The Project Gutenberg eBook of Arkansasin sissit: Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta, by Gustave Aimard

    I. Preirie.
   II. Metsästäjät.
  III. Jäljet.
   IV. Matkalaiset.
    V. Comanchit.
   VI. Pelastaja.
  VII. Yllätys.
VIII. Kosto.
   IX. Aave.
    X. Varustettu leiri.
   XI. Kauppa.
  XII. Sielullista
XIII. Mehiläismetsästys.
  XIV. Musta Hirvi
   XV. Majavat.
   XVI. Petos.
  XVII. Kotkanpää.
XVIII. Eusebio.
   XIX. Päällikköjen neuvottelu.
    XX. Kidutus.

    I. Uskollinen Sydän.
   II. Preirierosvot.
  III. Uhraus.
   IV. Tohtori.
    V. Liitto.
   VI. Viimeinen hyökkäys.
  VII. Taistelu.
VIII. Verdi Gris-joen luola.
   IX. Oveluutta.
    X. Rakkaus.
   XI. Vangit.
  XII. Sotajuoni.
XIII. Preirielaki.
  XIV. Rangaistus.
   XV. Anteeksianto.
       Loppusanat.

Poissa jo ovat ne kirjailijat, jotka omien kokemusten varassa ammensivat jännittävien teostensa aiheita "valkonaamojen" ja "punanahkojen" julmista keskinäisistä kamppailuista, Suuren Lännen ensi asuttamisesta kalifornialaisine kultakuumeineen tai Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden vapaustaisteluista. Viimeisenä näistä ensikäden kertojista poistui eversti Cody eli "Buffalo Bill" elävien ilmoilta 1917.

James Fenimore Cooperin päiviltä asti se vuosisata sotaista seikkailukirjallisuutta sivistysmaailman rajoilta nostatti esille vain puolikymmentä säilyvää nimeä, Euroopan mantereelta ainoastaan yhden edustajan Saksasta ja yhden Ranskasta. Vähän myöhemmin syntyi niinikään Cooperin aloitteesta meriromaani, aivan äskeinen aika on luonut 20. vuosisadan nuorison suurimmaksi viehäkkeeksi luonnonelämä-kuvaukset, ja ohimenevästi on suuri maailmansota synnyttänyt oman nuorisonkirjallisuutensa. Vanhempaan kauteen kuului myös erityinen pyhäkoulukertomusten sato, nyttemmin hävinneenä.

Mutta tuon tuostakin palaudutaan noihin ensimmäisiin suuriin seikkailukirjailijoihin, joiden menestys on tuottanut niin paljon epäonnistunutta jäljittelyä, että koko se kirjallisuudenhaara on joutunut vanhemman väen epäsuosioon. On totta, että noissa parhaimmissakin romaaneissa on väkivaltaisemman ajan henkeä kuin ihmiskunta vielä taannoin luuli enää mahdolliseksi maailmassa. Nuoriso ei kuitenkaan ota kaikkea niin harkitsevalta kannalta; sen aistiminen ei ole vireessä kaikkien kamaluuksien tajuamiselle. Pääasiaksi jää nuorille lukijoille tapaussarjan ja toimintapaikkojen vauhdikas vaihtelu ja kokemusrikkaiden kertojien saavuttama ilmeinen todellisuusteho; ja vuosikymmenien vieriessä ovat menneisyyteen siirtyneet olot saaneet uutta merkitystä historiaan kuuluvina kehitysjaksoina. Nykyaikana myös osataan paremminkin antaa arvoa sille syvälle luonnontuntemukselle, jota nuo suurten seikkailukertomien kuvaukset kauttaaltaan henkivät.

Suomalainen kustantaja on senvuoksi ryhtynyt järjestelmällisesti julkaisemaan alkuteksteistä toimitettuina lyhentämättöminä käännöksinä noita nuorison varempien seikkailukirjailijain teoksia, joita meidän maassamme on tähän asti tunnettu muutamina "vanhanaikaisen" laajuutensa takia karsittuina mukaelmina. Tällöin on saanut vuoronsa myös Gustave Aimard, jonka oikea nimi Oliver Gloux on jo aivan unohdettu.

Monet vuosikymmenet Aimard oli Jules Vernen rinnalla jokaisen ranskalaisen koulupojan ihasteltu suosikki, ja vieläkin hänen romaanituotantonsa 52 vankkaa nidettä käsittävä kokonaispainos on alinomaa kustantajan uusittavana. Käännöksinäkin levisivät hänen parhaat teoksensa miljoonin kappalein eritoten Englannissa ja Amerikassa, Cooperin ja Mayne Reidin kanssa kilpaillen, ja kokonaan ei ole missään maassa uudempi tuotanto syrjäyttänyt tämän aito intiaanikirjailijan kirjaviin kokemuksiin perustuvia voimakkaita, romanttisuudella väritettyjä kuvauksia leirielämästä, rajataisteluista, aavikoiden ja salomaiden juhlallisesta suuruudesta.

Syntyneenä Pariisissa v. 1818 nuori Oliver Gloux aloitti seikkailijauransa jo poikuusiässä, purjehtien laivapoikana Amerikkaan. Hänen merkitsevimmästä elämäntaipaleestaan ei ole saatavissa mitään yhtenäistä ja seikkaperäistä selostusta, mutta muutamista hänen romaaneihinsa siroitelluista omakohtaisista selityksistä ja aikalaisten esittämistä asiatiedoista voi havaita tosiksi eräitä pääkohtia: lannistumattoman seikkailuinnon vallassa hän kahden vuosikymmenen ajan samoili ristiin rastiin koko Amerikan mantereen Yhdysvaltain keskivaltioista Tulimaan rajoille asti, välillä kiertäen maailman meriäkin, — comanchi-intiaanien kasvattina, täydesti eläytyen heidän heimosotiinsa ja kaikkiin oloihinsa, kahdesti kytkettynä apachien kidutuspaaluun, kullankaivajana, uudisraivaajana, trapperina, metsästeli biisoneja Lännen ruoholakeuksien sioux- ja mustajalka-pyytäjien kanssa, vaelteli eksyksissä ja menehdyksissä del Norten lentohiekka-aavikoilla, raatoi neljätoista kuukautta Magellanin salmen patagonien rääkättynä orjana, matkasi yksinään halki Brasilian aarniometsien, uhmaten petoja ja ihmisvihollisia, tutki Kordillerien korkeimmat huiput kuten suurten virtojen etäisimmät juoksutkin aina eläen kädestä suuhun, huomisesta huolehtimatta, onnellisena kaikista uusista kokemuksista, sivistysmaailmasta paenneena.

Aimard nimenomaan huomauttelee, että hän on romaanin muodossa tahtonut tarkoin kertoa vain todellisesti elettyä, kuvata ainoastaan nähtyä, suoden sijaa mielikuvitukselle vain alkeellisimpien kaunokirjallisuuden vaatimusten mukaan ja alituiseen esittäen omakohtaisia seikkailujaan, mutta kertomisessa syrjäyttäen oman minänsä, jotta tuon villin elämän luonnollinen teho ei häiriytyisi. Hänellä oli kaiken aikaa selvänä aistimuksena, että nuo olot ja näyttämöt olivat nopeasti muuttumassa sivistyksen hellittämättömän painostuksen tieltä, ja sitä tunnollisemmin hän tahtoi saada ne talletetuiksi jälkimaailmalle. On myönnettävä, että Aimard kaikista kirjailijoista tyhjentävimmin esittää Uuden mantereen villiä elämää viime vuosisadan toiselta kolmannekselta, — toisinaan pakostakin johtuen koskettelemaan hyvin verisiä kohtauksia, — ja että hän pääteoksissaan osoittaa erinomaisia kertojalahjoja, jotka antavat niille "klassillisuuden" leiman ja nykyaikaisenkin sepitystaituruuden rinnalla pysyttävät ne yhäti esillä kirjallisuudessa.

Saapuessaan kotimaahansa sotapalvelukseen 1848 hän oli jo julkaissut ensimmäisen kirjansa, ja palattuaan taas seikkailumailleen hän ilmeisesti pitikin silmällä kirjallisia aiheita, ryhtyen jonkun vuoden kuluttua kuumeiseen tuotantaan, joka piankin toimitti nuo sinikantiset Amyotin kustannustuotteet kaikissa Ranskan kirjakauppojen ikkunoissa vallitsevaksi piirteeksi ja tuotti niissä omaksutulle salanimelle maailmanmaineen. Ensimmäisenä huomattavana menestyksenä oli v. 1858 ilmestynyt Les Trappeurs de l'Arkansas, joka nyt aloittaa hänen koottujen teostensa sarjan alkukielellä ja on katsottu asianmukaiseksi myös suomennuttaa johtamaan tätä meikäläiselle yleisölle valmisteltua lopullista käännössikermää. Se ei siis ole tekijänsä etevin teos, mutta monestakin syystä on otollisempaa noudattaa alkutekstien aikajärjestystä, — useissa romaaneissa esiintyy yhteisiä henkilöitäkin jatkuvasti toimimassa.

Aimard asettui sitten Ranskaan, hellittämättömästi muokkailemaan laajaa aineistoaan noiksi romaaneiksi, joiden 22,000;een nousevassa sivumäärässä saa syvästi viehättyen tutustua lukuisiin unohtumattoman suurenmoisiin kuvauksiin, mutta lopulta myös aiheiden ja voimien ehtymiseen, kunnes kynä kirpoaa kuumeisuuden riuduttamien aivojen kannustamasta kädestä ja mielisairauden hämy tuottaa levon. Hänen yksityisestä elämästään ei tältä kotimaassakaan vietetyltä ajalta näy sen enempää tietoja kuin että hän oli saksalais-ranskalaisessa sodassa sissiupseerina ja kuoli St. Annen hoitolassa Pariisissa kesäkuulla 1883.

Aimard on siten pääasiallisesti "intiaaniromaanien" kantaisän Cooperin ohella enimmin vaikuttanut tämän kirjallisuudenlajin tavattomaan kukoistukseen, joka ulottui nykyisten keski-ikäisten kansalaisten lapsuuteen asti. Senkin alan suurmiehillä on sentään vielä paljon sanottavaa uusille poikapolville, ja osittain toisessa merkityksessä kuin ennen, kuten edellä huomautettiin: sivistyksen esitaistelijain uljas seikkailuhenki elää innostavana näissä parhaissa tuotteissa, ja niiden käsittelemä outo maailma on jälleen uutta meidän ajallemme, kun huomio on välillä kääntynyt jatkuvaan kehityskulkuun ja varsinaisen trapper-kauden nyt eroittaa selvä juopa meistä.

V. H.-A.

JOHDANTO: KIROTTU

Matkailijan, joka ensi kertaa astuu maihin Etelä-Amerikan mantereelle, valtaa väkisinkin selittämätön surumielisyyden tunne.

Uuden maailman historia on tosiaankin vain surkea marttyyriluettelo, jossa yltiöpäisyys ja voitonhimo keskeyttämättä kulkevat käsi kädessä.

Kullan etsintä oli aiheena uuden maailman löytöön. Kun kulta kerran oli keksitty, pitivät Amerikan valloittajat tätä maata vain tyyssijana, jonne nämä ahneet seikkailijat saapuivat pitäen toisessa kädessään väkipuukkoa, toisessa ristiinnaulitun kuvaa. Korjattuaan runsaan saaliin tuota metallia, jota niin kiihkeästi himoittiin, he palasivat kotimaahansa komeillakseen rikkauksillaan ja houkutellakseen häikäisevällä loistollaan sinne uusia siirtolaisia.

Tämän lakkaamattoman matkustelemisen syyksi on luettava, että Amerikassa ei ole sellaisia suurenmoisia muistomerkkejä, jotka ovat jäännöksiä kokonaisen siirtokunnan asuinpaikoista, kun se asettuu pysyväisesti asumaan uuteen maahan jatkaakseen siellä sukuaan. Jos matkustat tämän suunnattoman laajan mantereen halki, jota espanjalaiset kolmen vuosisadan aikana ovat häiritsemättä saaneet pitää hallussaan, niin muistuttavat sinua muutamat siellä täällä näkyvät nimettömät raunioläjät heidän kauttakulustaan, kun taas aztekien ja inkain jo moniaita vuosisatoja ennen Amerikan löytöä sinne kohottamat rakennukset seisovat siellä vielä majesteetillisen yksinkertaisina, katoamattomana todistuksena heidän sielläolostaan ja sivistyspyrkimyksistään.

Mutta mitä on tullut nykyään [romaani on kirjoitettu 1850-luvulla. Suom.] näistä kunniakkaista valloitusmaista, joita aikanaan koko Eurooppa himoitsi omakseen, missä murhamiesten veri on sekoittunut voitettujen vereen tuon toisen, valloittavan kansan hyväksi, joka siihen aikaan oli niin ylpeä uljaista päälliköistään, hedelmällisistä, maa-alueistaan ja kaupastaan ja joka sulki piiriinsä koko maailman? Vuodet ovat vierineet, ja tätä nykyä Etelä-Amerikka sovittaa niitä rikoksia, joihin sen vuoksi oli ryhdytty. Lyhytaikaisesta vallasta keskenään taistelevien puolueiden raatelemana, rappeutuneiden harvainvaltain alle sortuneena, ulkomaalaisten hylkäämänä, jotka siellä ovat ammentaneet rikkauksiaan, se riutuu, vähitellen menehtyen velttoutensa kuormaan, jaksamatta kohottaa päältään lyijykäärettä, joka sen tukahuttaa, niin että se voi nousta jälleen eloon vasta kun uusi rotu, joka ei murhaa ja joka elää Jumalan käskyjen mukaan, tuo sinne mukanaan työn ja vapauden, perusedellytykset kansojen elämään.

Espanjalais-amerikkalainen rotu on, lyhyesti sanottuna, pysynyt niillä alueilla, jotka heidän esi-isänsä ovat heille perintönä jättäneet, siirtämättä niiden rajoja kauemmaksi. Tämän rodun sankarius haudattiin keisari Kaarle V:n mukana, ja emämaastaan se on muistona säilyttänyt vain vieraanvaraiset tapansa, uskonnollisen suvaitsemattomuuden, kitaransoittajat ja karbinilla varustetut kerjäläiset.

Kaikista valtioista, jotka kuuluvat laajaan Meksikon liittoon, on Sonoran valtio ainoa, joka taistelujensa takia sen ympärillä asuvia intiaaniheimoja vastaan ja alituisesti hankauksissa ollen mainittujen heimokuntien kanssa on säilyttänyt omintakeisen luonteen.

Asukkaiden tavoissa on jonkunlainen villi sävy, joka heti ensi silmäykseltä osoittaa heidän eroaan mantereen sisäosissa olevien valtioiden väestöistä.

Rio Gilaa voi pitää tämän valtion pohjoisrajana; idästä länteen se on puristuneena Sierra Madren ja Kalifornianlahden väliin.

Durangon toisella puolen Sierra Madre jakautuu kahteen vuoriharjanteeseen. Päähaara jatkuu entiseen suuntaan pohjoisesta etelään, jotavastoin toinen harjanne kääntyy länteen päin, kulkien Durangon ja Guadalajaran valtioiden taitse, minkä jälkeen se puhkaisee kaikki ne alueet, jotka rajoittuvat Tyyneenmereen. Tämä haara Kordillereja on Sonoran etelärajana.

Luonto näyttää kuin huvin vuoksi tuhlailleen runsain käsin hyvyyksiä tälle maalle. Ilmanala on hymyilevä, lauhkea ja terveellinen; kultaa, hopeaa, mitä hedelmällisintä maata, herkullisia maanantimia ja lääketarkoitukseen kelpaavia yrttejä on siellä yllin kyllin; siellä on minttuja, joista valmistetaan erittäin tehokkaita voiteita; siellä on hyödyllisiä hyönteisiä, joista saadaan värejä; mitä harvinaisimpia marmorilajeja, mitä arvokkaimpia jalokiviä, metsänriistaa ja kalaa kaikenlaista. Mutta toiselta puolen ovat Rio Gilan ja Sierra Madren laajoissa eräseuduissa asustavat, riippumattomat intiaaniheimot, comanchit, poonit, pimat, opatat ja apachit, julistaneet julman sodan valkoista rotua vastaan, aikaansaaden alituisilla, leppymättömillä hyökkäyksillään sen, että tämä saa suorittaa kalliit maksut omistusoikeudestaan kaikkiin näihin rikkauksiinsa, jotka sen esi-isät ovat intiaaneilta ryöstäneet ja joita viimemainitut lakkaamatta vaativat itselleen takaisin.

Hermosillo, jonka nimenä ennen oli Pitic ja jonka kreivi de Raousset Boulbonin retkikunta on tehnyt kuuluisaksi, on Meksikon Tyynellemerelle suuntautuvan kaupan varastopaikka. Siinä on yli yhdeksäntuhatta asukasta.

Tämä kaupunki on rakennettu ylätasangolle, joka vähitellen viettää luoteiseen merelle päin, nojautuen ja vilunarkana turvautuen kukkulaan, jolla on nimenä el Cerro de la campana, — kellovuori. — Viimemainitun harjaa koristavat mahtavat kivipaadet, joita koskettamalla saa syntymään heleän, metallisointua muistuttavan äänen.

Muuten tämä ciudad on, samoin kuin sen muut amerikkalaiset sisarkaupungitkin, varsin likainen. Talot on rakennettu vanutetusta savesta, ja hämmästyen saattaa matkailija huomata kaikkialla soraläjiä, lokaa ja rappeutumista, mikä tekee hänen mielensä alakuloiseksi.

Sillä hetkellä, jolloin tämä kertomus alkaa, toisin sanoen seitsemäntenätoista päivänä tammikuuta 1817 kello kolmen ja neljän välillä iltapäivällä, jolloin kaupungin asukkaat tavallisesti viettävät siestaa — päivällislepoaan — asuntojen perähuoneissa, tarjosi yleensä hiljainen ja rauhallinen Hermosillon kaupunki oudon näyn.

Joukko leperoja, gambusineja eli salakuljettajia ja varsinkin rateroja tunkeili huutaen, uhkaillen ja ulvoen Calle de Rosario-kadulla. Ryhmä espanjalaisia sotilaita, — Meksiko ei tähän aikaan vielä ollut luonut niskoiltaan emämaan asettamaa iestä — yritti turhaan palauttaa järjestystä ja hajoittaa väkijoukkoa häikäilemättä iskien täysin voimin peitsensä varrella ihmisiä, jotka sattuivat heidän eteensä.

Mutta meteli ei ottanut vaimentuakseen, vaan alkoi päinvastoin yltyä; varsinkin hiaqui-intiaanit, jotka olivat sekaantuneet väkijoukkoon, huusivat ja viittoilivat vallan hirveästi.

Kaikkien talojen ikkunat olivat täpötäynnä kasvoja, miehiä ja naisia. Näiden katseet olivat suunnatut Cerro de la campanaan päin, jonka juurelta kohosi paksuja savupilviä tupruten kohti taivasta. He näyttivät odottavan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Äkkiä kuului kovia huutoja, väkijoukko jakaantui kahtia kuin liian kypsä granaattiomena, ja jokainen syöksyi syrjään mitä suurimman kauhun ilme kasvoillaan.

Muuan nuori mies, tai pikemminkin lapsi, sillä hän oli tuskin kuudentoista vanha, tuli näkyviin tuulispäänä ratsastaen hurjaa laukkaa puolivillin ratsun selässä.

"Valgamedios!" kuiskailivat akat tehden ristinmerkin; "siinähän on itse paholainen."

Mutta jokainen, puhumattakaan siitä, että olisi häntä pidättänyt, väistyi syrjään kiireen vilkkaa. Peloton nuorukainen jatkoi hurjaa matkaansa pilkallinen hymy huulillaan, kasvot hehkuen, silmät säkenöiden ja jaellen oikealle ja vasemmalle julmia iskuja chicotellaan niille, jotka rohkenivat tulla liian lähelle häntä, tai niille, joita kova onni esti loittonemasta paikalta niin nopeasti kuin he olisivat tahtoneet.

"Oi, voi! Capista!" valitteli muuan tyhmän näköinen ja ruumiiltaan atleettimainen vaquero, kun poika ohiratsastaessaan sivalsi häntä; "vieköön hänet paholainen. Senkin lurjus, joka oli vähällä minut kellistää. Mitä", jatkoi hän katsahdettuaan nuorukaiseen, "sehän on, ellen erehdy, Rafael, kummitoverini poika! Odotahan hiukan, picaro!"

Mutisten partaansa nämä sanat hän levitti suopungin, joka oli kiinnitettynä hänen vyötäisilleen, ja alkoi juosta ratsastajaa kohti.

"Älä päästä häntä karkuun, Cornejo", rohkaisivat muut vaquerot toveriaan käsiään taputtaen.

Cornejo, sillä sen tiedämme nyt olevan tuon mielenkiintoisen henkilön nimen, läheni huomaamatta poikaa, jonka edessä vastukset lisääntyivät lisääntymistään.

Kun läsnäolevien huudot ilmaisivat ratsastajalle vaaran, joka häntä uhkasi, katsahti hän taakseen.

Nyt hän huomasi vaqueron. Hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; hän ymmärsi olevansa hukassa.

Roskaväkeä miellytti tämä ihmisajo; se pelkäsi kadottavansa nähtävyyden, joka niin suuresti sitä huvitti.

"Antaudu!" huudahti jättiläinen, "tai pyydystän sinut suopungillani kuin ciboton, tiedä se!"

"Päästä minut, sanon", jatkoi jälleen poika, "tai vannon kautta kiirastulen siunattujen sielujen, että sinun käy huonosti!"

"Pane mieleesi, Rafael", sanoi hän, "kysyn viimeisen kerran, tahdotko antautua?"

Rafael pysähdytti nopeasti hevosensa, niin että se näytti ikäänkuin muuttuneen graniittipatsaaksi. Heittäytyen alas satulasta hän hyppäsi kuin jaguari jättiläisen kimppuun, jonka hän syöksyllään kaatoi hiekalle, ja ennenkuin kukaan ennätti väliin, työnsi hän väkipuukon, jota meksikolaiset aina pitävät vyöllään, vastustajansa kurkkuun.

Paksu verisuihku purskahti pojan kasvoihin, vaquero vääntelehti muutaman hetken, ja sitten hän jäi liikkumattomana makaamaan.

Salamannopeasti poika oli jälleen viskautunut satulaan ja alkanut jatkaa hurjaa matkaansa heiluttaen puukkoaan ja nauraen paholaisen naurua.

Kun ensi hämmästys oli kadonnut, ja aiottiin ryhtyä murhaajaa takaa-ajamaan, oli hän jo hävinnyt.

Kuten aina käy tällaisissa tapauksissa, tuli juez de letras — tutkintotuomari — muassaan lauma ryysyisiä apulaisia murhapaikalle vasta sitten, kun se jo oli liian myöhäistä.

Juez de letras, don Inigo tormentos Albaceyte, oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen lyhyt, lihava mies, joka otti espanjantupakkansa runsaasti koristellusta kultaisesta rasiasta ja jonka hyväntahtoisen näköiseen ulkomuotoon kätkeytyi mitä perinpohjaisin itaruus, lisänä erinomainen oveluus ja kylmäverisyys, jota mikään ei pystynyt järkyttämään.

Vastoin luuloa ei arvoisa esivallan edustaja näyttänyt vähintäkään joutuvan hämilleen siitä, että murhaaja oli päässyt pakenemaan. Hän pudisti pari kolme kertaa päätään, antoi katseensa kiertää väkijoukossa, ja siristäen harmaita silmiään ja samalla filosofisesti työntäen nuuskaa nenäänsä hän virkkoi:

"Sitä minäkin juuri ajattelin", vahvisti tutkintotuomari, "sen iskun antaja on osannut työnsä hyvin, se veijari on ollut tehtäväänsä perin tottunut."

"Oh, vielä mitä", vastasi lepero olkapäitään kohauttaen, "hänhän on vielä lapsi."

"Häh! Mitä sanotte?" huudahti tuomari teeskennellen hämmästystä ja katsahtaen alta kulmain puhetoveriinsa. "Lapsiko?"

"Melkeinpä", vastasi lepero ylpeänä siitä, että häntä näin kuunneltiin, "hänhän on Rafael, don Ramónin vanhin poika."

"Älähän, älähän!" virkkoi tutkintotuomari salaisesti tyytyväisenä. "Eihän toki, se ei ole mahdollista. Rafael on korkeintaan kuudentoista vuoden ikäinen. Hän ei olisi antautunut riitaan Cornejon kanssa, jonka ei olisi tarvinnut muuta kuin puristaa häntä käsivarresta päästäkseen eroon."

"Asia on kuitenkin siten, teidän ylhäisyytenne, mehän kaikki näimme tapauksen. Rafael pelasi montéta don Aguilarin luona ja onni ei näyttänyt olleen hänelle suotuisa, ja hän menetti kaikki rahansa. Silloin hän raivostui ja kostaakseen sytytti talon tuleen."

"Se, mitä minulla on kunnia kertoa teidän ylhäisyydellenne, pitää paikkansa. Suvaitkaa vain katsoa tuonne: savua näkyy vielä, vaikka rakennus onkin jo tuhkana."

"Todellakin", myönsi tuomari kääntäen katseensa sille suunnalle, minne lepero viittasi, "ja sitten…"

"Sitten hän yritti tietysti paeta", jatkoi toinen. "Cornejo aikoi hänet pidättää…"

"Niinpä niinkin", myönsi tutkintotuomari, "mutta olkaa huoletta, ystäväni, laki kyllä kostaa hänelle."

Vähääkään kiinnittämättä huomiotaan siihen, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli, käski esivallan edustaja apulaistensa, jotka jo olivat tutkineet ja tyhjentäneet kuolleen taskut, viedä hänet pois ja siirtää hänet lähellä olevaan kirkon eteisen alle, minkä jälkeen hän palasi kotiinsa tyytyväisen näköisenä käsiään hykerrellen.

Tutkintotuomari veti päällensä matkapukunsa, pisti pari pistoolia vyölleen, kiinnitti pitkän miekan kupeelleen ja nautittuaan kevyen päivällisen lähti ulos.

Kymmenen hampaisiin asti aseistettua, voimakkailla hevosilla ratsastavaa alguazilia odotti häntä oven ulkopuolella, ja palvelija piteli suitsista oivallista, mustaa ratsua, joka kärsimättömänä tömisteli jalkojaan ja pureskeli kuolaimiaan. Don Inigo hyppäsi satulaan, asettui ratsumiestensä etunenään, ja ryhmä lähti hiljaista ravia.

"Kas niin!" puhelivat uteliaat pysähtyen seisomaan porttien pieliin. "Tuomari Albaceyte lähtee don Ramón Garillasin luo; huomenna saamme kuulla uutisia."

"Caspita!" kuiskailivat toiset, "tuo picaro ei ansaitsisi köyttä, jossa saisi kiikkua."

"Hm!" huomautti muuan lepero surumielisesti hymyillen. "Kautta kunniani, olisi sääli tuota kevytmielistä vekkulia! Hänen Cornejolle tekemänsä cuchillada on suurenmoinen. Se vintiö on kunnollisesti surmattu."

Mutta tutkintotuomari jatkoi edelleen matkaansa vastaten mitä säntillisimmin niihin tervehdyksiin, joita hänelle hänen ohimennessään huudettiin. Pian hän oli jo päässyt kaupungin ulkopuolelle.

"Hyvä! Lähdemme don Ramón Garillasin haciendaan. Mutta ripeästi; kiirehtikäämme perille ennen yön tuloa."

Kaupungista Hacienda del Milagroon — Ihmeitten maatilalle — johtava tie on mitä ikävin ja kuivin.

Pitkien välimatkojen päässä siellä näkee vain rautatammia, kumipuita, Perun puita punaisine ja höysteisine terttuineen, nopaaleja ja kaktuksia, ainoita puita, jotka saattavat kasvaa pystysuorasti paahtavan auringon hehkuvien säteiden polttamassa maassa.

Siellä täällä näkyy kuin katkeraksi pilkaksi vesisäiliöitten pitkiä seipäitä, joiden toisessa päässä on kierretystä, kovettuneesta vuodasta tehty sanko ja toisessa hihnoilla kiinnitetyt kivet. Mutta säiliöt ovat tyhjiä; niiden pohja on mustaa ja kuivettunutta mutaa, jossa kuhisee lukemattomia saastaisia eläviä. Hienonhienot pölypilvet, joita heikoinkin tuulenhenkäys synnyttää, takertuvat huohottavan matkustajan kurkkuun, ja jokaisen kuivettuneen korren alla heinäsirkat raivoissaan vaativat terveellistä yökastetta.

Mutta kun äärimmäisin ponnistuksin on matkannut kolmisen penikulmaa näissä hehkuvankuumissa erämaissa, pysähtyy silmä nauttien lepäämään vihannoivaan keitaaseen, joka näyttää äkkiä nousevan hiekasta.

Siihen aikaan, jota kertomuksemme kuvaa, kuului tähän haciendaan, joka oli seudun rikkaimpia ja suurimpia, kaksikerroksinen päärakennus, joka oli rakennettu tapiasta ja adoveista ja jonka ruo'oista tehty pengermäkatto oli kovaksi tallatulla savella peitetty.

Haciendaan tultiin avaran pihamaan kautta, jonka holvimaisessa portissa oli vahva kaksoisovi ja toisessa puoliskossa pieni käyntiluukku. Julkisivun puolella oli neljä huonetta; ikkunoissa oli rautaiset, kullatut ristikot ja sisäpuolella luukut, ja niissä oli lasiruudut, mikä tähän aikaan tässä maassa merkitsi kuulumatonta loistoa. Pihan eli pation joka sivustalla oli rakennuksia, joissa sijaitsi palvelusväen, peonien, lasten y.m. asunnot.

Päärakennuksen alin kerros sisälsi kolme huonetta: jonkunlaisen suuren eteisen, jonka kalustona oli vanhanaikaisia nojatuoleja ja röyhelletyllä sahviaanilla päällystettyjä leposohvia, lavea nopaalipuinen pöytä ja muutamia jakkaroita. Seinillä riippui moniaita kultakehyksisiä muotokuvia, jotka esittivät suvun jäseniä luonnollisessa koossa; näkyviin jätetyt orsihirret oli runsaasti koristettu puuleikkauksilla.

Kaksoisovien kautta päästiin saliin. Pihalle päin oleva puoli oli noin jalan verran muuta lattiaa ylempänä; sitä peitti matto, jolla oli muutamia matalia, omituisilla puuleikkauksilla ja karmosiininvärisellä veralla päällystettyjä jakkaroita ja jalkapieluksia. Tässä huoneessa oli myöskin pieni, neliskulmainen, noin puolen metrin korkuinen pöytä, jota käytettiin ompelupöytänä; se osa oli tarkoitettu naisia varten, jotka siellä istuivat maurilaisten tapaan jalat ristissä. Toisella puolella oli samanlaisella veralla kuin jakkarat ja jalkapielukset päällystettyjä tuoleja. Vastapäätä ovea salin toisella puolella oli makuuhuone vuodekomeroineen korokkeen päässä, jolle oli sijoitettu juhlavuode, ja tätä kaunistivat lukemattomat kultauskoristeet sekä kulta- ja hopeanauhuksilla ja tupsuilla kirjaillut verhot. Lakanat ja päänalaisten päälliset olivat valmistetut mitä hienoimmasta kankaasta, ja niitä reunusti pitsi.

Päärakennuksen takana oli toinen piha, missä sijaitsivat taloushuoneet ja corral; tämän pihan takana avautui laaja puutarha, jota ympäröivät muurit. Se oli yli sata syltä laaja, ja siellä kasvoi, se kun oli suunniteltu englantilaiseen tapaan, ulkomaisia puita ja kasveja.

Oli juuri mantaza del ganado, — karjan teurastusaika, — ja peonit olivat muutaman askelen päähän haciendasta laittaneet aitauksen, johon he päästivät elukat. He eroittivat laihat lihavista, jotka yksitellen päästettiin aitauksesta.

Puolikuunmuotoisella lyömäaseella, jossa oli terävät piikit jalanmitan päässä toisistaan, leikkasi vaquero, joka oli piiloutunut aitauksen veräjän luo, perin taitavasti eläinparkojen takajalkojen kintereet poikki sitä mukaa kuin ne juoksivat hänen ohitseen.

Jos hän sattumalta iski harhaan, mikä tapahtui harvoin, ratsasti toinen vaquero täyttä lentoa eläimen perään, sinkautti suopungin sen sarviin ja piti sitä paikallaan, kunnes edellinen oli leikannut jänteet poikki.

Huolettomana nojautuen haciendan porttia vastaan näytti muuan nelisenkymmenen ikäinen mies, jolla oli yllään aatelisen tilanomistajan upea puku, olkapäillä loistavanvärinen zarape, ja jonka päätä vähintäin viisisataa piasteria maksanut panamahattu suojeli laskevan auringon viime säteiltä, johtavan tätä työtä, polttaen maissipaperista kierrettyä savukettaan.

Hän oli ylhäisen näköinen herra, jolla oli hoikka, sorea, hiukan notkoselkäinen, mutta varsin suhteellinen vartalo; hänen hienot kasvonpiirteensä, joissa oli lujuutta ja varmuutta, todistivat vilpittömyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea rautaista tahtoa. Hänen suuret, mustat silmänsä, jotka olivat tuuheitten kulmakarvojen varjossa, olivat verrattoman kauniit, mutta heti kun tavallista suurempi vastoinkäyminen nosti hänen ruskettuneelle iholleen punertavan kajastuksen, kävi hänen katseensa kiinteäksi ja niin voimakkaaksi, ettei kukaan voinut sitä kestää, vaan se pani rohkeimmankin epäröimään ja vapisemaan.

Äärimmäinen hienous ja ennen kaikkea hänen olemuksessaan esiintyvä ylimystön leima ilmaisivat heti ensi silmäykseltä, että tämä mies kuului puhtaaseen ja jaloon kastilialaiseen rotuun.

Hän olikin don Ramón Garillas de Saavedra, vastikään kuvailemamme
Hacienda del Milagron omistaja.

Don Ramón Garillas kuului espanjalaiseen sukuun, jonka päämies oli ollut Cortezin paraimpia upseereita ja asettunut asumaan Meksikoon senjälkeen, kun tuo nerokas seikkailija niin ihmeellisellä tavalla oli valloittanut tämän maan.

Ruhtinaallisen omaisuuden perijänä, mutta espanjalaisten viranomaisten hylkäämänä, koska hän oli mennyt naimisiin erään sekarotuisen aztekinaisen kanssa, hän oli kokonaan antautunut maittensa viljelykseen ja laajojen tilustensa parantamiseen.

Oltuaan seitsemäntoista vuotta naimisissa hän oli nyt suuren perheen päänä; siihen kuului kuusi poikaa ja kolme tytärtä, siis kaikkiaan yhdeksän lasta, joista Rafael, sama, jonka olemme nähneet niin häikäilemättä surmaavan vaqueron, oli vanhin.

Don Ramónin ja doña Jesusitan avioliitto oli vain sovinnaisliitto, joka oli solmittu pelkästään omaisuuden takia, mutta kuitenkin se teki heidät verrattain onnellisiksi; sanomme verrattain, sillä kun nuori tyttö oli päässyt luostarista vain mennäkseen naimisiin, eivät he olleet koskaan rakastaneet toisiaan, mutta sen sijaan oli heidän välillään hellä, vilpitön kiintymys.

Doña Jesusita kulutti aikansa askareissa, jotka lasten tähden olivat välttämättömät, elellen intiaaninaistensa parissa; hänen miehensä taas, joka täydellisesti oli kiintynyt tilanomistajan elämän tuomiin velvollisuuksiin, oleskeli melkein alituisesti vaquerojensa, peoniensa ja metsästäjiensä seurassa, niin ettei nähnyt vaimoaan muuta kuin muutamien minuuttien aikana ruokapöydässä, ja väliin hän jäi kokonaisiksi kuukausiksi metsästämään Rio Gilan rannoille.

Meidän on kuitenkin lisättävä, että ollessaan joko poissa taikka kotona don Ramón piti mitä suurinta huolta siitä, ettei hänen vaimoltaan puuttunut mitään ja että hän sai pienimmätkin päähänpistonsa täytetyiksi, säästämättä rahaa tai vaivoja hankkien hänelle, mitä hän näytti toivovan.

Doña Jesusita oli viehättävän kaunis ja enkelimäisen herttainen; hän näytti, jollei mielellään, niin ainakin suuremmitta vaikeuksitta mukautuneen siihen elämään, johon hänen puolisonsa oli pakottanut hänet alistumaan, mutta hänen suurista, mustista, kaihoisista silmistään, hänen kasvojensa kalpeudesta ja ennen kaikkea siitä surumielisyyden vivahduksesta, joka alinomaa varjosti hänen himmeänvalkoista otsaansa, oli helppo päättää, että tässä hurmaavassa kuvapatsaassa asuva palava sielu sekä tämä sydän, joka ei tuntenut edes omaa itseään, oli kokonaan suunnannut huomionsa lapsiinsa, että hän ihaili näitä kaikkein kauneimman ja pyhimmän rakkauden, äidinrakkauden, koko neitseellisellä voimalla.

Mitä don Ramóniin tulee, niin hän oli aina hyvä ja huomaavainen vaimolleen, jota hän ei ollut vaivautunut tutkistelemaan, ja niin hänellä oli oikeus pitää vaimoaan maailman onnellisimpana olentona, jollainen tämä olikin senjälkeen, kun Jumala oli suonut hänen tulla äidiksi.

Aurinko oli vähän aikaa sitten mennyt mailleen, taivaalta rupesi vähitellen katoamaan purppurainen värivivahdus, samalla kun tuli yhä hämärämpi. Jokunen tähti alkoi jo tuikkia taivaalla ja iltatuuli virisi niin pirteänä, että se yöksi ennusti kauheata myrskyä, jollaisia näillä seuduilla saa nähdä usein puhkeavan.

Käskettyään huolellisesti sulkea jäljellä olevan osan karjaa aitaukseen mayoral kutsui koolle vaquerot ja peonit, ja kaikki suuntasivat kulkunsa haciendaan, mistä iltakello heille ilmoitti, että levon hetki vihdoinkin oli käsillä.

Kun taloudenhoitaja kulki viimeisenä isäntänsä ohitse tervehtien kumartamalla, kysyi tämä häneltä:

"Neljäsataa viisikymmentä, mi amô (isäntäni)", vastasi mayoral, suurikokoinen, kuiva ja laiha mies, jonka pää oli jo harmaantunut ja jonka kasvot olivat parkitun nahanpalasen näköiset, pysäyttäen hevosensa ja ottaen päästään hattunsa, "siis seitsemänkymmentäviisi enemmän kuin viime vuonna; naapurimme jaguarit ja apachit eivät ole tehneet meille suuria vahinkoja viime aikoina."

"Se on sinun ansiotasi, Eusebio", sanoi don Ramón. "Valppautesi on ollut erinomainen; minä osaan kyllä sen palkita."

"Paras palkkioni on se kaunis kiitos, jonka teidän armonne juuri on minulle lausunut", vastasi mayoral, jonka karkeat kasvot loistivat tyytyväisyyden hymystä.-"Eikö minun pitäisi huolehtia samalla tavalla siitä, mikä kuuluu teille, kuin jos se olisi omaani?"

"Kiitos", vastasi aatelismies liikuttuneena pusertaen palvelijansa kättä. "Tiedän sinun olevan minulle uskollinen."

"Elämässä ja kuolemassa, herrani; äitinihän on imettänyt teitä, minä kuulun teille ja teidän perheeseenne."

"Mennään nyt jo, Eusebio!" puhui haciendero iloisena. "Illallinen on valmis, señora on varmaankin jo pöydässä, älkäämme antako hänen odottaa meitä pitempään."

He astuivat molemmat patioon, ja Eusebio, kuten don Ramón oli häntä nimittänyt, valmistautui sulkemaan portit, mikä hänen oli tapana tehdä joka ilta.

Sillä aikaa don Ramón astui haciendan ruokasaliin, jonne kaikki vaquerot ja peonit olivat kokoontuneet.

Tämän ruokasalin koko keskiosan valtasi suunnattoman iso pöytä. Ympärillä oli nahalla päällystettyjä penkkejä ja kaksi puuleikkauksilla koristettua nojatuolia, jotka olivat määrätyt don Ramónille ja señoralle. Näiden takana seinällä riippui neljä jalkaa korkea norsunluinen Kristuksenkuva kahden taulun välissä, joista toinen esitti Jesusta Öljymäellä ja toinen vuorisaarnaa. Siellä täällä irvistelivät kalkilla valkaistuille seinille ripustettuina isännän metsästysretkillään tappamien jaguarien, puhvelien tai hirvien päät.

Pöydässä oli runsaasti lahuota, sakeaa, maissijauhoista ja lihasta valmistettua keittoa, pucheroa eli olla podridaa ja pepiania; määrätyissä paikoissa pöytää oli mezcal-palloja ja vesikarahveja. Hacienderon viittauksesta alkoi ateria. Vähän myöhemmin puhkesi rajuna aikaisemmin uhannut myrsky.

Satoi rankasti. Joka hetki kirkkaat salamat saivat valot huoneessa tuntumaan himmeiltä, ja niitä seurasi hirvittävä ukkosenjyrinä.

Aterian lopulla myrsky kävi niin kovaksi, että yhtyneiden luonnonvoimien aikaansaama melu esti kuulemasta puhetta.

Ukkonen purkautui kauhistuttavan väkevänä, tuulenpuuska syöksyi saliin rikottuaan ikkunan, kaikki valot sammuivat ja läsnäolevat tekivät peloissaan ristinmerkin.

Tällä hetkellä alkoi haciendan portilla kello kouristuksentapaisesti kajahdella, ja tuiki epäinhimillinen ääni huusi kaksi eri kertaa:

"Kautta Kristuksen veren!" huudahti don Ramón syöksyen huoneesta.
"Tasangolla surmataan joku."

Kaksi laukausta kajahti melkein samaan aikaan, halki ilman kuului tuskanhuuto, ja kaikki vaipui taas kaamean hiljaisuuden valtaan.

Kalpea salama halkaisi pimeyden, ukkonen jyrähti peloittavasti, ja sitten don Ramón ilmestyi jälleen huoneen kynnykselle kantaen sylissään taintunutta miestä.

Tämän miehen kasvot samoin kuin hänen vaatepartensakaan eivät olleet tavallisuudesta poikkeavia; kuitenkaan ei Rafael, don Ramónin vanhin poika, voinut hänet huomattuaan pidättää kauhua ilmaisevaa elettä, ja hänen kasvonsa kalpenivat.

Hän oli tosiaankin se tutkintotuomari, jonka olemme nähneet matkaavan
Hermosillosta niin upeassa asussa.

Hänen sateessa kastuneet pitkät hiuksensa valuivat hänen rinnalleen, ja puku oli epäjärjestyksessä, veren tahrima ja monesta kohdasta repeytynyt. Oikea käsi puristi laukaistun pistoolin perää.

Don Ramón oli myöskin tuntenut hänet rikosasiain tuomariksi ja oli tiedottomasti luonut poikaansa pikaisen silmäyksen, jota tämä ei voinut kestää.

Doña Jesuitan ja hänen naistensa ymmärtäväisen hoidon ansiosta tutkintotuomari hengähti syvään, avasi haristavat silmänsä, joilla hän tirkisteli ympärillään olevaa seuruetta, näkemättä aluksi mitään ja tullen vähitellen tuntoihinsa.

Yhtäkkiä syvä punastus peitti hänen otsansa, joka oli ollut hetki sitten aivan kalvakka, ja hänen silmänsä välähtivät. Suunnaten don Rafaeliin katseen, joka naulitsi hänet lattiaan näkymättömän kauhistuksen saaliina, hän nousi ylös vaivalloisesti lähestyen nuorta miestä, joka näki hänen tulevan uskaltamatta tätä väistää, laski kätensä raskaasti pojan olkapäälle ja kääntyen peonien puoleen, jotka olivat kauhuissaan näkemästään ja jotka eivät ymmärtäneet tästä mitään, sanoi juhlallisesti:

"Minä, don Inigo Tormentes Albaceyte, Hermosillon kaupungin tutkintotuomari, pidätän tämän miehen kuninkaan nimessä, syytettynä murhasta."

"Armoa!" huusi Rafael, langeten polvilleen ja väännellen käsiään epätoivoisena.

III

Seuraavana aamuna aurinko nousi sädehtivänä taivaanrannalle. Yöllinen myrsky oli täydellisesti selvittänyt taivaan, joka oli nyt syvän sininen; linnut visertelivät iloisina lehtien alle kätkeytyneinä, ja koko luonto näytti saaneen takaisin tavanomaisen juhlavan ilmeen.

Kello soi iloisesti Hacienda del Milagrossa; palvelijat alkoivat hajaantua joka taholle, jotkut vieden hevosia laitumelle, toiset ajaen karjaa keinotekoiselle preirialle, toiset taas suunnaten kulkunsa niityille, kun taas jäljelle jääneet olivat patiolla lypsämässä lehmiä ja korjaamassa hurrikaanin tekemiä vaurioita.

Edellisen yön myrskyn jättämät ainoat jäljet olivat kaksi upeaa kuollutta jaguaria pötköllään haciendan portin edessä, ei kaukana puoliksi ahmitun hevosen raadosta.

Eusebio, joka käveli ympäri patiota tarkkaillen huolellisesti toisten puuhia, määräsi hevosen kalliit varusteet otettavaksi pois ja puhdistettavaksi ja jaguarit nyljettäviksi; kaikki tämä suoritettiin niin pian kuin suinkin mahdollista.

Kuitenkin Eusebio tunsi itsensä hyvin levottomaksi; don Ramón, joka oli yleensä ensimmäisenä liikkeellä haciendalla, ei ollut vielä ilmestynyt.

Edellisenä iltana juez de letrasin hirveän syytöksen jälkeen hacienderon vanhinta poikaa kohtaan oli don Ramón käskenyt palvelijoittensa poistua. Kun hän sitten itse, vaimonsa kyynelistä ja rukouksista välittämättä, oli tukevasti köysillä sitonut poikansa, oli hän opastanut don Inigo d'Albaceyten erääseen yksinäiseen huoneeseen, johon molemmat sulkeutuivat jääden sinne hyvin myöhään yöllä.

Mitä oli tapahtunut tämän keskustelun kuluessa, jolloin varmaankin oli ratkaistu Rafaelin kohtalo? Ei kukaan sitä tiennyt, Eusebio yhtä vähän kuin muut.

Opastettuaan don Inigon huoneeseen, jonka oli laitattanut kuntoon häntä varten, ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä don Ramón palasi poikansa luo, jonka vieressä äitiparka yhä itki. Lausumatta sanaakaan hän otti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseensa, missä laski hänet permannolle vuoteensa viereen. Sitten haciendero lukitsi oven ja asettui makaamaan, kaksi pistoolia kätensä ulottuvilla. Yö kului näin loppuun, isän ja pojan pimeässä luodessa toisiinsa katseita kuin metsän eläimet ja äidin polvistuneena vuodattaessa kyyneleitä kynnyksellä, kun hänen ei ollut lupa itse huoneeseen astua, hiljaa itkien esikoisensa puolesta, joka pian, sen hän kauhistuen saattoi aavistaa, häneltä ainiaaksi riistettäisiin.

"Hm!" mutisi mayoral itsekseen, pureskellen lainkaan sitä huomaamatta sammuneen savukkeensa päätä, "mitähän tästä kaikesta tullee? Don Ramón ei ole se mies, joka armahtaa, hän ei tingi kunniastaan. Jättääkö hän siis poikansa oikeuden käsiin? Vielä mitä! Sitä hän ei tee. Mutta mitä hän siis tekee?" Kunnianarvoisa mayoral ei ollut vielä päässyt pitemmälle päätelmissään, kun don Inigo ja don Ramón näyttäytyivät pihalla.

Molempien miesten kasvoilla oli kova ilme. Varsinkin hacienderon katse oli synkkä kuin yö.

"No, Eusebio", sanoi don Ramón lyhyesti, "satuloi hevonen ja varusta nelimiehinen turvajoukko saattamaan tätä herraa Hermosilloon."

"Kiitän teitä tuhannesti", jatkoi don Ramón kääntyen tuomarin puoleen.
"Te pelastitte kotini kunnian."

"Älkää olko minulle niin kiitollinen", vastasi don Inigo. "Vannon, että eilen illalla kaupungista lähtiessäni minulla ei ollut vähäisintäkään aikomusta olla teille mieliksi."

"Asettukaa minun asemaani. Minä olen ennen kaikkea tutkintotuomari. Joku henkilö murhataan, kelvoton heittiö kylläkin, sen myönnän, mutta ihminen kuitenkin, vaikka huonointa lajia; murhaaja tunnetaan, hän ratsastaa täyttä lentoa kaupungin lävitse keskellä kirkasta päivää kaikkien nähden ja uskomattoman julkeasti. Mitä minun tuli tehdä? Ryhtyä häntä takaa-ajamaan, sitä en ollenkaan epäillyt."

"Ja paha minut siinä peri, kun ne lurjukset, jotka minua seurasivat, hylkäsivät minut kuin pelkurit myrskyn ollessa pahimmillaan piiloutuakseen jonnekin, en tiedä minne. Vastoinkäymisen kukkuraksi ryhtyi pari harvinaisen suurta jaguaria minua ahdistamaan; ne olivat kimpussani niin lähellä, että olin jo putoamaisillani maahan kuin möhkäle porttinne luona. Ammuin niistä tosin yhden, mutta toinen oli perin vähällä tarttua minuun hampaillaan, kun tulitte avukseni. Saattaisinko tämän jälkeen vangita sen miehen pojan, joka oman henkensä uhalla on pelastanut henkeni? Se olisi mitä mustinta kiittämättömyyttä."

"Ah ei! Mehän olemme kuitit, siinä kaikki. En puhu mitään muutamasta tuhannesta piasterista, jotka minulle olette antanut, koska niillä vain tukin ilvesteni suut; mutta huolehtikaa siitä, don Ramón, ettei poikanne toistamiseen joudu käsiini, sillä en tiedä, miten hänet silloin voisin pelastaa."

Haciendero lausui nämä sanat niin synkällä äänenpainolla, että tuomari kääntyi hätkähtäen.

"Olkaa huoleti", vastasi don Ramón, "tahdon vain pitää huolta siitä, ettei poikani joudu mestauslavalle ja siten häväise nimeäni."

"Kas niin, hyvästi don Ramón", sanoi hän suopeasti, "olkaa varovainen. Se nuorukainen voi vielä parantaa tapansa, hän on vain vähän vilkas eikä mitään muuta."

"Hyvästi, don Inigo d'Albaceyte", vastasi haciendero kuivasti, mikä ei kaivannut mitään vastausta.

Tuomari pudisti päätään ja iskien molemmat kannukset hevosen kylkiin lähti ratsastamaan täyttä ravia saattojoukkonsa seuraamana, vielä viimeisen kerran kädellään viitattuaan tilanomistajalle hyvästiksi.

Tämä seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa, minkä jälkeen hän ripein askelin palasi haciendaan.

"Eusebio", sanoi hän mayoralille, "soittakaa kelloa, niin että saadaan koolle kaikki peonit ynnä muut haciendan palvelijat."

Katsahdettuaan hämmästyneenä isäntäänsä mayoral kiirehti panemaan toimeen saamansa käskyn.

Kellon soidessa maatilan kaikki väki riensi paikalle tietämättä, mistä tämä tavallisuudesta poikkeava kokoonkutsuminen johtui.

Pian he kaikki olivat kokoontuneet suureen saliin, jota käytettiin ruokailuhuoneena. Mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi heidän keskuudessaan. Salainen pelko ahdisti heidän sydäntään. He aavistivat, että jotakin kauheata oli tulossa.

Muutaman minuutin odotuksen jälkeen doña Jesusita astui huoneeseen lastensa, paitsi Rafaelin, ympäröimänä ja asettui korokkeelle, joka oli laitettu huoneen toiseen päähän.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen punertavat silmänsä osoittivat, että hän oli itkenyt.

Hänellä oli yllään musta samettipuku, jossa ei ollut koristuksia. Raskaat kultavitjat riippuivat hänen rinnallaan, päässä oli leveäreunainen, kotkansulalla koristettu musta huopahattu, ja pitkä, kiiltäväksi hangattu miekka riippui hänen vasemmalla kupeellaan.

Hänen otsansa oli rypyssä, ja kulmakarvat olivat koholla mustien silmien yllä, jotka näyttivät sinkoavan salamoita.

Läsnäolevat värisivät pelosta. Don Ramón Garillas oli pukeutunut tuomarinpukuunsa.

Mayoral poistui huoneesta. Hetken perästä hän tuli takaisin Rafaelin seurassa.

Katse alas luotuna, kasvot kalpeina hän asettui isänsä eteen, jota hän kunnioittavasti tervehti.

Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, oli varsinkin keskuksista kaukana olevissa maissa, jotka jatkuvasti olivat alttiina intiaanien hyökkäyksille, perheen päämiehellä vielä säilynyt täysin puhtaana se patriarkallinen arvovalta, jota meidän turmeltunut sivistyksemme kaikin voimin koettaa vähentää ja hävittää.

Isä oli perheessään itsevaltias. Hänen tuomiostaan ei voinut vedota, ja se pantiin mutisematta ja vastustuksetta täytäntöön.

Maatilan väestö tunsi isäntänsä lujan luonteen ja leppymättömän tahdon. He tiesivät, ettei hän milloinkaan antanut anteeksi ja että hän piti kunniataan elämääkin kalliimpana. Sentähden he epämääräisen pelontunteen vallassa valmistautuivat olemaan läsnä näytelmässä, jota isä ja poika kohta esittäisivät.

