Title: Pikku Lallin tähtimaailma
Author: John Bergh
Translator: Hannes Salovaara
Release date: May 6, 2018 [eBook #57104]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Mikael Sand
Suomensi
Hannes Salovaara
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
1. Tähtitaivas. 2. Merkurius. 3. Venus. 4. Mars. 5. Jupiter. 6. Saturnus. 7. Uranus. 8. Neptunus.
Lalli ja Maija hiipivät saliin. Tähtiä taivaalla ja tähtiä
salinnurkassa. "Isä, mitä tähdet oikein ovat?" Kiinto- ja kiertotähtiä.
Isä tuo kaukoputken. Lallia haluttaa käydä kiertotähdissä, varsinkin
Merkuriuksessa.
Oli kirkas ja kylmä ilta, maaliskuun keskivaiheilla. Sinä vuonna uhkaili kevät tulla myöhään, sillä vaikka päivät olivatkin lämpimät ja auringonpaisteiset, olivat yöt kumminkin hyvin kylmät, ja päivällä sulanut vesi jäätyi yöllä uudelleen.
Kymmenvuotias Lalli ja hänen kaksi vuotta nuorempi Maija-siskonsa olivat hiipineet lastenkamarista pimeän ruokasalin ja eteisen kautta saliin. Maija piti kiinni veljensä takinhihasta, ja hänen pikku kätösensä vapisi, kun he tulivat suureen, pimeään huoneeseen, missä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kaihtimet eivät olleet alasvedetyt, ja ikkunasta virtaavassa kalpeassa valossa he näkivät huonekalut ja äidin ruukkukasvit. Näiden keskellä seisoi korkea Venuksen patsas kuin valkoinen haamu. Sitä eivät he kumminkaan pelänneet, sillä he olivat nähneet sen niin monasti ennen, mutta Maija ei mahtanut sille mitään, että hän yhä pelkäsi noita pimeitä nurkkia, joissa saattoi piillä mitä kamalaa tahansa.
— Mitä me täällä teemme;' — kysyi Maija peloissaan.
Niin, sitä ei Lalli oikein itsekään tietänyt. Hän oli vain tullut tänne saadakseen vähän vaihtelua lastenkamarin yksitoikkoisuuteen. Hän oli jo lukenut kaikki läksynsä eikä tietänyt, mitä hän oikein rupeisi tekemään.
Hän astui ikkunan ääreen katsomaan siitä kadulle, mutta ei siellä ollut mitään erikoista katseltavaa. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä tämmöisenä kylmänä iltamyöhänä.
— Katso Lalli, — huudahti Maija, — miten kauniit tähdet ovat tänä iltana! En ole milloinkaan ennen nähnyt niitä noin kirkkaina.
Silloin nosti Lalli katseensa kadulta taivaalle. Todellakin, ihmeen kirkkaita olivat tähdet tänä iltana. Ne loistivat ja vilkkuivat ja sädehtivät kuin miljoonat timantit ja muodostivat merkillisiä kuvioita tummansiniselle pohjalle. Melkein päätä huimasi, kun niitä katseli, mutta kaunista tuo oli, kovin kaunista.
— Mutta kuulehan Lalli, — kysyi Maija melkein juhlallisena, — mitä tähdet oikeastaan ovat? Ovatko ne taivaan kynttilöitä?
— Ei, — vastasi Lalli tietäväisenä. — Sitä en usko. Kyllä ne ovat jotain muuta, jonkunlaisia loistavia palloja, mutta en minä muista sitä enää oikein. Mennään kysymään isältä!
— Hyi! — parkaisi Maija äkkiä pelästyneenä. — Mitä loistavia palloja on tuolla nurkassa? Ovatko ne tähtiä, jotka ovat joutuneet tänne saliin?
Lalli kääntyi, ja pimeässä nurkassa hänkin näki kaksi pientä hehkuvaa palloa. Mutta ne liikkuivat, ja samassa hän näki Villin tumman hahmon, tuon suuren keltaisen kissan, joka aina oli ollut hänen ystävänsä ja joka pari vuotta sitten oli seurannut häntä hänen merkillisillä matkoillaan yli koko maapallon.
— Villi se vain on, — sanoi hän suojelevasti. — Jospa Villi vain voisi puhua kuten silloin kun olimme matkoilla, niin se kyllä kertoisi, mitä tähdet ovat. Mutta nyt on parasta mennä isältä kysymään.
Lalli silitti kissan selkää, niin että se säkenöi pimeässä, ja Villi kehräsi tyytyväisenä. Sitten menivät siskokset eteisen kautta isän työhuoneeseen, missä isä tapansa mukaan istui kirjoittamassa suuren työpöytänsä ääressä.
— Isä, mitä tähdet oikein ovat? — kysyivät molemmat yhdestä suusta.
— Vai niin, nyt ollaan taas kyselytuulella, — sanoi isä ja laski kynän kädestään. — No niin, ehkäpä olenkin kirjoittanut kylliksi tänä iltana. Tulkaa nyt takaisin saliin, niin selitän asian teille.
Isä kulki edellä saliin, ja molemmat lapset tulivat perässä, ja sitten asettuivat kaikki ikkunan ääreen ja loivat katseensa ulos tähtikirkkaaseen iltaan.
— On kahdenlaisia tähtiä, — selitti isä. — Useimmat, jotka tuolla näemme, ovat niinsanottuja kiintotähtiä. Ne näyttävät aina olevan samassa asennossa toisiinsa nähden ja ne juuri muodostavat kaikki ne tähtiryhmät ja -kuviot, jotka löytää joka ilta ja joille on annettu eri nimiä kuten Otava, Joutsen, Väinämöisen viikate eli Kalevan miekka y.m.s. Ne ovat aurinkoja, samanlaisia kuin meidän aurinkomme, eri kokoisia, vieläpä eri värisiäkin, sillä on punaisia, keltaisia, sinisiä, ja vihreitä tähtiä. Ne ovat suunnattoman suuria, vaikka näyttävät noin pieniltä siksi, että ne ovat niin kaukana. Mutta sitten on toisia tähtiä, jotka liikkuvat näiden joukossa ja jotka siis ovat taivaalla milloin missäkin, aivan kuin kuu. Ne ovat niinsanottuja kiertotähtiä. Ne ovat maan seitsemän siskosta, jotka kiertävät auringon ympäri kuten maakin ja saavat samasta auringosta valonsa ja lämpönsä. Lähinnä aurinkoa kiertää Merkurius, mutta sitä emme voi nyt nähdä, sillä se on näkyvissä vain heti auringonlaskun jälkeen tai juuri vähää ennen auringonnousua. Seuraava on Venus eli iltatähti, joka on tähtitaivaamme kirkkain tähti ja kilpailee väliin loisteessa kuun kanssa. Katso vain, miten kirkkaasti se nytkin tuolla loistaa! Nämä molemmat kiertävät lähempänä aurinkoa kuin maa. Kauempana kuin maa kiertää ensinnäkin punainen Mars, jonka näette tuolla, ja jonka muinoin luultiin ennustavan sotaa ja tuhoa. Tuo kauniisti loistava tähti on Jupiter, ja tuo tuolla toisella puolella heikosti kimmeltävä on Saturnus. Sitäpaitsi on vielä kaksi kiertotähteä, Uranus ja Neptunus, mutta ne ovat niin kaukana, ettei niitä voi nähdä ilman kaukoputkea.
Lalli tuijotti innokkaasti etäisiin kiertotähtiin. Hän voi niin hyvin kuvitella, miten ne riidellen kiersivät auringon ympäri aivan kuten maa, ja aivan kuten kuu kiertää maata. Hän muisti vielä niin hyvin ne merkilliset seikkailut, joissa hän kaksi vuotta sitten oli ollut, kun hän oli hypännyt avaruuden halki maapallolle, ja nuo loistavat taivaankappaleet kiihoittivat sanomattomasti hänen uteliaisuuttaan. Jospa hän voisi hypätä niihin samoin kuin hän oli hypännyt maapallolle. Kukaties hän silloin pääsisi taas ihmeellisiin seikkailuihin. Kenties vielä ihmeellisempiin kuin maapallolla oli ollutkaan. Mutta olihan tämmöinen hyppääminen vallan mahdotonta, sen hän hyvin ymmärsi. Mutta kunpa saisi edes nähdä ne vähän selvempinä, niin olisi jo se jotakin.
— Eikö isällä ole minkäänlaista kaukoputkea, jolla voisimme nähdä ne vähän lähempänä? — kysyi hän vihdoin.
— On minulla pieni tähtikiikari, — vastasi isä. — Kyllä se vähän suurentaa ja selventää tähdet, mutta ei sinulle siitä paljoa apua ole. Koetetaan nyt kumminkin.
Isä meni työhuoneeseensa ja toi sieltä pitkän kaukoputken. Siinä oli messinkijalusta, joten sen voi asettaa seisomaan ikkunan ääressä olevalle pienelle pöydälle. Ja nyt isä suuntasi sen huolellisesti Venus-tähteä kohti. Lalli ja Maija saivat sitten vuorotellen katsoa siihen. Loistava tähti näkyi nyt pienenä kirkkaana levynä, ja lapset näkivät siinä selvästi samanlaiset sakarat kuin kuussakin. Sitten he katsoivat Mars-tähteä ja Jupiteria, ja nämäkin näkyivät suurempina ja selvempinä kuin paljain silmin katsoen.
— Tahtoisin niin mielelläni nähdä Merkuriuksenkin, — sanoi Lalli.
— Se täytyy jättää huomiseksi, — sanoi isä. — Kuten jo sanoin, näkyy se vain auringonnousun tai -laskun aikana, ja näinä päivinä vain auringon laskiessa. Mutta jos huomenna muistutat minulle asiasta, koetan hakea sen sinulle.
— Kyllä vaan, — huudahti Lalli innoissaan. — Sen teen varmasti.
Isä jätti kaukoputken pöydälle ikkunan ääreen ja meni takaisin huoneeseensa. Lapset tirkistelivät vielä hetkisen eri tähtiä, mutta väsyivät ennen pitkää, ja palasivat lastenkamariin. Villi kömpi salin sohvan alta ja tuli heidän perässään.
Isä sovittaa kaukoputken kuntoon. Musta tunneli ja lasilava. Villi tahtoo leikkiä. Kauhea hyppäys. Villi ja lapset kimmoavina palloina. Halstarilla paistumassa. Jalokiviä. Maija pelkää hämähäkkiä, ja Lalli heittää suuren kivilohkareen. Viisas muurahainen ja sen asunto. Merkillisiä lypsylehmiä. Päivänvarjojen suojassa. Kummallista kasvullisuutta. Kinastelua. Hirviö. Maija ryöstetään. Epätoivoinen takaa-ajo. Jäänrailo. Skorpionit.
Seuraavana iltana seisoi Lalli salin läntisen ikkunan ääressä, mistä voi nähdä auringon laskevan mereen. Heti kun sen punainen loistava kerä oli hävinnyt värjäten jään punaiseksi, syöksyi hän isän luo.
— Nyt on aurinko laskenut, — hän huusi innostuneena. — Nyt voi nähdä
Merkuriuksen.
Isä oli heti valmis. Hän selaili ensin muuatta kirjaa ja luki muutamia rivejä ja sitten hän meni saliin sovittamaan kaukoputken kuntoon.
— Siinä se on, — sanoi hän, — mutta et sinä sillä paljoa näe.
Maija oli myös tullut saliin, ja Villi hänen mukanaan. Hän istui sohvalle, ja kissa hyppäsi hänen helmaansa. Lalli kävi kaukoputken ääreen.
Ei siinä tosiaankaan paljoa nähnyt. Oli vaikeata nähdä tuo pieni kiertotähti, jota iltarusko himmensi. Mutta Lallista oli kumminkin ihmeen jännittävää katsella tuota pientä, vaalakkaa tähteä, ja hän seisoi siinä niin syventyneenä katseluun, ettei hän lainkaan huomannut isän menevän takaisin työhuoneeseensa. Eikä hän kuullut sitäkään, että Maija pyysi saada hiukan katsoa. Hän vain tirkisteli tirkistelemistään. Kun hän katseli siniseen avaruuteen tuon pitkän mustan putken lävitse, oli hän niin selvästi näkevinään, miten pieni kiertotähti kiersi suurta aurinkoa. Hänestä tuntui melkein siltä kuin voisi hän päästä siihen, jos hän vain voisi ryömiä mustaa torvea myöten ulos. Ja tuohan ei kai olisi vallan mahdotonta!
— Emmekö koeta, voisimmeko ryömiä ulos kaukoputkesta ja sitten päästä sitä tietä Merkuriukseen? — kysyi hän pikku siskoltaan, jonka tiesi seisovan takanaan, vaikkei hän voinut irroittaa katsettaan kaukoputkesta.
— Miksei, jos se vain käy päinsä, — vastasi Maijan ääni sieltä takaa, ja hän kuuli Villin tyytyväisenä kehrätä hyrryttävän.
Niin, hyvin helpostihan pääsisi putkeen, jos vain saisi aukaistuksi lasin, joka sulki tien. Hän näki, että tässä lasissa oli pieni sarana; täytyihän sen siis olla aukaistavissa. Hän veti siitä, ja hänen eteensä avautui pitkä, mustankiiltävä tunneli, jonka toisessa päässä siellä etäällä pieni tähti vilkutteli kutsuvasti.
Hetkisen hän epäröi, mutta sitten hän ryömi rohkeasti aukosta sisään. Tunneli oli hyvin ahdas, joten hän ei voinut katsoa taakseen, mutta hän kuuli Maijan kutsuvan Villiä ja tulevan perässä. Itse hän suuntasi koko ajan katseensa tähteen ja ryömi nelinkontin eteenpäin mustassa tunnelissa, joka tähdenvalossa kiilsi kuin kivihiili. Se oli niin liukas, että hänen kätensä ja vallankin hänen polvensa luiskahtelivat yhtä mittaa, ja niin hän vähän väliä makasi mahallaan ja sätkytteli sääriään. Takanaan hän kuuli Maijan valittavan samaa kohtaloa, ja Villi sanoi jotain, mikä kuulosti vallan samanlaiselta kuin katupoikain rumat huudahdukset. Hirvittävän pitkä oli tämä musta tunneli, ja samalla se tuntui käyvän yhä ahtaammaksi, mitä lähemmäs he tulivat tunnelin suuta, ja lopuksi täytyi Lallin laahautua mahallaan päästäkseen lasiin saakka. Kun hän vihdoin pääsi siihen, työnsi hän sitä, ja se aukeni.
Sarana oli lasin alareunassa, joten lasi aukiollessaan muodosti pienen pyöreän lavan tunnelin suun edustalle. Lalli astui varovasti sille, ja hänen takanaan näkyi Maijan pää, ja hänen vierellään Villin pyöreä keltainen kissannaama, missä silmät kiiluivat innosta.
— Sepä oli merkillinen rotankolo, — sanoi Villi, — mutta missä rotat ovat?
Mutta Lalli ei kuunnellut, mitä Villi sanoi. Hän oli aivan kuin jähmettynyt sen näyn johdosta, joka avautui hänen nähtäväkseen. Pitkä, musta putki kohosi niin korkealle maanpinnan yläpuolelle, että hän saattoi allaan nähdä koko Helsingin ja suuren osan maatamme, ja Suomenlahden vastakkaisella rannalla hän näki Viron kaupunkien valot, mutta tämä kaikki ei ollut sittenkään hänestä niin mielenkiintoista, kuin se, mitä hän näki edessään. Ilma oli täällä niin kirkas, ja tähdet näyttivät siirtyneen niin lähelle, että hän näki ne paljon selvemmin kuin äsken kaukoputkella katsoen. Taivaankansi näytti syvältä, siniseltä mereltä, ja siinä meressä kiertelivät taivaankappaleet, välkkyen ja loistaen eri värisinä. Suoraan vastapäätä häntä ja ikäänkuin lähinnä loisti Merkurius kuin suuri, kiiltävä pallo, jonka pinnalla hän oli erottavinaan vuoria ja laaksoja.
— Tämäpä oli sukkelaa, — sanoi Maija. — Merkuriushan näyttää olevan aivan meidän allamme, niin että tarvitsee vain hypätä suoraan alas tullakseen sinne.
— Tuon ison pallon tahdon minä leikkikalukseni — sanoi Villi, joka juuri oli kömpinyt lasilavalle Lallin viereen. — Tulkaa nyt vain! Nyt minä hyppään. Hei!
Ja niin se loikkasi kiiltävää kiertotähteä kohden. Silloin ei Lallikaan enää voinut malttaa mieltään.
— Ryömi sinä takaisin äidin luo, — sanoi hän Maijalle, ja niin hän hyppäsi avaruuteen.
Vauhti oli hirvittävä. Hänen korvissaan suhisi ja kohisi niin, että hengitys oli aivan salpautua. Hänen edessään oleva pallo kasvoi huimaavasti, ja hänen täytyi sulkea silmänsä.
Vihdoin hän tunsi jalkojensa koskettavan johonkin, mutta hyvin keveästi, ja hän kimposi taas ylös kuin kummipallo. Hän aukaisi silmänsä ja näki alapuolellaan häikäisevän kirkkaassa, polttavan kuumassa auringon paisteessa hiekkatasangon, jossa siellä täällä oli matalia kumpuja. Hän ponnahti taas vähän matkaa ylös ilmaan ja näki ohitseen pudota tupsahtavan aivan Maijan näköisen olennon, hameet levällään. Sitten hän putosi taas maahan ja oli vähällä tallata Villin, joka ponnahti ylös vallan hänen nenänsä ohitse. Sitten lensi hän itse ilmaan, ja hänen perässään pyöri Maija koreine hameineen kuin perhonen. Se oli vasta merkillistä ja eriskummallista. Hän tunsi olevansa niin kevyt, ettei saanut jalkojaan pysymään maassa kiinni, vaan kimposi aina ylös kuin viskattu kummipallo, ja niin näytti olevan hänen toveriensakin laita.
— Mitä hullutusta tämä tämmöinen on, — huusi Villi ponnahtaessaan kolmannen kerran Lallin nenän ohitse. — Luulin saavani pallon, ja nyt olen itse muuttunut palloksi. Olen aina tottunut tulemaan jalat edellä maahan, mutta nyt poukahdan aina ylös taas. Koettakaapas heittäytyä kyljellenne, älkääkä ottako jaloilla vastaan ollenkaan.
Lalli noudatti Villin neuvoa ja pudottautui seuraavalla kerralla vallan velttona maahan vetäen jalat koukkuun alleen. Hänen onnistuikin pudota kyljelleen, ja hän huomasi makaavansa maassa Villin vieressä, joka makasi siinä seljällään ja sätkytteli jalkojaan joka suunnalle. Maija ei ollut ymmärtänyt Villin neuvoa, mutta kun hän seuraavalla kerralla tulla liehutteli alas, tarttui Lalli hänen hameensa liepeisiin ja piti kiinni, niin ettei hän enää päässyt kimmahtamaan takaisin. Ja niin he makasivat siinä nauraen täyttä kurkkua, ja kun heidän ruumiinsa hytkyi naurusta, hypähtelivät he ylös alas mitä merkillisimmällä tavalla, ja silloin heitä nauratti yhä enemmän.
Mutta kauan ei naurua riittänyt, sillä pian rupesivat he tuntemaan, että vallan kauhea kuumuus lähti auringosta, joka paistoi mustansinisellä taivaalla kuin suunnattoman suuri palava pätsi, ja kuumasta hiekasta, joka hehkui heidän allaan. Tuntui vallan siltä kuin olisivat he hehkuvalla halstarilla, missä he sätkyttelivät aivan kuin paistumassa olevat kalat.
— Pian, pian, — huusi Villi kauhuissaan, — meidän täytyy päästä varjoon.
Lalli ja Maija nousivat jaloilleen ja yrittivät kävellä, mutta joka askelella he hyppäsivät aikamoisen matkan eteenpäin. He olivat keveitä kuin höyhenet, mutta vähän harjaannuttuaan he oppivat kulkemaan eteenpäin pitkin hyppäyksin melkein kuin sammakot tai heinäsirkat.
He olivat pienellä hiekkatasangolla. Sen toisella puolella oli matalia punaisia vuoria ja toisella puoliympyrässä olevia mustia tulivuorenkekoja, joitten synkkä jyrkänne loisti kirkkaassa auringonpaisteessa kuin lasihuone. Mustista, ammottavista kraattereista, joista useat olivat hyvin suuria, ei kumminkaan noussut savua; nähtävästi olivat ne kaikki sammuneet. Koko tasangolla oli muuten, kuten Lalli jo pudotessaan oli huomannut, runsaasti pikku kumpuja.
— Kenties löydämme varjoa noiden kumpujen luona, — sanoi Lalli läähättäen.
Ja niin he lähtivät kaikki harppaamaan kuin virmat varsat lähintä kumpua kohden, joka siltä puolelta katsottuna, missä he olivat, näytti vallan pyöreältä ja varjottomalta. Kun he olivat päässeet sen edustalle, otti Lalli aika harppauksen ja hyppäsi yhdellä askelella sen yli ja putosi sen toiselle puolelle vilpoisaan varjoon. Sillä puolella oli kumpu melkein kuin pystysuoraan leikattu, ja tämän kohtisuoran seinän takana oli varjopaikka. Kohta Lallin perässä putosivat Villi ja Maija siihen hänen viereensä, ja siinä he nyt makasivat taas kaikki läähättäen ja nauraen.
Täällä varjossa oli vilpoisaa, melkein kylmää, ja pian he tunsivat taas virkistyvänsä ja rupesivat uteliaina katselemaan ympärilleen tässä uudessa maailmassa. Se näytti lohduttomalta, aurinko kun oli paahtanut sen erämaaksi. Maisemaa elostuttivat vain kauniit, moniväriset kivet, joita oli siellä täällä hiekassa. Muutamat semmoiset loistivat ja kimaltelivat kuin vesipisarat, toiset hehkuivat punaisina kuin veripisarat tai sädehtivät kuin siniset, vihreät tai keltaiset tähdet.
— Nämä ovat timantteja, — sanoi Lalli varmasti ja näytti vesikirkkaita kiviä. — Semmoisia olen nähnyt ennen Australiassa. Kootaan niitä nyt muutamia ja viedään isälle. Nuo punaiset ovat varmaankin rubineja, siniset safireja, vihreät smaragdeja ja keltaiset topaseja.
Maija juoksi kiireesti auringonpaahteesta piittaamatta poimimaan kiviä esiliinaansa, mutta äkkiä hän kirkaisi kauhistuneena ja tuli vavisten Lallin viereen suojaa hakemaan. Kun Lalli katsoi Maijan näyttämään suuntaan, kauhistui hänkin, sillä hiekkaa pitkin asteli ilkeät elukka, joka oli hämähäkin näköinen, mutta niin suuri kuin ruokapöytä, ja sillä oli neljä monen metrin pituista jalkaparia, jotka kuljettivat sitä eteenpäin höyryveturin nopeudella. Sillä oli kaksi julmaa, ulkonevaa ravunsilmää ja sen päässä oli kaksi peloittavaa myrkkykoukkua.
Tuo inhottava hirviö ei ollut vielä nähnyt heitä, mutta äkkiä se käänsi toisen silmänsä heitä päin ja sitten toisen ja tarkasteli heitä uteliaan näköisenä.
— Mitä merkillisiä olentoja nuo tuommoiset ovat? — se kummasteli kitisevällä äänellä. — Mahtaisivatkohan ne kelvata syötäväksi? Täytyy koettaa.
Ja niin se syöksähti heidän kimppuunsa myrkkykoukut harillaan ja pitkät koivet sen ympärillä heiluen, ja muulloin niin peloton Villikin jähmettyi kauhusta ja etsi katseillaan piilopaikkaa itselleen. Lalli astui aivan kalpeana siskonsa eteen, joka oli piilottautunut hämähäkin kokoisen kallionlohkareen viereen, ja kun hirviö syöksyi esiin, tarttui hän epätoivoissaan tähän suureen kiveen ja voi hämmästyksekseen nostaa sen kaksin käsin vallan helposti ja heittää vasten hämähäkkiä, joka litistyi sen painon alla.
— Tuo ei ollut hullummin tehty, — sanoi piipittävä ääni heidän takanaan, ja kun he kääntyivät ympäri, näkivät he Lallin kokoisen jättiläismuurahaisen, joka uteliaana katseli heitä viisain silmin. Se oli kellanruskea kuin hiekka, ja sen ulkomuoto muistutti suuresti tavallista muurahaista.
— Mikä ihmeellinen otus sinä olet? — kysyi Villi puoliksi ivallisena, puoliksi äkeissään, sillä se ei pitänyt muurahaisista yleensäkään saatikka sitten tuollaisista jättiläismuurahaisista.
— Minä sitä voisin kysyä suuremmalla syyllä teiltä, ellen olisi vähän viisaampi ja kohteliaampi kuin sinä, — vastasi muurahainen ylpeästi. — Sinä ja nuo kaksikoipiset toverisi olette ihmeellisiä otuksia täällä Merkuriuksessa, enkä minä. Mutta minä olen siksi paljon tutkiskellut asioita elämäni aikana, että saatan arvata teidän tulleen jostakin muusta taivaankappaleesta, luultavasti Venuksesta tai Maasta, sillä täällä on meillä kaikilla vähintäin kuusi jalkaa ja useilla toista sataa. Voin sen myös päättää teidän väkevyydestänne, sillä tuo merkillinen olento nosti kallionlohkareen niin kevyesti kuin olisi se ollut puun lehti. Se johtuu tietenkin siitä, että teidän taivaankappaleenne on niin paljon suurempi kuin tämä Merkurius, joka on vain kaksi kertaa niin suuri kuin Maan kuu, ja senvuoksi te olette tottuneet paljoa suurempaan painovoimaan. Täällähän te tuskin pysytte jaloillanne, niin kevyiksi tunnette itsenne.
— Sinähän tiedät vallan kauhean paljon, — sanoi Maija kainosti. —
Miten olet päässyt selville kaikesta, mitä äsken kerroit?
— Niin, niin, — vastasi muurahainen ja hieroi itsetietoisesti tuntosarvellaan otsaansa. — Katsokaapas, täällä Merkuriuksessa elää vain semmoisia olentoja, mitä te Maan asukkaat sanotte niveljalkaisiksi. Niitä on täällä hyvin erilaisia, mutta ei kumminkaan lentäviä, sillä meidän ilmamme on liian ohutta. Muunlaisia eläinmuotoja ei täällä voi kehittyä; on liian kuumaa, ja olosuhteet ovat liiaksi samanlaatuiset. Meidän tähtemme pitää aina saman puolen aurinkoon päin, sillä puolella on siis ikuinen päivä ja ainainen helle, kun taas toisella puolella vallitsee ikuinen yö ja ainainen talvi. Sen vuoksi me enimmäkseen asummekin kuuman ja kylmän alueen rajalla. Vain siinä voi kasvullisuus viihtyä ilman keinokastelua, ja vain siellä voivat eläimet hankkia elatuksensa, vaikka me sivistyneet muurahaiset olemme voittaneet luonnonesteet ja asumme täällä erämaassa. Muurahaisethan ovat maapallollakin hyönteismaailman korkeimmat edustajat, ja niin on asian laita täälläkin. Me tunnemme tieteen tulokset, ja me voimme asettua asumaan minne tahansa, vieläpä noihin mustiin tulivuorenkraattereihinkin, sillä me johdamme vettä lumipuolelta tänne, meillä on viljelyskasveja ja kotieläimiä. Meidän sienitarhojamme on kaikkialla tämän palaneen tasangon alla. Jos teitä huvittaa, näytän teille asuntomme.
Lapset olivat heti halukkaat siihen, ja muurahainen painoi toisella tuntosarvellaan sileään seinään. Ohut, litteä levy työntyi syrjään, ja pyöreä aukko tuli näkyviin. Muurahainen ryömi siitä ensin sisään, ja hänen perässään tulivat molemmat lapset ja Villi, viimeksimainittu itsekseen muristen viekkaudesta ja satimista.
Siellä sisällä oli miellyttävän vilpoisaa, mutta ensi aluksi oli vaikea nähdä mitään. Huone sai näet valaistuksensa seinässä olevista vinoista rei'istä, joiden asento oli semmoinen, ettei auringonpaiste koskaan päässyt niistä sisään vaan ainoastaan valoviiru. Pian he kumminkin saattoivat nähdä olevansa pitkässä, laajassa huoneessa, jossa vilisi erilaisissa töissä touhuavia muurahaisia. Ne vatkasivat vahvoilla leuoillaan erilaisia aineita, joita sitten laahattiin kaikkiin suuntiin johtavia käytäviä myöten pesän sisustassa oleviin muihin huoneisiin. Ne olivat niin innostuneita työhönsä, että ne vain ohimennen tekivät joitakuita lyhyitä kysymyksiä sille muurahaiselle, joka oli lapset tuonut sinne. Vain jotkut harvat, joiden Lalli kuulemastaan keskustelusta päätteli olevan tiedemiehiä, tutkivat tarkoin vieraita tuntosarvillaan ja riitelivät keskenään heidän eri ruumiinosiensa merkityksestä.
— Täällä sisällä onkin vilpoisaa ja suloista, — sanoi Villi tyytyväisenä. — Merkillistä, ettei aurinko paahda tätä leivinuunia kuumemmaksi, ja ettei se koskaan paista ikkunoista sisään.
— Ei se ole ollenkaan merkillistä sen mielestä, jolla on viisaammat. aivot kuin sinulla, — vastasi muurahainen, ilmeisesti ylpeänä sivistyksensä etevämmyydestä. Täällä on yllinkyllin asbesti-nimistä ainetta, ja sillä me verhoamme huoneemme, sillä sen lävitse ei kuumuus juuri voi tunkeutua. Kun meidän kiertotähtemme aina kääntää saman puolen aurinkoon päin, on aurinko meihin nähden aina samalla paikalla taivaalla, ja me asetamme ikkunamme niin, ettei aurinko voi paistaa niistä sisään.
— Mutta mitenkäs te saatte täällä vettä ja ruokaa? — kysyi Lalli.
— Tule katsomaan, — vastasi muurahainen.
Ja niin se vei heidät ovesta ympyränmuotoiseen käytävään, joka näytti kulkevan koko pesän ympäri. Tästä käytävästä haaraantui molemmille puolille sivukäytäviä, ja siinä oli kahden puolen ovia, joista pääsi eri saleihin. Kun he katsoivat noihin näköjään päättymättömiin haarakäytäviin, näkivät he niiden keskellä juoksevan kapean vesiojan, ja tämän molemmin puolin kasvoi valkoisia, munanmuotoisia sieniä. Muutamissa saleissa oli muurahaisia työskentelemässä, toisissa ruokittiin toukkia, eräissä he näkivät merkillisiä, kömpelöitä, pehmeitä hyönteisiä, jotka näyttivät olevan sekä sokeita että kuuroja, ja joita muurahaiset hyvin hellästi hoitelivat.
— Mitä nuo rumat elukat ovat, jotka näyttävät jonkinlaisilta iljettäviltä kovakuoriaisilta? — kysäisi Maija.
— Nehän ovat meidän lypsylehmiämme, — vastasi muurahainen hieman närkästyneenä. — Täällä erämaassa me emme voi pitää sitä lajia, joka elää puiden lehdillä, vaan meidän täytyy hoitaa noita raukkoja, jotka eivät eläisi ilman meidän hoitoamme. Kenties ei maitotilkkanen maistuisi teistä hullummalta näin kävelyn jälkeen?
Muurahainen otti saviastian ja lypsi erään kovakuoriaisen, ja kun lapset maistoivat maitoa, oli se makeata ja virkistävää kuin hunajavesi.
Monia mutkikkaita teitä kulkien opasti muurahainen heitä ylt'ympäri koko pesän, ja viimeksi he tulivat suureen saliin, joka nähtävästi oli pesän keskustassa. Se näytti valtavan suurelta leivinuunilta. Täällä eivät lapset ylettyneet kattoon saakka kuten pienemmissä huoneissa. Tässäkin huoneessa tehtiin työtä kuumeisella kiireellä, ja vasta nyt he huomasivat, että osa muurahaisia oli mustia, ja että juuri näiden suoritettavana oli raskain työ.
— Miksi muutamat teistä ovat mustia? — kysyi Lalli.
— Nehän ovat meidän orjiamme, — vastasi muurahainen ylpeänä. — Meidän sotilaamme ryöstävät noiden mustain pakanain pesät ja tuovat sieltä kotelot, joista sitten kuoriutuu orjia.
— Mutta eikö se ole väärin? — kysyi Maija arasti.
— Väärin? — toisti muurahainen kummastellen. — Miksi se olisi väärin? Eikö vahvempi saa tehdä heikommalle, mitä tahtoo? Niin on tehty tuhansien vuosien aikana, niin kaukaisista ajoista saakka kuin meidän historiamme ulottuu. Mutta nyt ei minulla ole enää aikaa seisoa täällä puhumassa pötyä, — jatkoi se aivan kuin olisivat sen leuat ruvenneet syyhyämään työnhalusta. — Mutta minä annan teille lahjan, joka voi teille olla hyödyksi, kun tulette ulos. Se on asbestista tehty auringonvarjo, joka suojelee kuumalta paahteelta. Me käytämme semmoisia suojaamaan koteloitamme, joita täytyy silloin tällöin tuulettaa ulkona, ja sitäpaitsi eräisiin muihinkin tarkoituksiin, mutta voittehan tekin saada pari semmoista, muuten te aivan paistutte, noin ohutnahkaisia kuin olette. On meillä tosin maanalaisiakin käytäviä, jotka ulottuvat aina kasvivyöhykkeeseen saakka, mutta ne ovat liian matalia teille, jotka kävelette noin hassulla tavalla.
— Hassulla, — toisti Villi harmistuneena. — Sinä senkin kuusikoipinen orjakauppias!
Mutta tätä hän ei sanonut ääneen, sillä hän kumminkin pelkäsi noita lukuisia jättiläismuurahaisia.
Muurahainen kutsui nyt luokseen mustan orjan, ja käski tämän tuoda kaksi auringonvarjoa ja näyttää vieraille pesästä johtavan lyhimmän tien. Lalli kiitti kohteliaasti hyvin tehdyistä auringonvarjoista, ja niin sanoivat he hyvästit muurahaiselle, joka jo maltittomana hieroi etujalkojaan haluten kiihkeästi saada aloittaa työnsä. Sitten he pääsivät ulos samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Ennen pitkää ilmeni, että heidän saamansa suuret, harmaat päivänvarjot olivat peräti arvokkaat heille, sillä aurinko paahtoi niin kauheasti, että he todennäköisesti olisivat jo muutaman askeleen otettuaan kuolleet auringonpistokseen, ellei heillä olisi ollut suojana päivänvarjokaan.
— Olen minä aina pitänyt auringonpaisteesta, — tuskitteli Villi, — mutta näkyy sitäkin hyvää voivan saada liian paljon.
Se koetti pysytellä Maijan päivänvarjon suojassa, mutta rinnakkain pysyminen ei ollut niinkään helppoa, kun Maija poukkoili pitkin maata kuin kummipallo. Hyvää vauhtia mentiin kumminkin eteenpäin, ja pian rupesi seutu muuttumaan toisenmoiseksi. He näkivät kummallisten kasvien, piikkisten ja kyhmyisten, kohoavan hiekasta. Muutamilla oli koreat, suuret, tuoksuvat kukat, toisilla taas mitä hirmuisimman näköisiä piikkejä. Paikoitellen ne muodostuivat tiheiksi pensaikoiksi, joiden lävitse oli mahdoton tunkeutua, mutta kun matkamiehemme tulivat semmoisiin paikkoihin, loikkasivat he vain korkealle, ja niin oli esteen yli päästy.
Tämmöisissä pensaikoissa he näkivät usein kammottavan näköisiä eläimiä, enimmäkseen hämähäkin tai ravun muotoisia, jotka ojentelivat myrkkykynsiään heitä kohti, ja monasti he välttivät kuoleman vain nopealla paolla.
