Sinä olet kai kuullut paljonkin Lövdalasta äidiltäsi." "Äiti sanoi", jatkoi pikkupiika ja puhui hyvin nopeasti, "että järvi kuivuessaan jätti kolme pahaa jälkeensä. Ensinkin kylmän viiman, joka aina huokuu tässä laaksossa, toiseksi kylmän usvan, joka nousee täällä syksyisin ja kolmanneksi -- -- --" Mutta mitä tuo kolmas oli, sitä pikkupiika ei saanut sanoa. Pappilanneiti keskeytti äkkiä hänen puheensa. "Vai niin, eikö mitään muuta", sanoi hän. "Niin, sen me tiedämme jo ennestäänkin." LUMIKKI NEITO. I. Lövdalan kyökkikamarissa kuului naurun tirskunaa ja puhetta, jotta pikkupiika ei voinut saada unen päästä kiinni, vaikka hän tänä yönä nukkuikin oikeassa pienessä vuoteessa, joka häntä varten oli tuotu huoneeseen. Mamseli Maija Liisan kasvatussisar, Anna Brogren, joka oli naimisissa Lövstedtin rovastin kanssa Ransäterissä, oli tullut vieraisille ja hänen oli määrä viipyä seuraavan päivän yli. Hänelle oli varattu makuusija yläkerroksessa päätyhuoneeseen, mutta heti kun pappi ja hänen rouvansa olivat menneet levolle, oli hän hiipinyt alas. Hän olisi tahtonut puhua kahden kesken mamseli Maija Liisan kanssa, mutta hän pettyi pahasti nähdessään, että pikkupiika nukkui kyökkikamarissa. Yhä uudestaan hän kynttilällä valaisi hänen kasvojaan tutkiakseen nukkuiko hän. Lopulta pikkupiika puristi silmänsä kiinni ja makasi aivan liikkumatta, sillä hänestä oli ikävä olla heidän tiellään. "Nyt hän varmaan nukkuu", sanoi ruustinna ja otti taaskin kynttilän käteensä mennäkseen katsomaan häntä. "Ei, ei hän vielä nuku", sanoi pappilanneiti. "Kuinka sinä voit luulla, että hän olisi nukahtanut meidän puhellessamme?" "Ehkä olisi parasta, jos olisimme hetken ääneti", ehdoitti Anna Brogren. Kun he olivat olleet vaiti vain pari minuuttia, oli Anna Brogren jo aivan varma asiastaan. Hän kuuli nyt, että tyttö nukkui, ja hyvä se olikin, sillä vaikka hänen olisi pitänyt valvoa koko yö, niin hän ei olisi lähtenyt Lövdalasta, ennenkuin oli saanut kuulla, miten kaikki oikeastaan oli käynyt. "Ei hän nuku, siitä olen varma", sanoi pappilanneiti. "Mutta koetetaanpa muuta keinoa. Minäpä kerron sinulle sadun odottaessamme. Sinä muistat kai monta satua, joita aikoinani olen sinulle kertonut." "Pelkäänpä pahoin, että silloin hän vasta tulee oikein hereilleen", sanoi Anna Brogren, "mutta tee niinkuin tahdot. Minkä sadun sinä kerrot?" "Enköhän minä kerro satua Lumikki neidosta." "Vai senkö!" sanoi ruustinna, eikä ääni kuulostanut kovinkaan iloiselta. "Niin, onhan siitä jo pitkä aika, kun viimeksi sen kuulin." "Oli kerran papin rouva", sanoi pappilanneiti, "joka oli kovin pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut lapsia". "Ei, nyt sinä erehdyt", sanoi ruustinna. "Sehän oli kuningatar." "Minä olen aina kuullut, että hän oli papin rouva", sanoi pappilanneiti, "enkä minä osaa kertoa satua toisella tavalla". Ja hän kertoi edelleen papin rouvasta, joka toivoi itselleen tytärtä, niin punaista kuin veri ja niin valkoista kuin lumi ja joka kuoli heti, kun hänen toiveensa oli täyttynyt. "Kyllä me minun mielestäni voisimme puhua jostakin hauskemmasta asiasta", sanoi kasvatussisar. "Kyllä minä tiedän, että sinä muistat tuon sadun", sanoi pappilanneiti, "ja siksi en kerrokaan, millainen Lumikki neidon lapsuus oli. Muistathan kyllä, ettei hänellä silloin ollut mitään hätää, vaikka hänen äitinsä olikin kuollut, sillä hänellä oli kiltti täti, joka hoiti hänen kotiansa, ja kiltti kasvatussisar ja kiltti veli, vaikka tämä enimmäkseen olikin poissa opintojaan harjoittamassa, sekä kiltti isoäiti. Mutta kaikkein kiltein oli sittenkin isäkulta. Hän oli Lumikki neidon paras leikkitoveri ja hänelle hän kertoi kaikki huolensa. Isäkulta ei tahtonut, että häntä kohdeltaisiin ankarasti niinkuin muita lapsia, ja siksi hän sai tehdä mitä ikänä hän halusi. Ihmiset arvelivat tietenkin, että isäkulta hemmoitteli häntä, mutta sitä tämä ei ottanut korviinsakaan." "Ehkäpä Lumikki neito oli niin kiltti, ettei hän voinut tulla hemmoitelluksi", sanoi ruustinna ja hänen äänensä kuulosti nyt äkkiä kovin vakavalta. "Ei kukaan koko maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Lumikki neito", sanoi pappilanneiti. "Varsinkin oli hän kovin tyytyväinen, kun täti muutti pois talosta ja hän sai yksin pitää huolta talosta ja hoitaa isäkultaa. En usko, että hänellä moneen vuoteen oli ollut muuta surua, kuin että hänen kasvatussisarensa meni naimisiin ja muutti toiseen pitäjään. Ja jos joku siihen aikaan olisi sanonut hänelle, että isäkulta kylmenisi häntä kohtaan, niin luulenpa, että hän olisi nauranut sille vasten kasvoja. Kuinka hän ja isäkulta voisivat joutua epäsopuun? Ei edes unissaan hän olisi voinut ajatella mitään niin hullua." "Tuskinpa kukaan muukaan olisi uskonut, että niin voisi käydä", sanoi Anna Brogren yhtä vakavalla äänellä kuin äskenkin. "Eikä koskaan Lumikki neidon ajatukset olleet niin kaukana kaikista onnettomuuksista kuin eräänä kauniina aamuna viime kesänä, jolloin hän läksi isäkullan kanssa katsomaan heinänniittoa." "Viime kesänäkö?" kysyi Anna Brogren reippaasti. "Minä luulin, että Lumikki neito eli tuhat vuotta sitten." "Aina minä olen kuullut sanottavan, että Lumikki neito elää yhä vieläkin", sanoi pappilanneiti, "ja sinä päivänä, jolloin hän läksi ulos isäkullan kanssa, oli hän juuri täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja isäkulta oli viidenkymmenen vuoden vanha, vaikka sitä tuskin olisi voinut uskoa hänestä. Hänellä oli peruukki päässä, röyhelys rinnassa ja suuret soljet kengissä. Lumikki neito tuumi mielessään, että hän näytti kovin hienolta. Hän itse oli vanhassa pumpulihameessaan, suuri hilkka päässään. Hän ei näyttänyt miltään isäkullan rinnalla." "Minulle on aina kerrottu, ettei kukaan koko maailmassa ollut niin kaunis kuin Lumikki neito", sanoi ruustinna, mutta pappilanneiti jatkoi kertomustaan välittämättä keskeytyksestä. "Hilkka oli kuitenkin hyvä olemassa, sillä se peitti kasvoja. Muuten isäkulta olisi huomannut, että hän oli pahalla tuulella. Oi, voi! Kylläpä Lumikki neidolla siihen aikaan oli varaa panna pahakseen sellaista, että hänen täytyi lähteä ulos isäkullan kanssa. Hän olisi mielemmin kutonut kangasta. Mutta kun isäkulta itse tuli kyökkikamarin ikkunan edustalle ja kutsui häntä, niin ei hän voinut kieltäytyä." "Enpä usko, että hän olisi voinut kieltää mitään isäkullalta", sanoi kasvatussisar. "He astuivat navetan ja vasikkahaan ohi, sillä heidän oli määrä mennä eteläpuolella olevalle niitylle, missä Pitkä-Bengt ja molemmat Vetterin pojat niittivät heinää. Eihän sinne ollut kovin pitkä kävelymatka, mutta sittenkin kului koko lailla aikaa isäkullan kanssa kävellessä. "Hän pysähtyi katsomaan lehmiä ja hän pysähtyi juttelemaan karjapiian kanssa. Kun he saapuivat koivumäelle, seisahtui hän ja kääntyi katselemaan uutta asuinrakennusta, jonka hän itse oli rakennuttanut. Ja vähän kauempana hän pysähtyi taaskin ja tuki erästä nuorta mäntyä, joka oli potkittu nurin. "Mutta se minun on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan voinut olla kauan pahalla tuulella, kun hän oli isäkullan seurassa. Hänen täytyi aina ihmetellä, kuinka isäkulta saattoi olla sellainen kuin hän oli. "Minun mielestäni oli ihmeen kaunista ja liikuttavaa, että isäkulta oli koko elämänsä ajan ollut pienen köyhän seurakunnan pappina kaukana Värmlannissa. Hän, joka oli niin oppinut ja mm suun kaunopuhuja, ja joka sitä paitsi oli niin komea ja miellyttävä, olisi varmaan voinut tulla tuomiorovastiksi tai piispaksi, jos hän vain olisi halunnut. Etkö sinäkin usko sitä?" "Mitäpä minä voisin sanoa Lumikki neidon isästä", sanoi ruustinna, "mutta kyllä minä luulen, että hän olisi voinut saavuttaa mitä ikinä hän olisi halunnut". "Enhän minä voi ilmaista Lumikki neidon tunteita. Mutta luulenpa melkein, että hän ajatteli itseksensä: sinä, Lumikki, joka et ole mitään etkä osaa mitään etkä ole mitään kokenut, etkö sinä häpeä olla pahalla tuulella? Ajattelehan isäkultaa, joka ei koskaan valita eikä koskaan toivo mitään itsellensä ja aina näyttää kaikille ihmisille iloista naamaa! -- Lumikki neito puolusti itseään sillä, että hän kovin mielellään olisi tahtonut saada pellavakankaansa valmiiksi ennen kotoalähtöään. Sillä hänen oli pakko lähteä isoäidin kanssa Lokan kylpylaitokseen tänä kesänä. Viime talvena oli luuvalo kovasti rasittanut isoäitiä. Se oli koukistanut hänen kätensä, niin että oikein itketti. Koko kevään oli Lumikki neito kehoittanut häntä matkustamaan, mutta hän tiesi, ettei isoäiti tahtonut lähteä matkaan, jollei hän seurannut hänen mukanaan. "Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitäisi pyytää isäkultaa määräämään lähtöpäivän. Mutta kumma kyllä, hänen oli niin vaikea sitä tehdä! Hän tunsi, että isäkulta oli pahoillaan, kunhan viipyisi poissa kokonaista kuusi viikkoa, ja että hän tahtoi siirtää matkan niin pitkälle kuin suinkin. Lumikki neito päätti kulkiessansa, että jos niityllä olisi paljon heinää, niin että isäkulta tulisi oikein hyvälle mielelle, niin hän rohkaisisi mielensä ja puhuisi hänelle matkasta. "Tosiaankin näytti siltä, kuin hän hyvin pian pääsisi lähtemään, sillä kun he tulivat niitylle, oli siellä kovin runsaasti heinää. Lumikki neito huomasi heti, että isäkulta oli mielissään, sillä hän alkoi laskea leikkiä Pitkän-Bengtin kanssa, joka on pisin mies koko pitäjässä, ja sanoi, että hänen pitäisi kasvaa vielä hiukan. Sillä hän oli vaan niin pitkä, että heinä juuri peitti hänet. "Pitkä-Bengt oli heti valmis vastaamaan. Hän sanoi, että jos pastori hoiti yhä edelleen maitaan näin hyvin, niin ei hän kohta puoleen saisi ketään niittämään heinäänsä. Kova työ siinä oli, kun täytyi tällaisen vallin läpi tunkeutua. Ja molemmat Vetterin pojat olivat samaa mieltä kuin Pitkä-Bengtkin ja vakuuttivat, että he mielemmin tappelisivat kaikkien länsigötalaisten kanssa Brobyn markkinoilla kuin niittäisivät uudelleen tällaista heinää. "Tähän täytyi isäkullan vastata yhtä kohteliaasti, ja he seisoivat kaikki ääneti piirissä hänen ympärillään ja odottivat vastausta. Ah, kylläpä luulen, että Lumikki neito muistaa aina isäkullan sellaisena kuin hän seisoi siinä, iloisena ja ystävällisenä väkensä keskellä ja oli tuumivinaan vastausta, jotta se tekisi heihin oikein hyvän vaikutuksen. "Mutta kas vaan! He eivät saaneet koskaan kuulla isäkullan vastausta, sillä samassa tapahtui jotakin aivan odottamatonta, joka veti kaikkien huomion toisaalle. "Mikähän tuolta tuli korkean heinän läpi heitä vastaan? Mikähän se oli, joka ei kävellyt, vaan horjahteli joka askeleella, eikä ollut hetkeäkään ääneti, vaan huusi koko ajan ja puhui ääneensä itsekseen? "Nyt on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan ollut nähnyt mitään niin kammottavaa. Kuinka naisihminen saattoikaan olla sellaisessa tilassa! Vaatteet riippuivat märkinä ja savisina hänen ympärillään. Hiukset olivat soljuneet alas ja riippuivat pitkinä suortuvina hartioille. Mutta kauheinta oli se, että hänen kasvonsa ja kätensä olivat veressä. "Pitkä-Bengt ja Vetterin pojat kääntyivät pois ja sylkäsivät kolme kertaa, ikäänkuin he olisivat nähneet peikon, ja vähälläpä isäkultakin oli tehdä samoin. "Mutta samassa Lumikki neito luuli tuntevansa hänet ja kuiskasi isäkullalle, että varmaan tuo oli neitsyt, joka hoiti kreivinnan taloutta Borgin kartanossa. "Isäkulta myönsi hänen olevan oikeassa ja astui neitsyen luo ja kysyi mitä oli tapahtunut, koska hän näin varhain aamulla kulki hänen maillaan. Mutta neitsyt oli niin pyörällä päästään, ettei hän tuntenut isäkultaa. Hän huusi vain, ettei hän voinut tulla toimeen kreivinnan kanssa ja että hän aikoi lähteä apua etsimään pappilasta. "He veivät hänet mukanaan kotiin, ja hetken kuluttua tointui hän sen verran, että hän saattoi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Kreivinna oli ärsyttänyt ja kiusannut häntä, kunnes hän ei kestänyt enempää, ja kello kaksi yöllä hän oli karannut Borgista. Ja hän oli niin poissa suunniltaan, ettei hän ollut ajatellut minne mennä, ennenkuin hän oli jo maantiellä. Silloin hän oli päättänyt lähteä pappilaan, koska hän oli kuullut, että siellä oli armeliaita ihmisiä. Mutta tuo raukka oli kulkenut oikoteitä niittyjen poikki, eksynyt polulta ja tupertunut jokeen, jolloin hän oli loukannut otsansa ja pilannut vaatteensa. Tästä kaikesta hänen päänsä oli mennyt niin pyörälle, ettei hän ollut löytänyt oikeata tietä, vaan oli kaahlannut heinikossa ja viljapelloissa kaiken aamua. "Nyt hän pyysi niin kauniisti, että hän saisi jäädä pappilaan, kunnes hänen vaatteensa kuivuisivat ja hän saisi veren pestyksi kasvoistaan ja ennättäisi tuumia hiukan, minne kääntyä. "Tietysti hän sen sai tehdä. Ah, tokkopa kukaan olisi voinut karkoittaa luotaan niin suuressa hädässä olevaa ihmistä! "Mutta kylläpä Lumikki neito ja isäkulta ihmettelivät kreivinnaa! Niin kaunis ja iloinen kuin hän oli, ja kuitenkin hän saattoi kohdella niin julmasti niitä, jotka olivat hänen palveluksessaan! Ensi kertaa eivät he myöskään kuulleet sellaista hänestä. Mitä minä aioinkaan sanoa? Niin, olipa se hyvä, ettei kreivinna sinä päivänä tavannut Lumikki neitoa. Sillä hän olisi varmaan kysynyt häneltä, eikö häntä yhtään hävettänyt. Tämä neitsyt -- niin, miksikä minä nyt häntä kutsuisin?" "Voithan sanoa vaikka Vabitz", ehdoitti ruustinna. "Niin, olihan tuo neitsyt Vabitz aivan erinomainen ihminen, eikä häneltä suosituksiakaan puuttunut, siksi ei kreivinnan olisi pitänyt häntä myöskään sillä tavalla peloittaa. "Mutta vielä samana päivänä keksi Lumikki neito jotakin, josta hän itse oli kovin mielissään. Hän aikoi pyytää, että neitsyt Vabitz jäisi pappilaan hoitamaan isäkullan taloutta siksi aikaa kuin isoäiti ja hän olivat kylpylaitoksessa. Jos asia saataisiin siten järjestetyksi, niin kaikki kävisi yhtä hyvin kuin jos hän itse olisi ollut kotona." "Mutta rakas lapsi", sanoi kasvatussisar, "sinäkö, minä tarkoitan: Lumikki neitoko itse sitä ehdotti?" "Niin juuri, hän itse eikä kukaan muu, ja hän oli kovin mielissään, kun hän oli tehnyt tämän hyvän keksinnön. Hän kysyi heti neitsyeltä, tahtoisiko hän jäädä heille, eikä neitsyt kursailutkaan, vaan vastasi, että hän mielellään voisi tehdä hänelle sen palveluksen. Mutta heti, kun hän saisi paikan jossakin herraskartanossa, hän tahtoi muuttaa. Hän oli köyhä ja hänen täytyi ensi sijassa ajatella itseään. "Mutta isäkultaa ei ollut helppo saada suostumaan. Täytyisikö hänen sietää talossaan neitsyttä kokonaista kuusi viikkoa ja istua hänen kanssaan pöydässä? "Et voi kuvailla mielessäsi, kuinka vaikeata oli, ennenkuin Lumikki neito ja hänen isoäitinsä läksivät matkaan. Isäkulta ja neitsyt Vabitz eivät millään tavalla sopineet yhteen. Isäkultahan tahtoi leikkiä ja kujeilla kaikkien ihmisten kanssa, mutta neitsyt oli ankara ja vakava, ja koetti kaikella tavalla säilyttää arvokkaisuuttaan. "Useimmiten asetti Lumikki neito siten, etteivät he tavanneet toisiansa muuta kuin ruoka-aikoina, mutta heti kun isäkulta istahti pöytään, alkoi hän kertoa jotakin, joka loukkasi neitsyttä. Kaikkein mieluimmin hän puhui hänen kanssaan rakkaudesta ja naimisesta. "Hän oli kovin iloinen, sanoi isä, että hän oli saanut neitsyen taloonsa, sillä nyt hän toivoi saavansa häneltä hyvän neuvon. Hän oli jo kauan aikonut mennä uusiin naimisiin. Mitä neitsyt arvelisi Borgin kreivinnasta? "Mutta tuskin oli isäkulta sanonut sen, niin neitsyt kivettyi aivan kauhusta. Hän laski veitsen ja kahvelin lautaselleen ja tuijotti äänetönnä häneen." Kasvatussisar naureskeli. "Ajatteles, kuinka hauskaa se olisi ollut hänelle!" sanoi hän. "Niin, tietysti isäkulta tuli oikein intoihinsa. Eihän hän joka päivä tavannut sellaista, joka ei ymmärtänyt hänen leikinlaskuaan. Nyt hän sanoi, ettei hän lainkaan voinut käsittää, miksi neitsyt näytti niin kauhistuvan. Luuliko hän, ettei kreivinna huolisi hänestä? Mutta hän tiesi varmaan, että hän kreivinnan mielestä oli kaunis mies. Kävihän hän joka sunnuntai kirkossakin oleskellessaan Borgissa, ja hän oli itse sanonut hänelle, ettei hän koskaan mennyt kuuntelemaan ruman papin saarnaa. "Se oli kuitenkin liikaa! Kun Lumikin isä oli sen sanonut, niin kohosi neitsyen poskipäihin kaksi punaista täplää. Hän oli koettanut olla vaiti mm kauan kuin mahdollista, mutta nyt hänen täytyi päästää vihansa valloilleen. 'Ja tuoko on pappi ja Jumalan palvelija!' huudahti hän. "Mutta neitsyellä oli karhea ja kova ääni. Hän oli pienikasvuinen ja hänen kasvonsa olivat pienet ja hienot ja hiukset lumivalkoiset, vaikka hän ei ollut kuin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän näytti lempeältä kuin kyyhkynen. Mutta juuri siksi hänen äänensä tuntuikin niin peloittavalta. "Kun nyt neitsyt oli langettanut isäkullasta tuomionsa syvällä hautaäänellään, alkoi isäkulta nauraa. Eikä neitsyt sanonut enää sanaakaan koko päivällisen aikana." Kasvatussisar nauroi, hänkin, mutta pappilanneiti huokasi, ennenkuin hän jatkoi taas kertomustaan. "Tuskinpa minun tarvinnee kertoa, kuinka hartaasti Lumikki neito pyysi ja rukoili isäänsä, ja kuinka pahoillaan hän oli, kun siitä ei ollut mitään apua. Hän eli alituisessa pelossa, että neitsyt karkaisi talosta, samoinkuin hän oli karannut Borgin kartanostakin." "Kyllä minä sen uskon, että hän jäi taloon", sanoi kasvatussisar. "Niin, hän jäi, ja siitä Lumikki neito iloitsi suuresti. Neitsyt alkoi ottaa osaa taloustoimiinkin. Hän ei tahtonut olla heillä työttömänä. Oliko se kummaa? "Tietysti ei neitsyt tyytynyt laittamaan vaan tavallista arkiruokaa, vaan hän valmisti ranskalaisia ruokalajeja, ikäänkuin jossakin kreivin talossa. Ja isäkulta, joka monta vuotta oli ollut kotiopettajana hienoissa perheissä, eli nuoruuden aikansa uudestaan saadessaan murekkeita ja piirakoita ja väkeviä kastikkeita. Ei hänellä olisi mitään hätää Lumikki neidon poissaollessa. Hyvä oli myös nähdä, ettei isäkulta laskenut enää yhtä paljon pilaa neitsyen kanssa, kun hän oli valmistanut jonkin oikein hyvän ruokalajin. "Hauska oli sekin, että sekä isä että neitsyt olivat kovin huvitetut puutarhanhoidosta. Isäkulta sai puhua vaikka kuinka kauan arkiaateri Linnéstä ja Hammarbystä ja Uppsalan kasvitieteellisestä puutarhasta, eikä neitsyt sittenkään kyllästynyt kuuntelemaan. "Oi, puutarhanhoito se varmaan sai isäkullan tyytymään siihen ajatukseen, että neitsyt jäisi taloon. Muuten se ei koskaan olisi käynyt päinsä. Siksipä saattoi Lumikki neitokin olla oikein hyvällä mielellä lähtiessään kotoa. Hän miltei toivoi, että isäkulta ja neitsyt Vabitz tulisivat keskenään hyvin toimeen kunnes hän palasi takaisin. "Mutta sittenkään ei hän ollut oikein levollinen poissaollessansa, vaan hänen ajatuksensa lensivät joka päivä isäkullan luo ja hän tuumi mielessään, tokko hän riiteli kovin pahasti Vabitz raukan kanssa. "Kun Lumikki neito oli ollut poissa kaksi viikkoa, sai hän isäkullalta hyvin leikillisen kirjeen, jossa hän kertoi hyvin seikkaperäisesti, miten hän ja neitsyt elivät yhdessä. Eräänä iltana oli luutnantti Kristian Berg ja patruuna Julius tulleet vieraisille, ja he olivat pelanneet korttia ja laulaneet Bellmania. Seuraavana päivänä ei neitsyt tahtonut puhua hänelle sanaakaan, ja koko sen viikon oli hän päivälliseksi saanut vain veripalttua ja läskiä tai porkkanoita ja silliä. Mutta eilen oli hänelle tarjottu paistettua lohta ja kuoriaisia, jotta nyt hän oli taas päässyt armoihin. "Lumikki neidon täytyi nauraa isäkullan hullutuksille. Mutta ei tämä kirje häntä siltä rauhoittanut. Seuraava oli kuitenkin jo parempi. Siinä isäkulta kertoi, että Pitkä-Bengt oli sanonut tahtovansa naida vanhan henttunsa, Munter-Maijan, ja neitsyt Vabitz oli saanut hänet siihen. Sillä hän oli sanonut Bengtille, miten väärin oli antaa naisen odottaa neljätoista vuotta, ja vihdoin hänen sanansa olivat tepsineet. "Kaikesta saattoi huomata, että isäkulta oli hyvin tyytyväinen. Tässä kirjeessä hän ei kirjoittanut 'Vabitza', niinkuin hänellä oli muulloin tapana, vaan 'neitsyt Vabitz'. Se oli varma merkki siitä, että isäkulta oli nyt huomannut, mikä erinomainen ihminen hän oli. Sen jälkeen ei Lumikki neito saanut enää kirjeitä isäkullalta, ainoastaan lyhyitä kortteja, joissa hän sanoi, että hänellä oli niin paljon työtä, ettei hän ennättänyt kirjoittaa kirjeitä. Hän ei maininnut sanaakaan neitsyestä. Se merkitsi kai sitä, että hän oli jo tottunut häneen eikä ajatellut häntä sen enemmän kuin muutakaan palvelusväkeä. "Mutta hiukan levoton oli Lumikki neito sittenkin, enkä minä yritäkään kuvailla, kuinka hyvillään hän oli, kun hän sai käydä istumaan vaunuihin ja ajaa kotiin. Hän oli kirjoittanut hyvissä ajoin isäkullalle ja sanonut, milloin hän aikoi palata takaisin, ja samalla hän lausui mielihyvänsä siitä, että isäkulta oli jaksanut niin hyvin tulla toimeen Vabitzin kanssa. Mutta tämän jälkeen hänen ei enää tarvinnut pitää vieraita talossaan, sillä hän ei aikonut enää koskaan jättää häntä." "Vai niin, sanoiko hän senkin", sanoi kasvatussisar. "Hänestä oli varmaan hauska ajatella, että hän oli kirjoittanut sillä tavalla isälle." "Tässä jutussa on paljon hullunkurista", sanoi pappilanneiti. "Kun vain ajattelee, kuinka iloinen Lumikki neito oli ajaessaan maantietä myöten kotiin, niin oikein tekee mieli nauraa. Hän oli niin onnellinen, että kaikki vastaantulijat muuttuivat iloisiksi nähdessään hänet. Ainakin matkan alussa. Kun hän tuli lähemmäksi kotiseutua, missä ihmiset jo kaukaa tunsivat vaunut sekä matkustajat, niin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki vastaantulijat äkkiä olisivat ruvenneet ajattelemaan jotakin hyvin surullista, niin että heidän kasvonsa painuivat poimuihin ja ryppyihin. "Tiedätkö, Lumikki neito tuli kovin hämilleen. Saapuessaan viimeisiin kestikievaritaloihin, joissa isäntäväki oli hänelle tuttua, kysyi hän, miten isäkulta jaksoi, ja he vastasivat, että hän oli yhtä terve ja reipas kuin hänen lähtiessäänkin. Mutta hän kuuli sittenkin äänestä, että he tiesivät jotakin, jota he eivät tahtoneet hänelle kertoa. Eikä hänkään tahtonut kysyä. Varmaan se oli jotakin ikävää, ehkäpä neitsyt sittenkin oli karannut talosta. Mutta Lumikki neito ei tahtonut pilata iloaan ajattelemalla häntä." "Kyllä koko tuo juttu olisi kovin hullunkurinen", sanoi kasvatussisar, "jollei se samalla olisi niin surkea". "Viimeisellä kyytivälillä tuli Pitkä-Bengt vastaan omilla hevosilla. Eipä Lumikki neito ollut erehtynyt. Pitkä-Bengt oli myöskin kummallinen. Muulloin sai melkein ostaa joka sanan häneltä, mutta nyt hän puhui aivan lakkaamatta. Ja Lumikki neito huomasi, että hän puhui kaikesta muusta, mutta ei sanaakaan isäkullasta eikä Vabitzista. Nyt hän ei uskaltanut kysyä. Jos jotain oli hullusti, niin parasta, että isäkulta itse saisi sen kertoa." "Ja siten hän ei tiennyt mitään ennen kotiintuloaan!" huudahti kasvatussisar. "Niin, hän ei tiennyt mitään, ei yhtään mitään. Ja nyt minä sanon, mikä hänen mielestään oli kaikkein ikävintä. Niin, se oli ikävintä, että isäkulta arveli toimineensa kovin järkevästi ja luuli, että Lumikki neito iloitsisi hänen hommistaan. Ja miksikä hän ei sitä olisi uskonutkin. Sillä olihan Lumikki neito kehunut neitsyttä ja sanonut, että isäkullan pitäisi olla tyytyväinen, kun hänellä oli niin mainio ihminen talossaan. Ehkäpä juuri hän olikin kääntänyt isän ajatukset kaikkein ensiksi neitsyen puoleen -- -- "Et voi ajatellakaan, kuinka iloinen isäkulta oli odottaessaan häntä kuistin portailla, ja kuinka iloinen Vabitz oli seisoessaan isäkullan rinnalla. Isäkulta aivan paloi halusta saadakseen kertoa tuon suuren uutisen. "Mutta isäkullan ei tarvinnut sanoa mitään, sillä hän näki sen itsekin. Hän tiesi sen, ennenkuin hän oli astunut ulos vaunuista. Ja nyt minun täytyy kertoa, miten huonosti hänen kävi. Hän suuttui niin kovasti, ettei hän voinut hillitä itseään. Sellaista ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Hän ei hyökännyt heidän päälleen eikä kynsinyt eikä lyönyt heitä. Mutta oikeastaan hänen olisi tehnyt hyvinkin mielensä. "Kieltään hän ei kuitenkaan voinut hillitä, vaan sätti heitä niin paljon kuin hän jaksoi. Vabitzia hän ei koskaan luvannut sanoa äidiksi, sen hän sanoi kaikkein ensiksi, ja sitten hän väitti, ettei neitsyt lainkaan sopinut isäkullalle, sillä Vabitz oli vain köyhän saksalaisen rummunlyöjän tytär, ja Lumikki neidon isä olisi voinut naida minkä hienon naisen tahansa. Ja sen lisäksi hän sanoi heille vielä senkin, että he aivan hyvin tiesivät tehneensä väärin, sillä muuten he eivät olisi salassa menneet naimisiin. "Mutta nyt tuli isoäiti paikalle ja tarttui häntä ranteeseen kiinni ja käski ankarasti hänet omaan huoneeseensa. Eihän hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran kääntyi Vabitzin puoleen ja sanoi, että hän oli koettanut mielistellä isäkultaa hyvällä ruualla ja että isäkulta oli vain hienojen ruokien vuoksi nainut hänet. Nyt vasta sai isoäiti hänet mukanaan huoneeseensa." "Sepä oli ikävä", sanoi kasvatussisar, "minun mielestäni hän olisi voinut vielä hiukan jatkaa". "Ei, isoäiti vei hänet pois, ja heti kun hän pääsi hänen huoneeseensa, alkoi hän itkeä. Se oli jotakin uutta. Sillä hän ei ollut koskaan ennen itkenyt. Hän itki monta tuntia, ennenkuin hän rauhoittui, ja koko ajan hänestä tuntui, että jotakin vierasta, joka kaikkina näinä vuosina oli piillyt hänessä, heräsi nyt henkiin ja sai hänet valtoihinsa. Mitenkä sen selittäisin? Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin jokin vanha lohikäärme tai hirveä peto olisi asunut hänessä. Oi, voi! Tuo tunne peloitti häntä siihen määrään, että hän unohti melkein toisen onnettomuuden. Kuinka hirveää, että jotakin hillitöntä ja vaarallista asui hänen sielussaan. Mutta eihän hän oikeastaan mahtanut sille mitään. Hän tahtoi kuitenkin koettaa salata sitä oikein tarkasti." "Voi, kultaseni", sanoi kasvatussisar hyväilevällä äänellä, "eikö hän koskaan ennen ollut suuttunut?" "Vihdoin hän nukahti kaikista suruistaan ja heräsi vasta seuraavana aamuna, jolloin aurinko nousi vuoren takaa ja paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän oli niin onneton, ettei hän tiennyt mitä tehdä. "Mutta hänen ei tarvinnut kauan tuumia, sillä hetken kuluttua tuli sisäkkö sisään ja sanoi, että rouva pyysi häntä nousemaan kangasta kutomaan. "Kello oli vähän vailla neljä, eikä hän koskaan ennen ollut noussut niin varhain ylös. Olihan hän ennenkin tehnyt työtä, mutta vain vapaasta tahdosta ja oman valinnan mukaan. Hän oli vähällä taaskin suuttua, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi tuota villiyttä, joka oli hänessä, ja hän pelkäsi, että se jälleen puhkeaisi esiin. "Kudottuaan pari tuntia ymmärsi hän jo paremmin, miten kaikki oli käynyt. Ei Vabitz ollut koettanut mielistellä isäkultaa, vaan sen sijaan hän itse juuri oli selittänyt hänelle, mikä verraton tuki Vabitz olisi sekä hänelle itselleen että hänen tyttärelleen. Kun isäkulta nyt huomasi, ettei tytär osannutkaan panna arvoa hänen erinomaiseen viisauteensa, niin hän varmaan oli kovin pahoillaan hänelle. "Kello seitsemän kutsuttiin Lumikki neito isänsä luo saamaan varoituksia ja nuhteita, ja sehän olikin aivan luonnollista. Mutta isäkulta tuntui niin hirveän avuttomalta nuhdellessaan häntä, että Lumikki neito oli jälleen suuttua. Hän hillitsi kuitenkin itseään ja pyysi kauniisti kummaltakin anteeksi ja suuteli heitä kädelle, sekä Vabitzia että isäkultaa. Hän huomasi, kuinka iloinen isäkulta oli, kun asia siten oli järjestetty ja talossa taaskin vallitsi rauha." "Että sellaista voi tapahtua, vaikka toinen parin peninkulman päässä ei tiedä asiaakaan!" huudahti kasvatussisar itku kurkussa. "Jospa minä olisin ollut siellä!" "Onneksi ei kukaan yllyttänyt Lumikki neitoa", sanoi pappilanneiti. "Hän oli iloinen, että hän oli tehnyt sovinnon, sillä kun hän näki heidät molemmat yhdessä, niin hän käsitti, ettei hän itse ollutkaan onnettomin heistä. Olihan hän nuori, saattoihan hän joutua naimisiin ja saada oman kodin, mutta toista oli isäkullan laita. Hän ei voinut koskaan päästä Vabitzista erilleen, vaan sai pitää hänet luonaan elämän loppuun asti. Sellainen elämä oli kuin yhtämittaista talvea ilman kesäauringon lämpöä. Isäkultaa oli sääli, eikä häntä. "Mutta vaikka hän olikin sovinnollinen mieleltään, niin ei hän sittenkään malttanut olla tekemättä kiusaa isäkullalle, kun tämä hetken kuluttua tuli kyökkikamarin ikkunan alle ja kysyi, tahtoisiko hän lähteä hänen kanssaan kävelemään. Hän vastasi, ettei hän voinut tulla, sillä äitikulta oli käskenyt hänen kutomaan niin ja niin monta kyynärää ennen aamiaista. "Ensi kiireessä aikoi isäkulta sanoa, että hänen piti sittenkin tulla. Mutta sitten hän kai malttoi mielensä ja arveli, ettei ollut sopivaa vastustaa äitikullan käskyä jo heti ensimäisenä päivänä. Ja isäkulta poistui ikkunan luota ja jätti hänet yksin kangaspuitten ääreen. Sitä ei Lumikki neito koskaan olisi voinut otaksua. Hän luuli sydämensä pysähtyvän; hän käsitti, että hän oli kadottanut isäkullan." Kyyneleet tukahduttivat äänen ja hän vaikeni äkkiä. Anna Brogrenkaan ei sanonut mitään, mutta hänkin kuului itkevän. Ja pikkupiikakin olisi itkenyt, jollei hän olisi pelännyt, että muut olisivat sen kuulleet. II. Seuraava yö ei ollut juuri rauhallisempi pikkupiialle kuin edellinenkään. Anna Brogren ei ollut matkustanut pois, vaan siirtänyt kotimatkansa tuonnemmaksi, ja heti kun pappi ja papin rouva olivat toivottaneet hyvää yötä, hiipi hän alas vieraskamarista ja tuli kyökkikamariin saadakseen jutella taaskin pappilanneiden kanssa. Tällä kertaa he eivät huolineet odottaa siksi kunnes pikkupiika oli nukahtanut. Ruustinna sanoi heti, että hän oli jäänyt taloon saadakseen vain kuulla jatkoa siihen kauniiseen satuun Lumikki neidosta, jonka Maija Liisa oli kertonut edellisenä yönä. Ja hän pyysi, että hän heti aloittaisi, jotta he nyt ennättäisivät sen loppuun. Sillä kauemmaksi kuin huomiseksi hänen oli mahdoton tänne jäädä. Ja silloin pappilanneiti alkoi kertoa. "Jos muistan oikein", sanoi hän, "niin ei ollut Lumikki neito ollut kotona kuin viikon päivät, kun lukkari Moreus ja Ulla tulivat vieraisille. En voi sanoin selittää, kuinka iloiseksi Lumikki neito tuli heidän tulostansa. Tosin äitikulta ja hän elivät sovinnossa, mutta työtä hänen oli pakko tehdä. Hän istua helskytti koko päivän kangaspuitten ääressä, jotta selkää pakotti, kun hän illalla pani maata. Hyväpä, että joku tuli taloon vieraisille, niin hänkin sai hetken levähtää. "Voi sentään! tuumi Lumikki neito, ei hän ikimaailmassa voisi niin innostua työhön kuin äitikulta. Ei hän koskaan myöskään voisi tulla yhtä nopsaksi ja taitavaksi sormistaan kuin hän. Äitikulta osasi kutoa niin kaunista damastikangasta, jonka reunaa koristivat kaikki Nooan arkin eläimet. Lumikki neito huomasi kyllä, että hän äitikullan mielestä vain hutiloi, mutta hän luuli hänen ainakin käsittävän, että hän koetti kaikella tavalla olla hänelle mieliksi. "Ulla Moreus oli tuntenut äitikullan jo siihen aikaan, kun hän oli hoitanut taloutta Borgin kartanossa ja he olivat hyvät ystävät. Sitä paitsi oli hän ja hänen anoppinsa vastikään ollut Borgissa syysleivonnassa, jotta hänellä oli paljon kerrottavaa armollisesta kreivinnasta. Lumikki neito huomasi, että äitikulta kuunteli hyvillään kaikkia niitä hullutuksia, joita kreivinna oli keksinyt. "Mutta totta puhuakseni, en usko, että kukaan iloitsi niin näistä vieraista kuin isäkulta. Lumikki neito huomasi, miten isäkulta heitti yltään sen arvokkuuden, jolla hän oli esiintynyt aina naimisestaan asti ja tuli taas ennalleen. Ja hän tuumi itsekseen: 'En tiedä, missä isäkulta on viime aikoina ollut. En ole tavannut häntä siitä saakka, kuin kävimme yhdessä heinänteossa.' "Lumikki neito tiesi varsin hyvin, ettei isäkulta hänen tähtensä uskaltanut nauraa eikä laskea leikkiä. Isäkulta tunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän oli pitänyt niin huonosti huolta hänen kasvatuksestaan. Kas, hän arveli, ettei Lumikki neito koskaan olisi käyttäytynyt sillä tavalla kuin hän teki, jollei hän olisi hemmoitellut häntä niin suuresti. Mutta nyt isäkulta oli päättänyt pitää hänestä parempaa huolta. Mutta hän otti tuon tehtävän niin raskaasti, ettei hän koskaan uskaltanut olla muuta kuin äreä ja vakava, kun Lumikki neito oli huoneessa. "Vain pari kuukautta sitten oli hän isäkullan mielestä aivan sellainen kuin hänen pitikin olla, mutta nyt hän ei kelvannut suorastaan enää mihinkään. Varmaan isäkulta ei tullut entiselleen, ennenkuin Lumikki neito oli muuttunut aivan uudeksi ihmiseksi. "Lukkari Moreuksen tullessa taloon unohti isäkulta kokonaan raskaan taakkansa ja oli taas aivan ennallaan. Lumikki neito ei voinut olla ajattelematta, kuinka syvästi isäkulta häntä mahtoikaan rakastaa. Kas, miten hän hillitsi luontoaan joka päivä hänen tähtensä! Eipä hän todellakaan osannut olla kyllin kiitollinen isäkullalle. "Äitikulta tahtoi itse valmistaa illallista voidakseen näyttää Ulla Moreukselle, ettei Lövdalassa ennen tarjottu yhtä hyvää ruokaa kuin nyt. Tiesihän äitikulta, että Ulla oli taitavin keittäjä koko pitäjässä ja että hän alituisesti kulki talosta taloon valmistamassa häitä ja hautajaisia, jotta hänen tähtensä kannatti kyllä kursailla. Ja sillä aikaa kuin äitikulta puuhasi lieden ääressä, ehdoitti Ulla, että he yhdessä Lumikki neidon kanssa menisivät hetkeksi isoäidin luo. "Isoäidin huoneessa avasi Ulla käärön, jonka hän oli tuonut mukaansa huvittaakseen heitä. Hän oli saanut aivan erinomaisen lahjan armolliselta kreivinnalta. Kylläpä siinä saa nauraa, kun Ulla kertoo, kuinka hyvänä kreivinna pitää häntä ja miten kauniita lahjoja hän antaa hänelle. Kerran hän antoi Ullalle sylikoiran, jolle ei kelvannut ruuaksi muu kuin kerma. Olipa hän hyväntahtoinen, kun antoi sellaisen elukan köyhälle lukkarinvaimolle, jolla ei suinkaan aina ollut lypsävää lehmää! "Kukapa tiesi, vaikka Ulla olisi pahastunut, jos kreivinna joskus olisi antanut hänelle jotakin sellaista, josta hänellä olisi ollut todellista hyötyä. Oi, kuinka lystillinen hän oli näyttäessään tuota viimeistä lahjaa! 'Katsokaa tätä!' sanoi hän. 'Näin koreaksi minä puen itseni, kun lähden kylään häitä valmistamaan.' "Kreivinna arveli varmaan tehneensä suuren uhrauksen, kun hän oli antanut Ullalle ratsastuspukunsa. Se oli hänen englantilainen ratsastuspukunsa, jota hän viime vuosina oli käyttänyt: siihen kuului pitkä, musta, ruumiinmukainen verkahame, punainen, kärpännahalla reunustettu liivi ja pieni, korkea hattu. Se oli erinomaista vaatetta, eikä laisinkaan kulunut, mutta hullua se sittenkin oli. Hame oli niin pitkä, ettei Ulla voinut siinä astua askeltakaan, ja hän näytti hirveän hullunkuriselta tuossa punaisessa liivissä. Ulla tahtoi, että Lumikki neitokin koettaisi hametta, ja kun hän pani sen ylleen, ihastui sekä Ulla että Beata mummo. 'Voi sentään', sanoi Ulla, 'kuinka sääli, ettet sinä ole saanut tätä koreata lahjaa! Se sopii sinulle kuin valettu.' "Ulla asetti hänet peilin eteen, pörrötti hiukan hänen hiuksiaan ja pani hatun päähän. 'Katsokaa häntä!' sanoi hän isoäidille. 'Eikö hän ole aivan kuin pieni armollinen kreivinna! Oletteko koskaan nähneet häntä näin somana?' "Ulla ei tahtonut mitenkään sallia, että Lumikki neito riisuisi yltään ratsastuspuvun, ennenkuin isäkulta ja lukkari Moreus olivat myös nähneet hänet siinä. "Minun täytyy nyt sanoa jotain. Lumikki neidon ei pitäisi koskaan pukeutua lystillisiin pukuihin. Hän tuli heti kovin vallattomaksi ja kuvitteli mielessään olevansa joku muu kuin mikä hän oli. Isoäiti ja Ulla nauroivat aivan katketaksensa, kun hän alkoi matkia kreivinnan puhetta ja käyntiä. "Ulla sanoi vieläkin kerran, että hänen miehensä kaiken mokomin täytyi saada nähdä hänet kreivinnana. Hän tahtoi välttämättä, että he menisivät suureen rakennukseen. "Lumikki neito tuumi: 'Ehkäpä isäkulta ei pidä siitä, että olen pukeutunut tällä tavalla, koska hän kohtelee minua nyt aina niin vakavasti. Ennen sain pukeutua niin usein kuin mieleni teki, mutta nyt on kaikki toisin.' "Mutta hän oli rohkea, sillä Ulla oli hänen kanssansa ja siksi hän tuumi taas itseksensä: 'Ei se käy päinsä, että sinä annat toisten aivan masentaa itseäsi. Tänäänhän isäkulta on ihan entisellään. Ei hänen mielestään voi olla sopimatonta, että olet pukenut yllesi kreivinnan hameen.' "Toinenkin ajatus lohdutti häntä. Hän arveli, ettei äitikulta panisi pahakseen, jos he hiukan kujeilisivat armollisen kreivinnan kustannuksella. "Kun he astuivat alas portaita, iski uusi ajatus Ulla Moreuksen päähän. Hän vei Lumikki neidon talliin ja siellä hän pyysi Pitkää-Bengtiä satuloimaan Mustan. Musta on pyylevä ja pieni eikä lainkaan Borgin kartanon suurten ratsuhevosten näköinen. Eivätkä heidän suuret satulansa, joissa oli pehmeäksi täytetyt istuimet ja selkänojat, olleet lainkaan samanlaisia kuin kreivinna Märtan omat. "Kun Musta oli satuloitu ja Lumikki neito oli noussut sen selkään, juoksi Ulla edeltä sisään, ja hän huusi sekä saliin että keittiöön, että kreivinna Märta ratsasti lehtikujaa myöten. "Oi, voi, kylläpä siinä hälinä nousi! Äitikulta riisti kyökkiesiliinan edestään, jotta kauluri siitä irtaantui, ja hyökkäsi kuistille. Isäkulta riensi ulos niin kiireesti, että peruukki lensi viistoon, ja kävi ylimmälle portaalle äitikullan viereen. Ulla ja lukkari Moreus asettuivat heidän taakseen ja alimmalla portaalla seisoi kamarineitsyt niiaten. "Olihan Lumikki neidolla piiska, jolla hän yllytti Mustaa, mutta ei se sittenkään juossut kuin hiljaista hölkkää, ja hän arveli, että hyvä se saattoikin olla. Sillä eihän hän voinut muuta ajatella, kuin että isä- ja äitikulta heti olivat huomanneet, että hän se siinä vain ratsasti. "Mutta olipa se hullua. Äitikulta oli varmaan katsellut vain punaista liiviä, jota kreivinna oli käyttänyt monta vuotta eikä huomannut mitään muuta. Sillä tuskin Lumikki neito oli ennättänyt tervehtiä piiskallaan ja huudahtaa: 'Bonjour, monsier le pasteur!' niinkuin kreivinnalla oli tapana tehdä, kun äitikulta hyökkäsi portaita alas ja niiasi aivan maahan asti. "Mitenkä voisinkaan sitä oikein kuvailla? Tiesihän Lumikki neito, että äitikulta oli hiukan likinäköinen, ja olihan jokseenkin myöhä ilta ja hämärä, mutta sittenkin hänen oli mahdoton käsittää, etteivät he tunteneet häntä. "Hän tuumi: Äitikulta on mielissään, kun minä teen tällaista pilaa kreivinnasta. Tiesihän hän, kuinka suuttunut äitikulta oli entiseen emäntäänsä. Ei koskaan Lumikki neidon päähän olisi pälkähtänyt, että hän niiaisi hänelle. Mutta äitikullan kasvot aivan loistivat. Hän ei ollut koskaan näyttänyt niin iloiselta. "Lumikki neito hyppäsi avutta alas satulasta, aivan kuin kreivinnakin, ja heitti ohjakset Pitkälle-Bengtille. Sitten hän kääntyi äitikullan puoleen ja ojensi hänelle kätensä. "'Eh bien, Raclitz, kuinka te voitte uudessa talossanne?' "Mutta ajattelehan, juuri kun Lumikki neito sai sen sanotuksi, kumartui äitikulta hänen kätensä yli ja suuteli sitä! "Silloin vasta Lumikki neito ymmärsi, että äitikulta oli antanut narrata itseään ja että hän luuli kreivinnan itsensä tulleen häntä tervehtimään. Lumikki neito tuli niin ymmälle, että hän sanoi: 'Äitikulta, minähän se vaan olen.' "Äitikulta ojentautui kiireesti suoraksi ja heitti irti käden. Hän katsoi vain kerran tytärpuoleensa, ja kääntyi sitten pois kiiruhtaen ylös portaita ja suoraan keittiöön. "Isäkulta ja lukkari Moreus ja Ulla tulivat nyt Lumikki neidon luo ja nauroivat hänen pilalleen. Oi, voi, hänen täytyi näytellä kreivinnaa vielä vähän aikaa, sillä isäkultaa se näytti huvittavan. Mutta hän oli aivan kuin kivettynyt, sillä äitikullan katse oli pelästyttänyt häntä. Hän tuumi: 'Nyt olen saanut äitikullasta vihamiehen. Ei äitikulta pane pahakseen, jos sättii häntä vasten kasvoja. Mutta hän ei anna koskaan anteeksi, jos pitää häntä pilkkanaan.'" Pappilanneiti oli hetken aikaa vaiti ikäänkuin odottaen, mitä toinen arvelisi hänen jutustaan. "Tekisi mieli melkein nauraa koko asialle", sanoi Anna Brogren, "mutta en voi sitäkään tehdä. Se puristaa aivan sydämeni kokoon. Parasta, että jatkat vain kertomustasi, jotta saan tietää kuinka vaikea sinun -- niin, minä tarkoitan, Lumikki neidon -- on olla." Ja sitten alkoi pappilanneiti jälleen kertoa. "Minun täytyy tosiaankin kertoa, kuinka hullusti kävi kerta syyskuun lopussa. Rakas kasvatussisareni huomaa kyllä, ettei se ollut mitään tärkeätä, mutta se rohkaisi kuitenkin Lumikki neidon mieltä. Joka kerta kun tuo tapahtuma muistui hänen mieleensä, tuumi hän itseksensä: Onpa sentään hyvä, että joku tässä talossa ei pelkää äitikultaa. "Muuten hänen piti tunnustaa, että he pelkäsivät kaikki hiukan äitikultaa, yksinpä isäkultakin. Tosin hän ei voinut kieltää, että äitikulta piti erinomaista huolta isäkullasta ja oli niin kohtelias hänelle, että isäkulta tuskin uskalsi liikkua. Mutta kylläpä isäkullan oli vaikea panna vastaan, kun äitikulta jotakin halusi! "Se kävi esiin joka päivä, mutta kaikkein enimmin silloin, kun äitikulta sai luvan polttaa viinaa. Kaikki sanoivat, että jollei äitikulta olisi sitä halunnut, niin ei isäkulta olisi koskaan sallinut jotain sellaista, sillä hän oli aina ollut viinanpolttoa vastaan. Jos joku aikaisemmin oli sitä ehdottanut, niin hän vastasi vain aivan lyhyesti, että pappilassa oli leivottava leipää ja keitettävä velliä viljasta, eikä käytettävä sitä sellaiseen juomaan, joka oli kansalle turmioksi. "Isäkulta sanoi samaa äitikullallekin, mutta hän ei siitä pelästynyt. Hän sanoi vaan, että jos isäkulta tahtoi kieltää kaiken viinanjuonnin talossaan, niin ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta kun talossa kuitenkin täytyi olla viinaa, sekä vieraille että palvelusväelle, niin hänen mielestään he saattoivat yhtä hyvin polttaa sitä itsekin. Kotona poltettuna se tuli puolta halvemmaksi, sanoi äitikulta, ja hän kiisteli niin kauan kunnes hän sai tahtonsa perille. "Ensi viinanpolttoon lainasi äitikulta viinapannun ja torven naapuritalosta, ja heti kun se tuotiin taloon, kävi hän työhön käsiksi. Ja äitikulta johti itse suurella huolella työtä. Hän ei antanut viinankeittäjälle vähintäkään rauhaa viinan riistaa tehdessä eikä käymisen aikana ja viinaa tislattaessa oli äitikulta aina mukana panimossa. Ei kukaan olisi voinut moittia häntä siitä, että hän olisi säästänyt työtään ja vaivojaan. "Isäkulta sen sijaan istui kamarissaan koko sen ajan, kun viinankeittoa kesti, eikä kertaakaan tuottanut äitikullalle sitä iloa, että hän olisi astunut panimon kynnyksen yli tai pyytänyt saada maistaa juomaa. "Äitikulta ymmärsi hyvinkin, että hän yhä vielä oli viinankeittoa vastaan, ja hän tiesi, että jos joku talonväestä joisi itsensä humalaan, niin isäkulta sen johdosta heti kieltäisi koko homman. Äitikulta varoi sen vuoksi tarkasti, ettei kukaan hänen apulaisistaan saanut liian monta maistiaisryyppyä ja kaikki pelkäsivät häntä siihen määrään, että hänen onnistuikin pitää järjestystä yllä koko ajan. "Vain yksi ainoa pieni onnettomuus tapahtui. Äitikulta oli saanut viinan aivan selväksi eikä ollut enää juuri muuta tehtävänä kuin laskea viina tynnyreihin ja kiviruukkuihin. Hän aikoi ottaa talteen myös rankinkin, mutta se oli vielä aivan lämmintä ja äitikulta kaatoi sen ämpäriin ja asetti sen panimon oven eteen jäähtymään. "Heti kun äitikulta oli asettanut rankin ulos, kulki Pitkä-Bengt siitä ohi. Ämpäri veti häntä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta samassa äitikulta kiiruhti jo ovelle. 