Don Ramón nousi, loi läsnäoleviin synkän katseen ja heittäen hattunsa jalkojensa juureen sanoi kolkolla äänellä:

"Kuulkaa nyt kaikki. Kuulun vanhaan kristittyyn sukuun, jonka esi-isät eivät koskaan ole tehneet rikosta. Kunniaa on suvussani aina pidetty kalleimpana. Tämän kunnian, jonka esi-isäni ovat minulle jättäneet tahrattomana ja jota olen koettanut pitää puhtaana, on vanhin poikani, nimeni perijä, vastikään häipymättömästi häväissyt. Eilen hän on Hermosillossa eräässä pelipaikassa kinastelun johdosta sytyttänyt talon palamaan, niin että koko kaupunki oli vaarassa syttyä tuleen, ja kun muuan mies ryhtyi häntä pidättämään hänen paetessaan, surmasi hän tämän puukoniskulla. Mitä on sanottava nuorukaisesta, jolla on näin nuorella iällä tällaiset pedon vaistot? Oikeus on pantava täytäntöön, kautta Jumalan! Tahdon julistaa ankaran tuomion!"

Tämän lausuttuaan don Ramón pani kätensä ristiin rinnalleen ja näytti malttavan mieltään.

Kukaan ei uskaltanut lausua sanaakaan syytetyn puolustukseksi. Kaikkien päät olivat alas painuneina, ja heidän rintansa huohottivat.

Rafaelia hänen isänsä palvelijat rakastivat hänen pelkäämättömyytensä takia, joka ei tuntenut mitään vastuksia, ja siksi että hän osasi niin mainiosti ratsastaa ja käyttää kaikkia aseita, ynnä ennen kaikkea hänen avomielisyytensä ja hyväsydämisyytensä takia, jotka olivat hänen luonteensa peruspiirteitä. Varsinkin tässä maassa pidettiin ihmishenkeä vähäarvoisena, ja siksi jokainen oli sydämessään valmis antamaan anteeksi nuorukaiselle ja pitämään hänen rikostaan vain kuumaverisyyden ja äkkipikaisuuden seurauksena.

Doña Jesusita nousi. Estelemättä hän oli aina alistunut miehensä tahtoon, jota hän jo aikoja sitten oli oppinut kunnioittamaan. Paljas ajatuskin puolison vastustamisesta kauhistutti häntä ja pani hänet värisemään, mutta koko hänen sielunsa rakastavat voimat olivat keskittyneet hänen sydämeensä. Hän jumaloi lapsiaan, varsinkin Rafaelia, jonka raju luonne enemmän kuin muut tarvitsi äidin huolenpitoa.

"Ajattele, että Rafael on vanhin poikasi, että hänen rikoksensa, niin raskas kuin se onkin, ei kuitenkaan saata olla anteeksiantamaton silmissäsi, että olet hänen isänsä ja että minä, minä…" Voihkien hän vaipui polvilleen, risti kätensä ja puhkesi rajuun itkuun. "Rukoilen sinua säälimään. Armoa! Armoa lapselleni!"

Don Ramón nosti kylmästi ylös vaimonsa, jonka kasvoilla vuoti kyyneliä, ja pakoitettuaan hänet istuutumaan jälleen nojatuoliin virkkoi:

"Ennen kaikkea juuri isänä minulla tulee sydämen olla ilman armoa!
Rafael on murhaaja ja murhapolttaja; hän ei enää ole poikani!"

"Se ei kuulu sinuun!" vastasi don Ramón tylysti; "aion yksin pitää huolta kunniastani. Riittää, kun tiedät, että tämä rikos on viimeinen, minkä poikasi tekee."

"Olen hänen tuomarinsa", vastasi leppymätön aatelismies peloittavasti.
"Eusebio, varusta lähtövalmiiksi kaksi hevosta."

"Jumalani! Jumalani!" voivotteli vaimoraukka rientäen poikansa luokse, jonka sulki syliinsä, "eikö kukaan tule avukseni?"

Kaikki läsnäolevat pysyivät vaiti. Don Ramón ei itsekään voinut pidättää kyyneltä.

"Ah!" huudahti äiti ilosta mielettömänä, "hän on pelastettu! Jumala on hellyttänyt tuon rautaisen miehen sydämen!"

"Erehdyt", keskeytti don Ramón työntäen tylysti hänet pois; "poikasi ei enää kuulu minulle, minä olen tuominnut hänet!"

Samalla hän suuntasi poikaansa teräksenkylmän katseen lausuen peloittavalla äänenpainolla, joka väkisinkin pani nuorukaisen vapisemaan:

"Rafael, tästä hetkestä alkaen et enää kuulu tähän yhteiskuntaan, jossa olet herättänyt kauhua rikoksillasi. Tuomitsen sinut elämään ja kuolemaan metsän petojen keskuudessa."

Kun tämä kauhistava tuomio oli langetettu, astui doña Jesusita pari askelta horjuen ja kaatui selälleen.

Tähän hetkeen asti oli Rafael suurin ponnistuksin voinut pidättää sielussaan liikkuvat tunteet puhkeamasta esille, mutta tämän viimeisen kohtauksen vuoksi hän ei kauemmin jaksanut itseään hillitä. Hän syöksyi äitinsä luo kyyneliä vuodattaen ja sydäntäsärkevällä äänellä valittaen:

"Tule!" sanoi don Ramón laskien kätensä hänen olalleen. Poika pysähtyi horjuen kuin juopunut.

"Katsokaa, isä, katsokaahan!" huudahti hän säälittävästi nyyhkyttäen, "äiti kuolee!"

Rafael kääntyi ympäri kuin käärmeen pistämänä. Hän katsahti isäänsä oudosti ja hammasta purren ja otsa kalpeana sanoi hänelle:

"Tappakaa minut, isä, sillä vannon, että samoin kuin te olette ollut vailla sääliä äitiäni ja minua kohtaan, samoin minä, jos jään eloon, olen yhtä armoton teille!"

Doña Jesusita, joka alkoi palata tajuihinsa, kuuli kuin unessa poikansa lähtevän.

Nuorukainen epäröi hetkisen, sitten hän yhdellä hyppäyksellä syöksyi äitinsä luo ja sulki hänet hurjan iloisena syliinsä. Mutta kohta hän palasi isänsä luokse lausuen:

Kohtauksesta lamautuneina läsnäolevat hajaantuivat keskustelematta vaikutelmistaan, mutta syvän surun vallassa.

Iskien kannukset ratsunsa kylkiin, joka hirnahti tuskasta, hän lähti täyttä vauhtia liikkeelle.

Heti kun hacienda oli hävinnyt näkyvistä erään notkon taakse, pysähtyi don Ramón, veti silkkisen nenäliinan taskustaan, sitoi poikansa silmät lausumatta hänelle sanaakaan ja jatkoi jälleen matkaansa.

Matka kesti kauan erämaassa. Siinä oli jotakin synkkää, joka teki mielen kolkoksi.

Tämä mustiin puettu ratsastaja vaiteliaana kulkemassa hiekkakenttää pitkin, pidellen satulansa kaarella köysillä sidottua poikaa, jonka hermostuneet vavistukset ja hytkähdykset ilmoittivat olevan elossa, oli niin turmiota uhkaavan ja oudon näköinen, että hän olisi herättänyt pelontunteen rohkeimmassakin miehessä.

Kului moniaita tunteja isän ja pojan vaihtamatta sanaakaan keskenään. Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse, ja muutamia tähtiä jo ilmestyi tummansiniselle taivaalle. Hevonen yhä juoksi.

Erämaa alkoi hetki hetkeltä näyttää yhä synkemmältä ja villimmältä. Kaikki kasvullisuuden merkit olivat hävinneet, vain siellä täällä aikojen kuluessa vaalenneet luukasat muodostivat hiekkaan valkoisia täpliä. Petolintuja leijaili hitaasti ratsastajan yllä kimeästi kirkuen, ja synkissä salaperäisissä chaparaleissa asustelevat petoeläimet aloittivat illan tullen kaameasti kiljuen yölliset, kolkot konserttinsa.

Näillä seuduilla ei tunneta lainkaan hämärää. Heti kun aurinko on mennyt mailleen, vallitsee täydellinen yö.

Hänen poikansa ei ollut kääntynyt hänen puoleensa rukouksella tai valituksilla.

Kellon lähetessä kahdeksaa illalla ratsastaja vihdoin pysähtyi. Tätä kiihkeää ratsastusta oli kestänyt kello kymmenestä asti. Hevonen, jonka rinta korisi kumeasti, oli kompastua joka askelella.

Don Ramón silmäili ympärilleen. Hänen huulilleen ilmestyi tyytyväisyyden hymy.

Joka puolella avautuivat erämaan suunnattomat hiekkalakeudet. Vain yhdellä suunnalla häämötti taivaanrannalla aarniometsä oudonnäköisenä varjokuvana, joka kaameana keskeytti maiseman yhtenäisyyden.

Don Ramón astui alas hevosen selästä, laski poikansa hiekalle istumaan, otti hevoselta päitset, jotta se voisi syödä hänen sille antamaansa einettä. Kun hän mitä levollisimmin oli suorittanut nämä eri tehtävät, meni hän poikansa luo ja otti pois siteen, joka peitti tämän silmiä.

Nuorukainen pysyi liikkumatta ja katseli isäänsä vaiteliaana ja kylmäverisenä.

Don Ramón sanoi hänelle kuivasti ja tylysti: "Olet täällä yli kymmenen penikulman päässä maatilastani, jonne et saa kuoleman uhalla jalallasi astua. Tästä hetkestä alkaen saat elää yksin. Sinulla ei enää ole isää, ei äitiä eikä kotia. Koska olet peto, tuomitsen sinut elämään petojen joukossa. Päätökseni on peruuttamaton, rukouksesi eivät voi sitä muuttaa. Säästä siis minua niitä kuulemasta."

"En käänny puoleenne rukoillen", vastasi nuorukainen soinnuttomalla äänellä. "Pyöveliä ei rukoilla."

Don Ramón vavahti. Hän astui muutaman askelen edestakaisin kuumeisen kiihtyneenä, mutta tointui melkein heti ja jatkoi:

"Tässä säkissä on ruokaa kahdeksi päiväksi. Jätän sinulle tämän rihlakarbinin, joka minun kädessäni ei koskaan ole osunut harhaan. Annan sinulle myöskin nämä pistoolit, tämän macheten, puukon, kirveen, ruutia ja luoteja näissä puhvelinsarvissa. Ruokasäkistä löydät tulukset ja kaikki vehkeet, joita tulen sytyttämiseen tarvitaan. Olen pannut sinne myöskin raamatun, joka on ollut äitisi omaisuutta. Olet kuollut yhteiskunnasta, jonne et enää saa palata. Edessäsi on erämaa, se kuuluu sinulle; minulla taas ei ole enää poikaa, hyvästi! Jumala olkoon sinulle armollinen, kaikki on meidän väliltämme lakannut täällä maan päällä. Jäät yksiksesi, vaille kotia, alkaaksesi oman elämäsi ja huolehtiaksesi tarpeistasi. Sallimus ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat siihen. Tästedes se yksin suojelee sinua."

Lausuttuaan nämä sanat don Ramón heltymättömin kasvoin pisti suitset hevosensa suuhun, päästi poikansa vapaaksi yhdellä iskulla leikaten poikki häntä kahlehtineet siteet ja heittäytyen satulaan lähti nopeasti ratsastamaan pois.

Rafael nousi polvilleen, kurkoitti päätään eteenpäin, kuunteli hätääntyneenä hevosen kiivasta juoksua hiekalla, seurasi silmillään, niin kauan kuin hän saattoi eroittaa sitä kovan onnen varjokuvaa, joka mustana näkyi selvästi kuunvalossa. Kun ratsastaja vihdoin oli hävinnyt pimeään, kohotti poika kätensä rinnoilleen, ja kuvaamaton epätoivo vääristi hänen piirteitään.

Jokseenkin pitkän matkaa ratsastettuaan neliä don Ramón huomaamattaan ja kuin väkisin hiljensi hevosensa vauhtia ja kuunteli levottomana erämaan epäselviä ääniä, voimatta itselleen selvittää syitä, jotka panivat hänen näin menettelemään, mutta kenties odottaen onnettoman poikansa avunhuutoa, jotta hän palaisi hänen luokseen. Jopa hän kaksi kertaa koneellisesti kädellään puristi ohjaksia ikäänkuin totellen salaista ääntä kääntyäkseen takaisin samaa tietä, mutta aina hänen hurja sukuylpeytensä oli häntä voimakkaampi, ja hän jatkoi matkaansa.

Havaitessaan vaimonsa, joka kalpeana ja mykkänä seisoi hänen edessään kuin lohduttomuuden kuvapatsas, haciendero tunsi sanomatonta surua, joka ahdisti hänen sydäntään. Hän aikoi ratsastaa ohitse.

Doña Jesusita astui pari askelta eteenpäin ja tarttuen hevosen suitsiin kysyi hätäisenä:

Haciendero ei vastannut. Kun hän näki vaimonsa surun, valtasi hänet katumus, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus menetellä niinkuin oli tehnyt.

Turhaan doña Jesusita odotti vastausta. Don Ramón katsahti vaimoonsa. Hän hätkähti huomatessaan ne häviämättömät rypyt, jotka murhe oli uurtanut hänen vain muutamaa tuntia aikaisemmin niin tyyninä ja rauhallisina olleisiin kasvoihinsa.

Tämä jalo nainen oli lyijynharmaa. Hänen pingoittuneet piirteensä olivat tavattoman jäykät. Hänen kuumeesta hohtavat silmänsä olivat punaiset ja kuivat; kaksi syvää, mustaa juovaa teki ne kuoppaisiksi ja tuijottaviksi. Suuri täplä kirjavoitti hänen poskensa merkkinä kyynelistä, joiden lähde oli ehtynyt. Hän ei voinut enää itkeä, hänen äänensä oli käheä ja katkonainen, hänen rintansa, jota vaivasi hengenahdistus, kohosi surullisesti päästäen kuuluviin läähättävän huokauksen. Odotettuaan muutaman hetken vastausta kysymykseensä hän kysyi uudelleen:

"En!" vastasi toinen säikähtäen tätä murhetta ja ensi kertaa elämässään huomaten pojastaan tiliä vaativan äidin vallan.

"Tyyni olen nytkin", väitti vaimo, "miksi teeskentelet sääliä, jota et tunne minua kohtaan? Poikani on kuollut, ja sinä olet hänet surmannut!"

"Jesusita", sanoi hän vaimolleen tarttuen hänen käteensä ja katsoen häneen hellästi, "vannon kaikkein pyhimmän nimessä, että poikasi elää. En ole hiuskarvaankaan hänen päässään koskenut."

"Uskon sinun puhuneen totta", vastasi hän sitten, "mutta minne hän on joutunut?"

"No niin", virkkoi haciendero epäröiden, "koska kerran tahdot tietää kaikki, niin ilmoitan, että olen jättänyt poikasi erämaahan, mutta samalla varannut hänelle tilaisuuden huolehtia turvallisuudestaan ja toimeentulostaan."

"Olet ollut lempeä", sanoi hän terävästi ja katkeran ivallisesti; "olet ollut laupias kuudentoista vuoden ikäistä nuorukaista kohtaan, don Ramón. Sinua kammotti tahrata käsiäsi hänen verellään, pidit parempana luovuttaa sen tehtävän metsän pedoille ja julmille intiaaneille, joita yksinomaan asustelee näissä erämaissa."

"Lapsi ei ole koskaan rikollinen sen mielestä, joka on häntä kantanut kohdussaan ja imettänyt", vastusti vaimo pontevasti. "Hyvä on, don Ramón. Sinä olet tuominnut poikasi, minä hänet pelastan!"

"Mitä aiot tehdä?" tiedusteli haciendero pelästyen päätöstä, jonka näki loistavan vaimonsa kasvoista.

"Se on sinulle yhdentekevää, don Ramón, aion vain täyttää velvollisuuteni, kuten sinäkin olet luullut täyttäväsi omasi! Jumala ratkaisee asian välillämme! Varo, ettei hän vielä joskus vaadi tiliä poikasi verestä!"

Don Ramónin pää painui alas tämän uhkauksen satuttamana. Otsa kalpeana ja mieli täynnä kalvavaa katumusta hän astui hitaasti haciendaan.

Toivo näytti kirkastaneen hänen muotonsa. Heleä puna peitti hänen poskiaan, ja hänen tummat silmänsä salamoivat.

Nyt Eusebio päästi irti neljä mainiota vainukoiraa, joita tässä maassa nimitetään rastreroiksi ja käytetään hevosenjälkiä seuraamaan. Hän antoi niiden nuuskia Rafaelille kuulunutta paitaa, ja koirat lähtivät seuraamaan jälkiä äänekkäästi ulvoen. Eusebio ja doña Jesusita lähtivät matkaan niiden perässä, katsoen toisiinsa heikon toivon kuvastuessa kasvoilla.

Koirien ei ollut vaikea seurata jälkiä, jotka olivat aivan suorat, ilman mitään epäröintiä, eivätkä ne myös kertaakaan pysähtyneet.

Kun doña Jesusita saapui paikalle, mihin Rafaelin isä oli poikansa jättänyt, oli se tyhjä!… Poika oli kadonnut!

Jäljet siitä, että hän oli täällä oleskellut, olivat nähtävissä. Tuli oli juuri sammumassa. Kaikki osoitti, että Rafael oli jättänyt tämän paikan vain korkeinaan tuntia aikaisemmin.

"Jatkettava matkaa eteenpäin", vastasi doña Jesusita päättävästi iskien kannukset hevosensa kylkiin, joka hirnahti kivusta ja lähti taas hurjasti laukkaamaan.

Doña Jesusita ja Eusebio eivät vielä olleet palanneet. Don Ramón määräsi koko väen nousemaan ratsaille.

Tulisoihduilla varustettuina peonit ja vaquerot alkoivat kiivaan ajon etsiäkseen emäntäänsä ja taloudenhoitajaa.

Päivän koittaessa löydettiin doña Jesusitan hevonen puoliksi revittynä erämaasta. Siltä puuttuivat valjaat.

Hevosen ruhoa ympäröivä alue näytti olleen kiivaan taistelun näyttämönä.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän kotiin saavuttuaan, "nytkö jo rangaistustani aletaan panna täytäntöön?"

Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä osakaan sitä salaperäistä verhoa, joka peitti näitä kauheita tapahtumia, mitä tehokkaimmista etsinnöistä huolimatta kohonnut. Rafaelin, hänen äitinsä ja Eusebion kohtalosta ei saatu tietää mitään.

ENSIMMÄINEN OSA

USKOLLINEN SYDÄN

Yhdysvaltain länsiosassa, Mississippi-joen toisella puolella leviää useita satoja englanninpenikulmia laaja alue, jota vielä tänä päivänäkään ei tunneta ja joka käsittää viljelemättömiä maita. Siellä ei kohoa valkoihoisen miehen talo eikä intiaanin hatto.

Tätä suunnatonta autioseutua, missä on vuoroin synkkiä metsiä salaperäisine, petojen polkemine polkuineen ja vuoroin vihannoivia preirieitä, joilla kasvavan korkean, tiheän heinän heikoinkin tuulenhenkäys panee lainehtimaan, huuhtelevat valtavat joet, joista huomattavimmat ovat suuri Canadian, Arkansas ja Red River (punainen virta).

Näillä kasvullisuudesta rikkailla seuduilla harhailee lukemattomia laumoja villihevosia, puhveleita, hirviä ja Amerikan muista osista tuhansia pitkäsarvisia eläimiä, joita sivistys päivä päivältä karkoittaa kauemmaksi ja jotka näillä tienoilla saavat elää alkuperäisessä vapaudessaan.

Mahtavimmat intiaaniheimot ovatkin valinneet tältä seudulta metsästysalueensa.

Delawarit, crickit ja osagit samoilevat erämaan rajaseutuja lähellä amerikkalaisten asuma-aluetta, joiden yhteyteen heikot sivistyksen siteet alkavat heitä liittää, taistellen pooneja, mustajalkoja, assiniboineja ja comancheja, kesyttömiä heimoja, preirioitten paimentolaislaumoja tai vuoristoseutujen asukkaita vastaan, jotka ristiin rastiin harhailevat näillä autioilla seuduilla, kenenkään uskaltamatta vaatia niiden omistusoikeutta itselleen, mutta näyttäen yksissä tuumin niitä hävittävän ja kokoontuen suurilukuisina metsästysretkille kuin aikoisivat ryhtyä sotaan.

Viholliset, joita on vaarassa tavata tällä asumattomalla alueella, ovat tosiaankin monenlaisia. Puhumattakaan petoeläimistä on lisäksi metsästäjiä, erämiehiä ja sissejä, joita intiaanit pelkäävät yhtä paljon kuin omia maanmiehiään.

Preirie, lakkaamattomien ja julmien taistelujen näyttämö, onkin todellisuudessa vain suunnaton luukasa, johon vuosittain tuhansia urhoollisia miehiä hämäräperäisesti sortuu armottomassa sissisodassa.

Ei mikään ole suurenmoisempaa ja majesteettisempaa kuin nähdä nämä suunnattoman laajat preiriet, joihin Luoja on täysin käsin siroitellut lukemattomia rikkauksia, ei mikään hurmaavampaa kuin niiden vihreät lakeudet, sankat metsät ja mahtavat virrat, aaltojen surumielinen kohina niiden lyödessä rantakallioita vasten, tuhansien lehdistöön kätkeytyneiden lintujen laulu, korkeassa heinässä telmivien eläinten hypyt, kaikki tämä viehättää, kaikki tenhoaa ja lumoaa matkailijan, joka hurmaantuneena pian innostuksensa vallassa tarttuu johonkin lukemattomista, kukkien sekaan hänen jalkojensa alle viritetyistä ansoista, saaden hengellään maksaa varomattoman herkkäuskoisuutensa.

Lopulla vuotta 1837, viimeisinä päivinä syyskuuta, jota intiaanit sanovat putoavien lehtien kuuksi — inaqui qisis —, istui muuan nuorehko mies, joka hänen puvustaan huolimatta, se kun täydellisesti oli intiaanien vaateparren näköinen, oli ihonväristä helppo tuntea valkoiseksi, noin tunnin verran ennen auringonlaskua nuotion ääressä, jonka lämpöä alettiin kaivata tähän vuodenaikaan, eräällä kaikkein tuntemattomimmista seuduista sillä preiriellä, jota vastikään olemme kuvailleet.

Mies oli korkeintaan viiden- tai kuudenneljättä vuoden vanha, vaikka muutamat syvät vaot hänen leveällä, himmeänvalkealla otsallaan tuntuivat todistavan vanhemmasta iästä.

Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit, ylevät, ja niissä oli metsäelämän aiheuttama ylpeyden ja tarmon leima. Hänen mustat silmänsä, joita reunustivat tuuheat kulmakarvat, olivat ilmeeltään lempeät ja surumieliset, mikä tasoitti niiden säihkyä ja eloisuutta. Kasvojen alaosa katosi pitkän, tiheän parran alle, jonka siniseen vivahtava väri oli vastakohtana niiden oudolle kalpeudelle.

Hän oli suurikokoinen, solakka ja täysin tasasuhtainen. Hänen jäntevät jäsenensä, joissa pistivät silmään erinomaisen kovat lihakset, osoittivat, että hän oli harvinaisen voimakas. Koko hänen olentonsa muuten herätti kunnioittavaa mieltymystä, jota valioluonteiden on helpompi saada osakseen näillä seuduilla kuin sivistysmaissa, missä melkein vain luontokappaleiden ulkomuotoon pannaan huomiota.

Miehen sangen yksikertaiseen pukuun kuului ahtaitten alushousujen tapainen, nilkkoihin asti ulottuva mitassi, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty lanteille, ja pumpulikankaasta valmistettu metsästysmekko, joka oli koristettu erivärisillä villakankaanpalasilla ja ulottui puolisääriin asti. Edestä auki oleva mekko päästi näkyviin hänen ruskettuneen rintansa, jolla riippui mustasta sametista tehty messuhaka ohuissa teräsketjuissa. Parkitsemattomasta kuusipeurannahasta valmistetut jalkineet varjelivat jalkoja käärmeenpuremilta ja ulottuivat polvien yläpuolelle asti. Hänen päänsä peitti majavannahkainen lakki, jossa majavan häntä vielä roikkui takana, päästäen näkyviin pitkiä kiharoita hänen upeasta, mustasta tukastaan, jonka seassa jo näkyi hopeasuortuvia ja joka valui hänen leveille hartioilleen.

Komea, rihlattu karbini, joka oli käden ulottuvilla hänen vieressään, metsästyslaukku, jota hän kantoi olkahihnasta, ja kaksi vyöllä riippuvaa puhvelinsarvea, jotka olivat täynnä ruutia ja luoteja, eivät jättäneet tässä kohdin mitään sijaa epäilyksille. Kaksi pitkää kaksipiippuista pistoolia oli huolimattomasti heitetty karbinin viereen.

Metsästäjä piteli sellaista pitkää puukkoa, jota nimitetään macheteksi, lyhyt- ja suorateräistä sapelin kaltaista asetta, joka ei koskaan puutu preirieitten asujamilta, ja nylki paraillaan huolellisesti majavaa pitäen samalla tarkasti silmällä kuusipeuran reisikappaletta, joka jänteestä ripustettuna oli tulen päällä käristymässä, ja kuunteli heikoimpiakin ääniä preirieltä.

Paikka, missä tämä mies oli, oli ihmeteltävän sopiva muutaman tunnin pysähdystä varten.

Se oli jokseenkin korkean mäen harjalla oleva metsäaukeama. Kun mäki asemallaan hallitsi laajalti preirietä, oli yllätys mahdoton. Muutaman askelen päässä levähdyspaikalta pulppusi lähde, josta vesi juoksi oikullisina putouksina tasangolle. Korkea, rehevä ruoho tarjosi mainion laitumen kahdelle oivalliselle, villisilmäiselle ja säkenöivälle hevoselle, jotka jonkun matkan päässä liekaan kytkettyinä ahmien söivät ruokaansa. Kuiviin puihin sytytetty tuli, jota kolmelta puolen suojeli kallio, päästi ilmaan vain ohuen savupatsaan, jota ei voinut huomata kymmenen askeleen päästä, ja ikivanhat puut muodostivat seinämän, joka peitti leiripaikan näillä seuduilla mahdollisesti väijyskelevien vihollisten tungettelevilta katseilta.

Kaikki metsästäjän turvallisuutta varten tarvittavat varokeinot oli lyhyesti sanoen otettu huomioon, ja tämä varovaisuus todisti kokemusta, jota metsänkävijäelämä oli syventänyt.

Mailleen menevän auringon rusoittavat valonsäteet heijastuivat hurmaavan kauniisti suurten puitten latvoissa. Sen kehrä oli laskeutumaisillaan taivaanrantaa rajoittavien kukkuloiden taakse, kun hevoset äkkiä lakkasivat syömästä, nostivat päänsä pystyyn ja levottomina heristivät korviaan, mikä ei jäänyt metsänkävijältä huomaamatta.

Vaikka hän ei vielä eroittanut mitään epäilyttävää ääntä, kaikki kun näytti rauhalliselta seudulla, riensi hän pingoittamaan majavannahan tulen eteen kahden ristikkäin kulkevan sauvan päälle ja nousematta paikaltaan ojensi kätensä tarttuen karbiniinsa.

Kuului harakannaurua muistuttava huuto, joka toistui kolme eri kertaa lyhyin väliajoin.

Metsästäjä pani hymähtäen karbinin jälleen viereensä ja ryhtyi edelleen valmistamaan illallistaan. Melkein samassa ruoho heilahti rajusti, ja kaksi komeata vainukoiraa ilmestyi hyppien näkyviin asettuakseen makaamaan metsästäjän viereen, joka silitteli niitä hetken ja jonka oli vähän vaikea vapautua niiden hyväilystä.

Vain muutaman minuutin matkan päässä koirien jäljessä seurasi toinen metsästäjä, joka pian ilmestyi aukeaman laidalle.

Tämä uusi henkilö, joka oli paljon nuorempi kuin edellinen, sillä hän näytti olevan korkeintaan kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen, oli pitkä, hoikka, jäntevän näköinen mies. Hänen pyöreässä päässään kiiluivat harmaat, älykkyyttä todistavat silmät, ja hänellä oli avomieliset ja rehelliset kasvot, joille vaaleat, tuhan väriset hiukset antoivat jonkunlaisen lapsellisen leiman.

Hänellä oli yllään samanlainen puku kuin hänen seuralaisellaankin. Saavuttuaan tulen luo hän heitti maahan linnut, joita oli rihmaan kiinnitettyinä kantanut selässään.

Sitten molemmat metsästäjät rupesivat vaihtamatta sanaakaan keskenään valmistamaan ateriaa, jonka eräeläjät pitkäaikaisen harjoituksen perusteella aina osaavat tehdä sangen herkulliseksi.

Oli tullut täysi yö, ja eräseutu alkoi vähitellen herätä. Petoeläinten kiljunta kajahteli jo preiriellä.

Hyvällä ruokahalulla nautittuaan illallisensa metsästäjät sytyttivät piippunsa ja asettuen istumaan selät tuleen päin, ettei sen valo estäisi heitä eroittamasta tungettelevien vieraiden saapumista, jotka pimeän turvissa saattaisivat sinne pyrkiä, he vetelivät haikuja tyytyväisinä kuin konsanaan miehet, jotka pitkän ja vaivaloisen päivämatkan jälkeen nauttivat hetken levosta, saaden sitten ehkä taas kauan olla sitä vailla.

"No, miten on?" kysyi ensinmainittu metsästäjä lyhyesti kahden imaisun välissä.

"Olin siitä aivan varma", puhui edellinen. "Katsohan, Ilomieli, luotat liiaksi kanadalaisiin tapoihisi. Ne intiaanit, joille meillä on täällä asiaa, eivät missään suhteessa muistuta irokeeseja, jotka kuljeskelevat sinun maasi metsästysalueilla."

"Muuten se ei paljonkaan merkitse tällä hetkellä", jatkoi toinen.
"Tärkeintä on tietää, keitä varkaamme ovat."

"Hyvä!" sanoi toinen ottaen kiireesti piippunsa suustaan, "ja keitä ovat ne intiaanit, jotka ovat uskaltaneet varastaa minun merkeilläni varustettuja pyydyksiä?"

"Sitä epäilinkin, lempo soikoon! Kymmenen parhainta pyydystä puhallettu yhtenä yönä! Vannon, Ilomieli, että he saavat sen kalliisti maksaa!… Entä missä comanchit tällä haavaa ovat?"

"Korkeintaan puolentoista penikulman päässä. Se on rosvolauma, tusinan verta miehiä. Noudattaen sitä suuntaa, minne he nyt menevät, he pääsevät pian takaisin vuorilleen."

"Totisesti", huudahti Ilomieli äänekkääseen nauruun purskahtaen, "he saavat vain, mitä ansaitsevat. Jätän tehtäväksesi, Uskollinen Sydän, rangaista heitä heidän röyhkeydestään, mutta vielä hartaampi olet heille kostamaan, kunhan saat tietä, kuka heitä johtaa."

"Kotkanpääkö?" huudahti Uskollinen Sydän hypähtäen pystyyn, "kas vaan! Tunnen kyllä hänet, ja Jumala suokoon, että tällä kertaa saisin selvittää vanhat tilit. Hänen mokkasininsa ovat jo kovin kauan tallanneet samoja polkuja kuin minä ja tukkineet minulta tien."

Lausuttuaan nämä sanat niin vihaisella äänenpainolla, että Ilomieli hätkähti, otti metsänkävijä suutuksissaan siitä, että oli antanut itsessään kiehuvan vihan täten tulla näkyviin, taas piippunsa ja jatkoi tupakoimistaan teeskennellyn levollisesti, mikä ei kuitenkaan eksyttänyt hänen seuralaistaan.

Molemmat metsämiehet näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin poltellen ääneti vieri vieressä.

"Et", vastasi Uskollinen Sydän matalalla äänellä, "nuku sinä vain. Minä tähystän sekä sinun että omasta puolestani."

Mitään puhumatta Ilomieli laskeutui makuulle nuotion viereen, ja muutaman minuutin perästä hän oli vaipunut sikeään uneen.

Kun huuhkaja päästi kuuluville aamuhuutonsa, joka tuntui tervehtivän auringon pikaista ilmestymistä, niin Uskollinen Sydän, joka koko yön oli pysynyt liikkumattomana kuin marmorinen kuvapatsas, herätti toverinsa.

Metsästäjät satuloivat hevosensa, laskeutuivat varovasti kukkulalta alas ja ryhtyivät seuraamaan comanchien jälkiä.

Aurinko nousi samalla säteilevänä taivaanrannalle karkoittaen pimeän ja luoden preirielle ihanaa, elvyttävää valoaan.

Mainitkaamme nyt pari sanaa henkilöistä, joita vastikään kuvailimme ja jotka joutuvat näyttelemään tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.

Uskollinen Sydän — vain tällä nimellä tunnettiin tämä metsästäjä kaikilla Lännen preirieillä — oli taitavuutensa, rehellisyytensä ja rohkeutensa takia erinomaisessa maineessa intiaaniheimojen joukossa, joiden kanssa hän oli seikkailuelämänsä kuluessa joutunut tekemisiin. Kaikki häntä kunnioittivat.

Valkoihoiset metsästäjät ja erämiehet, espanjalaiset ja pohjois-amerikkalaiset sekä sekarotuiset panivat suurta arvoa hänen metsäelämässä saavuttamaansa kokemukseen turvautuen usein hänen neuvoihinsa.

Eivätpä edes preirierosvot, nuo hirtehiset ja yhteiskunnan hylkiöt, jotka elävät vain ryöstämällä ja kiristämällä, uskaltaneet koskea häneen, koettaen mahdollisuuden mukaan olla joutumatta hänen tielleen.

Tämän miehen olikin vain älynsä ja tahtonsa voimalla onnistunut melkein tietämättään luoda itselleen valta, jonka näiden laajojen autiomaitten villit asujamet hyväksyivät ja tunnustivat.

Valtaansa hän käytti vain yhteiseksi hyväksi ja kaikin keinoin edistääkseen sitä, että he saisivat täydessä turvassa antautua niihin toimiin, joita he harrastivat.

Ei kukaan tiennyt, kuka Uskollinen Sydän oli tai mistä hän tuli. Hänen menneisyytensä oli mitä suurimman salaperäisyyden peitossa.

Eräänä päivänä — siitä oli jo viisitoista tai parikymmentä vuotta — olivat muutamat metsästäjät tavanneet hänet Arkansasvirran rannalla paraillaan virittämässä majavanpyydyksiä. Hän oli silloin vielä varsin nuori. Hänen aikaisempaa elämäänsä koskevat harvat kysymykset olivat jääneet vastausta vaille. Metsästäjät, jotka luonteeltaan eivät ole lörpöttelijöitä, epäilivät nuorukaisen hämmästyneihin ja hämäräperäisiin lauseihin kätkeytyvän jonkun salaisuuden, jonka hän halusi säilyttää, eivätkä hennoneet ryhtyä häntä enempää ahdistamaan, ja niin asia jäi silleen.

Mutta toisin kuin muut metsästäjät ja erämiehet, heillä kun kaikilla on yksi tai pari seuralaista, joihin he liittyvät ja joista he eivät koskaan luovu, Uskollinen Sydän asui yksinään. Ilman vakinaista asuinpaikkaa hän liikuskeli kaikkialla näillä autiomailla jäämättä minnekään vakituisesti asumaan.

Synkkänä ja surumielisenä hän pakeni vertaistensa seuraa, aina kuitenkin valmiina tilaisuuden tullessa tarjoamaan heille palvelustaan, vieläpä panemaan henkensäkin alttiiksi heidän puolestaan. Kun sitten tahdottiin ilmaista kiitollisuutta hänelle, niin hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja poistui kauas virittämään otuksille satimiaan, antaakseen niille, jotka olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, aikaa unohtaa suoritetun palveluksen.

Joka vuosi hävisi Uskollinen Sydän samaan aikaan lokakuun vaiheilla, pysyen poissa viikkokausia, eikä kukaan voinut edes aavistaa, minne hän oli kadonnut. Kun hän sitten jälleen näyttäytyi, olivat hänen kasvonsa muutaman päivän tavallista synkemmät ja surullisemmat.

Eräänä päivänä hänen palatessaan tällaiselta salaperäiseltä matkalta häntä seurasi pari aivan nuorta, oivallista vainukoiraa, jotka olivat jääneet hänen luokseen. Hän näyttikin paljon pitävän niistä.

Viisi vuotta ennen sitä aikaa, josta alamme kertomuksemme jatkon, hän eräänä iltana juuri palatessaan asettamasta paikoilleen pyydyksiä yöksi eroitti äkkiä puiden lomitse intiaanien leiritulen.

Muuan valkoihoinen, tuskin vielä seitsemäntoista vuoden ikäinen mies, oli köytetty paaluun punanahkojen veitsien maalitauluksi. He huvittelivat kiduttamalla häntä, ennenkuin uhraisivat hänet veriselle raivolleen.

Totellen vain säälintunnettaan, jota vangittu hänessä herätti, ja välittämättä kauheasta vaarasta, johon hän antautui, Uskollinen Sydän heittäytyi rohkeasti intiaanijoukon keskelle ja asettui vangin eteen suojellen häntä ruumiillaan.

Intiaanit olivat comancheja. Hämmästyen tästä äkillisestä yllätyksestä, johon he eivät lainkaan olleet valmistuneet, he jäivät muutamiksi hetkiksi liikkumattomina paikoilleen, kerrassaan ällistyneinä moisesta uhkarohkeudesta.

Menettämättä aikaa Uskollinen Sydän katkoi vangin siteet ja antoi hänelle veitsensä, minkä toinen iloisena otti vastaan. Molemmat valmistautuivat nyt kalliisti myymään henkensä.

Valkoihoiset herättävät intiaaneissa vaistomaista kauhua. Toinnuttuaan hämmästyksestään comanchit kuitenkin näyttivät aikovan käydä näiden kahden miehen kimppuun, jotka näin uhmailivat heitä. Mutta tulen loimussa, joka osui aivan metsästäjän kasvoille, hänet tunnettiin.

Punanahat alkoivat kunnioittavasti vetäytyä taaksepäin puhellen keskenään: "Sehän on Uskollinen Sydän! Suuri kalpea metsämies!"

Kotkanpää, se oli intiaanien päällikön nimi, ei tuntenut metsästäjää. Hän näet kävi vasta ensi kertaa Arkansasin preirieillä, joten hän ei ymmärtänyt soturiensa huomautusta. Hän vihasi sydämensä pohjasta valkoihoisia, joille oli julistanut ikuisen sodan. Suuttuneena siitä, mitä hän komennettavissaan luuli pelkuruudeksi, hän läheni yksinään Uskollista Sydäntä, mutta silloin tapahtui jotakin kummallista.

Comanchit kävivät käsiksi johtajaansa ja häntä kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta huolimatta riistivät häneltä aseet, niin ettei hän voinut mitään tehdä metsästäjälle.

Kiitettyään heitä Uskollinen Sydän itse antoi päällikölle takaisin hänen aseensa, jotka oli tuotu hänelle. Toinen otti ne luoden jalomieliseen vastustajaansa uhkaavan katseen.

Halveksien metsästäjä kohautti olkapäitään. Onnellisena siitä, että oli pelastanut nuoren miehen hengen, hän poistui vangin seurassa.

Uskollinen Sydän oli täten kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa saanut leppymättömän vihamiehen ja hartaan ystävän.

Lähdettyään Kanadasta isänsä kanssa preirieille metsästelemään he olivat joutuneet comanchien käsiin. Toivottoman vastustuksen jälkeen oli hänen isänsä täynnä haavoja pian menettänyt henkensä. Pahoillaan kuolemasta, joka oli heiltä riistänyt yhden uhriteuraan, intiaanit olivat pitäneet nuorukaisesta hyvää huolta, jotta hän voisi kidutuspaalussa esiintyä komeasti, ja hän olisikin saanut marttyyrikuoleman ilman Uskollisen Sydämen väliintuloa.

Saatuaan nämä tiedot metsästäjä kysyi nuorukaiselta, mitä tämä aikoi tehdä ja eikö tämä kauhea oppikoe, jonka hän juuri oli suorittanut metsänkävijäammatissa, ollut kyllästyttänyt häntä seikkailuelämään.

"Vielä mitä, päinvastoin", vastasi toinen, "tahtoni on entistä lujempi antautua tälle alalle. Ja sitten", lisäsi hän, "tahdon kostaa isäni kuoleman."

Uskollinen Sydän vei nuoren miehen yhteen cacheistaan eli jonkunlaiseen maahankaivettuun varastopaikkaan, jommoisissa erämiehet säilyttävät rikkauksiaan. Sieltä hän oli vetänyt esille erämiehen koko asun: pyssyn, puukon, pistoolit, metsästyslaukut, pyydykset. Nämä eri kapineet hän tarjosi suojatilleen.

Toinen katsoi häneen mitään vastaamatta. Ilmeisesti hän ei käsittänyt tätä ollenkaan.

"Olette vapaa", jatkoi hän, "tässä ovat uuden ammattinne harjoittamisessa tarvittavat välineet. Lahjoitan ne teille. Preirie on edessänne, onnea vain."

"Ei", sanoi hän, "en eroa teistä, ellette minua aja luotanne. Olen yksinäni, vailla kotia ja ystäviä. Olette pelastanut henkeni. Kuulun siis teille."

"Vaaditte päinvastoin liian suuren maksun", väitti toinen vilkkaasti, "koskette hyväksy kiitollisuutta. Pitäkää tarjoamanne lahjat, ne ovat minulle hyödyttömät. En ole kerjäläinen, jolle heitetään almu. Ennen palaan uudelleen comanchien kidutettavaksi. Hyvästi!"

Uskollinen Sydän hämmästyi. Tämä nuorukainen oli niin avomielisen, niin lapsellisen näköinen, että metsästäjä tunsi sydämessään jonkunlaista liikutusta.

"Elän yksikseni", jatkoi metsästäjä. "Se elämä, jota joutuisitte kanssani viettämään, on yksitoikkoista. Suuri suru painaa mieltäni. Miksi siis kiinnittäisin teidät itseeni, kun olen onneton?"

"Ottaakseni osaa suruunne, jos pidätte minua sen arvoisena, ja lohduttaakseni teitä, mikäli se on mahdollista. Yksinään ollen ihminen on vaarassa joutua epätoivon valtaan, mutta Jumala on säätänyt hänet elämään toverien parissa."

Uskollinen Sydän tarkasti häntä hetkisen ja näytti kotkansilmillään tutkivan hänen salaisimpia ajatuksiaan. Sitten hän varmaankin tyytyväisenä tulokseen lausui:

"Ilomieli", vastasi toinen, "tai jos pidätte hauskempana oikeaa nimeäni, niin se on Georges Talbot, mutta minua puhutellaan yleensä vain ensinmainitulla nimellä."

"Nimi on lupaava", sanoi hän tarttuen nuorukaisen käteen. "Ilomieli", lisäsi hän, "tästä hetkestä alkaen olet veljeni, ja liittomme täytyy kestää elämässä ja kuolemassa."

Hän suuteli nuorukaisen silmiä, niinkuin preiriellä on tapana tehdä tällaisina hetkinä.

"Elämässä ja kuolemassa", kertasi kanadalainen innostuneena, lämpimästi pusertaen tarjottua kättä ja vuorostaan suudellen uutta veljeään silmille.

Siten oppivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli tuntemaan toisensa. Viiden vuoden kuluessa ei pienintäkään epäsopua, ei edes vähäisintä epäilyksen varjoakaan ollut tullut häiritsemään ystävyyttä, jonka nämä kaksi valioluonnetta olivat vannoneet toisilleen erämaassa Jumalan kasvojen edessä. Joka päivä se päinvastoin tuntui lujittuvan. Noilla kahdella miehellä oli vain yksi sydän. He luottivat täydellisesti toisiinsa arvaten toistensa salatuimmatkin ajatukset. Nämä miehet olivat havainneet voimiensa tulleen kymmenkertaisiksi, ja heidän molemminpuolinen luottamuksensa oli niin suuri, etteivät he enää epäilleet ryhtyä mihinkä hyvänsä, ottaa toimittaakseen ja saattaakseen onnelliseen loppuun mitä uhkarohkeimpia tehtäviä, joiden edessä kymmenen päättäväistä miestä olisi ruvennut epäröimään.

Mutta he onnistuivat kaikessa. Ei mikään näyttänyt olevan heille mahdotonta. Olisi voinut sanoa, että taikavoima suojeli heitä tehden heidät haavoittumattomiksi ja voittamattomiksi. Heidän maineensa olikin laajalle levinnyt, ja ne, joissa heidän nimensä ei herättänyt ihastusta, mainitsivat sitä kauhuissaan.

Kun oli kulunut muutamia kuukausia Uskollisen Sydämen tutkiessa toveriaan, ei metsästäjällä ollut enää mitään salattavaa Ilomieleltä, mikä on seurauksena siitä, että ihminen haluaa uskoa huolensa luotettavalle ystävälle. Tämä luottamus, jota nuorukainen kärsimättömästi odotti, mutta jota houkuttaakseen hän ei ollut mitään tehnyt, oli tiukentanut, jos niin voi sanoa, molempia miehiä yhdistäviä siteitä tarjoten kanadalaiselle tilaisuuden lohduttaa ystäväänsä, jonka ahdistettu mieli kyllä kaipasi lohtua, ja tehden hänelle mahdolliseksi välttää koskaan repimästä yhä vertavuotavia haavoja.

Sinä päivänä, jolloin tapaamme heidät preiriellä, he olivat joutuneet röyhkeän varkauden uhreiksi, jonka oli tehnyt heidän vanha vihamiehensä, comanchien päällikkö Kotkanpää. Tämän vanha kauna ei ollut ajan mittaan heikentynyt, vaan päinvastoin yltynyt.

Rotunsa tapaan konnamaisena intiaani ei ollut tietääkseenkään häväistyksestä, joka oli kohdannut häntä hänen omiensa puolelta ja johon valkoihoiset metsämiehet olivat suoranaisesti olleet syypäät, vaan painanut asian villaisella kärsivällisesti odottaen koston hetkeä. Salaa hän oli kaivanut kuilua vihamiestensä jalkojen alle yllyttäen vähitellen punanahkoja heitä vastaan, taitavasti panettelemalla heitä. Näin menetellen hänen oli vihdoin onnistunut, niin hän ainakin itse luuli, herättää kaikissa preiriellä liikuskelevissa, jopa valkoihoisissa ja sekarotuisissakin, vihaa näitä kahta miestä vastaan, niin että heitä pidettiin yhteisinä vihollisina.

Heti saavutettuaan tämän tuloksen Kotkanpää oli asettunut kolmisenkymmenen uskollisen soturin johtajaksi. Tahtoen synnyttää mellakan tuhoamaan ne, joille hän oli vannonut kuoleman, hän yhtenä ainoana yönä oli varastanut heidän kaikki pyydyksensä varmana siitä, etteivät he jättäisi sellaista loukkausta rankaisematta, vaan tahtoisivat kostaa.

Päällikkö ei ollut erehtynyt laskuissaan. Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli edeltäkäsin ajatellut.

Arvellen, etteivät nämä saisi apua intiaaneilta eikä metsästäjiltä, hän jo hyvillä mielin luuli voivansa johtamiensa kolmenkymmenen päättäväisen miehen avulla helposti vangita molemmat metsästäjät, jotka aikoi mitä julmimmin kiduttaen tappaa.

Mutta hän oli tehnyt sen virheen, että oli salannut soturiensa lukumäärän, herättääkseen enemmän luottamusta metsästäjissä.

Nämä olivat vain puoliksi erehtyneet hänen sotajuonestaan. Pitäen itseään kyllin voimakkaina taistelemaan vaikkapa kahtakymmentä intiaania vastaan he eivät olleet pyytäneet ketään avukseen kostaakseen halveksimalleen viholliselle, vaan päättävästi lähteneet, kuten jo olemme nähneet, ajamaan comancheja takaa.

Päättäen tähän hiukan pitkän, mutta seuraavan ymmärtämiseksi välttämättömän selonteon ryhdymme jatkamaan kertomustamme siltä kohdalta, johon sen keskeytimme lopettaessamme edellisen luvun.

III

Kotkanpää ei tahtonut jäädä piiloon vihollisiltaan, jonka vuoksi hän ei ollut vähääkään huolehtinut jälkiensä peittämisestä.

Ne olivat korkeassa ruohossa helposti huomattavissa. Jos ne paikoittain näyttivätkin häviävän, tarvitsi metsästäjien vain hiukan muuttaa suuntaansa sivulle löytääkseen ne jälleen.

Sillä tavalla ei koskaan ennen oltu ajettu vihollista. Tämän täytyi näyttää sitä merkillisemmältä Uskollisesta Sydämestä, joka pitkäaikaisen kokemuksen nojalla perinpohjin tunsi intiaanien kaikki metkut ja tiesi, kuinka taitavasti he hävittävät kaikki merkit kulustaan, kun sen katsovat välttämättömäksi.

Tämän jälkien seuraamisen helppous pani hänet miettimään. Koska comanchit eivät olleet varovaisempia, niin he varmaankin pitivät itseään kyllin voimakkaina. Tai sitten he olivat valmistaneet väijytyksen, jonne toivoivat voivansa houkuttaa liian rohkeat vihollisensa.

Molemmat erämiehet etenivät katsahtaen vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle, ollakseen varmat siitä, etteivät erehdy, mutta jäljet johtivat suoraa linjaa ilman minkäänlaisia mutkia tai kierroksia. Oli mahdotonta tavata mitään helpommin seurattavia jälkiä. Ilomielikin alkoi pitää tätä tavattomana ja käydä todella levottomaksi.

Mutta vaikka comanchit eivät olleet välittäneet kätkeä kulkunsa jälkiä, niin erämiehet eivät menetelleet heidän tavallaan. Samotessaan he jatkuvasti peittivät jälkensä sitä mukaa kuin matka edistyi.

Täten he saapuivat leveähkön puron rannoille, jolla on nimenä Verdi
Gris River. Se on suuren Canadianin sivujoki.

Ennenkuin he menivät tämän pikku joen toiselle puolelle, jossa eivät enää olisi varsin kaukana intiaaneista, pysähtyi Uskollinen Sydän viitaten seuralaiselleen merkiksi, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.

Molemmat laskeutuivat hevosen selästä. Ohjaten suitsista ratsujaan he vetäytyivät puuryhmän suojaan, ettei heitä huomattaisi, vaikka joku intiaani olisi pantu vahtimaan heidän tuloaan.

Kun he olivat päässeet kätköön, pani Uskollinen Sydän sormen suulleen kehoittaen toveriaan varovaisuuteen. Sitten hän kuiskasi toisen korvaan:

"Ennenkuin menemme kauemmaksi, neuvotelkaamme voidaksemme tarkalleen sopia, mitä teemme."

"Epäilen jotakin petosta", jatkoi erämies. "Intiaanit ovat kokeneita sissejä. He ovat liian tottuneita preirie-elämään toimiakseen, niinkuin he nyt tekevät, ilman erikoista syytä."

"Se on totta", myönsi kanadalainen varmasti, "jäljet ovat liian selvät ja liian hyvin havaittavat ollakseen kätkemättä ansaa."

"Aivan niin, mutta nyt he ovat olleet liian ovelia, niin että heidän pahanilkisyytensä ei ole saavuttanutkaan tarkoitustaan. Sellaisia erämiehiä kuin me, ei niin vain vedetä nenästä. Siksi onkin oltava kahta vertaa varovaisempia, tutkittava huolellisesti jokainen lehti ja korsi, ennenkuin menemme lähemmäksi punanahkojen leiriä."

"Pankaamme parastamme", kuiskasi Ilomieli katsellen ympärilleen, "kätkekäämme hevosemme johonkin varmaan paikkaan, josta voimme ne tarvittaessa hakea. Lähdemme sitten jalkaisin tutkimaan asemaa ja niiden lukumäärää, jotka haluamme yllättää."

"Olet oikeassa, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän, "tuumasi on oivallinen. Panemme sen täytäntöön."

"Miksi niin? Älkäämme hätäilkö, sillä kun intiaanit eivät huomaa meidän saapuvan, niin laimenee heidän valppautensa. Käytämme hyväksemme heidän laiminlyöntiään hyökätäksemme heidän kimppuunsa, jos on pakko ryhtyä tähän äärimmäiseen keinoon. Saattaisi muuten olla paras odottaa yön tuloa alkaaksemme tutkimuksemme."

Erämiehet astuivat esille tiheiköstä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. He eivät menneet joen yli, vaan palasivat samaa tietä, seuraten jonkun aikaa jo aikaisemmin kulkemaansa polkua. Sitten he poikkesivat vasemmalle ja painuivat laaksoon, missä pian katosivat korkeaan ruohoon.

"Saat johtaa meitä, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän. "En todellakaan tiedä, minne meitä opastat."

"Luota minuun, sillä olen sattumalta keksinyt kahden luodinkantaman päässä täältä jonkunlaisen linnan, joka on hevosillemme mainio, ja jossa tarpeen tullen voimme kestää oikeata piiritystäkin."

"Caramba!" äännähti erämies osoittaen tällä kirosanalla, jota hän usein käytti, espanjalaisen syntyperänsä. "Miten teit niin tärkeän havainnon?"

"Perin yksinkertaisesti. Tulin juuri virittämästä ansojani. Lyhentääkseni matkaani ja saavuttaakseni sinut pikemmin nousin ylös vuorta, joka näkyy tuolla edessämme, kun äkkiä lähes kaksi kolmannesta noustuani havaitsin pensaitten välissä ison karhun karvaisen turvan."

"Ah, niinkö! Minäpä muistan hiukan tuota seikkailua, mutta ellen erehdy, niin toit minulle tuona päivänä ei vain yhtä, vaan vieläpä kaksi mustankarhun nahkaa."

"Aivan niin, saaliiseeni kuului kaksi kontiota, yksi koirasia yksi naaraskarhu. Ymmärrät, että heti ne nähtyäni minussa heräsivät metsämiesvaistoni. Unohtaen väsymykseni latasin karbinini ja lähdin ajamaan niitä takaa. Saat itse nähdä, minkälaisen pakopaikan ne olivat valinneet", lisäsi hän astuen ratsun selästä maahan, ja hänen toverinsa tehdessä samoin.