Aurinko oli jo varsin matalalla, ja Lalli ymmärsi, että he lähenivät kiertotähden yöpuolta. Vilpoisia tuulia leyhähteli heitä vastaan tuoden tullessaan kosteita, kukkaistuoksuisia höyryjä. Siellä täällä nousi korkeita puita piikkikasvien joukosta, ja nämä rumat kasvit kävivät yhä harvinaisemmiksi väistyäkseen vihdoin kokonaan varjoisain puiden ja erilaisten pensaiden tieltä, joilla kaikilla oli kumminkin se yhteinen ominaisuus, että niiden leveät lehtilavat olivat kääntyneet aurinkoon päin. Näiden puiden oksien välissä hyppeli ja poukkoili kaikenlaisia pikku hyönteisiä, jotka kaikki näyttivät lentotaidottomilta. Ne istuivat puiden lehdillä kuin sammakot syöden lehtiin pyöreitä reikiä, joista auringonsäteet sitten pääsivät lävitse. Muutamilla lehdillä ryömi muurahaisia, jotka näyttivät lypsävän näitä hyönteisiä. Ne olivat siis niitä lehmiä, joista muurahainen heille oli kertonut. Eräissä puissa oli hedelmiä, jotka lasten suussa maistuivat hyviltä ja virkistäviltä, kun he niitä maistoivat.
Nyt peitti maan pitkä, ruokomainen ruoho, josta siellä täällä kohosi korkeita kukkaperiä. Lasten pään päällä suhisivat korkeat puut, ja oksilla laulelivat hyönteiset kitisevää lauluaan, joka muistutti tuhansien sirkkojen sirinää. Taivas kaareutui niin tummansinisenä, ettei se koskaan ollut heistä näyttänyt maapallolla semmoiselta, ja aurinko paistoi leppoisasti siinä, missä puut eivät olleet varjostamassa. Se oli nyt niin alhaalla, että heidän ruumiinsa varjot olivat miltei loppumattoman pitkät, kun ne siinä ruohikossa hyppelivät ja keikkuivat heidän edessään. Kaikkialla pulppui maasta lähteitä ja lirisi puroja, elämää vilisi kihisten joka paikassa.
— Ei tällä merkillisellä taivaankappaleella ole hullumpaa elää, — sanoi Villi tyytyväisenä ja pyydysti siinä ohimennen loikkivan hyönteisen, jonka hän söi illalliseksi.
— Ei olekaan, siitä voit olla varma, — sanoi muuan toinen hyönteinen, joka näytti suurelta vihreänhohtoiselta, pitkäsarviselta kovakuoriaiselta, mutta joka kulki eteenpäin pitkin naksuvin harppauksin ja oli juuri pudonnut maahan Villin viereen. — Te olette kaikki niin hullunkurisen näköisiä, ettette varmaankaan ole tästä maasta kotoisin. Muurahaiset, jotka tietävät kaikki, ovat minulle maininneet, että on olemassa muitakin taivaankappaleita, ja te tulette arvatenkin joko Venuksesta tai Maasta. Voi, miten kummallisesti te liikutte nelin jaloin! Kahta jalkaa te heiluttelette ilmassa ja kahdella te hypitte ellen ota lukuun tuota pikku raukkaa, joka hyppii kaikin nelin jaloin. Niin, niin, kyllä me täällä vaan olemme viisaampia ja parempia ja tiedämme niin paljon. Minäkin tiedän esimerkiksi, että maapallolla on vuosi neljä kertaa niin pitkä kuin täällä meillä ja…
— Ja että meillä on kuusi kertaa paremmat käyttäytymistavat kuin teillä, — vastasi Villi kiukusta sähisten. — Emme me kiertele ylt'ympäri tekemässä hävyttömiä huomautuksia muista eläimistä, enkä minä sitä liioin siedä sinunlaiseltasi kuusikoipiselta lurjukselta.
Villi valmistautui jo hyppäämään kovakuoriaisen kimppuun, mutta samalla syöksähti vallan kauhea eläin ulos pensaikosta. Se näytti neljän metrin pituiselta, mustankiiltävältä tuhatjalkaiselta, jonka jalat olivat hyvin pitkät ja ensimmäisessä jalkaparissa oli peloittavat myrkkykynnet. Hädintuskin pelastuivat lapset sen kynsistä hyppäämällä äkkiä sivulle.
— Kuusikoipinen, — sähisi tuhatjalkainen uhkaavana, ja sen mustat, suomuiset nivelet kalisivat onnettomuutta ennustaen, kun se kääntyi ajamaan heitä takaa. — Jos olisit sanonut satakuusikoipinen, olisit osunut lähemmäs totuutta. Kyllä minä näytän teille, ettei saa tulla tuolla tavoin kuokkavieraaksi muille taivaankappaleille ja kaiken lisäksi ruveta herjaamaan maan omia asukkaita. Mitä tekemistä teillä on täällä?
Ja niin se syöksähti tavoittamaan Maijaa, joka vavisten seisoi piilossa puun takana. Epätoivoisena etsi Lalli katseillaan jotakin asetta, millä lyödä tuota kamalaa hirviötä, mutta täällä metsässähän ei ollut kiviä. Villinkin rohkeus oli pettänyt, ja se juoksi pensaikkoon turvapaikkaa hakemaan. Vain vihreä kuoriainen naureskeli ilkkuen.
Tuhatjalkainen syöksyi kalisten Maijaa kohti, joka taas hyppäsi sen tieltä pois mutta menetti samalla tasapainonsa ja kaatui. Lalli kirkaisi kauhusta ja sulki silmänsä säästyäkseen näkemästä enempää, mutta kun hän hetken perästä kuuli tuhatjalkaisen sähisevän pettyneesti ja sitten tuon kamalan kalinan vähitellen heikkenevän etäisenä, aukaisi hän taas silmänsä.
Ei näkynyt jälkeäkään Maijasta sen enempää kuin tuhatjalkaisestakaan, Villi vain seisoi siinä hänen vieressään häpeissään ja häntä riipuksissa.
— Minne Maija joutuin — kysyi Lalli itkien.
— En tiedä, — vastasi Villi alakuloisena. — Sen vain tiedän, että tähän tuli suuri, lehmän kokoinen eläin, joka oli melkein sen näköinen kuin jättiläisheinäsirkka, ja että se sieppasi hänet leukoihinsa ja loikki sitten tiehensä aivan tuon hirviön nokan edessä, mutta minne he sitten joutuivat, sitä en voi sanoa. Kiirehdi nyt vain, niin seuraamme heitä!
Lalli lähti kohta pitkin askelin harppaamaan samaan suuntaan kuin tuhatjalkainen oli mennyt. Matkalla hän sai käsiinsä kaatuneen puunrungon, suuren tammen kokoisen. Hän heitti päivänvarjon pois, otti tuon puun ja heilutteli sitä rajusti päänsä päällä.
Aurinko painui yhä alemmas, ja puiden varjossa rupesi tuntumaan yhä kylmemmältä. Ruoho kävi lyhyemmäksi, puut tulivat toisenmuotoisiksi, pitkiksi ja kapeiksi, ja niillä oli vain latvassa lehtiröyhelö. Äkkiä he näkivät vasemmalla puolellaan suuren järven, ja edessään loivan vuoren. Tämän rinteellä kävi kasvullisuus taas rehevämmäksi, ja Lalli ymmärsi, että tasangolle aurinko paistoi aivan taivaanrannalta, mutta kun he olivat nousseet ylemmäs, pääsi se paistamaan varjostavien puiden ylitse. Villi juoksi koko ajan supatellen ja rupatellen kaikenmoisten pikkuitikkain kanssa, joita liikkui puissa tai maassa, ja kysellen niiltä, olivatko ne nähneet heinäsirkkaa tai tuhatjalkaista, ja näin he voivat seurata rosvojen jälkiä. Kaikki nämä eläimet tuntuivat vihaavan tuhatjalkaista, ja moni niistä seurasi jonkun matkan päästä Lallia ja Villiä saadakseen nähdä, miten tässä oikein tulee käymään, ja lopulta oli heillä häntänä perässään pitkä jono ryömiviä ja hyppeleviä olentoja, jotka kitisten ja vikisten toivottivat pedolle tuhoa.
— Tuolla se on, tuolla se on, — huusi lopulta muuan pieni, lystikkään näköinen, keltainen olento, joka taitavasti hyppeli oksalta oksalle, ja Lalli näki todellakin tuhatjalkaisen mustankiiltävät renkaat kappaleen matkan päässä edessään.
Hän hyppäsi vielä muutaman kerran valtavan korkealle ilmaan heiluttaen suurta nuijaansa. Viimeisellä hypähdyksellä hän putosi suoraan hirviön päälle, joka sähisten tavoitteli häntä myrkkykynsillään. Raskas runko putosi voimakkaasti sen päähän ja musersi sen, mutta sen sadat jalat sätkyttelivät ja kiemurtelivat suonenvetoisesti vielä kappaleen aikaa.
— Siitä sait, siitä sait! — huusi tuo keltainen pikkuolento, ja Lalli kuuli takanaan kaikkien muiden itikkain kirkuvan ja piipittävän ja vikisevän samalla tavalla.
— Mutta missä, missä on Maija? — kysyi Lalli huolissaan. Meidän on riennettävä löytämään hänet, ennenkuin heinäsirkka ehtii tekemään hänelle pahaa.
Niin he juoksivat edelleen samaan suuntaan, mutta kaikki pikkuitikat jäivät tanssimaan riemutanssia vihatun tuhatjalkaisen ympärillä. Pian tulivat he vuoren huipulle ja aikoivat samaa vauhtia hypätä sen toiselle rinteelle, mutta pysähtyivät jo ensi hyppyynsä aivan jähmettyneinä ihmetyksestä ja pian myös kylmästä.
Kirkkaasta päivänpaisteesta he olivat hypänneet mustaan yöhön. Melkein mustana kaareutui taivas heidän päällään, siroteltuna täyteen niin kirkkaita ja kauniisti kimmeltäviä tähtiä, etteivät he maapallolla koskaan olleet semmoisia nähneet. Varsinkin kaksi tähteä oli ihmeen suurta ja kaunista. Mutta merkillisintä oli sittenkin sikäläinen maisema. Sen sijaan, että Lallia äsken ympäröi lehtevä metsä, joka oli täynnä elämää ja liikettä, oli nyt hänen edessään kuollut, jäinen maa. Jäiset ja lumiset vuoret ja laaksot nousivat ja laskivat kuin jähmettyneen meren aallot, vivahtaen tähtienvalossa siniseen ja vihreään, ja niin kylmää oli, että hengitysilma näkyi savuna tulevan heidän suustaan, ja että hampaat aivan kalisivat. Hiljaisuus oli niinikään vallan kammottava, kunnes äkkiä heidän korviinsa kuului Maijan hiljainen itku.
— Maija, Maija, missä olet? — huusi Lalli.
— Täällä, täällä, — valitti Maija, ja ääni kuului tulevan jostain syvältä heidän jalkainsa alta.
Aivan heidän edessään ammotti leveä railo jäässä, ja kun Lalli kumartui katsomaan sinne, kuuli hän siskonsa äänen selvemmin.
— Tule auttamaan minua! — se sanoi. — Olen pudonnut tänne railoon, ja heinäsirkka on kuollut.
Lalli laski silloin puunrungon railoon, ja se ulottui nipin napin pohjaan saakka. Sitten kapusivat hän ja Villi alas pimeään, kylmään rotkoon, missä he löysivät Maijan makaamassa, melkein jähmettyneenä kylmästä, ja heinäsirkan näköjään kuolleena.
Lalli aikoi vihoissaan potkaista sitä, mutta Maija pidätti hänet sitä tekemästä.
— Älä, älä! — hän sanoi. — Se on ollut hyvin ystävällinen minulle. Se tahtoi pelastaa minut tuhatjalkaiselta. Se aikoi vain vähäksi aikaa tuoda minut tänne pakkaspuolelle, minne hirviö ei olisi uskaltanut meitä seurata, mutta sitten se tapaturmaisesti putosi jäänrailoon. Heinäsirkkaparka! —
Sitten kantoi Lalli ensin Maijan ja sitten kuolleen heinäsirkan railosta ylös, ja Villi tuli vilusta väristen perässä. Pian olivat kaikki taas lämpimässä päivänpaisteessa vastakkaisella vuorenrinteellä.
Maija kertoi nyt, miten heinäsirkka oli varovaisesti kantanut häntä hyppien pitkin loikkauksin eteenpäin ja koko ajan pitänyt äkäistä murinaa tuhatjalkaisesta, joka vainosi sitä ja sen sukulaisia. Se oli lohdutellut Maijaa ja luvannut viedä hänet paikkaan, missä hän oli varmassa turvassa pedolta, mutta sitten he olivat yhdessä pudonneet railoon, jonka seinät olivat niin liukkaat, ettei edes heinäsirkka voinut hypätä sieltä ylös, ja niin oli se raukka hyvin pian jähmettynyt ja kuollut.
— En minä vielä kuollut ole, — sanoi piipittävä mutta ystävällinen ääni heidän takanaan, ja siinä istui heinäsirkka tuijottaen hieman pökertyneenä heihin. Silloin hyppäsi Maija esiin ja suuteli sitä sen vihreälle suulle, ja heinäsirkka virnisteli tyytyväisenä.
— Olipas se merkillinen temppu! — sanoi se. — Sillä tavalla emme me tee täällä Merkuriuksessa. Tiedän kyllä, että te tulette jommastakummasta noista suurista tähdistä, Venuksesta tai Maasta, jotka näkyvät tuolta yöpuolelta, ja teillä on varmaankin omat tapanne osoittaa kiitollisuuttanne.
— Voi, voi.., — huusi se äkkiä ilmeisesti kauhuissaan, — nyt olemme kaikki hukassa. En minä voi kantaa pois teitä kaikkia, ja nyt on parvi murhaajaskorpioneja ympäröinyt meidät aivan huomaamattamme. Katsokaa nyt!
Kun lapset katsoivat ympärilleen, näkivät he piirissä joka puolella kummallisia eläimiä, jotka muistuttivat eräänlaisia äyriäisiä, mutta olivat suuria kuin norsut, ja jotka kaikki käyristivät päänsä yli pyrstön, missä oli peloittava piikki. Näitä kauheita eläimiä oli varmaankin sata, ja kaiken onnettomuuden lisäksi oli Lalli jättänyt aseensa, tuon puunrungon, railoon. Eivät he liioin voineet ajatella hypätä niiden ylitse, sillä ne olivat hyvin korkeita ja niitä oli peräkkäin monessa rivissä, joten lapset varmasti olisivat pudonneet toiseen riviin, jos olisivat ensimmäisen yli hypänneet.
— Hypätkää suoraan avaruuteen, kuten teimme aina silloin kun maapallolla jouduimme pulaan, — huusi Villi. — Tuo suuri pallo tuolla on varmankin Maa. Joutukaa nyt! Miau!
Ja niin hyppäsi Villi avaruuteen, ja Lalli ja Maija seurasivat perässä.
Lallin korvissa vinkui ja suhisi, ja hänen oli vaikea hengittää.
Lopuksi hän menetti tajunsa.
Kun hän taas tointui, huomasi hän istuvansa tuolilla kaukoputken takana, pää käsivarsille kallistuneena. Huoneessa oli pimeä; hän ei ensin nähnyt ketään, mutta tarkemmin katsellessaan hän näki Maijan makaamassa sohvalla Villin vieressä. Molemmat olivat tietysti menneet tainnoksiin kuten hänkin pudotessaan tuon kamalan matkan avaruuden halki.
— Maija, Maija! — huusi Lalli. — Oletko kuollut?
— Mitä sinä oikein huudat? — kysyi Maija unisena. — En minä ole kuollut enkä edes kuuro.
— Minä luulin, että sinä olit loukannut itsesi, kun hyppäsimme alas Merkuriuksesta, — sanoi Lalli silitellen Villiä, joka myös oli herännyt.
Maija tuijotti hieman ihmeissään veljeensä, mutta oli vielä niin unenpöpperöinen, ettei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
— Hyppäsimme alas Merkuriuksesta? — mutisi hän vain.
— Niin, niin, kun skorpionit olivat piirittäneet meidät, — sanoi
Lalli innokkaana. — Etkö sinä muista?
Mutta Maija-raukka ei muistanut yhtään mitään. Hän oli niin uninen ja välinpitämätön, että Lalli suuttui ja jätti hänet rauhaan, kunnes he olivat päässeet sänkyynsä ja äiti mennyt pois. Silloin hän maaten kertoi Maijalle kaikesta, mitä he olivat Merkuriuksessa ollessaan kokeneet, ja Maija kuunteli halukkaasti. Ja sitä mukaa kuin Lallin kertomus jatkui, alkoi Maijakin muistaa kaiken niin selvästi ja näki tapahtumat aivan kuin silmiensä edessä. Hän oli vain putoamisen jälkeen ollut niin pyörällä päästään, ettei ollut kohta voinut muistaa, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen täytyi luvata Lallille olla puhumatta tästä kaikesta yhtään sanaa äidille ja isälle, sillä he varmaankin sanoisivat, että Lalli oli vain nähnyt unta.
Kiltit lapset. Hopeavene. Kummallinen keinu ja närkästynyt lentolisko. Pieni pää ja loppumattoman pitkä kaula. Setä Ankannokka. Kalaliskoja ja joutsenliskoja. Villi tekee ilmamatkan. Lalli ja Maija toivovat pääsevänsä pois Venuksesta, ja jymylisko toivoo näkevänsä auringon. Hirmupedot tulevat.
Seuraavana päivänä oli lapsilla keskinäistä sipinää ja supinaa, ja he olivat niin kilttejä ja hiljaisia, että äiti oli oikein ihmeissään. He juttelivat koko ajan vain tähdistä ja taivaankappaleista ja varsinkin Merkuriuksesta, ja aprikoivat, mahtoiko heinäsirkkaparka pelastua skorpioneilta. He suunnittelivat myös uusia retkiä ja päättivät vielä samana iltana lähteä johonkin muuhun kiertotähteen. Lalli ehdotti, että he kävisivät Venuksessa, sillä sehän oli seuraava järjestyksessä auringosta päin laskien. Ja heti kun tuli pimeä, ja isä ja äiti alkoivat vetää pientä päivällisuntaan, hiipivät molemmat lapset varpaisillaan saliin, missä kaukoputki vielä oli ikkunalla messinkijalustimineen. Villi oli tietenkin mukana, ja se istahti heti ikkunan vieressä olevalle tuolille ja katseli tähtiä, vallan valmiina matkalle lähtemään.
— Ryömitään nyt kaukoputkeen, — sanoi Maija innoissaan. Mutta kun he katsoivat sitä, näytti se niin pieneltä, että tuntui aivan mahdottomalta päästä sinne sisälle.
— Odota, odota vain! — sanoi Lalli lohdutellen. — Tuon seikan minä kyllä tunnen. Täytyy vain istua hiljaa kaukoputken ääressä ja tirkistää siihen, niin se kyllä suurenee. Niin kävi viime kerrallakin. Odota vain, kunnes huudan sinua, ja tule sitten sukkelaan perässä Villin kanssa!
Sitten hän suuntasi kaukoputken loistavaa Venusta kohti, joka kimmelsi niin kirkkaana valkoisessa talvi-illassa. Siellä se ui kuin hopeinen vene sinisellä taivaanmerellä, molemmat päät suippoina ja korkeina, ja mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että kaukoputkeen todella voi ryömiä ja lopulta hän taas aukaisi sen paksun lasin, joka oli tuon kiiltävänmustan putken aukon edessä, huusi Maijalle, että tämä tulisi perässä ja ryömi tunneliin. Samoin kuin edellisenäkin iltana tuli hän nytkin pitkän konttaamisen jälkeen putken toisessa päässä olevalle pyöreälle lasille, ja ennen pitkää olivat Maija ja Villi hänen vieressään katselemassa tuota suurta, välkkyvää hopeavenettä, joka ui avaruudessa aivan heidän edessään niin, että näytti varsin helpolta hypätä siihen.
— Hei vaan! — huusi Maija ja hyppäsi tasajalkaa ulos avaruuteen, ja epäröimättä seurasi Lalli perässä niin, että korvissa vain viuhui.
Nytkin suureni heidän edessään oleva taivaankappale nopeasti, ja pian he saattoivat nähdä, ettei se ollutkaan veneen muotoinen vaan pallomainen, vaikka vain sen toinen puolisko loisti, kun taas auringosta poispäin oleva puolisko oli yöhön verhoutunut. Koko kiertotähti näytti olevan hohtavan valkoisen villakerroksen ympäröimä, ja pian he sukelsivatkin paksuun pilviverhoon. Sitten kävi vauhti niin vinhaksi, etteivät he voineet enää nähdä mitään, ja lopuksi tunsi Lalli pudonneensa jollekin pehmoiselle esineelle, joka taipui hänen ruumiinsa painosta. Se keinui ja keikkui hänen allaan, ja kun hän aukaisi silmänsä, näki hän istuvansa summattoman suurella vihreällä lehdellä, joka muistutti saniaista. Hän piti suonenvetoisesti kiinni sen ruodista, jottei putoisi, ja näki lähellään Maijan olevan samassa asemassa kuin hän itsekin. Samassa tuli Villi nelinkontin alashypellen ja tarttui terävillä kynsillään kiinni lehtilapaan.
Pökertyneenä katseli Lalli ympärilleen. Katsoessaan suoraan alaspäin ei hän voinut nähdä muuta kuin läpitunkematonta lehvikköä, joka näytti laajoilla aloilla peittävän maan. Toiselle sivulle katsoessaan hän näki lyijynvärisen vedenkalvon häämöttävän paksun, vesihöyryllä kyllästetyn ilman takaa, ja toisella sivulla kohosi jyrkkiä vuoria ja teräviä tulivuorenkekoja, joiden kraattereista syöksyi tulta ja tuprusi savupilviä. Näiden tulivuorien alempia rinteitä verhosi rehevä vihanta, mutta ylemmät rinteet olivat laavan peitossa ja näyttivät autioilta ja synkiltä. Ilma oli kuumaa ja kosteata kuin saunassa, vielä pahempaa kuin oli ollut Etelä-Amerikan aarniometsissä. Jättiläissaniaisten lehtien välistä tuntui nousevan kuumia höyryjä, jotka kasaantuivat koko taivasta peittäväksi harmaaksi pilviverhoksi. Mädänneistä kasveista ja eläimistä lähti inhottava löyhkä, ja ilmassa heidän ympärillään lauloi ja piipitti miljoonittain suuria ja pieniä hyönteisiä ja itikoita, kun taas vedestä kuului polskinaa ja pärskettä ja huohotusta, joka ei juuri hyvää ennustanut.
— Hyi, kun täällä on ilkeää! — huudahti Maija aivan kauhuissaan.
Villi seisoi kuin koukistuneena hyppäämään vihollisten kimppuun, joiden voi odottaa tulevan milloin tahansa.
— Täällä on oltava varuillaan, kun menemme alas, — se tuumi. —
Tämmöisissä paikoissa on aina vaara väijymässä, sen olen ennen kokenut.
On kai parasta, että minä menen ensin pienelle tiedusteluretkelle.
Älkää liikkuko paikaltanne, ennenkuin minä tulen takaisin!
Ja niin se läksi varovasti kapuamaan lehtiruotia alas ja katosi tiheään lehvikköön Lallin ja Maijan jäädessä uteliaina tarkastelemaan ympäristön elämää. Pieni vihreä sisilisko tuli ilman halki lentäen mustin lepakonsiivin, istuutui heidän vierelleen lehdelle ja katseli heitä terävin, välkkyvin silmin.
— Mitä ihmeen eläviä te olette? — se kysyi sähisten ja ivallisella äänellä. — Mokomia en ole eläissäni nähnyt. Teillähän on niin pehmeä, valkoinen nahka, että kuka tahansa voi purra sen läpi, ja niin merkilliset, pitkät suomut päässänne!
— En ole minäkään ennen nähnyt lentäviä sisiliskoja, — vastasi Lalli. — Me olemme toisesta taivaankappaleesta tulleita vieraita, ja sinun tulee nyt olla kohtelias ja kertoa meille jotakin tästä merkillisestä maailmasta.
— Ellet ole nähnyt lentäviä liskoja, niin et luomakunnasta paljoakaan tiedä, — vastasi sisilisko ja lipsutteli pilkallisesti kaksihaaraista kieltään. — Odota vain, saat ehkä nähdä semmoisia enemmän kuin kylliksesi!
Ja sitten se levitti ylpeästi mustat lepakonsiipensä ja koetti siepata suuhunsa suuren, korean sudenkorennon, joka lensi ohitse.
— Kutti, kutti, saitkos sen! — sanoi Maija ja työnsi kielen ulos suustaan aivan kuin pettynyt liskokin.
— Kyllä minä opetan sinut pilkkaamaan kunnon lentoliskoa, — sanoi tuo pieni eläin kiukkuisena. — Tätä saat katua. Lähetän hirmupedot kimppuunne, ne pian nakertelevat luitanne.
— Kielikello, juorukontti, ohhoh! — nauroi Maija ja näytti taas kieltään, mutta Lalli ei siitä pitänyt. Hän oli edellisillä matkoillaan oppinut, että täytyy olla kohtelias kaikille olennoille, ja hän tunsi levottomuutta nähdessään pienen liskon uhkaavana sähisten levittävän lepakonsiipensä ja lentävän pois huojuvien saniaislehtien lomitse.
Heidän siinä istuessaan ja kärsimättöminä odotellessaan Villin paluuta, kuulivat he metsästä hidasta, jymisevää astelua ja samalla kumeata mörinää ja maiskuttelua puiden latvojen keskeltä. Ääni tuli yhä lähemmäksi, mutta he eivät nähneet mitään. Äkkiä kohosi kumminkin pää ylös aivan vastapäätä sitä lehteä, missä he istuivat. Se oli merkillinen mustankiiltävä, suomuinen pää, jonka pienet, uniset silmät kummastellen tirkistivät heitä suun natustellessa saniaisenlehden reunaa.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, — tervehti Lalli saadakseen tämän uuden olennon heti alun pitäen suopeaksi. — Mikäs sinä oikein olet? En käsitä, missä sinä seisot, kun voit syödä tätä lehteä.
— Hm, hm, — mörisi pää. — Kysymyksesi on yhtä ihmeellinen kuin ulkomuotosikin. Minähän olen jymylisko. Sen tietää jokainen Venuksen asukas. Ja tietysti minä seison maassa. Mutta mitä te olette ja mitä te tällä lehdellä teette, sen Plesiosaurus vain tietää.
— Me olemme Maasta kotoisin olevia ihmisiä, — selitti Lalli ylpeänä, — ja me olemme tulleet tänne tarkastamaan tätä taivaankappaletta. Mutta en voi käsittää, miten sinä maassa seisot. Silloinhan voimme kai mekin päästä sinne alas.
— Ole hyvä! — vastasi jymylisko sävyisästi. — Voit liukua alas kaulaani pitkin, jos haluat.
Se oli Lallista ja Maijasta hyvin hauskaa, ja kun jymylisko oli suoristautunut vähän korkeammaksi, tarttui Lalli sen kaulaan ja alkoi luisua alas sitä pitkin. Pian hän sukelsi lehtien alle ja liukui yhä alemmas ja alemmas. Kaula tuntui vallan loppumattoman pitkältä ja kävi vähitellen yhä paksummaksi. Ennen pitkää tottuivat hänen silmänsä siellä alhaalla vallitsevaan vihreään hämärään, ja hän näki yläpuolellaan Maijan tulevan luikua laskien, ja alla häämötti maa niin syvällä, että päätä oikein huimasi.
Hänen kätensä olivat pahoin hankaantuneet, kun hän lopultakin tuli leveälle, suomupeitteiselle, mustankiiltävälle selälle, joka oli norsunselän näköinen. Jonkun hetken perästä tuli siihen Maijakin, puoliksi nauraen, puoliksi itkien, ja niin he istuivat siinä läähättäen ja ympärilleen katsellen. He olivat ikäänkuin suuressa salissa, jonka pylväinä olivat puiden rungot, lattiana vihreä sammalikko ja mädänneitä lehtiä ja varsia, ja kattona vihreä lehtikatos. Mutta kaikkein ihmeellisin oli se eläin, jonka selässä he istuivat. Se oli hirvittävä olento, ruumis kuin norsulla, mutta sillä oli lisäksi pitkä, laahustava krokotiilinpyrstö, ja sitten tuo loppumaton pitkä sirahvinkaula, joka häipyi puiden lehvikköön. Sen selkä oli niin korkealla maasta, ettei voinut ajatellakaan hypätä alas sieltä.
— Tämäpä on ruma ja ihmeellinen otus, — sanoi Maija. — Sehän voisi syödä vaikka viisikerroksisen helsinkiläisen kivitalon katolta.
— Niin, niin, — kuului paksun puunrungon takaa rääkättävä ääni.
— "Kun aamuateriansa se varhain aloittaa, niin ruuan vatsahansa vast' iltaseksi saa."
Ja sitten kuului kuivaa, rämisevää naurua puunrungon takaa, ja kun lapset katsoivat tarkemmin sinne, häämötti siellä kummallinen hahmo, joka hitaasti tulla tallusteli kahdella jalalla astellen metsän pimennosta. Kun se tuli lähemmäs, huomasivat he, että sekin oli jokin lisko, pystyasennossa oleva krokotiili, jonka etujalat olivat heikot ja takajalat paksut, ja viimeksimainituilla se asteli arvokkaasti suipon hännän laahatessa maata. Pää oli pieni, ja siinä oli leveä ankannokka, kasvot olivat kiltin ja sävyisän näköiset.
— Hyvää päivää, setä Ankannokka! — tervehti Maija puoliksi piloillaan, puoliksi säikähtyneenä, mutta Lalli kumarsi kohteliaasti.
— Päivää, päivää, lapsukaiset — lausui lisko arvokkaasti vastatervehdykseksi ja nyökytteli päätään lystikkäästi. — Ei minun nimeni sentään ole Ankannokka vaan Iguanodon, mutta sehän on samantekevää. Näen, että olemme tänään saaneet vieraita jostakin toisesta taivaankappaleesta. No niin, hauskaa tutustua, hauskaa tutustua. Tuntuukin toisinaan hieman yksitoikkoiselta nähdä vain liskoja ja muita matelijoita kaikkialla ympärillään. Noista pienistä imettäväisraukoista, joita täällä on, ei juuri kannata puhua, sillä eivät ne paljoakaan meistä eroa, vaikka niillä mukamas onkin karvapeite ja lämmintä verta suonissa. Jos imettäväisillä olisi joku sen kokoinen edustaja kuin tämä pitkäkurkku tässä, niin sitten voisi ne ottaa lukuun. No niin, me liskot olemme Venuksessa herroina tähän aikaan, ja voi olla hupaisaa tavata muutakin väkeä.
Samassa laskeutui jymyliskon pää puiden latvuksista käärmeen pään tavoin heiluen pitkän kaulan varassa.
— Niin, mutta eivätkö ne olekin merkillisiä, — se sanoi ja katseli taas lapsia tihrusilmillään, — mutta minä pidän niistä sittenkin. Niillä on niin viisaat silmät. Vaihtelu tuottaa iloa, kuten sanot.
Ja se ojensi pienen päänsä aivan lähelle lapsia ja lipsutti kaksihaaraista kieltään. Silloin tunsi Maija heltyvänsä ja taputti sitä päähän.
— Taidat olla kiltti, vaikket olekaan kaunis, — hän sanoi ystävällisesti. — Mahtaisitko sinä ottaa meidät pienelle ratsastusmatkalle tämän maan halki.
— Mitäpä minulla sitä vastaan olisi, — vastasi jymylisko. Ettehän te paina yhtään mitään, ja minä olen juuri aikonut lähteä rantaan juomaan ja sitten tuonne lämpimälle vuorenrinteelle vetämään päivällisunta. Te voitte kernaasti istua selässäni sen ajan.
— Minä tulen kappaleen matkaa mukananne, — sanoi setä Ankannokka. — Aterioitsen tuolla rannalla ja matkalla saan vähäsen jutella. On hauskaa tavata semmoisia, jotka ovat nähneet tätä maailmaa eri puolilta.
Ja niin he läksivät liikkeelle, että maa tärisi noiden suurten eläinten jalkojen alla. Jymylisko kulki hitain, horjuvin askelin ja otti aina silloin tällöin suuntäyden puiden latvuksista, ja setä Ankannokka asteli arvokkaasti vieressä, pärisi litteällä nokallaan ja ojensi ajoittain pystyyn kuuden metrin korkuisen vartalonsa poimiakseen oksista suuhun pantavaa.
Monta askelta ei vielä oltu kuljettu, kun lapset huomasivat, että metsä oli täynnä jymyliskoja, jotka toinen toisensa perästä liittyivät kulkueeseen, kiikuttaen pitkää kaulaansa ja ällistyneinä mutisten kummasteluaan noiden uusien olentojen johdosta, jotka istuivat heidän toverinsa selässä.
— Mutta emmehän me voi mennä ilman Villiä, — sanoi Maija epäröiden.
— Villi, Villi! — huusi Lalli niin kovasti kuin jaksoi, mutta vastausta ei kuulunut.
— Kuka Villi on? — kysäsivät molemmat liskot yht'aikaa ja pysähtyivät äkkiä.
— Toivon, ettei hän ole joutunut onnettomuuden uhriksi, — sanoi setä
Ankannokka vakavana. — Metsä on täynnä erilaisia petoliskoja.
— Eivät ne niinkään helpolla saa kiinni Villiä, — sanoi Lalli ylpeänä ja uhkavarmana. — Se on suoriutunut niin monesta vaikeudesta ennenkin, ettei se nytkään antaudu vangiksi. Mutta kyllä meidän pitäisi saada sille lähetetyksi tieto, minne menemme.
— Sen minä kyllä toimitan, — vikisi heikko ääni pienestä rantalätäköstä. — Se on kai minun etäinen sukulaiseni, kuten tekin, vaikka te olette kenties liian ylpeitä myöntämään itseänne minun sukulaisikseni.
Kun Lalli tarkemmin katsoi ääntä kohden, huomasi hän pienen nokkaeläimen näköisen olennon, joka makasi lätäkön partaalla katsellen heitä uteliain, pirtein silmin.
— Päivää, päivää, serkku, — tervehti hän piloillaan. — Olet kiltti, jos teet sen.
Ja he jatkoivat matkaansa rantaan päin.
Kun he olivat tulleet ulos metsästä, aukeni heidän edessään laaja, kuohuva meri, jonka pitkät, raskaat, lyijynväriset aallot loiskivat hiekkarantaan, missä oli runsaasti näkinkenkiä ja merkillisen muotoisia äyriäiseläimiä. Kaikki jymyliskot marssivat oikopäätä veteen niin syvälle, että laineet oli vai vähällä huuhdella lapsiakin, ja sitten ne työnsivät pitkät kaulansa veteen ja nostivat sieltä suun täydeltä meriruohoa.
— Se maistuu hyvältä, — sanoi lasten ystävä ja pärskähteli tyytyväisenä.
Sillä valin paneutui setä Ankannokka vatsalleen tyrskyävään aallokkoon ja rupesi nokallaan penkomaan pohjaa, josta se näkyi löytävän paljon syötävää, arvatenkin nilviäisiä ja äyriäisiä. Toisinaan se ui pitkiä matkoja veden alla ja potki tällöin voimakkailla takajaloillaan kuin sammakko.
Lapset silmäilivät uteliaina tätä autiota, kuohuavaa merta. Ennen pitkää he näkivät lauman eläimiä tulla porhaltavan aaltoja pitkin. Ne olivat kalojen tai ehkä vielä enemmän valaitten näköisiä ja noin kymmenen metrin pituisia, mutta pää, jonka ne kohottivat vedestä katsellakseen lapsia, muistutti enemmän liskojen kuin kalojen päätä, se oli suomupeitteinen, ja suussa oli runsaasti peloittavia hampaita.
— Mitä te oikein olette? — kysyi Lalli.
— Kalaliskoja ollaan, — vastasi niiden johtaja, — ja minulla on hyvä halu syödä teidät kumpaisetkin, mutta nuo jymyliskot ovat hieman liian kömpelöitä, niin että saatte nyt jäädä toiseen kertaan.
— Kiitoksia ystävällisyydestänne, — nauroi Maija. — Toivottavasti se toinen kerta ei koita koskaan.
Samassa rupesi ulompana merellä näkymään eloa ja liikettä. Siellä kiemurteli ja kaareili kuin olisi suuri käärme siellä uimassa, mutta samalla näkyi kömpelö ruumis kohoavan hiukan vedestä.
— Luulenpa, että laittaudun täältä tieheni, — sanoi setä Ankannokka hieman hermostuneena. — Tuolta tulee joutsenlisko, eikä sitä tiedä, mimmoisella tuulella se sattuu tänään olemaan. Parasta on, että sinä teet samoin, Brontosaurus-serkku, sillä voihan sille pälkähtää päähän siepata nuo selässäsi istujat.