'Bengt kulta', sanoi hän, 'et suinkaan sinä aio juoda tuota? Se ei ole ihmisiä varten. Ei se ole muuta kuin rankkia.' Pitkä-Bengt näytti hyvin typerältä ja astui edemmä. Hän aikoi mennä navettaan, sanoi hän. Ei suinkaan ollut kiellettyä kulkea panimon ohi. Pitkä-Bengt meni kuin menikin navettaan ja haki sieltä heinähangon, jonka karjapiika oli lainannut häneltä. Ja sitten hän aikoi viedä sen talliin takaisin. Mutta avatessaan takapihan veräjää tuli Isopukki häntä vastaan, se seisoi aidan takana kuono säleitten välissä ja vainusi jotakin panimon puolella. Päivä oli hyvin kaunis, ja kaikki vuohet olivat lasketut ulos, mutta toiset pysyttelivät risukasalla. Isopukki yksin seisoi veräjällä. "Ihmeellistä, että Pitkä-Bengt saattoi olla noin kömpelö. Hän avasi veräjän niin auki, että Isopukki pääsi livahtamaan hänen ohitsensa. Eikä hän koettanutkaan ajaa Isoapukkia takaisin aidan taakse, niinkuin hänen olisi pitänyt tehdä. Hän katsoi vain, että puutarhan portit olivat suljetut, jotta Isopukki ei päässyt pilaamaan isäkullan omenapuita eikä äitikullan kaalipenkkejä. Hänen mielestään ei suinkaan ollut vaarallista, vaikka Isopukki pääsikin pihamaalle ja sai haukata hiukan ruohokenttää. "Vaan ajatteleppas, Isopukki ei vilkaissut edes ruohokenttään päinkään, vaan juosta hölkytti suoraan panimon edustalle. Se tepsutteli niin somasti ja kevyesti, ettei äitikulta kuullut yhtään, vaikka panimon ovi oli raollaan. "Tuo pukki oli aina ollut kovin hieno. Juodessa se ei loiskuttanut kuin koira eikä särpinyt niinkuin hevonen, vaan oli niin hiljaa, ettei kukaan huomannut mitä se toimitti. Isopukki oli juonut monta kannullista maitoa karjapiian selän takana, ja nyt se ehti hyvässä rauhassa juoda koko rankin äitikullan tietämättä asiaakaan. "Mutta kun ämpäri oli tyhjä, alkoi Isopukki määkiä, niinkuin sen tapa oli, sillä sen mielestä ei ollut hauska tehdä kepposia, jollei se saanut nähdä, miten kaikki suuttuivat siitä, mitä se oli tehnyt. Samassa äitikulta seisoikin jo kynnyksellä ja näki, että ämpäri oli tyhjä. "Äitikulta otti pitkän, nokisen uunikoukun käteensä, joka aina seisoi panimon oven nurkassa, ja aikoi antaa pukille kyytiä. Mutta sellaisen kestityksen jälkeen ei Isopukki voinut ymmärtää, että äitikulta olisi toden teolla sille vihainen, ja se nousi takajaloilleen ja alkoi tanssia äitikullan edessä. Isopukki oli vanha ja voimakas, eikä ollut niinkään hyvä joutua sen kanssa tekemisiin. Äitikulta hutki sitä uunikoukulla, ja jokainen, joka tunsi sen tavat, tiesi, ettei tuo leikki loppuisi hyvin. Kaikki kiiruhtivat nyt pihalle äitikullan apuun, sekä isäkulta, Lumikki neito että palvelustytöt. Mutta Isopukki ei tehnyt hänelle yhtään mitään, hyppäsi vain edes-takaisin, ja silloin isäkulta kielsi toisia sekaantumasta leikkiin. Samalla hän huusi äitikullalle, että hänen oli nyt parasta kiiruhtaa panimoon niin kauan kuin Isopukki oli vielä leikkisällä tuulella. "Mutta äitikulta ei välittänyt varoituksesta. Ja vihdoin hänen onnistui iskeä uunikoukulla Isoapukkia niin kovasti, että tämä sen tunsi. Se laskeutui nyt etujaloilleen, mutta ei sillä ollut paljonkaan voitettu, sillä se hyökkäsi samassa panimoon ja heitti sarvillaan kumoon niin monta äitikullan pulloa ja ruukkua kuin se vain ennätti. Ja tuskin oli äitikulta ehtinyt sen jäljissä sisään, kun se taas kiiruhti ulos. "Isopukki tiesi nyt vallan hyvin, että kaataessaan kaikki pullot kumoon se oli antanut äitikullalle niin paljon työtä, että se vähäksi aikaa pääsi hänestä rauhaan ja sai nauttia iloisesta tuulestaan. Se seisoi pari sekunttia hiljaa panimon ovella ja katseli ympärilleen. Sitten se alkoi astua hiljaa ja vakavana mäkeä ylös asuinrakennusta kohti. "Isopukki käyttäytyi tavallisesti hyvin arvokkaasti ja juhlallisesti ja se oli sille hyvään tarpeeseen, sillä olihan melkein mahdotonta uskoa, ettei niin komea elukka koskaan ajattelisi muuta kuin pahantekoa. Mutta ei kukaan ollut koskaan nähnyt sitä niin komeana kuin nyt. Se nosti jalkojaan hitaasti ylös, nojasi päätään taakse, nosti kuononsa ilmaan ja ikäänkuin kerskaili suuresta parrastaan ja pitkistä sarvistaan. Kuitenkin saattoi huomata, ettei se ollut oikein vakavissaan. Silmät vilkkuivat hiukan sinne ja tänne ja takaruumis heilahteli toiselle puolelle. "Isäkulta luuli, että Isopukki oli matkalla vuohiensa luo takapihalle, ja hän huusi Lumikki neidolle, että he väistyisivät pukin tieltä, eivätkä häiritsisi sitä. Mutta jos Isopukki olikin aikonut sinne, niin muutti se mielensä kulkiessaan kuistin ohi ja huomatessaan, että sisäovi oli jäänyt auki väen kiiruhtaessa pihalle sitä hätyyttämään. Ja parhaillaan kun se astui aivan vakavasti eteenpäin, loikkasi se portaita ylös ja juoksi sisään. "Nyt hyökkäsivät kaikki palvelustytöt sen perässä ajaakseen sen ulos. Silloin Isopukki pakeni ylös vintin portaita, ja kun toiset seurasivat sen jäljissä, hyppäsi se ulos ullakkoikkunasta. Isopukki ei viitsinyt katsoa, kuinka pitkältä siitä oli maahan, ennenkuin se hyppäsi. Mutta onni potkaisi sitä aina, ja siksi se hyppäsi nytkin ulos siitä ikkunasta, joka oli aivan kuistin katon yläpuolella. "Katto oli pieni ja kalteva ja sen keskellä kulki kapea harja, ja juuri sille kohdalle Isopukki sattui tulemaan. Se ei voinut astua askeltakaan syrjään putoamatta maahan. Eikä se voinut palata takaisin ullakollekaan. "'Mene sisään, Isopukki!' sanoi isäkulta ja hätyytti sitä kepillään. Mutta pukki seisoi paikoillaan. Palvelustytöt olivat tulleet ulos ja odottivat kauhuissaan miten sen kävisi. Mutta Isopukki näytti varsin tyytyväiseltä. Se käänsi vain päätään ja vilkaisi heihin ja selvästi saattoi huomata, että toisten pelko huvitti sitä. "Äitikulta oli nostanut pullonsa pystyyn ja tuli nyt uunikoukku kädessä antamaan kyytiä pukille. Mutta kun se huomasi hänet, alkoivat sen silmät vilkkua vielä entistä lystikkäämmin. Selvään saattoi nähdä, ettei se pelännyt vähääkään äitikultaa. "Mutta äitikulta heilautti vielä kerran uunikoukkuaan ja samassa pukki puristi jalkansa kokoon, hypähti ilmaan kuin nuoli ja putosi maahan aivan äitikullan eteen. "Ja heti kun se oli päässyt maahan, antoi se niin kovan iskun äitikullalle, että hän kaatui kumoon. Sitten juoksi Isopukki pois takapihalle päin, hyppäsi aidan yli ja tanssi sitten vuohiensa parissa useita tunteja. "Ensi hädässä ei kukaan kuitenkaan huomannut, mihin pukki oli joutunut. Kaikki hyökkäsivät äitikullan luo auttamaan häntä. Kaikkein ensimäisenä ehti paikalle Lumikki neito. Mutta äitikulta työnsi hänet kiivaasti luotaan. 'Älä teeskentele!' huusi hän. 'Kyllä minä tiedän, millä mielellä sinä olet. Sinä vaan iloitset tästä. Naura sinä, niin kauan kuin saat! Kyllä minä tiedän, kuka saa sinut vielä itkemäänkin.' "Ja tottahan se on, ettei Lumikki neito ollut näyttänyt kovin levottomalta. Hän oli nauranut pukille, eikä hän vieläkään ollut ehtinyt tulla vakavaksi. "Mutta äitikullan sanat tuottivat hänelle kylliksi surua koko päiväksi. "Ja ymmärräthän sinä, rakas kasvatussisareni, ettei tämä tapaus antanut Lumikki neidolle uutta rohkeutta, vaan pieni uni, jonka hän näki yöllä. "Lumikki neito näki unissaan pukin seisovan jälleen kuistin katolla, mutta tällä kertaa ei oikea pukki, vaan kaikki se ilo ja pila, joka vanhastaan asusti tässä kodissa, oli kiivennyt katolle ja seisoi siinä tehden pilkkaa äitikullasta. Ja se pukki osasi puhua, ja se sanoi äitikullalle, ettei hänen onnistuisi muuttaa tätä taloa kylmäksi ja kovaksi vankilaksi, niinkuin hän yritti tehdä. Kaikki entinen siinä nousi häntä vastaan. "Ja kun Lumikki neito heräsi, tuumi hän, että se oli totta, eikä hän sen jälkeen mielestään enää yksin taistellut äitikultaa vastaan." "Ensi kerran, kun tulen tervehtimään Lumikki neitoa, niin tuon aivan varmaan pari leipää Isollepukille", sanoi Anna Brogren, kun pappilanneiti hetkeksi vaikeni. "Se kestitys taitaa tulla liian myöhään", sanoi pappilanneiti. "Sillä viime kirjeessään sanoi Lumikki neito, että äitikulta oli antanut teurastaa Isonpukin." "Kas vaan", sanoi ruustinna miettivästi, "kas vaan! Eikö Lumikki neidon isä sanonut mitään, vaan antoi sen tapahtua! Minäpä sanon sinulle, luulenpa aivan varmaan, että Lumikki neidon emintimä tekee hänelle vielä jotakin pahaa." Mutta pappilanneiti sanoi nopeasti: "Tokkopa hän voi vahingoittaa Lumikki neitoa. Päinvastoin hän luulee, ettei Lumikki neito ajattele mitään muuta kuin tuottaa hänelle ikävyyttä." "Kai hän sen asian paremmin tietää." "Kaikki käy Lumikki neidolta päin mäntyyn. Minäpä kerron vielä jotakin, niin saat nähdä, kuinka huonosti hänen aina käy." "Minä kuuntelen mielelläni sadun loppuun", sanoi ruustinna. "Mutta kyllä minä sen tiedän, että Lumikki neito on vaarassa, eikä hänen emintimänsä." "Tiedäthän, rakas kasvatussisareni", sanoi pappilanneiti, "että Lumikki neidon isä oli istuttanut koko pappilan puutarhan. Häntä sai kiittää siitä, että siellä oli karviaismarjoja ja viinimarjoja, hyviä puutarhamansikoita ja keittiökasveja ja ruusupensaita asuinrakennuksen länsipuolella. "Parhaat kaikista isäkullan puutarhassa olivat kuitenkin omenapuut. Isäkulta oli istuttanut ja jalostanut ne ja luulenpa, että saa kulkea pitkältä, ennenkuin tapaa sellaisia hedelmiä kuin heillä oli. Aina kun Lumikki neito söi isäkullan omenia, tuntui hänestä, ikäänkuin ne olisivat maistuneet auringonpaisteelta ja kesälämmöltä. "Sen kauniimpia omenia kuin tänä kesänä ei Lumikki neito ollut ennen nähnyt puutarhassa. Oi, millaisia paradiisiomenia ja astrakaaneja, kesä- ja talviomenia siellä olikaan! Ehkei niitä ollut yhtä runsaasti kuin ennen, mutta sitä kauniimpia ne omenat olivat. Ei ainoatakaan madonsyömää hedelmää, kaikki olivat yhtä suuria ja kaunismuotoisia. Kaikki astrakaanit olivat läpikuultavia, kaikki paradiisiomenat tummanvihertävänpunaisia ja kaikki talviomenat kauniin punaposkisia. "Omenat olivat tosiaankin niin mainioita, että niistä puhuttiin koko pitäjällä. Ne olivat niin suuria ja koreita, että ne loistivat tielle saakka, ja matkustavaisia tuli taloon, jotka pyysivät saada mennä puutarhaan niitä katselemaan. "Mutta nyt minun pitää sanoa jotakin. Vaikka omenat olivatkin niin kauniita ja hyviä, niin niistä oli sittenkin kovin paljon huolta. Ja olihan muina vuosina koko joukko pappilan omenia varastettukin. Nyt katosi kuitenkin tuskin ainoatakaan omenaa tällä tavalla, sillä äitikulta vartioitsi niitä aivan uupumattomasti. Aina elokuun lopusta saakka, jolloin omenat alkoivat kypsyä, oli hän vartioinut puutarhassa joka ainoa yö. "Mutta tekipä äitikulta vieläkin enemmän. Hän vartioitsi omenia kotiväeltäkin. Hän hankki ulkolukon puutarhan veräjään sekä talletti itse aina avaimen. Kun äitikulta löysi jonkun oikein kauniin ja kuulakan astrakaanin, saattoi hän antaa sen isäkullalle, mutta Beata mummo ja Lumikki neito! eivät saaneet maistaa ainoatakaan. "Muina vuosina heillä ei tosin ollut yhtä kauniita omenia, mutta enemmän iloa niistä ainakin oli. Kaikki kartanossa olivat saaneet niitä kylliksensä. Eikä niitä riittänyt vain kartanon väelle, vaan jokainen, joka tuli taloon käymään, sai niitä maistaa ja useille annettiin niitä hiukan mukaankin. "Ei edes silloin, kun omenat otettiin alas puista, saanut kukaan niitä maistaa, sillä äitikulta hoiti yksin sen tehtävän. Hän veti sormikkaat käteensä ja otti jokaisen omenan erikseen varovaisesti alas, jotta ne eivät vaan loukkaantuisi eikä vioittuisi. Olihan Lumikki neidon mielestä hiukan kovaa, ettei hän saanut syödä omenia, niin kauan kuin niillä oli vielä tuore kesämakunsa, mutta hän lohdutti itseään sillä, että hyvältä ne syksylläkin ja talvella maistuisivat. Sillä varmaan äitikulta osaisi niin hyvin niitä säilyttää, etteivät ne pääsisi mätänemään. "Mutta hän huomasi varsin pian, että äitikullalla oli aivan toiset aikeet. Ei hänen mieleensä ollut edes juolahtanutkaan, että pappilan väki itse saisi syödä niin paljon hyviä hedelmiä. "Isäkultakin olisi varmaan käyttänyt omenat vain omiin tarpeisiin, niinkuin muinakin vuosina. Mutta äitikulta oli laskenut, että he voisivat ansaita niillä rahaa. Hän tahtoi myödä kaikki nuo kauniit hedelmät Brobyn markkinoilla. "Ja tietenkin sai äitikulta tahtonsa läpi. Äitikulta ajoi markkinoille ja vei mukanaan kaksi kärryllistä omenia sekä rengin ja palvelustytön, joiden piti auttaa äitikultaa myönnissä. "Tultuaan markkinapaikalle avasi hän laatikkonsa ja tynnyrinsä ja asetti omenat pöydälle. Äitikulta ei arastellut minkäänlaista työtä, ja hän seisoi suuret kintaat kädessä ja suuri villahuivi vyötäisillään pöydän ääressä myödäkseen itse omenansa. Äitikulta ei todellakaan uskaltanut antaa tätä tointa kellekään muulle. "Mutta olipa hänellä myös myötävänä sellaista tavaraa, että hän saattoi siitä ylpeillä. Äitikullan pöytä loisti niin punaisena ja vihreänä ja keltaisena ja valkeana, että ihmisiä tulvaili sinne vain sitä koreuttakin katsomaan. Brobyn suurille markkinoille tuli nyt niinkuin aina muulloinkin puutarhureita sekä Sörmlannin linnoista että Näsin herraskartanoista. Mutta ei kellään ollut tarjona niin kauniita hedelmiä kuin äitikullalla. "Heti kun äitikulta oli valmiina myömään, kiiruhtivat kaikki ihmiset esille ja kysyivät omenoiden hintaa. Mutta silloin äitikulta vaati niistä niin paljon, että ihmiset kauhistuivat eikä kukaan tahtonut ostaa. "Äitikulta sai nyt istua siinä kaikkine komeuksineen ja katsella miten markkinaväki teki kauppaa hänen naapuriensa kanssa. Mutta äitikulta ei laskenut alas hintojaan vähääkään. Hän pyysi puolta enemmän omenoistaan kuin kukaan muu. Hän kai luuli, että hän myöhemmin päivällä saisi ne kaupaksi, kun muut olivat myöneet hedelmänsä loppuun. "Ehkäpä äitikulta teki toisellaisiakin laskuja. Äitikulta tiesi varsin hyvin, kuinka paljon viinaa tavallisesti juotiin Brobyn markkinoilla ja hän tiesi senkin, että puolenpäivän jälkeen tuskin ainoakaan mies oli enää raitis. Ehkäpä äitikulta tuumi, että väki iltapuolella helpommin hellittäisi rahojaan. "Näyttipä todellakin siltä, kuin äitikulta olisi ollut oikeassa. Mitä pitemmälle aamupuoli kului, sitä enemmän väkeä kerääntyi hänen pöytänsä ääreen. Ensinkin kaikki pienet pojat ja tytöt, joita markkinoilla oli. Ne seisoivat siinä sormet suussa ja katselivat kaihoavin katsein omenia, jotta sydäntä oikein liikutti. Heillä tietenkään ei ollut rahaa millä ostaa, mutta olipa joukossa aikaihmisiäkin, jotka seisoivat siinä, eivätkä voineet irroittaa katseitaan hedelmistä. "Vähä-väliä tuli joku kysymään omenien hintaa. Mutta äitikulta piti puoliaan yhtä rohkeasti kuin aamullakin. Ei hänen mielensä tehnyt huojistuttaa hintaa nyt, kun kaikkialla muualla omenat olivat jo loppuunmyödyt. Nyt luuli hän varmaan, että hänen vuoronsa tulisi. "Äitikulta näki, miten kaikkien kasvoilla paloi kiihkeä omenanhalu ja hän tuumi mielessään: 'Kauan he eivät voi enää haluaan hillitä. Ei muuta tarvita kuin että joku tekee alun.' "Mutta sitä kesti ja kesti ja lopulta äitikulta jo luuli, että hän saisi viedä kotiin kaikki omenansa. "Silloin äitikulta päätti koettaa viimeistä keinoa, ja hän lähetti palvelustytön hakemaan Lumikki neitoa, joka kulki markkinakojujen keskellä ja osti lahjoja kaikille niille kotolaisille, jotka eivät olleet päässeet markkinoille. "Kun Lumikki neito tuli äitikullan luo, käski hän hänen hetkeksi asettua äitikullan paikalle ja myödä omenoita. Äitikulta olikin seisonut yhdessä kohti koko päivän, ja hänen jalkojaan paleli. Hänen oli pakko hiukan liikkua. "Lumikki neito ei ruvennut hyvällä mielellä myömään Brobyn markkinoilla, mutta hän ei uskaltanut myöskään vastustaa äitikultaa, vaan sitoi ympärilleen äitikullan suuren villahuivin ja veti käsiinsä hänen kintaansa ja asettui hänen paikalleen pöydän taakse. Ja kun äitikulta oli moneen kertaan varoittanut häntä, ettei hän vaan millään muotoa laskisi hintoja eikä söisi itsekään omenia, läksi äitikulta tiehensä. "Mutta jos äitikulta luuli, että ihmiset ostaisivat tytärpuolelta halukkaammin kuin häneltä itseltään, niin erehtyi hän suuresti. "Lumikki neito sai seisoa siinä ja vartioida omeniaan saamatta kaupaksi ainoatakaan aivan niinkuin äitikultakin. Suuret ja pienet seisoivat yhäti piirissä hänen ympärillään, mutta ei ainoakaan ostanut mitään. "Äkkiä tuli paikalle pari puoleksi päihtynyttä renkiä kuljettaen kukin tyttöä kainalossaan ja tunkeutui väkijoukon läpi pöydän ääreen. "He olivat kovaäänisiä ja hyväntuulisia ja rahat helisivät heidän taskuissaan, he olivat oikealla juhlatuulella. Lumikki neito pelästyi pahan päiväisesti ja olisi mieluimmin juossut pakoon, mutta hän pysyi sittenkin paikoillaan toivoen kerrankin saavansa myödyksi jotakin. "He tulivat aivan hänen eteensä, ja etumaisin ei kysynyt edes hintaa, vaan laski kouransa kaikkein parhaimpien omenien päälle. Samalla hän katsoi Lumikki neitoon ja koetti näyttää niin selvältä kuin suinkin. 'Mistä nämä omenat ovat?' kysyi hän. "Lumikki neito vastasi, että ne olivat hänen kotoaan. "'Niin, siellä minä olen käynyt monta kertaa', sanoi mies, 'ja minä tunnen sekä teidät että teidän isänne. Hän on kelpo mies, tuo pappi.' "Lumikki neito vastasi ystävällisesti. Hän piti rengistä, koska hän puhui ystävällisesti isäkullasta. "'Minä tiedän, että te ja teidän isänne olette hyviä ihmisiä', sanoi renki. 'Te olette niin hyviä, että te annatte varmaan köyhän renkimiehen maistaa omenoitanne maksuttakin.' "Ennenkuin Lumikki neito ymmärsi, mitä hän oikeastaan aikoi, oli hän ottanut koko kourallisen kauniita omenia ja juossut tiehensä. Ja tyttö, joka oli ollut hänen käsipuolessaan, otti myös muutamia omenia ja juoksi pois hänkin. Ja samoin teki hänen toverinsakin sekä toverin tyttö. "Eihän Lumikki neito olisi voinut sellaista aavistaakaan. Hän joutui aivan epätoivoon, kun he veivät maksutta häneltä niin paljon omenia. Hän aikoi juosta heidän jälkeensä ja riistää heiltä omenat, mutta hän ei uskaltanut kuitenkaan, vaan lähetti rengin ja palvelustytön heidän jälkeensä. Samassa hän huomasi, että koko väkijoukko tunkeutui hänen pöytänsä ääreen. 'Nyt he tulevat ostamaan', tuumi hän ja hänen mielensä kävi rohkeammaksi. "Mutta vielä vai, hekö olisivat ostaneet! Eivät he sitä ajatelleetkaan, vaan he hyökkäsivät esille, noin kymmenkunta kerrallaan ja riistivät pöydältä niin paljon omenia kuin he saivat käsiinsä ja huusivat ääneensä, että Lumikki neito ja hänen isänsä olivat siksi hyviä, etteivät he vaatineet köyhiltä ihmisiltä maksua muutamista omenista. Ja kaikki pikkupojat, jotka olivat seisoneet omenien edessä ja katselleet niitä koko päivän, he ottivat nyt lakit päästänsä ja täyttivät ne omenilla, ja pikkutytöt, joiden suuhun vesi oli herahtanut heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan, hyökkäsivät esille ja riistivät kymmenittäin omenia esiliinoihinsa. "Lumikki neito kumartui omenien yli suojellaksensa niitä ruumiillaan. Mutta mitäpä se olisi auttanut? Ja hän itki ja rukoili ja huusi ääneensä, että he saattoivat hänet aivan onnettomaksi, mutta kukapa hänestä olisi välittänyt? Eivätkä yksin pikkupojat ja pikkutytöt riistäneet omenia, vaan aikaihmisetkin. Ja he nauroivat vain ja olivat niin iloisia ja pitivät koko asiaa vain markkinapilana. Ja jokainen huusi Lumikki neidolle ottaessaan omenan, että hän ja hänen isänsä olivat niin kovin hyviä ja soivat varmaan heille pari omenaa. "Lumikki neito huitoi ympärilleen ja Lumikki neito huusi apua, mutta omenat olivat menneet. Markkinaväki kaatoi pöydän ja potkaisi tynnyrit ja laatikot nurin ja anasti kaikki omenat. Markkinoilla oli yllin kyllin vallatonta väkeä, ja he yhtyivät hälinään. Siinä syntyi tappelua ja riitaa, ja Lumikki neidon täytyi paeta pois ja jättää omenat oman onnensa nojaan, sillä muuten väki olisi tallannut hänetkin jalkoihinsa. "Mutta samassa palasi emintimä takaisin ja näki tytärpuolen seisovan siinä tyhjin käsin ja ypö yksin ja itkevän harmista ja pelosta. Äitikulta tarttui häntä käsivarsista kiinni ja pudisteli häntä. 'Odotahan, kunnes pääsemme tänä iltana kotiin', sanoi äitikulta, 'niin opetan sinua lahjoittamaan pois minun omeniani!' "Eikä se ihme ollutkaan, että äitikulta oli pahoillaan, mutta olihan se kovaa, että hän luuli tytärpuolen tehneen sen tahallaan. "Kotimatka sinä päivänä oli kovin raskas. He istuivat vaunuissa, sekä isäkulta että äitikulta ja Lumikki neito, ja aluksi yritti isäkulta jutella tavalliseen tapaansa. Mutta äitikulta istui jäykkänä vaununnurkassa yhteenpuristetuin huulin eikä vastannut sanaakaan, ja Lumikki neito vaan itki. Isäkulta ei voinut kovin syvästi surra sitä, että hän oli kadottanut muutamia omenia, ja häntä luultavasti huvitti se, että ihmiset olivat kehuneet häntä niin hyväksi, että hän varmaan soi heillekin muutamia omenia. Hän koetti pitää rohkeuttaan yllä puhuttelemalla kaikkia markkinamiehiä, joiden ohi hän ajoi. Hän kysyi, olivatko he saaneet hyvän hinnan lehmistään, mitä he olivat maksaneet lampaista ja olivatko he nähneet hänen omeniaan. "Mutta hetken kuluttua muuttui isäkulta ihmeen 'hiljaiseksi. Hän kääntyi äitikullan puoleen ja istui kauan ja katseli vaan häntä. Sitten hän tuijotti hyvän aikaa eteensä. Ja nyt hän näytti kovin vanhalta ja väsyneeltä. "Hetken kuluttua huomasin minä, että isäkulta katseli kauan ja huolissaan minuun. Tuntuipa siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut tunkeutua minun sieluni syvyyteen. "Sitten sanoi isäkulta: 'Sinä tulet yhä enemmän äitisi kaltaiseksi.' Ja isäkulta otti käteni käsiensä väliin ja hyväili sitä hiljaa. "Tuntui aivan siltä, kuin isäkulta olisi tahtonut rauhoittaa minua ja tehdä minut iloiseksi. Minä ajattelin: 'Isäkulta ymmärtää kyllä, etten tehnyt sitä tahallani. Hän tietää, etten minä ole sellainen.' "Isäkulta piteli kättäni koko ajan. Mutta hän kumartui yhä enemmän eteenpäin, ja kun me pysähdyimme portaitten eteen, vaipui hän aivan kokoon. Hän ei liikahtanut vaunuista, kun äitikulta ja minä nousimme. Minä luulin, että hän oli kuollut. "Mutta niin pahasti ei sittenkään ollut käynyt, vaikka vaara olikin lähellä." Pappilanneiti vaikeni hetkeksi. Ääni oli käynyt epävakavaksi ja hän tarvitsi hiukan aikaa rauhoittuakseen, ennenkuin hän saattoi jatkaa. "Nyt sinä tiedät, minkälainen minun elämäni on", sanoi hän. "Äitikulta saa tehdä minulle mitä hyvänsä, enkä minä voi valittaa isäkullalle, sillä minä pelkään, että hän saa uudestaan halvauksen niinkuin silloin, kun hän palasi kotiin markkinoilta ja ajatteli meidän riitaamme." "Mutta eikö hän näe sitten itse?" "Ehkäpä hän näkeekin, mutta hän ei voi sille mitään. Näyttäähän siltä, kuin isäkulta olisi jälleen terve, mutta minä tiedän, kuinka heikko hän on. Hänellä ei ole enää omaa tahtoa. Ei ikänä isäkulta voi enää olla yhtä iloinen kuin sinä aamuna, jolloin me menimme yhdessä katsomaan heinäntekoa." SVARTSJÖN PAPPI. Uuden vuoden aattona, päivällisen jälkeen, pisti pappi päänsä keittiönovesta sisään. Mihin Myrskytuuli oli tänään joutunut? Hän ei ollut nähnyt häntä ulkona kelkkamäessä. Ei suinkaan hänen pitänyt istua sisällä aamusta iltaan niinkuin muiden naisten? Hän tarkoitti pikkupiikaa. Jo ensi päivänä, kun hän oli tullut Lövdalaan, oli pappi ottanut hänet mukanaan ulos ja etsinyt hänelle kelkan kalustohuoneesta. Sitten hän kävi joka aamupäivä muistuttamassa, että tytön piti mennä ulos laskemaan mäkeä. Samalla kertaa hän käytti myös tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi hyväntahtoisesti emännöitsijälle ja palvelustytöille, että heidän varmaan teki mieli kaiket päivät vain istua ja paistatella itseään kyökissä. Nyt hänelle vastattiin, että pikkupiika olisi tietenkin lähtenyt tänään kelkkamäkeen niinkuin kaikkina muinakin päivinä, mutta hänen äitinsä oli tullut pappilaan häntä tervehtimään. Tämä oli nyt mennyt navettaan katselemaan lehmiä, ja pikkupiika oli seurannut hänen mukanaan. Pappi vetäytyi pois ovelta ja sulki sen jälkeensä. Hetken aikaa hän mietti itsekseen. Sitten hän suuntasi askeleensa navettaa kohti. Keittiössä olijat seurasivat häntä silmillään. Hän näytti vanhalta ja heikolta syksyllisen sairautensa jälkeen. Mutta täytyihän hänen tietenkin puhua joka ainoan ihmisen kanssa, joka tuli pappilaan. Kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin pappi ennätti Maritin puheille. Ensinkin tuli Pitkä-Bengt sanomaan, että eräs mies oli tuonut sairaan hevosensa pappilaan ja kysyi tietäisikö pappi jotakin apua sille. Ja kun hän oli hoidellut sairasta hevosta, tuli pari talonpoikaa, jotka olivat joutuneet perinnöstä riitaan keskenään ja pyysivät, että hän sanoisi kuinka paljon kummankin piti saada, jotta heidän ei tarvitsisi vetää asiaa oikeuteen. Kesti ainakin tunnin verran, ennenkuin hän sai asian niin pitkälle, että hän saattoi tarjota miehille sovintoryyppyä. Sillä välin istui pikkupiika navetan pimeässä nurkassa ja jutteli äitinsä kanssa. He istuivat kumpikin lypsyrahilla ja pikkupoju oli pikkupiian sylissä. Hän piti suurta siskoaan niin hyvänä, että hänen oli mahdoton erota hänestä. Äiti ja pikkupoju olivat olleet Nygårdissa aina Tapaninpäivästä saakka. Nyt he olivat kotimatkalla, mutta he olivat kulkeneet pitempää tietä Lövdalan ohi, saadakseen tavata pikkupiikaa. Pikkupiika ei varmaankaan koskaan ollut niin iloinnut, kuin nähdessään äidin astuvan keittiöön. Hän tuli juuri parhaiksi auttamaan häntä hänen suuressa huolessansa. Kun he tulivat navettaan, täytyi äidin ensinkin selittää hänelle, mitä tuo uusi satu Lumikki neidosta merkitsi, josta pikkupiika oli kuullut kahtena yönä perätysten. Oliko mahdollista, että pappilanneiti oli tarkoittanut itseään? Kun pikkupiika oli kertonut sen niin hyvin kuin hän taisi, istui äiti hyvän aikaa ääneti. Lopulta hän sanoi: "Luultavasti he eivät luulleet, että sinä ymmärtäisit heidän puhettaan. Mutta koska sinä sittenkin ymmärsit, niin saat nyt näyttää, että ymmärrät pitää sitä myös salassa." Mutta siinä ei ollut kaikki, pikkupiialla oli vielä toinenkin suru. Eilen aamupuolella oli pappilanrouva tullut hänen luokseen ja katsellut häntä ystävällisesti silmiin ja kysynyt viihtyikö hän täällä, vai kaipaisiko hän kotia. Kyllä, hän viihtyi erinomaisesti ja hänen oli oikein hyvä olla. Ja hän piti niin paljon kanoista. "Vai niin", oli pappilanrouva silloin nauraen sanonut, "etkö pidä mistään muusta kuin kanoista?" Kyllä, pikkupiika piti myöskin pappilanneidestä. Taaskin pappilanrouva oli naurahtanut. Mistä se johtui, että hän piti mamseli Maija Liisasta? Hän piti hänestä siksi, että hän kertoi niin paljon kaunista. "Todellako", oli pappilanrouva sanonut, "ymmärrätkö sinä, mistä hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän kertoo?" "Sen hän kai oppii kirjoista, joita hän lukee yöllä", oli pikkupiika vastannut. "Vai niin, lukeeko hän öisin?" oli pappilanrouva sanonut yhtä ystävällisesti ja lempeästi yhä edelleen. "Hän lukee kai päresoihdun valossa?" "Eiköhän hänellä lie kynttilä", oli pikkupiika vastannut. Illalla oli sitten pappilanneiti ja pikkupiika panneet maata aivan niinkuin tavallisestikin, ja niin pian kuin he olivat vuoteessa, oli pappilanrouva astunut huoneeseen, niinkuin hänellä tapana oli, ja ottanut pois kynttilän ja kynttiläjalan. Mutta kun talossa kaikki hiljeni, nousi pappilanneiti vuoteeltaan ja otti esille talikynttilän, jonka hän oli piiloittanut suureen seinäkellokaappiin, hiipi keittiöön, puhalsi hiiliin saadakseen tulta kynttilään ja alkoi lukea. Pappilanneidellä oli veli Uppsalassa, ja hän lähetti hänelle runoja, sillä hän tiesi, että pappilanneiti piti kaikesta sellaisesta. Ja näitä hän opetteli ulkoa yöllä. Varmaankin hän luki jotakin hyvin kaunista, sillä hän ei kuullut, että salin ovi avautui. Hän ei katsonut ylös ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen vieressään ja riisti kynttilän jalasta. "Sinä aiot varmaan saattaa meidät kaikki köyhiksi", sanoi pappilanrouva, "koska poltat tulta kaiken yötä. Mistä sinä sait kynttilän?" "Se ei ole äitikullan kynttilä", sanoi pappilanneiti. "Olkoon kenen hyvänsä, niin pidän minä sittenkin huolta siitä, ettet sinä saa köyhdyttää meitä", sanoi pappilanrouva. "Kyllä minä opetan sinua tuhlaamaan kynttilöitä." Sitten pappilanrouva läksi pois, mutta hetken kuluttua hän palasi takaisin kangaspala käsivarrella. "Koska sinä tahdot valvoa öisin, niin saat ainakin tehdä jotakin hyödyllistä", sanoi hän. "Ompele reikäompelu valmiiksi huomenaamuksi!" Nyt hän läksi taas pois, mutta pappilanneiti sai valvoa työnsä ääressä koko yön. Eikä pikkupiikakaan voinut yhtään nukkua, sillä hän oli niin onneton siitä, että hän oli kertonut pappilanrouvalle, että pappilanneidellä oli tapana lukea öisin. Juuri tämän asian vuoksi hän iloitsi niin suuresti äidin tulosta. Hän ei voinut ajatellakaan mitään hirveämpää, kuin että pappilanneiti saisi tietää, mitä hän oli tehnyt, ja hän pyysi, että äiti veisi hänet mukanaan kotiin. Hän ei tahtonut jäädä enää pappilaan. Äiti koetti selittää hänelle, kuinka hyvä hänen oli olla pappilassa, mutta pikkupiika ei välittänyt siitä, vaikka hän saisikin palella ja nähdä nälkää, kunhan hän vain pääsisi pois, ennenkuin pappilanneiti suuttuisi häneen. Mutta äiti tahtoi kaiken mokomin, että hän jäisi taloon. "Kauan ei Raklitza saa hallita tällä tavalla talossa", sanoi hän. "Minä sanon papille. Minä tunnen hänet ennestään. Kyllä hän uskoo minua." Samassa viittasi pikkupoju sormellaan käytävään. "Joku seisoo tuolla", sanoi hän. Äiti ja pikkupoju kääntyivät taakseen yhtä aikaa. Pappi seisoi varjossa muutaman askeleen päässä heistä. Hän nojautui liikahtamatta seinää vasten. He pelästyivät niin kovasti, etteivät he uskaltaneet nousta edes tervehtimään häntä. Milloin hän oli tullut sinne ja mitä hän oli kuullut? "Tuoppa lypsyjakkara tänne, Marit", sanoi hän heikolla äänellä. Marit kiiruhti hänen luokseen, ja pappi vaipui alas matalalle istuimelle. "Älä mene hakemaan muita!" sanoi pappi. "Minua vain pyörryttää. Tiedäthän, että pyörrytys on aina vaivannut minua." He seisoivat neuvottomina hänen edessään. Marit ihmetteli, kuinka vanhalta pappi näytti. Hän ei ollut huomannut sitä joulukesteissä langon luona, mutta nyt hän näki, kuinka hän oli laihtunut ja mennyt kokoon. "Ei tämä ole mitään vaarallista", sanoi pappi, "mutta se yllättää minut niin usein nykyään. Minä olen mennyttä kalua, ymmärrätkö, Marit." Vähän ajan kuluttua hän nousi pystyyn. "Älkää kertoko tästä muille!" sanoi hän ja astui hitaasti ja kumarana navetasta ulos. UNIPANNUKAKKU. Myöhään uudenvuoden-aattona astui pappilanneiti mäkeä alas, joka johti panimokamariin, missä hänen isoäitinsä, rouva Beata Spaak, oli asunut jo monta vuotta. Hän talutti kädestä pikkupiikaa, ja kuului jo kauaksi, että he olivat ulkona, sillä he kirkuivat joka kerta, kun he astuivat syrjään ja upposivat lumikinokseen. Taivas oli pilvessä ja ulkona oli pimeä kuin säkissä, ei kuuta eikä tähtiä ollut taivaalla. Jollei isoäidin ikkunaluukkujen takaa olisi hiukan tulta pilkistänyt, niin tuskinpa he olisivat löytäneet tietä panimoon. Sinä jouluna oli tavattoman paljon kestejä sekä talollisten luona että herraskartanoissa, jotta päivät tuskin riittivät niihin. Pappilan väen oli ollut pakko lähteä vieraisiin uudenvuoden-aattonakin, mutta mamseli Maija Liisa ei tietystikään päässyt mukaan. Hänen piti muka olla kotona ja katsoa, että palvelusväki sai kyllikseen kestitystä, sekä kalaa että puuroa aivan niinkuin jouluaattonakin, ikäänkuin vanha emännöitsijä ei olisi voinut pitää siitä huolta. Mutta pappilanneiti oli sittenkin ollut hyvällä tuulella. Osan iltapäivästä hän oli kertonut satuja ja laulanut pikkupiialle, jolla varmaan ei koskaan ollut niin hauska ollut. Illallista syötyä ei mamseli Maija Liisa mitenkään tahtonut mennä nukkumaan. Hän oli sanonut, että uudenvuoden-aattona hän tahtoi saada tietää jotakin tulevaisuudestaan, ennenkuin hän meni levolle. Hän kysyi, tahtoisiko pikkupiika yhdessä hänen kanssaan laittaa unipannukakkua. Pikkupiika ei tiennyt lainkaan, mitä unipannukakku oli, mutta hän vastasi sittenkin myöntyvästi. Ja tietysti hän olisi myöntynyt, vaikka mamseli Maija Liisa olisi kysynyt häneltä, tahtoisiko hän keittää soppaa kyykäärmeestä. "Mutta sinä et saa puhua etkä nauraa sillä aikaa kuin me sitä laitamme", sanoi pappilanneiti, "etkä saa kaataa lattialle pisaraakaan vettä tai ainoatakaan jauho- tai suolahituista." "Sellaistako se olikin?" sanoi pikkupiika. Hän saattoi olla puhumatta ja nauramatta vaikka kuinka kauan. Sitten oli vielä se huoli voittamatta, että työssä piti aina olla kolmaskin, muuten se ei onnistunut. Pappilanneiti ei tiennyt, mistä hän saisi kolmannen miehen. He menivät keittiöön ja kysyivät, tahtoiko joku tulla laittamaan unipannukakkua. Mutta palvelustytöt peittivät vain kasvonsa käsiinsä ja kielsivät heti, kun he kuulivat, mistä oli kysymys. Sellaista he aikoinaan olivat jo kylliksi tehneet. Syötyään pannukakun he eivät olleet nukkuneet eivätkä uneksineet mitään. Ei kukaan saisi heitä narratuksi sellaista syömään vielä toistamiseen. Pappilanneiti jäi tuumimaan. "Mennään isoäidin luo ja pyydetään, että hän auttaa meitä", sanoi hän. Ja sen vuoksi he olivat lähteneet pimeänä uudenvuoden-aattona ulos ja hapuilivat nyt eteenpäin keskellä lumikinoksia. Pappilanneiden mielestä oli aivan paikallaan, että yö oli niin pimeä ja läpinäkymätön. Se oli samanlainen kuin tulevaisuuskin, jota ei kukaan voinut selittää. Isoäiti asui ullakkokamarissa panimon yläpuolella. Vaikeinta oli päästä ylös rappusia, jotka kulkivat monessa askelmassa pitkin seinää, ja jonka portaat olivat kapeat ja jyrkät, lumiset ja liukkaat. Ne olivat melkein hengenvaarallisia. Mutta Lövdalassa sai luvan tottua pimeässä kulkemaan. Pappilanrouva ei antanut käyttää valoa muualla kuin navetassa ja tallissa. Varmaan isoäiti oli kuullut heidän tulonsa, sillä kun he olivat puolitiessä ylhäällä, avasi hän oven. Pöydällä sohvan edessä paloi haarakynttilä ja takassa oli tuli. Isoäiti oli pitkä ja laiha ja näytti kovin heikolta. Hän ei ollut lainkaan pappilanneiden näköinen, eikä hän sitä juuri olisi voinutkaan olla, sillä hän oli ollut vain hänen äitinsä äitipuoli. Mutta hän rakasti pappilanneittä aivan kuin jos hän olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa. Näytti aivan siltä, kuin Beata rouvalla olisi ollut aivan erikoisia konsteja, sillä vaikka muualla olisi ollut millaista tahansa, niin hänen huoneessaan oli aina lämmintä ja siistiä ja puhdasta. Hänellä oli yksi ainoa kamari, jossa hän sekä nukkui että keitti ruokaa, mutta hänen vuoteensa ja valkoiset uutimet, jotka riippuivat kullatusta nuolesta alas, olivat vain huoneen koristuksena, ja samaa saattoi sanoa hänen pienistä kiiltävistä kuparikastrulleistansa ja porsliinilautasistansa astiahyllyllä. Hän oli itsekin soma ja hieno, mutta hänen kätensä oli luuvalo turmellut, jotta sormet olivat aivan koukkuiset eikä niitä voinut saada suoriksi. Kovin oli vaikea ottaa häntä kädestä kiinni, sillä ei tiennyt miten sitä oikeastaan tekisi. Pappilanneiti kertoi hänelle asiansa, ja isoäiti lupasi hymyillen auttaa heitä. Hän odotti alituisesti jotakuta tulevaksi, ja hän tahtoi tietää, tulisiko hän ehkä tulevana vuonna. Parasta oli siis jäädä isoäidin luo laittamaan unipannukakkua. Ensin he ottivat pieneltä hyllyltä lieden takaa vadin, ja kaikki kolme pitivät reunasta kiinni, kun he laskivat sen pienelle kyökinpöydälle. Sitten piti heidän ottaa esille puulusikka. Ja kaikki kolme menivät hakemaan lusikkaa pienestä kulmakaapista, joka oli isoäidin ruokakaappina, kaikki kolme pitivät kiinni varresta, kun he kantoivat sen pöydälle ja laskivat sen vatiin. Sitten he panivat kolme lusikallista vettä vatiin ja kaikki hakivat he yhdessä veden isoäidin kupariämpäristä, eikä kukaan puhunut eikä kukaan nauranut heidän ollessaan toimessa. Kun se oli tehty, kaatoivat he kolme lusikallista jauhoja veteen. Ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kun he upottivat sen jauhovakkaan, kaikki kolme nostivat sen ylös ja sekoittivat jauhot veteen. Ei kukaan päästänyt irti lusikkaa, ei kukaan puhunut, ei kukaan nauranut eikä kukaan tiputtanut ainoatakaan jauhohituista lattialle. Sitten he sekoittivat joukkoon kolme lusikallista suoloja. Eikä nytkään kukaan puhunut eikä nauranut eikä tiputtanut ainoatakaan suolaraetta maahan. Mutta ajatelkaahan, kun he olivat ennättäneet näin pitkälle, niin kysyi isoäiti, pitäisikö panna rasvaa pannuun! Samassa kun hän sen sanoi, heitti pappilanneiti lusikan pois kädestään, istuutui tuolille ja alkoi nauraa täyttä kurkkua, ja pikkupiika piteli kiinni lusikasta, mutta hänkin purskahti niin kovaan nauruun, ettei hän voinut seisoa, vaan heittäytyi lattialle nauramaan. Isoäitikin veti hiukan suutaan hymyyn. Ehkäpä hänen ei olisi tarvinnut erehdyksestä puhua, mutta hän muisti ennestään, että jollei tapahtunut jotakin pientä onnettomuutta unipannukakkua laitettaessa, niin ei koko juttu ollut hauska. Ja hän oli hyvillään, kun pappilanneiti unohti huolensa ja sai hiukan nauraa. Kun he vihdoin olivat nauraneet kyllikseen, aikoivat he alkaa uudestaan, sillä nyt ei kelvannut mikään, mikä jo oli tehty, vaan kaikki oli alotettava alusta. Mutta se ei ollut enää niinkään helppoa, kun he kerran olivat tulleet naurutuulelle. Ensin he kaatoivat kolme lusikallista vettä vatiin. Sen pitemmälle he eivät päässeet, ennenkuin he purskahtivat nauruun uudestaan. Pappilanneiti oli kaikista pahin. Pikkupiika ei ollut lainkaan niin herkkä nauramaan kuin hän. Kokonaista viisi minuuttia he olivat aivan naurusta suunniltaan. Sitten sanoi pappilanneiti toisille, että heidän täytyi hillitä itseään, muuten ei unipannukakku tulisi valmiiksi ennen sydänyötä. "Kyllä me molemmat hillitsemme itsemme", sanoi isoäiti, "kun sinä itse vaan voit pysyä vakavana". Ensin he kaatoivat vettä ja sitten jauhoja ja sitten suolaa, ja sitten he sekoittivat sen puuroksi. Ja kaikki kolme pitivät kiinni kauhasta sekoittaessaan taikinaa, eikä kukaan heistä nauranut, ei kukaan puhunut, ei kukaan tiputtanut ainoatakaan hiventä lattialle. Kun he olivat sekoittaneet pannukakun, panivat he sen paistinpannuun. Unipannukakku ei näyttänyt maukkaammalta kuin sellainen puuro, jota annetaan kanoille ja porsaille. Mutta sen lisäksi se oli aivan sitkeä ja kova ja kimalteli paljosta suolasta. He panivat sen tulelle ja paistoivat sen toiselta puolelta, sitten he käänsivät sen, ja kaikki kolme pitivät kiinni lusikasta, kaikki kolme käänsivät sitä yhdessä eikä kukaan pudottanut sitä tuhkaan. Silloin se oli valmis syötäväksi. Nyt sekä pappilanneiti että pikkupiika tulivat niin innokkaiksi, ettei ollut lainkaan pelkoa siitä, että he purskahtaisivat nauruun. He ajattelivat, että ehkäpä he nyt saisivat silmätä kauaksi tulevaisuuteen, ja siksi he eivät tahtoneet hukata tätä hyvää tilaisuutta. Unipannukakku oli niin kiiltävä suolasta, että rohkeutta siltä kysyttiin, joka uskalsi sitä maistaa. Mutta he jakoivat sen kolmeen osaan, ja sitten he söivät niin hyvin kuin he taisivat. Pikkupiika söi oman osansa, sillä hän tiesi, että niin sitä oli tehtävä, ja hän tahtoi tarkasti seurata kaikkia määräyksiä. Isoäiti maisteli vain pientä palaa, eikä ole edes sanottu, että hän nieli sitäkään alas. Pappilanneiti söi yhden suupalan. Niin mielellään kuin hän olisi halunnutkin tietää tulevaisuuttaan, niin ei hän sittenkään saanut sen enempää niellyksi. Molemmat nuoret olivat ikäänkuin hiukan pettyneet unipannukakun johdosta. Mutta ei kumpikaan sanonut kuitenkaan sanaakaan. He viittasivat vain kädellään hyvää yötä isoäidille, ja hän seisoi ääneti ovessa ja valaisi heille portaita. Ne muutamat askeleet, joita heidän piti kulkea pihan poikki, he juoksivat kovalla vauhdilla, sillä tuntuipa siltä, kuin ei yö enää olisi ollut yhtä pimeä ja suljettu kuin tuonnoin. Se valmistautui vetämään peitteensä syrjään ja paljastamaan salaisuutensa, mutta he eivät uskaltaneet jäädä katsomaan. Palvelustytöt olivat jo makuulla, kun he hiipivät keittiön läpi, mutta tietysti kaikki kysyivät heiltä, miten asia oli onnistunut, joko he olivat nähneet unta ja kenestä he olivat uneksineet. Mutta siitä ei heillä ollut mitään hyötyä. He eivät saaneet sanaakaan vastaukseksi. Pikkupiika nukkui heti, kun hän oli pannut maata ja nukkui aina aamuun asti. Ja kun hän heräsi, tunsi hän karvaan maun suussaan, mutta vaikka hän olisi ponnistellut muistiaan kuinka paljon hyvänsä, niin ei hän voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta. Isoäiti ei ollut nukkunut koko yöhön, mutta seuraavana aamuna hän oli hiljainen ja ääneti ja istui ikäänkuin hän olisi valveillaan uneksinut. Ehkäpä hän sittenkin oli saanut tietää jotakin. Pappilanneiti ei ollut myöskään nukkunut paljon, sillä hänen oli ollut hirveän jano, ja kas, juominen ennen nukkumista oli kerrassaan kiellettyä. Sillä silloin ei koko jutusta olisi mitään hyötyä. Kun hän heräsi aamulla, ei hän voinut päästä selville siitä, oliko hän nähnyt unia vai ei. Mutta myöhemmin päivällä astui pappilanneiti sattumalta ulos kuistille. Hän seisahtui äkkiä, sillä nyt hän muistikin unissaan seisoneensa aivan samalla paikalla. Ja hänen seisoessaan siinä, oli kaksi vierasta miestä, nuori ja vanha, astunut pitkin hiekkakäytävää. Vanha mies oli sanonut olevansa rovasti Liljecrona ja tulleensa sinne poikansa kanssa kysymään, oliko Maija Liisan jano ja halusiko hän vettä. Samassa nuori mies oli astunut esiin ja tarjonnut hänelle lasillisen raitista, kirkasta vettä. Mutta kun pappilanneiti muisti tämän unen, niin hämmästyi hän siihen määrään, että hän alkoi vapista koko ruumiissaan. Sillä se ainakin on aivan varmaa, että jos joku unissa tarjoaa vettä sen jälkeen kun on laittanut unipannukakun, niin joutuu hänen kanssaan naimisiin. MORSIUSTANSSI. Loppiaisena olivat pappi ja papin rouva lähteneet yhdessä kirkkoon, ja jumalanpalveluksen loputtua he olivat nyt kotimatkalla. Pappilanrouvaa paleli hiukan reessä istuttuaan pari tuntia kylmässä kirkossa. Tuntui oikein hyvältä ajatella, ettei heidän tarvinnut ajaa Lövdalaan saakka, vaan että he saivat keskeyttää matkansa Loby'ssä, jonne heidät oli kutsuttu suuriin talonpoikaishäihin. Siten heiltä säästyi ainakin neljäsosa matkaa. Pappilanrouva ei voinut olla ajattelematta, kuinka nurinkurista oikeastaan oli, että pappila sijaitsi melkein peninkulman päässä kirkolta, aivan pitäjän rajalla. Kirkko oli hyvällä paikalla, pitäjän keskikohdalla, ja sinne oli hyvä päästä joka puolelta, mutta pappilan laita oli aivan toinen. Sinne oli ainakin parin peninkulman matka niistä taloista, jotka sijaitsivat pitäjän eteläosassa. Ja kuinka vaikea pappilanrouvan oli päästä joka sunnuntai kirkkoon, niinkuin hyvä tapa ja säädyllisyys vaati! Kokonaista neljä tuntia sillä matkalla kului, ennenkuin joutui taas takaisin. Rippisunnuntaisin saattoi kulua viisi jopa kuusikin tuntia. Kotiin tullessa saattoi hän olla aivan varma siitä, että vanha emännöitsijä oli valmistanut ruuan aivan liian varhain, jotta se oli saanut seisoa monta tuntia ja oli sekä kuivunut että pohjaanpalanut. Joka kerta nuo samat ajatukset tulivat mieleen, kun hän ajoi nälissään ja viluisena kirkosta kotiin. Kunpa vain jollakin tavalla olisi voinut asettaa siten, että kirkkomatka olisi lyhentynyt! Mutta vaikkei kysymyksessä olisi ollut muuta kuin saada pitäjäläiset myömään vanha pappila ja hankkimaan uusi, joka olisi ollut lähempänä kirkkoa, niin olisi se jo ollut aika vaikea juttu. Mutta asia oli vielä sitäkin monimutkaisempi. Hyvänen aika, kuinka ikävää, että Svartsjö ensinnäkin oli vain suuren Bron pitäjän kappeli! Ikivanhoista ajoista saakka oli Bron pitäjän rovasti ollut Svartsjön kirkkoherrana ja puolet papin palkasta oli mennyt hänelle, eikä tuollaista vanhaa tapaa voitu saada muutetuksi. Olisihan oikeastaan hänen miehensä, joka kuitenkin suoritti koko työn, pitänyt saada myös koko palkka. Mutta hän oli vain apulaispappi ja sai tyytyä apulaispapin palkkaan. Ja seurakunta oli niin pieni ja köyhä, että jos papin olisi pitänyt elää vain siitä, minkä hän seurakunnalta sai, niin olisi hän ollut varsin kurja raukka. Jos Svartsjön papilla oli parempi toimeentulo kuin muilla apulaispapeilla, niin johtui se siitä, että hänellä oli paitsi pappilaansa oma talo, josta hän sai elatuksensa. Jollei hänellä sitä olisi ollut, niin olisi hän joutunut aivan hukkaan. Olihan pappilanrouva erittäin hyvillään siitä, että hänen miehensä omisti Lövdalan. Hänellähän kaikkein vähimmin oli syytä sitä valittaa. Se oli hyvä talo, jossa oli hyvät rakennukset ja hyvä maa. Ei sillä muuta vikaa ollut, kuin että se oli liian kaukana kirkolta. Niin, oli sillä vielä toinenkin vika. Kaikki, jotka asuivat siellä, olivat mielestään muita paremmat. Pappilanrouvan täytyi väkisenkin nauraa, sillä olihan hän nähnyt oikeita suuria paikkoja. Mutta tässä pitäjässä arveltiin, että vain se, joka sai asua Lövdalassa, oli oikein hieno. Eipä edes kreivin joukolla Borgin kartanossa ollut samaa mainetta kuin pappilan väellä. Hän ei puolestaan koskaan ollut ymmärtänyt mistä tuo johtui. Sata vuotta sitten ei koko Lövdala ollut muuta kuin talonpoikaistalo. Ehkäpä se oli ollut rikas ja suuri, sillä olihan vanha järvenpohja aivan erinomainen laidunmaa. Mutta talonpoikaistalo eikä mitään muuta se sittenkin oli ollut, eikä se vielä nytkään ollut juuri sen enempää. Mutta eihän kukaan täällä Värmlannissa tiennytkään, millainen oikea herraskartano oli. Mikä kumma tuo oli, että rikkaan talollisen poika oli saanut opiskella, ja että hän oli suorittanut papin tutkinnon ja päässyt Svartsjön apulaispapiksi. Vaikka hän olikin joutunut papintyttären kanssa naimisiin, niin eihän siitäkään voinut niin suuresti kerskailla. Sen pitemmälle kuin apulaispapiksi ei hän sittenkään päässyt, vaan oli saanut pysyä Svartsjössä koko ikänsä. Hänestä sanottiin, että hän oli ollut erittäin kykenevä mies, mutta sitä oli vaikea uskoa. Sillä olisihan hän siinä tapauksessa voinut päästä jonkun suuremmankin seurakunnan papiksi. Tosin hän oli tullut varsin hyvin toimeen, sillä hän oli perinyt Lövdalan vanhemmiltaan ja asunut siellä. Hänen ei tarvinnut kumarrella talonpoikia saadakseen veroa tai lahjoja. Hän istui omassa talossaan ja tuli omineen toimeen ja oli yhtä hyvä kuin kuka muu hyvänsä heistä. Ja varmaankin se oli ollut heille mieleen, sekä kansalle että hänelle itselleenkin. Tämän ensimäisen Lövdalan papin aikana ei pappilaan kuulunut mitään puustellia, mutta nyt sillä oli pieni tila, joka sijaitsi aivan Lövdalan vieressä. Pappilanrouvan mielestä talonpojat olivat vain ilkeydestä järjestäneet pappilan maat siten. He eivät olleet lainkaan ottaneet lukuun, kuinka kovin pitkä matka papilla oli sieltä kirkkoon. Heillä oli ollut muuta mielessä, ja se oli heille onnistunutkin. Toinen Lövdalan pappi oli nainut ensimäisen papin tyttären ja saanut siten Lövdalan perinnöksi ja jäänyt sinne asumaan. Siten hänestäkin oli tullut suurtilallinen, joka tuli omineen toimeen, eikä ollut vain köyhä apulaispappi. Ja hänkin oli jäänyt koko iäkseen Svartsjöhön. Hän kuului olleen erinomainen saarnamies, mutta sitäkään ei pappilanrouva voinut uskoa. Hän kuvaili mielessään, että Svartsjöläiset väittivät sitä vain siksi, että hän oli nainut yhden heidän omista papintyttäristänsä ja asunut Lövdalassa. Pappilanrouva varjeli muhvilla kasvojansa. Tie kulki suoraan ja tasaisena pitkin vanhaa järvenpohjaa, ja kylmä viima, joka siellä aina asusti, viilsi korvien ympärillä. Mutta se antoi vain parempaa vauhtia hänen ajatuksilleen. Kas, juuri se seikka, että pitäjän papit välttämättä tahtoivat asua Lövdalassa, vaikutti sen, että oli mahdotonta saada lyhyempää kirkkomatkaa. Hänen miehensä oli nyt järjestyksessä kolmas pappi, joka asui siellä. Hän oli tehnyt samoin kuin hänen edeltäjänsäkin: oli nainut papin tyttären ja perinyt talon. Hän asui Lövdalassa, mutta puustelli oli niin lähellä, että hän saattoi hyvin hoitaa sitä, ja molempine taloineen hän tuli erittäin hyvin toimeen. Tämä järjestys oli niin hyvä, ettei kukaan koko pitäjässä toivonut sen koskaan muuttuvan niin kauan kuin Svartsjössä vain oli pappi ja seurakunta. Pappilanrouva myönsi kyllä, että se oli ollut erittäin sopivaa entisille Lövdalan papeille, sillä he, hänen mielestään, eivät ansainneet sen parempaa kuin jäädä sinne koko elämäkseen. Mutta mikä ikuinen vahinko, että hänen miehensä oli ihastunut tähän taloon ja pitäjään, ja jäänyt tänne. Sillä pappilanrouva olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi siitä, että hän olisi voinut saada minä päivänä hyvänsä vaikka suurimman pitäjän koko hiippakunnassa. Kyllähän pappilanrouva tiesi, miksi hänen miehensä täällä viihtyi. Kun pitäjässä sama pappissuku oli niin kauan ollut sielunpaimenena ja sekä papit että papin rouvat olivat olleet suosittuja, niin olivat he saaneet siellä suuren vallan. Kansa ei ryhtynyt suorastaan mihinkään kysymättä ensin neuvoa pappilasta, ja se oli hänelle mieleen. Kerran oli pappilanrouva sanonut hänelle, että hän varmaan olisi voinut saada suuremmankin seurakunnan. Niin, sen hänkin uskoi, mutta ehkäpä hänellä siellä ei olisi ollut yhtä paljon sananvaltaa. Täällä hän mielestään hallitsi koko pitäjää. Eihän olisi ollut niinkään helppoa saada tässä muutosta aikaan. Nuorelle papille oli edullista joutua naimisiin jonkun Lövdalan papintyttären kanssa. Hän sai heti hyvän toimeentulon ja helposti hoidetun pitäjän, ja mitä vaimoon tuli, niin väittivät kaikki yhdellä suulla, että Lövdalan papintyttäret olivat niin kauniita ja hyviä emäntiä, jotta oli oikea onni joutua heidän kanssaan naimisiin. Kyllähän pappilanrouva sen mielellään uskoikin niistä, jotka ennen hänen aikaansa olivat olleet pappilassa, mutta mitä tuohon Maija Liisaan tuli, niin ei hän ymmärtänyt mitä erikoista hänessä oli. Ei hänen mielestään tytön pitkulaiset kasvot olleet lainkaan kauniit, eikä hän arvellut hänen kelpaavan suorastaan mihinkään. Koettihan pappilanrouva parastaan ja ohjasi häntä, mutta ei kukaan pitänyt hänen puoliaan, tuskin isäkään, jonka ensi sijassa olisi pitänyt toivoa, että tyttärestä tulisi kelpo ihminen ja että hän tekisi muutakin kuin vaan hullutuksia. Mutta joka tapauksessa pappilanrouva koetti tehdä kaikki voitavansa. Eipä moni olisi uskaltanut ruveta ohjaamaan sitä, joka sai periä Lövdalan ja koko pitäjän. Ilma oli täynnä kulkusten kilinää. Loby'ssä yhtyivät tiet neljältä eri taholta, ja kaikkialta tuli rekiä, joissa hääväkeä ajoi häihin. Nämät häät vasta olivat suurenmoisia. Kuinka erinomaista, että hän oli saanut tytärpuolen estetyksi tulemasta mukaan. Näissä vanhoissa talonpoikaistaloissa Maija Liisan tähden juuri kaikkein enimmin kursailtiin. Olihan aivan luonnollista, että hänestä siten täytyi tulla laiska ja ylpeä ja sellainen, joka arveli voivansa tehdä mitä tahansa. Niin, kyllä pappilanrouva tiesi, mikä oli tytärpuolelle parasta. Mutta toistaiseksi hän ei tahtonut sitä ajatuksissaankaan tunnustaa. Mutta ehkäpä hän sittenkin saattoi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ehkäpä hän saisi lyhemmän kirkkomatkan ja samalla voisi opettaa tytärpuolelle, ettei hän ollut mikään prinsessa, vaan aivan yksinkertainen pappilanmamseli -- -- -- Niin, tiesihän hän sen jo edeltäpäin, mitä hän saisi täällä kestää. Tuskin hän oli päässyt ovesta sisälle, kun kaikki ihmiset alkoivat kysyä, miksei pappilanneiti ollut mukana. Ennenkuin hän oli ehtinyt avata turkkinsa, oli hän saanut selittää jo kymmenet kerrat, miten ikävää se oli, ettei Maija Liisa tahtonut jättää vanhaa isoäitiä yksin kotiin. Useimmat tyytyivät tähän, mutta häätalon isäntäväki tahtoi saada tarkempaa selitystä. Vanha Björn Hindriksson ja hänen vaimonsa olivat saaneet vuosikausia houkutella nuorinta tyttärentytärtään, talon perillistä, suostumaan miehelle, jonka he olivat valinneet hänelle. Ja hänen myöntyväisyytensä palkaksi he tahtoivat nyt pitää hänelle niin komeat häät kuin suinkin. Björn Hindriksson oli niin vanha, että hän muisti herra Olavuksen, ensimäisen Lövdalan papin ja hänen vaimonsa, rouva Katrina Hesselgrenin, ja se kunnioitus, jota hän tunsi heitä kohtaan, ei voinut koskaan kadota hänestä. Koska pitäjässä oli vielä yksi herra Olavuksen jälkeläisiä, niin piti hänen välttämättä olla mukana häissä, muuten niistä ei tullut sellaista kuin hän oli mielessään kuvitellut. Hän ei tahtonut tyytyä siihen selitykseen, ettei pappilanneiti muka voinut päästä kotoa isoäidin vuoksi, vaan kysyi heti, eikö joku palvelustytöistä olisi tänään voinut pitää huolta rouva Beatasta. Ei suinkaan hän ollut kuoleman kielissä. Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli oikein pahoillansa ja ettei tuo ollut vain kohteliasta puhetta. Olihan hän tietysti mielissään siitä, että uusi pappilanrouva oli saapunut häihin, mutta eihän hän kuitenkaan ollut vanhaa pappissukua. Pappilanrouva vastasi, että hän oli ollut aivan samaa mieltä kuin isäntäkin ja oli sen sanonutkin Maija Liisalle. Mutta pappilanneiti, hän piti niin hellää huolta vanhasta isoäidistään, ettei hän tahtonut millään lähteä kotoa, jos isoäidillä oli pieninkin vamma. Nyt oli pappilanrouva saanut turkit yltään, ja hän tiesi vallan hyvin näyttävänsä niin komealta sekä olevansa niin hienosti puettu, etteivät he sen parempaa pappilanrouvaa olisi voineet saada mistään. Mutta tuntuipa kuitenkin siltä kuin talonpojat eivät olisi laisinkaan huomanneet häntä. Björn Hindrikssonin vaimo ihmetteli, ettei Beata rouva itse ollut vaatinut tyttärensätytärtä lähtemään häihin. Tiesihän hän sen, että joka kerta, kun heidän aikanaan tässä talossa oli vietetty häitä, aina joku pappilan väestä oli tanssinut morsiamen kanssa. Pappilanrouva ojensi selkäänsä ja hänen äänensä muuttui karheaksi. Mistä hän saattoi tietää, että se oli niin kovin tärkeätä, muuten hän olisi voinut itse jäädä kotiin. Mutta eihän mikään estänyt häntä lähtemästä vaikka aivan heti paikalla, jotta Maija Liisa saisi tulla häihin. Täten pappilanrouva pääsi voitolle. Isäntäväki tuli kovin pahoillensa, ja asia päättyi siten, että heidän oli pakko rukoilla ja pyytää häntä jäämään. Ylhäällä salissakin sai pappilanrouva kuulla samoja kysymyksiä ja vastata niihin aivan loppumattomasti kulkiessaan ympäri huonetta ja tervehtiessään kaikkia niitä, jotka seisoivat pitkin seiniä odottaen vihkimistä. Pappilanrouvaa alkoi äkkiä kuumoittaa, vaikka hänen oli ollut kylmä koko päivän. Vasta sitten, kun hän istuutui sohvaan, ei kukaan enää kysynyt Maija Liisaa. Kaksi pitäjän arvokkainta emäntää istui hänen molemmilla puolillaan, ja he olivat aivan ääneti. He tiesivät, ettei sopinut jutella, kun odotettiin jotakin niin juhlallista kuin vihkimistä. Pappilanrouva tunsi, että hänen poskillaan paloi kaksi punaista pilkkua. Kummallista, että kaikki ahdistivat häntä! Pappi sitä vastoin sai olla aivan rauhassa. Luulivatko he, ettei papilla ollut enää mitään sanottavaa talossaan? Ulla Moreus, lukkarin emäntä, näyttäytyi ovessa. Hän astui esiin ja tervehti. Nyt seuraisi tietysti uusia kysymyksiä. Olihan hän Maija Liisan parhaita ystäviä. Mutta hän ei näyttänyt muistavankaan Maija Liisaa. Hän oli anoppinsa kanssa pukemassa morsianta. He olivat nyt valmiit, mutta he olivat ajatelleet -- -- Niin, heistä tuntuisi niin turvalliselta, jos rouva Raklitz olisi tahtonut tulla ullakkokamariin katsomaan morsiamen pukua. Pappilanrouva tiesi, ettei kukaan koko Värmlannissa tiennyt sen paremmin kuin Ulla Moreus ja hänen anoppinsa, miten talonpoikaismorsian oli puettava. Mutta olihan hyvin kohteliasta, että he tahtoivat kuulla hänen mieltään. Hän meni Ullan kanssa kamariin, missä morsian seisoi valmiiksi puettuna ja odotti, että morsiussaatto tulisi häntä hakemaan. Täällä ajateltiin vain kukkia ja koreuksia. Tuntui oikein helpoittavalta, kun sai vastata, olivatko kultavitjat suorassa, pitäisikö ripustaa enemmän helmiä morsiamen kaulaan ja oliko korkea pahvikruunu, jonka Ulla Moreus edellisenä yönä oli valmistanut punaisesta ja vihreästä silkistä ja kultapaperista, kauniin muotoinen. He olivat viimeiseen asti arvelleet, että vanha kruunu voisi kelvata, mutta myöhään eilen illalla oli Ulla ajatellut, että nämähän häät olivat suurimmat, mitä koko tänä talvena vietettäisiin ja sen vuoksi hän oli leikannut uuden kehän ja päällystänyt sen. Pappilanrouva kehui sitä sekä kaikkea muutakin. Mutta vanha muori Moreus näytti sittenkin hiukan huolestuneelta, ja hetken kuluttua hän uskoi pappilanrouvalle huolensa. Olihan se hauskaa, että sisar Raklitz oli tyytyväinen morsiuspukuun, mutta hänen omasta mielestään oli kaikki aivan epäonnistunutta, kun morsian ei voinut näyttää iloisemmalta. Mikä huvi oli koristaa sellaista, josta olisi voinut luulla, että häntä aiottiin viedä mestauslavalle. Morsian kääntyi muihin selin ja sanoi jotakin, jota ei kukaan kuullut. Hän ei välittänyt vähääkään kaikesta siitä koreudesta, jota hänen ylleen puettiin, kun mamseli Maija Liisa ei ollut mukana häissä. Olihan hän luvannut senkin seitsemän kertaa, että hän tulisi katsomaan häntä morsiamena. Nyt Ulla Moreus sekaantui asiaan. Hänen äänensä oli iloinen ja raikas, niinkuin ainakin ihmisellä, joka mielellään sovittaa ja selvittää kaikki asiat. Eiköhän Maija Liisa voisi hetkeksi jättää isoäitiä yksin kotiin. Isäntäväki kyllä mielellään lähettäisi häntä hakemaan. Eihän tuo matka kovinkaan pitkä ollut. Vanha muori Moreus puhui myös asian puolesta. "Maija Liisa ja Britta olivat rippikoulutovereita, ja siitä saakka he ovat olleet hyviä ystäviä." Pappilanrouva ei vastannut kovinkaan ystävällisesti. "Niin, niin, rakas sisar, tokko pitäjässä on ainoatakaan talonpoikaistyttöä, joka ei olisi Maija Liisan hyvä ystävä." Hän heitteli niskaansa ja astui ulos ullakkohuoneesta. Ei kukaan sanonut hänelle sanaakaan. Veri oli noussut hänelle päähän taaskin. Turhaa heidän oli luulla, ettei hän ymmärtänyt, että he olivat houkutelleet hänet ullakkohuoneeseen vain saadakseen puhua Maija Liisasta -- -- Vihkiäiset olivat ohitse, ja kaikki oli käynyt hyvin. Morsian tunsi, että häävieraat kuiskailivat nyt keskenänsä siitä, miltä hän oli näyttänyt vihkiäisten aikana. Sekä vanhempien että isovanhempien vuoksi hän olisi toivonut, ettei hän olisi näyttänyt niin itkettyneeltä. Jos mamseli Maija Liisa olisi tullut, niin olisi hän kestänyt kaikki iloisin mielin. Pappilanneiti oli sanonut, että hänestä olisi niin hauska nähdä häntä morsiamena. Ehkäpä hän oli sanonut sen vain rohkaistaakseen hänen mieltään. Mutta nyt hänestä tuntui, että ainoa ilonaihe, jota hänellä tänään olisi voinut olla, oli riistetty häneltä. Vihkiäisten aikana hän oli kääntänyt päätään ja katsellut ovelle pari kertaa. Hän oli toivonut, että mamseli Maija Liisa tulisi sittenkin. Hän ei voinut olla etsimättä häntä katseellansa. Kuinka ihmiset saattoivat tällaisena päivänä olla niin kovia ja kieltää häneltä sitä ainoaa mitähän pyysi! Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ajatellessaan sitä. Kun suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli katettu ja hääväki istahti sen ääreen ja rupesi syömään, alkoivat kaikki hänen ympärillään iloita. Kaikki muut söivät, joivat ja laskivat leikkiä, mutta hän tunsi koko ajan vain ahdistusta. Ei siitä voinut olla kysymystäkään, että hän olisi mitään syönyt. Hän leikkeli vain leipäpalasia, jotta muut luulisivat hänen syövän. "Jospa vain mamseli Maija Liisa olisi tullut tänne tänään!" ajatteli hän. "Kaikki olisi silloin ollut toisin. Hän olisi tehnyt tämän asian minulle helpoksi." Hän katsoi sulhaseen pelästyneenä ja ihmetteli oliko tämä kuullut mitään. Hänestä tuntui, että hän oli puhunut ääneen. Hetken kuluttua hän hätkähti jälleen. Hän huomasi mutisevansa hiljaa itsekseen: "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun häihini!" "Mitä sinä puhelet itseksesi?" kysyi sulhanen. Morsian toisti nuo sanat melkein vastoin tahtoansa. "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa päässyt minun häihini!" Sulhanen tiesi, kuinka kauan hän oli saanut rukoilla ja pyytää, ennenkuin tämä rikas talonpoikaistyttö oli päättänyt ottaa hänet. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että isovanhemmat olivat pakoittaneet häntä, ja kun sulhanenkin näytti noin surkealta hääpöydässä, niin silloin vasta nuo puheet oikein pääsisivät valtaan. Hän alkoi nuhdella morsianta. Ei hänen pitänyt panna sitä niin pahakseen. Voisihan hän saada tavata pappilanneittä toistekin. Morsian ei ottanut hänen puhettaan korviinsa. Hän leikkeli vain leivänkuoriaan, ja hetken kuluttua hän huokasi jälleen. "Oi, voi, voi, miksei mamseli Maija Liisa saanut nähdä minua morsiamena!" Vieläkin kerran koetti sulhanen nuhdella häntä. "Kuinka sinä tuollaisen asian vuoksi voit saattaa itsesi pilkan ja naurun alaiseksi!" sanoi hän. "Luuletko sinä, että mamseli Maija Liisa välittää sinusta? Tietäähän sen, kuinka paljon herrasväki huolii meistä talonpojista." Tällä kertaa käännähti morsian äkisti sulhasen puoleen. "Sinä et puhuisi tuolla tavalla, jos tietäisit jotakin. Sinä et istuisi siinä, missä nyt istut, jollei pappilanneiti olisi puhunut sinun puolestasi ja sanonut, että hän luuli sinun kohtelevan minua hyvästi." Nyt sulhanen vuorossaan vaikeni. Kun vieraat häntä vastapäätä aikoivat puhua hänen kanssaan, oli heidän pakko huutaa oikein kovasti, ennenkuin hän kuuli mitä he sanoivat. Ei sitä voinut auttaa, että lähimmät pöydässä sen huomasivat. Hekin vaikenivat ja tulivat rauhattomiksi ja katsoivat vain pitkään morsiuspariin. Mutta juuri samassa, kun kaikki näytti kaikkein tuskallisimmalta, kääntyi sulhanen morsiamen puoleen. "Jos sinä olet vain tämän asian vuoksi pahoillasi", sanoi hän, "niin voihan sen kai saada autetuksi. On minussa miestä järjestämään asiat siten, että mamseli Maija Liisa saa nähdä sinut morsiamena." Morsian katsoi ihmeissään häneen ja huomasi, että hän oli vakavissaan. "Minä en unohda koskaan, että sinulla on niin paljon sydäntä, että tahdot auttaa minua", sanoi hän. Ja samalla hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli aivan kuin toiseksi ihmiseksi. -- -- -- -- -- -- Pappilanneiti istui lieden ääressä kyökkikamarissaan Lövdalassa ja itki. Kyyneleet vuosivat viljanansa. Hänen oli aivan mahdoton hillitä niitä. Hän koetti kyllä parastansa, Sillä olihan kovin ikävää, että palvelusväki luuli hänen itkevän vain siksi, että hänen täytyi istua yksin kotosalla, kun isä- ja äitikulta olivat vieraissa huvittelemassa. Mutta ei hän sitä surrut, ei, ei lainkaan, vaan hän suri sitä, ettei hän saanut pitää lupaustaan, jonka hän oli antanut Britalle. Kuinka he olivatkaan yhdessä jutelleet näistä suurista häistä! Eihän Britta sittenkään voinut tulla suopeaksi sulhaselle, mutta hänen mielensä oli kuitenkin virkistynyt, kun pappilanneiti oli sanonut iloitsevansa siitä, kun hän saisi nähdä hänet morsiuspuvussa. Hänen täytyi pakostakin itkeä. Kuinka raskaalta tuntuikaan, kun hänen oli täytynyt pettää Britta. Kummallista! Hän oli kuulevinaan kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta. Ja viulun soittoa, siitähän oli mahdoton erehtyä. Soitto kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Ihan varmaan hän kuuli jotakin. Mutta mistä ihmeestä se saattoi tulla? Hän nousi pystyyn ja astui itäisen ikkunan ääreen, josta näki aina lehtikujalle saakka. Kun hän oli sytyttänyt tulen uuniin tuntia sitten, oli ulkona ollut pimeä ilta. Nyt tuli oli palanut loppuun, jotta kamarissa oli aivan pimeä. Mutta sillä välin oli ulkona tullut valoisammaksi. Taivas oli tähdissä. Lumi maassa ja huurre puissa oli omin päin ruvennut valaisemaan. Kun hän tuli ikkunan luo, niin saattoi hän katsoa ikäänkuin valaistuun huoneeseen. Hän näki aivan selvästi, että morsiussaatto ajoi pitkin lehtikujaa ja vanhojen rakennusten ohitse takapihalle. Ensimäisessä reessä istuivat pelimannit viulut leukojen alla ja vinguttivat kaikin voimin jousiaan. Toisessa istui morsian ja sulhanen, eikä morsian ollut kietonut edes mitään huivia päähänsä, vaan antoi kruunun kimmeltää valkeassa lumenvalossa. Sitten seurasi reki toistaan häävieraineen. Hän tunsi lukkari Moreuksen valkean hevosen, kirkkoväärtin punaisen reen ja -- Hänen päätänsä huimasi. Hänen täytyi istahtaa tuolille ikkunan ääreen. Hän ei voinut käsittää mitä tämä oli. Miksikä hääväki ajoi Loby'stä tänne tyhjään pappilaan? Ehkäpä hän luuli vain näkevänsä sellaista siksi, että hänen ajatuksensa koko päivän olivat olleet häätalossa. Hän kuuli, että he pysähtyivät portaiden eteen, että eteisen ovi avautui ja että väkeä tunkeutui sisään. Mutta hän jäi sittenkin paikoilleen istumaan. Ei häntä lainkaan peloittanut. Mutta olisi tuntunut niin harmilliselta mennä heitä vastaan, jollei siellä olisi ollutkaan ketään! Nyt he olivat salissa ja nyt he avasivat kyökkikamarin oven. Pelimannit tulivat ensimäisinä. Sitten lukkari Moreus ja Ulla käsipuolessaan. Sitten morsian ja sulhanen, joita kaksi sulhaspoikaa valaisi kolmihaarakynttilöillä, ja heidän jäljessään koko liuta nuorisoa, sekä tyttöjä että poikia. Kun kaikki olivat tulleet sisään, keskeytti Jan Öster ja hänen toverinsa soittonsa, ja lukkari Moreus astui esille pappilanneiden eteen ja piti pienen puheen. Asian laita oli nyt sellainen, että Loby'n Britta välttämättä tahtoi näyttää pappilanneidelle kuinka kaunis hän oli morsiamena, ja hän ja hänen miehensä olivat aikoneet ajaa tänne yksin, mutta silloin lukkari sekä muutkin arvelivat, ettei pappilanneidellä olisi paljonkaan iloa morsiamesta, jollei hän samalla saisi myös nähdä morsiussaattoa, ja siksi olivat nyt kaikki ne tulleet tänne, jotka eivät olleet liian unisia hääaterian jälkeen. Pappilanneiti oli aina huonosti puettu sen jälkeen kuin hän oli saanut emintimän. Mutta sekä hän itse että muutkin unohtivat sen kokonaan, sillä morsiussaaton tulo sai ilon syttymään hänen kasvoilleen, jotta hän suloudessaan oli aivan vastustamaton. Totta se oli, mitä näistä Lövdalan papintyttäristä sanottiin, he saattoivat todellakin panna kaikkien ihmisten päät aivan pyörälle. Aivan mahdotonta oli käsittää, miten se oikeastaan kävi, mutta kun hän nyt syleili morsianta ja puristi sitten sulhasen sekä kaikkien muidenkin kättä, niin nyt vasta heistä tuntui oikealta hääilolta. Kas, pappilanneiti saattoi aivan unohtaa kaikki huolet ja tulla niin iloiseksi, että muut ihmiset ajattelivat: "Ei mikään ole niin suloista kuin elämä. Se ei ole totta, että elämä on vain ikävää ja täynnä huolia. Se on vain yhtä ainoaa iloa." Kun pappilanneiti katsahti morsiameen ja kehui hänen kruunuaan ja koko morsiuspukua, avautuivat kaikkien silmät. He eivät olleet aikaisemmin huomanneet, kuinka kaunis hän oli koristeissansa. Kun pappilanneiti kääntyi nyt sulhasen puoleen ja kiitti häntä siitä, että oli tullut tänne Britan kanssa ja onnitteli häntä sen johdosta, että hän oli saanut Britan vaimokseen, niin sulhasenkin silmät ikäänkuin avautuivat. Hän huomasi, ettei hän ollut nainut vain rikkaimman talon Loby'ssä, vaan myöskin parhaimman talontyttären. Mitä pappilanneiti sanoi Britalle, sitä ei kukaan voinut kuulla, mutta jälkeenpäin saattoi Britasta nähdä, että hän oli sanonut juuri sen, mitä hän oli kaivannut tullakseen iloiseksi koko päivän varalta. Heillä oli kestitystäkin mukana, jonka he panivat pöytään, sillä he tahtoivat, että pappilanneiti saisi myös maistaa hääruokaa. Niin, selvästi saattoi kyllä nähdä, että kaikki oli erinomaista hänen mielestänsä. Mutta hän ei tahtonut sittenkään syödä, ennenkuin häävieraat olivat lähteneet. Tiesihän hän, etteivät he voineet kauan viipyä. Kumma, että he lainkaan olivat päässeet irtaantumaan. Ulla kertoi, että he olivat pitäneet varansa ja hiipineet talosta heti päivällisen jälkeen. Vanha väki oli ollut hiukan väsynyt ja kaivannut päivällislepoa. He eivät olleet tienneet asiaakaan, ennenkuin nuoriso oli jo matkassa. Mutta he aikoivat heti palata takaisin, kun morsian vain oli saanut tanssia Maija Liisan kanssa. He läksivät nyt saliin ja väkijoukko asettui pitkin seiniä katselemaan tanssia. Pelimanni Jan Öster alkoi soittaa polskaa, ja morsian ja pappilanneiti pyörähtivät lattialle. Mutta kesken ensimäistä kierrosta kalpeni pappilanneiti tuskasta. Hän oli ollut niin iloinen, että hän kokonaan oli unohtanut tanssirahat. Häissä tuli kaikkien, sekä suurten että pienten tanssia morsiamen kanssa, ja jokaisen, joka tanssi hänen kanssaan, täytyi antaa hänelle rahaa. Mutta hänellä, köyhällä raukalla, ei ollut ainoatakaan penniä. Morsian ei ollut unohtanut mitään. Pöydälle salin nurkkaan hän oli asettanut hajuvesipullon ja morsiusrasian, jossa oli pastilleja ja rusinoita ja morsiusmausteita, joita hänen tuli tarjota tanssin jälkeen. Sen pahempaan pulaan ei pappilanneiti mielestään koskaan ollut joutunut. Eihän hän voinut rikkoa vanhaa tapaa. Ihmiset luulisivat muuten, että se tuottaisi onnettomuutta. Britta oli varmaan arvannut hänen tuskansa, sillä hän kuiskasi kesken tanssia, että mamseli Maija Liisa voisi olla vaan antavinaan hänelle jotakin kouraan. Eihän hänellä voinut olla varattuna tanssirahoja, kun he näin yllättivät hänet. Pappilanneiti omisti kultaiset korvarenkaat ja kultasoljen, jotka hän oli perinyt äidiltään. Hän olisi mielellään antanut toisen niistä Britalle, mutta hän ei tiennyt, uskaltaisiko hän sitä tehdä. Miten kävisi, jos emintimä saisi sen tietää? Ei ollut tapana tanssia muuta kuin yksi ainoa kierros morsiamen kanssa, mutta pappilanneiti tanssi tuumiessansa sekä kaksi että kolmekin kierrosta. Vaikka olihan väärin sanoa, että hän tuumi. Hän oli niin suuressa tuskassa, että ajatukset pyörivät vain hänen päässään. Hän tanssi niin hitaasti kuin suinkin, ja nyt hän ajatteli hopealusikkaa, jonka hän oli saanut kummilahjaksi. Mutta voisihan helposti sattua siten, että Raklitza seuraavana päivänä menisi häätaloon vaatimaan sitä takaisin, jos hän lahjoittaisi jotain niin kallista. "Ei muu auta, kuin sanoa Britalle, että hän saa tanssirahansa toisella kertaa", tuumi hän. Mutta samassa hän hätkähti ja tanssi sitten hyvällä vauhdilla kierroksensa loppuun. Joku oli pitänyt varansa hänen tanssiessaan ohitse ja pistänyt rahan hänen käteensä. Lopettaessaan tanssin saattoi hän antaa Britalle kokonaisen kiiltävän taalarin. Morsian hämmästyi niin suuresti, ettei hän muistanut tarjota morsiusmausteita, ja pappilanneiden täytyi kysyä, eikö hän saisikaan mitään. Pirskoitellessaan päälleen hajuvettä katseli hän ympärilleen saadakseen selkoa, kuka oli hänelle antanut tuon taalarin. Hän tiesi saaneensa sen pyörähtäessään juuri uunin ohitse. Varmaankin tuo pitkä, tummaverinen mies, joka seisoi lieden ja kaapin välissä, oli auttanut häntä. Hän kumartui nyt eteenpäin ja otti pastilleja rasiasta. Samassa hän kuiskasi jotain morsiamelle. Olisihan hänen pitänyt tuntea joka ainoa ihminen koko pitäjässä, mutta hänen oli aivan mahdoton muistaa tuon miehen nimeä, joka seisoi kaapin vieressä. Morsian vastasi puoleksi kuiskaten, ettei se ollut lainkaan kummaa, sillä tuo mies oli kotoisin toisesta pitäjästä. Hän oli seppä, Henriksbergin tehtaalta Västmarkenista, ja hän oli juuri tänään saapunut Loby'hyn ostamaan heiniä hänen isoisältään. Ei hän tiennyt, niiksi hän oli tullut mukana tänne. Sillä ei hän kuulunut hääväkeen! Eihän hän ollut häävaatteissakaan. Ja totta tosiaan, tuo vieras mies olikin puettu mustaan lammasnahkaturkkiin, jota nahkavyö piteli kiinni vyötäisiltä! Pappilanneiti tuumi, mitenkähän hän pääsisi häntä kiittämään, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä nyt häävieraat tulivat jättämään hänelle hyvästit. Hän kiitti heitä heidän käynnistään, auttoi päällysvaatteet heidän ylleen ja vilkutti heille kättään kuistilta. Kun hän palasi takaisin saliin, hämmästyi hän hiukan huomatessaan, että vieras mies seisoi yhä siellä. Mutta varsin pian hän ymmärsi, miksi hän oli jäänyt toisista jälkeen. Hän tahtoi kai tiedustella, miten hän saisi takaisin taalarin, jonka hän oli lainannut hänelle. Kukapa tiesi? Ehkäpä hän oli ottanut sen niistä rahoista, jotka pehtori oli antanut hänelle heinänostoa varten. Näytti siltä, kuin mies mieluimmin olisi kieltänyt koko asian. Ja kun pappilanneiti piti puoliaan, selitti hän, ettei asiasta yhtään maksanut vaivaa puhua. Mutta pappilanneiti ei voinut rauhallisella mielellä ottaa vastaan kokonaista taalaria vieraalta mieheltä. Hän sanoi pyytävänsä isäkullalta rahaa kohta kun tämä tulisi kotiin, ja lupasi lähettää ne häätaloon heti huomis-aamuna, jotta hän saattaisi maksaa heinät. Hyväntahtoinen hymyily kirkasti kuin auringonsäde miehen kasvoja. Pappilanneiti sai tehdä niinkuin hän itse halusi. Hänellä oli kylliksi rahaa, jotta hän tuli toimeen taalarittakin. Pappilanneiti katsoi ihmeissään häneen. Vai niin, hän oli luullut, että vieras rahojen vuoksi oli jäänyt toisista jälkeen. Niin, miksipä muuten? Mies pyyhkäisi pitkän hiussuortuvan otsaltaan ja katsoi tytön ohitse toiseen seinään. "Ah, en tiedä", sanoi hän, "ehkäpä minua halutti puhua jostakin muusta." Pappilanneiti astui askeleen ovea kohti. Hän tuli hiukan kärsimättömäksi. Nyt mies katsoi häneen jälleen hyväntahtoisesti hymyillen. "Minä en ymmärrä noita toisia, kuinka he saattoivat lähteä pois täältä", sanoi hän. Pappilanneiti punastui. Hän kulki edelleen ovelle. "Heidän olisi pitänyt ottaa teidät mukanaan tanssimaan eikä jättää teitä yksin tänne." Äänen sävy oli hyväntahtoinen, jotta pappilanneiti ei voinut suuttua. Hän kääntyi hänen puoleensa ja naurahti. "Oi, ei minun nyt ole vaikea jäädä yksin, sillä minun mieleni on iloinen. Menkää vaan tekin. Minä olen tyytyväinen, eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan minun tähteni." KETUNKUOPPA. Pitkä-Bengt seisoi varhaisena aamuna lyhty kädessä ja katseli alas ketunkuoppaan. Jotakin nurinkurista siinä oli. Ei eläissänsä hän ollut kokenut ketunkuoppaa, joka oli ollut tuon näköinen. Pitkä-Bengt tiesi vallan hyvin, että hän, jos kuka, osasi virittää ketunkuopan. Ja eilis-iltana oli hän asettanut sen kuntoon aivan samalla tavalla kuin konsanaan ennen. Hän oli peittänyt syvän kuopan aukon koivunvarvuilla, oljilla ja lumella ja laittanut siihen petollisen katon, jota viekkainkaan vanha naaraskettu ei voinut eroittaa tavallisesta maasta. Ja ankan, joka istui korkealla paalulla keskellä kuoppaa ketun syöttinä, oli hän kiinnittänyt riimulla siivistä niin lujasti, että hän tiesi, ettei se millään tavalla voinut päästä liikahtamaan. Se oli kartanon paras ankka, se, jolla oli vahvin ääni. Hän oli kuullun sen kirkuvan kiinnitettyään sen paaluun. Hätähuudot olivat kuuluneet kimakoilta ja vihlovilta talviyössä. Mikä häpeä ketunkuopan hoitajalle, jos hän sitoi ankan niin huonosti kiinni, että se pääsi riistäytymään irti, eikä sellaista häpeää koskaan ollut tapahtunut Pitkälle-Bengtille. Häpeä oli melkein yhtä suuri, tekipä kettu kumman hyvänsä: juoksi ankkoineen karkuun tai veti sen mukanaan alas kuoppaan. Karjapiika ei tahtonut koskaan mielellään antaa ankkojaan. Jos jollekin niistä tapahtui vahinko, niin sai Pitkä-Bengt kuulla siitä pilkkaa joka kerta, kun hän yritti virittää kuoppaansa. Tämä harmillinen asia oli nyt sittenkin tapahtunut. Kun hän valaisi lyhdyllä kuoppaa, näki hän, että ankkaa ei ollut paalussa. Siinä riippuivat vain riimunpäät jäljellä. Häntä harmitti niin kovasti, että hän aikoi lähteä matkoihinsa. Tuskin hän viitsi edes katsoa, oliko kettu pudonnut kuoppaan vai livistänyt tiehensä. Mutta luultavasti se kuitenkin oli joutunut ansaan. Hän koetti valaista ympärilleen. Katossa oli useassa kohtaa reikiä. Miten ihmeellä tuo kettu oli raastanut mukanaan niin paljon olkia! Vaikka hän olisi kääntänyt lyhtyään miten hyvänsä, niin ei hän sittenkään voinut nähdä kuopan pohjaan. Hän tutki jälkiä lumessa. Jos kuopassa oli kaksi kettua, niin hän olisi voinut helpommin ymmärtää, miten katto oli näin rikkoontunut. Ja siinä tapauksessa ei vahinko olisi niinkään suuri, vaikka ankka olisikin mennyt menojaan. Hän löysi jäljet lumesta, tarkasteli niitä lyhdyn valossa ja kumartui yhä lähemmäksi maata. Lopulta hän otti kynttilän lyhdystä, laskeutui polvilleen ja valaisi lunta. Noustessaan pystyyn hän tunsi polvensa vapisevan. Onneksi ei kukaan nähnyt häntä. Hän ei voinut kyllin nopeasti hakea nuoraa tallista. Palatessaan takaisin sitoi hän nuoran lyhtyyn ja laski sen alas kuoppaan. Nyt hän saattoi nähdä pohjaan saakka, ja äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa irvistykseen. Silmät kapenivat ja alkoivat säkenöidä, ja hampaat kiiluivat suussa. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan seisoi kauan kumartuneena kuopan yli ja nautti täydestä sydämestä. Hetken kuluttua lähestyi Pitkä-Bengt suurta asuinrakennusta. Hän ei astunut kyökin tietä, vaan kiipesi raskain askelin kuistille ja hapuili eteisen oven lukkoja ja säppejä päästäkseen sisään. Kello oli tuskin viisi, eikä kukaan muu paitsi vanha emännöitsijä ollut ylhäällä. Hän kuuli hapuilua ovelta ja tuli aivan pelästyksissään avaamaan. "Hyvänen aika, Pitkä-Bengt, sinäkö se olet? Mikä sinua vaivaa, kun tulet suurta tietä?" Pitkä-Bengt työnsi hänet syrjään sanomatta sanaakaan. Hän astui suoraan makuukamariin, missä pappi ja hänen rouvansa nukkuivat parhaassa unessaan, ja avasi oven. "Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?" Pappi kohosi vuoteellaan pystyyn. "Pitkä-Bengt täällä on, pastori. Aioin ilmoittaa, että ankka on tänä yönä kadonnut kuopasta." "Sehän oli ikävä, Bengt, mutta eihän sinun olisi tarvinnut tulla keskellä yötä -- --" "Sekä ankka että kettu ovat kuopassa." "Sinä olet hupsu, Bengt. Tiedäthän, että vasta tulin kotiin häistä. Töin-tuskin olin ennättänyt nukahtaa." Mutta Pitkä-Bengt tokaisi, sopivan väliajan jälkeen. "Susi seurasi ketun jälkiä. Sekin on joutunut kuoppaan." Pappi sanoi nopeasti: "Sano keittiössä, että tulevat sytyttämään tulta, jotta voin nousta!" Mutta Pitkä-Bengt seisoi paikoillaan, ikäänkuin hän olisi ollut kuuro. "Toinen susi seurasi vielä toisen kintereillä, ja sekin on kuopassa." Ei sanaakaan sen lisäksi, vaan hän kääntyi suoraan ovelle ja meni ulos. Kun päivä oli valjennut, kerääntyi koko talon väki ketunkuopan ympärille. Siinä oli pappi ja hänen rouvansa ja hänen tyttärensä, siinä oli emännöitsijä, kaikki viisi palvelustyttöä, ruotimummo ja pikkupiika. Siinä oli Pitkä-Bengt ja hänen äitinsä, Vanha-Bengta ja hänen vaimonsa Munter-Maija, siinä olivat molemmat Vetterin pojat, Pelimanni-Jöns ja vanha Backman, sotilas, joka kävi pappilassa työssä. Kaikki he olivat ääneti, kaikki kumartuivat eteenpäin, katsoivat hetken aikaa kuoppaan ja vetäytyivät sitten loitommalle. Pikkupiika seisoi hiukan syrjässä, hän ei päässyt kuopan reunalle asti. Pappi huomasi hänet ja viittasi hänet luokseen. Hänenkin piti päästä lähemmäksi katsomaan. Aikaisemmin hänen oli kovasti tehnyt mielensä päästä lähemmäksi katsomaan. Mutta nyt hän ei voinut astua askeltakaan. Hänen ruumiinsa läpi kävi väristyksiä. Hän ei uskaltanut katsella susia. Hän ei ollut eläissään ennen nähnyt susia, mutta hän oli kuullut niiden ulvovan metsässä Koltorpin ympärillä, ja hän tiesi, että sudet olivat kaikkein kauheimpia petoja, mitä oli olemassa. Ne olivat vielä basiliskojakin pahemmat. Pappi oli iloisemmalla tuulella kuin mitä pikkupiika koskaan oli nähnyt. Hän nipisti tyttöä turkinkauluksesta. "Nyt minä pitelen sinusta kiinni, Nora Myrskytuuli, jottet putoa. Katso alas kuoppaan, sinä, joka olet vain lapsi, jotta voit kertoa niille, jotka sinun vanhaksi tultuasi ovat nuoria, että me yhtenä ainoana yönä saimme kaksi sutta ja ketun kuoppaan täällä Lövdalassa." Nyt hän seisoi kuopan reunalla ja katsoi vihdoinkin alas. Kuoppa oli neliskulmainen ja laudoilla sisustettu aivan kuin kaivo, joskin paljoa laajempi. Hän etsi katseillaan suuria kitoja, joihin sellainen pikku tyttö kuin hän voisi kadota kokonaan. Mutta hän ei voinut nähdä niitä, ja hän käännähti taakseen ja silmäsi pappiin. "Katso kuopan nurkkiin!" Hän kumartui alas vieläkin kerran. Kuopassa oli varsin hämärä, mutta nyt hän jo eroitti jotakin. Neljä elukkaa oli tuolla alhaalla, yksi kussakin nurkassa. Kaikki neljä pysyttelivät aivan hiljaa, silmät vain välähtivät, kun ne katsoivat valoon ja ihmisiin. Nurkassa aivan pikkupiian edessä oli kettu, pieni, punainen ja kerään kiertynyt elävä, jotta se ei näyttänyt sohvatyynyä suuremmalta. Toisessa nurkassa oli suuren, karvaisen koiran näköinen elukka, kolmannessa seisoi ankka vakavana molemmilla jaloillaan ja neljännessä oli vielä toinen suuri ja karvainen koira. Hiljaisuus alhaalla kuopassa oli hirvittävä. Pikkupiika peräytyi yhtä vaiti kuin kaikki muutkin kuopan reunalta. Kun kaikki olivat katselleet kylliksensä, kerääntyi muutamia miehiä yhteen neuvottelemaan. Pitihän heidän tappaa sudet, mutta ei ollut niinkään hyvä sanoa, miten se oli tehtävä. Helppohan olisi ollut ampua ne, mutta jos kuoppaan tuli verta, niin se oli pilattu. Ei koskaan siihen voisi enää pyydystää ainoatakaan elukkaa. Kun ei muusta ollut kysymys kuin ketusta, niin hyppäsi tavallisesti joku mies alas kuoppaan, iski kettua päähän, jotta se tuli tajuttomaksi, kiinnitti silmukan sen kaulaan ja hinasi sen ylös. Ketusta ei kuoppaan hypätessä ollut vaaraa. Toista se oli, kun siellä ei ollut vähemmän koin kokonaista kaksi sutta. Pitkä-Bengt otti nuijansa, jolla hän tavallisesti iski ketun tainnoksiin ja katsoi alas kuoppaan, mutta hän pudisti päätään ja kääntyi jälleen toisten puoleen. Toinen Vetterin pojista laittoi suopungin nuorasta. Hän asettui kuopan reunalle ja laski suopungin toisen suden eteen. Jos hän saisi vain silmukan suden kaulaan, niin ei olisi mikään konsti saada sitä ylös hinatuksi. Suopunki laskeutui yhä alemmaksi, se kosketti jo suden kuonoa eikä susi liikahtanutkaan. Mutta äkkiä susi heitti hiukan päätään ja haukahti. Kaksi hammasriviä välkähti ja silmukka putosi poikkipurtuna kuopan pohjalle. Kaikki, jotka sen näkivät, hätääntyivät suuresti. Eipä ollut hauska ruveta sellaisen kanssa otteluun, joka yhdellä puraisulla sai nuoran poikki. "Ei tässä muu auta, kuin ampua ne kuoppaan", sanoi pappi. "Me saamme kaivaa uuden kuopan ensi talveksi." Nyt astui kuopan reunalle eräs mies, joka varhemmin oli pysytellyt toisten takana. Se ei ollut kukaan muu kuin Henriksbergin seppä, joka oli saapunut Loby'hyn edellisenä iltana heinää ostamaan. Mutta häätalossa oli ollut niin paljon yövieraita, etteivät he voineet tarjota hänelle siellä yöpaikkaa, ja Björn Hindriksson oli pyytänyt pappia ottamaan hänet pappilaan. No niin, yliskamari pappilan ullakolla oli aina kunnossa vieraita varten ja siellä hän oli maannut. Mutta nyt aamulla oli kaikkien ihmisten ajatukset olleet vain susissa, eikä kukaan ollut muistanut häntä. Hän katsoi kuoppaan ja otti sitten käteensä Pitkän-Bengtin nuijan ja punnitsi sitä kädessään. Mutta ei kukaan luullut hänen sitä tekevän muuta kuin leikillä. Hän oli hyvin pitkä ja solakka eikä näyttänyt erittäin vahvalta. Kädet olivat kapeat ja valkoiset, eivät ne olleet lainkaan sepän käsien näköisiä. Ei tuossa miehessä näyttänyt olevan mitään erityistä pontta. Kun näki hänen silmänsä, niin tuli ajatelleeksi, että kaikki se suru, jota hän elämässä oli kokenut, oli varmaan kohonnut niihin, vaikkeivät kyyneleet olleet koskaan huuhtoneet sitä pois, ja kun hän liikkui, saattoi ymmärtää, että hän kantoi raskasta taakkaa, sillä hän oli hiljainen ja hidasliikkeinen niinkuin väsähtynyt ihminen ainakin. Nyt hän kuunteli ääneti toisten miesten keskustelua, ja kun hän huomasi, kuinka neuvottomia he olivat, kiiruhti hän vielä kerran kuopan reunalle ja hyppäsi alas kaikkien villien petojen keskelle. Ennenkuin kukaan ennätti mitään ajatellakaan, suhahti nuija. Kuului kumea isku. Toinen susista oli saanut iskun päähänsä, joka typerrytti sen kokonaan. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Toinen susi oli ennättänyt nousta pystyyn. Ensimäinen isku sattui sitä selkään, jotta se lyyhistyi kokoon. Sitten sattui kuolettava isku sitäkin päähän. "Heittäkää nuora tänne!" huusi vieras toisille. Pitkä-Bengt heitti suopungin hänelle. Hän kietoi sen ensin toisen suden kaulaan, sitten toisen ja sai ne ylös hinatuksi. Nyt kettu oli saanut eloa itseensä. Se heittäytyi hyppien kuopan reunoja vasten, mutta vieras ei välittänyt siitä. "Laskekaa portaat alas! Rengit saavat pitää huolta molemmista muista." Kun hän tuli ylös, saattoi nähdä, kuinka hämmästyneitä kaikki olivat, sekä miehet että naisväki. He eivät sanoneet sanaakaan. Naiset olivat pelästyneet niin pahasti, kun hän hyppäsi kuoppaan, että he seisoivat vieläkin siinä ja vapisivat, ja miehet häpesivät hiukan, etteivät he itse olleet uskaltaneet sitä tehdä. Mutta pappilanneiti astui vieraan luokse ja hänen silmänsä säkenöivät. "Nyt minä olen kerrankin nähnyt oikean miehen", sanoi hän. "Sitä minä koko elämäni ajan olen toivonut." Mies katsoi häneen surullisine silmineen. "Kaikki koko maailmassa", näyttivät ne puhuvan, "on vähäpätöistä ja turhaa, ja minä itse olen kaikista huonoin kaikista." Mutta samalla kirkasti hyväntahtoinen hymy hänen kasvojaan. "Minun mielestäni oli sääli ampua sudet ja pilata kuoppa", sanoi hän. TAALARI. Eihän siinä oikeastaan ollut mitään surun syytä. Mutta olipa pappilanneiti sittenkin ollut kovin pahoilla mielin kaksi kokonaista viikkoa, kun hän ei voinut käsittää, mistä hän saisi hankituksi yhden taalarin. Jospa hän vain olisi pyytänyt sitä isäkullalta heti häitten jälkeisenä aamuna, niinkuin hän oli aikonut! Mutta äitikulta oli torunut häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut sepälle, kun tämä nousi ylös ketunkuopasta. Eikä hän ollut nuhdellut häntä vain sen johdosta, mitä hän oli sanonut, mutta myöskin siksi, että hän tuolla tavalla oli hyökännyt suoraan vieraan luokse. Sehän oli näyttänyt aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut lentää hänen kaulaansa. Milloin hän voisi päästä niin pitkälle, että hän osaisi käyttäytyä kuin siivo ihminen eikä kuin kaksitoista-vuotias tyttöletukka? Tämän jälkeen hän ei tullut pyytäneeksi rahoja. Aivan mahdotonta oli tavata yksin isäkultaa, ja jos hän olisi puhunut siitä äitikullalle, niin siitä olisi vaan syntynyt jälleen melua ja hälinää. Ikävä se sittenkin oli, että hän oli jättänyt asian myöhemmäksi, sillä seuraavana päivänä ei voinut olla kysymystäkään siitä, että hän olisi uskaltanut tuoda asiaa enää esille. Ensinkin oli äitikulta sattunut kuulemaan, että morsian ja sulhanen ja koko hääsaatto Loby'stä oli käynyt pappilassa. Se kävi aivan liiaksi hänen tunnolleen. Hän olisi varmaan pahastunut vieläkin enemmän, jos hän olisi saanut tietää, että Maija Liisa oli ollut niin vallaton ja antanut pois kokonaisen taalarin. Mutta mitä kauemmin pappilanneiti oli puhumatta tästä lainasta, sitä ikävämpi oli tunnustaa isä- ja äitikullalle, että hän oli joutunut niin suureen velkaan. Ja lopulta hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän koskaan uskaltaisi pyytää heiltä rahaa. Ei siinä mikään auttanut. Hänen täytyi koettaa hankkia ne muualta. Hän ajatteli tätä asiaa sekä ommellessaan lakanoita että maatessaan yöllä vuoteessaan. Sillä täytyihän hänen maksaa sepälle. Hän ei voinut kestää sitä häpeää, ettei hän voisi suorittaa velkaansa sille, joka niin ystävällisesti oli auttanut häntä. Jospa hän olisi voinut matkustaa Anna Brogrenin luo! Mutta sitä oli mahdoton edes ajatella. Ei äitikulta koskaan päästäisi häntä sellaisen luo, joka rakasti häntä. Mutta kenen muunkaan puoleen hän voisi kääntyä? Isoäiti oli yhtä köyhä kuin hän itse eikä hänellä ollut mitään muuta kuin minkä isäkulta antoi hänelle. Ja Ulla Moreus tuskin eläissään oli pitänyt taalaria kädessään. Olipa hän nyt pahassa pulassa. Eihän hän voinut myöskään mennä kenen luo hyvänsä sanomaan, ettei hän uskaltanut pyytää isä- ja äitikullalta yhtä ainoaa taalaria. Ollessaan aivan neuvoton iski hänen mieleensä, että hänellä oli täti, äidin sisar, elossa, joka ehkä voisi häntä auttaa. Voi kuitenkin! Kylläpä hänen täytyi nauraa ajatellessaan miltä täti näyttäisi, jos hän menisi häneltä rahoja pyytämään. Kyllä täti varmaan hämmästyisi, sillä olihan hänen sisarensatytär hänelle vieraampi kuin melkein kuka muu tahansa maailmassa. Suuri, leveä, ylipääsemätön kuilu eroitti hänet ja Maija Liisan toisistaan. Tosin ei heidän välillään ollut mitään eripuraisuutta, mutta täti oli nuorena mennyt naimisiin rikkaan talollisen kanssa, joka oli uskaltanut kosia häntä. Rakkaudesta nuo kaksi eivät olleet menneet yhteen, niin Maija Liisa oli kuullut sanottavan. Mies oli ollut kovin kopea ja arvellut, että oli komeata saada pappilasta vaimo itselleen, ja täti oli sanonut suoraan, että hän mielemmin tahtoi hallita rikkaassa talonpoikaistalossa kuin odottaa kotona köyhää apulaispappia. Siitä saakka kuin täti oli muuttanut talonpoikaistaloon, oli hän vapaaehtoisesti pysytellyt erillään koko suvustaan. Hän ei tahtonut tietää mitään entisestä elämästään, ja varsinkin hän piti varansa, ettei kukaan Lövdalan asukkaista päässyt häntä lähelle. Hän ei asunut sen kauempana kuin Bron pitäjässä, mutta hän ei tullut koskaan pappilaan. Sen sijaan kävi isäkulta tai isoäiti tai Maija Liisa kerran vuodessa tervehtimässä häntä Svanskogissa. Oi, voi! Maija Liisan täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut iloinnut suuresti käynneistä tuossa talossa. Ei hän viihtynyt siellä niin huonosti siksi, että täti vuosien kuluessa oli muuttunut aivan talonpoikaiseksi, vaan sentähden, että hän käyttäytyi kovin omituisesti aina kun Lövdalasta tuli hänen luokseen vieraita. Hän ei tullut heitä vastaan portaille eikä toivottanut heitä tervetulleiksi, ja kun he astuivat tupaan, ei hän malttanut koskaan olla sanomatta, että heillä oli aivan liiaksi vaivaa tullessaan talonpoikaistaloon. Heti sen jälkeen hän saattoi laskea, kuinka pitkä aika oli kulunut heidän viime käynnistänsä, eikä hän tehnyt sitä lainkaan ystävällisesti, vaan siten, että vieras tunsi mielensä aivan masentuvan eikä tiennyt tekikö hän oikein taloon tullessansa, vai olisiko hänen pitänyt olla kokonaan tulematta. Olipa se hullua! Eräänä aamuna, kun Maija Liisa istui aamiaispöydässä isän ja äidin kanssa, tuli hän sanoneeksi, ettei pitäisi kokonaan unohtaa Svanskogin tätiä. Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän jo katui sitä. Mitä tekemistä hänellä oli Svanskogissa? Olihan se aivan tarpeetonta. Eihän täti ollut hänelle sen suopeampi kuin äitikultakaan. Jumala varjelkoon! Vaikka Maija Liisan annettaisiin lähteä sinne, niin tokkopa hän sittenkään uskaltaisi pyytää apua. Isäkulta katsoi heti vellilautasestaan ylös. Hänen oli aina ollut sääli pappilanmamselia, josta oli tullut talollisen emäntä, ja hän koetti aina osoittaa hänelle, että häntä yhä muistettiin vanhassa kodissa. Nyt hän alkoi tuumia milloinkahan hän viimeksi oli ollut hänen luonaan. Ehkäpä siitä oli jo niin pitkä aika, että heidän pitäisi taas lähteä Svanskogiin häntä tervehtimään? Äitikulta oli vaiti, sillä hän ei tuntenut juuri nimeksikään noita talonpoikaissukulaisia, ja Maija Liisan täytyi vastata, ettei kukaan ollut käynyt siellä edellisestä joulusta saakka. Hän uskalsi lisätä, että täti olisi kai enimmin mielissään, jos isäkulta itse lähtisi sinne äitikullan kanssa. Mutta Maija Liisa huomasi varsin pian, ettei hän voinut päästä tästä asiasta niin helpolla. Isäkulta nojautui tuolinsa selkänojaa vasten eikä näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Hän arveli varmaan, että sukurakkaudellakin saattoi olla rajansa. Lopuksi hän selitti, että täti oli niin usein nähnyt hänet, ettei hänen tarvinnut enää lähteä Svanskogiin näyttämään itseänsä. Mutta äitikulta ja Maija Liisa voisivat vielä tänään lähteä sinne. Se sopikin erinomaisesti, sillä sekä Pitkä-Bengt että Musta olivat vapaat. Sellainen päätös tehtiin aamiaispöydässä. Oi! Maija Liisa olisi tahtonut purra kielensä poikki. Miksi hän oli ruvennut puhumaan Svanskogista? Nyt hänen täytyi ajaa kaksi kokonaista peninkulmaa äitikullan kanssa samassa reessä! Mutta aamiaisen jälkeen meni äitikulta heti isäkullan huoneeseen, ja kun hän palasi sieltä, oli koko päätös kumottu. Äitikulta sanoi nyt, ettei kenenkään muun kuin Maija Liisan tarvinnut lähteä Svanskogiin. Kyllähän hän näki, ettei Maija Liisalla ollut sinne suurta halua, mutta nuorisolle oli hyväksi tehdä sellaistakin, mikä ei ollut heille mieleen. Mutta hän sai mennä sinne jalan eikä hevosella, sillä äitikulta tarvitsi kynttilöitä valaessaan Pitkän-Bengtin apua kyökissä. Mutta seuraavana päivänä Pitkä-Bengt sai kyllä tulla häntä hevosella hakemaan. Ei ainoallakaan kasvojen eleellä pappilanneiti uskaltanut ilmaista, oliko hän tästä iloinen vai pahoillaan. Mutta täytyihän hänen myöntää, että jos hänen kerran täytyi lähteä Svanskogiin, niin mielemmin hän kulki sinne yksin jalan kuin ajoi yhdessä äitikullan kanssa. Koska hänen täytyi viipyä poissa niin kauan, niin hän pyysi, että pikkupiika silloin-tällöin kävisi isoäidin luona tiedustelemassa, tarvitsiko hän jotakin. Mutta tietysti ei äitikulta voinut suostua mihinkään, mitä Maija Liisa ehdoitti. Äitikulta määräsi heti paikalla, että pikkupiian piti lähteä hänen kanssaan Svanskogiin. Ei suinkaan Maija Liisa luullut, ettei emintimä tietäisi, kuinka sopimatonta oli antaa hänen yksin kulkea niin pitkää matkaa? Eikä hänen tarvinnut olla levoton isoäidin vuoksi. Olihan talossa siksi paljon naisväkeä, että he saattoivat pitää hänestä huolta. Niin, äitikulta sai tahtonsa läpi tässäkin, ja tunnin kuluttua he olivat jo matkalla, sekä pappilanneiti että pikkupiika. He astuivat vakavasti ja hitaasti sekä lehtikujassa että tietä myöten, niin kauan kuin heitä saattoi nähdä Lövdalasta. Mutta pian he joutuivat kuusikkoon, joka peitti heidät aivan näkyvistä. Olihan tämä Svanskogin matka pappilanneiden mielestä ikävä ja turha, mutta sattuipa olemaan oikein ihana talvipäivä, alamäki hänen edessään oli jyrkkä ja liukas, ja hän oli vapaampi ja iloisempi kuin kuukausimääriin, siksi hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi päässyt pois ahtaasta häkistä. Hän, joka oli seitsentoista-vuotias, ojensi nyt kätensä kolmentoista-vuotiaalle, ja he läksivät yhdessä juoksemaan, kunnes he kaatuivat suureen kinokseen mäen alle ja jäivät siihen pitkäkseen nauramaan. -- Heidän tultuansa perille Svanskogiin ei kello ollut vielä kuin yksi päivällä. Heillä oli ollut niin hyvä onni, ettei heidän tarvinnut kulkea jalan kuin puolet matkaa. Aina Broby'stä saakka he olivat saaneet ajaa Svanskogin rengin reessä, joka palasi kotiin kyytimatkalta. Svanskogissa pidettiin kestikievaria, joskaan se ei ollut sinnepäinkään niin suuri kuin Broby'ssä, jossa aivan alituisesti kulki matkustajia edes ja takaisin. Svanskogiin, joka oli kaukana pitäjän pohjoisessa kolkassa, tuli korkeintain yksi matkustaja päivässä, ja joskus saattoi kulua kerrassaan kokonainen viikkokin kyydittä. Kaikki oli täällä ennallansa. Ei täti eikä kukaan hänen palvelijoistansakaan tullut auttamaan pappilanneittä ja pikkupiikaa reestä. Oi, voi! Kylläpä Maija Liisan sydäntä nyt ahdisti, aivankuin rintaa olisi puserrettu kokoon, jotta sillä ei ollut kyllin tilaa tykyttää. Matkan varrella oli hän ollut hiukan rohkeammalla mielellä, mutta kun hän nousi pois reestä, niin tunsi hän aivan selvästi, ettei täti varmaankaan häntä auttaisi. Svanskogin asuinrakennus oli hyvin suuri ja sisäänkäytävä oli keskellä pitkääseinää eikä toisessa nurkkauksessa, niinkuin tavallisesti talonpoikaistaloissa. Sisäänkäytävän edessä oli kuisti, tosin se ei ollut yhtä suuri kuin Lövdalassa, mutta kuitenkin aivan samanlainen, ja katto ja pilaritkin olivat aivan samanmuotoiset. Olipa tämä todellakin omituista! Niin usein kuin pappilanneiti oli käynytkin täällä ennen, niin ei tuo kuisti koskaan ollut herättänyt hänen huomiotaan. Nyt hänen täytyi jäädä sitä hetkeksi tarkastamaan sekä kaikkea muutakin. Asuinrakennus oli vanha, mutta sitä oli korjattu ja muutettu tädin aikana, ja varmaan lapsuudenkoti oli silloin ollut mallina. Ikkunoissa oli yhtä monta ja yhtä suuret ruudut kuin sielläkin, ja puoliympyrän muotoiset ullakkoluukut olisi huoleti voitu muuttaa toisesta rakennuksesta toiseen kenenkään huomaamatta vähintäkään eroa. Heti paikalla alkoi sydäntä hiukan helpoittaa. Ehkäpä ei sittenkään ollut niin perin typerää tulla tänne? Ehkäpä entinen pappilanneiti ei ollutkaan niin kokonaan kadonnut, kuin hän yritti luulotella sekä itselleen että muille? Eteinen oli pienempi kuin Lövdalassa. Samoinkuin sielläkin oli täällä myös puoliympyriäisiä seinäkaappeja joka nurkassa, ja seinät olivat harmaaksi maalatut ja täynnä mustia ja valkoisia täpliä. Porraskäytävässä olivat hirsiseinät paljaat aivan kuin kotonakin, ja ullakkoportaat olivat peloitta van jyrkät kapeine astimineen. Varmaan täällä oli yhtä hyvä kuin Lövdalassakin liukua käsipuun varassa portaita alas tarvitsematta liikuttaa jalkojansa. Eteisen perällä oli ovi, joka johti suureen vieraita varten varattuun huoneeseen. Siellä ei kotiväki koskaan oleskellut. Mutta pappilanneiti väänsi sittenkin avainta ja kurkisti sisään. Aivan niinkuin hän oli olettanutkin: siellä oli keltaiseksi kiillotettuja koivutuoleja ja valkoisia saranapöytiä, aivan kuin Lövdalan salissakin. Ei edes suurta kallaakaan ikkunan äärestä puuttunut. Yksi asia oli kuitenkin toisin. Siniset käymämatot olivat myös lattialla, mutta ne olivat toista kuosia kuin kotona. Mutta kun Maija Liisa tuumi tarkemmin, huomasi hän, että täti oli siihen aivan syytön. Hän oli kutonut matot samanlaisiksi, kuin ne olivat hänen lapsuudenkodissaankin. Mutta heillä kotona oli vaihdettua mallia. Pappilanneiti sulki oven ja seisoi hetken aikaa ääneti eteisessä. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä. Mutta ei suinkaan täti pitänyt mistään hempeämielisyydestä. Hän tahtoi näyttää levolliselta ja iloiselta, kun hän astui hänen luokseen. Taaskin Maija Elisaa suosi hänen tavallinen onnensa! Kun hän avasi suurtuvan oven, näki hän, että täti parasta aikaa pesi pyykkiä. Suuri pata riippui siellä tulella, ja pesusammio, joka oli täynnä vaatteita, seisoi keskellä lattiaa ja siitä juoksi hiljalleen lipeää sankoon. Nyt varmaan täti tulisi entistä pahemmalle tuulelle, kun vieraita saapui taloon. Lattialle oli kaatunut paljon vettä, ja pitkällä penkillä oli vasta pestyjä, karheita vaatteita. Täytyihän Maija Liisan tunnustaa, ettei kukaan voinut olla hyvillänsä, kun vieraita tuli noin pahansiivoiseen huoneeseen. Täällä ei mikään muistuttanut mieleen Lövdalaa, vaan huone oli aivan tavallinen talonpoikaistupa. Maija Liisan mielestä tuo tupa, sen suuret, kattoon asti ylettyvät kaapit, mahtava telttavuode ja pitkät, kiinteät penkit olivat aina näyttäneet niin kauniilta ja kunnioitusta herättäviltä. Mutta nyt olivat pesuvaatteet karkoittaneet kodikkuuden pakosalle. Täti seisoi pesupunkan ääressä selin oveen ja hankasi ja hieroi kaikin voimin. Maija Liisa oli monta kertaa kuullut sanottavan omasta äidittään ja hänen sisaristaan, että he olivat olleet pitkäkasvuisia ja solakoita aivan kuin hän itsekin, mutta täti oli nyt suuri ja roteva eikä näyttänyt lainkaan lempeältä. Hänellä oli yllään musta sarkahame ja punaiset liivit, joiden yläosa oli valkoinen. Lyhyen, valkean lammasnahkaturkin, joka kuului pukuun, oli hän työtä tehdessään heittänyt päältään. Täti ei kääntynyt oveen päin, kun he avasivat sen, eikä hän sanonut sanaakaan. Nyt ainakin Maija Liisa olisi toivonut olevansa monen peninkulman päässä. Mutta eihän siinä mikään auttanut; hänen täytyi astua tädin luo ja ojentaa hänelle kätensä tervehtiessänsä. Tädin molemmat kädet olivat vedessä. Hän nosti toisen ylös, mutta ei hän huolinut sitä pyyhkiä, vaan ojensi sen sellaisenaan sisarentyttärelleen. "Vai niin, sinäkö se siis lopulta tulitkin tänne", sanoi hän. "Uusi pappilanrouva on kai liian hieno tullakseen tervehtimään talonpoikaista väkeä." Hän ei sanonut todellakaan mitään muuta eikä hän puhunut sen epäystävällisemmin kuin muulloinkaan, mutta varmaankaan ei Maija Liisa ollut yhtä kärsivällinen kuin ennen, sillä hän purskahti nyt itkuun. Mieluimmin hän olisi hyökännyt ulos ja lähtenyt kotiin yhtä päätä. Hän menikin aina ovelle saakka, mutta kun hän tuli sinne, tunsi hän niin suurta heikkoutta, että polvet eivät kannattaneet häntä. Oven vieressä oli pieni penkki, ja siihen hän jäi istumaan. Koko ajan hän saattoi niin elävästi kuvailla mielessään, mitä täti ajatteli nyt hänestä, joka tuli itkemään hänen luokseen ja häiritsi hänen pyykinpesuaan. Vaikka eipä hän näyttänyt kovin levottomalta. Hän lakkasi hieromasta vaatteita, mutta kaatoi kuitenkin vielä kauhallisen kuumaa vettä pesupunkkaan ja heitti pari halkoa uuniin ennenkuin hän astui Maija Liisan luo. "Et suinkaan sinä nyt noin pahaksesi pane", sanoi hän. "Ehkä minä en kuitenkaan ole niin vaarallinen kuin miltä näytän." Mutta jos hän oli luullut sillä saavansa pappilanneiden itkun taukoamaan, niin hän erehtyi vallan. Hänen kyyneleensä tulvivat niin syvästä ja runsaasta surunlähteestä, että kun ne kerran olivat alkaneet vuotaa, täytyi sitä kestää tuntikausia. Pappilanneiti ei voinut vastata sanaakaan, vaikka hän käsitti kyllä, että täti varmaan tuli kärsimättömäksi, sillä olisihan hänen pitänyt saada pestä pyykkiään. Mutta täti ei ollut kuitenkaan neuvoton, vaan kääntyi pikkupiian puoleen, joka koko ajan oli pysytellyt pappilanneiden vieressä ja siveli nyt aivan pelästyksissään hänen kättänsä. "Ehkäpä sinä tiedät, miksi hän itkee? Ei suinkaan hän loukkaantunut vaan siitä, etten ennättänyt kunnolla tervehtiä häntä?" Hänen äänessään oli leikkisä sävy, ikäänkuin hän olisi tahtonut nauraa koko jutulle, ja sen varmaan pikkupiika ymmärsi, sillä hän tuli äkkiä aivan hurjaksi. "Eikö hänellä muka ole syytä itkeä, kun te kohtelette häntä tuolla tavalla? Tässä hän tulee pyytämään apua äitinsä omalta sisarelta, ettekä te sano hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa!" Pappilanneiti koetti kiireesti sulkea pikkupiian suun kädellään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pikkupiika tuli pahoilleen nähdessään mamseli Maija Liisan itkevän, ja kaikkein surkein myrsky -- tuulimieli sai hänessä nyt vallan. Mahdotonta oli huomata, oliko täti suuttunut pikkupiikaan, mutta hän alkoi nyt puhua paikkakunnan murretta, ja hänen äänensä oli kovin mariseva ja hidas. Millä tavalla hän voisi auttaa Maija Liisaa? Olihan hänellä niin hyvä olla Lövdalassa, ettei hän suinkaan kaivannut köyhän talonpoikaisvaimon apua. Se oli paras keino saada pikkupiian suun käyntiin. "Te olette varmaan samaa maata kuin hänen emintimänsäkin", sanoi hän. "Mutta sen minä voin sanoa, että hän tuli tänne pyytämään teiltä -- --" Nyt pappilanneiti tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, että hän vaikeni. Mutta täti ei ollut huomaavinaankaan keskeytystä. "Onko Maija Elisalla niin vaikea olla siksi, että hän on saanut emintimän? Sanotaan, että se joka saa emintimän, Saa myös isintimän, mutta niin ei suinkaan hänen ole käynyt. Ei suinkaan häneltä kielletä mitään mitä ikänä hän tahtoo?" Pappilanneiti teki kaikenlaisia merkkejä pikkupiialle, mutta mitä hyötyä siitä oli, kun täti tällä tavalla häntä yllytti? "Kyllä te itsekin voitte nähdä, miten hänen laitansa on", sanoi pikkupiika, "jos teillä vaan on silmät päässä. Eihän hän ole juuri paremmin vaatetettu kuin minäkään, ja sitten hän on vain nahkaa ja luuta. Sanotaan, että veri on paksumpaa kuin vesi, mutta niin ei suinkaan ole teidän laitanne. Te ette välitä siitä, vaikka emintimä kiusaisi hänet hengiltä." Kaikki tuo oli kovin kiusallista pappilanneidelle. Tukalaa se oli, ettei hän voinut hillitä itkuaan, mutta vieläkin pahempi, että täti viekoitteli pikkupiikaa puhumaan jos jotakin. Kukapa tiesi, miten täti sen vielä käsittää? Ehkäpä hän oikein vihasi sisarensatytärtä ja oli vaan mielissään siitä, mitä hän kuuli. Hän ei voinut kestää tätä kauemmin. Hän nousi pystyyn ja hoiperteli ovelle. Mutta kun hän aikoi tarttua oven ripaan, oli se jollakin tavalla epäkunnossa. Hän ei saanut sitä heti auki, hän veti ja kiskoi sitä, ja lyyhistyi sitten kokoon -- ja kaatui lattialle -- Kun hän tointui jälleen, makasi hän vuoteessa, siinä huoneessa, jossa oli siniruutuiset matot lattialla. Hän lepäsi pehmeillä tyynyillä ja niin hienoilla lakanoilla, että tuskin sellaisia oli koko Lövdalassa. Vuoteen ääressä oli pöytä ja pöydällä tarjotin ja tarjottimella vati, joka oli peitetty liinalla. Niin, hänen oli todellakin hiukan nälkä, ja hän poisti kiireesti liinan vadilta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään syötävää, vaan ainoastaan suuri, kirkas ja komea taalari. Ensin hän ei voinut lainkaan käsittää, miten asian laita oikeastaan oli, mutta sitten hän sen ymmärsi. Täti oli viekoitellut pikkupiialta totuuden. Hän tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi, että hän alkoi uudestaan itkeä, ja kun hän oli itkenyt hetken aikaa, niin hän nukahti. Hän nukkui yhteen kyytiin siksi kunnes suurtuvan seinäkello löi kolme. Kun hän silloin katsahti ympärilleen, oli taalari kadonnut, mutta sen sijalla oli paljon hyvää ruokaa vuoteen vieressä. Hän pelästyi ensin pahasti, kun taalari oli kadonnut, mutta sitten hän tuumi, että hän oli varmaan joutunut hyviin käsiin, rauhoittui ja alkoi syödä. Syötyään häntä jälleen liikutti se tieto, että häntä oli kohdeltu niin hyvin, ja silloin hänen piti uudestaan ruveta itkemään. Ja hän itki kunnes hän nukahti. Seuraavalla kerralla herätessään oli jo pimeä ilta. Uunissa paloi tuli, ja täti istui vuoteen ääressä ja katseli häntä. Kaikkein ensiksi pyysi täti Maija Liisaa suomaan anteeksi, että hän oli uskaltanut lähettää taalarin sille miehelle, joka oli lainannut sen hänelle. Iltapuolella oli sattunut olemaan kyytiä Henriksbergiin, ja renki oli saanut taalarin mukanaan ja käskyn ottaa selkoa siitä, kuka sepistä oli joulun aikana ostanut Loby'stä heiniä. Hänen piti antaa raha hänelle ja sanoa pappilanneideltä terveisiä. Tädin mielestä näin oli ollut kaikista parasta. Sillä tokkopa Maija Liisan olisi ollut niinkään helppoa saada lähetetyksi sitä Svartsjöstä Henriksbergiin. Taaskin pappilanneiti tuli niin liikutetuksi, että hän töintuskin sai vastatuksi. Mutta täti ei päästänyt häntä itkemään, vaan alkoi kysellä häneltä kaikenlaista Lövdalasta. Hän ei puhunut emintimästä eikä mistään ikävästä, vaan ainoastaan sellaisista asioista, jotka eivät voineet pahoittaa hänen mieltään. Miten isoäiti jaksoi? Oliko hänen huoneensa yhtä siisti kuin aina ennenkin? Ja miten Vanha-Bengta jaksoi renkituvassa? Oliko siellä yhtä likaista kuin tavallisestikin? Ja asustiko kissapöllö yhä vielä ullakolla? Ja istuiko rastas kuusen latvassa Lepokiven luona ja lauloi kevätiltoina? Ja oliko koivulehdossa puutarhan takana viime vuosinakin ollut kieloja? Ja seisoiko vanha paaluaitta vielä paikoillansa? Ja oliko uusi pappilan rakennus, jonka Maija Liisan isä oli rakennuttanut, aivan samanlainen kuin entinen? Ja pitivätkö he lampaita vielä vanhassa, pimeässä karsinassa? Pappilanneiti makasi vuoteellaan ihmeissään ja kuunteli. Ei ollut yhtään mitään, jota täti ei olisi muistanut kysyä. Lopuksi hän puhui hiukan itsestäänkin. "Minäpä sanon sinulle, että ensi aikoina, ollessani naimisissa, kävin minä kotona Lövdalassa niin usein kuin suinkin. Minä huomasin, että väki täällä Svanskogissa ei pitänyt siitä, mutta minä menin sittenkin, sillä minun oli sinne niin ikävä. Minun oli niin vaikea ensi alussa viihtyä täällä. Ei se ollut niinkään helppoa, tiedä se. Minulla oli anoppi, joka kohteli minua samalla tavalla kuin sinun emintimäsi. Olipa täällä eräs toinenkin, joka oli hyvin kova ja ankara minulle. Me emme olleet silloin niin hyviä ystäviä kuin sitten myöhemmin, ja se olikin kaikkein vaikeinta. "Mutta sitten minä huomasin, että joka kerralta, kun kävin Lövdalassa, oli minun yhä vaikeampi palata kotiin. Ja vihdoin minun täytyi tutkia itseäni ja kysyä mitä minä oikeastaan halusin. Tämän talonhan minä olin valinnut kodikseni, ja täällä minun täytyi elää ja siksi minä olin tyhmä, kun kulutin elämäni ikävöimällä jotakin, jonka olin jättänyt taakseni. Minä tein päätökseni: minä päätin, etten koskaan enää menisi Lövdalaan enkä olisi minkäänlaisessa tekemisessä Lövdalan asukkaiden kanssa. Minä tahdoin irtaantua kokonaan kaikesta entisestä. Ja se oli ainoa oikea minulle. Sen jälkeen minä tulin levollisemmaksi, ja muutkin alkoivat kohdella minua toisin, kun he ymmärsivät, että minä toden teolla tahdoin kuulua heihin. "Voit arvata, kuinka he pitivät minua silmällä, kun te tulitte tänne minua tervehtimään. Mutta he näkivät ja ymmärsivät, että minä koetin pysytellä teille vieraana. "Niin, minä olin pystyttänyt niin lujan muurin itseni ja teidän välillenne, ettei mikään olisi voinut sitä repiä alas. Mutta minä en ollut koskaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että Lövdalan pappilan tytär voisi tulla pienenä ja heikkona, sellaisena kuin minä itsekin olin hänen ikäisenään, pyytämään minulta apua. Kas, silloin minun voimani olivat lopussa. "Mutta älä luule, että minulle sen johdosta koituu ikävyyksiä täällä kotona. Tiedätkö, mitä minä äsken tein sinun nukkuessasi? Minä tartuin miestäni takinhiasta kiinni ja vedin hänet tänne ovelle ja annoin hänen kurkistaa sisään. Ja sitten minä kerroin hänelle, kuinka asiat olivat ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että minä autoin sinua. Ja nytpä saat kuulla mitä hän vastasi. 'Tuo, joka makaa tuolla sisällä, on niin sinun näköisesi, aivan sellainen kuin olit tullessasi tänne, että se, joka ei auta häntä, joutuu minun kanssani tekemisiin.'" SUOMALAISPAPPI. Olipa aivan kuin loihduttua. Maija Liisa ei voinut olla ajattelematta äitikultaa. Kaiken aamua hän oli hänen mielessään, ja vaikka hän tiesi hänen olevan täydessä työssä ja valavan kynttilöitä Lövdalassa, niin hän ei sittenkään voinut olla hätkähtämättä joka kerta, kun joku avasi oven, sillä hän pelkäsi, että äitikulta tulisi sisään ja näkisi, kuinka tyhmästi hän käyttäytyi. Jospa äitikulta olisi tiennyt, että hän nukkui aina kello kahdeksaan asti aamulla! Ja vielä sen lisäksi: että täti oli ollut niin hyvä hänelle ja tarjonnut hänelle kahvia vuoteella, vaikka itse Kuninkaallinen Majesteetti oli kieltänyt kaiken kahvinjuonnin! Äitikulta, hän seurasi niin tarkasti kaikkia määräyksiä! Kylläpä se olisi häntä kauhistuttanut siihen määrään, että punaiset täplät olisivat jälleen syttyneet poskipäihin. Tai olisipa äitikulta nähnyt, että täti tänään heitti kaikki työt kesken ja istui vain penkillä ikkunan ja leveän pöydän välissä jutellen Maija Liisan kanssa! Tai olisipa hän kuullut, miten täti nauroi, kun sisarentytär kertoi äitikullasta ja kaikista hänen urotöistään! Sillä nyt, kun Maija Liisa oli saanut kyllikseen levätä, ei hän enää itkeä tilluttanut, vaan nauroi vain kaikille vaikeuksilleen. Tietysti äitikulta oli luullut, että täti olisi yhtä kova Maija Liisalle kuin äitikultakin. Kylläpä häntä olisi harmittanut, jos hän olisi saanut tietää, kuinka suuresti hän oli erehtynyt. Mutta eipä olisi ollut niinkään vaarallista, vaikka äitikulta olisi yllättänyt Maija Liisan nyt, kun hän istui yksin tädin kanssa. Mutta jos hän olisi tullut hiukan myöhemmin päivällä, niin se vasta olisi ollut paha. Puolenpäivän aikana ajoi matkustaja kestikievarin pihalle. Maija Liisa käännähti ikkunaan päin ja näki pitkän, kauniin miehen nousevan pienestä, vihreäksi maalatusta reestä. Hän oli puettuna kotikutoisiin sarkavaatteisiin, niin vaaleihin, että ne olivat melkein valkoiset, eikä hänellä ollut turkkia yllään, mutta siitä ujostelemattomasta tavasta, millä hän tervehti kestikievarin isäntää, saattoi nähdä, että hän oli sittenkin herrasmies. Täti oli niin tottunut matkustajiin, ettei hän viitsinyt edes katsoa ulos. Maija Liisan täytyi pyytää häntä kääntymään ikkunaan ja sanomaan kuka tuo kaunis mies oli. Olipa se hauska, että täti saattoi tyydyttää hänen uteliaisuuttaan. Mies, joka seisoi tuolla ulkona, niin, se oli tosiaankin Finnerudin pappi, pastori Liljecrona. Olisipa äitikulta nyt ollut siellä näkemässä, miten Maija Liisa säpsähti, kun hän kuuli vieraan nimen. Tätikin huomasi sen ja tuli uteliaaksi, mutta se ei tehnyt mitään, sillä hän oli sellainen, että Maija Liisa saattoi mielellään kertoa hänelle sekä unipannukakusta että unestaan. Sitä juttua olisi ollut mahdoton kertoa äitikullalle. Hän olisi vain halveksivasti nykäissyt niskaansa koko asialle. Täti sen sijaan käsitti asian aivan vakavasti. "Eipä tuo olisi niinkään tyhmää, jos voisit saada hänet", sanoi hän. "Ei siinä kyllin, että hän on kaunis, vaan hän on oikein kelpo mieskin." Maija Liisa hämmästyi suuresti. Eihän täti voinut tarkoittaa, että hän menisi naimisiin Finnerudin papin kanssa? Finnerud sijaitsi kovin kaukana pohjoisessa, vieläkin kauempana kuin Västmarken. Eikä siellä asunut muita kuin suomalaisia, jotka olivat muuttaneet sinne pari sataa vuotta sitten, eivätkä osanneet ruotsia. Maija Liisalle Finnerud oli yhtä outoa seutua, kuin jos se olisi ollut aina Lapissa saakka. Mutta täti rauhoitti häntä. Ei hänen tarvinnut pelätä joutuvansa Finnerudiin. Pastori Liljecrona oli ollut siellä pappina yksitoista vuotta, mutta nyt hän luultavasti muuttaisi pois sieltä ja tulisi Sjöskogan kirkkoherraksi. Silloin Maija Liisa alkoi ymmärtää, miksikä täti oli tullut niin intoihinsa. Hän, joka oli entinen pappilanneiti, tiesi kyllä, että Sjöskoga oli paras paikka koko hiippakunnassa. Mutta Maija Liisa ei välittänyt Finnerudista eikä liioin Sjöskogasta. Hänen tulevan miehensä piti olla pappina Svartsjössa ja asua Lövdalassa. "Niin, siten sinä nyt sanot, mutta kunhan oikea tulee, niin et sinä kysy kartanoa etkä pitäjää." Täti puhui niin vakavasti, että Maija Liisan täytyi kääntyä vielä uudestaan ikkunaan ja katsoa ulos. Olipa pappi todellakin hyvin kaunis, kuinka komea vartalo ja loistavat siniset silmät hänellä olikaan. Hänen kirkas ja iloinen äänensä kuului aina sisään saakka. Kestikievarin isäntä seisoi ja kuunteli häntä tyytyväisen näköisenä, ja tallista ja hihasta kiiruhtivat rengit päästämään hevosta valjaista. "Kas, kuinka he kiiruhtavat joka puolelta! Kylläpä voi huomata, että Finnerudin pappi on liikkeellä. Hänestä kaikki pitävät! Toivotaan, ettei hän lähde heti paikalla, vaan viipyy täällä hetken aikaa, jotta sinä saat puhua hänen kanssansa." Tuskin täti oli sen sanonut, niin ovi avautui ja pappi tuli sisään heidän luokseen. Jo kynnykseltä hän huusi, että kestikievarin isäntä oli pyytänyt häntä astumaan sisään hienoon saliin, mutta ei hän tahtonut olla siellä yksin. Ei suinkaan Margareta muorilla ollut mitään sitä vastaan, jos hän tuli hänen luokseen suurtupaan? Hän sai varmaan odottaa hyvän aikaa kestikievarissa. Hänen veljensä, Henriksbergin isännöitsijä, tahtoi tavata häntä täällä, mutta hän ei ollut vielä tullut. Ei hän tiennyt lainkaan, mistä oli kysymys, oli vain saanut sanan erään suksimiehen mukana myöhään yöllä ja lähtenyt kotoa varhain aamulla. Isännöitsijän olisi oikeastaan pitänyt joutua tänne ennen häntä. Sanat tulivat aivan tulvimalla. Täti astui häntä vastaan ja tervehti häntä, ja Maija Liisa tuumi mielessään, että täti piti hänestä varmaan aivan yhtä paljon kuin miehetkin ulkona pihalla. Vihdoin sai täti suunvuoroa ja pyysi häntä istumaan ja viipymään suurtuvassa niin kauan kuin häntä halutti. Eihän hän enää monta kertaa kulkenut tätä tietä. Hän sai luvan onnitella häntä, kun hänellä oli tiedossa niin suuri paikka, vaikka hänestä tulisikin tuntumaan tyhjältä, kun hän ei enää saisi tilaisuutta nähdä häntä. Pappi teki kärsimättömän liikkeen. "En tiedä, mitä minun pitää tehdä, Margareta muori. Kyllä kai minun täytyy kieltäytyä koko hommasta. Mutta tuhat tu... Ei, en minä kiroile, kun kerran olen pappi!" Hän oli päästänyt tuon huudahduksen vain sen vuoksi, että hän äkkiä oli huomannut pappilanneiden. Tämä oli istunut kaiken aikaa ikkunapenkillä, ja nyt vasta pappi näki hänet. Eipä Maija Liisa tullut niinkään vähän ymmälle, kun pappi kysyi kovalla äänellä: "Minkä kumman korukapineen te olette saanut taloon, Margareta muori?" Täti kertoi kuka hän oli, mutta pappi ei käyttäytynyt sittenkään sen paremmin. Niin, senhän hän saattoi arvatakin, että hän oli noita Lövdalan kauniita pappilanneitoja. Olipa hyvä, että hän vihdoinkin sai nähdä hänet. Sillä monen monta kertaa hän oli pyytänyt Margareta muoria kutsumaan hänet taloon yhdessä hänen sisarentyttärensä kanssa, jotta hän saisi nähdä, puhuivatko ihmiset totta! Nyt ei Maija Liisa joutunut vain hämilleen, vaan hän pelästyi oikein pahan päiväisesti. Eihän hänen sopinut kuunnella tuollaista puhetta. Äitikulta... Mutta sehän oli totta! Äitikultahan valoi kynttilöitä Lövdalassa. Kyllähän täti näki, että Maija Liisa kävi levottomaksi. Hän koetti estää pappia tuijottamasta tyttöön. Ei suinkaan hän aikonut peruuttaa hakemustaan Sjöskogaan? kysyi hän. Pitäisihän hänen olla tyytyväinen, kun hän noin nuorena sai niin suuren paikan. Hän oli kuullut, että tavallisesti vain vanhat ukot pääsivät niin lihavan paistin ääreen. Pappi kohotti olkapäitään. Eihän hän koskaan ollut aikonutkaan muuttaa sinne. Onni oli ollut hänelle kovin suopea. Hän oli ollut tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli. Mutta olihan hän hakenut? Niin, kaikki sukulaiset olivat käyneet hänen kimppuunsa. Nyt hän oli unohtanut Maija Liisan kokonaan, ikäänkuin ei häntä lainkaan olisi ollut olemassa. Hän ajatteli vain omia asioitaan astuessaan edestakaisin lattialla, otsa rypyssä ja liikutellen jäseniään kiivaasti. Otsalle oli valunut kihara, johon hän tarttui kiinni ja pyyhkäisi sen ylöspäin ja antoi sen sitten pudota taas alas. Hän ei näyttänyt panevan vähintäkään huomiota ulkomuotoonsa, vaikka Maija Liisan täytyi tunnustaa, että hän oli niin kaunis, että hän saattoi käyttäytyä miten hyvänsä hänen kauneutensa siitä vähääkään kärsimättä. Vihdoin hän pysähtyi tädin eteen ja kysyi, saisiko hän pyytää häneltä vähäistä neuvoa. Sillä hän oli ajatellut niin paljon sekä sinne että tänne. Hän oli aivan sekaisin päästään. Silloin Maija Liisa nousi pystyyn. Hänen mielestään hänen ei sopinut jäädä kuuntelemaan papin salaisuuksia. Mutta tuo pappihan näytti olevan sellainen, jolla oli silmät selässäkin. Heti kun hän huomasi, että Maija Liisa liikahti, pyysi hän häntä jäämään paikalleen. Hänestä oli hauskaa katsella jotakin niin kaunista. Kas, kuinka pian Maija Liisa oli tottunut häneen, ettei hän edes punastunutkaan! Mutta eihän siinä ollut vähintäkään syytä hämillään olemiseen. Näkihän hän sen, että pappi katseli häntä aivan kuin kaunista nukkea. Ei suinkaan hänen mieleensä juolahtanutkaan, että nukke sekä kuuli että ajatteli. Kun pappi nyt alkoi puhua tädin kanssa, kävi hän leveän pöydän ääreen istumaan selin pappilanneitiin. Maija Liisa luuli, ettei pappi enää häntä muistanutkaan. Mutta kesken kaikkea hän keikahti kaksin reisin eräälle tuolille ja tuijotti häneen. No, kaikkein ensiksi hän tahtoi nyt kysyä Margareta muorilta, oliko hän kuullut, kuinka paljon huolta ja vaivaa hän oli tuottanut Finnmarkenin asukkaille aina siitä saakka kuin hän tuli sinne. Tiesikö hän, että jo ensi kerralla, kun hän saarnasi Finnerudin kappelissa, olivat suomalaisukot ja -akat tuumineet, mitähän pahaa hän oli tehnyt, koska hän oli joutunut aina sinne saakka? Täti aikoi vastata, mutta pappi ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Niin, se oli aivan totta, että he olivat sitä ihmetelleet, ja ehkäpä heillä olikin ollut siihen täysi syy. Tiesiväthän he, millainen se puustelli oli, jonka he saattoivat tarjota papilleen, ja kuinka paljon palkkaa hän siellä sai, ja he olivat myös selvillä siitä, etteivät he voineet saada muunlaisia pappeja, kuin sellaisia, joita ei kukaan muu halunnut. Ja kun he nyt olivat saaneet hänet... Komea mies keskeytti puheensa eikä tiennyt, miten hän sitä jatkaisi, mutta täti lopetti lauseen hänen puolestaan. "He arvelivat kai, että pastori oli liian nuori ja kaunis tullakseen heidän perukkaansa." Pappi jatkoi jälleen täydellä vauhdilla. No, näkiväthän he, ettei hän ollut mikään ikäloppu, ja vaikkeivät he ymmärtäneet hänen puhettaan, koska hän saarnasi ruotsiksi, niin kuulivathan he sittenkin, että hän osasi sekä puhua että laulaa. He päättivät, sekä ukot että akat, että hänen olisi pitänyt saada asua sellaisessa pappilassa, jossa oli suuret huoneet ja lasi-ikkunat, ja ettei hän koskaan olisi muuttanut heidän luokseen, jollei hänessä olisi ollut jotakin vikaa. "Ehkei ollut niinkään helppo uskoa muuta." "Niin, ehkei se ollutkaan niin helppoa. Ja joka kerta kun joku matkusti ruotsalaisalueelle myömään karhuntaljoja ja lampaannahkoja, annettiin hänelle toimeksi ottaa selkoa siitä, mikä vika papissa oikeastaan oli." Hän hypähti ylös tuolilta ja astui edes-takaisin lattialla. Varmaan vielä nytkin tämä asia kiihoitti hänen mieltänsä. Täti vain nauroi ja kysyi, olivatko lähetit saaneet mitään tietoja. "Ah! Mitä tietoja he olisivat voineet saada? Eivät he takaisin tullessaan tietäneet mitään muuta, kuin että hänet omasta pyynnöstään oli lähetetty Finnerudiin. "Suomalaisukot ja -akat olivat siis yhtä viisaita kuin ennenkin. Ei tietystikään kukaan voinut keksiä sitä, että hän oli tullut heidän luokseen siksi, että he olivat kaikkea hoitoa ja huolenpitoa vailla ja erossa omasta kansastaan. Siinä täytyi olla joku muu syy." "He ovat niin viisaita olevinaan, nuo Finnmarkenin asukkaat, nähkääs. Ei heistä saa pitää niin tarkkaa lukua." "Kun he nyt saivat aivan varmalta taholta kuulla, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin täytyihän heidän sitä uskoa. Mutta he eivät rauhoittuneet, ennenkuin he olivat keksineet oman selityksensä asiaan. Hän oli varmaan tullut heidän luokseen vaan siksi, että hän tottuisi papinvirkaa hoitamaan. Varmaan hän aikoi muuttaa pois niin pian kuin hän olisi saarnastuolissa kuin kotonaan." "Ja siinäkin suhteessa he erehtyivät!" "Niin, he erehtyivät. Nyt minä olen ollut siellä yksitoista vuotta." Hän naurahti harmissaan. "Mutta vielä tänäkin päivänä heidän täytyy vaivata päätään minun tähteni. Koko pitäjässä ei ole ainoatakaan herrasmiestä, ja jos minä olisin valittanut yksinäisyyttäni, niin he olisivat ymmärtäneet minua. Tai jos olisin hautautunut pappilaani kirjoineni, niin senkin he olisivat ymmärtäneet. Mutta pappi, joka alituisesti oli liikkeellä ja tyytyi vain suomalaisrahvaan seuraan! Sellainen, joka tahtoi ottaa selkoa siitä, miten he viljelivät soitaan ja polttivat kaskiaan, ja joka metsästi heidän kanssaan, sellainen pappi oli heidän mielestään kerrassaan käsittämätön." Hän istui jälleen kaksinreisin tuolilla ja pyöräytti sen ympäri, jotta hän näki Maija Liisan aivan silmästä silmään. Mutta hän jatkoi puhettaan tädin kanssa. Kun hän oli oleskellut Finnerudissa jonkun vuoden, saarnasi hän eräänä sunnuntaina suomeksi. He itkivät kirkossa joka ainoa, niin liikutettuja he olivat. Eikä varmaankaan ainoakaan heistä tullut ihmetelleeksi hänen yritystään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa. Mutta heti kun he pääsivät kirkosta, alkoivat he jälleen vanhaan tapaansa. Mitähän pappi tarkotti sillä, että hän puhui suomeksi? He menivät Pietarin puheille, joka oli renkinä pappilassa ja kysyivät häneltä. Luuliko hän, että pappi toivoi uutta pappilaa? Pekka ei ollut koskaan huomannut muuta, kuin että pappi oli tyytyväinen tavalliseen suomalaistupaansa, savupirttiin, jossa savu uunia lämmittäessä pääsi vain räppänän kautta ulos tunkeutumaan. Ja he saivat mennä matkoihinsa käsittämättä enempää kuin ennenkään. Täytyihän sitä pakostakin väsyä tuollaisiin, eikö totta? "Tietäähän pastori, ettemme me täällä kotona aina ole kohdelleet niinkään hyvin noita muukalaisia." Kumma se oli, etteivät he voineet ymmärtää niin yksinkertaista asiaa, että heille tahdottiin vain hyvää! He olisivat olleet oikein mielissään, jos hän olisi näyttänyt surulliselta, ja ikäänkuin surrut sitä, että paras nuoruudenaika meni hukkaan köyhien suomalaisten parissa. He olivat huolissaan sen johdosta, että hän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta. Kerran hän oli ehdoittanut muutamille suomalaislapsille, että he tulisivat hänen luokseen ruotsia oppimaan jotta he eivät olisi yhtä avuttomia kuin vanhemmat käräjiin tai markkinoille lähtiessään ruotsalaisalueelle. Mutta kun suomalaisakat ja -ukot kuulivat, että lapset alkoivat puhua ruotsia, tuli heidän mielensä taaskin levottomaksi. Ja suoraa päätä taas Pekan luo. Ehkäpä pappi halusi suurempaa palkkaa? Pekka vakuutti heille, ettei hän ollut kuullut muuta kuin että pappi oli tyytyväinen palkkaansa, joka ei ollut sen suurempi kuin rengin palkka ruotsalaisessa talonpoikaistalossa. Pekka oli ainoa koko seudulla, jolla oli hiukankin järkeä. Samalla tavalla kävi, kun hän opetti suomalaisakkoja viljelemään pellavaa. Hän oli itse opettanut heitä, sekä kylvänyt että itse häkilöinyt pellavat. Mutta kun he olivat päässeet niin pitkälle, että he saattoivat kehrätä omia pellaviaan pirteissänsä, niin entinen levottomuus tuli taaskin mieleen. Miksi pappi oli opettanut heitä viljelemään pellavaa? Sitä oli mahdoton käsittää. Heidän täytyi jälleen turvautua Pekkaan. Ehkäpä pappi halusi uutta tietä pappilaan? Pekka vastasi, että isäntä oli tyytyväinen siihen tiehen, mikä hänellä oli, vaikka se olikin niin kuoppainen ja mäkinen, että oli melkein mahdoton ajaa sitä hevosella muulloin kuin talvikelillä. Niin, olihan se harmillista, sen Margareta muori kyllä ymmärsi. Ehkäpä hän sen vuoksi olikin hakenut sieltä pois? Olihan se vaikuttanut osaltansa. Hänestä oli ikävää, ettei hän koskaan voinut voittaa heidän luottamustaan. Mutta enimmäkseen vaikutti siihen sittenkin se, että äiti alituisesti oli kehoittanut siihen, sekä äiti että koko suku. He olivat yhtä mahdottomia kuin suomalaisetkin. Kirjoittivat lakkaamatta hänelle, että hänen elämänsä meni muka siellä hukkaan. Kehoittivat häntä hakemaan etelämmäksi, heti kun vaan joku kunnollinen paikka tulisi vapaaksi. Olihan sekin väsyttänyt häntä, mutta ennen hän ei ollut pannut siihen huomiota, sillä hän tahtoi täyttää tehtävänsä. Kun sitten Sjöskoga -- Hän keskeytti puheensa, asettui aivan pappilanneiden eteen ja katseli häntä. Tällaista kuin tämä, sanoi hän painolla, ei hän tietenkään koskaan voisi saada, jos hän jäisi Finnerudiin. Olihan se selvää, että tyttö papin mielestä oli kaunis. Mutta ei mitään muuta myöskään. Hän katseli häntä vain kuin kuollutta kuvaa. Ei edes äitikulta olisi voinut huomata pienintäkään hellyyden jälkeä noissa tutkivissa katseissa, jotka hän kiinnitti tyttöön. Heti sen jälkeen alkoi pappi taaskin kertoa huolistaan. Kun vanha leskimies, rovasti Cameen Sjöskogassa kuoli kesällä ja hänen paikkansa tuli vapaaksi, niin hänen päähänsä pälkähti hakea sinne. Hän arveli voivansa tuottaa äidille sen ilon, koskei ollut kuitenkaan vähintäkään pelkoa siitä, että tuo hakemus johtaisi mihinkään tulokseen. Sjöskoga annettiin tavallisesti jollekin vanhalle professorille tai koulupapille, joka haki sitä suoraan kuninkaalta. Hän halusi myös nähdä, mitä siitä arveltaisiin Finnerudissa. Mutta oikeastaan hän vain kurillaan läksi Karlstadiin papereinensa. Monta kertaa matkan varrella hän joutui kahden vaiheille. Ehkäpä ihmiset tekisivät hänestä pilkkaa. Olihan se kovin rohkeata, kun kappalainen kaukaa Finnmarkenista uskalsi hakea niin suurta kirkkoherranpaikkaa. Mutta hän arveli sitten, että saattoihan hän muutenkin matkustaa Karlstadiin, kun hän nyt kerran oli matkalla. Hän päätti olla jättämättä paperinsa perille ennenkuin hän kuuli, ketkä muut olivat hakeneet. Matkaan meni enemmän aikaa kuin mitä hän oli laskenut, ja hän tuli kaupunkiin juuri tuntia ennen hakemusajan loppua. Oli vain sen verran aikaa, että hän sai hevosensa talteen ja kiiruhti sitten konsistoriin. Astuessaan portaita ylös katui hän koko hommaa niin kovasti, että oli kääntyä takaisin. Mutta konsistorin notaari oli hänen vanha ystävänsä, ja koska hän nyt kerran oli siellä, tahtoi hän mennä häntä tervehtimään. Sjöskogan nimeäkään hän ei aikonut mainita. Saattoihan hän sanoa, että hän oli tullut Karlstadiin tervehtimään äitiään. Tuskin hän oli pistänyt päänsä ovesta sisään, kun konsistorin notaari huusi hänelle: "Kas, tuolta tulee vihdoinkin hakija! Minä olen odottanut veljeä koko hakuajan." Ensin hän luuli toisen vain laskevan leikkiä hänen kanssaan, ja hän sanoi tulleensa kaupunkiin vain tapaamaan äitiänsä. Kuinka veli saattoi luulla, että hän hakisi Sjöskogaan? Ei suinkaan hän ollut niin höperö, ettei hän tiennyt Kuninkaallisen Majesteetin antavan Sjöskogan jollekin Uppsalalaiselle tai Lundilaiselle vanhalle älyniekalle. "Sitä te varmaan kaikki kuvittelette mielessänne", sanoi konsistorin notaari. "Te olette niin arkoja, ettei kukaan uskalla hakea. Mutta nykyään on toiset ajat kuin edellisen kuninkaan aikana. Minä tulin kovin iloiseksi nähdessäni veljen, sillä täällä ei ole kuin kaksi muuta hakijaa. Ainakin yhden me tarvitsemme lisää. Paperit vaan esille!" Siten häntä narrattiin jättämään hakemuksensa perille. Kun hän tuli kotiin, tuumi hän pari päivää, onnistuisikohan tuo asia. Mutta pian hän oli taas keskellä tavallisia toimiaan, ja oli aivan unohtanut koko jutun, kun hän eräänä kauniina päivänä sai kirjelmän konsistorilta. Hänet oli asetettu kolmannelle sijalle, ja parin viikon kuluttua hänen oli määrä pitää vaalisaarna Sjöskogassa. Hän ei iloinnut tästä, ei hetkeäkään. Mieluimmin hän olisi heti peruuttanut hakemuksensa, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, sillä hän pelkäsi ihmisten luulevan, ettei hän uskaltanut saarnata pitäjässä, jossa oli niin paljon mahtavia talonpoikia ja niin paljon herrasmiehiä. Tiesihän Margareta muori, että hän oli vanhaa pappissukua. Hän ei tahtonut, että ihmiset luulisivat häntä huonommaksi isäänsä ja isoisäänsä. Hän läksi siis ja saarnasi vaalia, ja kuulijat istuivat varsin hartaina kirkossa. Mutta ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä he oikeastaan arvelivat. Palatessaan kotiin oli hän varsin iloinen. Nyt kai tämä juttu oli loppunut. Mutta heti ennen joulua hänelle ilmoitettiin, että hän vaalissa oli saanut kaikki äänet. Hän kertoi tämän niin surkealla äänellä, että Margareta muorin täytyi nauraa. Jollei hän millään ehdolla tahtonut, niin saattoihan hän vieläkin peruuttaa? Senhän hän olikin tehnyt, mutta silloin hän sai kirjeen itse piispalta ja kehoituksen pysyä hakemuksessaan. Hän tulisi varmaan nimitetyksi. Ja äiti oli saanut vihiä asiasta ja kirjoitti ja rukoili, ettei hän heittäisi pois onneaan. Eikä vain äiti, vaan veljet ja sisaret ja serkutkin. Ei hän koskaan ollut tiennyt, että hänellä oli niin suuri suku. "Olivathan he oikeassakin, tietysti. Eihän pastori voinut -- --" Pappi keskeytti häntä. Hän melkein juoksi lattian yli ja painoi nyrkkiään otsaa vasten aivan naurettavan epätoivoisesti. Nuo siunatut suomalaiset! Tiesikö Margareta muori, mitä he olivat tehneet? Kun he olivat kuulleet, että hän aikoi muuttaa pois, olivat he kaataneet hirsiä metsässä ja ajaneet ne pappilaan uutta rakennusta varten. Hänen palkkaansa he eivät olleet lisänneet, mutta he olivat tehneet muuta. Eräänä päivänä ilmestyi hirventalja hänen rekeensä, toisella kertaa voipytty hänen ovensa edustalle. Eivät he juuri mitään sanoneet, kun hän tapasi heitä, mutta hänen seisoessaan saarnastuolissa kiinnittivät he katseensa häneen, sekä suuret että pienet, ja hän ymmärsi, että jokainen heistä ajatteli sydämessään: "Et suinkaan sinä aio hyljätä meitä? Parempi sitten, ettet koskaan olisi tullutkaan." Nyt hän siis vihdoinkin tiesi, että he tahtoivat pitää hänet luonaan. Hän astui tädin luo, kävi hänen viereensä istumaan ja tarttui hänen kovaan, työnmurtamaan käteensä. "Ajatelkaahan, Margareta muori", sanoi hän niin kauniisti ja sydämellisesti, että sekä tädin että Maija Liisan silmiin nousi kyyneleitä, "jos joku tulisi teidän luoksenne ja sanoisi, että saisitte muuttaa suureen herraskartanoon sillä ehdolla, että te jättäisitte tämän talon ja kaiken sen, jonka hyväksi te koko elämänne olette työtä tehnyt! Mitä te silloin tekisitte?" Mutta mitä täti aikoi vastata, sitä ei kukaan saanut tietää, sillä Maija Liisa ei voinut mitenkään enää pysyä alallaan. Hän hyökkäsi papin luo punoittavin poskin ja innosta vapisevin huulin ja huudahti, että tietysti hänen piti jäädä Finnerudiin. Miksi hän muuttaisi Sjöskogaan? Siellä he kyllä voisivat tulla toimeen ilman häntä. Hän, joka oli tehnyt niin paljon suomalaisten hyväksi, kuinka hän saattoi edes ajatellakaan poismuuttoa! Hän olisi jatkanut vielä kauankin, jollei samassa joku olisi tarttunut oveen kiinni. Silloin hän hämmentyi, ja vaikkei se ollutkaan äitikulta, vaan ainoastaan joku palvelustytöistä, jäi hän aivan ällistyneenä seisomaan paikallensa eikä voinut sanoa enää sanaakaan. Mutta nuori pappi oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa. Hän hyökkäsi pystyyn ja astui häntä vastaan. Hän ojensi hänelle kätensä. