The Project Gutenberg eBook of Säilykekuningas, by Sven Elvestad

      I. Biljardissa.
     II. Säilykekuningas.
    III. Merellä.
     IV. Uiva ruumisarkku.
      V. Haaksirikkoinen.
     VI. Paroni de Nozier.
    VII. Salapoliisipäällikön luona.
   VIII. Valokuva.
     IX. Kaunis amerikatar.
      X. Saimlerin oppilas.
     XI. Vanhan hyenan ulvomista.
    XII. Keltaiset ruusut.
   XIII. Tohtori Fjeldin luona.
    XIV. Taistelu.
     XV. Rohkea nainen.
    XVI. Tunturien yläpuolella.
   XVII. Porokentällä.
  XVIII. Kuutamossa.
    XIX. Ariadne-langan pää.
     XX. Tarkastus.
    XXI. Pulassa.
   XXII. Yksin.
  XXIII. Lassonheittäjä.
   XXIV. Muuan elämänkohtalo.
    XXV. Eräs etu.
   XXVI. Portugalilainen.
  XXVII. Ulapalle.
XXVIII. Lähetyssaarnaaja.
   XXIX. Kalastajalaiva.
    XXX. Yllätys.
   XXXI. Merkillinen vieras.
  XXXII. Eräs keskustelu.
XXXIII. Ribeiran haamu.
  XXXIV. Odotellessa.
   XXXV. Neljän kesken.
  XXXVI. Sokea jättiläinen.
XXXVII. Biljardinpelaaja.
XXXVIII. Paillardin luona.
  XXXIX. Pettynyt.
     XL. Paroni de Nozier'n akvariumi.
    XLI. Nozier'n hauta.

BILJARDISSA.

Joka on matkustanut pitkin Norjan rannikkoa, on varmaankin huomannut Stavangerin kirkon vieressä olevan hauskan vanhanaikaisen rakennuksen, jossa säilykekaupungin hienosto pitää seurahuvejaan sillinpyynnin väliajoilla. Tuossa rakennuksessa, jossa ystävä ja vihamies kohtaavat toisensa keltaisen kansallisjuoman ääressä, ei ole päältä nähden mitään juhlallista. Ei sillä ole mukavuuksia eikä muodikkuutta, mutta kaiken kuluneisuuden takana on siinä jonkinlaista vanhanaikaista kodikkaisuutta, joka vuosien vieriessä on käynyt yhä selvemmin näkyviin.

Ajan hampaan merkkejä on biljardisalissakin, eikä se muuten näytä olevan kovin ahkerasti käytetty. Biljardipöydän verka on kulunutta ja on siinä monta paikkausta ja reikää. Pallot näyttävät olevan jaloa tekoa, mutta ovat kuhmuiset ja vierivät lyötäessä niinkuin itse lystäävät.

Sinä päivänä, jona tämä kertomus alkaa, heilutteli kaksi herraa biljardimailojaan salissa suurella taituruudella. Mutta pelistään he eivät tuntuneet olevan erikoisen innostuneita. Toinen heistä oli pitkä, tukevavartaloinen, päälaella hieman kaljunalkua. Hänellä oli sileiksi ajellut, miellyttävät kasvot ja niillä väreili tyyni ja ystävällinen hymy, joka harvoin tuntui häipyvän hänen suupielistään. Hänen piirteistään saattoi ehkä huomata, että häneltä puuttui luonteen lujuutta, mutta tämän puutteen korvasi kaksi terävää silmää, jotka näyttivät valvovan silloin kun kasvot muuten värjöttivät eräänlaisessa turpean miellyttävässä laiskuudessa. Niinkuin useimmat lihavat ihmiset, pelasi hänkin biljardia erinomaisesti, mutta varoi ilmeisesti kokonaan hämmentämästä vastapeluriaan, jolla oli lyhyt, vaalea tukka ja päivän puremat kasvot ja joka muuten oli tyypillinen germaani. He olivat kumpikin noin kolmenkymmenen ikäiset. Ensinmainittu oli nähnyt päivänvalon Vendéessä. Hänen nimensä oli Jean Baptiste Courbier. Toisen nimi oli kaikessa lyhykäisyydessään Grönneland. Hän oli yhdistyneitten säilyketehtaitten sillinpyyntilaivaston kapteeni ja tarkastaja.

Ranskalainen oli tullut Stavangeriin puolivälissä elokuuta armon vuonna 1923 opiskelemaan tuoreen kalan säilytyksessä noudatettavia uusia menetelmiä. Mutta hän otti tehtävänsä sangen kevyesti. Hän heittäytyi hyvin pian iloisen Stavangerin helmaan ja otettiin ystävällisen ja herttaisen esiintymisensä vuoksi vastaan avosylin. Alussa säilyketehtailijat olivat osottaneet kelpo Baptistea kohtaan vihamielistä kylmyyttä. He eivät periaatteen vuoksi pitäneet ranskalaisista, jotka tahtoivat tutkistella tehtaiden työtapoja. Mutta kun Courbier, huomattuaan kerran tulleensa syrjäytetyksi, näytti kokonaan jättäneen tuoreen kalan oman onnensa nojaan antautuakseen kokonaan Stavangerin seuraelämän iloihin ja suruihin, tunnustettiin hänet kaikissa piireissä. Hän piti esitelmiä Mussetin runoudesta Alliance Francaisessa, soitti huilusooloa soitannollisen seuran konsertissa, tanssi tangoa ja fadoa kaupungin hyvin kauniitten nuorten naisten kanssa ja menetti silmää räpäyttämättä pari sataa kruunua Stavangerin intohimoisimmille skruuvinpelaajille.

Courbier oli itse asiassa hauska mies, vaikka hänessä olikin omat vähäpätöiset ja vaarattomat vikansa ja virheensä. Vanhan Bjellandin mielestä hän tosin oli varsin arkipäiväinen olento, mutta ranskalaisen notkea ja pyöristetty herttaisuus ei kuitenkaan jättänyt tekemättä häneen vaikutusta.

Mutta yksi vika Jean Baptistella oli. Hän ei voinut oppia norjankieltä — se kaikui hänen gallialaisissa korvissaan hevosen hirnunnalta. Se tietenkin jossakin määrin rajoitti hänen seurapiiriään, mutta kun hän osasi englantia ja saksaa, oli kuitenkin kyllin paljon semmoisia, jotka saivat nauttia hänen henkilökohtaisesta sulostaan.

Kaupungin ylhäisimmät perheet eivät kuitenkaan, kuten näytti, tuntuneet oikein hyväksyvän hänen näköjään lämmintä ystävyyttään kapteeni Grönnelandia kohtaan. Kapteeni Grönneland oli kyllä — herra nähköön! — kelpo mies. Mutta hän ei ollut kyllin hieno. Hän oli purjehtinut enimmäkseen Ranskan satamissa ja puhui Voltairen kaunista kieltä niin siekailematta ja häpeilemättä, että se lienee tehnyt hienostuneeseen ranskalaiseen korvaan sangen omituisen vaikutuksen.

Nyt nämä herrasmiehet pelasivat biljardia paitahihasillaan, viereisessä huoneessa toisiaan vastaan kilistettävien totilasien yksitoikkoisen kaiun hiljaa säestäessä vilkasta keskustelua.

"Tästä kyllä tulee meidän viimeinen pelimme", Grönneland virkkoi, laskien mailan kädestään. "Olin luullut, että olisin voinut lyödä teidät edes kerrankin, mutta ei näy käyvän. Tehän pelaatte biljardia kuin mestari."

"Minulla on ollut hyviä opettajia", ranskalainen vastasi vaatimattomasti. "Oure ja Ducasse ovat Parisissa opettaneet minulle taitoni. Se ei tosin ole mikään suositus. Hyvät biljardinpelaajat ovat huonoja liikemiehiä. He ovat päästäneet tilaisuudet sivu suun…"

"Minun täytyy lähteä huomenna", Grönneland jatkoi, "sillä silloin silli nousee."

"Sitä olette puhunut jo kauan, kapteeni Grönneland", virkkoi hän välinpitämättömästi.

"Niin, mutta nyt se todellakin nousee", norjalainen vastasi. "Joka puolelta on tullut ilmoituksia, että merellä on huomattu suuria parvia. Se ei olekaan totisesti liian varhain. Kaikki aluksemme ovat lähtökunnossa. Kalastajamme ovat saaneet varoituksen. Minä voin saada lähtökäskyn milloin tahansa. Onneksi on näihin aikoihin päivisin hyvä ilma."

"Se on omituinen kala, tuo silli", ranskalainen nauroi. "Epävakainen ja oikullinen."

"Oo, sillä on kyllä määrätyt tapansa, silläkin. Muuten hukka perisikin kalastajamme. Parin päivän perästä tehtaat ovat täynnä silliä. Silloin saatte nähdä, että anjovis-kalastajat saavat kiirettä."

"Mutta jospa silli ei nousisikaan", ranskalainen lausui omituisesti korostaen sanojaan, niin että norjalainen kapteeni katsoi häntä silmiin.

"Niin", hän virkkoi, "niin onnettomasti on käynyt ennenkin. Ja silloin tulisi kovat ajat säilyketehtaillemme ja koko Stavangerille. Kaupungin elinhermo on nyt kerta kaikkiaan säilykkeet ja kaikki, mitä niihin kuuluu. Jos kalastus epäonnistuu, niin se hermo katkeaa, olipa kysymys brislingistä, anjoviksesta taikka sardineista."

Biljardisaliin syöksyi muuan tehtaan kirjanpitäjä ja meni suoraan
Grönnelandin luo.

"Nyt se tulee, kapteeni", hän lausui hengästyneenä. "Siitä ilmoitetaan kaikista vuonoista. Eikä olekaan mitään pieniä joukkoja…"

"All right", kapteeni huudahti iloisena, hykertäen käsiään. "Oikeinpa ennustin. Hyvästi, monsieur Courbier, nyt silli nousee."

Hän syöksyi ulos. Ranskalainen jäi syviin ajatuksiin vaipuneena seisomaan biljardin eteen.

Sitten hän astui odottamassa olevan totilasinsa ääreen kädet housuntaskuissa.

II.

SÄILYKEKUNINGAS.

Stavanger oli järjestänyt oman kalastajalaivaston, pienen nopeakulkuisen laivueen, joka ensimäisen viestin saapuessa voitiin lähettää vuonoihin. Sitä paitsi oli ulkosatamissa odottamassa pieniä höyrylaivoja ottaakseen vastaan ensimäisen hyökkäyksen, kun silli nousisi. Yhtyneillä säilyketehtailijoilla oli kaikkialla etuvartijoitaan, jotka tiedottivat joka merkin, mikä ilmaisi sillin tuloa.

Kapteeni Grönneland oli tämän laivaston päällikkö. Hän piti kädessään kaikkia niitä lankoja, jotka vuodesta vuoteen olivat lisänneet Stavangerin taloudellista valtaa ja vaikutusta.

Kaupunki oli jännityksessä. Kaikki oli valmiina antamaan meren varmalle ja ikävöidylle vieraalle lämpimän vastaanoton. Tehtaat olivat puhtaiksi pestyt ja savupiiput nuohotut. Läkkilaatikot olivat valmiina vastaanottamaan meren rikkauksia ja muuttamaan ne rahaksi. Ja anjovistytöt kuljeksivat hihat ylös käärittyinä odotellen saalistaan.

Kapteeni Grönnelandin toiveet eivät olleet toteutuneet. Silli näytti tällä kertaa välttävän tavallisia vuonojaan. Aavalta mereltä tiedotettiin, että silli aivankuin kiehui ulapan reunalla, mutta kalastajalaivueitten päästyä paikalle osottautuivat silli-näyt olleen pelkkiä unennäköjä.

Kapteeni Grönnelandilla ei ollut muuta tehtävää kuin luopua asemiltaan ja vetäytyä takaisin Stavangeriin koettelemaan kärsivällisyyden vaikeata taitoa.

Kaupunki alkoi käydä levottomaksi. Sillinpyynti näytti menevän myttyyn koko länsirannikolla. Ei oltu saatu kymmentä tynnyriä silliä Lindesnesin ja Aalesundin väliseltä rannikolta.

Kapteeni Grönneland oli toivoton. Hän koetti haihduttaa huoliaan lammaspaistiannoksella Grand Hotel'issa. Ja kun tämä erikoinen Stavangerherkku oli nimenomaan hänen himoruokiaan, onnistui hänen hetkeksi vaimentaa kaihomielisyytensä ja pettyneiden toiveitten synnyttämä surunsa. Tyytyväisenä rykäisten hän tyhjensi ruokaryyppynsä ja katseli mietteissään onnistuneen ruokalajin tähteitä.

Silloin hän äkkiä kuuli melua eteisestä. Sieltä kuului useitten askelten töminää.

Grönneland heristi korviaan ja heitti pois tulitikun, jonka jo oli vienyt puolitiehen sikaariaan kohti. Olisikohan siellä viesti vuonoilta?

Ovelle koputettiin. Hotellinisäntä astui huoneeseen odottamatta vastausta. Hänellä oli ilmeisesti kiire.

"Salissa on eräs herra, joka haluaa puhutella teitä", sanoi hän läähättäen.

Kapteeni viskasi toistamiseen pois tulitikkunsa, ennenkuin se oli kerinnyt sikaariin saakka ja nousi nopeasti tuoliltaan.

"Kuolema ja kirous", hän murahti, päästäen lautasliinansa putoamaan lattialle. "Mitähän hän minusta tahtoo?"

Norjan säilyketehtaiden vanhin, Christian Bjelland, istui kauniissa pikku salissa ja rummutti hermostuneena pöytäliinaa. Muhkea vanhus, jolla oli levolliset ja älykkäät kasvot ja terävät silmät, hymyili huomatessaan kapteenin hämmingin.

"Hämmästytte nähdessänne minun tulevan tänne", hän sanoi. "Niin! Mutta siihen on syynsä. Näinä päivinä on monta silmäparia vartioimassa konttorini ovea. Ja muuten on pieni kävelymatka minulle mieleen."

"Käykää istumaan, kapteeni Grönneland", Bjelland jatkoi, "ja sytyttäkää sikaari. Sitten voimme paremmin keskustella."

Kapteeni kumarsi hieman hämillään ja sytytti sikaarin käyden istumaan,
Bjellandin katsellessa sillä aikaa ikkunasta.

"Kysymys koskee tietysti silliä", hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen, "silliä, joka välttelee meitä juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki viittaa niin loistavaan pyyntikauteen. Teidän on myönnettävä, kapteeni Grönneland, että minulla on tällä alalla laaja kokemus. Minä tunnen — uskallan sen sanoa — sillin tavat paremmin kuin useimmat muut. Mutta tällä kertaa järkeni seisoo. Viikko takaperin olisin sanonut: tänä vuonna tulee loistava saalis, ja olisin uskaltanut panna kokonaisen omaisuuden vetoon, että olin oikeassa. Mutta nyt — —?"

"Se on mahdollista", hän virkkoi. "Mutta silloin pitää ihmeen tapahtua. Silli on tällä kertaa kulkenut meidän ohitsemme."

Bjelland kumartui eteenpäin. Hänen kasvoillaan oli yhä tyyni ja ystävällinen ilme. Vain sormet rummuttivat hermostuneesti vihreätä pöytäliinaa.

"Olen tänään saanut erään ilmoituksen", hän sanoi painavasti, "jonka merkitystä en voi arvostella. Muuan kauppias Utsirestä tuli minua tapaamaan, täysin luotettava ja vakava mies. Hän kertoi pari päivää sitten olleensa kalastusretkellä ulkona merellä katselemassa makrillia. Noin neljä peninkulmaa lounaaseen Utsirestä hän oli huomannut omituisen aluksen, joka näytti olevan vähintäin kymmenen tai viidentoista tuhannen tonnin suuruinen. Oikeastaan se ei ollut mikään laiva, Jonassen sanoi. Se muistutti pikemmin leveätä uivaa telakkaa, jota kuletettiin diesel-moottorilla. Suoraan tämän aluksen eteläpuolella oli tavallinen höyrylaiva, joka näytti olevan yhteydessä valtavan moottorijättiläisen kanssa. Ne olivat melkein hiljaa paikoillaan. Jonassen ei ole uteliaampi kuin muutkaan ihmiset, mutta hänen mielestään tuo jättiläislaiva näytti ansaitsevan lähempää tarkastelua. Hän ohjasi sitä kohti. Mutta hän ei ollut päässyt pitkälle, kun äkkiä pohjoisesta noussut rajuilma pakoitti hänet palaamaan kotiin."

Kapteeni Grönneland oli kuunnellut päällikkönsä kertomusta tavallaan hartaalla kunnioituksella. Mutta se, mikä herätti huolia Bjellandissa, ei näyttänyt tekevän häneen mitään syvempää vaikutusta.

"En oikein ymmärrä", hän virkkoi tavalla, joka ilmaisi hänen esimiehelleen, että hän ei ollut ainoastaan tarmokas, vaan myöskin kovapäinen.

"On mahdollista, että näen näkyjä keskellä kirkasta päivää", hän lausui. "Mutta minä luulen, että tuo ihmeellinen uiva telakka ja sillin merkillinen käyttäytyminen ovat jossakin keskinäisessä yhteydessä toisiinsa."

Hän vaikeni äkkiä. Hän oli huomannut hymyn välähdyksen Grönnelandin silmissä.

"Nyt hän kai luulee minun tulevan uudestaan lapseksi", hän mietti mielessään.

"Asia tutkitaan perinpohjin", hän lausui kumartaen. "Lähden itse merelle ottamaan selkoa asiasta. Saatte vastaukseni huomenna iltapäivällä."

Bjelland nousi istuimeltaan. Hänen kauniille vanhoille kasvoilleen oli tullut väsynyt ilme.

Kynnyksellä hän kohtasi nuoren miehen, joka kumartaen pyysi anteeksi ranskaksi.

Nuori mies katseli ivallisesti ukon jälkeen. Sitten hän meni
Grönnelandin luo.

"Vai niin, tehän se olette, Courbier", Grönneland vastasi hajamielisesti. "Ikävä kyllä on minun lähdettävä merelle."

"Tänään on kaunis ilma", hän sanoi, "tekisipä melkein mieleni tulla mukaan."

III.

MERELLÄ.

Kalastuslaiva "Fejesten" lähti täydellä vauhdilla Stavangerin satamasta. Paksusta savupiipusta tuprusivat sankat savupilvet, ja lyhyt, leveä runko ähki ja puhki höyrykoneen iskuista.

Keskilaivan kajuutassa istui Grönneland pelaamassa nakkia ranskalaisen kanssa. He eivät näyttäneet välittävän ikkunan takana olevasta ihanasta näköalasta. Ja kuitenkin olivat meri ja saaristo ihmeen ihanat tänä elokuun päivänä, jolloin Stavangerin rikoshistoria tuli yhtä salaisuutta rikkaammaksi.

Mereltä näkyi Hvidingsön majakka kuin laajalti säteilevä pilari sinitaivaan temppeliholvissa. Etelässä loisti Jederin valkea hiekkaviiru ja etempänä lännessä näkyivät Rot-saaret, joitten luotsit ovat piirtäneet nimensä tämän vaarallisen rannikon onnettomuuksien historiaan.

Vedenpinnalla väreili heikko pohjoistuuli meren lainehtiessa pitkissä, hitaissa mainingeissa.

Kajuutassa olivat herrat järjestäneet olonsa mahdollisimman mukavaksi. He istuivat paitahihasillaan juoden absinttia, joka yhtäkkiä oli tullut muotijuomaksi Stavangerissa. Grönnelandin mieliala, joka oli ollut nollapisteen alapuolella, alkoi vähitellen kohota. Ja onnistuen voittamaan pelin toisensa jälkeen muuten niin voittoisalta ranskalaiselta, loisti hän viimein kuin aurinko.

"Tästäpä tulee hauskempi matka kuin olin kuvitellutkaan", hän lausui omituisella merimiesranskallaan.

"En voi unohtaa Bjelland-vanhusta", hän virkkoi. "Hän uskoo merellä olevan jonkun laivan, joka pelottelee häneltä sillit muille markkinoille."

Courbier'n hymy ja ystävälliset piirteet jäykistyivät äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi vihreä varjo. Vai oliko se vain lasissa poreilevan vihreän juoman heijastusta?

"Laiva", hän sanoi äänellä, joka oli tavallista hiukkasen terävämpi. "Sepä merkillistä. Minä luulin, etteivät ihmiset eivätkä eläimet enää säikähdä laivaa."

"En muista niin tarkoin, mitä hän sanoi", jatkoi Grönneland huolettomasti. "Joko se oli laiva tai uiva telakka. Joku Utsiren kauppias oli säikytellyt häntä. Minun piti luvata tutkia asiaa. Ja siitä olen hänelle kiitollinen. Emmehän olisi voineet pitää klubissa sen hauskempaa kuin täällä merellä."

"Olemme siis todellisella tutkimusretkellä", hän sanoi. "Luuliko hän, että telakka, vai mikä se nyt oli, pelottelee sillin pois näiltä vesiltä?"

"Hitto vieköön, jos tiedän, mitä hän luuli", Grönneland vastasi. "Onhan lapsellista otaksua, että silli säikähtäisi jotakin laivaa, kun ei edes valaskaan saa sitä muuttamaan tavallista suuntaansa."

"Niin onkin", Grönneland vakuutti. "Hän on mies paikallaan ja on
kohonnut askel askeleelta kuin amerikkalainen sanomalehtikuningas.
Tuskin on hänen vertaansa. Mutta tuo riivatun uiva telakka, jonka
Jonassen on pannut hänen päähänsä — — no, en sano sen enempää."

"Minä pidän ihmisistä, joilla on hiukkasen mielikuvitusta", Jean Baptiste tokasi. "Ihmisistä, jotka eivät käsitä muuta kuin mitä voivat saada kouriinsa, ei ole juuri mihinkään. Minusta ei olisi mikään ihme, jos Bjelland olisi oikeassa."

"Suuri laiva alahangan puolella, herra tarkastaja", hän tiedotti, "ja hiton hassunkurinen laiva onkin".

"Onko se uivan telakan näköinen?" Grönneland kysyi ja naurahti tarkoittavasti ranskalaiselle.

Grönnelandin kasvoille valahti sama hämmästyksen ilme, jonka huomatessaan hänen esimiehensä päivällä oli tuntenut jonkinlaista mielipahaa.

"Nyt minä ymmärrän, kuinka asiat ovat", hän virkkoi. "Laiva, josta tässä on puhe, on hyvin tunnettu Ranskan vesillä. Se on Monacon ruhtinaan uusi merenmittauslaiva. Olen nähnyt siitä valokuvia. Rauhallisempaa laivaa ei voi olla olemassa. Se saattaa kenties säikytellä Utsiren moukkia, mutta silliä se ei pelota."

"Sittenhän koko juttu on selvä. Bjelland-ukko saa luvan luopua kuvitelmistaan. Missä olemme nyt, kapteeni?"

"Se näkyy taivaanrannalla. Otaksun sen olevan neljän tai viiden meripeninkulman päässä ulapalle päin."

"Hyvä. Ohjatkaa laivaa kohti ja antakaa minun tietää, kun tulemme sen luokse. Oletteko nähnyt silliä, kapteeni?"

"Pitäkää hyvä tähystys ja tulkaa tänne, kun on jotakin tiedotettavaa
— — Minun työni. Olkaa hyvä ja nostakaa, monsieur!"

Ranskalaisen katseessa oli nyt jotakin vierasta. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Grönnelandista tuntui kuin olisi häntä vastapäätä nyt vallan uusi mies — mies, jolla on luja ja raaka tahto, joka ei väistä mitään.

Mutta se oli vain kevyt pilvi, joka lennähti nuoren elostelijan kasvoilla. Seuraavassa hetkessä hän oli jälleen entinen vanha Jean Baptiste, iloinen seuratoveri, joka antoi Herramme kaikessa rauhassa pukea maan kedon kukkasilla eikä puuttunut elämän vakaviin puoliin.

"Tosiaankin kaunis päivä", hän sanoi. "Päivä, jonka minä olen muistava kauan. Laskekoon aurinko nauraen ja leikkiä lyöden ja kuolkaamme rauhassa, kun hetkemme on tullut!"

"Kertaan vain erään ystäväni sanoja. Hänen nimensä oli van Huysmann ja hän kirjoitteli kauniita runoja. Hän on kuollut. Rauha hänen muistolleen!"

IV.

UIVA RUUMISARKKU.

Siihen, mitä nyt tapahtui, ei ole yhtään todistajaa. Mutta niistä niukoista tiedoista, joita onnistuttiin puristamaan Jean Baptiste Courbier'ltä, voi pahemmitta vaikeuksitta hahmotella sen murhenäytelmän, joka esitettiin merenselällä muutamia peninkulmia Skudesnesin-satamasta Norjan rannikolla.

Kalastajalaiva "Fejestenin" tultua noin neljännespeninkulman päähän uivaa telakkaa muistuttavasta laivasta, Grönneland laski hämmästyneenä kaukoputkensa alas.

"En ymmärrä tätä oikein", kapteeni vastasi, "mutta näyttää siltä kuin tuolla etempänä olisi silliparvi. Meri melkein kiehuu noin puolen peninkulman levyisellä alueella. Ja katsokaahan merilintuja!"

Näky oli todellakin omituinen. Sitä mukaa kuin "Fejesten" lähestyi tuota merkillistä alusta, sen kaikki yksityiskohdat kävivät selvemmin esiin. Ennen kaikkea saattoi havaita suunnattomat laumat kalalokkeja, jotka valkoisten lumihiutaleiden tavoin leijailivat taivaanrantaa vasten mustana ja uhkaavana kohoavan synkän möhkäleen ympäri.

Mutta paitsi kalalokkeja poreili merenpinta salaperäisen laivan ympärillä tavalla, jonka Grönneland tunsi paremmin kuin useimmat muut Vesi tuntui kiehuvan. Ja tämän jättiläismäisen kattilan keskellä kimalteli kuin kuunhohde hienosti väreilevän järven pinnalla.

"Mitä tarkoitatte?" ranskalainen kysyi, luoden ikävöivän katseen kajuuttaan, jossa kortit vielä olivat pöydällä.

"Eikö teillä sitten ole silmät päässänne?" hän lausui äänellä, joka sangen heikosti soveltui ranskalaisiin kohteliaisuussääntöihin. "Tuollahan on juuri se, jota olemme tähystelleet monet viikot."

"Tuolla on silli", hän kirkui. "Se on hylännyt rantamat ja lähtenyt selälle. Ja luulenpa, Jumala minua armahtakoon, että tuo suuri laivanhirviö on piirittänyt sillin. Mutta semmoiset rosvouskeinot me pian pysäytämme — vaikkapa tuo jättiläinen olisikin Monacon ruhtinaan omaisuutta. Norjan tykkiveneillä ei ole ollut paljon tekemistä viime aikoina. Tästä tulee niille lihava suupala. Onko moista nähty: varastaa silli meidän rantamiltamme! — — On parasta aivan heti antaa siitä viranomaisille tieto."

Ranskalaisen tummissa silmissä vilahti levottomuus. Mutta se oli vain kuin pieni pilventuppura, joka nopeasti livahtaa auringon ohi.

"Se on tosiaan hassunkurinen laiva, tuo tuolla", hän virkkoi pitkäveteisesti. "Kun kerran olemme näin kaukana merellä, niin olisipa hauska ottaa se silmättäväksi vähän lähempää. Eipähän tuo purre!"

"Jumala ties', mitä se tekee", Grönneland murahti. "Minä en pidä tästä jutusta. Laiva näyttää aivan uivalta ruumisarkulta. Minulla on semmoinen aavistus, että kaikki ei ole aivan järjestyksessä — olkaa varma siitä!"

Ranskalainen nojasi nauraen kaidetta vasten. Grönneland oli huomaavinaan hänen pyöreillä kasvoillaan halveksivan ilmeen.

"Olen aina ollut utelias", hän virkkoi. "Paksunahkainen kenties, mutta täynnä tiedonhalua. Eipähän tuossa mitään vaaraa liene, vaikka tarkastellaan tätä laivaa hiukan perinpohjaisemmin. Ja jos laiva on Monacon ruhtinaan, niin voitte olla varma siitä, että tähän merkilliseen sillin saartamiseen ei ole perusteena mikään rikos. Hän on varsin kunniallinen mies. Kunhan vain asia tulee selville, niin huomataan kai, että kysymys on vain mielenkiintoisesta tieteellisestä kokeilusta. Olen varma, että monsieur Bjelland ei olisi hyvillään, jos palaisitte Stavangeriin viemättä asiasta täydellistä selvitystä. Epäluulot ovat usein vain puutteellisen henkisen toimintakyvyn ilmauksena."

Grönneland säpsähti. Jos tällä kelpo merimiehellä jotakin oli tarpeeksi, niin oli hänellä rohkeutta. Säilyketehtaiden kalastustarkastaja ei ollut ehkä niin kovin lahjakas, mutta hän oli sen lajin norjalaisia merimiehiä, jotka menevät eteenpäin arvelematta.

"Joutavia", hän virkkoi ylimielisesti. "Jos teillä on niin kova halu nähdä lähempää tuota kaunista kummituslaivaa, niin kernaasti minun puolestani. Minä en pelkää. Mutta teidän tulee muistaa, että minä olen voimaton, jos kävisi selville, että tuo uiva kummitus harjoittaa luvatonta kalastusta. Siitä tulee aluksen väelle vain varoitus, ja kun sitten viranomaiset tulevat, huomaavat he linnun lentäneen tiehensä."

"Tuskin", ranskalainen vastasi. "Eipä tuo uiva telakka pääse tiehensä niin nopeasti, että tarvitsisi pelätä sen katoavan. Ja sitäpaitsi — —"

"No niin", Grönneland keskeytti hänet äkisti, "saatte heti nähdä, että minä en pelkää."

Hän kääntyi ympäri ja antoi päällikölle käskyn heti kääntää salaperäistä laivaa kohti.

"Fejesten'in" miehistö oli kerääntynyt keulaan. Miehet tuijottivat ihmetellen ja levottomina tuota merkillistä näkyä.

"Tuon näköinen oli varmaan Lentävä hollantilainenkin", eräs heistä virkahti.

Nyt saattoi nähdä kummituksen yksityiskohdat. Se oli rakennettu uivan telakan tapaan, mutta erosi siitä sen kautta, että kummallakin puolella oli kaksi sikaarin muotoista uloketta. Valtainen runko oli mustaksi maalattu ja pyöristetyt kyljet tekivät sen kamalassa määrin uivan ruumisarkun näköiseksi. Aluksessa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Sen toisella puolella oli kolmen tai neljän sadan tonnin suuruinen huvipursi. Tämä oli loistava alus, mutta toisen rinnalla se muistutti vain tavallista laivavenettä.

Nyt näkyi silliparvikin, joka ulottui salaperäisestä laivasta suunnattoman pitkälle etelään päin. Koko meri kiehui ja kuohui melkein neljännespeninkulman laajuudelta jättiläismäisessä pohjanuotassa.

"Siinä on kaikki silli, mikä meidän piti saada", Grönneland sanoi kiivaasti nyrkkiä puiden. "Ne ovat sen houkutelleet meiltä, mutta varokoothan vain — — Jos tekisin oikein, niin särkisin nuotan ja päästäisin sillin menemään tavallisia teitään."

"Keskilaivalla näkyy köysitikkaat", hän sanoi. "Ehkäpä voisimme suunnata niitä kohti?"

Grönneland ei vastannut. Häntä kuohutti ilmeisesti ankara suuttumus, sillä hänen voimakkaat kasvonsa olivat kuparinkarvaiset ja kaulasuonet paisuivat kovasti.

"Fejesten" meni nyt suoraan jättiläistä kohti, joka nuotan muodosta päättäen tuntui olevan hiljaisessa, melkein huomaamattomassa liikkeessä. Grönneland astui keulaan tähystämään edessään korkeana ja uhkaavana kelluvaa valtaista alusta.

Silloin tapahtui jotakin omituista. Jättiläinen avautui yhtäkkiä, oli kuin jättiläishummeri olisi ojentanut saksensa tarttuakseen johonkin vaaralliseen saaliiseen.

"Fejesten" oli nyt tullut aukkoon, ja ennenkuin Grönneland ehti komentaa takaisinpäin, kauhea kita verkalleen painui umpeen, sulkien "Fejesten'in" sisäänsä.

Kuului kamala ryske ja räiske ja ihmisten kuolinhuudot kaikuivat yhtenäisenä parkumisena.

HAAKSIRIKKOINEN.

Stavangerin höyrylaivaosakeyhtiön matkustajalaiva "Kong Haakon" ajoi täyttä vauhtia Karm-salmea kohti. Kapteeni Gude seisoi komentosillalla selittelemässä rannikon nähtävyyksiä eräälle tiedonjanoiselle matkailijalle.

Ensimäinen luokka oli täpösen täynnä. Matkustajien kesken puhuttiin monta kieltä ja eri kansallisuudet yhtyivät erityisiksi seurueiksi.

Etumaisena kävelykannella seisoi komea vaalea nainen, jolla oli levolliset, siniset silmät Hän katseli haaveksien taivaanrannalle, missä Vidingsön majakka valkean pilarin tavoin kohosi harmaitten saarten keskeltä.

Hänen vieressään seisoi nuori poika. Hän oli pitkä ja voimakas rakenteeltaan ja hänen siniset silmänsä, joissa kuvastui kauniin maiseman jokainen värähdys, olivat ihmeteltävässä määrässä äidin silmien kaltaiset. Hänet olisi voinut luulla kahdentoistavuotiaaksi, mutta itse asiassa hän oli vasta äsken täyttänyt kahdeksan vuotta. Hänen hieman säännöttömien kasvojensa ilme oli hento ja lapsellinen, mutta hänen silmiensä syvä vakavuus vaikutti, että hän näytti vanhemmalta kuin todella olikaan.

Poika seisoi hiljaa ja ääneti. Hän heitti tuon tuostakin silmäyksen äitiinsä, kuitenkaan sanomatta mitään. Yhteenpuristetut huulet ilmaisivat kahdeksanvuotiaan omaksuneen itselleen hyveistä kaikkein kauneimman, vaikenemisen taidon.

Mutta yhtäkkiä liikkumattomat pojankasvot vilkastuivat ja hänen siniset silmänsä muuttuivat teräviksi ja synkiksi.

"Tuolla kaukana on meressä joku ihminen", hän sanoi, osottaen
Karm-salmelle päin.

Pojan ääni oli pehmeä ja lapsellinen, mutta siinä oli tyyni voima, joka tuskin muistutti lapsen ääntä.

Matkustajien kesken syntyi kova hälinä. Uteliaimmat hyppivät pöydille ja penkeille nähdäkseen haaksirikkoisen, jonka huomattiin olevan miehen. Ihmisystävälliset matkailijat huusivat ja rupattivat kaikki yhteen ääneen. Muuan helläsydäminen herra tarttui pelastusrenkaaseen, joku nuori nainen yritti pyörtyä, ja eräs vanha täti kopeloi esiin hajupulloaan.

Samassa kuului komentokello kilisevän konehuoneessa. Komentosillallakin oli huomattu haaksirikkoinen, joka kellui pelastusrenkaassa keskellä laivaväylää.

Laivan tullessa lähemmäksi mies kohotti toisen kätensä, joka kuitenkin heti hervottomana putosi alas. Hän näytti olevan äärimmäisyyteen asti väsynyt.

Laivasta laskettiin pelastusvene ja muutaman minuutin perästä oli mies tuotu höyrylaivan kannelle. Hän oli noin viidenkolmatta ikäinen, kuuluen ilmeisesti sivistyneeseen yhteiskuntaluokkaan. Hänen vettä tippuvat vaatteensa, jotka olivat takertuneet aivan kiinni lyhyeen, voimakkaaseen ruumiiseen, olivat hienointa englantilaista kangasta.

Mies saatiin laivaan kaikesta päättäen viimeisessä hetkessä. Hänet oli kannettava ylös köysitikkaita. Hän makasi aivan tiedotonna matruusien vahvoilla käsivarsilla.

Kun haaksirikkoinen oli kääritty lämpöisiin villahuopiin, kieriteltiin häntä edestakaisin kannella, jotta vesi olisi valunut ulos. Muuan perämiehistä hieroi häntä saadakseen hänet virkoamaan.

Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen ympärilleen kerääntyneitten naisten tuntema osanotto vilkastui huomattavasti. Hän oli miellyttävän näköinen ja hänelle oli eduksi esiintyä näännyksiin saakka väsyneenä. Hänen päänsä painui alas ja hänen omituisen punaisilta huuliltaan kuului valittava voihkiminen. Mies oli kovin näännyksissä, mutta ilmeisesti hyvässä vauhdissa virkoamaan päin.

"Nähtävästi hän on ulkomaalainen", perämies vastasi. "Luulen nähneeni hänet Stavangerissa."

Sillä välin haaksirikkoinen oli noussut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli nyt ympärilleen.

"Olen ranskalainen", hän sanoi viimein huonolla englanninkielellä. "Nimeni on Courbier — Jean Baptiste Courbier. Olin huvimatkalla höyrylaivalla 'Fejesten'. Sen koneistossa lienee tapahtunut joku onnettomuus."

"Fejesten", kapteeni virkkoi pitkäveteisesti. "Sehän oli säilyketehtaitten uusin kalastajalaiva."

"Olin kapteeni Grönnelandin vieraana laivassa", hän jatkoi raukeasti.
"Istuimme kajuutassa pelaamassa korttia, kun onnettomuus tapahtui.
Konehuoneesta kuului hirveä räjähdys. Laiva repesi kahtia ja upposi
silmänräpäyksessä. Minä jouduin sen mukana meren helmaan."