Ja tuo ihmeellinen olento tulla porhalsi tosiaankin vettä halkoen suoraan heitä kohden, kohottaen kamalan, kiiltävähampaisen kitansa vedenpinnan yläpuolelle. Oli vaikeata erottaa sen ääriviivoja, mutta hirveän suuri se mahtoi olla. Nuolena lennähti sen käärmeenpää pitkän, joutsenenkaulaa muistuttavan kaulan sinkahuttamana, sen hirvittävä, kiiltävä kita tavoitteli maiskuttaen Lallia. Hidas jymylisko oli tuskin ennättänyt vielä ruveta köntystämään vedestä ylös, mutta samassa silmänräpäyksessä syöksyi koko kalaliskolauma pedon kimppuun kuin metsästyskoira-parvi. Muutamat iskivät sitä pyrstöön, toiset kaulaan, sillä sen vartalo näytti olevan mainion suomuisen panssaripaidan suojaama.
Nyt alkoi vedessä hirveä taistelu, ja sen aikana jymyliskot vetäytyivät varovasti pois tieltä. Aallot värjäytyivät verestä punaisiksi, joutsenliskon pää jakeli hurjana iskuja joka suunnalle, mutta lopulta se painui aaltojen alle raivoisain kalaliskojen repimänä. Salatuista syvyyksistä tuli nyt näkyviin haikaloja ja suunnattoman suuria kamalan näköisiä mustekaloja, saamaan nekin osansa saaliista. Siinä oli polskinaa ja pärskinää, läähätystä ja ruiskutusta, ja kaikkialla kiilsi peloittavia, teräviä hammasrivejä tai ryömi limaisia ruumiita ja tuijotti saaliinhimoisia silmiä.
— Hyi, — sanoi Maija tuskastuneena ja peitti kädellään silmänsä, — mennään pian pois täältä. En minä pidä tästä merestä.
— Ei ole niinkään varmaa, että metsä on sen parempi, — sanoi setä
Ankannokka hieman surumielisesti.
Kun he taas olivat rannalla, näkivät he pienen ilmalaivan kaltaisen olennon leijailevan puunlatvojen ylitse heitä kohden. Vähitellen se kävi jättiläislepakon muotoiseksi, ja kun se oli tullut vielä lähemmäs, näkivät he, että se oli jättiläiskokoinen lentolisko, vähän sen näköinen, jonka he olivat nähneet siellä puunlatvassa, mutta kahden metrin pituinen ja siivenkärkien väli oli yli kymmenen metriä. Sen nokka oli terävähampainen, ja silmät loistivat julmina ja saaliinhimoisina, — se oli hyvin vaarallisen näköinen.
— Terve taas! — kajahti tuttu ääni liskon selästä, ja Villin pyöreä pää kurkotti kaarevan liskonkaulan takaa.
— Kas vaan, siellähän sinä Villi olet, — huudahti Lalli ilostuneena. — Tiesinhän minä, että sinä kyllä suoriudut. Mutta missä oikein olet oleskellut?
— No, minä toimitin asiani vain hieman perusteellisemmin kuin olin aikonut, — sanoi Villi välinpitämättömällä äänellä lentoliskon kaarrellessa hitaasti koko seurueen ympärillä ja katsellessa sitä epäluuloisesti säkenöivin silmin. — Minusta tämä maa näytti niin vaaralliselta, että minun piti sitä ensin tutkia vähän lähemmin, ennenkuin sallin teidän tulla alas puusta. Näin kyllä nuo ukkelit, joiden mukana te olette, mutta suuresta koostaan huolimatta ne näyttivät kilteiltä. Metsässä on kumminkin vaarallisempaakin joukkoa.
— Niin, niin, — päätteli setä Ankannokka pudistellen huolissaan päätään. — Samaa olen minäkin heille sanonut. Esimerkiksi allosaurukset ja tyrannosaurukset ja lelapsit.
Lentolisko teki vielä siron kaaren jymyliskon ympäri ja kehoitti Villiä hyppäämään alas, minkä tämä tekikin, ja ennen pitkää se seisoi lasten vieressä jymyliskon selässä.
— Saanko minäkin vähän ratsastaa? — huusi Maija lentoliskolle.
— Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä, sinulle en ole kiitollisuuden velassa, — sähähti tämä kiukkuisesti. — Minua haluttaisi puraista poikki sinun hyödytön, pehmeä nokkasi, mutta ystäväsi vuoksi jätän sen tekemättä.
Ja sitten se leijaili pois siivet liikkumattomina levällään.
— Kiitos hyvästä kyydistä! — huusi Villi sille, — mutta ensi kerralla täytyy sinun olla kiltimpi ystävilleni.
— Miten jouduit tekemisiin tuon vekkulin kanssa? — kysyi Lalli.
— Niin, sillä tavalla se kävi, että minua hiukan peloitti laskeutua maahan ja siksi minä kuljin puusta puuhun. Olin juuri tullut suureen, paksuoksaiseen puuhun, kun satuin huomaamaan tuon olennon riippuvan kynsillään puunoksasta, pää alaspäin, melkein kuin lepakko, siivet kääriytyneinä ruumiin ympäri kuin tummanharmaa huivi. Se oli ilmeisesti nukahtanut raskaaseen uneen. Mutta aivan puun alla seisoi kaksi ilkeätä olentoa vaanien. Ne olivat sen näköiset kuin olisivat kahdella jalalla seisovia norsuja, jotka hyppivät kuin kenkurut. Niiden lyhyissä etujaloissa oli hirvittävät kynnet, ja leveä sammakonsuu täynnä hampaita, joiden rinnalla krokotiilin hampaat ovat lastenleluja. Niiden voimakkaista takajaloista päätin, että ne voivat hypätä korkealle ja näinkin niiden juuri valmistautuvan hyppyyn vetääkseen lentoliskon alas. Ne näyttivät niin ilkeiltä, etten voinut suoda niille sitä nautintoa. Vaikken minä juuri sekaannukaan muiden eläinten asioihin, loikkasin minä nyt sille oksalle, missä lisko riippui, ja huusin sille, että vaara uhkaa. Se heräsi heti, levitti siipensä ja leijaili korkeuteen, juuri kun noiden petojen leuat loksahtivat sillä kohdalla, missä sen pää äsken oli riippunut.
— Kamalaa, — sanoi setä Ankannokka, ja koko sen kuusi metriä pitkä ruumis vapisi. — Ne olivat varmaankin allosauruksia.
— No niin, — jatkoi Villi kertomustaan, — tuo lentolisko rupesi sitten kaikesta päättäen tuntemaan kiitollisuutta, ja niin se tarjosi minulle vapaan kyydin selässään. Minusta oli mukava näin ottaa selvää seudusta, ja me kiertelimmekin pitkät matkat, mutta se minun täytyy sanoa, ettei minusta täällä ole hyvä olla. Kynteni eivät mahda mitään kaikkien noiden liskojen suomuille, joten minusta ei ole teille suurtakaan apua. Sen neuvon annan, ettette täällä pitkälti kulkisi maitse, sillä Intia oli vain lastenkamari Venukseen verrattuna. Kun olin tästä seikasta tullut selville, palasin lentoliskon kanssa takaisin, ja sitten tapasin erään lätäkön rannalla pienen piipertäjän, joka huusi meille, mihin te olitte menneet.
Tällä välin lönkytteli jymylisko hitaasti halki komean metsän, jossa näkyi kasvavan vain saniaisia, palmuja ja kortteen näköisiä jättiläiskasveja, joiden varsi oli nivelikäs ja joka nivelestä lähti kapeita lehtiä. He näkivät erilaisten merkillisten liskojen lojuvan ja piehtaroivan likaisissa lätäköissä, niiden joukossa oli muutamia, jotka näyttivät jättiläissioilta ja joiden kuonosta kohosi kolme sarvea. Kun he juuri olivat menossa erään tuollaisen parven ohitse, kuului metsästä rätinää, ja sieltä hyppäsi näkyviin kaksin jaloin kulkeva hirvittävä petolisko. Takajaloissa oli pitkät, kammottavat kynnet, se teki valtavan ponnahduksen ja hyppäsi erään sikaliskon selkään painaen kyntensä sen ruumiiseen ja iskien kauheat leukansa sen kurkkuun. Liskoparka päästi vihlovan tuskanhuudon, joka vielä kauan kaikui lasten korvissa, ja sortui maahan vihollisensa painamana.
— Se on lelaps, pian pois täältä! — voivotteli setä Ankannokka, ja suurelle jymyliskollekin tuli kiire päästä ajoissa tiehensä.
Lalli ja Maija olivat aivan kalpeina pelästyksestä ja alkoivat jo toivoa olevansa poissa tästä maasta, mutta hetkiseksi he unhottivat pelkonsa tullessaan ihanaan metsään, missä kasvoi kauniita puita, jokseenkin kuusen näköisiä tai kenties vielä enemmän äidin araukariaa muistuttavia. Samalla kävi maa korkeammaksi, ja pian he tulivat vuorenharjalle, josta avautui näköala yli laakson, jonka halki leveä joki virtasi. Laakson toisella puolella kohosivat tornien tavoin samat vuoret, jotka he jo olivat puunlatvasta nähneet. Niistä syöksyi savua ja tulta, ja parista juoksi leveä laavavirta alas laaksoon. Ilmassa oli runsaasti rikkihöyryjä ja kuumia kaasuja, niin että oli vaikea hengittää. Raskaina ja harmaina painuivat pilvet miltei vuorenhuipuille saakka ja yhdistyivät tulivuorien höyryihin muodostaen synkän verhon, joka peitti maiseman puolihämärään, ja tässä hämärässä loistivat tulivuorien tulipatsaat ja hehkuvat laavajoukkiot kaamean punaisina. Ei ollut missään ainoatakaan lintua laulamassa; virran rannalta vain kuului merkillistä mylvinää ja rummutusta, mikä todennäköisesti oli lähtöisin joistakin muista iljettävistä matelijoista.
— Ei, tästä maasta minä en pidä, — sanoi Villi päättävästi. — Eihän täällä näytä aurinkokaan olevan koskaan näkyvissä.
— Aurinko? Mikä se semmoinen on? — kysyi setä Ankannokka.
— Etkö koskaan ole auringosta kuullut puhuttavan? — kysyi Lalli hämmästyneenä. — Se on se, mikä valaisee ja lämmittää kaikkia kiertotähtiä.
— Emme me aurinkoa tarvitse, — sanoi matelija kummastellen. — Onhan ilma lämmin, ja maasta tulee lisäksi lämpöä ja vuorista tulee tulta.
— Kyllä aurinko sentään on tuolla ylhäällä pilvien takana, setä hyvä, — selitti Villi itsetietoisena, — mutta näyttää siltä kuin eivät pilvet täällä koskaan hajaantuisi, joten ette koskaan saa sitä nähdä. Ellei sitä olisi, olisi täälläkin kylmää. Mutta ellet ole sitä nähnyt, niin ei se mahda usein tulla pilkistämään, ja silloin on kuin onkin meillä paljon parempi olo maapallolla.
— Minä tahtoisin nähdä auringon, — sanoi nyt äkkiä jymylisko, joka tähän asti ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa koko matkalla. — Ettekö voi ottaa minua mukananne maapallolle?
— Kylläpä sinä tosiaan olisit kauniin näköinen Helsingin katuja astelemassa! — nauroi Maija. — Ihmiset voisivat antaa sinulle ruokaa viidennen kerroksen ikkunoista. Voi Lalli, miten hauskaa olisi, jos todellakin voisimme sen ottaa mukaamme!
Silloin ei Lallikaan voinut olla nauramatta moiselle päähänpistolle. Olihan se aivan mahdoton, mutta siitä juolahti hänen mieleensä muuan seikka.
— Mietin tässä, miksei maapallolla ole tämmöisiä matelijoita, ja miksei Venuksella taas ole lainkaan suuria imettäväisiä, — hän sanoi.
— Sen voin sinulle selittää, — huusi piipittävä ääni heidän päänsä päältä, ja kun he katsoivat ylös, näkivät he sen pienen lentoliskon, jonka he olivat puunlatvassa tavanneet, leijailevan hiljalleen heidän yläpuolellaan. — Siitä ei ole haittaa, jos sen teille selitän, sillä joka tapauksessa te kumminkin kohta kuolette. Minä teille olen sen kohtalon toimittanut rangaistukseksi siitä, että tuo tyttö oli hävytön minua kohtaan. Ja nyt selitän. Venus on nuorempi kuin maa. Eläimet kehittyvät alhaisemmista korkeammiksi eläimiksi, ja imettäväiset ovat mukamas korkeampia kuin me, vaikka minä puolestani otaksun asian olevan päinvastoin. Joka tapauksessa vallitsee Venuksessa nyt matelijain aikakausi, ja kestää varmaankin miljoonia vuosia ennenkuin imettäväiset ehtivät syrjäyttää meidät. Sillä välin me olemme täällä herroina, ja sen saatte tekin pian kokea, te maapallolta kotoisin olevat kavalakieliset anastajat, joiden nahkakin on kuin kalanvatsaa. Ei teillä ole kynsiä, ei teillä ole suomuja, eikä edes mainitsemisen arvoisia hampaitakaan. Miten on päähänne pälkähtänytkin tulla tänne? Luulette kai, mokomatkin, olevanne parempia kuin me sen vuoksi, että meidän vuodessamme on vain seitsemän ja puoli semmoista kuukautta, jota te sanotte kuukaudeksi.
Ja sitten nauroi lisko myrkyllistä naurua, ja lapset tunsivat olonsa kaameaksi ja katsoivat kauhistuneina ympärilleen.
Ja kas, tuolla metsänreunassa liikkui tosiaankin jotain, mikä hyppeli sinne tänne kuusen oksien välissä, ja pian tuli kokonainen liuta kamalia hirviöitä rynnäten pitkin harppauksin metsästä suoraan heitä kohden. Niillä oli kauheat kynnet, ja niiden avoin kita oli täynnä pitkiä, kiiltäviä hampaita. Ne liikkuivat hyppien takajaloillaan kuin kenkurut, ja maa tärisi niiden hyppäyksissä syntyvistä jysähtelyistä.
— Olemme hukassa, — parkui setä Ankannokka kuolemantuskassa ja koetti hoiperrellen kiirehtiä ainoaan mahdolliseen suuntaan, virralle.
Jymyliskokin näytti pahoin pelästyvän ja rupesi pitkin askelin ja hätäisenä läähättäen juoksemaan virralle päin, mutta petoliskot olivat liian nopeita ja lähenivät yhä lähemmäs.
Oli kumminkin vielä pikkuruisen toivoa ehtiä ajoissa veteen, mutta kun he olivat lähellä rantaa, kohtasi heitä toinen kauhistuttava näky. Virtaa reunustavain ruokokasvien joukossa he näkivät pitkän rivin ammottavia kitoja, jotka olivat krokotiilinkidan näköisiä, mutta niin suuria ja leveitä, että voi nähdä syvälle veripunaiseen kurkkuun saakka. Itse eläimiä he eivät voineet nähdä, sillä ne olivat miltei kokonaan painuneet veteen tai makasivat ruovikon piilossa.
Sillävälin tulivat hirmupedot yhä lähemmäs, ja poloinen setä Ankannokka, joka liikkui hyvin hitaasti ja kauhusta oli aivan kadottanut mielenmalttinsa, jäi pian niiden uhriksi. Hurjina mylvien syöksyivät pedot sen kimppuun ja repivät sen palasiksi, ja kauhusta väristen käänsivät lapset kasvonsa pois tästä julmasta näystä.
Mutta nyt tuli heidän vuoronsa. Hurjat matelijat hyppivät pitkin, raskain harppauksin joka puolelta heidän ympärillään, tarrautuivat kiinni jymylisko-rukan kurkkuun, häntään ja jalkoihin vertavaluvilla leuoillaan, jotka loksahtivat kiinni uhkaavasti paukkuen. Muutamat pedoista ojensivat kuononsa jo lapsia ja kissaa kohti.
— Hypätkää, hypätkää! — huusi Villi. — Ei kannata yrittääkään puolustautua noita suomunahkaisia vastaan. Hypätkää!
Maija hyppäsi heti melkein itku kurkussa ylös, ja kun Lalli oli nähnyt siskonsa olevan turvassa, hyppäsi hänkin avaruuteen.
Pudottuaan hän heräsi siihen, että äiti pani kätensä hänen olalleen.
Koko hänen ruumiinsa vapisi.
— Täälläkö sinä nukut istuallasi, poikaa — kysyi äiti. — Oletko nukahtanut kaukoputkesi viereen?
Mutta Lalli ei puhunut mitään, tirkisteli vain ympärilleen, missä Maija ja Villi olivat. Sisko seisoi äidin vieressä haukotellen niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan, mutta ei hänkään mitään puhunut, ja Villi oli tipotiessään.
— Minä olin vain… — änkytti Lalli lopulta, mutta sitten sulki hän huulensa kiinni. Oli vielä vallan liian aikaista kertoa äidille noista ihmeellisistä seikkailuista, ja kumma kyllä äitikin veti suunsa hiukan hymyyn, ja vei lapset lastenkamariin.
— No, mitä me nyt olemme oikein tehneet, — kysyi Maija innokkaasti, kohta kun äiti oli sulkenut oven.
Ja Lalli oli yhtä innokas kuin hänkin, ja kertoi hehkuvin silmin heidän merkillisistä seikkailuistaan Venuksessa, ja Maija kuunteli niin hartaasti kuin ei hän itse olisi mitään tiennyt koko asiasta, eikä keskeyttänyt kertaakaan veljensä kertomusta.
— Niin, niin, kyllä se oli kamalaa, — sanoi hän lopulta, kun Lalli lopetti. — Olivat ne hirveitä otuksia. — Mutta mennään nyt ruokasaliin hakemaan jotakin syötävää.
Punainen pallo ja pyöreä täplä. Tuhoisa erehdys. Ihminen vain eläin. Virkistävä ilmavirta. Lallia ja Maijaa luullaan villeiksi. Valkoinen jauhe. Hyönteiset vaiko linnut? Vedenpuutetta ja korttijauhetta. Päivölän kaupunki. Kaksitoista vanhaa marsin-eukkoa. Maija näyttää pitkää nenää. Käynti kaupungissa. Miesparat. Sähkövoimaa kaikkialla. Tasa-arvoisuutta. Vedenalaisia peltoja. Väkijoukko kahtena puolueena. Marsin miehet. Kaksi kuuta. Kapina. Vanhat marsilaisprofessorit. Villi pelastajana.
Koko seuraavan päivän lapset puhuivat vain liskoista ja tuumiskelivat, mahtoivatko hirmupedot syödä myös jymyliskon. Lalli piirteli lyijykynällä setä Ankannokan ja jymyliskon kuvia, ja Maija ihaili hänen taitoaan. Kun he leikkivät ulkona kauniissa maaliskuisessa päivänpaisteessa, koetti Lalli muovailla lumesta noita eläimiä, mutta ei saanut niitä koskaan kyllin suuriksi.
Heti kun aurinko oli laskenut, ja tähdet taas loistivat tummalla taivaalla, seisoivat he taas ikkunan ääressä kaukoputken vieressä. Tällä kerralla tahtoi Maija ensiksi kömpiä putkeen, mutta miten hän siinä seisoikin tirkistellen ja odotellen, ei hän vaan sinne päässyt, ja lopuksi hänen täytyi antaa Lallin koettaa.
Lalli oli suunnannut kaukoputken Marsia kohti, jonka isä oli hänelle näyttänyt, ja joka tänä iltana loisti niin kirkkaana. Kauan hän siinä seisoi katsellen ikävöiden tuota punaista palloa, joka liukui sinisessä avaruudessa, ja lopulta hän huomasi mahtuvansa mustaan, kiiltävään tunneliin. Pian hän olikin kaukoputken ulkolasilla, Maija ja Villi mukana, ja punainen pallo oli aivan heidän vastapäätään.
Näin lähempää katsoen se ei näyttänyt aivan niin punaiselta kuin ikkunasta, ja hän voi erottaa tummia laikkuja sen pinnalla sekä napojen kohdalla valkoiset pyörylät aivan kuin maapallollakin. Eräässä kohdassa näkyi pyöreä, selväpiirteinen valkoreunainen tumma täplä.
— No, minne nyt hypätään? — kysyi Maija.
— Ei ainakaan noille valkoisille navoille, — vastasi Villi jyrkästi.
— Semmoisesta sain kyllikseni silloin, kun hyppäsimme pohjoisnavalle.
— Koetetaan päästä tuohon pyöreään täplään, — arveli Lalli. — No nyt, olkaa valmiina! Hei vaan!
Ja niin sitä mentiin halki huimaavan avaruuden kohti loistavaa taivaankappaletta, joka suureni nopeasti, kunnes he näkivät allaan laakean maiseman, ja pian huomasi Lalli kauhukseen, että se pyöreä pilkku, jota kohden he putosivat, oli suuri, pyöreä järvi. Kauhuissaan hän sulki silmänsä ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän tunsi sukeltavansa jalat edellä veteen. Pohja ei kumminkaan ollut kovin etäällä ja hän potkaisi siihen saadakseen vauhtia ylöspäin ja ennen pitkää hän kohottikin päänsä vedenpinnasta ylös.
Ravisteltuaan veden silmistään näki hän Maijan ja Villin polskivan aivan vieressään tyvenellä kimaltelevalla vedenpinnalla kirkkaassa auringonpaisteessa. Maija-rukka ei osannut ollenkaan uida ja huusi vaikeroiden apua, kun taas Villi aivasteli ja sylki ja sähisi rumia sanoja pojista, joilla ei ole järkeä enemmän kuin rotilla ja koirilla.
Muutamalla vetäisyllä pääsi Lalli Maijan avuksi, ja täpärällä se apu jo olikin, sillä Maija olisi muuten hetimiten painunut veden alle. Mutta Lalli tiesi, ettei hänkään kauan voi pysytellä pinnalla Maijaa kannattaen. Hän katui katkerasti, että oli saattanut heidät tämmöiseen tilanteeseen, ja näki kauhistuen siskon pään painuvan veden alle hänen ponnisteluistaan huolimatta. Vielä kerran onnistui hänen nostaa Maija pinnalle, ja samassa hän kuuli kovaa suhinaa. Ääni kuului aivan hänen vieressään, vettä pärskähti hänen kasvoilleen, ja sitten hän tunsi jonkun tarttuvan hänen kaulukseensa ja vetävän hänet ylös. Hän itse ei irroittanut otettaan Maijasta, ja niin kohosi tämäkin vedenpinnalle, missä häneen tartuttiin kiinni ja hänkin nostettiin ylös.
Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, ettei Lalli ollut ennättänyt katsoa, mikä heidät oli pelastanut, mutta kohta kun hän tunsi seisovansa kiinteällä pohjalla, tarkasteli hän ympärilleen varsin uteliaana.
Hän oli valkoisesta metallista tehdyssä veneessä, ja hänen päänsä päällä surisi neljä tuulimyllynsiipien näköistä pyörää veneen molemmilla puolilla, kaksi keulassa ja kaksi perässä. Mutta kaikkein merkillisin oli sentään veneen keskellä istuva olento, joka vast'ikään oli vetänyt vettävaluvan Villin veneeseen. Ensin luuli Lalli, ettei siinä ollut muuta kuin suuri kalju pää ja sen terävien, viisasten silmien edessä olevat silmälasit, mutta sitten hän huomasi pienen surisevan koneen takana olevan tuohon päähän kuuluvan pienen ja leveän vartalon ja lyhyen jalkaparin, joiden verhona oli ruumiinmukaiset mustat vaatteet. Tuon olennon — oli se sitten mies, nainen tai eläin — ainoina pitkinä ruumiinosina olivat kädet ja vallankin sormet, jotka hyvin nopeasti hypistelivät jotakin koneenosaa.
Samassa keskeytyi hänen havaintojentekonsa siihen, että hengitys kävi hänelle sietämättömän vaikeaksi. Hänestä tuntui, että hän kuolee, ellei hän saa enemmän ilmaa, ja hän tunsi päässään kummallista kohinaa. Mutta samassapa tarttui veneessä istuva olento valkoiseen säkkiin, jommoisia veneen pohjalla oli koko kasa, ja kiinnitti nopeasti ja reippaasti sen aukosta riippuvan kummiletkun Lallin nenään. Ja sitä letkua myöten virtasi nyt virkistävä ilmavirta Lallin keuhkoihin, ja ennen pitkää hän tunsi voivansa taas vallan hyvin. Samoin teki se olento Maijalle ja Villille, jotka makasivat läähättäen veneen pohjalla, ja sitten se kiinnitti säkit heidän selkäänsä, niin että tämä ilma aina virkisti heitä, ilman että heillä oli vähintäkään vaivannäköä.
— Moista kummaa en ole koskaan kuullut, — sanoi lempeä ääni. — En ole ennen kuullut, että Marsiin olisi tullut Maan lapsia, sillä muualtahan te ette voi olla. Te olette aivan samannäköisiä kuin meidän museoissamme säilytettävät muinaisaikojen kansojen kuvat, jotka esittävät miljoonia vuosia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä löytö tekee minut kuuluisaksi koko Marsissa, Meille on ikuinen häpeä, että te olette ensin tulleet meidän tähteemme, vaikka me olemme aina kerskuneet korkeammasta sivistyksestämme. Mutta te raukat ette olleet ottaneet huomioon, että ilma on täällä paljon ohuempaa kuin maapallolla. Ellen minä olisi tullut paikalle ilmasäkkeineni, olisitte nyt kuolleina.
Molemmat lapset katselivat kummastellen tuota merkillistä olentoa, ja silmät pyöreinä ihmetyksestä tuijotti Villikin siihen. Ja vasta nyt huomasi Lalli, että silläkin oli valkoinen säkki selässä ja kummiletku nenällä. Letku oli kiinnitetty silmälaseihin ja näytti hyvin pieneltä.
— Mikä kumma sinä oikein olet? — kysyi Maija arastellen. — Oletko ihminen vai eläin?
Silloin naurahti olento helakasti.
— Nuori tyttöhän minä olen, — se sanoi ystävällisesti — ja nimeni on Senni. — Olin ulkona pienellä aamulennolla, kun näin teidän putoavan halki ilman. Kiirehdin heti paikalle ja ennätin juuri parahiksi onkimaan teidät kuiville.
— Kiitoksia paljon! — sanoivat Lalli ja Maija yhdestä suusta, ja Villi, joka tähän saakka oli itseään pesten maannut veneen pohjalla, rupesi nyt kehräämään ja hyrisemään jonkun sanan kiitokseksi.
— Mikä eläin tuo on? — kysyi Senni ihmetellen.
— Kissahan minä olen, — vastasi Villi ylpeänä, — koko luomakunnan viisain olento, paljon viisaampi kuin ihmiset.
Silloin naurahti tyttö taas.
— Meillä täällä ei, nähkääs, ole enää eläimiä ollenkaan — hän sanoi selitykseksi, — vaikka niiden kuvia kyllä on ja museoissa on niiden luurankoja. Meillä ei ole varaa elättää eläimiä tähdessämme, sillä ruokaa ei silloin riittäisi ihmisille.
— Mutta mitä te itse sitten syötte? — kysyi Lalli. — Ettekö te syö lihaa?
— Hyi! — huudahti tyttö ilmeisesti inhoten. — Emmehän me toki ole raakalaisia! Meillähän on valkoista jauhetta, jota valmistetaan tehtaissa, ja enempää emme tarvitse, kunhan sitä vain saisimme kylliksemme. Tahdotko maistaa vähän?
Ja sitten hän otti ruumiinmukaisen takkinsa taskusta laatikon, joka näytti selluloidista tehdyltä, ja kun hän sen aukaisi, näkivät lapset siinä valkoista jauhetta. Sitten hän laski vesisäiliöstä vettä lasiin ja sekoitti siihen vähän jauhetta. Vesi tuli maidonkarvaiseksi, ja hän antoi lasten juoda siitä. Se maistui kermansekaiselta maidolta, ja juotuaan lasillisen, tunsivat lapset olevansa niin kylläiset kuin jos olisivat syöneet runsaan aterian. Villikin sai puolen lasillista, ja tyttö silitteli hyväillen sen keltaista kipinöivää turkkia.
— Onpa tosiaan ikävää, ettemme me enään voi pitää tämmöisiä hauskoja eläimiä, — hän sanoi. — Oikein kyllästyy, kun aina näkee vain ihmisiä ympärillään ja enimmäkseen vain muita naisia. Sinä olet varmaankin poika, sinä siinä? — hän sanoi Lallille. — Niin, niin, kyllä te olette paljon kauniimpia kuin me. Sivistyksellä voi olla hyvät puolensa, mutta ei se meitä kauniimmiksi tee. Siitä alkaen kun me olemme ruvenneet syömään valkojauhetta, on meiltä vatsa melkein kokonaan hävinnyt, ja nyt, kun emme enää juuri koskaan kävele, ovat jalkammekin surkastuneet. Voi, luulenpa, että ikävöin sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin ihmiset söivät niin, että samalla nauttivat ateriastaan, ja jolloin he kävelivät omin jaloin metsissä ja kedoilla. Mutta lihaa en voisi koskaan suuhuni panna. Hyi, hyi!
Silloin nauroivat Lalli ja Maija, ja Villikin veti kissannaamansa pilkalliseen irvistykseen.
— Riippuu kai siitä, mihin tottuu — tuumi Lalli viisastelevana. — Mitä huvia olisikaan elämästä, ellei saisi syödä voileipiä ja ohukaisia ja hilloa ja leivoksia ja omenoita ja muuta hyvää!
— Eikö teillä ole muita huveja siellä maapallolla? — kysyi Senni hieman ivallisesti.
Silloin hävetti Lallia, mutta Maija vastasi reippaasti:
— Onhan meillä leikkejä ja laulua ja soittoa ja teatterinäytäntöjä ja eläviäkuvia… ja matkoja muihin taivaankappaleihin.
Nyt oli marsintytön vuoro hävetä, sillä hän ei koskaan ollut käynyt omaa taivaankappalettaan edemmä.
— No, saammeko nähdä vähän sinun maatasi? — kysyi Lalli.
— Tietysti, — vastasi Senni myöntyväisenä. — Täytyy tässä minunkin kohta lähteä Päivölän kaupunkiin työtunneilleni.
Ja sitten hän hypisteli konetta pitkillä sormillaan, ja suristen nousi vene suoraan ylös ilmaan.
— Näin ei voi tehdä meidän ilmatasoillamme — huomautti Lalli. —
Niiden täytyy ensin ottaa vauhtia.
— Vieläkö te käytätte ilmatasoja? — kysyi marsintyttö halveksuen. — Me olemme jo vuosituhansia sitten laanneet niitä käyttämästä. Ne kyllä kelpasivat silloin, kun käytettiin raskaita ja kömpelötekoisia koneita ja linnut otettiin lentämistaidon esikuviksi. Mutta pian huomasivat meikäläiset tiedemiehet, että hyönteiset lensivät aivan toisella tavalla ja paljon paremmin. He rakennuttivat hyvin pieniä mutta samalla hyvin voimakkaita moottoreja ja omaksuivat hyönteisten lentotavan: hyvin nopean räpyttelyn suurin siivin.
— Kyllä ne vaan lentävätkin paremmin, — murisi Villi. — Sen tietää jokainen, joka on ollut tekemisissä nenäkkään kärpäsen kanssa tai nähnyt kimalaisen surisevan kukasta toiseen.
Tällä välin nousi ilmalaiva nopeasti, ja laaja maisema avautui heidän nähtäväkseen. Se näytti aivan laakealta niin kauas kuin silmä kantoi. Oli kumminkin hieman vaihtelua, sillä allaan he näkivät suuren, pyöreän järven, jota tyttö sanoi Päivölänjärveksi ja sen ympärillä oli valtavan suuri kaupunki, jonka kaikki rakennukset olivat valkoiset. Siinä asui Sennin puheiden mukaan miltei koko Marsin väestö. Siitä oli näet jokaisen niin mukava lentäen mennä työhönsä mihin Marsinosaan tahansa, ettei tahdottu asettua asumaan kauas tästä koko tähden sivistyselämän keskuksesta. Tietysti oli työläisasuntoja muillakin työpaikoilla, mutta niitä oli kumminkin harvassa Päivölän kaupungin väestöön verraten, joka nousi kolmeensataan miljoonaan.
Kaupungin kaikki talot näyttivät olevan kutakuinkin samanlaisia, noin kymmenkerroksisia. Kaduilla vilisi väkeä, kaikki liikkuivat hyvin nopeasti. Maisema oli kaupungin ympärillä vihanta, mutta kauempana oli laajoja punaisia alueita.
— Mitä tuo punainen oikein on? — kysyi Lalli. — Se se varmaankin aiheuttaa sen, että Mars näyttää punaiselta maapallosta katsottuna.
Silloin huokasi Senni syvään.
— Se on hiekkaa, pelkkää hiekkaa — sanoi hän surullisena. Meidän tähdessä on näet niin vähän vettä, ettei se riitä kostuttamaan koko tähden pintaa, vaikka me johdammekin sitä tuhansia kanavia myöten kaikkialle, missä maaperä on viljelyskelpoista. Meressä on kyllä suolaista vettä ja sitä me tislaamme, mikäli meillä riittää voimaa siihen, ja sitten me johdamme napaseutujen lumen sulaessa muodostuvan veden ja pumppuamme vettä tähtemme sisustasta, mutta ei se sittenkään riitä. Suuri osa sitä vettä kerääntyy Päivölänjärveen, joka keväisin on täynnä, mutta syksyn edellä on siinä vain muutamia kaivoja jäljellä ja muu on kaikki peltomaana. Voit jo nytkin nähdä, että vesi on laskenut.
Ja Lalli näki todellakin kaupungin ja rannan välissä leveän peltovyöhykkeen, josta osa oli vihreänä, toinen osa vastakynnetty.
— Mutta mitäs te pelloilla teette, kun ette leipää syö? — kysäsi
Maija.
— Kaikki viljelyskasvit viedään jauhetehtaisiin, — selitti Senni. — Siellä sekoitetaan kasviaineet kivennäisaineisiin tarkoin siinä suhteessa, jonka ihmisruumis tarvitsee, ja jokainen meistä saa juuri niin paljon kuin tarvitsee, mutta ei ollenkaan enemmän. Sitä saadaan korteilla, ja minun täytyy pyytää valtiolta ylimääräinen annos sen korvaukseksi, mitä teille annoin..
Ja sitten hän päästi taas huokauksen. Siinä hän näytti silmälaseineen yht'aikaa lapselliselta ja vanhalta.
— Miten vanha sinä Senni oikeastaan olet? — kysyi Lalli.
— Kymmenen vuoden, — vastasi tyttö.
— Aivan minun ikäiseni! — huudahti Lalli.
— Meidän vuotemmehan ovat pitemmät kuin teidän, — sanoi tyttö. — Tiedät sinä kai, että Mars tarvitsee vuoden ja kymmenen ja puoli kuukautta — teidän ajanmittojenne mukaan — kiertääkseen kerran auringon ympäri?
Sitä ei tiennyt Lalli paremmin kuin Maijakaan, mutta siitä he eivät mitään puhuneet.
Ilmassa oli nyt oikein vilisemällä eri kokoisia ilmalaivoja, jotka kiertelivät heidän ympärillään ja joka laivasta tirkistelivät uteliaat silmäparit silmälasien takaa heitä. Sennille huudettiin kysymyksiä, mutta hän vain viittasi erästä kaupungin toria kohti eikä vastannut mitään. Tälle torille laskeutui nyt heidän ilmalaivansa tehden loivan kaaren, ja pian he astuivat maihin suurelle sileälle kentälle, missä ennen heitä jo oli pitkä rivi lentokoneita. Senni antoi merkin, ja heti vieri kolme tuolia, joissa kussakin oli kolme pientä pyörää, heidän luokseen. Itse hän istui yhteen ja kehoitti Lallia ja Maijaa istumaan jäljellä oleviin, ja Villi hyppäsi Maijan polvelle. Sitten näytti Senni, miten tuolit sai liikkeelle painamalla nappia ja miten niitä ohjattiin pienellä vipusimella. Se ei ollut vaikeata ymmärtää, ja pian he ajaa huristivat keskellä marsilaisvilinää torin poikki muuatta suurta rakennusta kohti, joka täytti tuon valtavan aukeaman yhden kokonaisen sivun.
— Se on hallitustalo, — selitti Senni, ääni levottomuutta ilmaisten. — Saa nähdä, mitä ne teistä sanovat, sillä kuten mainitsin, ei täällä Marsissa saa olla eläimiä, enkä oikein tiedä, pitävätkö he teitä kahta eläiminä vai ihmisinä. Kissa tuomitaan joka tapauksessa hengiltä. Meillä ei ole varaa pitää mitään tarpeetonta. Täällä ei kasva yhtään ainoata kasvia, joka ei ole syötävä tai muuten hyödyllinen, ja kaikki viljelyskelpoinen maa on viljeltynä.