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut sulkea tytön syliinsä, mutta hän tarttuikin vain hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä. "Mamseli Maija Liisa, rakas mamseli Maija Liisa!" sanoi hän hyvin lämpimästi. "Mamseli Maija Liisa on ensimäinen minun säädystäni, joka uskoo, että minä teen jotakin hyötyä tuolla pohjoisessa. Minä kiitän koko sydämestäni. Tietysti, tietysti minä -- -- --" Hän keskeytti puheensa samassa, kun hän aikoi luvata peruuttaa hakemuksensa. Ääni takertui hänen kurkkuunsa, kädet vavahtivat, ja kun pappilanneiti ihmeissään katsoi häntä silmiin, huomasi hän, että hänen kasvojensa eleet ilmaisivat syvintä tuskaa. Pappi kääntyi pois, astui lattian poikki ja palatessaan takaisin hänen luokseen, kumartui hän hänen ylitseen ja sanoi äänellä, joka liikutuksesta oli aivan epäselvä: "Minä peruutan, jos suinkin voin. Jollen voi, niin on mamseli Maija Liisa siihen syypää." HENRIKSBERGIN SEPPÄ. Ainoastaan hetken aikaa koko päivänä ei Maija Liisa ajatellut äitikultaa, nimittäin illalla, kun hän ja pastori Liljecrona ja koko talon väki istuivat suuren takkavalkean ääressä suurtuvassa ja kuuntelivat pitkää, tummaveristä Henriksbergin seppää, joka seisoi nojautuneena korkeaa kaappia vastaan ja soitti kestikievarin isännän viulua. Heidän oli niin hyvä olla, että Maija Liisa alkoi ymmärtää, kuinka täti saattoi viihtyä talonpoikaistalossa. Kuinka sanomattoman suloista olikaan istua takkavalkean ääressä illalla yhdessä miehensä ja palvelusväkensä kanssa, kun kullakin oli työnsä ja kaikki olivat hyvällä tuulella ja halukkaat juttelemaan. Täällä renki ja isäntä, emäntä ja palvelustyttö puhelivat keskenään, ikäänkuin ei mitään eroitusta olisi ollut heidän välillään. Ah, ehkei ollutkaan mikään onni elää herrasväkenä ja koettaa kohota suuren joukon yläpuolelle? Voittiko sillä muuta kuin yksinäisyyttä ja ikävää? Missä oli niin turvallista ja hyvä olla kuin vanhassa talonpoikaistalossa? Maija Liisa olisi tahtonut sanoa, että siellä tunsi olevansa lähempänä maata kuin muualla, että siellä oli vankemmalla pohjalla eikä ollut alttiina niin monelle mullistukselle. Kuinka paljon muutoksia ja kuinka paljon vaaroja ulkona maailmassa olikaan! Nyt, kun tummaverinen seppä soitti, muistui hänen mieleensä, mitä hän juuri tänään oli kuullut Henriksbergin isännöitsijästä, hänestä, joka kerran oli ollut suuri viulunsoittaja. Pastori Liljecrona oli puhunut veljestään. Hän oli odottanut häntä Svanskogiin koko päivän, ja varmaan he sen vuoksi olivat tulleet puhuneeksi niin paljon hänestä. Maija Liisaa oli kohdannut se ilo, että kaunis pappi, joka alussa oli vain katsellut häntä kuin nukkea, tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään muun kanssa sen jälkeen kuin hän oli hyökännyt hänen luokseen ja sanonut, että hänen välttämättä täytyi jäädä Finnerudiin eikä lainkaan ajatellakaan Sjöskogaa. Varmaan pappi silloin huomasi, että hänkin oli ihminen. Sen jälkeen hän ei enää ollut tuijottanut häneen, vaan sen sijaan jutellut hänen kanssaan koko iltapuolen, ja se oli ollut hyvin hauskaa, sillä Finnerudin pappi oli ystävällinen ja luonnollinen ja avomielinen ihminen. Maija Liisan oli yhtä helppo puhua hänen kanssaan kuin isäkullankin. Hän oli vienyt Maija Liisan iltapuolella mukanaan ulos, sillä hän ei voinut istua kauan yhdessä kohti, ja he olivat kävelleet maantiellä edes-takaisin aina iltahämärään asti ja jutelleet hänen veljestänsä. Liljecronat olivat vanhaa pappissukua, niinkuin Maija Liisakin. Samoin kuin hänkin saattoi kerskailla sillä, että äiti ja äidinäiti ja äidinäidinäiti olivat olleet pappilanrouvia samassa seurakunnassa, samoin hekin saattoivat kehua, että isä ja isänisä ja isänisänisä olivat vuoronsa jälkeen olleet rovasteina samassa pitäjässä. Jos näiden veljesten isä olisi saanut elää, niin olisi Svenkin, joka oli nuorin joukosta, saanut opiskella, hän, niinkuin toisetkin. Mutta kun äiti jäi leskeksi ja hänen oli pakko pitää huolta monesta lapsesta, niin ei hän jaksanut saada häntä kouluun. Sen sijaan oli eräs rovasti Liljecronan vanha ystävä, patruuna Altringer Ekebystä, tarjoutunut pitämään huolta hänestä sillä ehdolla, että hän sai kasvattaa hänestä tehtailijan. Tämän tarjoumuksen oli heidän äitinsä ottanut vastaan suurimmalla kiitollisuudella, ja kun Sven oli neljäntoista vuoden vanha, lähetettiin hänet Henriksbergiin, jonka Altringer vastikään oli ostanut. Altringer tahtoi, että hän saisi oppia tehdastointa aivan alusta alkain, ja tämä tapahtui siten, että hän sai lakaista konttoria, vetää hiiliä pajaan ja juosta kaikkien ihmisten asioilla. Sven oli tässä työssä kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta. Mutta silloin tapahtui eräänä päivänä, että yksi vasarasepistä sairastui pahasti. Lähetettiin sana tehtaan isännöitsijälle. Hän läksi tehdasrakennukseen, pysähtyi sepän huoneen ovelle, katseli häntä hetken aikaa ja meni sitten suoraa päätä konttoriin, jossa pehtori istui kirjoittamassa. "Nyt pehtori saa hoitaa tehdasta pari päivää", sanoi isännöitsijä. "Minun täytyy matkustaa suomalaisalueelle ostamaan hiiliä." Hän läksi matkaan, ja pehtori loikoili konttorisohvallaan ja arveli, että oli ihanaa olla herrana talossa. Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin hänet kutsuttiin tehtaaseen. Nyt yksi kalusepistä oli sairastunut samalla tavalla kuin vasaraseppäkin. Pehtori läksi heti tehdasrakennukseen katsomaan sairasta, pysähtyi sairaan huoneen ovelle, tarkasteli häntä hetken aikaa ja astui suoraa päätä kosken rannalle, missä oppipoika tavallisesti onki salakoita. Hän tapasikin Svenin siellä ja pyysi, että hän tulisi hänen mukanaan konttoriin. "Kuulehan, Liljecrona", sanoi hän, "isännöitsijä on poissa, ja minä lähden Björniden kartanoon kesteihin. Sinä saat hoitaa tehdasta pari päivää. Tässä on avaimet, ja tässä kassa. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin pitää silmällä, että väki on työssä." Sitten hän läksi ja oppipoika istahti konttorituoliin ja arveli, että oli varsin komeata olla Henriksbergin herrana. Mutta kauan hän ei saanut istua paikoillaan, ennenkuin tuli sana tehtaalta, että sairaat olivat huonontuneet. Hän kiiruhti tehdasrakennukselle ja astui vasarasepän asuntoon, mutta hän ei jäänyt kynnykselle seisomaan niinkuin toiset, vaan meni sairaan luo, joka makasi aivan punaisena ja pöhöttyneenä ja näytti hirveältä. "Tiedättekö mikä tauti teillä on?" kysyi hän sepältä. "Se on isoarokkoa", sanoi seppä, "ja ehkä Sven on hyvä ja menee konttoriin, missä isännöitsijällä on apteekkipurkkinsa, ja tuo minulle kamferttia ja happamia tippoja, jos nimittäin Sven uskaltaa jäädä taloon, eikä matkusta tiehensä niinkuin nuo toiset." Mutta Sven jäi taloon, vaikka lopulta melkein kaikki tehtaan työmiehet joutuivat sairasvuoteelle. Isännöitsijästä ja pehtorista ei kuulunut mitään, lääkäriä ei ollut monen peninkulman alalla. Sven ja vanha emännöitsijä antoivat sairaille niitä lääkkeitä, joita heillä sattui olemaan. Muutamat kuolivat ja toiset paranivat, mutta kulkutauti ei voinut kestää ikuisesti, vaan se loppui vihdoin. Ja sitten kaikki tuli taas entiselleen. Pehtori huvitteli viisi kuukautta. Sitten hän palasi takaisin. Isännöitsijä osti hiiliä puolen vuotta. Sitten hän tuli takaisin. Ja nyt sai oppipoika jälleen lakaista konttoria ja onkia salakoita koskesta, niinkuin hän oli tehnyt ennenkin. Mutta vaikka Henriksbergin tehdas on kaukana suuresta maailmasta, niin tuli tämä juttu sittenkin tiedoksi. Ja eräänä päivänä saapui patruuna Altringer tehtaalle. Hän ei sanonut sanaakaan asiasta isännöitsijälle eikä pehtorille, hän kysyi vain, miten nuori Liljecrona tuli toimeen. Isännöitsijä antoi hänestä oikein hyvän arvostelun. Hän luuli, että pojasta saattoi tulla vielä hyväkin tehtailija, jos hänen harrastuksensa vain heräisi. Hän ei ollut kykenemätön, mutta hän kulki vain ja uneksi, niinkuin koko tehdastoimi ei lainkaan häntä liikuttaisi. Altringer pyysi, että Liljecrona kutsuttaisiin konttoriin, ja kun hän saapui paikalle, asettui hän pojan eteen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi miksei hän ollut lähtenyt pois talosta niinkuin muut, kun isorokko alkoi siellä raivota. Sven ei vastannut mitään. Hän vaan punastui, ikäänkuin häneltä ei olisi voitu sen pahempaa kysyäkään. "Eikö hän pelännyt?" -- "Kyllä." -- "Arveliko hän olevansa tehtaasta edesvastuussa?" -- "Ei lainkaan." -- Mutta vihdoin Altringer pääsi totuuden perille. Sven oli jäänyt paikoilleen siksi, että isännöitsijän viulu oli riippunut konttorin seinällä. Hän oli voinut soittaa sillä joka päivä ollessaan yksin talossa. "Vai niin, soittaako hän mielellään viulua?" oli Altringer kysynyt. "Pyydetäänpä, että isännöitsijä lainaa hänelle vielä kerran viulunsa, jotta hän voi soittaa meillekin." Sitä ei Sven pelännyt. Hän viritti viulun ja alkoi soittaa yksinkertaista pelimanninsäveltä, jonka hän oli oppinut sepiltä. Altringer nauroi ensin, mutta pian hän kävi vakavaksi. Hän huomasi, että poika osasi panna soittoonsa jotakin, mikä muutti tuon vanhan renkutuksen aivan toiseksi. "Kas niin", sanoi Altringer, "hän saa huomenna matkustaa minun kanssani. Hän pääsee Tukholmaan oppimaan viulunsoittoa." Maija Liisan mielestä tämä kertomus oli kovin kaunis. Mutta yhtä asiaa hän ei voinut ymmärtää. Eikö hänen ollut käynyt hyvin Tukholmassa? Miksi hän nyt jälleen oli Henriksbergissä? Kyllä, hänen oli käynyt erittäin hyvin. Viisi vuotta hän oli opiskellut Tukholmassa, ja silloin hän oli valmis mestari, ainakin hän osasi niin paljon, ettei kukaan koko maassa enää voinut opettaa hänelle mitään. Altringer oli hyvin tyytyväinen häneen ja aikoi lähettää hänet ulkomaille, jotta hänen ei tarvitsisi olla ketään muuta huonompi viulunsoitossa. Mutta kolme vuotta sitten tuli Sven aivan odottamatta eräänä päivänä Ekeby'hyn ja kysyi Altringerilta, eikö jossakin hänen tehtaassaan olisi isännöitsijän paikkaa vapaana. "Kyllä, ei se ole lainkaan mahdotonta", sanoi Altringer. "Tiedusteleeko hän sitä jollekin ystävällensä?" -- Ei, Sven halusi sitä itselleen. Olihan hän ollut niin monta vuotta tehtaassa, että hän luuli voivansa hoitaa isännöitsijän tointa. -- "No, entäs musiikki?" -- Musiikista ei ollut enää mihinkään. Luultavasti ei hän ikänä enää ottaisi jousta käteensä. Altringer katseli häntä tarkemmin. Svenin katseessa oli aina ollut jotakin surullista, mutta nyt koko mies oli kuin surun perikuva. "Minä huomaan, että hänelle on tapahtunut jotakin vakavaa", sanoi Altringer. "Parasta, että hän kertoo minulle mitä se on. Juuri kun hän tuli konttoriin, istuin minä ja tein laskujani nähdäkseni, voisinko antaa hänen matkustaa ulkomaille." Svenin oli vaikea vastata. Hän seisoi siinä ja puri huultaan, koettaen saada äänensä vakavaksi. "Eikö patruuna ole kuullut, mitenkä kävi, kun minä viimeksi soitin?" -- Ei, Altringer ei ollut kuullut mitään, ja Svenin täytyi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Oli ollut tanssiaiset eräässä suuressa kartanossa Näsissä, ja Sven oli myös vieraiden joukossa. Mutta siellä oli soitettu tanssimusiikkia pianolla, joka oli vanha ja rämisevä, eikä tanssiin ollut tullut oikeata vauhtia. Silloin Sven otti esille viulunsa, ja heti tanssi vilkastui. Nuoret ja vanhat alkoivat tanssia, ja joka kerta, kun hän aikoi lopettaa, taputtivat he käsiään ja tömistivät jalkojaan ja pyysivät, että hän soittaisi edelleen. Mutta tanssi loppui hirveällä tavalla. Yksi talon tyttäristä oli tanssinut liian kiihkeästi. Kesken hurjinta tanssia hän retkahti kavaljeerinsa käsivartta vasten ja vaipui lattialle. Eikä hän koskaan siitä enää noussut. Hän oli kuollut. Altringer ymmärsi kyllä, että tuo tapaus tuntui vaikealta, mutta ei hänen mielestään nuoren miehen elämänuran tarvinnut särkyä sen vuoksi. "Hänen täytyy se voittaa", sanoi hän. "Se oli onnettomuus, joka olisi voinut tapahtua kelle hyvänsä. Minun mielestäni se, joka tanssitti häntä, oli enimmin syyllinen." -- "Ei", sanoi Sven, "minä pakoitin häntä tanssimaan. Minä soitin vain hänelle koko illan. Oli niin kaunista nähdä hänen tanssivan. Hän oli vilkas ja kevyt kuin tuliliekki. Hän tanssi minulle, samoin kuin minä soitin vain hänelle." Altringer kohautti olkapäitään. "Nuo ovat houreita, ymmärtäähän hän sen. Ei se ole kumma, jos hänestä nyt tuntuu noin vaikealta, mutta ensi viikolla hän saa lähteä ulkomaille, ja sitten se menee ohi." "Ei, patruuna, se ei mene ohi. Vaikka patruuna lähettäisi minut minne hyvänsä, niin minä en voi unohtaa, että soitin ihmisen hengiltä." Altringer katsoi häneen vieläkin kerran. "Rakastiko herra häntä?" -- "Rakastin", sanoi Sven, "minä olin kosinut häntä samana iltana." Altringer ei puhunut enää sanaakaan Svenin ulkomaanmatkasta. "Hän saa ruveta isännöitsijäksi Henriksbergiin, kunnes tuo asia on unohtunut", päätti hän. "En luule, että hän ymmärtää kaikkea, mitä siinä paikassa tarvitaan, mutta eiköhän hän voine oppia, ja sitä paitsi minä tiedän voivani luottaa häneen." Niin, sillä tavalla oli käynyt, että Liljecrona lopetti viulunsoittonsa ja sen sijaan tuli tehtaanisännöitsijäksi. Maija Liisa oli kuunnellut aivan ääneti keskeyttämättä kertaakaan. Oi, kuinka kummalta hänestä tuntui, että hän pian saisi nähdä sen miehen, joka oli kokenut jotakin niin surullista, ja joka saattoi tuntea niin syvää rakkautta. Pitkään aikaan ei hän voinut sanoa sanaakaan, mutta äkkiä hän kääntyi pastori Liljecronan puoleen ja kysyi, oliko hänen veljensä tummaverinen. Kyllä, tumma hän oli, yhtä musta kuin yö. Heti sen jälkeen tuntui hänestä tuo kysymys kovin typerältä. Mutta pastori Liljecronan puhuessa veljestään oli Maija Liisa koko ajan tuuminut, eiköhän hän ollut tuon pitkän, tummaverisen Henriksbergin sepän näköinen. Eiköhän hänellä ollut yhtä surulliset ja syvät silmät kuin hänelläkin? Hän ei voinut selittää syytä siihen, mutta nuo kaksi olivat sulaneet aivan yhdeksi hänen mielikuvituksessaan. Ja taaskin, kun seppä seisoi tuolla kaapin vieressä ja soitti iloista polskaa, niin tuntui hänestä, kuin juuri tuo mies olisi kokenut kaikki ne surulliset tapahtumat, joista hän oli kuullut. Seppä oli tullut ajaen taloon Maija Liisan kävellessä Liljecronan kanssa maantiellä juuri silloin, kun ilta alkoi niin hämärtää, että he arvelivat parhaaksi palata sisään, ja reki oli ajanut heidän ohitseen niin kiireesti, etteivät he ennättäneet nähdä kuka siinä istui. Pastori Liljecrona arveli, että hänen veljensä nyt vihdoinkin oli tullut Henriksbergistä. Maija Liisa taas puolestaan luuli tummaverisen sepän istuneen reessä, mutta hän ei sanonut mitään. Ja aivan oikein! Kun he palasivat taloon, seisoi kestikievarin isäntä portailla ja kertoi, että Henriksbergistä oli tullut mies sanomaan, ettei isännöitsijä voinutkaan sinä päivänä tulla tapaamaan veljeään Svanskogiin. Sen sijaan hänellä oli kirje mukanaan. Niin, mies asetti juuri hevostaan talliin, jos pastori halusi puhutella häntä. Pastori Liljecrona meni talliin, ja Maija Liisa läksi tädin luo suurtupaan. Hän istui jo palvelustyttöjensä kanssa suuren takkavalkean edessä ja kehräsi. Maija Liisa kävi istumaan tädin viereen ja ojensi hänelle lepeitä. Heti sen jälkeen tulivat isäntä ja rengit puutöineen ja laajensivat piirin takan ympärillä. Kaikkein viimeiseksi astui pastori Liljecrona sisään ja seppä hänen kanssansa. He aikoivat ajaa yhdessä Henriksbergiin vielä samana iltana, mutta hevosen piti ensin saada levätä. Kaunis pappi etsi itselleen paikan niin lähellä Maija Liisaa kuin mahdollista, mutta seppä istahti pimeimpään nurkkaan, niin kauaksi kuin hän pääsi. Ja siinä sitä sitten naurettiin ja juteltiin ja kerrottiin kaskuja loppumattomasti kunnes täti vihdoin oli kääntynyt sepän puoleen ja kysynyt eikö hän soittaisi heille hiukan. Hän oli kuullut kerrottavan, että hän osasi soittaa. Seppä ei kursaillut kovinkaan kauan. Kestikievarin isäntä lainasi hänelle rämisevän viulunsa, ja nyt seisoi hän siinä ja soitti vanhoja tansseja ja polskoja ei sen paremmin eikä huonommin kuin mikä tavallinen talonpoikaispelimanni tahansa. Maija Liisa ei voinut olla tuntematta hiukan pettymystä. Se johtui siitä, että uni kahlehti häntä eikä hän voinut eroittaa mielikuvitusta todellisuudesta. Hän ajatteli koko illan nuorukaista, joka oli soittanut kuolintanssia armaalleen, ja hän näki hänet edessään sepän hahmossa. Tosin hän oli olettanut, että hänenkin soitollaan olisi niin vaarallinen voima, että hänkin voisi soittaa ihmisiä hengiltä. Mutta joka tapauksessa hän ei voinut riistäytyä irti unesta, vaan kerta toisensa jälkeen hän huomasi katselevansa seppää ja ihmetteli mielessään, eikö hän koskaan voinut ajatella ketään muuta kuin kadotettua armastaan. Seppä oli heittänyt yltään jäykän, ruumiinmukaisen rahtimiesturkkinsa voidakseen paremmin liikuttaa käsivarsiansa, ja vilkaistessaan taaskin häneen huomasi Maija Liisa, että kellonvitjoissa, jotka riippuivat taskusta, oli suuri, kirkas hopearaha. Maija Liisa hätkähti hiukan. Oliko tuo sama taalari, jonka hän oli lähettänyt hänelle? Tavallisestihan sepät olivat kovin köyhiä. Kuinka oli mahdollista, että tällä oli kello? Olisikohan isännöitsijä lahjoittanut sen hänelle? Ja jos niin olisikin, niin kuinka hänellä oli varaa ripustaa kellonperiinsä kokonainen taalari aivan turhanpäiten? Ei suinkaan hän ollut -- -- Maija Liisa ihmetteli itseään, ihmetteli, että hän saattoi istua hiljaa eikä hyökännyt ylös ja huutanut ääneensä, kun hänelle äkkiä koko asia selvisi. Tuo mies oli hän itse! Tuo tuossa oli Sven Liljecrona, joka oli soittanut armaansa hengiltä! Maija Liisa tuli äkkiä niin varmaksi asiastaan, että hän olisi voinut astua hänen luoksensa ja pyytää, ettei hän enää turhaan teeskentelisi. Hän tiesi kuitenkin, kuka hän oli. Miksi hän oli tullut Loby'hyn tavallisena rahtimiehenä pari viikkoa sitten, sitä Maija Liisa ei voinut oikein ymmärtää. Ehkäpä hän oli tehnyt sen siksi, että se oli hänestä mukavinta, kun hänen piti lähteä talonpoikaistaloihin. Ja kun ei kukaan tuntenut häntä, vaan kaikki olivat luulleet häntä sepäksi, niin oli hän antanut heidän olla tuossa uskossaan. Ehkäpä hän ei kehdannut sanoa, kuka hän oli, jouduttuaan sattumalta häätaloon. Maija Liisa lakkasi antamasta lepeitä tädille ja peitti silmänsä kädellään. Miksi hän tänäänkin oli tullut valepuvussa? Hänen ei tarvinnut tuumia asiaa sen pitemmältä. Kaikki selveni äkkiä hänelle. Nyt hänellä oli varma tarkoituksensa. Hän tahtoi, että Maija Liisa ja hänen veljensä -- -- Kuinka suloista se olikaan ja kuinka omituista. Maija Liisa käsitti hänen toivoneen, että hänen veljensä ja Maija Liisa saisivat nähdä toisensa ja puhua keskenänsä. Varmaan hän eilen illalla, saatuaan taalarin, oli lähettänyt suksimiehen mukana sanan veljelleen ja viekoitellut hänet tänne Svanskogiin. Ja täällä hän oli antanut hänen odottaa koko päivän. Kun hän nyt saapui myöhään illalla, tuli hän seppänä. Hän ei tahtonut näyttäytyä itse. Maija Liisan ei pitänyt ajatella ketään muuta kuin veljeä. Ja siinä hän nyt seisoi ja soitti aivan kuin maalaispelimanni huvittaakseen talon väkeä! Olihan hän kerran sanonut, ettei hän enää koskaan ottaisi jousta käteensä, mutta tätä ei hän suinkaan laskenut miksikään viulunsoitoksi. Maija Liisan järki ei sanonut hänelle kaikkea tätä. Mutta hän saattoi mielessään arvata kaikki Sven Liljecronan ajatukset. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä hänen tähtensä. Se ainakin oli varmaa, ettei Maija Liisa ollut hänen mielestään epämiellyttävä, koska hän oli pannut toimeen tämän kohtauksen hänen ja veljen välillä. Vai oliko hänen vain ollut sääli Maija Liisaa, kun hänellä oli niin vaikea olo kotona? Hän oli tahtonut hankkia hänelle viisaan ja hyvän ystävän, joka saattoi vapauttaa hänet kaikesta huolesta. Kas, hänellä itsellään oli suuri suru. Siitä hän ei koskaan voinut vapautua. Hänen armaansa oli kuollut, eikä hän koskaan voinut häntä unohtaa. Maija Liisa Lyselius oli hänen silmissään vain köyhä tyttö, joka oli istunut uunin kolossa itkemässä, kun hän sattumalta näki hänet, ja hän tahtoi auttaa häntä saavuttamaan kunniaa ja onnea. Maija Liisan oli pakko nostaa päänsä pystyyn ja katsella toisia. Sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun, kun hän ajatteli, ettei Liljecrona vaatinut itselleen yhtään mitään elämässä. Mutta juuri kun hän kohotti silmänsä ja ajatukset pyörivät kaikkein kiihkeimmin hänen päässään ja hän tunsi sekä surua että iloa eikä muistanut laisinkaan sitä, mikä kaikkina muina päivinä oli hänen kauhein kiusansa, juuri samassa joku tarttui taaskin oveen ja pisti päänsä sisään. Maija Liisa tuijotti tulijaan, ikäänkuin tämä olisi ollut ventovieras, eikä mennyt häntä vastaan. Täti työnsi syrjään rukkinsa ja nousi pystyyn. Töin tuskin sittenkään Maija Liisa käsitti kuka hän oli, vaikka hän kuuli vieraan sanovan, että hän oli tullut Pitkän-Bengtin kanssa hakemaan Maija Liisaa, ja vaikka täti vastasi, ettei suinkaan pastorskalla ollut niin kova kiire, ettei hän voinut riisua päällysvaatteita yltään ja syödä illallista ennen kotiinlähtöä. VÄNRIKKI. Lövdalan uudella pappilanrouvalla oli tapana lähettää sanoja ja toimituttaa pieniä asioita kaikkien ihmisten kanssa. Samantekevää ajoiko pappilan ohitse talonpoika vai herrasmies, joka kerta hän seisoi kyökin portailla ja viittasi kädellään ja huusi, kunnes ohikulkija pysähtyi. Sitten sai Maija Liisa tai pikkupiika juosta tielle ja pyytää matkustajia ystävällisesti ottamaan mukaansa naulan voita, jonka rouva Raklitz lähetti kaupaksi kapteenille Bergan kartanoon tai viemään takaisin pirran, jonka hän oli lainannut vanhalta rouva Moreukselta. Välistä hän keksi sellaista asiaa, jota oli sekä vaikea että vaivaloista toimittaa, ja pian ihmiset suorastaan alkoivat pelätä Lövdalan tietä. Ikävä oli kieltää mitään pappilanrouvalta ja aivan mahdotonta oli päästä ohi hänen huomaamattansa. Hänellä oli aivan erinomainen taito saada ihmisiä toimittamaan hänen asioitansa. Saipa hän sellaisen tyhjäntoimittajan kuin kauniin Örneclounkin tekemään hänelle palveluksen. Eipä näyttänyt juuri siltä, kuin vänrikki ja pappilanrouva olisi tulleet ystäviksi, kun vänrikki saapui Lövdalaan vieraisille tammikuun viimeisellä viikolla. Hänellä oli aina tapana tulla näihin aikoihin ja jäädä taloon viikoksi tai pariksi. Mutta pappilanrouva lupasi, heti kun vänrikki astui sisään, pitää huolta siitä, ettei tuo laiskuri ehtisi vanheta talossa. Hän oli päässyt juuri parhaaseen työintoon kaikkien joulukestien jälkeen, eikä hän halunnut nyt sellaisia vieraita, joita oli pakko palvella. Örneclou ei sitä paitsi tullut koskaan yksinänsä, niin köyhä kuin hän olikin, vaan hänellä oli oma hevonen. Ja hevonen tarvitsi myös ruokaa ja hoitoa, samoinkuin sen isäntäkin. Pappilanrouva koetti parhaansa mukaan tehdä hänen olonsa ikäväksi. Ensiksi hän antoi kamarineitsyen kantaa vänrikin raskaan matkalaukun, jossa olivat hänen käherrysrautansa ja peruukkinsa, huonompaan vieraskamariin. Örneclou oli tottunut nukkumaan paremmassa, jossa oli uuni ja telttavuode sekä hienot untuvatyynyt ja höyhenpatjat, mutta hän ei ollut koskaan näyttänyt niin tyytyväiseltä astuessaan tähän huoneeseen kuin nyt, kun hänet vietiin toiseen. Kas, täällä hän oli aina halunnut nukkua, sanoi hän. Tätähän huonetta nimitettiin "yliskamariksi", jossa jokainen, joka tuli pappilaan ja pyysi yösijaa, sai maata. Täällä hän saattoi melkein joka yö saada seuraa, ja hän, joka oli huonouninen, tarvitsi kyllä puhetoveria. Ja vieraskamarin suuressa telttavuoteessa oli tavallisesti niin tukehduttavan kuuma. Hän makasi paljoa mielemmin tällä kapealla olkivuoteella. Parasta kaikesta oli se, ettei siellä ollut minkäänlaista uunia, vaan että huone sai lämpönsä suuresta muurista, joka nousi keittiöstä ja täytti puolet huoneesta. Ajatelkaahan, ei vähintäkään häkää eikä savua, vaan tasaista ja mieluista lämpöä kaiken päivää! Huonekalut olivat vankat ja vakavat, suuri pöytä maalaamaton ja puutuolit kovat. Ei siellä ollut mitään, mikä olisi voinut vahingoittua hänen kähertäessään peruukkiaan tai värjätessään viiksiään. Näin hän kehui niin kauan kuin kamarineitsyt oli huoneessa. Mutta millaisiksi hänen kasvonsa venyivät, kun hän jäi yksin, sitä ei kukaan voi tietää. Oli kylmä päivä, eikä lämmittämätön huone tuntunut kovin lämpimältä hänen vaihtaessaan vaatteita ja laittautuessaan hienoksi. Mutta hänen poskensa olivat niin kauniin ruusunpunaiset ja kulmakarvat niin hyvin maalatut, ettei kukaan voinut huomata hänen tullessaan päivällistä syömään, että hän oli kylmästä aivan kangistuneilla sormilla suorittanut koko työn. Pappilanrouva tiesi varsin hyvin, ettei toista sellaista hyväin päiväin pitäjää ollutkaan kuin Örneclou, ja ettei siinä kyllin, että hän tahtoi saada hyvää ruokaa, vaan että hän söi myös mielellään kauniissa salissa, jossa hieno pöytäliina ja kirkkaat hopeat koristivat pöytää! Kyllähän hän tiesi, että Örneclou ennen oli saanut syödä salissa, ja että hänen tähtensä oli pinottu pöytään jos jonkinlaisia herkkuja, mutta nyt pappilanrouva tahtoi päästä hänestä niin pian kuin suinkin, ja siksi hän kattoi pöydän kyökkikamariin aivan arkipäiväisesti eikä tarjonnut muuta kuin verileipää ja kaalisoppaa. Örneclou oli kaikkein suloisimmalla tuulella ja kehui koko päivällisen ajan pappia siitä, että hän oli mennyt uusiin naimisiin. Ajatelkaahan vain, kuinka vaikea vanhan Sjöskogan rovastin oli tulla toimeen, hän kun oli elänyt leskenä niin monta vuotta! Kun vänrikki viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, ei ruokasalin lattia ollut pesty, jotta heidän oli pakko syödä makuuhuoneessa. Puhtaita pöytäliinoja ei ollut koko talossa, vaan saatiin tyytyä tahraisiin liinoihin, ja palvelustytöt olivat niin laiskoja, etteivät he viitsineet keittää uutta ruokaa, vaan sama kaalisoppa, jota oli syöty sunnuntaina, palasi joka päivä pöytään, ja he saivat olla tyytyväisiä, niin kauan kuin sitä riitti. Mutta vänrikin vanha ystävä ja veli täällä Lövdalassa oli järjestänyt elämänsä aivan toisella tavalla. Niin taitavaa emäntää kuin hänen rouvansa, sai etsiä. Vänrikki oli kuullut häntä niin suuresti kehuttavan, että hän jo edeltäpäin oli mielessään ihmetellyt, mitähän herkkuja hän saisi maistaa tullessaan pappilaan tällä kertaa. Ja miten hyödyllistä Maija Liisalle, että hänkin sai oppia, miten pöytä oli katettava, vieläpä henkilöltä, joka tiesi aivan säntilleen, miten hienoissa taloissa elettiin! Kaunis Örneclou oli erinomaisen taitava sanomaan ilkeyksiä, ja ne sattuivat kyllä maaliinsa, mutta Anna Maria Raklitz ei välittänyt niin vähästä kuin muutamista pilkkasanoista, vaan sanoi karhealla äänellään: "Koska vänrikki ei viihtynyt tuon leskimiehen luona, niin olisihan hän voinut lähteä tiehensä." Silloin Örneclou käsitti, ettei hänen sallittaisi syödä salissa eikä nukkua vieraskamarissa, jollei hän muuttaisi menettelytapaansa. Mieluimmin hän olisi lähtenyt pois heti paikalla, mutta tässä oli kysymys vielä toisestakin asiasta. Kummallista, että joku nainen tahtoi ajaa pois hänet. Sellaisessa asemassa hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut, eikä hän voinut sitä lainkaan ymmärtää. Tosin hän kävi jo hiukan neljännelläkymmenellä, mutta hän oli yhä vieläkin kaunis mies, eikä kukaan nainen ollut voinut vastustaa häntä. Vänrikki jäi taloon. Pari tuntia hän pelasi lautaa papin kanssa, ja kun tämä hämärissä meni ulos neuvottelemaan Pitkän-Bengtin kanssa talon asioista, läksi vänrikki saliin ja alkoi keskustella pappilanrouvan kanssa. Tämä istui jäykkänä ja suorana tuolilla ikkunan vieressä ja koetti käyttää hyväkseen vielä viimeistä valoa saadakseen parsituksi muutamia sukkia. Örneclou alkoi koetteeksi puhua siitä, että hän tunsi jo tulevansa vanhaksi. Ja vuosien mukana oli hänen ymmärryksensäkin lisääntynyt. Kaikki nuoret tytöt olivat vain vallattomia ja huikentelevaisia. Hän oli päättänyt luopua tästä perhosjahdista ja kysyi, eikö serkku -- hän toivoi, että hän hänen miehensä vanhana ystävänä sai luvan sanoa häntä serkuksi -- tuntisi jotakin vanhempaa naista, niin, ei tietenkään kovin vanhaa, mutta kuitenkin hiukan kolmannellakymmenellä olevaa, joka olisi vakava ja taloudellinen ja tahtoisi ottaa huostaansa sellaisen raukan kuin hän oli. Pappilanrouva istui aivan liikkumattomana. Hämärässä valossa ei ollut niinkään helppoa nähdä hänen kasvojensa ilmettä. Mutta Örneclou oli huomaavinaan hienon hymyn hänen kapeitten huuliensa ympärillä. Kukapa tiesi, vaikka hän olisi istunut siinä ja tehnyt hänestä pilkkaa. Hirveä ihminen tuo, jonka Lyselius oli nainut! Olihan muuten kaikkein helpointa herättää vanhemman naisen mielenkiintoa puhumalla hänelle naimatuumistaan. Örneclou ei ollut koskaan puhunut kenenkään naisen kanssa muusta kuin rakkaudesta tai naimisesta. Hän ei voinut keksiä ainoatakaan sanaa mistään muusta aineesta. Siksi hän aloitti saman asian uudestaan. Hän sanoi vain samaa päinvastoin kuin äsken. "Minä huomaan", sanoi hän, "että serkku on kuullut niin paljon juoruja minusta, ettei serkku luule minun tyytyvän vähemmän kauniiseen eikä vanhanpuoliseen vaimoon. Mutta sen ainakin serkku huoleti voi uskoa, että minä samalla tahtoisin myös viisaan ja ymmärtäväisen vaimon. Ja minun mielestäni Maija Liisa Lyselius, sen jälkeen kuin hän on joutunut serkun johdon alaiseksi..." Örneclou vaikeni varovaisuuden vuoksi saadakseen selkoa pitikö hänen jatkaa, vai oliko hän hypännyt väärään tynnyriin. Huoneessa pimeni yhä enemmän, jotta oli melkein mahdoton seurata sen vastahakoisen ihmisen kasvojenilmettä, joka istui häntä vastapäätä. Mutta näyttipä siltä, kuin hän salassa olisi naureskellut. "Tarkoitus on kai sellainen, että Maija Liisan pitää mennä naimisiin jonkun papin kanssa ja jäädä asumaan tänne Lövdalaan", sanoi Örneclou, "ja kyllähän sillä asialla on puolensakin. Lyselius valitsee hänelle tietenkin reippaan ja kelpo miehen, joka osaa muutakin kuin vain seisoa saarnastuolissa, sellaisen, joka kykenee hoitamaan maanviljelystä yhtä hyvin kuin hän itsekin. Minun kaltaiseni mies tarvitsisi anopin apua joka askeleella, ja ehkäpä se voisi käydä vaivaloiseksi. Serkku tahtoisi kai järjestää asiat siten, että serkku, kun serkku jää leskeksi -- on tosiaankin surullista nähdä, kuinka Lyselius tänä viime vuonna on käynyt huonoksi, näin ohimennen sanoen -- saisi istua omassa kamarissaan, samoinkuin rouva Beata Spaak tarvitsematta huolehtia mistään." Pappilanrouva istui yhä yhtä jäykkänä ja suorana, ja veti edes-takaisin neulaansa. Mutta nyt hän kääntyi ikkunaan päin nähdäkseen paremmin, ja silloin vänrikki huomasi aivan selvästi hänen nauravan. Örneclou alkoi luulla, ettei mikään maailmassa voisi pystyä häneen. Hän nousi lähteäksensä huoneeseensa kähertämään peruukkejansa ja laittamaan röyhelystänsä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä aina, kun hän oli pahalla tuulella. Mutta nyt kääntyi pappilanrouva hänen puoleensa ja kysyi häneltä: "Vänrikki, joka alituisesti kulkee paikasta toiseen, tuntee kai myöskin tuon Liljecronan, joka on pappina Finnerudissa?" Vänrikki hätkähti. Näyttipä sittenkin se, mitä hän oli sanonut tulevasta vävypojasta käyneen onkeen. Ehkäpä Liljecronaa oli ajateltu taloon vävyksi ja kukapa tiesi, vaikka hänen puheestaan olisi voitu vetää sellainen johtopäätös, ettei hän ollut siihen oikein sopiva. "Olle Liljecrona!" sanoi vänrikki. "Tietysti minä tunnen hänet. Olenhan minä käynyt hänen luonaan Finnmarkenissakin. Se vasta on kelpo mies, ymmärtää kaikkia asioita, onhan hän opettanut siellä kaikenlaisia askareita sekä mies- että naisväelle." "Hän on tainnut iskeä silmänsä Maija Liisaan", sanoi pappilanrouva aivan avomielisesti. "Kaikki häntä kehuvat." Pappilanrouva osoitti vain äidillistä mielenkiintoa, mutta sittenkin Örnecloun mielestä äänessä oli jotakin, josta saattoi ymmärtää, että hän halusi kuulla jotain moitetta kosijasta. "Onhan serkku niin ymmärtäväinen, ettei serkku tuomitse nuoria liian ankarasti?" sanoi Örneclou. "Täytyyhän muistaa, kuinka yksinäistä elämää hän on viettänyt noiden suomalaisten keskuudessa. Minä ainakin olen viimeinen heittämään kivellä tällaisessa tapauksessa. Mutta eihän sitä voi kieltää, että Liljecronalla on ollut siellä suhde jo useita vuosia. Sen asian voi kuitenkin erittäin hyvin järjestää aivan Maija Liisan tietämättä." Pimeys oli vihdoinkin pakoittanut pappilanrouvan lopettamaan parsimistyönsä, mutta hän ei sytyttänyt sittenkään tulta, vaan otti käteensä kutimen, jota hän saattoi neuloa katsomattakin. Puikot kulkivat tasaisesti ja äänettömästi, mutta kun Örneclou mainitsi nuoren papin suhdetta, helähtivät ne äkkiä. Pappilanrouvan ääni kuului myös varsin kiihtyneeltä, kun hän sanoi: "Mitä vänrikki sanoo? Kuinka se olisi mahdollista, että pappismies...? Mitenkä piispa...?" "Serkku ei tiedä, kuinka kaukana Finnerud on. Mutta sen minä voin sanoa serkulle, ettei juuri kelläkään ole tietoa asiasta, ei edes lähimmillä sukulaisilla. Aivan sattumalta minä pääsin sen perille. Ja tietysti minä olen ollut vaiti, aina tähän saakka, mutta nyt minun mielestäni minun velvollisuuteni on ilmoittaa epäilykseni hellälle ja levottomalle äidille." Puikot helähtivät vielä uudestaan yhtä kiivaasti. "Ehkäpä se ei ole tottakaan? Saahan sitä kuulla panettelua kaikista ihmisistä." Örneclou koristi kurkkuaan. "Serkku pakoittaa minua ilmaisemaan enemmän kuin mitä minulla olisi halua kertoa. Mutta, niinkuin sanottu, minun mielestäni minun velvollisuuteni on saattaa serkku tämän asian perille. Minä vakuutan serkulle, ettei minulla, ollut aavistustakaan asiasta ennenkuin viime kerralla, kun vähää ennen joulua kävin Liljecronan luona. Hän ei ollut kotona minun saapuessani sinne, mutta hänen emännöitsijänsä otti minut erittäin hyvin vastaan ja pyysi minua odottamaan isäntää. No, minä sain odottaa varsin kauan ennenkuin hän tuli, ja sillä välin aloin keskustella tuon naisen kanssa. Tavallaan hän on erinomainen ihminen, sen minä voin sanoa serkulle. Hän ei ole suomalainen, vaan kotoisin ruotsalaisalueelta, niinkuin he siellä sanovat, ja niin kelvollinen, että täytyy oikein ihmetellä. Minä olen aina ihaillut hänen väsymätöntä tarmoaan, kun hän on koettanut saada Liljecronan elämän niin siedettäväksi kuin suinkin noiden suomalaisten parissa. -- No niin, me istumme siis yhdessä jutellen. Ymmärtäähän serkku sen: ei hän ole mikään hieno ihminen, oikeastaan vaan talonpoikaisnainen, mutta hyvin järkevä kaikissa puheissaan. Me emme olleet vaihtaneet montakaan sanaa, kun huomasin, että jokin asia teki hänet levottomaksi. Minä puhuin ystävällisesti -- tietäähän serkku sen, että minä osaan seurustella naisten kanssa -- ja hän tunsi luottamusta minua kohtaan. Hän kysyi minulta suoraan, luulinko minä, että Liljecrona tulisi saamaan tuon suuren kirkkoherranpaikan. Liljecrona oli luvannut hänelle, luvannut jo kahdeksan vuotta sitten, jolloin tuo nainen oli tullut taloon, naida hänet heti, kun hän saisi paremman paikan. Mutta nyt hän pelkäsi, sillä Sjöskoga oli niin kovin suuri. Kunpa ei vaan Liljecrona arvelisi, ettei hän ollut kylliksi hieno ruustinnaksi! Ymmärtäähän serkku sen, että hän oli varsin levoton. Minä en voinut muuta kuin lohduttaa häntä parhaani mukaan, ja lupasin ottaa selkoa Liljecronan aikeista. Seuraavana päivänä minä sanoin suoraan Liljecronalle, että olin huomannut missä suhteessa hän oli emännöitsijäänsä, ja kysyin miksei hän voinut laillistuttaa suhdetta. Hän vastasi peittelemättä, että hän oli siihen liian köyhä. Jos hän menisi naimisiin palvelustytön kanssa, niinkuin hän sanoi, tulisi tytöstä rouva, ja silloin hänellä pitäisi olla toinen palvelija palvelemassa häntä. 