E-text prepared by Tapio Riikonen and Tuula Temone

MORSIUSMARSSI

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Suomentanut Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1922.

Viime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurimmista tunturilaaksoista pelimanni, joka myöhemmin jossain määrin on siirtynyt kansantaruun. Useita sävellä ja lauluja väitetään hänen tekemikseen; toiset hän tarun mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli tehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt kuulummaksi muita; sillä sen tarina ei päättynytkään, kun hän kuoli, vaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.

Pelimanni Ole Haugenilla, joka eleli köyhänä torpparina korkealla tunturin juurella, oli tytär Aslaug, ja tämä oli perinyt isänsä mainion pään ja niinikään sävelet — jollei juuri soittona, niin koko olennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan, käynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla, omituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies, Tingvoldin vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa veljeään oli hukkunut tulvaan ja hänen piti nyt saada talo. Hän tapasi kerran Aslaugin suurenpuoleisissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen aikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika kosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista tyttöä. Mutta tämä poika oli ollut kauan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä tulee toimeen maailmalla — ja jollei hän täällä kotona saa mitä tahtoo, niin vähät koko talosta. Hänelle ennustettiin yleisesti, että sellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan kostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole Haugenin vaikutusta — jopa sellaisten voimien avulla, joita kaikkien ihmisten tulisi pelätä.

Ole Haugen kuului nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja vanhempien välillä, olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto oli saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä se enää koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta Herra varjele sitä morsianta, joka ei aja sen soidessa kirkkoon yhtä iloisena kuin Haugenin torpantyttö! — Tässä olivat ihmiset vainunneet pahaa vaikutusta.

Niin kuuluu tämä monien muiden kaltainen tarina. Mutta tarinaa todempaa on, että siellä, kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin päivänä tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina lienee ollut vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii ja enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa oli Ole Haugen varmaan verraton.

Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli onnekkain, minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi kertaa sen sävelien soidessa ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon ovelle ja siellä vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari, mitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komeaa sukua ja vaikka se tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina varmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.

Siirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin mukana kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo, että marssista tuli toisenlainen perintökappale kuin kaikista muista, joita harvoin käytetään; sillä tätä käytettiin. Marssia näet rallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin Tingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti; ja tämän marssin tahtiin kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut palvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja marssin oppi lapsi heti ensi eleittensä ja sanojensa jälkeen. Lapsen nimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähimmin tässä pienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian osasi mestarillisesti laulaa marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut ensinkään ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita armaansa. Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta oli totta tai ei, niin pääsi tuo rikas, käytökseltään hieno tyttö yli kolmannenkolmatta ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa. Silloin saatiin ilmi syy! Äiti oli monta vuotta sitten ottanut maantieltä taloon vikkelän mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään mustalaispoika, mutta siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti, kun ihmeekseen kuuli Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla menneen kihloihin ja nyt rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön aitankatolta ja pojan ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian pois talosta; sillä nyt nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt kiinni "suvun" kunniasta kuin entinen torpantyttö. Ja isän täytyi ajatella ennustusta, kun hän itse oli rikkonut suvun perintötavat: suku näkyi jo naivan maantieltä, mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan tuomio ei ollut lempeämpi. Mustalaispoika — Nuutti hänen nimensä muuten oli — oli antautunut kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan karjakauppaa ja joka mies tunsi hänet. Hän oli ensimäinen sillä paikkakunnalla, jopa kauempanakin, joka ryhtyi asiaan oikein suuressa mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja hankki siten niiden seutujen tuotteille parempia hintoja ja monelle yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että syntyi juopottelua ja tappeluja, missä hän vain kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat; sillä hänen merkitystään kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun Astrid oli 23 vuoden ikäinen tulivat asiat kuitenkin sille kannalle, että joko täytyi talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä, tai kauppiaan joutua sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat vanhemmat kadottaneet sen siveellisen mahdin, joka tässä tapauksessa ehkä olisi voinut pakottaa. Astridin tahto tapahtui: reipas, iloinen Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä mahdottoman saaton seuraamana hänen kanssaan kirkkoon. Suvun morsiusmarssi, isoisän mestarinäyte loi hohdettaan yli saaton, ja sulhanen ja morsian istuivat ikäänkuin olisivat hiljaa laulaneet mukana, sillä he näyttivät hyvin iloisilta. Ihmiset ihmettelivät, että vanhemmatkin näyttivät iloisilta. He olivat kuitenkin tehneet niin kauan ja sitkeää vastarintaa.

Häiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat muonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten Nuutti ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin paikkakunnalla, mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä: otettiin kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin kuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille ennustettiin varmaa perikatoa. Mutta "mustalaispoika", joksi häntä vieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen hyvä tuulensa oli aikoja sitten tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen tyttö oli nyt käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat toivehikkaita. Vihdoinkin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin sitä mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, liikepääomaa! Lisäksi oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta ja opettanut, miten rahoja oli käytettävä, miten pidettävä työväkeä ja palvelijoita hyvässä kunnossa ja reippaalla mielellä, joten, kun 12 vuotta oli kulunut, Tingvoldia ei enää olisi tuntenut entisekseen. Rakennukset olivat toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme kertaa paremmassa kunnossa ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa, merenvahapiippu suussa ja illoin totilasin ääressä kapteenin, papin ja nimismiehen seurassa. Astrid ihaili Nuuttia, pitäen häntä viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja kertoili itse, että Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut vain sentähden, että huhu peloittaisi Astridia; "sillä Nuutti oli aika viisas velikulta!" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään, paitsi vaatteiden ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä talonpoikaistavoissa ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien muiden elää kuinka he tahtoivat, ja niin eivät he siitäkään riitaantuneet. Hän eli omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se tapahtui muuten kaikessa vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian viisas elääkseen rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen ansaitsevan kortinpeluulla ja tämän maineen ja siitä johtuvien suhteiden tuottavan enemmän kuin hän kulutti; mutta se lienee ollut paljasta panettelua.

Heillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta vanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti myöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, niinkuin koko suku; mutta hänen, päänsä riitti vain kotitarpeeksi, kuten usein näkee käyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille varhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella. Lapset saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä pantiin poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin rupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin kaupunkiin. Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena nuorukaisena ja kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi uskonut ja isä oli toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut hyvä oppimaan.

Tätä poikaa silmäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla oli uskomaton määrä tyttäriä — ja jos he siitä syystä kohtelivat Nuuttia yhä huomaavaisemmin, niin he suuresti erehtyivät; sillä Nuutti halveksi siinä määrin naimakauppaa köyhän kapteenin- tai rovastintyttären kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään suuressa talossa, ettei hän edes huolinut vaivautua varoittamaan poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin kuin hänkin, että suku kaipasi nousua muussa suhteessa kuin vaurastumisessa ja että se nyt tarvitsi verta jostakin iän ja maineen puolesta tasa-arvoisesta suvusta. Mutta onnettomuudeksi tuli poika käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti ollessaan niillä retkillä, joten ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi kai sentään vielä selviydytty; mutta hän joutui siihen huutoon, että hän ajatteli hyviä naimakauppoja, ja kun se huuto vain pääsee liikkeelle, niin arkailee talonpoika. Endrid huomasi sen pian itse; sillä vaikkei hän ollutkaan erittäin terävä, niin hän sensijaan oli hyvin herkkävaistoinen. Hän käsitti, ettei se suinkaan parantanut hänen asemaansa, että hän tuli kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja kun tässä pojassa pohjalta oli paljon hyvää, niin sai loukattu ylpeys aikaan, että hän vähitellen heitti pois sekä kaupunkilaisvaatteet että kaupunkilaiskielen ja rupesi työmieheksi isänsä äärettömälle maatilalle. Isä huomasi kaikki — jopa ennenkuin poika itsekään huomasi — ja pyysi, ettei äiti olisi tietävinään. Sentähden eivät he pojalle puhuneet mitään naimisista, kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla huomiota muutokseen, joka hänessä tapahtui, kuin niin, että isä aina hellemmin uskoi hänelle suunnitelmiansa talouden hoidosta ja muista toimista ja vähitellen jätti taloudenhoidon kokonaan hänen haltuunsa. Hän ei sitä katunut.

Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, kartutti isänsä omaisuutta ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän ollut tehnyt pienintäkään yritystä kosia ketään tyttöä paikkakunnalta tai ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän kokonaan oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.

Naapuritalossa eleli hyvissä varoissa eräs paikkakunnan parhaita sukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä kasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut siitä asti kun tyttö oli pieni lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut hänet itselleen, sillä tuskin puoli vuotta siitä kun tyttö pääsi ripille, kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vuoden vanha ja hän 31. Randi — se oli tytön nimi — ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän meni kysymään vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen itsensä päätettäväksi. He arvelivat, että Endrid oli kelpo mies ja varoihin nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero oli suuri ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä siihen suureen taloon ja hänelle äkkioutoihin oloihin. Tyttö kyllä huomasi vanhempien mieluummin toivovan hänen suostuvan kuin kieltävän; mutta hän pelkäsi todella. Silloin läksi hän Endridin äidin luo, josta hän aina oli pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian, mutta näki ihmeekseen, ettei äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin, että hän kaikin voimin neuvoi häntä suostumaan.