— Kyllä minä siitä huolehdin, etteivät ne minua saa kiinni, senkin simput! — sanoi Villi halveksuvasti eikä Lallikaan ollut levoton.
Heidän tuolinsa vierivät paksujen pylväiden lomitse suureen avonaiseen eteiseen ja siitä hissiin, joka nosti heidät erääseen ylempään kerrokseen, ja sitten he vietiin suureen saliin, missä kaksitoista vanhaa ryppyistä marsilaista istui kukin sanelukoneensa takana. He katselivat lapsia ja kissaa voimatta salata uteliaisuuttaan, mutta kaikki heidän kysymyksensä olivat kuivakiskoisia ja vailla minkäänlaista myötätuntoa.
Aluksi sai Senni kertoa, miten hän oli löytänyt lapset, ja sitten piti näiden selvittää, miten he olivat tulleet Marsiin.
— Sinä siis tahdot väittää, että te olette hypänneet tänne avaruuden halki? — kysyi muuan ryppynaamainen tuomari ankarana.
— Juuri niin, — vastasi Lalli varmana.
— Se on tietysti valhe. Te tahdotte salata meiltä keksimänne keinon päästä tänne, — sanoi tuomari silmäillen häntä terävästi silmälasiensa takaa. — Mutta se on vallan tarpeetonta. Me olemme luomakunnan herroja, ja kerran me keksimme teidän salaisuutenne, ja voi silloin teitä!
Sitten annettiin merkki, että he saivat siirtyä viereiseen huoneeseen. Hetkisen perästä avattiin ovet taas, ja tuomio julistettiin. Sen mukaan he saivat olla yhden päivän Marsilla, jolloin oppineiden piti heitä tutkia ja heitä piti näytettämän kansalle, mutta sitten heidän täytyi muka kuolla. Sen jälkeen piti heidän ruumiinsa täytettämän yliopiston kokoelmissa säilytettäviksi.
Kuullessaan tuomion oli Senni hyvin huolestuneen näköinen, mutta Maija vain näytti pitkäänenää tuomareille, ja Villi sylkäisi pilkallisesti.
— Nuo pitkäsormiset pölkkypäät luulevat ymmärtävänsä kaikkea, — tuumi Lalli halveksuvasti. — Mutta olemme me päässeet pahemmistakin pintehistä.
Silloin rypistivät marsintuomarit vielä enemmän korkeata kaljua otsaansa ja aivan kuin lävistivät heidät naskalinterävillä katseillaan.
— Te luulette varmaankin pääsevänne takaisin maapallolle juoruamaan, mitä täällä olette nähneet, — sanoi puheenjohtaja, — mutta semmoinen ei voi tulla kysymykseenkään. Ei vakoilijoita lasketa niin vaan menemään. Te olette koko ajan valvonnan alaisina.
Mutta Villi vain nauraa virnisteli.
Lapset ja kissa saivat nyt luvan mennä katselemaan kaupunkia Sennin seurassa, mutta koko ajan seurasi heitä kaksi julman näköistä marsilaista, joilla oli pieni kiiltävä putki kädessä. Senni selitti, että noilla putkilla ne voivat tuhota heidät kaikki pitkän matkan päästä.
— Emme me käy enää sotia Marsilla, — selitti hän, — mutta poliiseja meidän täytyy sentään pitää, sillä on paljon niitä, jotka eivät hyväksy täällä vallitsevaa tasa-arvoisuutta. Ne sanovat, että semmoisten henkilöiden, jotka ovat nerokkaampia ja työkykyisempiä, tulee saada siitä myös itselleen etua ja oikeutta nauttia elämästä enemmän kuin tuhmain ja laiskain. Ja sitten juonittelevat miehet väittäen, että heitä sorretaan. Muuten olemme täällä kaikki samanarvoisia, paitsi että miehet saavat vähän enemmän ruokaa kuin naiset. Mutta niinpä ei täällä olekaan monta miestä. He eivät voi päästä minkäänlaiseen johtavaan asemaan, mutta sen sijaan heitä käytetään vain kevyeen työhön: suorittamaan vaikeimpia laskutehtäviä ja piirustamaan koneiden suunnitelmia. Useimmat poikalapset surmataan juuri sen vuoksi, että ne syövät enemmän, ja väestön valtavana enemmistönä ovat naiset, sillä he ovat ahkerampia ja tasaisempia työssään. Ruumiillista voimaa ei täällä tarvita, sillä kaiken työn suorittavat helposti hoidettavat koneet. Me teemme kaikki kaksi tuntia maanviljelystyötä, kaksi tuntia tehdastyötä ja kaksi tuntia konttorityötä tai viimeksimainitun sijasta hoidamme kaksi tuntia lapsia.
Hänen puhellessaan olivat he tulleet torille ja astuneet ilmalaivaan, jolla heidän piti päästä lentoretkelle yli maan ja sitten tulla sille paikalle, missä yleisön piti saada heitä katsella. Suristen nousi laiva katonharjojen yläpuolelle, ja Senni näytti heille ne suuret tehtaat, joissa valmistettiin kaikkien Marsin asukasten ruoka ja kaikki muutkin välttämättömät tarpeet. Suuri osa kaupunkia oli tämmöisenä tehdasalueena, mutta lapsista se oli kolkkoa eikä ollenkaan mielenkiintoista.
— Miksi ei tehtaista näy savua nousevana — kysyi Lalli.
Silloin Senniä nauratti.
— Luuletko meidän polttavan kivihiiliä kuten satatuhatta vuotta sitten? — hän kysyi. — Ei, hiili ja muu polttoaine on aikoja sitten täältä loppunut, emmekä sitä tarvitsekaan. Kaikki koneet käyvät sähköllä, jota saamme osaksi auringosta, osaksi tuulesta ja osaksi meren aalloista. Sähkövoima käyttää lentokonettani, sähkötuolia ja kaikkia muita Marsin koneita. Ei tarvitse muuta kuin soittaa langattomalla puhelimella lähimpään voimakeskukseen, niin saa langatonta tietä voimaa luokseen vaikkapa ilmassa ollessaan.
Ja niin he leijailivat kaupungin ohitse ja näkivät alapuolellaan laajoja vihreitä peltomaita, mutta ennen pitkää aukeni heidän nähtäväkseen vain erämaan yksitoikkoinen punainen pinta. Hetkisen perästä he näkivät taas pitkän, tummanvihreän juovan taivaanrannalla ja sen keskellä sinisen viirun.
Siellä on muuan kastelukanavamme, — selitti Senni. — Semmoisilla me johdamme vettä joka paikkaan kiertotähdellemme, missä maaperä parhaiten soveltuu maanviljelykseen. Katsokaa, tuolla on kohta, missä kaksi kanavaa leikkaa toisensa. Siinä risteyksessä on pieni pyöreä järvi, samannäköinen kuin Päivölänjärvi mutta paljoa pienempi. Koko maisema tuntui lapsista yksitoikkoiselta ja pani heidän mielensä apeaksi. Kaikki muu oli ihmiskäden muovailemaa paitsi erämaan punainen hiekka; ei ollut siinä taulussa pienintäkään virkistävää vaihtelua, ei metsiä eikä vuoria.
— No, mitä pidät tähdestämme? — kysyi Senni.
— Minusta se on yksitoikkoinen ja ikävä, — sanoi Lalli.
— Ikävään minä kuolisin, jos täällä täytyisi elää, — murisi Villi.
— Mutta hirveän paljon keksintöjä te olette tehneet, — koetti Maija lievitellä.
— Niin, — sanoi marsintyttö hieman hämillään. — Ne ovat kaikki tehdyt monta kymmentä tuhatta vuotta sitten. Mutta kun tasa-arvoisuus tuli täydelliseksi ja vallankin sen jälkeen kun naiset tulivat vallitseviksi ja kaiken työn tekijöiksi, ei enää ole uusia keksintöjä tehty. No niin, eihän niitä sentään tarvitakaan. Emme me enää parempaa saisi, jos koettaisimmekin.
— Mutta missä sinun kotisi on? — kysyi Maija.
— Kotini? — toisti Senni kummastellen. — Meillä on jokaisella huoneensa kaupungissa, kaikilla aivan samanlaiset, sillä täällä ei saa kellään olla mitään parempaa kuin toisillakaan.
— Mutta entäs lapset? — kysyi Lalli.
— Ne ottaa valtio heti huostaansa ja kasvattaa kaikki samalla tavalla suurissa kasvatuslaitoksissa, — kertoi Senni, — ne lapset tietenkin, jotka saavat jäädä eloon, sillä heikot ja sairaat ja useimmat poikalapset surmataan sähköllä. Meidän täytyy aina pitää asukasluku määrätyissä rajoissa, ja vuosisata vuosisadalta se pienenee, sillä vesi vähenee hitaasti täällä Marsissa. Viidensadan tuhannen vuoden kuluttua on täällä tuskin ainoatakaan asukasta. Kenties me kaikki olemme silloin muuttaneet maapallolle.
— Jos me huolimme teitä sinne, — intti Lalli vastaan. Häntä ei ollenkaan miellyttänyt ajatus, että marsilaiset kävisivät maapallolla häntä tervehtimässä, ja häntä harmitti nuo poliisit, jotka koko ajan pysyttelivät heidän lähellään ja mulkoilivat heitä silmälasiensa takaa.
Nyt he tekivät suuren kaarroksen ja lensivät meren yläpuolelle, jonka he olivat jo kauan nähneet vasemmalla puolellaan. Se oli hyvin laaja, mutta näytti samalla olevan varsin matala, sillä sieltä korkeudesta he näkivät kaikkialla sen pohjaan. Sen pinnalla mennä viiletteli suuria kuljetuslaivoja ja muutamia pienempiä veneitä, jotka näyttivät olevan kalastuspuuhissa.
— Syöttepä te sentään kalaa, — sanoi Villi vähän pisteliäästi, sillä se ei voinut sietää sitä, että Senni niin inhosi lihaa.
— Emme syö, eikä meressä enää kaloja olekaan, — vastasi Senni, — mutta me viljelemme eräitä meriruohoja merenpohjalla. Kaikki sekin viedään tehtaisiin. Eihän meillä ole toki varaa antaa meren olla tuottamatta minkäänlaista hyötyä.
Silloin huokasi Villi raskaasti ja paneutui makaamaan ilmalaivan pohjalle. Kaikki tämä hyöty oli hänestä hirmuisen ikävää, ja ikävystyttävää se oli lapsistakin huolimatta kaikista niistä mielenkiintoisista koneista, joita he näkivät. He ikävöivät luonnolliseen metsään, jossa eläimet hyppelevät ja linnut laulavat ja jossa on marjoja ja kukkia ja sieniä, ja täällä oli vain tasaisia peltomaita ja vesikanavia ja kaupunki, missä tuhansien rakennusten kaikki huoneet olivat samanlaisia aivan kuin mehiläispesän kennot.
Tällävälin oli ilmalaiva kääntynyt takaisin kaupunkiin toisen poliisin ankarasta komennuksesta, ja pian he olivat taas keskellä muiden ilmalaivojen vilinää, joita kierteli talojen ympärillä aivan kuin suriseva mehiläisparvi. Siinä oli suuria raskaita kuormalaivoja, pitkiä matkustajalaivoja ja vallan vilisemällä pieniä yksityisveneitä, semmoisia kuin Sennin. Kaikista noista ilmalaivoista suunnattiin heitä kohden pieniä kaukoputkia, heitä tarkastettiin joka puolelta, heistä puheltiin ja heitä ihmeteltiin. Jotkut paheksuivat sitä, että hallitus oli päättänyt surmauttaa heidät, kun taas toiset pitivät sen vallan oikeudenmukaisena. Sillävälin oli Sennin laiva laskeunut torille, jossa oli aivan sullomalla pyörätuoleissaan tulleita, yhtä uteliaita ihmisiä kuin oli ollut ylhäällä ilmassa, ja yhtä eripuraisia olivat nämäkin hallituksen menettelystä. Mielipiteiden vaihto kävi yhä vilkkaammaksi ja kiihkeämmäksi ja sukeutui lopuksi yleiseksi riitelyksi, vaikka poliisi teki parhaansa sen tyynnyttämiseksi huutamalla suuriin huutotorviin, jotka vahvistivat huutajan äänen, niin että se aivan jylisi yli valtavan torin:
— Ei kukaan saa seisahtua! Pysykää liikkeessä, olkaa hyvät! Jokainen, joka tahtoo nähdä Maan ihmisiä, asettukoon jonoon, ajaakseen sitten heidän sivuitse!
Ja niin alkoi vieriä loputon rivi tuoleja lasten ohi ja yhtä loputon rivi kaljuja päitä. Jotkut katselivat heitä kylmin, uteliain katsein, toiset mielenkiinnolla, toiset taas säälien.
— Mutta missä katti on? — kysyi muuan ääni joukosta, ja Sennikin etsi ällistynein katsein Villiä, mutta tätä ei näkynyt missään.
— Katti on kadonnut! — kaikui harmistunut sorina torilla. —
Hävetköön hallitus, joka hoitaa asiansa niin huonosti.
— Villi on kai hypännyt takaisin Maahan, - kuiskasi Lalli Maijalle, — ja niin kait olisi meidänkin parasta tehdä, mutta minä olen utelias näkemään, miten tämä riita päättyy, ja onhan meillä hyvää aikaa. Kuules, miten ne kirkuvat!
Lalli huomasi, että muutamilla marsilaisilla oli parta ja että näiden kasvot olivat jäntevämmät kuin muiden, mutta niitä semmoisia oli vähän. Hän teki sen johtopäätöksen, että ne mahtoivat olla miehiä, vaikkei niiden puvussa ollut mitään, mikä olisi ne erottanut naisista. Melkein poikkeuksetta ne kuuluivat siihen puolueeseen, joka tahtoi jättää Lallin ja Maijan henkiin, ja ne tekivät myös ivallisia huomautuksia naisvallasta ja tuhmasta tasa-arvoisuudesta, joka tukahdutti kaiken henkisen kehityksen. Mars ei ollut — väittivät he — edistynyt kukonaskelen vertaa siitä pitäin kun naiset saivat vallan käsiinsä, ja se, kellä oli älyä, ei viitsinyt sitä käyttää, kun hän ei saanut vaivastaan mitään hyötyä itselleen. Olot kävivät aivan sietämättömiksi, ellei hallitusta kukisteta.
Näihin miehiin liittyi suuri joukko naisia, vallankin nuorempia, ja siihen puolueeseen tuntui Sennikin kuuluvan, kun taas vanhat ryppynaamat kirkuen vaativat lapsille surmaa ja miehille tyrmää. Siinäkös oli hälinää ja surinaa ja loputonta sekamelskaa, ja pian Lalli huomasi, että katselijat, jotka olivat ajaneet heidän ohitsensa, ryhmittyivät kahteen puolueeseen, toinen puolue torin toiselle, toinen toiselle sivustalle, ja että miesten puolue näytti lukuisammalta. Poliisi huusi huutotorviinsa ja kehoitti kansaa noudattamaan rauhallisuutta ja lainkuuliaisuutta, ja ylhäällä hallitustalon ikkunassa näkyi muuan noista kahdestatoista ryppynaamasta. Hänkin puhui kansalle huutotorven välityksellä ja selitti hallituksen kantana olevan, että lakia on noudatettava ja ettei ainoatakaan eläintä eikä laiskuria voitu sietää Marsissa.
Pilkkanaurua, hyväksyvää sorinaa, vihellyksiä ja hyvähuutoja kuului vastaukseksi tähän puheeseen.
— Alas hallitus… Eläköön hallitus… kaikui vuoronperään tuossa sekavassa kirkunassa. — Akkavalta on kukistettava… Kuolemaa miehille… Vapaata kehitystä… Oikeutta älylle… Pois raakalaiset… Vapauttakaa Maasta tulleet ihmiset… Uudistuksia… Vapautta… Kehitystä… Uusi äänestys, uusi äänestys…
Kaiken tämän hälinän kestäessä laski aurinko, ja tähdet tuikkivat mustansinisellä taivaalla melkein yhtä kirkkaina kuin Merkuriuksesta katsoen. Niiden joukosta he saattoivat selvästi erottaa Maan, joka täältä näytti melkein semmoiselta kuin Venus Maasta. Päivölän katuja ja toreja valaisi nyt merkilliset sähkövalot, jotka olivat loistavina kaarina niiden yläpuolella. Lasten ihmeeksi oli taivaalla paistamassa kaksi kuuta. Varsinkin toinen niistä oli heidän mielestään merkillinen, se kun liikkui tähtien seassa ihmeen nopeata kyytiä, niin että se muutamassa tunnissa oli kulkenut yli koko taivaankannen ja Sennin väitteen mukaan tuli vielä kerran nousemaan ennen auringonnousua.
— Meidän kuut ovat hyvin pieniä teidän kuihin verrattuina — kertoi Senni, — mutta ne ovat lähempänä meitä ja näyttävät senvuoksi yhtä suurilta, ja sitten ne kulkevat niin vinhaa vauhtia, että läheisempi tarvitsee vain seitsemän tuntia kiertääkseen tämän kiertotähden ja etäisempi kolmekymmentä tuntia.
Pimeän tultua kävi meteli kaduilla yhä hurjemmaksi ja kiihkoisammaksi, ja vallankumouksellisten joukko kasvoi ilmeisesti yhä nopeammin. Taas näkyi ryppyiset kasvot hallitustalon ikkunassa, mutta samassa Lalli näki oikeanpuolisesta väkijoukosta, sieltä, missä kapinalliset olivat, singahtavan vihreän salaman, ja sihisten muuttui ikkunassa ollut pää savuksi ja tuhaksi.
Syntyi kamala ulvonta molemmilla puolin väkijoukoissa, ja samanlaisia vihreitä salamoita rupesi sinkoilemaan puolelta toiselle levittäen kuolemaa ympärilleen, ja kitkerä savu täytti ilman. Samassa tulla huristi pari poliisia lasten viereen käyden käsiksi heihin.
— Hallitus on päättänyt, että teidän täytyy heti kuolla, jottei täällä syntyisi yleistä kapinaa, selittivät he puoleksi uhkaavina puoleksi huolestuneina, — mutta sitä ennen on professorien saatava tutkia teitä lähemmin.
Senni koetti tehdä vastaväitteitä ja vedota ensimmäiseen tuomioon, mutta kaikki oli turhaa. Hän ei saanut edes enää seurata lapsia, kun heidät vietiin pois. Kaksi poliisia pidätti hänet, ja kyyneleet silmissä hän heilutti lapsille jäähyväisiksi.
Nyt olisivat Lalli ja Maija mielellään hypänneet takaisin maapallolle, mutta heidän vangitsemisensa oli tapahtunut niin äkkiä, ettei hyppääminen käynyt enää päinsä. Lalli oli kumminkin tyyni ja rohkea, ja Maija oli liian ylpeä näyttämään, miten häntä peloitti.
Heidät vietiin nyt suureen rakennukseen ja sitten hissillä ylös saliin, jonka sähkövalokaaret kirkkaasti valaisivat! Siellä oli heitä odottamassa muutamia vanhoja näivettyneitä marsilaisia, ympärillään eriskummallisia koneita ja kojeita. Ne lähettivät poliisit pois, ja tarttuivat itse lapsiin pitkillä, laihoilla, luisevilla käsillään.
— Nyt on teidän ensiksi vastattava eräisiin kysymyksiin — sanoi laihin ja ryppyisin, jonka pää oli kuin suuri paleltunut kaalinkerä. — Mimmoiset ovat olot nykyisin maapallolla? Me olemme aikoneet tulla pian sinne ottamaan sen haltuumme.
— Paljon paremmat kuin täällä teidän kehnolla taivaankappaleellanne, — vastasi Lalli pisteliäästi. — Me kyllä otamme teidät vastaan, kun tulette, ja näyttelemme teitä rahasta eläintarhoissa.
— No, no, rauhoitu nyt vain, sinä pieni raakalainen! — sanoi professori närkästyneenä. — Onko teillä kylliksi vettä?
— On sitä aina niin paljon, että voimme upottaa sinut ja kaikki nämä muut gorillat, — huusi Maija ja koetti potkaista professoria nenään. Potku sattui kumminkin leukaan, niin että hampaaton suu maiskahti kiinni, ja silmälasit putosivat lattialle. Professori muljautteli julmasti silmillään ja heilutteli terävää veistä ilmassa, mutta toiset pidättelivät häntä.
— Kertokaa nyt jotakin teikäläisistä tavoista ja aseista! — sanoi toinen professori.
— Me emme asu mehiläispesissä, emme syö vain valkopulveria, voimme kävellä omin jaloin, — vastasi Lalli pilkallisesti. — Ja sitten on meillä vielä jonkun verran vapautta, ja hieman oikeata luontoa, metsiä, järviä ja vuoria. Mutta tepä olettekin eläimiä, muurahaisia, mehiläisiä ettekä ihmisiä.
— Ei noiden raakalaisten kanssa kannata puhella — sanoi kolmas professori. — Aika kuluu vain, ja vallankumous leviää. Kuulkaa vain! Ne tulevat nyt tännepäin.
Ja kadulta kuului todellakin kauhea melu, ja lapset kuulivat selvästi, miten huudettiin:
— Vapauttakaa Maasta tulleet ihmiset! Kuolema professoreille!
— Me vain leikkaamme hiukan teitä, niin kauan kuin olette hengissä, — sanoi ensimmäinen professori, joka nyt oli saanut silmälasinsa paikoilleen. — Me tahdomme nähdä, mimmoisia te olette sisäpuolelta.
Ja hän tarttui kiinni Lalliin, joka turhaan potki ja huitoi. Marsilaisen käsivarret olivat niin pitkät ja hänen sormensa niin voimakkaat, ettei Lalli ylettynyt häneen, nyt kun hän tiesi olla varuillaan. Mutta samassa kuului uhkaavaa sähinää ja syljeksimistä, ja Villi syöksähti piilopaikastaan, tuolin alta, marsilaisen kasvoille raappien verisiä naarmuja ja tavoitellen hänen silmiään. Professori kirkui ja ulvoi, ja muut koettivat vapauttaa hänet raivoisasta kissasta, mutta Villi hyppeli toiselta kaljulta päälaelta toiselle niin sukkelaan, ettei sitä saatu kiinni, ja huusi lapsille, jotka nyt olivat päässeet irti:
— Joutukaa ikkunalle ja hypätkää maapallolle!
Sitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Lallille ja Maijalle, he riensivät kiireimmän kaupalla ikkunan ääreen. Kun he saivat sen auki, näkivät he raivoisana räyhäävän väkijoukon ajavan pyörätuoleillaan pitkin katua ja vihreiden salamain sinkoilevan ristiin rastiin, mutta samassa he hyppäsivät avaruuteen.
Tytöt ovat pelkureita. Paratiisi. Villi syö hedelmiä. Villi tulee linnun ystäväksi. Kiltti leijona. Kuu eikä kiertotähti. Kiittäkää onneanne! Jupiteremo. Sarvimetsässä. Kaksi ihmistä. Käärme. Ihana näky. Käärme ja Villi. Hyvän- ja pahantiedon puu. Maijan viisaus. Kiusaus. Lapset lähtevät vapaaehtoisesti paratiisista.
Lalli päästi helpotuksen huokauksen herätessään salin tuolilla, ja koko illan lapset supattelivat keskenään niin salaperäisinä, että äiti kävi oikein uteliaaksi, mutta isä iski vain veitikkamaisena silmää, eikä kumpikaan kysynyt mitään. Villiä hyväiltiin ja siliteltiin, ja Lalli kaatoi salaa kermaa sen maitoon näyttääkseen edes jollakin lailla kiitollisuuttaan siitä avusta, minkä Villi oli tuona vaarallisena hetkenä antanut.
Seuraavana päivänä oli niin hauskaa laskea mäkeä Kaisaniemessä, että he hetkiseksi unohtivat Marsissa kokemansa kauheat seikkailut, mutta kun Lalli iltapäivällä vaivasi päätään vaikeilla laskutehtävillä, ei hän voinut olla Maijalle sanomatta:
— Kyllä täällä maapallollakin saattaa elämä toisinaan tuntua surkealta, mutta en minä sentään vaihtaisi täkäläistä elämää mihinkään niistä kiertotähdistä, jotka tähän saakka olemme nähneet. Mutta kuka tietää, voi olla semmoinenkin tähti, jossa ei tarvitse lukea läksyjä.
— Aiotko taas uusille matkoille? — kysyi Maija epäröiden.
— Tietysti, — vastasi Lalli.
— Mutta vieläkö uskallamme, kun se on niin vaarallista? — kysyi Maija hieman vavisten.
— Minä kyllä uskallan, — sanoi Lalli ylpeänä. — Olin minä yhtä vaarallisissa paikoissa matkustaessani maapallolla, mutta tytöt ovat aina semmoisia pelkureita, ja sinä saat pysyä kotona, jos tahdot.
— En minä tahdo kotiin jäädä, — sanoi Maija nyreissään. — En minä välitä vaaroista. Minä tulen Jupiteriin, sillä tiedän, että Jupiter on seuraava tähti, ja isä sanoi, että se on suurin kaikista kiertotähdistä.
Taas he hiipivät hiljaa saliin ja katselivat tuikkivaa tähtitaivasta, ja pian he olivat saaneet silmiinsä Jupiterin, joka loisti niin valkoisena ja kirkkaana, vallan toisenvärisenä kuin punainen Mars. Villi hyppi tuolilla Lallin vieressä aivan kuin olisi se hyvin innostunut pääsemään mukaan uusiin seikkailuihin ja Lalli silitteli hyväillen sen selkää. Täällä pimeässä he näkivät selvästi sähkökipinöiden säkenöivän sen pehmoisesta turkista, ja Villi kehräsi tyytyväisenä, mutta ei sanonut mitään.
Lalli suuntasi nyt kaukoputken Jupiteriin ja tarkasteli kauan loistavaa tähteä. Kun hän oikein tirkisteli, saattoi hän nähdä kolme pientä kiiltävää pistettä aivan ison tähden vieressä. Ne olivat kolme Jupiterin kuuta, mutta neljättä hän ei löytänyt.
Tuntui niin ihmeelliseltä katsella tuota kirkasta valkoista tähteä ja sen kolmea pientä kuuta, jotka seurasivat sitä aivan kuin olisivat sen lapsia, että Lalli pian unohti koko ympäristönsä, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hän huomasi voivansa kiivetä putkeen. Eikä hän edes muistanut huutaa Maijaa, mutta pitkää aikaa hän ei ollut seisonut kuperalla lasilavalla, ennen kuin sekä Maija että Villi olivat hänen vieressään. Täältä näkyi tähti selvänä valkoisena loistavana levynä, mutta sen keskellä oli leveä vyö, joka näytti olevan tummaa pilveä. Vallan selvästi he saattoivat myös nähdä nuo kolme kuuta.
Mutta mihin nyt hypätään? — kysyi Maija vähän alakuloisena. — Minä pelkään noita pilvivalleja, enkä näe maan näköistä missään.
— Katsokaa, — sanoi Villi, — tuolla on pieni pyöreä musta täplä, hyvin hauskan näköinen. Se on liian musta järveksi. Minusta voisimme hypätä siihen.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Lalli epäröiden. — En minä keksi parempaa ehdotusta. Hellurei!
Matka avaruuden halki kesti tällä kerralla vielä kauemmin kuin heidän hypätessään Marsiin, ja Lallin hengitys oli jo salpautunut, kun hän lopultakin tunsi putoavansa johonkin pehmeään. Kesti kauan, ennenkuin hän pääsi istumaan ja katselemaan ympärilleen, mutta kun hän vihdoin voi sen tehdä, kävivät hänen silmänsä ihastuksesta pyöreiksi.
Hän oli pudonnut pitkää tuoksuavaa ruohoa kasvavalle niitylle, josta korkeat siniset, valkoiset, keltaiset ja punaiset liljanvarret kohottivat kukkaterttujaan, levittäen samalla niin voimakasta sulotuoksua, ettei hän moista ennen ollut kokenut. Niitty ei ollut suuri, ja sen ympärillä oli metsä vihreänä muurina, ja Lalli huomasi, että puissa oli yht'aikaa kukkia, raakiloita ja kypsiä hedelmiä, ja nämä hedelmät olivat niin kauniita, että hän heti ymmärsi niiden maistuvan hyvälle.
Enempää hän ei ollut ehtinyt ajatella, kun Maija hyppäsi ruohikosta hänen viereensä ja taputteli käsiään ihastuksesta.
— Voi Lalli, Lalli, — hän huusi, — tällä kerralla olemme tainneet joutua paratiisiin.
Villikin tuli esiin ruohon seasta silmät pyöreinä kummastuksesta.
— En tiedä, pidänkö tästä vai enkö pidä — se sanoi omituisen arastelevalla ja epävarmalla äänellä. — Tuntuu kuin täällä ei olisi luvallista rottien pyydystely, kenties ei edes sähiseminen ja syljeksiminen. Täällä on ilmassa jotakin, joka paremmin soveltuu kaniineille kuin kissoille.
— Mutta lämmintä ja suloista täällä on joka tapauksessa, — sanoi Lalli katsellen säihkyvin silmin ympärilleen. — Katsokaa vain noita hedelmäpuita ja kukkia ja noita suuria koreita perhosia, joita lepattelee kaikkialla ja puroa, joka luikertelee niityn halki kuin hopeavyö. Eikö täällä ole ihmeen ihanaa!
Mutta Maija ei häntä enää kuunnellut. Hän oli jo juossut metsänreunaan ja poiminut maahan pudonneen hedelmän ja iskenyt valkoiset hampaansa sen mehevään maltoon, niin että mehu vuoti suupielistä alas. Silloin ei Lallikaan malttanut enää pidättää itseään tekemästä samoin, ja hetken aikaan ei kumpikaan heistä puhunut halaistua sanaa, söivät vain ja maistoivat milloin mitäkin hedelmää, ja heistä tuntui mahdottomalta sanoa, mikä niistä maistui parhaimmalle. Sillävälin katseli Villi heitä yhä silmät pyöreinä ihmetyksestä, mutta lopulta ei sekään voinut olla puraisematta muuatta maahan varissutta hedelmää, ja silloin pääsi tyytyväisyyttä ilmaiseva maiskutus sen huulilta.
— Sepä merkillistä! — se sanoi pureskellen yhä hartaammin hedelmää ja nuoleskellen sen mehua. — En olisi koskaan uskonut minkään koko maailmassa maistuvan paremmalle kuin linnunveri, mutta kyllä minun nyt täytyy myöntää, ettei lintujen surmaaminen pälkähtäisi milloinkaan päähäni, jos minulla aina olisi tämmöistä syötävää.
— Ja sitäpaitsi, sanon minä, et sinä saakaan sitä tehdä, — sanoi Lalli pyyhkien nenäliinallaan hedelmämehua huuliltaan. — Jos surmaat tässä tähdessä yhdenkin olennon ilman, että se on itsepuolustukseksi välttämätöntä, niin tulet minun kanssani tekemisiin.
Samassa helkähti puiden latvoista pehmoisia hopeankirkkaita säveleitä, laulurastaan säveleiden kaltaisia mutta paljon sointuisampia ja vaihtelevampia. Sulosointuisina ne vierivät lauhaan ilmaan, ja pian yhtyi niihin läheisistä puista muita ääniä muodostuen mitä ihanimmaksi lintukuoroksi, ja lapset ymmärsivät laulujen sanat, jotka ylistivät luojan hyvyyttä.
Lalli oli usein nähnyt, mimmoinen Villi oli lintua katsellessaan. Sen silmät olivat kiiluneet hurjina, se oli työntänyt kyntensä ulos käpälistä ja kyyristynyt hyppyyn, mutta tällä kertaa se vain makasi hiljaa ruohikossa ja kuunteli silmät raollaan ja kynnet sisään vedettyinä.
— Se on kaunista, sanoi Villi kumman lempeällä äänellä, — ja kauniita ovat linnut itsekin. Katsokaa vain, miten koreat höyhenet niillä on, vihreitä, punaisia, sinisiä ja keltaisia ja kaikki metallinhohtoisia. Minä pidän niistä paljon, en sillä tavalla, että tahtoisin syödä ne, vaan aivan kuin ystävistä.
Silloin hyppäsi muuan kaunis lintu alas puusta ja tuli nokallaan hyväillen silittämään Villin turpaa, ja Villi vain kehräsi tyytyväisenä.
— Merkillistä, että täällä on niin lämmintä ja suloista, vaikka aurinko näyttää niin pieneltä ja etäiseltä, — sanoi Villi vihdoin.
Vasta nyt huomasi Lalli unohtaneensa katsoa taivaalle, maassa kun oli ollut niin paljon ihmeitä nähtävänä. Ja hän näki nyt, että aurinko tosiaankin näytti pieneltä ja mitättömältä, ja että siitä säteilevä lämpö tuntui vain siltä kuin olisi poskelle hyväillen sipaistu. Oli kuin ilmassa itsessään olisi lämpöä, joka tuli lauhoina tuulahduksina hiljaisen tuulen puhaltaessa.
— Meidän pitäisi löytää joku, joka tietää kertoa meille jotakin tästä tähdestä, ja täytyy minun sitä enemmän nähdäkin, — hän sanoi ja nousi ylös. — Nyt olen aivan kylläinen. Kenties jonakin päivänä voimme tulla tänne isä ja äiti mukanamme.
He kulkivat nyt yhdessä purolle, joka kiemurrellen juoksi niityn halki. Sen vesi oli läpinäkyvää kuin kristalli, ja pohjalla välkkyi hiekka kuin olisi siinä kultaa, ja kun Lalli sitä kahmaisi kourallisen, huomasi hän, että se todella olikin kultaa, kimaltelipa siinä siellä täällä suuria kirkkaita timanttejakin.
— Tässä maassa ei mahda olla ihmisiä ollenkaan, — tuumi Villi viisastellen. — Ne eivät antaisi tämmöisen hiekan jäädä tähän.
Ja Lallin täytyi myöntää, että kissan puheessa oli perää.
He kulkivat puroa pitkin ja tulivat pian syvälle metsään. Siellä oli vilisemällä sekä lintuja että kaikenlaisia nelijalkaisia eläimiä. Apinat kieppuivat oksalta toiselle riemuisina huudellen, ja kaikenlaisia muita eläimiä juoksenteli puiden alla. Kaikki ne näyttivät hyvänsuovilta ja vaarattomilta, ja ihmetellen ne katselivat lapsia kuin mitäkin kummaa. Kun lapset kiersivät erään paksun puunrungon ympäri, huomasivat he äkkiä seisovansa aivan vastapäätä suurta leijonaa, joka parast'aikaa söi maahan pudonneita hedelmiä, aivan kuin Villi tuonnottain oli tehnyt.
— Halloo, serkku, — huusi Villi, — eikö tuo maistukin paremmalle kuin veri?
— Hyi! — mörisi leijona. — Mitä puhetta se on? Kuka söisikään verta!
Se oli ilmeisesti niin ällistynyt, että Villiä oikein hävetti, ja tämä koettikin vaihtaa keskustelunaihetta.
— Kauniissa maassa sinä, serkku, asut, — se sanoi. Jupiter näyttää olevan kaunein kaikista niistä kiertotähdistä, joissa tähän asti olemme käyneet.
— Anteeksi, että keskeytän, — sanoi nyt muuan karkea ääni aivan läheltä, — mutta ei tämä ole Jupiter. Tämä on vain yksi sen seitsemästä kuusta. Ja paratiisi voi aivan yhtä hyvin olla kuussa kuin jossakin suuressa kiertotähdessä.
Kun lapset kääntyivät katsomaan taakseen, näkivät he jättiläiskokoisen norsun seisovan puun vieressä ja leyhyttelevän suuria viuhkanmuotoisia korviaan.
— Kuuko? — huudahti Lalli kummaksuen, mutta samassa välähti hänessä koko asia selville.
Se tumma täplä, johon he olivat hypänneet, olikin neljäs kuu, jota hän ei ollut saanut näkyviinsä, ja joka oli näyttänyt täplältä tähden valoisaa pintaa vasten katsottuna.
— Mutta kuitahan on vain neljä, — intti hän vastaan.
— Ei, — sanoi norsu, — seitsemän niitä on, vaikka yhtä on vaikea nähdä Maasta, koska se on niin lähellä loistavaa Jupiteria, ja kaksi on taas niin kaukana siitä, että ne sen vuoksi ovat vaikeasti nähtävissä.
— Silloin meidän kai pitää hypätä Jupiteriin, — sanoi Lalli epäröiden.