Heidän edessään kohosi puoliympyrässä joukko muodoltaan mitä erilaisimpia ja oikullisimpia kallioita. Surkastuneita pensaita työntyi siellä täällä kivien lomasta esille, köynnöskasvit reunustivat kallioiden huippuja tehden tämän yli kuusisataa metriä preirien yläpuolelle kohoavan röykkiön sellaisten vanhojen läänityslinnojen raunioiden näköiseksi, jollaisia joskus tapaa Euroopan suurten virtojen varsilla.

Näillä seuduilla liikuskelevat erämiehet olivat antaneet tälle paikalle nimen Valkoiset linnat sen graniittimöhkäleiden värin mukaan.

"Emme ikinä pääse sinne hevosinemme", puheli Uskollinen Sydän kotvan aikaa huolellisesti arvioituaan matkaa, mikä heidän oli kuljettava.

Nousu oli hankalaa. Muut kuin erämiesten hevoset, jotka olivat tottuneet mitä vaikeakulkuisimpiin teihin, eivät olisi voineet sitä suorittaa, vaan olisivat tuhansia kertoja syöksyneet ylhäältä alas.

Täytyi tarkasti valita paikka, minne asetti jalkansa, sitten oli heittäydyttävä yhdellä hyppäyksellä eteenpäin ja yhäti samalla tavalla mutkitellen, niin että rupesi huimaamaan.

Lähes puoli tuntia kestettyään tavattomia ponnistuksia he saapuivat jonkunlaiselle penkereelle, joka oli korkeintaan kymmenen metriä leveä.

"Tässäkö?" kysyi Uskollinen Sydän katsellen joka puolelle keksimättä aukkoa.

Ja taluttaen yhä hevostaan suitsista hän meni erään kalliomöhkäleen taakse erämiehen seuratessa häntä uteliaana.

Käveltyään viitisen minuuttia jonkunlaista käytävää pitkin, joka oli korkeintaan kolme jalkaa leveä ja tuntui kiertävän ympyrässä, seikkailijat äkkiä joutuivat suuren luolan ammottavalle suulle.

Käytävä oli muodostunut kauheassa luonnonmullistuksessa, jollaiset ovat näillä seuduilla niin tavallisia, ja oli niin hyvin sitä naamioivien kallioitten ja kivien takana kätkössä, että oli mahdotonta sitä huomata muuten kuin mahdollisesti sattumalta.

Ennen vuorellenousua oli Ilomieli ottanut mukaansa joukon päreitä. Nyt hän sytytti kaksi soihtua, joista ojensi toisen toverilleen ja piti toisen itse.

Sen seinät olivat korkeat. Niissä oli päällekkäin loistavia tippukiviä, joista valo heijastui kymmenkertaisena synnyttäen tarumaisen valaistuksen.

"Tämä luola", sanoi Ilomieli, annettuaan ystävänsä jonkun aikaa tutkia sen yksityiskohtia, "on epäilemättä tämän preirien merkillisyyksiä. Tuo käytävä, joka kulkee loivasti alas tuossa edessämme, menee Verdi Gris-joen alitse ja jatkuu sen toisella puolella mailin verran tasangolle. Paitsi sitä käytävää, jonka kautta tulimme luolaan, ja tuota, joka on edessämme, on vielä neljä muuta, jotka kaikki johtavat täältä ulos eri suunnille. Näet siis, että täällä emme ole vaarassa joutua saarroksiin ja että nämä tilavat suojat tarjoavat meille huoneuston, jota itse Yhdysvaltojen presidenttikin kadehtisi."

Ihastuneena tämän turvapaikan löydöstä Uskollinen Sydän tahtoi tutustua siihen pienimpiä yksityiskohtia myöden, ja vaikka tämä erämies oli luonnostaan harvasanainen, ei hän kuitenkaan voinut olla useampaan otteeseen lausumatta ihailuaan.

Erämiehet panivat hevosensa liekaan. Niille riittikin ruokaa yllin kyllin eräässä luolan osassa, jonne tunkeutui valoa näkymättömistä halkeamista. Kun he olivat päässeet varmuuteen siitä, ettei näiltä jaloilta eläimiltä heidän poissaollessaan puuttuisi mitään ja etteivät ne voisi karata, heittivät he karbinit olalleen, vihelsivät koirat luokseen ja lähtivät kiireesti pitkin käytävää, joka johti joen alitse.

Ilma muuttui pian kosteaksi heidän ympärillään. Hiljainen, yhtäjaksoinen humina alkoi kuulua heidän päänsä päällä. He kulkivat Verdi Grisin alitse.

Puolisen tuntia astuskeltuaan erämiehet ilmestyivät preirielle aukosta, jonka tiheä pensaikko ja köynnöskasvit kätkivät.

He olivat viipyneet kauan aikaa luolassa. Ensin he olivat tarkastaneet huolellisesti paikat aivan kuin aavistaen, että heidän kerran vielä täytyisi etsiä sieltä turvapaikka hevosilleen. Sitten he olivat kiireesti haukanneet vähän, niin että aurinko oli juuri mailleen menemässä, kun he jälleen ryhtyivät comanchien jälkiä seuraamaan.

Sitten alkoi todella intiaanien takaa-ajo. Pantuaan vainukoiransa näiden jäljille molemmat erämiehet etenivät hiljaa niiden perässä, ryömien nelin kontin korkeassa ruohossa, silmät ja korvat tarkkaavina, pidättäen henkeään ja pysähtyen välillä hengähtämään ja samalla tutkimaan niitä tuhansia preirien ääniä, joita erämiehet eroittavat tavattoman helposti ja joille he arveluitta keksivät selityksen.

Yön lähestyessä näillä suunnattomilla autiomailla luonto näyttää toimittavan hartautensa ja hurskaan rukouksen ohella virittävän alkusoittoa pimeyden salaperäisyyksiin.

Äkkiä koirat ääntä päästämättä vetäytyivät taaksepäin. Nuo kunnon eläimet tuntuivat ymmärtävän, että näillä seuduilla on tärkeätä pysyä hiljaa ja että yksikin ulvahdus maksaisi heidän isäntiensä hengen.

Hänen silmänsä välähtivät, hän kavahti pystyyn ja pantterin lailla loikaten heittäytyi erään intiaanisissin kimppuun, joka eteenpäin kallistuneena ja pää kumarassa näytti vainuavan vihollisen tuloa.

Intiaani kaatui selälleen ehtimättä päästää avun- tai hätähuutoa. Ilomieli kiristi hänen kurkkuaan ja pani polvensa hänen rintansa päälle.

Sitten erämies äärimmäisen kylmäverisesti veti esille puukkonsa ja upotti sen kahvaa myöten vihollisensa sydämeen.

Kun villi huomasi olevansa hukassa, lakkasi hän tekemästä hyödytöntä vastarintaa, mutta kun hän kiinnitti vihaa ja halveksimista uhkuvan katseensa kanadalaiseen, nousi hänen huulilleen ivallinen hymy, ja hän heitti henkensä järkähtämättömin kasvoin. Ilomieli pani veitsen takaisin vyölleen, työnsi ruumiin syrjään ja kuiskasi vähääkään hämmentymättä:

Uskollinen Sydän oli seurannut ystävänsä liikkeitä hyvin tarkasti, valmiina auttamaan häntä tarpeen vaatiessa. Kun intiaani oli saanut surmansa, ryhtyi hän välinpitämättömänä edelleen seuraamaan jälkiä.

Pian loisti nuotion valoa puiden lomitse, ja paistetun lihan haju tunkeutui erämiesten tarkkoihin aistimiin.

He kiipesivät äänettömästi suureen korkkipuuhun, joka oli muutaman askeleen päässä, ja syleillen puun nystermäistä runkoa kätkeytyivät sen tuuheiden oksien suojaan. Nyt he alkoivat tähystää alaspäin.

He olivat comanchien leirin yläpuolella, joka sijaitsi korkeintaan kymmenen metrin päässä heistä.

Suunnilleen samaan aikaan kun erämiehet tulivat ulos luolasta ryhtyen taas seuraamaan comanchien jälkiä, pysähtyi noin parinkymmenen mailin päässä siltä paikalta, missä he olivat, melkoisen suuri joukko valkoihoisia matkalaisia Canadian-virran äyräälle valmistautuen leiriytymään yöksi eräälle varsin sopivalle paikalle, missä vielä näkyi merkkejä siellä aikaisemmin oleilleesta intiaanijoukosta.

Metsästäjät ja sekarotuiset gambusinit, jotka toimivat matkalaisten oppaina, kiirehtivät riisumaan kymmenkuntaa muulia, joiden turvajoukkona oli meksikolaisia lanceroja.

He muodostivat matkatavaroista soikean kehän, jonka keskelle sytytettiin nuotio. Välittämättä sen enempää seuralaisistaan oppaat kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja valmistivat illallisensa.

Nuori, noin kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, uljaan näköinen upseeri, jonka piirteet olivat hienot ja ylhäiset, astui kunnioittavasti erään kantotuolin luo, joka kuljetti kaksi muulia, saattueena pari lanceroa.

"Minne haluaisitte señoritan teltan asetettavaksi?" kysyi nuori upseeri paljastaen päänsä.

"Minne vain itse tahdotte, kapteeni Aguilar, kunhan se vain pian saadaan kuntoon. Sisarentyttäreni on menehtyä väsymykseen", vastasi kantotuolissa oikealla puolella istuva herra.

Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli kovat ja terävät kasvonpiirteet, kotkankatse, ja hiukset niin valkoiset kuin Chimborazon lumi. Hänellä oli yllään väljä sotilasvaippa, jonka alta pilkisti esiin meksikolaisen kenraalin loistava, kauniisti kirjailtu puku.

Kapteeni kumarsi ja poistui. Palaten lancerojen luo hän antoi heille määräyksen pystyttää keskelle leiriä sini- ja punajuovaivaisesta kankaasta laitetun teltan, joka oli ollut poikittain muulin selässä.

Viisi minuuttia myöhemmin kenraali astui maahan. Sitten hän tarjosi kohteliaasti kätensä nuorelle naiselle, joka kevyesti hyppäsi kantotuolista, ja vei hänet telttaan, missä kapteeni Aguilarin ripeän toiminnan ansiosta kaikki jo oli kunnossa, niin että hänellä oli siellä niin mukava olla kuin olosuhteet suinkin sallivat. Kenraalin ja hänen sisarentyttärensä jäljessä astui telttaan kaksi henkeä.

Toinen heistä oli paksu, lyhyt mies, jolla oli täyteläiset, punoittavat kasvot. Hänellä oli viheriäiset silmälasit, vaalea tekotukka ja sotilaslääkärin virkapuku.

Tämä henkilö, jonka ikää oli vaikea ratkaista, mutta joka näytti olevan lähes viidenkymmenen ikäinen, oli nimeltään Jerome Boniface Durieux. Hän oli ranskalainen ja ylilääkärinä Meksikon palveluksessa.

Astuessaan maahan hän oli hyvin varovasti ottanut kainaloonsa suuren matkalaukun, joka oli ollut hänen hevosensa satulan takana ja josta hän ei näyttänyt haluavan luopua.

Toinen henkilö oli nuori tyttö tai pikemmin noin viidentoista vuoden ikäinen lapsi. Hänen ilmeensä oli vallaton ja vilkas. Hänellä oli pystynenä, ja hänen katseensa oli häikäilemätön, kuten on luontaista mestitseille, sekarotuisille. Hän oli kenraalin sisarentyttären kamarineiti.

Muuan erinomaisen suurikokoinen neekeri, jolla oli Jupiterin majesteetillinen nimi, ryhtyi parin gambusinin avustamana valmistamaan illallista.

"Kas niin, tohtori!" lausui kenraali hymyillen paksulle miehelle, joka oli istuutunut matkalaukkunsa päälle puhisten kuin härkä, "mitä sanotte sisarentyttäreni terveydentilasta tänä iltana?"

"Señorita on aina hurmaava", vastasi lääkäri ritarillisen kohteliaasti ja pyyhki otsaansa. "Mutta eikö teistäkin kuumuus ole tukehduttava?"

"Silloin olen kuvitellut", sanoi lääkäri huoaten. "Mitä nauratte, pikku veitikka?" lisäsi hän kääntyen kamarineidin puoleen, joka todellakin nauroi, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.

"Älkää välittäkö tuosta hupsusta, herra tohtori. Tiedättehän, että hän on vasta lapsi", lausui nuori nainen viehättävästi hymyillen.

"Olen teille aina sanonut, doña Luz", väitti tohtori rypistäen tuuheita kulmakarvojaan ja pullistaen poskiaan, "että tuo pikku tyttö on paholainen, jota kohtaan te olette liian hyvä ja joka lopuksi tekee teille kauniit kolttoset."

"Uh, uh! Te häijy kivien kokoilija!" huusi mestitsi irvistäen, viitaten tohtorin erikoisharrastukseen.

"Kas niin! Rauhoittukaa", sanoi kenraali. "Onko tämänpäiväinen matka väsyttänyt sinua, rakas sukulaiseni?"

"Eipä juuri liikoja", vastasi nuori tyttö pidätetysti haukotellen. "Oltuamme jo lähes kuukauden matkalla alan tottua tähän elämään, jota pidin, sen tunnustan, alussa liian rasittavana."

Kenraali huokasi, mutta ei lausunut mitään. Tohtori oli syventynyt huolellisesti järjestämään yrttejä ja kiviä, jotka oli päivän kuluessa koonnut.

Kamarineiti liikuskeli kuin lintu pannen järjestykseen eri esineet, joita hänen emäntänsä saattaisi tarvita.

Käyttäkäämme hyväksemme tätä levähdystä esitelläksemme parilla sanalla nuoren naisen.

Hän oli korkeintaan kuusitoistavuotias, suloinen lapsi. Hänen suuret, mustat silmänsä, joita varjostivat puhtaan valkoisen otsan vastakohtana hyvin tummat kulmakarvat, olivat sametinhienojen silmäripsien peitossa, jotka kainosti salasivat niiden välähdykset. Hänen somaa suutansa helmenvalkoisine hampaineen reunustivat korallinpunaiset huulet. Hänen hienossa hipiässään oli utukarvoja kuin kypsissä hedelmissä, ja hänen hiuspalmikkonsa, joiden väri vivahti siniseen, saattoivat aukipäästettyinä olla huntuna koko hänen vartalolleen.

Hänen vartalonsa oli hieno ja keikaileva. Hänessä tuli mitä siroimmalla tavalla esille aaltomaisia, suloisesti keinuvia liikkeitä, jotka ovat Amerikan naisille ominaisia. Hänen kätensä ja jalkansa olivat äärimmäisen pienet ja hänen käyntinsä oli huolimattoman kevyttä ja luontevaa kuin kreolinaisilla.

Huolettomana kuten kaikki maanmiehensä hän oli iloinen ja vallaton, nauttien vähäpätöisimmästäkin asiasta. Hän ei tuntenut elämää muuten kuin sen miellyttävältä puolelta.

Mutta tämä kaunis kuvapatsas ei vielä elänyt. Hän oli kuin Pandora, ennenkuin Prometeus varasti hänelle tulen taivaasta. Ja jatkaaksemme mytologista vertaustamme, rakkaus ei ollut siivillään vielä hipaissut tyttöä. Hänen kulmakarvansa eivät vielä olleet rypistyneet ajatusten painosta eikä hänen sydämensä sykähdellyt kaihosta.

Kasvaneena kenraalin huolenpidon alaisena yksinäisyydessä melkein kuin luostarissa hän oli nyt ensi kertaa maailmalla seuratessaan enoaan tämän matkalla preirieillä.

Missä tarkoituksessa tämä matka tehtiin ja miksi eno niin välttämättä oli tahtonut, että hän seuraisi mukana, sitä ei nuori tyttö ollut koettanutkaan ratkaista.

Onnellisena siitä, että sai viettää aikansa ulkoilmassa, nähdä lakkaamatta uusia seutuja, olla vapaa verrattuna hänen siihen asti viettämäänsä elämään, hän ei kaivannut enempää eikä häntä koskaan haluttanut vaivata enoaan tungettelevilla kysymyksillä.

Tavatessamme doña Luzin hän siis oli vielä onnellinen lapsi, joka eli päivästä päivään tyytyväisenä elämäänsä, vähääkään haaveilematta tulevaisuudesta.

Kapteeni Aguilar astui telttaan. Häntä seurasi Jupiter, joka toi päivällistä.

Pöytään istuutui neljä henkeä. Kenraali, hänen sisarentyttärensä, kapteeni ja tohtori.

Keskustelu oli ensi ruokalajin aikana jokseenkin laimeata. Kun ruokahalua oli vähän tyydytetty, kääntyi nuori tyttö, joka mielellään kiusoitteli tohtoria, hänen puoleensa.

"Eikö?" virkkoi tyttö hymyillen. "Minusta tuntuu, että kiviä on varsin paljon matkamme varrelle ja että teidän ei tarvitse muuta tehdä kuin kasata niitä muulin kuormaksi."

"Olette kaiketi ollut tyytyväinen matkaanne. Se tarjoaa teille tilaisuuden vapaasti antautua intohimonne valtaan kerätäksenne kaikenlaisia kasveja", huomautti kenraali.

"Ei tarpeeksi, kenraali. Minun on tunnustettava, ettei preirie ole niin rikas kuin olin luullut. Ellei minulla olisi toiveita keksiä sellaista kasvia, joka vie tiedettä askelen eteenpäin, niin melkeinpä kaipaisin takaisin pikku mökkiini Guadelopelle, missä elämäni oli niin rauhallista ja tasaista."

"No, no", keskeytti hänet kapteeni, "olemme vasta preirieiden laitaosissa. Saatte nähdä, että tunkeuduttuamme syvemmälle te ette edes jaksa poimia kaikkia rikkauksia, jotka tapaatte jalkojenne juuressa."

"Oi, jospa Jumala kuulisi puheenne, herra kapteeni", lausui tiedemies huokaisten. "Kunhan vain löytäisin etsimäni kasvin, olisin tyytyväinen."

"Kuinka, señorita?" huudahti lihava tohtori innostuen. "Se on kasvi, jonka Linné on kuvannut ja luokittanut, mutta jota kukaan ei ole sen koommin tavannut; kasvi, joka voi tehdä minut kuuluisaksi. Ja te kysytte, onko se erikoinen."

Doña Luz purskahti hopeanheleään nauruun, joka olisi tehnyt satakielenkin kateelliseksi.

"Toivokaamme, että löydätte sen, herra tohtori", lausui kenraali sovittelevalla äänellä. "Jupiter, kutsukaa oppaitten päällikkö tänne."

Tämä oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli suurikokoinen, pyylevä ja hartiakas. Hänen ulkonäössään, joka ei ollut ruma, oli jotakin vastenmielistä, jota ei voinut itselleen selittää. Hänen villit, kierot silmänsä, jotka olivat syvälle silmäkuoppiin painuneet, välähtelivät hurjasti. Hänen matala otsansa, tuuhea, kähärä tukkansa ja kuparinvärinen ihonsa täydensivät kokonaisuutta, joka ei ollut juuri miellyttävä. Hän käytti erämiehen pukua, oli luonteeltaan kylmäkiskoinen, järkkymätön ja vaitelias ja tunnettiin yleensä nimellä Lörppö, joksi kaiketi intiaanit tai hänen omat toverinsa olivat hänet piloillaan ristineet.

"Kas tässä, kunnon mies", sanoi hänelle kenraali ojentaen hänelle täyden lasillisen viinaa, jota paikan mukaan, missä sitä valmistetaan, nimitetään mezcaliksi, "juokaa tämä."

Erämies kumarsi ja tyhjensi yhdellä kulauksella lasin, jossa oli lähes litran verran tätä juomaa. Sitten hän painaen hihansa suun viiksilleen kuunteli.

"Aion asettua muutamiksi päiviksi varmaan paikkaan antautuakseni, tarvitsematta pelätä häiriöitä, eräisiin tutkimuksiin. Voimmeko täällä olla turvassa?"

"Hyvä! Opastakaa meidät sinne. Huomisaamuna auringon noustessa lähdemme liikkeelle."

"Se minua Lörpössä eniten miellyttää, että hänen kanssaan keskusteleminen ei ikävystytä", lausui kapteeni hymyillen.

"Pitäisin siitä, että hän puhuisi enemmän", sanoi tohtori kohauttaen päätään. "En koskaan luota henkilöihin, jotka pelkäävät puhuvansa liikaa. Tuntuu kuin heillä olisi jotakin salattavaa."

Poistuttuaan teltasta opas palasi toveriensa luo ryhtyen matalalla äänellä vilkkaasti keskustelemaan heidän kanssaan.

Yö oli ihana. Kokoontuneina teltan edustalle matkailijat puhelivat keskenään poltellen sikaarejaan.

Äkkiä ilmestyi taivaalle punertava valo, joka hetki hetkeltä suureni.
Sitten kuului kumeaa kohinaa kuin kaukaista ukkosta.

Heti kun hän oli tämän niin levollisesti ilmoittanut, alkoi koko leirissä hälinä.

Yksi gambusineista hiipi, käyttäen hyväkseen sekasortoa, tavarajoukkojen välitse tiehensä ja katosi tasangolle viitattuaan salaperäisesti Lörpölle.

Kätkeytyneinä korkkitammen tuuheaan oksistoon Uskollinen Sydän ja
Ilomieli tarkkailivat comanchien puuhia.

Intiaanit luottivat vahtiensa valppauteen. Lainkaan aavistamatta vihollistensa olevan niin lähellä ja huomaavan heidän pienimmätkin liikkeensä he kyykistyneinä tai maaten tulen ääressä söivät tai polttelivat kaikessa rauhassa.

Nämä villit, joita oli noin viisikolmatta, olivat puetut bisoninnahkaisiin pukuihin ja mitä kirjavimmin ja kummallisimmin maalatut. Useimpien kasvot oli yltyleensä maalattu sinoberilla. Toisten olivat vallan mustat, vain pitkä vaalea juova oli jätetty kummallekin poskelle. Selässään he kantoivat kilpeään, joustaan ja nuoliaan, ja lähellä heitä oli maassa heidän kiväärinsä.

Niistä monista sudenhännistä, jotka olivat heidän mokkasineihinsa kiinnitetyt ja laahasivat maata heidän jäljessään, saattoi muuten helposti päättää, että he kaikki olivat valiosotureita, heimonsa kuuluja.

Muutaman askeleen päässä seisoi Kotkanpää liikkumatta, nojautuen erästä puuta vasten. Kädet ristissä rinnallaan, ruumis hieman etukumarassa hän näytti kuuntelevan joitakin epäselviä ääniä, joita vain hän eroitti.

Kotkanpää kuului osagi-intiaaneihin. Vallan nuorena olivat comanchit ottaneet hänet kasvatikseen, mutta hän käytti vielä heimonsa pukua ja oli säilyttänyt sen tavat.

Hän oli enintään kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja lähes kuusi jalkaa pitkä. Hänen suuret jäsenensä vankkoine lihaksineen todistivat harvinaista voimaa.

Toisin kuin tovereilla hänellä oli yllään vain lanteiden yläpuolelle kiinnitetty loimi, niin että yläruumis ja käsivarret jäivät paljaiksi. Hänen kasvojensa ilme oli kaunis ja täynnä jaloutta. Tummat ja vilkkaat silmät, jotka olivat aivan lähellä kyömynenää, ja hieman iso suu vaikuttivat sen, että hän vähän muistutti petolintua. Tukka oli ajeltu paljaaksi. Vain keskelle päätä oli jätetty juova, joka näytti kypärinharjalta, ja selkää pitkin riippui hiustukko, johon oli kiinnitetty kimppu kotkansulkia.

Hänen kasvoissaan oli neljää eri väriä: sinistä, valkoista, mustaa ja punaista. Hänen vihollisille tekemänsä haavat oli sinivärillä piirretty hänen paljaaseen rintaansa. Parkitsemattomasta peurannahasta valmistetut mokkasinit ulottuivat polvien yläpuolelle, ja kantapäihin oli ripustettu moniaita sudenhäntiä.

Onneksi erämiehille intiaanit olivat sotajalalla, niin ettei heillä ollut koiria mukanaan. Muuten edelliset olisi huomattu jo aikoja sitten, eivätkä he olisi voineet näin lähestyä intiaanien leiriä ilmi tulematta.

Huolimatta siitä, että päällikkö yhä seisoi liikkumatta kuin kuvapatsas, välähtelivät hänen silmänsä, hänen sieraimensa pullistuivat ja hän kohotti vaistomaisesti kätensä kuin saadakseen aikaan hiljaisuutta joukossaan.

"Meidät on huomattu", mutisi Uskollinen Sydän niin hiljaa, että hänen toverinsakin oli vaikea sitä kuulla.

Molemmat alkoivat nyt äänettömästi hiipiä oksalta oksalle, puusta puuhun. Laskeutumatta maahan he saapuivat leirin vastapäiselle puolelle juuri sille kohtaa, missä comanchien hevoset lieassa söivät ruohoa.

Ilomieli kapusi äänettömästi maahan ja katkaisi hevosten köydet. Erämiesten ruoskaniskuista yltyneinä hevoset hirnuen ja hyppien syöksyivät joka suunnalle karkuun.

Intiaanit kavahtivat hämmästyneinä pystyyn ja lähtivät ulvoen ajamaan karanneita hevosiaan takaa.

Ikäänkuin arvaten väijyvien vihollistensa lymypaikan tuli Kotkanpää yksin suoraan heitä kohti käyttäen mahdollisimman huolellisesti suojanaan välillä olevien puiden runkoja.

Erämiehet vetäytyivät askel askeleelta taaksepäin, tarkaten huolellisesti seutua, jottei heitä voitaisi takaapäin yllättää. Intiaanien huudot kuuluivat yhä kauempaa. He olivat ryhtyneet seuraamaan hevosiaan. Päällikkö yksinään oli kahden vihollisensa näkyvissä. Saavuttuaan eräälle puulle, jonka paksu runko näytti tarjoavan hänelle kaikki toivomansa turvallisuustakeet, hän halveksien piilukkonsa käyttämistä ja tilaisuuden näyttäessä otolliselta pani jouseensa nuolen.

Mutta kuinka suuri olikin hänen varovaisuutensa ja taitavuutensa, ei hän voinut tehdä tätä liikettä paljastamatta itseään vähäisen. Uskollinen Sydän vei kiväärinsä poskelle, kuului laukaus, kuula viuhui, ja päällikkö hypähti ilmaan raivokkaasti kirkaisten ja kaatui maahan.

"Älä liikahdakaan, punanahka", sanoi Uskollinen Sydän hänelle, "pieni liikahdus vain, ja olet kuoleman oma."

"Voisin surmata sinut", jatkoi erämies, "mutta en tahdo. Toisen kerran jo säästän henkesi, päällikkö, mutta tämä saakin olla viimeinen kerta. Älä tule enää tielleni ja ennen kaikkea älä varasta pyydyksiäni, sillä vannon, etten silloin anna armoa."

"Kotkanpää on heimonsa keskuudessa kunnioitettu päällikkö", vastasi intiaani kopeasti. "Hän ei pelkää kuolemaa. Valkoinen erämies voi hänet tappaa, mutta ei saa kuulla hänen valittavan."

"En, en tapa sinua, päällikkö. Jumalamme kieltää ilman pakoittavaa syytä vuodattamasta toisen verta."

"Valkoinen veli ajattelee kuin vanhat akat", pilkkasi intiaani. "Nehu
Nutah ei koskaan anna anteeksi, vaan kostaa!"

"Tee kuten haluat, päällikkö", vastasi erämies kohauttaen halveksivasti olkapäitään. "En pyri muuttamaan luonnettasi. Olen vain varoittanut sinua. Hyvästi."

"Paholainen olkoon sinulle suosiollinen!" lisäsi Ilomieli halveksivasti potkaisten häntä.

Näytti siltä kuin päällikkö ei olisi ollut tietääkseenkään tästä viimeisestä loukkauksesta. Hänen kulmakarvansa vain menivät ryppyyn. Hän ei liikahtanutkaan, vaan seurasi leppymättömällä katseellaan molempia vihamiehiään, jotka sen enempää hänestä välittämättä katosivat metsään.

"Sittenkin olit väärässä", sanoi Ilomieli ikäänkuin mietiskellen.
"Sinun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä, Uskollinen Sydän."

"Niitä on niin paljon", väitti toinen, "ettei yksi enemmän tai vähemmän merkitse suuriakaan."

"Hakemaan pyydykseni, hitto vieköön. Luuletko, että minä haluan ne menettää?"

Erämiehet kävelivät todellakin leirille päin, mutta kuitenkin intiaanien tavalla, tehden lukemattomia mutkia, joiden tarkoituksena oli johtaa comanchit jäljiltä.

Kaksikymmentä minuuttia hiivittyään he saapuivat leirille. Intiaanit eivät vielä olleet palanneet, mutta oli varsin luultavaa, ettei kestäisi kauan, ennenkuin he näyttäytyisivät. Kaikki heidän tavaransa olivat siellä täällä hajallaan. Pari kolme hevosta, joka eivät olleet viitsineet juosta karkuun, söivät rauhallisesti herneenvarsia.

Menettämättä aikaa erämiehet alkoivat etsiä pyydyksiään, jotka he pian löysivätkin. Kumpikin otti mukaansa viisi niistä, ja pitempään viipymättä he lähtivät jälleen luolalle päin, jonne olivat kätkeneet hevosensa.

Verrattain raskaasta taakastaan huolimatta, jota he kantoivat selässään, miehet kävelivät kepeästi ihastuksissaan siitä, että olivat voineet niin onnellisesti päättää retkensä, ja varsinkin hymyillen intiaaneille tekemälleen kepposelle.

Näin he marssivat jokseenkin pitkän aikaa. He eroittivat jo vähäisen matkan päässä joen hiljaista kohinaa, kun äkkiä kuului hevosen hirnuntaa.

"Ei, villi hevonen ei hirnu tuolla tavalla. Siellä on comancheja.
Saamme muuten pian sen tietää", lisäsi hän.

"Olin aivan varma siitä. Siellä on comancheja, mutta he eivät seuraa selviä jälkiä, vaan epäröivät."

"Mahdollista kyllä! Luulevatko he todella kannattavan ajaa meitä takaa, jos me tahdomme päästä heiltä karkuun?"

"Kuulehan", sanoi hän, "meillä on vielä puoli tuntia aikaa, siis enemmän kuin riittävästi."

Pieni puro virtasi lyhyen matkan päässä. Erämies astui sen uomaan seuralaisineen.

Saavuttuaan keskelle virtaa Uskollinen Sydän kietoi huolellisesti pyydykset puhvelinnahkaan, ettei vesi niitä vioittaisi. Sitten hän antoi niiden vaipua pohjaan.

Suoriuduttuaan tästä varokeinosta metsästäjät kahlasivat joen poikki ja tekivät lähes kahdensadan askeleen verran harhajälkiä. Varovasti he sitten tulivat takaisin jättämättä mitään merkkiä palaamisestaan. He tunkeutuivat jälleen metsään, viittauksella ajettuaan koirat hevosten luo.

Erämiehille oli edullista ajaa koirat luotaan, koska se auttoi heitä johtamaan intiaaneja pois jäljiltä. Nämä näet seurasivat innolla pakenevien jälkiä, joita vainukoirat jättivät korkeaan ruohostoon.

Metsään päästyään erämiehet kapusivat taas puuhun ja alkoivat edetä taivaan ja maan välillä. Tämä matkustustapa on paljon yleisempi kuin Euroopassa luullaan, näillä seuduilla, missä sen johdosta, että liaanit ja puut ovat toisiinsa kietoutuneet, on mahdotonta edetä raivaamatta kirveellä itselleen tietä.

Siirtyen oksalta oksalle voi siten kulkea kilometrimääriä koskematta jalallaan maata.

Juuri tällä tavalla erämiehet matkasivat, vaikkakin he tekivät sen toisesta syystä.

He kulkivat näin vihollistensa edellä, jotka lähenivät lähenemistään ja joiden he pian huomasivat alapuolellaan marssivan intiaanijonossa, toinen toisensa takana.

Kotkanpää kulki ensimmäisenä, haavansa vuoksi puoliksi maaten hevosensa selässä, mutta entistä innokkaampana vihollistensa takaa-ajoon.

Ollessaan comanchien kohdalla heidän yläpuolellaan molemmat erämiehet kätkeytyivät lehdistöön pidättäen henkeään. Vähäisinkin sattuma olisi saattanut ilmaista heidän läsnäolonsa.

Intiaanit menivät ohitse huomaamatta heitä. Erämiehet ryhtyivät jälleen jatkamaan matkaansa.

"Oh!" kuiskasi Ilomieli hetken kuluttua. "Luulen, että tällä kertaa olemme heistä selviytyneet."

"Älkäämme olko liian kärkkäät toitottamaan voittoamme, vaan poistukaamme niin nopeasti kuin suinkin voimme. Nuo peijakkaan punanahat ovat ovelia. He pääsevät kyllä pian petoksemme perille."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Ilomieli äkkiä. "Olen kadottanut puukkoni, en tiedä minne. Jos nuo vintiöt sen löytävät, niin olemme hukassa."

"Se on varsin luultavaa", mutisi Uskollinen Sydän. "Yksi syy lisää, minkä vuoksi emme saa tuhlata hetkeäkään."

Metsä, joka tähän asti oli ollut aivan rauhallinen, alkoi äkkiä kumeasti puhista, linnut lentelivät kirkuen kauhusta, ja tiheiköissä kuuli kuivien oksien taittuvan petoeläinten kiireisten askelten painosta.

"Mitä se tietää?" kysyi Uskollinen Sydän ja katseli ympärilleen levottoman näköisenä. "Tuntuu kuin metsä olisi pyörtynyt."

Molemmat erämiehet kapusivat sen puun latvaan, jossa he olivat ja joka sattumalta oli metsän korkeimpia.

Tavaton valonhohde väritti taivaankannen enintään puolen penikulman päässä siitä paikasta, missä he olivat, ja suureni hetki hetkeltä lähestyen heitä jättiläisaskelin.

"Mitä kirottua!" huudahti Ilomieli, "comanchit ovat sytyttäneet preirien tuleen."

"Niin ovat, ja luulenpa, että tällä kertaa, kuten äsken lausuin, olemme hukassa", vastasi Uskollinen Sydän kylmäverisenä.

"Mitä on tehtävä?" tiedusteli kanadalainen. "Tuossa tuokiossa tuli saartaa meidät."

Muutaman sekunnin kuluttua hän kohotti päänsä pystyyn. Voitonhymy levisi hänen suupieliinsä.

"He eivät vielä ole meitä saavuttaneet", lausui hän. "Seuraa minua veljeni!"… Ja hän lisäsi matalalla äänellä: "Tahdon jälleen nähdä äitini!…"

Jotta lukija voisi oikein käsittää tilanteen, jossa erämiehet olivat, on välttämätöntä palata seuraamaan comanchipäällikön puuhia.

Tuskin Kotkanpään vihamiehet olivat kadonneet puitten väliin, kun hän nousi hitaasti pystyyn, kumartui eteenpäin ja terästi kuuloaan voidakseen olla varma, että nämä tosiaankin poistuivat. Heti kun hän oli siitä varma, repäisi hän blanketistaan — loimipeitteestään — kaistaleen, jonka niin hyvin kuin osasi kietoi haavoittuneen käsivartensa ympäri. Huolimatta verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta ja suurista tuskista, joita hän tunsi, hän ryhtyi päättäväisesti seuraamaan erämiesten jälkiä.

Hän kulki siten viimemainittujen perässä aivan huomaamattomasti leirin reunalle asti. Kätkeytyneenä ebenpuun taakse hän nyt raivosta kiehuen saattoi todeta, voimatta kuitenkaan sitä estää, kuinka erämiehet löysivät kadonneet pyydyksensä ja sitten poistuivat.

Vaikka vainukoirat, jotka kulkivat metsästäjien mukana, olivat oivallisia eläimiä, jotka oli opetettu vainuamaan intiaaneja varsin kaukaa, niin jonkun sattuman vuoksi, joka luultavasti pelasti comanchipäällikön, ne nyt hyökkäsivät ahnaasti punanahkojen jättämien hajallisten ruoantähteiden kimppuun. Koirien omistajat luulivat, ettei heitä väijyttäisi, eivätkä siis ollenkaan koettaneet terästää niiden valppautta.

Saatuaan monien vaikeuksien jälkeen tavoitetuksi hevosensa comanchit palasivat vihdoin leirilleen.

Nähdessään päällikkönsä haavoittuneen he hämmästyivät suuresti, ja heidät valtasi suunnaton kiihtymys, jota Kotkanpää taitavasti käytti hyväkseen yllyttäen heitä uudelleen ajamaan takaa erämiehiä, nämä kun eivät voineet olla kaukana, koska heidän taakkansa viivästyttivät heidän kulkuaan, ja siis välttämättä tuotapikaa joutuisivat heidän käsiinsä.

Uskollisen Sydämen keksimä sotajuoni johti intiaaneja harhaan vain muutaman hetken. Varsin pian he löysivät metsän ensimmäisistä puista helposti huomattavat jäljet vihollistensa kulusta.

Tällöin juuri Kotkanpää suuttuneena siitä, että hän näin oli joutunut tappiolle taistelussaan näitä kahta uskaliasta miestä vastaan, joiden erinomainen viekkaus teki kaikki laskelmat tyhjiksi, päätti tehdä tilit selviksi heidän kanssaan. Hän keksi pirullisen suunnitelman: käski sytyttää metsän tuleen. Kun tätä keinoa käytettiin sillä tavalla kuin hän sitä käytti, täytyi sen, sitä hän ei epäillytkään, vihdoin toimittaa peloittavat viholliset hänen ulottuvilleen.

Sen mukaan hän sijoitti soturinsa eri suunnille suureksi piiriksi ja sitten käski virittää tulen korkeaan heinään yhtä aikaa useammilla paikoilla.

Ajatus oli hyvä, vaikkakin raaka ja niiden villien soturien arvoinen, jotka sitä käyttivät.

Koetettuaan turhaan päästä ulos joka puolelta heitä ympäröivästä tuliverkosta olisi erämiesten pakko väkisinkin antautua julmien vihollistensa käsiin, elleivät pitäisi kunniakkaampana palaa elävältä.

Kotkanpää oli kaikki suunnitellut ja edeltäkäsin arvioinut lukuunottamatta erästä perin yksinkertaista ja helppoa pelastuskeinoa, johon Uskollinen Sydän saattoi panna toivonsa.

Soturit olivat, kuten jo olemme kertoneet, päällikkönsä käskystä hajaantuneet ja sytyttäneet tulen useihin paikkoihin yhtaikaa.

Tähän myöhäiseen vuodenaikaan pensaat ja heinä, jotka kesäauringon hehkuvat säteet olivat polttaneet kuiviksi, olivat heti syttyneet palamaan, ja tuli oli hyvin nopeasti levinnyt joka suunnalle.

Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut niin nopeasti, ettei olisi kestänyt jonkun aikaa, ennenkuin kaikki liekit yhtyivät.

Uskollinen Sydän ei epäröinyt kauan. Sillä välin kun intiaanit ilosta ulvoen paholaisten lailla juoksentelivat tuliseinämän luona, jonka olivat panneet vihollistensa esteeksi, heittäytyi erämies ystävänsä seuraamana kiivaasti juosten tulimuurien väliin, jotka oikealta ja vasemmalta viuhuen lähestyivät ja olivat jo vähällä yhtyä juuri hänen jalkainsa alla ja päänsä yläpuolella. Hiiltyneiden puiden keskitse, jotka putoilivat ryskien maahan, sakeiden savupilvien lävitse, jotka salpasivat hengityksen, joka puolelta satelemalla lentelevien kipinäparvien polttamina, seuraten rohkeasti tietään liekkiholvien alitse pelottomat seikkailijat murtautuivat, saaden vain muutamia merkityksettömiä palohaavoja, kirotun tulivyön puhki, johon intiaanit luulivat iäksi haudanneensa heidät. He olivat jo kaukana vihollisistaan, kun nämä vielä riemuitsivat juonensa onnistumisesta.

Tulipalo laajeni kuitenkin kauhistavan suureksi. Metsän puut vääntelehtivät tulen niitä syleillessä. Preirie oli nyt yhtenä tulimerenä. Kauhun hullaannuttamina juoksenteli sen keskellä villieläimiä, jotka tämä aavistamaton tuho karkoitti turvapaikoistaan.

Intiaanitkin kauhistuivat tekonsa seurauksia havaittuaan, että heidän ympärillään syttyi kokonaisia tulivuoria, jotka muistuttivat kaameita majakoita, että maa kuumeni ja suunnattomat bisonilaumat panivat raivokkaalla juoksullaan tantereen vapisemaan, epätoivoissaan päästäen huutoja, jotka kauhistuttivat rohkeimpiakin.

Meksikolaisten leirissä vallitsi mitä suurin sekasorto. Meluttiin, kaikkialle levisi hirveä hämminki, hevoset olivat päässeet irti ja pakenivat joka suunnalle, miehet ottivat mukaan aseensa ja ampumavaransa, toiset taas kantoivat satuloita ja tavaramyttyjä.

Jokainen huusi, kiroili, komenteli. Kaikki juoksivat leirissä aivan kuin olisivat menneet päästään pyörälle.

Tulimeri läheni majesteettisena, ohikulkiessaan ahmaisten kitaansa kaikki. Sen edellä juoksi lukematon lauma kaikenlaisia eläimiä, jotka hyppelivät kauheasti kiljuen. Niitä seurasi hirviö, joka tavoitti niitä joka askeleella.

Sakea sauhu levisi kipeniä täynnä jo meksikolaisten leirien yli.
Parikymmentä minuuttia vielä, ja he olisivat tuhon omia.

Syleillen sisarentytärtään kenraali turhaan tiedusteli oppailta keinoa, kuinka voitaisiin pelastua uhkaavasta, suunnattomasta vaarasta.

Mutta vaaran suuruudesta kauhistuneina miehet olivat kokonaan menettäneet toimintakykynsä.

Ja mihin keinoon olisi kannattanutkaan turvautua? Liekit yhtyivät suunnattomaksi kehäksi, jonka sisään leiri oli jäänyt.

Voimakas tuuli, joka oli siihen asti paisuttanut tulipaloa ja kiihdyttänyt sen etenemisnopeutta, lakkasi äkkiä, ja tulen kulku hidastui.

Kauhun lamauttamina nämä kaikki ihmiset olivat menettäneet itsesäilytysvaistonkin.

Mitä tohtoriin tulee, niin hän ei surrut muuta kuin sitä, ettei koskaan voisi löytää etsimäänsä kasvia. Kaikki hänen muut ajatuksensa väistyivät tuon yhden tieltä.

"Oh!" huudahti kenraali ravistaen voimakkaasti oppaan hartiaa, "annatteko meidän näin palaa koettamatta meitä pelastaa?"

"On kyllä yksi" huudahti muuan mies, joka puoleksi palanein hiuksin ja kasvoin syöksyi leiriin tavaramyttyjen yli hypäten. Häntä seurasi toinen mies.

"Yhdentekevää kuka", vastasi vieras kuivasti. "Minä tulen pelastamaan teidät! Seuralaiseni ja minä olimme jo välttäneet vaaran, mutta auttaaksemme teitä olemme uudestaan tulleet tulen keskelle. Se riittäköön! Pelastuksenne on omassa vallassanne. Nyt on puhe vain siitä, tahdotteko pelastua."

"Käskekää!" vastasi kenraali. "Minä ensimmäisenä näytän tottelevaisuudessa hyvää esimerkkiä."

"He ovat sitten joko konnia tai laiskureita, sillä keinon, johon aion turvautua, tuntevat kaikki preirien asukkaat."

Kenraali katsahti epäilevästi Lörppöön, joka ei ollut voinut olla vavahtamatta tuntemattomien äkillisen ilmestymisen vuoksi.

"Teette muuten myöhemmin heidän kanssaan siitä tiliä. Tällä hetkellä ei ole siitä kysymys."

Nähdessään tämän päättäväisen miehen ja kuullessaan hänen varman ja täsmällisen puheensa meksikolaiset olivat vaistomaisesti aavistaneet hänessä pelastajan. He tunsivat rohkeuden palaavan toivon mukana ja olivat valmiit viivyttelemättä täyttämään hänen käskynsä.

"Kiiruhtakaa", sanoi erämies. "Kiskokaa maasta kaikki ruohot leirin ympäriltä."

"Kostuttakaamme peitteitä", jatkoi vieras kääntyen kenraalin puoleen, "ja jännittäkäämme ne tavaramyttyjen eteen."

Kenraali, kapteeni ja tohtori toimeenpanivat erämiehen johdolla hänen käskynsä, jolla aikaa toveri suopungilla otti kiinni hevoset ja muulit ja pani ne liekaan keskelle leiriä.

"Joutukaamme! Joutukaamme", huusi erämies lakkaamatta, "muuten tuli saavuttaa meidät!"

Doña Luz katseli ihaillen tätä vierasta miestä, joka oli ilmestynyt kuin sallimuksen lähettämänä ja näytti keskellä kaikkien hurjaa pelkoa niin rauhalliselta ja tyyneltä kuin hänellä olisi valta käskeä tuota hirvittävää tuhon aikaansaajaa, kun se jättiläisaskelin lähestyi heitä. Nuori tyttö ei voinut kääntää hänestä katsettaan. Hän tunsi väkisinkin mieltymystä tuohon tuntemattomaan pelastajaan, jonka ääni, eleet ja koko olemus valloittivat hänet.

Kun heinä ja ruohot oli kiskottu irti niin kuumeentapaisen kiireesti kuin kuolemanvaarassa olevat ihmiset voivat toimia, hymyili erämies lempeästi.

"Nyt", lausui hän meksikolaisille, "ystäväni ja minä kyllä pidämme huolen muusta. Jättäkää kaikki meidän tehtäväksemme. Mitä teihin tulee, niin kietoutukaa huolellisesti kostutettuihin peitteisiin."

Vieras katsahti ympärilleen. Viitattuaan toverilleen hän sitten meni tulta vastaan.

Kun he olivat saapuneet sen alan uloimmalle laidalle, mistä heinä oli kitketty, kokosi erämies heiniä ja puita läjäksi. Heitettyään hiukan ruutia sen päälle hän sytytti sen palamaan.

"Näettehän sen itse. Taistelen tulella tulta vastaan", vastaisi erämies yksikantaan.

Hänen toverinsa oli tehnyt samalla tavalla vastakkaisella puolella. Tuliseinämä kohosi nopeasti, ja muutaman minuutin aikana leiri oli melkein kokonaan tulen holvaamana.

Noin neljännestunti kului kauhistuttavan pelon ja hätäisen odotuksen vallassa.

Liekkien voima pieneni vähitellen, ilma alkoi puhdistua, savu hälveni, ja tulipalon humina heikkeni.

Tulipalo, jonka suhina yhä vaimeni, siirtyi erämiehen voittamana toiselle suunnalle tekemään tuhojaan.

"Olette pelastanut sisarentyttäreni hengen", sanoi kenraali hänelle liikutettuna, "miten voisin koskaan maksaa kiitollisuudenvelkani teille?"

"Ette ole minulle mitään velkaa, monsieur", vastasi erämies yksinkertaisen ylevästi. "Preiriellä kaikki ovat veljiä. Täytin vain velvollisuuteni rientäessäni avuksenne."

Niin pian kun ensimmäinen ilonpuuska oli mennyt ohi ja leirillä oli saatu taas hiukan järjestystä, etsi kukin itselleen sopivan lepopaikan. Yön kauheat mielenliikutukset tekivätkin levon välttämättömäksi.

Molemmat vieraat, jotka vaatimattomasti, mutta päättäväisesti olivat torjuneet kaikki kenraalin yritykset osoittaa heille kiitollisuuttaan, laskeutuivat huolettomasti tavaramytylle lepäämään muutamiksi tunniksi.

"Maa on jo varmaankin kylmää", sanoi toinen, "lähtekäämme, ennenkuin nuo ihmiset heräävät, sillä he eivät kenties tahtoisi päästää meitä eroamaan ilman muuta."

Juuri kun erämiehet olivat päässeet leirin ulkopuolelle, laskeutui muuan käsi kevyesti ensinmainitun olalle. Hän kääntyi ympäri.

"Jätättekö meidät?" kysyi viimemainittu suloisella ja sointuvalla äänellä.

"Ymmärrän", lausui tyttö ihastuttavasti hymyillen. "Kun me teidän avullanne nyt olemme pelastuneet, niin ei teillä ole täällä mitään tehtävää, eikö niin?"

Tyttö otti sievän, jalokivillä koristetun pienen ristin, jota oli kantanut kaulassaan.

"Suostun pyyntöönne, neiti", sanoi erämies liikutettuna sovittaen ristin kaulaansa messuhakasensa viereen, "saan täten toisenkin taikakalun äitini antaman ohelle."

Vielä kerran hyvästiksi kumarrettuaan erämiehet lähtivät kiireesti menemään ja katosivat pian hämärään.

Doña Luz seurasi heitä katseellaan niin kauan kuin saattoi heidät eroittaa. Sitten hän ajatuksiin vaipuneena palasi verkalleen teltalle mutisten puoliääneen:

VII

Yhdysvallat ovat Englannilta perineet sen anastamisjärjestelmän, joka on silmäänpistäviä piirteitä brittien luonteessa.

Tuskin Pohjois-Amerikka oli julistettu itsenäiseksi ja rauha solmittu entisen emämaan kanssa, kun jo nuo ihmiset, jotka olivat pitäneet niin suurta ääntä tyranniudesta ja sorrosta ja jotka panivat vastalauseen ihmisoikeuksien loukkaamisesta, he kun muka olivat joutuneet sen uhreiksi, järjestivät intiaanimetsästyksen niin leppymättömän kylmäverisesti kuin heille oli luontaista sukuperän vuoksi.

He eivät tyytyneet ainoastaan oman alueensa puhdistamiseen, saati sitten valtaamiinsa laajoihin seutuihin, joita heidän rauhaton kansakuntansa toimeliaisuudestaan huolimatta ei kyennyt kokonaisuudessaan raivaamaan viljelykselle ja hoitamaan. He halusivat päästä molempien valtamerien herroiksi saartamalla joka puolelta alkuasukasheimot, joita he alinomaa työntävät tieltään ja jotka he lopuksi "hukuttavat Tyyneenmereen", kuten erään vanhan intiaanipäällikön ennustavat ja katkeruutta kuvastavat sanat kuuluvat.

Yhdysvalloissa, joista yhä enemmän aletaan muuttaa käsitystä, mutta joita ennakkoluuloiset ihmiset ja ne, jotka eivät ota asioista selvää, vielä kuvittelevat vapauden klassilliseksi maaksi, tapaa ilkeänä epäkohtana kaksi ihmisrotua, jotka on riistetty kolmannen hyväksi, tämä kun vaatii itselleen oikeuden määrätä niiden elämästä ja kuolemasta, pitäen niitä vain juhtina.

Nämä kaksi rotua, jotka niin hyvin ansaitsevat kaikkien valistuneiden henkilöiden ja ihmissuvun todellisten ystävien huomiota, ovat musta- ja punaihoinen rotu.

On toiselta puolen totta, että Yhdysvallat osoittaakseen ihmisystävällisyyttään ovat jo vuonna 1795 tehneet rauhan- ja ystävyyssopimuksen berberiläisvaltioiden kanssa, tarjoten niille verrattomasti suurempia etuja kuin Maltan ritarikunta, joka sekin halusi tehdä sopimuksen niiden kanssa. Algerin ja Tripolisin kaupunkien hallitukset vahvistivat sopimuksen, jossa nimenomaan väitettiin, ettei Yhdysvaltain hallitus missään suhteessa nojaa kristinuskoon.

Niille, joista tämä voi tuntua liian karkealta, voimme vastata, että asianlaita on todellakin niin ja että amerikkalaiset tuntevat vain yhden Jumalan: Dollari-Jumalan, joka aina ja kaikkialla on ollut rosvojen yksinomaisena palveltavana.

Squatterit, nuo vailla kotia ja kontua, lakeja ja oikeutta olevat miehet, joita kaikki muut hyljeksivät ja jotka ovatkin pohjoisamerikkalaisen sivistyksen häpeäpilkku, siirtyvät lakkaamatta länteen päin uutisviljelykseltä toiselle, koettaen karkoittaa intiaaniheimoja näiden viimeisiltäkin turvapaikoilta.

Squatterien jäljessä saapuu viisi kuusi sotamiestä, rummunlyöjä, torvensoittaja ja joku upseeri kantaen tähtilippua.

Sotamiehet rakentavat muutamista puunrungoista jonkun linnoituksentapaisen, pystyttävät lipun sen harjalle ja julistavat, että liittovaltion rajat ulottuvat sinne asti.

Pari kolme hökkeliä rakennetaan sitten linnoituksen ympärille. Sinne asettuu asumaan ryhmä sekarotuista kansaa, johon kuuluu kirjava joukko valko-, musta-, puna- ja kupari-ihoisia ihmisiä, ja taas on perustettu uusi kaupunki, jolle annetaan sellainen sointuva nimi kuin esimerkiksi Utica, Syrakusa tai Rooma, Kartago, ja muutaman vuoden kuluttua, kun tässä kaupungissa on jo pari kolme kivitaloa, se itseoikeutettuna julistetaan jonkun uuden, vielä olemattoman valtion pääkaupungiksi.

Tämä on tapahtumien kulku tässä maassa. Se on siis jokseenkin yksinkertainen, kuten voi huomata.

Muutama päivä edellisessä luvussa kertomiemme tapausten jälkeen sattui omituinen kohtaus eräällä valtausalueella, joka tuskin kahta vuotta aikaisemmin oli raivattu kuntoon Canadianin rannalle kauniille paikalle, viheriöivän kukkulan juurelle.