— Minä autan sinua, sanoi hän. — Ei isä tahdo mitään erotettavaksi itselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat hänen kuolemaansa. Toimitetaan heti jako kaikkien kesken ja se vähä, millä me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitten, kun me olemme poissa. Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse joutua pulaan.

Niin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat hyviä ihmisiä.

— Ja poika, jatkoi Astrid, — on hyvä ja ymmärtäväinen.

Niin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt ettei tulisi toimeen hänen kanssaan — kunhan hänellä itsellään vain riittäisi voimia!

Pari päivää myöhemmin oli asia päätetty, ja jos Endrid oli iloissaan, niin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty perhe, ja olihan tyttö niin kaunis ja ymmärtäväinen, ettei koko paikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjolla. Häät, joista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää juuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä odottamaankaan.

Paikkakunta ei kuitenkaan ottanut uutista ensinkään siltä kannalta kuin molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori, korea tyttö oli "myynyt itsensä". Hän oli niin nuori, että tuskin tiesi mitä naiminen onkaan, ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa ennenkuin tyttö vielä oli kosimiseen kypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö näistä kuulla, mutta Endrid oli niin hellä ja osoitti rakkauttaan niin hiljaisella, miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta oli kuitenkin vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet yhtä ja toista, mutta eivät olleet mistään tietävinään.

Häät tahdottiin viettää suurellisesti, ehkäpä juuri puheiden uhalla, ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan. Nuutin seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine perheineen olivat hekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa kirkkoon. Siitä syystä ei Nuutti halunnut pelimannia — se oli liian vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että suvun marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin; olivathan he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että nyt mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa juhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän antoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus, että he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia, joka oli ollut unohduksissa jonkun aikaa sentähden, ettei tämä osa sukua ollut harrastanut laulua.

Hääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi panna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta, eivätkä he ottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että kuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana rattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat he kyyristyneinä ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa soinut, niinkuin odottaa sopikin, eikä morsiussaattokaan joka seurasi, näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen välissä ja öljyhattu päässä, ja hänen yllään oli suuri nahkatakki, ja sateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi huivin päällä, varjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, oli enemmän heinäru'on kuin ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä, miehet läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin loihdittu saatto, jossa ei erottanut ainoitakaan tuttuja kasvoja, ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja nahkakääröjä. Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi odottamassa suurta morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa hillitysti, mutta sitten yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin aina uusien rattaiden tullessa perille. Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton piti astua rattailta korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten, seisoi kaupustelija, lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla, jotka oli ajettu syrjään kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun morsianta nostettiin rattailta:

— Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen antaa tänään morsiusmarssinsa soida! Hih!

Joukko nauroi — useimmat sentään salaa; sitä paremmin se tuntui, mitä kaikki ajattelivat ja tahtoivat salata.

Kun he saivat huivit morsiamen yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen kuin lakana. Hän itki, koetti nauraa, mutta itki taas — ja äkkiä hänet valtasi sellainen tunne, ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan aikana, joka sitten seurasi, täytyi hänet panna vuoteeseen viereiseen huoneeseen, sillä hän sai sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät. Hänen kunnianarvoisat vanhempansa olivat hänen luonaan, ja kun hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän saattoi tehdä mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin onnetonta ja avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli heidän aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen äitinsä; hän ei sanonut mitään, ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta kyynel kyyneleen perästä vieri alas näitä kasvoja ja silmät pysyivät suunnattuina Randin silmiin. Silloin nousi Randi kyynärpäidensä varaan, katseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.

— Ei, sanoi hän, — minä menen kirkkoon.

Hän heittäysi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitten hän nousi ja lisäsi, ettei hän enää tahtonut soittoa, ja hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät parantaneet asiaa, kun tulivat kansan joukkoon.

Surullinen morsiussaatto kulki nyt kirkkoon. Tosin sade teki, että sulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon uteliaisuudelta, kunnes he pääsivät kirkkoon; mutta itse he tunsivat olevansa kuin kujanjuoksussa ja arvasivat, että heidän suuri seurueensa harmitteli joutuneensa viekotelluksi tällaiseen pilkanpitoon.

Kuuluisan pelimanni Ole Haugenin hauta oli ihan kirkonoven luona. Kaikessa hiljaisuudessa oli se tullut rauhoitetuksi alueeksi: joku suvusta oli pannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli lahonnut. Risti oli ylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin määrännyt. Hauta sijaitsi aurinkoisella paikalla, siellä kasvoi kihisemällä kedonkukkia. Jokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut tällä haudalla, oli joltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra, joka valtion kustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia näissä laaksoissa ja niitä ympäröivillä tuntureilla, oli tältä haudalta tavannut kukkia, joita saa muuten hakea penikulmien päästä. Tämä teki, että talonpojat, jotka muuten välittivät vähät siitä, mitä sanoivat "rikkaruohoksi", jonkinlaista uteliasta iloa, ehkäpä myöskin uteliasta arkuutta tuntien katselivat näitä kukkia; toiset kukkasista olivat harvinaisen kauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi Endrid, joka piteli Randin kättä, että tämä vavahti; sillä hänestä tuntui, että Ole Haugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti senjälkeen rupesi hän taasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja itkien hänet talutettiin penkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään morsian ollut tähän kirkkoon tullut.

Hän tunsi siinä istuessaan antavansa vahvistuksen huhulle, että hän todella oli myynyt itsensä. Kauhea häpeä, minkä se tuotti vanhemmille, teki, että hän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa. Mutta alttarin juurella joku papin sana taasen pani hänen tunteensa liikkeelle ja paikalla tulvivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen mieleensä; hetkiseksi tuntui hänestä siltä, ettei hän enää koskaan voi katsoa ihmisiä silmiin, kaikkein vähimmin vanhempiaan.

Kaikki jatkui samaan tapaan, ja sentähden mainittakoon vain, ettei hän päivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin ja pyynnöin oli saatu illallispöytään, turmeli hän juhlamielen ja oli saatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää, lopetettiin samana iltana. "Morsian on tullut kipeäksi", sanottiin.

Vaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut, oli se kuitenkin ihan totta. Hän ei enää ollut terve eikä hän tullut terveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen lapsensa oli kivuloinen. Tietysti ei vanhempien hellyys siitä vähentynyt että he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät lapsen kärsimyksiin. He eivät seurustelleet kenenkään muun kanssa kuin tämän lapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmisaroiksi. Kaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitten Hän otti senkin.

Heidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että he olivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen kadottaneet. Ja kun he sitten saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet uskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui sairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten tila kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he saattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona. Kun lapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin.

Muutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme vähimmin sitä tarvitsevat. Mutta nämä voivat myöskin rehellisimmin julistaa uskon ja kieltäymisen asiaa. Nämä molemmat olivat aikaisin yhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan Hänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauan ollut hiljaista, nyt se oli kuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta töiden lomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen hartaushetken, jolloin he kohtasivat kadottamansa haudan tuolla puolen. Se ei muuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai tyttären; molemmat kuolleet olivat olleet poikia eikä tyttö siitäkään syystä ollut vanhemmille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet saisivatko he pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli nauttinut ennen viimeisen pojan kuolemaa, olivat tulleet lapsen osaksi, jota hän kantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas lapsi, äidin kauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo molemmat yksinäiset ihmiset, heidän teki mieli antautua toivomaan ja iloitsemaan lapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu, ja kun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet lykkäystä. He eivät uskaltaneet.

Molemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden kahden mieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli sitäpaitsi liian maailmallisesti vilkas jaksaakseen kauan istua suruhuoneessa tai säännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin. Sentähden muutti hän ruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli ollut vuokralla; nyt otti hän sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki niin hauskaan ja hienoon kuntoon armaalle Astridilleen, että tämä, joka kuitenkin mieluimmin olisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä Nuutti oli ja nauroi hänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten kanssa.

Eräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen Mildridin ja huomasi, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin uskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen kohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän salasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa luo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä oli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi iloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno, kaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat vanhukset panivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin.

Mildrid joutui siis isovanhempien luo, ja molemmat vanhukset opettivat vanhempia rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden vanha, saivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen Beret ja sentähden pysytteli Mildrid enimmäkseen vanhuksien luona.

Nyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään! Siihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän ympärillään. Toisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että he olivat itkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa oli ihan hiljainen.

Kaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat paikoilleen, ja sieltä kuului paljasta kiitosta talonväestä. He rupesivat itsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät rupesivat käymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät Tingvoldin väet käyneetkään vastatervehdyksellä.

Mutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitten hääpäivän. He kävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa. Mutta toisen tyttären tultua maailmaan teki heidän mieli itse olla kummeina, ja ensi kerran uskalsivat he lähteä kirkolle. Silloin kävivät he yhdessä lastensa haudoilla, silloin astuivat he yhdessä, sanoitta ja liikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti heille kunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään, ja hurskas hiljaisuus ympäröi heidän taloaan.

Täällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä morsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä ja kysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa sen häneltä.

Vanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti iloiseen nauruun; sillä tiesihän hän, että Astridin oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui työtä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid koskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy: "miksi?" Mutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän kuuli uuden paimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä. Sen hän kertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä vain vastasi:

— Hoh, hän ei tule täällä pitkäikäiseksi!

Ja seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu mitään syytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid joutui sellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa hänelle morsiusmarssin tarinaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti sen hyvin, ja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle myöhemmin. Marssin vaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi kuin mikään muu oli ollut tai tuli olemaan; se laski perustuksen hänen suhteelleen vanhempiinsa.

Lapsi vaistoaa uskomattoman aikaisin, kuka ihminen on onneton, ja osaa olla myötätuntoinen. Mildrid tunsi, että vanhempien luona piti olla hiljaista. Sitä lakia ei ollut vaikea noudattaa; sillä he olivat niin lempeät, puhuivat niin lakkaamatta, mutta hiljaa, hänelle lasten suuresta taivaassa olevasta ystävästä, että siitä valui taikahohde huoneeseen. Mutta morsiusmarssin tarina opetti häntä liikuttavasti ymmärtämään, mitä vanhemmat olivat saaneet kokea. Katkerat muistot hän varovasti sivuutti ja osoitti pidätettyä, mutta harrasta rakkautta kaikkeen siihen, minkä uskalsi heidän kanssaan jakaa, nimittäin heidän jumalanpelkoonsa, totuudentuntoonsa, hiljaisuuteensa ja työteliäisyyteensä. Sitä mukaa kuin Beret kasvoi, oppi hän saman; sillä naisen kasvattajakutsumus on hereillä heti lapsuudesta.

Isovanhempien luona pumppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta esiin kotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin ja kerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä kahtaalle: toisaalla oli se syvä hellyys, jota he tunsivat raskasmielisiä vanhempiaan kohtaan hiljaisessa kodissa, toisaalla taas iloinen elämä isovanhempien luona; mutta sellaisessa sovinnossa se jaettiin, että vanhemmat kehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo huvittelemaan ja vanhukset taas käskivät heitä menemään kotiin ja olemaan "oikein kilttejä tyttöjä".

Kun noin 12-16 ikäinen tyttö ottaa 7-11 vuotiaan sisaren uskotukseen, saa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta pikkutyttö käy siinä tavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid taas joutui voiton puolelle ollessaan samalla kertaa anteeksiantajana, lohduttajana, neuvojana ja vastaanottajana ja sellaisena hänen osalleen lankesi vanhempien ja isovanhempien hiljainen ilo.

Ei ole mitään kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista ikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja helposti. Välimatkaa siitä, kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa, siihen kun hän makasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.

Isoäidin parasta iloa senjälkeen oli pitää Mildridiä jalkainsa juuressa pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut siitä asti kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa Nuutista tai saada Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. Sen sävelissä näki Astrid Nuutin voimakkaan, tumman pään kohoavan Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä saattoi hän seurata Nuuttia pihan poikki nurmikkojyrkänteille, kun hän paimenessa puhalsi marssia; sen sävelissä ajoi hän kirkkoon hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi hänen reipas, viisas kuvansa kirkkaimmin elämään! Mutta Mildridin sielussa rupesi marssi elämään uudella tavalla. Laulaessaan isoäidille kysyi hän itseltään: soitetaanko sitä joskus minulle?

Siitä hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia ympäröi hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen auringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen. Kuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä itse joskus sen sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni, ohi kansan, joka hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä, missä äiti itki, kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi alttarille säihkyvän iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!

Tämä oli ensimäinen ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille. Vähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista vuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei oikein käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle sentähden, että eräs toinen oli saanut hänen oikeutensa. Se oli kahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa naapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina toistensa ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja hymyillen astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua pitkälleen ja itkeä mustasukkaisuuttaan.

Mildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä ja jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät ulkona pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen paikka, jonne ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta jonne sen teki mieli. Sinne ei kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat tavoiltaan sävyisiä; sillä kieltää ei saattanut, että Mildridin luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain harvoja. Siihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen ei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajoittaista ja näillä ajoilla on taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, nytkin eräs Haugen-suvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa vuotta sitten, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja löytänyt ilmaisun sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään ja ajatuksissaan, ja jotka omassa keskuudessaan pystyivät luomaan runoja tunteenpurkauksiensa kannattimiksi, — siellä ei laulun taito milloinkaan voi kuolla, vaan toisessa tai toisessa kyläkunnassa sen vielä täytyy elää ja se on helposti herätettävissä sielläkin, missä ei sitä enää kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon ja paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole Haugen ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen saanut sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon nuorempi kuin se tytär, joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naituna oli ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän hyvin vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin vasta, kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden joukossa poika, jonka nimeksi pantiin Hans ja tällä tuntui olevan isoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän soitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain sepittämään uusia. Mieltymystä näihin vain lisäsi se, että niin harvat tunsivat häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin, ei ollut montakaan, jotka olivat hänet nähneet. Asian laita oli se, että hänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä olleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan lataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun pojat kiväärillä kykenivät ansaitsemaan metsään ampumansa ruudin ja haulit. Tähän tulokseen sai hän tyytyä. Heidän äitinsä kuoli pian hänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he tulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla. He herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta se ei tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten he tyytyivät tekemään kylään vain välttämättömät retket saadakseen riistan kuljetetuksi pois tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he tuntureilla vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kuin kaikki muut talot laaksossa; se oli kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa rintatautisia ja hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu parannuskeino; sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä väkeä kaupungista ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita, mutta kaikki täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli tämä sisarusperhe tällä tavoin kohonnut varallisuuteen. Seurustelu kaikkien noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman; jopa osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta vuotta sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen nimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.

Tingvoldilla oleviin sukulaisiin ei kukaan heistä ollut pistänyt jalkaansa. Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä päättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan enempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli sattumalta saanut tietää sen ja sentähden oli Hans kieltänyt sisaruksiaan menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät laulusta, ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat vieroivat sukulaisiaan. Uusien naistuttavien ollessa koolla puheltiin ja kerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän kuin mistään muusta.

Tänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille noin 17 vanhana. Hetkinen sitä ennen oli kaikki ollut hiljaista, hetkinen jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi, tai oikeammin kesäksi piti hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä elukkain hoitajaksi karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti. Hänen ystävättärensä Ingan, joka oli kihloissa, piti olla naapurikarjakartanolla.

Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaipaus tarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki uutuus valtasi koko Beretin mielen, niin oli Mildridissä yhä sama levottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön, — mutta hän ei tietänyt miten hän saisi kulumaan sen pitkän ajan, joka jäi yli. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen kertovan sulhasestaan, mutta ei sitten moneen päivään tahtonut mennä hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan — mutta kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein, kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin "kyllä" ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin. Mildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt; mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi.

Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä.

Mutta melu kävi niin suureksi, että Inga tuskin saattoi saada aikaan sellaista, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee ja nousee — ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää; se mahtoi olla karhunpää! Hän tahtoisi huutaa, mutta ei saa suutaan auki; hän tahtoisi juosta, mutta ei pääse paikalta. Silloin se karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin naulittuna pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla muutti ilmettä — hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti tytön jalkaa, hän huudahti; se oli hänen koiransa, jota hän ei ollut nähnyt ennenkuin nyt.

— Hui, virkkoi hän, — minä luulin melkein, että karhu rytisytti pensaita, sentähden minä pelästyin.

Hän koetti hymyillä.

— Eikä niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; — Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä — ja jos minua seuraa jokin varjo-olento, niin se varmaan on karhu. [Vanha usko, että jokaista ihmistä seuraa varjo-olento (näkymättömänä eläimenä, joka ilmaisee hänen luonteenominaisuuksiansa), on vielä yleinen talonpoikien kesken Norjassa.]

Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä, harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten hän ei saattanut katsoa niihin, ja sitten mies seisoi liian likellä, kuin maasta nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa: "mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin ja kysyi:

— Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.

— Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa, joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi kiireesti tytön puoleen sanoakseen hyvästi; mutta kun hän nyt katsoi, näki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena: kasvot, kaula, rinta olivat polttavan punaiset. — Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään. Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä, kääntyisikö pois vai istuutuisiko. — Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä, niin hän sanoi hänelle kaikki tyyni. — Kuka sinä olet? kysyi mies vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa ja toki vastauksen arvoinen; — eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa, mutta nimi oli lausuttava.

— Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.

Totta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin väkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli ajatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen mieleensä välähti jokin muisto, että tytön äiti niin oli itkenyt kirkossa vihkimäpäivänään. Ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki siitä eroon.

— Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja läksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.