"Oo, se oli kauheata", hän kuiskasi. "Onneksi sain kiinni pelastusrenkaasta. Katselin ympäriltäni toisia — — mutta ketään ei näkynyt — — Grönneland, ystäväni, on kuollut — —".

Ranskalainen peitti kasvonsa käsillään ja valitti ääneen. Avattuaan jälleen silmänsä hän näytti kokonaan unohtaneen, mitä oli aikonut sanoa. Hän katsahti vakaviin, tutkisteleviin pojansilmiin, jotka näyttivät tahtovan lukea hänen sieluunsa kätketyt salaisuudet. Courbier nousi hiljaa seisomaan.

"Antakaa minun olla yksin", hän sanoi kulmakarvojaan rypistäen.
"Tarvitsen lepoa ja kuivat vaatteet."

Hänen ympärilleen muodostunut piiri hajaantui. Hänet autettiin hyttiin ja häntä hoidettiin mahdollisimman hyvällä huolella. Illallisella Courbier näyttäytyi uudestaan — väsyneenä, osanottoa herättävänä ja murheellisena. Hän ei tosin ollut suorittanut mitään sankarityötä, mutta oli kuitenkin päivän sankari — —.

Nuori poikanen seisoi äitinsä vieressä katsellen auringonlaskua. Joku vanhanpuoleinen norjalainen herra oli istunut heidän viereensä. Äkkiä poika kääntyi äitiinsä.

"Hän narrasi", poikanen virkkoi vieressään seisovalle nuorelle naiselle. "Olen varma siitä, äiti. Näin sen hänen silmistään. Hän on huono mies."

"Eikö olekin omituista?", hän virkkoi nuorelle naiselle. "Minä itse mietiskelin juuri samaa. Mies näytteli ilveilyään melkein liian hyvin — — Sanohan, nuori teräväjärkinen ystäväni", hän jatkoi poikaan kääntyen, "mikä on nimesi".

VI.

PARONI DE NOZIER.

Kalastajalaiva "Fejesten'in" onnettomuus herätti suunnatonta huomiota. Onneksi ei tapahdu joka päivä, että höyrylaiva häviää aivan jäljettömiin tyynellä ilmalla ja keskellä päivää. Ja merkillisintä oli, että tapausta ei nähnyt yksikään toinen kuin Jean Baptiste Courbier raukka, joka pelastui puolikuoliaana. Ja kuitenkin oli "Fejesten" tuhoutunut aivan keskellä väylää, mistä useita laivoja kulki läpi vuorokauden.

Sanomalehdissä lausuttiinkin ihmettely siitä, että laivan jäleltä ei löydetty mitään tavaroita eikä jätteitä. Tämä oli sitäkin omituisempaa, kun räjähdyksestä tavallisesti on seurauksena, että osa kannella olevista tavaroista menee sirpaleiksi.

Kokonainen laivue lähetettiin etsimään ruumiita, ja, mikäli mahdollista, ottamaan selville, mihin paikkaan "Fejesten" oli uponnut. Mutta kaikki oli turhaa. Ja tämä kamala tapaus häipyi vähitellen selvittämättömien salaisuuksien hämäryyteen.

Courbier'ltä ei saatu tietää paljoa. Hän makasi sairaalassa heikkona ja murtuneena ja nautti yleisestä ja yksityisestä osanotosta.

Ranskalaiselle ei ollut koitunut tapaturmasta mitään suoranaista vauriota. Mutta hän tunsi itsensä niin liikutetuksi ja oli niin masennuksissa ystävänsä, kelpo kapteeni Grönnelandin kuolemasta, että ei mielellään halunnut esiintyä ihmisten ilmoilla ennenkuin hänen hermostonsa oli hyvien hoitajattarien huolellisesta hoidosta tullut täysin kuntoon.

Hänen ilmoituksensa poliisille olivat selvät ja täsmälliset. Itse tapaus saattoi kylläkin näyttää jokseenkin hämärältä, mutta selitys oli varsin luonnollinen. Joko oli kamalan erehdyksen kautta hammasrattaisiin tullut jotakin räjähdysainetta taikka oli akselijohto mennyt poikki ja särkenyt höyrykattilan alta pohjan. Courbier'n tiedonannot räjähdyksen ja laivan tuhoutumisen välisestä yhteydestä näyttivät tekevän edellisen vaihtoehdon luultavimmaksi. Mutta toiselta puolen ei saanut kiinnittää liian suurta huomiota monsieur Courbier'n selityksiin, koskapa "Fejesten" oli vajonnut pohjaan muutamien sekunttien kuluessa, joten siis havaintojen tekemiseen joko ei ollut lainkaan mahdollisuutta taikka oli ainoastaan hyvin vähän.

Kului muutamia päiviä ja kamala tapaus, joka oli kuohuttanut koko Stavangerin kaupunkia, alkoi vähitellen menettää mielenkiintoaan. Hukkuneiden jälkeläisille kerättiin muutamia tuhansia kruunuja ja kapteeni Grönnelandista kirjoittivat paikkakunnan lehdet myötätuntoisia muistosanoja.

"Fejesten'in" matkan tarkoituskin joutui unhoon eikä uivan telakan tapaisesta aluksesta, jonka eri henkilöt olivat nähneet Skodesnesin sataman ja Utsiren välisellä väylällä, muistettu enää keskustellakaan.

Stavangerissa olikin muuten aivan toisia asioita ajateltavina. Kun sillin saalis oli tyrehtynyt aivan tykkänään, uhkasi kaupunkia arveluttava taloudellinen ahdinko. Kalastuslaivat lojuivat toimettomina vuonojen rantamilla. Säilyketehtaiden työläiset maleksivat toimettomina pitkin katuja ja anjovistyttöjen hyvä tuuli oli myrtymässä.

Yksinpä klubissakin oli mieliala painuksissa. Tullessaan parannuttuaan noin viikon kuluttua sinne, Courbier kohtasi vain rypistettyjä kulmakarvoja ja huolestuneita katseita. Ranskalainen näytti väsyneeltä ja kärsivältä eikä tehnyt mitään suurempia ponnistuksia kohottaakseen tunnelmaa. Hän ei tahtonut enää pelata biljardiakaan. Muisto hänen viimeisestä pelistään kapteeni Grönnelandin kanssa sai hänen sydämensä vuotamaan verta.

Edesmenneen klubitoverin muistoksi juotiin kuitenkin useampi kuin yksi malja ja Courbier'n nimi oli ensimäisenä listalla, jolla kerättiin avustusta hukkuneiden omaisille, eikä hänen lahjoittamansa summa vallan vähäpätöinen ollutkaan.

Mennessään illalla satamassa olevaan hotelliinsa hän kohtasi salissa erään herran, joka oli siellä häntä odottamassa.

Tämä oli hintelä, vanhanpuoleinen mies, jolla oli kultasankaiset nenälasit ja veltot piirteet. Hänellä oli jokapäiväiset kasvot, jotka olivat kuin suolahapolla pestyt.

Hän oli silmiinpistävän hienosti puettu ja näytti lähinnä sellaiselta elostelevalta ranskalaiselta paronilta, jotka heittäytyvät naisten ryöstettäviksi Parisin yökahviloissa.

Hän nousi puolittain seisoalleen Courbier'n tullessa saliin ja teki kohteliaan liikkeen kädellään.

Courbier seisahti hämmästyneenä kynnykselle. Sitten hän sulki tarkoin oven perästään, astui huoneen ympäri ja vilkaisi ikkunaverhojen taakse. Sen jälkeen hän kääntyi.

"Hyvää iltaa, rakas paroni", hän sanoi äänessä jonkinlaista kunnioitusta. "Oletteko te täällä?"

"Ei käy kieltäminen, että olen täällä", hän vastasi. "Olen odottanut puolitoista tuntia eikä kärsivällisyyteni kestä minuuttiakaan kauempaa. No, kuinka käyvät asiat?"

Courbier oli jäänyt seisomaan kuin mies, joka on valmis kuulemaan nuhdesaarnan. Kuultuaan paronin kysymyksen hän veti tuolin pöydän ääreen ja kävi istumaan.

"Ne käyvät aivan laskujen mukaan. Kukaan ei täällä aavista mitään.
Tämän kaupungin voisi muuttaa tuhkaksi ennenkuin huomattaisiin mitään."

Paronin nenään kajahtavassa äänessä oli ivallinen värähdys, joka tuskin saattoi jäädä huomaamatta hänen ystävältään.

"Se oli vaarallinen, mutta viisas leikkaus", Courbier vastasi olkapäitään kohauttaen. "Kävi aivan niin kuin olin ajatellut ja uskonpa suoriutuneeni pelistä hyvin."

Vieras mies tarkasteli syvällä osanotolla sikaarinsa tuhkaa. Kaikesta päättäen hän hyvin käsitti taidepaussin vaikutuksen.

"Luulen", hän virkkoi viimein, ja nyt oli ääni terävä ja kova, "että arvaatte liian vähäiseksi eräitten ihmisten arvon tässä kaupungissa. Luotatte liian paljon itseenne. Olette tuiki nuori mies. Vauhtia teissä on hiton paljon. Mutta teiltä puuttuu tuo hyvin harkittu viisaus, joka tekee suuren miehen vieläkin suuremmaksi — nimittäin suureksi pahantekijäksi."

"En ole koskaan nähnyt vertaistanne", paroni jatkoi hieman säveämmin, "kun suunnitelma on pantava täytäntöön. Nauraen te toimitatte vihollisenne toiseen maailmaan. Olette miellyttävä ja häikäilemätön. Teillä on pelurin tunnottomuus. Mutta joka tapauksessa, rakas Courbier, olette aina kulkeva tulivuoren reunalla. Jonakin kauniina päivänä teidät varomattomuutenne takia hirtetään. Olette, voisin sanoa, aika vauhtia menossa hirsipuuhun."

"Älkää sanoko niin, Courbier, älkää sanoko! Ettehän esimerkiksi tiedä, että ukko Bjelland, säilykekuningas, nykyisin on Kristianiassa etsimässä käsiinsä miestä, joka voi kytkeä nuoransilmukan Jean Baptiste Courbier'n paksun ja pyöreän kaulan ympäri — —".

Ranskalaisen kirkkaat silmät eivät menettäneet vähääkään tyyneydestään, mutta hänen kätensä vavahteli vihreällä pöytäliinalla.

"Se on totta", hän vastasi. "Mutta Stavangerin kelpo herrasmiehet eivät silti vedä meitä nenästä. He seisovat kallioseinän edessä, joka on kaatuva ja murskaava heidät. Ja sitten on tuleva kaikkien toisten vuoro tämän sillinsyöjäin itsetietoisen varman ja ylpeän maan rannikolla. Yksi mies heitä kaikkia vastaan. Yksi tahto satojatuhansia kalastajia vastaan. Meren valtias meren orjia vastaan. Tulkoot koukkuineen, verkkoineen ja nuottineen. Paroni de Nozier on murskaava heidät kaikki."

"No", hän virkkoi nauraen, "minä innostun liikaa. Vuosien vieriessä käy ihminen puheliaaksi. Ryhtykäämme nyt neuvottelemaan!"

VII.

SALAPOLIISIPÄÄLLIKÖN LUONA.

Salapoliisipäällikkö nousi kirjoituspöytänsä ääressä olevasta leveästä nojatuolistaan. Tämä voimakasrakenteinen, sotilaallisella ryhdillä esiintyvä mies, jolla oli terävät, siniset silmät ja vaalea huuliparta, katsoi suoraan eteensä.

"Olen hyvin iloinen, että olette kunnioittanut minua luottamuksellanne, herra Bjelland", hän sanoi vastapäätään istuvalle vanhemmalle herralle. "Ja teidän epäluulonnekin ymmärrän, vaikka en voikaan olla siinä kanssanne yhtä mieltä. Olen tutkinut asiaa perinpohjin, mutta en voi huomata muuta, kuin että se on sattuma, tuo onnettomuus, joka on kohdannut länsirannikkoa. Riippuuhan kalaonni sattumasta. Onni on nyt meille vastainen."

"Mutta mitä sanotte niistä suurista sillimääristä, jotka juuri näinä päivinä on viety ulkomaiden markkinoille?"

"Ei", hän virkkoi. "Meillä on erikoiset asiamiehemme, jotka lähettävät meille tietoja siitä asiasta joka päivä. Skotlannissakin on sillinpyynti tänä vuonna epäonnistunut. Minulla on tässä taskussani kirje eräältä liiketuttavaltani Leithistä. Hän kirjoittaa, että heistä tuntuu siellä ikäänkuin silli olisi suorastaan varastettu heidän käsistään."

"Myönnätte kai", salapoliisipäällikkö väitti naurahtaen, "että asia kuulostaa hiukan kummalliselta, kun ajattelee, kuinka hyvin skotlantilaiset osaavat puolustaa aluerajojaan kaikelta vieraalta sekaantumiselta."

"On mahdollista, että olen erehtynyt", Bjelland jatkoi. "Olen vanha mies, jonka on vaikea luopua ennen omaksumistani mielipiteistä. Mutta minulla on aivan samanlainen tunne kuin skotlantilaisella ystävälläni. Rannikoillamme on liikkeellä joku saatanallinen, salainen voima. Ja kapteeni Grönnelandin onnettomuus on vahvistanut minun epäluulojani. On aivan liian epätodennäköistä, että täysin kunnollinen höyrylaiva tuhoutuisi aivan ääntä päästämättä."

"Ei", toinen virkkoi vilkkaasti. "Tämä on vallan ainutlaatuinen tapaus. En usko sanaakaan, mitä se riivatun ranskalainen on kertonut. En yhtään ainoata sanaa. Hänellä on joku kamala salaisuus, jonka kernaasti tahtoisin saada puserretuksi hänestä ulos."

Salapoliisipäällikkö katseli ikkunasta, ikäänkuin etsiäkseen jotakin muististaan.

"Asia on kieltämättä ihmeellinen", hän sanoi viimein. "Ette te ole ainoa, joka haudotte epäluuloja. Niitä on myöskin eräällä kahdeksanvuotiaalla pojalla."

"Älkää ymmärtäkö minua väärin", salapoliisipäällikkö jatkoi. "Selitän teille, kuinka asia on. Tunnetteko kuuluisan tohtori Jonas Fjeldin?"

"Minä juttelin hänen kanssaan muuan päivä sitten 'Fejestenin' tapahtumasta. Hän kertoi rouvansa ja pikku poikansa olleen laivassa sinä päivänä, kun 'Kong Haakon' pelasti Courbier'n hyvin nääntyneessä tilassa. Ja omituisuutena hän mainitsi kahdeksanvuotisen poikansa syvässä vakavuudessa selittäneen, että ranskalainen ei puhunut totta. Hän saattoi nähdä sen miehen silmistä, poika oli sanonut. Ne olivat kavalat ja häijyt — —. Myönnän, että nauroin pojan epäluulolle. Se tuntui tekevän tohtori Fjeldiin vastenmielisen vaikutuksen. Hän kysyi jokseenkin kylmästi, enkö ollut koskaan huomannut, että lapsilla on mitä terävin vaisto, kun kysymys on hyvien ja huonojen ihmisten välisestä erosta."

Bjelland oli kuunnellut tätä kertomusta mitä suurimmalla jännityksellä.
Nyt hän nousi äkkiä istuimeltaan.

"Niin", hän virkkoi, "mitä tuo nuori poika tunsi, on minun varma vakaumukseni. En tunne mieskohtaisesti Courbier'tä, vaikka hän seurustelee Stavangerin parhaissa perheissä. Kuuluu olevan hauska seuramies, hyvin rakastettava henkilö, joka ei milloinkaan ole sekaantunut, mikäli tiedetään, semmoisiin asioihin, jotka eivät ole koskeneet häntä, jos ei olisi tullut tuota Grönnelandin murhenäytelmää."

"Niin, mutta vaikka Courbier olisikin jollakin tavalla ollut syynä Grönnelandin kuolemaan, niin todistamatta jää kuitenkin vielä, että hän olisi syyllinen myöskin kalastuksen epäonnistumiseen. Eihän toki silliä voi estää tulemasta Norjan vuonoihin! Ja jos semmoistakin vielä kävisi ajatteleminen — niin mikähän osuus Courbier'llä olisi siinä? Eihän toki silliä voi pelotella pelaamalla biljardia ja juomalla totia Stavangerin klubissa!"

"Jos olisin voinut vastata joihinkin näistä kysymyksistä, herra salapoliisipäällikkö", hän virkkoi hiljaa, "niin minun ei olisi tarvinnut kääntyä poliisin puoleen. Tämä juttu on liian mutkikas tavallisen maallikon selvitettäväksi. Mutta kun minun epäluuloani eivät kannata muut kuin eräs kahdeksanvuotias poika, niin saan kai panna pillit pussiini."

"Sanokaahan, herra Bjelland", hän virkkoi, "ettekö haluaisi puhutella tuota poikaa?"

"Teettekö minusta pilkkaa, herra salapoliisipäällikkö?" hän kysyi jäykästi.

"En suinkaan. Mutta sillä tavalla saisitte tilaisuuden puhutella pojan isää. Ja jos saisitte hänet innostumaan asiaan, niin olisitte löytänyt miehen, joka ei hellitä, ennenkuin on päässyt asian perille."

"Ei. Hän on kirurgi — vieläpä maamme etevimpiä. Mutta hänellä on aivan erikoinen kyky selvitellä rikosasioita. Hänellä ei ole mitään erityisiä salapoliisilahjoja, mutta aivan ainutlaatuinen ihmistuntemus, joka käsittää heidän tekonsa ja tunteensa. Hän on hyvin teräväjärkinen erittelijä, mutta hänen etevin ominaisuutensa on se rohkeus ja varmuus, jolla hän löytää tien asian ytimeen. Niin, hän on merkillinen mies, jota minun usein vasten tahtoanikin on ihailtava. Hänen perheensä on juuri nyt palannut Bergenistä tekemältään vierailulta. Itse hän tuli toissa päivänä Berlinin suuresta lääkärikongressista. Ehkä olisi edullista puhua hänen kanssaan asiasta. Ja nyt, kun hänen poikansa on tavallaan sekaantunut juttuun, hän itse varmaan ottaisi sen hoitaakseen. Tosin olen kuullut, että hän juuri nyt on saanut erään vieraan — — nuoren amerikattaren — — mutta voittehan ainakin yrittää. Tämä on viimeinen neuvoni teille."

"Niin", hän virkkoi, "kyllä käsitän tulleeni tänne Kristiaaniaan suotta. Kukaan ei tahdo minua kuulla. Pian kai sanotaan, että ukko Bjelland on tullut uudestaan lapseksi. Tekisin kai viisaimmin jättäessäni koko jutun sikseen. Mutta sitä ei voida koskaan sanoa, että olisin jättänyt mitään keinoa yrittämättä. Hyvästi!"

Hän meni. Salapoliisipäällikkö katsoi hänen jälkeensä säälivästi hymyillen.

VIII.

VALOKUVA.

Kahdeksanvuotias Jonas Fjeld istui huoneessaan Homansbyenissä kehittäen syvimmässä vakavuudessa eräitä valokuvia. Hän oli juuri tullut ullakolle järjestetystä tilapäisestä pimeästä huoneesta ja kuivaili nyt spriissä erästä levyä.

Tuon tuostakin hän nosti levyn valoa kohti, minkä jälkeen hän pisti sen huuhtelu-kulhoon. Mutta hänen hieman suurille ja epäsäännöllisille lapsenkasvoilleen levinnyt tyytymättömyyden ilme osotti, että hän ei ollut työhönsä tyytyväinen.

Pojan hallussa oleva huone oli harvinainen lastenkamari. Huoneessa ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut lapsen leikeistä. Se näytti pikemmin insinöörin työhuoneelta. Mikä se kerran oli ollutkin.

Juuri tässä huoneessa näet suuri yleisnero suomalainen Ilmari Erkko oli ratkaissut muutamia uudenaikaisen sähkötekniikan suurimpia arvoituksia. Jalustalla seisoi sen kuuluisan akumulaattorin malli, joka oli tehnyt täydellisen mullistuksen koko uudenaikaisessa teollisuudessa, ja akkunan ääreen oli asetettu pienoiskoossa ja siivet levällään se lentokala, joka maailmansodassa 1922 oli näytellyt niin suurta osaa.

Seinällä riippui taiteellisesti valmistettu valokuva nuoresta miehestä, jolla oli kellertävä iho ja kovat piirteet. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään muuta miellyttävää kuin silmät. Niissä oli ihmeen syvällinen ja kaihomielinen kiilto, joka vaikutti suorastaan hypnotisoivasti.

Jonas Fjeld nuorempi katsoi usein valokuvaa ja joka kerta hänen syvät siniset silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ilmari-setä oli ollut hänen rakkahin ystävänsä ja hän oli istuttanut kaikki parhaat ajatuksensa viisaan ja opinhaluisen pojan sieluun.

Hän ihaili isäänsä — katsoi häneen kuin jumalaan. Mutta isän ollessa monilla matkoillaan pikku suomalainen oli näyttänyt hänelle tien tietämyksen huvitarhoihin. Pikku Jonas Fjeld ei ollut käynyt lainkaan koulua. Kaikesta, mitä tiesi, hän oli kiitollisuudenvelassa hyvälle, lempeälle äidilleen, joka oli antanut hänelle perustan, jolle kelpasi rakentaa, ja Ilmari Erkolle, joka askel askeleelta oli ohjannut häntä valoa kohti semmoisia teitä, joita vain harvojen on suotu astua.

Mutta nyt oli Erkko kuollut. Suuren suomalaisen sydän oli lakannut sykkimästä. Ja siitä pitäen pikku Jonas oli kokonaan unohtanut nauramisen. Levottomana huomasi äiti, kuinka hänen pikku poikansa ikäänkuin jähmettyi omaan haavemaailmaansa, jonka Ilmari Erkko oli osannut herättää eloon. Hän ei leikkinyt toisten lasten kanssa — ei juoksennellut kaduilla. Hänellä oli yksi ainoa ystävä, ja tämä oli kuudenkymmenen vanha. Se oli tohtori Fjeldin palvelija Jens, vanha merimies, joka osasi muutakin kuin Isämeitänsä. Isän poissaollessa hän oli ohjannut pojan ruumiillista kasvatusta. Joka päivä pidettiin määrättyinä aikoina harjoituksia talon pienessä voimistelusalissa. Jens oli vielä säilyttänyt paljon nuoruutensa aikuisesta joustavuudestaan. Hän oli hyvä nyrkkeilijä ja painija ja osasi muuten hiukan joka lajia urheilua.

Jonas nuorempi oli perinyt isänsä lihakset ja voimakkaan luuston, ja Jensin asiantuntevassa mutta varovaisessa ohjauksessa hänestä kehittyi harvinaisen voimakas ja vankkarakenteinen poika.

Mutta nyt hän askarteli valokuvauksen kanssa. Erkko oli opettanut hänen antamaan arvon tämän maailman todellisuuksille. Ja Jonaksella oli Kodakinsa aina mukana. Viime Bergenin-matkallaan hän oli onnistunut ottamaan suuren kokoelman hyviä valokuvia.

Mutta mikään ei ollut niin mielenkiintoinen kuin nyt käsillä oleva.
Vahinko vain, että se oli hiukan epäselvä.

Se oli valokuva Karm-salmen haaksirikkoisesta — otettu komentosillalta siinä silmänräpäyksessä, kun pelastusvene laski hänen viereensä viedäkseen hänet laivaan. Jonas oli varma, että valokuva herättäisi hänen isänsä mielenkiintoa. Hän pani sen varovasti suurennus-kameraan.

Mutta nyt tuli vieraita. Hän kuuli eteisen sähkökellon kiivaan kilinän ja heti sen jälkeen Erkon patenttilukon pienen pontevan tärähdyksen. Hän katsoi ikkunasta.

Vanha harmaatukkainen herra asteli verkalleen pienen puutarhan läpi, missä oli seikkailija Magnus Trellin ja pahantekijän Jaap van Huysmannin rintakuvat. Vieras pysähtyi lukemaan niistä hänelle outoja nimiä. Jonas kuuli äidin äänen. Sitten oli kaikki hiljaista. Vanha herra tuli luultavasti yksityisissä asioissa, sillä tohtori Fjeld ei koskaan ottanut vastaan potilaita pikku linnassaan Homansbyssä. Isä oli nyt käymässä sairashuoneessa.

Jonas palasi työhönsä. Hän tahtoi saada levyn suurennetuksi siksi, kun isä tulisi kotiin.

Kului noin kymmenen minuuttia. Silloin hän kuuli askelia portaista.
Huoneeseen astui rouva Fjeld tuon vanhan herran seuraamana.

Vuodet eivät olleet jättäneet mitään jälkiä tohtori Fjeldin kauniiseen ja komeaan puolisoon. Silmäkulmissa oli ehkä joitakuita yksinäisiä ryppyjä ja vartalo oli kai tullut hiukan täyteläisemmäksi, mutta muuten hän oli yhä edelleen sama Katarina Sarov, joka oli antanut kätensä ja sydämensä yksinäiselle lääketieteen ylioppilaalle ja joka nyt uskollisesti ja pelottomasti seisoi hänen rinnallaan. Hän tiesi voivansa menettää miehensä milloin tahansa, tämä elämä kun oli niin täynnänsä vaaroja, mutta hän tiesi myöskin, että ilman noita vaaroja tuo voimakas, herkkä luonne kuihtuisi toimettomuudessa, joka hänelle oli pahempi kuin kuolema.

"Tässä on poikani", rouva Fjeld lausui. "Hän valmistaa valokuvia.
Luulenpa hänellä olevan erään levyn, jonka tekin mielellänne näette."

"Herra Bjelland on Stavangerista", Katarina-rouva jatkoi, hellästi sivellen poikansa vaaleita kutreja. "Hän on hyvin huvitettu siitä haaksirikkoutuneesta ranskalaisesta, tiedäthän."

Jonas katsoi vakavasti vierasta herraa, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen ajatuksensa. Tarkastus tuntui päättyneen suotuisaan tulokseen. Hän kääntyi ympäri ja otti esiin suurennuksen, joka näytti olevan valmis.

"Tässä on valokuva itse tapahtumasta", hän virkkoi vilkkaasti. "Mutta levy on fikseerausta vailla."

"Tämä on erinomainen valokuva", hän virkkoi. "Ranskalainen näyttää olevan tiedottomassa tilassa."

Bjellandin suu meni hymyyn pojan varmuudesta. Tämä oli siis ainoa ihminen koko maassa joka oli hänen kanssaan yhtä mieltä. Kahdeksanvuotias poika!

Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä nopeasti ja tuijotti yhä valokuvaan. Hänen huomionsa oli kiintynyt taivaanrannalla näkyvään pieneen pisteeseen.

"Ei", hän virkkoi viimein, "se ei ole mikään likatahra. Se on joku merkillinen neliskulmainen laiva, joka on kaukana ulapalla."

"Onko se uivan telakan näköinen?" Bjelland kysyi, tarttuen poikaa käsivarresta.

IX.

KAUNIS AMERIKATAR.

Grand Hotel'in hallin kautta astui vankkarakenteinen mies, joka aivan erikoisella tavalla erosi ympärillä kuhisevista enemmän taikka vähemmän silatuista matkailijoista. Hän oli puettu harmaaseen kesäpukuun, joka mukautui tiukasti rotevaan vartaloon, ja hän liikkui semmoisella varmuudella, jota näkee ainoastaan niissä ihmisissä, jotka uskovat itseensä, omaan voimaansa ja omaan onneensa.

Portaitten juurella seisoi kaksi ranskalaista keskustelemassa. Toinen heistä, pieni kuiva mies, jolla oli vaalea puku, ja keltaiset, nauhalla reunustetut liivit, kääntyi ympäri katsomaan pitkään norjalaisen jälkeen.

"Katsokaahan häntä, Courbier", hän sanoi. "Siinä olisi mies, jonka kanssa sopisi koetella voimiaan. Tyypillinen pohjois-germani. Huomasitteko, kuinka hän käveli?"

"En", nuorempi ranskalainen vastasi hajamielisesti ja vaihtoi ihastuneita silmäyksiä kahden vanhahkon englantilaisen miss'in kanssa, jotka eivät koskaan jätä tekemättä havaintojaan.

"Katsokaas, tuo mies on viettänyt kauan vapaata elämää. Hän on retkeillyt maita ja mantereita. Hänen kävelytavassaan on jotakin varovaista ja hän katsoo usein ympärilleen. En ihmettelisi, jos hän olisi oleillut paljon suurissa aarniometsissä."

Parooni de Nozier'n erittelemät havainnot eivät herättäneet mitään vastakaikua. Courbier poltteli hermostuneena pientä englantilaista piippuaan ja näytti ulkomuodostaan päättäen tahtovan mieluimmin keksiä jotakin koirankujetta tappaakseen aikaa.

Portaita tulla sipsutti muuan nuori nainen. Kiireessä hän pudotti, pannessaan hansikkaita käteensä, laukkunsa, jota kantoi käsivarrellaan. Jean Baptiste, joka vainusi jotakin seikkailua, hyökkäsi laukkuun käsiksi ennenkuin nainen oli ennättänyt nostaa sen ylös, ja ojensi sen hänelle syvään kumartaen ja mitä hurmaavimmin hymyillen.

Mutta hänen ilmeensä, joka ensin oli voitonvarma ja kohtelias, muuttui pian kunnioittavaksi ihailuksi.

Sillä tämä nuori, solakka kullankellertävien kutrien kaunistama nainen oli suloisimpia olennoita, mitä koskaan oli polkenut hotellin marmorilattiaa. Kauniita naisia on yllin kyllin. Mutta kaikki eivät saa elähtänyttä maailmanmiestä tuijottamaan silmät suurina ja pidättämään henkeään.

Jean Baptiste Courbier ei todellakaan ollut luonnostaan tunneherkkä. Mutta vilkaistessaan nuoren naisen teräksenharmaisiin silmiin hän kalpeni mielenliikutuksesta. Käsi, joka ojensi laukun tämän omistajalle, vapisi ja elostelija kadotti kuin taikaiskusta voitonvarman ulkonäkönsä. Neiti katsoi häneen ihmetellen, otti laukkunsa ja kiitti muutamin sanoin, astuen sitten kiirein askelin palmusaliin.

Courbier ei vastannut. Hän seurasi katsein nuorta naista, kunnes ei enää voinut nähdä häntä.

Samassa tuli hotellin johtaja. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle, lausuen samalla kunnioittavia tervehdyksiä niille matkailijoille, jotka tunsi lähemmin.

"Oo, mukiin menee, herra Bölgerud", de Nozier vastasi. "En ole enää nuori. Mutta katsokaahan ystävääni Courbier'tä. Hän on aivan suunniltaan erään nuoren naisen takia. Mikä merkillinen olento hän onkaan, joka on majoittunut kattonne alle?"

"Tarkoitatte varmaankin miss Westinghousea", hän sanoi. "Kuuluisaa miss
Evy Westinghousea".

"Mitä sanotte? Sehän on hieno vieras. Eikö se ollut juuri hän, joka pelastui jättiläislaivan The Eaglen haaksirikosta?"

"Juuri hän, herra parooni. Merkillinen nainen. Hän omistaa useampia miljooneja kuin useimmat miljonäärit Atlannin tuolla puolen. Mutta hän ei ole silti ylpeä. En ole koskaan tavannut suorempaa ja vaatimattomampaa naista. Tuon surullisen tapauksen jälkeen hän kuuluu antautuneen kokonaan suurisuuntaiseen hyväntekeväisyyden harjoittamiseen."

Courbier oli jännityksellä kuunnellut herrojen keskustelua. Hän huokasi syvään. Sitten hän astui hitaasti palmusaliin, minne oli nähnyt kauniin amerikattaren häviävän.

Siellä hän tapasi tämän pienessä varjoisassa kolkassa juttelemassa sen rotevan vaaleatukkaisen norjalaisen kera, jota kohtaan de Nozier oli tuntenut niin suurta harrastusta.

Katsellessaan tuon nuoren naisen puhdasta profilia, tarmokasta leukaa ja valkeata, pyöreätä kaulaa, Courbier tunsi jälleen veren syöksevän kasvoilleen. Hän puri huuliaan mielenliikutuksesta — jota tämä Pariisin yökahviloitten veltostunut elostelija ei koskaan ollut kokenut. Evy Westinghouse olikin loistava nainen. Hän oli hyvin yksinkertaisesti puettu valkeaan leninkiin, jonka päällä oli ohut pitsikangas. Hänen tavallisesti kalpeille kasvoilleen oli kohonnut hieno puna, joka sai hänet ihmeteltävässä määrässä muistuttamaan renessanssin muotokuvakokoelman erästä ihanaa englannitarta.

Courbier'n kädet pusertuivat nyrkkiin. Tuo kookas norjalainen ja solakka amerikatar seisoivat vielä käsi kädessä ja juttelivat keskenään tuttavallisesti. Mustasukkaisuus oli käsite, jonka ranskalainen oli luullut olevan olemassa vain romaanikirjallisuudessa. Nyt se vaivasi häntä niin kovin, että hän tunsi, kuinka veri pakeni hänen poskiltaan.

Sillä hetkellä hän vannoi valan, jota hän myöhemmin elämässään sai monasti katua.

Parooni de Nozier oli tullut hänen perästään ja löi häntä nyt kevyesti olalle.

"Merkillistä, minkä vaikutuksen miss Westinghouse on tehnyt teihin", hän sanoi. "Mutta te näytätte tulleen liian myöhään. Tuota miestä ette voi lyödä laudalta."

"Vaikka mielelläänhän uhraisi vuosia elämästään saadakseen muutamia suudelmia noilta rusohuulilta", de Nozier jatkoi säälittä.

"Hän on tuleva omakseni", Courbier kuiskasi käheästi. "Vaikka maksaisi elämäni, on hän tuleva omakseni."

SAIMLERIN OPPILAS.

"Luulisi salaman iskeneen teihin", parooni de Nozier virkkoi välinpitämättömällä äänellä, vaipuen leveään nahkalla päällystettyyn nojatuoliin.

"Niin", Courbier vastasi pitkään. "Olette oikeassa. Salama on lyönyt minuun ja sattunut suoraan sydämeen."

"Silloin olette hukassa", pikku parooni jatkoi samalla äänellä. "Rakkaus on yhtä vaarallista kuin sähkö. Olisittepa varustautunut ukkosenjohdattimella, hienolla kyynillisellä langalla, joka olisi vienyt lämpöiset lemmenaallot ohi tunteiden keskusaseman. Onpa se tosiaan hassua! Olette olevinanne sivistynyt ja maailmaakokenut mies ettekä ole vielä oppinut halveksimaan naisia. Kuinka vanha olette, Jean Baptiste?"

"Hän lähti", ranskalainen murahti mietteissään ja katsoi käytävää kohti, minne nuori neiti juuri oli hävinnyt.

Parooni rypisti kulmakarvojaan. Oli tosiaankin merkille pantavaa, kuinka tämä vähäpätöinen liike saattoi muuttaa hänen tavallisissa oloissa niin kuivat ja ilmeettömät kasvonsa. Kasvonpiirteiden heikoista poimuista paljastui tarmo, joka vaikutti hirvittävältä. Joka vain hetkeksi oli vilkaissut hänen silmiinsä, olisi sanonut: tuo on vaarallinen mies.

Mutta seuraavassa tuokiossa parooni nauroi ja hänen kuivuneet pergamenttikasvonsa kutistuivat kokoon kuin velttoon vanhuksen tunteettomuuteen.

"Te olette parantumaton", hän lausui. "Ottaisitte siihen sijaan selkoa siitä miehestä, jonka kanssa Evy Westinghouse jutteli. Tiedättekö, kuka hän on?"

"En", Courbier vastasi lyhyesti. "Mutta jos hän tulee minun tielleni, niin minä muserran hänet."

"Olette parantumaton rehentelijä, Jean Baptiste", hän virkkoi. "Mies, josta puhumme, olisi vääntänyt teiltä niskat nurin, ennenkuin kerkiäisitte kättänne liikahuttaa. — Ymmärrän, että ette tunne häntä. Mutta minä tunnen. Siitä on monta vuotta, kun viimeksi näin hänet. En sitä unhoita. Se tapahtui eräänä iltana ulkona Eppendorfissa suuren kansainvälisen ihmistenkesyttäjän Josias Saimlerin luona. Olin yhdessä Jaques Delman ja Pietro Ceranin ja muutamien muiden samankaltaisten kera. Silloin näemme yhtäkkiä miehen kasvot painettuina ikkunaa vasten. Delma ampui, mutta ei osunut. Miehellä oli punainen parta ja punainen nenä. Vasta myöhemmin saimme tietää, kuka hän oli. En koskaan unohda noista punaisista kasvoista kiiluvia teräviä, teräksenharmaita silmiä. Luulin silloin, että hän oli englantilainen salapoliisi Ralph Burns. Mutta useita vuosia myöhemmin sain kuulla erehtyneeni. Se oli sama mies, joka äsken jutteli miss Westinghousen kanssa. Hän teki lopun meidän liitostamme. Tahtoisin nähdä puukon hänen lapaluittensa välissä, kun olemme lopettaneet asiamme Norjassa."

"Ette tunne minua oikein", hän sanoi. "Ei ole vähintäkään yhtäläisyyttä sillä kertaa Saimlerin piirissä olleen miehen ja sen hienon gentlemanin välillä, joka nyt istuu tässä ja jota palelee tässä, riivatun kauniissa maassa pelkästä ylhäisyydestä. Niihin aikoihin en ollut vielä nimittänyt itseäni edes paroniksi."