— Älkää veikkoset! — mörisi toinen karkea ääni, ja metsästä astui suuren suuri karhu, joka astellessaan lipoi suuhunsa maassa kasvavia marjoja. — Jupiter ei ole vielä niin jäähtynyt, että siinä voisi asua. Sen pinta on enimmäkseen kiehuvaa vettä ja muita nesteitä ja sen ilmakehä on kuumaa höyryä. Kiittäkää onneanne, ettette joutuneet sinne!
— Jupiter on emomme, — puuttui leijona puheeseen innostuksesta hehkuen. Siitä me saamme suurimmaksi osaksi lämpömme, sillä auringosta ei paljon tule. Me rakastamme kaikki Jupiteria.
— Miten se voi niin kaukaa lämmittää? — kysyi Maija epäillen.
— Kaukaa teidän aurinkonnekin lämmittää, — vastasi leijona. — Kun se on niin paljon suurempi ja kuumempi, voi se lämmittää niin paljon pitemmän matkan päästä, mutta matka täältä Jupiteriin on vallan lyhyt verrattuna auringon etäisyyteen. Sinä kenties arvelet, ettei se voi lämmittää, koska se ei loista omalla valollaan, mutta lämmittäähän kaakeliuunikin ja Jupiter onkin mainio uuni. Juuri sen vuoksi, että se ei ole hehkuva, vaan lämmin vain, on ilmastomme niin miellyttävää ja tasaista, ei liian kuumaa eikä liian kylmää. Sen saatte muuten itse kohta kokea, jahka aurinko laskee.
Lalli katsoi aurinkoon päin ja näki sen painuvan ihmeen nopeasti taivaanrantaa kohden.
— Ei, kyllä meidän pitää mennä katselemaan vielä ympärillemme, — sanoi hän. — Täällä on niin hirveän kaunista, etten tahtoisi palata kotiin ollenkaan.
Ja hän katseli taas korkeita puita, joiden latvukset huojuivat; toiset olivat palmujen näköisiä, toiset lehtevien lehtipuiden, ja kaikki olivat täpötäynnä hedelmiä tai monivärisiä kukkia, ja kukasta toiseen liiteli perhosia ja pieniä mesilintuja, jotka näyttivät lenteleviltä jalokiviltä.
— Minä tulen mukaanne, — sanoi norsu. — Kenties tarvitsette joitakin selityksiä. Minussa on hieman tähtientutkijaa ja minä tunnen kiertotähdet. Kenties ette tiedä sitäkään, että Jupiter kiertää auringon 11 vuodessa ja 10 kuukaudessa.
— Kiitoksia paljon! — sanoi Lalli. — Meistä on varsin hauskaa, jos sinä tulet mukaan.
— Minä myös… minä myös… — mörisivät karhu ja leijona.
Ja niin he vaelsivat edemmäs ja tulivat pian uudelle tasangolle. Se näytti olevan sarvimetsän peitossa, ja sarvien alta katselivat tuhannet lempeät ruskeat silmät lapsia ystävällisen uteliaina. Siinä oli hirviä, antilopeja, sirahveja, puhveleita ja muita kasvinsyöjiä, mutta mikään ei näyttänyt pelkäävän ihmisiä enempää kuin petoeläimiäkään, ne vain väistyivät levollisina hieman sivulle, jotta nämä pääsisivät kulkemaan.
Tällä tasangolla laski puro suureen virtaan, ja virran toisella puolella kohosi metsäinen vuorijono, joka vivahteli ihmeellisin väriloistein tummansinistä iltataivasta vasten. Siinä oli purppuraa ja ruusunpunaista, sinistä ja vihreää. Tasangon toisella puolella oli meri, joka kimalteli ja hehkui kuin viini iltaruskon hohteessa, ja suuret valkoiset linnut liitelivät sen yläpuolella siivet loistaen ruusunpunaisina iltavalossa, ja leveällä hiekkarannalla kimalteli säkenöiviä kullankappaleita, koralleja ja kirjavia näkinkenkiä. Koreanväriset kalat pistivät päänsä vedenpinnasta ylös ja katselivat lapsia, kauempana merellä oli valaita ja merileijonia läiskyttelemässä ja temmeltämässä.
Lalli ja Maija katselivat tätä kaikkea silmät kyynelten sumentamina. Kaikki oli niin kaunista, että melkein itketti, ja Villikin huokasi itsekseen samalla kehrätä hyrryttäen.
Samassa he näkivät kahden olennon astelevan metsästä viimeisten auringonsäteiden valaistuksessa. Siinä oli kaksi nuorta kaunista ihmistä, mutta he olivat aivan alasti. Pitkät, tummat suortuvat aaltoilivat pitkin heidän selkäänsä, heidän kasvonsa olivat tyynet ja hyvännäköiset ja heidän silmänsä säteilivät.
— Luulin, että olimme jo nähneet paratiisimme kaikki olennot, — sanoi toinen, joka oli nainen, — mutta nuo tuolla näyttävät myös ihmisiltä, ellei heidän ruumiinsa ympärillä olisi tuota kummallista rumaa nahkaa, joka tekee heidät epämiellyttävän näköisiksi.
— Juuri niin, Avee, — sanoi toinen, mies. — Epämiellyttävältä se minustakin tuntuu, ja sitäpaitsi on heidän kasvoissaan omituinen tutkiva ja kysyvä ilme, josta minä en pidä, mutta muutenhan ne ovat aivan meidän näköisiä.
— Se, että he käyttävät pukua, johtuu vain siitä, että he tietävät, mikä on säädyllistä, ja te ette sitä tiedä, — sanoi sähisevä ääni lähistöstä, ja kun lapset katsoivat sinne päin, näkivät he suuren kiiltävänvihreän käärmeen, joka välkkyi hiottujen timanttien lailla. — Jos olisitte noudattaneet neuvoani ja syöneet hyvän- ja pahantiedon puusta, niin olisitte tekin ymmärtäneet, että nyt olette alasti.
— Hyvän- ja pahantiedon puu… käärme… — ajatteli Lalli, — mutta tämähän on todella paratiisi ensimmäisine ihmisineen.
Maija oli kääntynyt poispäin ja seisoi selin noihin ihmisiin, mutta
Lalli tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet taas niihin päin.
— Hyi! — sanoi Maija punastuen, — nehän ovat aivan alasti. Onhan vallan sopimatonta käydä tuolla tavalla.
Mutta Lalli vain piti häntä kädestä ja talutti hänet noiden ihmisten luo. Hän ojensi heille ystävällisesti kätensä, ja he lausuivat lapset sydämellisesti tervetulleiksi.
— Mene tiehesi, häijy käärme, — sanoi Lalli sitten suuttuneena käärmeelle, joka ivallisesti oli katsellut äskeistä toimitusta. — Tulemme kyllä toimeen ilman sinuakin.
— No, no, älkää kiivastuko, — sähisi käärme. — Teidän puolellannehan minä olen. Näen kyllä, ettei maapallolla ole oltu yhtä tyhmiä kuin täällä, ja senvuoksi tekin olette nyt täällä ja tiedätte maailmasta jotakin, mutta nuo kaksi pässinpäätä vain kävelevät täällä, syövät, juovat ja makaavat. He eivät käsitä edes sitä, ettei tätä tämmöistä voi ajan pitkään jatkua, sillä jos tämä maailma on vielä tuhannenkin vuotta olemassa ja ihmiset ja eläimet vain lisääntyvät, niin ei ole enää ruohonkortta elukkain syötäväksi eikä ainoatakaan hedelmää puissa, ja maassa on nelijalkaisia ja kaksijalkaisia päällekkäin, niin etteivät ne mahdu liikkumaan, ja sitten täytyy niiden kumminkin ruveta syömään toisiaan kuten niin monesti jo olen leijonalle sanonut. Ei suinkaan sillä ole tuommoisia hampaita ja kynsiä vain senvuoksi, että se söisi niillä omenia.
Lalli oli nyt niin suutuksissaan, että hän vapisi, mutta hän huomasi, että nuo kaksi ihmistä vain lempeän surullisina katselivat ilkeätä käärmettä, eikä hän silloin voinut itsekään ruveta väkivaltaa käyttämään. Hänellä oli sitäpaitsi semmoinen tunne, ettei väkivalta ollut luvallistakaan tässä paratiisissa.
— Mikä teidän nimenne on? — hän sen sijaan kysyi noilta molemmilta ystävällisellä äänellä.
— Imataa ja Avee, — he vastasivat, — mutta kertokaa meille jotakin itsestänne!
— Ei, ei, älkää tehkö sitä! — sähisi käärme. — Se on tietoa, ja sitä eivät nuo elukkaparat saa itselleen hankkia. He eivät saa syödä tiedon puusta.
— Ei puhuta niin paljon, — sanoi Imataa hieman alakuloisella äänellä. — Käärme sanoo aina jotakin häijyä joukkoon. Meistä on itse asiassa yhdentekevää, keitä te olette ja mistä tulette. Pääasia on, että te olette vierainamme, ja jos tahdotte, voitte itse tulla katsomaan tiedon puuta. Mielellämme viemme teidät sinne, vaikka se on ainoa puu, johon emme saa koskea, emmekä sitä haluakaan tehdä. Kas nyt laskee aurinko, ja Jupiter nousee.
Ja samassa painui aurinko todellakin taivaanrannan taakse jättäen jälkeensä kapean kultaviirun viininväriseen mereen, mutta vastakkaisella puolella nousi puiden takaa valtavan suuri loistava hopeakiekko täyttäen suuren osan senpuoleista taivaankantta ja hohtaen niin, että melkein silmiä häikäisi. Siitä tuntui virtaavan leppoisaa, miellyttävää lämpöä, ja edelleenkin oli yhtä valoisaa kuin ennen auringonlaskua. Linnut, jotka hetkiseksi olivat laanneet laulamasta ikäänkuin tätä ihmettä odotellen, virittivät nyt entistäkin suloisemmat sävelensä, ja kukista lähti entistä huumaavampi sulotuoksu, ja kirjavat perhoset lentää lepattelivat kukasta kukkaan kuin ennenkin.
Nopeasti nousi loistava kiekko korkeammalle, ja pian he näkivät sen kokonaan. Sen keskellä he näkivät taas tummia pilviä leveinä juovina, ne muodostivat merkillisiä kuvioita tuolle hopeiselle kilvelle, siinä oli uhkaavia ukkospilviä ja valkoisia loistavia kesähattaroita. Siellä täällä näkyi punaisia laikkuja aivan kuin olisi siinä tulenliekkejä. Koko levy oli kummaltakin sivultaan litistynyt, joten se näytti melkein soikealta.
Sanattomina hämmästyksestä katselivat lapset tätä ihmeellistä satunäytelmää, joka kävi vieläkin kauniimmaksi, kun he samalla näkivät kaksi Jupiterin kuuta, jotka paistoivat samanvärisinä kuin maapallonkin kuu.
— Oi, miten kaunista! — sanoi Maija. — Mutta miksei se ole pyöreä?
— Älkää kysykö noilta ihmisiltä, — sanoi käärme ivallisesti. — He eivät tiedä yhtään mitään. He eivät muusta välitä kuin syömisestä ja juomisesta.
— Sen voin minä sinulle selittää, — puuttui norsu puheeseen ja astui esiin vielä pureskellen mehevää oksaa. — Se johtuu siitä, että Jupiter pyörii akselinsa ympäri hyvin nopeasti. Tuo keskellä oleva vyö kiertää vielä nopeammin kuin keskiosa, sillä se on vain höyryä. Se tarvitsee yhteen kierrokseen vain seitsemän teikäläistä tuntia, kun taas keskiosa tarvitsee yhdeksän. Se on, tiedättekös, huimaa menoa, sillä Jupiter on monta kertaa suurempi kuin maapallo, vaikka sen ainejoukkio on niin harvaa, ettei se paina enempää kuin kolme kertaa niin paljon kuin Maa.
— Mutta entä nuo punaiset pilkuta — kysyi Maija.
— Sisustasta pursuu vielä tulta esiin siellä täällä, — vastasi norsu.
— Siellä on tuli- ja tulikivijärviä, — sanoi käärme, ja sen terävät timanttisilmät säkenöivät häijysti kiertotähden lumoavassa valossa.
Avee tarttui Maijan käteen ja Imataa Lallin, ja niin he kulkivat
eteenpäin norsun, leijonan, karhun ja monen kasvinsyöjän seuraamina.
Käärmekin mateli koko ajan heidän vieressään ruohikossa, pysytellen
Villin läheisyydessä.
— Pidätkö sinä tästä luiruttelevasta elämästä? — se kysyi kissaan kääntyneenä. — Ajatteleppas, rohkeus ja taito eivät merkitse tässä maassa niin mitään. Ei kukaan tiedä mitään pyydystelyn tuottamasta nautinnosta ja jännityksestä. Semmoiset mitättömät olennot kuin hiiret ja rotat voivat hyvin ja lisääntyvät, kunnes koko maa on niitä tulvillaan, ja samaten on pian laita noiden kasvinsyöjäin. Jonkun vuoden perästä niitä on tasangoilla niin tiheässä, että kaikkialla voi astella niiden selältä selälle, ja silloin niillä ei ole enää mitään syötävää. Niille itselleen olisi parempi, jos joku söisi muutamia niistä tuon iänikuisen vihannessyönnin vaihteeksi.
Villin silmät kiiluivat ja välkkyivät, kun hän ajatteli, miten hyvälle pieni liha-ateria taas maistuisi, mutta hän vastasi vain:
— Maassa täytyy olla maan tavoin. Olen nähnyt niin monta erilaista maata, ettei minua enää mikään ihmetytä, ja sitäpaitsi Lalli ei suvaitse minun surmaavan täällä mitään.
Sillävälin kulkivat Lalli ja Maija puhellen Aveen ja Imataan kanssa, ja nämä näyttivät ylväinä heille paratiisin kaikki ihmeet ja osoittivat erilaisia hedelmäpuita. Toisinaan kävi matka ohi vilpoisain, salaperäisten luolien, joista voi saada sateen suojaa, toisinaan he nousivat kunnaille, joilta oli näköala yli koko tämän ihanan maiseman, meri taustana. Tämä meri oli nyt Jupiterin valaistuksessa kuin suuri hopeapeili, ja hopeasta kohosi paikoitellen pieniä saaria, joissa oli terävähuippuisia sinisiä vuoria tai tummanvihreitä appelsiini-, palmu- tai muunlaisia hedelmäpuulehtoja.
Jonkun aikaa kuljettuaan tulivat he taas pyöreälle tasangolle, jolla kasvoi helakoita kukkia. Keskellä tätä tasankoa kohosi jättiläispuu, jonka oksat näyttivät ulottuvan taivaaseen saakka. Se oli niin suuri, että Lallista tuntui kuin taivaan tähdet olisivat riippuneet sen oksilla. Varoittavien sormien tavoin suuntautuivat nämä oksat sinistä, salaperäistä taivaankantta kohden, missä Jupiterin kiekko nyt oli osittain oksien ja lehtien peitossa, osittain puun latvan hopeakruununa. Joka oksalta riippui merkillisen näköisiä hedelmiä, kaikki eri värisiä ja eri muotoisia, mutta kaikki hyvin houkuttelevan näköisiä. Mahtava, väräjävä suhina kuului valtavasta latvuksesta, ja lehdet lipattivat tuhansin salaperäisin kuiskein, kutsuvin ja kiehtovin.
Lalli seisoi kuin lumottuna katsellen ylös puuhun, ja hänestä tuntui kuin tuo mahtava suhina olisi kuulostanut tutulta ja kuin olisi hän usein maistellut noita merkillisiä hedelmiä, ja lopulta hän ei voinut enää pidättäytyä Maijalle sanomasta:
— Miten merkillistä! Minusta tuntuu kuin noiden hedelmäin syöminen ei olisikaan pahaa ja kuin olisin monesti ennen niitä syönyt.
Maija näytti sillä hetkellä merkillisen miettiväiseltä ja vakavalta ja rypisti otsaansa kovin tuumivaisena.
— Luullakseni asian laita on niin, — sanoi hän lopulta, — että me emme siitä enää sen huonommiksi tule, kun synti kerran on meidän maailmaamme tullut, ja siksi luulen, että on parasta syödä noita hedelmiä yhä enemmän, kun kerran on syömään ruvennut, sillä muuten tässä kuvittelee tietävänsä jotain, vaikkei tiedäkään, ja se on kaikkein pahinta, sanoo isä. Hän sanoo myös, että koko elämä on koulua, ja kun on kerran ruvennut koulua käymään, niin on parasta olla ahkera ja käydä kaikki luokat, vaikka kenties olisikin ollut onnellisempi, ellei olisi ensinkään käynyt koulua, kuten se vanha italialainen posetiivinsoittaja, joka aina on iloinen, vaikkei tunne kirjaintakaan.
— Mistä sinä tiedät kaiken tuon? — kysyi Lalli aivan ymmällä siskonsa viisaudesta. — Mutta oikeassa sinä luullakseni kumminkin olet, ja tokkopa me kaksi enää sovellumme tähän paratiisiin, sillä me voisimme tahtomattamme houkutella nämä ihmiset maistamaan kielletyn puun hedelmiä ja tuhota heidän onnensa. Kuules, mitä käärme haastelee!
Käärme makasi kiemurassa Imataan ja Aveen välissä ja sihisi heille.
— Katsokaa noita Maan ihmisiä, — se sanoi ja osoitti lipsuttavalla kielellään lapsia. — Heidän esi-isänsä ovat syöneet tämän puun hedelmiä, ja siksi he nyt tietävät niin paljon. Siksi he matkustavat avaruuksien halki, katselevat kaikkea ja ymmärtävät kaiken, mutta te molemmat kävelette täällä kuin lampaat ja syötte ruohoa. Siksi he ymmärtävät verhota ruumiinsa pehmeillä, lämpöisillä vaatteilla, mutta te kuljeksitte alasti ja säädyttömästi kuin eläimet ja palelette, kun tulee kylmä.
— Vaiti, käärme! — tiuskaisi Lalli uhkaavasti. — Jos vielä sanot sanankin, niin lyön sinut kuoliaaksi.
Mutta käärme vain lipsutteli kavalaa kaksihaaraista kieltään.
— Sinä koetat saada minut vaikenemaan senvuoksi, ettet tahdo näiden ihmisten tulevan yhtä viisaiksi kuin teikäläiset ovat, — se sanoi myrkyllisestä — Tiedät hyvin, että puhun totta.
Silloin otti Lalli kepin ja aikoi lyödä sitä, mutta se mateli sähisevästi nauraen pakoon ja asettui Villin viereen.
Tällä välin seisoivat Imataa ja Avee ikävöiden katsellen kiellettyä puuta, ja Lalli näki selvästi, että käärmeen sanat olivat tehneet heihin valtavan vaikutuksen. Hän ymmärsi hyvin, että he olivat paljon onnellisempia kuin maapallon ihmiset ja että olisi vallan kauheata, jos he tekisivät syntiä syömällä kiellettyä hedelmää, ja hän ymmärsi myös, että kiusaus oli kaksin verroin suurempi, kun he näkivät rinnallaan toisia, jotka jo olivat maistaneet noita hedelmiä ja kenties saattoivat ulkonaisesti näyttää heitä etevämmiltä. Hänelle selvisi, että hänen velvollisuutensa oli jättää paratiisi, jottei johtaisi enää heitä kiusaukseen.
— Katsos, katsos! — sähisi käärme Villille. — Tuon linnun liha maistuu paremmalle kuin mikään muu koko tässä taivaankappaleessa. Se on niin rasvaista ja valkoista, että oikein suussa sulaa.
Ja se näytti kielellään lintua, joka istui jättiläispuun juurella. Se oli erinomaisen kaunis lintu, sen päässä oli loistava töyhtö, ja sen pitkä pyrstö välkkyi sateenkaaren kaikissa väreissä.
Villin silmät säkenöivät saaliinhimosta, sen kynnet työntyivät ulos käpälistä ja sen hampaat välähtelivät. Hiljaa se hiipi lintua kohden ja oli juuri hyppäämäisillään, kun Lallin katse sattui siihen.
Kammottavan selvästi Lalli nyt ymmärsi, että paratiisin rauha todella oli nyt uhanalainen joka taholta, ja että heidän tulonsa paratiisiin oli ollut suuri onnettomuus. Hän heilutti samaa keppiä, jolla hän oli käärmettä uhkaillut, ja juoksi Villin luo, mutta tämä ymmärsi saavansa selkäsaunan ja kimmahti avaruuteen, ja Lalli seurasi empimättä perässä.
— Tule pian kotiin, Maija! — hän huusi ennenkuin hyppäsi. — Ellemme heti laittaudu täältä tiehemme, niin tuhoomme pian koko tämän paratiisin.
Ja sitten hän suhahti avaruuden halki.
Kun hän sitten heräsi entisellä paikallaan kaukoputken vieressä, istui hän kauan ääneti ja miettien. — Miten merkillistä, että hänen noin piti päästä paratiisiin ja että hän sitten hyppäsi vapaaehtoisesti sieltä pois. Eikö hän ollut tuhma noin tehdessään?
Ja kumminkin tuntui hänestä, että hän vain siten tekemällä oli menetellyt oikein. Jos hän olisi jäänyt sinne, olisivat nuo ihmispoloiset loppujen lopuksi syöneet tiedon hedelmiä, ja silloin olisi hänen omallatunnollaan ollut heidän paratiisinsa tuhoutuminen. Kuka tiesi nytkään, miten siellä sitten oli käynyt. Kenties oli käärme jo saanut heidät pauloihinsa. Ehkä hänen olisi pitänyt lyödä se kuoliaaksi samalla, mutta semmoinen yritys olisi voinut päättyä huonosti; käärme oli suuri ja nopea ja kukaties myrkyllinen; ja sitten ei hän ollut lainkaan varma, että hän olisi ollut oikeutettu surmaamaan tuossa paratiisissa, jossa kukaan ei muuten tehnyt toiselle pahaa.
Hän herätti Maijan, joka nukkui sohvalla, j%k kysyi, mitä hän arveli asiasta, mutta kuten tavallista oli hän matkan jälkeen niin pyörällä päästään, ettei hän vastannut mitään, vaan pyysi Lallin kertomaan, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän tahtoi lausua ajatustaan.
Kun Lalli sitten oli kertonut heidän seikkailunsa, miten kaunista oli Jupiterin kuussa ollut ja miten he olivat olleet vähällä aiheuttaa siellä onnettomuutta, istui Maija kauan ääneti.
— Kyllä me sentään oikein teimme, — sanoi hän vihdoin pikkuvanhalla sävyllä, aivan kuin isoäiti. — Ei tuo paratiisi ollut meitä varten, sillä maapallon ensimmäiset ihmisethän karkoitettiin paratiisistaan, ja me olemme kaikki syntisiä kuten hekin. Opettaja sanoi kerran, että ainoa, minkä voimme tehdä, on paratiisin takaisin hankkiminen uutteralla työllä, mutta ettei näin saatu paratiisi ole sittenkään sama kuin tuo entinen, mutta kenties parempi. Se on kumminkin varmaa, ettei meillä ollut oikeutta sinne jäädä.
Maija saattoi toisinaan olla niin ihmeellisen viisas, kun sikseen sattui, eikä Lalli voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Ja olihan hän itse asiassa lausunut vain Lallin oman ajatuksen vaikka selvemmin kuin Lalli itse.
Sinä iltana hän nukkui levollisesti ja tunsi olevansa tyytyväinen itseensä. Oli hyvä tietää menetelleensä oikein. Sitäpaitsi hän tunsi, ettei hän voisi jäädä paratiisiinkaan, ellei isä ja äiti olisi siellä, ja että tiedonhalu ennemmin tai myöhemmin pakottaisi hänet poistumaan sieltäkin. Maailma ei ollut vielä täydelleen tutkittu. Vielä oli monta kiertotähteä, joissa piti käydä.
Merkillinen kiertotähti. Mieluummin kuuhun. Putoaminen lumikinokseen.
Karhu, joka potee reumatismia ja on tohvelisankari. Raivoisa
emo. Sapelihammas-tiikeri. Villi pelastajana. Kamala taistelu.
Mammutti-setä. Karhut menevät takuuseen. Rakkaus saa jalansijan
Titanissa. Kuka on Titanin kuningas? Renkaita ja kuita. Salakuoppa.
Raakalaiset. Karhut tulevat apuun. Lalli luolassa. Vapautuminen.
Neuvottelupuu. Taistelu vallasta loppuu. Jäähyväiset.
Kohta kun seuraavana iltapäivänä oli tullut pimeä, pyysi Lalli isän asettamaan kaukoputken niin, että Saturnus näkyisi siinä.
— Vai niin, vai et sinä vielä ole unohtanut kiertotähtiä, — sanoi isä hymyillen. — No niin, kukaties sinusta tulee vielä joskus tähtientutkija, eikä siinä ole mitään moitittavaa. Katsotaanpas nyt ensin kalenterista!
Isä otti kirjakaapista kirjan ja selaili sitä hetkisen. Löydettyään mitä etsi, hän meni Lallin kanssa saliin ja suuntasi kaukoputken muuatta taivaanrannan lähellä olevaa pistettä kohti.
— Siinä se on, — sanoi hän. — Ei siinä ole paljon katseltavaa.
Heti kun isä oli mennyt takaisin huoneeseensa, juoksi Lalli lastenkamariin hakemaan Maijaa ja Villiä, ja sitten he menivät kaikki yhdessä saliin katsomaan pientä kaukoputkessa näkyvää tähteä. Kuten isä oli sanonut, ei siinä paljon ollut katsottavaa, mutta oli Lalli siinä sentään näkevinään valorenkaan sen ympäriltä. Se oli kumminkin niin epäselvä, ettei hän siitä sen viisaammaksi tullut, vaikka hän tirkisteli, niin että silmiä alkoi kirveliä. Aivan varmaan näkisi hän nytkin paremmin, jos konttaisi taas kaukoputkeen. Hän oli niin innostunut, ettei edes muistanut huutaa Maijaa ja Villiä, ennenkuin aukaisi lasin ja kömpi putkeen, mutta tuskin hän oli päässyt ylälasille saakka niin jo näkyivät Maijan innostuksesta säteilevät kasvot aukossa, ja ennen pitkää seisoivat he kaikin siinä tuijottaen edessään näkyvään ihmeelliseen kuvaan.
Siinä ui todella merkillisin kiertotähti, minkä he tähän saakka olivat nähneet. Ja siinä näkyi se rengas, oikeammin kaksikin rengasta, joka kaukoputkessa oli häämöttänyt. Molemmat renkaat olivat selvästi erillään toisistaan ja itse tähdestä, ja ylempi ja kapeampi rengas näytti vielä olevan jakautunut kahtia, vaikkei siinä ollut välipaikka niin suuri. Kauniisti ne loistivat, nuo leveät renkaat, ja niiden ulkopuolella näkyi vielä useita erikokoisia kuita, mitkä kauempana toisistaan, mitkä lähempänä toisiaan.
— Minusta tuo tähti näyttää melkeinpä kaamealta, — sanoi Villi. — Mitä ainetta nuo renkaat mahtavat oikein olla? Kenties sielläkin on kuumaa niinkuin Jupiterissa, joten me kiehuisimme kuoliaiksi, jos sinne hyppäisimme. Ehkäpä olisi varovaisinta hypätä johonkin kuuhun, kuten viime kerralla teimme.
Ja mitä kauemmin Lalli katseli tuota merkillistä tähteä, sitä järkevämmiltä hänestä tuntuivat Villin sanat. Se näytti niin sumuiselta ja eriskummalliselta, että siitä voi epäillä mitä tahansa, kun taas muuan sen kuista näytti niin kirkkaalta ja kiinteältä ja tuntui paljon sopivammalta paikalta kuin itse kiertotähti.
Mennään sitten tuohon suureen kuuhun, — sanoi hän lopulta. —
Hypätkää!
Ja sitten hän lensi avaruuden halki vallan kauhean pitkän matkan, ja tuo merkillinen tähti kasvoi kasvamistaan hänen edessään, ja pieni kuu tuli yhä suuremmaksi, kunnes se näytti itse kiertotähden kokoiselta.
Lopuksi hän ei nähnyt mitään ja tuli tajuihinsa vasta tuntiessaan kylmän pehmoisen lumen hautovan kasvojaan. Silloin hän nousi istualleen ja katseli jännittyneenä ympärilleen.
Hän istui sulavassa kinoksessa valtavan kuusen juurella, ja hänen vieressään sätkytteli Maija pää syvällä kinoksessa ja jalat pystyssä, ja lähellä oli Villi miltei kokonaan hautautuneena pehmoiseen lumisohjoon.
— Mitä tyhmyyksiä? — napisi Villi päästyään lopultakin jaloilleen. Olemmeko tulleet takaisin maapallolle? En minä ennen ole lunta nähnyt näissä kiertotähdissä.
— Ei, ei, — puuskutti Maija, kun hänkin oli päässyt seisaalleen. — Katsokaa, katsokaa! Onko tuo tuolla olevinaan aurinko! Kylläpä se sitten on vaivainen täällä!
Ja hän näytti taivaalle, missä oli pieni aurinko, joka valaisi paljon heikommin kuin Jupiterilla ja lähetti lämpöä niin vähän, että se tuntui poskelle vain lievänä hipaisuna.
— Ei se toki noin pitkän matkan päästä voikaan paljon lämmittää, — sanoi Lalli. Me olemme nyt niin kaukana avaruudessa, että Maasta aurinkoon on lyhyempi matka kuin täältä Maahan.
— Voi, voi, voi! — vaikeroi mörisevä ääni surkeasti kuusen toisella puolella. — Kuka siellä puhuu, että aurinko on kaukana. Niin, niin, voi kyllä ollakin, sillä kauhean hitaasti edistyy lumen sulaminen tänä vuonna, eikä minusta Saturnuskaan lämmitä enää niinkuin ennen. Voi, voi, kun tuo reumatismi ahdistaa vanhaa luolakarhuparkaa!
Lalli kurkisteli kuusenoksien lomitse ja näki kuusen takana kohoavan korkean, jyrkän kallioseinän ja siinä luolan aukon. Tämän aukon suulla istui kauhean suuri pörröinen karhu, paljon suurempi kuin se harmaa karhu, jonka hän oli nähnyt Pohjois-Amerikassa. Siinä se istui hyvin surkean näköisenä, nosteli milloin toista milloin toista etujalkaansa ja hieroi sitä kuonollaan tai puri siihen aivan kuin sitä olisi särkenyt.
— Päivää, päivää, Nalle! — hän tervehti ystävällisesti. — Kolottaako jalkojasi?
— Niin oikein, Jumala paratkoon, — vastasi karhu surullisena. Ei ole helppo sietää tätä ilmastoa. Talvi on ollut ankara ja kesä lyhyt. Minusta tuntuu kuin täällä Titanissa tulisi vuosi vuodelta kylmempää, vaikka tätä jääkautta on ulottunut niin kauas taaksepäin kuin esi-isäni ovat muistaneet. Hohhoo, jaa, jaa, ei lämmitä aurinko enää, kuten äsken sanoit.
Ja sitten se nousi voihkien seisaalleen ja tuli ulos luolan aukosta. Kauhean suuri se oli, mutta kasvot hyvänsävyiset. Hitaasti se linkutti lasten luo heitä tervehtimään.
— Eukkoni on tuolla sisällä pentujen kanssa, — se kuiskasi luoden puolittain arastelevan katseen luolaan. — On parasta, ettette mene sisälle häntä häiritsemään. Ei hän tahdo minuakaan laskea tämmöisinä aikoina sisään, vaan minun täytyy istua ovella palelemassa ja valvomassa, ettei luolaleijona tai sapelihammas-tiikeri hiivi kimppuumme ja ryöstä meiltä pentua. Pahimmat vihollisemme ovat kumminkin ihmiset, jotka ovat melkein sen näköiset kuin te, ainakin sikäli, että ne käyvät kaksin jaloin, vaikka niiden nahka on erilainen, ne kun pukeutuvat kuolleiden eläinten taljoihin, eikä niiden kasvot ole noin hienot ja valkoiset kuin teidän, ja niiden hiukset ovat mustat eivätkä keltaiset. Te olette paljon kauniimman ja kiltemmän näköiset, ja siksi luotan teihin, ettekä te liioin heiluttele semmoista keppiä, jonka päässä on teräviä kiviä.
— Nalle parka! — sanoi Maija säälien ja taputteli karhun suurta päätä. — Reumatismia sulla on, ja kaikki ovat häijyjä sulle, vieläpä oma eukkosikin. Tahtoisin niin mielelläni nähdä pienokaisiasi, mutta hän ei taida sitä sallia.
— Ei, ei, ei millään muotoa, — vastasi karhu kauhistuneena. Hän hotkaisisi teidät kaikki suuhunsa. On parasta, että laittaudutte ajoissa täältä matkoihinne, sillä hän voi herätä milloin tahansa.
— Kuka siellä? — kuului peloittava karjunta luolasta, niin että koko kallioseinä tärisi. — Luulen kuulevani ihmisääniä. Odottakaa vain, kohta saatte nähdä, senkin verenimijät!
Ja siellä sisällä rytisi ja kumahteli, ja lapset katselivat kauhuissaan pakotietä itselleen.
— Kiivetkää kuuseen! — huusi Villi ja loikki itse ensimmäisenä pilvenkorkuiseen puuhun. Lalli ja Maija tulivat hitaammin perässä. He eivät olisi ollenkaan ehtineet puuhun, ellei vanha uroskarhu olisi asettunut luolan suulle niin, että naaraskarhun kesti vähän aikaa tuuppia häntä pois tieltään.
— Pois tieltä, pois tieltä, senkin vanha köntys! — karjui se kamalalla äänellä, ja luolan aukossa näkyi ammollaan oleva kita, vielä suurempi kuin uroksen, ja hehkuva silmäpari.
— Rauhoitu, rauhoitu, muoriseni! — koetti uros lepytellä. — Ne ovat ystävällisiä eläimiä, eivät ne tee meille pahaa.
Mutta naaraskarhun säkenöivät silmät olivat jo nähneet lapset, jotka eivät olleet ennättäneet korkealle puuhun, eikä sitä voinut enää hillitä, kun se syöksyi, jyristen kuin ukkonen, kuusenrungon luo ja rupesi lasten kauhuksi kiipeämään heidän perässään.
Villi oli jo puun latvassa ja Lalli ja Maija kiipesivät perässä, minkä ennättivät. Onneksi oli naaraskarhu niin raskas, ettei se voinut kauan seurata heitä, kun oksat kävivät ylempänä yhä heikommiksi. Lopuksi sen täytyi pysähtyä, ja he näkivät vain vähän matkaa alapuolellaan sen punaisen kidan ja suuret, välkkyvät hampaat. Puun juurella istui uros takajaloillaan, rukoillen sitä tulemaan taas takaisin, ja luolan suulla näkyi kaksi pientä pörröistä, kirkassilmäistä olentoa leikkivän tuuppien toisiaan kuin koiranpennut.
Mutta Lalli näki muutakin alhaalla kallioseinämän vieressä. Siinä oli kauhea eläin, vähän tiikerin näköinen mutta paljoa suurempi. Sen kamala näkö johtui siitä, että sen suusta riippui pitkälti alas kaksi hammasta aivan kuin kaksi välkkyvää käyrää miekkaa. Sen silmät kiiluivat murhanhalusta, kun se hiipi kallioseinämää pitkin pieniä, pahaa aavistamattomia karhunpentuja kohti.
— Ole varuillasi! — huusi Lalli maassa olevalle vanhalle uroskarhulle. — Tiikeri on tuolla ja vaanii penikoitasi.
Karhu pyörähti ympäri, naaraskarhukin katsoi alas puusta, ja molemmat päästivät vihan ja kauhun kiljahduksen.
— Sapelihammas-tiikeri! — ne ulvoivat. — Joutuin luolaan, penikat!
Samassa otti tiikeri pitkän hyppäyksen iskeäkseen sapelihampaansa toiseen poikaseen ja olisi varmaan onnistunutkin, ellei Villi, joka vast'ikään oli huomaamatta liukunut maahan muuatta taipuisaa kuusenoksaa myöten, olisi ollut vielä nopeampi kuin se ja rynnännyt tuota kömpelöä pikku palleroa vasten, niin että se äkillisen sysäyksen johdosta kellahti kumoon ja pyöri keränä luolaan päin.
— Hyvä, Villi! — huusi Maija.