Täällä oli parikymmentä mielivaltaiseen järjestykseen toistensa viereen rakennettua hökkeliä. Sen turvana oli neljällä pienellä tykillä varustettu linnoitus, joka hallitsi jokiseutua.

Tämä vielä niin nuori kylä oli tavattomalla amerikkalaisella toimeliaisuudellaan hankkinut itselleen sen merkityksen, mikä yleensä kuuluu kaupungille. Kaksi kapakkaa oli tupaten täynnä juomaveikkoja, ja kolmeen eri kirkkokuntaan kuuluvat temppelit kutsuivat luokseen uskovaisia.

Ihmisiä tuli ja meni niin touhuissaan kuin ainakin ne, jotka todella tekevät työtä ja hoitavat asioitaan.

Suuri joukko kanootteja liukui jokea pitkin, ja kauppatavaroita täynnä olevia kärryjä kulki joka suuntaan akselien kitistessä ja pyörien uurtaessa syviä jälkiä tiehen.

Kaikesta tästä liikenteen vilkkaudesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi oli helppo huomata, että eräänlainen rauhattomuus vallitsi kylässä.

Asukkaat puhelivat keskenään. He kokoontuivat ryhmittäin porttien luokse, ja joukko miehiä, jotka olivat nousseet tukevien ratsujen selkään, lähti vakoilemaan eri suuntiin saatuaan määräykset linnan kapteenilta, joka puettuna paraatipukuunsa kaukoputki kädessä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin linnanpaltalla.

Kanootit palasivat vähitellen rantaan, rattaita vetäneet hevoset riisuttiin valjaista, vetojuhdat suljettiin aitauksiin, ja koko kylän asujamisto kerääntyi torille.

Aurinko painui nopeasti taivaanrantaan päin, yö oli kohta tulossa.
Ympäristöihin lähetetyt ratsumiehet olivat kaikki jo palanneet.

"Näette", sanoi kapteeni kokoontuneille asukkaille, "että meidän ei lainkaan tarvitse pelätä. Se oli vain turhaa hälinää, joten voitte rauhassa pysyä kotona. Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole löydetty mitään merkkejä intiaaneista."

"Hm!" huomautti muuan iäkäs mestitsierämies nojautuen kivääriinsä.
"Intiaanit suoriutuvat kyllä nopeasti matkasta."

"Mahdollista kyllä, Valkosilmä", vastasi komendantti, "mutta ole vakuutettu siitä, että toimiessani niinkuin olen tehnyt, olen tahtonut rauhoittaa väestöä. Intiaanit eivät uskalla ryhtyä kostoon."

"Olet nauttinut liian paljon whiskyä, Valkosilmä. Se on noussut päähän.
Näet unia valveillakin."

"Suokoon Jumala, että olette oikeassa, herra kapteeni, mutta olen viettänyt koko elämäni uutismailla. Tunnen punanahat, kun sitävastoin te olette vasta kolmatta vuotta rajaseuduilla."

"Intiaanit ovat kuitenkin, luvallanne sanoen, miehiä, ja ne kaksi comanchia, jotka täällä salakavalasti murhattiin vastoin ihmisoikeuksia, olivat heimonsa kesken kuuluisia sotureja."

"Olet sekarotua, Valkosilmä. Suosit hiukan liiaksi punaihoista rotua", muistutti kapteeni ivallisesti.

"Punaihoinen rotu on rehellinen", vastasi erämies kiivaasti. "Se ei tee murhaa pelkästään halusta saada vuodattaa verta, niinkuin te itse teitte neljä päivää sitten niille kahdelle soturille, jotka kaikessa rauhassa soutivat ohi kanootillaan ja jotka te ammuitte muka koetellessanne uutta, Acropolisista saamaanne pyssyä."

"Hyvä on! Jo riittää! Päästä minut kuulemasta selityksiäsi, Valkosilmä.
Sinulla ei ole oikeutta lausua minulle huomautuksia."

Erämies kumarsi kömpelösti hyvästiksi, vei kiväärin olalleen ja lähti matkaansa mutisten poistuessaan:

"Olkoon menneeksi. Vuodatettu veri huutaa kostoa. Punanahat ovat miehiä. He eivät jätä rikosta rankaisematta."

Kapteeni palasi linnaan silminnähtävästi harmissaan mestitsin puheesta. Asukkaat hajaantuivat vähitellen toivotettuaan toisilleen hyvää yötä ja sulkeutuivat koteihinsa huolettomina kuin ainakin ihmiset, jotka ovat tottuneet panemaan joka hetki henkensä vaaraan.

Tuntia myöhemmin oli jo täysi yö. Läpinäkymätön pimeys kietoi kylän, jonka asukkaat päivän kovan työn rasittamina olivat vaipuneet sikeään uneen.

Päivän laskiessa lähetetyt tiedustelijat olivat suorittaneet tehtävänsä huolimattomasti tai eivät olleet perillä intiaanien juonista, sillä muuten he eivät olisi antaneet erehdyttävää tiedonantoa uutisviljelijöille.

Tuskin mailin päässä kylästä oli kaksisataa Käärmeen heimoon kuuluvaa comanchia kätkeytyneinä tiheäin pensastojen keskelle ja aarniometsän toistensa päälle sortuneiden puunrunkojen lomiin, joista pohjimmaiset olivat kaatuneet jo uutisraivaajain uutteran kirveen iskuista. Heidän johtajinaan oli useita kuuluisia päälliköitä, joiden joukossa oli Kotkanpääkin. Hän oli haavastaan huolimatta tahtonut ottaa retkeen osaa. Väijyjillä oli intiaanien kärsivällisyys, jota ei mikään voi masentaa, ja he odottivat sopivaa hetkeä voidakseen julmasti kostaa kärsimänsä loukkauksen.

Liikkumattomina kuin pronssipatsaat intiaanit odottivat osoittamatta mitään kärsimättömyyden oireita.

Kellon lähetessä yhtätoista illalla kuu nousi taivaalle valaisten seutua hopeanhohtoisin sätein.

Astuen esiin puun takaa, missä oli ollut kätkössä, Kotkanpää alkoi ryömiä tavattoman taitavasti ja nopeasti kylään päin.

Saavuttuaan metsänreunaan hän pysähtyi. Tutkivasti tähysteltyään ympärilleen hän matki hevosen hirnuntaa niin erehdyttävästi, että kaksi kylän hevosta heti vastasi hänelle.

Muutaman sekunnin odotuksen jälkeen eroitti päällikön harjaantunut korva lehtien seasta melkein kuulumatonta kahinaa, ja sitten alkoi kuulua härän raskasta huohotusta aivan läheltä. Silloin päällikkö nousi pystyyn ja kuunteli.

Pari sekunttia myöhemmin ilmestyi muuan mies hänen eteensä. Se oli
Valkosilmä, vanha erämies.

Kymmenen minuuttia myöhemmin intiaanit olivat kylän herroina, ja asukkaat, jotka vuoron perään herätettiin, joutuivat miekaniskutta vangiksi.

Comanchit olivat piirittäneet linnoituksen. Koottuaan sen muurien juurelle puiden runkoja, kärryjä, huonekaluja ja epätoivoisten uutisviljelijöitten kaikenlaisia työaseita he vain odottivat päällikkönsä käskyä aloittaakseen hyökkäyksen sitä vastaan.

Äkkiä näkyi linnoituksen huipulla epäselvä hahmo, ja haukan huuto halkaisi avaruuden.

Intiaanit sytyttivät jonkunlaisen rovion, jonka olivat koonneet, ja hyökkäsivät paalutusta vastaan päästäen kaikki yhtaikaa kauhistavan ja korvia vihlovan sotahuutonsa, joka on heille ominainen ja rajaseuduilla aina joukkoteurastuksen enne.

VIII

Comanchien äänettömän hyökkäyksen yllättämänä kapteeni oli havahtunut unestaan kuullessaan sen kauhua herättävän sotahuudon, jonka he olivat päästäneet, senjälkeen kun linnoituksen edustalle kerätty rovio oli sytytetty palamaan.

Hypähtäen vuoteestaan tämä kelpo upseeri, jota tulenliekkien punertava loimu aluksi huikaisi, riensi puolipukeissa ja miekka kädessä sille puolelle linnoitusta, missä sen varusväki nukkui. Se oli jo hälytetty ja kiirehti asettumaan paikalleen huolettoman uljaana, mikä on yankeille ominaista.

Miten luvultaan niin heikko joukko olisi voinut vastustaa intiaaneja, joiden pirulliset varjokuvat se näki aavemaisina eroittuvan kaameassa tulenloimussa?

Näissä lakkaamattomissa taisteluissa, joita käydään intiaanialueiden rajoilla, ei tunneta lainkaan meidän sivistyneissä sodissamme noudatettavia lakeja.

Verenhimoiset vihamiehet, jotka taistelevat toisiaan vastaan kaikilla villikansojen keinoilla, eivät pyydä eivätkä anna armoa. Jokaisessa taistelussa on siis kysymyksessä elämä tai kuolema.

Kapteeni tiesi sen. Hän ei vähintäkään kuvitellut toisenlaiseksi kohtaloa, joka hänen osakseen tulisi, jos hän joutuisi intiaanien käsiin.

Hän oli tehnyt sen virheen, että oli antanut punanahkojen yllättää. Nyt hänen oli pakko alistua varomattomuutensa seurauksiin.

Mutta kapteeni oli urhoollinen sotilas. Varmana siitä, ettei hän ehjin nahoin voisi selviytyä ampiaispesästä, johon oli joutunut, hän ainakin tahtoi kunnialla kukistua.

Sotamiehiä ei tarvinnut kiihoittaa tekemään velvollisuuttansa. He tiesivät yhtä hyvin kuin heidän kapteeninsakin, ettei ollut mitään pelastumisen toivoa.

Linnoituksen puolustajat asettuivatkin päättäväisesti sulkulaitteiden taakse ja ryhtyivät ampumaan intiaaneja niin tarkasti, että nämä kärsivät suurta mieshukkaa.

Mies, jonka kapteeni ensimmäiseksi huomasi nousevan linnoituksen penkereelle, oli Valkosilmä, vanha erämies.

"Kas, kas", mutisi upseeri itsekseen, "mitä tuo mies täällä tekee ja kuinka hän on tänne päässyt?"

Vetäen esiin pistoolin vyöltään hän marssi suoraan mestitsiä kohden ja tarttuen tämän kurkkuun pani piipun hänen rintaansa vasten. Samalla hän kysyi ilmaisten sitä kylmäverisyyttä, jonka amerikkalaiset ovat perineet englantilaisilta ja joka heissä on vielä huomattavasti paisunut:

"Millä tavalla olet oikeastaan hankkinut pääsyn linnoitukseen, vanha tarhapöllö?"

"Kah! Tulinpahan vaan portin kautta", vastasi toinen vähääkään hämmästymättä.

"Mutta tekosi ei sinua auta, kurja", huusi hän jyrisevällä äänellä.
"Sinä ensimmäisenä joudut sen uhriksi."

Erämies irroittautui äkillisellä liikkeellä. Hän hypähti taaksepäin ja vetäisi kiväärin olaltaan.

Nämä kaksi miestä, jotka seisoivat ahtaalla alalla vastakkain joka hetki yhä voimistuvan tulipalon kaameassa hohteessa, olisivat tarjonneet peloittavan näyn katsojalle, joka olisi saanut kylmäverisesti heitä tarkastaa.

He edustivat niitä kahta rotua, jotka nykyään asuvat Yhdysvalloissa ja joiden välinen taistelu ei lopu, ennenkuin toinen on kuollut sukupuuttoon toisen hyödyksi.

Intiaanit hyökkäsivät raivokkaasti kiljuen varustuksia vastaan, missä amerikkalaiset ottivat heidät vastaan ampuen tarkasti tai sohien pistimillään.

Mutta tuli yhä paisui, ja sotamiehet kaatuivat yksi toisensa jälkeen.
Ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa.

Valkosilmän uhkaukseen kapteeni oli vastannut vain halveksivasti hymyillen ja salamannopeasti suunnannut häneen pistoolinsa. Toinen pudotti pyssynsä: hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.

Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa riemusta huudahtaen. Mestitsi kaatui selälleen tästä odottamattomasta töytäyksestä.

Hänen vihamiehensä painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja katsoi häneen tarkasti hetken aikaa.

"Et", vastasi mestitsi kovalla äänellä, "minä olen tyhmyri, henkeni on vallassasi. Tapa minut."

"Kiiruhda, jos tahdot kostaa", jatkoi erämies ivallisesti, "sillä pian se on liian myöhäistä."

"No niin. Saat tietää kaikki", vastasi erämies oltuaan hetken vaiti.
"Valkoiset veljesi ovat murhanneet koko perheeni. Tahdoin kostaa."

"Olethan valkoisia. Tapa minut, ja siihen tämä loppukoon… Kuolen iloisena, sillä suuri joukko uhreja seuraa mukanani hautaan."

"Vai niin! Koska asianlaita on niin", lausui kapteeni kamalasti hymyillen, "lähetän sinut veljiesi luokse. Näet, että olen rehellinen vastustaja."

Sitten hän lujasti painoi polvensa erämiehen rintaa vasten estäen häntä vapautumasta rangaistuksesta, jonka aikoi hänelle valmistaa.

Ja ottaen esille veitsensä hän erinomaisen taitavasti leikkasi irti mestitsin tiheän, karkean tukan peittämän päänahan.

Erämies ei voinut pidättää kauheata tuskanhuutoa tämän hirveän silpomisen johdosta. Veri vuoti pursuen ja peitti hänen kasvonsa.

"Johan nyt jotakin", vastasi upseeri kohauttaen olkapäitään. "Pidätkö minua teurastajana? Ei, minä saatan sinut kunnon ystäviesi luo."

Hän tarttui erämiehen jalkoihin, laahasi hänet penkereen reunalle ja potkaisi alas syvyyteen.

Onneton koetti vaistomaisesti välttää putoamista tarttumalla vasemmalla kädellään erääseen ulkonevaan hirteen.

Ilkeätä oli katsella häntä. Hänen verestävä päänsä, hänen kasvonsa, joilla musta verivirta yhä vuoti ja kärsimys ja kauhu kuvastuivat, ja koko hänen kouristuksentapaisesti hytkähtelevä ruumiinsa herättivät kammoa ja inhoa.

Mutta onnettoman väsähtäneet jäntereet eivät enää kauemmin jaksaneet häntä kannattaa. Hänen koukistuneet sormensa päästivät otteensa hirrestä, johon hän oli epätoivon voimalla tarttunut.

"Pyöveli! Ole kirottu!" huusi hän äänellä, jossa kuvastui äärimmäinen raivo.

Miehissä he juoksivat linnoituksen sisäosiin teurastaen matkalla tapaamansa viholliset ja nylkien heiltä päänahat.

"Ystäväni", sanoi hän tovereilleen, "voitte kuolla rauhassa. Olen surmannut sen, joka meidät petti."

Sotamiehet vastasivat reippaasti hurraten tähän oudonlaiseen lohdutukseen. He valmistuivat kalliisti myymään henkensä.

"Mitä he nyt aikoivat tehdä?" mutisi kapteeni. "Minkähän uuden konnankoukun nuo riiviöt nyt keksinevät?"

Vallattuaan kaikki linnoituksen puolustusvarusteet Kotkanpää määräsi, että taistelu oli keskeytettävä.

Kylässä vangitut uutisasukkaat tuotiin hänen eteensä. Heitä oli kaksitoista, joukossa neljä naista.

Kun nuo kaksitoista onnetonta vavisten seisoivat Kotkanpään edessä, käski hän viedä naiset erilleen.

Pannen miehet yhden toisensa jälkeen astumaan ohitseen hän katsoi heitä tutkivasti. Sitten hän viittasi vieressään seisoville intiaaneille.

Nämä ottivat heti amerikkalaiset huostaansa, iskivät macheteillaan heidän molemmat kätensä ranteesta poikki ja työnsivät heidät linnoituksen sisään, nyljettyään heiltä päänahat.

Seitsemän uutisasukasta oli jo joutunut tämän julman kidutuksen uhriksi. Vain yksi oli enää hengissä.

Hän oli suurikasvuinen, laiha, mutta vielä reipas vanhus. Hänen lumivalkeat suortuvansa valuivat olkapäille, tummat silmät sinkoilivat salamoita, mutta hänen kasvonsa pysyivät elottomina. Hän odotti välinpitämättömän näköisenä, että Kotkanpää päättäisi hänen kohtalostaan ja lähettäisi hänet seuraamaan toisia onnettomia.

Vihdoin tuon villin miehen kasvot kävivät lempeämmiksi, hymy levisi hänen suupieliinsä ja tarttuen vanhuksen käteen hän lausui:

"Usted no conocer amigo? — Etkö tunne ystävääsi?" kysyi hän huonolla espanjankielellä rodulleen ominaisella kurkkuäänellä.

"Ooh!" vastasi päällikkö tyytyväisenä, "minä olen Harmaahapsen ystävä. Punanahoilla ei ole kahta sydäntä. Isä on pelastanut henkeni, isä saa tulla telttaani."

"Kiitos, päällikkö. Suostun kutsuusi", sanoi vanhus puristaen intiaanin kättä, jonka tämä hänelle ojensi.

Ja hän riensi kiireesti erään keski-ikäisen naisen luo, jolla oli jalot piirteet ja jonka tuskan kuihduttamilla kasvoilla näkyi jälkiä kauneudesta.

"Jumalan kiitos", lausui nainen liikutettuna, vanhuksen saapuessa hänen luokseen.

Sillä aikaa punanahat suorittivat lopputehtäviä kauheassa näytelmässä, jossa olemme antaneet lukijaimme olla läsnä.

Kun kaikki uutisasukkaat oli suljettu linnoitukseen, viritettiin tulipalo taas uuteen voimaan kaikin aineksin, mitä voitiin kerätä, ja tiiliseinämä eroitti ikipäiviksi maailmasta nuo onnettomat amerikkalaiset.

Pian linnoitus oli vain tavaton rovio, josta kuului tuskanhuutoja ja niiden lomassa ampuma-aseiden pauketta.

Välinpitämättöminä comanchit matkan päästä seurasivat tulipalon kehittymistä, hymyillen paholaisen lailla kostolleen.

Liekit olivat vallanneet koko rakennuksen. Ne kohosivat kauhistavan nopeasti luoden kirkasta valoaan kauas erämaahan kolkon majakan tapaan.

Linnoituksen harjalla nähtiin muutamien ihmisten toivottomina liikkuvan edestakaisin, samalla kun toiset polvistuneina näyttivät rukoilevan Jumalan armoa.

Äkkiä kuului kauhistuttavaa ryskettä. Tuskallista kuolinkamppailua todistava huuto kaikui avaruudessa. Linnoitus luhistui valtavaan rovioon, joka suitsutti ympärilleen säkeniä.

Comanchit pystyttivät mahtavan patsaan sille paikalle, missä kylä oli ollut, ja siihen naulattiin kiinni uutisasukkaitten kädet. Yläpäähän pantiin kirves, jonka terä oli verellä tahrittu.

Sytytettyään tulen muutamiin hökkeleihin, jotka olivat jääneet palamatta, Kotkanpää antoi lähtömääräyksen.

Ainoastaan neljä naista ja vanhus jäivät henkiin koko onnettoman kylän asukkaista ja seurasivat comanchien mukana.

Kaamea hiljaisuus vallitsi tästedes tällä paikalla, joka juuri oli ollut niin sydäntäsärkevien tapausten näyttämönä.

Kello oli lähes kahdeksan aamulla. Hymyilevä syysaurinko loi kirkasta valoaan preirielle.

Linnut lentelivät sinne tänne iloisesti viserrellen, samalla kun toiset tiheän lehdistön kätkössä antoivat yhteisesti sulosävelisiä laulajaisia. Toisinaan kuusipeura säikähtyneenä kohotti päänsä korkeasta ruohosta ja poistui hyppien loitommaksi.

Kaksi metsänkävijän tapaan pukeutunutta ratsastajaa matkasi täyttä ravia puolivillien komeiden hevosten selässä Canadian-virran vasenta rantaa, muutamien mustien vainukoirien kirmaten juostessa heidän ympärillään.

Vastoin tavallisuutta Uskollinen Sydän näytti olevan varsin iloisella tuulella. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hän katseli tyytyväisenä ympärilleen. Väliin hän pysähtyi ja tähysteli etäisyyteen ikäänkuin etsien taivaanrannalta jotakin, jota ei ei vielä voinut eroittaa. Sitten hän harmistunein elein ryhtyi jatkamaan matkaansa suorittaakseen saman tempun sadan askeleen verran edettyään.

"No, totta vie", lausui Ilomieli hänelle vihdoin naurahtaen. "Mehän saavumme kohta perille, ole vain huoletta!"

"Niin, caramba! Tiedän sen kyllä, mutta tahtoisin jo olla siellä! Mielestäni ne onnenhetket, jotka Jumala minulle suo, saan vain sen ihmisen luona, jota nyt menemme tapaamaan. Äitini! Äitini! Rakas äitini! Joka minun puolestani jätti kaikki! Luopui kaikesta, mitään kaipaamatta ja epäilyksittä! Ah! Mikä onni piileekään äidin omistamisessa! Ja siinä, että omistat sydämen, joka ymmärtää omaasi! Joka omasta tahdostaan kokonaan uhrautuu puolestasi! Joka elää siitä, että sinä elät! Joka iloitsee sinun riemustasi ja käy murheelliseksi sinun ollessasi huolissasi! Joka jakaa elämän kahtia kanssasi ottaen raskaamman osan itselleen ja jättäen kevyemmän ja helpomman osan sinulle! Ah! Ilomieli, jotta oikein voisi ymmärtää, mitä on se jumalainen olento täynnä alttiiksiantamusta ja rakkautta, jota nimitetään äidiksi, täytyy joutua monen vuoden ajaksi häntä vaille kuten minä ja sitten äkkiä tavata hänet rakastettavampana ja hurmaavampana kuin ennen! Voi, miten hitaasti matkamme edistyy! Jokainen hetki, jonka viivymme, merkitsee äidin suuteloa, jonka aika minulta ryöstää! Emmekö jo vihdoinkin saavu perille?"

"En tiedä, mikä on syynä, mutta salainen pelko ahdistaa sydäntäni, epämääräinen aavistus panee minut väkisinkin vapisemaan."

"Karkoita synkät tuumasi, hyvä ystäväni! Muutaman minuutin perästähän olemme jo äitisi luona."

"Niin, eikö totta? Ja kuitenkin, en tiedä, petynkö, mutta minusta tuntuu kuin erämaa ei olisi entisensä näköinen. Ympärillämme vallitseva hiljaisuus, tämä yksinäisyys ei tunnu minusta luonnolliselta. Mehän olemme aivan lähellä kylää. Meidän täytyisi jo kuulla koirien haukuntaa, kukon kiekunaa ja monia muita ääniä, jotka ilmoittavat asuttujen seutujen olevan lähellä."

"Todellakin", myönsi Ilomieli epämääräisen levottomana, "ympärillämme on varsin hiljaista."

Matkalaiset olivat juuri sillä kohdalla, missä joki tekee jokseenkin jyrkän käänteen. Sen korkeat äyräät, joilla oli mahtavia kalliomöhkäleitä ja tiheää näreikköä, estivät näkemästä etäämmäksi.

Kylä, jonne erämiehet suuntasivat kulkunsa, oli vain pyssynkantaman päässä polvekkeesta, missä he valmistuivat kahlaamaan virran yli, mutta sitä oli luonnonesteiden johdosta mahdoton nähdä.

Sillä hetkellä, jolloin hevoset astuivat veteen, ne tekivät äkillisen liikkeen taaksepäin, ja vainukoirat päästivät valittavan ulvonnan, joka on niiden rodulle ominainen ja herättää jäätävää kauhua urhoollisessakin miehessä.

"Mitä se on!" mutisi Uskollinen Sydän käyden kalpeaksi ja katsellen säikähtyneenä ympärilleen.

"Katsohan!" vastasi Ilomieli sormellaan osoittaen toverilleen useita ruumiita, joita virta toi mukanaan ja jotka liukuivat eteenpäin vedenpinnan alla.

"Voi!" huudahti Uskollinen Sydän. "Täällä on tapahtunut jotakin kauheata. Äiti! Äiti!"

Kuuntelematta lohdutuksen sanoja, joita hänen ystävänsä hänelle lausui itsekään niitä uskomatta, Uskollinen Sydän iski kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti jokeen.

Heidän edessään vallitsi niin täydellinen hävitys kuin suinkin kuvitella saattaa.

Keskellä kylää kohosi salko, johon oli naulattu ihmisruumiin osia, ja niistä urubu-linnut kiistelivät kimeästi kirkuen.

Siellä täällä lojui ihmisruumiita, jotka metsän pedot ja korppikotkat olivat puoliksi raadelleet.

Ei mitään ollut jätetty koskematta, kaikki oli murskattu säpäleiksi tai heitetty sikin sokin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että intiaanit olivat liikkuneet näillä seuduilla osoittamassa valkoihoisille veristä raivoaan ja leppymätöntä vihaansa. Heidän jälkensä olivat painuneet syvälle tulen ja veren voimalla.

"Voi!" lausui erämies väristen, "aavistukseni lähetti taivas minulle varoituksena. Äiti, äiti!"

Uskollinen Sydän heittäytyi pitkäkseen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja itki!

Tämän karaistun, kaikissa koettelemuksissa horjumattomasti rohkean miehen, jota ei mikään pelonaihe voinut yllättää, valtasi tuska samaan tapaan kuin jalopeuran. Siinä oli jotakin kauhua herättävää.

Ilomieli kunnioitti ystävänsä surua. Millaisen lohdutuksen saattoikaan hänelle antaa? Parasta oli sallia kyynelien tulvehtia ja antaa ensimmäiselle epätoivon puuskalle aikaa tyyntyä, varmana siitä, että tämä pronssinen luonne ei masentuisi pitkäksi aikaa iskuille alttiiksi, vaan että pian tulisi vastavaikutus, joka tarjoaisi hänelle tilaisuuden toimia.

Vain erämiesten synnynnäisen vaiston johdattamana hän alkoi etsiskellä joka suunnalta löytääkseen jonkun merkin, joka myöhemmin voisi ohjata heidän tutkimuksiaan.

Kun hän oli kauan kierrellyt raunioiden seassa, kiintyi hänen huomionsa läheiseen tiheikköön, josta hän luuli kuulevansa hiljaista tuttua ulinaa.

Hän lähestyi sitä kiireesti. Vainukoira, joka suuresti muistutti hänen omiaan, hypähti iloisesti hänen jalkojensa juureen ja alkoi hurjasti hyväillen osoittaa hänelle riemuaan.

"No, no!" sanoi erämies. "Mitähän tämä merkinnee? Kuka on Trim-raukan tuolla tavalla kahlehtinut?"

Hän leikkasi poikki liean, jolla eläin oli sidottu, ja silloin hän huomasi, että sen kaulaan oli huolellisesti kiinnitetty neljästi taitettu paperilappu.

Erämies tiesi, että hänen ystävänsä tapana ei ollut lausua ylimalkaisia lohdutuksia. Hän käänsi kyynelistä kosteat kasvonsa häneen päin.

Heti vapaaksi päästyään koira oli uskomattoman nopeasti karannut tiehensä soinnuttomasti ja katkonaisesti haukahdellen kuten vainukoirat ollessaan jäljillä.

Ilomieli oli aavistanut näin käyvän ja kiireesti sitonut kaulaliinansa eläimen kaulan ympäri.

"En tiedä, mitä voi tapahtua", mutisi kanadalainen nähdessään koiran katoavan.

Ja lausuttuaan tämän filosofisen mietelmän hän oli saapunut ystävänsä luo.

— Olemme punanahkojen vankeina… Rohkeutta!… Äidillenne ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta.

"Jumalan kiitos!…" huudahti Uskollinen Sydän liikutettuna suudellen paperia, jonka painoi rintaansa vasten. "Äitini elää!… Ah! Minä kyllä tapaan hänet"…

Täydellinen muutos oli kuin taikavoimasta tapahtunut erämiehen mielentilassa. Hän oli ojentautunut jälleen suoraksi, ja hänen kasvonsa säteilivät.

"Aloittakaamme tutkimuksemme", sanoi hän. "Kenties joku onnettomista kyläläisistä on päässyt hengissä. Häneltä saamme tietää, mitä on tapahtunut."

Molemmat ryhtyivät korjaamaan muraa pois niin innostuneesti, etteivät he sitä itsekään käsittäneet.

Vasta jokseenkin pitkän ajan kuluttua heidän onnistui tavattomin ponnistuksin nostaa ovi.

Pahalta löyhkäävässä kellarissa makasi parikymmentä henkeä sekaisin toistensa päälle kasattuina.

Erämiehet eivät voineet pidättää kauhuaan, vaan vetäytyivät väkisinkin taaksepäin.

Mutta he palasivat heti kellarin suulle pelastaakseen, mikäli se ei vielä olisi liian myöhäistä, jonkun näistä onnettomista uhreista.

He kantoivat hänet ulos maanalaisesta kellarista, laskivat lepäämään kuivista lehdistä valmistetulle vuoteelle ja osoittivat hänelle huolenpitoa, jota hänen tilansa vaati.

Muutamien minuuttien kuluttua mies liikahti vähän, avasi ja sulki silmänsä joitakin kertoja ja huoahti syvään.

Ilomieli pisti rommia sisältävän leilin suun hänen yhteenpuristuneiden hampaittensa väliin ja pakoitti hänet juomaan pari kulausta tätä juomaa.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän heikolla ja katkonaisella äänellä, "minä kuolen, minä kuolen!"

Ohimenevä puna peitti haavoittuneen kalpeat posket, ja surumielinen hymy väreili hänen suupielissään.

"Mitä varten eläisin?" jatkoi hän. "Intiaanit ovat teurastaneet kaikki toverini, ensin kauheasti heidät silvottuaan. Elämä olisi minulle liian raskas taakka."

"Jos ennen kuolemaanne haluatte jotakin, mitä voimme toimittaa, niin puhukaa, ja me toimitamme sen metsästäjäkunniamme kautta."

Haavoittunut joi ahnaasti, hänen otsalleen kohosi kostea hiki, ja kuumeinen hohde peitti hänen kasvonsa, jotka silloin saivat peloittavan ilmeen.

"Kuulkaa", sanoi hän käheällä ja katkonaisella äänellä. "Olin täällä päällikkönä. Intiaanit, joita muuan kurja mestitsi auttoi myyden meidät heille, yllättivät kylän."

"Hän on kuollut!… Olen hänet surmannut!" vastasi kapteeni äänensävyllä, joka ilmaisi kuvaamatonta vihaa ja vahingoniloa. "Intiaanit tahtoivat vallata linnoituksen. Taistelu oli kauhea. Meitä oli kaksitoista päättäväistä miestä neljääsataa villiä vastassa. Mitä saatoimme tehdä? Taistella viimeiseen hengenvetoon. Sen päätimmekin tehdä. Intiaanit havaitsivat mahdottomaksi saada meidät elävinä käsiinsä. Luoksemme heitettiin kylän asukkaita, kun heiltä ensin oli nyljetty päänahka ja isketty ranteet poikki. Sitten he sytyttivät linnoituksen tuleen."

Haavoittunut, jonka ääni heikkeni heikkenemistään ja jonka sanat tulivat yhä vaikeammiksi ymmärtää, joi pari kulausta rommia. Sitten hän jatkoi kertomustaan, jota erämiehet kuuntelivat tarkkaavasti.

"Kellarina käytetty maanalainen käytävä oli linnoituksen vallien alla. Kun huomasin, ettei meillä enää ollut mitään pelastumiskeinoa ja että pakeneminen oli mahdotonta, käskin onnettomien toverieni laskeutua kellariin toivoen, että Jumala sallisi meidän sillä tavalla pelastua. Muutamia minuutteja myöhemmin linnoitus sortui päällemme. Ei kukaan voi kuvitella tuskanhetkiä, joita saimme kärsiä tässä inhoittavassa luolassa vailla ilmaa ja valoa.

"Haavoittuneiden vaikerrukset, ja me olimme haavoittuneita kaikki, kuka enemmän, kuka vähemmän, heidän pyytäessään vettä ja kuolevien korina olivat kauheata konserttia, jota kukaan ei pysty kuvailemaan. Kärsimyksemme, jotka jo olivat sietämättömät, kasvoivat vielä ilman puutteessa. Jonkunlainen verinen hulluus valtasi meidät. Syöksyimme toistemme kimppuun, ja soraläjän alla alkoi pimeässä hirvittävä taistelu, joka pakostakin loppui kaikkien taistelijoitten kuolemaan. Kuinka kauan tällaista kesti, sitä en osaa sanoa. Tunsin, että kuolema, joka oli kangistanut kaikki toverini, pian tapaisi minutkin, kun te saavuitte siirtämään sen tulon muutamia minuutteja tuonnemmaksi. Jumalalle kiitos! En tarvitse kostotta kuolla."

Kun nämä sanat oli lausuttu melkein kuulumattomalla äänellä, seurasi näiden kolmen miehen kesken haudanhiljaisuus, jonka rikkoi vain kuolevan kumea korina hänen kuolinkamppailunsa alkaessa.

Äkkiä kapteeni liikahti. Hän kohottautui hiukan ja luoden erämiehiin verisen katseen lausui:

"Villit, jotka hyökkäsivät kimppuumme, kuuluivat comanchien heimoon. Heidän päällikkönsä on nimeltään Kotkanpää. Vannokaa kostavanne puolestani kuin rehelliset erämiehet."

"Kiitos!" mutisi kapteeni ja kaatuen äkkiä selälleen jäi liikkumattomana makaamaan.

Hänen kurttuisilla kasvoillaan ja avoimissa silmissään kuvastuivat vielä viha ja vimma, jotka olivat häntä elähyttäneet vielä tänä viime hetkellään.

Erämiehet katselivat häntä kotvan ajan. Sitten he, karkoittaen tämän tuskallisen vaikutelman, ryhtyivät täyttämään velvollisuuttaan suorittaen viimeiset kunnianosoitukset intiaanien onnettomille uhreille.

Laskevan auringon luodessa viimeisiä säteitään he päättivät katkeran toimen, johon olivat joutuneet.

"Lähtekäämme nyt, veliseni", sanoi hän Ilomielelle, "seuraamaan
Kotkanpään jälkiä."

Molemmat katselivat pitkään ja surumielisesti ympärilleen hyvästiksi ja viheltäen koirat luokseen tunkeutuivat rohkeasti metsään, jonka kätköihin comanchit olivat hävinneet.

Samalla hetkellä kuu tuli esille utupilven takaa tuhlatakseen surumielisiä säteitään amerikkalaisen kylän raunioille, missä vallitsi yksinäisyys ja kuolema.

Jätämme erämiehet seuraamaan punanahkojen jälkiä ja palaamme kenraalin luokse.

Muutamia minuutteja senjälkeen, kun ennenmainitut kaksi miestä olivat lähteneet meksikolaisten leiristä, tuli kenraali teltastaan. Luotuaan ympärilleen tutkivan katseen ja hengittäen raikasta aamuilmaa alkoi hän kävellä edestakaisin huolestuneen näköisenä.

Ensi kertaa kenties koko retken alusta lähtien hän katseli sitä oikeassa valossa. Hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus ottaa mukaansa tällaiseen yhtäjaksoisia vaaroja ja väijytyksiä uhkaavaan elämään niin nuorta tyttöä kuin hänen sisarentyttärensä oli, jonka elämä tähän asti oli ollut vain keskeytymätön sarja suloisia ja rauhallisia kokemuksia ja joka luultavasti ei voisi tottua näihin alituisiin vaaroihin ja preirie-elämän levottomuuksiin, jotka lyhyessä ajassa voivat murtaa lujimmankin tarmon.

Hän oli aivan neuvoton. Hän jumaloi sisarentytärtään. Tämä oli hänen ainoa rakkautensa esine, hänen yksinomainen lohduttajansa. Hänen puolestaan hän oli tuhannesti luvannut uhrata koko omaisuutensa empimättä ja arvelematta. Mutta toiselta puolen olivat syyt, jotka olivat pakoittaneet hänet tälle retkelle, niin tärkeät, että hän vapisi ja tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen ajatellessaan sen peruuttamista.

Doña Luz, joka nyt vuorostaan tuli teltasta, huomasi enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena yhä jatkoi kävelyään, ja juoksi hänen luokseen, kietaisten sydämellisesti kätensä hänen kaulansa ympäri.

"Huomenta, tyttöseni", vastasi kenraali — hänen oli tapana puhutella sisarentytärtään sillä tavalla — "kas, kas! Sinähän olet varsin iloinen tänä aamuna."

"Miksi en olisi iloinen, eno? Olemmehan Jumalan armosta vastikään pelastuneet suuresta vaarasta, koko luonto näyttää hymyilevän, lintuset laulelevat joka puussa, aurinko valaa lämmittäviä säteitään. Olisimmehan kiittämättömiä Luojaa kohtaan, jos pysyisimme tunteettomina nähdessämme hänen voimansa näin ilmenevän."

"Viime yönä meitä uhanneet vaarat eivät siis ole häiritsevästi vaikuttaneet mieleesi, lapseni?"

"Eivät ollenkaan, eno. Ellei häiriöksi ole katsottava ääretöntä kiitollisuutta niiden hyvien töiden johdosta, joita Jumala on meille niin ylenmäärin suonut."

"Hyvä, tyttöseni", vastasi kenraali iloisena, "tunnen itseni onnelliseksi kuullessani sinun puhuvan tuolla tavalla."

"Elämä, jota nykyään vietämme", jatkoi kenraali seuraten mielessään liikkuvaa ajatusta, "ei siis lainkaan väsytä sinua."

"Ei vähääkään. Päinvastoin pidän sitä varsin hauskana", vastasi tyttö hymyillen, "ja ennen kaikkea niin vaihtelevana."

"Niin", lausui kenraali yhtyen sisarentyttärensä iloisuuteen. "Mutta", lisäsi hän tullen jälleen totiseksi, "minusta tuntuu, että liiaksi unohdamme auttajamme."

"Siitä yksinkertaisesta syystä, eno, että he sanoivat minulle hyvästi, ennenkuin lähtivät."

"Sepä oli ikävää", mutisi kenraali pahoillaan. "Palvelus velvoittaa yhtä hyvin niitä, jotka sen tekevät, kuin niitä, joille se tehdään. Heidän ei olisi pitänyt jättää meitä tällä tavalla sanomatta, voimmeko heitä enää koskaan tavata, ja lausumatta edes nimiään."

"Ah! Minun täytyy vielä tavata nämä kaksi miestä", sanoi kenraali tuntien mielenliikutusta, jonka syytä ei itsekään voinut selittää.

"Kuka tietää?" vastasi nuori tyttö mietteissään. "Kenties saamme nähdä ensi vaaran meitä uhatessa heidän ilmestyvän kahden hyväätekevän haltian lailla."

"Ahaa, kapteeni", huudahti kenraali hymyillen. "Ovatko miehenne jo tointuneet säikähdyksestään?"

"Täydellisesti, herra kenraali", vastasi nuori mies. "He ovat valmiit jatkamaan matkaa heti kun käskette."

"Syötyämme lähdemme liikkeelle. Pyydän teitä antamaan tarpeelliset käskyt lanceroille ja kutsumaan Lörpön luokseni."

"Mitä sinuun tulee, tyttöseni", jatkoi kenraali kääntyen doña Luzin puoleen, "niin pyydän sinua huolehtimaan aamiaisvalmistuksista keskustellessani oppaan kanssa."

"Tiedät", lausui hän tulijalle, "että eilen ilmaisin aikomukseni etsiä paikan, mihin joukkoni voisi turvallisesti leiriytyä muutamiksi päiviksi."

"Muuten", lausui kenraali teeskennellyn välinpitämättömästi, "minusta näyttää, että joukostamme puuttuu yksi teidän miehistänne."

"Etkö tunne niitä kahta erämiestä, jotka viime yönä tekivät meille niin suuren palveluksen?"

Opas teki kunniaa ja poistui hitain askelin toveriensa luo, jotka valmistuivat matkallelähtöön.

"Hm!" mutisi kenraali katseellaan seuraten häntä. "Täytyy pitää silmällä tuon veijarin puuhia. Hänen käyttäytymisessään on jotakin salaperäistä."

Näin puheltuaan itsekseen kenraali meni takaisin telttaansa, missä kapteeni, tohtori ja doña Luz odottivat häntä aamiaiselle.

Korkeintaan puoli tuntia myöhemmin oli teltta purettu, matkatavarat kuormattu muulien selkään, ja karavaani jatkoi matkaansa Lörpön johdolla, joka käveli parikymmentä askelta muitten edellä.

Siellä täällä peittivät savuavat tuhkaläjät mustan ja palaneen maan. Paikoittain näkyi hiiltyneitten, mutta vielä pystyssä törröttävien puitten runkoja. Kaukana tulipalo vielä raivosi, ja taivaanrannan peittivät punertavat savupilvet.

Hevoset kulkivat vain varovaisesti tätä epätasaista seutua, missä ne paikoitellen kompastuivat liekkien hirveän syleilyn uhriksi joutuneiden eläinten luihin.

Kolkko synkkämielisyys, jota lisäsi vielä matkustajien edessä aukeneva näköala, valtasi heidät. He kävelivät toistensa vieressä sanaakaan lausumatta ja ajatuksiinsa vaipuneina.

Tie, jota karavaani eteni, kiemurteli syvänteessä, jonkun kuivuneen puron uomassa, joka piirsi syvän uurteen kahden mäen väliin.

Hevosten tallaamalla tiellä oli mukulakiviä, jotka kierivät kavioiden alta lisäten matkan vaikeuksia, ja auringon polttavat säteet olivat varsin rasittavia paahtaen pystysuorasti matkalaisiin näiden kykenemättä millään tavalla itseään suojaamaan. Seutu, jonka kautta he matkustivat, oli näet kuin erämaata, jommoisia tapaa Afrikan sisäosissa.

Päivä kului näin, eikä mikään seikka, matkalaisia vaivaavaa väsymystä lukuunottamatta, ollut vaihteluna yksitoikkoisuuteen.

Iltapuolella he leiriytyivät aivan autiolle paikalle, mutta taivaanrannalla he havaitsivat vehreyttä, mikä heille tuotti suurta lohdutusta. He saapuisivat vihdoinkin vyöhykkeeseen, joka ei ollut tulipalon hävitysaluetta.

Seuraavana päivänä Lörppö antoi pari tuntia ennen auringonnousua määräyksen lähteä liikkeelle.

Päivä oli vielä rasittavampi kuin edellinen. Matkalaiset olivat leiriydyttäessä lopen uupuneet.

Lörppö oli puhunut kenraalille totta. Paikka soveltui ihmeteltävän hyvin intiaanien hyökkäyksen torjumiseen. Emme kuvaile sitä, koska lukija sen jo tuntee. Tällä paikalla erämiehet oleskelivat heidät ensi kertaa esittäessämme.

Luotuaan sotilaan varman katseen ympärilleen kenraali ei voinut olla lausumatta julki tyytyväisyyttään.

"Bravo", sanoi hän oppaalle. "Jos olemme saaneet kokea melkein voittamattomia vaikeuksia tänne saapuaksemme, niin voisimme tarpeen tullen kestää kovankin piirityksen."

"Ihmeellistä", mutisi kenraali. "Vaikka tuon miehen käyttäytyminen herättää näennäisesti luottamusta ja vaikka minun on mahdoton moittia häntä mistään, niin sittenkin, mistä se sitten johtuneekaan, epäilen, että hän pettää meitä hautoen jotakin pirullista suunnitelmaa meitä vastaan."

Kenraali oli vanha ja paljon kokenut sotilas, haluton jättämään mitään sattuman varaan, joka ikäänkuin deus ex machina tekee tyhjiksi mitä huolellisimmin valmistetut aikeet.

Vaikka hänen väkensä olikin väsynyt, ei hän halunnut hukata hetkeäkään. Yksissä tuumin kapteenin kanssa hän kaadatti maahan suuren määrän puita valmistaakseen vankan pystyvarustuksen paaluaitoineen. Paalutuksen taakse lancerot kaivoivat leveän vallihaudan, josta nostivat mullan leirin suojaksi. Tämän toisen suojavarustuksen taakse kasattiin tavaramytyt, niin että ne muodostivat kolmannen ja viimeisen puolustuskehän.

Teltta pystytettiin keskelle leiriä, vahdit lähetettiin paikoilleen, ja jokainen valmistautui levolle, jota kaikki suuresti kaipasivat.

Kenraali, joka aikoi jonkun aikaa viipyä tällä paikalla, tahtoi niin hyvin kuin mahdollista varmistaa seuralaistensa turvallisuuden, ja näillä huolellisilla varokeinoilla hän luulikin siinä onnistuneensa.

Matkalaiset olivat olleet liikkeellä kaksi päivää, ajaen vaikeita teitä ja tuskin yhtään nukkuen. He olivat pysähtyneet vain aivan välttämättömän lyhyeksi ajaksi hiukan syödäkseen. Sanoimme, että he olivat lopen uupuneita. Huolimatta hyvästä tahdostaan pysyä valveilla vahdit eivät voineetkaan vastustaa unta, vaan vaipuivat pian syvään horrokseen.

Puolenyön aikaan, kun koko leiri oli unessa, nousi muuan mies äänettömästi ja kontaten hämärässä kevyesti kuin joku mateleva eläin ja edeten äärimmäisen varovasti hiipi varustuksien ja paalutuksen ulkopuolelle.

Sitten hän heittäytyi mahalleen maahan, ja käyttäen apunaan käsiään ja polviaan hän huomaamattomasti ryömi korkeassa heinässä, suunnaten kulkunsa kohti metsää, joka peitti mäentöyryn etualan leviten kauas preirielle.

Päästyään jonkun matkan päähän hän varmana siitä, ettei häntä enää huomattaisi, nousi seisaalleen.

Hän katseli huolellisesti ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Sitten hän taitavasti matki preiriekoiran ulvontaa.

Melkein heti senjälkeen toistui huuto, ja muuan mies ilmestyi näkyviin korkeintaan kymmenen askeleen päässä Lörpöstä.

Mies oli se opas, joka kolme päivää aikaisemmin oli kiirehtinyt pois leiristä tulipalon ensi loimujen näkyessä.

Intiaaneilla ja erämiehillä on kaksi eri kieltä, joita he olosuhteiden mukaan vuorotellen käyttävät.

Kuten puhekieli, on elekielikin Amerikassa lakkaamattoman vaihtelun alainen. Melkeinpä jokainen muodostaa oman kielensä. Se on kokoelma omituisia ja salaperäisiä liikkeitä, jonkunlaista vapaamuurarisähkötystä, jonka mielin määrin vaihtelevia merkkejä ymmärtävät vain muutamat siihen perehtyneet.

Tätä merkillistä keskustelua kesti lähes tunnin ajan. Se näytti suuresti herättävän puhelijoitten mielenkiintoa, vieläpä niin suuresti, että he äärimmäisistä varokeinoista huolimatta, joihin olivat ryhtyneet yllätystä vastaan, eivät huomanneet kahta hehkuvaa silmää, jotka eräästä tiheiköstä heitä tarkastivat omituisen kiihkeästi.

"Vihdoinkin", virkkoi Lörppö rohjeten lausua pari sanaa, "odotan hyviä toimiasi."

"Hyvä, hyvä! Ei tarvita niin paljon sanoja ymmärtääksemme toisemme", huomautti Kennedy kohauttaen olkapäitään. "Kunhan vain olisit opastanut heidät vähemmän turvalliseen paikkaan, niin ei olisi vaikeata heitä yllättää."

"Hm", puhkesi hän puhumaan. "Ota huomioon, compadre, että on melkein aina typerää pelata kahdenlaista peliä meidän kaltaistemme miesten kanssa."

"En pelaa kahdenlaista peliä. Mutta mehän olemme jo kauan tunteneet toisemme. Vai mitä, Kennedy?"

"Entä sitten! Kah, en tahdo, että tällä kertaa minun käy niinkuin on käynyt ennen. Siinä kaikki."

"Tällä kertaa en aio luovuttaa sitä, minkä olen luvannut, ennenkuin ehtoni on aivan täydellisesti hyväksytty. Ellei, niin…"

"Tällaisissa asioissa täytyy olla suora", huomautti Lörppö päätään kohautellen.

"Se on oikein! Kas niin, sanohan minulle ehtosi, niin saamme nähdä, voimmeko ne hyväksyä."

"Sinulla ei ole määräämisvaltaa, siis se on hyödytöntä. Mutta jos
Uaktehno — Tappaja — olisi täällä, niin asian laita olisi toisin.
Olen varma, että pääsisimme heti yhteisymmärrykseen."

Pensastosta kuului liikettä, ja henkilö, joka tähän asti oli pysynyt näiden kahden miehen välisen keskustelun näkymättömänä todistajana, katsoi nyt ajan tulleen ottaa siihen osaa, yhdellä hyppäyksellä harpaten pensaikosta keskustelijoiden väliin.

"Vai niin! Olette kuunnellut keskusteluamme, kapteeni Uaktehno", virkkoi Lörppö yhä välinpitämättömänä.

Henkilö, jota Lörppö puhutteli tuolla kauhealla intiaaninimellä Uaktehno, oli puhdasrotuinen valkoihoinen, korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, suurikasvuinen ja siromuotoinen, ryhdiltään uljas, yllään eränkävijöiden soma puku. Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit ja säännölliset, ja niiden ylevä ja vilpitön ilme tavataan usein ihmisillä, jotka ovat tottuneet kovaan ja vapaaseen preirie-elämään.

Hän suuntasi Lörppöön suuret, mustat, salamoivat silmänsä, kuunnellen puhetta salaperäinen hymy huulillaan ja nojaten karbiniinsa.

"Jos saatan käsiisi henkilöt, joita minut on palkattu opastamaan, niin teen sen vain saatuani runsaan palkkion", puhui roisto.

"Se on oikein!" huomautti Kennedy, "ja sen palkkion kapteeni on valmis sinulle suorittamaan."

"Niin", lisäsi toinen painaen päänsä merkiksi siitä, että hän oli samaa mieltä.

"Mitä vaadit? Täytyyhän meidän ensin saada kuulla ehtosi tietääksemme, voimmeko ne täyttää."

Opas empi hetkisen, tai paremmin sanoen hän arvioi mielessään edut ja vaarat, jotka asia hänelle voisi tarjota. Sitten hän hetken kuluttua virkkoi:

"Puhu luikertelematta, Lörppö. Meillä ei ole aikaa kuunnella pitkiä esipuheita. Samoin kuin yleensä sekarotuisissa pääsee sinussakin aina voitolle intiaaniluonne, etkä koskaan voi käydä suoraan asioihin käsiksi."

"No niin", keskeytti opas jurosti, "tahdon viisituhatta piasteria kovaa rahaa, tai muuten asiasta ei tule mitään."

"Nyt olet vilpitön. Kas tuo on oikeata puhetta. Nyt tiedämme, mistä on lähdettävä. Tahdot siis viisituhatta piasteria?"

"Ja tästä määrästä sitoudut toimittamaan käsiimme kenraalin, hänen sisarentyttärensä ja kaikki, jotka kuuluvat heidän seuraansa."

"Hyvä. Jos rehellisesti täytät palvelukset, jotka minulle vapaaehtoisesti suostut toimittamaan, jos siis saatat käsiini, en sano kaikkia karavaaniin kuuluvia meksikolaisia, jotka epäilemättä ovat sangen kunnioitettavaa väkeä, mutta joista en tällä kertaa piittaa mitään, vaan ainoastaan nuoren tytön, jonka nimi luullakseni on doña Luz, niin en anna viittätuhatta piasteria, joita minulta pyydät, vaan kahdeksantuhatta. Oletko ymmärtänyt, häh?"

"Sanokoon mitä sanoo. Se ei kuulu minulle. Hyväksytkö hinnan, jonka tarjoan?"

"Mitä sitten äsken puhuit? Et muka tiedä, kuinka voisit saada nuoren tytön tulemaan ulos leiristä, vaikka sinulla on niin pitkä aika käytettävänäsi."

"Aivan oikein! No niin, annan sinulle yhdeksän päivää aikaa, joiden kuluttua tyttö on luovutettava minulle, siis lähtöpäivän aattona."

"Ota tämä, Lörppö", virkkoi kapteeni ojentaen oppaalle timanteilla koristetun neulan, joka oli ollut kiinnitettynä hänen metsästyspuseroonsa. "Siinä on käsiraha."

"Tämä neula", jatkoi kapteeni, "on lahja, ja sen annan niiden kahdeksantuhannen piasterin lisäksi, jotka sinulle suoritan saadessani huostaani doña Luzin."

"Olette jalomielinen ja antelias, kapteeni", lausui opas, "niin että olen onnellinen saadessani palvella teitä."

"Muista vain", jatkoi päällikkö synkällä äänellä, luoden puhetoveriinsa teräksenkylmän katseen, "että minua nimitetään Tappajaksi ja että jos minut petät, niin preiriellä ei ole kyllin varmaa eikä tarpeeksi tuntematonta paikkaa, joka voisi sinut turvata kostoni kauheilta seurauksilta."

"Sen tiedän, päällikkö", vastasi mestitsi pakostakin väristen, "mutta voitte olla huoleton: teitä en petä."

"Sitä toivon! Erotkaamme nyt, sillä poissaolosi voitaisiin huomata.
Yhdeksän päivän kuluttua olen jälleen täällä."

Heti kun nämä kaksi miestä, joiden kanssa Lörppö juuri oli tehnyt tuon oudon ja inhoittavan kaupan, olivat jääneet kahden, tunkeutuivat he äänettömästi pensastoon, jossa ryömivät kuin käärmeet.

He saapuivat pian pienen, huomaamattoman ja metsän peitossa juoksevan joen rannalle. Kennedy vihelsi erikoisella tavalla kaksi eri kertaa.