"Se on oikein. Vihanne ei ylipäänsä voi kohdistua arvokkaampaan vastustajaan. Mutta voitte olla huoleti: teidän ei onnistu siepata häneltä Evy Westinghousea. Tohtori Fjeldillä on onni kaikissa yrityksissään. Häneen ei pysty mikään. Hän on joko syntynyt voitonkypärä päässä taikka sitten hän on palkkautunut itse paholaiselle. Hän on teitä etevämpi, Courbier. Hän on tehnyt elämän katkeraksi meistä useimmille — aina toimittaja Francois Delmasta ja Jaap van Huysmannista Saimleriin ja Jacques Delmaan asti. Ja tiedättekö mitä, Jean Baptiste: en ihmettelisi, jos se olisi ollut hän, joka paljasti James Mortonin jättimäisen kaappauksen. Sanomalehdet eivät ole maininneet hänen nimeään. Mutta yhtymä Westinghouse-Fjeld voi merkitä mitä hyvänsä. Heidän kävi huonosti, Courbier. Oi, niin! He hukkuivat omaan rikokseensa. Niinhän meille käy kaikille ennemmin taikka myöhemmin — —"

Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan. Eräs vanhahko herra oli tullut huoneeseen. Hänen katseensa sattui nurkassa istuviin ulkomaalaisiin. Courbier, joka istui selin häneen, kumartui syvään, jotta tulija ei näkisi hänen kasvojaan.

Nozier katseli tarkasti tuota vanhaa miestä, joka nyt pettynein ilmein poistui salista.

"Vai niin, tämäkö oli säilykekuningas", hän lausui. "Oli hyvä, että hän ei tuntenut teitä, Courbier. Hänellä oli ilmeisesti omat epäluulonsa. Hän vainuaa vain niinkuin vanha salapoliisi. Tämän maan väestö ei muuten näy paljon tajuavan semmoisia asioita. Vai niin, tämä on siis vihollinen — meidän vihollisemme. Ahaa! Hänpä se on ollut sardiinivalmistuksen keskeisimpänä voimana — hän se on riivatun norjalaisella brislingillään saanut Ranskan sardiinimarkkinat horjumaan. Mutta nyt tulee kosto…"

Pikku paroni hykersi tyytyväisenä käsiään, seuratessaan Bjellandia katseillaan tämän astuessa eteisen läpi ruokasaliin. Sitten hän nousi ja meni verkalleen hänen perästään.

"On parasta, että menette huoneeseenne", hän sanoi Courbier'lle päättävästi. "Hänen ei pidä nähdä teitä täällä Kristianiassa."

Courbier kohautti olkapäitään. Mutta hän tuntui olevan oppinut tottelemaan. Sanaakaan virkkamatta hän meni hissiin.

Parooni de Nozier asetti kultasankaisen monokelin silmäänsä ja astui ruokasaliin kuin mies, jolla on ikävä ja joka tahtoo tappaa aikaa pöydän iloilla.

Hän pysähtyi äkisti kynnykselle. Monokeli putosi alas omituisesti kuivuneesta ja punareunaisesta silmästä. Mutta hän malttoi pian mielensä.

Aivan hänen edessään seisoi henkilö, jonka jälestä hän oli tullut, vilkkaassa keskustelussa tohtori Fjeldin kanssa. Pitkä norjalainen oli ilmeisesti hyvin huvitettu siitä, mitä Bjellandilla oli kerrottavana.

Paroni sai kuiskatuksi anteeksipyynnön kulkiessaan heidän ohitsensa. Hän koetti siepata katkelman heidän keskustelustaan, mutta siinä hän ei onnistunut, sillä hän ei ymmärtänyt kieltä.

Sitten hän kulki edelleen. Erään pöydän ääressä aivan lähellä istui Evy
Westinghouse kauniin vaalean puhdaspiirteisen naisen seurassa.

"Tämä olisi rauhoittanut Jean Baptistea", paroni mietti mielessään. "Tuo kaunis nainen ei voi olla kukaan muu kuin tohtori Fjeldin vaimo. Mutta nykyään", hän ajatteli ilkeästi hymyillen, "on kyllä parasta pitää ranskalainen lämpimänä mustasukkaisuudesta. Tohtori Fjeldin kanssa ei ole leikkimistä, ja meidän on annettava hänelle ratkaiseva isku, ennenkuin hän saa tilaisuuden puuttua Stavangerin-juttuun."

Paroni istahti erään pöydän ääreen, tilaten annoksen kaviaria ja puolikkaan viiniä, hänen sydämensä hautoessa suunnitelmaa, joka olisi Saimlerin oppilaan arvoinen.

XI.

VANHAN HYENAN ULVONTAA.

"Ei", Courbier sanoi, "sitä en tee, olen jo kerran ennen niin sanoakseni seisonut giljotinin juurella. Sen muisto ei miellytä minua. Enkä todellakaan tahdo kokea semmoista seikkailua uudestaan."

"Teillä ei ole logiikkaa, ystäväni. Eikö tehtävänämme ole saada itsemme ansiokkaiksi giljotinille? Onhan elämämme melkein jokapäiväistä valmistusta ruumiin ja sielun suureen erkaantumiseen. Ja ettekö ole oppinut, että on parempi hypätä kuin kontata siihen suureen tuntemattomaan?… Kuulkaapas, Jean Baptiste! Meillä on tänään paras tilaisuus vapautua vihollisistamme. Kokoamaan ne, niin sanoakseni, yhden pään varaan ja hakkaamme sen sitten poikki. Teillä on siitä suurin etu. Onhan kirottu tohtori aivan loihtinut Westinghousen tyttären. Ette voi hänen kanssaan kilpailla."

Courbier sulki silmänsä. Hän näytti tahtovan salata raivonsa, syvän murinan tunkeutuessa hänen kurkustaan.

"Oletteko varma siitä?" hän kysyi, avaten jälleen silmänsä, jotka olivat synkät intohimosta ja vihasta.

"Niin varma kuin semmoisesta asiasta yleensä voi olla", hän lausui hävyttömällä äänellä. "Enhän minä ole nähnyt heidän suutelevan toisiaan, mutta olen lukenut rakkauden heidän silmistään. Sanokaahan, epäilettekö sitä todellakin? Norjalainen tohtori on kaunis mies ja sopisi mainiosti väsyneelle amerikalaiselle miss'ille."

Courbier hypähti pystyyn tuolilta. Hänen lihaksiinsa tuli terästä. Hänen ylimielinen ja itsetietoinen hymynsä oli hävinnyt ja sen sijaan tullut tyyni päättäväisyys, joka hänen muuten niin pyöreille ja sileille kasvoilleen loi aivan uuden ilmeen. Jos kapteeni Grönneland olisi nähnyt tuon katseen sinä kohtalokkaana päivänä Stavangerissa, olisi hän kahdesti miettinyt, ennenkuin olisi sallinut Courbier'n lähteä mukaansa laivaan. Hänen silmiinsä oli tullut onnettomuutta ennustavan lujan tahdon välähdys. Tiivistetty tyyneys, joka on ominaista romanilaisille, kun näkevät punaista.

Nozier odotti hetkisen, mutta kun Courbier'n huulilta ei tullut ääntäkään, jatkoi hän armottomasti:

"No, huomaan teidän tehneen päätöksenne. Siitä olen iloinen. Suunnitelmassani ei ole yhtään mitään vaaraa. Tiedättehän, että tohtori Fjeld harrastaa hiukan kemiaa. Hänen ystävänsä Ilmari Erkko, joka nyt on kuollut, oli keksinyt räjähdysaineen, joka teki täydellisen mullistuksen nykyaikaisessa sotateknikassa. On vaarallista pitää semmoisia räjähdysaineita talossaan. Pieni vahinko — no niin…!"

Evy Westinghouse nousi marmooriportaita. Hänellä oli yllään musta silkkikappa. Ranskalainen heitti hänen jälkeensä silmäyksen, joka sai paronin hykertämään käsiään ja hymyilemään tyytyväisenä.

"Hän on ihana", paroni sanoi. "Voisi ilolla myydä sielunsa saadakseen suukon hänen huuliltaan. Minä todellakin kadehdin tuota norjalaista tohtoria…"

"Vaiti", Courbier sähähti. "Te ette ymmärrä rakkautta. Teillä ei ole aavistustakaan miehen intohimosta, joka polttaa hänen suoniaan."

"Mahdollista", paroni sanoi nauraen. "Rakkaus ja mikä on sen kanssa yhteydessä, ei ole koskaan tehnyt minua tyhmeliiniksi, mutta on sattunut, että se on asestanut vihani ja terottanut aseeni. Ja minulla puolestani on ollut niin huono maku, että olen pitänyt kostoa parempana kuin rakkautta. Se riippuu kai siitä, että halveksin naisia. Täytyy todellakin pitää huolenaan, että säilyttää omat paheensa puhtaina. Katsokaahan esimerkiksi ystävä-vainajaamme Pietro Cerania! Hän oli mies, joka oli saanut hyvän koulutuksen. Mutta hänellä oli yksi pahe: hän piti musiikista. En ole koskaan nähnyt ihmisen vajoavan niin syvälle kuin tämä italialainen, kun hän sai kuulla jonkun satakielen livertelevän laulujaan. Hän tuli pehmeämmäksi kuin vaha. Hänen kova verenhimoinen sydämensä suli kuin vaniljajäätelö kesähelteessä. Mikäli minä voin ymmärtää, vei se hänet kuolemaan… Vanhalla Jaap van Huysmannilla oli samanlainen heikkous. Hänellä oli kiitollisuudentunteita ja hän jumaloi vanhaa ryppyistä äitiään, joka istui jossakin Hollannissa myyskentelemässä omenoita ja kaalinkeriä. Ylipäänsä ei kelpaa, että miehen järki on niin rajoitettu, että se ei voi syrjäyttää hänen sielunsa tukalia tunteita."

"Ei teidän huoli saarnata moralia minulle", hän sanoi äänellä, joka kuulosti pelottavalta yksinpä hänen omissakin korvissaan. "Kullakin on oma makunsa. Emmekä me rikolliset liene toki mitään järjestön kuivia luettelonumeroita! Säilyttäkäämme kukin omat erikoisuutemme, vaikka ne eivät soveltuisikaan teille. Toinen pitää veri-ohukaisista, toinen taas kaviarista. Minä pidän eniten etanoista bourgognelaisessa kastikkeessa."

"Puhutte kuin filosofi", paroni sanoi nousten seisomaan. "Mutta me syvennymme syrjäseikkoihin. No! Oletteko ajatellut asiaa, jota teille ehdotan? Vai ette. No, siispä on minun kuten tavallista virkistettävä teidän keksimiskykyänne… Sattumalta tiedän, että ystävänne Bjelland menee huomenna kahdentoista aikaan tapaamaan tohtori Fjeldiä ja että miss Westinghousen pitäisi tulla hänen luokseen aamiaiselle puoli yhden aikaan.

"Te menette siis tapaamaan Bjellandia kello yksitoista. Sanotte, että teillä on jotakin ehdotettavana, joka kiinnittää hänen mieltään. Teette jonkinlaisen viittauksen siihen laivaan, joka nyt kummittelee hänen aivoissaan. Hän innostuu ja te annatte hänen ymmärtää, että teillä on jonkinlaista hämärää epäluuloa. Hän pyytää teitä kanssaan tohtori Fjeldin luokse kello kaksitoista. Te olette olevinanne hyvänahkainen tomppeli, mikä varmaankaan ei tuntune teistä vaikealta, ja menette hänen mukanaan tohtori Fjeldin luo. Siellä istutte yhdessä heidän kanssaan, kunnes sinne tuodaan kukkavihko miss Westinghouselta. Sanokaamme esimerkiksi, että vihko sisältää keltaisia ruusuja maljakossa. Silloin te nousette istuimeltanne, kumarratte kohteliaasti ja sanotte, että teidän täytyy lähteä. Asia olisi yksinkertaisempi, jos ette mainitsisi kellekään, mihin aijotte mennä. Lähtekää sieltä jalkaisin. Älkää käyttäkö autoa. Minä tarkastan paikat."

"Hän ei ole tapaava ketään, kun tulee sinne puoli yhden aikaan. Siitä minä pidän huolen."

"Ei mitään. Totta kylläkin, pukeutukaa mustiin ja valmistautukaa lohduttamaan kaunista Nevyorkin miss'iä — se luultavasti ei tunnu teistä vaikealta."

XII.

KELTAISET RUUSUT.

Oli ihana päivä loppupuolella syksyä. Tohtori Fjeldin pienen puutarhan vaahterat alkoivat vähän kerrassaan kuihtua. Viimeiset ruusut kohottivat varsiaan yökylmän jäleltä uudelleen virkoavaan elämään. Keskellä puutarhaa olevan pronssipatsaan päälle oli varissut joitakuita kellastuneita lehtiä ja aurinko kimelteli kuin kulta putoavilla lehdillä.

Isossa salissa istui tohtori Fjeld, leikkien pienen kissanpojan kanssa, joka näytti olevan hyvin vilkas luonteeltaan. Se oli talon kantakissan Pajatson jälkeläinen, vanhuksen siirryttyä hyvin pitkään ikään päässeenä Valassaarilla vietetyn kesäloman aikana isiensä luo.

Pajatson oikeudet ja velvollisuudet oli nyt perinyt tuon mainion metsäkissan tyttärenpoika. Nuori Mendelssohn oli korea eläin, sillä oli ruusunpunainen kuono ja pienet sievät käpälät. Elämän vakavuus ei ollut vielä värjännyt sen silmiä vihreiksi. Nyt ne vilkkuivat sinisinä ja odottavina hänen herraansa kohti, joka suvaitsi kieritellä korkkia edestakaisin katsellessaan sen liikkeitä jännityksellä ja ihmetellen.

Fjeld katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vajaa kaksitoista. Samassa soitettiin puutarhan portin kelloa. Puutarhan läpi tuli poika kantaen suurta vasua.

Tohtori Fjeld jatkoi leikkiään kissan kanssa, joka nyt pani kaikki taitonsa liikkeelle saadakseen isketyksi kyntensä korkkiin.

Rouva Fjeld tuli huoneeseen kädessään suuri kukkakimppu vihreässä maljakossa.

"Katso, kuinka kauniita keltaisia ruusuja", hän sanoi. "Ne ovat varmaankin miss Westinghouselta. Nämä ovat yhtä kauniit kuin hän itsekin."

"Ruusut ovat kauniita", hän sanoi. "Mutta minua ihmetyttäisi, jos niillä olisi mitään tekemistä miss Westinghousen kanssa. Ensiksikin hänen tapansa ei ole lähettää kukkia. Toiseksi ei tuo vaarallinen keltainen väri ole hänen makuunsa. Ne muistuttavat minua nuoren jaguarin katseen uhkaavasta kiillosta."

"Voi sinua", Katarina huudahti leikillisesti ja asetti komean maljakon pöydälle. "Aina sinä näet näkyjä. Tänään meillä täytyy olla tyyntä ja hauskaa. Emmekö voisi käskeä herra Bjellandia aamiaiselle, jos hänelle sopii. Hän oli niin ystävällinen vanha herra."

"Kyllä, mutta saat olla valmis kattamaan pöydän vielä eräälle vieraalle. Bjelland soitti juuri äsken, että hänellä on seurassaan eräs nuori ranskalainen, jolla on annettavana hyvin mielenkiintoisia tietoja siinä asiassa, jota juuri käsittelemme."

"Sitä ei ole aivan helppo sanoa", Fjeld vastasi tyynesti. "Mutta asia on käynyt erityisen mielenkiintoiseksi sen kautta, että se ranskalainen, jonka 'Kong Haakon' pelasti Karm-salmesta, on tullut tänne Kristianiaan yksityisesti antamaan Bjellandille tietoja eräästä laivasta, jonka hän oli nähnyt samana päivänä, kun 'Fejesten' räjähti ilmaan."

"Muistathan, mitä poikamme sanoi hänestä. Se on huono mies, hän sanoi.
Hän valehtelee, sen voin nähdä hänen silmistään."

"Poikani tahtoo varmaan kilpailla isänsä kanssa. Hänellä on erinomainen vaisto. On aivan kuin Ilmari Erkko olisi lahjoittanut hänelle kummilahjaksi hienon tunteellisen sielunsa. Minulta hän on saanut vain ruumiinsa…"

"Ja rohkeutensa ja seikkailuhalunsa", Katarina jatkoi melkein surullisesti. "Emme saa pitää häntä kauan luonamme. Jonakin kauniina päivänä hänen isänsä veri vie hänet toimintaan ja seikkailuihin. Poikamme ei ole luotu pysymään neljän seinän sisällä eikä nauttimaan äidin hellää huolenpitoa."

Puutarhan läpi tuli kaksi herrasmiestä huvilaa kohti. Toinen oli Bjelland ja toinen nuori mies. Fjeld tunsi varsin hyvin poikansa valokuvasta nuo pyöreät, sileät kasvot, joissa oli niin syvät, melkein lapsekkaat piirteet.

"Tämä on monsieur Courbier", Bjelland sanoi ranskaksi. "Hän on tänään kertonut minulle erään asian, joka on yhteydessä sen jutun kanssa, josta olen teille kertonut. Hän sanoo, ettei ennen ole maininnut mitään eräästä laivasta, jonka Grönneland ja hän olivat huomanneet samana päivänä, kun 'Fejesten' lensi ilmaan. Poliisitutkinnossa hän oli kokonaan unohtanut kertoa siitä, mutta on myöhemmin tullut ajatelleeksi, että sillä ehkä voisi olla merkitystä asialle. Hän sanoo kaukoputkella huomanneensa salaperäisen nelisnurkkaisen laivan loitolla merellä, luoteessa. Se muistutti uivaa telakkaa… Nyt Courbier on saanut päähänsä, että se laiva olisi laskenut miinan, johon 'Fejesten' törmäsi. Eikö niin?"

"Kamala onnettomuus, joka kohtasi ystävääni Grönnelandia", hän sanoi, "on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Maatessani sairaana ajattelin paljon tätä tapausta. En voi saada päästäni, että ystäväni joutui rikoksen uhriksi. En ole tahtonut jättää ilmaisematta epäluuloani herra Bjellandille. Ja mitähän tuo iso nelinurkkainen laiva oikein merkitsi? Minä en ymmärrä semmoisia asioita, mutta en ole tahtonut jättää…"

Hän pysähtyi kesken sanatulvaansa. Hänen katseensa oli sattunut noihin komeihin keltaisiin ruusuihin. Ne tuntuivat hypnotisoivan hänet ja pakoittavan hänet vaikenemaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi seisomaan hymyillen.

"Valitan, että minun nyt täytyy lähteä", hän sanoi. "Eräs sukulainen istuu odottamassa minua Holmenkollenilla. Mutta olen herrojen käytettävänä milloin ja missä tahansa."

Hän sanoi äkkiä hyvästi ja meni matkoihinsa. Maa tuntui polttavan hänen jalkojaan.

Fjeld vaipui ajatuksiinsa. Hänellä oli sama tunne kuin pojallaankin.
Mies, joka juuri meni ovesta, oli roisto, valehtelija…

Kissanpoikanen Mendelssohn oli hypännyt herransa polvelle. Ja kun kukaan ei estänyt sitä, meni se pöydälle saakka.

Siellä oli paljon, mikä kiinnitti sen huomiota. Sekin tunsi keltaisten ruusujen vetovoimaa. Sen silmät tulivat pyöreiksi ja suuriksi. Oliko ruusuissa eloa?

Kissanpoikanen kyyristi selkänsä ja hyppäsi vastaansa tuijottavia keltaisia ruusuja kohti. Niitten sisässä jyskytti joku sydän.

Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Hän oli hyvin kalpea. Liikaa kiirehtimättä hän pisti kätensä kukkamaljaan ja veti sieltä pienen nelinurkkaisen laatikon. Hän näki siinä pienen kellolaitteen, joka osotti puolta yhtä.

Osottamatta vähääkään hermostumista hän irroitti jousen. Silloin sydän herkesi sykkimästä. Kissanpoikanen istui aivan hiljaa takajaloilleen.

"Helvetinkone", Fjeld vastasi tyynesti. "Inkermanin patenttia. Kahden ja yhden neljänneksen minuutin kuluttua se olisi jakanut meidät alkutekijöihin."

XIII.

TOHTORI FJELDIN LUONA.

Tohtori Fjeldin salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Herra Bjelland oli noussut seisomaan. Hän oli kalmankalpea, mutta muuten hänen voimakkailla ja tarmokkailla kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutuksen merkkiä. Katarina oli purrut hampaansa vastakkain ja sulkenut silmänsä salatakseen sen äkillisen kauhun, joka hänet oli vallannut.

Ainoastaan Fjeld seisoi paikallaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut Hän tarkasti helvetinkonetta samanlaisin ilmein kuin eläintieteilijä, joka tutkii hyönteistä.

"Tämä on uutta mallia", hän sanoi pitkäveteisesti. "Vanhassa mallissa oli se epäkohta, että kellolaitteen naksutus kuului jokseenkin pitkän matkan päähän. Tässä se on enemmän vaimennettu. Me emme kuulleet sitä. Mutta pikku Mendelssohn tuntui luulevan, että kukkasten sisällä oli joku elävä olento."

Kissanpoikanen katsoi ylpeänä herraansa. Se tepasteli vielä pöydällä, ruveten nyt kehräämään.

"Tämä pieni kissanpoikanen on siis pelastanut meidän henkemme",
Bjelland virkkoi käheästi. "Sallitteko minun ostaa sen?"

"Niin, tämä pieni leijonan-keltainen kissa on talomme onni. Meillä oli eräs toinen, joka nyt on kuollut. Sen nimi oli Pajatso ja pelasti se ainakin parissa tiukassa paikassa minun henkeni. Viimeisellä kerralla se sai maksaa sen omalla hengellään. Hyvällä kissalla on yhteistä hyvän naisen kanssa se, että se on paras ja uskollisin toveri, mitä Luoja on luonut. Meitä on muuten onni suosinut. Tämä helvetinkone vie meidät suoraan vihollistemme jäljille. Nuo keltaiset ruusut sanovat meille, kenen kanssa saamme olla tulevassa taistelussa tekemisissä. Ennen kaikkea on vastassamme Courbier. Nuoren poikani aavistus oli siis oikea. Courbier'n ja keltaisten ruusujen välillä on joku yhdysside. Ensin en ymmärtänyt, minkä vuoksi hän katseli niitä niin epäluuloisesti. Nyt se on vallan selvää. Hänen kiireensä johtui pelosta, että kellolaite olisi edistänyt pari minuuttia. Sanokaahan, tunnetteko tuon Courbier'n?"

"Tuskin", Bjelland vastasi. "Olen hankkinut tietoja hänen elämästään Stavangerissa. Mutta ei kellään hänen seuratoverillaan ole sanottavana hänestä mitään pahaa. Kuten tiedätte, emme mielellämme näe ranskalaisia insinöörejä vierailemassa Stavangerissa. On sattunut aikaisemmin, että kilpailijamme ovat Lorientista ja Concarneausta lähettäneet meille niskaamme vakoilijoita, saadakseen selville meidän tehdas-salaisuuksiamme. Mutta Courbier ei ole osottanut mitään suurempaa harrastusta semmoisiin asioihin. Hän on elänyt komeasti, pelannut kovasti korttia ja biljardia ja esiintynyt täysin gentlemanina. Sehän on kyllä vähän epäiltävää, että hän oli niin läheisissä väleissä kalastajalaivojemme tarkastajan, kapteeni Grönnelandin kanssa, ja vielä enemmän epäiltävä oli Karm-saaren edustalla tapahtunut onnettomuus, jossa Grönneland ja viisi muuta kelpo miestä menetti henkensä."

"Niin", Fjeld virkkoi, "olen koettanut päästä selville tuosta tapauksesta. Vain yksi asia ihmetyttää minua, ja se on se, että kukaan ei ole nähnyt 'Fejestenin' uppoamista. Minä tunnen sikäläisen rannikon varsin hyvin. Minun mielestäni on kokonaan mahdotonta, että höyrylaiva voisi keskellä kirkasta päivää hävitä tällä vilkasliikkeisellä väylällä, kenenkään ihmisen saamatta nähdä sitä."

"Sitä en ole ajatellut", Bjelland virkkoi. "Mutta luonnollisesti olette oikeassa, mitä nyt sanotte."

"Onnettomuus on ilmeisesti jossakin yhteydessä sen uivan telakan kanssa, jonka voi nähdä poikani valokuvasta ja josta Courbier niin auliisti jutteli", Fjeld jatkoi.

"Mutta en ymmärrä, kuinka voi sopia hänen etuihinsa ruveta puhumaan tuosta merkillisestä laivasta, jonka hän ja Grönneland tietenkin näkivät."

"Se asia on jotakuinkin selvä. Hän uskoi tietysti, että me kaikki olisimme pyyhityt pois maanpinnalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän olisi jättänyt meidät. Semmoisissa olosuhteissahan ei maksa mitään, vaikka onkin avomielinen."

"Joka tapauksessa on meidän ilmoitettava asia poliisille", hän virkkoi.
"Sen on otettava huostaansa Courbier."

"Kuten tahdotte, herra Bjelland", Fjeld vastasi. "Puhelin on tuolla. Mutta minä pyydän mitä hartaimmin neuvoa teitä jättämään se tekemättä, jos tahdotte saada tämän asian täysin selville. Meidän poliisimme ei ole kaikkein etevimpiä. Meillä ei ole varaa palkata kelvollisinta väkeä, vaan on tyydyttävä luotettaviin ja rehellisiin. Johan sekin on paljon.

"Tässä asiassa, jonka minä uskon olevan hyvin laajakantoisen ja jota johtamassa on nykyaikaisia pahantekijöitä, joutuisi poliisi kovin epätasaiseen taisteluun. Se pilaisi kaikki ja tuottaisi meille diplomatisia rettelöitä."

"Antakaa hänen livistää. Ei hän ole yksinään. Hänen takanaan on kyllä toisia ja viisaampia! Ja jos annamme poliisin ottaa hänet kiinni, niin varoitamme toisia."

"Olette epäilemättä oikeassa", Bjelland sanoi, "mutta kuka takaa, että hän ei tee uutta murhayritystä?"

"Saatte olla huoleti! Inhimilliset pedot ovat samanlaisia kuin viidakonkin pedot: jos hyppäävät harhaan, niin vetäytyvät ne korvat lurpallaan piiloon. Ja sitäpaitsi…"

Hän ei jatkanut. Hänet keskeytti voimakas kellonsoitto. Fjeld katsoi kelloaan.

Mainittu nuori neitonen astui huoneeseen. Hänellä oli vaalea puku ja hänen säteilevä olentonsa karkoitti heti kaikki huolet. Vasemmassa kädessä oli hänellä kimppu tummankeltaisia ruusuja.

"Näytätte hämmästyvän", hän sanoi vilkkaasti. "Ruusujenko tähden? Niin, eivätkös ole kauheita? Minä en siedä tätä väriä. Mutta lähtiessäni hotellista tuli muuan vanhahko herra luokseni ja esitti itsensä. Hän lausui minulle joukon kohteliaisuuksia ja pyysi minun vastaanottamaan vanhan miehen kunnianosotuksen nuoruudelle ja kauneudelle. Hän sanoi tämän niin lystillisesti, että minulla ei ollut sydäntä kieltää. Ja tässä nyt seison ruusuineni ja hyvällä tuulella olen."

"Saatatte loistollanne meidät kaikki varjoon, miss Westinghouse", Fjeld lausui puristaen hänen kättänsä. "Mikä tuon hienon ihailijan nimi oli?"

"Sen herran kanssa tahtoisin halusta vaihtaa pari sanaa yksityisessä huoneessa."

"Silloin tulette myöhään, herra Fjeld", miss Westinghouse virkkoi.
"Tällä hetkellä hän lähtee Fröenin lentokentältä."

"No, silloin ei meillä ole muuta tehtävänä kuin istua pöytään.
Käsivartenne, miss Westinghouse!"

XIV.

TAISTELU.

Evy Westinghouse ja tohtori Fjeld kulkivat Linnanpuiston läpi Karl Johanin-katua kohti. Väkeä meni virtana linnanmäellä pidettävään konserttiin. Kruununprinssi Olav seisoi linnan parvekkeella katselemassa vyöryvää ihmisjoukkoa, joka aaltoili edestakaisin hänen jalkojensa alla.

"Niin on", tohtori Fjeld myönteli, "kaunistahan täällä on. Mutta tämä onkin yksi niitä harvoja kaupungin paikkoja, joilla on jotakin arvoa. Karl Johanin-katu on ainoa suurkaupunkia muistuttava piirre koko Kristianian ulkonäössä. Täällä on suoritettu jok'ikinen Norjan uudemman historian tapahtuma. Täällä on valtiollinen pikkumaisuus taistellut etusijasta kansallisen kiihkon kanssa. Täällä Norjassa ovat pikku ihmiset äärettömän pieniä, mutta siihen sijaan suuret sitä valtavampia. Sen näemme kirjallisuudessamme, taiteessamme, sanomalehdissämme ja pontikassamme. Norjan kansan vallitsevat ominaisuudet ovat epänormaalisesti kehittyneet. Kunnianhimoa, yhtä pohjoismaisten kansakuntien suurimmista paheista, pidetään täällä hyveenä. Kaiken tämän kunnianhimon rinnalla, joka tavataan jok'ainoassa ihmisessä, jok'ikisessä seudussa kulkee kateus. Kun joku huonon vatsansa takia ei voi käyttää alkoholia, vaatii hän, että kaikki nekin, joilla on hyvä vatsa, on kiellettävä juomasta. Puolet väestöstä kulkee alakuloisina ja kalpeina ehdottoman raittiuden takia ja kuolee harmaasta jokapäiväisyydestä liian varhain, mutta toivovat pikaista kuolemaa iloisille, kahdeksankymmenen vanhoille miehille, jotka voivat ottaa ryypyn."

"Kylläpä te osaatte puhua! En koskaan tiedä, milloin laskette leikkiä ja milloin tarkoitatte totta. Loppujen lopuksi menettää yhteiskunta teissä suuren reformatorin. Minut te joka tapauksessa olette parantanut."

"Oo, ette voi uskoa, kuinka mahdoton ihminen minä olin, kun löysitte minut Nev Foundlandin kallioluodolta. Väsynyt elämään, väsynyt jokapäiväiseen ylellisyyteen, ikävystynyt elämän hirmuiseen tyhjyyteen. Elämäni oli kellolaite, jonka jousena oli kulunnaisuus. Joka aamu heräsin epätoivossa päivästä, joka oli tulossa. Mikään ei minua huvittanut — mikään ei enää herättänyt mielenkiintoa."

"Niin, se oli todella kova läksytys. Mutta nyt käsitän, että se teki minusta uuden ihmisen. Sain uusia harrastuksia, uuden käsityksen elämästä. Opin tietämään, mitä ovat hätä ja vastoinkäyminen, opin taistelemaan elämäni puolesta. Ja vasta se taistelu antoi minulle käsityksen elämän arvosta… Nyt näen ilolla joka päivä auringon nousevan. Te lahjoititte minulle jälleen uskon elämään, tohtori Fjeld. Ette aavistakaan, mitä sen jälkeen olen aikaansaanut."

"Te omistatte aikanne hyväntekeväisyydelle?" tohtori Fjeld kysyi hiukan ilkamoiden.

"Ymmärrän, mitä tarkoitatte", hän sanoi tyynesti vastaukseksi kysyjän ivalliseen äänensävyyn. "Ei, en ole ruvennut minkään suuremman hyväntekeväisyysjärjestön presidentiksi enkä antanut toitottaa yleisölle hyvistä töistäni. Se ei minua huvita. Mutta olen itse kulkenut köyhäin kaupunginosissa ja sairashuoneissa ja tutustunut hätää kärsiviin ja sorrettuihin. En ole auttanut heitä vain taloudellisesti, vaan koettanut myöskin sopeutua heidän ajatuksenjuoksuunsa — heidän nöyryyteensä, heidän katkeruuteensa ja heidän vihaansa. Kuinka ihmeellisessä ympäristössä me kaikki elämmekin, tohtori Fjeld! Minulle nämä vaellukset surun ja hädän keskellä ovat olleet ilona. Olen saanut uuden tehtävän, jota olen koettanut täyttää… Muistatteko, kuinka usein puhuittekaan minulle ihmiselämän suuresta seikkailusta? Nämä löytöretkeni ihmiselämän mannermaalla ovat olleet minun seikkailunani. Ja tiedättekö, mikä on ollut suurin iloni? Se on ollut sokeain auttaminen. En ole koskaan voinut unohtaa Patrick Sullivanin epätoivoista taistelua ikuista pimeyttä vastaan. Hän oli James Mortonin merirosvojoukosta ainoa, joka mestattiin Sing-Sing-vankilassa. Ystäväni silmälääkäri, tohtori Jennings, oli saapuvilla, kun hänet vietiin sähkötuoliin. Hän sanoi Sullivanin päästäneen helpotuksenhuokauksen saadessaan tietää kuolevansa. Tämä tapaus on saanut minut ajattelemaan, että kukaan ei ole niin onneton kuin se, joka kerran on nähnyt päivänvalon ja sitten yhtäkkiä menettänyt sen."

He astelivat ääneti rinnakkain, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneina.
Soittokunta viritti putpurrin jostakin iloisesta Offenbachin operetista.

"Niin, tohtori Jennings", tohtori Fjeld virkkoi, "hän oli erinomainen mies. Hänen vertaansa ei usein tapaa Yhdysvalloissa. Kuinka hän nyt voi?"

"Erinomaisesti", nuori neiti vastasi hiukan punastuen. "Mutta minä en tapaa häntä usein."

"En tosiaankaan sekaannu toisten asioihin", tohtori Fjeld vastasi hieman hämillään. "Eikä tarkoitukseni ollut…"

"Oo, ymmärrän teidät niin hyvin", neiti vastasi vakavasti. "Minun mielestäni me olemme niin hyvät tuttavat, että meidän ei tarvitse mitään salata toisiltamme. Minä pidän paljon tohtori Jenningsistä. Mutta hän ei ole semmoisen miehen ihanne, kuin minä olen kuvitellut. Ja sitä paitsi on minulla ollut uudesta työstäni niin paljon huvia, että en ole juuri kerinnyt ajattelemaan muuta. Mutta jonakin päivänä… Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua… Nyt olen yhtäkkiä saanut hurjan ikävän jutella teidän kanssanne niinkuin entisinä aikoina. Ja sitten tahtoisin vain kysyä teiltä, ettekö voisi minua jotenkin käyttää hyväksenne. Eikö ole mitään, mitä voisimme tutkia yhdessä? Minä ikävöin niin kovin jotakin seikkailua — —"

"On, ikävä kyllä", tohtori Fjeld vastasi nauraen. "Minulla on tosiaankin käsillä tukala juttu, mutta se tuskin sopii teille. Joka tapauksessa — eihän voi koskaan tietää."

"Aa, muistakaa minua, tohtori Fjeld", neito sanoi melkein rukoillen.
"Olemmehan ennenkin työskennelleet niin hyvin yhdessä. Muistatteko
Sharkeyn salongissa ja kapteeni Kiddin saaren rannoilla?… Olen usein
ikävöiden ajatellut sitä aikaa…"

"Ettekö ole tohtori Fjeld?" hän kysyi. "Minulla on teille terveisiä", hän jatkoi. "Sangen omituinen tervehdys paroni de Nozier'lta, joka juuri matkusti. Hän pyysi minun sanomaan teille, että keltaisten ruusujen perästä tulevat mustat, joita kasvaa Orkuksen tiellä."

XV.

ROHKEA NAINEN.

"Mitä meidän on tehtävä?" Evy kysyi iloisesti. "Tämähän haiskahtaa seikkailulta."

"Meidän?" Fjeld kysyi nauraen. "Ettehän toki kuvittele, että houkuttelisin teidät siihen ampiaispesään, johon minä aijon nyt pistää käteni. Ja mitä sanoisivat Nev-Yorkin valtion sokeat, jos heidän hyväntekijänsä hajoaisi alkutekijöihinsä jonkin helvetinkoneen räjähdyksessä?"

Nuori neito tuli hyvin vakavaksi… Hänen alahuulensa vavahteli vastalauseesta, samalla kun hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelin. Fjeld tunsi sydäntänsä polttelevan.

"Te olette liian kaunis", hän sanoi. "En sano tätä minään kohteliaisuutena. Mutta haluaisin nähdä sen miehen, joka voisi vastustaa teitä, kun panette silmienne äänettömän rukousvoiman liikkeelle."

"Nyt en päästä teitä, tohtori Fjeld", sanoi neito hilpeästi. "Tiedätte varsin hyvin, että kaikessa hiljaisuudessa olen haaveillut teistä. Niin että nyt teidän täytyy taipua. Teidän täytyy ottaa joku ihminen, joka auttaa teitä. Ja minä en ole todellakaan niin kovin tyhmä, sen tiedätte. Sallikaa minun olla palvelijanne. Kultanappinen liveri ja polvihousut pukevat minua mainiosti."