'Veli voi olla aivan varma siitä', sanoi hän, 'ettei hän sitten enää lypsäisi lehmiä eikä auttaisi Pekkaa peltotyössä. Mutta tietysti minä menen naimisiin, niin pian kuin minulla on siihen varaa.' -- Kun hän nyt pääsee Sjöskogaan, sanoin minä, niin -- 'Ah, Sjöskoga', vastasi hän, 'en minä siitä huoli! Siitä minä kieltäydyn.'" Örneclou vaikeni. Hän saattoi töin tuskin nähdä pappilanrouvaa pimeässä, eikä hän kuullut myöskään, että puikot helähtelivät. Hänestä tuntui melkein kammottavalta. Ehkäpä hän oli tehnyt, jollei suorastaan ilkityön, niin ainakin hyvin varomattoman teon. "Nyt minä olen kertonut serkulle kaikki mitä tiedän", sanoi hän. "Minun täytyy vain pyytää, ettei serkku kiinnittäisi kovin suurta huomiota tähän. Sen parempaa nuorta pappia kuin mitä Liljecrona on, ei sittenkään ole koko hiippakunnassa. Ajatelkaahan: niin lahjakas mies, ja uhrautuu sittenkin kokonaan köyhien suomalaisten hyväksi! Kokonaista yksitoista vuotta hän on elänyt siellä köyhyydessä! Minun mielestäni hän on oikea sankari, aivan yhtä suuri kuin tuo korsikalainen, josta nykyään pidetään niin paljon melua." Äänettömyyttä kesti yhä. Vänrikistä tuntui yhä kammottavammalta. Hän alkoi uudestaan kehua Liljecronaa, ja silloin pappilanrouva nousi paikaltaan ja sanoi äänellä, jolla oli aivan toinen sävy kuin äsken keskustelun aikana: "Minä kuulen Lyseliuksen tulevan sisään. Serkku on hyvä ja menee hänen luokseen eikä istu enää täällä pimeässä minun kanssani. Hän on niin mielissään, kun hän saa olla hetken aikaa yksikseenkin niin hyvän ja vanhan ystävän kanssa kuin serkun." Ja tämän jälkeen oli pappilanrouva aivan kuin muuttunut, Örneclou sai syödä salissa, sai maata parhaassa vieraskamarissa ja hänelle tarjottiin niin hyviä ruokia, ettei edes pappi ollut saanut sellaisia herkkuja. Örneclou ei ollut kovinkaan ihmeissään. Tiesihän hän ennestään, ettei kukaan nainen voinut vastustaa häntä, kun hän pani vain parastansa, niinkuin nytkin, tämän vanhan Raklitzin tähden. Mutta sittenkin oli tässä jutussa hänen mielestään jotakin kummallista, kunnes hän keksi sen, että pappilanrouva varmaankin oli päättänyt ottaa hänet vävykseen. No niin, eihän Örneclou ollut tarkoittanut tätä kosintaansa kovinkaan vakavasti. Vaan miksikä ei? Eipä se olisi niinkään tyhmää, jos hän voisi saada Maija Liisa Lyseliuksen. Ja että hän saisi hänet, sehän oli päivän selvää. Anoppi oli hänelle niin suopea, ettei hän tiennyt oikein, mitä kaikkea hyvää hän hänelle tekisi. Mutta ennenkuin hän päätti asian lopullisesti, tahtoi hän kuitenkin vielä tehdä pienen kierroksen Värmlannissa ja käydä kaikissa vanhoissa kartanoissa, joissa hän oli saanut nauttia vieraanvaraisuutta. Sitten kun hän joutui naimisiin ja sai vaimon ja talon, oli hänen tietenkin pakko pysytellä kotona. Ei hänellä ollut aikaa edes viipyä Lövdalassa tällä kertaa yhtä kauan kuin tavallisesti, sillä mitä pikemmin hän läksi matkaan, sitä parempi. Sitä pikemmin hän taas voisi päästä takaisin. Kun hän seuraavana aamuna ilmoitti, että hänen täytyi lähteä matkaan, huomasi hän sekä pappilanrouvasta että neidestä, että he olivat pahoillaan. He koettivat kehoittaa häntä jäämään, mutta hän oli taipumaton. Hänen täytyi välttämättä olla Karlstadissa ennen iltaa. Tietysti hän ei sanonut suoraan, että hän läksi talosta tullakseen taas takaisin ja ruvetakseen sitten isännäksi, mutta sehän hänen tarkoituksensa kuitenkin oli. Hän tunsi ikävöivänsä sinne takaisin jo ennenkuin hän oli lähtenytkään matkaan. Täällä hän kyllä tulisi viihtymään. Juuri kun hän puki turkit ylleen, kysyi pappilanrouva häneltä tahtoisikohan hän tehdä hänelle pienen palveluksen. Asian laita oli sellainen, että hänen armonsa Lökenen kartanossa oli pyytänyt saada ostaa kukon, ja jollei hänellä olisi siitä kovin paljon vaivaa, niin hän pyytäisi häntä ottamaan sen mukaansa. Sillä jos hän aikoi mennä Karlstadiin, niin olihan Lökene silloin aivan tien varrella. Vänrikki vastasi heti myöntävästi ja oli vielä lisäksi hyvilläänkin. Ensiksikin hän saattoi siten tehdä palveluksen tulevalle anopilleen, ja toisekseen hän sai tilaisuuden pistäytyä Lökenen kartanoon ja saada siellä päivällistä. Mutta kun vänrikki vastasi myöntävästi, niin hän ei tietystikään aavistanut, että kukko, jota hänen tuli kuljettaa mukanansa, oli elävä. Kas, vänrikillä oli vain pieni kehno reki. Ei muu auttanut, kuin asettaa kukko laatikkoineen istuimelle ja itse käydä istumaan taakse. Mutta hän pysytteli hyvällä tuulella loppuun asti. Täytyihän hänen näyttää vanhalle Raklitzalle, ettei hän mistään voinut saada sen kohteliaampaa eikä alistuvampaa vävypoikaa. Oli kirkas ja kaunis tammikuun päivä. Aurinko paistoi aivan kuin maaliskuussa, eikä pakkasesta voinut olla puhettakaan. Vänrikki tunsi itsensä nyt aivan kuin uudeksi ihmiseksi verrattuna eiliseen. Lövdala ja Maija Liisa! Tuhat tulimaista! Nyt hän sai oman kodin ja saattoi ottaa vastaan vieraita milloin hyvänsä, se oli sentään toista kuin kiertää talosta taloon vuoden umpeensa tietämättä oliko hän tervetullut, kun hän pysäytti hevosensa kartanon portaiden eteen. Matka sujui nopeasti, sillä keli oli hyvä, ja Örneclou saapui pian Loby'hyn. Täällä tuli talonpoikaisukko olkikuormallaan häntä vastaan. Se oli vannaan itse Björn Hindriksson! "Rikas ja kelpo mies, tuo Björn Hindriksson", tuumi vänrikki ja kiristi ohjaksiaan aikoen vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan. Hän oli Lövdalan naapuri, ja koska Örneclou toivoi pääsevänsä sinne isännäksi, niin oli parasta hieroa ystävyyttä hänen kanssaan. Mutta mitä ihmettä? Mistä tuo kiekunta osui suoraan hänen korviinsa, hänen aikoessaan pysähtyä? Kauhusta hän oli keikahtaa maahan kapealta istuimeltaan. Hän oli kokonaan unohtanut kukon. Örnecloun Fingal ei liikahtanut paikaltaan. Se oli eläissään ollut mukana niin monessa leikissä, ettei mikään voinut sitä pelästyttää. Mutta Björn Hindrikssonin Rusko ei ollut yhtä karaistu yllätyksiä vastaan. Se alkoi nelistää ja kaatoi heinäkuorman ojaan. Ei sitä tuolla tavalla juuri voinut naapurisopua rakentaa. Vänrikki heilutti harmissaan piiskaansa Fingalin selän yläpuolella. Heti kun reki joutui liikkeeseen, vaikeni kukko. Taaskin matka sujui hyvällä vauhdilla pitkin tietä, ja taaskin Örnecloun ajatukset kiintyivät Maija Liisaan. Hän oli kaunis, vain seitsemäntoista vuoden vanha ja hän omisti Lövdalan. Olihan hän juuri oikea mies voittamaan niin suuren onnen, kun ensimäinen nuoruus jo oli hänen takanaan. Tiellä tuli taaskin joku vastaan. Eräs herra ja nainen lähestyivät ratsain. Tuskinpa kukaan muu kuin kreivinna Dohna saattoi ratsastaa tällä tiellä. Komea nainen, tuo Borgin kartanon leskikreivinna! Aina oli hauska nähdä ratsastajatarta, joka osasi istua niin hyvin hevosen selässä. Sääli vain, että hänen seurassaan alituisesti oli tuo pieni tumman verinen muukalainen, jonka hän nyt oli ottanut suojatiksensa. Örneclou pysähtyi, astui alas takaistuimelta ja asettui ihailevaan asentoon, lakki kourassa. Samassa kiekui kukko. Kreivinna kiristi ohjaksia ja katsoi ihmeissään ympärilleen. Mistä kiekunta kuului? Mitenkä kummaa kukko oli päässyt maantielle näin kauaksi kaikista taloista? Ehkei hän olisi ymmärtänyt koko asiaa, jollei kukko olisi kiekunut vielä toisenkin kerran. Mutta silloin hän ymmärsi. Ja suuri ilveilijä kuin hän oli, alkoi hän jutella Örnecloun kanssa ja pakoitti hänet seisomaan kokonaista kolme minuuttia alallaan maantiellä. Kukko kiekui koko ajan, kiekui joka sanan välissä, jonka he vaihtoivat keskenään. Ja tuota kauniin Örnecloun täytyi kestää! Hienoin kaikista Värmlannin kavaljeereista sai pitää hyvänään sen, että häntä tällä tavalla pilkattiin. Kreivinna istui hiljaa hevosen selässä ja jutteli edelleen. Ei ollut vähääkään huomaavinaan kukkoa. Ei näyttänyt lainkaan kuulevan, että kukon kimakka kiekuna esti kuulemasta joka toisen sanan, jonka hän sanoi. Mutta Örneclou oli niin tuskissaan, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Lopuksi hän ei voinut sitä enää kauemmin kestää. Hän hypähti istuimelleen ja jatkoi matkaansa. Silloin kukko lakkasi heti laulamasta, mutta sen sijaan Örnecloun korvissa kajahti kreivinnan kirkas, helmeilevä nauru. Se seurasi häntä aina pitäjän rajalle saakka, se seurasi häntä koko matkan, se seurasi häntä läpi koko elämän. Hän ei voinut sitä koskaan unohtaa. Kylläpä hänen olisi tehnyt mielensä avata laatikon kansi ja päästää kukko irralleen. Mutta Örneclou ajatteli Maija Liisaa ja Lövdalaa ja päätti kestää loppuun saakka. Anopin kanssa ei ollut hyvä riitaantua. Ja kun hän vain pääsi Svartsjön kirkon ohi, niin tie kulki aution metsäseudun halki, eikä hän luultavasti siellä tulisi tapaamaan enää ketään. Mutta pahaksi onneksi ilma oli kovin kaunis. Kaikilla ihmisillä näytti olevan halua lähteä oikein pitkille ajeluille. Ei kestänyt niinkään kauan, ennenkuin vänrikki kohtasi rykmentin päällikön, Örneclou oli tosin eronnut jo kauan sitten virastaan, mutta siitä huolimatta hän tahtoi aina esiintyä arvokkaasti ja kohteliaasti, niinkuin jokaisen tulee, joka on polkenut kunnian kenttää. Samassa kun Örneclou ojentautui suoraksi ja aikoi tervehtiä, kiekui kukko. Hän oli tulla aivan epätoivoon. Toinen onneton kohtaus seurasi toistansa. Huono onni suorastaan vainosi häntä. Vihdoin, kaukana Sundgårdin mäissä kohtasi hän Björnen uuden patruunan, Melchior Sinclairen. Se tässä vielä puuttui. Se oli kaikista pahinta. Ihmisillä oli tapana haukkua Sinclairea Kukoksi, siksi että hän oli ylpeä ja puhui kovalla äänellä ja oli aina valmis riitelemään ja tappelemaan. Sinclaire tunsi pilkkanimensä, eikä hän pitänyt siitä. Hänen läsnäollessaan tuskin uskallettiin puhua kanoista ja munista. Hädissään Örneclou päätti olla pysähtymättä ja tervehtimättä Sinclairea. Hän aikoi ajaa ohi niin nopeasti kuin Fingal vain jaksoi juosta. Mutta kaikki kävi aina nurin, vaikka hän olisi järjestänyt asiat miten hyvänsä. Patruuna oli juuri ollut Karlstadissa ja hankkinut kulkuset hevoselleen, jotka kilahtelivat niin komeasti, että kukko sai eloa itseensä ja kiekui juuri ohiajaessa. Örneclou kohosi pystyyn ja iski piiskallaan Fingalia kylkeen. Tästä täytyi päästä pakoon niin pian kuin suinkin. Mutta ei hänen ollut niinkään helppo suoriutua tästä pelistä. Melchior Sinclaire raivostui. Hän ei ollut huomannut laatikkoa, jossa kukko oli, mutta Örnecloun hän oli tuntenut ja luuli, että vänrikki oli matkinut kukkoa ohiajaessaan kiusatakseen siten häntä. Hän käänsi hevosensa ja ajoi Örnecloun jäljissä antaakseen hänelle selkään. Vänrikki kuuli hänen tulevan, ja hän ajatteli että parasta oli pysähtyä ja selittää asia. Silloin kiekui kukko uudestaan, jotta metsä kaikui. Ja mahtava patruuna, joka luuli vänrikin vain tekevän pilaa, raivostui niin kauheasti, että hän ärjähti kuin petoeläin. Örneclou ei uskaltanut odottaa häntä, vaan ajoi eteenpäin. Seurasi sitten muutamien minuuttien hurjaa ajoa Sundgårdin mäissä. Mutta patruunalla oli hyvä juoksija, ja Örnecloun Fingal oli vanha ja raihnainen, jotta patruuna tietysti hyvinkin pian saattoi saada hänet kiinni. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, että patruunalla oli piiska ojossa, jolla hän aikoi iskeä häntä päähän. Silloin Örneclou luopui kaikista toiveistaan, jotka hän oli kiinnittänyt Maija Liisaan ja Lövdalaan. Hän kumartui eteenpäin, nosti kukkolaatikon ylös ja heitti sen Melchior Sinclairen tielle. Sillä tavalla hän pääsi pakoon. Muuten mahtava patruuna olisi piiskannut hänet kuoliaaksi, sillä hän ei ollut mies kuuntelemaan syitä eikä selityksiä, kun hän suuttui. Kun vänrikki saapui Ilbergin kestikievaritaloon, oli hän aivan uupunut. Hän ei luullut koskaan tointuvansa tästä matkasta. Hän sai elää hyvin monta vuotta, mutta hän ei tullut koskaan niin vanhaksi, ettei hän olisi kiroillut joka kerta, kun hän kertoi tästä tapauksesta. Lövdalaan hän ei palannut koskaan enää. Sillä sen ilkeämpää seikkailua ei hänelle ikänä ollut sattunut. Eikä hän tahtonut kuulla muiden muistuttavan häntä siitä. ARKIOLOSSA. Niin, nyt oli työ Lövdalassa täydessä vauhdissa, ja joka aamu ja ilta kuului keittiöstä yhdeksän rukin surinaa aivan kuin myllyn kohinaa. Päivän valossakaan ei saatu laiskotella, vaan silloin oli pakko ommella ja kutoa kangasta. Olipa näyttänyt melkein siltä, kuin pappilanrouva olisi joksikin aikaa unohtanut, että pikkupiika oli talossa. Hän ei ollut pannut häntä mihinkään työhön eikä antanut hänelle muuta tointa, kuin siivota ja lämmittää kyökkikamaria. Mutta samana päivänä, jolloin vänrikki matkusti pois, ilmestyi pappilanrouva keittiönovelle ja viittasi pikkupiikaa luokseen. Hän pyysi häntä saliin hetkeksi. Pikkupiika nousi heti ylös, mutta hän pelkäsi hirveästi olla yksin pappilanrouvan kanssa. Hänen vastenmielisyytensä pappilanrouvaa kohtaan ei ilmennyt millään tavallisella tavalla, vaan siten, että hän tunsi kylmänväreitä selässään joka kerta, kun hän vain näkikin hänet. Pikkupiika ei ollut ennen koskaan pelännyt ketään sillä tavalla, ja hän tuumi itseksensä, mistähän tuo oikeastaan johtui. Sillä että pappilanrouvassa oli jotakin kummallista, sitä hän ei voinut saada päästään. Ei kellään muulla ollut niin valkoista tukkaa ja samalla niin nuoret kasvot kuin hänellä, eikä ollut lainkaan luonnollista, että nainen puhui äänellä, joka kohisi kuin koski. Ei mikään tavallinen ihminen voinut myöskään saada aikaan niin paljon ikävyyttä ja harmia kuin hän. Pikkupiian täytyi alituisesti ajatella sitä, mitä äiti kerran oli kertonut Svartsjön järvestä sekä niistä kolmesta pahasta, jotka se kuivuessaan oli jättänyt jälkeensä. Mamseli Maija Liisa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavan, mutta kyllä pikkupiika tiesi, mikä tuo kolmas oli, ja että se usean kerran oli jo tuottanut ikävyyksiä Lövdalassa. Jollei pappilanneiti tahtonut puhua siitä, niin oli talossa kyllä toisia, jotka sekä tahtoivat että osasivat. Pikkupiian ei tarvinnut muuta kuin joskus iltasin hiipiä renkitupaan, missä Pitkä-Bengt ja Vanha-Bengta, hänen äitinsä, ja Munter-Maija, hänen vaimonsa istuivat uunin edessä pakinoimassa. Vanha-Bengta kertoi useasti vanhan Svartsjö-järven "vedenhaltijasta", joka oli joutunut kodittomaksi sen jälkeen kuin vesi oli hävinnyt -- sillä mitenkäs niin hieno rouva olisi voinut viihtyä pienessä Svartsjönpurossa, joka juoksi entistä järvenpohjaa myöten --, ja joka alituisesti koetti hiipiä johonkin lähiseudun kartanoon. Hän oli pujahtanut milloin mihinkin taloon, mutta muissa kartanoissa he olivat ajoissa huomanneet hänet ja ajaneet hänet matkoihinsa, ennenkuin hän oli ennättänyt saada mitään pahaa aikaan. Munter-Maija tiesi jutun herra Olavuksen pojasta, kaikkein ensimäisestä Svartsjön papista, joka eräänä kevätyönä oli kahlannut Svartsjönpurossa ja hukkunut. Olihan aivan selvää, että vedenhaltija oli lumonnut hänet, eihän hän muuten olisi voinut hukkua tuollaiseen puroon. Pitkä-Bengt kertoi siitä aamusta, jolloin hän oli yhdessä Vetterin poikien kanssa niittänyt heinää eteläisellä niityllä. Molemmat pojat ja hän itsekin olivat heti huomanneet, kuka ruohikosta ilmestyi heidän eteensä. Olihan hän niin märkä, että vaatteet oikein tippuivat vettä. Saattoihan siitäkin jo nähdä, kuka hän oli. Ja hänen silmänsä ihan pyörivät päässä aivan kuin jonkun kastamattoman. Ei kukaan noista kolmesta epäillyt vähintäkään, kuka oli nyt Svartsjön pappilan rouvana, ja kaikki he olivat yhtä mieltä siitä, ettei hän lähtisi pois talosta, ennenkuin se kokonaan oli turmeltu. Pikkupiika oli samaa mieltä kuin hekin, varsinkin iltasin ja pimeässä. Päivin oli hänen vaikeampi saada päähänsä, että Svartsjön järven koditon vedenhaltija saattoi kulkea täällä Lövdalassa ja pitää huolta kehruusta ja kankaankutomisesta. Mutta epäilys istui sittenkin niin lujalla, että pikkupiika värisi joka kerta nähdessään hänet. Ei siinä mikään sentään auttanut, sillä kun pappilanrouva ilmestyi kyökin ovelle, niin täytyi pikkupiian seurata häntä kyökkikamarin läpi, missä mamseli Maija Liisa ompeli reikäompelusta lakanoihin, ja sitten saliin, suureen, kauniiseen huoneeseen, jossa oli keltaiseksi kiilloitetut koivuhuonekalut ja siniruutuiset käymämatot. Huoneessa oli kaksi ikkunaa. Toisen ikkunan ääressä seisoi korkea, vihreä kalla, toisen pieni ompelupöytä. Kansi oli auki, jotta saattoi nähdä sen monet pienet lokerot, joissa säilytettiin lankarullia ja silkkikeriä, vahaa ja neuloja, kirjainmalleja ja nauhoja, hakasia ja kaikenlaista muuta tarpeellista pikkutavaraa. Pappilanrouva näytti pikkupiialle kaikkea mitä lokeroissa oli, ja antoi hänen arvailla mihin niitä käytettiin. Hän oli niin ystävällinen, että hän yritti hiukan nauraakin, kun tyttö arvasi väärin, vaikka hän oli niin tottumaton nauramaan, että suupieliä aivan kiristi. Mitä ystävällisemmäksi hän tuli, sitä lujemmin pikkupiika puristi huulensa kiinni, ja sitä virkeämmäksi katse hänen kirkkaissa silmissään muuttui. Kunhan: pappilanrouva ei vaan koettaisi viekoitella häntä kertomaan jotakin sellaista, josta voisi koitua ikävyyttä pappilan neidelle! Mutta tällä kertaa hän ei näyttänyt aikovan virittää mitään juonta. Pappilanrouva kävi istumaan ompelupöydän ääreen, ja pikkupiika sai istahtaa hänen viereensä. Nyt hänen piti oppia ompelemaan, sillä pappilanrouva oli luvannut hänen äidilleen pitää huolta hänen kasvatuksestaan. Kaikkein ensiksi hän näytti hänelle, miten oli tehtävä, kun pujoteltiin lankaa neulan silmään. Sehän on tavallisesti varsin suuri koetus pikkuväelle, mutta pikkupiika sai langan neulansilmään jo ensi yrityksellä. Pappilanrouva oli oikein ihmeissään. Hänen mielestään hän oli tavattoman sukkela. Jos hän oppisi kaikkea muuta yhtä helposti, niin voisi hänestä tulla vaikka ompelija. Sitten pappilanrouva antoi hänelle pienen palasen kangasta harjoitellakseen ompelua ja opetti häntä tekemään solmun lankaan ja pistämään neulan ylös ja alas kankaan läpi. Pikkupiika seurasi ääneti opetusta. Sitten hän tarttui kangaspalaan, käänsi sen vasemman käden etusormen ympäri ja ompeli toisen pistoksen toisensa jälkeen, ikäänkuin ompeleminen ei olisi ollut mikään konsti. Ihme ja kumma! -- Kylläpä pappilanrouva ihmetteli! Tällaista kummaa ei hän eläissään vielä ollut kokenut. Nyt pikkupiika ei voinut pysyä enää vakavana, vaan alkoi nauraa. Pappilanrouva käsitti vihdoin asian. Ehkäpä pikkupiika oli oppinut ompelemaan jo ennenkuin hän tuli Lövdalaan. "En", sanoi pikkupiika, "en minä ennemmin ole ommellut ainoatakaan pistosta". Vai niin, sitten kai joku täällä oli opettanut häntä. Ehkäpä mamseli Maija Liisa? Pikkupiika pelästyi, kun pappilanrouva vaan mainitsi tytärpuolensa nimenkin. Hän kiiruhti sanomaan, että vanha Beata rouva panimokamarissa oli opettanut häntä. "Olipa sitä hauska kuulla", sanoi silloin pappilanrouva. "Kummallista, että Beata rouva voi ommella sellaisilla sormilla!" "Eikö hän muka osaisi ommella!" huudahti pikkupiika. "Ei kukaan koko talossa osaa ommella niin hyvin kuin Beata rouva." "Tiedätkö mitä me sitten teemme", sanoi pappilanrouva. "Mennään Beata rouvan luo kiittämään häntä siitä, että hän on niin hyvin opettanut sinua." Ja hän otti pikkupiian mukanaan, mutta pappilanrouva ei valinnut suorinta tietä panimorakennukseen, vaan kiersi kaukaa tallin ja navetan takaa. Beata rouva istui tavallisesti kaiket päivät ikkunassaan, josta hän saattoi nähdä kaikki ne, jotka suuresta rakennuksesta tulivat hänen luokseen, mutta navetan puolelle ei hänellä ollut näköalaa. Kun pappilanrouva ja pikkupiika olivat päässeet jyrkkien portaitten eteen, jotka kulkivat pitkin päätyseinää, pyysi pappilanrouva pikkupiikaa juoksemaan edeltä. Nuoren oli niin helppo kiivetä niitä ylös. Hän tahtoi astua varovaisesti jäljessä. Niin, pikkupiika juoksi edeltä ja kopisteli portaissa, jotta ei lainkaan kuulunut, että joku astui hänen perässään. Beata rouva istui aina kädet sylissä, kun pappilanrouva tuli hänen luokseen. Hän valitti aina, kuinka vaikeaa oli, ettei hän kelvannut mihinkään. Hän oli ollut oikea työihminen hänkin aikoinansa, vaikkei hän pystynytkään samalla tavalla työtä tekemään kuin Anna Maria Raklitz. Pappilanrouvan oli todellakin ollut häntä sääli. Kylläpä päivät tuntuivat pitkiltä, kun oli aina pakko istua alallaan eikä voinut käyttää käsiään mihinkään hyödylliseen työhön! Mutta tällä kertaa, pappilanrouvan astuessa sisään, ompeli Beata rouva reikäompelusta lakanaan, ja käsivarsi liikkui niin nopeasti edes ja takaisin kuin leivosen siipi. Kun Beata rouva huomasi pappilanrouvan, teki hän äkillisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut pistää ompeluksensa piiloon. Mutta kun hän näki, että toinen oli jo huomannut sen, jatkoi hän työtään. Pappilanrouva astui hänen luokseen ja oli kovin tyytyväinen nähdessään hänet työn ääressä. Olipa se onni, että luuvalo oli hellittänyt sen verran, että hän saattoi ommella. Hänen piti välttämättä näyttää, mitä työtä hän teki, sillä pappilanrouva oli kuullut, että Beata rouva osasi ommella niin hyvin, että pisteet olivat kuin pieniä helmiä rivissä. "Mutta onpa se kummallista!" sanoi pappilan rouva ja kumartui yhä lähemmäksi Beata rouvan ompelua. "Minä mielestäni tunnen tämän lakanan. Sehän on toinen niistä lakanoista, jotka tänä aamuna annoin Maija Liisalle ommeltavaksi. Ehkäpä isoäiti on niin ystävällinen ja auttaa häntä? Niin, ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta minun mielestäni teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä minulle, jotta olisin voinut antaa Maija Liisalle kylliksi työtä. Sillä jollei hänen tarvitse ommella muuta kuin toisen lakanan kustakin parista, niin kylläpä hänellä sitten on oikeat laiskanpäivät." Beata rouva istui paikoillaan ompelus kädessä. Hän ei voinut vastata mitään, sillä leuka ja koko pää tutisivat, ikäänkuin joku takaa olisi pudistanut häntä. Pappilanrouva kääntyi ovea kohti lähteäksensä. Hän näki, että isoäidillä oli kiire, ja siksi hän ei tahtonut sen kauemmin häntä häiritä. Beata rouva ei kaivannut suinkaan seuraakaan, koska hän jaksoi niin hyvin tehdä työtä. Beata rouva änkytti jotain liian rasittavasta työstä, jota vaadittiin nuorelta ihmiseltä, ja jonka terveyskin saattoi siitä kärsiä. "Kyllä te tiedätte, ettei Maija Liisalta vaadita liikoja, koska hän jaksaa valvoa ja lukea puolet yötkin. En usko, että työ voi turmella nuorisoa. Mutta sen sijaan on paljon vahinkoa siitä, kun kulkee salaisia teitä eikä käyttäydy suoraan ja rehellisesti." Näin sanoen hän läksi, ja Beata rouva ei ennättänyt puolustautua ainoallakaan kunnon sanalla, ennenkuin ovi jo sulkeutui pappilanrouvan jäljessä. Mutta portaat, joita pitkin hänen piti kulkea, olivat liukkaat ja jyrkät, jotta hän ei päässyt nopeasti niitä alas. Sillä välin Beata rouva ehti koota voimansa, ja juuri kun pappilanrouva seisoi alimmalla portaalla, avasi vanha rouva ovensa. "Emintimä!" huusi hän niin kovalla äänellä, että tuo sana kajahti ympäri koko talon. Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan palasi heti sisään ja työnsi oven salpaan, jotta häntä ei uudestaan yllätettäisi. Ei kukaan olisi voinut huomata, että pappilanrouva olisi välittänyt Beata rouvan kiukusta. Hän oli yhä edelleen erinomaisella tuulella, ja kun hän nyt astui mäkeä ylös asuinrakennuksen portaiden eteen, sanoi hän aivan levollisesti, että pikkupiika sai mennä saliin ompelemaan, ja lupasi itse heti tulla jäljessä, kun hän vain ensin oli puhunut pari sanaa mamseli Maija Liisan kanssa. Pikkupiika puristi kiinni huulensa eikä vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa ilme oli melkein yhtä synkkä kuin Tapaninpäivänä, taistellessaan myrskytuulessa. Kun he tulivat eteiseen, ei hän mennyt saliin, niinkuin oli käsketty, vaan astui keittiön ovea kohti. Pappilanrouva kysyi kohta, minne hän aikoi mennä. Eikö hän kuullut, että hänen piti mennä ompelemaan? Pikkupiika vastasi hiljaisella äänellä, että se oli hänestä turhaa. "Miksi se olisi turhaa? Luuletko, että osaat jo niin hyvin ommella, ettei sinun tarvitse enää mitään oppia?" Ei, sitä ei pikkupiika tarkoittanut. Mutta hänen ei tarvinnut enää oppia sen enempää kuin hän jo osasi, sillä hän aikoi nyt lähteä takaisin kotiinsa. Hän astui pappilanrouvan eteen ja ojensi hänelle kätensä. Parasta, että hän kiitti ja jätti jäähyväiset nyt samalla. "Mutta lapsi kulta!" sanoi pappilanrouva. "Nyt minä en ymmärrä yhtään mitään. Miksi sinä tahdot lähteä pois?" Pikkupiika astui pari askelta taakse, ikäänkuin päästäkseen niin kauaksi, ettei toinen voinut ylettyä häneen, hänen selittäessään asiaansa. "Äiti on ollut lapsentyttönä Lövdalassa, ja äiti rakastaa pappilanneittä. Ja kun äiti oli joulun aikana täällä, niin hän sanoi minulle, että jos mamseli Maija Liisa joutuu minun tähteni kärsimään yhä uusia ikävyyksiä, niin en saa jäädä tänne enää, vaan pitää minun tulla kotiin." Kun pikkupiika oli sen sanonut, vetäytyi hän seinää myöten aina keittiön oven viereiseen nurkkaan. Siinä hän seisoi odottaen, mitä nyt seuraisi. Punaiset täplät paloivat Raklitzan poskipäillä ja hän astui käsi ojossa pikkupiikaa kohti. Pikkupiika kyyristyi kokoon ja hänen silmissään leimahti kylmä välke. Hän tiesi saavansa selkäänsä, mutta hänen mielensä oli niin täynnä vihaa, ettei hän pelännyt, vaan pikemmin oli iloinen, että taistelu heidän välillään oli syttynyt ilmiliekkiin. Mutta samassa tapahtui jotakin, jota pikkupiika ei hetkeäkään ollut uneksinut. Pappilanrouva ei antanut hänelle edes korvapuustiakaan, vaan hillitsi itsensä aivan viime tingassa ja koetti hymyillä. "Lapsi kulta, sinä olet aivan kuin kissa, joka aikoo lentää koiran päälle. Mutta ole rauhassa! En minä lyö sinua siksi, että olet uskollinen valtijattarellesi. Sellaisesta minä pidän, ja siksi minä lupaan, ettei Maija Liisa saa kuulla sanaakaan siitä asiasta, jonka perille tänään pääsin. Ja nyt me menemme molemmat saliin, emmekä enää koskaan ajattele koko asiaa." Pikkupiian päätä pyörrytti. Jotakin tämän alla piili, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän oli niin mielissään, kun hän sai jäädä pappilaan, ettei hän viitsinyt ponnistaa aivojaan selittääkseen tätä arvoitusta. Heidän istuessaan jälleen ompelupöydän ääressä, ei ompelusta tullut kuitenkaan mitään, sillä pappilanrouva avasi laatikon, joka oli kaikkien muiden alla piilossa, ja veti sieltä ensiksikin esille aapisen ja sitten paperia ja hanhenkynän sekä mustepullon. Pikkupiika luuli, että hän aikoi koettaa hänen luku- ja kirjoitustaitoaan, mutta se ei ollutkaan tarkoitus. Pappilanrouva alkoi nyt kertoa että hänen lapsena ollessaan oli hänellä aina ollut niin paljon työtä auttaessaan äitiä hoitamaan pikkusiskoja, ettei hän koskaan ollut saanut oppia lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta nyt, kun hänestä oli tullut pappilan rouva, oli hänestä ikävä olla niin taitamaton. Hän halusi siis, että pikkupiika rupeaisi hänen opettajakseen. Hän oli ajatellut sitä jo silloin, kun hän oli jouluna ottanut hänet Lövdalaan, mutta hänellä ei ollut ennemmin ollut aikaa ryhtyä siihen. Pikkupiika oli hyvin mielissään. Hän vastasi heti, että hän tahtoi auttaa rouvaa niin hyvin kuin hän osasi. Se asia oli siis päätetty, mutta pappilanrouva pyysi, ettei pikkupiika kertoisi kellekään, että hän opetti häntä lukemaan. Hän pelkäsi, että muut nauraisivat hänelle. Voisihan pikkupiika olla vain opettelevinaan täällä ompelusta, ja sen vuoksi tulla hetkeksi saliin joka aamupäivä. Niin, eihän siinä voinut olla mitään pahaa. Pappilanrouva sanoi, että hän oli tästä oikein hyvillään. Kyllä kai pikkupiika saattoi käsittää, kuinka vaikea oli olla pappilan rouvana osaamatta kirjoittaa. Nytkin hän tahtoisi mielellään kirjoittaa erään kirjeen, jos hän vain saisi sen tehdyksi. Hän oli hiukan ajatellut... Ehkäpä pikkupiika oli siksi sukkela, että hän osaisi kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan? Siihen pikkupiika oli heti valmis. Hän nosti laskupöydän laudan ylös, levitti paperin, veti korkin mustepullon suulta ja alkoi kirjoittaa pappilanrouvan sanelun mukaan. KEVÄTILTA. Pappilanneiti käveli ulkona eräänä kevätiltana pikkupiian kanssa. Hänellä oli aina ollut tapana kävellä hetken aikaa joka ilta, eikä emintimäkään ollut sitä kieltänyt, vaan ainoastaan käskenyt, että hänen piti ottaa pikkupiika mukaansa, sillä seitsentoista-vuotiaan tytön ei sopinut kulkea yksin maantiellä. Hän astui etelää kohti niinkuin ainakin, sillä sinnepäin oli tie kaikkein paras. Hän käveli hitaasti, mutta pikkupiian oli vaikea seurata niin hidasta tahtia. Milloin hän kiiruhti edeltä, milloin hän jäi paljon jälkeen, jotta hän kiinniottaessaan voisi juosta aivan hengästyksiin asti. Tie kulki pitkin metsäistä harjua Lövdalan rajaa pitkin. Kulkiessansa ei pappilanneiti voinut olla ihmettelemättä, kuinka pikkupiika saattoi keksiä niin paljon hauskaa tämän tien varrella, jota he kuitenkin astuivat joka ainoa ilta. Ensinkin oli siellä kaiku. Pikkupiika juoksi edeltä pitkin lehtikujaa saadakseen keskustella kaiun kanssa. Hän tiesi, että kaiku asusti vähän matkan päässä, aivan Lövdalan vilja-aitan edessä, ja siinä hän pysähtyi, kääntyi aitan seinää vasten ja alkoi huutaa: "Kaiku, kaiku, ennusta!" "Ennusta!" vastasi kaiku. "Saanko pian sulhasen?" "Sulhasen!" vastasi kaiku. "Onko hän kaunis?" "Kaunis!" vastasi kaiku. "Onko hän rikas?" "Rikas!" vastasi kaiku. "Tottako puhut vai valhetta?" "Valhetta!" vastasi kaiku. Pappilanneiti oli itse opettanut tämän lorun pikkupiialle muutamia kuukausia sitten, mutta silloin kaikki olikin toisin kuin nyt. Nyt hän ei jaksanut enää kiusotella kaikua. Pikkupiika pysytteli hänen rinnallaan, kunnes he tulivat sorakuopalle, joka oli länsipuolella tietä, aivan kallion kupeella. Silloin hän juoksi pappilanneiden luota ja hyppäsi kuoppaan etsien kissankultaa alaspudonneiden kivien välistä. Vasta sitten, kun pappilanneiti katosi tienkäänteessä melkein näkyvistä, kiiruhti hän taas hänen jälkeensä. Sitten he astuivat yhdessä puron partaalle. Pikkupiian mielestä oli aivan käsittämätöntä, miten pappilanneiti saattoi kulkea puron ohitse pysähtymättä sitä edes katselemaan. Se virtasi voimakkaana ja kopeana metsäisen rinteen kupeelta, kohisten pieninä koskina ja putouksina ennenkuin se ennätti tielle saakka. Kun se sitten suurella vaivalla ja pauhulla oli tunkeutunut tien ylimenopaikan alitse, oli sen vaikea pysytellä entisessä uomassaan, vaan riistäytyi valloilleen ja paisui pitkin maata. Mutta sitä pikkupiika ei voinut sietää. Hän kiiruhti tien alapuolelle ja alkoi kaivaa ja laittaa patoa ja pakoitti sen takaisin entiseen uomaansa. Hän olisi ollut hyvin kiitollinen, jos pappilanneiti olisi auttanut häntä. Mutta pappilanneiti jaksoi töin-tuskin kävellä tasaisella tiellä. Ei hän omasta mielestään kävellytkään, vaan laahautui vain eteenpäin. Muina vuosina hänkin oli laittanut patoja purolle, mutta silloinhan hän olikin ollut lapsi. Hän pysähtyi, sillä hän ymmärsi nyt äkkiä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän oli tullut vanhaksi: nuoruus ja nuoruudenilo oli häneltä riistetty. Pappilanneiti astui astumistaan, ja pikkupiika sai luvan heittää puron oman onnensa nojaan ja seurata häntä. Mutta ei hän sittenkään pysynyt kauan tiellä. He tulivat veräjälle, joka johti hakaan, ja siellä pikkupiika tiesi valkovuokkojen kasvavan. Ne eivät olleet vielä täydessä kukassa, mutta kevät oli sittenkin ehtinyt jo niin pitkälle, että niitä saattoi löytää milloin hyvänsä. Pikkupiika avasi veräjän kurkistaakseen vain hiukan sinne. Hän oli päättänyt tuoda kotiin ensimäisen valkovuokon. Pappilanneiti kulki aivankuin vanha ihminen, eikä hänen tehnyt lainkaan mieli etsiä kevätkukkia. Vähän matkan päässä oli pikkupiialla ystävä, jota hän aina kävi tervehtimässä. Suuressa ontossa koivussa, kaikkein suurimmassa puussa Lövdalan maalla asui kissapöllö. Pikkupiika otti maasta tikun ja pisti sen kissapöllön pesään, ja lintu ojensi esiin jalkansa ja koetti työntää tikkua syrjään. Pikkupiika ei nähnyt kissapöllöstä koskaan muuta kuin sen suuret kynnet. Sen tiesi myös pappilanneiti varsin hyvin, sillä hänkin oli aikoinaan kiusotellut kissapöllöä. Nyt hän ei ymmärtänyt, mitä huvia siinä oli saattanut olla. Heti kun he olivat astuneet kissapöllön pesän ohi, kiiruhti pikkupiika pappilanneiden rinnalle, ja nyt pappilanneiti tiesi, ettei tyttö vähään aikaan malttaisi poistua hänen luotaan. Sillä hetken kuluttua he tulivat vanhan sammaleisen kiviaitauksen kohdalle, jossa joskus kummitteli. Ah, kuinka pappilanneiti ikävöi sitä aikaa, jolloin hänkin oli pelännyt tuota hirveää, päätöntä pappia, joka joskus ilmestyi juuri tämän kiviaitauksen luona. Oli ylämäki, ja pappilanneiti huomasi, ettei hän päässyt kulkemaan eteenpäin nopeammin kuin etana. Hän pelkäsi, ettei hän koskaan jaksaisi nousta mäen päälle. Hän ei kävellyt koskaan pitemmälle kuin tälle mäelle. Tien reunassa, mäen päällä, oli suuri kivipaasi, jota sanottiin Lepokiveksi, ja siihen hän istahti hetkeksi. Paaden etusivuun oli hakattu pieni istuinpaikka, juuri niin suuri, että hän ja pikkupiika mahtuivat siihen. Pappilanneiti sulki silmänsä, hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut sanoa sanaakaan. Pikkupiika pysyi aivan ääneti. Kerran vain pappilanneiti katsoi ylös, sillä hän luuli, että tyttö oli lähtenyt taas jollekin retkeilylle. Mutta hän istuikin paikoillaan ja siveli hiljaa kädellään pappilanneiden hameen helmaa, joka oli jäänyt hänen polvelleen. Koko maailma tuntui kovin surkealta pappilanneiden mielestä, jonka kuitenkin oli määrä periä Lövdala sekä koko pitäjä. Hänestä tuntui, että kaikki muut paitsi tämä lapsi raukka, olivat hyljänneet hänet. Hän tunsi olevansa vanha ja heikko juuri sen vuoksi, että kaikki olivat hyljänneet hänet. Hän oli yhtä yksinäinen kuin ihminen, jolta kaikki ystävät ovat kuolleet. Sen jälkeen kuin hän oli käynyt Svanskogissa, ei hän ollut tavannut ketään, joka olisi kohdellut häntä ystävällisesti ja hellinyt häntä. Ensi aikoina kotiin palattuansa, odotti hän joka päivä, että joku tulisi vapauttamaan häntä kaikista vaikeuksista. Hän ei tiennyt kuka tulisi, eikä hän tiennyt myöskään millä tavalla hän auttaisi häntä, mutta hänen mielestään noina kahtena päivänä oli tapahtunut niin paljon ihmeellistä, että uusia ihmeitä olisi pitänyt vielä tapahtua. Mutta sitten päivä oli kulunut toisensa jälkeen tapahtumatta mitään. Viikko oli seurannut toistaan, ja ne olivat olleet niin samanlaisia, ettei hän voinut muistissaan niitä eroittaa edes toisistaan. Hänen ympärillään oli niin omituisen hiljaista. Välistä hän kuvaili mielessään, että jossakin kaukana tapahtui jotain, joka koski häntä. Hän oli kuulevinaan ympärillään äänien kaikua, jotka puhuivat hänestä, ja välistä hän tunsi tuskaa, kun ei kukaan ikävöinyt häntä eikä tullut häntä tapaamaan. Mutta koko helmikuu, koko maaliskuu ja koko huhtikuu oli kulunut eikä hän sittenkään ollut saanut sanaa eikä kirjettä niiltä, jotka olivat vapaita ja saattoivat liikkua niinkuin heidän mielensä teki, eivätkä, niinkuin hän, olleet kahlehditut rautahäkkiin. Hän alkoi nyt ymmärtää, ettei kukaan enää tulisikaan. Hänen täytyi taistella taistelunsa yksin, saamatta keltään apua. Mutta oli raskasta luopua kaikesta toivosta. Hän oli mielestään saanut niin voimakkaita ja hyviä ystäviä; hän ei vieläkään voinut käsittää, etteivät he välittäneet hänestä. Vanha kivi, jolla hän istui, oli ollut tässä tienreunassa, niin sanottiin, aina siitä saakka, kun Lövdala ei ollut muuta kuin karjatalo keskellä raivaamatonta metsää, jonne paimentytöt joka kesä kuljettivat lehmänsä ja vuohensa. Silloin oli joku nuori renki hakannut istuinpaikan kivipaateen, jotta hänen armaallaan olisi lepopaikka. Tästä mäen harjalta, jossa kivi sijaitsi, saattoi nähdä aina Löven-järvelle ja kirkolle saakka, ja täällä varmaankin paimenet olivat monena iltana istuneet ja tähystelleet niitä, jotka tulivat heitä erämaasta hakemaan ihmisten ilmoille. Istuessaan tässä hän saattoi selvästi tuntea, että tämä paikka oli ollut oikea ikävän ja kaihon paikka. Pappilanneiti painoi kasvonsa käteensä ja huokasi. Parasta, että ne, jotka tahtoivat häntä auttaa, tulisivat pian. Hän ei jaksanut enää kauan kestää. Ei häntä vaivannut mikään tauti, mutta hän oli kuolla ikävästä ja yksinäisyydestä. Tänne hän ei todellakaan jaksanut enää monta kertaa laahautua. Eikä hän yksin tarvinnut apua ja pelastusta, vaan koko Lövdalakin. Tämä koti, jossa hän rakasti joka ainoaa kiveä, oli joutua aivan hukkaan. Huhtikuu oli vasta loppupuolessa, ja paikalla istuessa tuli kylmä. Hän läksi hitaasti kotimatkalle, mutta nyt hän ei ajatellut enää itseään, vaan ainoastaan Lövdalaa. Eräänä sunnuntaina, maaliskuun lopulla, oli isäkulta tullut kotiin kirkosta ja kertonut pastori Liljecronan pyytäneen, ettei häntä nimitettäisi kirkkoherraksi Sjöskogaan. Isäkulta oli puhunut siitä päivällispöydässä, ja Maija Liisa oli punastunut kovasti ja joutunut aivan haltioihinsa. Hän oli heti kysynyt, oliko isäkulta kuullut, miksei hän tahtonut ottaa vastaan tuota suurta paikkaa. Mutta siihen ei isäkulta osannut vastata mitään. Hän tiesi vain sen, että pastori Liljecrona vaikutti paljon hyvää seurakuntalaistensa parissa, ja lisäsi, että hän oli varmaan tavattoman kelpo mies, koska hän saattoi kieltäytyä varallisuudesta ja korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta voidakseen pysyä niiden luona, jotka tarvitsivat häntä. Äitikultaa oli isän uutinen myös tavattomasti huvittanut. Hän kysyi, oliko todellakin totta, että Liljecrona oli vapautunut Sjöskogasta. Ja kun isäkulta oli vakuuttanut hänelle, että todellakin niin oli, oli äitikulta aivan äkkiä, niinkuin hänellä oli tapana puhua, sanonut, että hänen mielestään isäkullan pitäisi hakea sinne. Varmaankaan ei isäkulta monta kertaa eläissään ollut jäänyt vastausta vaille, mutta nyt hän istui aivan ääneti ja tuijotti vain äitikultaan. Hän näytti melkein pelästyneeltä, ikäänkuin hänen mielestään olisi ollut suuri onnettomuus, että äitikulta oli saanut tuon päähänpiston. Hän ei suinkaan ollut enää varma siitä, olisiko hänellä voimaa kieltää sitä äitikullalta. Maija Liisakin oli joutunut hämmästyksestä aivan ymmälle. Hänen olisi tehnyt mielensä luulla, että äitikulta vain laski leikkiä, mutta eihän se ollut äitikullan tapaista. Oikeastaan tuo ajatus ei ollut niinkään hullu -- Maija Liisa oli itsekin monta kertaa ajatellut, että isäkullan olisi pitänyt olla piispa --, mutta nyt, sen jälkeen kuin hän oli saanut halvauksen, niin oli suorastaan väärin yllyttää häntä hakemaan niin suurta ja vaivaloista tointa. Isäkulta oli tosin viime aikoina tullut paljoa reippaammaksi, olipa jo melkein aivan ennallaankin, mutta tiesihän kuitenkin äitikulta, ettei hän ollut enää täydessä voimassaan. Maija Liisa oli vaiti. Jos hän olisi uskaltanut tuoda esiin vastaväitteitään, niin silloin vasta äitikulta oikein olisi joutunut intoihinsa. Kun äitikulta ei saanut kummaltakaan vastausta, puhui hän yhä edelleen asian puolesta. "Jos istuu liian kauan yhdellä ja samalla paikalla, niin tulee ennen aikojaan vanhaksi. Ei mikään ole niin hyödyllistä, kuin pudistaa mukavuus hartioiltaan ja tarttua uuteen työhön." Maija Liisa arveli, että isäkullan voimat olivat jo niin huonot, ettei lisätyöstä hänelle ollut hyötyä, mutta sittenkin hän pysyi yhä vielä vaiti. Silloin äitikulta alkoi puhua asiasta, ikäänkuin isäkulta olisi jo suostunut hänen ehdoitukseensa. Varmaan koko vaali oli nyt uudistettava, mutta joka tapauksessa piti isäkullan jo huomispäivänä lähteä Karlstadiin tarkemmin sitä tiedustelemaan, ja kaikkein parasta olisi, jos hän samalla lähtisi aina Tukholmaan asti ja jättäisi itse hakemuksensa Kuninkaalliselle Majesteetille. Tiesihän äitikulta että isäkullalla oli suuria oppiansioita ja että hän voisi saada mahtavia puoltajia, siksi että hän aikoinaan oli ollut useiden niiden korkeiden herrojen kotiopettajana, jotka nyt olivat vallassa. Tähän asti oli Maija Liisa ollut levoton vain isäkullan puolesta, mutta hän tuli ajatelleeksi toistakin asiaa, ja siitä syystä hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan keskeytti äitikullan puheen. "Jos isäkulta muuttaa Sjöskogaan, niin eihän isäkulta sitten enää voi pitää Lövdalaa." Äitikulta kääntyi silloin hänen puoleensa, ja hänen sormensa käpertyivät, jotta ne näyttivät ikäänkuin linnun kynsiltä. Kaikki se viha ja inho, jota äitikulta tunsi Maija Liisaa kohtaan, samensi siihen määrään hänen äänensä, että se kuului aivan epäselvältä hänen vastatessansa. "Eihän isäkullan ole pakko istua täällä ja vartioida Lövdalaa sinun puolestasi! Täytyyhän hänen saada vapautua siitä, jotta hän voisi päästä siihen asemaan, joka sopii hänelle." Isäkulta oli nyt lopettanut päivällisensä ja nousi nopeasti pöydästä. Hän oli iloinen saadessaan tämän keskustelun loppumaan. Mutta nyt Maija Liisa tiesi, mitä äitikulta oli tarkoittanut, kun hän lupasi vielä opettaa häntä itkemään. Isäkullan piti pyrkiä Sjöskogaan vain siksi, että Maija Liisa rakasti Lövdalaa enemmän kuin mitään muuta, sekä ettei mikään voisi surettaa häntä enemmän kuin lapsuuskodin kadottaminen. Ainakin viikon päivät sai äitikulta puuhata, ennenkuin hän sai isäkullan matkaan. Äitikulta oli pyytänyt ja yllyttänyt häntä joka ainoa päivä ja pannut koko tarmonsa liikkeelle saadakseen isäkullan lähtemään ainakin Karlstadiin ja ottamaan asiasta selkoa. Mutta viimeiseen asti oli näyttänyt siltä, kuin hän ei olisi onnistunut. Varmaan hän olisi saanut luopua yrityksestään, jollei eräs toinen seikka olisi tullut hänen avukseen. Isäkulta oli nyt ollut kaksikymmentä vuotta pappina Svartsjössä, ja koko tänä aikana oli hänellä ollut paljon huolta ja vaivaa. Ensinkin tuo suuri kirkkorakennushomma, kun salama oli polttanut vanhan kirkon ja hänen piti rakennuttaa toinen sijaan. Isäkulta sai kerjätä rahoja kuninkaalta sekä turvautua monen muunkin korkean herran avuliaisuuteen, ja hän oli matkustanut pitäjästä pitäjään keräten sitä varten varoja. Kun kirkko oli valmis, niin tunnustivat kaikki, että se suurimmaksi osaksi oli isäkullan työtä, ja hän olikin saanut osakseen paljon kunniaa ja kiitollisuutta seurakuntansa puolesta. Mutta viime aikoina oli isäkulta varmaan huomannut, että pitäjäläiset vetäytyivät pois hänestä. He eivät tulleet niinkuin ennen kysymään häneltä kaikissa asioissa neuvoa. Se riippui tietysti siitä, että ihmiset luulivat äitikullan nykyään sanelevan kaikki päätökset. Mutta sitä ei isäkulta käsittänyt, vaan tunsi olevansa syrjäytetty. Ja samoinkuin seurakuntalaisten oli myös talonväen käynyt. Lövdalan asuinrakennus oli palanut, aivan kuin kirkkokin, isäkullan aikana, ja hänellä oli ollut paljon huolta ja kustannuksia uudisrakennuksen vuoksi. Koko talonväki, josta suurin osa oli ollut Lövdalassa palveluksessa jo ennen isäkullan aikaa, oli iloinnut sekä rakennus- että viljelysuudistuksista, jotta isäkulta näki ympärillään aina ystävällisiä kasvoja. Mutta viime aikoina oli tässä suhteessa tapahtunut muutos. Isäkulta huomasi tyytymättömiä kasvoja sekä renkituvassa että keittiössä, eikä hän tahtonut lainkaan nähdä oikeata syytä tähän, vaan ihmetteli alituisesti, miksi hänen vanhat, hyvät palvelijansa olivat niin kiittämättömiä ja epäystävällisiä. Kaikki tämä oli äitikullalle hyväksi avuksi, kun hän koetti saada isäkultaa hakemaan Sjöskogaan. Mutta luultavasti hän ei sittenkään olisi onnistunut, jollei olisi sattunut tuo Vetteriä koskeva ikävä juttu. Pappilanneiti oli niin väsynyt ja tylsä, että hänen oli vaikea pitää selkoa ajan kulusta, mutta hänen muistaaksensa oli maaliskuu puolivälissä, kun äitikulta pelästyi aivan pahanpäiväisesti siksi, että Vetter oli päässyt kotiin vankeudesta. Vetter asui pienessä mökissä, joka sijaitsi hiukan Lövdalan pohjoispuolella, ja oikeastaan kaikki olisivat voineet pelästyä, kun kerrottiin hänen palanneen kotiin, sillä Vetter oli oikea suurvaras. Mutta Vetter oli asunut jo monta vuotta Lövdalan naapurina, eikä kukaan tullut edes ajatelleeksi, oliko hän kotona vai poissa, varsinkin kun kaikki tiesivät, ettei hän koskaan varastanut mitään lähimmiltä naapureiltaan. Joka kerta kun Vetter pääsi irti vankilasta, päätti hän pysyä kotona, mutta hän ei voinut koskaan pitää tätä päätöstänsä. Vetter piti ammatistaan, ja hän oli yhtä ylpeä varastamistaidostaan kuin äitikulta keittokyvystänsä. Mutta seurauksena oli myöskin se, että Vetter sai istua vankilassa suurimman osan elämäänsä. Kun isä- ja äitikulta menivät naimisiin, oli hän ollut lukkojen ja salpojen takana, eikä äitikullalla ollut aavistustakaan siitä, että hän saisi suurvarkaan naapuriksensa. Nyt äitikulta pelästyi niin pahanpäiväisesti, että hän oli mennä aivan pyörälle päästään. Äitikulta luuli, että kaikki ihmiset varastivat, -- tämä hänen epäilyksensä ulottui miltei isäkultaankin, -- ja siksi hän alituisesti pelkäsi kadottavansa omaisuutensa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin äitikulta oli ollut emännöitsijänä hienoissa kartanoissa, oli hän saanut lahjaksi koko joukon hopeita, ja niitä hän säilytti rasiassa, jonka hän yöksi asetti aina vuoteensa alle. Nämät hopeat olivat äitikullan rakkaimmat tavarat, mutta nyt, kun suurvaras oleskeli lähiseuduilla, luuli hän aivan varmaan kadottavansa ne. Äitikulta piti aina kaappinsa ja laatikkonsa niin monen lukon takana, ettei niitä juuri sen paremmin olisi voinut lukita. Mutta sen jälkeen kuin Vetter tuli kotiin, riitti häneltä töin-tuskin aikaa mihinkään muuhun kuin lukkojen tutkimiseen ja avainkimpun avainten laskemiseen. Iltasin hän haki suuren kirveen puuvajasta ja asetti sen vuoteensa viereen, eikä hän rauhoittunut, ennenkuin isäkulta ripusti ladatun pyssyn seinälle vuoteen yläpuolelle. Isäkulta koetti vakuuttaa hänelle, ettei Vetter koskaan varastanut naapureilta, mutta äitikulta ei voinut sittenkään voittaa levottomuuttaan. Kun Vetter oli ollut kotona pari päivää, tuli hän käymään Lövdalaan, niinkuin hänellä aina oli tapana tehdä. Äitikulta seisoi juuri keittiössä ja nähdessään hänen astuvan ikkunan ohi, kysyi hän, kuka tuo mies oli. "Sehän on Vetter", sanoi emännöitsijä ja näytti hiukan hämmästyneeltä. "Hänen täytyy kai tulla ilmoittamaan papille, että hän on palannut kotiin." Tätä vastausta ei äitikulta ollut odottanut, sillä mies, joka meni isäkullan puheille, oli näyttänyt kiltiltä ja hyvältä ukolta. Nyt äitikullan jalat äkkiä lakkasivat toimimasta. Hän aivan lyyhistyi kokoon. Niin pian kuin äitikulta pääsi taas liikkeelle, kiiruhti hän sisähuoneisiin. Hän otti hopearasiansa, kävi istumaan salin sohvaan ja piti sitä sylissään, niinkauan kuin Vetter oli isäkullan luona. Äitikulta sai istua varsin kauan rasia polvillaan, sillä isäkulta oli tavallaan aina pitänyt Vetteristä, eikä hän päästänyt häntä menemään, ennenkuin tämä oli kertonut kaikki viimeiset urotyönsä. Sitten täytyi isäkullan myös varoittaa häntä hiukan, jotta ei näyttäisi siltä, kuin hän turhan päiten olisi antanut vain Vetterin jutella. Tämän jälkeen rauhoittui kuitenkin äitikulta hiukan eikä pelännyt enää yhtä suuresti asuinrakennuksessa olevien tavaroiden tähden. Sitä levottomampi hän oli aittojensa, varsinkin ruoka-aitan puolesta. Siinä oli niin vanha huono lukko, että kuka hyvänsä saattoi sen avata. Jollei avain ollut käsillä, niin sai sen hyvin helposti tikulla väännetyksi auki. Juuri samalla viikolla, kun oli niin paljon puhetta Sjöskogasta, lähetti äitikulta hakemaan Smedsbyn Olavia, joka oli oikea mestariseppä, ja antoi hänen laittaa uuden lukon, niin vahvan, ettei kukaan varas koko maailmassa kyennyt sitä avaamaan. Ja kokonaista neljä päivää seisoi Olavi pajassa, mutta sitten hän oli myös saanut syntymään niin suuren ja jäykän lukon, että äitikulta itse töin-tuskin jaksoi vääntää sitä auki. Kun lukko oli kiinnitetty aitan oveen, oli äitikulta varsin tyytyväinen. Hän lukitsi oven illalla itse, ja avaimen hän otti mukanaan makuuhuoneeseen. Sinä yönä hän arveli voivansa nukkua rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna, kun äitikulta heräsi, oli suuri avain paikoillaan hänen tyynynsä alla, mutta siitä huolimatta oli ruoka-aitassa yön aikana tapahtunut jotakin hyvin kummallista. Ovi oli yhtä lujasti kiinni kuin illallakin, mutta sittenkin olivat kaikki irralliset tavarat, lihasammiot ja leipävartaat, kinkut ja makkarat, puntarit ja painot, pytyt ja säkit kannetut ulos ja asetetut riviin aitan portaille. Kaikki tavarat, niinkuin sanottu, olivat ulkona, mutta ei mikään ollut turmeltunut eikä kadonnut, ja kun näki kaikki nuo tavarat lukitun oven ulkopuolella, niin täytyi tietenkin ihmetellä, miten se oikeastaan oli käynyt. Äitikulta, samoinkuin kaikki muutkin, arveli, että Vetter oli ollut pelissä mukana. Mutta tarkastettuaan ja etsittyään esille kaikki tavarat, ja huomattuaan, ettei edes ainoatakaan leipäpalaa puuttunut, oli hänen aivan mahdoton käsittää, mitä tällainen varas oli tarkoittanut. Kun isäkulta läksi aamukävelylleen, kohtasi hän Vetterin ja silloin hän sai selityksen asiaan. "Vetter, Vetter!" sanoi isäkulta. "Mitä kummia hän on tehnyt? Hänkö se viime yönä kävi minun ruoka-aitassani?" Vetter näytti oikein loukkaantuneelta vastatessaan isäkullalle: "Pastori voi sanoa rouvalleen, etten minä koskaan varasta naapuritaloista. Mutta älköön hän luulko, että hänen vahvat lukkonsa estävät minua sitä tekemästä." Oi, voi! Jos nyt isäkulta olisi ollut ennallaan, niin olisi hän kauan aikaa voinut nauraa tälle asialle, mutta nyt se suututti häntä. Isäkulta pelkäsi, että juttu voisi levitä suusta suuhun pitkin koko pitäjää, ja että kaikki nauraisivat äitikullalle, ehkäpä myös hänelle itselleen. Isäkulta ei luultavasti vastannut halaistua sanaakaan Vetterille. Hänestä tuntui varmaan siltä, kuin kaikki olisivat tahtoneet pettää häntä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut enää ainoatakaan ystävää pitäjäläistensä parissa. Ja siksi isäkulta tuumi, että hänen oli ehkä parasta lähteä pois Svartsjöstä. Kun hän palasi takaisin kartanolle, sanoi hän äitikullalle lähtevänsä huomispäivänä Karlstadiin ottamaan selkoa Sjöskogan asiasta. Isäkulta matkusti ja palasi takaisin, ja näyttipä todellakin siltä, kuin äitikulta saisi tahtonsa perille, sillä isäkulta oli kotiin tullessansa varsin hyvällä mielellä. Hän oli käynyt sekä Karlstadissa että Tukholmassa ja hänelle oli annettu hyviä toiveita. Ei epäilystäkään, ettei hän joutuisi nyt pois Svartsjöstä. Kummallisen uutisen oli isäkulta kuullut tällä matkallaan, sen nimittäin, että pastori Liljecrona oli kevään kuluessa mennyt naimisiin. Ei se ollut mikään edullinen naimakauppa, hänen rouvansa oli vain alhaista säätyä, ja isäkulta oli kuullut, että hän oikeastaan tämän syyn vuoksi olikin jäänyt suomalaisalueelle. Maija Liisa ei uskaltanut tiedustella isäkullalta mitään sen tarkempaa tämän asian johdosta, sillä äitikulta oli tarkastellut hyvin tutkivasti häntä. Mutta nyt hän ainakin ymmärsi, miksi hän ei ollut kuullut mitään hyvästä auttajastaan. Ja juuri tämän tapauksen jälkeen hän olikin tullut aivan toivottomaksi ja kadottanut kaiken rohkeutensa. Pastori Liljecrona oli hänen mielestään ollut uljas ja taistelunhaluinen, ja hän oli turvannut häneen kuin hyvään veljeen. Aina tähän saakka hän oli odottanut, että hän olisi tullut koko nuoruuden voimassaan ja järjestänyt kaikki Maija Liisan asiat oikealle tolalle. SYYTÖS. Kaikki ihmiset Lövdalassa olivat hirveän uteliaita. Ajatelkaahan, Henriksbergin isännöitsijä oli tullut hevosella taloon yhdessä erään naisen kanssa, jota ei kukaan tuntenut, eivätkä he menneet sisään saliin, niinkuin muilla vierailla oli tapana tehdä taloon tullessansa, vaan astuivat suoraan papin huoneeseen ja puhuivat yksin hänen kanssaan monta tuntia! Yhtä vähän ei pappilanrouva kuin pappilanneiti tai emännöitsijä tai joku palvelustytöistäkään voinut keksiä, mitä asiaa heillä saattoi olla. Kamarineitsyt, joka oli auttanut heidät alas ajopeleistä, oli huomannut, että he näyttivät vakavilta ja alakuloisilta, mutta muuta hän ei myöskään voinut kertoa. Pappilanrouva kävi käsitöineen koetteeksi istumaan vieraskamariin. Vieraskamari oli papin huoneen vieressä, ja jos hän olisi saanut istua siellä rauhassa, niin hän olisi hyvinkin pian päässyt vieraiden asian perille. Mutta tuskin hän oli istunut siellä pari minuuttia, niin pappi raoitti ovea ja pyysi häntä menemään toiseen huoneeseen. Hän lupasi kyllä aikoinaan itse ilmaista hänelle vieraiden asian. Vieraat olivat tulleet niin varhain iltapuolella, että pappilanrouva pelkäsi heidän jääneen ilman päivällistä. Hän lähetti kamarineitsyen sisään kysymään isäkullalta, pitäisikö hänen valmistaa heille päivällisruokaa, mutta kamarineitsyt palasi takaisin sillä tiedolla, etteivät he halunneet mitään. Niinkauan kuin palvelijatar oli ollut huoneessa, ei kukaan ollut sanonut sanaakaan. Eipä hän takaisin tullessaan voinut kertoa muuta, kuin että vieras nainen oli pyyhkinyt silmiään, ikäänkuin hän olisi itkenyt. Renki, joka oli kyydittänyt heitä, kutsuttiin keittiöön syömään. Hän oli halukas kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, mutta se ei ollut kovinkaan paljon. Tuota rouvaa ei hän ollut ennen nähnyt. Rouva oli saapunut eilen illalla jalkaisin Henriksbergiin ja pyytänyt saada puhutella isännöitsijää. Varhain aamulla oli isännöitsijä itse tullut talliin ja pyytänyt kyytiä Lövdalaan. Isännöitsijä oli sellainen, että hän saattoi olla vaiti viikkokausia, eikä hän nyt matkan varrella ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Pappilanrouva ei voinut, vieraitten tultua taloon, istua hiljaa työnsä ääressä, vaan hän kulki toisesta huoneesta toiseen. Vihdoin hän käski pikkupiian mukanaan saliin ja kysyi oliko hän kertonut kellekään, että hän opetti pappilanrouvaa lukemaan ja kirjoittamaan. Eihän tuo olisi ollut vaarallista, vaikka hän olisi siitä puhunutkin, jatkoi pappilanrouva. Mutta hänen mielestään oli niin hauskaa yllättää pastoria sillä, että hän osasi lukea hänen kirjojansa, ja siksi oli parasta, että pikkupiika pitäisi tuon asian vielä vähän aikaa salassa. Pikkupiika rauhoitti häntä, sillä hän ei ollut kertonut siitä kellekään. Ja pikkupiika tuumi itsekseen, ettei hänen mielensä edes koskaan ollut tehnytkään kertoa noista kirjoitusharjoituksista yhtä vähän papille kuin kellekään muulle. Vaikeampi hänen oli salata toista asiaa. Hän ei voinut käsittää, miksi pappilanneiti niin ankarasti oli kieltänyt häntä kertomasta papille, millä tavalla emintimä kohteli tytärpuoltaan. Mitäpä se olisi tehnyt, vaikka pappi olisikin saanut tietää, millainen noita-akka hänen vaimonsa oli? Maija Liisa koko talossa oli kaikkein vähimmin utelias. Viime aikoina hän oli ollut aivan kuin typertynyt. Hän ei voinut iloita eikä tulla pahoilleen mistään, eikä hän välittänyt vähääkään siitä, miten hänen itsensä kävi. Hän luuli, ettei emintimä lakkaisi häntä kiusaamasta, ennenkuin hän saisi hänet sairaaksi. Mutta eihän silläkään ollut väliä. Kaikkein vähimmin hän pelkäsi kuolemaa. Silloin hän saisi ainakin levätä rauhassa. Pappilanneiti oli kangasta kutomassa, kun pikkupiika tuli hänelle kertomaan, että Henriksbergin isännöitsijä oli saapunut Lövdalaan, ja pappilanneiti keskeytti vain hetkeksi työnsä. "Henriksbergin isännöitsijä" -- tuo nimi kuului aivan vieraalta hänen korvissaan. Voisiko hänen tulonsa merkitä hänelle mitään? Jos se olisi tapahtunut talvella, niin hän olisi odottanut vaikka mitä hänen tulonsa johdosta, mutta nyt... Kun kello oli viisi, soitti pappi kelloa ja pyysi, että tuotaisiin tarjottimella voita ja leipää sekä kolme lasia maitoa vieraskamariin. Koska hän erityisesti oli sanonut kolme lasia, niin ymmärsi pappilanrouva siitä, ettei hänen pitänyt tulla sisään seuraa pitämään, vaan hän jäi saliin ompelemaan, kunnes hän kuuli, että pappi vieraittensa kanssa oli mennyt vieraskamariin. Silloin hän laski syrjään ompelunsa ja läksi keittiöön. "Tule tänne!" sanoi hän pikkupiialle. "Minun pitäisi saada pastorin pyhävaatteet harjattaviksi, sillä huomennahan on sunnuntai, mutta en ole voinut päästä huoneeseen. Koetetaanpa voimmeko päästä sinne sillä välin, kuin he syövät illallista." He astuivat varpaillaan eteisen läpi, ja pappilanrouva avasi papin huoneen oven niin hiljaa, ettei hän mitenkään voinut häiritä vieraskamarissa olijoita. Yhtä varovaisesti hän aukaisi myös vaatekaapin oven. "Astu kaappiin", kuiskasi hän pikkupiialle, "mutta ole aivan hiljaa!" Pikkupiika astui kaappiin, mutta samassa työnsi pappilanrouva oven kiinni. "He tulevat! Saat jäädä sinne siksi aikaa!" sanoi hän ovenraosta. Ja pikkupiika kuuli, että rouva hiipi pois. Pikkupiika jäi tietenkin liikkumatta seisomaan paikalleen, vaikkeivät toiset tulleet huoneeseen ennenkuin hyvän aikaa myöhemmin. Mutta jos pappilanrouva oli sulkenut pikkupiian kaappiin siinä tarkoituksessa, että hän saisi urkituksi vieraiden asian, niin oli hän nähnyt turhaa vaivaa. Sillä nyt kutsutti pappi sekä hänet että pappilanneiden huoneeseensa, vieläpä lähetettiin vanhaa Beata rouvaakin hakemaan panimorakennuksesta. Kun he tulivat sisään, seisoi Henriksbergin isännöitsijä kädet ristissä rinnalla nojautuen papin suureen kirjahyllyyn, ja nainen, joka oli seurannut hänen mukanaan, istui pienessä nurkkasohvassa. Nainen oli herrasvaatteissa, mutta hänen kätensä olivat kovin suuret ja karheat hienon naisen käsiksi. Hän oli nuori, ja olisi ollut kauniskin, jollei hän olisi ollut niin itkettynyt, että kasvot olivat aivan punaisia täpliä täynnä. Pappi nousi ylös ja esitti vieraat jokaiselle vuorossansa. Tämä tässä, sanoi hän, on pastorska Liljecrona, Finnerudin pastorin rouva. Ja tämä on hänen lankonsa, tehtaanisännöitsijä Liljecrona Henriksbergistä. Sen enempää ei sanottu ennenkuin pappilanrouva ja Beata rouva olivat istuneet papin suuriin nojatuoleihin ja pappilanneiti käynyt kirjoituspöydän vieressä olevalle jakkaralle, missä hän aina ennen, oleskellessaan alituisesti isäkullan huoneessa, oli istunut. Kaikki tunsivat, että ukkosta oli ilmassa, mutta ei kukaan tiennyt, ketä sen oli määrä kohdata, ennenkuin pappi kääntyi suoraan Maija Liisan puoleen. "Sinä kai jo tunnet kaikki rouva Liljecronan asiat, vai mitä?" sanoi hän. Maija Liisan silmät olivat maahan luotuina. Hän ei uskaltanut katsoa isäkultaan. Heti tullessaan huoneeseen hän oli huomannut, että hänelle oli tapahtunut jotakin hirveää. "Nyt se on tapahtunut, mikä tekee lopun isästä", tuumi hän. Hän oli aivan harmaa kasvoiltaan, ja hän ähki joka sanan välissä. Maija Liisa oli tullut niin levottomaksi hänen tähtensä, että koko hänen välinpitämättömyytensä ja haluttomuutensa oli kadonnut. Hänen kätensä olivat ruvenneet vapisemaan, ja hänen täytyi purra hampaansa yhteen, jotta ne eivät kalisisi. Hän odotti, että isäkulta saisi halvauksen ja kaatuisi kuolleena maahan hänen eteensä. Mutta isäkulta odotti hänen vastaustaan, ja vihdoin hän sai sen verran hillityksi pelästystään, että hän saattoi jokseenkin levollisella äänellä sanoa: "Isäkulta, minä en ole koskaan ennen nähnyt pastorinrouvaa. Minä en ymmärrä, mitä isäkulta tarkoittaa." Isäkulta kohautti olkapäitään. Ehkäpä Maija Liisa ymmärsi häntä paremmin jos hän sanoi hänelle, että tämä sama rouva oli ollut useita vuosia pastori Liljecronan emännöitsijänä? Isäkullan ääni kuulosti niin kummalliselta, siinä oli jotakin halveksivaa ja ärtynyttä. Maija Liisa pakoittautui katsomaan häneen. Isäkullan kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja tumma puna lävähti kerta kerralta hänen kasvojensa yli. Maija Liisa käsitti, että isäkulta oli hyvin onneton jostakin asiasta, mutta samalla myös kovasti suuttunut. Ja vaikkei hän lainkaan voinut ymmärtää mistä se johtui, niin huomasi hän aivan selvästi, että isäkulta oli juuri häneen suuttunut. Maija Liisa nousi heti paikalla ylös pieneltä jakkaralta ja asettui solakkana ja suorana isäkullan eteen seisomaan voidakseen ikäänkuin paremmin puolustautua. "Kyllä kai isäkulta huomaa, etten minä siitäkään tule entistä viisaammaksi." Näyttipä siltä, kuin ei isäkulta olisi odottanut tuollaista itsepäisyyttä. Tiesihän hän, että Maija Liisa tunsi koko tuon jutun, mutta koska hän tahtoi kuulla sen vielä uudestaan, niin saattoihan hän sen kertoakin omalla tavallaan. Ehkäpä Svanskogin täti ei ollut esittänyt asiaa aivan oikeassa valossa. Maija Liisa uskalsi keskeyttää isäkultaa. Svanskogin täti oli puhunut paljonkin pastori Liljecronasta, mutta hän ei ollut sanallakaan maininnut hänen emännöitsijäänsä. Isäkulta torjui kädellään. Yhdentekevää, oliko täti vai joku toinen kertonut hänelle tuon juorun. Joka tapauksessa hän tiesi, että joku nainen siinä pelissä oli ollut, sillä naiset aina sättivät pahimmin toisiansa. Jos joku mies olisi kertonut tuon asian, niin hän olisi sanonut samalla, että ensin oli parasta asettua ihmisen olosuhteisiin, ennenkuin tuomitsi häntä. Kuinka moni, iloitessaan siitä, että pastori Liljecrona oli pysynyt niin kauan suomalaisten parissa ja toiminut heidän valistukseksensa, oli ottanut huomioon sen, millaisissa oloissa hän oikeastaan eli? Vasta tänään isäkulta oli kuullut, että hän asui savupirtissä, ja että hänen palkkansa tuskin oli kohonnut sataan taalariinkaan. Kuinka vaikea olikaan silloin sen henkilön, joka hoiti hänen taloaan, pitää loitolla pahinta puutetta! Eihän siinä vain kudottu hänen vaatteitaan, vaan ommeltiin ne myöskin. Paimennettiin hänen lehmiään ja lampaitaan metsässä, ja kaikkina niinä vuosina, jolloin oltiin hänen palveluksessaan, tehtiin hänelle paljon enemmän hyötyä kuin mitä joku hemmoiteltu herraskartanon mamseli saattoi mielessään kuvitellakaan. Saatettiinpa lukea omaksi ansioksi sekin, että pastori Liljecrona oli voinut tehdä niin paljon hyvää tuolla kaukaisella seudulla. Pappilanneiti alkoi tulla hiukan ärtyisäksi, hänkin. Miksi isäkulta oli suuttunut? Luuliko hän, että hän oli koettanut viekoitella puoleensa pastori Liljecronan, heidän tavatessaan toisensa Svanskogissa? Ei suinkaan puhuminen hänen kanssaan kuitenkaan ollut kiellettyä! Mutta hän hillitsi mieltään ja pyysi isäkultaa vain uskomaan, ettei hän eläissään ollut kuullut sanaakaan koko tästä asiasta. Isä kulta hypisti kärsimättömästi pientä kokoonkäärittyä kirjelippua, joka oli hänen edessään pöydällä. Omituistahan se oli, että Maija Liisa oli saanut selkoa pastori Liljecronan ja hänen emännöitsijänsä välisestä suhteesta, koska sitä oli pidetty niin salassa, ettei edes hänen veljellään ollut siitä vihiä ennenkuin nyt naimisen jälkeen. Mutta kun hän oli saanut sen kuulla, niin kuinka hän oli voinut olla niin nopsa häntä tuomitsemaan? Eikö hän voinut ymmärtää sitä, että toisella oli pyhä oikeus häneen? Vaikkei hän olisi ollutkaan hänen laillinen vaimonsa, ja vaikka hän olikin alhaista säätyä, niin ei kaikkein kylmäsydämisimmänkään ihmisen olisi pitänyt kadehtia naista, joka oli osoittanut niin suurta uskollisuutta ja uhrautuvaisuutta. Pappilanneiti pyysi vieläkin kerran isäkultaa suomaan hänelle anteeksi, mutta hän ei tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt. Selvästi saattoi huomata, kuinka isäkultaa harmitti se seikka, että hänen piti antaa niin paljon selityksiä. Suuria hikikarpaloita alkoi ilmestyä hänen otsalleen. Jollei Maija Liisa tiennyt sitä ennestään, niin saattoi hän nyt sanoa hänelle, että pastori useita vuosia sitten oli luvannut naida sen naisen, joka nyt oli hänen vaimonsa. Oli päätetty mennä naimisiin heti, kun pastori saisi vain sellaisen aseman, että hän voisi elättää vaimoansa eikä olisi pakoitettu vaatimaan häneltä enää palvelijattaren töitä. Ei ollut vähintäkään syytä epäillä, ettei hän pitäisi lupaustansa, ennenkuin vasta tänä vuonna, heti joulun jälkeen. Pastori Liljecrona oli silloin ollut pienellä matkalla -- niinkuin sanottiin, tavataksensa veljeään. Hän ei ollut matkustanut sen pitemmälle kuin Svanskogin kestikievaritaloon, mutta kotiin palattuaan hän oli aivan muuttunut. Hän oli synkkämielinen, levoton eikä puhunut enää koko naimisesta. Silloin otettiin selkoa siitä, kenen hän oli Svanskogissa tavannut. Isäkulta kääntyi nyt suoraan Maija Liisan puoleen. "Ehket sinä edes tiedä, kenen hän siellä tapasi?" "Isäkulta, kyllä minä tiedän, että hän tapasi minut. Pastori Liljecrona puhui hyvin ystävällisesti ja luonnollisesti minun kanssani, aivan kuin hyvä veli." Taaskin teki isäkulta liikkeen kädellään, ikäänkuin Maija Liisan itsepäisyys olisi saattanut hänet aivan epätoivoon. "Voihan se olla, ettei pastori Liljecrona silloin sinua kosinutkaan, mutta et sinä siltä tainnut olla epätietoinen hänen tunteistaan. Et suinkaan sinä muuten olisi lähettänyt tätä kirjettä..." Maija Liisa keskeytti isäkullan puheen aivan kursailematta. "Isäkulta, minä en ole kirjoittanut pastori Liljecronalle! Jos pastorinrouva sanoo jotakin sellaista..." "Ei ole puhettakaan mistään kirjeestä pastori Liljecronalle, vaan hänen emännöitsijällensä." "Vai niin, hänen emännöitsijälleenkö!" Pappilanneiden ääni kuului nyt yhtä suuttuneelta ja halveksivalta kuin isäkullankin. "Vai niin, vai onko isäkulta saanut kuulla, että minä olen kirjoittanut hänelle! Ehkäpä minä pyysin häntä luovuttamaan pastori Liljecronan minulle?" Isäkulta katsoi kylmästi Maija Liisaan. "Sinä siis sittenkin tiedät, mitä olet kirjoittanut", sanoi hän. Mutta pappilanneiti suuttui nyt toden teolla. Hän ei ajatellut enää, että hänen olisi pitänyt säästää isäkultaa, vaan ainoastaan itsensä puolustamista, ja nyt hän tahtoi kuulla koko asian alusta aikain. "Isäkulta, onko minun nimeni tuon kirjeen alla?" "Ei, sen alla ei ole mitään nimeä, mutta se on lähetetty Finnerudiin ja sen mukana seurasivat sellaiset terveiset sinun tädiltäsi Svanskogista, että kirje oli pastori Liljecronan emännöitsijälle ja että se oli lähetetty Lövdalasta." Isäkulta hämmästyi varmaan, kun Maija Liisa ei antanut sittenkään myöten, vaikka hän toi esiin sellaisen todistuksen, vaan jatkoi vain kyselyään. "Isäkulta, kerro mitä muuta minä vielä olen tehnyt! Sitä on hauska kuulla. En minä voi kaikkea arvata itse." "Mitäkö muuta sinä olet tehnyt!" Isäkulta iski nyrkkinsä pöytään. "Eikö siinä kyllin, että olet kirjoittanut tuon kirjeen, että olet koettanut saada pauloihisi miehen, joka on toisen oma ja että olet loukannut naista, joka on vain rakkaudesta tehnyt syntiä? Mitäkö sinä olet tehnyt? Sinä olet saattanut epätoivoon tuon toisen naisen, jotta hän tuskassaan tekee kaikkein suurimman hulluuden. Hän lähtee näet Karlstadiin piispan puheille, kertoo hänelle koko jutun ja pyytää hänen apuaan. Silloin piispa rupee ajamaan hänen asiaansa ja kirjoittaa Liljecronalle, että koska hän on aikeissa astua niin suureen virkaan, niin täytyy hänen asettaa itselleen myös suurempia vaatimuksia. Hän sanoo hänelle, ettei hän voi tulla nimitetyksi kirkkoherraksi, ennenkuin hän on tyydyttävällä tavalla järjestänyt yksityiset asiansa. Varmaan piispa kirjoitti niin lempeästi ja viisaasti kuin suinkin, mutta pastori Liljecrona on ylpeä ja kiivas mies. Hän loukkaantui syvästi. Jollei asiaan olisi koskettu, niin varmaan hänen hyvä sydämensä olisi voittanut. Satunnainen intohimo, jonka valtaan hän oli joutunut, olisi varmaankin sammunut, ja hän olisi vapaasta tahdostaan seurannut velvollisuudentunnon ääntä. Mutta nyt kun häntä pakoitetaan, joutuu hän epätoivoon, ja hänen vihansa kohdistuu juuri siihen henkilöön, jolla on niin suuri oikeus hänen rakkauteensa. Aluksi hän ei kuitenkaan päästä vihaansa ilmi, yhtä vähän kuin hän sanallakaan mainitsee piispan kirjettä. Mutta eräänä päivänä, noin kuukausi sen jälkeen kuin hän oli saanut kirjeen, menee hän talliin, valjastaa hevosensa, ajaa oven eteen ja kysyy, tahdotaanko tulla vähän matkaa mukaan ajelemaan. Hänen pyyntönsä käsitetään suureksi ystävällisyydeksi, jommoiseen ei enää olla tottuneita. Noustaan kiireesti ylös, riistetään huivi päähän, käydään lyhyessä arkiturkissa ja tavallisissa kengissä rekeen istumaan, aivan sellaisena kuin ollaan. Reki lähtee liikkeelle aika vauhdilla. Ajetaan muutamien suurempien talojen ohi. Tosin ne ovat vain suomalaisten savupirttejä; mutta hävetään sittenkin arkipukua ja pyritään pois reestä ja tahdotaan kotiin. Vaan ei! Ajaja ei tahdo pysähdyttää. Koetetaan tyyntyä, tie kulkee asumattoman metsän halki, ja vauhti vain kiihtyy. Nyt joudutaan pelon valtaan ja pyritään jälleen pois. Kovalla äänellä ja vihaisin katsein selitetään silloin, että ollaan häämatkalla. Ollaan menossa Västmarkenin pappilaan vihittäviksi. Luullaan tätä vain pilanteoksi ja pysytellään vielä hetken aikaa paikoillaan, mutta pyritään sitten jälleen pois reestä. Silloin hevonen pysähdytetään äkkiä, ja ilmoitetaan, että on valta lähteä reestä, jos haluttaa, mutta jos sen tekee, niin ei vihkimisestä koskaan tule mitään. Pastori on nyt menossa Västmarkeniin vihkimistä varten, mutta jollei hän tahdo käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, niin toista ei hänelle enää tarjota. Selitetään, että vihkiminen on mahdoton, koska ei ole kuulutettukaan. Pastori ilmoittaa silloin, että hän on antanut hänen tietämättään kuuluttaa hänen kotipitäjässään. Kaikki tämä sanotaan niin peloittavilla ilmeillä ja eleillä, että vähällä ollaan lähteä pois reestä. Mutta samassa johtuu mieleen, että siitä koko elämän onni voisi turmeltua, ja jäädään siis paikoilleen. Kaiken matkaa on mieli kahden vaiheilla, sillä kuinka voisi olla muuta kuin vihattu, kun tällä tavalla pakoitetaan vihille, ilman kunnollista hääpukuakaan. Vielä vihkituolissakin aiotaan vastata kieltävästi, mutta se jää sittenkin tekemättä. Sillä ei hennota luovuttaa armasta toiselle, joka on kirjoittanut tuon kirjeen, kirjoittanut nuo inhottavat rivit, jotka ovat syynä koko onnettomuuteen. Ehkäpä myös toivotaan, että aika voisi lauhduttaa tämän vihan ja että entinen onni voisi palata takaisin ja sovittaa kaikki. Mutta siinä suhteessa erehdytään kokonaan, sillä ollaan todellakin niin vihattu, että suorastaan kauhistuttaa. Tulee tiedoksi, että mies on tehnyt päätöksensä ja kieltäytynyt ottamasta vastaan suurta virkapaikkaa. Käy selville, että hän on tehnyt sen vain siksi, että olisi pakko edelleen raataa köyhyydessä. Ei suoda toiselle parempaa oloa eikä kunnioitettua asemaa. Mutta ei siinä kyllin. Pian käy esille vielä paljoa pahempaakin, hän koettaa näet kaikella tavalla turmella itseään, alkaa juoda aivan tolkuttomasti, voimatta hillitä itseään. Pyydetään ja rukoillaan, mutta ei mikään auta. On mahdotonta enää salata itseltään sitäkään, ettei hänellä enää ole mitään iloa elämästä. Hän ei välitä enää edes köyhistä seurakuntalaisistaan. Hän tahtoo joutua rappiolle, mennä kokonaan hukkaan. -- Kas, tuolla tavalla on kaunis elämänura keskeytynyt, hyvä mies muuttunut petoeläimeksi! Ja kaikkeen tähän on vain typerän tytön ajattelemattomuus syynä! Tokko hän nyt ymmärtää, mitä hän on tehnyt? Tokkopa hän ennen kaikkea käsittää sen, että hänen olisi nyt parasta myöntää kirjoittaneensa tuon kirjeen ajattelemattoman rakkaushuumeen vallassa? Sillä jos hän ei sitä myönnä, niin pakoittaa hän isäänsä luulemaan, että hän on kirjoittanut sen pirullisessa aikeessa syöstä Liljecrona turmioon, jotta joku toinen, häntä lähempänä oleva henkilö, voisi päästä Sjöskogaan. Ja silloin ei mikään anteeksianto ole mahdollinen, silloin hän ei ansaitse enää olla minun tyttärenikään." Koko tämän puheen aikana Maija Liisa tuumi, millähän tavalla hän voisi saada isäkullan vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kirjoittanut kirjettä. Ah, jospa hän jossakin muussa tilaisuudessa olisi kuullut tämän kertomuksen yhtä kaunopuheliaasti esitettynä, niin kuinka se olisikaan liikuttanut häntä! Mutta nyt hän ajatteli vain sitä vääryyttä, jota hänelle itselleen tehtiin, eikä yksin isäkulta, vaan toisetkin. Ei hän kuitenkaan ajatellut nyt tuota vaimo parkaa, vaan miestä, joka yhdessä hänen kanssaan oli tullut häntä syyttämään. Hänkin siis uskoi tähän syytökseen. Hän luuli, että Maija Liisa oli kirjoittanut tuon kirjeen saadakseen valtaansa miehen, joka oli toisen oma. Maija Liisa käänsi katseensa äkkiä pois isäkullasta ja katsoi Liljecronaan. Liljecrona ei ollut katsellut Maija Liisaa, mutta hän hätkähti kuitenkin, ikäänkuin hän olisi tuntenut hänen katseensa. Hän näytti hyvin surulliselta, mutta äkkiä ystävällinen hymyily kirkasti hänen kasvojansa. Hän iski rauhoittavasti silmää Maija Liisalle, aivankuin lapselle, joka on tehnyt jonkun hullutuksen, ja ikäänkuin pyysi häntä tyyntymään, sillä mikään suuri vaara ei ollut kysymyksessä. Sitten hän katsoi heti taas poispäin. Maija Liisa kääntyi kärsimättömänä pois hänestä, ja sillä välin kuin isäkulta vielä puhui, etsi hän katseillaan isoäitiä. Isoäidin silmissä oli vakava katse ja melkein sama ilme kuin Liljecronallakin. Isoäiti tuumi varmaan samoin kuin hänkin: "Älä pelkää, vaan rauhoitu!" Mutta isoäiti käänsi heti sen jälkeen katseensa muualle, samalle taholle kuin Liljecronakin. Silloin Maija Liisa katsoi myös sinne, mihin nämät toiset ja huomasi, että kumpikin tarkasteli äitikultaa. Äitikulta näytti kovin kiihtyneeltä. Hän oli kalpeampi kuin lumi, ja ilme hänen silmissään oli aivan sekava, samoinkuin sinä aamuna, jolloin Maija Liisa näki hänet ensi kertaa. Aivan selvästi saattoi huomata, että äitikulta oli hirveän kauhun vallassa. -- Olikohan äitikulta kirjoittanut tuon kirjeen, tuumi Maija Liisa hetken aikaa, mutta hän luopui tuosta ajatuksesta, sillä eihän äitikulta osannut kirjoittaa. Kumma se ei ollut myöskään, että äitikultaa peloitti, sillä isäkultahan oli tavattoman kiihoittunut. Olihan hänellä täysi syy pelätä, että asia loppuisi pahasti. Olipa todellakin hyvä, että Maija Liisa oli sattunut vilkaisemaan äitikultaan, sillä sen kautta hän jälleen muisti, että hänen täytyi olla varovainen eikä ärsyttää liiaksi isäkultaa. Hän kuunteli nyt ääneti isäkultaa loppuun saakka, ja kun tämä lopuksi huudahti, ettei hän tahtonut tunnustaa Maija Liisaa enää tyttäreksensä, vastasi hän siihen nöyrästi: "Isäkulta saa tehdä minulle mitä haluaa. Jollen enää saa asua isäkullan talossa, niin täytyy kai minun..." Mutta pastori Liljecronan vaimo keskeytti hänen puheensa astumalla nopeasti hänen luokseen. Tämä keskustelu oli nyt lopetettava, huusi hän ja tarttui tuskissaan Maija Liisan käteen. Eihän hänen tarkoituksensa ollut, yhtä vähän kuin isännöitsijänkään, että tämän kirjeen johdosta ruvettaisiin keskustelemaan. He olivat vain antaneet sen pastorille, voidakseen näyttää toteen, että pappilanneiti piti Liljecronasta. Hän oli lähtenyt Henriksbergiin eilen illalla sen vuoksi, että hän oli aivan epätoivoissansa. Hän ei tahtonut, että Liljecrona hänen tähtensä joutuisi rappiolle. Hän oli aikonut vain kysyä isännöitsijältä, eikö hän millään tavalla voisi päästä Liljecronasta erilleen. Hän aikoi ehdoittaa hänelle avioeroa, hän ei aikonut enää koskaan tulla hänen näkyviinsä, jos hän vain olisi varma siitä, että Liljecrona saisi sen, jota hän rakasti. Sen vuoksi hän oli tullut isännöitsijän kanssa pappilaan. Eivät he tahtoneet tuottaa pappilanneidelle mitään ikävyyksiä, he pyysivät vain, että hän auttaisi heitä pelastamaan Liljecronaa, joka oli syöstä itsensä turmioon. Pappilanneiti kääntyi pastorinrouvan puoleen. Äkkiä hän käsitti, kuinka erinomaisen kelpo mies pastori Liljecrona oli ollut, ja hän ymmärsi kuinka onneton hänen vaimonsa varmaankin oli. Hänen mielensä suli jälleen lempeäksi ja helläksi, niin kuin se luonnostaankin oli, ja hän vastasi vapisevalla äänellä: "Oi, enhän minä voi sitä tehdä! Auttaisinhan minä häntä mielellänikin, jos voisin, mutta en minä koskaan voi mennä hänen kanssaan naimisiin. Enhän minä häntä rakasta." Maija Liisa tunsi, miten hän punastui kaulaa myöten ja yli koko kasvojen. Hän oli vähällä mainita sen miehen nimen, jota hän rakasti. Isäkulta teki jälleen kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut työntää jotakin syrjään. "Sinä et ole vielä..." Mutta nyt isäkulta tuli keskeytetyksi. Isoäiti Beata puhkesi nojatuolistaan puhumaan. "Rakas poikani!" sanoi hän. "Rakas poikani kohtelee Maija Liisaa tänä iltana kovin varomattomasti. Tietäähän rakas poikani sen, ettei seitsemäntoista-vuotias tyttö koskaan tahdo tunnustaa, ketä hän rakastaa, kaikkein vähimmin niin monen henkilön läsnäollessa. Paljoa parempi jos rakas poikani olisi puhunut kahden kesken Maija Liisan kanssa, silloin hän varmaankaan ei olisi kieltäytynyt kertomasta asian oikeaa laitaa." Pappilanneiden täytyi nyt kääntyä isoäidin puoleen ja katsella häntä. Hänen äänessään oli jotakin niin merkitsevää, ja hänestä tuntui, ikäänkuin isoäiti olisi iskenyt hänelle silmää. "Rakas poikani on aivan liian kiivas", jatkoi isoäiti, "siksi että hän pelkää, että hänetkin voidaan sekoittaa tähän juttuun, mutta rakkaan poikani ei pidä suinkaan luulla, että joku epäilee hänellä olevan osaa tässä asiassa. Kaikki tietävät, ettei rakas poikani ole koettanut vahingoittaa pastori Liljecronaa eikä ole pakoittanut häntä peruuttamaan hakemustansa, jotta rakas poikani itse saisi tuon suuren paikan." Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ei kukaan tiennyt, mitä vastata. "Minun mielestäni Maija Liisa voi huoleti ottaa tuon kirjeenkirjoittamisen hartioillensa, ja rakas poikani voi kernaasti suoda hänelle anteeksi. Ymmärtäähän jokainen, että Maija Liisa on tehnyt sen nuoruuden ajattelemattomuudessaan. Että asia kääntyisi näin pahaksi, sitä hän ei voinut aavistaa edeltäpäin." Maija Liisa huomasi, että isoäiti iski hänelle silmää ja kehoitti häntä ottamaan syyn päällensä, mutta hän ei käsittänyt, niiksi hänen piti sitä tehdä. Vihdoin vanha rouva viittasi hiukan kädellään ja osoitti äitikultaa. Äitikulta istui yhä saman kauhun vallassa, ja nyt Maija Liisa ymmärsi isoäidin tarkoituksen. Isoäiti otaksui, että äitikulta oli kirjoittanut kirjeen, ja hän arveli varmaan, että olisi parempi, jos isäkulta luulisi Maija Liisan sen tehneen rakkaudesta ja ymmärtämättömyydestä, kuin että hän saisi tietää vaimon olevan syypään tähän tekoon, sillä hän ei olisi voinut sitä tehdä muusta kuin ilkeydestä ja pahuudesta. Oi, Maija Liisan mielestä tämä oli liian kova vaatimus. Ja epätietoisuudessaan hän kääntyi Sven Liljecronan puoleen, joka yhä seisoi liikkumattomana kirjahyllyn vieressä. Maija Liisan mielestä hänen katseensa oli hellä ja myötätuntoinen, mutta varmaan hän erehtyi, sillä eihän hän voinut muuta kuin vihata häntä. "Isäkulta!" sanoi nyt Maija Liisa. "Isäkulta on hyvä ja antaa minulle anteeksi, että kielsin ensin. Mutta isäkulta peloitti minua..." Kun hän aikoi jatkaa, tuntui hänestä kaikki se, minkä hän nyt otti syykseen, kovin rumalta ja alentavalta ja samalla niin väärältä häntä itseään kohtaan. Hän purskahti itkuun ja heittäytyi isoäidin syliin. "Se on liian vaikeaa! Minä en voi!" "Tietysti", sanoi isoäiti, "kyllä minä ymmärrän, kuinka vaikeata se on. Mutta nyt se on sanottu. Nyt sinä saat tulla minun huoneeseeni, ja voit siellä itkeä aivan rauhassa." Isoäiti kietoi käsivartensa Maija Liisan vyötäisten ympärille, ja Maija Liisan yhä nyyhkyttäessä ja hokiessa, ettei hän sitä voinut, talutti isoäiti hänet ovelle. "Ei sinun tarvitse sanoa sen enempää. Sinähän olet vain lapsi." Kun he seisoivat kynnyksellä, tuli Liljecronaan vihdoin eloa. Hän astui heidän luokseen, avasi oven isoäidille, ja kun hän näki, että eteisenkin ovi oli kiinni, niin hän seurasi heidän mukanaan ja avasi senkin. Kun hän oli avannut eteisen oven, huomasi hän, että ulkona oli jyrkät portaat, joita vanhan ihmisen oli vaikea astua ja että panimorakennukselle johtava mäki oli myös jyrkkä. Siksi hän seurasi heidän mukanaan ja tuki isoäitiä koko ajan. Sitten oli vielä isoäidin huoneeseen vievät vaikeat portaat. Hänen täytyi tukea häntä koko matkan. Kun he tulivat isoäidin huoneeseen, kietoi hän sanaakaan sanomatta käsivartensa isoäidin ympärille ja suuteli häntä poskelle. Ja sitten hän teki samalla tavalla Maija Liisallekin. Hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan poistui jälleen. Mutta kaikki, mitä tuo mies teki, tuli niin äkkiä ja yllättäen ja juuri silloin, kun sitä vähimmin saattoi odottaa, jotta ei koskaan ennättänyt asettua vastakynteen. * * * * * Pikkupiika se sittenkin oli, eikä kukaan muu, joka ratkaisi asian. Vieraat jättivät hyvästi ja matkustivat pois heti kun Maija Liisa oli seurannut isoäitiä panimorakennuksen kamariin. Pappi ei varmaankaan tuntenut olevansa oikein hyvissä voimissa, sillä hän jäi tuoliinsa istumaan, eikä saattanut vieraita kuistille. Heti kun he olivat lähteneet, tuli pappilanrouva papin luokse ja sanoi, että salissa oli hiukan illallista esillä. Hän arveli, että varmaan pappi tarvitsisi vahvistusta kaiken tämän jälkeen. Mutta pappi pyysi vain saada olla rauhassa. Oli lauvantai-ilta, ja hänen täytyi kirjoittaa saarnansa valmiiksi. Hän otti myös esille paperinsa pöytälaatikosta ja kirjoitti pari riviä. Mutta enempää siitä ei tullut, ja hän heitti kynän kädestään. Hän työnsi tuolin taakse ja astui hyvän aikaa edes-takaisin lattialla. Sitten hän kävi nurkkasohvaan istumaan. Oli aivan hiljaista, ja pikkupiika tuumi itseksensä, olikohan pappi nukkunut. Kaapinovessa oli rako, ja hän saattoi nähdä, että pappi oli pitkällään sohvalla, mutta mahdotonta oli nähdä, oliko hän sulkenut silmänsä. Jos pikkupiika vain olisi ollut varma siitä, että hän nukkui, olisi hän koettanut hiipiä pois. On aivan mahdotonta selittää, kuinka väsynyt hän oli seisottuaan ahtaassa kaapissa. Ja miten välttämätöntä, että hän pääsi vapaaksi, jotta hän saattaisi puhua pappilanneiden ja Beata rouvan kanssa! Kyllä hän tiesi jotakin, joka tuottaisi heille iloa. Nyt pappi oli maannut niin kauan hiljaa, että hän aivan varmaan jo nukkui. Pikkupiika arveli ainakin voivansa raoittaa hiukan kaapinovea ja kurkistaa ulos. Ovi avautui aivan hiljaa, mutta pappi ei nukkunutkaan, vaan hän makasi ja tuijotti vain vastakkaiseen seinään. Juuri kun pikkupiika aikoi vetää kaapinoven taas kiinni, katsoi pappi ylös ja huomasi hänet. Pappi nousi ja astui kaappia kohti. Pikkupiika ei voinut tehdä muuta, kuin avata oven ja kiivetä esille. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi. "Mitä tekemistä sinulla on minun kaapissani?" Pappi näytti niin ankaralta, että pikkupiika pelästyi. Pappi ja hän olivat aina olleet hyviä ystäviä. Hän piti papista kaikkein enimmin koko talossa, pappilanneittä lukuunottamatta, tietenkin. Pikkupiika ei tahtonut, että pappi uskoisi jotakin pahaa hänestä, ja siksi hän kiiruhti sanomaan, että pappilanrouva oli sulkenut hänet kaappiin, kun pappi ja vieraat olivat vierashuoneessa. He olivat vain tulleet tänne hakemaan papin pyhävaatteita. Pappi seisoi ja mietti hetken aikaa. "Sinä voit huoleti ilmaista totuuden", sanoi hän sitten, "sillä asia ei voi kuitenkaan enää tulla pahemmaksi kuin mitä se on. Ei suinkaan rouva sulkenut sinua kaappiin, vaan Maija Liisa?" Pikkupiikaa suututti niin, että hän töin tuskin sai sanat suustaan. "Pappilanneitikö!" huudahti hän. "Hänkö sulkisi minut kaappiin ja panisi minut urkkimaan? Sellaiseen työhön hän on liian hyvä." Pappi huokasi. "Eipä hän juuri pidä itseään liian hyvänä mihinkään työhön", sanoi pappi. "Älä usko, että minä suutun sinuun, vaikka tunnustatkin, että Maija Liisa pisti sinut kaappiin. En minä suutu sinuun, kun vain puhut totta." Pikkupiika tiesi, ettei hän ollut valehdellut ainoatakaan kertaa siitä saakka kuin hän tuli Lövdalaan, ja sen hän sanoikin papille. Siitä ei pappi välittänyt. "Kyllähän minä ymmärrän, että Maija Liisalla oli syytä pelätä", sanoi hän. "Ja ymmärränhän minä senkin, että hän pyysi sinua menemään kaappiin, jotta hän saisi tietää, mistä me täällä keskustelimme. Mutta rouvallahan ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa." Pikkupiika seisoi ääneti sanomatta sanaakaan. Hän ei tiennyt, mitä hänellä oli lupa puhua. Pappilanneiti oli ankarasti kieltänyt häntä juoruamasta papille mitään pappilanrouvasta. Ja äiti oli sanonut samaa. Täällä ei ollut niinkuin Svanskogissa. Siellä hän oli uskaltanut kertoa mitä hyvänsä. Kun hän oli vaiti, luuli pappi, että asia oli siten, kuin hän sen oletti, ja käski pikkupiian mennä tiehensä. Pikkupiika astui ovelle, mutta silloin pappi kutsui hänet takaisin. Hän oli tullut ajatelleeksi jotakin muuta, jota hän tahtoi kysyä häneltä. "Kuulehan, sehän oli totta!" sanoi pappi. "Koska sinulla on tapana toimittaa sellaisia asioita Maija Liisan puolesta, niin ehkäpä sinä myös autoit häntä kirjoittamaan tuon kirjeen? Sillä kirje on kirjoitettu lapsenkäsialalla, ja sinähän osaat sekä lukea että kirjoittaa." "Minä en ole koskaan kirjoittanut mitään kirjettä mamseli Maija Liisan puolesta", sanoi pikkupiika. "Mutta yhden kirjeen minä olen kirjoittanut rouvan puolesta." "Vai niin, sinä olet kirjoittanut rouvalle", sanoi pappi, "mutta et koskaan Maija Liisalle?" Äänestä kuului, ettei hän nytkään uskonut, että pikkupiika puhui totta. "Ehkäpä sinä muistat, mitä tuo kirje sisälsi, jonka sinä kirjoitit rouvan puolesta?" Pikkupiika vastasi, että hän saattoi lukea sen sanasta sanaan ulkoa, jos pappi halusi sitä kuulla, ja pappi pyysi häntä sitä tekemään. "Tosin olen kovin hämilläni kirjeeni johdosta", alkoi pikkupiika lasketella, "mutta minä pyydän, että arvoisa neitsyt itse aprikoisi asiaa. Pastori Liljecrona on nyt tavannut erään nuoren tytön, joka voisi tuottaa hänelle onnea, jollette te olisi hänen tiellään. Jos neitsyt hyväntahtoisesti tahtoisi väistyä tieltä, niin ei kiitollisuudella olisi rajoja ja tulevaisuus olisi taattu. Neitsyen pitäisi ottaa huomioon, että uudessa seurakunnassa vaaditaan pappilanrouvalta moitteetonta elämää..." Pappi teki torjuvan liikkeen kädellään. "Jo riittää", sanoi hän. Sitten hän katseli kauan ja tutkivasti pikkupiikaa. "Ja tämänkö kirjeen olet sinä kirjoittanut rouvan puolesta?" Pikkupiika vastasi reippaasti myöntävästi. Pappilanrouva oli kieltänyt häntä kertomasta, että hän opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, mutta tästä kirjeestä hän ei ollut maininnut koskaan mitään. Pappi kohotti vain olkapäitään. "Katsos nyt, kuinka sinä valehtelet", sanoi hän väsyneellä äänellä. "Sinähän seisoit kaapissa koko ajan. Kai sinä kuulit, että Maija Liisa myönsi kirjoittaneensa tuon kirjeen." Pikkupiika tunsi punastuvansa. Tätä hän ei voinut sietää. Se oli sentään liikaa, että pappi luuli hänen valehtelevan. "Voit mennä", sanoi pappi. "Minä en ymmärtänyt ensin, mistä se johtui, ettei kirje ollut kirjoitettu Maija Liisan käsialalla. Mutta nyt sekin asia on selvä. Mene hänen luokseen ja kerro se hänelle." Mutta pikkupiika ei lähtenyt. "Kyllä pappilanrouva käski minua kirjoittamaan", sanoi pikkupiika, "ja hän se minut kaappiinkin sulki". "Oletteko te Maija Liisan kanssa päättäneet sanoa sillä tavalla?" Pappi alkoi näyttää vihaiselta. Pikkupiika ymmärsi, että hän ajaisi hänet ulos, jollei hän voisi jollakin tavalla todistaa asiaa. Hän katsoi neuvottomana ympärilleen. Samassa hänen silmänsä osuivat vanhaan ruotimummoon, joka kulki ikkunan ohitse. "Kas, tuossa kulkee se, joka vei kirjeen Svanskogiin!" sanoi pikkupiika. "Sopisihan häneltä kysyä, pappilanrouvako vai neitikö pyysi häntä menemään sinne." Pappi aikoi juuri vastata, ettei hän tahtonut enää kuulla sen enempää koko asiasta, mutta pikkupiian itsepäisyydessä oli jotakin, mikä pakoitti häntä sitä tekemään. Hän nousi ylös ja astui ovella. Kun hän nyt aivan äkkiä työnsi oven auki, tyrkkäsi hän jotakuta, joka seisoi nojautuneena ovea vasten. Se oli pappilanrouva. Pappi loi rouvaan pitkän katseen, pysähtyi ja katsoi vielä uudestaan häneen ikäänkuin ollakseen varma siitä, että se oli todellakin hän, sitten hän meni portaille ja teki pari kysymystä vanhalle eukolle. Kun hän palasi takaisin, oli pappilanrouva kadonnut. Pappi istahti kirjoituspöytätuoliin ja kutsui pikkupiian luokseen. "Kerroppa nyt miten kaikki tapahtui kirjoittaessasi tuota kirjettä!" sanoi hän. Ja pikkupiika vastasi aivan tyydyttävästi, jottei pappi voinut enää lainkaan epäillä. "Minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä, Nora Myrskytuuli", sanoi pappi, "nyt sinä saat palkaksi sen, että saat mennä kertomaan kaikki Maija Liisalle". Sitä ei tarvittu sanoa pikkupiialle kahdesti. Samassa silmänräpäyksessä hän oli jo panimokamarissa, jossa vallitsi itku ja suuri suru, ja kertoi siellä kaikki. Aluksi pappilanneiti tuskin kuuntelikaan hänen puhettaan, mutta lopulta hän kuitenkin ymmärsi, että isäkulta tiesi nyt totuuden, ja silloin hän hyppäsi pystyyn. "Isoäiti, isoäiti! Minun täytyy mennä isäkullan luo katsomaan, miten hänen laitansa on!" Mutta samassa ovi avautui ja isäkulta seisoi kynnyksellä. Eikä siinä ollut tämänpäiväinen eikä eilinen isäkulta, vaan entisten aikojen isäkulta, hellä isäkulta, joka levitti Maija Liisalle sylinsä. LEPOKIVI. Pari päivää suuren selvityksen jälkeen oli Maija Liisa tavalliseen aikaansa maantiellä kävelemässä pikkupiian kanssa. Mutta tänä iltana hän ei astunut väsyneenä ja alakuloisena laahaten jalkojaan perässään, vaan nyt heitä oli kaksi kaikua huudattamassa ja kissankultaa kaivamassa, kaksi puroa patoamassa ja valkovuokkoja poimimassa. Kissapöllöä ei Maija Liisa kuitenkaan viitsinyt ärsyttää, vaan hän jätti pikkupiian suuren koivun juurelle ja astui yksinään Lepokivenmäkeä ylös. Lintu oli tällä kertaa varmaan huvittavampi kuin tavallisesti, sillä pikkupiika ei saavuttanut häntä kummitusaidan luona eikä myöhemminkään. Kun Maija Liisa oli tullut niin pitkälle, että hän saattoi nähdä Lepokiven, pysähtyi hän äkkiä. Siellä istui mies, ei kapealla, kiveen hakatulla istuimella, vaan itse paadella. Hän istui koukussa leuka käsien varassa. Mutta hänen katseensa ei ollut kiintynyt maahan, vaan puiden latvoihin. Hän vihelteli rastaalle, joka istui suuressa kuusessa tien toisella puolella, matki sitä ja ärsytti sitä kilpalauluun, jotta linnun ääni oli katketa. He olivat niin leikkiin vajonneina, sekä rastas että mies, etteivät he lainkaan kuulleet Maija Liisan tuloa. Hän seisoi hyvän aikaa ääneti kuunnellen ja katsellen ihmeissään miestä. Joka kerta tavatessaan hänet aikaisemmin oli varmaan raskas suru painostanut häntä. Ensi kertaa tänä iltana vasta Maija Liisa tuli ajatelleeksi, että hän saattoi korkeintaan olla viidenkolmatta vuoden vanha. Hän näytti aivan nuorelta pojalta. Maija Liisa hämmästyi tätä niin suuresti, että hänen väkisenkin täytyi naurahtaa. Mies käänsi hiukan päätään tarkasti kuunnellen ja kohotti samalla katseensa toiseen puunlatvaan, ikäänkuin hän olisi luullut äänen tulleen sieltä. Silloin purskahti Maija Liisa uudelleen nauruun. Nyt toinenkin kuuli mistä se tuli. Hän hyppäsi alas kiveltä ja astui kiihkeästi häntä kohti. Häntä juuri hän oli odottanutkin. Hän oli käynyt Loby'ssä Maija Liisan ystävättären, Britan luona kysymässä, missä hän voisi tavata mamseli Maija Liisaa kahden kesken. Ja Britta oli sanonut hänelle, että tänne Lepokivelle hän astui joka ilta. Maija Liisan sydän alkoi sykkiä hyvin nopeasti, ikäänkuin se olisi odottanut suurta iloa. Oi, voi, miksikä se oli niin järjetön! Olisihan sen pitänyt tietää, ettei Sven Liljecrona voinut tuoda mitään iloista sanomaa. Hän aikoi kai jutella veljestään. Hän tahtoi varmaan hiukan rauhallisemmissa oloissa keskustella uudestaan kälynsä ehdoituksesta. Varmaan asia oli näin, niinkuin hän oletti. Liljecrona saattoi Maija Liisan hiukan kursailevasti Lepokiven luo ja auttoi hänet ylös paadelle, jossa hän oli aikaisemmin istunut, ja jäi itse tielle seisomaan. Sitten hän kysyi häneltä aivan juhlallisesti, oliko aivan varma, ettei hän rakastanut hänen veljeään. Nyt kävi aivan samoin kuin Svanskogissakin. Maija Liisa ei ymmärtänyt, miksi hän samalla kertaa tunsi sekä harmia että liikutusta ja miksi harmi sai hänessä niin suuren vallan, jotta hänen täytyi vastata aivan ärtyisesti, ettei hän käsittänyt, mitä varten hän turhan päiten kysyi tuollaista. Eikö hän voinut ymmärtää, että hän oli voinut olla pari tuntia hänen veljensä kanssa rakastumatta häneen. Ei näyttänyt lainkaan siltä, kuin Maija Liisan jyrkkä ääni olisi suututtanut Liljecronaa. Kummallista, että äsken hän oli viheltänyt rastaalle. Nyt hän oli aivan jäykkä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sopia vain jostakin kaupasta ja edeltäpäin olisi punninnut joka ainoan sanan, jonka hän sanoi. Tuollaiselta hän varmaan näytti myödessään rautaa tai tehdessään sopimuksia rahtimiesten kanssa. Liljecrona pyysi, ettei Maija Liisa pitäisi häntä tunkeilevana, mutta hän oli kysynyt sen vuoksi, että hänen täytyi tietää, oliko hänen sydämensä vapaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa puhettaan. Maija Liisan teki vastustamattomasti mieli hiukan kiusata ja järkyttää tuota suurta varmuutta. "Ei ole siltä sanottu", vastasi hän, "että sydämeni on vapaa, vaikken rakastakaan pastori Liljecronaa. Onhan niitä toisiakin..." Liljecrona kumarsi hiukan pilkallisesti. "Aivan oikein", sanoi hän. "Ja jos mamseli Maija Elisalla on vähintäkään toivoa, että se, jota hän ajattelee, tulee pyytämään mamseli Maija Liisan kättä, niin minä en jatka puhettani." Veri kohosi Maija Liisan poskiin, mutta hän katsoi suoraan Liljecronan surullisiin silmiin vastatessaan: "Ei, siitä ei ole vähintäkään toivoa." "Siinä tapauksessa tahtoisin pyytää mamseli Maija Liisalta pientä neuvoa", sanoi Liljecrona ja veti samalla lompakostaan esille sinetillä suljetun kirjeen, jota hän kuitenkin piti kädessään siten, ettei Maija Liisa voinut nähdä sen päällekirjoitusta. "Tahtoisiko mamseli Maija Liisa neuvoa minua, pitääkö minun panna tämä kirje postiin vai repiä se rikki?" Maija Liisa ei vastannut mitään. Hän ei voinut olla ajattelematta sitä aamua, jolloin Liljecrona hyppäsi ketunkuoppaan. Silloin hän yhdellä hyppäyksellä ratkaisi koko asian. "Miksi hän ei voi nytkin tehdä reipasta hyppäystä", tuumi Maija Liisa, "ja puhua suoraan, jotta tietäisin, mitä hän tarkoittaa? Mistä tämä suuri varovaisuus on tullut?" "Tämän kirjeen, mamseli Maija Liisa", jatkoi Liljecrona, ja ääni, jos mahdollista muuttui yhä kylmemmäksi ja asiallisemmaksi, "on eräs nuori mies kirjoittanut, joka pari vuotta sitten seisoi morsiamensa haudalla ja lupasi elää yksin koko elämänsä voidakseen vain muistaa häntä. Siitä saakka ei tuo nuori mies ole kertaakaan aikonut rikkoa lupaustansa, niin, hän ei ole tuntenut edes mitään kiusaustakaan tehdä sitä. Hän oli haudannut sydämensä yhdessä armaansa kanssa, eikä se voinut enää herätä uuteen eloon. Mutta, mamseli Maija Liisa, samainen nuori mies tapasi muutamia kuukausia sitten lapsi paran, joka istui aivan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän näki tuon lapsen silmissä mitä suloisinta hempeyttä ja nöyryyttä, ja vieläkin enemmän, huomasi ihmeekseen, että hän muistutti hänen armastansa. Heti paikalla hän tunsi suurinta myötätuntoa. Hänen mielestään vainaja kehoitti häntä auttamaan tuota nuorta yksinäistä tyttöä, joka oli aivan hänen kuvansa. Nuori mies yritti viedä hänet yhteen jaloimman miehen kanssa, jonka hän tunsi, oman veljensä. Hän näki heidän yhdessä istuvan takan ääressä, hän uneksi jo suurinta onnea heille kummallekin, mutta inhottavia esteitä tuli väliin. Nuoren miehen teko tuotti onnettomuutta niille molemmille, joille hän oli tahtonut luoda onnea. Rakastettu veli vajosi mitä hirveimpään kurjuuteen ja kun häntä yritettiin pelastaa, joutui nuori tyttökin aivan syyttömästi mitä vaikeimpaan asemaan. Nuori mies oli nyt joka päivä kuulevinaan morsiamensa äänen, joka kehoitti häntä tarjoamaan nuorelle tytölle kotia, jossa hän voisi hellimmällä huolenpidolla luoda hänelle onnea ja tarjota hänelle varman suojapaikan, jonne häntä vainoova kova käsi ei voisi ylettyä. Kaikesta tästä, rakkahin mamseli Maija Liisa, tämä nuori mies on kirjoittanut tässä kirjeessään. Hän aikoi lähettää sen tänään, mutta sitten hän alkoi epäillä. Hänen mielestään oli välttämätöntä kysyä ensin mamseli Maija Liisan mieltä." Liljecrona vaikeni, mutta laski samalla kirjeen Maija Liisan polvelle. Hän luki sen päällekirjoituksen. Se oli osoitettu Korkeastioppineelle Herra Pastori Erik Lyseliukselle. Ei koskaan, ei koskaan eläissään Maija Liisa ollut tuntenut niin syvästi loukkaantuneensa. Kun Liljecrona nyt teki sen, mitä Maija Liisa ei ollut koskaan odottanut, kun hän nyt kosi häntä, niin miksi hän teki sen tällä tavalla! Vain siksi, että hänen oli häntä sääli! Hän olisi tahtonut hyökätä ylös, repiä kirje pieniksi paloiksi ja viskata ne suoraan vasten hänen kasvojaan. Hän oli enemmän suuttunut häneen kuin isäkultaan, hänen naidessaan Raklitzan. Hän tuumi: "Varmaan minun laitani on sellainen, etten voi suuttua oikein sydämen pohjasta muihin kuin niihin, joita rakastan." Mutta Maija Liisa oli kokenut paljon sen päivän jälkeen, jolloin hän suuttui isäkultaan ja Raklitzaan, ja hän saattoi nyt hillitä itseään aivan toisella tavalla. Hän soljui vain alas kiveltä, antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi sanaakaan sanomatta astua mäkeä alas. Hän sai kulkea pitkän matkaa, aivan kiviaidalle saakka, ennenkuin kukaan seurasi hänen jälkeensä. Astuessaan tietä pitkin tuli hän huomanneeksi, kuinka kaunis ilta oli. Linnut lauloivat puissa, hyttyset tanssivat ilmassa, aurinko kimalteli vastapuhjenneissa lehdissä, vesi lorisi ojissa ja kukat ja heinänkorret itivät ja versoivat, jotta miltei kuuli niiden kasvavan. Mutta kumma kyllä, tästä Maija Liisan viha vain yltyi! Olisihan Liljecronan pitänyt ymmärtää, että tällaisena iltana täytyi tulla oikealla tavalla, jos lainkaan aikoi tulla. Oi, jospa hän olisi ollut niin viisas eikä sanonut mitään! Silloin Maija Liisa ei olisi ollut yhtä onneton kuin nyt, ja hän olisi saanut vain uneksia Liljecronasta. Olisihan Liljecronan myöskin pitänyt ottaa selkoa siitä, minkälainen hänen olonsa nyt oli, ennenkuin hän tällä tavalla nöyryytti häntä. Jos hän olisi tiennyt, että Maija Liisa oli sopinut isäkullan kanssa, ja että äitikulta oli karannut samana iltana, jolloin Liljecrona oli ollut kälynsä kanssa Lövdalassa, karannut sanomatta sanaakaan kellekään ihmiselle eikä palannut vieläkään takaisin, niin Maija Liisa olisi saanut olla hänen armeliaisuuttaan vailla. Mutta, olihan tuo kaikki yhdentekevää. Vaikka Maija Liisa olisi ollut kuinka suuressa hädässä tahansa, niin hän olisi sittenkin suuttunut häneen, kun hän kosi vain säälistä. Hän ei olisi voinut suuttua keneenkään muuhun yhtä pahasti, hän ei olisi voinut suuttua samalla tavalla edes hänen veljeensä, jos hän olisi tehnyt samoin. Maija Liisa pysähtyi äkkiä. Miksi hän oli suuttunut Liljecronaan? Vastaus selvisi hänelle kuin ilmestys. Siksi, että hän rakasti häntä! Oi niin, oi niin! Tämä oli rakkautta. Hän oli lukenut siitä kirjoissa, hän oli laulanut siitä lauluissa, mutta hän ei ollut tuntenut sitä ennemmin omassa sielussaan. Se oli varmaan kytenyt koko kevään hänessä heikkona tulena, mutta hän ei ollut osannut antaa sille oikeata nimeä. Nyt rakkaus leimahti hänessä voimakkaana liekkinä. Hän melkein otaksui, että sen täytyi loistaa ja leimuta hänestä. Hän kääntyi taakseen. Kaikki oli äkkiä aivan muuttunut. Rakkaus paloi hänessä. Sen jälkeen kuin tuo suuri ihme oli tapahtunut, ei hän ollut enää sama kuin ennen. Hän ei voinut olla vihoissaan sille ihmiselle, joka oli opettanut häntä rakastamaan. Liljecrona oli astunut Maija Liisan jäljessä ja oli juuri saavuttaa hänet. Kun Maija Liisa aivan äkkiä kääntyi taakseen, jäi hän seisomaan hänen eteensä ja katsoi häntä silmästä silmään. Tuollainen tuli, joka nyt paloi Maija Liisan sielussa, oli varmaan tarttuva! Liljecronan silmissä se sytytti voimakkaan heijastuksen, vai eikö se ollutkaan heijastusta? Se näytti Maija Liisan mielestä leimuavan aivan liian voimakkaasti. Hän ymmärsi vielä niin vähän, mutta kun Liljecrona sulki hänet nyt syliinsä, niin tuntui hänen kiihkeä syleilynsä yhtä voimakkaalta kuin se tunne, joka veti Maija Liisaakin hänen puoleensa. Maija Liisa oli aivan ihmeissään. Tuskin hän uskalsi luottaa siihen, mitä hän tunsi ja kuuli. Mutta nuo sanat, jotka puhkesivat nyt esiin, lyhyinä huudahduksina Liljecronan huulilta, nuo suloiset kysymykset, rakastiko Maija Liisa häntä, tuo kiihkeä tunnustus, että hän oli rakastanut Maija Liisaa ensi hetkestä saakka, mutta hävennyt heikkouttaan, tuo mielipaha ja katumus, kun hän oli koettanut pettää itseänsä ja salannut itseltään rakkauttansa, nuo uhkarohkeat sanat, ettei hän välittänyt elävistä eikä kuolleista, kun vain Maija Liisa rakasti häntä -- saattoivatko ne kaikki lähteä muualta kuin sydämestä, joka rakasti häntä yhtä hehkuvasti kuin Maija Liisakin häntä? MENNINKÄISET LÖVDALASSA. Fylax seisoi kuistilla ja haukkui ja vinkui koko yön. Pikkupiika ei ollut koskaan kuullut sen niin kiihkeästi haukkuvan. Hän ei saanut kiinni unesta lainkaan. Mamseli Maija Liisa makasi varmaan myös valveilla, ja hän olisi kuitenkin kaivannut niin kipeästi unta, niin heikko kuin hän oli. Pikkupiian täytyi ainakin koettaa saada koira vaikenemaan. Hän heitti ylleen hameen ja liivit ja hiipi keittiön kautta eteiseen. Kun hän vihdoinkin oli saanut monet lukot ja salvat auki, oli koira vaiennut, mutta hän astui sittenkin ulos kuistille kutsuakseen sen sisään. Olipa tuo omituista! Hän ei voinut nähdä sitä missään. Hän oli aivan varma siitä, että koira oli seisonut kuistilla koko yön, mutta nyt, kun hän oli vaivautunut ulos, oli se tietenkin kadonnut. Pikkupiika astui aivan portaitten reunalle saakka ja kutsui koiraa, mutta sitä ei näkynyt missään. Oli kaunis yö. Taivas oli täynnä pieniä valkoisia pilviä. Ne olivat järjestyneet kiehkuroihin ja pyöröihin, ikäänkuin ne olisivat leikitelleet keskenään nyt, kun ei kukaan niitä nähnyt. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kiivetä vuoren takaa esille, mutta oli aivan valoisaa siltä. Ei ollut ensinkään kylmä, vaan niin lämmin ja leuto, ettei pikkupiikaa paleltanut, vaikka hän oli lähtenyt ulos avojaloin. Nuo kuusi suurta pihlajaa, jotka seisoivat rivissä navetan edessä ja olivat levinneet niin, että niiden oksat ylettyivät kiinni toisiinsa ja muodostivat ikäänkuin vihreän seinän, kukkivat parhaillaan. Suuret, valkoiset kukkatertut loistivat vihreiden lehtien keskellä. Oli yhtä kaunista, kuin kirkkaiden tähtien tuikkiessa mustalla talvitaivaalla. Tuo vihanta, keväinen vihreyskö sen lie vaikuttanut vai mikä, mutta pikkupiian mielestä kaikki rakennukset pihamaan ympärillä näyttivät niin vanhoilta, ikäänkuin ne olisivat voineet milloin hyvänsä lyyhistyä maahan. Hän tarkasteli tallin solaa ja navetan puoliympyriäisiä ikkunoita, jotka tuijottivat mustuneen olkikaton alta esiin, ja kallellaan olevaa panimon ovea, ja kaikki nuo näyttivät kovin surkeilta ihanassa kevätyössä ja ikäänkuin huokailivat omaa raihnauttaan. Hän katseli renkitupaa, jonka alakerros oli kivestä, ja aittaa, joka seisoi paalujen varassa. Hän katseli monia veräjiä, jotka nyt olivat asetetut paikoilleen, ja pitkää aitausta. Kaikki oli niin vanhaa, vinoa, väärää ja kallellista. Kattoharjat olivat painuneet alas, seinät harmaita ja vihreä sammal pisti hirsien lomista esiin. Ensi kertaa pikkupiika huomasi, että talo alkoi olla vanha ja tarvitsi kokonaan uudistusta ja korjausta. Mutta sellaista tulee ajatelleeksi vain keväällä, kun puut ja pensaat ja pellot koristavat itseään ja muuttavat ylleen uuden puvun. Ehkäpä taloillakin oli talvensa ja keväänsä, vaikka niiden välillä olikin pitemmät väliajat kuin puiden ja pensaiden vuodenaikojen vaihteella? Kevät oli talossa, kun sinne tuli nuorta väkeä, jotka rakensivat uutta ja repivät alas vanhaa. Ja talvi vallitsi talossa, kun nuoret olivat ehtineet vanhettua ja kun se, minkä he olivat rakentaneet, oli valmiina lyyhistymään maahan ja kaipasi uusia voimia, jotka jälleen rakensivat uudestaan ja asettivat kaikki kuntoon. Olipa se omituista, tuumi pikkupiika, että hän tuli tuollaista tuumineeksi. Mutta koko yö oli myös kovin kummallinen, se oli niin lämmin ja tukehduttava ja salaperäinen. Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa ja hän aikoi kiiruhtaa sisään, mutta samalla hän jälleen tuli ajatelleeksi koiraa. Kun hän nyt katseli joka puolelle nähdäkseen minne se oli kadonnut, oli hän näkevinään jotakin liikettä ruohokentällä, pihlajien alla. Pikkupiika oli asunut keskellä synkkää metsää, ja hän oli saanut toimittaa äidin asioita sekä varhain että myöhään, mutta ei hän eläissään ollut nähnyt mitään niin kummallista eikä hän myöskään luullut koskaan saavansa nähdä mitään senkaltaista. Äiti oli aina sanonut, ettei hänen pitänyt pelätä. Ei hän ollut luonteeltaan sellainen, että peikot ja kummitukset hänelle näyttäytyisivät. Mutta nyt hän näki sittenkin jotain tuollaista kummallista, siitä hän ei voinut erehtyä. Hän hämmästyi hiukan, mutta ei hän niinkään helposti säikähtänyt. Eikä siinä ollutkaan mitään pelon syytä. Siellä oli vain pieniä kääpiöitä, jotka tanssivat. Niitä oli kaksi kappaletta: herra ja nainen, ja ne olivat noin kuuden vuoden vanhan lapsen kokoisia, mutta tavattoman hentoja ja hienoja ruumiiltaan. Molemmat olivat puetut aatelispukuihin, mustaan samettiin ja pitseihin ja kultakalunoihin. Herralla oli kolmikulmahattu päässä ja miekka vyöllä ja silkillä ommeltu takki ja soljet kengissä. Naisen hame oli lyhyt, mutta hyvin leveä, sukat olivat punaiset, hatussa suuri höyhentöyhtö ja viuhka kädessä. He tanssivat yhdessä. Herra tarttui naista käteen kiinni ja kädet kohossa he tepsuttelivat varpaillaan vähän matkaa eteenpäin, kääntyivät sitten ympäri ja tepsuttelivat takaisin. He erosivat toisistaan, juoksivat toisiaan vastaan, kumarsivat ja tarttuivat vihdoin toisiaan vyötäisiltä kiinni ja pyörähtivät ympäri. Mitään niin somaa ei pikkupiika eläissään ollut nähnyt, siitä hän oli varma. He liikkuivat niin sirosti, aivan liitelivät ruohokentällä. Sillä tavalla ihmiset eivät osanneet tanssia. Nämät olivat aivan kuin ilmaa. Heidän kasvonsa olivat kuin hienointa porsliinia ja kädet ja jalat olivat aivan pienet. Hyvänen aika, jospa voisi olla noin pieni ja siro! Pikkupiika ei voinut irtaantua heistä, niin kauan kuin he tanssivat. Hän seisoi ja ihmetteli mielessään, miksi he olivat niin iloisia, ja miksi he tanssivat juuri tänä yönä. No, eihän sitä ollut niinkään vaikea käsittää. Ne olivat varmaan Lövdalan kotihaltioita ja iloitsivat tietenkin siitä, että kaikki oli tullut taas oikealle tolalle, sen jälkeen kuin Raklitza oli lähtenyt pois. Kun pikkupiika näki heidän tanssivan, teki hänen mielensä jo melkein uskoa todeksi sitä, mitä Pitkä-Bengt oli kertonut. Hän oli kaikkein viimeiseksi nähnyt Raklitzan. Hän oli tavannut hänet myöhään lauvantai-iltana Svartsjönniityillä. Raklitza oli näyttänyt aivan sekavalta, aivan kuin ensi kerrallakin, kun Pitkä-Bengt oli nähnyt hänet, ja hän vakuutti aivan varmasti, hän olisi voinut sen vaikka valallaan vahvistaa, että Raklitza oli hävinnyt puroon. Ehkäpä oikeat menninkäiset iloitsivat nyt, kun kylmän ja viekkaan vedenhaltijan valta oli loppunut Lövdalassa. Olivatpa ne aika tanssimestareita! Miksikä eräs toinen nukkui valoisina öinä eikä tanssinut vihreällä niityllä? Miksikä ei tuo toinen ollut yhtä keveä ja iloinen mieleltään, miksikä piti aina olla huolia, joista ei koskaan voinut kokonaan irtaantua? Pikkupiika kuuli sisältä kumeaa melua, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut maahan, ja hän kiiruhti taas eteiseen. Hän kuunteli hetken aikaa, mutta ei kuulunut enää mitään. Hän oli kuitenkin aivan varma siitä, että melu oli lähtenyt lännenpuolisesta kamarista, jossa pappi asui. Hän kiiruhti niin pian kuin suinkin pappilanneiden luo ja pyysi häntä nousemaan, sillä papin laita ei varmaankaan ollut hyvä. Mamseli Maija Liisa heitti kiireesti ylleen hiukan vaatteita, ja sillä aikaa hän kysyi pikkupiialta, mitä oli tapahtunut. Pikkupiika kertoi kaikessa kiireessä, miten hän oli katsellut tuota tanssia ja samassa kuullut raskaan kolinan. Pappilanneiti tuli aivan kalpeaksi. "Nuo kaksi eivät näyttäydy muulloin kuin silloin, kun Lövdalaan tulee uusi omistaja", sanoi hän, "mutta enpä luule kenenkään ennen nähneen heitä". Hän ei ollut ehtinyt saada jalkaansa muuta kuin toisen kengän, kun hän heitti pukeutumisen kesken ja kiiruhti lännenpuoleiseen kamariin. Siellä pappi makasi pitkänään lattialla liikuttamatta jäsentäkään. "Mitä on tapahtunut, isäkulta, mitä on tapahtunut?" sanoi pappilanneiti ja kumartui hänen ylitseen. Samassa hän vilkaisi pikkupiikaan, joka oli seurannut hänen jäljissään. "Isäkulta on kuollut", sanoi hän. "Meidän täytyy lausua hänelle kiitoksemme. Ehkei hän ole sen kauempana kuin että hän voi kuulla meitä." Maija Liisa suuteli papin kättä oikein sydämellisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sitten sai pikkupiikakin suudella hänen kättään. Sen jälkeen nousi pappilanneiti pystyyn ja katseli ympärilleen nähdäkseen, mitä isäkulta oli tehnyt. Hän oli istunut kirjoittamassa. Kynässä oli vielä mustetta. Varmaankin hän oli tuntenut pahoinvointia kirjoittaessaan, ja kun hän oli noussut painaakseen kelloa ja kutsuakseen apua, oli hän kaatunut kumoon. Saarna oli puoleksi kirjoitettuna pöydällä. Viimeiset rivit olivat vinot ja kirjaimet terävät ja epätasaiset. Pappilanneiti luki ne hiljaisella äänellä: "Työmies, joka on suorittanut työnsä, halajaa lepoa ja iloitsee siitä, että voimakkaampi astuu hänen paikalleen." Nyt kyyneleet tulvivat pappilanneiden silmiin. "Minä ymmärrän, miksi he tanssivat juuri isäkullalle", sanoi hän. "He tiesivät, että hän halusi pois. He tiesivät, että hän tahtoi päästä vapaaksi." KOTI. Pappilanneiti istui kyökkikamarissa raamattu ja virsikirja edessään ja luki Jumalan sanaa saadakseen lohdutusta suurelle surulleen. Oli varhainen aamu, vuorokausi oli juuri kulunut siitä, kun hän löysi isäkullan kuolleena lattialta. Kaiken päivää hänellä oli ollut niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa ajatella suruansa. Mutta yön kuluessa oli suru vallannut hänen mielensä täydellä voimalla, eikä hän voinut lainkaan nukkua. Hän oli noussut varhemmin kuin kukaan muu ja istahtanut lukemaan. Mutta varsin pian hän painoi kirjat kiinni ja kiitti nyt Jumalaa siitä, ettei hän ollut yksin ja hyljätty, vaan omisti luotettavan ystävän, joka saattoi auttaa ja varjella häntä. Nyt emintimä varmaan aikoi tulla takaisin ja ottaa haltuunsa kartanon, ja jollei Maija Liisalla olisi nyt Sveniä, niin joutuisi hän kokonaan emintimän valtaan. Ja silloin hänellä ei olisi syytä surra vain isäkultaa, vaan itseänsäkin. Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun, kun alkoi kuulua puutarhanpuoleisen ikkunan alta kaunista ja hiljaista soittoa. Maija Liisa tiesi hyvinkin, kuka se oli. Hän oli lähettänyt hänelle eilen sanaa. Maija Liisan mieleen juolahti, että ehkei ollut sopivata, että hän soitti surutalon ulkopuolella, mutta hän karkoitti tuon ajatuksen mielestään. Svenin oli vaikea saada sanoilla sanotuksi sitä mitä hän halusi, ja siksi hän oli ottanut viulun mukanaan. Ei ollut sen sopimattomampaa, että hän tällä tavalla otti osaa hänen suruunsa, kuin jos hän sanoin olisi sen ilmaissut. Maija Liisa istui selin ikkunaan, niin ettei hän voinut nähdä häntä, eikä hän uskaltanut liikahtaa. Ensi kertaa hän kuuli hänen soittavan, sillä tuota soittoa Svanskogissa ei voitu laskea mukaan. Eikä Maija Liisa mahtanut sille mitään, mutta kesken syvää suruaan hän iloitsi koko sydämestään, että Sven oli tarttunut viuluunsa. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Svenin suuri rakkaus häneen oli tehnyt mahdolliseksi sen, että hän nyt saattoi koskea jouseensa. Oi, kuinka kummallista, että saattoi tuolla tavalla soittaa viulua! Että jousi ja kielet saattoivat loihtia esiin noin hiveleviä ja suloisia säveleitä! Hän soitti niin haikeasti, niin haikeasti. Suuret kyyneleet alkoivat tippua pitkin Maija Liisan poskia. Mutta vähitellen soitto aivan muuttui. Nyt se ei ollut enää hiljaista ja lohduttavaa. Ei Maija Liisa tiennyt, ymmärsikö hän sitä oikein, mutta hänen mielestään se äkkiä oli käynyt niin hurjaksi ja peloittavan synkäksi. Maija Liisaa ihmetytti yhä enemmän. Ei tuollainen soitto soveltunut isäkullalle! Isäkulta oli aina ollut onnellinen ja koettanut tuottaa toisille onnea. Isäkulta ei ollut koskaan tahtonut tietää mitään surusta eikä tuskasta. Kun elämä oli hänen mielestään muuttunut vaikeaksi ja kieroksi, oli hän mennyt pois. Tietysti täytyi kaivata isäkultaa ja uskollisesti ikävöidä häntä. Mutta isäkullan muisto oli sittenkin niin valoisa. Ei, Maija Liisa ei voinut enää uskoa, että Sven soitti lohduttaakseen häntä. Hän kuljetti nyt joustaan jossakin muussa tarkoituksessa. Hän ilmaisi soitollansa jonkun muun hätää ja epätoivoa. Kyllä ne olivat oikeassa, jotka sanoivat häntä mestariksi. Niin vähän kuin Maija Liisa käsittikin soittoa, niin ymmärsi hän Sveniä, aivan kuin hän olisi puhunut hänen kanssansa. Hän valitti niin vihlovasti. Joku oli vaipunut pimeimpään kuiluun, joku oli kahlehdittu rautoihin, joku paloi hivuttavalla tulella. Ei kukaan voinut nostaa häntä valoon, ei kukaan voinut vapauttaa häntä, ei kukaan voinut jäähdyttää sitä tulta, joka kidutti häntä. Maija Liisan sydäntä alkoi ahdistaa. Se puristui niin kovasti kokoon, että se oli murentua palasiksi. Jos suuri syntinen helvetin kuilussa olisi saanut viulun käsiinsä, niin varmaan hän olisi soittanut tuolla tavalla kuvatessaan tuskiaan. Mutta Sven tuolla ulkona, kenen onnettomuutta hän soitollaan kuvasi? Jonkun muunko, vai omaansako? Maija Liisa odotti, että soitto muuttuisi, että hän siirtyisi johonkin muuhun. Mutta sitä oli turha odottaa. Hän ei soittanut muuta kuin yhä kiihtyvää epätoivoa. Se ei ollut enää kaunista kuulla, se oli ulvontaa ja parkua. Maija Liisa ei voinut istua alallaan ja kuunnella. Varmaan Svenille oli tapahtunut jokin hirveä onnettomuus. Hänen täytyi avata ikkuna ja kysyä. Kun Sven näki hänet, lopetti hän heti soittonsa säveleellä, joka viilsi hurjemmin kuin mikään edellinen sävel. Hattu oli pudonnut hänen päästään hänen hurjasti soittaessansa, ja tukka oli valunut otsalle. Hän oli kalpea kuin sairas, kaikki hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat surua. "Sinä sanoit, että halusit kuulla minun soittavan", sanoi hän. "Nyt olet saanut toiveesi täytetyksi, nyt tiedät, miltä se kuuluu." Oi, hänen äänensä oli niin terävä ja hänen puheensa niin kiivas, ettei Maija Liisa voinut muuta otaksua, kuin että hän oli suuttunut häneen. Ääretön kauhu valtasi hänen mielensä, hän ei uskaltanut avata suutaan eikä kysyä mitä oli tapahtunut. Sven sanoi yhtä kiivaasti kuin äskenkin: "Sinä et ole koskaan kuullut minun ennen soittavan. Ehket edes tiennyt, että minä soitin?" Maija Liisan mieleen juolahti sanoa: "Minä luulin ahdin soittavan." "Oletko kuullut hänen soittoaan?" "Hänen soittonsa kuuluu olevan ikäänkuin autuuden himoitsemista, jota hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa." Nyt Sven astui Maija Liisaa lähemmäksi. Hän oli niin lähellä, että Maija Liisa olisi voinut pyyhkäistä tukan hänen otsaltaan, mutta hän ei uskaltanut sitä tehdä. "Aivan niin", sanoi hän, "aivan niin. Minultakin on taivas suljettu." Samassa hän peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti. Kuinka sydäntävihlovaa se oli. Maija Liisa olisi tahtonut uhrata henkensä, jos hän sillä olisi voinut lievittää niitä tuskia, jotka kiduttivat Sveniä. "Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" kysyi hän Sveniltä. "Oletko tehnyt jotain pahaa? Oletko tappanut jonkun tapaturmaisesti?" Maija Liisa hillitsi itseään äkisti. Sen pahempaa hän ei olisi voinut sanoa. Sven otti kädet silmiltään ja pui ilmaa nyrkillään. "Minä olen murhaaja, minä tiedän sen. Yhteen aikaan joka yö elin tuon tapauksen uudestaan. Minä soitin kuolintanssia hänelle, ja hän tanssi, kunnes hän kaatui kuolleena maahan. Kyllä kai minusta näkyy, millainen minä olen." Siihen ei ollut hyvä vastata mitään. Parasta, että hän sai puhua jouduttuaan nyt kerran vauhtiin. "Koko viime talvena en hänelle soittanut. Siksi minä uskalsin kosia sinua. Minä luulin, että _hän_ sitä halusi. Mutta ei hän sitä halunnut. Vaan minä itse." Maija Liisa ei uskaltanut puhua, mutta hän ojensi ulos kätensä ja laski sen Svenin päälaelle rauhoittaakseen häntä. Sven peräytyi niin pitkälle, ettei hän voinut enää ulottua häneen. "Sinun ei olisi pitänyt koskaan pyytää minua soittamaan! Sinun olisi pitänyt leikata kielet poikki, kun kuulit minun soittavan. Viulu herätti kaikki taas eloon." Sven naurahti sanomattoman hurjasti ja kamalasti. "Minä läksin tänne, heti kun sain sinulta sanan, ja minä otin viulun mukanani, sillä ajattelin, että se voisi paremmin lohduttaa sinua kuin minä itse. Mutta kun se pääsi parhaaseen vauhtiin, niin se herätti eloon taas kaikki. Minä näin tuon suuren huoneen, jossa pyöri tömistäviä ja läähättäviä pareja, ja niiden keskellä tytön, joka leijaili keveästi ja sirosti, ikäänkuin hän ei olisi kuulunut lainkaan toisten joukkoon. Ja sitten minä soitin hänelle, vaan hänelle. Minä ajoin hänet suoraan kuolemaan!" Sven väänteli käsiään, niin että ne naksahtivat. "Ja minä luulin, että voisin unohtaa kaiken tuon! Päästä vapaaksi omantunnontuskista ja tulla onnelliseksi! Irtaantua lupauksesta, jonka olin antanut hänelle haudan partaalla! Olin kuin lumottu, olin unohtanut kaikki, kunnes viulu herätti minut unesta." Maija Liisasta tuntui, ikäänkuin hän olisi aivan kadonnut Svenin tietoisuudesta. Hän yritti kuitenkin puolustaa itseänsä. "Etkö ajattele yhtään minua? Olenhan minäkin saanut sinun lupauksesi." "Sen sinä sait siksi, että luulin _hänen_ sitä toivovan. Nyt tiedän paremmin. Hän tahtoo pitää minut yksin, ymmärrätkö. Sinun täytyy päästää minut vapaaksi!" "Armaani", sanoi Maija Liisa, "kuinka minä voisin päästää sinut vapaaksi? Eihän minulla ole ketään muuta kuin sinut. Jos jollakin elävällä ihmisellä olisi oikeuksia sinuun, niin se olisi toista. Mutta minä en ymmärrä miksi luovuttaisin sinut kuolleelle." Maija Liisan ääni varmaan liikutti Sveniä. Hän katsoi tyttöön ja kauhunilme katosi samalla hänen kasvoiltansa. Hän seisoi yhä viulu ja jousi kädessä. Ne tuntuivat äkkiä painavan häntä, mutta hän ei tahtonut laskea niitä maahankaan, vaan ojensi ne Maija Liisalle. Hän otti ne ääneti vastaan ja laski ne kamarin pöydälle. Kun hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tarttui Sven hänen molempiin käsiinsä. Hän painoi ne otsaansa vasten ja piteli niitä hetken aikaa, ikäänkuin antaakseen Maija Liisan tuntea, miten kiihkeillä ja sekavina ajatukset pyörivät hänen päässään. Sitten hän alkoi puhua sanomattoman surullisella äänellä ja hyvin katkonaisesti, mutta kuitenkin siten, että Maija Liisa tunsi hänet jälleen entiseksi Sveniksi. "Ei, sinä et saa luulla, Maija Liisa, että tarkoittaisin sitä mitä äsken sanoin! Enhän minä lainkaan itseni tähden pyydä sinua päästämään minua vapaaksi. Mutta minä en voi olla niin sydämetön, että vetäisin sinut onnettomuuteeni. Nyt sinä olet nähnyt, millainen minä olen luulosairaana. Ethän sinä voi enää tahtoa elää yhdessä minun kanssani?" Sven vaikeni kuullakseen hänen vastaustaan, mutta Maija Liisa oli niin suruissaan ja peloissaan, ettei hän tiennyt mitä sanoa, ja Sven jatkoi: "Tiedänhän minä, miten sinun laitasi nyt on, enkä mitään olisi halunnut niin hartaasti, kuin nyt tukea ja auttaa sinua, kun olet kadottanut isäsi. Mutta sinun täytyy muistaa, että kaikki se kärsimys, jota emintimäsi voi sinulle tuottaa, ei ole mitään verrattuna siihen kurjuuteen, joka kohtaa sinua minun rinnallani. Minun täytyy se tunnustaa sinulle. Minä voin joutua sellaisen luulosairauden valtaan, etten voi pysyä kotona, vaan lähden vaeltamaan erämaahan ja kuljen siellä viikkokausia näkemättä ketään ihmistä. Tai heittäydyn keskelle hurjinta elämää voidakseni tukahduttaa tuskani. Oi, ymmärräthän sinä sen, Maija Liisa, että rakastan sinua aivan liian syvästi, tahtoakseni vetää sinut sellaiseen elämään? Minun ei olisi koskaan pitänyt lähestyä sinua, enkä olisi sitä myöskään tehnyt, jollen olisi luullut jo parantuneeni." Taaskin hän vaikeni, mutta kun Maija Liisa ei vieläkään ollut valmis vastaamaan, jatkoi hän: "Äsken minä melkein vihasin sinua, koska sinä olit saanut minut soittamaan, ja soitto, se opetti minulle, että kaikki tuo raskas ja vaikea ei ollutkaan kadonnut. Minä toivoin etten olisi tiennyt mitään tuosta vaarasta, vaan nainut sinut siinä luulossa, että kaikki oli hyvin. Mutta käsitäthän sinä, että vain yhden silmänräpäyksen ajan ajattelin sillä tavalla. Minä rakastan sinua aivan liiaksi, Maija Liisa, niin, aivan liiaksi voidakseni toivoa, että tulisit vaimokseni." Kaiken aikaa Svenin puhuessa seisoi Maija Liisa katsoen häneen. Ymmärsihän hän sen, että Sven, niinkuin hän väitti, oli luulosairas, ja että hän luultavasti tulisi vieläkin onnettomammaksi hänen kanssansa, kuin jos hän taaskin joutuisi äidin käskettäväksi. Mutta sittenkään hän ei voinut ajatella muuta, kuin että hän tahtoi seisoa Svenin rinnalla ja auttaa häntä. "Oi", sanoi Maija Liisa, "sen sinä kai käsität, että mielemmin kestän sinun rinnallasi surua ja onnettomuutta, kuin elän huoletonta elämää jonkun muun kanssa. Älä lähde minun luotani, jos sinä todellakin rakastat minua. Kuinka minä voisin -- --" Maija Liisa keskeytti puheensa. Hän huomasi luultavasti, etteivät hänen sanansa vaikuttaneet Sveniin vähääkään. "Oi", tuumi hän, "mitenkä saan hänen käsittämään sen, että suurin onnettomuuteni on se, jollen saa seurata ja auttaa häntä." "Kaiken vuotta", tuumi hän, "olen elänyt suuressa tuskassa ja huolessa. Enköhän ole jotakin oppinut sinä aikana. En ole enää sellainen lapsi, kuin isäkullan kuollessa. En huoli valittaa kärsimyksiäni, jos niiden kautta olen vain sen verrankin viisastunut, että voin nyt pitää kiinni siitä, jota rakastan." Hän katsoi ylös ja silmäsi puutarhaan, ikäänkuin etsiäkseen sieltä apua. Mutta samassa hän hämmästyi suuresti. Ehkeipä hän ollut sitä huomannut eilen, tai ehkäpä kaikki olikin tapahtunut vasta yöllä. Ainakaan ei hän ollut ennemmin huomannut, että kaikki isäkullan omenapuut olivat täydessä kukassa. Näytti aivan siltä, kuin suuri valkoinen ja vaaleanpunainen katos olisi levinnyt asuinrakennuksesta aina koivuhakaan saakka ja suojellut puutarhaa pohjoistuulta vastaan. Joka oksassa oli kukkia. Hänen mielestään ne puhkesivat aivan hänen silmissään. Mehiläiset ja kimalaiset surisivat, ilma oli täynnä tuoksua ja kimmellystä. Aurinko oli kohonnut kukkulan takaa ja sen säteet valaisivat puiden latvoja ja kisailivat pelloilla ikäänkuin niillä olisi ollut kiire saapua kiiltävien omenakukkien keskelle valaakseen niihin vielä entistään enemmän loistoa ja välkettä. Nähdessään tämän oli Maija Liisan sydän sulaa säälistä. "Raukka, raukka!" ajatteli hän "Onko kumma, vaikka hän onkin luulosairas? Eihän hänellä ole ollut kotia siitä saakka kuin hän oli neljäntoista-vuotias. Kaikki muuttuisi toiseksi jos saisin hänet tänne Lövdalaan. Kuinka hyvän kodin voisinkaan valmistaa hänelle täällä! Minulla on ollut täällä niin hyvät päivät aina tähän viime vuoteen saakka. Hän voisi kulkea täällä omenapuiden suojassa yhtä onnellisena kuin isäkultakin aikoinansa. Jospa saisin vain helliä ja hoitaa häntä!" Maija Liisa tuli aivan punaiseksi innosta ja silmät loistivat. Jos hän vain saisi puhua hänen kanssaan Lövdalasta, jotta hän ymmärtäisi, että juuri tuollainen koti puuttui häneltä! Maija Liisa heräsi ajatuksistaan, kun Sven päästi irti hänen kätensä, joita hän tähän asti oli pitänyt kiinni. "Anna viuluni tänne, jotta saan lähteä", sanoi Sven. "Minä huomaan, että sinäkin ymmärrät, etten voi muuta tehdä." Maija Liisa ei voinut ihmetellä, että Sven luuli hänen päästävän hänet pois. Hän etsi yhä oikeita sanoja, jotka voisivat pidättää häntä, mutta hän ei löytänyt niitä. "Armaani", sanoi Maija Liisa hyvin nopeasti, "ei suinkaan sinulla ole niin kiire! Etkö tahdo hiukan katsella Lövdalaa? Eivätkö nuo kukkivat omenapuut ole ihmeen kauniita? Näetkös miten aurinko kauniisti kultaa ruohoa? Etkö tahtoisi. --" Maija Liisa ei voinut sanoa sen enempää. Taaskin sanat puuttuivat häneltä. Hän olisi tahtonut puhua Svenille siitä hyvästä kodista, jonka he yhdessä voisivat perustaa täällä Lövdalassa, mutta hänestä tuntui, ettei Sven panisi siihen mitään arvoa. Hyvä koti ei merkinnyt hänelle lainkaan samaa kuin Maija Liisalle. Sven pyysi häneltä uudelleen viuluaan. Sitten hän ei koskaan enää astuisi hänen tielleen. Maija Liisa painoi kädellään sydäntään ja hengitti raskaasti. Nyt Sven aikoi lähteä palaamatta enää koskaan takaisin! Eikä Maija Liisa voinut löytää sanoja, joilla hän saisi hänet valtaansa! Hänen oli aivan mahdoton pidättää häntä luonaan! Maija Liisa ei tiennyt mitään neuvoa. Hänen täytyi totella häntä. Hän poistui ikkunan luota hakeakseen viulua. Mutta kun Maija Liisa oli ottanut viulun käteensä, jäi hän hetkeksi paikoillensa seisomaan. Ihmeellisiä ajatuksia syttyi hänen mielessään. Hän piteli kädessään sitä, jolla oli suurin valta Sveniin. Tämä viulu oli ollut hänen voimansa ja lohdutuksensa menneinä aikoina. Nyt hän ymmärsi, nyt hän ymmärsi! Tämä viulu, musiikki, jota hän soitti, oli Sven Liljecronalle yhtä rakasta kuin Lövdala hänelle itselleen. Musiikki, se oli hänen kotinsa. Se saattoi lohduttaa ja virkistää häntä. Hänen soittaessaan säveleet rakensivat hänen päänsä yläpuolelle katoksen, joka loisti kirkkaammin kuin omenakukat ja auringonsäteet. Silloin hän astui oikeaan kotiinsa, siihen kotiin, joka oli ollut hänen ainoa tyyssijansa koko hänen yksinäisen nuoruutensa aikana. Ennen hän oli kestänyt suuria vaikeuksia murtumatta, siksi että hänellä oli viulunsa. Silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua jouseen päästäkseen siihen maailmaan, missä hän tunsi olevansa onnellinen. Mutta nyt oli luulosairaus saanut hänet valtaansa, siksi ettei hän viime vuosina ollut voinut soittaa. Hän oli karkoitettu omasta kodistaan. Oi, kuinka onneton Maija Liisa olisikaan, jollei hän saisi elää Lövdalassa! Kuinka vaikea hänen olisi viihtyä vieraissa! Samoin oli kai Sveninkin laita. Hän ei voinut kotiintua missään. Hän ei tiennyt, mistä hän löytäisi lepoa ja rauhaa. Maija Liisa tuli äkkiä aivan varmaksi. Nyt hän ymmärsi Svenin sairauden, nyt hän tiesi, mikä hänet voisi parantaa. Jos hän kykenisi vain avaamaan oven hänen oikeaan kotiinsa, niin hän voisi tulla taas entiselleen ja voittaa sen, mikä häntä nyt painosti. Maija Liisa astui ikkunan ääreen, mutta hän piti yhä viulua kädessään. "Kultaseni", sanoi hän, "lupaa minulle vain jotakin ennen lähtöäsi! Soita minulle vielä kerran. Ehkäpä se tuntui sinusta niin vaikealta äsken, siksi että soitit ensi kertaa tuon onnettomuuden jälkeen. Mutta minä en usko, että se aina on yhtä vaikeaa. Etkö tahdo koettaa uudestaan, jotta kerrankin kuulisin sinun soittavan? Kyllä kai sinä voit voittaa itsesi ja soittaa minunkin tähteni! Sanoithan äsken, ettet koko talveen ole sairastanut luulosairauttasi, vaan luulit olevasi terve. Ehkäpä niin onkin. En usko, että tuo paha on toden teolla palannut takaisin. Saatpa nähdä, jos uskallat vain uudestaan koettaa...!" Sven kohautti olkapäitään. "Se on mahdotonta", sanoi hän. "Paha pahenee vain seitsenkertaisesti." Mutta Maija Liisa oli itsepäinen eikä hellittänyt. "Sinun ei tarvitse enää koskaan tehdä mitään minun pyynnöstäni. Et suinkaan voine kieltää tätä minulta meidän erotessamme! Jos lähdet luotani soittamatta, niin olet pahoillasi perästäpäin, kun kielsit minulta viimeisen pyyntöni." Sven näytti epäröivältä, mutta myöntyi sittenkin. "Kyllä minä tiedän, miten minun käypi", sanoi hän, "ja sen sinäkin tiedät. Mutta minä teen sittenkin sinulle mieliksi." Maija Liisa hyväili kevyesti viulua kädellään. "Oi, auta minua, rakkahin!" kuiskasi hän. "Rakkahin, auta minua!" Kun Liljecrona otti käteensä viulun, oli hänen otsalleen kohonnut jo synkkä, onnettomuutta uhkaava pilvi. Ja kun hän alkoi liikuttaa jousta, kajahtivat säveleet yhtä sekavina ja sorahtelevina kuin äskenkin. Hän silmäsi Maija Liisaan ikäänkuin moittien häntä siitä, että hän oli viekoitellut hänet tähän uuteen kurjuuteen. Maija Liisan sydän sykki, jotta hän oli aivan menehtyä, mutta hän ei tahtonut näyttää pelkoaan. Hän seisoi paikoillaan ikkunassa, ja hän pakoitti huulensa hymyyn, joka ilmaisi toivoa ja iloa. Ja kas, nyt soitto kuulosti jo vähemmän tuskalliselta ja epätoivoiselta! Nyt valoa tunkeutui pilvien lomista esiin, nyt murtuivat vankilan muurit, nyt kahleet katkesivat, jotka olivat sitoneet sielua. Suurella vauhdilla säveleet kohosivat ylöspäin, mutta painuivat heti taas alas. Syttyi kova taistelu. Säveleet olivat niin painuksissa, ettei olisi uskonut niiden jaksavan enää kohota. Mutta samalla ne nousivatkin yläilmoihin. Nousivat ja laskeutuivat, nousivat ja laskeutuivat. Mutta äkkiä ne kohosivat ikäänkuin enkelien siivillä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Ne kiitivät taivasta kohti riemulla ja ilolla, ne kohosivat korkeammalle kaikkia maallisia ajatuksia ja ääniä, aina kirkkaimpaan avaruuteen saakka. Taivas aukeni, ja ne yrittivät tulkita autuutta. Liljecrona laski äkisti jousen alas. Hänen voimansa loppuivat. Säveleet olivat kohonneet niin korkealle, että hänen silmiään häikäisi kaikki valo ja loisto ja ihanuus. Hän silmäsi Maija Liisaan. Kyyneleet kiilsivät suurina ja raskaina Maija Liisan silmissä, ja hän oli pannut kätensä ristiin. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet. Hän ei ollut alhaalla maan päällä. Hän oli seurannut mukana tuolla taivaanretkellä. Sven hengitti kiivaasti. Ei, Maija Liisa ei ollut vain seurannut hänen mukanaan, hän oli kiitänyt hänen edellään! Svenin soitto ei ollut nostanut häntä niin korkealle, vaan Maija Liisan rakkaus, se oli vapauttanut hänet itsensä pimeyden vallasta. Hänestä tuntui ikäänkuin se voisi vapauttaa hänet kaikesta elämän pimeydestä. Se saattoi voittaa kaiken tuskan ja epätoivon. Sven veti Maija Liisan kädet puoleensa ja suuteli niitä. "Olitko nyt oikeassa kodissasi?" kuiskasi hän. "Maija Liisa, armaani! Siten en ole koskaan ennen soittanut. Sinä se olit, sinun rakkautesi. Minä en itse soittanut." "Koitukoon se onnettomuudeksesi tai onneksesi, mutta nyt minun täytyy jäädä tänne. Sinun täytyy auttaa minua ja pidättää minua täällä." Kaikki hiljeni niin ihmeellisesti puutarhassa, jossa omenakukat kaareutuivat ikäänkuin morsiusteltaksi noiden molempien nuorten ihmisten päiden yläpuolella. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LILJECRONAN KOTI *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.