Kun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli mies juuri päässyt harjalle ja kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen, sillä samassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti pystyyn, otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä tuijottamassa sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti hänet. Olisiko se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? — Ja sentiensä tyttö kapusi sinne minne hän hiljan oli kavunnut ja seisoi siellä, missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan auringolta ja — ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli Hans kyyristyneenä suuren karhun ääressä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän hypännyt miehen luo: mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta kaiken aikaa matalalla, pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet kadottaneeksi jäljet, vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden ei koira ollut voinut vainuta karhua ennenkuin oli ihan sen kintereillä — ja tämän aikana oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden ja mies vetänyt esiin veitsen; hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen piti heti kuopata se; mutta nahan hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö piteli kiinni ja hän nylki; sitten juoksi hän karjakartanolle hakemaan hänelle kirvestä ja lapiota ja vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se haiskahti pahalta, jäi hän häntä auttamaan, kunnes työ oli suoritettu. Päivällisen aika oli jo mennyt ohi ja vieras itse tarjoutui syömään tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että koiran, mistä oli aika työ, ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön luo maitoaittaan; sillä hän ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Mies puheli kaikennäköisistä, hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin matalalla äänellä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät, jotka paljon oleskelevat yksikseen. Mildrid vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta kun hän istui pöydässä Hansia vastapäätä, ei hän saanut syödyksi eikä puhutuksi, joten usein oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kääntyi vieras jakkarallaan, pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen. Hänkin oli käynyt harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.

— Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän, ja ojentaessaan kätensä, lisäsi hän vieläkin hiljemmin: — istutko sinä joka päivä samassa paikassa kuin tänään? Hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin vastausta odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka sitten vastata. Silloin tunsi hän Hansin painavan voimakkaasti hänen kättään: — kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla, pyssy kädessä, koira vierellään poistuvan kanervikon poikki. Hän näki hänet taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä. Kevyt, voimakas käynti vei häntä nopeasti poispäin. Tyttö läksi ulos ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.

Vasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi pusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla pitkänään, pää käsivarren varassa — ja tarkan tarkkaan kertasi hän mielessään päivän tapahtumat. Hän näki Hansin sukeltavan esiin pensaikosta yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta vaihtaen väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja oman pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla aurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen edessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan, jonka Hans lausui; ja miehen matala ääni, joka soi niin luottavalta, että häneen koski, kun hän sitä ajatteli — hän kuuli sen jakkaralta lieden edestä, jonka ääressä hän keitti, ja pöydän luota syödessään; hän tunsi, ettei hän enää kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin ja hän tunsi viimein hänkin saaneensa Hansin hämilleen, koska hänkin vaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen käteensä, ja hän tunsi käden puristuksen — se tuntui aina hänen jalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki, menevän, menevän! — Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin, käyttäydyttyä sillä tavalla — mahdotonta! Kuinka voimakkaalta, kauniilta, itsetietoiselta kaikki oli näyttänyt hänessä! — ja kuinka tyhmää ja raukkamaista vieraasta oli täytynyt kaiken olla Mildridissä! Niin, raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi huudosta, kun koira tuli, häpeänpunaan ja itkuun asti — kömpelöstä avusta, jota hän oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota hän ei ajoissa saanut valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes silloinkaan kun vieras häneen katsoi! Ja kun hän sitten vihdoin kysyi istuiko hän joka päivä täällä ylänteen alla — ettei hän silloin osannut kieltää, sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla! Eikö hänen, Mildridin vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän katsoisi häneen? — Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää samalla tavalla? — — Oi kuinka häntä hävetti! hänen ruumistaan poltti, varsinkin kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmälle ja syvemmälle nurmeen — ja sitten hän taasen loihti esiin koko kuvan, hänen ihanuutensa ja oman surkeutensa, ja sitten häpeän entistä voimakkaampana!

Vielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän paikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret heti, että jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia kysymyksiä ja antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin oudosti, että Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun heidän oli syötävä illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä, ja sensijaan asettui ulkopuolelle istumaan, puuttui vain, että Beretin korvat olisivat taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi muistuttanut vainuavaa metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui — he nukkuivat samassa vuoteessa — ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret hiljaa useampaan kertaan katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja oliko hän yksinään. Istui, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli 11, se tuli 12, se tuli 1, ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut. Hän oli kuitenkin nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli, ja Mildrid liikkui niin hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan, kun hän oli päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan tavallisen iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:

— Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!

Missä asiassa Hänen tuli häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei saanut unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa: milloin hän kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle. Vihdoin hän näki hänen aivan masennuksissa työntävän syrjään peitteen ja asettuvan, kädet pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan eteensä. Enempää ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun hän seuraavana aamuna heräsi, ei sisar enää ollut vuoteessa. Hän karkasi ylös; aurinko oli jo korkealla, karja aikoja sitten päästetty laitumelle. Hän näki ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni ulos ja tapasi Mildridin täydessä työssä; mutta hän näytti niin surkastuneelta. Beret sanoi kyllä paikalla löytävänsä karjan ja lähtevänsä sen perässä. Toinen ei vastannut, vaan katsoi häneen ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti hetkisen ja läksi.

Mildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi panemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi ja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti kutimensa ja läksi ylänteelle.

Hänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut ensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin yhtämittaisessa unessa, ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen ennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.

Mutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja tapaisi minut täällä, mitä hän ajattelisi? Ehdottomasti hän nousi. Silloin hän näki hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi häneen, juoksi alas ja likeni häntää heilutellen. Kaikki tytön veret pysähtyivät. Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan kuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tytölle, viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitten alas ja seisoi pian hänen edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitten vaipunut istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn, sukankudin putosi, hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta tyttö kuuli hänen laskeutuvan nurmelle ihan hänen eteensä, silmät kiinni hänen silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselemassa herraansa. Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä, saattoi vieras nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen kasvonsa. Hänen nopea hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; tyttö luuli tuntevansa hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän ei olisi suonut hänen puhuvan, ja kuitenkin oli hirveää, että hän vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä istui ja suuremmassa häpeässä kuin hänen häpeänsä ei kukaan liene ollut. Mutta hän ei ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän väärin hän teki, kun nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön toiseen käteen ja jäätiin pitämään siitä kiinni, sitten toiseen, hänen täytyi siinä hiukan kääntyä — ja hyvänä ja voimakkaana veti poika häntä sekä käsin että silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä niin, että hänen päänsä painui vierasta vastaan. Hän tunsi vieraan toisella kädellään sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut nostaa katsettaan. Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton — ja niin hän purskahti katkeraan itkuun!

— Niin, itke sinä vain, kyllä minä nauran! sanoi vieras; — sillä se mitä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista! mutta hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että hän eilen lähdettyään hänen luotaan alituiseen oli tullut häntä vain likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän tuli tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen matkustajan oman onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä hän osaksi oli istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen hän oli haukannut kotona, mutta sitten taas liikkeelle. Hän oli 28 vuoden vanha eikä siis mikään pikkupoika; mutta sen hän vain tunsi, että joko täytyy tämän tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy ensinkään. Hän suuntasi askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut häntä tapaamaan, vaan ainoastaan hetkiseksi istumaan itsekseen. Tytön nähdessään hän ensin pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön laita varmaan oli sama kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia, että hänen täytyi koettaa onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita todella oli sama kuin hänen, niin — niin, sitten — ja hän nosti ylös tytön pään eikä tyttö enää itkenyt ja miehen silmissä oli suuri loisto ja tytön täytyi katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas. Mutta mies puhui taasen, kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko paistoi puunlatvoista, nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa tuulessa, lintujen lavertelu sekaantui puron lirinään, joka juoksi riutassa heidän vierellään. Miten kauan he siinä istuivat toistensa seurassa, siitä ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat peloitti. Se oli monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut takaisin paikoilleen; mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat karkasivat pystyyn ja seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei kuulunut mitään. He katsoivat taas toisiinsa, ja silloin nosti mies hänet syliinsä. Häntä ei milloinkaan oltu kannettu, paitsi lapsena, ja siinä oli jotakin, joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen turvansa, hänen tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi seurata tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vain pitelivät kiinni toisistaan. Hän kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet; istuutui ja laski hänet hellävaroen vierelleen. Tyttö painoi päänsä syvemmälle alas ja poispäin, jottei hän näkisi miestä nyt kun tämä oli niin huumaantuneena. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan heidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:

— Mildrid!

Se oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän katsahti ystävättäreen silmänräpäyksen ajan, astui sitten hänen luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen. Inga sulki hänet syliinsä.

— Kuka hän on? kuiskasi hän, ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei liikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta hän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.

— Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti, — minä olen
Hans Haugen.

Kuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä ja Mildrid tuli ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla kainouden ja ilon tumma punerrus.

Hans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:

— Käsität, että minä pian palaan, kun näin on käynyt!

Tytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa tietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauan kuin saattoivat nähdä; Mildrid nojasi Ingaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt sopinut liikkua eikä puhua. Mutta kun Hans kääntyi näkymättömiin, painoi Mildrid päänsä Ingan olalle.

— Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, — sillä minä en voi sitä kertoa.

Hetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitten he läksivät aittaan. Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga auttoi häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään tapauksessa muusta kuin työstä.

Mildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi, vaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet niin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin. Ingan mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri nukkumaisillaan. Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi muistella jotakin, jota Hans päivän tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta. Siinä hän tuli kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle selveni, ettei hän ollut sanonut sanaakaan — ei koko heidän tapaamisensa aikana sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan varmaan ei ollut astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen huomasi — ja mitä hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka kulki tahdottomana, unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi tuntea kiintymystä häneen? Vasta päästyään hänen luotaan Hans olikin saattanut keksiä pitävänsä hänestä — Mildrid vapisi ajatellessaan mitä hän tänään keksisi. Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle, kuten eilen.

Mildridhän oli koko ikänsä tottunut pitämään itseään silmällä; hän oli liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän missään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut arvokasta käytöstä tai harkittua ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei seurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli asiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia. Ihmisen tulee tukahuttaa tunteensa, kunniallista on viivyttää sen ilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja sentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana päivänä antautunut miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen ollut nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen mitä syvimmin halveksia häntä! Ja kun ei siitä saanut puhutuksi edes Ingallekaan — niin mitä se mahtoikaan olla?

Kun Beret, ensimäisten karjankellojen kuuluessa kaukaa, palasi kotiin, tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamassa aitan edessä. Hän jäi paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa häneen. Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta ilme muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti kiihtyneeltä.

— Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.

— Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan Mildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja nousta ylös töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla, jonka ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse saanut syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin hajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei näyttänyt tulevan koskaan kylläiseksi. Hän ei syönyt, hän ahmi kuin nälkäinen koira.

— Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.

— En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.

Hetken perästä kysyi Mildrid taas:

— Etkö sinä ole ollut paimenten mukana?

— Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet.

Heidän läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin ei hänen oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita, sitäpaitsi ei hän katsonut olevansa kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä tuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, yhä uusia iskuja jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi viettäessään siinä iltaa ja yötä paikallaan aitan ulkopuolella.

Ei tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä lapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili! Hän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi ja hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli vuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä ei enää ollut voimia; hän saattoi vain toistaa:

— Auta minua! Rakas Jumala, oi auta minua! — ja sitä hän toisteli, milloin hiljaa, milloin ääneen! sillä hän taisteli siitä, päästäisikö hän hänet irti, vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi huudon! Sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja kumartunut hänen puoleensa.

— Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta ja kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua. Mildrid, oman sieluntuskansa murjomana, sekä henkisesti että ruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin, että oli purskahtamaisillaan itkuun.

— Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan. — Ei enää hyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!

Mildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan, mutta Beret kävi niihin kiinni ja painoi ne alas:

— Kuka hän on, sanon minä! — hän katsoi häntä suoraan silmiin.

— Beret, Beret! vaikeroi toinen, — olenko minä koskaan ollut sinulle muuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet minulle niin kova, nyt kun minun on vaikea olla?

Beret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys poltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.

— Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä äänettömyys.

— On, kuiskasi sisar vihdoin itkien. Silloin veti Beret vielä kerran alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hänen silmänsä.

— Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä polttavassa innossaan.

— Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun minä hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin että luulen kuolevani!

— Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman hämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.

— En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. — Voitko käsittää sellaista häpeää, Beret!

Mutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa; otti häntä kaulasta ja suuteli häntä.

— Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista! kuiskasi hän ilosta kipinöiden.

— Kuinka se on kaunista! toisti hän ja suuteli häntä, — ja kuinka minä tulen pitämään suuni kiinni, Mildrid! hän pusertui häntä vastaan ja nousi sitten taas. — Entäs sinä, joka luulit etten minä osaisi pitää suutani kiinni! Ja hän kävi äkkiä surulliseksi. — Ettenkö minä osaisi pitää suutani kiinni, kun on kysymys sinusta, Mildrid!… Hän itki. — Miksi sinä viime aikoina olet unohtanut minut? Miksi sinä olet ottanut Ingan minun sijaani? Oi, minkä surun sinä oletkaan minulle tuottanut! Kun sinä tietäisit, Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja hän painoi pään sisartaan vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan häntä ja sitten hän vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin nyt eikä hän enää koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoo aina kaikki hänelle, joka on niin hyvä ja rehellinen — ja hän taputteli häntä taasen. Beret nousi uudelleen polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren silmät kesäyön valossa, jota aamu jo alkoi punaella. — Mildrid, kuinka hän on kaunis! kuului hänen ensimäinen säteilevä huudahduksensa. — Miten hän tuli? Miten sinä ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se tapahtui?

Ja Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitten piti mahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti Beret hänet karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä vastaan; mutta Mildrid sai siitä vain lisää kertomisen intoa; he itkivät ja he nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä lailla tapasi heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään vastaan nojaten, oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen edessään, suu puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin riemun vallassa karkaamassa sisaren kaulaan.

Yhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja näön vuoksi syötyään pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan. Täytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhä vaatteissaan istuutuivat ylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli maannut; koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus seurasi toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain muutamia pilviä taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan, jolloin Hansia saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluansa ja unohtivat odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret hypähti pari kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt eikä kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin suuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei Hans ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt kalastaa ja ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä enää voinut jatkua kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.

— Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä, jolloin hän oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan Beretiin, joka puolestaan tuijotti sisareen. Eikö Mildrid ollut tätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin kaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä omasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että hän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat valtasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! Beret koetti taasen lohduttaa. Kunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja eiväthän he tahdo tehdä sitä onnettomaksi, joka on ollut heidän ilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään ihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista, eikä Hans hellitä! — Tämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta, ja saadakseen oikein punnita asiaa pyysi hän Beretiä toimittamaan päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa.

Mutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille? Hän oli elänyt nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, ja nyt kasvoi kysymys vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt vastaanottaa hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman vanhempien suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. Ja kun se kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo! Hän nousi, hänen silmänsä loistivat. Mikä oli oikein, se oli heti tehtävä. Ennenkuin Hans taas seisoi tässä, oli hänen ehdittävä puhua vanhempiensa kanssa. Eikö niin? kysyi hän äänettömästi ja oli kuulevinaan vastauksen: "Niin!" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti karjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beret ei ollut aitassa eikä karjakartanolla.

— Beret! huusi hän. — Beret — Beret!

Kaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei näkynyt missään. Hän juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän oli ollut kiihdyksissään, nyt hän säikähti. Beretin suuret silmät ja kysymys: "mitä luulet isän ja äidin sanovan tähän?" suurenivat suurenemistaan. — Eihän Beret toki liene mennyt heidän luokseen? Se olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi hän paikalla saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille lohdutusta. Varmaan hän oli mennyt! — Mutta jos Beret tulee hänen sijastaan, niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin — ja Mildrid lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi hän entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä huomannut, päässä vain kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut riittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut levätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi käsivartensa päälle ja nukkui siihen.

Kahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä voimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän asti oli levollisesti ja säännöllisesti syönyt ateriansa ja nukkunut yönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa — sitä ei hän ymmärtänyt.

Mutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa päätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei osittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja sitten korkeammalle, tunturitasankojen poikki, missä ei ollut aivan turvassa pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vain, sillä Hansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän enää tuntenut omaa sisartaan!

Hän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans Haugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi, ja Mildridin piti saada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni hänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin nähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt mitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa, kuten hänen isoisänsä isä ja myöskin hänen isoisänsä oli tehnyt — ja Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten yli autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään. Harjalle päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä seisomapaikaltaan näki hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan; tältä puolen näkyi ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitten kanervikkoa ja siitä, missä hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuin jähmettynyttä aallokkoa. Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman. Hän tiesi tunturimajan olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu nousi yli muiden, ja hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enää ollut matkaa pitkältä. Saadakseen tietää oikean suunnan nousi hän suurelle, irtonaiselle kivelle ja näki silloin ihan allaan tunturijärven. Oliko se maja vai kivi, se minkä hän näki järven luona, sitä ei hän saattanut päättää, sillä toisinaan se oli maja, toisinaan kivi. Mutta tunturijärven luona hänen majansa piti olla. Täällä se varmaan oli, sillä tuolla kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui kaksi miestä; varmaan hän ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta se mikä oli näyttänyt likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja juosta. Se jännitti. Olihan tavattava Hans Haugen.

Hans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa, tietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan ei hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui sepittämässä sanoja morsiusmarssiin.

Ei hän ollut mikään erinomainen runoilija. Mutta jotakin hän sai kokoon heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka värssyyn toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen hauskaa, saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.

He kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että parrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan. He keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle ja kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoi pyssyjä, vaatteita, kaloja ja kalanpyydyksiä. Saksalainen meni suoraan majalle, kun taas Hans kantamuksineen likeni Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.

— Kuka sinä olet? kysyi hän.

— Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö.

Hans punastui ja tyttö samoin. Mutta samassa Hans kalpeni.

— Onko jotakin tapahtunut?

— Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin nyt.

Hetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitten hän kääntyi ja meni majalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä. Hans teki nyt samoin heidän puhellessaan. Siitä asti kun Beret rupesi huhuamaan, oli kaksi koiraa majassa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet menivät yhdessä sisään, mutta heidän avatessaan ovea syöksyivät molemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat komennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauan ennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa ja pyssyjä koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja siellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys pitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.

— Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.

— Voin, se on varma se.

Ja Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan, koira edellä.