"Ei, ette saa nauraa", toinen sanoi vakavasti. "Ette saa lyödä tätä leikiksi. Minulle tämä asia on mitä syvintä vakavuutta. Olen puhunut siitä kelpo vaimonne kanssa ja hän sanoi…"

"Että minä olen rohkein nuori nainen, mitä hän milloinkaan on tavannut, ja että onni varmaan suosii minua… Mutta se ei ole pääasia", hän jatkoi. "Asia on niin, että minun täytyy nyt päästä seikkailulle. Olen kuin lapsi — minun täytyy saada leikkiä, vaikka henkeni kaupalla. Kuulkaahan, tohtori Fjeld. Minä olen nyt teidän oppilaanne. Tehän minut olette tehnyt siksi, mikä olen. Kuinka olenkaan kuunnellut teidän ihmeellisiä kertomuksianne! Olettehan tuhannet kerrat sanonut, että nykyaikana on seikkailu ainoa, mitä nuorisolla on jälellä. Ei mielikuvituksen fata morgana, vaan erämaan, aarniometsän ja rikoksen seikkailu. Olette sanonut minulle, että meidän aikanamme kun järjestäytymisen hirmuvalta ja kansanvaltainen tasoitus tekevät nuorison yhdeksi ainoaksi harmaaksi massaksi, on tätä nuorisoa vieteltävä hyppäämään ulos aisoista löytääkseen oman itsensä. Minä olen vielä nuori ja koko sieluni janoaa vaarojen seikkailua!"

Nuoren neidon kasvot olivat tulleet hehkuvan punaisiksi innosta ja hän polki pikku jalallaan lattiaan painostaakseen sanojaan.

"Olen jo kerran ennen sanonut, että teitä on mahdoton vastustaa", tohtori Fjeld virkkoi puoliksi vastahakoisesti. "Enkä voi kieltää, kun käytätte naisellisen vaikutusvaltanne kaikkia aseita. Mutta en liioittele sanoessani teille, että vaellus minun rinnallani on samaa kuin kulkeminen kuilun kaitaisimpia polkuja. Se päivä on ehkä koittava, jolloin kiroatte seikkailuhaluanne. Aina ei ole kysymys ainoastaan elämästä…"

"Te voitte saada minut pelkäämään. Tiedän, mitä vaara on, ja siitä päivästä lähtien, jona yksinäni harhailin merellä The Eaglen pelastusveneessä, olen ollut tottunut kuolemanajatukseen. Se on kyllä tapaava minut oikealla hetkellä ja kaikella kunnialla."

He olivat nyt tulleet palmupuutarhaan ja pysähtyivät samaan paikkaan, jota paroni de Nozier ystävineen oli käyttänyt pari tuntia sitten. Vaikka huvikausi oli loppumaisillaan, kulki täällä ihmisiä aivan vilisemällä. He olivat vuoden viimeisiä matkailijoita, jotka olivat palanneet tuntureilta ja vuonoilta, ollen nyt matkalla Europaan mukanaan tuhansia haihtumattomia vaikutelmia. Eräs saksalainen seurue seisoi keskellä salin lattiaa. Perheen pää, joka oli puettu paksuun, harmaanvihreään urheilupukuun, tyrolilainen hattu pyöreässä, punertavassa päässään, oli istahtanut keskelle isompaa maamiestensä seuruetta ja kertoi:

"Tulimme, hyvät naiset ja herrat, autolla Hönefosista Kroklevenin kautta. Se oli suurenmoista. Olimme juuri ottaneet puolikkaan olutta kuuluisan kuningasnäköalan partaalla — puolikkaan baierilaista ynnä pari voileipää ja tuikun, mikä kaikki maistui erinomaiselta. Silloin saimme äkkiä kuulla, kuinka päittemme yläpuolella pärisi ja puhisi. 'Siellä on varmaan lentokone', sanoin mammalle. Aivan oikein. Suuri keltainen yksitaso tuli suoraan vuorenharjanteen yli, niin matalalta, että selvästi näimme siinä istuvat kaksi miestä. Se oli ihana näky. Mutta yhtäkkiä pärinä taukosi. Kuulimme merkillisen äänen, niinkuin olisi taitettu oksia ylhäältä ilmasta. Lentokone näytti menettävän tasapainonsa. Se hiljensi vauhtia. Se oli hirveätä, hyvät naiset ja herrat. Mutta lentäjät taisivat tehtävänsä. Heidän onnistui saada koneensa kohoamaan ja menivät luikulennossa aina Tyrin-vuonoon saakka. Se oli tosiaankin uskallettua. Vaimoni huusi ääneensä kauhusta: ne hukkuvat… apuun!… Mutta he eivät hukkuneet. Heidän koneensa huomattiin olevan varustettu uimajalaksilla, jotka kannattivat sitä pitkin vedenpintaa…"

Saksalaisen kertomus, joka esitettiin kuuluvalla äänellä ja suurin elein, ei voinut jäädä kuulematta keneltäkään palmupuutarhassa olijoista. Fjeld nousi istuimeltaan ja meni seurueen luo.

"Anteeksi", hän sanoi, "kuinka lentäjien kävi? Otaksun näet, että he olivat kaksi ystävääni."

"Silloin saatte kunniaa ystävistänne, herraseni", hän vastasi. "Kone oli nähtävästi joutunut epäkuntoon. Näimme, kuinka he kömpivät istuimilleen ja tarkastivat koneosia. Kaksi tuntia he kuluttivat siihen. Heidän luokseen souti useita veneitä, mutta he näyttivät hylkäävän kaikki avuntarjoukset. Enempää en tiedä, sillä meidän täytyi lähteä tiehemme."

"No", tämä virkkoi, "otammeko auton Tyrivuonolle vai mikä sen nimi on?… Ja puenko ylleni housut ja leikkautanko tukkani?"

"Ette", Fjeld vastasi nauraen. "Voittehan Jumalan nimessä tulla mukaan — mutta kaikessa naisellisessa loistossanne ja ihanuudessanne."

"Lennämme paronin perästä ja ongimme hänet Tyri-vuonosta. Ja jos hän on noussut ilmaan, seuraamme häntä Stavangeriin."

XVI.

TUNTURIEN YLÄPUOLELLA.

Parooni de Nozier istui mukavasti selkäkenossa lentokoneen matkustajatuolissa poltellen sikaaria. Olisi saattanut luulla hänen oleva jossakin nykyaikaisessa tupakkahuoneessa eikä parin tuhannen jalan korkeudessa maanpinnasta huijari Deperdussin'in suunnittelemassa yksitasossa.

Courbier oli ohjaamassa. Hän oli ilmeisesti täysin tehtävänsä tasalla. Kone ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa vasten tahtoa Tyri-vuonoon tapahtuneessa laskeutumisessa. Gnome-moottorin kiireellinen tarkastus osotti, että eräs ruuvi oli päässyt irti ja aiheuttanut tapaturman. Juuri tuommoiset löysät ruuvitpa tässä maailmassa vaativat useimmat uhrit, olkoonpa sitten puhe lentokoneesta taikka ihmisen aivoista.

Mutta Courbier sai vahingon verrattain pian korjatuksi, niin että lentäjät viivähtivät vain pari tuntia ja saivat pienen kylvyn Norjan kaikkein ystävällisimmässä järvessä.

"Emme", Courbier vastasi katsoen ympärilleen. "Jos en löydä oikeata paikkaa tunturin ylimenoon, voin joutua nousemaan viisi tai kuusi tuhatta jalkaa korkealle, ja sentähden on hyvä olla valmiiksi kyllin korkealla."

"On tämä omituinen maa", paroni sanoi puoliksi itsekseen ja nojasi laitaa vasten. "Tämä olisi ollut jotakin Bernandin de Saint Pierrelle. Täällä on luonnonihanuuksia toisensa vieressä kuin sinisiä silmiä. Tekisi mieleni kirjoittaa uusi 'Paul ja Virginia'. Sanokaapa, mikä valkea päälaki kohoaa noin korkealle oikealla puolellamme."

Courbier katsoi suureen ilmailukarttaan, joka oli sijoitettuna nelinurkkaisiin puitteisiin hänen viereensä.

"Se on Gausta, yksi Norjan mainehikkaimpia tuntureita. Se on Rjukanin lähellä."

"Vai niin", paroni tuumi. "Se on epämieluisa paikka meikäläisille herrasmiehille, jotka liikumme lain ulkopuolella. Siellähän Josias Saimler taittoi niskansa. Ystävämme tohtori Fjeld, joka nyt, toivoaksemme, on taivaassa neuvottelemassa Pyhän Pietarin kanssa kaikista elämän pahoista ominaisuuksista, on varmaan esittävä kertomuksen siitäkin jutusta."

"Ei ole mitään syytä otaksua, että pikku laitelmani olisi pettänyt. Inkermannin koneet ovat varmoja ja äänettömiä määrättyyn kohtaan saakka, mutta silloin…"

"Meidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, kunnes kaikki olisi ollut ohi",
Courbier sanoi puhekoneeseen.

"Niin olisin tehnytkin, jos kysymys olisi ollut jostakin muusta kuin tästä riivatun tohtorista. Se mies on syntynyt voitonhiippa päässä. Ja jos joku onnellinen sattuma olisi päästänyt hänen huomaamaan helvetinkoneen, olisi olomme Kristianiassa tullut kuumaksi. On otettava huomioon kaikki, hyvä Courbier. Vanha kettu ei mene mielellään saksiin. Mutta mitä hittoa tämä on?"

Paronilta pääsi puhelin kädestä ja sikaari putosi samoin. Lentokoneeseen oli sattunut tuulenpuuska ja pannut sen tekemään äkkijyrkän käännöksen. Mutta Courbier oli tottunut semmoiseen. Hän väisti teräsköysien välissä vinkuvan kovan puuskan niin kylmäverisesti, että se osotti hänen olevan sangen taitavan ohjaajan.

"Minua ei haluta tehdä kuolemanhyppyä", hän sanoi kiukuissaan, "koettakaamme pyrkiä semmoisiin ilmakerroksiin, joissa on heikompi tuuli."

Courbier ei vastannut. Pieni lentokone ponnisteli tuulta vastaan ihailtavan varmasti. Se oli saapunut jyrkkien tunturiseinien reunustamaan laaksoon. Syvältä laakson pohjalta näkyi hopeanvalkoinen juova. Se oli siellä luikerteleva joki. Ilma oli loistavan kirkas, mutta tuuli yltyi yhä. Se ajoi konetta pohjoista kohti ja uhkasipa heittää sen tunturiseinää vasten.

Courbier kohautti olkapäitään. Paronin ehdotus tuntui hänestä kerrankin huomioon otettavalta. Nume-laakso on erinomaisen kaunis, mutta siinä ei ole suinkaan liikoja paikkoja, jotka sopisivat lentokoneen laskeutumiseen.

Mutta jotakin oli tehtävä. Saattoi nähdä todellisen myrskyn olevan tulossa. Yhä voimakkaammiksi kävivät tuulenpuuskat, jotka panivat lentokoneen vapisemaan kuin ajetun otuksen.

Silloin nuori ranskalainen näytti, mitä oli oppinut Buc'in lentokentällä. Hän pani koneen nousemaan suoraan pystyyn kuin pillastuneen hevosen ja pysäytti moottorin. Kevyt lentokone kohosi muutamissa sekunneissa useita satoja jalkoja ja teki sitten takaperin salto mortalen, joka tuntui vievän heidät perikatoon. Mutta juuri silloin kun se rupesi laskeutumaan, Courbier pani moottorin jälleen käyntiin. Lentokone tuli jälleen tasapintaan ja ajoi nyt tunturiröykkiötä kohti, joka pitkinä, leveinä aaltoina häämötti heidän edessään.

Kaksi minuuttia myöhemmin Courbier laski maahan tunnetulle Bröstrudin porokentälle Opdalissa. Paroni oli pikemmin kuollut kuin elävä kömpiessään lentotuolistaan. Hänen kalpeat kasvonsa olivat valkeat kuin kalkkiseinä.

"Minun hermoni eivät siedä tämmöistä", hän sanoi. "En ole koskaan pitänyt akrobateista enkä sirkuksesta."

Courbier nauroi sitoessaan konetta kiinni niin hyvin kuin olosuhteet myönsivät.

"En luullut, että paroni de Nozier olisi ollut pelkuri", hän virkkoi hieman ivallisesti. "Mutta nyt olen saanut senkin tietää. Se on pahe, jota tapaa Belgiassa sangen usein."

"Se on heikkohermoisuutta, rakas Courbier. Erinäisten keskuselinten sairauden merkki. Se on degeneroitumisen merkki vanhassa suvussa, jota aikanaan rääkättiin Alban herttuan peukalopuristimilla. Mutta sanokaahan nyt, missä olemme. Minusta tuolla näyttää olevan jonkinlainen maantie?"

XVII.

POROKENTÄLLÄ.

Lentäjät olivat nousseet Opdalin ja Dagalien väliselle suurelle porotunturille. Ja kohtalo oli vienyt heidät juuri sille avoimelle paikalle, missä joka syksy teurastetaan seitsemän tai kahdeksansataa poroa.

Courbier sitoi lentokoneen pitkään kivitaloon, jossa hiotaan porojen teurastukseen käytettäviä kirveitä. Maa heidän ympärillään erosi ruskeata tunturia vasten vihreänä kevään versovasta nurmesta.

"Te keksitte hyvän laskeutumispaikan", paroni virkkoi virottuaan säikähdyksestään. "Täällähän on yhtä hienoa ja vihreätä kuin Normandiassa huhtikuulla."

"Niin", Courbier vastasi ankarasti. "Täällä on veren virkistävää voimaa. Maa tässä ympärillämme on kyllästetty tuhansien porojen verellä. Tuolla voitte nähdä pääkallot. Tämä on todellinen Golgata."

"Tämä on hirmuista luontoa", hän virkkoi. "En ole koskaan voinut sietää suuria mittasuhteita. Ne pusertavat rintaa. Ja mitä valkeita pilkkuja tuolla on ylt'ympäriinsä? Näyttävät valkeilta teerenpilkuilta ruskealla iholla."

"Se on lunta, paroni, oivallista norjalaista lunta. Se on täällä ikuisesti. Siihen ei pysty aurinko eikä sade."

"Lunta, vaikka ollaan keskellä kesää", paroni ihmetteli epäluuloisesti.
"Emmehän ole muuta kuin pari tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.
En todellakaan voi sanoa, että pitäisin tästä. Ehkäpä täällä on
jääkarhujakin?"

"Ei", Courbier vastasi tyynesti. "Tietonne maantieteessä ja eläinopissa jättävät koko lailla toivomisen varaa."

"Mahdollista kyllä", paroni vastasi lyhyesti. "Asia on niin, että teidän mättäessänne oppia ja viisautta kalloonne Sorbonnessa Parisissa, lojuin minä vankiluolassa Italiassa. Olin varsin yksinkertainen hotellirotta siihen aikaan, vaikkakin kahdeksankolmatta vuotta sitten pääsin Gentin polyteknillisestä korkeakoulusta parhailla todistuksilla. Elin siivosti kaksi vuotta ja rakensin erään parhaista kanaalilentäjistä, joita kulkee Boulogne sur Mer'istä. Oletteko kuullut puhuttavan Vilmart'in sukellusveneestä? Vai ette? Ette voi löytää ainoatakaan poikaa mistään polyteknillisestä opistosta, joka ei olisi selvillä siitä. Mutta kysykäähän häneltä Vilmart'ista itsestään, niin kohauttaa olkapäitään. Vilmart on kadonnut, hän sanoo. Kukaan ei tiedä, mikä hänen kohtalokseen tuli. Hän on ehkä murskaantunut kuoliaaksi. Ehkä hän hukkui kokeillessaan uudella keksinnöllään. Hän oli hurja nero, niinkuin kaimansakin, maailmankuulu huijari. Eikä opettaja tiedä sen enempää. Hänellä ei ole aavistustakaan, että se kansainvälinen hotellivaras, joka vangittiin Firenzessä hänen aikoessaan keventää erästä vanhaa ranskalaista kreivitärtä niistä jalokivistä, joita tämä kantoi koristeinaan, oli yhteellinen sen nuoren Gentin neron kanssa, joka olisi voinut ansaita miljooneja rehellisellä tavalla. Siihen aikaan tapahtui kolmen vuoden keskeytys kehityksessäni. Siinä on tietojeni aukko, hermostumiseni perusta ja syy heikontuneeseen terveyteeni. Italialaisilla on merkillinen taito riistää vangeiltaan hyvä mieli. Heillä on vanha, perinnäinen vankilahoito lyijykamarien ajoilta ja erinomainen tapa saada sappi kuohumaan yli äyräittensä. Minä muutuin siihen aikaan katkeraksi ja kovaksi — opin halveksimaan omaani ja toisten henkeä. Ja kun eräänä päivänä murtauduin ulos, murskattuani vanginvartijani tilapäiseen jättiläismäiseen rotanloukkuun, jonka olin rakentanut käsillä olleista huonoista aineista, päätin kaikessa hiljaisuudessa omistaa elämäni rikoksille. Sattui niin onnellisesti, että matkustaessani junalla S:t Gotthardista Müncheniin tapasin erään paksun herran, joka sanoi nimensä olevan Jaap van Huysmann. Hän oli hollantilainen ja minä belgialainen, mutta meillä ei silti ollut mitään toisiamme vastaan. Hän ei ollut kekseliäs, mutta käsitti pian, että minä olin äsken päässyt vankilasta. Ranteissani oli joitakin punaisia juovia, joitten suhteen ei voinut erehtyä. Minun täytyy sanoa, että Jaap otti minut isälliseen hoivaan. Hän antoi minulle rahaa parempiin vaatteisiin ja sopivampaan ulkomuotoon, hän nimitti minut paroniksi ja keksi sen naamion, jota siitä saakka olen käyttänyt. Myöhemmin hän valmisti minulle tilaisuuden Josias Saimlerin seurapiiriin. Minä olin joukossa, kun Jacques Delma valmisti kullan, joka sai koko maailman pankkilaitokset horjumaan, ja siitä seikkailusta pelastuin ehjin nahoin vain Jumalan suoranaisen ihmeen kautta. Jacques Delma oli repivä mies. Hän muistutti jonkun verran teitä. Hänelläkin oli tavallinen maskulinien Akilleksen-kantapää — nainen. En tiedä, kuinka hänen ja pikku Natascha Saimlerin lienee käynyt. Hän oli kaunis tyttö, saatte uskoa. Hänen tukkansa oli musta kuin korpin siivet, niinkuin runoissa sanotaan. Minulla on ehkä huono maku, mutta minä olisin ottanut hänet mieluummin kuin tuon ylpeän amerikalaisen miljoonamissin, jota te huokailette."

Courbier vavahti. Hän istui omissa unelmissaan ja heräsi vasta, kun paroni viimeisellä huomautuksellaan kosketti hänen unelmiensa maailmaa.

"Tuuli tyyntyy", hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta. "Meidän on varottava, että joudumme matkaan ennen pimeän tuloa."

"Hitto vieköön koko lentokoneen", de Nozier sanoi nousten seisomaan.
"Se on yhtä vastenmielinen kuin tämä hautausmaa."

Tuntureilla vallitsi omituinen tunnelma. Aurinko oli laskenut synkkään pilvikerrokseen, joka oli kasaantunut Opdalin-tunturin laelle, ja pitkää, aaltoilevaa taivaanrantaa peitti omituinen, raukea, punasinervä tuntu. Suoraan edessä näkyi Staupet ja Rautalaakso raskaana ja synkkänä, taustassa Hardangerin harjun tumma yksitoikkoisuus. Heikko, mutta jääkylmä iltatuuli sai kalpean belgialaisen hampaat kalisemaan.

"En pidä tästä maasta", hän sanoi tyytymättömänä ja meni lentokoneen luo. "Menkäämme merelle takaisin sillien ja uivan telakkamme seuraan…"

"Se ei ole mikään lintu", hän vastasi minuutin verran tarkasteltuaan taivaanrantaa. "Se on lentokone, kahden tuhannen jalan korkeudessa meistä. Minä tunnen mallin. Se on Erkon mallinen ilmalaiva."

"Silloin on vihollinen ajamassa meitä takaa", hän sanoi. "Eiköhän pommi olisikaan tehnyt vaikutustaan?"

XVIII.

KUUTAMOSSA.

Oli yö, tähtikirkas syys-yö Pohjanmeren pitkillä, pehmeillä mainingeilla. Tuuli oli tyyntynyt aivan kokonaan.

Ylhäällä ilmassa näkyi kirkas valo. Se suli yhteen tähtitaivaan kanssa, mutta terävä merimiehensilmä olisi voinut nähdä, että se liikkui nopeammin kuin tavallisten tähtien tyyni vauhti. Tämä tähti oli Jonas Fjeldin meren ulapalle kiirehtivän "lintulentäjän" kompassihuone. Koneen leveät suippopäiset siivet liikkuivat tasaisin, hiljaisin liikkein. Pienen lasikaapin sisässä istui Jonas Fjeld ohjauslaitteessa ja hänen takanaan ruumiinmukaisessa pojanpuvussa Evy Westinghouse nojasi leveitä ikkunoita vasten, jotka muodostavat "linnun" solakan ja kauniin ruumiin. Hänellä oli päässä lentokypärä, joka ei jättänyt näkyviin juuri muuta kuin hänen loistavat silmänsä. Hän tähysti lakkaamatta pimeään Zeiss-kaukoputkella.

Kone kulki niin äänettömästi, että hänen ei tarvinnut edes korottaa ääntään.

"Näen vain ihmeen ihanan yön", nuori amerikatar lausui, laskien kaukoputken kädestään. "Tähdet loistavat kuin pienet auringot Muuten on vain merta joka puolella."

"En", toinen vastasi, ottaen kaukoputken jälleen silmiinsä. "Kyllä, tuolla pohjoisessa on tosiaankin pieni valopilkku."

"Pohjoisessa?" Fjeld kysyi. "Se on varmaan Skudesnesin satama. Se sopii. Sivuutimmehan juuri äsken Vidingsön majakan. Silloin olemme varmaan oikealla tolalla, mikäli salaperäinen laiva ei ole muuttanut paikkaa sen jälkeen, kun poikani sen valokuvasi. Väsyttääkö teitä, miss Evy? Tai onko teidän nälkä? Tiedätte, että pienessä kaapissa vasemmalla on ruokaa. Käyttäkää hyväksenne!"

"Minun ei ole koskaan nälkä tehdessäni työtä. Kun olen oikein touhussani, ei minulla ole aikaa mihinkään. Tiedättehän muuten, että en ole erikoisen kohtelias."

Evy Westinghouse ei vastannut. Hän aikoi hetkisen kieltäytyä ruoasta ja antautua yksinomaan tehtäväänsä, joka vaati hänen koko huomionsa. Mutta hän oli huomannut kaapissa muutamia herkullisia kyljyksiä eikä voinut vastustaa niitä. Melkein häpeillen hän otti koristepaperisen kyljyksen ja iski siihen hampaansa melkein raakalaisella ilolla. Tämä nuori, hemmoteltu nainen ei ollut tiennyt, mikä merkitys ruoalla oli ihmisen elämässä, ennenkuin onnettomuus koristelemattomalla kielellään oli saattanut hänet ymmärtämään sen. Se tapahtui silloin, kun hän eli jauhopuurosta ja säilykkeistä eräällä pienellä saarella Newfoundlandin matalikolla.

"Minun oli niin kova nälkä", hän sanoi anteeksi pyytäen ja pyyhki suutaan. "Tiedättehän, että nuorilla pojilla on aina nälkä. Minun täytyy näytellä osaani niin kauan kuin olen puettuna housuihin. Eikö totta?"

Fjeld ei vastannut. Hänen teräksensiniset silmänsä näyttivät tahtovan avata itselleen tien läpi pimeyden, hänen huulensa olivat lujasti yhteen puserretut ja leveälihaksinen niska oli kumartunut eteenpäin kuin saalista tähystävällä pedolla.

Merelle oli äkkiä ilmestynyt toinen tuntu. Pohjoisessa loisti aaltojen yli etenevä heikko valoraita. Se hypähti eteenpäin ja lähetti äkkiä kymmeniä tuhansia säteitä joka taholle. Se oli itse kaino Diana, joka ratsasti seurueineen ja heitteli valokeihäitään pimeyden vaarallista hirviötä vastaan.

Kävi yhä valoisammaksi ja yhtäkkiä kuun hopeakehrä kiepahti taivaanrannan reunalta kuin antediluvianisen eläimen jättiläissilmä. Oli kuin meren edestä olisi vedetty esirippu. Kuun hopea ripotteli aarteitaan maata vasten aaltoileville pitkille laineille.

Koko koneen läpi kävi kova tärähdys. Evy Westinghouse katsoi pelästyneenä Fjeldiä. Oli selvää, että jotakin oli tekeillä, joka sai hänen kohottamaan lentokoneen korkeammalle. Nyt ei kai Evy ollut pitänyt kyllin tarkkaa huolta tähystyksestä. Kuunsäteet olivat saaneet hänen mielikuvituksensa liikkeeseen. Hän vilkaisi suoraan eteensä. Fjeld oli kääntynyt puolittain häntä kohti, irroitti toisen kätensä ohjauslaitteesta ja viittasi kärsimättömästi lounaaseen. Neito nousi tuolistaan ja tarkasti kaukoputkella ilmaistuun suuntaan.

"Se on todellakin ihmeellistä", neito vastasi. "Suunnattoman suuri nelisnurkkainen laatikko. Se on näköjään aivan kuin kokonainen pikku kaupunginosa."

"En… Kyllä näen. Malttakaahan hiukan. Mustassa massassa näkyy joku heikko valonvälke."

"Ei… Mutta omituisinta kaikessa on meri sen ympärillä. Näyttää aivan kuin se kiehuisi. Se loistaa ja kiiltää kuin meressä olisi kymmeniä tuhansia jalokiviä."

"Ei, ei! Koko meri on laajalta alalta kuin kiehuvaa hopeaa täynnä oleva pata. En ymmärrä, mitä se voisi olla."

Fjeld ei vastannut Mutta hänen ennestään niin ankarille ja vakaville kasvoilleen oli tullut ilme, jonka neito oli nähnyt niillä ennenkin, kun tohtori oli ollut saamaisillaan ratkaistuksi jonkun salaperäisen arvoituksen.

"Nyt minäkin näen sen", hän sanoi nauraen "Sehän on, Jumala minua auttakoon, silli. — Silliä niin pitkältä kuin silmä kantaa. Bjelland on oikeassa. Joku yritteliäs ulkomaalainen on anastanut kaiken sillin, mitä säilyketehtaat kaipaavat turhaan. Minusta tuntuu…"

"Ikäänkuin ihmiset alkaisivat käydä liian kekseliäiksi. Varmaan on pian menty sen iäisyysrajan yli, joka vie loppuun. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että maailmanloppu on pian käsissä?"

XIX.

ARIADNE-LANGAN PÄÄ.

"En", Evy Westinghouse vastasi, kumartuen lentokoneen ulkopuolelle. "Näen vain heikon valopilkun tuon mustan massan jostakin raosta. Muuten kaikki muistuttaa uivaa ruumisarkkua. En ole koskaan nähnyt moista, niin synkkä ja kamala se on."

Amerikatar kumartui lentokoneen avoimesta ikkunasta ja katseli tarkasti muutamia satoja jalkoja heidän allaan olevaa valtaista möhkälettä. Fjeld oli pysäyttänyt siivet ja antoi nyt vain korkeuspotkurin työskennellä. Lentokone laskeutui verkkaan rohkeitten lentäjien alla kelluvaa mustaa massaa kohti. Pitkä valovirta näkyi nyt selvemmin. Se oli aivan kuin leimuava miekka, joka jakoi jättiläisen kahteen osaan.

"Ettekö vieläkään voi nähdä mitään vartiomiehiä?" Fjeld kysyi hermostuneena.

"En", amerikatar vastasi varmasti. "Jos ei valoa olisi ollut, olisi voinut luulla, että se olisi vain jyrkkäseinäinen meren saari."

"No", Fjeld virkkoi, "meidän on katsottava asiaa lähempää. Se on kai suuripiirteinen silliöljytehdas. Minä olen jo tuntevinani silliöljyn hajua."

Hän oli oikeassa. Jättiläislaivasta kohosi tympeä haju, muistuttaen mädänneen lemua. Evy Westinghouse koetti tukkia nenäänsä.

"Tämä on inhottavaa", hän sanoi. "Mikä voikaan haista näin hirveän pahalta? Jos tätä jatkuu, niin minä tulen merikipeäksi."

Sillä välin Ilmari Erkon lintu laskeutui verkkaan alas laivan valtaiselle katolle. Korkeuspotkuri järjesti vauhtia ja pitkät, suippopäiset siivet pitelivät tasapainoa tyynin, tasaisin liikkein.

"Te saatte jäädä koneeseen", Fjeld kuiskasi. "Teidän on hoidettava hyvin tähystystä ja jos teidät yllätetään, niin käyttäkää revolveria. Osaattehan ampua. Ja jos joku tulisi lähemmäksi konetta kuin metrin päähän, niin painakaa vasemmalla puolellanne olevaa valkoista metallinappia. Silloin ei heidän ole hyvä olla."

Lentokone oli nyt laskeutunut katolle. Kevyenä kuin lintu se putosi vieteripyörilleen. Se vain vähän hypähteli edestakaisin kuin istumapaikkaa etsivä kalalokki.

"Onni suosii meitä", Fjeld sanoi tyynesti. "Tuuli on niin vähäpätöinen, että meidän ei tarvitse ankkuroida, ja hyvä se onkin, sillä täällä ei näy olevan mitään, mihin köydenpään kiinnittäisi."

Hän astui varovasti lentokoneen pienestä majasta. Evy Westinghouse kumartui eteenpäin, hänen silmänsä loistivat kuun valossa ja pienoinen, kalpea säde paistoi hänen oikeassa kädessään kimaltelevan hopearevolverin piipulle.

"Minun täytyy tutkia tämä laitos", hän sanoi. "Kun te ammutte, palajan takaisin. Mutta jos kävisi niin, että minun tieni lentokoneelle katkaistaisiin, niin lentäkää matkoihinne. Osaattehan käsitellä konetta. Tämä lentokone ohjaa itsensä melkein ihmisen avuttakin, kunhan käytätte korkeuspotkuria tasapainon säilyttämiseen. Laskette suoraan länteen, kunnes tulette Stavangeriin. Sieltä haette käsiinne konsuli Bjellandin taikka jonkun hänen poikansa. Kerrotte heille kaikki, mitä tiedätte. Sanokaa, että tämän laivan kupeella on suunnattoman suuri silliparvi ja että täällä harjoitetaan sillivarkautta suuressa mittakaavassa… Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", neito vastasi. "Mutta ilman teitä en aio lähteä täältä. Se ei pistäisi päähänikään. Joko me molemmat tai ei kumpikaan."

Fjeld katsoi tuimasti uljasta nuorta neitoa. "Olette minun komennossani", hän sanoi. "Olette vapaaehtoisesti suostunut tottelemaan minun määräyksiäni. Minä kyllä selviydyn. Mutta tässä on kysymyksessä enemmän kuin teidän tai minun henkeni. Pääasia on, että tämä salaisuus saadaan selville. Olette noutanut tykkiveneen ennenkin, miss Westinghouse. Se saattaa tälläkin kertaa olla tehtävänne. Minä luotan teidän toimintatarmoonne ja ennen kaikkea kuuliaisuuteenne."

Neito nyökkäsi koneellisesti päätään ja pusersi kättään entistä lujemmin revolverin ympäri. Fjeld katsoi melkein halveksien tuota pientä asetta.

"Se on kuitenkin kerran tuottanut eräälle ihmiselle kuoleman", neito keskeytti hänet.

"Heti oikealla puolellanne on pari hyvää revolveria. Molemmat ovat uusia Colt-pistooleja. On mahdollista, että ne eivät oikein hyvin sovellu teidän pieneen käteenne, mutta ne ovat miellyttävät pidellä ja helposti laukeavat. Niitten paras ominaisuus on, että luoti lävistää pari ihmistä ja menee vielä hyvän matkaa kolmanteenkin."

Fjeld ei odottanut Evy Westinghousen vastausta. Hän laskeutui varovasti tämän merkillisen Noakinarkin jättiläiskatolle. Koko alus oli nähtävästi rakennettu ohuista teräslevyistä. Hän astui valojuovalle asti, joka ulottui pitkin koko möhkäleen.

Äkkiä hän pysähtyi. Hänen korviinsa kuului kaukainen ääni. Hän kumartui ja asetti korvansa teräslevyä vasten. Nyt hän kuuli sen selvemmin. Se oli jotakin surisevaa ääntä, johon yhtyi omituista loisketta, niinkuin jostakin pumppukoneesta. Fjeld käsitti heti, mitä se oli. Merkillinen laiva oli ilmeisesti varustettu voimakkaalla dynamolla, jota käytettiin tuon möhkäleen liikuttamiseen. Kummallakin puolella olevat torpedojen näköiset ulkonemat muistuttivat Missisippijoen mahtavia lauttoja, jotka kömpelöstä ulkomuodostaan huolimatta kulkevat huimaa vauhtia.

Fjeld konttasi varovasti valojuovalle, joka ei ollut aivan niin kalpea kuin miltä oli näyttänyt ylhäältä ilmasta. Se oli noin kolmannes-metrin levyinen.

Hän kumartui verkkaan eteenpäin. Valomeri aluksi häikäisi häntä, mutta vähitellen hän tottui siihen.

Hän perääntyi hämmästyneenä. Sillä näky, joka hänet kohtasi, antoi hänen käsiinsä sen Ariadne-langan pään, joka vei salaisuuden selvittämiseen.

XX.

TARKASTUS.

Fjeld näki edessään syvän, suuren altaan, jonka joka puolella oli leveät parvekkeet. Altaan toiseen pitkään päähän oli laitettu 20-30 metrin korkuinen kattila, jota ympäröivät putkijohdot. Altaasta kulki kattilan yläosaan leveä torvi ja kattilan päällä oli suppilon tapainen kansi. Kaksi sähkövalonheittäjää loi suuren huoneen nurkista ympärilleen räikeän valaistuksen. Altaan vesi oli alituisessa liikkeessä. Se oli aivankuin kimalteleva hopeavirta. Jonkin laitteen avulla saatiin vesi virtaamaan puolelta toiselle. Se muodosti melkein koskena kohisevan puron. Koko vesimäärä imeytyi ennenmainittuun torveen, joka vei sen suoraan kattilaan.

Fjeld luuli ensin, että koko allas oli yhtenä ainoana kimmeltävänä massana. Mutta sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat terävään valoon, hän huomasi veden olevan täynnä silliä — eläviä sillejä, jotka myllersivät sekaisin mitä hurjimmassa sekamelskassa.

Kaikki näytti tapahtuvan koneellisesti jonkun nerokkaasti mietityn järjestelmän mukaan. Silli pumpattiin altaaseen laivan ulkopuolella olevasta avarasta sillinuotasta. Altaan läpi se painettiin torveen ja sitä myöten kattilaan, missä se pudistettiin suolavedestä, joutuakseen viimein sähköuuniin, joka jollakin nerokkaalla laitteella valutti valmiin öljyn pitkiä putkia myöten jättiläisaluksen sisällä oleviin ammeisiin.

"Tämäpä on suurenmoinen keittolaitos", Fjeld tuumi. "Kaikki näyttää tapahtuvan itsestään."

Ei kuulunut ääntäkään paitsi dynamojen hiljainen sähinä ja pumppujen tasaiset lyönnit. Koko laiva oli kuin kuollut. Suunnattomilla parvekkeilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

Tuo suunnaton laitos muistutti erästä esihistoriallista jättiläiseläintä, joka makasi silmät ummessa ja ahmi keräämäänsä saalista. Ja minkälaista saalista?

Fjeld heitti silmäyksen merelle. Suuri nuotta ulottui laivan perästä monen sadan metrin pituudelta. Vaikka laivan piti voida kuluttaa monta sataa tonnia silliä minuutissa, tuntui vielä kuitenkin olevan käytettävänä useita satoja tuhansia tynnyrejä.

Mutta kuinka nämä ulkomaalaiset olivat voineet kerätä niin suunnattomia sillimääriä nuottaansa näin kaukana merellä?

Siinä oli vielä yksi arvoitus ratkaistavana. Yksi asia oli kuitenkin selvä, että nimittäin jättiläinen harjoitti luvatonta kalastusta Norjan rannikolla. Sillä tämä oli paljon aluevesien rajan sisäpuolella.

Fjeld nousi seisomaan epätietoisena. Ei ollut helppo sanoa, mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Lukuunottamatta tuota kapeata valojuovaa, koko laiva tuntui olevan aivan ilmanpitävästi suljettu.

Hän hiipi varovasti laivan maanpuoleiselle sivulle. Kuutamo oli nyt kirkkaimmillaan ja se heitti hänen eteensä pitkän varjon. Se oli varoitus, jonka Fjeld heti otti huomioon. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan kannelle ja konttasi hiljaa sen osan laidalle, joka näytti olevan laivan keula. Fjeld näki nyt selvästi nuo torpedon kaltaiset teräsputket, jotka päättyivät suippoihin kärkiin ja joitten tehtävänä luultavasti oli raivata tietä tuon valtaisen laatikon tapaisen aluksen ruholle. Nämä hummerin saksia muistuttavat voimakkaat ulottimet olivat hirveän näköiset.

Muuten ei näkynyt mitään epäiltävää. Miehistöllä tuntui todellakin olevan hyvä omatunto, koska ei ollut asetettu mitään vartiota. Möhkäleen rintana olevasta mustasta terässeinästä ei näkynyt valonpilkahdustakaan.

Mutta Fjeld ei ollut niitä miehiä, jotka ulkonaisen rauhallisuuden antavat tuudittaa itsensä uneen. Täällä oli väijyksissä jotakin pahaa. Hän tunsi seisovansa vihollisen alueella ja vaaran uhkaavan tämän pahantekijäin pesän joka nurkasta. Nyt peto nukkui. Mutta joka hermo sen ruumiissa sanoi hänelle, että herättyään se levittäisi ympärilleen kuolemaa ja tuhoa.