Tiikeri kiljaisi pettyneenä, mutta ei ehtinyt juosta penikan perässä, sillä samassa oli vanha uroskarhu pyrynä sen kimpussa, ja se sai käyttää kaiken sulavuutensa välttääkseen ahdistajansa raskasten käpäläin raskaat iskut. Se oli kumminkin niin nopealiikkeinen, että se luultavasti olisi päässyt pakoon, ellei naaraskarhu olisi liukunut alas puusta ja juuri ratkaisevalla hetkellä katkaissut sen paluutien. Oli merkillistä nähdä, miten nopeat nuo näköjään niin kömpelöt karhut saattoivat olla, kun oli kysymys niiden penikoista. Parilla hyppäyksellä oli raivoisa emo tiikerin kimpussa, kallioseinä kun esti tämän pakenemasta muualle päin. Tiikeri vetäisi päänsä taaksepäin kuin kyykäärme ja sysäsi salaman nopeudella sapelihampaansa naaraskarhun lapaan, mutta samassa silmänräpäyksessä sai se raskaan käpäläniskun ja kaatui kumoon, jolloin uroskarhu syöksyi sen kimppuun ja murskasi sen pään voimakkaalla puraisulla.
— Huh! — sanoi naaraskarhu ja ravisteli kuollutta vihollistaan niinkuin kissa ravistelee rottaa, ja veri vuoti sen haavoittuneesta kyljestä. — Se oli vähällä saada pikku kullanmuruseni.
— Kuka käskee sinun hätiköimään ja ajamaan ystäviä takaa sen sijaan, että ajaisit vihollisia, — mörisi uros. — Elleivät nuo tuolla olisi olleet niin ystävällisiä ja varoittaneet meitä, olisi tiikeri saanut molemmat poikaset.
Silloin muisti naaraskarhu puussa olevat lapset ja katseli sinne ylös silmät kosteina kiitollisuudesta.
— Tulkaa alas, tulkaa alas, jotta saan teitä kiittää! — se huusi, ja epäröimättä kiipesivät lapset alas kuusesta.
Sillävälin karhut kokosivat pentunsa ja nuoleskelivat niitä päästäkseen selville, olivatko ne loukkaantuneet, ja kun Villi samassa tuli rauhallisena luolasta aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut, nuolivat ne sitäkin ja mörisivät parhaat kiitoksensa. Kun Lalli ja Maija olivat ehtineet puusta alas, nuoleksivat ne heidän käsiään ja pyysivät heitä olemaan hyviä ja käymään luolaan, jos he tahtoivat lämmitellä.
— Kiitos! — sanoi Lalli ystävällisesti ja taputteli muuatta pörröistä pentua, — mutta meillä on hieman kiire. Me olemme vain katselemassa tätä maata vähäisen. Mika sen nimi on?
— Se on Titan, Saturnuksen kuita, — vastasi karhu, — ja kylmä ja kelvoton maa tämä on. Viimeisenä vuosituhantena on ilmasto vain kylmennyt kylmenemistään, eikä kohta enää tiedä, mitä tässä tekee. Kauniit hedelmäpuut, joita täällä ennen kasvoi, ovat kuolleet, ja niistä eläimistä, jotka silloin elivät puissa nelin käsin kiipeillen, ovat kehittyneet nuo julmat ihmiset, koko Titanin pahimmat pedot. Kun he eivät enää löytäneet puiden hedelmiä, rupesivat he käymään kaksin jaloin maassa poimiakseen marjoja ja pyydystääkseen saalista. Kun ilmasto kävi liian kylmäksi, keksivät he keinon pukeutua surmattujen eläinten nahkoihin ja käyttivät kiviä ja keppejä eläinten surmaamiseksi, ja lopuksi he keksivät punaisen kukan, joka polttaa ja valaisee pimeässä, ja sen jälkeen on rauha hävinnyt Titanista. Kaiken tämän on mammutti minulle kertonut, ja hän on vanha ja viisas. Hän on taas sen kuullut äidiltään, ja tämä taas omalta äidiltään, ja niin on tieto kulkenut vuosituhansien takaa.
— Emo, emo! — huusi äkkiä toinen pörröinen karhunpenikka, joka oli leikkinyt Maijan kanssa. — Tuolta Mammutti-setä tulee.
Samassa rätisivät puiden oksat, ja kun lapset katsoivat sinnepäin, näkivät he valtavan suuren punaruskean eläimen, merkillisen norsun näköisen, jolla oli hyvin pitkät ylöspäin kaartuvat torahampaat, tulevan tuuheasta kuusitiheiköstä. Se tarkasteli heitä terävästi pienillä viisailla silmillään.
Ihmislapsia, — ärjäisi se lopulta, ja sen ääni vyöryi vihaisena kuin etäällä jylisevä ukkonen. — Näen, että olette ihmisiä, tekin, vaikka toisennäköisiä kuin ennen olen nähnyt, mutta arvaan, että jos saatte elää ja kasvaa, te voitte tulla vielä vaarallisemmiksi meille kuin nämä toiset. Teidän silmistänne näen, että te taidatte paremmin kuin he käyttää hyväksenne kaikenmoisia surmalaitteita, ja luullakseni on parasta tuhota teidät heti, ennenkuin olette kasvaneet suuremmiksi ja ehtineet tuottaa vahinkoa.
Lalli astui rohkeasti tuon vihastuneen eläimen eteen ja kumarsi tapansa mukaan kohteliaasti.
— Sinä olet viisas mies, herra Mammutti, — hän sanoi kunnioittavasti. — Olemme ihmisiä kuten sanoit, mutta siinä erehdyt, kun luulet meidän tekevän pahaa. Me olemme tulleet tänne vain katsellaksemme hieman tätä tähteä. On olemassa hyviäkin ihmisiä, jotka pitävät eläimistä.
Mammutin pienet säkenöivät silmät saivat hieman ystävällisemmän ilmeen.
— Käytöstapasi on kohteliasta ja osoittaa, että olet saanut hyvän kasvatuksen, — se sanoi, — ja jos voit löytää jonkun täältä Titanista, joka menee sinusta takuuseen, saatte jäädä tänne yhdeksi päiväksi ja yöksi saadaksenne katsella seutua, mutta sen ajan kuluttua on teidän kaikkien poistuttava kuoleman uhalla.
— Kunnioitettava herra, — sanoi naaraskarhu, — mieheni ja minä menemme mielellämme takuuseen näitten kolmen puolesta, sillä he ovat pelastaneet poikaseni sapelitiikerin hampaihin joutumasta.
— Vai niin, — sanoi mammutti kummastellen, — sehän kuulostaa hyvin ihmeelliseltä. Olisinko sittenkin erehtynyt luullessani niitä ihmisten sukulaisiksi. En ole siltä taholta kuullut muuta kuin julmuutta ja väkivaltaa, mutta myöntää täytyy, että nämä ovat ystävällisen näköisiä. No niin, sittenpähän nähdään. Joka tapauksessa pysyn sanassani, että he saavat jäädä tänne yhdeksi päiväksi ja yöksi.
— Kiitoksia! — sanoi Lalli kumartaen taas. — Pitempää aikaa emme tarvitsekaan.
Sillävälin oli Maija uteliaana tullut tuon mahtavan suuren eläimen lähelle ja oli lopulta aivan sen edessä. Vihdoin hän ei enää voinut vastustaa kiusausta, vaan ojensi kätensä ja silitti hiljaa pitkää pehmeätä kärsää. Ensin mammutti säpsähti ja katseli säkenöivillä silmillään epäluuloisesti häntä, mutta sitten se seisoi aivan hiljaa ja salli hänen jatkaa ja lopuksi se rupesi vastahyväilyyn silitellen kevyesti kärsällään tytön kiharaista päätä.
— Tämä käy yli ymmärrykseni, — se sanoi lopulta lempeällä äänellä. — Sydänalassani tuntuu niin omituisen lämpöiseltä, aivan kuin olisit oma poikaseni. Tämmöistä ei ole minulle ennen sattunut. Täällä Titanissa elävät kaikki eläimet toistensa vihollisina ja pelkäävät, vihaavat tai halveksivat toisiaan tai parhaassa tapauksessa antavat toinen toisensa olla rauhassa, mutta nyt valtaa minun sydämeni rakkaus ja halu palvella sinua. Mitä tämä oikein on? Mitä ihmeellisiä aikoja nyt koittaneekaan?
Mutta Maija vain hymyili sille seisoessaan sen hirvittäväin syöksyhammasten keskellä ja lopulta hän kietoi käsivartensa sen kärsän ympäri.
— Tiesinhän minä, että sinä olet herttainen ukki, vaikka sinä puhuit niin juhlallisesti, — hän sanoi. — Minä pidin alun pitäin sinusta. Sinä olet niin viisaan ja kunnianarvoisan näköinen. Päästä minut nyt ratsastamaan leveään selkääsi!
— Minut myös, minut myös! — pyysi Lalli, ja mammutti tarttui heihin varovasti kärsällään ja nosti selkäänsä. Samassa hyppäsi Villikin heidän viereensä puunoksalta, minne se oli kiivennyt.
— Hyvästi Nalle, hyvästi rouva Nalle, hyvästi pienokaiset! — huusivat lapset mammutin astellessa pitkin, liukuvin askelin metsää kohden.
Tämä metsä oli hyvin samanlainen kuin olivat kotoiset metsät varhaisena kevätpäivänä. Se vain oli erotuksena, että puut olivat täällä paljoa suuremmat ja koko maisema paljoa villimpi. Paikoitellen oli metsä niin tiheätä ja ryteikköistä, että tuntui aivan mahdottomalta tunkeutua sen lävitse, mutta mammutti kävi pitkin leveäksi tallattua polkua, joka kulki heidän oikealla puolellaan jyrkkänä kohoavan kallioseinän vieritse. Siellä täällä oli seinämässä sinisiä jäämuureja, joita pitkin vesi tihkui solisevina puroina. Toisinaan, kun seinämä paikoitellen kävi hieman matalammaksi, häämötti sen yläpuolella samanlaisia sinisiä jääjoukkioita, jotka jyrkkinä ja eri värisinä kimallellen kohosivat pilviin ja ylempänä muuttuivat häikäisevän valkoiseksi lumeksi.
Alhaalla maassa teki lumi sulamistaan, ja puiden runkojen ympärillä oli pyöreitä lumettomia päiviä tai vesilätäkköjä, ja muutamilla lämpöisillä rinnemailla versoi nuorta hentoa vihantaa, ja siellä täällä kurkisti mättäiltä pieniä valkoisia tai vaaleankeltaisia kukkia. Ilmassa oli paikan, kostean mullan ja hennon ruohon tuoksua, ja puiden runkojen lomista näki auringon nopeasti laskevan kalpeana ja lämpöä luomatta.
He näkivät metsässä paljon eri eläinlajeja. Muutamat olivat susien tai hyenain näköisiä, ja ne ulvoivat nähdessään lapset mammutin selässä. Eräällä rinteellä oli kokonainen lauma komeita hirviä laiduntamassa, ja eräällä toisella rinteellä he näkivät ryhmän eläimiä, jotka ensimmältä näyttivät suurilta kivenlohkareilta, mutta kun he tulivat lähemmä, huomasivat he siinä olevan lauman kauhean suuria härkiä ja lehmiä, hieman biisonihärkien näköisiä. Ne mulkoilivat lapsia uhkaavin katsein pörröisten, sarvekasten otsainsa alta.
— Mitä sinä kannat selässäsi? — mylvivät ne mammutille. — Eivätkö nuokin ole ihmisiä? Eivätkö ne ole terävillä kepeillään tappaneet tarpeeksi monta meikäläistä, ettei sinun enää tarvitsisi kanneskella niitä ja suojella niitä?
Mammutti ravisti niille pitkiä peloittavia hampaitaan ja vastasi:
— He ovat ystäviäni, ja minä suojelen heitä. Enkö minä ole tämän metsän kuningas ja enkö saa tehdä, mitä haluan?
— Kuningas, kuningas, — ärjyi kallioluolasta ukkosenkaltainen ääni. — Siitä seikastahan me kaksi olemme aina kiistelleet. Kerran kai se myös ratkaistaan, kumpi meistä on Titanin hallitsija. Kuka hyvänsä voi nyt nähdä, ettet sinä enää ole kelvollinen pysymään kuninkaana, kun rupeat juoksentelemaan kuin hullu, ihmislapsia selässäsi kantaen.
Kallioluolan suulle ilmaantui suuri kellanruskea kissaeläin, sen näköinen kuin harjaa vailla oleva leijona. Se irvisteli peloittavilla hampaillaan mammutille, joka pysähtyi ja katseli sitä silmät säkenöiden.
— Sinä kuningas! — sanoi mammutti ivallisesti. — Miten sinä voisit hallita viisaudella, sinä, joka surmaat ja syöt heikot. Sinun hallinnastasi tulisi vain hirmuhallitus, ja se tuottaisi rajatonta kurjuutta. Luulet olevasi hallitsijaksi syntynyt, koska olet väkevä ja julma, mutta jos muut eläimet saavat valita, niin kyllä ne visusti varovat ottamasta sinua kuninkaakseen, sillä ne tuntevat, että kuninkaan tulee olla viisas ja suojella heikkoja.
— Valita, valita, — kiljui leijona. — Onko moista ennen kuultu, että alamaiset saisivat valita? Niidenhän on vain alistuttava väkevän hallitsijan valtaan eikä valittava. No niin, sen seikan tulevaisuus ratkaiskoon. Jonakin päivänä haastan sinut kaksintaisteluun, ja silloin saadaan nähdä, mutta tänä yönä kutsun kaikki eläimet neuvottelukokoukseen ja kerron heille, että sinä olet solminut liiton ihmisen, meidän kaikkien yhteisen vihollisen kanssa.
— Tee niin! — vastasi mammutti ylväänä. — Nämä kaksi eivät ole tavallisia ihmisiä, enkä ole antanut heille lupaa oleskella Titanissa kauemmin kuin yhden päivän ja yön. Ellei eläinten neuvosto toivo heidän viipyvän kauvempaa, niin saavat he mennä.
— Vatsaani — — — sanoi leijona lauseen täytteeksi päästäen samalla ukkosena kaikuvan naurun.
— Siitä seikasta me olemme eri mieltä, — huusi mammutti, joka jo oli lähtenyt liikkeelle, — mutta nyt ei minulla ole enää aikaa.
— Hyvästi, serkku, hyvästi! — huusi Villi leijonalle. — Kyllä me opetamme sinulle parempia tapoja, jos jäämme tänne kyllin pitkäksi ajaksi.
Ja niin hölkytteli mammutti edelleen, mutta piti vielä kauan toisen silmänsä suunnattuna luolaan, valmiina torjumaan salakavalan hyökkäyksen.
Aurinko teki nopeasti laskuaan, ja Lalli seurasi silmillään sen pientä kalpeata kerää.
— Ei tuosta ole suurtakaan hyötyä, — sanoi hän.
— Ei olekaan, — vastasi Mammutti. — Se on niin etäällä, että kuluu kaksikymmentä yhdeksän ja puoli teikäläistä vuotta, kun Saturnus kerran kiertää auringon. Mutta emme me sitä niin paljoa tarvitsekaan, kun meillä on Saturnus-emomme.
Silloin Lalli muisti Jupiterissa vallitsevat olot ja ymmärsi, että täällä mahtoivat asiat olla kutakuinkin samoin. Senvuoksi hän odotti jännityksellä saavansa nähdä auringonlaskun jälkeen, minkä näköinen tämä kiertotähti oli.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin aurinko laski, ja jo sitä ennen hän näki, että metsän ja vuorten yläpuolella alkoi valjeta. He tulivat nyt hieman aukeammalle maalle, mistä voivat nähdä korkeat jäätiköt, ja äkkiä hän näki vuorten olevan leveän valorenkaan, aivan kuin sädekehän, ympäröiminä. Rengas kohosi yhä ylemmä ja sen jälkeen näkyi vielä toinen, sen sisäpuolella oleva valorengas, ja pian nousi kiertotähden säteilevä levy kimaltelevan, sinisen jäävuoren yläpuolelle. Ylemmä ja yhä ylemmä se nousi, kunnes se oli kokonaan taivaalla, kummankin merkillisen renkaansa keskellä, majesteetillisena ja kauniina, ja sen ympärillä oli taivaalla sitäpaitsi paistamassa seitsemän erikoista kuuta. Tämä kaikki oli niin lumoisan kaunista, että Lalli ja Maija istuivat aivan vaipuneina ihasteluun.
— Seitsemän kuuta, — huomautti Villi ihmeissään. — Tämmöisenä yönä kelpaisi pitää kissannaukujaisia!
— Niitä on kymmenen, — sanoi mammutti — mutta nykyisin on kaksi
Saturnuksen takana ja kymmenes on Titan.
— No niin, ette te juuri voi kerskua, että teillä on paljon auringonvaloa, — sanoi Maija nauraen, — mutta kuunvaloa on sitä enemmän ja renkaanvaloa vielä kaupantekijäisiksi. Ei ole liioin helppo sanoa, mikä vuorokaudenaika on lämpöisin, sillä minusta lämmittää Saturnus enemmän kuin aurinko.
Lallin mielestä oli Maija vallan oikeassa, sillä tuosta suuresta loistavasta levystä lähti aivan kuin Jupiterista leppoisaa miellyttävää lämpöä, joka sulatti lunta yhä nopeammin. Vuorilla solisivat purot voimakkaammin, ja metsästä kuului erilaisia linnunääniä, jotka tervehtivät Saturnuksen nousua.
Mammutti lähti taas liikkeelle, ja kapea, tallattu polku kiemurteli jättiläispuiden lomitse, jotka täyttivät ilman pihkaisella tuoksullaan. Se oli ihana ratsastusmatka, mutta se päättyi äkkiä kamalalla tavalla. Yht'äkkiä tuntui, kuin olisi maa vajonnut mammutin jalkojen alla, ja se syöksähti kauhusta ulvoen syvään, jyrkkäseinäiseen kuoppaan, niin syvään, että sen selässä istuvat lapset olivat maanpinnan tasalla.
Lalli huomasi heti, että tässä oli ihmisten kaivama salakuoppa, sillä sen seinät olivat niin pystysuorat ja se oli niin taitavasti katettu oksilla ja lumella. Hän hyppäsi heti alas mammutin selästä kuopan reunalle, ja Maija ja Villi seurasivat hänen esimerkkiään.
— Mitä nyt on tehtävät? — kysyi Lalli levottomana.
Mammutti oli ilmeisesti mitä syvimmän kauhun vallassa, se huohotti ja voivotteli, että sen viimeinen hetki oli nyt lyönyt, että pian tulivat kai julmat ihmiset tappamaan sen terävillä keihäillään.
— Älä pelkää! — sanoi Lalli lohdutellen. — Me koetamme kaivaa sinut ylös sieltä, ennenkuin he ehtivät tulemaan.
Hän juoksi puiden sekaan ja rupesi etsimään sopivaa seivästä, millä kaivaa maata, ja Maija teki samoin. Pian oli kumpikin löytänyt itselleen semmoisen, ja he rupesivat heti ahertamaan, niin että hiki tippui. He irroittivat maata kuopan reunoilta, ja pudottivat irtautuneet kokkareet pohjaan, missä mammutti tallasi ne alleen, joten kuoppa kävi yhä matalammaksi. Työ edistyi kumminkin hyvin hitaasti, sillä seipäät eivät olleet kyllin terävät. Lalli lähetti senvuoksi Maijan metsään hakemaan parempia seipäitä, ja jatkoi itse työtä, ja siinä oli Villikin raaputtamassa ja potkimassa nelin jaloin maata kuoppaan. Mutta äkkiä keskeytti puitten seasta tien vierestä kaikuva terävä vihellys heidän työnsä, ja kuusenoksien välistä näki Lalli keltaisia, hirvittävän rumia eläimellisiä kasvoja.
— Ihmiset, ihmiset, — vaikeroi mammutti epätoivoissaan. — Ne tulevat tappamaan meidät kaikki.
— Juokse pian kutsumaan karhut avuksemme! — kuiskasi Lalli Villille.
— Minä koetan niitä pidätellä niin kauan.
Villi hävisi kuin salama puiden joukkoon, ja siihen ryntäsi nyt villi lauma nahkaanpuettuja ihmisiä, joilla oli pitkät käsivarret kuin apinoilla, hyvin matala otsa ja vahvat, ulkonevat leuat. He olivat varustetut nuijilla ja keihäillä, joissa oli luu- tai kivikärki, ja heidän pienet vinot silmänsä kiiluivat murhanhalusta.
Lalli asettui kuopan eteen ja tervehti heitä ystävällisesti tavalliseen kohteliaaseen tapaansa.
— Hyvää päivää, ihmiset! — hän sanoi. — Mitä te haluatte meistä?
Villit miehet pysähtyivät kummastuneina.
— Mikäs sinä olet miehiäsi? — kysyi suurin ja julmin heistä, äänessä raaka, uhkaava sävy.
— Olen ihminen kuin sinäkin, — vastasi Lalli. — Olen tullut tänne ystävänäsi katsomaan maatasi.
Villit katselivat toisiaan ymmällään.
— Niin, samanlainen sinä olet kuin mekin, — sanoi julma mies, joka kaikesta päättäen oli heidän päällikkönsä, — mutta samalla sinä olet hyvin erilainen. En ole milloinkaan nähnyt semmoista eläintä, jonka nahasta sinä teet vaatteesi, ja sinun oma nahkasi on valkoisempaa kuin meidän ja puhtoista kuin kukan terälehdet.
— Olen hyvin kaukaa, — selitti Lalli. — Olen tullut kaukana, kaukana avaruudessa olevasta tähdestä.
Silloin tuijottivat villit vielä uteliaampina häneen ja tulivat vähitellen yhä lähemmäksi. He rupesivat tunnustelemaan hänen käsiään, kasvojaan ja hiuksiaan ja erikoisesti hänen vaatteitaan ja vaihtoivat keskenään kummastelun ja ihastelun huudahduksia.
— Ovatko kaikki siinä tähdessä asuvat ihmiset samanlaisia kuin sinä? — kysyivät he vihdoin.
— Eivät suinkaan, — vastasi Lalli. — Siellä on valkoisia, mustia, punaisia ja keltaisia ihmisiä, ja minä olen vasta lapsi.
Silloin olivat villit vielä enemmän ihmeissään, sillä vaikka he olivat täysikasvuisia miehiä, eivät he olleet Lallia paljon pitemmät.
— Kun tulet suureksi, täytyy sinun tulla päälliköksemme, — he sanoivat. — Sinun pitää tulla kanssamme luolaamme, jotta naisemme saavat nähdä sinut, mutta ensiksi on meidän surmattava tuo mammutti.
— Ei, sitä ette saa tehdä, — sanoi Lalli jyrkästi. — Se on ystäväni.
— Mutta jos sinä olet ihminen, miten voit olla eläimen ystävä? — kysyi päällikkö epäluuloisesti. — Ehket olekaan ihminen, tai kenties olet velho?
— Meidän tähdessä on ihmisillä paljon ystäviä eläinten parista, — selitteli Lalli kärsivällisenä. — Me elätämme niitä ja ne tekevät työtä hyväksemme ja palvelevat meitä.
— Silloin olette varmaankin kaikki velhoja, — tuumi päällikkö. — Mutta sehän on samantekevää. Ei olisi hullumpaa, jos heimomme saisi poppamiehen päällikökseen. Silloin se tulisi mahtavammaksi kuin yksikään muu Titanin kansaheimo.
— Tulen kernaasti kanssanne luolaanne, kunhan vain annatte ystäväni mammutin mennä rauhassa, — sanoi Lalli.
Mutta silloin miehet vain nauroivat villiä ivanaurua.
— Luuletko, että me olisimme suorittaneet raskaan kuopankaivuun päästääksemme sen rauhassa menemään? — he kysyivät ja samassa he riensivät kuopan reunalle heiluttaen keihäitään ja nuijiaan mammuttiparan pään päällä, mutta samassa kajahti metsässä hirveä möräjäminen ja ulvonta.
— Kuulkaa nyt! — huusi Lalli. — Karhut ovat myös ystäviäni ja nyt ne tulevat tänne ja syövät teidät jok'ikisen, ellette heti juokse tiehenne.
— Karhut, karhut, — huusivat villit ja juoksivat metsään, mutta päällikkö oli rohkea mies, ja ennen kuin hän lähti pakoon, sieppasi hän Lallin vyötäisistä ja kantoi hänet mennessään juosten semmoista vauhtia, että se enemmän muistutti hirveä kuin ihmistä.
Takanaan Lalli näki molemmat luolakarhut, jotka tulivat hurjaa vauhtia pitkin polkua, ja heidän rinnallaan juoksi Villi häntä ilmassa ja karvat pystyssä.
— Ottakaa päällikkö kiinni! — huusi Lalli, mutta raakalainen vain lisäsi vauhtiaan.
— Tullaan, tullaan, — puuskutti Villi ja läksi ajamaan raakalaista takaa kummankin karhun seuraamana, mutta päällikkö oli niin nopea, etteivät edes ne päässeet häntä lähenemään, ei ainakaan aluksi. Pari raakalaista kompastui ja kaatui, ja karhut antoivat niille ohimennessään läimäyksen suurista käpälistään, mutta se vain hidastutti niiden vauhtia, joten päällikkö sai vielä enemmän etumatkaa.
Vähitellen alkoi kumminkin tuntua siltä, että hänen voimansa uupuivat kesken, ja Lalli jo luuli, että Villi ja karhut saavat hänet kiinni, kun raakalainen samassa päästi riemuhuudon ja heitti taakkansa vuorenseinämässä olevaan ahtaaseen aukkoon, missä innokkaat kädet kohta tarttuivat Lalliin ja vetivät hänet pimeään luolaan, ja heti sen jälkeen tuli päällikkö nelinkontin ryömien ja tyytyväisenä nauraen. Silmänräpäys vain, ja sitten pimeni tuo ahdas aukko, ja luolassa loimottavan tulen valossa Lalli näki naaraskarhun suunnattoman suuren pään, ja sen valtavat hampaat kiilsivät tulen valossa.
— Ole varuillasi! — hän huusi, sillä aukko oli ilmeisesti vallan liian ahdas karhulle, ja sen molemmin puolin seisoi jo villejä nuijat pystyssä, valmiina musertamaan vihollisensa pään.
Karhu vetäytyi taas ulos, ja koko vuori vapisi noiden kahden eläimen pettymyksen ulvonnasta.
Raakalaiset päästivät nyt Lallin vapaaksi, mutta ovelle pantiin kaksi miestä keihäs kädessä vartioimaan, joten oli vallan mahdotonta ajatellakaan pakoa. Hän tunsi olevansa hyvin onneton, ei niin paljon oman itsensä vuoksi kuin Maijan, sillä miten kävisi tämän, kun hän oli poissa? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa ja luottaa Villin viisauteen. Tällä välin hän katseli luolaa loimuavan nuotiotulen valossa. Se oli suuri ja ihmeen kaunis. Korkealla hänen päänsä päällä kaareutui tumma katto, jota välkkyvät, valkoiset pylväät kannattivat, niin että luuli olevansa valtavan suuressa kirkossa. Vain sisäänkäytävän lähellä olivat seinät, katto ja pylväät mustuneet savusta, joka haki tiensä ulos luolasta jonkin näkymättömän katonaukon kautta. Luolassa oli vilisemällä raakalaisia, varsinkin lapsia, jotka leikkivät kivillä, luunikamilla ja pienillä eläinten pääkalloilla, sekä naisia, jotka istuivat ja neuloivat luuneuloilla ja eläinten jänteillä nahkavaatteita. Kaikki olivat hirvittävän rumia, ja heidän rähinänsä ja rupattelunsa miltei pani Lallin korvat särkemään.
Heidän keskellään seisoi päällikkö kertoen ylpeänä, miten hän oli vanginnut tuon pienen velhonpenikan, joka saattoi komentaa eläimiä, ja josta nyt piti kasvatettaman heimon päällikkö hänen seuraajakseen, sillä hänellä ei ollut poikaa. Kaikki kerääntyivät nyt pojan ympärille, ja miehet kunnioittivat häntä päällikkönsä poikana. Naiset tunnustelivat uteliaina häntä ja silittelivät hänen hiuksiaan, ja lapset töllistelivät häneen silmät suurina ja sormet suussa. Mutta Lalli-parka vain ikävöi Maijan ja Villin luo, eikä välittänyt vähääkään saamistaan kunnianosoituksista. Eihän tässä enää tiennyt, miten kaikki päättyy. Ei hän voinut edes hypätä takaisin maapallolle, kun hän oli täällä luolassa.
— Lalli, Lalli! — kuului Maijan ääni aukon suulta. — Oletko siellä sisällä?
— Olen, — vastasi Lalli. — Ole varuillasi, etteivät ne saa sinuakin.
— Eivät saa, — vastasi Maija reippaasti. — Täällä ovat kanssani karhut ja mammutti, jonka ne kaivoivat ylös kuopasta ja joka on luvannut pelastaa sinut.
— Kuka siellä on? — kysyivät raakalaiset.
— Sisareni, — vastasi Lalli uhkamielisesti. — Hän sanoo, että karhut ja mammutti ovat luolan edustalla, eivätkä päästä ainoatakaan teistä ulos, ennenkuin päästätte minut menemään. Koko heimoanne odottaa silloin nälkäkuolema.
Mutta päällikkö naureskeli vain.
— Luolaan on toinenkin sisäänkäytävä, josta sinulla ei ole tietoa — vastasi hän, — ja nuoret metsämiehemme kulkevat siitä ruokaa hankkimaan.
— Sitä en usko, — vastasi Lalli pilkallisesti; hän tunsi nyt olevansa täysin rohkea, sillä hän oli nähnyt Villin keltaisen hahmon hiipivän luolaan seinän vieritse, melkein toisen ovenvartijan jalkojen välitse. — Miksette silloin käyttäisi sitä joka päivä?
— Siksi, että se on liian suuri, joten petoeläimetkin voisivat siitä tulla — vastasi päällikkö, — mutta senpä vuoksi olemme sulkeneet sen puunrungoilla ja vyörykivillä, mutta ne voimme aina tarpeen tullen ottaa pois.
Villin varjo katosi luolan pimeyteen, mutta palasi taas hetkisen kuluttua luolan aukkoon huomaamattoman vartijan selän takaa, kun tämä katseli Lallia, muuta näkemättä ja kuulematta.
Raakalaiset toivat nyt Lallille paistettua lihaa ja metsämarjoja, ja hän söi samalla katsellen, miten he nakuttelivat piikivisiä työkalujaan, teroittivat luisia keihäänkärkiään ja muovailivat saviastioita. He kerskailivat hänelle rohkeudestaan, jota olivat osoittaneet taistellessaan villieläimiä ja toisia heimoja vastaan, ja kauhukseen kuuli Lalli, että he söivät vihollistensa lihaa. Kun hän koetti selittää heille, miten väärää tämmöinen menettely oli, sanoivat he, että heidän esi-isänsä olivat ennen heitä tehneet samoin ja että vihollisten syöminen oli yhtä oikeutettua kuin eläinten syöminen, jotka eivät milloinkaan olleet mitään pahaa tehneet, ja silloin ei Lalli enää tiennyt mitä sanoa. Koko heidän elämänsä oli alinomaista taistelua nälkää ja erilaisia vihollisia vastaan, ja niin oli aina ollut siitä saakka kun heidän esi-isänsä olivat laanneet asumasta puissa, jotka eivät enää ilmaston kylmettyä kantaneet hedelmiä. Ennen he olivat olleet apinoita, mutta nyt he olivat ihmisiä, ja ennemmin tai myöhemmin he kyllä tulisivat koko Titanin herroiksi, kunhan vain saisivat aikaa valmistaa oikein hyviä aseita.
Lalli sääli heitä heidän julmuudestaan huolimatta, sillä heidän elämänsä oli ankaraa ja kurjaa, mutta äkkiä keskeytti luolan perältä kaikuva ryske hänen mietteensä. Hän näki valonsäteen pilkistävän sen etäisestä hämärästä, ja aukko suureni suurenemistaan. Hän näki nyt, että siellä oli hänen ystävänsä mammutti, joka oli tehnyt suuren aukon seinään, ja muutaman hetken perästä, ennenkuin raakalaiset ehtivät sitä estää, ryntäsi naaraskarhu sisään ja koko heimo pakeni kauhusta ulvoen luolan suulle, mutta siellä oli heitä vastassa toinen karhu. Lalli juoksi heti ystäviään vastaan, eivätkä villit edes ajatelleet häntä estää. Koko luola kaikui voivotteluista ja valitushuudoista, joihin sekaantui karhujen karjunta.
— Pelasta meidät, pelasta meidät! — kirkuivat raakalaiset. — Puhu puolestamme ystävillesi, sinä poppamies!
— Antakaa niiden nyt olla! — sanoi Lalli raivoisalle naaraskarhulle.
— Säästäkää ne minun tähteni!
Ja hurja karhu hillitsi itsensä kesken vimmattua rynnistystään ja seurasi häntä sisäänkäytävään, missä mammutti odotti. Sen vieressä seisoivat Maija ja Villi ja huusivat hänelle tervetuloa.
Maija nauroi ja hyppi ja kirkui ilosta, niin että kesti kotvasen ennen kuin Lalli sai hänen kertomaan, miten he näin olivat voineet tulla hänen avukseen, ja Villikin tuntui olevan aivan pyörällä päästään, mutta hetkisen kuluttua he hieman rauhoittuivat.
Sitten otti mammutti heidät kaikki selkäänsä, ja Maija kertoi, miten Villi oli huutanut karhut avuksi. Kun karhut olivat jättäneet sikseen raakalaisten takaa-ajon, olivat ne palanneet kuopalle, missä Maija oli liittynyt niihin, ja sitten ne olivat vahvoilla kynsillään kaivaneet mammutin ylös kuopasta. Sitten olivat he kaikin seuranneet raakalaisten jälkiä luolalle saakka, Villi oli vakoilemalla keksinyt suuren takakäytävän, ja mammutin oli helppo syöksyhampaillaan ja kärsällään poistaa sen sulkuna olevat puunrungot ja kivet.
— Ja minne sinä viet meidät nyt? — kysyi Lalli mammutilta.
— Meidän on kaikkien mentävä neuvottelupuulle, — vastasi mammutti syvällä äänellä. — Luolaleijona on kutsunut sinne koko eläinkunnan koettaakseen riistää minulta vallan ja saadakseen oikeuden syödä teidät molemmat, ja meidän on mentävä sinne puolustamaan teidän henkeänne ja minun valtaani.
Ja taas he ratsastivat metsässä kiertotähden säteillessä ja merkillisten valorenkaiden loistaessa taivaalla. Jonkun aikaa ratsastettuaan he tulivat suurelle aukealle paikalle, jonka keskellä kohosi puu, niin mahtava, etteivät lapset semmoista olleet ennen nähneet, tiedon puuta kenties lukuunottamatta. Se oli eräänlainen mänty, ja sen runko oli niin paksu, että sen läpi olisi voinut ajaa nelivaljakolla, jos se olisi ontto. Ja semmoinen se näytti olevankin, sillä he näkivät aukon sen toisella sivulla, ja siinä näkyi luolaleijonan julma pää. Puun ympärille oli kerääntynyt valtava joukko erilaisia eläimiä, useimmat pitkä- ja lämminvillaisia. Siellä oli suuria alkuhärkiä, hirviä, hyenoja, susia, sapelihammas-tiikerejä, näätiä sekä suuri joukko sarvipäitä märehtijöitä ja hevosmaisia, eläimiä, ja puiden oksilla istui kaikenmoisia lintuja.
— Sieltä ne tulevat, — karjui leijona. — Siinä nyt näette kaikki, että olen oikeassa. Mammutti on liittoutunut ihmisten kanssa ja kantaa heitä selässään. On vihdoinkin aika teidän syöstä hänet valtaistuimelta ja valita joku arvokkaampi, joka paremmin voi taistella eläinten oikeuden puolesta heidän yhteistä vihollistaan vastaan.
— Niin, niin, — huusivat ja ulvoivat, ammuivat ja visersivät eläimet.
Silloin juoksi karhu piirin keskelle ja mörisi suuttuneena:
— Pölkkypäitä te olette kaikki tyyni. Ettekö älyä, että leijona haluaa päästä valtaan saadakseen paremmin syödä vatsan täydeltä teidän lihaanne? Me olemme vast'ikään olleet taistelemassa ihmisten kanssa ja tunkeutuneet heidän luolaansa, ja nämä, joita arvoisa herramme kantaa selässään, ovat meitä auttaneet ja ovat eläinten ystäviä, sen voimme eukkoni ja minä todistaa.