Kun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi heidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä sanoma hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton vanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki oli tapahtunut. Luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että häntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä ymmärtänyt, — ja nyt kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin kanssa häneenkin tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitten tuo lapsi, hiljainen ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan ajatella joutuessaan myrskyyn? — Ja Hans piti kiirettä.

Tämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla, kasvot, mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli Hans vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa; mutta ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin, hän ei ollut nähnyt häntä selvään eikä lopuksi huomannut häntä ensinkään. Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta ponnisti eteenpäin minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä tunnustamaan, ettei hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt pysähtyi odottamaan kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, oli hänellä kyyneleet silmissä.

— Ohoi! — kävelenkö minä liian nopeasti? ja hän ojensi kätensä. Tyttö läähätti niin ettei saanut vastatuksi. — Istutaan vähän! sanoi Hans ja veti tyttöä luokseen. — Tule! ja tyttö istuutui hänen rinnalleen.

Tyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut häneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän:

— Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He nousivat taasen, ja Hans katseli ympärilleen, mutta likellä ei ollut mitään puroa.

— Meidän täytyy mennä vähän kauemma, siellä on puro, sanoi hän. — Ei sinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt.

Hän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä.

— Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. — Ja sitten en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; — enkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen.

Sensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi Hans reippaasti:

— Sitten kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään, ehkeikä liioin nukkunut yöllä?

— Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä eikä hän ole syönyt, sen minä olen nähnyt, niin, — hän mietti hiukan — hyvin pitkään aikaan.

Hans nousi.

— Joko sinä nyt jaksat lähteä eteenpäin?

— Kyllä kai.

Ja Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan päästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin hän riisui takin yltään, antoi sen tytölle ja nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi häntä niin köykäisesti, ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan, häneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli levänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski hänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän — ja sitten sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin Beret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: — Oletpa sinä kaunis pieni tyttö. Oli jo ilta, kun he pääsivät perille. Beret haki turhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä, huudot hukkuivat kaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi, että koira nuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan: se oli Mildridin huivi. Hans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi sitä, jonka huivi oli — ja koira menemään. He seurasivat sitä tunturin poikki toiselle puolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko hän lähtenyt kotiin? Beret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja sen seurauksista, ja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret rupesi itkemään. Lähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti: "Mennään, mennään!" hän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi poiketa naapurin karjakartanolle saadaksensa sieltä jonkun apumiehen pitämään huolta karjasta. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa seuratessaan koiraa näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan, häntää heiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid.

Hän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon käännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen kättään ja poskeaan, hän siveli kasvojaan ja muutti asentoa, mutta nukkui nukkumistaan.

— Anna hänen vain nukkua! kuiskasi Hans, — ja mene sinä karjaa vastaan, minä kuulen kellot… Beret oli jo menossa, mutta Hans tuli perässä; — ota mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän.

Sitten hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran luokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni estääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi kulkemaan ohi.

Ilta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat häämöttivät harmaina; ympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun piipatusta. Hans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä oli puhuttava, kun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä. Tulevaisuuden taivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana ja katseli ylös korkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli ihme; Jumala itse oli heille sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä elämän läpi.

Hänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi hiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset.

Kello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa mukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt. Beret asetti kantamuksen maahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitten itse, mutta kappaleen matkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä aikana nousi Beret usein, jottei vaipuisi uneen. Kymmenen tienoissa heräsi Mildrid. Hän käännähteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä, näki missä makasi, nousi sitten istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä unenhorroksissa, joten ei selvään käsittänyt missä oli ja mitä näki, kunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi molemmat kätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä.

— Nyt sinä olet nukkunut, Mildrid.

— Niin, nyt minä olen nukkunut.

— Nyt sinun on nälkä.

— Niin, minun on nälkä, — ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja katseli heitä. — Nukuinko minä kauan? kysyi hän.

— Jotakuinkin. Kello on kai nyt yhdeksän — katso aurinkoa!

Vasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.

— Oletteko istuneet täällä kauan?

— No — emme; mutta syö nyt! — Mildrid rupesi syömään. — Olit varmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.

Mildrid punastui.

— Olin, kuiskasi hän.

— Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne molemmat.

Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä — ensin suurina ja hämmästyneinä, sitten hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä, missä hän oli ollut, ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja Hans kertoi loput. Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista palaa, jonka hän otti. Hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.

Heti kun hän oli lopettanut, läksivät he hitaasti karjakartanoa kohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat he oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan, mutta katto ulkoni niin kauas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti pikemmin pimeä kuin valoisa. Sanat tulivat hiljaa, ja joka sana teki heitä toisilleen tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua keskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin ollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen ja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella. Mildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä, jolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut vanhemmatkin. Varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki, hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta hiljaa ja varovasti kysyä, eikö hän Hansista ollut usein käyttäytynyt kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan. Eikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa ajan oli vaiennut? Ei, Hans ei ollut pannut sitä merkille. Eikö hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin ja kuiskaamalla) hän ollut liian pian ollut suostuvainen? Ei, Hans oli vain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä ajatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin ei Hans ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti — ja hän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli.

Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon, missä hänen piti nukkua, mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa — oi kuinka hän Häntä kiitti, kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen alttiudestaan, hänen kauneudestaan. Hänen sanansa eivät riittäneet. Sitten hän kiitti Jumalaa kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin, sillä kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! — hän kiitti tunturilla kokemastaan yksinäisyydestä, ja rukoili Jumalaa saattamaan hänet siitä pois ja vanhempien luo — käänsi sitten taas ajatuksensa Hansiin ja kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!

Kun hän aamulla tuli ulos — Beret nukkui vielä —, seisoi Hans jo pihamaalla. Koira oli saanut selkäänsä, se oli hätyyttänyt peltokanaa ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän koiran pinteestä, se karkasi häntä vastaan ja Mildridiä vastaan, se haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydellisesti heidän omaa aamunvaloisaa onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa, ja kun he vihdoin ruokapöydässä istuivat, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö, ja kun Mildrid ruuan jälkeen piteli kiinni hänen kellonperistään puhellessaan hänen kanssaan, kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.

— Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa, — olen ajatellut jotakin, jota en eilen saanut sinulle sanotuksi… Hänen äänensä kuului niin vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen katsomatta: — minä tahtoisin pyytää, että sinä — jos Jumala suo meidän molempien saada toisemme — häiden jälkeen seuraat minua kotiini.

Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:

— Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin puhui.

— Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vain olemme yksimieliset.

Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut.
Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:

— Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, — tottuisimme toisiimme.

Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta; nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti Hansiin tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.

— Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.

Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi Mildridiin ja sitten pyssyyn, jonka oli laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli käsissään:

— Etkö sinä voi seurata minua kotiin? Ääni oli hillitty, mutta katse tähtäsi avoimena ja lujana.

— Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä pysyivät rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän siirsi pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.

— Kiitos! kuiskasi Hans ja painoi lujasti Mildridin kättä.

He jatkoivat matkaa.

Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, punoi hän mielessään ja vihdoin ei hän enää voinut pitää sitä omana tietonaan:

— Sinä et tunne vanhempiani. Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:

— En — mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.

— He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.

— Niin olen kuullut kaikkien sanovan.

Hans sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.

Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta, hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan, heitä varten. Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä käsillään, ennen kaikkea hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he ruvenneet kävelemään nopeammin, Hans puhui lämpöisesti, tuli likemmä Mildridiä ja asteli vihdoin käsi tytön kädessä.

Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin vaikutuksen, ja tuntematon veti puoleensa. Mutta jollakin lailla tässä asiassa tehtiin väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan. Mildrid alkoi siis taasen:

— Kuule, Hans, äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he ovat kärsineet paljon — he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet ponnistella ja — hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.

Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.

— Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?… Mildrid punastui, mutta ei vastannut. — No — niin — hätä keinon keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on heidän pyydettävä meitä.

Hän lausui sen ystävällisesti, mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa kuin omilleen taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauas, että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät talosta häneen, ikäänkuin ilmaisten, että talo itse puhuu puolestaan! Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset hiljaisina, mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta terältä — kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana päilyi laakso, joki kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut Tingvoldin kaltainen, niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään uinunut niin oman kotoisuutensa kätkössä ja samalla hohtaen joka taholle! Kun Mildrid huomasi näköalan tenho voiman Hansiin, punastui hän ilosta.

— Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt —, niin, se on totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa… Hän hymyili ja kumartui: — mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän kuin Tingvoldista — ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin Tingvoldista? — Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja hän istuutui ja Mildrid hänen viereensä. — Nyt minä laulan sinulle jotakin, kuiskasi Hans.

Tyttö ilostui.

— En ole koskaan kuullut sinun laulavan, sanoi hän.

— Et, et ole kuullut, ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että se on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se, että nyt tunnen, että minun täytyy laulaa.

Ja hetkisen istuttuaan mietteissään lauloi hän tytölle hääretken, lauloi sen suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa, mutta sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo oli hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi tietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitten tietä talon toisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulla olevaan kirkonkylään. Kuva ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas, mutta se sopi parhaiten yhteen hänen sieluunsa painuneen hiljaisen kuvan kanssa; sillä kuinka monta sataa kertaa hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän vain ei ollut tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet; omituisen lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään hymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin häntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen sauhu päivällispadoille sytytettäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi sinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.

Hetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla oli aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä. Hans sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta Mildrid menee yksinään sisään. Hans kantoi tytön rämeisten paikkojen yli ja hän tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.

— Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, — anna sen vain tulla itsestään.

Mildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut Hansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria, totisia mäntyjä; hiljaa he olivat astelleet sen läpi, ja Hans oli kuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään Aslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid kuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat häntä, — he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen, ja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa oli niin suuri ja ilmeinen, että hänen tuli ihan paha olla. Hän ei löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa. He astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväen silmiltä. Kun he tulivat niin kauas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa matkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle, ja sitä piti Mildrid eron merkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta, että Hansin täytyi kuiskata:

— Minä rukoilen täällä sinun puolestasi, Mildrid — ja sitten minä tulen, kun sinä tarvitset.

Mildrid kiitti silmillään, mutta vain puolittain, sillä hän ei voinut ajatella eikä nähdä selvästi. Ja sitten hän läksi. Heti kun hän tuli pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan päärakennuksen suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli ikkunoita molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti, koira vierellään, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki siis kaiken mitä tuvassa oli yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa tyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon kohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon kulman — ja tuli pihamaalle.

Siellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä oli hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää vastaan oli siitä, kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu haasiapuita, muuta muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle, isoäidin tuvalle, — pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien kohtaamisesta, — mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona, seisoi hänen isänsä panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli kudottu takki, housunkannattimet päälläpäin. Hän oli paljain päin, ohuet pitkät hiukset heilahtivat eteenpäin tuulessa, joka juuri alkoi käydä laaksosta. Hän näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta, niin että hänen näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei huomannut häntä, niin hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän kuiskasi:

— Hyvää päivää!

Isä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.

— Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? Onko jotakin tapahtunut? lisäsi hän nopeasti ja tutkisteli Mildridin kasvoja.

— Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät pysyivät suuntautuneina hänen silmiinsä, eikä hän nostanut niitä. Isä laski kirveen kädestään:

— Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän kaikenlaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt näkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat ladon ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä keittiön ovelle ja avasi oven. — Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta, — Mildrid on tullut kotiin.

— Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin keittiöstä.

— Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitten äidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt vuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiä kuin äsken isä, ja vaikutus oli sama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni toisella puolen olevalle ovelle, puhui sinne, palasi sitten, riisui keittiöesiliinan, pesi kätensä ja tuli esiin. Kaikki läksivät tupaan.

Tunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten merkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei ennestäänkään ollut paljoa rohkeutta, ja se väheni yhä. Isä istuutui kunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti oli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä keittiötä. Mildrid istuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans nähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin äitiä.

Äiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot ja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen silminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian tyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat vanhemmat Mildridiin. Tämä väitteli ja kyseli paikkakunnan uutisia. Vaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauan kuin suinkin, loppui sekin. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä ei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan silittämään penkkiä, jolla istui.

— Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti. Häntä alkoi peloittaa.

Ei, Mildrid ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä oli erityistä asiaa tänne. Nyt ei juuri käynyt odottaminen kauempaa.

— Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan, pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja silmien tähdätessä maahan.

Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään suurin, rukoilevin katsein.

— Mikä on, lapseni? sanoi äiti puolestaan peloissaan. — Minä olen kihloissa, sanoi Mildrid painaen alas päänsä ja purskahti itkuun.

Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina, äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid, jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, joka myöskin ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui, ja pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:

— Kenen kanssa sitten, lapseni? Pitkän äänettömyyden perästä tuli vastaus kuiskaten:

— Hans Haugenin kanssa.

Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi taasen heidän ajatuksensa. Hän istui liikkumattomana, odottaen tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:

— Emme tunne tätä miestä — en minä enempää kuin äitisikään. Emme myöskään ole tietäneet, että sinä hänet tunsit.

— Minä en myöskään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.

Hämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.

— Kuinka tämä sitten on tapahtunut? Äiti teki tämän kysymyksen.

— Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.

— Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!

Mildrid ei vastannut.

— Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, — että saisimme luottaa sinuun.

Mildrid ei vastannut.

— Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin —, täytyy sinun toki se tietää.

— Ei, minä en tiedä sitä… tiedän vain, etten voinut sille mitään, en voinut… ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.

— Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitten silloin tuli?

Mildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua.
Ystävällisen levollisesti kysyi hän:

— Mikset sinä ole puhunut meille jommallekummalle, lapseni?

Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:

— Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet niin yksinämme — ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid; sillä sinä olet ollut meille kallein.

Mildrid ei enää tuntenut sijaa, missä istui.

— Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.

Tämän sanoi isä. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti sattuneet heikommin.

— En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.

— Älä puhu sellaista, sanoi isä nyt entistä vakavammin, — sillä sinä olet jo jättänyt meidät.

Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei osannut sitä selvittää. Äiti sanoi:

— Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? Ensimäisessä koettelemuksessa — hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enää jaksanut kestää:

— Minä en jätä teitä… minä en tahdo tuottaa teille surua… minä vain en voinut…ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan käsivartensa varaan ja nyyhkytti.

Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen, jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä hiljaisuutta olisi voinut kestää kauan, mutta Hans Haugen tunsi vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän karkasi pystyyn. Pian kuuluivat hänen keveät askeleensa eteisestä. Hän koputti, kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut: "sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana, mutta levollisena. Hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen, että koira seurasi.

— Hyvää päivää, sanoi hän.

Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa oli poissa, hän oli oikeassa, niin, hän oli oikeassa — tulkoon nyt, mitä Jumala tahtoo antaa.

Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt häntä peremmälle.

— Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta pari kertaa jatkoi hän, kamppaillen: — minä seurasin Mildridiä tänne. Sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.

Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään, ja tämä sanoi vihdoin, että se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää, miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä selittää.

— Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, — sillä minä olen 28 vuoden vanha, ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin, enää osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut "ei", — niin, en tiedä — mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi ollut paljon mihinkään.

Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvän vaikutuksen. Mildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat toiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä täällä laaksossa ei vieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt hän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati kohteliaisuutta.

— Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, — niin ei kukaan meistä ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.

— Se on ehkä totta, mutta olenhan minä sitten sitä vanhempi, vastasi Hans, — eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia — ja apua minulla on yllin kyllin.

Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.

— Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.

— On, vastasi Hans, — minä en kosi taloa.

Hän punastui, samaten Mildrid. Jos talo olisi vaipunut maan alle, eivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät sitä, että taloa ylenkatsottiin — ja Mildridin vaikeneminen osoitti, että hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa vanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua. He tunsivat nöyryytystä.

— Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa nuhdellen, ja se sattui.

Mutta Hans riensi hänen avukseen.

— Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin, jättää vanhempansa! — Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: — eihän matka ole pitkä, täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännespenikulmaa Haugeniin.

Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta. Nuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hylätyt ja petetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin toimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta, siitä oli puhuttu lehdissäkin, mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se sentään liikaa, että Mildrid, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vain kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen, ja isä sanoi sävyisästi:

— Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa vastausta.

— Ei, sanoi äitikin, — me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin suurta uutista — eikä sillä tavalla.

Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi:

— Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä. Sillä lailla se nimittäin tapahtui. Me emme sitten osanneet muuta kuin tulla paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. Te ette saa katsoa asiaa liian ankarasti.

Tämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään, ja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi kuin huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan Hansia vastaan, niin vähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin koetti päästä irti asiasta.

— Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa, — meidän täytyy ajatella asiaa.

— Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi, — sillä täytyyhän meidän tuntea se, jolle annamme lapsemme.

Mildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen
Hansiin.

— Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa kädessään, — vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan paremmin tunnettua kuin minä. Mutta ehkä joku on puhunut minusta pahaa?

Hän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta, ja nämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät olleet tahtoneet.

— Ei, me emme ole kuulleet sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden molemmat yhtaikaa, ja äiti riensi lisäämään, että he todellakaan eivät tunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin väistä.

Hän ei tarkoittanut pahaa, mutta vasta kun sanat olivat päässeet hänen huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa, ja hän huomasi sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä. Vastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.

— Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei syy ole meidän, sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin asti.

Nämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme tunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei milloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun olivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden. Eivät he koskaan, ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien sukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa takia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään toisiinsa ja jäivät sitten istumaan kukin haaralleen, todella häpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän vastaus oli varmaankin häntä ärsyttänyt. Molemmat tunsivat sentähden, että mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä oli kaksinkerroin hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä: — Anna meille vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään kanssamme? Niin voimme hiukan puhua.

— Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.

Hans laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne, missä Mildrid istui. Tyttö nousi paikalla, hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti sanoi, että hänellä oli asiaa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan tehdä seuraa, mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin kauan kuin vanhemmat eivät olleet antaneet suostumustaan, joten hän läksi toista ovea kohti. He näkivät hänen sitten astuvan pihan poikki isoäidin luo. Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän palasi ja istuutui.

Molemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista, ensinnä metsästyksestä ja yhteisistä toimistaan tunturilla kesämajoissa, niiden tuottamista ansioista j.n.e. Sitten he siirtyivät Haugeniin ja sikäläisiin matkustavaisiin ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai sen käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä oli sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin, joten hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä, että he arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi, sillä kysymykset olivat tulleet tuttavallisemmiksi.

Huomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä. Hän istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä. Isä istui päässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä muuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli niin, etteivät he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi Mildrid, että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä käyvät hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen summaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta niin turvattomalta hänestä kuitenkin tuntui, että jännitys huoneessa kävi hänelle liian suureksi, joten hän puolestaan halusi päästä pois ja läksi aterian jälkeen taasen isoäidin luo.

Miehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin katsoen, etteivät joutuneet sinne, missä työväki oli, tai että isoäiti saattoi heidät nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan, ja silloin oli äitikin valmis ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu tutunomaisemmaksi, kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei ennenkuin likempänä iltaa) uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten hänen ja Mildridin oikein oli käynyt. Eihän Mildrid itse ollut osannut antaa mitään tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista uteliaisuuttaan, mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.

Hans ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei voinut, mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä, Beretistä, joka pikamarssissa nouti hänet sentähden, että Mildrid virui sieluntuskissa vanhempien takia. Ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä ja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen että ruumiin puolesta näännyksissä, oli täytynyt levätä ja vaipua hyljättynä ja onnettomana uneen, — silloin tunsivat vanhukset taasen lapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet liian ankarat.

Mutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään itsestään, sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan ja tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui, ja vanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen ja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi nousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:

— Olette jo taitaneet päästä häihin asti — ennenkuin meiltä kummaltakaan on kysytty?

Isä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska tilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:

"Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!"

— ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan muusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan kalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti tuomalla mieleen tuon nuotin, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoansa, jonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen käyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, vaan nousi ja läksi.

— Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.

Isäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä pyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut tarkoittanut mitään pahaa.

— Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid.

— Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä!

Hän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi pyytää tätä. Mutta Endrid vastasi:

— Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet.

Hans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä, tunsi nyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka isä kärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä, tullen heidän luokseen, sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja kertoi sitten laveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli tarkasti seurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on.

Mutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären aikomus sai aikaan, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi yhteen hänen muistojensa kanssa. Hän ei ollut, kuten tytär, antautunut miehelle, jota rakasti. Hänen morsiusmatkansa häpeä oli siis ollut oikeutettua, sillä hän ei ollut rehellisenä istunut sulhasensa rinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien vuosien kärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä tuskasta, oli siis ollut tehotonta. Hänen mielensä myrskysi mitä kiivaimmassa kapinassa! Se että tämä vielä saattoi tapahtua hänelle, paiskasi hänet epätoivoisen syvään itsesoimaukseen. Hän tunsi taasen pitäjäläisten pilkkaavan hänen valheellista morsiusmatkaansa, hän kävi taasen ruoskimaan omaa viheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut hillityksi itkuaan eikä nyt muistojaan — että hän hillittömyydellään oli asettanut vanhempansa väärään valoon, tuhonnut oman terveytensä ja senkautta surmannut molemmat lapsensa — ja kaiken tämän aikana teeskennellyt jumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt tiesi! Oi, ettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin kurja, niin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen, sillä kuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden, täytyi hänen kysyä itseltään — minkätähden juuri nyt herättää kaikkea sitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko hän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi — ja hän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären piti sovittaa hänen oma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä? Saattoivat. Niin totta kuin he ovat meidän tekomme, saattoivat he sen tehdä, sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti heikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi täytyi hänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! — Ja ennenkuin Randi tiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi nöyrtyneenä ja särjetyin sydämin taipua Herransa eteen, joka taasen oli osoittanut hänelle, mitä hän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili, rukoili, kuten se rukoilee, joka rukoilee henkensä puolesta, sillä nyt sai hän elämän uudelleen, sen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois, tämä oli ollut viimeinen tilinteko, se oli vain niin valtavasti vaikuttanut häneen. Ja hän nousi ja nosti silmänsä, kyynelten valuessa alas kasvoja; hän tunsi olevansa hyvä; yksi oli, joka oli ottanut tuskan hänen sydämestään! Eikö hän usein ennenkin ollut tuntenut tätä! Ei, ei milloinkaan kuten nyt, vasta nyt oli voitto voitettu! Ja hän läksi astumaan ja tunsi taas olevansa oma itsensä! Jotakin oli katkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka liikkeessä hän sen tunsi, että nyt hän oli vapaa sekä sielun että ruumiin puolesta! — Jos hänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen tytärtään tästä, niin piti toki tyttären saada nauttia onneaan täysin määrin! Hän tuli isoäidin tuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät tunteneet hänen askeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän olisi ollut toinen.

— Mildrid, tule tänne! sanoi hän, ja Mildrid ja isoäiti katsoivat toisiinsa; sillä eihän se ollut hän. — Mildrid riensi hänen luokseen: mitä oli tapahtunut? Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven hänen perässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitten hänen kaulaansa ja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja autuaana. Ja rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa hänelle takaisin hellyyttä. — Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua! kuiskasi äiti.

Molemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan poikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan Jotakin. Ovi avautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta sensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin isälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären rintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan tulvehtivan liikutuksen valtaamana huudahdukseen:

— Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!

Hetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli tullut iloiseksi. Olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet hänelle kuka Hans Haugen oli, ja hän käsitti paikalla tämän liiton poikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen mielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki hänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki rukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: "Herra on ollut talossamme!"

* * * * *

Heidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin vain muutamia hetkiä.

Ensimäinen oli nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt itse oli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen tapahtui yliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita, kruunua, vyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu esiin. Isoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja Beret seurasi adjutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen ja kaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja isoäiti edellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja hohtavina tulivat päivänvaloon. Kappale kappaleelta niitä koetettiin. Beret piteli morsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka moni hänen suvustaan juhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista onnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa heidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa pysähtyivät, kuuntelivat, riensivät ovelle katsomaan, mikä oli. Ensimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt Hans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti. Harvoinpa Endrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston — mutta tällä kertaa hänen mieleensä juolahti, että heidät olisi vastaanotettava suvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin soimaan; ja siellä hän sitten seisoi heidän joukossaan, yliskamarin ulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita oli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa ajoivat kaksilla rattailla pihaan, ja saattoi nähdä, että vastaanotto vaikutti heihin.

Tuntia myöhemmin pantiin morsiusmarssi taasen soimaan, se tapahtui silloin, kun morsian ja sulhanen ja morsiamen vanhemmat ja isoäiti ja Beret ja sulhasen sisaret parittain, pelimannit etunenässä, astuivat ulos noustakseen rattaille. Joskus sattuvat meidän elämässämme kaikki enteet yhteen, ja niin läksi morsiussaatto tänään Tingvoldista säteilevässä kevätilmassa. Kirkolla oli sellainen kansanpaljous, ettei kukaan muistanut missään tilaisuudessa moista nähneensä. Nämä pitäjäläiset tunsivat kaikki suvun tarinan ja millä tavalla se liittyi marssiin, joka riemuiten helisi aurinkoisessa ilmassa, värähdellen yli morsiamen ja sulhasen iloisen saaton.

Ja koska kaikkien ajatukset yhtyivät tässä samassa asiassa, valitsi pappi vihkiäistekstin, joka antoi hänelle tilaisuuden selittää, miten lapset ovat meidän elämämme kruunu, joka säteilee meidän kunniaamme, meidän kehitystämme, meidän työtämme.

Kirkosta lähtiessä pysähtyi Hans oven edustalle. Hän sanoi jotakin; taivaallisessa onnessaan ei morsian sitä kuullut, mutta hän aavisti sen. Sulhanen tahtoi, että hän katselisi Ole Haugenin hautaa, joka oli niin runsaiden kukkien peitossa. Morsian teki niin ja he kulkivat pois ihan hänen hautapatsaansa ohi. Vanhemmat perässä.

Toinen hetki heidän elämästään, jonka johdamme mieleemme, on se, jolloin Endrid ja Randi ensi kertaa isovanhempina kävivät heitä tervehtimässä. Hans oli kuin olikin ajanut tahtonsa läpi, että vastanaineet muuttivat Haugeniin, vaikka hänen olikin täytynyt luvata ottaa Tingvold, kun eivät vanhemmat kerran enää jaksaneet tai tahtoneet sitä pitää ja vanha isoäiti oli kuollut. Koko tästä vierailusta koskee meitä kuitenkin yksi ainoa asia: se, että kun Randi hyvän vastaanoton ja kestityksen perästä istui sylissään tyttärensä pieni tytär, rupesi hän kiikuttamaan sitä ja hyräilemään morsiusmarssia. Tytär löi hämmästyksissään kätensä yhteen, mutta hillitsi itsensä samassa hetkessä ja vaikeni. Hans kehoitti Endridiä juomaan lisää, mutta tämä kieltäytyi. Se oli kummaltakin puolelta vain tekosyy, jonka nojalla he pääsivät vaihtamaan silmäyksen.