Hän katsoi ympärilleen. Kannen tummien ääriviivojen yli hän huomasi lentokoneen seisovan pyöreillä, siroilla jaloillaan kuin kärpänen seinällä. Hän mietti, olisiko hänen palattava lentokoneeseen, lennettävä Stavangeriin ja noudettava sotaväen apua. Pari torpeedovenettä varmaan riittäisi tekemään selvän tästä omituisesta ja jättiläismäisestä silliryöstöstä.

Mutta Fjeld ei ollut halukas sekoittamaan tähän asiaan varsin paljon julkisuutta. Hän oli nähnyt liian monta esimerkkiä siitä kömpelyydestä ja typeryydestä, jolla niin sanotut auktoriteetit pilaavat ja tärvelevät mutkikkaan asian. Ja hän päätti odottaa ja pitää varansa.

Tämä päätös tuntui olevan onnellisin. Sillä noustuaan käsivarsiensa varaan hän tunsi kannen reunassa kohoavan kohdan, jota ei ollut ennen huomannut. Hän haparoi käsivarsin terässeinää alaspäin ja hymyili tyytyväisenä: hän oli tavannut rautatikkaat, jotka veivät aivan vedenpinnassa olevalle leveälle siltamalle.

Fjeld ei kauan mietiskellyt. Hän tarttui ylimpään puolapuuhun ja päästi jalkansa solumaan reunaa pitkin, kunnes ne kohtasivat toisen puolapuun. Sitten hän alkoi verkalleen kavuta alaspäin. Päästyään keskipaikalle hän äkkiä pysähtyi. Ainoastaan puolen metrin päässä ja hänen päänsä korkeudella avattiin luukku, josta virtasi voimakas valo, ja hän kuuli raa'an äänen puhuvan.

"Mitä hittoja siellä on, Jerome?" kysyttiin ranskaksi. "Katolla on joku konttaamassa. Lähetä ylös mies katsomaan, mikä siellä on?"

"Erehdytte, kapteeni", kuului toinen ääni. "Kukapa olisi tullut katolle koskettamatta soittojohtoon?"

"Hitto tietäköön!" edellinen ääni vastasi kiukkuisesti. "Mutta joku kulki kajuuttani yli hetkinen sitten."

"Pässinpää", kapteeniksi mainittu ärjäsi. "Miksikä hän konttaisi teräslevyillä kuin mikäkin äyriäinen? Lähetä pari miestä katsomaan. Ja jos siellä on joku, niin toimita hänet suorinta tietä hiiden kattilaan."

Field kiiruhti portaita alas. Mutta samassa kun hän laski jalkansa siltamalle, kaksi miestä tuli eräästä ovesta ja heittäytyi hänen kimppuunsa, syösten suustaan muutamia valikoituja ranskalaisia kirouksia.

XXI.

PULASSA.

Fjeldillä oli revolveri kädessä, mutta hänen ei tarvinnut käyttää sitä. Hintelät, leveäharteiset belgialaiset hän sai karistetuksi hartioiltaan pudistamalla. Sitten hän lähti pakoon siltamaa pitkin, ei merimiesten puukkojen pelosta, vaan tahtoen käyttää tilaisuutta tutustuakseen tähän merkilliseen laivaan niin paljon kuin mahdollista.

Hän hyppäsi sen parin metrin levyisen välikön yli, joka ikäänkuin jakoi laivan kahtia. Belgialaiset juoksivat hänen perästään, kiroten ja hoilaten. Mutta he eivät olleet niin nopsat jaloistaan kuin norjalainen lääkäri. Toinen heistä kompastui yrittäessään väreilevässä kuuvalossa tehdä saman hypyn kuin Fjeld ja putosi mereen. Toinen pysähtyi pikku aukion reunalle ja huitoi hurjasti veitsellään pakenevaa vihollista kohti.

Fjeld laski, että toisellakin puolella pitäisi olla käytävä, eikä hän erehtynytkään.

Mutta nyt oli hirviö herännyt. Luukku avattiin uudestaan ja hänen korvissaan suhahteli harhaan ammuttuja revolverinkuulia. Joka taholta kuului huutoja, kirkumisia ja kirouksia.

Yhtäkkiä Fjeld huomasi jättiläisen liikkuvan. Molemmat puoliskot erosivat loitommalle toisistaan. Valtava aukeama tuntui leviävän kuin kita pusertaakseen vihollisensa kuoliaaksi. Fjeld pysähtyi hetkeksi epätietoisena rautaportaitten eteen. Sillä hetkellä hän oli turvassa. Hänen yläpuolellaan luukusta ampuva mies ei uskaltanut näyttäytyä, sittenkun muuan Fjeldin revolverinluoti oli pudottanut aseen siitä kädestä, joka oli pistetty ulos ampumaan rohkeata vihollista.

Evy Westinghousesta hänellä ei ollut vähintäkään pelkoa. Hän tunsi olevansa vakuutettu siitä, että laivan miehistöllä ei ollut vielä aavistustakaan lentokoneesta.

Lisäksi oli selvää, että hirviön miehistö ei tiennyt, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Laivassa oli suuri hämminki. Siinä häärättiin ja hätäiltiin enemmän kuin toimittiin. Ilmeisesti puuttui heiltä järjestävät aivot ja kapteenin käheät komennukset hukkuivat vastalauseisiin ja tottelemattomien alamaisten niskotteluun.

Tämä yksi ainoa mies, joka osotti niin suurta kylmäverisyyttä ja niin suurta taituruutta aseitten käyttelyssä, oli aikaansaanut hädän, jota lisäsi vielä kalpea, salaperäinen kuutamo, ärsyttäen taikauskoisia merimiehiä.

Tämmöisissä olosuhteissa Fjeld ei hetkeäkään epäröinyt jättää lähemmin tarkastamatta laivaa, ennenkuin poistuisi taistelutantereelta. Hän hiipi takaisin torpeedon tapaisille ulokkeille. Hämmästyksekseen hän huomasi, että laivan molemmat puoliskot etääntyivät yhä enemmän toisistaan. Kita aukeni ja samassa näkyi loistava punertava massa, joka epäselvässä kuutamossa muistutti virtahevosen kitaa.

Fjeld kouristi revolverin käteensä. Massan herättämä hirvittävä tunne lisääntyi suuressa määrin sen kautta, että kummaltakin puolen tuli näkyviin rautakeihäitä, jotka muistuttivat alligaattorin hampaita.

Mutta kun kukaan ei tuntunut panevan esteitä hänen tielleen, hän kumartui eteenpäin tarkastaakseen tuota salaperäistä nielua. Hän huomasi muutamia riepuja, jotka riippuivat lähimmässä rautaseipäässä. Kurottautumalla hyvin pitkälle hän sai niistä kiinni. Ne olivat tahmaiset. Lähemmin tutkimatta löytöään hän pisti sen taskuunsa ja rupesi hiljakseen pyrkimään takaisin.

Samassa vilahti siltaman yli pitkä varjo, näkyi voimakas välähdys ja jostakin salatusta ovesta syöksyi kymmenkunta miestä kiljuen ja kiroten. Fjeld puri huultaan. Peräytyminen oli häneltä katkaistu. Hänen olisi pitänyt tajuta, että rautaportaitten vieressä oli ovi tälläkin puolella laivaa.

Mutta hänellä ei ollut aikaa pitemmältä tuumia asiaa. Merimiehet tulivat lähemmäksi ja vaikka rohkeus ei näyttänyt olevan heidän huomattavimpia ominaisuuksiaan, oli kuitenkin selvää, että yksinäisellä miehellä ei ollut suuriakaan toiveita murtautua läpi häntä vastaan hyökkäävästä hoilottavasta ja ulvovasta joukosta. Fjeldiä ihmetytti, että hänen vastustajansa eivät ampuneet. Mutta pian hän huomasi syyn siihen. Matruuseilla ei nähtävästi ollut tilaa semmoiseen toimenpiteeseen, koska he siten joutuisivat vaaraan ampua toisiaan. Sitä paitsi oli heidän aikomuksensa ilmeisesti heittää vastenmielinen vieras aukkoon, jossa vaaleanpunaiset piikit näyttivät himoitsevan jotakin uhria.

Fjeld kohotti revolverinsa. Mutta silloin hän äkkäsi, että matruusit suojelivat itseään eräänlaisella rautakilvellä, jota he kantoivat edessään liikuttavan huolellisesti, jotta ei vain yksikään heistä joutuisi kärsimään vieraan aseitten aiheuttamaa vahinkoa. Sillä tavoin olisi heille verrattain helppoa ja vaaratonta heittää tunkeilija laivan nieluun.

Fjeld käsitti joutuneensa pulaan. Hän vilkasi taakseen ja hänestä näytti kuin leveät leuat liikkuisivat, päästäen kolisevan äänen aivan kuin krokodiilit saaliin lähestyessä. Mutta vaara, joka häntä nyt uhkasi, ei ollut suurempi kuin monet niistä, joita hän vaiherikkaan elämänsä kuluessa ennenkin oli voittanut.

Hän kohotti revolverinsa ja laukaisi nopeasti peräkkäin kolme laukausta rautalevyä vasten. Hän huomasi matruusien kumartuvan alas kilpiensä suojaan ja pysäyttävän hyökkäyksensä. Juuri sitä hän oli toivonutkin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti sadan kilon ruumiinpainonsa edessään olevaa rautaseinää vastaan. Sen suojassa olleet kuusi matruusia eivät olleet arvanneet niin suunnatonta rohkeutta. He eivät osanneet asettua vastarintaan. Kauhistuneina he pudottivat kilpensä ja kaatuivat päällekkäin siltamalle. Kaksi heistä syöksyi mereen, eivätkä toiset kerinneet tointua ennenkuin rivakka norjalainen oli hypännyt heidän ylitsensä rautaportaille.

Fjeld pysähtyi hetkeksi. Hän kuuli jotakin, joka sai hänet rientämään portaita ylös kauheata vauhtia. Se oli laukaus, yksi ainoa kova laukaus hänen lentokoneessa olevasta toisesta Colt-pistoolistaan.

XXII.

YKSIN.

Evy Westinghouse istui tyynesti ja hiljaa odottaen Ilmari Erkon lentokoneessa. Kuunvalo loisti hänen kalpeille kasvoilleen. Hän istui huulet yhteen puristettuina vartiopaikallaan täysin tietoisena suuresta vastuunalaisuudestaan.

Musta kansi näytti niin merkillisen salaperäiseltä öisessä valaistuksessa. Se oli kuin kuilu, joka millä hetkellä tahansa voisi niellä hänet. Hän kumartui eteenpäin ja jännitti kaikki aistinsa. Ei yksikään ääni, ei pieninkään liike jäänyt häneltä huomaamatta. Tuon tuostakin hän oli kuulevinaan takanaan hiipiviä ja sipsuttavia askeleita. Hänestä tuntui, kuin petoeläin olisi hiljaa hiipinyt pehmeillä tassuillaan häntä kohti pitkin tuota synkkää pintaa. Mutta hän ei nähnyt mitään. Itse jännitys ihmisen hermoissa riittää loihtimaan esiin salaperäisiä ääniä. Ja kuitenkin ainoastaan hänen oman sydämensä tykytys kajahteli hänen tärykalvoissaan.

Tämä amerikalainen miljoonanomistaja, joka siinä istui kuun kepeänvihreän cyklooppisilmän edessä odottaen vaaroja, joitten tiesi häntä väijyvän, huomasi yhtäkkiä kätensä vapisevan. Johtuiko se pelosta vai odotuksesta?… Mutta hän tunsi melkein nauttivansa siitä heräävästä pelontunteesta, jota vastaan hänen oli taisteltava koko yankee-luontonsa väkevällä elinvoimalla. Nyt hän tajusi, että hänen olemuksensa alkuperäisin vaisto oli taistelun kaipuu. Häntä poltti sama ylpeä toiminnanhimo, joka oli kalvanut hänen isäänsä ja veljeänsä Wall Streetin voimakkaassa kullanloistossa. Hänen väsymyksensä oli poissa, hänen raukea herpautumisensa arkielämän yksitoikkoisuuteen, joka tappaa amerikattarien hyvän tuulen ja tekee heidät varjokuviksi, oli hävinnyt. Hän ei välittänyt enää miesten kunnianosoituksista. Nyt vasta hän oli oppinut tajuamaan, että amerikalaisten käsitys naisesta on pohjaltaan vain naisen halveksumista, se kun kehoittaa naista tavoittelemaan vain loitolla elämän taistelukentältä olevaa ylhäistä asemaa.

Äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ylhäältä ilmasta kuului kaukaista surinaa, muistuttaen aivan jättiläiskokoisen merikotkan siipien lyöntiä. Hetkistä myöhemmin hän kuuli alapuoleltaan huutoja ja laukauksia. Suuri hirviö oli herännyt ja rupesi liikahtelemaan.

Missä oli tohtori Fjeld? Ja mitä hänen itsensä pitäisi tehdä? Hänen oikea kätensä pusertui lujemmin ohjauslaitteeseen ja vasen oli koskettimella, jonka avulla korkeuspotkuri pantiin käymään.

Hän kuuli selvästi huutoja etukannelta. Raa'at ja käheät äänet siellä huutelivat, kuuluen melusta tuon tuostakin hänen korviinsa saakka tunkeutuva ranskalainen kirous. Taas kuului laukaus…

Mutta hän ei saanut aikaa kauemmin ajatella, mitä edessäpäin tapahtui. Sillä kuulemansa voimakas suhina kävi nyt yhä selvemmäksi ja kuutamossa näkyi kannella pitkä varjo. Seuraavalla hetkellä liukui lentokone teräskannelle, vain kuuden tai seitsemän metrin päähän hänestä. Se vieri eteenpäin, pitkä pyrstö kohosi hetkeksi ilmaan kuin hevonen, joka on potkaissut taaksepäin — sitten se yhdellä nykäyksellä pysähtyi paikalleen.

Silloin Evy Westinghouse irroitti kätensä ohjauslaitteesta ja tarttui hienolla, valkealla kädellään tohtorin suureen revolveriin.

Hän katsoi huolestuneena ympärilleen. Mutta hänen seuralaisensa oli häipynyt pimeyteen. Ei ollut muuta keinoa kuin odottaa, mitä tapahtuisi.

Lentokoneesta hyppäsi kaksi miestä. Hän kuuli ihmettelevän huudahduksen, joka ilmaisi hänelle toisen lentokoneen miehistä vasta nyt huomanneen hänet. Samalla hän huomasi, että laivan keskellä ollut kaitainen valojuova nyt rupesi, leviämään — ensin hyvin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin. Näytti aivan siltä, kuin olisi vedetty esirippu syrjään jonkin loistavan maanalaisen näytelmän edestä.

Valojuovan toisella puolella olevat miehetkin näyttivät hämmästyvän tästä ilmiöstä. He aikoivat hypätä hänen luokseen, mutta muuttivat äkkiä päätöksensä. Toinen oli vähällä syöksyä heidän jaloissaan aukenevaan valomereen. Kirous huulilla he pysähtyivät aukeaman reunalle.

Evy Westinghouse ei vastannut. Hän kumartui niin paljon eteenpäin kuin mahdollista, jotta miehet eivät huomaisi olevansa tekemisissä ainoastaan naisen kanssa. Sitten hän kohotti raskaan Colt-revolverin ja ampui laukauksen ilmaan.

Tämän laukauksen Jonas Fjeld kuuli. Vapauduttuaan vihollisistaan hän kiipesi ylös rautaportaita. Hän tunsi itsensä levolliseksi lentokoneessa olevan nuoren naisen suhteen. Tämä ei kyllä jättäytyisi yllätettäväksi. Fjeld tiesi hänen hyvin tuntevan lentokoneen yksinkertaisen ja helpon koneiston ja helposti voivan ohjata sitä, jos se tulisi tarpeelliseksi.

Hän pysähtyi hämmästyneenä katolle. Toisen lentokoneen ääriviivat näkyivät kuuvalossa ja leveän valojuovan reunalla hän keksi kaksi miestä, jotka seisoivat siinä neuvottomina revolverit kädessä.

Pienempi heistä kumartui eteenpäin ja huusi alas huoneeseen. Fjeld ei kuullut, mitä mies sanoi. Mutta tulosta ei tarvinnut odottaa. Ennen niin äänettömässä laivassa alkoi nyt elämä kuhista odottamattoman vilkkaana. Ilmeisesti oli suuresta huoneesta nostettu tikapuita, sillä seuraavassa hetkessä pisti joukko parrakkaita päitä esiin valomerestä ja parikymmentä hurjaa olentoa syöksyi kannelle valojuovan molemmin puolin.

Kaksi miestä meni rohkeasti omituista kellanvihreää lintua kohti, joka pyöreillä jaloillaan seisoi läpättäen kannella. Arvelematta he tarttuivat sen vaaleaan teräspyrstöön.

Fjeld ryömi varovasti lähemmäksi, koettaen saada toisen lentokoneen itsensä ja hyökkääjien väliin. Ilmeisesti oli hänet kokonaan unohdettu. Kaikkien silmät olivat suunnattuina vieraaseen lentokoneeseen.

Miesten huuto vaikeni äkkiä. Lentokoneen kupeesta syöksyi valkea valo. Mitään pamahdusta ei kuulunut eikä näkynyt savua. Mutta molemmat matruusit kaatuivat nurin, aivan kuin salama olisi heidät lyönyt.

XXIII.

LASSONHEITTÄJÄ.

Jättiläislaivassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Molemmat matruusit makasivat kannella kuin hengettöminä. Kuunvalo lankesi toisen rehevän parran peittämille kalpeille kasvoille, joissa törrötti suu puoleksi avoinna.

Toisella puolella valojuovaa olevat miehet eivät näyttäneet olevan erikoisen halukkaat tulemaan toverinsa avuksi. He näyttivät säikähtyneiltä ja epäröiviltä. Juova oli tullut jo useita metrejä leveäksi.

Mutta hiljaisuutta kesti vain silmänräpäyksen. Kuului revolverin laukaus. Ja tämä yksi ainoa laukaus oli alkuna kokonaiselle tykkitulelle. Roistot vetivät esiin revolverinsa ja ampuivat sokeasti lentokonetta kohti. Luodit vain vinkuivat metallia vasten, mutta ampumisesta ei tuntunut olevan mitään tulosta. Toiselta sivulta meni muuan lasiruutu rikki — siinä kaikki.

Ja kuitenkin olisi tuo samainen laukaus voinut tulla hyvin kohtalokkaaksi nuorelle "The fifth avenuen" ladylle. Sillä muuan lasisirpale sattui häntä olkapäähän, repäisi rikki leningin ja tunkeutui ihon alle. Evy Westinghouse, joka istui pää alas painettuna roistojen tulilinjassa, tunsi niin ankaraa kipua, että hänen oli pantava kaikki voimansa liikkeelle, jotta ei menettäisi tajuaan. Hän käsitti, että nyt hänen oli toimittava ja että paljon riippui siitä, pääsisikö hän pakoon ja hankkimaan apua. Hän oli viimeiseen asti toivonut, että Fjeld tulisi takaisin. Mutta nyt hän käsitti, että tohtorin pääsy hänen luokseen oli katkaistu. Tohtorin sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin toimia niitten mukaan. Veri tihkui haavoittuneesta olkapäästä, hän tunsi lämpöisen, kostean veren tippuvan vasemmalle käsivarrelleen.

Hitaasti hän kohotti päänsä suojaavan panssarin yli. Ampuminen oli tauonnut. Joku luja tahto oli järjestänyt raivoavat miehet. Hän näki heidän seisovan kuiskailemassa keskenään lentokoneen varjossa. Laivan sisäosista tuli yhä useampia kannelle. He konttasivat kuin apinat, jättäen pitkät kuutamon varjot jälkeensä.

Kannella vallitsi yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus. Mutta tämä hiljaisuus oli vielä paljon kauhistuttavampi kuin revolverien pauke.

Nyt hän näki miehen konttaavan ruumasta. Evy näki hänen kasvonsa ne muutamat sekunnit, kun hän pisti päänsä ylös valomerestä. Ne eivät olleet toisten kaltaiset. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja tummat. Hänellä oli korvissa pitkät renkaat ja kasvoissa syvät rokonarvet. Silmät olivat pienet, mutta hehkuivat kuin kivihiilet. Vasemmalla käsivarrellaan oli hänellä pitkä vyyhdelle keritty köysi.

Evy Westinghouse oli nähnyt tuommoisia miehiä ennenkin. Niitä on joka paikassa Buenos Ayresissa ja Montevideon laitamilla. Ne olivat gaucho'ja Etelä-Amerikan heinäaroilta, mistä ovat muuttaneet suurkaupunkeihin harjoittamaan ammattiaan ihmisiä vastaan, opittuaan ensin ottamaan sen avulla kiinni karjaa.

Nuori nainen kalpeni. Hän käsitti, että miehen käsivarrelta riippuva köysi oli lasso ja että mikään ase ei voinut olla tehokkaampi estämään hänen pakenemistaan. Samassa hän vasemmalla kädellään painoi korkeuspotkurin kosketinta. Mutta se oli liian myöhäistä.

Gaucho oli silmänräpäystäkään viivyttelemättä heittänyt lassonsa lentokoneen torpeedomaisen kokan yli. Riemuhuuto toisella puolella olevien roistojen kurkuista todisti hänen osanneen maaliinsa. Lasso oli lujasti kiinni lentokoneen nokassa, eikä sen jälkeen ollut lainkaan vaikeaa kaataa sitä kumoon taikka ainakin estää sitä lähtemästä.

Evy käsitti kauhistuen, että oli kadottanut mahdollisuuden päästä pakoon. Hänellä ei ollut puukkoa, millä olisi leikannut poikki tukevan hamppuköyden, joka nyt sitoi hänet kiinni kirottuun laivankanteen. Korkeuspotkurista ei asiain näin ollen ollut mitään hyötyä, ja hän sulki nopeasti koskettimen, jotta kone ei kaatuisi nurin. Hän odotti joka silmänräpäys, että gaucho kiristäisi lassoa. Mutta etelä-amerikalainen ei pitänyt kiirettä.

Taustalta tullut pieni mies, joka oli ottanut komennon, astui nyt esiin. Kuu paistoi hänen ryppyisille kasvoilleen valaisten hänen kapeat silmänsä ja suuren monokkelin, joka tuntui tekevän ilmeettömät kasvot yhä enemmän värittömiksi ja näivettyneiksi.

"On kai parasta, että antaudutte meille", hän lausui levottomuudesta kevyesti vapisevalla äänellä. "Me tunnemme teidät, tohtori Fjeld. Koko maailmassa on vain yksi ainoa tämän mallinen lentokone. Se ei ole häpeäksi keksijälleen. Ilmari Erkko tuntisi nyt pahoinvointia, jos olisi elossa. Kun tulee vangituksi kuin tavallinen härkä heinäarolla — se on kehno loppu lintulentäjälle. Eikö totta?"

Mies kumartui eteenpäin ikäänkuin vastausta odottaen. Mutta kun ei saanut mitään vastausta, hän jatkoi:

"Ette tosiaankaan voi ajatella mitään vastarintaa, rakas tohtori", hän sanoi lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Samassa hetkessä kun jollakin tavoin yritätte näyttää hampaitanne, teidät ammutaan. Kymmenen miestä vartioi revolvereillaan teidän pienintäkin liikettänne."

Taas hän piti muutamien sekunttien paussin. Hänen kasvoilleen tuli levottomuuden ilme ja hän katseli ympärilleen semmoisin elein, jotka ovat ominaiset henkilöille, jotka koko ikänsä ovat taistelleet synnynnäistä raukkamaisuutta vastaan.

"No", hän sanoi äkkiä ankarasti. "Mitä vastaatte? En ole aikonut upottaa teitä rotan tavoin. Tässä ruumisarkussa on pari hauskaa huonetta, joissa voimme kaikessa rauhassa keskustella asioistamme. Siellä on m.m. joku pullo whiskyä, joka voi helpottaa keskusteluamme."

Hän vaikeni jälleen. Hän ei saanut mitään vastausta. Toinen lentokoneen miehistä astui hänen eteensä kärsimättömin elein.

"Nyt tämä neuvotteleminen saa olla lopussa", hän sanoi kiivaasti. "Antakaa tohtorin mennä tuonelaan ennenkuin hän vapautuu nykyisestä asemastaan. Nyt olemme tilaisuudessa pääsemään hänestä kuitiksi. Hän vältti helvetinkoneen. Antakaamme hänen tehdä tuttavuutta sillien kanssa. No, Sanchez", hän jatkoi argentinalaiselle, "kaada hänet mereen!"

Ilkeästi nauraen gaucho keräsi lasson käsivarrelleen ja laittautui kiristämään nuoraa. Silloin kuului keskeltä hiljaisuutta laukaus. Tuliko se lentokoneesta? Kukaan ei sitä huomannut. Mutta etelä-amerikalainen luhistui kannelle, lasso putosi hänen kädestään ja hän syöksyi mereen.

XXIV.

MUUAN ELÄMÄNKOHTALO.

Paroni de Nozier oli niitä ihmisiä, jotka kasvavat menestyksestä ja lannistuvat vastoinkäymisestä. Hänen kyynillinen mielenlaatunsa ei koskaan ollut oppinut tietämään, mitä merkitsee miehekäs kohtaloon alistuvaisuus, joka on suurempi kuin rohkeus.

Tämä oli heikkous hänen henkisessä koneistossaan. Harvat ihmiset ovat suuremmalla rohkeudella tutkineet luonnon salaisimpia voimia. Hän muistutti monessa suhteessa yleisneroa James Mortonia, joka väkivaltaisessa ylimielisyydessä oli tehnyt yhden suurimmista pahoista töistä, mitä rikosten historia tuntee. Mutta hänellä ei ollut sitä tietoista filosofista tyyneyttä, joka oli lyönyt leimansa Josias Saimlerin oppilaaseen.

Tämä omatekoinen paroni, joka oli omistanut elämänsä merien tutkimukseen ja ottanut ensimäiset oppiaskeleensa tällä alalla Monacon ruhtinaan johdolla, oli aivan sattumalta johtunut erääseen ajatukseen, joka vei hänet epäkäytännöllisestä tieteestä paljon aineellisempaan rikokseen. Hän oli tehnyt joukon pienempiä kokeita ja keksinnöitä valtameritutkimuksen alalla, saavuttaen niillä nimen, joka mainittiin norjalaisten professorien Nansenin ja Helland Hansenin rinnalla. Mutta paroni ei ollut tyytynyt siihen.

Hän se oli rakentanut sen omituisen sukeltajakellon, jonka tohtori Hjort oli esitellyt suuressa merentutkijain kokouksessa Bergenissä 1922. Ja tämä pikku belgialainen se oli samana vuonna julkaissut pienen lentokirjasen erinäisistä ilmiöistä kalojen silmissä, herättäen sillä suunnatonta huomiota. Paroni de Nozier'sta oli odotettu paljon enemmän. Mutta yhtäkkiä hän oli keskeyttänyt tieteellisen toimintansa ja vetäytynyt, kuten itse sanoi, omin päin jatkamaan tutkimuksiaan. Ei ollut tuntematonta, että hän Spezzian telakalla oli rakennuttanut itselleen jättiläislaivan, jonka rakenteesta ja tarkoituksesta hän oli noudattanut mitä suurinta vaiteliaisuutta. Ja siten lahjakas belgialainen paroni vetäytyi saman salaperäisen hämäryyden varjoon, joka ennenkin oli peittänyt hänen nimensä.

Kuka hän oli, tuo kuihtunut mies, jolla oli niin ilmeettömät elostelijankasvot ja hieman lapsellinen, mutta samalla röyhkeä käytös? Ja kuinka tämä omituinen tuntematon, jonka mennyttä elämää ei kukaan tuntenut ja jonka luonne oli salaperäinen arvoitus, oli voinut luoda valoa asioihin, jotka ennen olivat olleet hämäryyden peitossa? Kaikki, mihin hän ryhtyi, vaikutti nerokkaalta ja sai osakseen ihailua. Varmaan hän oli suunnattoman rikas. Mutta mistä hänen rikkautensa johtuivat? Hänen keksintönsä olivat tosin suurenmoiset, mutta eivät olleet sen laatuiset, että olisivat tuottaneet miljooneja. Paroni de Nozier jatkoi kuitenkin pelottomasti alkamallaan uralla. Kukaan ei ollut voinut päästä häneen käsiksi. Onni hymyili hänelle, niinkuin se usein hymyilee niille, jotka askartelevat yhteiskunnan laitamilla. Hän esiintyi kuin Napoleon, joka mobilisoi meren kaikki rikkaudet lippunsa alle.

Eikä häntä vastaan koskaan ollut noussut ainoakaan käsi — ennenkuin nyt tällä hetkellä, kun outo lentokone laski hauraat pyöränsä hänen laivansa teräskannelle.

Häntä ahdisti nyt tuo kirottu tohtori Fjeld. Hän tiesi ahdistajansa olevan saman miehen, joka oli voittanut Saimlerin, Huysmannin ja Delman — tuon pitkän, vaalean germaanin, joka nyt koetti murskata hänet. Muutamia minuutteja hänellä oli ollut tuo peloton norjalainen vallassaan, kun Sanchez'n varma lasso oli ollut kiinni lentokoneen kokassa. Mutta nyt tilanne oli toinen. Argentiinalainen oli, pää murskattuna, syöksynyt silliparveen. Lasso oli pudonnut hänen kädestään ja nyt Erkon ylpeä lintu jo leijaili ylhäällä ilmassa.

Tuohon vihreänkeltaiseen koneeseen eivät pystyneet mitkään kuulat. Lasso näkyi vielä riippumassa siitä. Mutta kenenkään Nozier'n miehistä ei onnistunut saada kiinni köydestä. Muutamien sekunttien kuluttua ilmalaiva oli kohonnut ylös ja oli matkalla rannikkoa kohti.

"Olemme hukassa", hän huusi yhä uudestaan, tuijottaessaan lentokoneen jälkeen, jonka vielä erotti pienenä, heikosti loistavana tähtenä itäisellä taivaalla.

"Teidän tulee olla varuillanne", hän sanoi hiljaa ja melkein uhkaavalla äänellä. "Ei ole hyvä laivassa välttämättömän kurin vuoksi näyttäytyä raukaksi. Huomenna nostamme ankkurin ja siirrymme aluevesien ulkopuolelle. Ja sitten annamme hittoja norjalaiselle risteilijälle. Mitä tuo tohtori Fjeld oikeastaan tietää? Hän on nähnyt meidän sillinuottamme, mutta epäilen, tokko hän ymmärsi asioiden todellista yhteyttä. Mehän harjoitamme merikalastusta, eikö totta? Ja teidän nimennehän takaa, että harjoitamme sitä täysin tieteellisellä tavalla. Ei kukaan Stavangerissa aavista, mistä syystä silli on tänä vuonna jäänyt nousematta, yhtä vähän kuin Lofotein kalastajat käsittävät, minkä tähden turska on etsinyt toisia paikkoja kuin tavallisesti. Olemme saattaneet Norjan kalastuksen perikadon partaalle. Mutta sen tietävät toistaiseksi vain ne miehet, jotka ovat tässä uivassa ruumisarkussa verottamassa merta ja sen aarteita. Miehemme ovat kyllin suuria roistoja, niin että heihin voimme luottaa. Mutta silloin emme saa osottaa mitään heikkoutta. Säiliöissämme on meillä nyt useita miljooneja. Olemme ryöstäneet Skotlannin ja Norjan rannikot, olemmepa verottaneet Doggermatalikkoakin. Mitä voimme pyytää enemmän? Palatkaamme kotiin!"

"Unohdatte kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä", hän virkkoi kuiskaten. "Se on seikka, joka vaikuttaa niin, että pää tuntuu olevan heikossa hartioilla. Ja keltaiset ruusutkin tuottavat meille ikävyyksiä. Tuo tohtori Fjeld toimittaa meidät jonakin päivänä hirteen."

"Jättäkää hänet minun huostaani", hän sanoi tyynesti ja katseli haaveksien merelle.

"Ajattelen Evy Westinghousea", hän sanoi puoleksi itsekseen. "Ja sitä päivää, jona olen hänen kanssaan lentävä suureen seikkailuun."

XXV.

ERÄS ETU.

Ei ole suinkaan helppo asia miehen, joka on kuusi jalkaa pitkä ja suhteellisen leveä, olla piilosilla laivassa, jossa ei ole muita kuin vihollisia.

Fjeld aikoi ensin päästä käsiksi Nozier'n lentokoneeseen. Jos roistot olivat huomanneet, mistä eteläamerikalaisen surmannut luoti tuli, olisi hän yrittänyt paeta belgialaisen isolla kaksitasolla. Mutta mielikuvitus on usein voimakkaampi kuin kuulo, eikä yksikään Nozier'n miehistä epäillyt hetkeäkään, että Sanchez oli kaatunut vihollisen lentokoneesta ammutusta kuulasta.

Onneksi itse luonto tuli rohkean norjalaisen avuksi. Paksu pilvi peitti kuun ja verhosi Nozier'n laivan hämärään, joka teki piilottautumisen hänelle helpommaksi.

Hätiköimättä Fjeld konttasi pitkin laivan ulointa reunaa tikapuille, jotka veivät kokassa olevalle alemmalle siltamalle. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä ja muuten niin hyvin piilotettu ovi laivan sisustaan oli selällään.

Fjeld ei tarvinnut monta sekunttia päästäkseen tikapuille. Mutta hän pysähtyi epäröiden kaitaisen rautaoven kynnykselle. Häntä vastaan löi kova valonloiste siitä pitkästä käytävästä, joka tuntui ulottuvan kautta koko laivan. Mikäli hän voi nähdä, ei tässä paljaassa tunnelissa ollut ainoatakaan piilopaikkaa. Melkein sen keskipaikkeilla hän huomasi aukon, joka luultavasti vei johonkin alaspäin.

Tarvittiin mitä suurinta rohkeutta mennä tähän valomereen, jossa ensimäinen vastaan tuleva mies ilman muuta huomaisi hänet. Hän riisui yltään lentopuvun, mutta sen alla oleva urheilupuku herättäisi aivan varmaan pitkän matkan päähän huomiota.

Mutta tässä maailmassa on olemassa ilmiö, jota sanotaan hyväksi onneksi. Pikkuporvarit eivät tahdo olla siitä tietävinään, he kun muka eivät koskaan tahdo luottaa pelkkään sattumaan. Siihen luottavat vain pelurit.

Ja kuitenkin on hyvä onni välttämätön öljytippa elämän koneistossa. Mies tai nainen, joka ei kykene tuntemaan jännityksen ihmeellistä nautintoa, on kuihtuva ja näivettyvä elämän jokapäiväisyydestä. Suuret miehet ovat pelureita — joko sitten pelataan rahoista, ihmiskohtaloista taikka ihmiselämästä.

Jonas Fjeldille oli hyvä onni kiihoittava elämänehto. Hän ei voinut taipua tavan säännönmukaiseen lainalaisuuteen. Hänen elämässään sattui hetkiä, joina hänen täytyi pelata "punasta ja mustaa" siitä, minkä arkipäiväinen ihminen jostakin syystä pitää sangen korkeassa arvossa — nimittäin elämästä.

Ei ollut suuria toiveita päästä ehjin nahoin tunkeutumisesta vihollisen luolaan. Hän tiesi nyt, kenen kanssa oli tekemisissä — että häntä vastassa oli häikäilemätön ja julma tahto, joka ei väistänyt mitään ja joka käyttäisi valtaansa ja voittoisaa asemaansa äärimmäisiin asti.

Varovainen ja ajatteleva mies, joka olisi pitänyt tärkeänä kuolla omaan vuoteeseensa, olisi koettanut järjestää niin, että olisi päässyt pois tästä valtaisesta uivasta ruumisarkusta, joka näytti luodun tulemaan monen ihmisen naudaksi. Mutta Fjeldin viisaus ei koskaan ulottunut niin pitkälle, että se olisi tukehuttanut hänen halunsa tarttua tapahtumiin käsiksi suoraan. Hänen luontonsa mukaista ei ollut viivytellä ja aprikoida — hän meni suoraan eteenpäin uljuudella, joka usein on puolet voitosta.

Hän kumartui eteenpäin ja astui valaistuun käytävään. Laivan sisältä ei kuulunut ääntäkään, ainoastaan sillipumppujen tasainen jyrinä.

Äkkiä hän pysähtyi seinässä olevan lasiruudun eteen. Hän katsoi suureen konehuoneeseen, missä sillivirta uiskenteli kuin kimalteleva koski jättiläismäiseen sylinterin muotoiseen kattilaan. Keskellä huonetta seisoi kolme miestä, jotka pyydystivät kuollutta argentiinalaista juoksevasta massasta. He olivat saaneet ruumiin ylös ja seisoivat nyt ihmettelemässä jotakin merkillistä, jota eivät käsittäneet. Fjeld oli heti selvillä noitten kolmen miekkosen mietteistä. Hän näki selvästi revolverinluodin jäljen miehen niskassa. Eikä tarvittu mitään asiantuntemusta ymmärtääkseen, että luoti oli kulkenut alhaalta päin takaraivoon ja mennyt ulos aivan vasemman silmän yläpuolelta.

Yksi noista kolmesta miehestä päästi huudahduksen, joka antoi eräälle miehelle aiheen tulla katsomaan heidän päittensä yläpuolella olevasta valojuovasta.