— Ohoo, kas vaan! — huusi muuan kettu. — Ette kai luulleet, että näin teidän säästävän ihmiset juuri tuon pojan pyynnöstä. Teidän olisi tietenkin pitänyt surmata heidät kaikki tyyni, kun kerran olitte heidän luolassaan. Kavaltajia olette, kavaltajia!
Nousi hirveä meteli. Kaikki huusivat toinen toistaan kovemmin, hampaat kirisivät, sarvet heiluivat. Koko joukko jakautui kahteen puolueeseen, toinen kannatti leijonaa, toinen mammuttia. Leijonan puolueeseen kuuluivat useimmat petoeläimet, sudet, hyenat, ketut ja sakalit, sillä kun leijona oli surmannut jonkun eläimen, jäi aina jotain niillekin. Sapelihammas-tiikeritkin liittyivät niihin, sillä ne vihasivat lapsia, koska he olivat varoittaneet karhuja, kun muuan niistä aikoi rosvota näiltä pennut. Niinikään kuului useita lintuja, kuten korpit ja varikset, leijonan puolueeseen. Sitävastoin liittyivät useimmat sarvelliset eläimet mammuttiin, ja kun tämä oli järjestänyt joukkonsa, ja alkuhärät ja hirvet siinä seisoivat sarvet alassuunnattuina ja karhut seisoivat takajaloillaan ja heiluttivat peloittavia käpäliään, niin ei ollut tämäkään suinkaan halveksittava puolue.
Leijona näytti tämän ymmärtävän ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin se antoi hyökkäyskäskyn. Tätä odotusaikaa käytti Lalli hyväkseen ja nousi seisaalleen mammutin selkään.
— Kuulkaa, mitä sanon, älkääkä olko hulluja! — hän huusi tuolle karjuvalle ja ulvovalle joukolle. — Sanon, että teette viisaimmin solmimalla heti rauhan ja tunnustamalla mammutin edelleenkin kuninkaaksenne. Jos niin teette, lähden minä siskoni kanssa heti Titanista omaan tähteemme. Sen olimme muutenkin aikoneet tehdä, eikä kukaan teistä voi sitä estää eikä tehdä meille mitään pahaa. Mutta ellette niin tee, niin palaan minä maapallolta ja tuon tullessani aseita, jotka surmaavat etäältä kuin salama ja jyrähtävät kuin ukkonen, ja silloin minä tuhoan teidät jok'ikisen.
Meteli taukosi hetkeksi, ja eläimet neuvottelivat keskenään mumisten. Vähitellen näkyi toinen toisen perästä hiipivän mammutin puolelle, ja lopuksi oli luolaleijona siinä vain parin sapelihammas-tiikerin seurassa, huiskuttaen häpeissään ja kiukuissaan kylkiään hännällään.
Silloin remahti raikuva riemuhuuto mammutin kannattajajoukossa. Siinä ammuttiin ja möristiin, hirnuttiin ja ulvottiin, ja luolaleijona hiipi hurjasti karjuen takaisin metsään.
Sitten nousivat Lalli ja Maija mammutin selästä ja sanoivat sydämelliset jäähyväiset kaikille ystävilleen, ja sudetkin sekä hyenat ja sakalit heiluttivat heille häntäänsä, ja Villi juoksenteli ympäri nauraen ja tehden pilkkaa luolaleijonasta ja matkien sitä. Maija kietoi kätensä mammutin kärsän ympäri ja suuteli sitä, ja mammutti oikein itki surusta ja mielenliikutuksesta, ja karhutkin huokailivat ja löivät käpälillään epätoivoisina rintojaan vakuuttaen, etteivät he ikinä unohda Maasta tulleita ystäviään.
Ja ylhäällä oli Saturnuksen suuri, loistava levy, katsellen heitä kuin suuret, hyväntahtoiset kasvot, ympärillään leveät ihmeelliset renkaat ja seitsemän kuuta.
— Hyvästi, hyvästi! — huudettiin kaikkialta ja kaikilla mahdollisilla eläintenäänillä, ja sitten hyppäsivät lapset avaruuteen.
Isä tarvitsee puhelinta. Vihreä pallo ja kauhea matka. Satumaailmassa. Maija on haavoittunut. Tonttu maanpakolaisena. Taitava takoja. Laulaja iänikuinen. Jättiläiset ja Tor. Jumalien luona. Kaksi eriskummallista olentoa. Muinaisroomalaisia jumalia. Minervan ehdotus.
— Isä, isä, — huusi Lalli seuraavana iltana, juosten isänsä työhuoneeseen, — miten löydän Uranuksen kaukoputkella? Tahtoisin niin mielelläni nähdä Uranuksen.
— Hm, — sanoi isä ja hymyili tavallista hyväntahtoista hymyään, — se ei kenties ole niinkään helppoa. Vanhan ajan kansat eivät tienneet, että Uranusta oli olemassakaan, sillä sitä ei voi nähdä paljain silmin. He luulivat, että Uranus oli uloimmainen kiertotähti. Vasta seitsemäntoistasataluvulla keksivät tiedemiehet sen saatuaan paremmat kaukoputket. Mutta voinhan minä koettaa puhelimitse tiedustella tähtitornista, mistä sitä on etsittävä.
Ja sitten isä meni puhelimeen ja puheli siinä hetkisen, sen jälkeen hän astui Lallin kanssa saliin, sovitti kaukoputken, tirkisteli, tirkisteli ja sanoi lopuksi:
— Ei sitä hyvin näe. Se on vain tuo pieni vihreähkö piste tuon suuren tähden vasemmalla puolella.
Mutta Lalli vain hymyili. Hän tiesi suoriutuvansa hyvin, kun vain sai näkyviinsä itse tähden. Hän kiitti isää tämän vaivoista, ja sitten isä palasi työhuoneeseensa tyytyväisenä myhäillen itsekseen.
Kuten isä oli sanonut, ei kaukoputkessa tosiaankaan ollut paljoakaan näkemistä. Vihertävä piste, josta isä oli puhunut, oli niin pieni, että Lalli töin tuskin saattoi nähdä sen, eikä Maija, joka tietysti oli sinne kutsuttu samoin kuin Villikin, voinut nähdä sitä ollenkaan. Siksi hän asettuikin veljensä taakse, kun tämä siinä seisoi ja ikävöiden katseli tähteä.
— Mitähän saattoi piillä tuossa vihreässä kiertotähdessä. Mitä merkillisyyksiä mahtoi siellä olla nähtävänä.
Ja kun hän siinä seisoi tirkistellen, tapahtui taas samoin kuin ennenkin. Pitkä musta tunneli avautui hänen eteensä, ja ennen pitkää seisoi hän, Maija ja Villi vieressään, ulkona lasilavalla.
— Mitä teillä nyt taas on mielessä? — kysyi Villi hieman äreissään. — Alan tulla vanhaksi tämmöisiin puuhiin, ja jonakin kauniina päivänä joudumme kaikki tyyni parempiin suihin tai saamme muulla tavoin surmamme. Ette te ole missään tyytyväisiä, ei edes paratiisissa. Ensi kerralla minä jään kotiin uuninnurkkaan.
— Älä koetakaan minulle moista uskotella, — sanoi Lalli nauraen. — Et sinä kumminkaan voisi pysyä kotona, vaikka koettaisitkin. Muuten voit jo nytkin ryömiä takaisin ja paneutua maata. Kyllä Maija ja minä tulemme hyvin toimeen ilman sinuakin.
— Mitä vielä! — sanoi Villi ivallisesti. — Kyllä minun täytyy tulla pitämään vaaria teistä. Minä olen vastuussa, jos onnettomuus kohtaisi teitä, ja senvuoksi tulen nytkin mukananne tähän uuteen hullutteluun. Mihinkä haljuun maahan tällä kerralla matkustetaan?
Lalli loi silmäyksen avaruuteen, ja siinä hänen edessään loisti vihreä pallo neljän pienen kuun ympäröimänä.
— Uranukseen, — huusi Lalli. — Se on merkillisen näköinen, Villi.
Kukaties et uskallakaan tulla mukaan.
Villi ei vastannut mitään, tuijotti vain, ja sen silmät tulivat yhtä vihreiksi kuin tuo tähti, ja äkkiä se otti vauhtia ja syöksyi avaruuteen. Lalli ja Maija seuraavat nauraen perässä.
Matkat avaruuden halki tuntuivat käyvän yhä kauheammiksi. Matka Uranukseen mahtoi olla huiman pitkä, sillä Lalli menetti tällä matkalla kokonaan tajuntansa ja heräsi vasta siihen, että joku hautoi hänen ohimoitaan kylmällä vedellä. Hän aukaisi silmänsä, mutta sulki ne taas. Untahan tämän täytyi olla, sillä ympärillään hän oli nähnyt keijukaispiirin, aivan samanlaisen kuin hän ennen oli nähnyt satukirjojen kuvissa. Mutta siinä ne yhä seisoivat puhtaissa valkoisissa vaatteissaan niin ihmeen kauniina ja niin kevyinä, että ruoho tuskin taipui niiden jalkojen alla. Pieni keijukainen oli hänen vieressään vesimalja kädessä, ja hänen edessään seisoi keijupari, jolla oli kultakruunu päässä, siinä oli ilmeisesti keijukuningas ja -kuningatar. Kuningatar oli hyvin kaunis ja kuningas jalon ja viisaan näköinen, mutta samalla oli hänen kasvoillaan pettymyksen, melkeinpä vihan ilme, kun hän katsoi Lalliin.
Myös koko maisema oli kuin satumaata. Ruoho, missä Lalli makasi, ei ollut vihreätä vaan kauniin sinistä, ja niittyä ympäröivät puutkin olivat sinisiä; siinä oli sinisen eri vivahduksia vaalean taivaansinisestä tumman indigosiniseen. Sen sijaan oli taivas kirkkaanvihreä ja samoin oli alla välkkyvä pieni järvi korean vihreä, ja se kapea viiru, jonka pieni, heikosti vihertävä aurinko loi järven pinnalle, väräjöi kauniin oranssinvärisenä rannalta toiselle, Aurinko oli niin heikko, että saattoi nähdä taivaan tähdet sekä kaksi tämän tähden neljästä kuusta, jotka näyttivät vihreiltä juustoilta.
Kaikki näytti niin sadunomaiselta ja ihmeelliseltä, että Lalli melkein unohti ihmetellä keijukaisia, mutta ennen pitkää hän muisti Maijan, jota hän ei nähnyt missään.
— Missä on siskoni ja kissani? hän kysyi.
— Kyllä minä täällä olen, — kuului Villin ääni keijujen keskeltä, ja Lalli näki, että muudan niistä parast'aikaa silitti hyväillen kissan selkää.
— Ja siskosi on täällä, — vastasi muudan toinen keiju, — mutta hän on pahoin loukannut päänsä.
Lalli juoksi heti sinne ja näki Maijan makaavan liikkumattomana sinisessä ruohikossa ja veren vuotavan hänen päästään. Silloin rupesi hän katkerasti itkemään ja moitti itseään siitä, että oli ottanut siskonsa huimapäisiin, vaarallisiin seikkailuihinsa.
— Enkös minä sitä sanonut! — mumisi Villi, mutta se ei suinkaan lohduttanut Lallia vaan pani hänen itkemään yhä enemmän.
— Älä itke! — sanoi keijukaiskuningatar säälien. — Ei hän ole kuollut, vaikkei sekään ihme olisi semmoisen putoamisen perästä. Te ihmiset olette aina valmiit kuolemaan vähimmästäkin kolauksesta.
— Älä puhu niiden kanssa! — sanoi kuningas tuimalla äänellä. — He ovat karkoittaneet meidät maapallolta tänne saakka, miltei aurinkokuntamme äärimmäiseen reunaan, ja nyt he tulevat perässämme tännekin. Parempi olisi, jos tyttö kuolisi, mutta en henno kumminkaan antaa hänen kuolla. He näyttävät molemmat oikein kunnollisilta ollakseen ihmisiä. Tonttu, joka aina on ollut ihmisten hyvä ystävä, voi viedä heidät vanhan Väinämöisen luo, ja hän voi sitten parantaa tytön laulullaan.
Eräs keijuista liiteli heti niityn yli toisten sitoessa Maijan päätä harsoisella vyöllä. Hän makasi siinä niin kalpeana ja liikkumatonna, aivan kuin kuolleena, eikä Lalli voinut muuta kuin itkeä. Villi seisoi vieressä ja nuoleskeli Maijan ojossa olevaa kättä.
Hetkisen kuluttua tuli tonttu juoksujalkaa niityn poikki, niin että punainen lakki heilui ja pitkä harmaa parta tutisi.
— Onko täällä oikeita ihmisiä? — se huusi jo kaukaa läähättäen ponnistuksestaan, — Pitkästä aikaa en ole nähnyt muita kuin peikkoja ja jumalia. Häijyjä ihmiset ovat usein, mutta sille en mahda mitään, että siitä huolimatta pidän heistä, lapsista eritoten. Ja hän kiirehti siihen toisten joukkoon, puristi sydämellisesti Lallin kättä ja silitti surkutellen Maija-paran hiuksia.
— Ja siinähän on oikea kissakin, — hän sanoi peräti ilostuneena. — Ne olivat usein tovereinani talleissa ja riihissä, kun kiertelin öisin hoitamassa talon asioita vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmiset vielä panivat ulos vadillisen puuroa jouluyönä minua varten.
Ja Villikin tuntui käyvän hyvin iloiseksi, kyyristi selkäänsä ja kehräsi.
— Olen kuullut esivanhempaini puhuvan sinusta, — se sanoi. — Mutta minkä vuoksi olet muuttanut näin kauas.
— Niin, niin, — huokasi tonttu. — Ihmiset eivät tarvinneet minua enää. He tulivat niin viisaiksi, etteivät he edes uskoneet minua olevankaan, eivätkä panneet enää puuroa minulle, ja kun sitten kaikki muut kuolemattomat olennot muuttivat tänne Uranukseen, tulin minäkin heidän mukanaan. Olemme kaikki täällä maanpaossa, sillä kun ei kukaan enää uskonut meihin, niin ei kannattanut jäädä maapallolle. En minä tästä sinisestä ruohosta pidä enkä liioin tuosta ruohonvihreästä merestä, mutta mitä tehdä. Mutta nyt on meidän kiireesti saatava tyttö vanhan Väinämöisen luo, ennenkuin hän kuolee.
Ja tonttu otti Maijan vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänet vallan kevyesti, ja Lalli ja Villi tulivat perässä otettuaan ensin jäähyväiset keijukaisilta, jotka kaipaavin katsein seurasivat heitä, ja kuninkaan kasvot kävivät entistään surullisemmiksi ja ankarammiksi, ja kuningatar pyyhki kyynelen silmistään. Oli selvää, että hekin kaipasivat maapalloa ja kenties ihmisiäkin, vaikka olivat liian ylpeitä sitä myöntämään.
Kun Lalli siinä asteli tontun jäljessä, kuuli hän vihreän meren rannalta valittavia säveleitä ja katsoessaan sinnepäin, näki hän vanhan vihreäpartaisen ukon istuvan sinisessä ruovikossa kannelta soittaen. Sen ääni kuulosti niin surulliselta, että Lallin sydäntä oikein särki surusta ja säälistä.
— Kuka tuo on? — kysyi hän tontulta.
— Sehän on vanha Ahti, — vastasi tämä. — Oikeastaan pitäisi kai hänen partansa olla sinisen, mutta hän ei viitsi enää vaihtaa sen väriä. Ei hän viihdy tässä vihreässä meressä ja aina hän valittaa sitä, että aurinko on niin kaukana ja että hänen päänsä menee vallan pyörälle, kun täällä on neljä kuuta. Ukko soittaisi kai mieluimmin yöllä, mutta se ei käy päinsä täällä, sillä yö on liian pitkä ja kylmä. Se kestää näet kaksikymmentäneljä teikäläistä vuotta, sillä Uranuksen akseli on samassa tasossa kuin sen kiertorata auringon ympäri. Silloin, kun tähden toinen napa on aurinkoon päin kääntynyt, on siellä päivää koko ajan, vaikka tähti pyöriikin akselinsa ympäri, ja toisen navan puolella on yhtä pitkä yö, mutta kun se on tullut toiselle puolelle aurinkoa, ovat olot päinvastaiset. Täkäläiseen vuoteen menee kahdeksankymmentäneljä teikäläistä vuotta, mutta se ei merkitse mitään meille, jotka olemme kuolemattomia. Useimmat vain muuttavat päivänpuolelle, kun pitkä, kylmä talviyö tulee. Vain kääpiöt, jotka asuvat noissa vuorissa, jäävät tänne talveksikin sekä jotkut Lapin peikot.
Ja tonttu näytti nenällään eräitä korkeita vuoria, jotka jyrkkäseinäisinä kohosivat hieman kauempana rannasta. Ne olivat kummallisen näköiset, sillä monin paikoin ja vallankin huipuissaan ne olivat korean punaisia, kun taas toiset kohdat olivat tummansinisen metsän peitossa.
— Mutta miten täällä voi olla näin lämmintä, vaikka aurinko on niin kaukana? — kysyi Lalli.
— Osittain se johtuu siitä, ettei tähti ole vielä täysin jäähtynyt, vaan siitä haihtuu omaa lämpöä, ja osittain siitä, että aurinko saa paistaa joka paikkaan niin pitkän ajan, — selitti tonttu.
— Nyt meidän täytyy pysytellä vuorten ja meren keskivälissä — sanoi hän, kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, — sillä ei ole niinkään varmaa, mitä mieltä vuoren peikot ja vedenhaltijat ovat, jos saavat nähdä teidät. Vedenneidot saattavat houkutella sinut hulluttelemaan, ja vanha Ahti ei ole hyvällä tuulella vihreässä meressään. Häijy Hiisi asuu niinikään noissa vuorissa ilkeine seurueineen, sillä tämä osa maata on suomalaisten jumalien ja peikkojen asumaa. Muut asuvat vuoren toisella puolella.
Lallia oikein puistatti kuullessaan puhuttavan kaikista näistä peikoista ja jumalista. Miten hän voikaan puolustautua niitä vastaan. Eivät edes Villin kynnet ja hampaat voi auttaa häntä kuolemattomia vastaan. Mutta pian hän unohti kaikki vaarat ihaillessaan merkillistä maisemaa. Se oli suuressa määrin tavallisen maapallon-maiseman näköinen, värit vain olivat vallan päinvastaiset. Puut, pensaat ja kukat olivat tietysti hänelle ventovieraat ja usein merkillisen muotoiset. Puiden lehdet olivat tavallisesti hyvin suuret ja leveät, jotta ne voisivat kerätä heikon auringonvalon. He näkivät vain muutamia eläimiä, ja nämä olivat hyvin arkoja, ikäänkuin olisivat heitä epäilleet. Lallin huomio kiintyi erikoisesti siihen, että niillä kaikilla oli suuret silmät, samanlaiset kuin pöllöillä. Kun he tulivat lähemmäksi vuoria, ja olivat näiden etumaisten harjanteiden kohdalla, näki hän, että niiden punainen väri aiheutui niiden rinteitä peittävästä koreanpunaisesta sammaleesta. Maassa kasvavat kukat olivat eri väriset, niiden joukossa oli vihreitäkin, ja nämä näyttivät hyvin kauniilta sinisessä ruohikossa. Erään harjun rinteellä on hirsimaja, jonka katosta nousi savupatsas vihreätä taivasta kohden. Sisältä kuului raskaita vasaranlyöntejä ja syvä, miehekäs laulunääni.
— Kuka siellä on? — kysyi Lalli.
— Seppo Ilmarinen, — vastasi tonttu. — Hän takoo uutta sampoa, sillä vanha tuhoutui, kun se ryöstettiin Pohjolasta. Joku on sanonut hänelle, että hänen kansansa nyt kipeästi tarvitsee sellaista, että se elää köyhyydessä ja puutteessa, ja hän tahtoisi niin mielellään auttaa, mutta hänen näyttää olevan vaikea saada syntymään uutta semmoista.
Niin, Lalli oli kyllä Kalevalasta lukenut tuosta taitavasta takojasta ja oli hyvin utelias näkemään, mimmoinen tämä oli. Kun he menivät pajan oven ohi, joka oli auki, kurkisti hän siis sisään ja näki voimakkaan hartevan miehen, jolla oli nahkainen esiliina, seisomassa alasimen ääressä heiluttaen tavattoman suurta moukaria, joka jylisten putosi alasimelle, niin että säkenet sinkoilivat. Ahjossa loimottava tuli valaisi hänen vakavat ja tarmokkaat, tuuhean mustan parran ympäröimät kasvonsa. Suurten palkeiden ääressä seisoi neljä orjaa lietsoen niin, että hiki valui nokisilta otsilta.
— Hyvää päivää, Ilmarinen! — tervehti Lalli.
Seppä laski joutuisasti moukarin kädestään, ja hänen synkät kasvonsa saivat iloisen ilmeen.
— Mikäs kumma pikku mies siinä puhuu minun omaa kieltäni? — hän kysyi ojentaen samalla nokisen kouransa.
— Nimeni on Lalli, ja olen Suomesta kotoisin, — vastasi poika.
— Voi, voi, — huokasi Ilmarinen, — jospa vain pääsisi sinne takaisin ja saisi nähdä vihreät mäntymetsät, valkorunkoiset koivut ja sinijärvet. Kunhan tässä vain saan samponi taotuksi, niin kenties tulen vanhan Väinämön kanssa. Hän se lauloi meidät molemmat tähän kirjavaan maahan, kun ihmiset siellä kotona eivät enää uskoneet häneen, mutta niinpä hän ikävöikin alituiseen sinne takaisin ja sanoo, että kerran koittaa se päivä, jolloin hänen kansansa tarvitsee häntä, ja siksi päiväksi on minun saatava sampo valmiiksi. Mutta astu nyt sisään, poika, ja kerro minulle vähän kotikuulumisia vanhasta maastani.
— En ehdi, — vastasi Lalli. — Siskoni on loukkaantunut, ja minun on vietävä hänet Väinämöisen luo parannettavaksi.
— Niin, niin, jääköön sitten toiseen kertaan, — sanoi Ilmarinen huoaten. — Voittehan molemmat tulla tänne, kun asianne on toimitettu. Sanokaa äijälle terveisiä minulta!
Ja sitten puristi Ilmarinen taas Lallin kättä ja tarttui suureen moukariinsa.
Matka jatkui meren ja vuorten välillä olevaa kapeata maakaistaletta myöten, ja Lalli näki kaikenlaisia merkillisiä eläimiä vilahtelevan vedessä ja maalla. Siinä oli vedenhaltijoita ja metsänhaltijoita, ja vuorten sisustasta kuului kääpiöiden vasarain kalkutusta.
— Joudu, joudu! — huusi tonttu äkkiä. — Hiisi ajaa meitä takaa…
Ja metsistä kuului tosiaankin kohinaa ja suhinaa, ja puut huojuivat kuin myrskyn myllertäessä. Tonttu rupesi juoksemaan kantaen Maijaa sylissään, ja Lalli ja Villi tulivat perässä, minkä pääsivät. Kohina kuului yhä lähempää, puut kaatuivat jo aivan heidän takanaan, ja Lalli oli jo menettää toivonsa päästä koskaan Väinämöisen tupaan, kun hän samassa näki sen aivan edessään suurta kivilohkaretta kaartavassa tienmutkauksessa. Se oli melkein samannäköinen kuin Ilmarisen tupa, rakennettu suurista hirsistä, savupiippua vailla, musta reppana katossa, mutta suurempi se oli. Rappusilla istui vanha Väinämöinen kantele polvillaan ja soitti ja lauloi. Ihmeellisinä ja mahtavina vierivät sävelet kanteleesta, ja ne näyttivät tyynnyttäneen myrskyn ja karkoittaneen pahat henget, sillä heidän ympärillään kävi kaikki hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
— Hyvää päivää, Väinämöinen! — tervehti Lalli taas.
Pitkä- ja hopeapartainen vanhus nosti miettivät, ryppyiset kasvonsa ylös, ja hänen silmistään loisti hyvyys ja viisaus.
Sitten hän vastasi laulaen samalla äänellä kuin äsken:
— Kummat kuulen, ihmeet elän: korvaan vanhan Väinämöisen kaikuu sanat suomalaiset, Kalevalan kieli kaunis. Kuka olet, poika pieni, suomea mi haastat selvää puhut kieltä kalevaista?
Silloin kertoi Lalli lyhyesti, kuka hän oli ja mitä oli tapahtunut.
Vanhus kuunteli tarkkaavaisena ja sitten hän lauloi:
Totta tuohon apu saadaan tukitahan veren vuoto. Vaka vanha Väinämöinen tuntee toki syntysanat, tietävi kivenki synnyn, johon siskosi satutti, tyttö pieni päänsä iski.
Ja sitten hän asettui Maijan eteen ja alkoi laulaa pitkää loitsua, ja hänen kanteleestaan vierivät sävelet salaperäisinä ja hillittyinä. Hänen laulaessaan näki Lalli Maijan haavan vähitellen kasvavan umpeen, ja hänen kasvoihinsa tuli entinen ruusunpuna, ja ennen pitkää hän aukaisi suuret iloiset silmänsä ja katseli uteliaana Väinämöistä.
— Oi, sinä vanha, rakas, herttainen Väinämöinen! — huusi hän ihastuneena ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan. — Minä tunsin heti sinut. Olen nähnyt monesti kuvasi ja kuvapatsaasi Helsingissä, ja minä pidän sinusta.
Silloin valahtivat kyynelet vanhan Väinämöisen silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne pois kämmenellä ja lauloi:
— Eipä laulajan sopisi, vanhan miehen, partasuisen, itkeskellä tytön nähden, lapsen lailla vetistellä. Vaan on heikko Väinämöinen, ei voi tunteitaan hillitä, peittää mielialojansa, vaikka peikkoja pahoja hillitsevi, hallitsevi. Lähde nyt laulajan majasta, tervehenä tuvastani, jätä ukko yksinäinen huolinensa, kaihoinensa! Palaja sinä kotiisi saloille suloisen Suomen, Kalevalan kankahille! Kerro terveiset Väinämön, lausu laulajan lupaus: Kerran saapuu Väinämöinen, palavi uros Kalevan, kun on kansansa sopuisa, vapaa veriviastansa, kun ei keskenään kiistele lapset saman emon armaan, veli ei veljyttä kadehdi. Silloin laulu kaunis kaikuu virsi vierivi verevä rannoilla suloisen Saimaan, kantele hopeakieli kesäyössä hempeässä helkähtävi heleästi. Silloin saapuu Väinämöinen.
Vanhuksen ääni värähteli rajatonta kaihoa, ja kun hän lopetti, kääntyi hän poispäin kuin olisi hänen sydämensä ollut liian täynnä, ja lapset ymmärsivät, että hän halusi olla yksin. He hiipivät hiljaa pois metsään kapeata polkua pitkin, ja heidän perässään asteli Villi hyvin miettiväisen näköisenä.
— Mutta missä tonttu on? kysyi Lalli äkkiä.
— Tonttu? — toisti Maija kummastellen. — En minä ole mitään tonttua nähnytkään.
— Niin, sinähän olit tainnoksissa koko ajan, — selitti Lalli, — mutta juuri hän sinut kantoi tänne ja näytti meille tien.
— Hän ei tahtonut häiritä, — sanoi Villi. — Hän luuli meidän viipyvän Väinämöisen luona. Hän sanoi, että he kaksi eivät kuuluneet samaan aikakauteen.
— Ja minä kun en saanut häntä nähdä enkä kiittää, — pahoitteli Maija.
— Mutta mitä nyt tehdään?
— Meidän täytyy itse löytää pois täältä — sanoi Lalli. — Täällä ulottuvat vuoret aina mereen saakka, joten täytyy mennä niiden yli.
He jatkoivat siis matkaansa metsän halki ja kulkivat pienen mökin ohitse, joka näytti olevan kauttaaltaan tehty sokerista ja piparkakuista, mutta silloin he tiesivät, että "Hannu ja Greta"-nimisen sadun ilkeä noita-akka asui siinä, eivätkä käyneet sinne sisälle. Sitten he nousivat punaisille vuorille ja näkivät eräässä rotkossa lauman ilkeitä vuorenpeikkoja leikkimässä, mutta onneksi nämä eivät huomanneet lapsia.,
He kapusivat korkeiden jyrkkien vuorien yli ja tulivat niiden toisella puolella olevaan jylhään metsäseutuun. Täällä oli suuria kivilohkareita siellä täällä puiden joukossa, ja muutamia puita oli juurineen päivineen revitty maasta ja viskelty hujan hajan. Oli hyvin vaikeata päästä eteenpäin tässä sekamelskassa, ja kun he olivat tulleet erään suuren kallionlohkareen luo, pysähtyivät he äkkiä kauhusta jähmettyneinä, sillä siinä istui kamala jättiläinen puolinukuksissa, selkä kalliota vasten.
— Pian metsään! — kuiskasi Lalli, ja he vetäytyivät takaisin kallionnurkan taakse, mutta jättiläisellä näytti olevan tarkka kuulo, ja se nousi ylös kauheasti karjuen.
— Tuntuu kristityn ihmisen lihan haju, — se huusi, ja silmät pyörivät hurjasti sen päässä. Se olisi varmasti heti huomannut lapset, ellei Villi olisi äkkiä juossut kallionlohkareen ympäri, karannut ylös toista jalkaa pitkin sen kasvoille ja silmille ja sitten alas samaa kyytiä pitkin sen selkää, ennenkuin jättiläinen oli ehtinyt ottaa sitä kiinni. Sitten kissa hyppäsi maahan ja juoksi metsään.
Sillävälin kun jättiläinen kiukusta karjuen ajoi kissaa takaa, saivat Lalli ja Maija aikaa vetäytyä metsään piiloon, ja he luulivat jo olevansa turvassa, kun he kauhukseen näkivät toisen jättiläisen tulevan kävellen metsän halki taivuttaen käsillään puita pois tieltään melkein niinkuin taivutetaan pitkää ruohoa. Se nuuski ja haisteli aivan kuin olisi sekin hajusta tuntenut heidän läsnäolonsa ja suuntasi lopulta askelensa suoraan heitä kohden irvistellen hyvillään.
— Hyvä paisti, hyvä paisti! — se mutisi ja kurkoitti eteenpäin nähdäkseen paremmin lapset, mutta sitten se pysähtyi kuin olisi se pelästynyt.
Samassa kuulivat lapsetkin ukkosenkaltaisen jylinän, joka läheni nopeasti. Molemmat jättiläiset liittyivät toisiinsa ja huusivat puoliksi peloissaan, puoliksi suuttuneina:
— Tor tulee.
Jylinä oli nyt aivan lähellä, ja taivaalle nousi tumma ukkospilvi, josta sinkoili häikäisevän kirkkaita salamoita. Pian sai tämä pilvi suurten vaunujen muodon, joita veti kaksi jättiläiskokoista pukkia ja joissa istui pilvenkorkuinen olento teräksensiniseen sotisopaan puettuna. Kädessään hän heilutti suurta vasaraa ja ohjasi ihmeellisen valjakkonsa suoraan jättiläisiä kohden, jotka vimmatusti heiluttelivat nuijiaan häntä vastaan. Taistelu ei kumminkaan tullut pitkäksi, ja pian makasivat molemmat jättiläiset maassa murskatuin päin.
Nyt huomasi Tor lapset, jotka seisoivat siinä vavisten.
— Totta tosiaan, siinähän on ihmislapsia! — sanoi hän puoleksi huvitettuna, puoleksi pettyneenä. — Luulinpa, ettei minun olisi tarvinnut niitä enää nähdä. Mutta saattaahan olla hauskaakin uudistaa tuttavuus näiden tuhannen vuoden perästä. Tulkaa tänne, lapsukaiset, niin pääsette ajamaan!
Lalli ja Maija eivät tunteneet ollenkaan pelkäävänsä tuota suurta hyvätuulista jumalaa. Epäröimättä he nousivat hänen vaunuihinsa ja sitten sitä mentiin ilmojen halki yli puiden latvojen, ja pian he tulivat suureen linnaan, jota ympäröivät korkeat muurit ja vallihaudat. Vaunut ajoivat linnanpihalle, ja siellä tuli heitä vastaan vanhoja partasuisia urhoja, jotka uteliaina katselivat heitä.
— Tulkaa sisään, pienokaiset, — sanoi Tor hymyillen leveää suopeata hymyään, — niin saatte nähdä, miten vanhat jumalat elävät täällä Valhallassa.
Sitten ohjasi hän heidät valtavan suureen saliin, jonka keskellä oli pitkä pöytä. Pöydän ääressä istui jumalia ja jumalattaria juoden simaa suurista juomasarvista ja syöden sianlihaa, jota leikkelivät suunnattoman suuren karjun selästä. Karjuparka juoksi urallaan salissa ja kirkui hirveästi, kun jumalat sitä leikkasivat, mutta heti kasvoi lihaa entiselle paikalle, joten sitä voi leikata loppumattomiin. Siellä olijoista lapset tunsivat heti viisaan silmäpuoli Odinin, Freijan ja Friggan, siellä olivat Heimdall ja valkea Balder ja moni muu, ja Balder katsoi niin lempeästi heihin, että hän heti voitti heidän sydämensä.
— Vielä elävät vanhat jumalat, — he huusivat kaikki ja joivat maljan lasten kanssa ja iskivät heille silmää ystävällisesti. Villi hyppäsi heti Friggan polvelle, ja hän silitti sen selkää, ja valkea Balder silitti lasten hiuksia ja kysyi, miten pohjolassa voidaan.
— Toivottavasti kaikki pohjolan kansat ovat ystäviä ja veljeksiä, — sanoi hän.
— Ja toivottavasti he antavat selkään kaikille muille kansoille, vallankin idän pitkäparroille, — tokaisi Tor, joka oli istunut pöydän ääreen ja juuri leikannut aikamoisen lihakimpaleen karjun selästä.
— Maailmassa on ollut suuri sota ja paljon kurjuutta, — selitti Lalli vakavana, — mutta Skandinavia ei ole ottanut siihen osaa.
— Häpeä sille! — jyrisi Tor vihaisena, mutta Balder vain hymyili lempeätä hymyään.
— Kenties valkoinen Kristus on voittanut puolelleen heidän sydämensä, — sanoi hän leppeästi.
Mutta Tor oli huonolla tuulella ja joi hirveästi väkevää simaa, ja Odin oli vakavan ja miettivän näköinen, kun taas jumalattaret laskivat leikkiä ja nipistivät Maijaa poskeen ja narrasivat Lallin juomaan simaa, joka hänen mielestään oli kauhean karvasta.
— Mutta miten ja minkä vuoksi te oikeastaan olette tänne tulleet? — kysyi Frigga.
Silloin Lalli alkoi kertoa heidän retkistään ja seikkailuistaan, ja kaikki jumalat ja jumalattaret kuuntelivat ihmetellen.
— Mutta on noissa, lempo soikoon, sentään uljuutta, — huusi Tor ja löi nyrkkinsä pöytään, että kumahti. — He ovat yhtä hyviä kuin vanhat viikingit, vaikkeivät he tappelekaan, ja saakoot he kaiken kunnioitukseni. Huomaan nyt, että voi saada seikkailuja taistelemattakin.
Mutta äkkiä kuului ulkoa torventoitotusta, ja kaikki jumalat ryntäsivät pystyyn istuimiltaan.
— Taisteluun, taisteluun! — he huusivat ja tarttuivat aseisiinsa, ja samassa tuokiossa oli sali tyhjänä.
Lalli ja Maija menivät perässä, mutta kun he näkivät jumalien marssivan urhojensa etunenässä taistelemaan toista sotajoukkoa vastaan, joka odotti kentällä, rupesi heitä peloittamaan ja he riensivät kiireesti toiseen suuntaan. He kulkivat taas metsän halki ja kapusivat vuorten ylitse ja näkivät kummallisten hahmojen vilahtelevan puiden lomitse ja rotkoissa. Lähteiden partailla istui nymfejä, ja merkilliset olennot, puoliksi hevosia, puoliksi miehiä, syöksähtelivät metsän halki nymfejä takaa-ajaen. Silloin tällöin kajahti metsässä lumoavan kiehtova huilunääni, hieman laulurastaan laulua muistuttava, ja se viritti ihmeellisiä tunteita lasten sydämissä, iloisia ja samalla kaihoisia, ja palautti mieleen kotoiset kesäillat.
Merkillinen huilunsoittaja tuli yhä lähemmäs, ja puiden välistä näkyi kummallinen olento, puoliksi pukki, puoliksi ihminen, ja sillä oli huilu kädessä. Sen rinnalla asteli nuori kaunis mies, jonka otsalla oli viininlehväseppele. Hän soitti kitaraa ja hyräili iloista sävelmää.