Kuului heikkoa ääntä, ja kahta hevosta taluttava ratsumies tuli näkyviin jonkun askeleen päässä siltä paikalta, mihin he olivat pysähtyneet.

"Ei mitään erikoista", vastasi ratsumies, "olen vain keksinyt intiaanijoukon jäljet."

"Frank ja sinä, Kennedy", lausui päällikkö hetken perästä, "saatte lähteä Puhvelisolaan. Leiriytykää siellä luolaan. Tarkatkaa huolellisesti meksikolaisten liikkeitä toimien kuitenkin niin, ettei teitä huomata."

"Niin, tiedän teidän olevan taitavia ja uskollisia tovereita, jonka vuoksi luotan teihin täydellisesti. Tarkatkaa myöskin Lörppöä. Tuohon mestitsiin luotan vain puoliksi."

Hämärästä huolimatta nuo kolme miestä lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan eri suunnille.

XII

Kenraali oli pitänyt omana salaisuutenaan ne syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään retken Yhdysvaltojen eteläisille preirieille, niin etteivät edes ne, jotka seurasivat hänen mukanaan, voineet aavistaa, mikä oli retken tarkoitus.

Hänen käskystään ja ilman minkäänlaisia näkyviä syitä karavaani oli leiriytynyt aivan autioihin erämaaseutuihin, missä oli oleskeltu kahdeksan, kymmenen, jopa viisitoistakin päivää, minkään seikan pakoittamatta tähän pysähdykseen.

Näistä eri leireistä kenraali poistui joka aamu jonkun oppaan seurassa palatakseen vasta illalla.

Mikä oli näiden tutkimusretkien tarkoitus? Aina kun kenraali niiltä palasi, kuvastui hänen kasvoillaan yhä synkempi surumielisyys.

Näiden retkien aikana doña Luz vietti jokseenkin yksinkertaista elämää eristettynä näiden sivistymättömien miesten seuraan, jotka olivat hänen ympärillään. Hän kulutti ikävissään aikaansa istuen telttansa edessä tai ratsastaen hevosellaan kapteeni Aguilarin tai lihavan tohtorin saattamana tarkoituksetta ja välinpitämättömänä leirin lähistöllä.

Tällä kertaa taas tapahtui samaa, mitä oli tapahtunut karavaanin edellisissä pysähdyspaikoissa.

Nuoren tytön, jonka sekä eno että tohtori olivat jättäneet yksin, tohtori kun yhä innokkaammin jatkoi eriskummaisen kasvinsa etsintää, lähtien päättävästi joka aamu retkeilemään, oli taas tyydyttävä kapteeni Aguilarin seuraan.

Mutta kapteeni Aguilar, vaikka olikin nuori, hienostunut ja eräissä suhteissa jokseenkin lahjakas mies, ei voinut, se meidän on pakko tunnustaa, doña Luzia huvittaa.

Uljaana, leijonan tavoin rohkeana sotilaana, täydellisesti uskollisena kenraalille, jota hän sai kiittää kaikesta, kapteeni oli rajattomasti kiintynyt päällikkönsä sisarentyttäreen ja kunnioitti tätä syvästi. Hän piti tarkkaa huolta tytön turvallisuudesta, mutta ei ollut lainkaan selvillä keinoista, joilla olisi tehnyt hänen aikansa hauskemmaksi osoittamalla huomaavaisuutta ja ylläpitämällä herttaista keskustelua, joka niin suuresti miellyttää nuoria neitosia.

Tällä kertaa doña Luzilla ei ollut ikävä. Siitä kauheasta yöstä lähtien, jolloin tulipalo oli heitä uhannut, siitä saakka, kun Uskollinen Sydän niiden tarunomaisten sankarien lailla, joiden ylevistä teoista hän niin usein oli kertomuksissa lukenut, oli ilmestynyt häntä ja hänen mukanaan olleita pelastamaan, oli muuan outo tunne, jota hän ei ollut yrittänyt itselleen selvittää, orastanut nuoressa tytönsydämessä, vähitellen kasvanut ja muutamassa päivässä melkein kokonaan saanut hänet valtoihinsa.

Erämiehen kuva oli lakkaamatta hänen ajattelunsa kohteena, sen suurenmoisen sädekehän ympäröimänä, jonka suunnatonta vaaraa vastaan kamppailevan miehen voittamaton tahdonvoima luo pakoittaen tunnustamaan hänen etevyytensä. Häntä miellytti palauttaa viehättyneeseen sieluunsa tämän muutamia tunteja kestäneen näytelmän eri vaiheita, joiden aikana erämies oli näytellyt pääosaa.

Hänen uskollinen muistinsa, jommoinen on kaikkien vielä puhtaitten tyttöjen muisti, toi hänen mieleensä perin tarkasti näiden ylevien tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.

Hän sanalla sanoen rakensi ajatuksissaan uudelleen tuon sarjan tapahtumia, joihin erämies äkkiä oli sekaantunut ja joista hän voittamattoman rohkeutensa ja mielenmalttinsa avulla oli niin onnellisesti suoriutunut, pelastaen suuren ihmisjoukon juuri sillä hetkellä, kun he olivat menettäneet kaiken toivonsa.

Erämiehen jyrkkäsävyinen lähteminen edes yksinkertaisimmista kiitoksista välittämättä, niin että näytti siltä kuin hän ei enää ajattelisikaan niitä, jotka oli pelastanut, oli loukannut nuorta tyttöä. Hän oli kärsinyt enemmän kuin voi sanoa tästä todellisesta tai teeskennellystä välinpitämättömyydestä. Hän koettikin mielessään itsepintaisesti keksiä keinoja, joilla saisi pelastajansa katumaan kylmyyttään, jos sattuma toisen kerran johtaisi heidät yhteen.

On tunnettua, vaikka se ensi silmäykseltä voisi näyttää mahdottomalta, että vihasta tai ainakin uteliaisuudesta on vain yksi askel rakkauteen.

Doña Luz oli, kuten olemme maininneet, saanut kasvatuksensa luostarissa, jonka kynnyksellä olivat kaikua synnyttämättä vaimenneet maailman melskeet. Hänen lapsuusaikansa oli kulunut tyynesti ja seikkailuitta uskonharjoituksissa tai voipa sanoa taikauskoisissa menoissa, jotka Meksikossa ovat uskonnon perustana. Kun hänen enonsa otti hänet pois luostarista viedäkseen mukaansa preirielle, ei nuori tyttö tuntenut yksinkertaisimpiakaan elämän vaatimuksia, eikä hänellä ollut selvempää käsitystä ympäröivästä maailmasta, jonka keskeen äkkiä huomasi joutuneensa, kuin sokeana syntyneellä auringonsäteiden häikäisevästä loistosta.

Tämä tietämättömyys, joka ihmeellisen hyvin soveltui hänen enonsa suunnitelmiin, oli nuorelle tytölle kompastuskivi, johon hän joka hetki oli väkisinkin langeta.

Mutta sen huolenpidon johdosta, jota kenraali hänelle osoitti, olivat ne muutamat viikot, jotka kuluivat ennen heidän lähtöään Meksikosta, vierineet tuottamatta nuorelle tytölle suurtakaan vastusta.

Meidän tulee tässä yhteydessä mainita muuan näköjään joutavanpäiväinen tapaus, joka kuitenkin jätti doña Luzin mieleen kovin syvät jäljet.

Kenraali toimi pontevasti saadakseen koolle miehet, joita hän retkellään tarvitsi. Hänen oli tästä syystä pakko laiminlyödä seurustelu sisarentyttärensä kanssa suuremmassa määrässä kuin olisi halunnut.

Koska hän kuitenkin pelkäsi, että nuoren tytön tulisi ikävä jäädessään yksin vanhan seuranaisen kanssa palatsiin, jossa hän asui Calle de los Platerosin varrella, niin hän lähetti tämän usein illaksi eräitten sukulaistensa luokse, joiden kodissa kävi vain valittua seuraa, niin että hänen sisarentyttärensä vietti siellä aikansa paljon rattoisammin.

Kun eräänä iltana seura oli ollut tavallista suurempi, oli erottu verrattain myöhään.

Mercedin nunnaluostarin vanhan tornikellon lyödessä juuri yhtätoista doña Luz ja hänen seuranaisensa olivat tietä soihdulla valaisevan peonin seurassa matkalla palatsiin, jossa he asuivat, luoden pelokkaita katseita molemmille puolille tietä. Heidän oli astuttava enää vain muutamia askelia, kun äkkiä heidän kääntyessään Calle San Agustinilta Plateros-kadulle neljä tai viisi hurjannäköistä miestä näytti ikäänkuin kohoavan maasta ja ympäröi molemmat naiset, ensin kätevästi sammutettuaan peonin soihdun.

Hän säikähti niin, että jaksamatta päästää huudahdusta kädet ristissä lyyhistyi polvilleen roistojen eteen.

Meksikolaiset roistot, kaikki ripeitä miehiä, olivat kädenkäänteessä saaneet vanhan naisen vaikenemaan kapuloimalla rebozollaan hänen suunsa. Sitten he kylmäverisesti, kuten nämä arvon miehet aina toimivat harjoittaessaan ammattiaan varmoina siitä, että oikeus ei pääsisi heidän kimppuunsa, ryhtyivät tyhjentämään taskuja.

Se ei vaatinut pitkää aikaa. Viimemainitut eivät ajatelleetkaan vastarintaa, vaan päinvastoin luovuttivat kaikella kiireellä arvoesineensä, jotka roistot työnsivät taskuihinsa mielihyvästä irvistellen.

Mutta juuri kun toimitus oli paraimmillaan, välähti äkkiä miekka heidän päittensä yläpuolella ja kaksi rosvoa tuupertui maahan kiroillen ja raivosta ulisten.

Ne, jotka olivat jääneet pystyyn, tahtoivat vimmastuneina tästä hyökkäyksestä, johon eivät olleet valmistuneet, kostaa toveriensa puolesta ja kävivät suinpäin ahdistajan kimppuun.

Säikähtymättä heidän lukumääräänsä tämä astui askeleen taaksepäin, asettui puolustusasentoon ja valmistui ottamaan heidät lämpimästi vastaan.

Sattumalta kuunvalo osui hänen kasvoihinsa. Roistot vetäytyivät pelästyen taaksepäin ja pistivät machetensa takaisin tuppeen.

"Ahaa!" huudahti tuntematon ylenkatseellisesti hymyillen ja yhä lähestyen heitä, "tunsittepa minut, jumaliste, hyvät herrat! Olen pahoillani, sillä aioin antaa teille hyvän opetuksen. Tälläkö tavalla totellaan käskyjäni?"

"Kas niin!" jatkoi tuntematon, "tyhjentäkää taskunne, senkin vintiöt, ja antakaa naisille takaisin, mitä olette heiltä ryöstäneet."

Rosvot päästivät seuranaisen heti suukapulasta ja palauttivat runsaan saaliin, jonka jo kerran olivat luulleet saavansa pitää omanaan.

Doña Luz ei tointunut säikähdyksestään, tarkasteli vain perin hämmästyneenä vierasta miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta paatuneisiin roistoihin.

"Onko siinä kaikki?" kysyi tuntematon kääntyen nuoren tytön puoleen.
"Eikö teiltä puutu enää mitään, señora?"

"Ei enää mitään", vastasi tyttö enemmän kuolleena kuin elävänä, tietämättä edes mitä sanoi.

"Nyt saatte lähteä, veijarit", jatkoi tuntematon, "minä saatan kotiin nämä naiset."

Roistot eivät antaneet hänen käskeä toista kertaa, vaan katosivat kuin korppiparvi raahaten muassaan haavoittuneitansa.

"Sallitteko, señorita", sanoi hän hienon kohteliaasti, "minun tarjota teille käsivarteni palatsiinne asti? Juuri kokemanne säikähdys tekee käyntinne epävarmaksi."

Mitään vastaamatta nuori tyttö koneellisesti työnsi käsivartensa toisen kainaloon.

Kun oli saavuttu perille, kolkutti tuntematon ovelle, nosti hattuaan ja lausui tytölle:

"Señorita, olen onnellinen siitä, että kohtalo on sallinut minun tehdä teille tämän vähäpätöisen palveluksen… Toivoakseni saan kunnian vielä kerran nähdä teidät. Jo kauan olen varjona seurannut askeleitanne. Jumala, joka on sallinut minun kerran puhutella teitä, suo varmasti vielä toisenkin kerran siihen tilaisuuden, vaikka te, mikäli olen kuullut, jo muutaman päivän perästä lähdette pitkälle matkalle. Sallitteko, että lausun teille, en hyvästi, vaan näkemiin?"

Viisitoista päivää tämän eriskummaisen seikkailun jälkeen, jota doña Luz ei ollut arvellut sopivaksi kertoa enolleen, hän lähti Meksikosta näkemättä tuntematonta toistamiseen. Lähdön edellisenä iltana astuessaan makuuhuoneeseensa nuori tyttö oli löytänyt rukousjakkaraltaan neljästi taitetun paperin. Hienolla, aistikkaalla käsialalla oli paperille kirjoitettu seuraavat sanat:

"Te lähdette, doña Luz. Muistakaa, että sanoin teille näkemiin.
Pelastajanne Calle de Platerosilta."

Pitkän ajan oli tämä outo tapaaminen suuressa määrin askarruttanut nuoren tytön mieltä. Kerran hän oli jo luullut, että Uskollinen Sydän ja hänen tuntematon pelastajansa olivat sama henkilö, mutta tämä luulo oli pian kadonnut. Miksi tämä olisi menetellyt sillä tavalla? Missä tarkoituksessa Uskoilinen Sydän hänet pelastettuaan olisi niin nopeasti poistunut? Sehän olisi ollut typerää.

Mutta ihmismielen johdonmukaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden nojalla — miten sen nyt halunnee sanoa — Uskollisen Sydämen kuva hänen mielessään kävi yhä elävämmäksi sitä mukaa kuin Meksikon seikkailu hälveni.

Hän olisi tahtonut nähdä metsästäjän, keskustella hänen kanssaan. Miksi? Hän ei itsekään sitä tiennyt: vain hänet nähdä, kuulla hänen ääntänsä, joutua lumoukseen hänen niin lempeästä ja niin ylväästä katseestaan, ei muuta. Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia.

Mutta miten saisi nähdä hänet jälleen? Kas siinä nousi eteen vaikeus, jonka edessä lapsiparan pää painui alakuloisena.

Hänen sydämensä pohjassa kuitenkin jokin, kenties se jumalallinen ääni, joka rakkauden hartaudessa puhuu nuorille tytöille, sanoi hänelle, että hänen toiveensa pian täyttyy. Hän toivoi. Mitä?

Jotakin odottamatonta tapausta, kenties kauheata vaaraa, joka saattaisi heidät tapaamaan toisensa.

Neljä päivää senjälkeen, kun leiri oli pystytetty kunnaalle, nuori tyttö illalla palatessaan telttaansa hymyili itsekseen nähdessään enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena valmistui menemään levolle.

Doña Luz oli vihdoinkin keksinyt keinon, jolla saattoi ryhtyä etsimään
Uskollista Sydäntä.

XIII

Aurinko oli tuskin noussut taivaanrannalle, kun kenraali, jonka hevonen oli satuloitu, astui ulos ruokomajasta, jota hän piti makuuhuoneenaan, ja valmistautui lähtemään. Juuri kun hän nousi ratsunsa selkään, kohotti herttainen käsi teltan oviverhoa ja doña Luz tuli näkyviin.

"Kas, kas! Oletko jo hereillä, pikku rakkaani?" sanoi kenraali hymyillen. "Sitä parempi, sillä nyt voin sulkea sinut syliini, ennenkuin lähden. Se tuottaa ehkä minulle onnea", lisäsi hän huokaisten.

"Älkää lähtekö tuolla tavalla, eno", vastasi tyttö tarjoten hänelle otsansa, jolle eno painoi suudelman.

"Sentähden, että olen valmistanut teille jotakin, jonka toivon teille kelpaavan, ennenkuin nousette ratsaille. Ettehän kieltäydy siitä, eikö niin, eno?" pyyteli tyttö veitikkamaisesti hymyillen kuin hemmotellut lapset, jotka aina saavat vanhat ukot hyvälle tuulelle.

"Epäilemättä en, rakas lapsi. Ehdoksi panen vain, ettei tarvitse kauan odottaa aamiaista, jonka minulle niin ystävällisesti tarjoat, sillä minulla on vähän kiire."

"No olkoon menneeksi pari minuuttia", myönsi toinen mennen hänen perässään.

Muutamassa hetkessä aamiainen oli valmis, ja kenraali istuutui sisarentyttärensä kera pöytään.

Koko ajan enoaan palvellessaan ja huolehtiessaan siitä, ettei tältä puuttunut mitään, nuori tyttö katseli häntä niin hämillään ja hartaasti, että vanha sotilas vihdoin sen huomasi.

"Kas niin", sanoi hän keskeyttäen syöntinsä ja katsoen sisarentytärtään. "Sinulla on minulta jotakin pyydettävää, Lucita. Tiedäthän hyvin, että tapanani ei ole kieltää sinulta mitään."

"Se on totta, eno. Mutta luulen, että minun tällä kertaa on vaikeampi voittaa teitä puolelleni."

"Ah, eikö mitä!" huudahti kenraali iloisena. "Onko sinulla siis joku perin tärkeä asia?"

"Päinvastoin, eno. Ja kuitenkin tunnustan, että pelkään teidän sen minulta kieltävän."

"Anna tulla vain, lapseni", vastasi vanha sotilas, "puhu pelkäämättä.
Sanottuasi, mistä on kysymys, minä kyllä vastaan sinulle."

"No niin, eno", aloitti nuori tyttö punastuen, mutta käyden asiaan suoraan käsiksi. "Tunnustan teille, että leirielämä ei tunnu erikoisen miellyttävältä."

"Se käsitys minullakin on siitä, lapseni, mutta mitä tahtoisit minua tekemään?"

"Kah, eno, jos olisitte täällä luonani, niin en olisi millänikään.
Saisinhan silloin viettää aikani teidän seurassanne."

"Mitä minulle sanoit, on varsin hauskaa. Mutta tiedäthän että poistuessani joka aamu en voi olla täällä."

"En vielä käsitä, miten se kävisi päinsä. Sillä tavalla tosin, että jäisin luoksesi, mutta se on mahdotonta."

"Oh, oh!" lausui kenraali, ja hänen kulmakarvansa menivät ryppyihin.
"Mitä minulta pyydätkään, rakas lapsi!"

Kenraali ei vastannut, vaan vaipui ajatuksiin. Nuori tyttö seurasi tuskastuneena merkkejä, joita mietteet jättivät hänen kasvoilleen.

"Itse asiassa", mutisi hän, "se olisikin ehkä parasta." Ja luoden nuoreen tyttöön läpitunkevan katseen hän jatkoi: "Sinusta olisi siis hauskaa tulla mukaan retkilleni?"

"No niin, valmistaudu siis, rakas lapsi. Tästä lähtien saat seurata minua retkilläni."

Nuori tyttö nousi pöydästä yhdellä hyppäyksellä, syleili kiihkeästi enoaan ja antoi määräyksen satuloida hevosensa.

Neljännestuntia myöhemmin doña Luz ja hänen enonsa Lörpön johtamina ja parin lanceron seuraamina poistuivat leiristä ja tunkeutuivat metsään.

Opas kumarsi merkiksi, että hän tahtoi noudattaa käskyä. Pieni joukkue eteni hiljaa ja vaivaloisesti tuskin eroitettavaa metsäpolkua pitkin, jolla hevoset melkein joka askeleella kompastuivat liaaneihin tai lankesivat maata pitkin luikertelevia puunjuuria vasten.

Doña Luz oli onnellinen. Kenties hän näillä retkillä tapaisi Uskollisen
Sydämen.

"Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Mehiläiset ovat valkoihoisten etuvartioita: sitä mukaa kuin valkoihoiset tunkeutuvat Amerikan sisäosiin, etenevät mehiläiset heidän edellään viitoittaen heille tietä ja osoittaen uutismaan paikkoja. Niiden ilmestyminen asumattomaan seutuun ennustaa aina uutisviljelijän tai squatterijoukon tuloa."

"Sepä omituista", mutisi kenraali; "oletko varma siitä, mitä minulle kerroit?"

"Olen, aivan varma. Kaikille preirien asujille on tunnettua, että esimerkiksi intiaanit luottavat mehiläisiin, jotka erehtymättömän varmasti ilmaisevat squatterien tulon."

"Mainiota, señorita, ja jos niin haluatte, on varsin helppoa sitä meille hankkia."

Opas, joka vähän aikaisemmin oli pensaikkoon jättänyt syöttiä mehiläisille, joiden hänen tarkka katseensa oli havainnut parvittain lentelevän tiheiköissä, viittasi seuralaisilleen merkiksi, että he pysähtyisivät.

Mehiläiset olivat tosiaan asettuneet syötille ja tutkiskelivat sitä parhaillaan innokkaasti. Hankittuaan tarpeeksi varastoonsa tätä ainetta ne kohosivat hyvin korkealle ilmaan ja suuntasivat sitten lentonsa suoraa viivaa pitkin niin nopeasti kuin kiväärinluoti.

Opas tarkkasi huolellisesti suuntaa, jota ne alkoivat noudattaa, ja viitattuaan kenraalille hän lähti seuraamaan niiden jälkiä koko partiojoukon saattamana, joka raivasi itselleen tietä toisiinsa kietoutuneitten puunjuurien, sortuneiden puiden, pensaikkojen ja viidakkojen lävitse, silmät lakkaamatta suunnattuina taivasta kohti.

Täten he eivät kadottaneet näkyvistään hunajaa keränneitä mehiläisiä, ja tunnin ajan mitä tukalimmissa oloissa ajettuaan niitä takaa he huomasivat niiden saapuvan pesälleen, joka oli rakennettu kuivuneen ebenpuun onteloon. Hetken aikaa suristuaan ne menivät pesään aukosta, joka oli korkeintaan kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta.

Kehoitettuaan seuralaisiansa pysymään kunnioitettavan välimatkan päässä, jotta he olisivat suojassa puun kaatuessa ja turvattuina sen asujainten kostolta, opas otti esille kirveensä ja alkoi reippaasti hakata poikki ebenpuuta sen tyvestä.

Mehiläiset eivät näyttäneet lainkaan säikähtävän kirveen iskuja. Yhä edelleen niitä meni pesään ja tuli sieltä ulos, ja ne jatkoivat kaikessa rauhassa uutteraa työtään. Eipä edes raju ryskekään, joka oli merkkinä rungon murtumiseen, siirtänyt niiden huomiota pois tavallisista askareista.

Vihdoin puu kaatui hirvittävästi ryskyen ja halkesi pitkin pituuttaan, niin että siinä asuneen yhteiskunnan keräämät rikkaudet tulivat näkyviin.

Opas otti heti heinätukon, jonka oli varannut valmiiksi, ja sytytti sen tuleen puolustautuakseen mehiläisiltä.

Mutta ne eivät hyökänneet kenenkään kimppuun. Ne eivät edes yrittäneet kostaa. Nuo hyönteisraukat olivat hämmästyneitä, ne juoksivat ja lentelivät joka suunnalle hävitetyn valtakuntansa ympärillä ajattelematta muuta kuin kiirehtiä ottamaan selvää onnettomuudesta.

Silloin opas ja lancerot ryhtyivät toimeen puukoin ja kauhoin saadakseen vahakakut esille ja sulloakseen ne nahkaleileihinsä. Useat olivat tummanruskeita ja vanhoja, toiset taas kauniinvaaleita, niin että kennoissa oleva hunaja oli melkein läpikuultavaa.

Sillä aikaa, kun kiireesti koottiin paraimpia vahakakkuja, saapui joka ilmansuunnalta täyttä vauhtia lukemattomin parvin mehiläisiä, jotka tunkeutuivat rikottujen vahakakkujen kammioihin, keräten niistä itselleen varaston, samalla kun pesän entiset omistajat synkkinä ja tylsinä katsoivat hunajansa ryöstöä koettamatta pelastaa siitä edes pientä osaakaan.

Mahdotonta on kuvailla niiden mehiläisten ällistystä, jotka onnettomuuden aikana olivat poissa tapahtumapaikalta ja jotka vähitellen kuormineen saapuivat pesälle. Ne lentelivät kehässä ilmassa sillä paikalla, missä puu oli ollut, hämmästyneinä siitä, että huomasivat paikan tyhjäksi. Vihdoin ne näyttivät käsittävän niitä kohdanneen tuhon ja kokoontuivat ryhmittäin erään läheisen puun kuivuneelle oksalle, josta ne tuntuivat ihmetellen tarkastelevan pesän maassa olevia jäännöksiä ja valittelevan valtakuntansa hävitystä.

"Menkäämme", sanoi hän, "minua kaduttaa, että halusin hunajaa, herkutteluni tuottaa liian paljon onnettomuutta."

"Lähtekäämme", lausui kenraali hymyillen, "jättäkäämme niille nuo muutamat vahakakut."

"Eikö mitä!" lausui opas olkapäitään kohauttaen, "silloin syöpäläiset ne pian korjaisivat."

"Mitä? Syöpäläisetkö? Mitä syöpäläisiä tarkoitatte?" tiedusteli kenraali.

"Niin, señorita!" jatkoi opas, "ne ovat maailman taitavimpia syöpäläisiä etsiessään mehiläisten asumia puita ja käyttäessään niitä hyväkseen."

"Se merkitsee, että ne ovat siihen silmittömästi ihastuneita, señorita", sanoi opas näyttäen käyvän hilpeämmäksi. "Kuvitelkaa, että ne ovat sille niin persoja, että jyrsivät puuta viikkomääriä, kunnes saavat siihen aukon voidakseen työntää sinne kämmenensä. Sitten ne ahmivat hunajaa ja mehiläisiä, vaivautumatta tekemään valintaa."

"Lähtekäämme taas jatkamaan matkaamme", toisti kenraali, "ja pyrkikäämme erämiesten luokse."

"Oh! Saavumme kyllä pian sinne, teidän ylhäisyytenne", vastasi opas, "tuolla jonkun matkan päässä meistä on Canadianjoki, ja erämiehet ovat asettuneet sen sivuhaarojen varrelle."

Mehiläisajo oli nuoren tytön tietämättä jättänyt häneen alakuloisuuden tunteen, jota hän ei voinut karkoittaa. Nuo pienet eläinparat, jotka olivat niin suloisia ja uutteria ja jotka nyt oikun vuoksi olivat joutuneet vainottaviksi ja tuhottaviksi, saattoivat hänet murheelliseksi ja panivat hänet väkisinkin miettimään.

"Rakas lapsi", sanoi hän tytölle, "mikä sinua oikein vaivaa? Et ole enää iloinen kuten lähtiessämme. Mistä johtuu mielentilasi äkillinen muutos?"

"Hyvä Jumala, älä ole huolissasi sen johdosta, eno. Olen samanlainen kuin muutkin nuoret tytöt, siis hiukan hupsu ja haaveellinen. Tämä metsästys, josta arvelin itselleni koituvan niin paljon huvia, on tietämättäni jättänyt minuun surumielisyyden tunteen, josta en voi vapautua."

"Onnellinen lapsi", mutisi kenraali, "jonka näin vähäpätöinen seikka voi vielä tehdä murheelliseksi. Suokoon Jumala, sydänkäpyseni, että vielä kauan pysyisit samanlaisena ja etteivät suuremmat ja todelliset murheet koskaan sinua kohtaisi!"

"Kas niin, lapseni! Kuka tietää, salliiko Jumala minun kauan sinusta huolehtia?"

"Älkää puhuko sellaisia, eno. Toivon, että saamme vielä monet vuodet viettää yhdessä."

"Eno", jatkoi tyttö hetken kuluttua, "eikö teistäkin meitä ympäröivän suurenmoisen ja ylevän luonnon näkemisessä ole jotakin tenhoavaa, joka jalostuttaa aatteet, kohottaa mielen ja tekee ihmisen paremmaksi? Ne, jotka asuvat näissä äärettömissä erämaissa, ovat varmaankin onnellisia!"

"En tiedä, eno", vastasi tyttö arasti, "olen vain tietämätön lapsi, jonka vielä niin lyhyt elämä tähän asti on kulunut rauhallisesti ja seikkailuitta teidän luonanne, en muuta! On hetkiä, jolloin minusta tuntuu, että on onnellista asua näissä suunnattomissa eräseuduissa."

Hämmästyneenä ja sisimmässään ihastuneena sisarentyttärensä viattomasta tunteenpurkauksesta kenraali aikoi juuri vastata hänelle, kun opas äkkiä lähestyi heitä, viittasi merkiksi, että hän kehoitti heitä vaitioloon, ja lausui hiljaa kuiskaten:

XIV

Ihminen merkitsee kilpailijaa, pakollista liittolaista, joka väkevämmän oikeuteen perustuen tulee jakamaan saaliin ensimmäisen valtaajan kanssa ja usein, ellei aina, yrittää korjata viimemainitun työläiden ponnistusten tulokset.

Valkoihoiset, intiaanit tai sekarotuiset tervehtivätkin toisiaan tavatessaan preiriellä aina varoen, korvat hörössä ja sormi rihlakiväärin liipasimella.

Kun oli kuulunut sana ihminen, olivat kenraali ja lancerot kiireesti valmistautuneet äkillistä hyökkäystä vastaanottamaan ladaten aseensa ja piiloutuen parhaansa mukaan pensaitten suojaan.

Viidenkymmenen askeleen päässä seisoi mies, joka pyssynperä maassa ja molemmin käsin pidellen pitkän rihlapyssyn piippua tarkkaili heitä tutkien.

Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli tarmokkaat piirteet, avoin ja päättäväinen katse.

Hänen pitkä, huolellisesti kammattu tukkansa oli palmikoitu ja sidottu saukonnahkarihmoilla ja erivärisillä nauhoilla.

Siro, nahkainen metsästyspusero ulottui polviin asti; erikoiskutoiset säärystimet, joissa oli nauhat ja tupsut ja paljon helistimiä, suojasivat hänen jalkojaan. Jalkineina oli pari mainioita mokkasineja, joita koristivat tekohelmet.

Heleänpunainen loimi riippui hänen olkapäillään, ja vyötäisillä oli punainen vyö, johon oli pistetty kaksi pistoolia, veitsi ja intiaanipiippu.

Hänen kiväärinsä oli kauniiksi maalattu sinoberivärillä ja koristettu pienillä kuparinauloilla.

Omistajansa tavoin oli sekin mitä eriskummaisimmin koristettu. Se oli sinoberilla tehty täplikkääksi ja juovikkaaksi, suitset ja häntävyö oli koristettu tekohelmillä ja nauharuusuilla, pää, harja ja häntä runsaasti somistettu kotkansulilla, jotka heiluivat tuulessa.

Huomatessaan tämän miehen kenraali ei voinut pidättää hämmästyksen huutoa.

Mies, jota olemme kuvailleet, kyllästyi varmaankin edessään olevan pienen joukon varovaiseen käyttäytymiseen ja halusi päästä selville siitä, mitä hänen puolestaan oli tehtävä. Siksi hän päättäväisesti alkoi puhua.

"Ohoo, mitä lemmon väkeä te olette", lausui hän englanninkielellä, "ja mitä te tulette täältä etsimään?"

"Caramba!" vastasi kenraali heittäen kiväärin luotaan ja käskien seuralaistensa tehdä samoin. "Me olemme matkalaisia, jotka olemme lopen uuvuksissa pitkän matkan jälkeen. Aurinko paahtaa kuumasti, pyydämme siis teiltä lupaa saada levätä hetken aikaa majassanne."

"Tulkaa pelotta! Musta Hirvi on hyvä paholainen, kun häntä ei aiota suututtaa. Saatte käyttää hyväksenne sitä vähää, mitä minulla on, ja tehköön se teille hyvää."

Kuullessaan nimen Musta Hirvi opas ei voinut pidättää säikähdystä ilmaisevaa liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta siihen ei hänellä ollut aikaa, sillä metsästäjä oli heittänyt kiväärin olalleen, yhdellä hyppäyksellä lentänyt satulaan ja lähestynyt meksikkolaisia jo aivan likelle.

"Majani on muutaman askeleen päässä täältä", sanoi hän kenraalille. "Jos señorita haluaa maistaa hyvin paistettua biisoninlihaa, niin olen valmis sen kohteliaisuuden hänelle osoittamaan."

"Ei mikään ole sen ystävällisempää. Kiitämme tarjouksesta", lausui kenraali.

"Kaikki tulee aikanaan", sanoi erämies opettavasti, "sallitteko minun muutamaksi hetkeksi astua oppaanne tilalle?"

"Siis matkaan", huudahti erämies asettuen joukon etunenään. Samassa hänen silmänsä sattumalta osuivat oppaaseen, ja hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät. "Hm!" mumisi hän hampaittensa välistä, "mitä tämä merkinnee? Saammehan nähdä", lisäsi hän.

Kiinnittämättä sen enempää huomiota tähän mieheen ja osoittamatta tuntevansa hänet hän antoi lähtökäskyn.

Kun joukkue oli jonkun aikaa vaiteliaana marssinut jokseenkin leveän joen rantaa pitkin, teki erämies jyrkän mutkan ja kääntyi sivulle päin tunkeutuen takaisin metsään muiden seuratessa häntä.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän, "että vaivaan teitä kulkemaan tätä kiertotietä, mutta täällä on majavalammikko, ja pelkään säikäyttää sen asujaimia."

"Oi!" huudahti nuori tyttö, "olisin niin iloinen saadessani nähdä noiden uutterien eläinten puuhia!"

"Se käy varsin helposti päinsä, señorita", sanoi hän, "jos vain tahdotte seurata minua seuralaistenne jäädessä tänne meitä odottamaan."

"Kyllä! Kyllä!" vastasi doña Luz kiitollisena, mutta malttaen mielensä hän äkkiä lisäsi: "Anteeksi, mutta enoni"…

"Vastaan hänestä", lausui erämies vilpittömästi, "älkää lainkaan pelätkö!"

"En pelkää mitään uskoessani hänet teidän huostaanne, ystäväni", vastasi kenraali.

"Kiitos!" ja viitaten merkiksi doña Luzille Musta Hirvi katosi hänen kanssaan pensaitten ja puiden sekaan.

Kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, pysähtyi erämies. Kuunneltuaan tarkasti ja silmäiltyään joka puolelle ympärilleen hän kääntyi nuoren tytön puoleen ja laskien kevyesti kätensä hänen käsivarrelleen sanoi:

"Älkää pelätkö", jatkoi hän, "minä olen kunniallinen mies, ja te olette yhtä varmassa turvassa, vaikka olettekin yksin täällä erämaassa kanssani, kuin jos olisitte Meksikon tuomiokirkossa pääalttarin juurella."

Nuori tyttö katsahti salavihkaa erämieheen. Omituisesta puvusta huolimatta oli hänen kasvoillaan sellainen vilpittömyyden leima, ja hänen silmänsä olivat niin lempeät ja kirkkaat, kun hän katsahti tyttöön, että tämä tunsi jälleen rauhoittuvansa.

"Kuulutte, sillä nyt tunnen teidät, siihen ulkomaalaisjoukkueeseen, joka jo muutaman päivän on tutkinut preirietä joka suunnalla, eikö niin?"

"Joukossanne on kummallinen mies, jolla on vihreät silmälasit ja vaalea tekotukka ja joka huvittelee, en tiedä mistä syystä keräämällä kasveja ja kiviä sensijaan, että koettaisi kunnon metsästäjän lailla pyydystää majavia tai kaataa kuusipeuroja."

"Tunnen miehen, josta puhutte. Hän kuuluu tosiaankin joukkoomme, ja on sangen etevä lääkäri."

"Sen tiedän, hän on sen itse minulle sanonut, hän kulkee usein tätä kautta, olemme hyviä ystäviä. Pulverilla, jonka hän pakoitti minut nauttimaan, hän täydellisesti poisti minusta kuumeen, joka jo kahden kuukauden aikana oli minua kiusannut ja josta en päässyt vapaaksi."

"Haluaisin tehdä jotakin hyväksenne, osoittaakseni kiitollisuuttani tästä palveluksesta."

"Kiitos, ystäväni, mutta en todellakaan tiedä, miten te voisitte olla minulle hyödyksi, paitsi että näytätte minulle majavat."

"Ehkä toisella tavalla", sanoi hän, "ja kenties pikemmin kuin luulettekaan. Kuulkaa minua tarkkaavaisesti, señorita. Olen vain köyhä mies, mutta täällä preiriellä tiedämme asioita, joita Jumala meille ilmaisee, koska elämme kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Haluan antaa teille neuvon: mies, joka palvelee teitä oppaana, on paatunut konna, sellaiseksi hänet tunnetaan kaikkialla lännen preirieillä. Erehdyn suuresti, ellei hän saata teitä jonkun salakavalan väijytyksen alaiseksi. Täällä on runsaasti pahanilkisiä lurjuksia, joiden kanssa hän voi tehdä sopimuksen teidän turmiostanne tai ainakin ryöstämisestänne."

"Oletteko varma siitä, mitä sanoitte?" huudahti nuori tyttö kauhistuneena näistä sanoista, jotka, merkillistä kyllä, pitivät yhtä sen kanssa, mitä Uskollinen Sydän oli sanonut.

"Olen siitä yhtä varma kuin joku henkilö yleensä voi väittää asiasta, josta hänellä ei ole todistuksia. Toisin sanoen: Lörpön entisyyden perusteella täytyy hänen puoleltaan odottaa kaikkea. Uskokaa minua, ellei hän vielä ole teitä pettänyt tekee hän sen ennen pitkää."

"Sitä karttakaa tekemästä, sillä silloin olisi kaikki menetetty! Roistoja, joiden kanssa hän on liittoutunut tai kohta liittoutuu, ellei hän vielä ole sitä tehnyt, on paljon, lukemattomia, ja he tuntevat täydellisesti preirien."

"Ei mitään. Pitää odottaa ja huolellisesti tarkata kaikkia oppaanne puuhia hänen sitä huomaamattaan."

"Ymmärrätte hyvin", keskeytti hänet erämies, "että kun kehoitan teitä pitämään häntä silmällä, se ei tarkoita sitä, että hetken tullessa ja tarvitessanne apuani jättäisin teidät pulaan."

"No niin, menetelkää seuraavasti. Heti kun olette varma siitä, että oppaanne pettää teitä, te lähetätte luokseni vanhan hupsun lääkärinne. Häneenhän voitte luottaa, vai mitä?"

"Hyvä. Lähetätte siis hänet luokseni, kuten sanoin, ja käskette hänen lausua minulle vain: Musta Hirvi. Musta Hirvi olen minä."

"Mainiota, hän siis sanoo minulle: 'Musta hirvi, hetki on tullut'. Ei muuta. Muistatteko nyt nuo sanat?"

"Hm!" sanoi hän hetken kuluttua, "nuo muutamat sanat toimittavat kahden tunnin kuluessa avuksenne viitisenkymmentä preirien rohkeinta miestä. Miehiä, jotka päällikkönsä viittauksesta antavat tappaa itsensä pelastaakseen teidät niiden käsistä, jotka mahdollisesti ovat teidät riistäneet, kuten aavistan tapahtuvan."

"Älkää hämmästykö sitä innokasta harrastusta, jota teitä kohtaan osoitan", sanoi hän; "muuan mies, jonka täydessä vallassa olen, on vannottanut minua huolehtimaan teistä hänen ollessaan pakosta muualla."

"Hän on metsästäjä, joka hallitsee kaikkia valkoisia metsästäjiä preiriellä. Tietäen, että Lörppö toimii oppaananne, hän arvelee, että tämä mestitsi aikoo johtaa teidät väijytyksen uhriksi."

"Kiitos, ystäväni, kiitos", vastasi nuori tyttö innostuneena, "en unohda suositustanne, ja vaaran uhatessa, jos sellainen onnettomuudekseni tulee, aion muistuttaa teille lupauksestanne."

"Ja siinä teette oikein, señorita, sillä silloin se on ainoa pelastuksen tie, mikä teillä on jälellä. Lähtekäämme! Olette ymmärtänyt minut, kaikki on hyvin, pitäkää salaisuutenanne keskustelumme. Ennen kaikkea älkää näyttäkö, että olette puhellut tästä asiasta kanssani. Tuo kirottu mestitsi on tarkkavainuinen kuin majava. Jos hän vain epäileekin jotakin, niin hän luikertelee sormienne lomitse kuin kyy, joka hän onkin."

"Jatkakaamme nyt matkaamme majavalammelle. Uskollinen Sydän huolehtii teistä."

"Hän on jo kerran pelastanut henkemme, preirien tulipalossa", huudahti tyttö innostuneesti.

"Ah, ah!" mutisi erämies katsahtaen häneen omituisesti, "kaikki on siis parhain päin"; sitten hän lisäsi kovaa: "Olkaa huoletta, señorita, jos kohta kohdalta seuraatte teille antamiani neuvoja, ei teille tapahdu preiriellä mitään pahaa, olkoot sitten millaisia hyvänsä ne petolliset juonet, joiden uhriksi joudutte."

"Oi!" huudahti tyttö haltioissaan, "vaaran hetkellä en epäröi rientäessäni turviinne, sen vannon!"

"Asia on siis sovittu", lausui Musta Hirvi hymyillen; "nyt lähtekäämme katsomaan majavia."

He jatkoivat marssiaan, ja muutaman minuutin kuluttua he saapuivat metsän reunaan.

Silloin erämies pysähtyi viitaten nuorelle tytölle merkiksi, että hän pysyisi liikkumattomana, ja kääntyen häneen päin kuiskasi:

Nuori tyttö työnsi syrjään pajujen oksat ja kurottaen päänsä eteenpäin katseli.

Majavat eivät olleet uutteran yhteiskuntansa patoamistyöllä katkaisseet ainoastaan itse pääjoen juoksua, vaan vieläpä kaikki siihen virtaavat joet, niin että ympäröivä maa oli muuttunut laajaksi rämeeksi.

Yksi ainoa majava työskenteli tällä hetkellä pääsulun luona, mutta pian ilmestyi viisi muuta tuoden muassaan puunpalasia, savea ja kiviä. Sitten ne kaikki yhdessä menivät eräälle kohtaa sulkua, joka, sen huomasi nuori tyttökin, kaipasi korjausta. Ne laskivat kantamuksensa sortuneeseen paikkaan ja sukelsivat veteen, mutta ilmestyivät melkein heti senjälkeen takaisin pinnalle.

Kukin niistä toi mukanaan määrätyn kantamuksen savea, jota ne käyttivät muurilaastina liittääkseen yhteen puunpalaset ja kivet ja valmistaakseen niistä tukevan kohdan patoon. Kerta toisensa jälkeen ne poistuivat palatakseen jälleen tuomaan savea ja puunpalasia. Muuraustyötä jatkui, kunnes repeämä oli kokonaan korjattu.

Kun työ oli valmis, alkoivat nuo viisaat eläimet hauskutella ajamalla toisiaan takaa lammessa. Ne sukelsivat veteen tai uiskentelivat sen pinnalla lyöden vettä hännällään, niin että se räiskyi.

Doña Luz katseli yhä ihastuneempana tätä erikoista näytelmää. Hän olisi mielellään jäänyt vaikka koko päiväksi ihailemaan näitä merkillisiä eläimiä.

Sillä aikaa kun ensinmainitut täten pitivät hauskaa, saapui paikalle pari muuta majavayhteiskunnan jäsentä. Jonkun aikaa ne totisina katselivat toveriensa kisailua ollen sennäköisiä, kuin olisivat mielellään liittyneet leikkiin, mutta sitten ne kiipesivät ylös mäenrinnettä, joka oli melko lähellä nuoren tytön ja erämiehen tähystyspaikkaa, istuutuivat takajaloilleen, nojasivat etukäpälillään nuorta mäntyä vastaan ja alkoivat jyrsiä sen kuorta. Väliin ne siitä eroittivat pienen palasen pitäen sitä käpäliensä välissä ja pysyen yhä istumassa. Ne nakertelivat irvistellen ja väännellen kasvojaan aivan kuin apina, joka jyrsii pähkinää.

Majavilla oli ilmeisesti tarkoituksena kaataa puu, ja sen saavuttamiseksi ne työskentelivät kuumeisesti. Nuori mänty oli läpimitaltaan lähes kahdeksantoista tuumaa siltä kohdalta, mistä ne sitä jyrsivät; se oli suora kuin tikku ja jokseenkin korkea. Ne olisivat epäilemättä voineet lyhyessä ajassa jyrsiä sen kokonaan poikki, mutta kenraali, joka oli tullut levottomaksi sisarentyttärensä viipyessä niin kauan poissa, oli päättänyt lähteä etsimään häntä, ja majavat, jotka säikähtivät hevosten melua, sukelsivat veteen ja katosivat äkkiä.

Kenraali moitti lievästi sisarentytärtään, koska tämä oli viipynyt niin kauan, mutta ihastuneena näkemästään nuori tyttö ei kiinnittänyt siihen paljonkaan huomiota, vaan aikoi palata vielä toiste paikalle näkymättömänä katselijana tarkastamaan majavien temmellystä.

Pieni joukko suuntasi erämiehen johdolla kulkunsa majaa kohti, missä hän oli tarjonnut suojaa keskitaivaalle nousseen auringon paahtavilta säteiltä.

Doña Luz, jonka uteliaisuutta oli mitä suurimmassa määrässä kiihoittanut äskeinen mielenkiintoinen näytelmä, korvasi vahingon, jonka hänen enonsa häiritsevä keskeytys oli aiheuttanut, kysellen Mustalta Hirveltä pienimpiäkin yksityisseikkoja majavien tavoista ja siitä, miten niitä metsästetään.

Erämies, niinkuin yleensä kaikki ihmiset, jotka tavallisesti elävät yksinäisyydessä, halusi mielellään tilaisuuden tarjoutuessa ottaa korvauksen harvapuheisuudesta, jota hän suurimman osan ajastaan pakostakin noudatti, eikä siis antanutkaan itseään moneen kertaan pyytää.

"Kuulkaas, señorita", sanoi hän, "punanahat sanovat, että majava on ihminen, joka ei puhu, ja he ovat oikeassa. Se on viisas, ymmärtäväinen, rohkea, uuttera ja säästäväinen. Kun talvi lähenee, ryhtyy koko perhe varaamaan ruokaa. Nuoret ja vanhat, kaikki tekevät työtä. Usein niiden täytyy tehdä pitkiä matkoja löytääkseen puunkuorta, josta ne pitävät enemmän kuin muusta. Ne kaatavat väliin sangen suuria puita ja karsivat niistä oksat, joiden kuori on niiden parasta herkkua. Ne leikkaavat ne noin kolmen jalan pituisiin palasiin, kuljettavat ne vesireitille ja uittavat majalleen asti, missä panevat ne varastoon. Niiden asunnot ovat siistit ja mukavat. Ne heittävät huolellisesti aina ruoka-ajan jälkeen virtaan sulun alapuolelle ne puunpalaset, joista ovat kalvaneet kuoren. Ne eivät koskaan salli vieraan majavan tulla rakentamaan yhdyskuntaa viereensä, ja usein ne taistelevat mitä rajuimmin turvatakseen alueensa loukkaamattomuuden."

"On, mutta siinä ei ole vielä kaikki", jatkoi erämies. "Keväällä, jolloin on karvojen luomisaika, uros jättää naaraan kotiin ja lähtee kuin suuri herra ainakin huviretkelle poistuen usein varsin loitolle. Se pitää hauskaa läpikuultavan kirkkaissa lampivesissä, joita se tapaa matkallaan, nousee rannoille jyrsiäkseen nuorten poppeli- ja pajupuiden hentoja runkoja. Mutta kun kesä lähenee, luopuu se vanhanpojan elämästä, muistaa velvollisuutensa perheen päänä ja palaa puolisonsa ja poikastensa luokse, jotka se vie etsimään varastoja talveksi."

"Täytyy tunnustaa", huomautti kenraali, "että tämä eläin on luomakunnan merkillisimpiä."

"Niin", puuttui doña Luz puheeseen, "en voi ymmärtää, missä tarkoituksessa niitä metsästetään kuin vahingollista petoeläintä."

"Mitä tarkoitatte, señorita?" vastasi erämies filosofisesti. "Kaikki eläimethän ovat ihmistä varten luodut, varsinkin tämä, jonka turkki on varsin arvokas."

"Tosiaankin", myönsi kenraali. "Mutta miten toimitatte tuon metsästyksen? Eivät kaikki majavat ole yhtä rohkeita kuin nämä. Useimmat lienevät niin varovaisia, että ne kätkevät pesänsä äärimmäisen huolellisesti", lisäsi hän.

"Totta kyllä", vastasi Musta Hirvi, "mutta kokemus on varustanut tottuneen metsämiehen niin terävällä katseella, että hän usein sangen vähäisenkin merkin avulla keksii majavan jäljet ja pesän, vaikka viimemainittua peittäisikin tiheä, nuori näreikkö ja se olisi pajujen varjossa. Harvoin tapahtuu, ettei erämies osaisi tarkalleen määrätä pesän asujainten lukuakin. Keksittyään pesän hän asettaa paikoilleen pyydyksensä. Se pannaan lähelle joen rantaa kaksi tai kolme tuumaa vedenpinnan alapuolelle ja kiinnitetään ketjuilla lujasti saveen tai hiekkaan vajotettuun paaluun. Pieni puunpalanen, joka kuoritaan, ja johon sivellään rohtoa, — niin nimitetään syöttiainetta, jota yleensä käytetään, — asetetaan noin kolme tai neljä tuumaa vedenpinnan yläpuolelle, ja toinen pää kiinnitetään vedenpinnan alla olevaan pyydykseen. Majavaa, jolla on erikoisen hieno vainu, kiehtoa puoleensa syötin tuoksu. Mutta heti kun se lähestyy ja pistää kuononsa lähelle syöttiä, alkaakseen sitä kalvaa, tarttuvat sen käpälät pyydykseen. Kauhistuneena se sukeltaa veden alle, sen jalassa riippuva pyydys tekee kuitenkin turhiksi kaikki sen ponnistukset päästä pakoon. Se taistelee jonkun aikaa, sitten se vihdoin voimien loppuessa painuu pohjaan ja hukkuu. Sillä tapaa tavallisesti metsästetään majavia, señorita, mutta kallioperäisillä paikoilla, missä paalua ei voi vajottaa maahan pyydyksen pitimeksi, on meidän usein pakko kauan etsiskellä, vieläpä uidakin pitkiä matkoja löytääksemme pyydystetyn majavan. Tapahtuu myöskin, että kun samasta perhekunnasta on pyydystetty useampia jäseniä, muut tulevat varovaisiksi. Vaikka mitä metkuja silloin käyttäisimme, on mahdotonta saada niitä tarttumaan syöttiin. Ne lähestyvät varovaisesti pyydyksiä, päästävät kepin avulla pontimen vireestä, vieläpä usein vääntävät pyydykset ylösalasin, laahaavat ne sulkunsa alapuolelle ja hautaavat ne maahan."

"Silloinko?" toisti Musta Hirvi. "Sellaisissa tapauksissa meillä on vain yksi keino käytettävänämme, nimittäin heittää pyydykset selkäämme, tunnustaa majavien voittaneen meidät ja matkata etäämmäksi etsimään toisia, tottumattomampia otuksia. Mutta tässähän on majani."

Matkalaiset saapuivat samassa kurjannäköiselle majalle. Se oli tehty punotuista oksista ja kykeni töintuskin suojaamaan auringonsäteiltä. Hoidon puutteessa se joka suhteessa muistutti preirieiden muiden erämiesten majoja, erämiehet kun vähimmin kiinnittävät huomiota elämän mukavuuksiin.

Vaikka maja oli sellainen kuin se oli, kutsui Musta Hirvi kohteliaasti vieraita sisään.

Toinen erämies istui kyyristyneenä majan edessä kypsentämässä bisoninpaistia, jonka Musta Hirvi oli edeltäkäsin kertonut tulevan ateriaksi.

Mies, jonka puku täysin muistutti Mustan Hirven pukua, oli lähes neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta lukemattomat rasitukset ja kurjuus, jotka kuuluivat partiomiehen kovaan ammattiin, olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa verkon ristiin rastiin kulkevia ryppyjä, jotka tekivät hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa oli.

Maailmassa ei tosiaankaan ole vaarallisempaa, rasittavampaa ja vähemmän tuottavaa ammattia kuin erämiehen. Nuo ihmisparat saavat usein havaita joko intiaanien tai muiden metsästäjien ryöstäneen heidän vaivalla hankkimansa saaliin, heiltä nyljetään päänahka tai heidät teurastetaan, eikä kukaan koskaan ota selvää, mihin he ovat joutuneet.

"Istuutukaa, señorita, ja te myöskin hyvät herrat", sanoi Musta Hirvi kohteliaasti. "Niin vähäpätöinen kuin kotini onkin, on se kuitenkin siksi suuri, että siinä on tilaa teille kaikille."

Matkailijat vastaanottivat kiitollisina pyynnön. He laskeutuivat maahan, ja pian he olivat pitkällään kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla, joita peittivät karhun-, hirven- ja bisoninnahat.

Aterian, oikean metsästäjien aterian, aikana juotiin palan paineeksi muutamia kupillisia mainiota mezcal-viiniä, jota kenraali aina kuljetti mukanaan retkillään ja jota erämiehet arvostelivat hyväksi, kuten se ansaitsikin.

Sillä aikaa kun doña Luz, opas ja lancerot nauttivat päivällisunta antaakseen auringonsäteiden synnyttämän lämmön vähän haihtua, pyysi kenraali Mustaa Hirveä kanssaan kävelemään ja poistui hänen seurassaan majasta.

Heti kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, istuutui kenraali erään ebenpuun juurelle pyytäen seuralaistansa tekemään samoin, minkä tämä tekikin.

"Ystäväni", sanoi hän, "sallikaa minun ensin kiittää teitä suuresta vieraanvaraisuudestanne. Täytettyäni tämän velvollisuuteni haluaisin tehdä teille eräitä kysymyksiä."