Fjeld ei kuullut, mitä sanottiin, mutta hän näki paroni de Nozier'n ryppyisten kasvojen pistävän esiin valosta. Ja heti sen jälkeen paroni asteli verkalleen rautaportaita alas. Hän oli ensimäisessä kiihtymyksessään pudottanut monokkelinsa, eikä hänen kasvoillaan enää näkynyt tuota alituisen väsynyttä ja ivallista hymyä.

Fjeld riensi eteenpäin. Roistot olivat nähtävästi huomanneet, että Sanchez oli ammuttu takaapäin eikä lentokoneesta. Teräslattia rupesi hänen jalkainsa alla polttamaan.

Hän meni aukolle ja huomasi kierreportaat, jotka veivät laivan pohjalle. Samassa hän kuuli askeleita ylhäältä päin.

Hänellä ei ollut muuta kuin yksi keino. Hän kouristi revolverin vasempaan käteensä ja ryömi varovasti alaspäin kierreportaita, jotka päättyivät erääseen oveen. Sen eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisältä hän ei kuullut mitään ääntä. Mutta päänsä yläpuolelta hän kuuli askeleita yhä selvemmin. Joku oli tullut siihen käytävään, josta hän juuri äsken oli lähtenyt! Fjeld tunsi olevansa vakuutettu, että häntä ei seurattu. Askeleet olivat siksi tyynet. Ne tuntuivat huolettoman ihmisen kävelyltä.

Nyt ei Fjeldillä ollut enää mitään valitsemisen varaa. Paluutie oli häneltä katkaistu ja hänen täytyi yrittää löytää joku piilopaikka merkillisen laivan pohjalta. Arvelematta hän väänsi lukkoa ja avasi rautaoven.

Fjeld pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Hänen edessään oli iso sali — jonkinlainen kirjasto. Pitkin seiniä oli isoja kaappeja täynnä kirjoja ja keskellä lattiaa vihreällä liinalla peitetty raskas pöytä. Pöydällä oli hujan hajan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.

Mutta eniten Fjeldiä ihmetytti, että aivan hänen edessään istui suurikasvuinen, harmaapäinen vanha mies, joka poltteli piippua. Hänen kasvonsa olivat valoon päin. Ja Fjeld näki hänen olevan sokean.

XXVI.

PORTUGALILAINEN.

Fjeld sulki oven perästään. Sokea ei liikahtanut. Hän oli kuin joku Rooman senaattoreista, jotka istuivat Forumilla pelottaen raakalaisia jylhällä uhmallaan. Olisi voinut luulla miehen olevan vain kuolleena täytetyn ruumiin, jos ei savu hänen piipustaan olisi säännöllisin väliajoin noussut tummaa kattoa kohti.

Hänellä oli valtava ruumiinrakenne. Hänen karkeat, kulmikkaat kasvonsa, joissa suuri parta oli aivan hoitamatta, olivat kuin puuhun veistetyt. Leveä suu ja keltaiset hampaat, jotka pitelivät piippua kuin ruuvipuristimessa, ilmaisivat raakuutta ja voimaa. Mutta silmät olivat aivan palaneet, syrjät hyvin punakat ja silmämunat aivan painuksissa.

Tuo sokea jättiläinen ei näkynyt välittävän siitä, kuka tuli sisään. Hän tupakoi edelleen synnyttäen hiljaisen kurinan kuin tiikeri, joka on löytänyt lepopaikan viidakon takana.

Fjeld katsahti nopeasti ympärilleen. Tämä kirjasto oli varmaan joku keskushalli, josta päästiin eri hytteihin. Siinä oli ovia joka puolella.

"Ken siellä?" sokea kysyi äkkiä englanninkielellä. Hänen äänensä oli niin kova ja raaka, että se olisi voinut säikäyttää kenet tahansa.

Fjeld vastasi muutamin sanoin ranskaksi. Jättiläinen pudisti kärsimättömästi päätään. Sitten hän jatkoi tupakoimistaan. Ilmeisesti hän ei välittänyt muista kielistä kuin omastaan.

Fjeld käsitti heti, että tämä mies ei voisi panna hänelle mitään esteitä. Hän pisti revolverin takataskuunsa ja astui eteenpäin. Hän oli kuullut askeleet kierreportaitten yläpuolelta ja ymmärsi, että hänelle tässä valoisassa huoneessa tulisi pian kuumat paikat.

Aivan arviokaupalta hän astui eräälle lyhemmällä seinämällä olevalle ovelle. Se oli kiinni. Hän koetti seuraavaa, mutta sekin oli lukossa. Silloin hän juoksi toiselle puolelle ja sai kiinni ovenrivasta juuri samalla hetkellä, kun kuuli ihmisen astuntaa huoneen ulkopuolelta. Ovi antoi myöten. Sen sisäpuolella oli pilkkosen pimeä. Mutta Fjeldillä ei ollut muuta keinoa, mikäli ei tahtonut joutua ilmi. Hän sulki nopeasti oven perästään, otti esiin revolverinsa ja odotti, mitä tapahtuisi. Nyt hän huomasi, mitä ei ennen ollut nähnyt, että nimittäin ovessa oli pieni, pyöreä lasiruutu. Kirjastohuoneesta tuleva valo heitti hämärän loisteen siihen pieneen hyttiin, jossa hän nyt oli. Se oli makuuhuone — leveä vuode täytti melkein puolet koko huoneesta.

Muuten oli siinä vain pöytä, jolla oli muutamia paperirullia ja vaatenaulakko, josta riippui muutamia pukuja ja öljyvaatteet.

Fjeld selvitteli mielessään tilannetta. Pienestä lasiruudusta hän näki kirjastoon. Sokea mies istui yhä samassa asennossa, mutta ei tupakoinut enää niin innokkaasti kuin aikaisemmin. Hän näytti olevan jollakin tavoin jännityksessä. Hän oli kumartanut päänsä eteenpäin ja hänen ulkonevat, karvaiset korvansa vainusivat jotakin ääntä. Sokea oli ilmeisesti kuullut jotakin, mikä ei miellyttänyt häntä. Hän istui kuin vanha, takkuinen susi, joka on kuullut lampaan määkymistä kaukaa ja nyt hampaat irvessä uneksi nuoruutensa aikuisesta ruokahalusta.

Fjeld näki hänen avaavan suunsa. Mutta hän ei kuullut, mitä mies sanoi. Silloin tilanne yhtäkkiä muuttui. Muuan mies tunkeutui sisään siitä ovesta, josta Fjeld oli tullut tuskin minuutti sitten. Hän oli pitkä ja leveäharteinen mies, jolla oli punaiset, päivänpolttamat kasvot ja voimakas häränniska. Hänellä oli leveälierinen hattu, jossa oli uhkea kultanauha. Hänen piirteensä olivat raa'at ja kömpelöt, mutta hänen pienistä silmistään loisti viekkaus ja kavaluus.

Tällä kertaa hän tuntui olevan aika lailla humalassa. Ja humalan alkuperä pisti esiin hänen takataskustaan, josta näkyi aikamoinen whiskypullo.

"Vai niin, sinäkö siinä olet, Jonson", tulija sanoi huonolla englanninkielellä. Hänen äänensä oli ankara ja voimakas — hän tuntui olevan oppinut komentamaan. "Siinä sinä istut ja haudot kuin vanha kana, kun itse piru laumoineen raivoaa kannella. Paroni on niin kiukuissaan, että hampaat suussa kalisevat… 'Olet humalassa, Ribeira', se pikku vintiö sanoi, 'jos et heti mene nukkumaan ja huuhtele itseäsi kylmässä vedessä, niin saat luodin koipiisi. Senkin riivatun juopporatti…' hän sanoi. 'Well, Jonson… En tosiaankaan lyönyt paronia, vaikka olenkin tämän haisevan ruumisarkun kapteeni. Sillä olen sivistynyt mies, Jonson…'"

Hän vaikeni ja nojasi hoippuen pöytää vasten. Sokea oli noussut seisomaan tuolistaan, mutta vaipui huokaisten takaisin.

"Kuulehan, Ribeira", hän sanoi terävästi, mutta jonkinlaisella saarnaäänellä, "olet parantumaton syntinen. Kerran nuoruudessani koetin käännyttää neekereitä virsillä ja nyrkiniskuilla. Se ei käynyt päinsä, sillä neekeri on alhainen eläin. Hän ei ole, Jumala paratkoon, paljon parempi kuin portugalilainen."

Ribeiran pienet silmät säihkyivät suuttumuksesta. Hän oli syntynyt Coimbran likaisimmissa hökkeleissä eikä pitänyt siitä, että hänen kansallisuudestaan puhuttiin liikoja.

Hän katsoi sokeaa pitkään. Jonsonin toinen käsi piteli piippua, mutta toinen oli taskussa, ja hänessä oli jotakin, joka viittasi siihen, että tuolla sokealla paholaisella oli taskussaan revolveri. Ja portugalilainen tiesi kokemuksesta, että vanha lähetyssaarnaaja ampui paremmin äänen ja vaiston mukaan kuin tavallinen ihminen, jolla oli näkönsä tallella.

Viha ja whisky saivat portugalilaisen kapteenin suunniltaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja astui hoippuen sitä ovea kohti, josta Fjeld äsken oli mennyt, potkasi sen auki kiroten, horjui kynnyksen yli sisään ja heittäytyi muitta mutkitta vuoteeseen, johon hän nukkui aivan heti.

Mutta sokea mies istui paikallaan tuolissaan ja kuunteli yhä. Jotakin oli hullusti, sen hän tunsi teroittuneilla aisteillaan. Nyt oli pidettävä silmät auki. Mutta se ei ole vallan helppoa ihmiselle, joka on auttamattomasti sokea.

XXVII.

ULAPALLE.

"Se riivatun norjalainen", paroni de Nozier virkkoi, katsellen
ympärilleen epäröivin ilmein. "Nyt hän pilaa meiltä kaikki tyyni.
Meillä ei ole muuta tehtävää kuin panna höyry päälle ja lähteä merelle.
Olemmehan pian imeneet kaikki kalat, mitä Norjan rannikoilla on."

Paroni asteli kärsimättömänä edestakaisin rakennuttamansa Noakin arkin katolla. Hänen alapuolellaan oli tuo valtainen nuotta.

Paronin ajatukset kääntyivät yhtäkkiä toiseen suuntaan. Hän nauroi ääneen ja katkerasti:

"Tuossa on kaikki, mitä Stavangerin säilyketehtaat ikävöivät", hän sanoi hetken vaiettuaan. "Olemme saattaneet ne lakkautuspalkalle, Jean Baptiste. Koko rannikon olemme raapineet puhtaaksi. Muistatteko, kuinka sanomalehdet valittivat, että kevätkalastus oli epäonnistunut? Kalat olivat tulleet hulluiksi ja unohtaneet vanhat reittinsä. Turska oli kokonaan hylännyt Lofotein saaret. Storegrundilla Aalesundin luona vallitsi nälkävuosi, ja nyt ovat myöskin anjovis ja brislinki peruuttaneet tulonsa. Otaksun herrojen Lorientissä ja Concarneaussa hykertävän käsiään tyytyväisyydestä, sillä tänä vuonna ei norjalaisia sardiineja ole oleva liikoja. Olemme hankkineet heille hyvitystä, Courbier, monien vuosien huolista ja siitä raivosta, jonka norjalaisten tuotteiden tunkeutuminen maailmanmarkkinoille oli synnyttänyt. Ja missä on syy? Tässä hirviössä. Se on meren herra ja valtias. Sitä sanotaan ruumisarkuksi. Varsin hyvä. Se on Norjan kalastuksen ruumisarkku. Sanokaahan, Jean Baptiste, muistatteko tohtori Hjortin Bergenistä? Hän on hyvin etevä mies. Hän tietää yhtä ja toista ja on selvillä semmoisestakin, jota ei tiedäkään. Tapasin hänet Monacon ruhtinaan huvilaivassa. Hän sanoi minulle: Olemme päässeet niin pitkälle, että erinäisistä ilmastosuhteista voimme etukäteen nähdä, tuleeko hyvä tai huono kalavuosi. Professori Helland Hansenin kaaviomaiset taulut ilmaisevat meille kalastustoiveet hämmästyttävän selvästi ja yhtä varmasti kuin ilmapuntari. Voin siis ennakolta sanoa, että tänä vuonna tulee erinomainen kalansaalis. En voi erehtyä. Laskelmamme ovat yleensä osottautuneet niin varmoiksi, että ne otetaan huomioon Bergenin pörssissä. — Sittemmin nähtiin, että Bergenin herrat olivat oikeassa. Mutta he olivat unohtaneet laskuistaan erään seikan."

"Minkä niin?" Courbier kysyi hajamielisesti, tuijottaen maalle päin, missä Vidingsön majakka halkaisi pimeyttä.

"Inhimillisen neron", Nozier vastasi ylpeänä. "Sen voiman, joka on tehnyt meidät meren herroiksi."

"Unohdatte erään asian", hän vastasi kylmästi, "nimittäin sen, että turvallisuutemme on uhattu. Meren eläimet ovat kyllä vallassamme, mutta ihmiset eivät vielä ole jaloissamme. Miehet, jotka ovat laivassamme, eivät ole Herramme parhaita lapsia. Heissä on tuskin ainoatakaan, joka ei olisi ollut tekemisissä rikoslain kanssa. Kukaan meistä ei kammoaisi tehdä murhaa. Ja nyt viimeksi on omallatunnollamme kapteeni Grönnelandin hieman salaperäinen katoaminen. Jos tuo vaaleatukkainen tohtori on niin etevä kuin sanotte, niin hän voi saada luultavasti meidät kaikki hirsipuuhun. Sillä tämä onnistunut, mutta luvaton kalastuksemme ei tietysti ole mitään verrattuna niihin muihin synteihin, jotka ovat niskoillamme. Sanon niin kuin asia on, de Nozier. Tämä ei sovi minulle enää. Elämässä on muitakin puolia kuin silli, kalastus ja murhat. Haluaisin antautua tuottavaan ja rehelliseen toimeen."

"Olette käynyt todella lapselliseksi viime aikoina", de Nozier sanoi ivallisesti. "Ymmärrän kyllä, kuinka asiat ovat. Sitten kun Evy Westinghouse loi teihin katseen kauniista silmistään, olette ruvennut tulemaan lapseksi uudestaan."

"Erehdytte", Courbier sanoi äänellä, joka vapisi kärsimättömyydestä. "Olen vain uudestaan muovannut elämäni ohjelman. Ei kai olisi vahingoksi kenellekään meistä, jos minä tavalla taikka toisella saisin käsiini nuo amerikalaisen neitosen miljoonat asiamme hyväksi. Minä tunnen dollarineitoset. Olisin tosiaankin iloinen, jos onnistuisin valtaamaan tuon kauniin kultalinnun, miss Evyn."

"Naiset ovat meidän kirouksemme", hän murahti lopuksi itsekseen. "Ne leikkaavat kuin Delila meidän hiuksemme. Ne kiemurtelevat tahtomme ympäri kuin tahmaiset matelijat. Ne turmelevat tarmomme. Piru vieköön ne kaikki tyyni… Ja lähtekäämme nyt merelle… Oletteko nähnyt Ribeiraa?"

"Hän oli tietysti humalassa. En ymmärrä, minkätähden siedätte tuota likaista portugalilaista. Hän pilaa kaikki kirotulla juomisellaan. Lähetin hänet alas nukkumaan humalan päästään…"

"Suon teille anteeksi, mitä sanotte Ribeirasta. Hän on paras kaikista, mitä meillä on laivassa. Nuo portugalilaiset ovat omituista väkeä. Ne ovat jollakin tavoin eristäytyneet kaikesta, mikä tavalla tai toisella on yhteydessä omantunnon kanssa. Ja ne ovat — tavallaan syystä — ylpeitä paheistaan. Ribeira on erinomaisen arvokas verikoira. Ja hän juo pian itsensä kuoliaaksi. Mutta hän on mainio merimies ja tuntee tämän laivan paremmin kuin minä itse. Meidän on kaadettava muutamia sangollisia vettä hänen päähänsä — hänen täytyy auttaa pohjakoneiston käyntiinpanossa. Ja te voitte laittaa, että ankkuri nostetaan ylös. Ja sitten lähdemme matkaan. Meillä ei ole vara hukata aikaa. Vetäkää nuotta kokoon. Silliä ei ole kuitenkaan enää paljon jälellä. Ja antakaa kaiken käydä niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Saamme kyllä seuraa matkallemme — suurta seuraa. Siitä Ribeira ja minä pidämme huolen. Ja muistakaa, että meidän täytyy olla parissa tunnissa aluevesien ulkopuolella, sillä muuten voimme saada norjalaisen torpeedon kupeeseemme. Norjalaisten risteilijäin kanssa ei ole leikkimistä."

"Kyllä", Courbier vastasi, katsoen pitkään Vidingön valkeata loistoa kohti. "Ja mihin otamme suunnan?"

"Ja sitä vielä kysytte. Suuntamme on selvä. Olen aikonut puhdistaa myöskin Dogger-matalikon, ennenkuin menemme purkamaan Antverpeniin."

"En tahtoisi mielelläni antautua tekemisiin englantilaisten kanssa. Ne ovat kovakouraisia."

"Nähtävästi ette ymmärrä hituistakaan tätä asiaa", hän virkkoi. "Kukaan ei voi kieltää meitä kulkemasta Dogger-matalikon yli neljän peninkulman vauhdilla. Me emme pysähdy, ennenkuin Vlissingenin majakka rupeaa näkymään."

"No, silloin kampela ja turska ovat jättäneet isiensä matalikon seuratakseen meidän mukanamme vaikkapa maailmanääriin."

XXVIII.

LÄHETYSSAARNAAJA.

Sokea mies istui kirjastossa kauan hiljaa ja kuunteli. Unohtipa hän piippunsakin, joka sammui hänen käteensä. Karvaiset korvat, jotka törröttivät nelikulmaisesta päästä kuin kaksi siipeä, liikkuivat edestakaisin kuin tahdissa, seuraten jotakin kaukaista ja salaperäistä ääntä.

Hän kumarsi päätään eteenpäin ja aukaisi suunsa, samalla kun hänen sieramensa värähtelivät jännityksestä.

Mitä tuo sokea mies oli saanut korviinsa? Ei oikeastaan yhtään mitään. Mutta verenvaisto hänen sielussaan ilmaisi hänelle, että joku tuntematon vaara oli uhkaamassa.

Kerran Jonson itsekin oli ollut ajamassa takaa ihmisiä. Hän oli alottanut lähetyssaarnaajana Afrikan rannikolla, minne eräs Charlestonin seurakunta oli hänet lähettänyt. Hän saarnasi niin, että Kongon neekerit kuolivat siitä, ja Herramme nimissä hän kiristi heiltä kautshukkia ja norsunluuta. Belgian hallituksen oli lähetettävä erityinen virkamies Kongoon, missä Jonson teki entisistä ihmissyöjistä proselyyttejä, tutkimaan hänen harrastuksiaan. Lähetetty nuori upseeri totesi pian, että lähetyssaarnaaja oli suuri roisto, ja oli kyllin varomaton sanoakseen mielipiteensä asiasta suoraan julki. Silloin Jonson yhtäkkiä unohti ne raamatun paikat, jotka yleensä mainitaan viidennen käskyn yhteydessä. Hän iski upseerin kuoliaaksi ja ajoi hänen seuralaisensa pakoon. Sitten hän otti haltuunsa sen pienen siipilaivan, jolla upseeri oli tullut, lastasi sen täyteen kautshukkia ja norsunluuta aina savupiippua myöten ja onnistui monien yöllisten ja vaarallisten seikkailujen jälkeen pääsemään pientä jokea myöten suurempaan vesistöön, kunnes tuli viimein merelle.

Myöhemmin hän kokonaan luopui tavoistaan metodistina ja tuli hyvin yksinkertaisesti pahantekijäksi. Nyt hän istui tässä salaperäisessä laivassa harvinaisena kummallisuutena. Hän oli ainoa elossa oleva siitä ryövärijoukosta, joka aikanaan oli ryöstänyt amerikalaisen jättiläislaivan The Eaglen ja upottanut sen miehistöineen päivineen. Mutta sen tapauksen jälkeen hänestä oli tullut parantumattomasti sokea ja avuton. Aivankuin paholaisen ihmeen kautta hän oli pelastunut ja eräät köyhät Bermudan salakuljetusta harjoittavat kalastajat olivat pelastaneet ja auttaneet hänet kuiville. He saivat hänet erääseen belgialaiseen höyrylaivaan ja koska hänellä oli rahoja, onnistui hänen tavata vanha portugalilainen ystävänsä Ribeira, joka isällisen hyväntahtoisesti korjasi hoitoonsa hänet ja hänen hallussaan olleet pääomat.

Kaikkia näitä merkillisiä tapahtumia vanha kunnianarvoisa murhaajapappi mietiskeli istuessaan kuuntelemassa vainuamaansa vaaraa. Tultuaan sokeaksi oli tämä hänen mieluisimpia tehtäviään.

Hän olisi kernaasti huutanut Ribeiraa, mutta käsitti erinomaisen ystävänsä olevan niin kovin juovuksissa, ettei tämä voisi tajuta sokean miehen hienoa pedonvainua.

Jonson säpsähti. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi miestä, joka oli tullut huoneeseen ennen portugalilaista. Kukahan hän oli. Ne eivät olleet Nozier'n laahustavat askeleet eikä myöskään Courbier'n notkeaa, mutta melkein kissamaista hiipimistä. Hän ei ollut tuntenut myöskään ranskalaisen hajuveden tuoksua eikä yleensä mitään erikoista tuoksua siitä miehestä, joka niin levollisesti ja hiljaa oli mennyt hänen ohitsensa.

Siinäköhän vaara piili? Jonson nousi puolittain tuoliltaan, mutta vaipui heti takaisin huokaisten. Vielä kerran hän säpsähti, hänen korviinsa oli tullut joku hiljainen ääni.

Mitähän se oli? Hänestä tuntui joku liikkuvan Ribeiran hytissä. Kuului aivan siltä kuin raskas ruumis olisi pudonnut lattialle.

No — luultavasti juopunut unissaan putosi vuoteestaan. Mutta samalla hän tunsi jotakin omituista, melkein imelää hajua…

Jonsonin mietiskelyt keskeytyivät siihen, että käytävästä kuului askeleita, jotka lähestyivät. Tulossa oli Nozier, mutta hän ei vetänyt jalkoja perästään niinkuin hänen tapansa oli. Hänen käyntinsä oli levotonta ja nopeaa, mikä viittasi siihen, että belgialainen oli kiihtyneessä mielentilassa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi avautui ja Nozier pysähtyi kynnykselle. Jonson tunsi vaistomaisesti, että hän oli hyvin hermostunut ja levoton.

"Olemme pahassa pulassa, Jonson", paroni sanoi. "Soisin sinun näkevän paremmin kuin mitä näet, sillä nyt tarvitsemme sinun kaltaisiasi miehiä. Olemme saaneet pirun kimppuumme, eikä hänestä ole helppo päästä irti. Hän oli meillä jo kiinni, mutta hän petti meidät viekkaudellaan."

"Miehestä, jonka kanssa sinullakin on selvittämättömiä asioita.
Hänestä, joka ajoi kaikki James Mortonin miehet kuolemaan — tohtori
Jonas Fjeldistä."

Tuolissa istuva sokea kalpeni valkeaksi kuin ruumis, mutta tyhjien silmäkuoppien ympärillä olevat reunat tulivat hehkuvan veripunaisiksi.

"Ja sinä päästit hänet käsistäsi", Jonson sanoi äänellä, josta uhkui hillitty viha ja raivo. "Luulisi teidän kaikkien olevan sokeita. Ettekö vielä ole päässeet käsittämään, että tuon tohtorin kanssa ei ole leikkimistä? Tappakaa hänet, sanon minä, milloin ja miten tahansa saattekin hänet käsiinne. Älkää päästäkö häntä lukemaan isämeitäänsä, sillä hän pääsee pakoon jo ennen kuin on päässyt viidenteen rukoukseen. Minä tunnen hänet — hän sietää joutua ihmissyöjien nakerrettavaksi pala palalta. Hänet pitäisi…"

Nozier rypisti kulmakarvojaan, astui Ribeiran hytin ovelle, aukaisi sen ja sytytti valon. Sängyssä makasi portugalilainen oikosenaan leveälierinen hattu vedettynä syvälle silmien yli. Hän kuorsasi kuin virtahevonen ja kasvojen alapuoli oli punainen ja pöhöttynyt.

"Ribeira!" belgialainen huusi ja tyrkkäsi häntä kylkeen. "Ylös siitä auttamaan pohjakonetta käyntiin! Ja mitä hittoja sinä oikeastaan imet sisääsi? Täällähän haisee kuin apteekissa."

Portugalilainen hypähti pystyyn päästäen maansa kielellä rehevän kirouksen.

"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", belgialainen sanoi pysytellen hänestä kunnioittavan matkan päässä. "Sinä paisut kuin iilimato. Tuskin tunnen sinua. Mutta nouse nyt ylös."

Portugalilainen vastasi vain tyytymättömästi möristen. Sitten hän veti hatun syvään kasvoilleen ja lähti epävakaisin askelin paronin perästä.

Entinen lähetyssaarnaaja istui yhä paikallaan korvat hörössä, raapien tukkaansa ja mietiskellen jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisua.

XXIX.

KALASTAJALAIVA.

"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", de Nozier jatkoi neuvoen kulkiessaan edellä laivan sisäosiin vieviä leveitä kiertoportaita. Portugalilainen murahti muutamia epäselviä sanoja hampaittensa välistä.

"Vai niin, olet sillä tuulella", paroni lisäsi lempeästi ja ystävällisesti, niinkuin puhuisi sairaalle lapselle. "Pidä varasi, että et mene nurin niskoin." He olivat nyt kumpikin tulleet kapeaan käytävään. Heikko ääni ilmaisi heidän olevan aivan pumppulaitoksen alla, joka imi sillin ja muun kalan aparaatteihinsa, joitten tehtävänä oli valmistaa markkinoille meren äärettömät rikkaudet. Paroni aukasi matalan oven ja astui puolipimeään huoneeseen, jota valaisi vain kaksi opalinväristä lamppua. Hän pysähtyi kuuntelemaan.

"Kuulen, että olet antanut käskyn panna koneen käymään. Väkesi kyllä hoitaa sen asian. Ja nyt he lappavat sisään nuotanköysiä. Onneksi eivät kaikki ole yhtä humalassa kuin sinä. Mutta nyt on sinun laitettava, että saamme hyvän vauhdin. Panehan pohjakoneen kosketin paikoilleen."

Portugalilainen astui taustassa olevan suuren koneiston luo ja tarttui erääseen vipuun.

"Kirous ja kuolema!" Nozier kiljui raivoissaan. "Piruko sinua riivaa? Onko viina aivan tärvellyt aivosi? Voisi luulla sinun olevan lyseolaisen, joka on ensimäistä kertaa ollut hutikassa eikä vanhan kokeneen ja parkitun juoppolallin. Etkö näe, kuinka hullusti teet? No, tuhat tulimmaista! Oikealle! No, nyt…"

Kuului synkän suriseva ääni aivankuin jättiläiskelloa olisi vedetty käyntiin. Ja yhtäkkiä rupesi lattia loistamaan samalla opalinvärisellä kiillolla, joka muutenkin täytti huoneen. Nyt voi helposti nähdä, että lattia oli paksusta lasimaisesta aineesta. Mutta omituisinta olivat ne kaksi suurta kuulaa, jotka vähitellen tulivat näkyviin vedessä Nozier'n jalkojen alta. Niitten näkeminen tuntui hetkeksi entistä enemmän hämmentävän humalaista, joka yhä seisoi koneistoon nojaten.

Noista kuulista hohti ihmeellinen, maitomainen loisto. Ne olivat vähintäin viisitoista jalkaa läpimitaten ja olivat nyt pari metriä vedenpinnan alapuolella. Niistä vesipisaroista päättäen, jotka voi nähdä kuulien takana, laiva kulki jo nyt hyvää vauhtia.

"Nyt voimme vääntää valoa", de Nozier sanoi… "No, hitto vie, oletko senkin unohtanut? Luulisi sinun juoneen pulituuria eikä portviiniä."

Juopuneen iso käsi haparoi etäisimpiä koskettimia, kunnes belgialaisen häijy, mutta hyväksyvä mörinä ilmaisi hänelle, että hän nyt oli oikeassa.

Valkea valo täytti yhtäkkiä huoneen. Se tuli noista molemmista kuulista, jotka levittivät ihmeellistä, himmeää valosumua. Kuulien välissä liikkui pieni kohiseva laine ja ympärillä oleva vesi sai syvän, salaperäisen loisteen.

Paroni de Nozier istahti pienelle tuolille ja katseli syvyyteen tyytyväisesti hymyillen. Hän oli kuin taikuri, joka oli loihtimassa esiin meren kätkettyjä piilottelevia henkiä. Monokkeli silmäkulmassa hän istui puhellen itsekseen kuin mies, joka on tottunut olemaan yksin ja joka haluaa kuulla omaa ääntänsä.

"Oikein hyvä!" hän virkkoi lyhyeen, käheästi naurahtaen. "Tässä on vuosisadan suuri arvoitus salattuna. Me olemme sen keksineet, Ribeira. Katso, kuinka ne loistavat tuolla alhaalla! Siinä on kaksi silmää, jotka voivat nähdä. Ne ovat 'meren silmät'! Ota huomioon tuo himmeä porsliiniloisto. Eivätkö olekin kuin luolakalan silmät? Ja eikö olekin niillä sama lempeä petoeläimen kiilto, joka on kalkkarokäärmeen silmissä… Sinä olet oppimaton mies, Ribeira. Ei ole mitään iloa keskustelusta sinun kanssasi. Olet rohkea, tunnoton ja verenhimoinen. Mutta tiede on sinulle hämärä asia. Sielusi on vanhentunut, Ribeira. Muistutat Rubensia. Ylensyömisesi ja juopottelusi ovat suunnattomat ja taitamattomuutesi on eittämätön totuus. Muuten heittäytyisit polvillesi minun jalkoihini ja kumartaisit minua — neroa. Mutta järkesi, ystäväni, ei riitä siihen… Sanohan, etkö lapsuudessasi ole kuullut puhuttavan Hammelin rotanpyytäjästä?… Vai et… Vai niin, et ole koskaan kuullut tuosta merkillisestä miehestä, joka käsitteli huiluaan niin, että kaikki rotat tulivat hänen perästään. Ne juoksivat kilvan hänen kintereillään — huumautuneina — haltioissaan… Ne eivät muistaneet syödä, kun kuulivat hänen ihmeellisen soittimensa säveleitä — ne unohtivat leikkinsä ruokakauppiaan jauhomakasiinissa — ne kulkivat vain tuon kalpean miehen perästä jäykin katsein ja hörössä korvin… Minä olen hänen sukuansa, Ribeira. Huilusta ei minulla ole hyötyä. Mutta minun silmäni houkuttelevat — kalpeat, imevät silmäni, jolla on meren oman sielun loisto. Etkö ole kuullut, että Coimbran kalastajat ripottelevat vanhaa porsliinia meren pohjalle houkutellakseen kaloja verkkoihinsa? Mutta minun silmäni tuolla alhaalla sitovat kalan sielun. Ne tekevät sen päästä pyörälle. Ne houkuttelevat luokseen kalaparven niinkuin tuo tarinan mies Belsebubin armosta houkutteli rottia ja lapsia Hammelin kaduilla. Katso, katso…"

Ja todellakin — alhaalla syvyydessä tuli kaikki eloisaksi. Siellä kiilsi ja loisti — hopeanvalkoinen massa. Joka taholta tulvi kaloja. Ensin yksitellen, mutta sitten suurissa parvissa. Ja kaikki samaan suuntaan, tyhmät silmät jäykästi tähdättyinä tuota opalinkalpeata loistetta kohti.

XXX.

YLLÄTYS.

Ihmisen nauru on varma mittari hänen älylleen ja temperamentilleen. Ei kukaan tiedä, mitä ihmisessä asuu, ennenkuin hän avaa suunsa nauruun. Typerä ihminen paljastaa itsensä pian jyrisyttämällä kuuluviin tyhmyytensä — viisas kätkeytyy hillittyyn hymyyn.

Paroni de Nozier nauroi nähdessään sen suunnattoman kalapaljouden, joka kerääntyi omituisten porsliinisilmien ympäri. Belgialainen päästi semmoisen äänen, joka muistutti enemmän käärmeen sihinää kuin naurua. Olutmaha saksalainen olisi sitä tuskin sanonut nauruksi. Mutta ilmeistä oli, että hän nautti tilanteesta.

Omituisempaa näkyä kuin tämä kalanvaellus ei kai kukaan ole nähnyt. Nuo valkeat kuulat vaikuttivat kuin hirveä magneetti, joka veti luokseen kaiken, mitä meressä elävää oli. Ensin tulivat tyhjennetyistä nuotista silliparvet — jotka juuri olivat päässeet irti vankeudestaan. Valkeat silmät vetivät niitä luokseen vastustamattomalla voimalla. Ja pian liittyi tähän omituiseen kulkueeseen toisia kaloja. Tuolla tuli seiti ja tuolla tuli turska, ja niitten joukkoon yhtyivät vähitellen suurten syvyyksien mustat ja inhottavat asukkaat. Kaikista meren asukkaista oli täällä tullut ystäviä. Nopeat petokalat olivat kadottaneet ahneutensa ja pyörivät nyt iloisina sen ihmeellisen voiman vaikutuksesta, joka kahlehti heidän silmiään.

Yhtäkkiä lennähti joukkoon suunnaton nuoli. Sen muodostivat sadattuhannet juovikkaat kalat, jotka tunkeutuivat sillin ja turskan joukkoon ja yhtyivät suunnattomaan kulkueeseen. Ne olivat makrilleja — meren siroja asukkaita. Ja yhä tuli uusia kaloja — piikkikampela ja vilukala, delfiini ja pikkuhai. Kaikki tulivat pitkissä, loppumattomissa jonoissa.

"Eikö tämä muistuta mieleesi jotakin, Ribeira?" paroni kysyi. "Etkö näe… Sehän on loppumatonta hautajaiskulkuetta. Kaikki nuo tuolla alhaalla seuraavat meitä, kunnes kuolevat nälkään. Niitten silmäterien ja suurista porsliinikuulista lähtevän loiston välillä on terässilmukka. Mitkään eläimet eivät ole niin herkkiä hypnoottiselle vaikutukselle kuin kalat. Kun niillä ei ole suojaavia silmäluomia, ovat ne helposti alttiita niille magneettisille voimille, jotka ovat erinäisten kaasusekoitusten loistossa. Monet ovat olleet oikealla tolalla. Mutta kukaan ei ole aavistanut, kuinka värjätty porsliinikuula voi kiehtoa kalojen silmäterät. Minä yritin kauan, ennenkuin löysin sen värin, joka voimakkaimmin vetää puoleensa kalan silmää. Mutta sekin minulle onnistui, rakas Ribeira. Tuossa näet tuloksen…"

"Bergenissä asuu kelpo väkeä", hän jatkoi hetkisen kuluttua, "joka harjoittaa sillin ja muitten kalojen pyyntiä. Monessa suhteessa he ovat vallan verrattomia. Heillä on ajatuksia ja he ennustavat, kuinka kalastus kunakin vuonna onnistuu. Heillä on sanomalehti, jonka nimi on 'Fiskets Gang' ja siinä on paljon hyviä neuvoja ja ohjeita. Mutta tänä vuonna he ovat tehneet erehdyksen — surkean erehdyksen. He olivat ennustaneet hyvää kalavuotta. Mutta kuinka on käynyt? He ovat saaneet huonoimman saaliin satoihin vuosiin. Koko rannikolla ei puhuta muusta kuin kalastajain ja kalakauppiaitten perikadosta. Stavangerin säilyketehtaat eivät ole saaneet sataa tynnyriä silliä. Koko mahtava järjestö horjuu perustuksiaan myöten. Me olemme sen kukistaneet, Ribeira, aivan niin kuin te kukistitte tuon riivatun kapteenin ja hänen höyrylaivansa meidän aluksemme rautakylkien väliin. Tuo kelpo Grönneland — hän ja hänen miehensä katosivat jäljettömiin. Monelle on käyvä samalla tavalla. Toivon vain, että olisimme saaneet vangituksi tuon riivatun tohtorin laivamme teräshampaitten väliin ja jauhetuksi hänet sillijauhoksi. Hänestä olisi tullut mainiota lannoitusainetta. Ha, ha, ha!…"

Jos de Nozier'n takana istunut tummapintainen portugalilainen ei olisi ollut niin kovin juovuksissa, olisi hän ehkä huomannut, että paronin naurussa oli jotakin väkinäistä. Ja jos Ribeira olisi ollut ihmistuntija, olisi hän tehnyt sen johtopäätöksen, että de Nozier'n hermostunut puheliaisuus johtui siitä säikähdyksestä, joka väijyi hänen pelkurimaisessa sydämessään.

"Olisi hauska tietää", hän jatkoi yksinpuheluaan, "mitä tuo pirun tohtori nyt keksii. Hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Saimler pelkäsi häntä kuin ruttoa ja Jaap van Huysmann sanoi hänen olevan maailman merkillisimpiä miehiä. No — minua hän ei vältä. Hän ei ole muuta kuin ihminen. Oo, jospa hän vain olisi tässä!"…

"Toivomuksenne voi helposti toteutua", syvä bassoääni virkkoi hänen takanaan.