— Hahaha, — nauroi pukkimies. — Kautta suuren Jupiterin parran, eikö tuolta tule kaksi ihmislasta ja oikea mainen katti vielä kaiken lisäksi! Miten Pluton nimessä he ovat tänne tulleet?
— Yhdentekevää, yhdentekevää, rakas Pan, — vastasi nuorukainen välinpitämättömästi. — Lapsista en ole koskaan piitannut. Vain kaunisten nuorukaisten ja voimakasten miesten kanssa minä olin tekemisissä. Katit ja lapset ovat juomingeissa vain tiellä.
— No, no, — älä nyt, Bakkus, puhu tyhmyyksiä, — sanoi pukki-ihminen hieman kärsimättömästi. — Tiedäthän sinä yhtähyvin kuin minäkin, että lapsista kaavaa nuorukaisia ja neitosia, ja etteivät siihen kuluvat vuodet merkitse meille kuolemattomille paljoakaan. Siitähän nyt on kysymys, mistä nuo lapset ovat tänne tulleet ja miten kauan he täällä viipyvät. Jonakin kauniina päivänä saat sinä heistä seuraa.
— Näyttävät olevan siskoksia, — vastasi Bakkus yhtä välinpitämättömänä. — En usko, että Venuskaan heistä välittää. Voit viedä heidät Minervan luo, kenties häntä haluttaa päntätä viisauttaan heihin, ellei Juno tahdo ruveta heidän mammakseen.
— Meillä on oma äiti, emmekä huoli kenestäkään muusta, — sanoi Maija uhitellen. — Me olemme vain tulleet tänne katsomaan Uranusta ja menemme pian pois taas.
— No, no, piikaseni, — nauroi Bakkus. — Sinustahan tulee vielä aito Xantippa, jos saat elää. Katsos, Xantippa ja viininjumala eivät ole koskaan pitäneet toisistaan, mutta siitä et voi olla niinkään varma, etteikö veljesi silti rupea minusta pitämään.
— Hän on humalassa, — kuiskasi Villi, — ja sellaisten kanssa ei saa kiistellä.
Lalli nieli sen äkäisen vastauksen, jonka hän oli antamaisillaan viininjumalalle ja kääntyi sensijaan rinnallaan olevan merkillisen, takkuisen pukki-ihmisen puoleen, joka kirkkaine pirteine silmineen ja vilkkaine liikkeineen miellytti häntä paljoa enemmän kuin juopunut viininjumala.
— Kuka sinä olet? — hän kysyi.
— Hei, hei, — vastasi Pan. — Minä olen metsän jumala, enkä seurustele niin usein ihmisten kanssa kuin ystäväni Bakkus. Minä vain soittelen heille salomailla ja opetan heitä rakastamaan luontoa ja vapautta.
— Minä pidän sinusta, — sanoi Lalli avomielisesti. — Sinä muistutat jollain lailla Suomen metsiä ja järviä.
— Vai olet sinä siitä maasta kotoisin, — sanoi Pan, ja hänen äänessään väreili kaihoa. — Niin, minä tunnen hyvin sen maan. Siellä on kaunis luonto, ja ellei ukko Tapio olisi ottanut haltuunsa niitä metsiä, niin olisin minä muuttanut mielelläni sinne, kun roomalaiset lakkasivat uskomasta minuun. Mutta samantekeväähän se nyt on, kun meidän kaikkien kuitenkin piti muuttaa tähän tähteen. Minulle ei se ole sanottavasti mitään merkinnyt, vaikka metsät täällä tosin ovat siniset, mutta ystävälleni Bakkukselle se oli ikävä seikka, ja siksipä minun täytyy toisinaan pitää hänelle seuraa. Pahinta oli muutto vanhalle Neptunukselle. Hän ei voi lainkaan viihtyä täällä ruohonvihreässä meressä, joka on aivan erilainen kuin hänen vanha rakas Välimerensä, ja sentähden hän onkin muuttanut uloimpaan kiertotähteen, joka on saanut hänen nimensä. Siellä on vain merta, eikä maata lainkaan, ja siksi hän viihtyy siellä mainiosti, ja tähystelee avaruudessa liikkuvia pyrstötähtiä ja muita vaarallisia kappaleita ja varoittaa meitä, kun semmoisia tulee lähelle. Sinne teidän pitäisi mennä ukkoa tervehtimään, sillä varmaankin hän toisinaan tuntee olonsa yksinäiseksi, kun hänellä ei ole laivoja lyötävänä säpäleiksi pahan tuulensa purkamiseksi. Ensin voitte sentään tulla tervehtimään tovereitamme, muita roomalaisia jumalia, jotka niinikään ilostuvat saadessaan taas tavata ihmisiä enemmän kuin tuhannen vuoden perästä. Kas niin, Bakkus, tuletko mukaan?
Mutta Bakkus vain hyräili itsekseen:
— Oh meri taivaanvihreä! —
— En, — vastasi hän vihdoin viimein, kun Pan oli toistanut kysymyksensä. — Mieluummin minä paneudun ruohikkoon nukkumaan, ja sinä voit ruveta lastenhoitajaksi, jos se sinua niin huvittaa.
Pan nauroi, ja niin lähtivät he matkaan. He kapusivat korkean pyöreän kukkulan harjulle ja tulivat pian kaupunkiin, minkä rakennukset olivat komeat, marmorista rakennetut ja kaunein pylväskäytävin kaunistetut. Suurella avoimella paikalla, joka oli kivetty marmorilaatoin ja jonka keskellä oli suihkukaivo, istui tai lojui useita miehiä ja naisia, jotkut sotisopaan puettuina, toiset valkeisiin vaatteisiin ja muutamat olivat miltei aivan alasti.
— Tuolla on meidän kaikkien isä, Jupiter, — esitteli Pan osoittaen muuatta komearyhtistä jalopiirteistä miestä, — ja tuo hieman pyylevä nainen on hänen puolisonsa Juno. Tuo nuori mies, joka on täysiin varustuksiin pukeutuneena ja jolla on siivet jaloissa, on Merkurius. Tuo kunnianarvoisa valkopartainen ukko on Saturnus. Hän on meistä vanhin ja hän on ajan jumala. Tuo reipas, voimakas mies on sodanjumala Mars. Ja tuo kaunis nainen, jolla on noin vähän vaatteita yllään, on Venus. Ystävämme Pluto, tulenjumala, pysyttelee mieluimmin tähden sisustan kuumissa osissa eikä tule useinkaan tänne meitä tervehtimään. Ja tuolla on teidän suojelijattarenne, viisauden ja opin jumalatar, arvoisa Minerva.
Kaikki jumalat tervehtivät lapsia ystävällisesti hymyillen.
— Eikö olekin merkillistä, — sanoi Lalli, joka ei voinut kauemmin hillitä uteliaisuuttaan, — että kaikilla kiertotähdillä on sama nimi kuin jollakin teistä.
Silloin nauroivat jumalat oikein sydämen pohjasta.
— Niinpä niinkin, — vastasi Jupiter. — Se oli siihen aikaan, jolloin luultiin, että tähdet vaikuttivat ihmisten kohtaloihin, ja sen vuoksi annettiin tähti kullekin meistä. Vahinko vain, että minun tähteni on liian kuuma asuttavaksi.
— Ikävää sekin on, että minä, joka olen kaupanjumala, — sanoi
Merkurius, — olen saanut tähden, jossa ei kauppaa käydä.
— Ja minä, — hymyili Venus, — joka olen rakkauden jumalatar, olen saanut semmoisen, missä asuu vain kylmäverisiä matelijoita.
— Ja minulle, sodan jumalalle, on annettu tähti, jossa ei enää sotia ole, — sanoi Mars syvällä äänellä.
— Ja minä, — sanoi iäkäs Saturnus vanhuudesta väräjävin äänin, — olen saanut semmoisen, jossa ei voi maanviljelystä harjoittaa, vaikka olenkin maanviljelyksen suojelija.
Ja sitten he nauroivat taas kaikki. Minerva tuli nyt lasten luo, ja hänen viisaat ja jalot kasvonsa säteilivät ystävällisyyttä.
— Olen oikein ikävöiden teitä odottanut, lapsukaiset, — hän sanoi. Olen ollut hyvin huvitettu matkoistanne ja kaukoputkellani olen seurannut teitä kaikkialle. Olen huomannut, että Lalli on hyvin innostunut oppimaan, ja siitä minä pidän. Nyt olette matkustaneet melkein koko aurinkokunnan halki. Tosin on Marsin ja Jupiterin välillä ryhmä pieniä kiertotähtiä eli planetoideja, jotka kiertävät auringon ympäri, mutta niissä ei ole elämää, eikä sinne kannata matkustaa. Niin on siis enää vain yksi kiertotähti näkemättä. Siellä elää vanha Neptunus, mutta koko tähti on veden peitossa, joten ette voi hypätä sinne kuten olette muihin tähtiin hypänneet. Jos tahdotte käväistä Neptunuksen luona, niin ei ole muuta keinoa kuin että palaatte Väinämöisen luo ja pyydätte hänen laulamaan itsenne sinne, niin pääsette suoraan Neptunuksen veneeseen. Mutta ensin voitte jäädä tänne hetkiseksi juttelemaan ja lepäämään.
Lapset istuivat nyt jumalien joukkoon ja nämä kysyivät heiltä, miten maapallolla elettiin ja mitä Roomasta kuului. He näyttivät heille myös kauniit asuntonsa, jotka olivat muinaisten temppelien näköiset, ja tarjosivat heille virvokkeita, mutta lapset eivät voineet juoda paljon väkevää viiniä, joka nousi päähän. Kun he sitten rupesivat tekemään lähtöä Väinämöisen luo, tarjoutui Pan saattamaan heitä matkalla, ettei heille sattuisi mitään onnettomuutta.
— Pan yksin kuljeskelee alueemme ulkopuolella ja muiden kansojen jumalien joukossa, — selitti Minerva. — Muussa tapauksessa olisin itse mielelläni saattanut teitä. Täällä on vielä koko joukko muiden kansojen jumalia, mutta en usko, että kannattaa käydä niiden luona. Koulussa saatte kumminkin lukea tärkeimmistä. Hyvästi nyt, pienokaiset!
Ja sitten hän suuteli kumpaakin ja silitti Villin selkää, ja muut jumalat nyökkäsivät ja heiluttivat kättään jäähyväisiksi, ja sitten opasti Pan heidät takaisin vuorien ylitse vanhan Väinämöisen luo.
Villi tekee tenän. Väinämöisen laulu. Neptunus ja hänen veneensä.
Huvimatkalla delfinien vetämänä. Maailmojen synty. Äärettömyys.
Pyrstötähti. Villi tulla tupsahtaa. Kotiin takaisin. Isä ja äiti.
— Enkös minä sitä sanonut! — murisi Villi matkalla juostessaan Lallin rinnalla ja Maijan rientäessä edempänä Panin kanssa. — Oli vallan tarpeetonta, että ollenkaan tulin tänne. Ei kunniallisen kissan sovi seurustella kaikenkarvaisten peikkojen ja jumalien kanssa. Yhtä hyvin olisin voinut pysyä kotona.
— Älä nyt juttele joutavia, Villi! — sanoi Lalli vähän kärsimättömästi. — Tiedäthän hyvin, että pelastit meidät ensimmäisen jättiläisen kourista ja etten minä mielelläni matkusta, ellet sinä ole mukana.
— Viis siitä, — vastasi Villi äreänä. — Tälle uudelle hullunmatkalle en aijo enää tulla mukaan. Olen saanut tarpeekseni. Ja jos oikein ymmärsin heidän juttunsa, on koko tuo kiertotähti veden peitossa, ja sinä tiedät hyvin, etten minä pidä vedestä. Olet jo kyllin monasti narrannut minut ennen siihen putoamaan. Minä olen vanha ja tarvitsen lepoa ja mukavuutta. Voit mennä ilman minua.
— Maija, Maija! — huusi Lalli vallan suunniltaan. — Nyt ei Villi aio tulla kanssamme Neptunukseen. Mitä nyt tehdään?
— Oli sekin kysymys! — vastasi Maija ivallisesti. — Hypätköön Villi takaisin maapallolle ja kömpiköön takalle, ja me menemme ilman häntä.
— Kissa vieköön, luulenpa, että teillä ovat tytöt nykyisin yhtä pontevat kuin pojatkin, — sanoi Pan ihastuneena.
Villi katsoa luinautti vihaisena häneen.
— Toivon, että kissa tosiaankin voisi viedä sinut, senkin pörröinen pukinjalka! — se sanoi kiukkuisena. — Hyvästi vaan! Ei minulla ole halua tulla tuon vanhan pöhkön luo, joka puhuu vain runomittaisesti. Hyvästi!
Ja samassa ponnahti Villi ylös ja häipyi avaruuteen, ja kummeksuen katselivat Lalli ja Maija hänen jälkeensä.
— Mikä kumma on Villiin mennyt! — sanoi Lalli. — Hän on aina ollut niin innostunut tulemaan mukaan eikä ole minua jättänyt suurimmissakaan vaaroissa.
— Ehkä hän on rakastunut ja täytyi kiirehtiä kotiin pitämään serenaadia lemmitylleen, — päätteli Pan, ja sitten he nauroivat kaikki niin, että aivan unohtivat harmitella Villin uskottomuutta.
Vanha Väinämöinen istui yhä entisellä paikallaan kanteletta soittaen. Kun hän näki heidän tulevan, kirkasti hymy hänen ryppyiset kasvonsa osoittaen, että hän tunsi heidät. Lapset tervehtivät, ja Lalli selitti heidän tulonsa syyn. Vanhus tuli ensin hyvin vakavaksi, mutta lupautui sitten laulamaan heidät Neptunukseen.
Hän viritti kanteleensa ja rupesi laulamaan, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes sävelet kaikuivat mahtavina ja voimakkaina vihreän meren yli. Kummalliset olivat hänen laulunsa sanat, ja Maija ja Lalli menivät aivan hämmennyksiin, eivätkä voineet seurata kaikkia hänen sanojaan. Koko ruumiissa tuntui niin merkillinen olo ikäänkuin vanhuksen sanat olisivat voineet nostaa heidät ylös maasta. Lopulta kävi laulu niin voimakkaaksi, että he unhottivat kaiken ympärillään. Heidän korvissaan suhisi ja tulet leiskuivat silmissä niin, että he hetkiseksi menivät tainnoksiin, ja kun he taas tulivat tajuihinsa, katselivat he kummeksuen ympärilleen.
He istuivat helmiäishohtoisessa sirosti kiemurtuneessa veneessä tai vaunuissa, joka näytti olevan tehty valtavan kokoisesta näkinkengästä. Se eteni nopeasti ja keinuen ihanalla sinisellä merellä, jota ulottui niin kauas kuin silmä kantoi ja jonka aaltoihin kuvastui yhtä sininen taivas pienine himmeine aurinkoineen ja miljoonine kimmeltävine tähtineen. Oli omituinen hämärä, puoliksi päivä, puoliksi yö, mutta ilma oli leuto ja miellyttävä, ja lämpöä näytti huokuvan vedestä veneen ympäriltä, jota veti virma delfinivaljakko.
Veneen keskellä seisoi vanha mies suureen kolmikärkeen nojaten. Hänen vielä kauniissa kasvoissaan oli pitkä merenvihreä parta ja terävät, viisaat, vihreät silmät. Hän katseli kummastellen lapsia, jotka istuivat veneen pohjalla hänen jalkainsa juuressa.
— Maasta tulleita vieraita, — hän mutisi itsekseen. — Mitähän tämä merkinnee?
Lalli tervehti kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja sanoi, että he olivat tulleet katselemaan tätä vanhuksen kiertotähteä, ja että heillä oli terveisiä tuotavana muilta roomalaisilta jumalilta, erikoisesti Minervalta, joka oli pyytänyt Neptunusta hyväntahtoisesti antamaan heille selityksiä, mikäli hän voi.
— Niin, niin, — vastasi ukko hymyillen, — on hyvä, että viisauden jumalatar lähettää oppilaansa saamaan opetusta minunlaiseltani vanhalta merenjumalalta. Siitä näkyy, miten vähäinen on itse asiassa erotus oppineiden ja oppimattomain välillä, sillä toden sanoakseni emme me paljoakaan tiedä, nimittäkäämmepä sitten itseämme jumaliksi tai ihmisiksi, sillä sen suuren koneiston mestari, jota sanotaan maailmankaikkeudeksi, on enemmän kuin Jupiter ja Odin. Me vaivaiset saimme vain jonkun yksityisen luonnonvoiman leikkikaluksemme, mutta hän yksin tuntee kokonaisuuden salaisuuden. Mutta Minervan vuoksi minä mielelläni kerron, minkä tiedän, kunhan te ensin kerrotte minulle, mitä te jo tiedätte.
Lalli kertoi sitten heidän kaikista edellisistä seikkailuistaan, ja
Neptunus kuunteli mielenkiinto yhä kasvaen.
— Jos olet nähnyt niin paljon, — hän sanoi kunnioittavasti, kun Lalli oli lopettanut, — niin tiedät jo monesta seikasta enemmän kuin minä, ja sinun tarvitsee vain oppia yhdistämään sarjaan kaiken, mitä olette nähneet, ja ymmärtämään sen sisäinen yhteys. Mutta ensinnähän teidän piti nähdä tämä kiertotähti, ja niinpä voimmekin tehdä pienen huvimatkan. Hei hopsis, delfinini!
Ja hän löi piiskalla korskahtelevia delfinejään, jotka ruiskuttivat ilmaan korkeita vesisuihkuja, ja sitten mentiin, niin että vesi kohisi näkinkengän ympärillä, yli tummansinisen meren, jota valaisivat pieni aurinko, suuri kuu ja miljoonat tähdet, kaikki yhtaikaa. Tähtien joukossa näki Lalli erään, joka oli hyvin ihmeellisen, melkeinpä kamalan näköinen, sillä näet oli perässään pitkä, viuhkanmuotoinen pyrstö, ja hän aikoi juuri kysyä vanhukselta, mikä se semmoinen oli, kun Maija keskeytti hänet.
— Eikö täällä ole enempää nähtävänä? — hän kysyi.
— Ei muuta kuin minkä nyt edessämme näemme, — vastasi Neptunus, — mutta sille, joka rakastaa merta, on tässä kylliksi. Koko tähti on veden peitossa, mutta tähden oma sisäinen lämpö pitää tämän veden lämpimänä, sillä auringosta ei täällä ole suurtakaan hyötyä, kuten näet.
— Eikö täällä ole ollenkaan eläimiä eikä kasveja? — kysyi Maija kovin pettyneenä.
— On täällä vedessä sekä eläimiä että kasveja, — vastasi vanhus. — On eräänlaisia äyriäiseläimiä, trilobiitteja, ja erilaisia simpukoita ja muita nilviäisiä, mutta ei suurempia eläimiä, delfinejäni lukuunottamatta. Ja sepä se juuri tekee täälläolon niin rauhaisaksi ja viihtyisäksi.
— Kylläpä! — sanoi Maija. — En minä vaan tahtoisi täällä elää. Minä tahdon nähdä lintuja ja puita ja kukkia.
Neptunus naurahti kuivakiskoisesti.
— Niin, niin, — sanoi hän, — niin tahtoo moni muukin. Mikä mistäkin pitää. Mutta mitä hyödyttää kaikki tuo ryömiminen ja juokseminen ja räpytteleminen? Mitä tarkoitusta siinä on? Muutamia päiviä ryömitään, ja siihen se sitten loppuu, ja taas täytyy syntyä uusia olentoja, ja kaikki tappelevat ja taistelevat keskenään ja koettavat sysätä toinen toisensa pois tieltään ja syödä toisiaan. Toisin on laita avaran meren. Sekin on liikkeessä, ja sen aallot vyöryvät ja loiskivat riemuisina tai ärjyvät vihaisina, mutta siellä ei valitella eikä siinä ole kuolemaa.
Maija ravisti tyytymättömänä päätään.
— Lohduttaakseni sinua, kerron sulle, miten maapallon ihmiset joskus voivat olla kekseliäitä, — sanoi Neptunus ystävällisesti. — Tarinan olen kuullut Minervalta viimeksi käydessäni Uranuksessa. Aivan äskettäin ei ainoakaan ihminen tietänyt tämän Neptunus-tähden olemassaolostakaan, mutta muut tunnettiin hyvin ja laskettiin sekunnilleen niiden kiertoajat. Mutta sitten rupesi kaksi tiedemiestä, toinen Parisissa, toinen Lontoossa, kummastelemaan, minkä vuoksi Uranus mahtoi muutamissa paikoissa hieman poiketa radastaan, ja sitten he tekivät sen johtopäätöksen, että nuo poikkeamat aiheutuivat jostakin suuremmasta kiertotähdestä, joka oli Uranuksen ulkopuolella ja joka veti sitä puoleensa, kun ne kulkivat toistensa ohitse. He tekivät niin tarkkoja laskelmia, että lopuksi voivat sanoa, miltä paikoilta taivasta tuo tähti oli löydettävissä, mutta sitä oli vaikea nähdä, muut pienet tähdet kun olivat siinä sekottamassa. Näihin aikoihin oli Berlinissä laadittu tähtikartta juuri siitä taivaanosasta, ja ranskalainen tiedemies pyysi saksalaisia tarkastamaan, olisiko taivaalla joku tähti, jota ei ollut kartalle merkitty. Nämä tekivät niin, ja silloin keksittiin tämä tähti, joka sai minun nimeni.
Lalli ja Maija kuuntelivat tarkkaavaisina, ja Lalli päätti mielessään, että mieheksi kasvettuaan hänkin vielä tekee jonkun suuren tähtitieteellisen löydön.
— Mutta miksi täällä on vain vettä eikä maata ollenkaan? — kysyi
Maija.
— Sen selittääkseni täytyy minun kertoa koko aurinkokunnan historia, — vastasi Neptunus. — Hei delfinit! Mennään nyt aika vauhtia, niin minä kerron sillä aikaa.
Ja ukko heilahdutti suurta kolmikärkeään, ja silloin alkoi vinha tuuli suhista mereltä, ja laineet rupesivat loiskimaan korkeina ja lakkapäisinä. Delfinit mennä viilettivät semmoista vauhtia, että ne väliin hyppivät vedenpinnan yläpuolelle, ja Neptunus heilutteli kolmikärkeään vielä voimakkaammin, ja myrsky yltyi, ja aallot kohisivat yhä enemmän, ja sitten hän alkoi kertoa kovalla äänellä, joka kuului yli kaiken pauhun:
— Otaksun, että tiedätte kaikkien luonnon aineiden kylmetessään tiivistyvän. Niin on laita veden, joka hyvin korkeassa lämpötilassa on höyrynä. Jos höyryä kylmennetään, muuttuu se nesteeksi, ja vielä enemmän kylmennettäessä se tiivistyy kiinteäksi jääksi. Kaikilla aineilla on siis kolme olotilaa: kaasumainen, nestemäinen ja kiinteä, mutta eri aineet tarvitsevat hyvin erilaisia lämpötiloja näitä eri olotiloja varten. Niinpä käy vesi kiinteäksi jo jäätymispisteessä, mutta elohopea jähmettyy vasta 40 asteen pakkasessa. Kivet ovat nesteinä tulivuorten sisässä ja rauta masuuneissa. No niin! Koko tämä aurinkokunta, joka tuntuu meistä niin suurelta, mutta joka itse asiassa on vain pienoinen pisara maailmankaikkeudessa, oli alussa vain kaasupilveä, joka pyöri tyhjässä avaruudessa hirvittävällä nopeudella. Sitten jotkut aineet rupesivat muuttumaan nestemäisiksi muodostaen valkohehkuisen keskuksen, jonka ympärillä oli paksu kaasuverho. Se oli aurinko, joka valaisi ja lämmitti kauas avaruuteen. Mutta sen suuren pyörimisnopeuden johdosta sinkosi siitä irti valtavia kaasujoukkioita, joista kiertotähdet syntyivät. Nämäkin pyörivät ympäri samoin kuin aurinko, ja niistä sinkoili taas pienempiä kaasujoukkioita, joista syntyivät niiden kuut. Kaikki nämä suuremmat ja pienemmät pallot jähmettyivät sitä mukaa, miten suuria ja vanhoja ne olivat, pienimmät nopeimmin, kuten maapallon kuu, joka jo on kuollut ja ilmakehää vailla, kun taas suurimmat, Jupiter ja Saturnus, ovat vielä hyvin kuumia, ja Neptunus on niin lämmin, että siinä on miellyttävää elää. Ensin muodostui kiinteä sydän, jota ympäröi kiehuva vesi ja kaasut, ja sitten peitti vesi, joka oli syntynyt näiden kaasujen tiivistymisestä, koko taivaankappaleet. Sillävälin olivat tuliperäiset voimat toiminnassa niiden sisustassa, puristaen sieltä esiin sulaa ainetta, joka nousi veden yli vuoriksi ja kohottaen kokonaisia mantereita ja vajottaen ne taas syvyyteen. Veteen muodostui liejua, soraa ja hiekkaa, ja niin syntyi maaperä, missä kasvit ja eläimet saattoivat ruveta viihtymään. Joko alat ymmärtää yhtenäisyyden tässä kaikessa, poikani?
Lalli oli tarkkaavaisena kuunnellut vanhuksen selityksiä. Hän oli aina tuntenut mielenkiintoa kaikkea kohtaan, mikä koski luontoa, ja vanhuksen puhe oli hänestä paljon hauskempaa kuin joku intiaanikirja.
— Kyllä, luulen ainakin, — sanoi hän miettiväisenä. — Ensimmäisten eläinten täytyi elää vedessä, ja niitä on vielä jäljellä täällä Neptunuksessa, nuo trilobitit ja nilviäiset. Sitten tulevat kenties kaikki ne eläimet, jotka näimme Venuksessa.
— Tietysti siinä oli pitkiä ajanjaksoja välissä, — vastasi vanhus, — jolloin eli vielä alempia eläimiä, jotka saattoivat oleskella sekä vedessä että maalla kuten sammakkoeläimet, mutta jota enemmän maa kohosi, sitä korkeammaksi kehittyi maaelämä, kunnes imettäväisten joukosta lopuksi kehittyi ihminen.
— Niin, niin, — huudahti Lalli ihastuneena, — sen näin Titanissa. Siellä oli kaikenkaltaisia kömpelörakenteisia imettäväisiä sekä ihmisiä, jotka eivät eläimistä paljoakaan eronneet.
— Aivan niin, — sanoi vanhus hyväksyen. — Maapallolla voi vielä nähdä hyvin monella eri kehitysasteella olevia ihmisiä, mutta jos tahtoo nähdä ihmisen vielä pitemmälle kehittyneenä, täytyy matkustaa Marsiin. Venus, Maa, — tai kuten teikäläiset oppineet sitä nimittävät minun kielelläni, latinaksi, Tellus, — ja Mars ovat melkein yhtä suuret, mutta Mars on vanhin ja Venus nuorin.
— Miten ihmeellistä kaikki tämä onkaan! — huudahti Lalli. — Mutta mitä kaikki muut tähdet sitten ovat?
— Ne ovat eri ikäisiä ja eri kokoisia aurinkoja, — vastasi vanhus, — ja niitä kiertää taas joukoittain kiertotähtiä, vaikkemme voi niitä nähdä, kun ne ovat tummia. Sanoin jo sinulle, että koko tämä koneisto on niin ihmeellinen, ettei kukaan meistä voi sitä käsittää. Vaikka minua sanotaan jumalaksi, menee vanha pääni sekaisin, kun sitä ajattelen. Iäisyyttä ja äärettömyyttä emme voi käsittää, mutta kaikki nuo lukemattomat auringot kulkevat määrättyjä ratojaan toistensa ympäri ja muodostavat niinsanottuja aurinkonebuloosoja, jotka etäältä katsottuina näyttävät valosumulta. Meidän nebuloosaa sanotaan Linnunradan nebuloosaksi, ja se, mitä te sanotte linnunradaksi, on vain lukematon joukko niin etäällä olevia aurinkoja, että näyttää siltä kuin niiden välissä ei olisi välipaikkoja ollenkaan. Tämä nebuloosa on pyöreän piparkakun muotoinen, ja meidän aurinko on lähellä sen keskikohtaa. Semmoisia nebuloosoja on rajaton määrä tuolla avaruudessa, missä ne uiskentelevat aivan kuin limaeläimet vesilasissa, parveillen toistensa ympäri, ja miten kiidämmekin ajatuksissamme nebuloosasta toiseen, niin loppua ei tule koskaan. Tämä panee meidät nöyrtymään sen mestarin edessä, joka tämän kaiken on järjestänyt ja joka on kaiken tämän olemassaolon välttämätön edellytys. Hänen edessään täytyy meidän kaikkien kumartua, sillä hänellä ei ole erotusta suuren ja pienen, läheisen ja etäisen, sekunnin ja vuosituhannen välillä, hän on riippumaton ajasta ja paikasta. Äärettömyys ja ikuisuus panee jokaisen ajattelevan olennon myöntämään, että täytyy olla olemassa äärettömyyden ja ikuisuuden jumala, sillä ilman häntä ei voi ajatella maailman kaikkeudenkaan olemassaoloa. Minun aikani roomalaiset aavistivat hänen olemassaolonsa, mutta kun he eivät voineet häntä löytää, jakoivat he hänen valtansa meidän kesken, mutta sydämissään he uskoivat silti iäisyyden jumalaan, ja niin on laita kaikkien epäjumalain palvelijain. He eivät voi nähdä kylliksi kauas, ja niin ne alkavat kunnioittaa vain muutamia todellisen jumalan ominaisuuksia.
Puhuessaan tarkasteli vanhus tuikeasti sitä ihmeellistä pyrstötähteä, jonka Lalli jo ennen oli huomannut. Se suureni hyvin nopeasti ja näytti tulevan yhä lähemmäksi. Se näytti onnettomuutta tuottavalta ja kamalalta ja sai lapset tuijottamaan siihen kummastellen ja täytti heidän sydämensä pelolla, ja lopulta Lalli kysyi:
— Onko tuo pyrstötähti? Eikö se ole vaarallinen?
— Pyrstötähti se kyllä on, — vastasi vanhus, — ja varmaankin se kuvittelee olevansa hyvin vaarallinen, mutta kyllä minä tiedän antaa sille hyvän vastaanoton.
— Mutta mitä pyrstötähti oikein on? — kysyi Maija.
— Se on maailmanavaruudessa kiertelevä kulkuri, — vastasi Neptunus. — Se on tähti, joka syöksyy hullun lailla aurinkokuntamme halki laahaten valopyrstöään perässään. Pyrstötähdet kiertävät hyvin pitkiä soikion muotoisia ratoja joutuen toisinaan aivan lähelle aurinkoa, toisinaan taas niin kauas, että ne silloin ovat kenties jo toisissa aurinkokunnissa. Muutamat palaavat säännöllisesti takaisin, toiset taas ilmestyvät äkkiä näkyviin kuin kummitus ja häviävät jälleen. Jotkut ovat vaarattomia sumuolentoja, mutta toisilla on valkohehkuinen sisusta, joka kenties voisi vilahduksessa sulattaa koko maapallon, jos ne joskus sattuisivat yhteen törmäämään. Siihen päättyisi teidän kaikkien tarina. Te palaisitte kaikki tomuksi ja tuhaksi kaikkine sivistyssaavutuksinenne. Tuo veitikka on juuri sitä lajia ja se suuntaa kulkunsa suoraan meitä kohti, eikä sillä varmaankaan ole juuri hyviä aikeita.
Ja tosiaankin kasvoi tuo kamala tähti hirvittävää kyytiä, ja Lalli voi jo nähdä, että siinä oli valkohehkuinen sisusta ja sen ympärillä pyörivää loistavaa pilveä.
— Täytyykö meidän nyt kaikkien palaa kuoliaaksi? — kysyi Maija vavisten, kun tuo kauhea tulipilvi täytti suuren osan taivasta.
Mutta Neptunus vain nauroi tuikeata nauruaan ja äkkiä hän alkoi kaikin voimin heiluttaa kolmikärkeään, toisinaan sillä hosuen mylleröivää merta ja toisinaan uhaten lähenevää tähteä.
Silloin muuttui kaikki heidän ympärillään. Raskaat, mustat myrskypilvet vyöryivät taivaalle sotavaunujen tavoin, ja ukkonen jylisi. Kävi pimeäksi kuin yöllä, ja tätä kamalaa näytelmää valaisivat vain häikäisevät salamat, jotka melkein taukoamatta sinkoilivat ristiin rastiin. Kauhea rajutuuli kohisi mereltä nostaen mustalle taivaalle vesipilviä, ja pimeyden halki ja suoraan poikki vaahtopäisten laineiden mennä viilettivät Neptunuksen vaunut korskuvien delfinien vetäminä. Yhä huimemmaksi kiihtyi meno, ja yhä kiihkeämmin heilutti vihastunut jumala kolmikärkeään, ja lopulta tuntui kalpeista ja pelästyneistä lapsista kuin olisi tuo vimmattu rajumyrsky viskannut ylös monen peninkulman paksuisen vesisuihkun, joka kohisten ja sähisten sekaantui mustiin pilviin.
Vielä hetkisen jatkui tätä hirvittävää myllerrystä, ja sen keskeltä kajahti Neptunuksen riemuisa voitonnauru. Mutta äkkiä hän painoi kolmikärkensä näkinkengän pohjaan, ja heti taukosi myrsky, ja ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Mustat pilvet hajaantuivat, ja niiden halkeamista pilkisti tähti toisensa jälkeen ja lopuksi myös pieni aurinko, joka valoi kultiaan yhä lainehtivaan mereen. Pian tuli taivas aivan kirkkaaksi ja siniseksi kuin ei se koskaan olisi ollutkaan ainoankaan pilven tummentama, aallot asettuivat ja lipattelivat leikkien näkinkengän laidoilla. Katsoessaan ylöspäin näkivät lapset vaarallisen tähden olevan jo kaukana, aivan kuin pakomatkalla avaruuden halki.
Lalli aukaisi jo suunsa lausuakseen julki ihailunsa, kun merkillinen tapaus keskeytti hänet. Villi näet samassa pudota tupsahti jysähtäen veneeseen ja seisoi siinä tuijottaen heihin vallan pyörällä päästään aivan kuin hengitys olisi matkalla salpautunut. Lopulta hän sentään sai sanotuksi:
— Joutuin, joutuin! Äiti on juuri menossa saliin hakemaan teitä.
Teidän täytyy pian tulla kotiin, muuten käy hullusti.
Lalli ja Maija ponnahtivat pystyyn istuimiltaan ja ehtivät vain pikimiten puristaa jäähyväisiksi vanhan Neptunuksen kättä, ennenkuin he päätäpahkaa heittäytyivät avaruuteen.
Kun Lalli sitten heräsi tuon hurjan hyppäyksen jälkeen, seisoi äiti hänen vieressään ja ravisteli häntä, ja Maija istui sohvalla silmiään hieroen.
— Miten hirveän raskaasti sinä nukutkaan! — sanoi äiti. — Miksi istut täällä pimeässä?
— Anteeksi, äiti, — vastasi Lalli unenpöpperöisenä. — Olin niin pökerryksissä hypättyäni alas Neptunuksesta.
— Vai niin, — naureskeli äiti, — oletko sinä taas ollut matkustelemassa? Se sinun pitää kertoa alusta alkaen isälle ja minulle.
— Niin, — huusi Maija voitonriemuisena, — ja minä olen ollut koko ajan mukana, ja me olemme nähneetkin vähän merkillisiä asioita noissa kiertotähdissä. Sinun pitää kertoa isälle kaikki, Lalli!
Ja sitten he menivät kaikki isän työhuoneeseen, missä hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän laski heti kynän kädestään.
— No, mitä nyt on tekeillä? — hän kysyi.
— Lalli ja Maija ovat taas olleet matkustelemassa, — vastasi äiti hilpeänä, — ja tällä kerralla kuuleman mukaan aina kiertotähdissä saakka. No niin, Lalli, kerrohan nyt juurta jaksain!
Ja Lalli istui isän pehmoiseen nojatuoliin, ja isä ja äiti istuivat sohvaan, ja Maija pääsi istumaan toiseen nojatuoliin, ja sitten rupesi Lalli kertomaan heidän ihmeellisistä seikkailuistaan alusta alkaen.
— Tästä pitää kirjoittaa kirja, — sanoi isä, kun Lalli oli lopettanut.
Ja sen hän tekikin.
End of Project Gutenberg's Pikku Lallin tähtimaailma, by Mikael Sand