"Caballero!" vastasi erämies vältellen. "Olette kai kuullut, mitä punanahat sanovat. 'Vedä joka sanan välissä haiku piipustasi harkitaksesi visusti sanojasi.'"

"Puhutte minulle kuin varovainen mies ainakin, mutta olkaa levollinen. Minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta kysellä teiltä sellaista, mikä kuuluu ammattisalaisuuksiinne, tai mitään muutakaan, joka koskisi henkilökohtaisesti teitä itseänne."

"Jos osaan vastata kysymyksiinne, caballero, niin olkaa varma siitä, etten emmi tehdä mieliksenne."

"Kiitos, ystäväni, en ole aikonut pyytääkään teiltä enempää. Kuinka kauan olette asunut preiriellä?"

"Jo kymmenen vuotta, ja Jumala suokoon, että saisin jäädä tänne vielä pitkäksi aikaa."

"Enemmän kuin kuvata osaan. Täytyy alkaa, niinkuin minä, jo lapsena, kestää kaikki koettelemukset, kärsiä kaikki vaivat ja olla osallisena kaikenlaisissa seikkailuissa voidakseen ymmärtää tämän elämän hurmaavaa luontoa, sen tarjoamia taivaallisia nautintoja ja merkillistä mielihyväntunnetta, johon se meidät saattaa! Oi, caballero, Euroopan kaunein ja suurin kaupunki on sangen pieni, sangen likainen ja sangen viheliäinen erämaahan verrattuna. Liian ahdas, säännöllinen ja jäykkä elämä, jota te vietätte, on varsin kurjaa meikäläisen elämään verrattuna! Vain täällä ihminen tuntee ilman vaivattomasti tunkeutuvan keuhkoihinsa, saa tuntea elävänsä ja ajattelevansa. Sivistys vetää hänet alas melkein järjettömän luontokappaleen tasalle jättämättä hänelle muuta vaistoa kuin mitä välttämättömästi on tarpeen saastaisten harrastusten perilleajamiseksi. Mutta sensijaan preiriellä, keskellä erämaata, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, hänen aatoksensa laajenevat, hänen mielensä avartuu, ja hänestä tulee todellisuudessa se, joksi korkein olento hänet on aikonutkin, nimittäin luomakunnan herra."

Lausuessaan nämä sanat erämies oli tavallaan muuttunut, hänen kasvoilleen oli tullut innostuksen ilme, silmät salamoivat, ja ryhti suoristausi yleväksi.

Kenraali huokasi syvään, ja salaa vieri kyynel hänen harmaantuneille viiksilleen.

"Se on totta", sanoi hän surumielisenä, "tämä elämä tarjoaa outoa riemua sille, joka sitä haluaa, riemua, joka punoo siteitä sellaisia, ettei niitä voi katkoa. Kun te tulitte preirieille, niin mistä te saavuitte?"

"Vain yksi mies voi niitä teille antaa, mutta se mies ei, ikävä kyllä, ole tällä hetkellä täällä."

"Uskollinen Sydän", toisti kenraali vilkkaasti. "Muistelen tuntevani sen miehen."

"Kenties teidän on helpompi kuin luulettekaan hänet tavata, jos tosiaankin haluatte hänet nähdä."

"No, aivan yksinkertaisesta syystä! Uskollinen Sydän virittää ansoja aivan lähellä minua. Minä huolehdin niistä tällä hetkellä, mutta ei kestä kauan, ennenkuin hän palaa."

"Oi, jospa Jumala soisi, että puheenne pitäisi paikkansa!" lausui kenraali liikutettuna.

"Heti kun hän saapuu, ilmoitan siitä teille, ellette jo siihen mennessä ole lähtenyt leiristänne."

Samassa doña Luz tuli ulos majasta, viitaten Mustalle Hirvelle merkiksi siitä, että tämä olisi vaiti. Kenraali kiirehti häntä vastaan.

Matkalaiset nousivat ratsuilleen ja kiitettyään erämiehiä heidän sydämellisestä vieraanvaraisuudestaan lähtivät takaisin leirille.

XVI

Paluumatka oli ikävä. Kenraali oli vaipunut syviin mietteisiin keskusteltuaan erämiehen kanssa, doña Luz ajatteli varoitusta, joka hänelle oli annettu, opas, jonka Mustan Hirven keskustelut nuoren tytön ja kenraalin kanssa olivat tehneet levottomaksi, aavisti salaa jotakin, mikä käski häntä pitämään varansa. Ainoastaan molemmat lancerot kulkivat huolettomina tietämättä näytelmästä, jota esitettiin heidän ympärillään ja ajatellen vain yhtä asiaa, nimittäin lepoa, joka heitä odotti leiriin saavuttua.

Lörppö tähyili lakkaamatta levottomasti ympärilleen näyttäen etsivän apujoukkoja tiheistä pensaikoista, joiden lävitse pieni joukko vaiteliaana kulki.

Päivä läheni loppuaan, aurinko oli aivan kohta menevä mailleen, ja aika-ajoin metsän salaperäiset asukkaat jo kiljuivat kolkosti.

"Kiirehtikäämme siis kulkuamme. En halua, että yö meidät yllättää näissä tiheiköissä."

Joukko lähti ratsastamaan täyttä ravia, joka vähemmässä kuin puolessa tunnissa vei heidät leirin etuvarustuksille.

Mutta alakuloisuus, joka muutama tunti sitten näytti vallanneen kenraalin ja hänen sisarentyttärensä, kasvoi sensijaan että olisi vähentynyt. Aterian aikana tämä kävi ilmi. Jokainen söi kaikessa kiireessä lausumatta sanaakaan. Kun oli lopetettu, erosivat kaikki ottaen tekosyyksi päivän rasitukset mennäkseen muka levolle, mutta todellisuudessa saadakseen olla yksin ja pohtia päivän tapauksia.

Opas ei myöskään ollut hyvällä tuulella. Paha omatunto, kun on puhe varovaisesta ihmisestä, on niin kiusallinen toveri yöllä kuin olla saattaa. Lörpöllä oli kaikista omistatunnoista pahin, eikä hänellä ollutkaan halua nukkua. Hän käyskenteli leirissä etsien turhaan huolien ja kenties katumuksen kiusaamassa mielessään jonkunlaista keinoa päästäkseen vaaralliselta tieltä, jota oli kulkemassa. Mutta turhaan hän kidutti mielikuvitustaan. Ei mikään tullut hälventämään hänen pelkoaan.

Yö kuitenkin läheni. Kuu oli hävinnyt, ja läpinäkymätön pimeys leijaili hiljaiseksi käyneen leirin yllä.

Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan. Ainoastaan opas, joka oli tahtonut ottaa suorittaakseen ensimmäisen vahtivuoron, valvoi istuen eräällä tavaramytyllä. Kädet ristissä rinnoilla ja katse kiinteänä hän vaipui yhä synkempiin mietteisiin.

Äkkiä muuan käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja ääni kuiskasi hänen korvaansa vain sanan: "Kennedy!"

Malttaen mieltään ja horjumattoman tyynenä, jotka ominaisuudet eivät koskaan haihdu intiaaneilta tai mestitseiltä, opas katsahti varovaisesti ympärilleen ollakseen varma siitä, että hän oli yksinään. Sitten hän tarttui käteen, joka yhä lepäsi hänen olallaan, ja vei muassaan miehen, joka oli häntä puhutellut ja vastustelematta seurasi häntä, erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa luuli olevansa turvassa kenenkään näkemättä.

Sillä hetkellä, jolloin molemmat miehet kulkivat teltan ohi, avautuivat puoliksi sen oviverhot äänettömästi, ja muuan varjo hiipi varovaisesti heidän perässään.

Kun he olivat kätkeytyneet tavaramyttyjen keskelle ja asettuneet istumaan aivan lähelle toisiaan puhuakseen matalalla äänellä ja hiljaa kuin henkäys, kuiskasi opas:

"Minä olisin ollut kolmas. Molemmin puolin olisi ollut yhtä monta, kun kenraalilla oli vain kaksi lanceroa."

"Olit hullu, nyt olisi kaikki ohi, sensijaan että kaikki on luultavasti menetetty."

"Häh! Carai! Sehän on selvää, kenraali ja hänen sisarentyttärensä ovat keskustelleet pitkän ajan tuon viekkaan Mustan Hirven kanssa. Tiedäthän, että hän jo kauan on minut tuntenut, hän on varmasti herättänyt heissä epäluuloja minua kohtaan."

"Olet oikeassa, olen tehnyt virheen! Mutta tällä hetkellä ei pahaa voi auttaa, sillä aavistan, että Musta Hirvi on tehnyt kenraalille tarkkaa tiliä kolttosistani."

"Toimittava niin pian kuin suinkin suomatta heille aikaa ryhtyä varokeinoihin."

"Tänä iltana hän saapui. Kaikki miehemme ovat piilossa luolassa. Meitä on neljäkymmentä."

"Bravo! Ah! Miksi ette saapuneet kaikki yhdessä sensijaan, että tulitte yksin. Näet, kuinka sopiva tilaisuus teillä olisi ollut. He nukkuvat kuin pähkinähiiret. Olisimme saaneet heidät käsiimme vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa."

"Olet oikeassa, mutta kaikkea ei voi edeltäpäin tietää. Asiaa muuten ei siten sovittu päällikön kanssa."

"Ilmoittaakseni sinulle, että olemme valmiina ja että odotamme vain merkkiäsi toimiaksemme."

"Mitä hittoa! Tahdotko, että minä antaisin sinulle neuvoja? Tiedänkö minä muka, mitä täällä tapahtuu. Minunko pitäisi sanoa, miten sinun olisi toimittava?"

Opas mietti hetkisen, sitten hän kohotti päätään ja katsoi tarkkaavaisesti taivasta kohden.

"Sanot kapteenille, että jos hän haluaa, niin luovutan hänen käsiinsä nuoren tytön vielä tänä yönä."

"Kuule siis. Leirin vartiointi toimitetaan seuraavalla tavalla: päivällä sotamiehet vartioivat vallituksilla, mutta kun he eivät ole tottuneet preirie-elämään ja kun heistä yöllä olisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä, olen muiden oppaiden avulla ottanut suorittaakseni vahdinpidon, kun taas sotamiehet saavat levätä."

"Eikö totta?" kysäisi Lörppö. "Te siis nousette ratsaille. Kun olette saapuneet kukkulan juurelle, tulee kuusi rohkeinta joukostanne minun luokseni. Heidän avullaan olen valmis sitomaan kaikki sotilaat vieläpä kenraalinkin heidän nukkuessaan sikeintä untaan."

"Hyvä. Saatuani kerran soltut hyvin sidotuiksi vihellän, jolloin kapteeni saapuu mukanaan toinen osa joukkoaan. Sitten hän, hiisi vie, järjestäköön asiansa nuoren tytön suhteen miten haluaa, minulla ei ole hommassa enää muuta tekemistä. Mitä siitä arvelet?"

"Tällä tavalla meidän ei tarvitse vuodattaa verta ja vältämme vaarallisia liikkeitä, joista en välitä, kun kerran voin ilman niitäkin tulla toimeen."

"Kah, ystäväiseni, kun toimittaa tämäntapaisia asioita, jotka onnistuessaan tarjoavat suuren palkkion, täytyy aina järjestää ne niin, että on kaikki onnistumismahdollisuudet."

"Tuo on oikeata perustelua. Suunnitelmasi muuten miellyttää minua äärettömästi ja panen sen pitemmittä siekailuitta toimeen, mutta sopikaamme ensin toiminnastamme välttääksemme väärinkäsityksiä, jotka aina ovat epämieluisia."

"Jos, kuten arvelen, päällikkö katsoo suunnitelmasi olevan kunnollisen ja uskoo, että se varmasti onnistuu, niin heti saavuttuamme kukkulan juurelle minä nousen tänne mukanani viisi uljasta miestä, jotka itse huolellisesti valitsen. Miltä suunnalta pyrkisin leiriin?"

"Siltä suunnalta, jumaliste, mistä jo kerran olet tullut leiriin, senhän tunnet."

"Hyvä. Kaikesta on siis sovittu. Sinulla ei siis ole minulle enää mitään sanottavaa."

"Olet aina oikeassa. Opasta minut sille paikalle, mistä minun on lähdettävä leiristä. On niin pimeä, että jos menen sinne yksin, niin joudun pian harhateille ja kompastun kenties johonkin nukkuvaan solttuun, mikä ei olisi onneksi asiallemme."

Miehet nousivat ja alkoivat hiipiä sitä paikkaa kohti, jonka kautta kapteenin lähetin oli poistuttava, mutta samassa muuan varjo astui heidän eteensä ja lausui lujalla äänellä:

Suuresta itsehillinnästään huolimatta molemmat miehet jäivät hetkeksi ällistyneinä seisomaan.

Antamatta heille aikaa saada takaisin mielenmalttiaan se henkilö, joka oli puhunut, laukaisi kaksi pistoolia aivan läheltä. Nuo onnettomat kirkaisivat kamalasti. Toinen kaatui, mutta hypäten kuin tiikerikissa toinen kiipesi puolustusvallien ylitse ja katosi, ennenkuin häntä olisi ehtinyt toistamiseen ampua. Kahden laukauksen kajahtaessa ja roistojen huudot kuullessaan olivat kaikki kavahtaneet unestaan leirissä. Jokainen syöksyi päätäpahkaa suojavarustuksille.

Kenraali ja kapteeni Aguilar saapuivat ensimmäisinä paikalle, missä kuvaamamme näytelmä oli tapahtunut.

He tapasivat doña Luzin seisomassa kaksi savuavaa pistoolia kädessään erään miehen vääntelehtiessä hänen jalkojensa juuressa kuolinkamppailussaan.

"Mitä tämä merkitsee, sisarentyttäreni? Taivaan nimessä, mitä on tapahtunut? Oletko haavoittunut?" kyseli kenraali epätoivoisena.

"Rauhoittukaa, eno. En ole haavoittunut", vastasi nuori tyttö, "olen vain rangaissut kavaltajaa. Kaksi heittiötä suunnitteli salavehkeitä yhteistä turvallisuuttamme vastaan. Toinen heistä pääsi karkuun, mutta luulen, että tämä tässä on jokseenkin pahasti haavoittunut."

Soihdun valossa, jota hän piti kädessään, hän tunsi Kennedyn, saman oppaan, jonka Lörppö aikaisemmin oli väittänyt elävänä palaneen preirietulipalossa.

"Se merkitsee sitä, eno", vastasi tyttö, "että ellei Jumala olisi tullut avukseni, niin olisi meidät tänä yönä yllättänyt rosvojoukko, joka on väijyksissä jonkun matkan päässä täältä."

Ja kenraali kiiruhti kapteeni Aguilarin avustamana valmistautumaan ankaraan vastarintaan sen varalta, että heidän kimppuunsa koetettaisiin hyökätä.

Lörppö oli paennut, mutta leveä verijuova osoitti, että hän oli vaikeasti haavoittunut. Jos olisi ollut päivänaika, olisi koetettu ajaa häntä takaa ja kenties olisi onnistuttukin hänet saamaan kiinni, mutta kun oli pimeä ja kun lisäksi ei tiedetty, olivatko viholliset ehkä vielä väijyksissä ympäristössä, ei kenraali tahtonut, että hänen sotilaansa uskaltautuisivat leirin ulkopuolelle. Hän antoi mieluummin ilkiön koettaa pelastua.

Kun ensi hälinä oli hälvennyt, tunsi doña Luz, jota nyt ei enää tilanteen aiheuttama vaara pitänyt jännitettynä, olevansa nainen. Hänen tarmonsa katosi, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen ruumiinsa värisi kouristuksentapaisesti. Hän lyyhistyi kokoon ja olisi kaatunut, ellei tohtori olisi ottanut häntä käsivarsilleen.

Hän kantoi hänen puolipyörtyneenä telttaan ja hoiti häntä huolellisesti, niinkuin hänen tilansa vaati.

Nuori tyttö tuli vähitellen tajuihinsa. Hänen mielensä tyyntyi, ja hänen ajatuksensa muuttuivat rauhallisiksi.

Muistaen suositukset, jotka Musta Hirvi hänelle oli antanut, hän ajatteli, että hetki oli tullut pyytää häntä täyttämään lupauksensa, ja viittasi tohtoria luokseen.

"Hyvä tohtori", sanoi hän viimemainitulle lempeästi, "haluaisitteko tehdä minulle suuren palveluksen?"

"Kyllä, täältä ei ole pitkä matka hänen majalleen. Se on lähellä erästä majavalampea."

"Häntä juuri tarkoitan, hyvä tohtori. No niin! Teidän täytyisi mennä minun puolestani hänen luokseen, mutta vielä tänään."

"Ja sitten lisäätte, muistakaa tarkoin, seuraavat sanat, jotka ovat hänelle sana sanalta lausuttavat!"

"Sen vannon", lupasi toinen juhlallisella äänellä. "Aamun koitteessa lähden etsimään erämiestä, kerron hänelle, mitä yöllä on tapahtunut ja lisään: Musta Hirvi, hetki on tullut. Siinäkö kaikki, mitä haluatte minun tekevän?"

"Kas niin! Nukkukaa nyt levollisesti, señorita, vannon kautta kunniani tekeväni, mitä pyydätte."

"Kiitos", kuiskasi nuori tyttö suloisesti hymyillen ja puristaen hänen kättään.

Ja yön kauheista mielenliikutuksista väsyneenä hän laskeutui levolle vuoteelleen, jossa pian vaipui rauhalliseen ja virkistävään uneen.

Päivän koitteessa tuo kelpo oppinut — vaikka kenraali turhaan varoitteli häntä vaaroista, joiden alaisiksi hän vapaasta tahdostaan antautuisi — lähti leiristä ja laskeutui täyttä ravia alas kukkulalta, puisteltuaan päätään kaikelle, mitä hänen ystävänsä oli hänelle sanonut.

Saavuttuaan sitten metsään hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja karautti Mustan Hirven majaa kohti.

XVII

Kotkanpää oli yhtä varova kuin rohkeakin päällikkö ja tiesi, että hänellä olisi paljon pelättävää amerikkalaisten puolelta, ellei hän täydellisesti peittäisi jälkiänsä.

Yllätettyään menestyksellisesti valkoisten uuden siirtokunnan Canadian-virran varrella hän ei niin ollen laiminlyönyt mitään suojatakseen joukkonsa sitä uhkaavalta kostolta.

Ei voi kuvitellakaan intiaanien taitoa, kun on kysymyksessä jälkien hävittäminen.

Parikymmentä kertaa he tarpovat saman paikan kautta sotkien retkensä jättämät jäljet sikinsokin, kunnes niitä on mahdoton eroittaa. He eivät jätä käyttämättä hyväkseen mitään seudun satunnaista, luonnon suomaa etua, marssivat toinen toisensa jäljessä salatakseen lukumääränsä, matkaavat päiväkausia keskellä virtaa, usein kahlaten vyötäisiään myöten vedessä. He ovat niin varovaisia ja kärsivällisiä, että usein kädelläänkin hävittävät merkkejä ja niin sanoaksemme askel askeleelta pyyhkivät pois jäljet, jotka voisivat paljastaa heidät tarkkasilmäisille vihollisille.

Käärmeen heimo, johon Kotkanpäänkin johtamat soturit kuuluivat, oli saapunut preirielle luvultaan lähes viidensadan miehen suuruisena joukkona metsästääkseen bisoneja ja ryhtyäkseen taistelemaan pooneja ja sioux-intiaaneja vastaan, joiden kanssa he lakkaamatta sotivat.

Kotkanpään tarkoituksena oli heti sotaretkensä päätyttyä viipymättä liittyä veljiinsä, toimittaakseen turvaan kylän valtauksessa saamansa saaliin ja ottaakseen osaa suureen retkeen, jota hänen heimonsa valmisteli preiriellä hajallaan olevia valkoihoisia ja mestitsejä vastaan, joita intiaanit syystä pitävät leppymättöminä vihamiehinään.

Johtajansa moninaisista varokeinoista huolimatta oli tämä osasto edennyt nopeasti.

Kuudennen päivän iltana linnoituksen hävittämisen jälkeen comanchit pysähtyivät pienen, nimettömän joen varrelle, jollaisia niin runsaasti näillä tienoilla tapaa, ja valmistausivat leiriytymään yöksi.

Ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin intiaanien leiriytyminen heidän ollessaan sotajalalla.

Hevoset pannaan liekaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Ellei pelätä äkkiyllätystä, sytytetään leirivalkeat. Päinvastaisessa tapauksessa kukin syö ja asettuu levolle, mikäli voi.

Lähdettyään linnoituksesta intiaanit eivät olleet missään huomanneet merkkejä, jotka olisivat panneet heidät arvelemaan, että heitä seurattiin tai heidän puuhiaan tarkkailtiin. Heidän tiedustelijansa eivät olleet keksineet mitään epäiltäviä jälkiä.

He olivat jo lähellä heimonsa leiriä, tuntien itsensä täysin turvallisiksi.

Kotkanpää käski sytyttää valkeat ja sijoitti itse vahdit. Sitten hän nojautui ebenpuuta vasten, otti esille piippunsa ja käski tuoda espanjalaisen vanhuksen ja naisen eteensä.

Kun he olivat tulleet hänen luokseen, tervehti Kotkanpää sydämellisesti vanhusta ja tarjosi hänelle piippunsa. Tämän hyväntahtoisuuden osoituksen vanhus otti vastaan ajatellen kysymyksiä, joita intiaani epäilemättä hänelle tekisi.

"Olisin väärässä, jos valittaisin, päällikkö", vastasi espanjalainen. "Siitä asti, kun olen ollut seurassanne, on minua kohdeltu kunnioittaen."

"Olemme vihdoinkin saapuneet metsästysalueellemme", jatkoi päällikkö. "Veljeäni Harmaahapsea on rasittanut pitkä elämä. Hän sopii paremmin neuvottelutulien ääreen kuin hevosen selässä metsästämään hirviä tai bisoneja. Mitä veljeni haluaa?"

"Päällikkö"; vastasi espanjalainen, "sananne pitävät paikkansa. Oli aika, jolloin muiden preirien lasten tavoin vietin päiväkausia metsästäen ja ratsastaen tulisen ja kesyttämättömän hevosen selässä. Voimani ovat hävinneet, jäsenistä on kadonnut niiden notkeus, ja silmäni ovat menettäneet erehtymättömyytensä. En kelpaa enää retkelle, olipa se kuinka lyhyt hyvänsä."

"Hyvä!" vastasi intiaani tyynesti puhaltaen suustaan ja sieraimistaan savupilviä. "Sanokoon veljeni siis, mitä hän haluaa, ja se toimitetaan."

"Kiitän teitä, päällikkö, ja käytän hyväkseni hyväntahtoista tarjoustanne. Olisin onnellinen, jos suostuisitte auttamaan minua pääsemään häiritsemättä johonkin rotuni asumaan kylään, missä rauhassa voisin viettää ne muutamat päivät, jotka minulla enää on elettävänä."

"Oh! Miksi en sitä tekisi? Ei mikään ole helpompaa saavuttuamme heimomme luo. Koska veljeni ei halua asua punaihoisten ystäviensä luona, täytetään hänen toivomuksensa."

Syntyi hetken hiljaisuus. Vanhus luuli keskustelun loppuneen ja aikoi poistua. Viittauksella päällikkö käski hänen jäädä paikoilleen. —

Hetken kuluttua intiaani kallisti piippuaan tyhjentääkseen siitä tuhan, pisti sen letkun vyölleen ja luoden espanjalaiseen omituisen, salavihkaisen katseen sanoi:

"Veljeni on onnellinen, sillä vaikka hänen hartioillaan on jo monta talvea, ei hän kuitenkaan kulje yksinään elämän tietä."

"Mitä sukua veljelle on tuo nainen?" kysyi päällikkö teeskennellen hämmästystä ja osoittaen espanjalaista naista, joka synkkänä ja vaiteliaana seisoi vanhuksen vieressä.

"Ei", vastasi vanhus ylpeästi, "en ole tämän naisen orja, olen vain hänen uskollinen palvelijansa."

"Ohoo!" huudahti päällikkö puistellen päätään ja vastauksen johdosta vaipuen syviin mietteisiin.

Mutta intiaani ei voinut ymmärtää espanjalaisen sanoja. Eroitus oli liian hieno, jotta hän olisi sitä voinut käsittää. Kahden tai kolmen minuutin perästä hän ravisti päätään ja luopui yrittämästä etsiä ratkaisua tähän hänelle käsittämättömään ongelmaan.

"Hyvä", sanoi hän antaen katseensa ivallisesti tulla puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien välitse, "nainen saa mennä veljen mukana."

Iäkäs nainen, joka oli tähän asti ollut vaiti, arveli ajan tulleen yhtyä keskusteluun.

"Kiitän päällikköä", lausui hän, "mutta koska hän on kyllin ystävällinen asettuakseen käytettäväksemme, niin salliiko hän, että häneltä pyydetään suosionosoitusta?"

"Minulla on poika, joka on suuri valkoihoinen metsästäjä. Hänen pitäisi tällä hetkellä olla preiriellä. Jos veljeni kenties suostuisi muutaman päivän ajan vielä pitämään meitä luonaan, niin ehkä tapaisimme hänet. Hänen suojeluksensa alaisina meillä ei enää olisi mitään pelättävää."

Hänen näin varomatta puhuessaan espanjalainen teki kauhua ilmaisevan liikkeen.

"Hiljaa!" keskeytti intiaani hänet lyhyesti. "Miksi valkoinen veli puhuu edessäni vierasta kieltä? Pelkääkö hän minun ymmärtävän hänen sanansa?"

"Oh, päällikkö!" vastasi espanjalainen vain kieltävästi pudistaen päätään.

"Siis veljeni suvaitkoon valkoihoisen äitini puhua, kun hän kääntyy päällikön puoleen."

Comanchipäällikkö tiesi varsin hyvin, keiden kanssa hän oli tekemisissä, mutta piteli molempia espanjalaisia kuin kissa leikkii hiirellä. Ilmaisematta lainkaan vaikutelmiaan hän kääntyi naisen puoleen ja kumartaen kohteliaasti kuten ainakin intiaanit, joille tämä ominaisuus synnynnäisenä kuuluu, sanoi lempeällä äänellä ja miellyttävästi hymyillen:

"Niin", myönsi hän innostuneena, "hän on lännen preirieiden rohkeimpia erämiehiä."

"Ohoo!" lausui päällikkö yhä rakastettavampana, "tuolla kuuluisalla soturilla on varmaankin nimi, jota kaikki preiriellä kunnioittavat."

Espanjalainen kärsi kauheita tuskia. Kun kuitenkin comanchin silmä piti häntä kurissa, ei hän tiennyt, miten voisi varoittaa emäntäänsä ilmaisemasta poikansa nimeä.

"Oi!" huusi vanhus, "kaikki äidit ovat samanlaisia, heistä heidän poikansa ovat sankareita! Vaikka nyt on puheena taitava nuori mies, ei hän ole muita merkillisempi. Hänen nimeään ei veljeni varmastikaan ole koskaan kuullut."

"Minä vain arvelen niin", vastasi vanhus, "tai ainakin, jos veljeni sattumalta on kuullut sen mainittavan, niin se on jo aikoja sitten kadonnut hänen muististaan eikä kannata tulla uudelleen mainituksi. Jos veljeni sallii, niin poistumme, sillä päivä on ollut rasittava ja nyt on jo aika mennä levolle."

"Tovin kuluttua", vastasi comanchi rauhallisesti ja kääntyen naisen puoleen kysyi tältä suoraan:

Mutta vanhan naisen oli hänen palvelijansa, jonka uskollisuuden ja viisauden hän tunsi, väliintulollaan tehnyt varovaiseksi, eikä hän vastannut, sisimmässään tuntien tehneensä virheen, mutta tietämättä, miten sen korjaisi.

"Mitä hyödyttäisi teille lausua nimeä, joka todennäköisesti on teille tuntematon eikä ainakaan herätä mielenkiintoanne? Jos veljeni sallii, niin poistun!"

"Ei, ette saa poistua, ennenkuin äitini on sanonut poikansa, tuon suuren soturin, nimen", sanoi comanchi rypistäen kulmakarvojaan ja polkien jalkaa, vain huonosti salaten raivoaan.

"Veljeni on suuri päällikkö", sanoi hän. "Vaikka hänen tukkansa on ruskea, on hänen viisautensa suunnaton. Olen hänen ystävänsä, eikä hän tahtone käyttää väärin sattumaa, joka on saattanut hänen käsiinsä hänen vihamiehensä äidin. Tämän naisen poika on Uskollinen Sydän."

"Ohoo!" lausui Kotkanpää kaameasti hymyillen. "Sen tiesin. Mistä syystä valkoihoisilla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä ja miksi he aina koettavat erehdyttää punanahkoja?"

"Ettekö? Siitä asti kun olette olleet luonamme, on teitä kohdeltu kuin heimomme lapsia, ja minä olen pelastanut henkenne!"

"No niin", jatkoi hän ivallisesti hymyillen, "tahdon osoittaa teille, että intiaanit eivät koskaan unohda hyvää työtä ja että he osaavat palkita pahan hyvällä. Kuka on minuun ampunut nämä haavat, jotka tässä näette? Uskollinen Sydän! Olemme vihamiehiä, hänen äitinsä on vallassani. Voisin hänet heti kiinnittää kidutuspaaluun, se olisi oikeuteni."

"Preirielaki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta. Kuule minua tarkkaavaisesti, Vanha Tammi: entisen ystävyytemme vuoksi annan teille odotusaikaa. Huomenna, auringon noustessa, saat lähteä etsimään Uskollista Sydäntä. Ellei hän neljän päivän kuluessa ole tullut luokseni, kuolee hänen äitinsä. Nuoret soturini saavat silloin polttaa hänet elävältä veripaaluun sidottuna, ja veljeni vuolla vihellyspillejä hänen luistaan. Menkää, olen sanonut sanottavani."

Vanhus aikoi vastata jotakin, heittäytyen päällikön jalkojen juureen, mutta kostonhimoinen intiaani potkaisi hänet syrjään ja poistui.

"Ennen kaikkea, Eusebio", vastasi äiti itkunsekaisella äänellä, "älä tuo poikaani tänne. Välikö sillä, että minä kuolen! Voi, eikö elämäni ole jo ollut kyllin pitkä?"

"Eikö äidin henki kuulu hänen lapselleen?" kysyi nainen, päästäen vihlaisevan huudon, ja vanhukset vaipuivat murheen painamina erään puun juurelle.

He viettivät sen yön Jumalaa rukoillen, eikä Kotkanpää näyttänyt välittävän heidän epätoivostaan.

XVIII

Varokeinot, joihin Kotkanpää oli ryhtynyt salatakseen matkasuuntansa, olivat yleensä hyvät johtamaan harhaan valkoihoisia, joiden epätarkempi vainu eränkävijöihin ja metsästäjiin verrattuina ei pysty saamaan selvää intiaanien oveluudesta, ja joiden on melkein mahdoton kulkea ilman kompassia näissä eräseuduissa, mutta Uskollisen Sydämen ja Ilomielen tapaisiin miehiin nähden ne olivat joka suhteessa riittämättömät.

Nuo kaksi kokenutta partiomiestä eivät hetkeksikään kadottaneet jälkiä näkyvistään.

Tottuneina intiaanisoturien polvekkeihin ja mutkiin he eivät antaneet näiden äkillisten palaamisten, vastamarssien, näennäisten pysähdysten, sanalla sanoen kaikkien metkujen, joita comanchit olivat kuin huvikseen käyttäneet, eksyttää heitä.

Lisäksi tuli vielä muuan seikka, jota intiaanit eivät olleet ottaneet huomioon ja joka paljasti heidän kulkusuuntansa yhtä selvästi kuin jos he olisivat sen huolellisesti varustaneet viitoilla.

Erämiehet olivat erään hökkelin raunioiden luota löytäneet puuhun kahlehditun vainukoiran. Vapaaksi päästyään tämä oli, vähäisen hyväiltyään Ilomieltä, lähtenyt kuono maassa etsimään isäntäänsä, joka oli juuri tuo vanha espanjalainen, ja löysikin hänet.

Vainukoiran jäljet, joita intiaanit eivät olleet ajatelleetkaan poistaa siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät olleet huomanneet sen olevan mukana, olivat kaikkialla huomattavissa, ja niin kokeneille metsästäjille kuin Uskollinen Sydän ja Ilomieli ne olivat Ariadnen lanka, jota mikään ei voinut katkaista.

Erämiehet matkasivat siis levollisesti kivääri poikittain satulassa rastreroittensa seuraamina comanchien perässä, jotka eivät lainkaan aavistaneet, että heillä oli tällainen jälkijoukko.

Joka ilta Uskollinen Sydän pysähtyi tarkalleen samalle paikalle, minne Kotkanpää päivää aikaisemmin oli asettunut leiriin, sillä nuo kaksi miestä olivat ratsastaneet niin nopeasti, että intiaanit olivat vain pari penikulmaa heidän edellään. Erämiehet olisivat voineet sivuuttaakin heidät, jos heillä olisi ollut siihen aihetta. Mutta erinäisistä syistä Uskollinen Sydän tyytyi seuraamaan heitä vielä jonkun aikaa.

Vietettyään yönsä aukealla paikalla viileän virran rannalla, missä vieno solina oli heitä tuuditellut uneen, erämiehet valmistausivat jatkamaan matkaansa. Heidän hevosensa olivat jo satuloidut, ja he itse söivät seisaalla hirvenlihaviipaleita kuin miehet, joilla on kiire lähtöön. Silloin Uskollinen Sydän, joka koko aamuna ei ollut lausunut halaistua sanaa, kääntyi toverinsa puoleen.

"Istukaamme hetkiseksi", sanoi hän, "mikään ei pakota meitä pitämään kiirettä, kun Kotkanpää on saavuttanut heimonsa."

"Se on totta", vastasi Ilomieli heittäytyen ruohoon, "voimme siis keskustella."

"Kuinka en arvannut, että noilla kirotuilla comancheilla oli soturiosasto näillä seuduilla? Mitä meihin tulee, niin on mahdotonta ajatella, että me voisimme vallata leirin, jossa on viisisataa soturia."

"Aivan oikein", myönsi Ilomieli filosofisesti, "heitä on paljon. Mutta nyt, ystäväni, meidän on, jos sydän sinua siihen kehoittaa, ainakin koetettava. Ei tiedä, mitä voi tapahtua."

"Kiitos", sanoi Uskollinen Sydän hymyillen, "mutta luulen sen olevan hyödytöntä."

"Totisesti!" huudahti kanadalainen, "puolen mailin päässä korkeintaan, suuressa majavalammessa."

"Totta puhut, en tiedä enää, mitä ajattelenkaan. Katsohan, Ilomieli, äitini vankeus tekee minut hulluksi. Minun täytyy hänet vapauttaa, maksoi mitä maksoi."

"Se on minunkin ajatukseni, Uskollinen Sydän, ja siinä tahdon parhaani mukaan sinua auttaa."

"Huomenna aamunkoitteessa saat lähteä Mustan Hirven luo ja käskeä hänen minun nimessäni kutsua koolle niin paljon valkoihoisia metsästäjiä ja erämiehiä kuin hän suinkin voi."

"Sillä aikaa minä menen comanchien leiriin keskustelemaan äitini lunnaista. Elleivät he suostu häntä minulle luovuttamaan, niin turvaudumme aseisiin ja saamme nähdä, eikö parikymmentä paraimmanlaatuista rihlapyssyä pääse voitolle viidestäsadasta preirierosvosta."

"Siinä tapauksessa lähetän luoksesi vainukoirani, joka tulee joen rannalla olevaan luolaan. Huomatessasi sen tulevan yksin tiedät, mitä se merkitsee, ja voit toimia sen mukaan."

"Varmasti en, sitä en tee, Uskollinen Sydän. Se maksaisi henkesi, niin urhoollisen ja viisaan miehen hengen. Minä olen kyllä vähäpätöinen, sen tiedän, mutta ellei minulla ole muuta kuin yksi hyvä ominaisuus, niin mikään ei voi sitä minulta riistää. Se ominaisuus on uskollisuuteni sinua kohtaan."

"Vaaditko niin ollen, että sallisin sinun, kuten kotimaassani suurten järvien tuolla puolella sanotaan, vapaasta tahdostasi puikahtaa suden kitaan, ja vertaukseni on vielä mairitteleva susille, intiaanit ovat tuhannesti julmempia! Ei, toistan sen vielä kerran, sitä en tee. Se olisi huono teko, ja jos sinulle sattuisi onnettomuus, en koskaan antaisi sitä itselleni anteeksi."

"Selitä kantasi, Ilomieli", huudahti Uskollinen Sydän kärsimättömänä.
"Kautta kunniani, minun on mahdoton ymmärtää sinua."

"Se on helppoa", vastasi kanadalainen. "Vaikka en ole viisas enkä hyvä puhuja, on minulla hyvä vaisto ja näen selvästi aina, kun on puhe niistä, joista pidän. Enkä pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta, sen jälkeen kun isäparkani meni manan majoille."

"Puhu, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän, "ja suo anteeksi kiihkoni, jota en voinut hillitä."

"Tiedät", sanoi hän, "että vaarallisimmat viholliset, mitä meillä on preiriellä, ovat comanchit. Selittämättömän kohtalon vaikutuksesta on aina, kun meillä on ollut kestettävänä joku taistelu, sitä käyty juuri heitä vastaan. Koskaan he eivät ole voineet kerskua saaneensa meistä vähäisintäkään voittoa. Siitä leppymätön viha meidän ja heidän välillään. Sitä on viime aikoina vielä yllyttänyt kinastelumme Kotkanpään kanssa, jonka käsivarren me onneksemme tai onnettomuudeksemme olemme vain ruhjoneet, vaikka sinun olisi ollut helppo murskata hänen päänsä. Sen kepposen, kuten olen taipuvainen uskomaan, comanchipäällikkö on käsittänyt suureksi loukkaukseksi eikä sitä muuten antane sinulle milloinkaan anteeksi. Tunnustan, että jos olisin hänen asemassaan, menettelisin aivan samoin, enkä siis tahdo soimata häntä siitä."

"Asiahan on juuri se", jatkoi Ilomieli hämmästymättä ystävänsä välihuudahduksesta, "että Kotkanpää haluaa kaikin mahdollisin keinoin saada päänahkasi. Ymmärrä, että jos teet virheen, antautuen hänen käsiinsä, hän empimättä käyttää tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen tilinsä lopullisesti selviksi kanssasi."

"Kyllä", myönsi Ilomieli, "mutta Kotkanpää ei sitä tiedä. Muista, ystäväni, että intiaanit harvoja tapauksia lukuunottamatta kohtelevat vangitsemiaan naisia hyvin ja että he yleensä osoittavat heille suurta kunnioitusta."

"Kun siis kukaan ei ilmaise Kotkanpäälle, kuka hänen vankinsa on, niin äitisi, lukuunottamatta sitä levottomuutta, jota hän varmaankin tuntee sinun puolestasi, on punanahkojen keskuudessa yhtä varmassa turvassa kuin Quebecin suurella torilla. Olisi siis epäviisasta toimia hätiköiden. Kerätkäämme parikymmentä hyvää toveria, en vaadi enempää, ja seuratkaamme intiaanien puuhia. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa käymme päättävästi heidän kimppuunsa, surmaamme heistä niin monta kuin mahdollista ja vapautamme äitisi. Se on mielestäni viisain suunnitelma, minkä voimme tehdä, vai mitä sinä siitä ajattelet?"

"Ajattelen, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän puristaen hänen kättään, "että olet mainioin olento, mitä maailmassa tunnen, että neuvosi on hyvä ja että sitä seuraan."

"Nousemme hevostemme selkään, kierrämme varovasti intiaanileirin ympäri huolellisesti tarkaten, ettemme jätä jälkiä, ja menemme kunnon toverimme. Mustan Hirven, majalle. Hän on neuvokas mies, joka varmaankin on hyödyksi suunnitelmiemme toteuttamisessa."

Metsästäjät lähtivät aukeamalta tehden mutkan välttääkseen intiaanileiriä, josta korkeintaan penikulman päästä saattoi huomata savun kohoavan. He suuntasivat kulkunsa kohti seutua, missä todennäköisesti Musta Hirvi filosofisin ajatuksin paraillaan viritteli ansojaan pyydystääkseen majavia, noita mielenkiintoisia eläimiä, joista doña Luz oli niin paljon pitänyt.

He olivat näin ratsastaneet jo lähes tunnin ajan keskustellen ja naureskellen, sillä Ilomieli oli lopultakin päätelmillään voittanut Uskollisen Sydämen, joka tuntien perinpohjin intiaanien tavat oli siitä varma, ettei hänen äitiään uhannut mikään vaara, kun koirat äkkiä päästivät levottomuutta merkitsevän huudon, mutta syöksyivät samassa eteenpäin ilosta haukahdellen.

"Mikä rastrerojamme oikein vaivaa?" tuumi Uskollinen Sydän. "Luulisi niiden vainunneen ystävän."

"Tottahan toki! Ne ovat keksineet Mustan Hirven. Luultavasti saamme nähdä niiden palaavan yhdessä hänen kanssaan."

"Mahdollista kyllä", lausui erämies mietteissään, ja he jatkoivat matkaansa.

Tovin kuluttua he havaitsivat ratsastajan, joka lähestyi heitä täyttä vauhtia koirien haukkuessa ja hyppiessä hänen jäljissään.

"Ei", totesi Uskollinen Sydän. "Hän on Eusebio. Mitä tämä merkitsee?
Hän on yksin. Olisiko äitiäsi sittenkin kohdannut joku onnettomuus?"

"Kiirehtikäämme!" sanoi Ilomieli iskien kannukset hevosensa kylkiin, joka lähti uskomattoman nopeasti juoksemaan.

"Mikä sinua vaivaa, Eusebio? Puhu, taivaan nimessä, puhu!" pyyteli
Uskollinen Sydän.

"Ellette vielä tänään, tänä aamuna antaudu comanchipäällikön käsiin…"

Nuori mies kirkaisi sydäntäsärkevästi. Hänen ystävänsä tuki häntä, sillä muuten hän olisi pudonnut hevosen selästä.

"Voi, se tapahtuu auringon noustessa, ja näettekö?" sanoi hän surkean näköisenä viitaten taivaalle.

"Oi", huudahti Uskollinen Sydän selittämättömällä äänensävyllä, "minä tahdon pelastaa äitini!"

Ja kumartuen hevosensa kaulaa vasten hän lähti huimaavaa vauhtia ratsastamaan. Toiset seurasivat häntä. Hän kääntyi Ilomieleen päin:

"Tule!" vastasi Uskollinen Sydän iskien kannukset ratsunsa vertavuotaviin kylkiin.

Oli jotakin kauheaa ja peloittavaa näiden kolmen miehen mielettömässä ratsastuksessa, kun he ajaen kaikki kolme peräkkäin, otsat kalpeina, huulet yhteenpuristuneina ja katse salamoivana, kulkivat tulvavirtojen ja syvänteiden poikki, syöksyivät yli esteiden hoputellen alinomaa hevosiaan, jotka haukkoivat ilmaa, korisivat äänekkäästi, tuon tuostakin tuskasta korahdellen, ja hyppivät hurjistuneina veren ja hien kihoillessa niiden ruumiista. Aika-ajoin Uskollinen Sydän päästi Meksikon gineteille ominaisen huudon, ja kiihtyneet hevoset ryhtyivät kahta hurjemmin nelistämään.

"Jumalani! Jumalani!" hoki erämies soinnuttomalla äänellä, "pelasta, pelasta äitini!"

XIX

Huolimatta rajusta keskustelusta, joka oli tapahtunut Eusebion ja Kotkanpään välillä, oli viimemainittu kuitenkin edelleen kohdellut vankejaan mitä lempeimmin ja käytöksessään heitä kohtaan osoittanut tavatonta hienotunteisuutta, tämä kun punaihoisessa rodussa on synnynnäistä, niin ettei sitä lainkaan saattaisi odottaa ihmisiltä, joita mielestämme ilman pätevää syytä häväistään sanomalla heitä villeiksi.

Onhan muuan tosiasia, joka ansaitsee tulla mainituksi ja johon ei voisi kiinnittää liian paljon huomiota: se on se tapa, miten intiaanit yleensä kohtelevat vankejaan. Kaukana siitä, että käyttäisivät hyödyttömiä kidutuksia, ja piinaamatta heitä suotta, kuten usein kuulee kerrottavan, he osoittavat vangeille suurta huomaavaisuutta ja näyttävät säälivän heidän kovaa kohtaloaan.

Se tapaus, josta nyt puhumme, nimittäin Kotkanpään verinen ankaruus Uskollisen Sydämen äitiä kohtaan, oli vain poikkeus, jonka luonnollisesti aiheutti intiaanipäällikön periviha erämiestä kohtaan.

Vankien eroaminen toisistaan oli niin vaikea ja sydäntäsärkevä kuin ajatella saattaa. Vanha palvelija lähti epätoivoisena hakemaan erämiestä, äitiparan seuratessa murtunein sydämin comanchisoturien mukana.

Toisena päivänä sen jälkeen Kotkanpää saapui kansakuntansa pääjohtajien sopimalle kohtauspaikalle. Koko heimo oli siellä koolla.

Kun punanahat ovat retkillään, joko sotimassa tai metsästämässä, tyytyvät he leiriytymään siten, että pystyttävät bisoninnahasta valmistettuja telttoja, jotka asetetaan ristiin pantujen seipäiden varaan. Kaikissa teltoissa, joiden alaosa on reunustettu turpeilla, on reppana, niin että savu vapaasti pääsee kohoamaan ilmaan, koska se ilman tätä varokeinoa tekisi teltat mahdottomiksi asua.

Leiri tarjosi erittäin vilkkaan näyn. Naiset kulkivat edestakaisin kantaen puita tai lihaa tai ajaen kelkkojen eteen valjastettuja koiria. Kelkoille oli ladottu koko heidän omaisuutensa. Soturit istuivat vakavina kyykkysillään kauniin sään vuoksi taivasalle sytytettyjen leiritulien ympärillä ja polttelivat piippua jutellen keskenään.

Oli kuitenkin helppo huomata, että oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä huolimatta siitä, että oli vielä varhainen hetki — aurinko oli tuskin vielä noussut taivaanrannalle — olivat pääjohtajat kokoontuneet neuvottelumajaan, missä heidän vakavasta ilmeestään päättäen varmasti keskusteltiin tärkeästä kysymyksestä.

Päivä oli viimeinen niistä neljästä, jotka Kotkanpää oli Eusebiolle myöntänyt.

Uskollisena vihalleen intiaanisoturi, joka oli päättänyt kostaa, oli kutsunut koolle suuret päälliköt hankkiakseen luvan panna toimeen pirullisen suunnitelmansa.

Toistamme tässä vielä kerran: intiaanit eivät ole julmia senvuoksi, että se heitä huvittaisi. Välttämättömyys on heidän ensimmäinen lakinsa. Koskaan he eivät tuomitse vankiaan, varsinkaan naista, kidutettavaksi, ellei heimokunnan etu sitä vaadi.

Heti kun päälliköt olivat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille, astui piipunkantaja kehän keskelle. Pitäen sytytettyä piippua kädessään hän kumarsi neljään ilmansuuntaan mutisten lyhyen rukouksen, sitten hän ojensi piipun vanhimmalle johtajalle pitäen yhä sen pesää kädessään.

Kun kaikki päälliköt toinen toisensa jälkeen olivat polttaneet, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan tuleen lausuen:

"Suuren comanchikansan päälliköt, antakoon Natosh — Jumala — teille viisautta. Toimikaa niin, että mikä päätöksenne lieneekin, se on yhtäpitävä oikeuden kanssa."

Kumarrettuaan hän kunnioittavasti vetäytyi pois. Syntyi hetken hiljaisuus. Jokainen punnitsi tarkasti vastalausuttuja sanoja.

Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jonka ruumista peittivät lukemattomat arvet ja joka heimolaistensa keskuudessa nautti suurta mainetta viisautensa vuoksi.

"Pojallani Kotkanpäällä", lausui hän, "on tärkeä ilmoitus tehtävänä päällikköjen neuvostolle. Hän puhukoon, korvamme ovat avoinna. Kotkanpää on yhtä viisas kuin uljas soturi. Kuulemme kunnioittaen hänen sanojaan."

"Kiitos", vastasi soturi, "isäni on itse viisaus, Natoshilla ei ole mitään salattavaa häneltä."

"Valkonaamat, ikuiset ahdistajamme, ajavat meitä takaa ja hätyyttelevät meitä väsymättömästi, pakoittaen meidät heille luovuttamaan paraimmat metsästysalueemme yhden toisensa jälkeen ja pakenemaan arkojen kuusipeurojen tavalla metsien perukoihin. Useat heistä rohkenevat saapua preirieille asti jotka ovat meidän tyyssijojamme, pyydystääkseen majavia ja metsästääkseen hirviä ja bisoneja, jotka ovat meidän omaisuuttamme. Nämä kunnottomat ihmiset, kansojensa hylkyainekset, varastavat ja ryöstävät meiltä voidessaan sen tehdä joutumatta rangaistuiksi. Onko oikein, että valituksitta kärsimme heidän ryöstöään? Sallisimmeko heidän leikata kurkkumme poikki kuin arat ashahat, yrittämättä nousta kostamaan? Eikö preirielaki sano: silmä silmästä, hammas hampaasta? Mitä isäni vastaa, mitä veljeni sanovat, eikö se ole oikein?"

"Kosto on luvallinen", sanoi Aurinko, "se on heikomman ja sorretun vanhentumaton oikeus. Sen tulee kuitenkin olla kärsityn vääryyden mukainen."

"Hyvä! Isäni on puhunut kuin viisas vanhus. Mitä siitä veljeni ajattelevat?"

"Aurinko ei voi puhua väärin. Kaikki, mitä hän sanoo, on oikein", vastasivat päälliköt.

"Kyllä", jatkoi Kotkanpää. "Muuan valkoihoinen erämies on häväissyt minua, useita kertoja hyökännyt leirini kimppuun, väijyksissä oltuaan tappanut useita nuorista miehistäni, minua itseänikin haavoittanut, kuten voitte huomata, sillä haava ei vielä ole mennyt umpeen. Tämä mies on lyhyesti sanoen comanchien julmin vihollinen, joita hän vainoo kuin metsänpetoja nauttiakseen heidän kidutuksistaan ja kuunnellakseen heidän kuolinhuutojaan."

Nämä viekkaasti lausutut sanat kuullessaan koko seura vapisi raivosta. Huomaten, että hänen puheensa miellytti kuulijoita, tuo kavala päällikkö jatkoi paljastamatta lainkaan iloa, jota hän sisimmässään tunsi:

"Olisin voinut, jos asia olisi koskenut vain henkilökohtaisesti minua", sanoi hän, "antaa anteeksi nämä vääryydet, niin loukkaavia kuin ne ovatkin olleet, mutta nyt on kysymyksessä yhteinen vihollinen, mies, joka on vannonut tuhoavansa kansakuntamme. Niin haikea kuin onkin välttämättömyys, joka tässä sattuu, en saa empiä iskemästä häntä siihen kohtaan, mikä hänelle on kaikkein kallein. Hänen äitinsä on käsissäni, mutta olen epäröinyt häntä kidutuksin uhrata. En ole antanut vihan hallita itseäni, olen vain tahtonut olla oikeudenmukainen, ja vaikka minun olisi ollut niin helppo surmata tuo nainen, niin olen pitänyt parempana, että te itse, kunnioitettavat heimomme päälliköt, suostuen antaisitte siihen määräyksen. Olen tehnyt vielä enemmän: koska minua kammottaa hyödyttömästi vuodattaa verta ja rangaista syytöntä syyllisen puolesta, olen myöntänyt tälle naiselle neljä päivää odotusaikaa, jotta hänen pojallaan olisi tilaisuus pelastaa äitinsä tarjoutumalla itse kärsimään kidutukset hänen sijastaan. Muuan valkoihoinen vankini on lähtenyt häntä etsimään, mutta sillä miehellä on kaniinin sydän, hänellä on rohkeutta murhata vain aseettomia vihollisiaan, hän ei ole tullut eikä tule!… Tänä aamuna, auringon noustessa, menee umpeen myöntämäni odotusaika. Missä on tämä mies? Hän ei ole ilmestynyt!… Olenko menetellyt oikein, vai onko minua moitittava, onko tämä nainen kiinnitettävä kidutuspaaluun, jotta valkoihoiset rosvot kauhistuneina hänen rangaistuksestaan huomaisivat, että comanchit ovat peloittavia sotureita, jotka eivät koskaan jätä häväistystä rankaisematta? Olen puhunut. Olenko puhunut oikein, mahtavat miehet?"

Pidettyään tämän pitkän syytöspuheen Kotkanpää istuutui jälleen ja pannen käsivarret ristiin rinnalleen painunein päin odotti päällikköjen ratkaisua.

Syntyi jokseenkin kauan kestävä äänettömyys puheen jälkeen. Vihdoin
Aurinko nousi puhumaan.

"Veljeni on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen sanansa ovat miehen sanoja, joka ei anna tunteen hallita itseään. Kaikki, mitä hän on sanonut, on oikein. Valkoihoiset, julmat vihollisemme, varustautuvat tuhoamaan meitä. Vaikka meidän onkin vaikeata rangaista naista, on se nyt välttämätöntä."

"Menkää", jatkoi Aurinko, "suorittakaa alkuvalmistukset, antakaa toimitukselle sovitusuhrin leima, ei koston. Kaikkien ihmisten täytyy nähdä, että comanchit eivät kiduta naista huvin vuoksi, vaan että he osaavat rangaista syyllisiä. Olen puhunut."

Kotkanpää oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän saisi kostaa, ottamatta päälleen vastuuta teosta, jonka koko inhottavuuden hän oli ymmärtänyt, mutta johon hän oli taitavasti osannut saada osallisiksi heimonsa päälliköt muka oikeuden perusteella, vaikka hän siitä sisimmässään välitti perin vähän.