Nozier nousi istuimeltaan nopeasti kuin salama ja kääntyi ympäri. Portugalilainen seisoi siinä pitkänä ja uhkaavana. Mutta hänen tummat silmänsä olivat muuttuneet sinisiksi ja suuren lierihatun alta pilkistävä tukka oli vaalea.

XXXI.

MERKILLINEN VIERAS.

Stavanger oli juuri herännyt. Tämä kaupunki nousee varhain jalkeille.
Se on tottunut kovassa ja kiivaassa kilpailussa pitämään silmänsä auki.
Kello oli juuri lyönyt kahdeksan ja laitureilla ja makasiineissa oli
vilkasta hyörinää. Olivatpa konttoritkin avanneet ovensa.

Suuren säilyketoiminimen Bjelland & Co:n avaran liiketalon portinvartija istui poltellen aamupiippuaan ja katseli tutkivasti kirkasta syystaivasta. Oli kaunis aamu — ei pilvenhattaraakaan ollut näkyvissä, ja tuulet lauloivat iloista aamulauluaan satamasta.

Yhtäkkiä hän säpsähti. Kulman takaa kääntyi omituinen olento. Näytti aivankuin rakennusta lähestyvä muukalainen olisi ollut sodassa taikka seisonut päällään suossa. Mutta silti hän näytti yhtä huolettomalta.

"No, mihin matka, ystäväni?" portinvartija kysyi naurahtaen.
"Näytättepä olleen aikamoisella seikkailulla, vai mitä?"

Hänen piti juuri jatkaa, mutta huomasikin, että se ei ollutkaan poika, jonka kanssa hän jutteli, vaan vahtisotilaan tapaan puettu nuori tyttö. Portinvartija huomasi, että hänellä oli hyvin kaunis vartalo. Mutta hän ei voinut tarkoin eroittaa kasvonpiirteitä, jotka olivat lian peitossa. Pienen, kudotun myssyn alta näkyi tuuhea tukka, joka alkujaan oli ollut kullankeltainen, mutta joka nyt mudan peittämänä riippui suortuvina korvien ja kaulan yli.

Portinvartija rypisti kulmiaan, sillä tämä oli nyt ilmeisesti semmoinen olento, jota poliisipöytäkirjoissa sanotaan epäiltäväksi henkilöksi. Ja hänen ihmetyksensä ja epäluulonsa kasvoivat, kun tuo merkillinen olento pysähtyi aivan konttorirakennuksen eteen tarkasti tutkimaan suurta, kullattua nimikilpeä. Mikä hiton kummallinen naikkonen tämä oli, joka kuljeskeli kadulla kustantamatta naamaansa hiukan saippuaa ja kampaa aamusiivoukseensa?

Mutta nuori nainen ei ollut siitä millänsäkään. Hän astui suoraan portinvartijan luo ja kysyi englanninkielellä:

Portinvartija oli olevinaan sivistynyt mies, mutta vieraita kieliä hän ei osannut. Hän ymmärsi kuitenkin, että nainen tahtoi puhutella herra Bjellandia. Mutta se ei käynyt päinsä — elettiin vaarallisia aikoja, ja oli noudatettava varovaisuutta. Eikä portinvartija kaikessa arvokkuudessaan ottanut piippua suustaan, vaan asettui keskelle ovea, vieläpä sangen mielenosotuksellisella tavalla.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä miehenvaatteissa oleva nainen tyrkkäsi hänet syrjään odottamattomalla töytäyksellä ja kiepahti ilman muuta hänen ohitsensa, ennenkuin hän sai otetuksi kallisarvoista piippua suustaan ja käytetyksi käsiään.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, ja kun portinvartija loukkaantuneena huudahtaen yritti tarttua tuota rohkeata vierasta takin liepeeseen, ei hän kerinnyt muuta kuin nähdä kaksi siroa nilkkaa katoavan portaisiin.

Päättäväisin elein portinvartija laski piipun syrjään ja loikkasi viidellä harppauksella portaat ylös. Mutta ennenkuin hän pääsi ensimäiseen kerrokseen, kuuli hän konttorin oven sulkeutuvan epäilyttävän naisen perästä. Hän syöksyi sisään, mutta kohtasi jo eteisessä herra Bjelland nuoremman, joka hyvin kylmästi kysyi: "Mitä te haette?"

Rehellinen Kerberos sopersi anteeksipyynnön ja peräytyi korvat lurpallaan takaisin paikalleen piippunsa luo mietiskelemään asioita, joita ei käsittänyt.

Tuo merkillinen, miehen vaatteisiin puettu nainen oli sillä välin istuutunut syvään nojatuoliin sisemmässä konttorihuoneessa. Liikkeen iäkäs päällikkö seisoi hänen edessään ja katseli ihmeissään tuota nahkapäällystäiseen nojatuoliin vaipunutta, kokoon lyyhistynyttä olentoa.

"Kyllä", Bjelland vastasi nauraen. "Olette miss Westinghouse, mutta myönnän, että juuri tällä haavaa ette paljon muistuta sitä hurmaavaa naista, joka minulla oli kunnia tavata tohtori Fjeldin luona."

"Niin", hän sanoi, "tohtori Fjeld, niin! Tulen hänen luotaan. Hän on vaarassa. Meidän on riennettävä hänen avukseen. Ymmärrättekö? Aivan heti."

"Tehkäämme niin", hän sanoi. "Mutta ensin on teidän levättävä. Näytätte saaneen kokea yhtä ja toista viime yönä."

"Olen hirveän väsyksissä", neito vastasi, "Ja minun on kauhean nälkä — —"

"Hankkikaa aivan heti tälle neidille jotakin syötävää. Ottakaa auto ja ajakaa Grand Hotellin ja hankkikaa sieltä mitä hyvänsä."

Portinvartija heitti salavihkaa silmäyksen nojatuolissa istuvaan naiseen, pudisti päätään ja katosi ovesta.

"Varmaan olen hirveän näköinen", hän virkkoi, likaisella pikku kädellään koetellen sekaantuneita kiharoitaan. "Tämä menee yli voimieni. Ja tämä hirmuinen jännitys!… Oi, mikä seikkailu!"

"Hän on vihollistensa käsissä", neito vastasi huolissaan. "He eivät olleet vielä huomanneet häntä minun lähtiessäni uivalta ruumisarkulta, jonka löysimme muutamien peninkulmien päässä Skrudesnesistä. Hän on toistamiseen pelastanut henkeni. Minä tottelin hänen nimenomaista käskyään ja lensin tänne. Laskeutuessani maahan syöksyin suohon. Lentokone on nyt siellä. En voinut tehdä muuta, sen vakuutan. Olin hirveän väsyksissä ja hermostunut. Jännitys tappaa minut ja meidän täytyy pelastaa tohtori Fjeld, meidän täytyy. Tuolla merellä on vihollinen, meidän vihollisemme, Stavangerin vihollinen ja maan vihollinen. Se on muserrettava — niin, se on muserrettava…"

Viimeiset sanat hän huudahti hurjassa kiihkossa. Hänen voimansa olivat lopussa ja huokaisten hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Viimeisellä tahdonponnistuksella hän yritti nousta, mutta ei jaksanut.

Lian tahrima nuori neitonen veti jalkansa kokoon kuin kuoleva lintu ja vaipui tainnoksiin.

XXXII.

ERÄS KESKUSTELU.

Paroni de Nozier katseli kauhistuneena ympärilleen apua etsien. Hän oli kalmankalpea. Monokkeli oli pudonnut silmäkulmasta ja kiiriskeli nyt lasilattialla. Hänen pitkät valkeat sormensa heiluivat ilmassa kuin tukea etsien, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.

Vieras oli astunut valoisalle paikalle. Paroni loi häneen pelokkaan katseen. Nyt näkyi, että norjalainen oli pukeutunut Ribeiran kirjaviin vaatteisiin ja suureen hattuun ja että hänen kasvonsa olivat maalatut punaisenruskeiksi.

Vähitellen belgialainen pääsi tasapainoon. Mutta ensimäisinä minuutteina hän ei saanut suustaan yhtään ainoata sanaa. Ei ollut epäilystäkään, että hän oli joutunut ansaan, joka voi tulla hänelle kohtalokkaaksi, jos hän ei toimisi viekkaasti ja ovelasti. Mutta pelko on viisauden pahin vihollinen. Se horjuttaa henkisen tasapainon, jota tarvitaan tukalan tilanteen arvostelemiseen. Ja paroni de Nozier oli tällä hetkellä mitä suurimman pelon vallassa.

"Onko tämä teidän työtänne?" hän kysyi viimein katsoen paronia suoraan silmiin.

Nozier yritti vastata, mutta ei saanut suustaan ääntäkään. Fjeld katseli melkein säälien tuota kokoonluhistunutta olentoa, joka tuntui taistelevan hirveätä kamppailua sen kauhun kanssa, joka lamautti kaikki hänen hermonsa. Hän ei ollut koskaan nähnyt tuommoista raukkamaisuutta suur-rikollisissa. Kuinka erilaista tämä raukkamainen pelko olikaan Josias Saimlerin epätoivoiseen rohkeuteen ja James Mortonin jääkylmään kyynillisyyteen verrattuna!… Hänen kävi melkein sääliksi tuota pelkuria, mutta nerokasta roistoa, jonka aivot lakkaamatta keksivät suuria ja ihmeellisiä ajatuksia.

"On hauska tavata teitä, paroni de Nozier", hän jatkoi kevyellä keskusteluäänellä. "Minusta on tosiaankin hauskaa seisoa silmä silmää vasten tämän merten kuuluisan tutkijan kanssa keskellä hänen toimialuettaan. Sanokaahan, miksi ette anna yleisölle tietoja keksinnöstänne? Se tekisi teidät kuuluisammaksi kuin kukaan elävistä ihmisistä nykyään. Se on todellakin hämmästyttävä."

Nopea välähdys belgialaisen sammuneissa silmissä osotti, että Fjeld oli osunut hänen arkaan kohtaansa. Se oli ainoa tapa palauttaa hänen menetetty rohkeutensa.

"Vai niin", hän vastasi, "te olette siis tohtori Fjeld. Minua ilahduttaa saada tavata teitä. Miksi ette pysy hoitelemassa katkenneita jäseniä ja tulehtuneita umpisuolia?"

"Ja miksi ette te tyydy mikroskooppeihinne ja muihin pohjanraapijiin? Olettehan ruvennut silli-tukkukauppiaaksi, herra paroni. Kilpailette kovasti norjalaisten kalastajain kanssa ja tavalla, jonka pitäisi houkutella Norjan torpeedoveneitä koettelemaan ampumataitoaan teidän uivaan ruumisarkkuunne."

Nozier ei vastannut Hän istui mietiskellen jotakin keinoa, jolla pääsisi ahdingostaan.

Paroni katsoi häntä vihamielisin silmin. "Luulin teidän olevan lentokoneessa", hän vastasi avomielisesti. "Mihin hittoon olitte piiloutunut, kun Sanchez heitti lassonsa Erkon lentokoneeseen? Ja ettekö te ampunutkaan argentinalaista?"

"Kysytte kovin monta asiaa yhdellä kertaa", Fjeld sanoi ivallisesti. "Ottakaamme nyt ensiksi huomioon se tosiasia, että ystäväni Erkon kone nyt on matkalla Stavangerin laivastoasemalle ilmoittamaan, että Norjan aluevesien sisäpuolella harjoitetaan luvatonta kalastusta."

"Puolessa tunnissa olemme ulkopuolella Norjan lain vaikutuspiirin", hän vastasi kylmästi. "Norjalaisten torpeedoveneiden on kyllä jätettävä meidät rauhaan. Harjoitamme tieteellisiä tutkimuksia, kuten näette, eikä kukaan uskalla kajota meihin."

"Siitä en ole ensinkään varma. Otaksun, että ette tahdo kieltää, että juuri tämä uiva ruumisarkku surmasi kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä. Minä lähden siitä, että tämä murha ei tapahtunut äskenmainituista tieteellisistä syistä."

"Se on vale", hän vastasi. "Ja vaikka olisi tottakin — kukapa sen voisi todistaa?"

"Minä", Fjeld vastasi. "Siinä ei ole mitään vaikeuksia. Ja koska nyt istumme tässä juttelemassa yksityisessä huoneessa, niin kerron teille… Kun lentokone saapui tänne, oli siinä kaksi henkilöä. Minun tarkastellessani olosuhteita tässä aluksessa, yllätitte te ja Courbier toverini. Hän pakeni ja minä jäin jälelle. Hän on reima poika. Mutta Sanchez'ta ei ampunut seuralaiseni, vaan minä. Se olisi teidän pitänyt kuulla… Ja mitä Grönnelandin asiaan tulee", Fjeld jatkoi, "niin on minulla selvät ja sitovat todistukset siitä, että hänet on murhattu tässä laivassa. Hänet on hyvin yksinkertaisesti puserrettu kuoliaaksi laivanne krokodiilileukojen väliin."

"En", Fjeld vastasi. "Mutta minulla on tässä verinen kangastilkku, joka ilmaisee minulle koko tapauksen. Löysin sen laivanne keulan rautapiikeistä. Tämä ei ole aivan mieluisa juttu teille."

"Erehdytte, paroni. Se on erinomaisen kaunopuheinen todistuskappale. Se on englantilaisen matkalakin kappale, joka on kastunut omistajansa verestä. Ja minä näen siinä vieläkin jälkiä aivoista ja musertuneesta pääkallosta. Mutta vielä tärkeämpi on tämä hikinauha. Kapteeni Grönneland oli järjestyksen mies. Hän on jättänyt teille käyntikorttinsa. Katsokaahan!"

Fjeld käänsi veristä kangaspalasta ja veti esiin pienen paperilapun. Se oli kappale repeytynyttä käyntikorttia, verinen ja likaantunut. Mutta veripilkkujen alta näkyivät kirjaimet Siinä oli:

XXXIII.

RIBEIRAN HAAMU.

Nozier ei vastannut Fjeldin häntä vastaan heittämään syytökseen. Hänen katseensa kohdistuivat syvyyteen. Kalaparveen oli tullut uusi kala — voimakas kala, jolla oli vino suu ja hitaat liikkeet.

"Katsokaahan tuonne, herra tohtori. Ruumissaattueeseen on tullut uusi osasto, hieno ja näillä vesillä harvinainen kala. Sen on tapana kulkea omia teitään. Mutta minun silmäni ovat houkutelleet sen luokseen… Vanha tarina raamatun sudesta ja lampaasta uusiintuu tässä toisella tavalla. Tuo iso, notkea eläin on haikala. Se on luultavasti kulkenut Florida-virran mukana saalista haeskellen. Se on väsynyt neekeripoikasiin. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että Grönneland on päättänyt päivänsä haikalan kidassa?"

"Itsehän te muutamia minuutteja sitten kerroitte minulle Grönnelandin suhteen tekemästänne sankariteosta… Mutta antakaamme tuon Stavangerin kapteeniraukan nukkua rauhassa. Hukkaamme vain aikaa. Puhukaamme sen sijaan omista asioistamme. Tahtoisin kernaasti tietää, kuinka tästä laivasta voi päästä pois helpoimmin ja mukavimmin."

"Erehdytte", Fjeld keskeytti hänet. "En ole antautunut tähän jokseenkin vaaralliseen ja vaivalloiseen touhuun Ribeiran suhteen turhan takia. Teidän on autettava minut täältä pois, muuten on minun pakko murskata teidät omalla nyrkilläni. Ymmärrättekö?"

Nozier, joka oli saavuttanut mielenmalttinsa, katsoi kauhistuneena norjalaista, jonka jänterät kädet jo tuntuivat lähestyvän hänen kaulaansa.

"Tarkoitan sitä", Fjeld sanoi ankarasti, "että teidän on mahdollisimman pian pantava moottoriveneenne kuntoon minua varten. Varmaan tämänlaisessa laivassa on moottorivene."

Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Fjeld astui häntä kohti ja hänen siniset silmänsä synkkenivät raivosta…

"Kyllä, kyllä", Nozier huusi. "Te saatte moottoriveneen. Heti. Mutta teidän on luvattava…"

"Minä en lupaa mitään… Mutta nyt teidän on pidettävä kiirettä, paroni, muuten on minun pakko koetella voimiani teihin… Minun täytyy päästä täältä pois, ennenkuin tulee liian valoisa ja ennenkuin ystävämme Ribeira toipuu kloroformiunestaan. Annoin hänelle sopivan sekotuksen naftan kanssa. Muuten olisi tuo vanha juoppo mennyt sitä tietä, jota pitkäksi sanotaan."

"Varmaan täällä on puhelin", Fjeld jatkoi armottomasti ja lähestyi vapisevaa paronia.

"Pitäkää kiirettä! Ilmoittakaa puhelimella, että moottorivene on laskettava vesille ja tehtävä valmiiksi lähtöön. Pankaa taitava käyttäjä mukaan. Ymmärrättekö?"

"Sen voitte huoleti tehdä. Mutta jos huomaan teidän jollakin tavalla yrittävän jotakin konnankoukkua, niin nutistan niskanne nurin."

"Onko siellä ketään?" hän kysyi yksitoikkoisesti ja katsoi norjalaiseen, joka seisoi hänen edessään kuin itse ukkosen jumala, uhaten häntä oikeutetulla vihallaan. Joku ääni vastasi kaukaa. Nozier antoi määräyksensä lyhyissä, katkonaisissa lauseissa, mutta täysin selvästi ja oikein. Fjeld nyökkäsi tyytyväisenä.

"Olette hyvin hauska mies, jonka kanssa on mukava olla tekemisissä", hän sanoi hieman hyväntahtoisesti. "Nyt voimme palata keskusteluumme. Minulla on aikaa vain muutamia minuutteja, ymmärrättekö?"

Paroni yritti ilmeisesti pudistaa sydämeltään pelkoaan. Se pani koko hänen pienen ruumiinsa luhistumaan kokoon, ja hän näytti seisoessaan siinä aivan kokonaan murtuneelta.

"On eräs asia, jota en käsitä", Fjeld jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pyydän anteeksi, että puhun suuni puhtaaksi. Olette suuri mies, paroni de Nozier. Niin, on mahdollista, että olette suurempi tiedemiehenä kuin pahantekijänä. Mutta en käsitä, miksikä te, jolle armoton luonto on lahjoittanut pelkuruuden kirouksen, ette antaudu kokonaan laillistetulle ja porvarilliselle tieteelle. Olisitte kaunistuksena mille yliopistolle tahansa."

"En, ja tuhat kertaa en", hän huudahti käheästi. "Olen syntynyt viha sielussani, enkä minä kelpaa matelemaan toisten jaloissa. Sanotte, että olen pelkuri, tohtori Fjeld; niin olenkin. Olen kokenut Belgian kauhut 1914. Olen maannut neljä vuorokautta Lucienin linnakkeen raunioissa, joihin saksalaiset mörssärit hautasivat meidät. Samoin olen kokenut toisen maailmansodan."

Hän vaikeni äkkiä. Hänen vaaleat ja raukeat silmänsä sulkeutuivat, samalla kun hänen suuret ja tuntehikkaat korvansa ikäänkuin kaappasivat jonkun etäisen äänen. Fjeld rypisti kulmiaan ja puristi kätensä nyrkkiin.

Silloin avattiin käytävän ovi niin että jyrähti. Kynnyksellä seisoi oikea portugalilainen ja hänen takanaan entinen lähetyssaarnaaja.

XXXIV.

ODOTELLESSA.

Bjelland ei ollut tottunut istumaan kädet ristissä. Kuultuaan miss Westinghousen kertomuksen hän heti ilmoitti asiasta torpeedolaivaston päällikölle, kapteeni Orlinille. Tämä reima meriupseeri ei jäänyt odottelemaan määräystä ylipäälliköltä. Vielä samana aamuna hän lähti merelle kahden torpeedolaivan kera lähemmin tutkimaan salaperäisen uivan telakan asiaa.

Mutta hän tuli liian myöhään. Jättiläinen tuntui vajonneen näkymättömiin. Se oli varmaankin käyttänyt hyväkseen yötä päästäkseen turvaan. Ainoa, mitä ruumisarkusta oli jälellä, oli joukko kuolleita kaloja, etenkin silliä. Sitä paitsi korjattiin merestä miehen ruumis, joka vietiin Stavangeriin.

Ylilääkäri tohtori Cappellen tarkasti ruumiin ja tuli siihen johtopäätökseen, että se oli joku kuumien ilmanalojen asukas, luultavasti joko meksikolainen tai argentiinalainen. Siihen viittasivat miehen punaisenruskea iho ja renkaat, jotka hänellä oli korvissa. Pitkä puukko oli vielä vyössä. Insinööri Langberg, joka pitkät ajat oli oleskellut Argentinassa, tunsi sen macheteksi — puukoksi, joita gauchot käyttävät pampasaroilla yhtä taitavasti kuin mielelläänkin.

Merkillisintä miehessä olivat kuitenkin ne monet arvet, joita oli hänen ruumiissaan. Hän oli ilmeisesti sekä antanut että saanut monta iskua elämässään.

Kuolemassakin loisti hänen häijyistä ja rokonarpisista kasvoistaan riemuitseva julmuus. Ehkäpä hänen elämänlankansa oli katkennut juuri sillä hetkellä, kun oli hänellä voitto käsissään.

Kuoleman syy oli ilmeinen. Hän ei ollut hukkunut. Aivan niskanikaman alla, keskellä sitä aukkoa, jolle anatomit käyttävät nimitystä "foramen occipitale", oli paksun luodin jättämä pyöreä reikä. Ilmeisesti oli laukaus ammuttu voimakkaasta aseesta, sillä luoti oli tullut ulos hiusmarrosta. Mies oli luultavasti vetänyt viimeisen henkäyksensä vain muutama minuutti sen jälkeen, kun luoti oli sattunut.

Kapteeni Orlinin raportti oli kova isku Evy Westinghouselle. Hänestä oli selvää, että Fjeld oli ampunut tummaihoisen miehen, joka hetkeksi oli onnistunut lassollaan vangitsemaan lentokoneen. Mutta kuinka oli käynyt tohtori Fjeldin, hänen ystävänsä? Ja mitä hänen nyt oli tehtävä?

Hetkisen hän ajatteli lähteä Erkon lentokoneella tarkastelemaan Pohjanmerta, mutta hän ei hallinnut lentokonetta niin hyvin, että olisi uskaltanut lähteä niin epävarmalle retkelle. Olihan hän laskeutuessaan pudonnut päälaelleen suohon ja ollut vähällä menettää henkensä.

Nyt hän oli vieraassa kaupungissa, ruma naarmu kauniilla kasvoillaan, likaantunut urheilupuku yllä ja ihmisten epäluulo vastassaan. Hänen tarvitsisi vain näyttäytyä kadulla, kun kokonainen lauma säilyketyöläisiä olisi hänen kintereillään osottamassa sitä häikäilemätöntä rohkeutta, joka on ominaista Stavangerin nuorisolle. Hän sähkötti matka-arkkujaan, jotka yhä olivat Kristianian Grand Hotelissa, ja odotti kärsimättömästi jotakin elonmerkkiä tohtori Fjeldiltä.

Mutta päivät kuluivat ilman että kadonneesta tuli mitään tietoja. Ei ollut enää epäilystäkään — hän oli joutunut vihollistensa käsiin. Ja vähitellen Evy Westinghouselle selvisi, että ei ollut suurta mahdollisuutta, että hänen pelastajansa ja ystävänsä olisi onnistunut välttämään vihamiestensä kovan ja horjumattoman tuomion.

Varovaisin sanoin hän kirjoitti Fjeldin vaimolle ja kertoi, kuinka asiat olivat, selittäen heidän yhdessä uivalle ruumisarkulle tekemänsä matkan surullisen tuloksen.

Mutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan parin päivän perästä seuraavan sähkösanoman:

"Tiedän, että mieheni on hengissä ja tunnen, että hän pian
palajaa. Terveisiä!

Tämä toivehikas sähkösanoma loi häneen uutta rohkeutta ja uutta voimaa.
Ja Bjelland vahvisti häntä niin hyvin kuin taisi.

Se taikavoima, joka oli pidättänyt kaloja rannikolta, tuntui sillä välin ainakin osaksi murtuneen. Kalastus oli tosin yhä edelleenkin jotakuinkin mitätöntä, mutta tuntui kuitenkin kuin säilyketehtaat eivät jäisi aivan ilman raaka-ainetta. Kalavuosi tulisi kyllä huono, mutta ei aivan niin kehno kuin jonkun aikaa oli näyttänyt.

Syyn siihen tunsivat vain Bjelland ja Evy Westinghouse. Säilykekuningas ei ollut vielä lakannut toivomasta saavansa selville tohtori Fjeldin omituisen häviämisen. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat Suuri sillilaiva oli kadonnut. Se näytti vajonneen meren pohjaan. Siitä ei tullut mitään tietoja. Kukaan ei ollut sitä nähnyt.

Mutta Evy Westinghouse kävi päivä päivältä yhä kalpeammaksi. Hän oli vienyt lentokoneen turvaan, mutta hän ei uskaltanut enää lähteä sillä matkalle tehtyään onnettoman laskeutumisensa Hillegaardin suohon. Hän paloi halusta yrittää jotakin. Mutta häneltä puuttui, niinkuin niin monelta muulta naiselta, kykyä panna suunnitelmansa täytäntöön. Hän ei tiennyt, kuinka alottaisi.

Eräänä päivänä hän meni satamaan. Siellä oli höyrylaiva, jossa oli höyry valmiina. Se oli Bergenin höyrylaivayhtiön omistama höyrylaiva Iris. Kapteeni Cappelen oli komentosillalla ja oli jo antanut ensimäisen lähtömerkin. Evy astui porraspuulle.

Kapteeni katsoi ihmetellen tuota nuorta, kaunista naista. Hän otti kellon taskustaan. Jo kymmenen minuuttia myöhässä. Hän vilkaisi nuorta amerikalaista missiä ja huokasi. Kuka peijakas voisi vastustaa noin kauniita silmiä!

XXXV.

NELJÄN KESKEN.

"Mikä on tarkoitus?" portugalilainen huudahti katsellen ympärilleen silmin, jotka vieläkin olivat hämärät unijuomasta.

Hän oli sangen kurjan näköinen, tuo kelpo Ribeira, seisoessaan siinä puolialastomana kirjavassa paidassaan. Ja kuitenkaan ei ollut vaikea nähdä, että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänellä oli kädessä suurireikäinen revolveri ja hänen eläimellisen julmat kasvonsa olivat veripunaiset mielenliikutuksesta.

Hänen takaansa näkyivät entisen lähetyssaarnaajan sokeat silmät Hän haparoi käsin ystäväänsä. Ja Fjeld huomasi hänen kädessään pitkän sarvipäisen puukon. Aseen omituinen ulkomuoto sai norjalaisen kavahtamaan. Vaikka Ribeiran revolveri ei näyttänyt tekevän häneen mitään erikoista vaikutusta, sai tuo pitkä sarvipäinen puukko sokean merirosvon kädessä hänet vasten tahtoaankin kauhistumaan.

Hänen ajatuksissaan välähtivät nopeasti kaikki ne tilanteet, joissa tämä ase oli näytellyt niin suurta osaa hänen vaiherikkaassa elämässään. Hän muisti erään illan Holbornin läheltä Lontoosta. Tunnettu rahamies John Cavendish makasi pitkänään käytävällä puutarhassaan elämän virran valuessa hänen suonistaan. Hänen selässään oli puukko. Se oli anarkisti Alexis Okinen ase. Se oli sama puukko, joka nyt kiilsi Jonsonin kovassa murhaajakädessä. Okine hirtettiin. Mutta hänen veitsensä jatkoi veristä historiaansa… Toisen kerran hän näki sen eräässä huoneessa Whitechapelissä. Silloin se oli isketty kuuluisan venäläisen nihilistin Anna Sparanskin selkään. Hän näki voimakkaassa valaistuksessa edessään nuo ihmeen ihanat kasvot, joilla väikkyi puhdas, viaton madonnahymy, joka oli hurmannut niin monta miestä Newskin prospektilta Pietarissa aina Pariisin Boulevard Strassbourgille.

Mutta Asevin ase oli siirtynyt edelleen Pietro Ceranille — yhdelle niistä, jotka olivat upottaneet jättiläislaivan The Eaglen meren syvyyteen. Ja kun sicilialainen oli ampunut itsensä Bermudasaarilla, oli tuo kaunis, veren tahrima ase Ukrainan aroilta kohtalon oikun kautta joutunut James Mortonin lähimmälle miehelle ja uskotulle ystävälle, kirjanoppineelle ja raamatun häpäisijälle Jonson-roistolle.

Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Ribeira tuntui hetkeksi peräytyvän tuota jättiläismäistä miestä, joka oli puettu hänen omiin kirjaviin vaatteisiinsa. Mutta sitten hän kohotti revolverinsa.

"Jos sinä, senkin kirottu riiviö, nyt liikutat sormeasikaan, niin minä ammun", hän karjui. "Riisu pois vaatteet — muuten piru sinut perii."

"Tahdotteko olla ystävällinen ja sulkea oven takananne, kapteeni", hän lausui hyvällä espanjankielellä. "Paroni de Nozier voi vilustua."

Norjalaisen sanoissa oli jotakin niin tehoisaa, että Ribeira totteli ja kiskaisi kiroten oven takaansa kiinni.

"No niin", hän sanoi jurosti. "Voimmehan selvittää tämän asian muitten sekaantumatta. Mutta tahdon kiinnittää huomiotanne siihen, että teillä on edessänne mies, joka osaa hoitaa revolveria."

"Hölynpölyä!" portugalilainen kiljui. "Teidän kirottu naftanne ei ole saanut kättäni vapisemaan… Kysykää paronilta, onko hän koskaan nähnyt minun ampuvan harhaan… No, kädet ylös! Jonsonilla on käsiraudat, jotka mielestäni sopivat teille…"

Mutta Fjeld ei näyttänyt halukkaalta tottelemaan. Hän katseli vain de
Nozier'ta sanomattoman välinpitämättömin ilmein.

"Ette pidä hyvää kuria laivassanne, herra paroni", hän sanoi. "Teidän pitäisi tukkia suu tuolta portugalilaiselta kirkujalta."

Paroni ei ollut hievahtanutkaan. Mutta hänen väsyneihin silmiinsä oli tullut riemukas ilme ja monokkeli oli tullut jälleen paikalleen. Jonson astui esiin lasipermannolle. Hänen sieramensa värähtelivät ja hänen korvansa vavahtelivat kuin vanhalla rakuunahevosella, joka haistaa ruutia ja verta. Syntyi hetken äänettömyys. Ribeiran revolveri oli yhä tähdättynä Fjeldin päätä kohti. Mutta hän viivytteli laukaisemista.

"Ei ole asiallenne eduksi, että esiinnytte ylimielisesti, tohtori Fjeld", Nozier virkkoi viimein. Hänen äänensä värähdys ilmaisi, että hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pelostaan. "Olette meidän vallassamme. Ribeira ei valehtele sanoessaan, että hän osaa hoitaa revolveria."

"Olen ennen ilmaissut epäilykseni kapteenin taidosta siinä suhteessa", Fjeld vastasi tyynesti. "Ja minä toistan ne. Tuo mies ei osaa hoidella asetta, kun ei ota huomioon edes sitä, mikä semmoisessa asiassa on kaikkein ensimäinen ehto."

Ribeiran punaiset kasvot muuttuivat melkein keltaisiksi. Hän loi epävarman katseen aseeseensa ja puri hampaansa yhteen.

"Se on vale", hän sanoi. Mutta saattoi huomata, että hänen äänessään oli jotakin epäilevää.

"Yrittäkäähän, kapteeni", Fjeld sanoi, "laukaiskaa revolverinne. Minä olen suvainnut käsitellä hiukan teidän asettanne käydessäni vieraisilla hytissänne ja ollessani kyllin rohkea tullatakseni kulunutta vaatevarastoanne."

Portugalilaisen epäilys kasvoi. Hän vilkaisi norjalaista, joka istui etukumarassa kädet housuntaskussa ja näytti kiinnittävän koko huomionsa allaan uiskenteleviin kalalaumoihin. Sitten portugalilainen tarttui tanakasti revolverinsa lukkoon ja aukaisi sen.

Samassa pamahti laukaus. Vaikka Fjeld olikin ampunut suoraan taskustaan ja epämukavassa asennossa, sattui luoti kuitenkin portugalilaisen aseeseen ja nakkasi sen lattialle. Luoti oli lävistänyt Ribeiran peukalon ja vienyt siitä palasen mukanaan.

Silloin näky äkkiä muuttui. Sokea mies oli kyyristynyt kokoon kuin tiikeri ja syöksyi tuimasti Fjeldin kimppuun.

XXXVI.

SOKEA JÄTTILÄINEN.

Fjeld ei ollut varustautunut sokean vastustajansa äkilliseen hyökkäykseen. Entisen merirosvon ja lähetyssaarnaajan kanssa ei ollut hyvä olla tekemisissä rinta rintaa vasten. Ja hänen onnistuikin jo ensimäisessä yrityksessä saada voimakas ote norjalaisen kurkusta.

Fjeld olisi voinut käyttää revolveria, mutta ei tahtonut. Tämä ritarillisuus sokeaa vastustajaa kohtaan oli vähällä maksaa hänen henkensä. Sillä Okinen puukko leikkasi jo ilmaa ja sattui häntä olkaan. Siihen tuli syvä, mutta verraten vaaraton lihahaava.

Mutta sokean hyökkäys ei pysähtynyt siihen. Väkivaltaisella raivolla hän iski yhä uudestaan Fjeldiä rintaan. Okinen puukko oli punainen verestä. Mitä suurimmalla vaikeudella norjalainen vältti hurjat iskut Viimein hän sai voimakkaan otteen käteen, joka puukkoa heilutteli. Yhdellä nykäyksellä ase lensi sokean kädestä ja sinkosi kilisten lasipermannolle.

Mutta raivoisa mies ei hellittänyt. Hänellä oli jättiläisen voimat ja hän puri ja repi raivolla, joka olisi voinut tulla turmioksi kelle tahansa. Mutta vaikka haavoittunut käsivarsi ja kova verenvuoto pahasti estivät Fjeldiä, onnistui hänen käsivarren tyrkkäyksellä leukaan saada Jonson niin paljon sekaisin, että sai tilaisuuden iskeä häntä revolverin perällä päähän. Lyönti oli niin voimakas, että amerikalainen kaatui voihkien lasipermannolle.

Siihen taistelu päättyi. Portugalilainen istui nurkassa ja voihki tuskasta. Ja James Mortonin oppilas makasi lattialla ulvoen kuin haavoitettu elukka.

Mutta Nozier oli hävinnyt paikaltaan. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja mennyt tiehensä. Hienosta belgialaisesta ei ollut jälellä muuta kuin monokkeli.

Fjeld astui ovelle, mutta se oli lyöty lukkoon. Se ei ollut mikään tavallinen ovi — se sulkeutui sivuilta tiiviisti kuin kassakaapin ovi ja Fjeld käsitti heti, että sen lujan teräslukon murtamiseen tarvittiin aivan erikoisia työkaluja. Hän rypisti kulmiaan. Kaikki oli käynyt hänelle edullisesti. Mutta nyt hän oli jälleen pulassa ja vakavammin kuin koskaan ennen. Paronin tarvitsi vain pysytellä rauhassa ja antaa hänen aivan yksinkertaisesti kuolla nälkään taikka myöskin lähettää joukkonsa hänen kimppuunsa. Viimeinen vaihtoehto oli kaikesta päättäen todennäköisin. Sillä nälkään näännyttämisestä menettäisivät henkensä myöskin portugalilainen ja amerikalainen.

Fjeld laski revolverin kädestään ja rupesi sitomaan olkaansa. Se ei ollut hänelle helppoa, mutta viimein hänen kuitenkin onnistui saada haavaansa väliaikainen side.

Sitten hän pisti Okinen puukon rintataskuunsa, otti esiin Ribeiran revolverin, joka tietysti oli täydessä kunnossa, ja istui Nozier'n tuolille.

"No, mitä kuuluu, kapteeni?" hän kysyi katsomatta siihen nurkkaan, jossa portugalilainen istui. "Olemme kyllä pahasti ruhjoutuneet kaikki kolme, pelkään minä."

Ribeira murahti jotakin. Hän kääriskeli haavoittuneen sormensa ympäri paitansa lievettä ja hänen hampaansa kalisivat vilusta.

"Teistä ei tunnu olevan niinkään helppo selviytyä", Fjeld jatkoi tavallisella keskusteluäänellä. "Mutta sitkeämmätkin miehet kuin te ovat antaneet narrata itsensä. Jos olisin ollut teidän asemassanne, olisin ampumalla koetellut, olinko puhunut totta. Kun rupesitte katsomaan makasiiniin, niin sehän oli sama kuin olisitte heittänyt revolverin kädestänne. Tai ehkä piditte vastustajaanne liian vähässä arvossa?"

Portugalilainen katsoi synkästi norjalaiseen, joka komeili hänen parhaissa vaatteissaan.

"Alaskassa", Fjeld vastasi, "ja Perun pohjoisosissa. Siellä oli monta miestä, jotka osasivat opettaa sitä taitoa. Siinä menevät kyllä vaatteet pilalle, mutta muuten se on hyvä osata niitten, jotka rakastavat elämää."

"Te puhutte hyvin espanjaa, mutta korostus on väärä. Puhutte kuin meksikolainen."

"Mahdollista kyllä", Fjeld vastasi. "Olen oppinut espanjaa eräältä kauniilta naiselta Parana-joen rantamilla Argentinassa. Ja sen jälkeen olen harjoitellut tätä kieltä Emiliano Zapatan kanssa."