Naiset veistelivät saarnesta ohuita tikkuja, jotka oli pistettävä tuomitun kynsien alle, toiset keräsivät seljapuun ydintä valmistaakseen rikitettyjä sytykkeitä, kun taas nuorimmat lähtivät metsään tuodakseen sylimäärin tuoreita puita, joilla tuomittu oli hiljalleen poltettava, niin että hän samalla tukehtuisi savuun.

Sillä aikaa olivat miehet tyvestä kuorineet paljaaksi erään kidutuspaaluksi sopivan puun. Sitten he olivat sivelleet sen hirvenihralla, johon oli sekoitettu punamultaa. Juurelle he olivat kasanneet polttopuut, ja kun tämä oli tehty, oli taikuri saapunut salaperäisin sanoin vihkimään puun, niin että se vihdoin oli kaikin puolin kunnossa käytettäväksi tarkoitukseensa.

Kun nämä valmistukset oli suoritettu, tuotiin tuomittu paalun luo ja pantiin sitomatta istumaan puukasalle. Sitten alkoi päänahkatanssi.

Onneton nainen oli näköjään rauhallinen. Hän oli päättänyt uhrata henkensä. Ei mikään hänen ympärillään voinut häntä enää horjuttaa.

Hänen silmänsä hehkuivat kuin kuumeessa ja olivat täynnä kyyneliä tuijottaessaan tuohon joukkoon, joka ympäröi häntä kiljuen kuin villipedot. Hänen sielunsa toimi kuitenkin yhtä pirteänä ja selvänä kuin hänen parhaina päivinään. Äitiparkaa vaivasi pelko ahdistaen hänen sydäntään ja pannen hänet kärsimään tuskaa, johon verrattuna intiaanien hänelle aikoma oli pientä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen poikansa, saatuaan tietää kauhean kohtalon, rientäisi paikalle ja hänet pelastaakseen antautuisi julmien vihollistensa käsiin.

Kuunnellen tarkasti pienintäkin melua, hän oli joka hetki kuulevinaan avuksi rientävän poikansa kiireiset askeleet. Hänen sydämensä vavahteli pelosta. Hän rukoili Jumalaa sielunsa sisimmässä, että hän itse saisi kuolla rakkaan lapsensa, sijasta.

Joukoittain sotureja, suurikokoisia, kauniita, ylellisesti koristettuja miehiä, joilla kaikilla oli kuitenkin kasvot värjätty mustiksi, pyöri parittain paalun ympärillä, johtajina seitsemän rummuilla ja chichikueilla varustettua soittajaa, joiden kasvot oli maalattu mustia ja punaisia juovia täyteen ja joiden päässä oli tarhapöllön siipiä, ulottuen pitkälle alas selkään.

Miehillä oli mustat sulat ja punainen puku ja käsissään pyssyjä ja sotanuijia, joiden päätä he tanssiessa pitivät alaspäin.

He olivat laajana puoliympyränä paalun ympärillä. Vastapäätä heitä tanssivat naiset täydentäen kehän.

Kotkanpää, joka johti sotureja, piti kädessään pitkää sauvaa. Kepin päähän oli kiinnitetty ihmisen päänahka. Sen yläpuolella oli oljilla täytetty harakka siivet levällään, vähän alempana samassa kepissä oli toinen päänahka, ilveksennahka ja sulkia.

Kun tanssi oli tovin jatkunut, asettuivat soittajat tuomitun viereen ja aikaansaivat korvia huumaavan melun laulaen, lyöden kaikin voimin rumpujaan ja ravistellen chichikueitaan.

Tanssi jatkui jokseenkin kauan kauhean ulvonnan säestyksellä, joka oli omiaan saattamaan pelosta hulluksi tuon onnettoman, sillä se ennusti kaikkein hirveintä kidutusta.

Vihdoin Kotkanpää kosketti tuomittua kevyesti sauvallaan. Tämän merkin johdosta melu lakkasi kuin taikaiskusta, rivit hajaantuivat, ja kukin otti aseensa.

Heti kun päänahkatanssi oli loppunut, marssivat heimokunnan parhaat soturit rivissä paalun eteen aseet käsissään, naisten, varsinkin vanhempien, syöksyessä vankipoloisen kimppuun herjaten ja survoen häntä, kiskoen hiuksista ja lyöden häntä, mutta pienimmälläkään liikkeellä tämä ei tehnyt vastarintaa, vielä vähemmin hän koetti vapautua rääkkäyksestä.

Hän oli kuumeisen kärsimättömänä seurannut päänahkatanssin odottamattomia vaiheita, kovin peläten näkevänsä rakkaan poikansa ilmestyvän ja asettuvan hänen ja pyövelien väliin.

Muinaisajan marttyyrien lailla hän valitti itsekseen, että intiaanit hukkasivat kallista aikaa hyödyttömiin juhlallisuuksiinsa. Jos hänellä olisi riittänyt voimia, olisi hän heitä siitä nuhdellut ja pilkannut heidän hitautensa ja sen epäröimisen tähden, jota he näyttivät osoittavan häntä uhratessaan.

Totuus oli se, että comancheja väkisinkin arvelutti, vaikka toimitus näyttikin oikealta, kiduttaa turvatonta naista, joka oli jo iäkäs eikä koskaan ollut heille tehnyt mitään pahaa, ei välittömästi eikä välillisesti.

Itse Kotkanpääkin tunsi vihastaan huolimatta kuin jotakin salaista tunnonvaivaa rikoksesta, jota oli tekemässä. Siksi hän ei kiirehtinyt lopullisten valmistusten suoritusta, vaan toimitti niitä laimeasti. Häntä kalvoi inho, jota hän ei kyennyt karkoittamaan.

Rohkeille miehille, jotka ovat tottuneet mitä suurimpiin vaaroihin, on kunniatonta kiduttaa sellaista heikkoa olentoa kuin naista, jolla ei ole muuta puolustuskeinoa kuin kyynelensä. Jos olisi ollut kysymyksessä mies, olisi päätös kiinnittää hänet kidutuspaaluun ollut heimokunnassa yksimielinen.

Intiaanivangit pitävät kidutusta tavallisesti pilkkanaan ja solvaavat pyöveleitään. Kuolinlauluissaan he soimaavat voittajiaan, näiden pelkurimaisuutta ja taitamattomuutta uhrejaan kiduttaessaan. He luettelevat omia yleviä tekojaan ja laskevat vihollisiaan, joilta ovat nylkeneet päänahan, ennenkuin itse ovat sortuneet. Purevilla sanoillaan ja halveksivalla käyttäytymisellään he kiihoittavat raivoon pyövelinsä, yllyttävät näiden vihaa ja siten osaksi oikeuttavat näiden julmuuden.

Mutta kun on uhrattava nainen, heikko ja nöyrä, joka esiintyy kuin karitsa teurastuslaitoksessa ja joka jo on puolikuollut, niin mitä mielenkiintoa voisi tuollainen toimitus herättää?

Comanchit ymmärsivät tämän. Siitä johtui heidän inhonsa ja epäröintinsä. Siitä oli kuitenkin tehtävä loppu.

Kotkanpää lähestyi senvuoksi vankia ja vapauttaen hänet kiukkuisista akoista, jotka häntä kiusasivat, lausui synkällä äänellä:

"Nainen, tahdon pitää lupaukseni. Poikasi ei ole tullut, joten sinun täytyy kuolla."

"Kiitos", vastasi puhuteltu murtuneella äänellä, nojautuen paalua vastaan, ettei olisi kaatunut.

"En", vastasi toinen suunnaten häneen enkelimäisen lempeän katseen, "se on minulle tervetullut. Elämäni on ollut vain pitkä sarja tuskaa. Kuolema on minulle siunaus."

"Ovatko heimosi naiset siis intiaaninaisten kaltaisia, jotka vapisematta kestävät kidutusta?" kysyi päällikkö hämmästyneenä.

"Kyllä!" vastasi nainen liikuttuneena. "Kaikki äidit sitä halveksivat, kun on kysymyksessä heidän lastensa pelastus."

"Kuule", lausui intiaani tuntien väkisinkin sääliä, "minullakin on äiti, jota rakastan. Jos haluat, voin siirtää kidutuksesi auringonlaskuun asti."

"Miksi niin?" vastasi vanki. "Ei, soturi, jos tuskani tosiaankin herättävät osanottoasi, niin on vain yksi hyvätyö, jonka voit minulle tehdä."

"Yhdentekevää. Tarvitset uhrin, eikö niin? No niin, uhri on edessäsi, voit mielin määrin häntä kiduttaa. Miksi epäröit? Anna minun kuolla, sanon."

"Toivomuksesi täytetään", vastasi comanchi kolkosti. "Nainen, valmistaudu kuolemaan."

Kotkanpään viittauksesta kaksi soturia kävi käsiksi vankiin ja sitoi hänet keskiruumiin kohdalta paaluun.

Se tapahtuu seuraavasti: Jokainen soturi tarttuu väkipuukkonsa kärkeen oikean kätensä peukalolla ja etusormella, ja heittää sen uhria kohti, niin että tämä vain lievästi haavoittuu.

Kidutuksissaan intiaanit pyrkivät siihen, että uhri saisi kärsiä mahdollisimman kauan. He antavat viimeisen iskun viholliselleen vasta sitten, kun he vähitellen ja niin sanoaksemme pala palalta ovat kiskoneet hänestä hengen.

Soturit heittivät puukkojaan niin ihmeteltävän taitavasti, että jokainen niistä hipaisi onnetonta vankia aiheuttamatta hänelle muuta kuin naarmuja.

Naispoloisen veri oli kuitenkin alkanut virrata. Hän oli sulkenut silmänsä ja rukoili kiihkeästi, että niin pian kuin suinkin tulisi kuolettava isku.

Soturit, joiden maalitauluna hänen ruumiinsa oli, innostuivat vähitellen, harrastus ja halu osoittaa taitavuuttaan olivat päässeet voitolle säälistä, jota he aikaisemmin olivat tunteneet. He paukuttelivat käsiään hurjasti huutaen ja purskahtaen nauramaan, jonkun taitavan suorittaessa etevän heiton.

Sanalla sanoen: tässä kävi, niinkuin aina käy sekä sivistyskansojen että villikansojen kesken, veri päihdytti heitä, heidän itserakkautensa yhtyi leikkiin, jokainen koetti suorittaa tempun paremmin kuin hänen edeltäjänsä. Muut ajatukset olivat unohtuneet.

Kun kaikki olivat heittäneet puukkonsa, tarttui pieni ryhmä heimokunnan taitavimpia ampujia pyssyihinsä.

Heillä tuli olla tarkka silmä, sillä huonosti tähdätty luoti saattoi tappaa kidutettavan ja riistää läsnäolevilta kiehtovan näytelmän, josta he odottivat itselleen niin suurta huvia.

Joka laukauksen pamahtaessa tuo ihmisparka, joka oli vaipunut omiin aatoksiinsa, osoitti elonmerkkejä vain hermostuneesti väristen, niin että vavistus kulki koko hänen ruumiinsa lävitse.

"Lopettakaamme jo", lausui Kotkanpää tuntien väkisinkin pronssisydämensä heltyvän huomatessaan niin suuren rohkeuden ja itsensäkieltämisen. "Comanchisoturit eivät ole jaguareja. Tämä nainen on kylliksi kärsinyt. Nyt hän kuolkoon, ja tämä riittäköön."

Kuului murinaa naisten ja lasten parista, jotka olivat kaikkein innostuneimpia kidutuksen kannattajia.

Mutta soturit olivat samaa mieltä kuin heidän päällikkönsä. Toimitus, jonka aikana uhri ei syytänyt, kuten tavallisesti, herjauksia voittajien päälle, ei viehättänyt heitä, ja sitäpaitsi heitä sisimmässään hävetti näin osoittaa vimmaansa naiselle.

Onnettomalle armahdukseksi jätettiin hänen kynsiensä alle pistettävät tikut pois. Samoin jäivät sikseen rikitetyt sytyttimet, jollaisia pannaan sormien väliin, ynnä hunajakerros, jolla kasvot sivellään, jotta mehiläiset tulisivat pistämään, ynnä muutkin kidutusvälineet, joita tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Rovio, jolla hänet oli poltettava, laitettiin kuntoon.

Mutta ennenkuin intiaanit ryhtyivät viimeiseen kohtaukseen tässä julmassa näytelmässä, irroitettiin naisparka. Muutamia hetkiä hänen annettiin hengittää vapaana ja tointua kokemistaan kauheista mielenliikutuksista.

Melkein tajuttomana tuo onneton vaipui maahan. Kotkanpää meni hänen luokseen.

"Äitini on rohkea", sanoi hän; "moni soturini ei olisi voinut kestää tällaisia kärsimyksiä yhtä rohkeasti."

"Minulla on poika", vastasi hän luoden puhuttelijaansa sanomattoman lempeän katseen. "Hänen puolestaan minä kärsin."

"Miksi kuolemaani lykätään? Sellainen menettely on julmaa. Soturit eivät saa kiduttaa naista."

Naisparka tunsi väkisinkin kauhun väristyksen kulkevan koko ruumiinsa lävitse kuullessaan tämän hirveän ilmoituksen.

Uhri painoi päänsä käsiinsä, mutta pian hän taas oikaisihe ja luoden taivaaseen innoittuneen katseen kuiskasi kärsivällisesti:

"Tunteeko äitini olevansa kylliksi tointunut, jotta hänet voidaan kiinnittää paaluun?" kysyi päällikkö sääliväisesti.

Kotkanpää ei voinut pidättää ihailua osoittavaa liikettä. Intiaanit pitivät rohkeutta päähyveenä.

Vanki seurasi häntä varmoin askelin. Koko voima oli hänelle palautunut; vihdoinkin hän saisi kuolla!

Päällikkö vei hänet veriselle paalulle, johon hänet toistamiseen sidottiin. Hänen eteensä pinottiin kasoittain tuoreita risuja ja Kotkanpään viittauksesta ne sytytettiin.

Tuli ei ensin ottanut syttyäkseen, ja siitä nousi sakea sauhu. Vihdoin leimahti lieska, laajeni vähitellen ja muutamissa hetkissä kasvoi valtavaksi.

Samassa hetkessä ilmestyi keskelle leiriä ratsastaja ajaen täyttä lentoa. Yhdellä hyppäyksellä hän oli maassa, ja ennenkuin kukaan ehti häntä estää, hän hajoitti rovion puukasan ja leikkasi poikki uhria kahlehtineet siteet.

"Äiti! Antakaa minulle anteeksi!" huudahti Uskollinen Sydän epätoivoisena; "kuinka olettekaan saanut kärsiä, hyvä Jumala!"

"Lähde pois! Lähde pois, Rafael!" lausui äiti torjuen hänen hellyydenosoituksensa, "anna minun kuolla sijastasi, äidinhän tulee uhrata elämänsä lapsensa puolesta."

"Ei, älkää puhuko niin, äiti! Älkää saattako minua mielettömäksi!" huudahti nuori mies sulkien hänet kiihkeästi syliinsä.

Hämmennys, jonka Uskollisen Sydämen äkillinen hyökkäys oli aiheuttanut, oli kuitenkin hälvennyt, ja intiaanisoturit olivat jälleen saaneet sen maltin, joka heillä on kaikissa tilanteissa.

"Veljeni on tervetullut", sanoi hän, "mutta en odottanut hänen enää saapuvan."

"Tässä olen, minun oli mahdoton saapua aikaisemmin. Oletan, että äitini on vapaa."

"Ei", huudahti vanki asettuen päättäväisesti intiaanipäällikön eteen, "se on liian myöhäistä, minun on kuoltava, poikani ei ole oikeutettu astumaan sijaani."

"Asia on, niinkuin sanon, Rafael", jatkoi nainen kiihkeästi. "Se hetki, johon mennessä sinun oli saavuttava, on jo mennyt ohi. Sinulla ei ole oikeutta olla täällä ja estää kidutustani. Poistu, poistu, Rafael, sitä rukoilen sinua tekemään, anna minun kuolla pelastaakseni sinut", huudahti hän vuodattaen kyyneliä ja heittäytyen poikansa syliin.

"Äiti", sanoi nuori mies vastaten hänen hellyydenosoituksiinsa, "rakkautenne minuun johtaa teidät harhaan. En salli pantavan täytäntöön sellaista konnantyötä, ei, ei, vain minun on jäätävä tänne!"

"Jumalani! Jumalani!" puhui naisparka nyyhkyttäen, "hän ei halua ymmärtää mitään!… Olisin niin onnellinen saadessani kuolla pelastaakseni hänet!"

Uskollinen Sydän painoi pitkän, hellän suudelman hänen otsalleen ja laskien hänet Eusebion syliin, joka muutama hetki aikaisemmin oli saapunut paikalle, lausui tuskan puristamalla äänellä:

"Lähtekää! Äiti raukka! Olkoon hän onnellinen, jos onni voi hänelle hymyillä hänen ollessaan vailla lastaan."

Vanha palvelija huokasi, puristi lämpimästi Uskollisen Sydämen kättä, nosti tajuttoman emäntänsä satulansa eteen, tarttui ohjaksiin ja poistui hitaasti leiristä kenenkään estämättä. Uskollinen Sydän seurasi katseillaan äitiään niin kauan kuin saattoi hänet nähdä. Sitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, eikä häntä kuljettavan hevosen askelten ääntä enää kuulunut, hengähti hän aivan kuin olisi ollut vähällä tukehtua ja vei käden otsalleen kuiskaten:

"Kaikki on lopussa! Jumalani, huolehdi hänestä!" Kääntyen intiaanipäällikköjen puoleen, jotka katselivat häntä ääneti, kunnioittaen ja ihaillen, hän lausui lujalla ja terävällä äänellä luoden heihin salamoivan katseen:

"Comanchisoturit! Kaikki olette raukkoja! Miehet, joilla on sydän paikallaan, eivät kiduta naista!"

"Saamme nähdä", sanoi hän ivallisesti, "onko kalpea mies niin uljas kuin luuloittelee."

"Ei vielä, jos suvaitset, rakas ystävä", lausui muuan pilkallinen ääni äkkiä.

Hän toi mukanaan satulankaarella poikittain lepäävän neli- tai viisivuotiaan lapsen, ja nuori, sangen kaunis intiaaninainen seurasi lujasti sidottuna hevosen häntään.

"Niin", myönsi kanadalainen virnistäen, "vaimosi ja poikasi, jotka olen ottanut vangiksi. Hyvä temppu, vai mitä?"

Yhdellä hyppäyksellä oli Uskollinen Sydän ystävänsä viittauksesta hypännyt naisen luo, jonka hampaat epätoivosta löivät loukkua ja joka katseli mielettömänä ympärilleen.

"Nyt", jatkoi Ilomieli kaameasti hymyillen, "keskustelkaamme, sillä luulen tasoittaneeni mahdollisuudet, vai mitä sanotte, hehheh?"

Ja hän painoi pistoolin viattoman lapsen otsaa vasten. Se alkoi kauheasti kirkua tuntiessaan kylmän teräksen otsallaan.

"Ja vaimosi, vai oletko unohtanut hänet?" vastasi Ilomieli ivallisesti naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään.

TOINEN OSA

TAPPAJA

Erämiehet, jotka hetkistä aikaisemmin olivat olleet intiaanien armoilla, eivät nyt ainoastaan olleet vapaat, vaan vieläpä saattoivat sanella ankarat ehdot.

Moniaat kiväärit olivat kyllä suuntautuneet kanadalaiseen päin, ja monet nuolet olleet tähdättyinä häneen, mutta Kotkanpään viittauksesta kiväärit oli nostettu jälleen pystyyn ja nuolet pantu takaisin viineen.

Häpeä joutua kahden miehen satimeen, jotka uhmailivat heitä rohkeasti keskellä heidän leiriään, pani comanchien mielet kuohumaan raivosta. He huomasivat kuitenkin mahdottomaksi taistella taitavia vastustajiaan vastaan. Mitä he tosiaankaan olisivat voineet tehdä näille uljaille metsänkävijöille, jotka eivät pitäneet henkeään missään arvossa?

Mutta kaatuessaan he olisivat armotta surmanneet vangit, jotka intiaanit tahtoivat pelastaa.

Villein soturi ei emmi lastensa ja vaimonsa puolesta suostua sellaiseen, mihin toisissa olosuhteissa kaikkein kauheimmat kidutukset eivät voisi häntä pakoittaa. Nähdessään siis vaimonsa ja lapsensa joutuneen Ilomielen valtaan Kotkanpää ajatteli vain heidän pelastustaan.

Kaikista ihmisistä intiaanit kenties helpoimmin osaavat taipua odottamattoman tilanteen vaatimuksiin.

Comanchipäällikkö kätki sydämensä pohjaan vihan ja raivon, joita hän tunsi. Jalolla ja luontevalla liikkeellä hän heitti taakseen peitteen, jota piti viittanaan, ja tyynen näköisenä, hymy huulilla, lähestyi metsästäjiä.

Viimemainitut, jotka jo vanhastaan olivat tottuneet punanahkojen tapoihin, jäivät näköjään rauhallisina odottamaan, mitä seuraisi heidän julkeasta kepposestaan.

"Kalpeat veljet", lausui päällikkö, "ovat viisautta täynnä, vaikka heidän tukkansa onkin musta. He tuntevat kaikki suurille sotureille ominaiset juonet, heillä on majavan äly ja leijonan rohkeus."

"Kun veljeni Uskollinen Sydän on suurilta järviltä saapuneiden comanchien leirissä, on vihdoinkin tullut aika hajoittaa pilvet, jotka ovat nousseet hänen ja punanahkojen väliin. Uskollinen Sydän on rehellinen, selittäköön hän kantansa pelkäämättä. Hän on kuuluisien päälliköiden edessä, jotka eivät emmi tunnustaa vääryyttään, jos he sitä ovat hänelle tehneet."

"Ohoo!" vastasi kanadalainen naureskellen, "Kotkanpää on aivan äkkiä muuttanut mielipidettä meidän laadustamme. Luuleeko hän pettävänsä meitä tyhjillä sanoilla?"

Vihan salama välähti intiaanin villissä silmässä, mutta ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui hillitä itsensä.

"Lapseni kuunnelkoot minua", sanoi hän, "kaikki on selvitettävä tänään.
Kalpeat metsästäjät saavat polttaa rauhanpiippua kanssamme."

Auringon viittauksesta heimokunnan vanhimmat päälliköt kerääntyivät hänen ympärilleen.

Ilomieli ei ollut muuttanut asentoaan. Hän oli valmis huomatessaan vähäisimmänkin epäilyttävän liikkeen uhraamaan vankinsa.

Kun piippu oli kiertänyt lähelle erämiehiä syntyneen piirin ympäri, kokosi vanhus ajatuksensa. Kumarrettuaan sitten valkoihoisille hän puhui seuraavasti:

"Soturit, kiitän Elämän Herraa siitä, että hän rakastaa meitä, meitä punanahkoja, ja siitä, että hän vihdoinkin tänään lähettää luoksemme nämä kaksi kalpeata miestä, jotka voivat aukaista meille sydämensä. Olkaa rohkeita, nuoret miehet, älkää antako mielenne käydä raskaiksi ja kartoittakaa kauas luotanne pahat aikomukset. Me pidämme sinusta, Uskollinen Sydän, olemme kuulleet puhuttavan inhimillisyydestäsi punanahkoja kohtaan. Uskomme, että sydämesi on avoinna, ja että veresi juoksee kirkkaana kuin aurinko. Totta on, että me intiaanit emme ole varsin ymmärtäväisiä, kun polttava vesi meitä hallitsee, ja että me eri kerroilla olemme kenties sinua loukanneet. Mutta toivomme, ettet enää sitä ajattele ja että, niin kauan kuin sinä ja me oleskelemme preiriellä, metsästelemme rinnakkain, niinkuin sellaisten soturien, jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan, onkin tehtävä".[1]

[1] Siltä varalta, että lukija mielellään tutustuisi comanchien kieleen, esitämme tässä, miltä Auringon puhe kuului alkukielellä:

"Miigvoitsh kitshii manituu, kaigalvkii zarget uune an nishin norbai nogome, shaf hyyar paishik artvuai vinnin terkushenan, cavviin kitshii morgussei, an nishin norbai nogome, kavvikkar indenendum. Kaigait kitshii muskovvai geosai haguarmissei vaibenan matshji oati nii zargetuune saggorash artvuai vinnin kaigait hapadgei kitshii morgussei an nishin norbai; kaigvotsh anna boikassei nennervind mornuutsh touvatsh nii zargei deavoje kii, appaijamar, kuppar bebone nepevar appiminikvi amar."

"Päälliköt ja muut suurten järvien comanchikansan jäsenet, joiden silmät ovat avoinna. Toivon, että kääntäisitte korvanne suuni sanoille. Elämän Herra avaa sydämeni ja panee rintani huokumaan ystävällisiä sanoja. Sydämeni täyttävät hellät tunteet teitä kohtaan, teidän naisianne kohtaan, lapsianne kohtaan, ja se, mitä nyt lausun teille, juontaa juurensa omista ja miehieni hellistä tunteista. En ole koskaan kieltänyt heimoonne kuuluvia metsästäjiä astumasta majaani preiriellä. Miksi siis haluatte sotaa kanssani? Miksi kiusaatte äitiäni, joka on vanha nainen, miksi koetatte ottaa minut hengiltä? Minua kammottaa vuodattaa intiaanin verta, sillä toistan sen vielä kerran, huolimatta onnettomuuksista, joita olette minulle aikaansaaneet, sydämeni pitää teistä."

"Ohoo!" keskeytti Kotkanpää hänet, "veljeni puhuu hyvin, mutta haava, jonka hän minulle on aikaansaanut, ei ole vielä arpeutunut."

"Veljeni on typerä", vastasi erämies. "Luuleeko hän minun olevan niin taitamattoman, etten olisi osannut häntä tappaa, jos se olisi ollut aikomukseni? Tahdon teille osoittaa, mihin pystyn, ja mitä on käsitettävä soturin rohkeudella. Minun tarvitsee vain viitata, ja tämä nainen ja lapsi eivät enää elä."

Väristys kulki läsnä olevien selkää pitkin, ja Kotkanpää tunsi kylmän hien tihkuvan ohimoistaan.

Uskollinen Sydän oli hetken aikaa vaiti ja suuntasi intiaaneihin selittämättömän katseen. Sitten hän kohautti halveksivasti olkapäitään, heitti aseensa jalkojensa juureen, pani kädet ristiin leveälle rinnalleen ja kääntyi kanadalaisen puoleen.

"Ilomieli", sanoi hän tyynellä ja terävällä äänellä, "päästä vapaaksi nuo kaksi olentoa."

"Mitä ajattelet?" huudahti erämies ällistyneenä, "sehän olisi kuolemantuomiosi!"

Kanadalainen ei vastannut, vaan alkoi vihellellä hampaittensa välitse. Vetäen esille puukkonsa hän yhdellä iskulla leikkasi poikki köydet, joilla hänen vankinsa olivat sidotut. Nämä pakenivat hypähtäen kuin jaguarit ja kätkeytyivät ilosta ulvoen kiireesti ystäviensä joukkoon. Sitten Ilomieli pani veitsensä tuppeen vyölleen, heitti aseensa pois, laskeutui hevosensa selästä ja asettui päättäväisesti Uskollisen Sydämen viereen.

"Minäkö pelastautuisin, miksi sen tekisin?" vastasi kanadalainen huolettomasti. "Hitto vieköön, en. Koska kuitenkin joskus on kuoltava, niin kuolen yhtä hyvin tänään kuin myöhemmin. Kenties en enää saisikaan näin sopivaa tilaisuutta."

"Päälliköt", lausui Uskollinen Sydän tyynesti kääntyen intiaanien puoleen, "nyt olemme vallassanne, tehkää niinkuin parhaaksi näette."

Comanchit katsoivat toisiaan hetken aikaa hämmästyneinä. Näiden miesten stoalainen kieltäytyminen, he kun toisen rohkean toiminnan avulla olisivat voineet ei ainoastaan päästä pakoon, vaan myöskin sanella heille ehdot, mutta nyt, käyttämättä hyväkseen tätä suunnatonta etua, heittivät pois aseensa ja antautuivat heidän käsiinsä, näytti menevän yli sankaruuden rajojen, jota heidän heimossaan pidettiin kunniassa.

Syntyi jokseenkin kauan kestävä hiljaisuus, jonka aikana olisi voinut kuulla sydämien sykkivän näiden pronssinkovien miesten rinnoissa, jotka alkuperäisestä kasvatuksestaan huolimatta, varsinkin mitä tulee tunteisiin, ovat kehittyneempiä kuin saattaisi luulla ymmärtämään kaikkia todellisia tunteita ja pitämään arvossa todella jaloja tekoja.

Epäröityään muutaman hetken Kotkanpää vihdoin heitti luotaan aseensa ja lähestyen metsästäjiä lausui heille liikuttuneella äänellä, joka ei sopinut näennäisesti levolliseen ja välinpitämättömään ulkomuotoon:

"On totta, kalpeakasvoiset soturit, että olette ylevämielisiä, mikä lieventää meille lausumianne sanoja, ja että me kaikki ymmärrämme teitä. Tiedämme myös, että totuus on aukaissut huulenne. Meidän intiaanien, joilla ei ole valkoihoisten järkeä, on sangen vaikea, usein itsekään sitä tahtomatta, olla tekemättä moitittavia tekoja, mutta me toivomme, että Uskollinen Sydän ottaa pois kuoren sydämensä ympäriltä, niin että se on kirkas kuin meidän, ja että vihankauna väliltämme haudattaisiin niin syvälle, että pojanpoikiemme pojanpojatkaan eivät voisi edes tuhannen auringon valossa sitä löytää."

Ja laskien molemmat kätensä erämiehen olkapäille hän suuteli hänen silmiänsä ja lisäsi:

"Olkoon niin!" lausui erämies tyytyväisenä tähän päätökseen; "tästälähin olen yhtä suuressa määrässä comanchien ystävä kuin olen heitä tähän asti epäillyt."

Intiaanipäälliköt tungeksivat uusien ystäviensä ympärillä, joille he osoittivat alkuperäisille luonteille ominaisen tavan mukaan suurta mieltymystä ja kunnioitusta.

Molemmat erämiehet olivat jo kauan olleet tunnettuja Käärmeen heimon keskuudessa, ja heidän maineensa oli ollut suuri. Sangen usein leiritulien ympärillä istuttaessa olivat kertomukset heidän urotöistään herättäneet ihailua nuorissa miehissä, joille vanhat soturit niitä kertoilivat.

Sovinto Uskollisen Sydämen ja Kotkanpään välillä oli ollut vilpitön.
Jäljellä oli enää vain heikko muisto heidän entisestä vihastaan.

Nämä kaksi keskustelivat rauhallisesti istuen pöydän ympärillä eräässä majassa, kun äkkiä kuului kovaa huutoa ja muuan intiaani syöksyi leiriin kauhun kuvastuessa hänen hämmästyneitä kasvoiltaan.

Tungeksittiin miehen ympärillä, jotta kuultaisiin uutisia, mutta intiaani, joka oli huomannut Kotkanpään, lähestyi tätä.

Intiaani suuntasi julman katseen Uskolliseen Sydämeen ja Ilomieleen, jotka eivät voineet paremmin kuin muutkaan aavistaa, mistä tällainen raivo johtui.

"Varokaa päästämästä karkuun näitä kalpeakasvoisia miehiä. Meitä on petetty", sanoi hän katkonaisella ja hengästyneellä äänellä, hän kun oli tullut kiivaasti juosten.

"Kaikki valkoihoiset erämiehet, lännen pitkät puukot, ovat kokoontuneet. Heitä on lähes sata miestä käsittävä partiokunta ja he etenevät piirittäen leiriä joka puolelta yhtaikaa."

"Oletko varma siitä, että nämä partiomiehet tulevat vihollisina?" kysyi päällikkö vielä.

"Miten sitten muuten?" vastasi intiaanisoturi, "he ryömivät kuin käärmeet korkeassa ruohossa pitäen kivääriä edessään ja nylkypuukkoa hampaissaan. Päällikkö, meidät on petetty, nämä kaksi miestä ovat tunkeutuneet keskuuteemme tuudittaakseen uneen valppautemme."

Kotkanpää ja Uskollinen Sydän hymyilivät selittämättömästi. Muille kuin heille tämä oli arvoitus.

"Ja hän oli Amik — Musta Hirvi, — Uskollisen Sydämen ensimmäinen pyydyksien hoitaja, eikö niin?"

"Hyvä, saat poistua", sanoi päällikkö viitaten päällään. Sitten hän kääntyi erämiehen puoleen ja kysyi häneltä:

"Ei mitään", vastasi Uskollinen Sydän, "asia koskee minua. Antakoon veljeni minun yksin toimia."

"Menen erämiehiä vastaan. Pitäköön Kotkanpää siihen asti, kunnes palaan, nuoret soturinsa leirissään."

Uskollinen Sydän heitti kiväärin olalleen, puristi Ilomielen kättä, hymyili comanchipäällikölle ja suuntasi kulkunsa metsään varmoin ja rauhallisin askelin, mikä oli hänelle ominaista. Hän katosi pian puiden sekaan.

"Hm!" lausui Ilomieli sytyttäen intiaanipiippunsa ja kääntyen Kotkanpään puoleen, "huomaat, päällikkö, että tässä maailmassa ei aina ole tyhmää antautua sydämensä johdettavaksi."

Ja rajattoman tyytyväisenä tähän filosofiseen ajatelmaansa, joka hänestä tuntui varsin hyvin sopivan tilanteeseen, kanadalainen puhalsi sakean savupilven.

Päällikön käskystä kutsuttiin leiriin takaisin kaikki sen ympärille hajoitetut vahdit.

Intiaanit odottivat kärsimättöminä, mikä olisi seurauksena toimenpiteistä, joihin Uskollinen Sydän oli ryhtynyt.

Oli ilta. Oltiin paikalla, josta oli suunnilleen yhtä pitkä matka meksikolaisten kuin comanchien leirille.

Kahden mäen välillä, matalan syvänteen kätkössä, istui kokoontuneina nelisenkymmentä miestä useiden nuotioiden ympärillä, jotka olivat siten sovitetut, etteivät tulenloimot voineet ilmaista heidän olevan siellä.

Outo näky, jonka tarjosi tämä joukko, siinä kun oli synkännäköisiä, villikatseisia, vaatetukseltaan likaisia ja omituisen näköisiä seikkailijoita, muodosti taulun, joka olisi ansainnut päästä Callotin satiirisen piirustimen aiheeksi tai Salvator Rosan siveltimen kuvattavaksi.

Nämä miehet, joiden joukossa oli mitä erilaatuisimpia yksilöitä edustaen kaikkia kansallisuuksia vanhasta ja uudesta maailmasta, venäläisestä kiinalaiseen asti, olivat niin täydellinen kokoelma roistoja kuin kuvitella saattaa. He olivat ryösteleviä lurjuksia, jotka eivät kuunnelleet lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut kotia eikä kontua. He olivat todellista sivistyksen pohjasakkaa, jo pienestä pitäen joutuneet harhateille, myöhemmin pakosta etsien itselleen turvapaikan lännen preirieiden sydänseuduilta. Näillä autioilla paikoilla he olivat itsenäisenä rosvojoukkona taistellen milloin metsästäjiä, milloin intiaaneja vastaan ja vieden toinen toisestaan voiton julmuudessa ja konnantöissä.

Nämä miehet olivat sanalla sanoen niitä, joita on alettu nimittää preirierosvoiksi.

Nimitys sopii heille joka suhteessa hyvin, koska he, valtamerellä asuvien virkaveljiensä tavalla, jotka ryöstävät millä lipulla hyvänsä varustettuja laivoja tai ainakin halveksien kohtelevat niitä, hyökkäävät kaikkien matkustajien kimppuun, jotka uskaltavat yksin matkustaa preirien halki, ahdistavat karavaaneja ja ryöstävät ne, ja kun kaikki muu saalis pääsee heiltä karkuun, asettuvat he viekkaasti väijyksiin korkeaan ruohoon tähystelläkseen intiaaneja ja murhatakseen näitä saadakseen nostaa palkkion, jonka Yhdysvaltojen isällinen hallitus suorittaa jokaisesta alkuasukkaan päänahasta aivan samaan tapaan kuin Ranskassa maksetaan palkkio sudenpäästä.

Tätä joukkoa johti kapteeni Uaktehno, "Tappaja", jonka jo aikaisemmin esittelimme.

Roistojen keskuudessa vallitsi levottomuus, joka oli merkkinä jostakin aiotusta salaperäisestä retkestä.

Muutamat puhdistivat ja korjailivat aseitaan, toiset parsivat pukujaan, muutamat polttelivat tupakkaa ja joivat mezcalia, toiset taas nukkuivat kietoutuneina risaisiin viittoihinsa.

Hevoset, jotka kaikki olivat satuloidut ja lähtövalmiit, olivat sidotut kiinni muutamiin seipäisiin.

Määrättyjen välimatkojen päässä seisoi vahteja nojaten pitkiin karbineihinsa vaiteliaina ja liikkumattomina kuin pronssipatsaat valvoen kaikkien turvallisuutta.

Vähitellen loivat sammuvista leirivalkeista lähtevät, raukenevat valopatsaat tauluun punertavia säteitä, jotka tekivät preirierosvot yhä villimmän näköisiksi.

Kapteeni näytti olevan sangen levoton. Hän käveli pitkin askelin alaistensa parissa, polkien raivokkaasti maata jalallaan ja pysähtyen aika ajoin kuuntelemaan preirieltä tulevia ääniä.

Yö muuttui yhä synkemmäksi. Kuu oli hävinnyt, tuuli suhisi kolkosti kummuilla. Preirierosvot olivat kaikki, yksi toisensa perään, lopulta vaipuneet uneen.

Äkkiä hän luuli kaukaa kuulleensa laukauksen. Hetkinen vielä, ja kaikkialla oli jälleen hiljaista.

"Mitä tämä merkitsee?" mutisi kapteeni raivostuneena; "ovatko ne houkkiot antaneet yllättää itsensä?"

Sitten hän, kietoutuen huolellisesti viittaansa, suuntasi kulkunsa kiireesti sinne päin, mistä laukaus oli kuulunut.

Synkkä pimeys vallitsi, ja huolimatta paikallistuntemuksestaan kapteenin oli sangen vaikea kulkea pensaitten ja tiheikköjen lävitse, jotka joka askeleella sulkivat häneltä tien. Useita kertoja hänen oli pakko pysähtyä ja tutkia paikkoja voidakseen taas jatkaa matkaansa entiseen suuntaan, jolta hänen vähän väliä oli käännyttävä syrjään, kun kalliopaadet ja tiheiköt, jotka olivat hänen tiellään, pakoittivat hänen tekemään kierroksia.

Kerran näin pysähtyessään hän luuli kuulevansa aivan läheltä lehtien ja oksien rapinaa, aivan kuin joku ihminen tai peto kiireesti juoksisi näreikössä.

Kapteeni vetäytyi jättiläismäisen mahonkipuun rungon taakse, ottaen esille pistoolinsa, jotka hän viritti ollakseen valmis kaiken varalta. Ojentaen päänsä eteenpäin hän kuunteli.

Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Oli tultu siihen salaperäiseen yönhetkeen, jolloin luonto näyttää nukkuvan ja kaikki erämaan tuntemattomat äänet hiljenevät, niin että, kuten intiaanit lausuvat, kuuluu vain äänettömyys.

"Olen erehtynyt", lausui preirierosvo itsekseen ja taas liikahti ryhtyäkseen jatkamaan matkaansa. Samassa ääni kuului uudelleen entistä selvemmin ja lähempää, ja sitä seurasi melkein heti senjälkeen pidätetty huokaus.

"Niin totta kuin Jumala elää!" sanoi kapteeni, "tämä alkaa olla mielenkiintoista. Otanpa siitä selvän."

Käveltyään hetken ajan kiireesti hän huomasi melkein näkymättömissä olevan ihmisvarjon hiipivän pimeässä jonkun askeleen päässä hänestä. Olio, kuka hän sitten lienee ollutkin, näytti kävelevän vaivaloisesti, hoippui joka askeleella, pysähtyi vähän väliä kuin kootakseen voimia. Aika ajoin hän päästi kuuluville hillityn valituksen. Kapteeni heittäytyi hänen eteensä sulkien häneltä tien.

Kun tuntematon huomasi hänet, kiljahti hän kauhusta, lankesi polvilleen ja mutisi pelosta katkonaisella äänellä:

"Kappas vaan!" huudahti kapteeni hämmästyneenä, "sehän on Lörppö! Kuka riivattu on häntä näin huonosti kohdellut?"

Ja hän kumartui tämän puoleen. Mies oli todellakin opas. Hän oli pyörtynyt.

"Hitto vieköön tuon tolvanan!" mutisi kapteeni halveksivasti; "miten voisin häntä nyt kuulustella?"

Mutta rosvo oli neuvokas mies. Hän työnsi pistoolit takaisin vyöhönsä ja tarttuen haavoittuneeseen heitti hänet olkapäilleen.

Kantaen taakkaansa, joka ei millään tavalla näyttänyt haittaavan hänen kulkuaan, hän lähti kiireesti palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin, ja saapui leiriinsä.

Hän laski oppaan puoleksi sammuneen rovion luo, johon heitti muutaman sylyksellisen kuivia puita saadakseen sen jälleen palamaan. Pian hän saattoi kirkkaassa valossa tarkastaa miestä, joka virui tainnuksissa hänen jalkojensa juuressa.

Lörpön kasvot olivat kalmankalpeat, kylmä hiki valui hänen ohimoiltaan, ja verta virtasi runsaasti haavasta, joka hänellä oli rinnassa.

"Cascaras!" mutisi kapteeni, "kas siinä on miesparka ammuttu pahasti pilalle. Kunhan hän vain ennen lähtöään voisi minulle ilmoittaa, ketkä ovat hänet tuollaiseen tilaan saattaneet ja mitä Kennedylle on tapahtunut!"

Samoin kuin kaikilla metsänkävijöillä, oli kapteenillakin hieman lääkitsemistaitoa. Hänen oli helppo hoitaa tuliaseen tuottamaa haavaa.

Sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti haavoittuneelle, ei kestänyt kauan, ennenkuin tämä tuli tajuihinsa. Hän huokasi syvään, avasi hurjat silmänsä ja voimatta jokseenkin pitkään aikaan lausua sanaakaan hänen kuitenkin onnistui, ensin moniaan kerran tuloksetta yritettyään, kapteenin tukemana nousta istumaan. Kohottaen sitten päätään hän lausui surullisella, matalalla ja katkonaisella äänellä:

"Tuhat tulimmaista!…" kiljui rosvo raivokkaasti polkien jalkaansa, "miten on asia voinut käydä niin hullusti?"

"Nuori tyttö on paholainen!" jatkoi opas sähisevän hengityksen ja yhä heikommaksi käyvän äänen osoittaessa, että hän voi elää enää vain muutamia hetkiä.

"Jos voit", lausui kapteeni ymmärtämättä lainkaan haavoittuneen huudahdusta, "niin sano minulle, miten kaikki tapahtui ja mikä on murhaajasi nimi, niin että voin kostaa puolestasi."

"Kuulkaa", jatkoi opas, "hetkeni ovat luetut, pian heitän henkeni. Minun asemassani oleva mies ei valehtele. Antakaa minun puhua älkääkä keskeyttäkö. En tiedä, ehdinkö sanoa teille kaikki, ennekuin menen tekemään tiliä Hänelle, joka tietää kaikki."

Ja kun haavoittuneen ääni tuli yhä heikommaksi, polvistui hän tämän viereen, ettei menettäisi sanaakaan.

"Se antaa minulle voimaa, jota välttämättä tarvitsen, jotta voisitte kuulla kaikki, mitä minulla on sanottavana. Enkö jo olekin puolikuollut?"

"Älkää siis epäilkö", jatkoi haavoittunut, kun hän oli kuullut tämän, "nyt on kiire, minulla on tärkeitä asioita teille ilmoitettavana."

"Olkoon menneeksi siis!" kuiskasi rosvo hetken arveltuaan, ja ottaen esille taskumattinsa ojensi sen oppaan huulille.

Viimemainittu joi ahneesti ja jokseenkin kauan. Kuumeinen puna kohosi hänen poskipäilleen, melkein sammuneet silmät alkoivat kiiltää, ja niistä loisti eloisa tuli.

"Älkää enää keskeyttäkö minua", sanoi hän varmalla ja jokseenkin kovalla äänellä, "heti kun huomaatte minun heikontuvan, antakaa minun juoda, ehkä silloin ehdin kertoa teille kaikki."

Kapteeni viittasi hänelle merkiksi, että hän noudattaisi hänen toivomustaan, ja Lörppö alkoi puhua.

Hänen kertomuksensa kesti kauan, sillä häntä ahdistivat moniaat heikkoudenkohtaukset. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, lisäsi hän:

"Huomaatte, että nainen on, kuten jo kerran teille sanoin, paholainen. Hän on surmannut Kennedyn ja minut. Luopukaa yrittämästä saada häntä käsiinne, kapteeni, hän on liian vaikeasti saavutettava otus. Ette saa häntä koskaan haltuunne."

"Hyvä!" lausui kapteeni rypistäen kulmakarvojaan, "kuvitteletko, että siis hylkäisin suunnitelman?"

"No, onnea vain siis!" mutisi opas, "mitä minuun tulee, niin olen toimittanut asiani, tilini ovat selvät… Hyvästi, kapteeni", lisäsi hän kummallisesti hymyillen, "matkustan kaikkien paholaisten luo, siellä kyllä tapaamme toisemme!…"

Hän nosti ruumiin olkapäilleen, kantaen sen näreikköön, jonka keskelle kaivoi kuopan, ja laski ruumiin sinne. Suoritettuaan tämän työn muutamassa minuutissa hän palasi leirivalkean ääreen, kietoutui viittaansa, laskeutui pitkälleen maahan ja nukahti lausuttuaan itsekseen:

"Parin tunnin perästä koittaa päivä, silloin saamme nähdä, mitä on tehtävä."

Rosvot eivät nukkuneet pitkään. Auringon noustessa olivat kaikki rosvoleirissä liikkeellä. Jokainen laittausi lähtövalmiiksi.

Kaukana siitä, että olisi luopunut suunnitelmastaan, kapteeni oli päinvastoin päättänyt panna sen pikaisesti toimeen antamatta meksikolaisille aikaa etsiä apua preiriellä oleskelevilta valkoihoisilta metsästäjiltä, jotka olisivat tehneet onnistumisen hänelle epävarmaksi.

Heti kun oli varma siitä, että hänen antamansa käskyt oli oikein ymmärretty, antoi kapteeni lähtömerkin. Joukko lähti marssimaan intiaanien tavalla, mikä merkitsee sitä, että he sananmukaisesti käänsivät selkänsä sinne, minne heidän oli kuljettava.

Saavuttuaan näin eräälle paikalle, joka näytti tarjoavan heille haluamansa turvallisuustakeet, preirierosvot astuivat maahan ratsujensa selästä. Hevoset jätettiin muutamien määrättyjen miesten haltuun, ja rosvot alkoivat lipua maata pitkin kuin jono käärmeitä ja hyppiä luikertelevalta oksalta toiselle, puulta puulle, ja niin he etenivät noudattaen varokeinoja, joita yllätyksissä käytetään, kohti meksikolaisten leiriä.

III

Kuten olemme kertoneet eräässä edellisessä luvussa, oli tohtori lähtenyt meksikolaisten leiristä viemään doña Luzin ilmoitusta Mustalle Hirvelle.

Niinkuin kaikki oppineet, joiden nimen päätteenä on us, oli tohtori hyvin hajamielinen, ollen kuitenkin maailman hyväätarkoittavin mies.

Aluksi hän virkaveljiensä tavoin vaivasi päätään yrittäen keksiä niiden sanojen merkitystä, jotka hänen tuli lausua erämiehelle.

Hän ei voinut ymmärtää, mitä apua puolivillistä miehestä, joka asui yksinään preiriellä ja kulutti aikaansa metsästämällä ja pyydyksiä asettelemalla, saattoi olla hänen ystävilleen.

Kun hän niin äkkiä oli suostunut toimittamaan tämän tehtävän, oli siihen ollut ainoana syynä lämmin ystävyydentunne kenraalin sisarentytärtä kohtaan. Vaikka hän ei odottanutkaan sen johtavan mihinkään suotuisaan tulokseen, oli hän kuitenkin, kuten olemme kertoneet, päättäväisesti lähtenyt matkaan, koska muka tietoisuus hänen lähdöstään tyynnyttäisi nuorta tyttöä. Lyhyesti sanoen, hän oli pikemmin tahtonut tyydyttää "sairasta" kuin tehdä jotakin hyödyllistä.

Ollessaan varma siitä, että hänelle annettu tehtävä oli hyödytön, hän ei viitsinyt täyttä vauhtia ratsastaa Mustan Hirven toldolle, kuten hänen olisi pitänyt, vaan astui alas hevosensa selästä, piti kädessään suitsia ja alkoi etsiä lääkeyrttejä, johon puuhaan hän pian niin syventyi, että täydelleen unohti doña Luzin varoitukset ja sen, miksi oli lähtenyt leiristä.

Aika kului kuitenkin, päivä oli jo siirtynyt yli puolivälin, ja tohtoria, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt palata, ei kuulunut.

Kenraali ja kapteeni olivat järjestäneet kaikki kuntoon vakavaa puolustusta varten hyökkäyksen varalta.

Mitä suurin rauha vallitsi edelleen ympäristössä. Meksikolaiset olivat jo vähällä luulla väärän hälytyksen tapahtuneen.

Doña Luz yksin tunsi levottomuutensa kasvavan hetki hetkeltä. Katse suunnattuna tasangolle hän turhaan tähyili sille taholle, mistä hänen viestinviejänsä piti palata.

Äkkiä hän oli huomaavinaan, että preiriellä kasvava korkea ruoho oli aaltomaisessa liikkeessä, joka ei ollut sille ominainen.

Ei tosiaankaan käynyt tuulenhenkäyksiä. Painostava kuumuus vallitsi preiriellä, puiden lehdet, jotka auringonsäteet olivat polttaneet ruskeiksi, olivat liikkumattomat, ja ainoastaan korkea ruoho, joka liikkui hiljaa ja salaperäisesti, heilui yhä itsestään.

Ja mikä merkillisintä: tämän melkein huomaamaton liikehtiminen, jonka vain erikoisen tarkasti katsoen saattoi huomata, ei ollut yleinen, vaan päinvastoin säännöllisesti jatkuva, läheten vähitellen leiriä tasaisesti, niin että saattoi arvata siinä piilevän niin sanoaksemme suunnitellun sysäyksen. Sitä mukaan kun se näet siirtyi leiriä lähempänä olevaan ruohoon, hiljeni se etäämpänä, ja lopulta se siellä lakkasi.

Vallituksille asetetut vahdit eivät tienneet, mikä oli syynä tähän ruohon heilumiseen, jota he eivät ymmärtäneet lainkaan.

Kokeneena sotilaana kenraali päätti ottaa siitä selvän, voidakseen sen mukaan toimia. Vaikka hän ei itse ollut koskaan joutunut kosketuksiin intiaanien kanssa, oli hän kuitenkin siksi paljon kuullut puhuttavan heidän taistelutavoistaan, että heti otaksui tässä piilevän jonkun konnankoukun.

Tahtomatta jättää leiriä puolustajia vaille, joita se tarvitsi, hän päätti itse antautua seikkailuun ja lähteä vakoiluretkelle.

Sillä hetkellä, jolloin hänen juuri piti mennä leirin suojavarusteiden yli, pysäytti kapteeni Aguilar hänet laskien kunnioittavasti kätensä hänen olalleen.

"Luvallanne rohkenen kääntyä puoleenne tehden erään kysymyksen, herra kenraali", vastasi nuori mies.

"Sehän on luonnollista, herra kenraali, olenhan vain alhainen upseeriparka, joka saan kaikesta kiittää teitä."

"Vaara, johon antautuisin, jos siinä vaaraa on, ei lainkaan saattaisi epävarmaksi retkikunnan menestystä, kun sensijaan…"

"Täytyy ottaa kaikki lukuun", jatkoi kapteeni, "kun on tekemisissä sellaisten vastustajien kanssa, jotka meitä nyt uhkaavat."

"No niin retkikunta joutuisi harhateille, eikä yksikään meistä näkisi enää sivistysmaita. Te olette pää, me muut olemme vain käsivarret, teidän on siis jäätävä leiriin."

Kenraali mietti hetken. Sitten hän puristaen sydämellisesti nuoren miehen kättä lausui:

"Kiitos, mutta minun on itseni nähtävä, kuka meitä vastaan vehkeilee.
Tilanne on liian vakava voidakseni luottaa edes teihin."

"Teidän täytyy jäädä, kenraali", intti kapteeni, "se teidän on tehtävä ei ainoastaan meidän kaikkien tähtemme, vaan ennen kaikkea sisarentyttärenne, tuon viattoman ja hennon olennon vuoksi, joka, jos teille tapahtuisi joku onnettomuus jäisi yksin ja hyljättynä keskelle julmia kansanheimoja vailla huoltajaa ja turvaa. Mitä minun henkeeni tulee, niin sillä ei ole niin väliä, sillä olenhan koditon lapsiraukka, joka kaikesta saan kiittää teidän hyväntahtoisuuttanne. Nyt on tullut hetki osoittaakseni kiitollisuuttani, antakaa minun siis suorittaa velkani."

"Tiedätte", jatkoi nuori mies innostuen, "että jos voisin korvata teidät doña Luzin huoltajana, suostuisin siihen mielelläni, mutta vielä olen liian nuori näytelläkseni niin jaloa osaa. Kuulkaa siis, kenraali, sallikaa minun mennä sijastanne, se tehtävä kuuluu minulle."