"Hänet surmasi eräs ulkomaalainen kaksintaistelussa Meksikon ylätasangolla. Minä olin siihen aikaan Meksikossa. Carranzan leirissä puhuttiin paljon Zapatan kuolemasta. Se oli kova mies. Tahtoisinpa puhella sen miehen kanssa, joka hänet surmasi."

"No, mehän istumme tässä vastakkain, hän ja te. Sillä Emiliano Zapatan surmasin minä."

"Vai niin, tekö sen teitte", hän sanoi. "Silloin en kadu, että en laukaissut asettani teitä vasten, sillä se olisi ollut aivan liian helppo ja hauska kuolema Emiliano Zapatan surmaajalle. Sanokaa — oletteko kuullut puhuttavan kiehuvasta lyijystä?"

"Ehkä teitä huvittaa joutua paroni de Nozier'n käsiteltäväksi. Hän on nero myöskin ihmisten kiduttamisessa. Hänen olisi pitänyt olla Tuomas Torquemadalaisen ensimäisenä apulaisena. Niin, sillä nyt te olette käsissämme, ukkoseni. Luottakaa siihen. Kymmenen minuutin perästä puhelemme lähemmin inkvisitsion mahdollisuuksista."

"Senvuoksi, että ennenkuin saatte tilaisuuden tämän mielenkiintoisen kysymyksen pohtimiseen, olette kuollut mies."

XXXVII.

BILJARDINPELAAJA.

Kello oli juuri lyönyt neljä Pariisin suuressa biljardipalatsissa Kapusiinien bulevardin varrella ja neljä biljardiprofessoria, joitten juuri piti alkaa pelinsä, astuivat esiin katselijain hyväksyen tervehtiessä. Siinä oli kuuluisa Curo, ranskalainen au cadre-mestari, jolla oli pienoinen pyöreähkö vatsa, edelleen Gibelin, eteläranskalainen elostelija, joka ei koskaan näyttänyt saaneen levätä kyllikseen, ja paksu rehevä Maquet, jonka vatsa oli siihen määrin paisunut, että hän kohta ei enää kyennyt kumartumaan biljardipöydälle niin paljon, että olisi voinut tehdä kunnollisia lyöntejä.

Neljäs oli useimmille tuntematon suuruus — nuori, miellyttävän näköinen mies, jolla oli kalpeat kasvonpiirteet ja hiukan huojuvat liikkeet.

"Hyvät naiset ja herrat! Ennenkuin tänään alotamme billard rouge'n mestaruuskilpailut, rohkenen teille esitellä erään etevän pelaajan, joka pyytää saada ottaa osaa tähän ratkaisevaan taisteluun Ranskan ammattimestaruudesta. Hän on monsieur Baptiste — mies, jonka peli on aikamme parhainten saavutusten tasalla."

Mainittu nuori gentlemanni, jolla oli veltostuneet piirteet, kumarsi läsnäolijoille. Alkoi vedonlyönti. Vihreä verka tuli kirjavaksi viiden frangin rahoista, joitten joukossa pienet kultakolikot pistivät loistavina silmään.

Yleisö ei tuntunut olevan täysin selvillä asemasta. Kukaan ei tuntenut uutta pelaajaa. Joukossa oli niitä, jotka uskalsivat pienempiä summia hänen puolestaan, mutta pelikassanhoitajalle tuli vaikeaksi saada vetorahoihin tasapainoa. Hän huusi kerta toisensa jälkeen: puuttuu sata francia monsieur Baptisten puolesta.

Viimein hän näytti aikovan pitää asian selvitettynä. Mutta viime hetkessä astui esiin nuori, häikäisevän kaunis nainen, joka viskasi kymmenen louisdoria kokeilevan biljardiprofessorin paikalle. Ja muutamaa minuuttia myöhemmin peli alkoi.

Monsieur Baptisten huomio oli ilmeisesti kiintynyt johonkin, joka ei kuulunut peliin. Hänen kalpeille, tylsille kasvoilleen oli äkkiä ilmestynyt hämmästyneen kysyvä ilme. Oli selvää, että tuo nuori nainen, joka niin rohkeasti oli vaarantanut rahansa hänen takiaan, ei ollut hänelle aivan outo. Hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän muistelisi jotakin. Mutta hän ei katsonut sinne päin, missä nainen istui — ylpeänä ja yksinään hienossa, mutta yksinkertaisessa sinisessä kävelypuvussaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä peli alkoi. Ei kuulunut muuta kuin pienten norsunluupallojen kieriminen vihreällä veralla. Ei koskaan ollut Curen loistava vapaatyrkkäys herättänyt niin suurta riemua eikä koskaan Gibelinin ihanat ristipallot olleet niin hyvin lasketut. Jo ensimäisessä kierroksessa huomasi, että pelistä tulisi kova ottelu.

Muukalainen herätti aluksi pettymystä. Hänen ensimäinen pallonsa ei sattunut ja sitä tervehdittiin yleisön puolelta tyytymättömällä nurinalla. Pelattiin vain punaisesta pallosta sataan. Cure oli ensimäisellä lyönnillään tehnyt neljäkolmatta pistettä, Gibelin kahdeksan ja Maquet viisitoista, kun sitä vastoin muukalainen ei vielä ollut saanut yhtään. Ranskalainen mestari sai kuitenkin asennon, jossa hän epäonnistui. Myöskin Gibelin ja Maquet epäonnistuivat ja viimemainitun oli monsieur Baptistelle jätettävä nurkka-asento, joka sai koko tuon erikoisen asiantuntevan yleisön tuijottamaan jännityksestä. Yksinpä keskinkertainenkin pelaaja voisi siitä saada pitkän sarjan lyöntejä.

Nuori herrasmies tarttui keppiinsä ja katseli ympärilleen hymyillen. Hän mietti hetkisen. Sitten hän erotti kaksi palloa toisistaan päättäväisellä lyönnillä. Hän ei tahtonut käyttää hyväkseen satunnaista etuaan.

Voimakkaat suosionosoitukset suurimmalta osalta seuruetta olivat vastauksena tälle liikkeelle, kun taas ne, jotka olivat uskaltaneet rahojaan uuden tulokkaan puolesta, kuuluivat panevan hiljaisia vastalauseita.

Nyt näkyi kuitenkin, että monsieur Baptiste osasi asiansa. Hän käytteli keppiään loistavasti ja hänen pelikumppaninsa taputtivat tuon tuostakin käsiään hänen hienolle ja hyvin harkitulle pelilleen.

Mutta Cure oli tänä iltana vauhdissaan. Hän pelasi oikein con amore hänelle ominaisella kevyellä, tyynellä ja ylivoimaisella tavalla. Etevä mestari saavutti jo kolmannella kierroksella kahdeksan yhdeksättä pistettä ja olisi helposti voittanut pelin, jos ei olisi unohtanut liiduta keppiään. Tämä aiheutti sen, että hän löi sivu melkein valmiiksi asetetun pallon. Kolme muuta olivat kuitenkin sangen paljon jälessä. Gibelinillä oli kahdeksankahdeksatta, Maquet'lla neljäkuudetta ja monsieur Baptistella neljäseitsemättä pistettä. Kaikki viittasi siis siihen, että Cure veisi tänäkin vuonna mestaruuden.

Mutta kävi toisin kuin oli laskettu. Vasta nyt monsieur Baptiste tuntui lämpenevän. Hän ei pyrkinyt loistamaan taituruuspalloilla, vaan pelasi sangen harkitusti. Jo kolmannella lyönnillä hän sai kaksi palloa nurkkiin ja alkoi sitten iskeä pelattua palloa kahta muuta vasten. Tällä tavalla hän oli täysin varma sadasta pallosta.

Cure puri huultaan ja kohautti olkapäitään. Sille asialle ei mahtanut mitään. Monsieur Baptiste julistettiin voittajaksi ja ne muutamat, jotka olivat lyöneet hänestä vetoa, kiittivät onneaan.

Hänen kylmiin silmiinsä oli tullut omituinen ilme. Voitolla ei tuntunut olevan häneen mitään suurempaa vaikutusta. Hänen katseensa riippui tuossa nuoressa naisessa, joka nyt mitä välinpitämättömimmin elein korjasi kultarahat vihreältä veralta. Pelaaja ei nähnyt, että hänen valkeat kätensä vapisivat jännityksestä, jolla ei ollut mitään tekemistä kullanhimon kanssa. Voittaja tunsi vain hänen läheisyytensä ja himon omistaa tuo nainen, joka kerran ennen oli ilmestynyt hänen tielleen.

"Onko teillä mitään sitä vastaan, miss Westinghouse", hän sanoi nopeasti, "että saatan teidät täältä pois?"

XXXVIII.

PAILLARDIN LUONA.

Courbier astui ovenvartijan luo ja pisti hänen käteensä kahdenkymmenen frangin rahan.

"Katsokaa, että kukaan ei tule minua häiritsemään, ymmärrättekö", sanoi hän tuimasti.

"Kuten käskette, herra", Paillardin pyhäkön arvoisa vartija vastasi, päästäen kultakolikon huomaamatta putoamaan loistavan virkapukunsa taskuihin.

Courbier astui hallin kuvastimen eteen ja tarkasti tyydytyksellä hienoa olemustaan. Sitten hän meni iloisesti vihellellen hänelle varattuun pieneen yksityishuoneeseen. Hän käsitti, että tämä tilanne voisi käydä hänelle vaaralliseksi. Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan semmoisia seikkailijoita, jotka tahtovat pelata elämästään viimeistä voittoa, ja Evy Westinghousen säteilevä katse oli ilmestynyt hänen sieluunsa ja esti häntä ajattelemasta selvästi.

Courbier ei ollut tyhmä. Hän tajusi, että kaunis amerikatar ei ollut ainoastaan sattumalta tullut hänen tiellensä sekä että hänen esiintymisensä merkitsi viimeistä ponnistusta saada käsiinsä kadoksissa oleva tohtori Fjeld.

Mutta hän ei pelännyt tätä yritystä. Olihan hänellä syytä luulla, että tuo norjalainen lääkäri makasi meren pohjalla Dogger-matalikolla. Ja ilman tohtori Fjeldiä tuo nuori nainen oli vain kuin korsi tuulessa joutuessaan päättäväisen miehen käsiteltäväksi.

Evy Westinghouse istui juuri naistenhuoneessa antaen kamarineidon järjestellä tukkaansa. Hän oli kalpea ja hänen huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut. Hänkin tiesi, että kohtaus tuon miehen kanssa, jota hän oli ajanut viime viikon takaa, voisi tulla hänelle kohtalokkaaksi. Mutta hän luotti onneensa, rohkeuteensa ja siihen ihailuun, jonka hän aivan selvään luki nuoren rikollisen harmaista silmistä. Hän oli tietoinen voimastaan ja aikoi käyttää sitä loppuun saakka saadakseen selvän tohtori Fjeldin kohtalosta.

Sen tähden hän nyt istui Paillardilla, koko Pariisin hienoimmassa elostelijain ravintolassa, valmiina illastamaan nuoren miehen kanssa, jonka hän tiesi älykkääksi murhaajaksi ja tappajaksi. Hänen kulkiessaan ohitse ovenvartija kumarsi kohteliaasti tälle loistavalle ilmestykselle. Miehellä oli ollut monet tilaisuudet nähdä Pariisin kauneimpien naisten kulkevan ohitseen. Tämä pikku ravintola bulevardin ja Chaussée d'Antin'in nurkkauksessa ei ollut näet ainoastaan herkuttelijain ilo, vaan myöskin hienon, kevyen naismaailman mielipaikka. Mutta ei tuo lihava vartija ollut vielä koskaan nähnyt niin ihanaa naista kuin tämä nuori neitonen, joka nyt tyynin askelin kävi suoraan perikatoaan kohti.

Ovenvartija kohautti olkapäitään ja pisti taskuunsa kahdenkymmenen frangin kolikkonsa, joka vapautti hänet kaikista siveellisistä huolistaan.

Mutta varatun yksityishuoneen kynnyksellä nuori amerikatar pysähtyi. Hän kääntyi ovenvartijaan, joka syvään kumartaen oli tarttunut ovenripaan avatakseen hänelle oven.

"Malttakaahan hiukan, herraseni", hän sanoi. "Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen? Kello on nyt puoli yksitoista. Kun kello on puoli kaksitoista, on teidän lähetettävä tarjoilija ilmoittamaan minulle, että autoni on tullut. Hänen ei tarvitse koputtaa ovelle. Ymmärrättekö?"

Kyllä, ovenvartija ymmärsi, sillä hänen käskevällä äänellä lausumaansa toivomusta säesti setelirahan rapina. Se oli ääni, jonka tuo kelpo mies oli kuullut monasti ennen ja jolle hän osasi antaa arvon. Hänen kätensä puristui kirjavan paperin ympäri ja hän vakuutti, että rouvan määräys suoritettaisiin täsmälleen.

Pienessä, hienossa rococo-huoneessa, jossa Vatteaun maalaukset koristivat seiniä loistavissa kultakehyksissä, seurasi sitten pieni iloinen illallinen. Ei olisi voinut uskoa, että siinä istui kaksi vihollista väijyen toisiaan.

Courbier oli ylen hauskalla tuulella. Hän joi ahkeraan vanhaa viiniä, jota tarjoiltiin aluksi, eikä suinkaan säästellyt sampanjaakaan, kun sen vuoro tuli. Hänen keskustelunsa luiskahti sangen pian rohkeille urille.

"Näin teidät, miss Westinghouse, ensimäisen kerran Kristianiassa. Se tapahtui Grand Hotel'issa. En koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä. Sillä hetkellä vannoin pyhän valan."

"Semmoisen valan, että minun täytyy kerran saada omistaa teidät", hän kuiskasi.

Evy VVestinghouse aikoi nousta seisomaan, mutta istui heti jälleen paikalleen. Hänestä tuntui kuin käärme olisi pistänyt häntä.

"Te ette puhu niinkuin ranskalainen", hän virkkoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtämästä.

"Olette mennyt ansaan, miss Evy", hän virkkoi. "Luuletteko todellakin, että en ole arvannut aikeitanne? Olette hakenut käsiinne minut saadaksenne tietoja tuosta ystävästänne, norjalaisesta, jolla on niin kamala nimi. Mutta minä annan teille anteeksi. Sillä minä rakastan teitä mielettömyyteen asti."

Courbier nousi ja tarttui häntä kädestä. Neito tempasi sen pois ja heitti pikaisen silmäyksen kultaisessa rannerenkaassaan olevaan pikku kelloon, joka näytti muutamia minuutteja vailla puoli kaksitoista.

"Mainitsitte jostakin norjalaisesta", hän sanoi yrittäen naurahtaa.
"Mitä tiedätte hänestä?… Ehkäpä voisimme sopia…"

"Yhdestä suudelmasta voisin kääntää sieluni nurin teille", hän sanoi.
"Ette ole katuva tätä yötä."

"Hän on kuollut", Courbier lausui raa'asti nauraen. "Heitimme hänet erääseen suureen reikään — reikään, jonka nimi on meri. Menkää Dogger-matalikolle ja kysykää kampeloilta, missä hän on. Ne voisivat kertoa teille hänen autuaasta lopustaan. Mutta mitäpä meillä on hänen kanssaan tekemistä! Palvokaamme iloa ja elämää ja rakkautta… Kuinka sanookaan Verlaine — —"

Courbier nousi seisomaan ja laski käsivartensa nuoren naisen vyötäisille. Hän koetti vetää neidon syliinsä. Silloin ovi äkkiä aukeni ja kynnykselle ilmestyi tarjoilija.

XXXIX.

PETTYNYT.

Courbier katseli raivoisin silmin auton jälkeen, joka hävisi bulevardia alaspäin. Hän pui nyrkkiä ajatellessaan, kuinka lähellä oli ollut päämääräänsä ja kuinka kaunis tuo amerikatar oli ollut istuessaan häntä vastapäätä.

Hän oli viime kuukausina haaveillut vain noista syvistä, säteilevistä silmistä ja tuosta päättäväisestä suusta, joka loi noille kauniille kasvoille kaikkia miehiä niin ärsyttävän, kirpaisevan ilmeen.

Nyt Evy Westinghouse oli päässyt hänen käsistään juuri silloin, kun hänen rusohuulensa olivat niin lähellä loistaneet hänen silmissään. Mikä nauta hän olikaan! Ja yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa, joka sai hänet pysähtymään kävelyssään ravintolahuoneen permannolla. Se oli eräs tieto, jonka hän keskustelun kuluessa oli antanut paroni de Nozier'n akvariumista Antwerpenissä. Se oli luiskahtanut hänen suustaan hänen jo uskoessaan, että tuo nuori nainen lähtisi Paillardin ravintolasta häpeän leima huulilla, joita hän nyt ei ollut edes suudellut. Ilmeisesti hän oli antanut pettää itsensä.

Mutta norjalaisen täytyi olla kuollut. Hän muisti sen yön, jolloin de Nozier syöksyi suuren kalastajalaivan sisustasta katseessaan sellainen ilme kuin olisi nähnyt helvetin kauhuja. Töin tuskin hän kykeni sopertamaan muutamia värähteleviä sanoja siitä, että tohtori Fjeld oli yhdessä Ribeiran kanssa salvattuna konehuoneeseen.

Sinne lähetettiin kymmenen miestä, jotka olivat aseistetut hampaita myöten. Heidän oli pakko räjähdyttää ovi, kun Nozier oli hukannut avaimen.

Huoneesta, jota valaisi vain yksi katossa oleva lamppu, he löysivät Ribeiran raivosta kuohuen. Hänet oli sidottu hyvin lujasti. Entinen lähetyssaarnaaja makasi vielä tiedotonna päähänsä saamastaan iskusta.

Mutta norjalainen oli poissa. Eikä ollut suinkaan erikoisen vaikeata ymmärtää, mihin hän oli joutunut. Raskaalla rautaseipäällä hän oli hakannut reiän lasipermantoon ja liukunut siitä mereen.

Ribeira oli ollut raivoissaan siitä, että norjalainen oli päässyt pois laivasta. Portugalilainen olisi tahtonut niin mielellään antaa viholliselleen tuntuvan muiston siitä tavasta, jolla Coimbran mies kostaa karsimansa solvauksen.

Mutta nyt meri oli niellyt tuon rohkean norjalaisen. Siitä ei, Jumalan kiitos, voinut olla epäilystäkään. Kaikki viittasi siihen, että Fjeld oli hyvin yksinkertaisesti hukkunut, mikäli laivan potkurit eivät olleet silponeet häntä kappaleiksi.

Nozier raukka! Hän ei sen päivän perästä tullut enää koskaan täysin entiselleen. Joku varjo näytti seuraavan häntä — miehen varjo, jonka pitkät käsivarret lakkaamatta liikkuivat hänen ohkaista linnunkaulaansa kohti.

Nyt hän istui akvariumissaan Antwerpenissä tehden kokeita kaloillaan. Hänen silmiinsä oli ikäänkuin tullut noitten suurten porsliinipallojen maidonvalkea loiste. Ja päivä päivältä hänen laihat kätensä vapisivat yhä enemmän. Hän ei mennyt koskaan ulos. Hänen sieluunsa oli tullut kauhu, joka kalvoi hänen järkeään…

Courbier ajatteli tätä kaikkea hitaasti astellessaan bulevardia ylöspäin. Nuori biljardimestari ei tuntenut lainkaan iloa voitostaan. Hänet valtasi harmaan illan tunnelma. Hän oli ollut onnen valikoimia suosikkeja. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnettomuuden tuijottavan vastaansa sillä tavoin kuin tänä syysyönä Italialaisella bulevardilla. Ihmiset kulkivat viluissaan ohuissa vaatteissa. Oli semmoinen yö, jolloin kesän viimeiset ruusut kuolevat rautaisen yön kovassa kouristuksessa.

Häntä vastaan tuli pieni parisilainen ilotyttö, joka hipaisi häntä käsipuolesta aivankuin kissanpoika, joka pyrkii lämmittelemään. Courbier tyrkkäsi hänet luotaan tyytymättömänä ja jatkoi kävelyään. Opera-torilla hän pysähtyi. Mihin hän oli menossa? Hän tiesi, että toverit olivat kokoontuneina pieneen peliklubiin, jossa saattoi palvoa Pariisin kaikkia salaisia iloja aina kirkkaaseen päivään saakka.

Mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Evy Westinghousen ihanat silmät olivat imeytyneet hänen silmäteriinsä. Häneen oli sattunut ase, joka osasi löytää miehen sydämen ja häikäistä hänen mielensä.

Tämä yksi ainoa ajatus täytti koko hänen sielunsa: kuinka hän voisi valloittaa tuon ylpeän ja ihanan naisen? Hän sommitteli mitä omituisimpia suunnitelmia, mutta hän ei ollut koskaan ollut mikään alotteen-mies.

Jospa vain Nozier olisi ollut täällä! Hänen aivonsa olivat kaikenlaisten helvetillisten kujeilujen työpaja. Mutta pikku paroni istui yhä kalojensa luona Antwerpenissä ja askarteli ainoastaan niitten kanssa, kun taas uiva ruumisarkku lojui Sibirian telakalla, missä sen suunnattomia aarteita tyhjennettiin.

Hänen ohitsensa ajoi verkalleen auto. Courbier mietti silmänräpäyksen. Se oli suuri Limousin-auto Panhard & Levasseurin tehtaasta ja sen tukeva komeus miellytti häntä. Ohjaaja oli voimakas mies, urheilulakki painettuna syvään kasvoille.

"Ajakaa mihin hiiteen tahansa", hän vastasi nyreissään ja heittäytyi tyynyjen nojaan.

"Sepä hauskaa", ohjaaja vastasi tyynesti. "Olen menossa Antwerpeniin ja minulla on taskussa passi erästä sairasta henkilöä varten."

Courbier nousi istuimeltaan säikähtyneenä. Mutta samassa sammutettiin valo vaunusta. Hän tunsi jotakin pehmeätä painettavan suutansa vasten ja vaunu täyttyi väkevästä, imelästä hajusta. Jean Baptiste ei kyennyt enää tekemään vastarintaa. Hän vaipui kalpeisiin unelmiin Evy Westinghousen harmaista silmistä ja punaisista huulista.

Mutta ohjaaja istui paikalleen ja ajoi tavanmukaista vauhtia S:t Quen'in työläiskorttelia kohti. Siellä hän otti vaunuun pikku pojan, joka seisoi aivan kaupungin portilla, ja lasketti sitten yön pimeyteen, minkä pyörät ja kumit vain kestivät.

XL.

NOZIER'N AKVARIUMI.

Kaukana Schelde-joen suistamolla Antwerpenin satamassa on iso, punainen talo, joka on huolellisesti pensaitten ja puitten peitossa. Se on yhteydessä joen kanssa pitkällä maanalaisella käytävällä, joka on kaivettu vedenpinnan alapuolelle ja voidaan sulkulaitteella laskea veden alle.

Tämän talon omisti valtamerentutkija, paroni de Nozier, jolla oli siinä laboratorionsa ja akvariuminsa. Kaikki ihmiset tiesivät sen. Mutta kukaan ei voinut kehua koskaan astuneensa jalkaansakaan tämän omituisen tiedemiehen pyhäkköön.

Jättiläismäinen valtameren uiva telakka oli laiturissa sulkulaitteen ulkopuolella. Mutta pieni paroni eli akvariumissaan. Se oli hänen mailmansa. Hän saattoi istua tuntikausia vaipuneena katselemaan kalojansa, jotka myllersivät raittiissa vedessä suuressa lasisäiliössä. Ne olivat kaikki hänen ystäviään ja kaikki ne tunsivat hänet.

Tuon tuostakin hän nousi pieniä portaita lasisäiliön aukolle heittämään ruokaa ystävilleen, jotka leikkivät sen pohjalla ja tuijottivat häneen ilmeettömillä silmillään. Silloin paronin katse voi saada synkän kiillon.

Tässä oli koko hänen elämänsä ja tässä hän tunsi itsensä onnelliseksi. Hän ymmärsi kaloja ja kalat ymmärsivät häntä. Ja merkillisintä oli, että kaikki kalat de Nozier'n altaassa olivat ystäviä keskenään. Useimmat niistä olivat luonnostaan toistensa vihollisia. Särki ja hauki livahtivat toistensa ohi mitä veljellisimmässä sovinnossa, eivätkä edes siinä olevat pienemmät haikalankaan lajit hätyyttäneet heikompia tovereitaan. Ne elivät kaikki kuin loihditussa paratiisissa.

Mutta aivan akvariumin pohjalla loisti kaksi pyöreätä silmää, joissa oli himmeä opalinvärinen hohde. Ne tuijottivat vihreän veden läpi omituisin, sokein katsein, joka tuntui hurmaavan kaikki kalat.

Paroni de Nozier suli kokonaan tähän maailmaansa, joka oli hänen ainoansa. Sen yön jälkeen, jona tohtori Fjeldin kovat kourat ja ivalliset sanat olivat Pohjanmerellä lannistaneet hänet, hän ei ollut enää oma itsensä. Hän kuihtui ja tuli vaiteliaaksi ja alakuloiseksi. Hänen hento ruumiinsa tuli yhä pienemmäksi päivä päivältä. Ei edes Courbier voinut enää piristää häntä. Ranskalainen oli täyttänyt tehtävänsä. Bretagnen ranskalaiset sardiinitehtaat olivat saaneet hyvityksen. Kalat oli houkuteltu pois Norjan rannikoilta. Nyt saivat norjalaiset turhaan yrittää. Kirotut norjalaiset tuotteet, jotka vuosi vuodelta olivat yhä enemmän vallanneet maailmanmarkkinat, olivat nyt Nozier'n neron avulla käyneet harvinaiseksi tavaraksi.

Eikä nyt enää ollut olemassa mitään esteitä. Tohtori Fjeld oli kuollut ja Courbier saattoi rauhassa nauttia taloudellista voittoaan ja pelata biljardia yksinomaan huvikseen.

Mutta elämähän on nyt kerta kaikkiaan yllätysten murheenlaakso. Niinpä tapahtui eräänä aamuna paroni de Nozier'n istuskellessa tapansa mukaan katselemassa kalojaan, että palvelija tuli hänelle ilmoittamaan, että Courbier oli tullut häntä tapaamaan ja halusi puhutella häntä.

Paronin teki mieli antaa kieltävä vastaus. Hän oli aivan kokonaan unohtanut keskustelutaidon ihmisten kanssa eikä halunnut tulla häirityksi.

Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt avata suutaan, aukesi akvariumin ovi ja huoneeseen astui pitkä mies, joka kantoi Courbier'tä. Heti hänen takanaan näkyi vanhempi, harmaantunut herra, jolla oli viisaat ja terävät silmät, sekä pieni, voimakas, tumma herra, jolla oli nopeat ja vilkkaat liikkeet.

Nozier hypähti pystyyn. Oli helppo kuulla, kuinka hampaat kalisivat hänen suussaan.

Pitkä mies laski nyt taakkansa lattialle. Hän oli hyvin kalpea ja näytti saaneen kestää monia koettelemuksia. Hänen poskensa olivat kuopalla, mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen pitkä jättiläisvartalonsa oli yhä voimakas ja suora siinä yksinkertaisessa autonohjaajan puvussa, joka hänellä oli yllään. Hän kumartui de Nozier'ta kohti.

"Siis tapaamme jälleen", hän lausui selvällä ja tyynellä äänellä. "Te ette saanut minua hengiltä, paroni. Mutta myönnän, että se riippui vain hiuskarvasta. Kolme vuorokautta uiskentelin Pohjanmerellä lankulla, jonka löysin työhuoneestanne uivassa ruumisarkussa. Tehtyäni tilinpäätöksen elämäni kanssa ja ollessani valmis luopumaan lankusta, tuli eräs englantilainen hinaajalaiva, joka korjasi minut ylös. Virkosin jälleen henkiin ja minut vietiin Grimsbyhyn. Nyt olen valmis alkamaan uudestaan siitä, mihin viimeksi lopetimme."

Paroni katsoi kauhistuneena toisesta toiseen. Hänen katseensa pysähtyi
Courbier'hen.

"Ei", tohtori Fjeld vastasi. "Hän on vain saanut kloroformia. Mutta käykäämme asiaamme. Tässä on pari herraa, jotka haluavat puhutella teitä. Sallikaa minun esitellä: herra Christian Bjelland Stavangerista — paroni de Nozier."

"Hauskaa tutustua", paroni sanoi hajamielisesti ja tuijotti tuota tummaa miestä, jolla oli kultasankaiset nenälasit. "Ja kuka tämä herra on?" hän kysyi synkästi.

"Hän on mr Angus Watson, herra paroni, norjalaisten kalastusliikkeiden ystävä."

XLI.

PARONI DE NOZIER'N HAUTA.

Paroni katsahti äkkiä ylös ja remahti nauramaan. Se teki aivan saman vaikutuksen kuin jos mielisairas henkilö olisi yhtäkkiä saanut hetkeksi järkensä takaisin.

"Hyvät herrat", hän lausui katse tähdättynä akvariumiin. "Katsokaahan tuota pientä parvea, joka on tuolla altaassa vasemmalla. Nuo voimakkaat, hopeanhohteiset kalat, jotka pysyttelevät hieman erossa toisista, ovat sardiineja — niitä hyviä ranskalaisia sardiineja, jotka eivät vielä ole kulkeneet Englannin kanavan läpi. Te ette pidä siitä kalasta, mr Watson. Mutta odottakaahan hiukan… Näettekö tuon suuren parven, joka juuri kääntyy nurkassa? Ne ovat meren ihmeellisimpiä olennoita. Niin, herra Bjelland, näen, kuinka silmänne loistavat Ja syystä kylläkin, sillä te olette antanut brislingille maailmanhistoriallisen nimen — te ja mr Angus Watson. Minusta on asia yhdentekevää. Minähän olen mies, jolla ei ole isänmaata — minun kotinani ovat suuret syvyydet… Mutta brislingiä monet vihaavat. Kysykäähän Bretagnen asukkailta! Ja kysykää Jean Baptiste Courbier'ltä, kunhan hän herää. Hän on syntyisin niiltä seuduin. Me tapasimme toisemme ja huomasimme, että kummallakin meillä oli yhteisiä harrastuksia. Mutta hänellä oli muuan erikoisharrastus, joka liitti meidät entistä lujemmin yhteen. Hänen elämänsä päämääränä oli nujertaa Norjan säilyketehtaat Ja nythän herrat voivat huvitella itseään miettimällä, kuka oli hänen takanaan."

Pikku paroni näytti saaneen takaisin rehevän sukkeluutensa. Kuta vilkkaammin hän puhui, sitä pienemmäksi hän tuli istuessaan isossa nojatuolissaan. Häijy ja vaarallinen kääpiö, silmissään meren himmeä ja kohtalokas lohikäärmeenkatse…

Tunnetun valtamerentutkijan ulkomuodossa oli jotakin loihtivaa. Hänen kalpeilla kasvoillaan tuntui olevan kuoleman leima. Hän ei puhunut enää, mutta hänen katseensa oli kuin naulattuna noihin suuriin porsliinipalloihin, jotka muodostivat kiinteän kohdan kalojen merkillisessä kiertokulussa.

"Olette tehnyt meille paljon vahinkoa, paroni de Nozier", hän sanoi hiljaa. "Tuhannet ovat nähneet nälkää ja vilua teidän tähtenne pitkin koko Norjan rannikkoa. Me voisimme kyllä rangaista teitä. Mutta me emme tahdo tehdä teille mitään pahaa… Tohtori Fjeldin avulla olemme saaneet tietoomme teidän ihmeellisen, mutta tuhoisan keksintönne. Mutta nyt tiedämme myöskin, kuinka meidän on puolustauduttava… Brislinki on jälleen löytävä tavanmukaisen tiensä Norjan vuonoihin ja turska on jälleen etsivä lempipaikkojaan suurilla matalikoilla… Niin, emme tahdo teille mitään pahaa, paroni de Nozier. Sillä me ymmärrämme, että te tieteen maailmassa olette päätänne pitempi useimpia muita. Mutta Jean Baptiste Courbier, joka niin kavalasti hiipi joukkoomme ja väärinkäytti vieraanvaraisuuttamme ja joka…"

Herra Bjelland Stavangerista keskeytti äkkiä puheensa. Courbier oli noussut pystyyn ja katseli vastustajiaan häijyin ja vihaisin silmin. Hän taisteli vielä kloroformin vaikutuksia vastaan, mutta hänen nyrkkiin puristetut kätensä ja yhteenpuristetut huulensa todistivat pedon heränneen hänessä henkiin…

Fjeld veti esiin revolverinsa, mutta Courbier'n verestävät silmät etsivät toista päämaalia. Hän oli nähnyt ovella eräät kasvot. Siellä seisoi nuori poikanen. Jean Baptiste oli jo tuntenut nuo loistavat silmät. Hän oli Evy Westinghouse — amerikatar, joka oli pettänyt hänet ja joka nyt seisoi kumartuneena ovea vasten ruumiinmukaisessa pojanpuvussaan ja katseli tohtori Fjeldiä ihanilla silmillään.

Hän puri hammasta. Hoikka väkipuukko kiilsi hänen kädessään ja yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän oli miesten takana. Arvelematta hän syöksyi amerikatarta kohti käsi koholla.

Mutta Evy Westinghouse oli varuillaan. Silmää räpäyttämättä hän vastaanotti vaarallisen hyökkäyksen ja samassa kun Courbier'n kiroten piti työntää kuolemaa tuottava aseensa hänen ruumiiseensa, hän kumartui nopeasti ja heittäytyi permannolle.

Jos ei huumausaine enää olisi vaikuttanut Courbier'ssä, niin hän olisi ehkä saavuttanut tarkoituksensa. Nyt tikari vain hipasi neidon olkapäätä. Courbier kompastui hänen ruumiiseensa ja kaatui lattialle. Mutta hän nousi salamannopeudella pystyyn ja kääntyi jälleen uhriaan vastaan.

Mutta Jean Baptiste hyökkäsi pelkäämättä kohtaloansa kohti. Tuommoinen pieni revolveri nuoren naisen kädessä — mitäpä semmoinen leikkikalu merkitsi!

Mutta tuo pieni, kiiltävä leikkikalu ratkaisi hänen kohtalonsa. Laukaus — lyhyt ja terävä…

Jean Baptiste pysähtyi puukko valmiina iskemään — hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi pahanilkinen virnistys. Tikari putosi hänen kädestään ja pää painui rintaa vasten. Jalat eivät enää voineet pitää häntä pystyssä…

Tuolilta, jossa paroni de Nozier istui kokoon lyyhistyneenä, kuului katkera ivanauru.

"Nähkääs nyt, Jean Baptiste", hän änkytti… "Hän oli teille sittenkin liian kova pala purtavaksi. Te vannoitte joko ottavanne hänet omaksenne taikka kuolevanne. Kuolemapa siitä sitten tulikin… Kuolema, ainoa rakastajatar, josta voimme olla varmat. — —"

Hän nousi hitaasti seisoalleen ja raskain, väsynein askelin hän hoippui niille pienille portaille, jotka veivät akvariumin suulle.

Paroni ei ollut enää arka. Hän ei enää pelännyt kuolemaa. Hänen aikansa oli tullut. Ja tehden kädellään kevyen liikkeen, joka saattoi merkitä jäähyväisiä, hän liukui syvään altaaseen.

Hänen ympärillään pärskähti voimakas vesiryöppy ja tuhannet kalat lensivät säikähtyneinä joka puolelle. Mutta niitten säikähdys ei kestänyt kauan. Paroni upposi kuin kivi tekemättä yritystäkään nousta pinnalle. Hänen taskunsa olivat ilmeisesti täynnä jotakin raskasta ainetta. Ilman mitään kuolinkamppailua pahantekijä ja tiedemies siirtyi ikuiseen lepoon. Hän jäi makaamaan suuren lasihuoneen pohjalle, kasvot käännettyinä loistavia porsliinipalloja kohti.

Hän lepäsi siellä hienoinen hymy näivettyneillä huulillaan tuijottaen siihen maailmaan, joka oli hänen omansa. Avoimiksi jääneisiin silmiin oli tullut tumma kiilto. Eikä haikala kajonnut häneen. Se kierteli pienissä kaarissa kuolleen ympärillä ja kerran se hipasi valkeita kasvoja, ikäänkuin tahtoen hyväillä herraansa ja ystäväänsä — meren synkkien arvoitusten nerokasta tutkijaa.

Mutta Evy Westinghouse seisoi kuin lattiaan kiinnikasvaneena ja tuijotti Jean Baptiste Courbier'n vääristyneitä kasvoja. Hän astui Fjeldin luokse ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.

"Kohtalomme on kuolema", hän lausui. "Toivokaamme, että kuolema kerran tapaa meidät oikealta paikaltamme ja että kohtaamme sen kunnialla."

Saapuvilla olleet miehet ja nuori neitonen kumarsivat päänsä ja nuori nainen nojasi ystäväänsä vasten hänen silmiensä täyttyessä kyynelillä.

"Minä en kelpaa tämmöisiin toimituksiin", hän lausui. "Eihän minusta tule koskaan muuta kuin heikko nainen. Oi, sanokaahan, mitä minun on tehtävä?"

"Menette naimisiin", tohtori vastasi… "Sen miehen kanssa, joka joka hetki odottaa teidän paluutanne."

"Ehkä", hän lausui ja heitti viimeisen silmäyksen akvariumiin, missä kalat olivat jälleen alkaneet ikuisen kiertokulkunsa paroni de Nozier'n haudan ympärillä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SÄILYKEKUNINGAS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.