Puoliväkisin hän sai vanhan upseerin peruuttamaan aikeensa, kiirehti suojavarustuksille, hyppäsi yhdellä loikkauksella niiden yli ja poistui kiireisin askelin viitattuaan vielä kerran hyvästiksi.

Kenraali seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa.
Sitten hän siveli kädellään otsaansa mutisten:

"Eikö totta, eno?" vastasi hänelle doña Luz saavuttuaan paikalle huomaamatta.

"Olitko sinä täällä, lapsi kulta?" lausui kenraali hymyillen ja siten turhaan koettaen näyttää iloiselta.

"Hyvä, pikku rakkaani", sai kenraali vaivoin sanotuksi, "mutta nyt ei ole liikutuksille aikaa, minun on ajateltava turvallisuuttasi. Älä ole täällä pitempään. Tule kanssani, sillä täällä voisi intiaanin kuula liian helposti sinut tavoittaa."

Saatuaan hänet astumaan telttaan sisään hän suuteli häntä otsalle, varoitti häntä enää tulemasta ulos ja palasi suojavarustuksille, mistä alkoi mitä huolellisimmin tarkata, mitä tasangolla tapahtui, mielessään koko ajan laskien, kuinka pitkä aika oli kulunut kapteenin lähdöstä, ja ihmetellen, ettei hän vielä näkynyt palaavan.

"Hän lienee joutunut intiaanien käsiin", puheli hän, "ja kenties he jo ovat hänet tappaneet!"

Kapteeni Aguilar oli pelkäämätön sotilas, joka oli karaistunut Meksikon lakkaamattomissa sodissa ja osasi yhdistää rohkeuden varovaisuuteen.

Päästyään jonkun matkan päähän leiristä hän heittäytyi vatsalleen maahan ja ryömi eräälle kalliolle, joka täydellisesti sopi hänelle vaanimispaikaksi.

Kaikki näytti rauhalliselta hänen ympärillään. Mikään ei saattanut häntä epäilemään, että vihollinen lähestyi. Jokseenkin pitkän ajan perästä, kun hän oli tutkinut aluetta, hän valmistautui palaamaan leiriin viedäkseen sinne sanoman, että kenraali oli erehtynyt, ettei ollut mikään vaara uhkaamassa, kun äkkiä aivan läheltä häntä joku olento lähti kiivaasti juoksemaan.

"Oh! Oh!" mutisi nuori mies, "olisikohan täällä sentään jotakin?
Katsokaammehan hiukan."

Lähtien siis kalliolta hän astui varovasti pari askelta eteenpäin ottaakseen varman selon, oliko hänen pelkoonsa todellista aihetta. Ruoho alkoi liikkua rajusti, kymmenkunta miestä nousi äkkiä hänen ympärillään ja saarsi hänet ennenkuin hän ehti puolustautua tai palata turvapaikkaansa, josta oli niin varomatta lähtenyt.

"Tulitte ainakin sopivaan aikaan", sanoi hän ylenkatseellisen kylmäverisesti, "nyt ainakin tiedän, keiden kanssa olen tekemisissä."

"Olkoon menneeksi!" vastasi Aguilar ivallisesti hymyillen, "mutta te olette typeriä, sillä minut on ensin kunnollisesti tapettava, ennenkuin minut voi vangita."

"No sitten teidät tapetaan, kaunis keikari", vastasi ensinmainittu puhuja röyhkeästi.

"Sen otan lukuun", lausui kapteeni, "ja puolustaudun. Se synnyttää hälinää, ystäväni kuulevat sen, yllätyksenne ei onnistu, ja sitä juuri haluankin."

Hän lausui nämä sanat niin rauhallisesti, että se pani preirierosvot miettimään. Nämä miehet kuuluivat kapteeni Uaktehnon joukkoon. Hän itsekin oli mukana.

"Niin", vastasi roistojen päällikkö virnistellen, "aikomuksenne on hyvä, mutta teidät voi, ikävä kyllä, surmata ilman meluakin, ja silloin suunnitelmanne on mennyt karille."

Ennenkuin preirierosvot saattoivat arvatakaan, teki hän huikean hypyn taaksepäin, kaatoi maahan kaksi miestä ja alkoi tavattoman nopeasti juosta leirille päin.

Tätä pikajuoksukilpailua kesti verrattain kauan rosvojen kykenemättä huomattavasti lyhentämään heidän ja pakenijan välistä matkaa. Ajaen yhä häntä takaa he koettivat välttää, etteivät meksikolaisten vahdit, jotka he halusivat yllättää, saisi nähdä heitä, ja siksi heidän oli pakko tehdä liikkuessaan kierroksia, jotka tietysti hidastuttivat heidän kulkuaan.

Kapteeni oli saapunut äänenkantaman päähän tovereistaan. Hän katsahti taakseen, ja käyttäen hyväkseen pysähdysaikaa, kun hän hengähti, rosvot lähenivät häntä huomattavasti.

Nuori mies tiesi, että jos hän jatkaisi juoksuaan, hän aiheuttaisi sen onnettomuuden, jota hän halusi välttää.

Hän teki hetkessä päätöksensä, päätti kuolla kuin sotilas, kaatua taistelussa ja olla hyödyksi niille, joiden puolesta uhrautui.

Hän nojautui puuta vasten, pani puukkonsa vierelleen käden ulottuville, otti esille pistoolinsa vyöltään ja kääntyi roistoihin päin, jotka olivat hänestä enää vain kolmisenkymmenen askeleen päässä. Kiinnittääkseen ystäviensä huomiota puoleensa, hän huusi kaikuvalla äänellä:

Sitten hän mitä kylmäverisimmin laukaisi kuin pilkkaan ampuen — hänellä oli neljä kaksipiippuista pistoolia — toistaen joka kerta, kun yksi rosvo kaatui:

Vimmastuneina tästä sisukkaasta puolustustavasta roistot karkasivat hänen kimppuunsa unohtaen kokonaan varovaisuuden, jota tähän asti olivat noudattaneet.

Alkoi kauhistava, sekasortoinen taistelu, jota yksi mies kävi kahta-, kolmeakymmentä vastaan, sillä aina kun yksi rosvoista kaatui, astui hänen tilalleen toinen.

Nuori mies oli päättänyt uhrata henkensä, mutta tahtoi sen myydä niin kalliisti kuin mahdollista.

Kuten sanottu, joka lakauksella, jonka hän ampui, ja joka kerta, kun hän heilutti puukkoaan, hän päästi varoitushuudon, ja siihen meksikolaiset vastasivat puolestaan avaten musketeistaan yhteistulen rosvoja vastaan. Nämä olivat silloin puoliksi näkyvissä hyökätessään raivoisasti miehen kimppuun, joka niin uljaasti sulki heiltä tien uskollisen rintansa murtumattomalla suojamuurilla.

Vihdoin kapteeni lyyhistyi yhden polven varaan. Rosvot syöksyivät suinpäin hänen kimppuunsa haavoittaen toinen toistaankin, kun olivat niin innoissaan hänet hengiltä saadakseen. Tuollaista ottelua ei voinut kestää pitkälti. Kapteeni Aguilar kaatui, mutta kaatuessaan hän vei mukanaan kaksitoista rosvoa, jotka olivat menettäneet henkensä ollen hänelle verisenä saattueena hautaan.

"Hm!" mutisi kapteeni Uaktehno katsellessaan häntä ihaillen ja koettaessaan seisahduttaa verta ammottavasta haavasta, jonka oli saanut rintaansa; "mikä tuima mies! Jos muut ovat samanlaisia kuin hän, emme me koskaan pääse perille. Eteenpäin", jatkoi hän kääntyen tovereittensa puoleen, jotka odottivat hänen käskyjään, "älkää antako itseänne ampua enää kuin kyyhkysiä. Hyökkäykseen!"

Preirierosvot syöksyivät seuraamaan häntä huitoen aseillaan ja alkoivat nousta kukkulalle huudahdellen: "Hyökkäykseen! Hyökkäykseen!"

Meksikolaiset, jotka olivat olleet kapteeni Aguilarin sankarillisen kuoleman todistajia, valmistautuivat kostamaan hänen puolestaan.

Sillä aikaa, kun tapaukset täällä kehittyivät näin kauheiksi, keräsi tohtori kasveja kaikessa rauhassa.

Ihastuneena rikkaasta kasvistosta, joka oli hänen silmiensä edessä, tuo kunnon oppinut oli unohtanut kaiken muun kuin runsaan saaliin, jonka nyt voisi saada. Hän käyskenteli kumarruksissa pysähtyen joka kasvin eteen, jota ihaili kauan aikaa, ennenkuin raskitsi sen riistää maasta.

Kun hänellä oli koossa lukematon määrä kasveja, jotka hänen mielestään olivat tavattoman harvinaisia, päätti hän vihdoinkin istuutua puun juurelle, rauhassa luokittaakseen ne niin huolellisesti kuin kaikki etevät tiedemiehet tavallisesti menettelevät tässä erikoisessa työssä, vähän väliä pureskellen korpunpalasia, joita veti esille repustaan.

Hän oli jo kauan syventyneenä tähän työhön, joka tuotti hänelle suunnatonta nautintoa, jommoista vain oppineet voivat tuntea, ja olisi luultavasti unohtunut tätä työtä tekemään, kunnes yö olisi hänet yllättänyt ja pakoittanut hänet etsimään suojaa, ellei muuan varjo olisi äkkiä asettunut juuri hänen ja auringon välille ja pimittänyt kasveja, joita hän niin huolellisesti luokitteli.

Mies, joka nojautui pitkään rihlapyssyyn, oli pysähtynyt hänen eteensä ja tarkasteli häntä pilkallisen huomaavaisesti.

"He! he!" naurahti hän tohtorille, "mitäs te siinä hommaatte, arvoisa herra? Hiisi vieköön, kun näin jotakin liikkuvan, niin luulin, että tiheikössä oli metsäkauris, ja olin vähällä lennättää teihin luodin."

"Hitto!" huudahti tohtori katsahtaen häneen kauhistuneena, "huomatkaa tarkoin, olisitte voinut minut tappaa, tiedättekö?"

"Jumaliste!" jatkoi erämies naurahtaen, "mutta älkää lainkaan pelätkö, huomasin erehdykseni ajoissa."

Ja tohtori, joka oli huomannut harvinaisen kasvin, kumartui innostuneena sitä ottamaan.

"Minäkö? Niin, näen teidän huvittelevan itseänne kiskomalla preirieltä rikkaruohoja, siinä kaikki, ja kysyn itseltäni, mitä hyötyä tuosta voi olla."

"Oh, tietämättömyys!" mutisi oppinut ja lisäsi sitten kovaa sillä alentuvaisella äänenpainolla, joka on niin ominainen Aesculapiuksen oppilaille, "ystäväni, minä etsin kasveja, joita kerään luokitellakseni ne herbaariooni. Näiden preirieseutujen kasvisto on suurenmoinen. Olen vakuutettu, että olen keksinyt ainakin kolme uutta Chirostemon pentadactylon-muunnosta, jotka kuuluvat flora mexicanaan."

"Ah", huudahti erämies ja koki parhaansa mukaan olla purskahtamatta nauramaan aivan tohtorin nenän edessä, "luulette löytäneenne kolme uutta…"

"Chirostemon pentadactylon-muunnosta, niin ystäväni", täydensi oppinut lempeästi.

"Aivan niin!" sanoi oppinut Mustan Hirven äänensävyn tyynnyttämänä, "ette saata ymmärtää näiden tutkimusten merkitystä, jotka vievät tiedettä suunnattoman askeleen eteenpäin."

"Sepä ihmeellistä! Ja kiskoaksenne tuolla tavalla kasveja olette saapunut preirielle?"

Musta Hirvi katseli häntä sillä ihastuksella, jonka synnyttää selittämättömän ilmiön näkeminen. Erämies ei voinut ymmärtää, että selväjärkinen mies päättäisi tuolla tavalla vapaaehtoisesti antautua viettämään elämää, joka on täynnä kieltäymyksiä ja vaaroja, siinä selittämättömässä tarkoituksessa, että saisi repiä ruohoja, jotka eivät kelpaa mihinkään. Hän tulikin tovin kuluttua siihen johtopäätökseen, että oppinut oli päästään vialla. Hän katsahti häneen sääliväisesti, kohotti päänsä ja vieden kiväärin olalleen valmistui jatkamaan matkaansa.

"No niin, no niin", sanoi hän äänenpainolla, jolla puhutellaan lapsia ja mielipuolia, "olette oikeassa, kunnon herra. Noukkikaa kasveja, ette sillä vahingoita ketään, sillä kyllä niitä sentään aina jää tarpeeksi. Onnea vain ja näkemiin!"

"Sananen vielä", lausui hän kääntyen tohtorin puoleen, joka ei enää ajatellut häntä ja oli jälleen tieteellisessä puuhassaan.

"Toivon, että nuori nainen, joka eilen kävi tervehtimässä minua majassani enonsa seurassa, voi hyvin, vai mitä? Ette voi kuvitella, kuinka se lapsiraukka herättää mielenkiintoani, kunnon herra."

"Se on aivan minun tapaistani!" mutisi oppinut. "Onneksi ei vahinko ole kovinkaan suuri, ja kun te kerran olette tässä, niin on helppo korjata laiminlyöntini."

"Voitteko sitä kuvitella?" jatkoi tohtori rauhallisesti. "Tiede saattaa minut siihen määrin vallata, että usein unohdan syödä ja juoda. Ihmekö sitten, että unohdan minulle uskotut tehtävät, eikö niin?"

"Niin, asiaan. Se on perin yksinkertainen. Lähdin päivän koitteessa leiristä tavatakseni teidät, mutta kun olin saapunut tänne, ihastuin lukemattomiin harvinaisiin kasveihin, joita hevoseni polki jalkojensa alle, niin että muistamatta enää jatkaa matkaani pysähdyin ensin korjaamaan maasta erään kasvin, sitten huomasin toisen, jota ei ollut herbaariossani, sitten kolmannen ja niin edespäin. Lyhyesti sanoen en ajatellutkaan tulla luoksenne, olinpa siihen määrin syventynyt tutkimuksiini, ettei edes odottamaton tulonne vähän aikaa sitten johdattanut mieleeni, mitä minun piti teille sanoa."

"Kello on vähän vaille kolme", sanoi hän, "mutta se ei merkitse mitään, toistan sen vielä. Kun te kerran olette tässä, niin esitän teille, mitä doña Luz käski minun teille sanoa, ja sitten kaikki on hyvin, kuten toivon."

"Jumala suokoon, ettei laiminlyöntinne aiheuttaisi suurta onnettomuutta!" lausui erämies huokaisten.

"Aivan oikein! Tosiaankin, tämä saattaa olla vakavampaa kuin aluksi luulinkaan. Asiain kulku oli seuraava: viime yönä yksi oppaistamme…"

"No niin! Tämä mies näytti vehkeilevän erään toisen samanlaisen rosvon kanssa jättääkseen leirin nähtävästi intiaanien käsiin. Doña Luz sattui kuulemaan näiden roistojen koko keskustelun, ja sillä hetkellä, jolloin he menivät hänen ohitseen poistuakseen leiristä, hän ampui suoraan heitä kohti kaksi pistoolinlaukausta."

"Valitettavasti ei. Vaikka toinen varmasti oli vaikeasti haavoittunut, pääsi hän karkuun."

"Sitten doña Luz vannotti minua saapumaan luoksenne ja sanomaan teille… odottakaahan hiukan", lausui oppinut koettaen muistella.

"Juuri niin!" myönsi tiedemies hieroen riemuissaan käsiään, "se oli minulla kielen päässä. Tunnustan, että se minusta tuntui jokseenkin hämärältä ja etten ymmärtänyt siitä yhtään mitään, mutta te kyllä selitätte sen minulle, eikö niin?"

Erämies tarttui lujasti hänen käteensä ja kurkottaen kasvojaan aivan hänen kasvojensa lähelle sanoi katse hehkuvana ja suuttumusta kuvastavana:

"Hupsu raukka! Miksi ette tullut niin nopeasti kuin suinkin tapaamaan minua? Sen sijaan hukkasitte aikaa kuin hölmö! Viivytyksenne kenties aiheuttaa kaikkien ystävienne kuoleman."

"Olisiko se mahdollista?" huudahti tohtori alakuloisena eikä loukkaantunut siitä hiukan röyhkeästä tavasta, millä erämies häntä ravisti.

"Teillä oli tehtävä, joka koski elämää ja kuolemaa, senkin houkkio!
Mitä nyt on tehtävä? Ehkä on jo liian myöhäistä!"

"Oh! Älkää sanoko niin!" huusi oppinut kiihtyneenä. "Kuolen epätoivoon, jos asian laita on niin!"

Miesparka purskahti itkuun ja osoitti, että häntä vaivasi mitä vilpittömin murhe.

"Saammehan nähdä. Rohkeutta, kunnon oppinut", sanoi hän lauhtuen, "hitto vie, kenties kaikki ei vielä olekaan hukassa!"

"Oi! Jos minä olisin syypää niin suureen onnettomuuteen, niin en tahtoisi elää enää senjälkeen!"

"Mikä on tehty, se on tehty! Meidän on nyt ryhdyttävä toimimaan", lausui erämies filosofisesti. "Koetan keksiä keinon, jolla voimme auttaa heitä. Jumalan kiitos! En ole niin yksin kuin saattaisi luulla. Toivon, että muutaman tunnin päästä olen saanut kootuksi kolmisenkymmentä preirien parasta rihlamiestä."

"Teen ainakin kaikki, mitä on tarpeen, ja jos Jumala sen hyväksi näkee, niin onnistun."

"Amen!" sanoi erämies tehden hurskaasti ristinmerkin. "Kuulkaa nyt, mitä sanon. Palatkaa leiriin."

"Oh! Sitä en tee, sen vannon! Kirottu olkoon se hetki, jolloin rupesin kasveja keräämään!" huudahti oppinut koomillisen epätoivoisena.

"Hyvä! On siis sovittu, palaatte nuoren naisen ja hänen enonsa luo, käskette heidän olla varuillaan ja hyökkäyksen sattuessa valppaasti puolustautua ja sanotte heille, että pian tulee ystäviä heidän avukseen!"

"Älkää välittäkö minusta, en jää toimettomaksi, kiiruhtakaa itse vain ystävienne luo niin pian kuin pääsette."

Musta Hirvi hellitti kätensä hevosen suitsista, joihin oli tarttunut, ja tohtori lähti ratsastamaan täyttä laukkaa, mikä ei ollut sellaisen miehen tapaista, jolla muutenkin oli kova työ pysyäkseen tasapainossa.

Metsästäjä katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, kääntyi sitten ympäri ja lähti kiireesti metsään.

Hän oli kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun äkkiä seisoi vastatuksin Eusebion kanssa, joka kuljetti poikittain satulanpuulla lepäävää pyörtynyttä Uskollisen Sydämen äitiä.

Tapaaminen oli erämiehelle hyvä sattuma, jota hän käytti hyväkseen kysyäkseen vanhalta espanjalaiselta luotettavia tietoja metsästäjistä, ja niitä vanhus kiirehtikin hänelle antamaan. Sitten molemmat miehet menivät erämiehen majaan, jonne he aikoivat väliaikaisesti sijoittaa ystävänsä vanhan äidin.

Käveltyään kymmenisen minuuttia viitsimättä edes seurata polkua, jommoisia kulkee lukemattomia ristiin rastiin preiriellä, erämies pysähtyi, laski kiväärinperän maahan, katseli tarkkaavaisesti joka suunnalle, kuunteli kaikkia niitä tuhansia ääniä, joita erämaassa kuulee ja jotka kaikki ilmaisevat jonkun erikoisen asian, jos vain on tottunut eräelämään, ja nähtävästi tyytyväisenä huomioihinsa matki kolmeen eri otteeseen tasaisin väliajoin harakanhuutoa niin mainiosti, että useat näistä linnuista, jotka olivat olleet tuuheiden puiden kätkössä, heti vastasivat.

Kolmas huuto oli tuskin lakannut kaikumasta ilmassa, kun metsä, joka siihen asti oli ollut aivan hiljainen ja näyttänyt vaipuneen mitä täydellisimpään autiuteen, äkkiä muuttui kuin taikaiskusta vilkkaaksi.

Joka puolelta kohosi pensaikkojen ja ruohoston keskeltä, johon he olivat kätkeytyneet, joukoittain tarmokkaan näköisiä ja omituisesti puettuja metsästäjiä, jotka pian olivat tiheänä kehänä erämiehen ympärillä.

Sattuma aiheutti, että ensimmäiset kasvot, jotka Uskollinen Sydän huomasi, olivat Mustan Hirven ja Eusebion, jotka molemmat olivat olleet aivan hänen lähellään.

"Oh!" sanoi hän ojentaen heille iloisesti kätensä, "ymmärrän kaikki, ystäväni, kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset sydämellisestä avustanne, mutta, Jumalan kiitos, en tarvitse sitä enää."

"Oletteko siis onnellisesti päässyt noiden kirottujen punanahkojen käsistä?" kysyi häneltä vanha palvelija kiihkeästi.

"Älkää puhuko pahaa comancheista", vastasi Uskollinen Sydän hymyillen, "he ovat nyt veljiäni."

"Puhutko vakavasti", tiedusti Musta Hirvi, "oletko tosiaankin hyvissä väleissä intiaanien kanssa?"

"Saatte itse sen todeta. Rauha on solmittu heidän, minun ja minun ystävieni välillä. Jos haluatte, voin kyllä esittää teidät toisillenne."

"Hitto soikoon! Nykyisissä olosuhteissa ei mikään voi olla meille parempaa", sanoi Musta Hirvi, "ja koska kerran olet vapaa, niin voimme nyt ryhtyä auttamaan toisia henkilöitä, jotka tällä hetkellä ovat suuressa vaarassa ja luultavasti kipeästi kaipaavat apuasi."

"Tarkoitan, että ne henkilöt, joille jo kerran olet tehnyt suuren palveluksen, ovat tällä hetkellä preirierosvojoukon piirittäminä, joka luultavasti kohta hyökkää heidän kimppuunsa, ellei se ole jo niin tehnyt."

"Meidän on riennettävä heidän avukseen!" huudahti Uskollinen Sydän kykenemättä hallitsemaan liikutustansa.

"Totta tosiaan! Se onkin meidän aikomuksemme, mutta tahdoimme ensin vapauttaa sinut, Uskollinen Sydän. Olet liittomme sielu, ilman sinua emme pystyisi aikaansaamaan mitään."

"Kiitos, ystäväni, mutta nyt olen vapaa, kuten itsekin voit nähdä. Ei mikään enää pidätä meitä, lähtekäämme siis matkaan!"

"Anteeksi", puhkesi Musta Hirvi puhumaan, "mutta me joudumme tekemisiin sangen voimakkaan roistojoukon kanssa. Rosvot, jotka tietävät, että heillä ei ole sääliä odotettavana, taistelevat kuin tiikerit. Mitä suurempi luku meitä on, sitä suuremmat ovat menestymisen mahdollisuudet."

"Siihen, että koska olet nimessämme tehnyt rauhan comanchien kanssa, niin voisi…"

"Olet oikeassa,. hiisi vie", keskeytti Uskollinen Sydän hänet innostuen; "intiaanisoturit ovat varmaankin onnellisia, kun tarjoamme heille tilaisuuden osoittaa kuntoaan. He ovat varmasti iloisia saadessaan auttaa meitä retkellämme. Minä otan hoitaakseni sen asian, seuratkaa kaikki minua. Esitän teidät uusille ystävillenne."

Erämiehet kokoontuivat neljäkymmentä miestä käsittäväksi tiheäksi joukoksi.

Aseet oli rauhan merkiksi käännetty ylösalasin, ja kaikki lähtivät metsästäjän jäljessä kulkemaan leiriin päin.

"Hyvin, vaikka levottomuus häntä jäytää", vastasi vanhus; "äitinne on nainen, joka elää vain sydämellään. Hänellä on suunnaton rohkeus, suurimmatkaan ruumiilliset tuskat eivät häntä lannista, eikä hän enää kärsi niistä julmista kidutuksista, joiden alaiseksi hän oli joutunut."

"Jumalan kiitos! Mutta häntä ei saa enää kauemmin pitää tappavassa epävarmuuden tilassa. Missä on hevosesi?"

"Ota se ja lähde äitini luo, rauhoita häntä ja menkää molemmat Verdi Gris-joen luolaan, jossa hän on turvassa kaikilta vaaroilta. Jäät sinne hänen kanssaan. Luolan löytää helposti, se on aivan lähellä kuolleen bisonin kiveä. Kun olette saapuneet mainitulle paikalle, päästätte irti rastreroni, jotka annan mukaanne. Ne vievät teidät suoraan perille. Oletko ymmärtänyt?"

"Lähde siis matkaan. Kas niin, nyt olemme saapuneet leiriin, sinua ei täällä tarvita, kun sitävastoin läsnäolosi on siellä välttämätön."

Eusebio vihelsi luokseen koirat, jotka hän sitoi nuoralla. Puristettuaan vielä kerran nuoren miehen kättä hän lähti, kääntyi oikealle ja painui jälleen metsään, kun taas erämiesten joukko tuli tasangon reunalle, missä intiaanileiri oli.

Comanchit muodostivat jonkun askeleen päässä leirinsä ulkoreunasta laajan puoliympyrän, jonka keskellä olivat heidän päällikkönsä.

Ottaakseen tulijat juhlallisesti vastaan he olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja maalanneet itsensä, esiintyen täysissä sotavarustuksissa.

Uskollinen Sydän käski joukon pysähtyä ja jatkaen yksin matkaansa levitti bisoninnahan, jonka antoi tuulessa hulmuta. Kotkanpää erosi nyt muista päälliköistä ja tuli erämiehen eteen antaen hänkin rauhan merkiksi bisoninnahan hulmuta. Kun molemmat miehet olivat kolmen askeleen päässä toisistaan, puhkesi Uskollinen Sydän puhumaan:

"Elämän Herra", sanoi hän, "näkee sydämiimme, hän tietää, että meidän keskuudessamme tie on kaunis ja avoin ja että sanat, jotka rintamme kuiskaa ja suumme ääntää, ovat vilpittömiä. Valkoihoiset erämiehet tulevat punaisten veljiensä vieraiksi."

"Olkoot he tervetulleet", vastasi Kotkanpää sydämellisesti kumartaen majesteettisen sirosti ja ylevästi, kuten on intiaanien tapana.

Kun nämä sanat oli lausuttu, kohottivat comanchit ja erämiehet aseensa ilmaan, pitkällisesti huutaen ilosta.

Sitten luovuttiin kaikista muodollisista menoista, molemmat joukot sekaantuivat toisiinsa ja sulivat niin pian yhteen, että muutaman minuutin kuluttua oli enää vain yksi joukko.

Koska Uskollinen Sydän kuitenkin tiesi Mustan Hirven sanoista, kuinka kalliita hetket olivat, vei hän Kotkanpään syrjään ja selitti hänelle suoraan, mitä hän toivoi hänen heimoltaan.

Kuuluttaja nousi heti erään majan kuistille ja kutsui kovaa huutaen kuuluisimmat soturit kokoukseen neuvostomajaan.

Uskollisen Sydämen pyyntöön suostuttiin yksimielisesti. Yhdeksänkymmentä valiosoturia, joita Kotkanpää johti, määrättiin seuraamaan erämiesten mukana ja toimimaan kaikin voimin, jotta heidän retkensä onnistuisi.

Kun päällikköjen päätös tuli heimokunnan keskuudessa tunnetuksi, oli ilo yleinen.

Liittoutuneiden tuli lähteä liikkeelle auringon laskiessa voidakseen yllättää vihollisensa.

Noudattaen kaikkia niitä juhlallisuuksia, jotka ovat tavallisia tällaisissa tapauksissa, tanssittiin suurta sotatanssia, jonka aikana soturit lakkaamatta kertasivat kuorossa:

"Elämän Herra, katsele minua suosiollisesti, olet antanut minulle rohkeuden avata suoneni."

Kun oltiin lähtökunnossa, valitsi Kotkanpää, joka tiesi, millaisten vaarallisten vihollisten kimppuun hänen olisi hyökättävä, kaksikymmentä soturia, joihin hän saattoi luottaa, ja lähetti heidät edeltäkäsin vakoojiksi annettuaan heille scolte wigwasia eli tuohta, niin että he voisivat heti sytyttää tulen herättääkseen pääjoukon huomion hälytyksen sattuessa.

Sitten hän huolellisesti tarkasti soturiensa aseet ja tyytyväisenä tulokseen antoi lähtömerkin.

Comanchit ja erämiehet asettuivat peräkkäisjonoon, ja kukin osasto asianomaisen päällikkönsä johdolla marssi leiristä, saattelevien ystävien metsänreunaan asti toivottaessa heille onnea ja lausuessa kehoituksen sanoja.

Tähän pieneen armeijaan kuului satakolmekymmentä rohkeata, täysin aseistettua miestä, ja heitä komensivat päälliköt, joita mikään vaara ei voinut saattaa epäröimään tai pyörtämään takaisin. Suurien, tummien, avaruudessa raskaasti kiitävien pilvien lomitse aika ajoin pilkistävä kuu siroitteli silloin tällöin vain kalpeata ja himmeätä valoaan, joka kadotessaan vaikutti sen, että esineet näyttivät aavemaisilta.

Yö oli ylipäätään niitä, jotka ihmissuvun historiassa näyttävät olevan määrätyt näkemään kolkkoja murhenäytelmiä. Soturit marssivat vaiteliaina. He näyttivät pimeässä aavejoukolta, joka oli noussut haudoistaan, kiirehtien toimeenpanemaan nimetöntä työtä, jonka Jumala oli kironnut ja jota yksistään yö saattoi varjollaan suojella.

Leiriydyttiin odottamaan vakoilijoita, joiden piti tuoda tietoja. Kukin kietoutui vaatteihinsa niin hyvin kuin osasi ja laskeutui levolle sille paikalle, missä oli, ollakseen valmiina ensimmäisen merkin kuullessaan.

Intiaanit, jotka luottavat tiedustelijoihinsa, eivät koskaan aseta vahteja ollessaan sotaretkellä. Kului kaksi tuntia.

Meksikolaisten leiri oli korkeintaan kolmen mailin päässä, mutta ennenkuin liittolaiset rohkenivat mennä lähemmäksi, tahtoivat päälliköt päästä varmuuteen siitä, että tie oli vapaa. Siinä tapauksessa, että asianlaita ei olisi niin ollut, halusivat he tietää, kuinka paljon oli vihollisia, jotka sulkivat heiltä tien, ja millainen heidän hyökkäyssuunnitelmansa näytti olevan. Kun Uskollinen Sydän kärsimättömänä valmistautui itse menemään vakoiluretkelle, kuului pensaikosta aluksi melkein huomaamatonta kahinaa, joka kuitenkin vähitellen kasvoi, ja kaksi ihmistä tuli näkyviin.

Hän oli kadottanut tekotukkansa, vaatteet olivat siekaleina, kasvoilla kuvastui kauhu, ja hänen koko olemuksensa ilmaisi kamppailun silminnähtäviä jälkiä.

Kun hän tuli Kotkanpään ja Uskollisen Sydämen eteen, kaatui hän suulleen maahan ja meni tajuttomaksi.

Lancerot, jotka olivat vahdissa suojavarustusten takana, ottivat preirierosvot uljaasti vastaan.

Raivostuneena kapteeni Aguilarin kuolemasta kenraali, joka tiesi, että hänellä ei ollut tällaisilta ihmisiltä mitään armoa odotettavissa, oli päättänyt kaiken uhalla tehdä vastarintaa ja menettää henkensä, ennenkuin antautuisi heidän käsiinsä.

Meksikolaisia, ottaen lukuun peonit ja oppaat, joihin tuskin uskalsi luottaa, oli vain seitsemäntoista, miehiä ja naisia yhteensä. Preirierosvoja oli ainakin neljäkymmentä. Lukumääräinen epäsuhde oli siis sangen suuri piirittäjien ja piiritettyjen välillä, mutta leirin vahvan aseman vuoksi, se kun sijaitsi kalliohuippujen keskellä, tuli tämä epäsuhde vain osittain näkyviin, ja voimat olivat melkein tasaväkiset. Kapteeni Uaktehno ei ollut hetkeäkään kuvitellut vähäisiksi hyökkäyksen vaikeuksia, joita oli melkein mahdoton voittaa, mikäli hyökkäyksen tuli tapahtua avonaiselta paikalta ja suojatta, mutta hän oli arvellut voivansa yllättää vahdit, ja ennen kaikkea hän oli luottanut Lörpön petokseen. Vain asianhaarain yllyttämänä hän, raivostuneena kapteeni Aguilarin hänelle aiheuttamasta mieshukasta, oli antanut hyökkäyskäskyn.

Mutta kun ensi kiihko oli mennyt ohi ja hän huomasi, kuinka häneltä kaatui miehiä, voimatta kostaa ja valloittamatta tuumaakaan lisää alaa, päätti hän, ei luopua piirityksestä, vaan siirtää hyökkäyksen myöhemmäksi toivoen pääsevänsä parempaan tulokseen yön aikana tehtävällä rohkealla äkkirynnäköllä tai viimeisenä hätäkeinona saattamalla piiritetyt ennemmin tai myöhemmin nälkäkuoleman uhkaamiksi.

Hän luuli olevansa varma siitä, että oli mahdotonta saada keltään apua näillä preirieillä, joilla tapaa vain kaikille valkoihoisille vihamielisiä intiaaneja tai joitakin erämiehiä ja metsästäjiä, eivätkä nämä välitä sekaantua asioihin, jotka eivät lainkaan koske heitä.

Hän katsahti ympärilleen: tilanne oli edelleen sama. Äärimmäisin ponnistuksinkaan eivät preirierosvot olleet kyenneet askeltakaan etenemään ylös jyrkkää rinnettä, joka johti suojavarustuksille.

Heti kun joku rosvo ilmestyi näkyviin, saattoi meksikolaisen karbinista lähtenyt kuula hänet vierimään alas.

Kapteeni antoi käskyn vetäytyä taaksepäin, ja sitä varten hän matki preiriekoiran ulvontaa.

Seutu, jonka hetkistä aikaisemmin olivat tehneet niin eloisaksi taistelevien huudot ja tuliaseiden laukaukset, vaipui äkkiä täydelliseen hiljaisuuteen.

Heti kun miehet olivat keskeyttäneet tuhotyönsä, aloittivat kondorikotkat, korpit ja urubu-linnut omansa.

Kondorikotkia, korppeja ja urubuja tuli parvittain kiertelemään ruumiiden ympärille, joista ne tappelivat keskenään kimeästi kirkuen. Ne söivät ahneesti suuret määrät ihmislihaa aivan meksikolaisten edessä viimemainittujen uskaltamatta tulla suojavarustustensa ulkopuolelle ja pakosta pysyessä katselijoina petojen näin kauheata mässäystä pitäessä.

Rosvot kokoontuivat erääseen syvänteeseen kiväärinkantaman ulkopuolelle leiristä ja laskivat lukumääränsä.

Heidän mieshukkansa oli ollut tavaton. Neljästäkymmenestä oli jäljellä ainoastaan yhdeksäntoista.

Tuntia lyhyemmässä ajassa heistä oli kaatunut kaksikymmentäyksi miestä!
Siis enemmän kuin puolet koko joukosta.

Meksikolaisten keskuudessa, kapteeni Aguilaria lukuunottamatta, ei ollut ainoatakaan kuollutta tai haavoittunutta.

Useimmat olivat sitä mieltä, että oli peräydyttävä ja luovuttava sellaisen yrityksen tuottamista eduista, joka vaati niin suuria uhrauksia ja oli niin vakavien vaikeuksien takana. Kapteeni oli vielä masentuneempi kuin hänen toverinsa. Jos hänen kannaltaan olisi ollut kysymyksessä vain kullan ja timanttien hankkiminen, niin hän tietysti empimättä olisi luopunut suunnitelmastaan, mutta häntä kannusti toimintaan toinen, voimakkaampi syy, joka kiihoitti häntä saattamaan seikkailun onnelliseen loppuun, olkoot sen muut seuraukset mitkä hyvänsä.

Aarre, jota hän tavoitteli ja jonka arvoa ei voitu rahassa arvioida, oli doña Luz, tuo nuori tyttö, jonka hän jo kerran oli Meksikossa pelastanut roistojen käsistä ja johon hän tietämättään oli hillittömästi rakastunut.

Meksikosta asti hän oli askel askeleelta seurannut tyttöä vaanien kuin peto tilaisuutta ryöstääkseen tämän saaliin, jonka valtaamiseksi ei mikään uhraus ollut liian kallis, ei mikään vaikeus näyttänyt liian suurelta eikä mikään vaara voinut häntä pidättää.

Hän käyttikin roistojensa suostuttamiseksi kaikkia keinoja, jotka puhe voi suoda innostuneelle miehelle, herättääkseen heissä jälleen rohkeutta ja saattaakseen heidät yrittämään vielä yhtä rynnäkköä, ennenkuin peräännyttäisiin ja lopullisesti luovuttaisiin tästä yrityksestä.

Hänellä oli suuri työ saada heidät taivutetuiksi. Niinkuin aina käy tällaisissa tapauksissa, olivat urhoollisimmat jo saaneet surmansa. Ne jotka olivat jääneet henkiin, eivät tuntuneet olevan kovinkaan halukkaita antautumaan saman kohtalon alaisiksi.

Hartaitten pyyntöjen ja uhkausten avulla hän kuitenkin sai roistoilta kiskotuksi lupauksen jäädä seuraavaan päivään asti ja koettaa ratkaisevaa hyökkäystä yöllä.

Kun rosvot ja kapteeni Uaktehno olivat tästä sopineet, käski viimemainittu miestensä mahdollisimman hyvin kätkeytyä ja ennen kaikkea olla aivan hiljaa, kunnes annetaan käsky, vaikka he huomaisivat meksikolaisten suorittavan mitä liikkeitä hyvänsä. Kapteeni toivoi pysyessään näkymättömissä voivansa synnyttää piiritetyissä sen harhaluulon, että rosvot, muka kyllästyneinä tavattomiin vastoinkäymisiinsä, olivat päättäneet luopua yrityksestä ja tosiaankin menneet tiehensä.

Tuuma oli varsin ovela ja olikin vähällä johtaa tulokseen, jota sen suunnittelija oli odottanut.

Mailleen menevän auringon punertava loiste väritti viimeisillä säteillään puitten latvoja ja kallioiden huippuja, heräävä iltatuuli teki ilman vilpoiseksi, ja aurinko oli juuri häviämäisillään taivaanrannan taa purppuraiseen utuvuoteeseensa.

Illan rauhaa häiritsivät vain kannibaalipitojaan jatkavien ja ruumiista repimistään lihanpalasista kamalasti riitelevien petolintujen korviasärkevät huudot. Kenraali, jonka sydän oli pakahtua hänen nähdessään tämän tuskastuttavan näytelmän ja ajatellessaan, että kapteeni Aguilar, sankarillisella uhrautumisellaan pelastettuaan heidät kaikki, joutuisi kauhean häväistyksen uhriksi, päätti olla jättämättä heitteelle hänen ruumistaan ja maksoi mitä maksoi mennä sitä etsimään, voidakseen hänet kunniallisesti haudata. Olisihan se vain viimeinen kunnianosoitus tuolle onnettomalle nuorelle miehelle, joka ei ollut epäröinyt uhrautuessaan hänen puolestaan.

Doña Luz, jolle hän ilmaisi aikeensa, ei voinut häntä vastustaa, vaikka tiesi, mikä vaara siinä uhkasi.

Kenraali valitsi neljä rohkeinta miestä ja mennen suojavarustusten yli astui heidän edellään sitä paikkaa kohti, missä onnettoman kapteenin ruumis makasi.

Lancerot, jotka olivat jääneet leiriin, tarkkasivat tasankoa ollen valmiina pontevasti suojelemaan rohkeita tovereitaan, jos heitä häirittäisiin heidän hurskaassa työssään.

Ollen väijyksissä kallionhalkeamissa rosvot näkivät heidän jokaisen liikkeensä, mutta varoivat ilmaisemasta läsnäoloaan. Kenraali saattoi siis kaikessa rauhassa täyttää velvollisuutensa, eikä ollut vaikeata löytää nuoren miehen ruumista.

Se makasi erään puun juurella pistooli kädessä, puukko toisessa, katse tuimana ja hymy huulilla, ikäänkuin hän vielä henkensä menetettyäänkin olisi uhmannut murhaajiaan.

Hänen ruumiinsa oli sananmukaisesti täynnä haavoja, mutta kummallisen sattuman vuoksi, minkä kenraali iloisena pani merkille, eivät petolinnut vielä olleet häneen kajonneet.

Lancerot nostivat ruumiin ristikkäin pantujen kiväärien päälle ja palasivat kiireisin askelin leiriin.

Kenraali käveli jonkun matkan päässä heidän takanaan tarkaten ja tähyillen näreikköjä ja pensaita. Ei kuulunut hiiskaustakaan, kaikkialla vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus. Preirierosvot olivat menneet jättämättä muita jälkiä kuin kuolleensa, jotka he näyttivät kerrassaan hylänneen.

Kenraali alkoi toivoa, että heidän vihollisensa olivat menneet tiehensä, ja huokasi helpotuksesta.

Yö alkoi saapua nopeasti kuten tavallisesti. Kaikkien katseet olivat tarkasti suunnattuina lanceroihin, jotka kantoivat kuollutta upseeriansa, eikä kukaan huomannut pariakymmentä haamua, jotka ääneti hiipivät kivien lomitse ja vähitellen lähestyivät leiriä, asettuen väijyksiin sen likelle ja suunnaten hehkuvat katseensa sen puolustajiin.

Kenraali käski laskea ruumiin leposijalle, joka kaikessa kiireessä oli valmistettu, ja tarttuen lapioon hän itse halusi kaivaa haudan.

Kenraali paljasti päänsä, otti rukouskirjan ja suoritti kovalla äänellä hautausmenot, joihin hänen sisarentyttärensä ja muut läsnäolijat hartaasti yhtyivät.

Oli jotakin suurenmoista ja liikuttavaa näissä perin yksinkertaisissa juhlamenoissa keskellä erämaata, jonka tuhannet salaperäiset äänet tuntuivat samanaikaisesti lausuvan rukouksen, tämän ylevän luonnon helmassa, johon Jumalan käsi on niin näkyvästi jättänyt jälkensä.

Tuo valkohapsinen vanhus luki niin hartaana kuolinrukoukset nuorelle, melkein lapselta tuntuneelle upseerivainajalle, joka hetkistä aikaisemmin oli uhkunut elämää, ja hänen vieressään seisoivat mietteissään nuori tyttö ja alakuloiset sotilaat, joita sama kohtalo ehkä piankin uhkasi, mutta jotka tyyninä ja nöyrinä lämpimästi rukoilivat surmansa saaneen puolesta. Tämän Korkeimman luo yössä kohoava rukous, jota säesti iltatuulen valitteleva suhina puitten oksissa, johdatti mieleen kristinuskon alkuajat, jolloin ahdistettuina ja kätkeytymään pakoitettuina paettiin erämaahan, missä oltiin lähempänä Jumalaa.

Sittenkun jokainen läsnäolevista oli vielä kerran alakuloisena hyvästellyt kuollutta, laskettiin hänet hautaan käärittynä viittaansa, hänen aseensa pantiin hänen viereensä, ja hauta luotiin umpeen.

Vain pieni kumpu, joka piankin tasaantuisi, osoitti sitä paikkaa, missä ikuisiksi ajoiksi kätkettynä lepäsi uljaan miehen ruumis. Hänen siihen asti tuntematon sankaruutensa oli äärimmäisen uhrauksen avulla pelastanut ne, jotka olivat uskoneet hänelle turvallisuutensa valvomisen.

Läsnäolijat hajaantuivat vannoen kostavansa hänen kuolemansa tai muussa tapauksessa tekevänsä kuin hän.

Tehtyään vielä viimeisen kierroksen kenraali varmistuneena siitä, että vahdit oli oikein asetettu paikoilleen, toivotti sisarentyttärelleen hyvää yötä ja laskeutui nukkumaan poikittain sisäänkäytävän eteen hänen telttansa ulkopuolelle.

Äkkiä parikymmentä miestä paholaislegionan lailla syöksyi suojavarustusten yli, ja ennenkuin hyökkäyksestä hämmästyneet vahdit ehtivät ryhtyä vastarintaan, olivat he vangitut ja surmatut.

Preirierosvot olivat valloittaneet meksikolaisten leirin, ja heidän mukanaan oli tullut murha ja ryöstö!

VII

Sakaalien lailla ulvoen ja aseillaan huitoen preirierosvot hyökkäsivät leiriin.

Heti kun leiri oli vallattu, oli kapteeni antanut miestensä murhata ja ryöstää mielin määrin. Kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota hän riensi telttaan.

Mutta sinne oli tie häneltä suljettu. Kenraali oli kerännyt luokseen kuusi tai seitsemän miestä ja odotti roistoja pelkäämättä, varmasti päätettyään antaa tappaa itsensä, ennenkuin sallisi kenenkään noista kurjista koskea nuoreen tyttöön.

Nähdessään vanhan sotilaan, jonka silmä iski tulta, seisovan siinä pistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä, kapteeni mietti hetken.

Mutta hänen epäröintinsä kesti vain tuokion. Huudollaan hän keräsi ympärilleen kymmenkunnan rosvoa.

Molemmat miehet syöksyivät toistensa kimppuun, heidän miehensä tekivät samoin, ja temmellys kävi yleiseksi.

Nyt syttyi kauhea ja armoton ottelu miesten välillä, jotka tiesivät, että heillä ei kellään ollut sääliä odotettavana.

Kukin koetti antaa kuolettavia iskuja viitsimättä väistää niitä, joita häneen itseensä suunnattiin, tyytyen kaatumaan, kunhan vain kaatuessaan vei mukanaan edes yhden vastustajan.

Haavoittuneet koettivat nousta jälleen upottaakseen puukkonsa niiden ruumiiseen, jotka vielä jatkoivat taistelua.

Tällaista tuimaa kamppailua ei siis voinut jatkua pitkälti. Kaikki lancerot saivat surmansa, ja kenraalikin kaatui vihdoin kapteenin sortamana, joka heittäytyi hänen päälleen ja sitoi hänet lujasti vyöllään, niin että hänen oli enää mahdoton tehdä vastarintaa.

Kenraali oli vain kevyesti haavoittunut, sillä kapteeni oli määrätyistä syistä, jotka hän yksin tiesi, tehokkaasti varjellut häntä taistelun aikana, torjuen väkipuukollaan ne iskut, joita roistot kenraaliin suuntasivat.

Kaikki meksikolaiset olivat kaatuneet, se oli myönnettävä, mutta voitto oli ollut rosvoillekin kallis. Enemmän kuin puolet heistä oli saanut surmansa.

Kenraalin neekeripalvelija, jolla oli ollut aseenaan valtava, nuoren puun tyvestä valmistettu kurikka, oli tehnyt kauan lujaa vastarintaa niille, jotka yrittivät hänet nujertaa. Hän musersi armotta ne houkkiot, jotka rohkenivat tulla liian lähelle hänen harvinaisen kätevästi pitelemäänsä asetta.

Hänet oli vihdoin onnistuttu suopungilla sitoa kiinni ja kaataa puolitukehduksissa maahan. Kapteeni oli pelastanut hänen henkensä, juuri kun muuan rosvo jo kohotti kättään surmatakseen hänet.

Heti kun kapteeni huomasi, ettei kenraali voinut liikahtaakaan, huudahti hän riemusta ja muistamatta edes tyrehdyttää verta, jota juoksi kahdesta hänen saamastaan haavasta, hän hypähti kuin tiikeri yli vihollisensa, joka voimatta mitään tehdä vääntelehti hänen jalkainsa juuressa, ja tunkeutui telttaan.

Teltta oli pieni, melkein aivan vailla huonekaluja. Sinne oli mahdotonta kätkeytyä.

Puoliksi hajallinen vuode osoitti, että doña Luz yllätyksen sattuessa oli nukkunut kaikessa rauhassa.

Paon mahdollisuutta ei rosvo voinut käsittää, koska leiri oli vallattu joka puolelta yhtaikaa.

Miten saattoi nuori tyttö, kavahdettuaan unestaan, olla niin uljas ja niin neuvokas, että hän pakeni näin nopsasti ja kulki voittajien välitse huomaamattomana, vaikka heidän ensimmäinen tehtävänsä oli ollut vartioida kaikkia uloskäytäviä?

Hän polki raivostuneena jalkaa ja tunnusteli veitsensä terällä tavaramyttyjä, jotka olisivat voineet olla väliaikaisena piilopaikkana. Kaikki tuloksetta!

Vakuutettuna siitä, että hänen tutkimuksensa teltassa eivät johtaisi mihinkään tulokseen, hän riensi ulos, kuljeksien sinne tänne kuin villipeto ja kuvitellen, että jos tytön jonkun ihmeen kautta oli onnistunut päästä pakoon, olisi helppo löytää hänen jälkensä hänen harhaillessaan yksin yöllä ja puolipukimissa erämaassa.

Ryöstö jatkui sillä välin nopeasti ja järjestelmällisesti sekasorrossakin, niin että rosvojen käytännöllinen taito pääsi täysiin oikeuksiinsa. Väsyneinä kaameasta työstään aukaisivat voittajat puukoillaan täysinäisiä mezcalpulloja, ja nyt seurasivat ryöstöä ja murhaamista hurjat juomingit.

Äkkiä kuului aivan läheltä kimakka ja kauhistuttava huuto, ja kuulasade rätisi rosvojen päälle.

Yllätettyinä itse vuorostaan he tarttuivat aseisiinsa yrittäen kokoontua yhteen.

Samassa ilmestyi joukko intiaaneja hyppien kuin jaguarit tavaramyttyjen seassa, ja heidän kintereillään ryntäsi metsästäjäparvi, jonka johtajina olivat Uskollinen Sydän, Ilomieli ja Musta Hirvi.

Kapteeni, jonka huomiota nyt kiinnitti hänen väkeään uhkaava vaara, luopui kaihomielin tuloksettomasta etsinnästään, johon oli antautunut, ja ryhmittäen miehensä ympärilleen otti mukaansa ainoat kaksi vankiaan, jotka hänellä oli, nimittäin kenraalin ja tämän neekeripalvelijan. Käyttäen hyväkseen hälinää, joka eroittamattomasti kuuluu sellaisiin äkkiyllätyksiin, hän käski miestensä hajaantua joka suunnalle siten päästäkseen helpommin turvaan vastustajiensa laukauksilta.

Laukaistuaan kiväärinsä suoraan hyökkääjiään vastaan, mikä heissä aiheutti jonkunlaista epäröimistä, preirierosvot pakenivat eri tahoille kuin saastainen urubu-parvi ja katosivat yöhön.

Mutta paetessaankin kapteeni, joka oli jättäytynyt viimeiseksi turvatakseen perääntymisen, koetti vielä etsiä nuoren tytön jälkiä, mikäli se oli mahdollista hänen kiireisesti vetäytyessään poispäin, mutta ei voinut huomata mitään.

Petyttyään näin toiveissaan kapteeni raivosi ja hautoi päässään mitä kamalimpia suunnitelmia.

Uskollinen Sydän oli intiaanivakoilijalta ja varsinkin tohtorin kertomuksesta saanut tietää hyökkäyksestä, jota oli leiriä vastaan yritetty, ja heti lähtenyt matkaan saapuakseen niin aikaisin kuin mahdollista meksikolaisille avuksi.

Onnettomuudeksi olivat erämiehet ja comanchit, nopeasta marssistaan huolimatta, saapuneet liian myöhään pelastaakseen karavaanin.

Kun retken johtajat olivat päässeet selville rosvojen paosta, lähtivät
Kotkanpää ja hänen soturinsa ajamaan heitä takaa.

Jäätyään yksin leirin isännäksi, Uskollinen Sydän määräsi toimeenpantavaksi yleisen etsinnän läheisissä pensaikoissa ja korkeassa ruohossa, jota rosvot eivät olleet ehtineet aivan tarkasti tutkia, sillä tuskin he olivat vallanneet leirin, kun heidät jo siitä karkoitettiin.

Etsintä johti siihen, että löydettiin Phebe, doña Luzin nuori palvelijatar, ja kaksi lanceroa, jotka olivat kätkeytyneet erään puun onttoon runkoon. He tulivat kaikki esille puolikuolleina kauhusta, Mustan Hirven ja muutamien erämiesten saattamina, jotka turhaan koettivat heitä rauhoittaa ja herättää heissä rohkeutta.

Nuo miesparat luulivat olevansa rosvojen käsissä, ja Uskollisella Sydämellä oli suunnaton työ koettaessaan saada heidät ymmärtämään, että miehet, jotka he näkivät edessään, olivat tosin liian myöhään heidän avukseen rientäneitä erämiehiä, jotka tietysti eivät aikoneet tehdä heille mitään pahaa.

Heti kun he olivat hiukan tyyntyneet, meni Uskollinen Sydän heidän kanssaan telttaan ja pyysi heitä lyhyesti kertomaan tapahtumat.

Nuorta mestitsityttöä, joka heti nähtyään, kenen kanssa oli tekemisissä, oli saanut takaisin koko varmuutensa ja sitäpaitsi oli tuntenut Uskollisen Sydämen, ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutamassa minuutissa hän oli erämiehelle antanut tarkat tiedot kauheista tapahtumista, joiden katsojana hän oli ollut.

"Oi, voi! On", vastasi nuori tyttö kaihoisasti huokaisten muistellessaan upseeriparkaa.

"Oh! Kenraaliko? Hän puolustautui kuin leijona ja kaatui vasta tehtyään sankarillista vastarintaa."

"Ei, ei, hän on vain haavoittunut. Näin roistojen menevän ohitseni vieden hänet mukanaan. Luulenpa hänen haavojensa olevan vähäpätöisetkin, koska ladronit — varkaat — taistelun aikana säästelivät häntä."

"Sepä hyvä", lausui erämies ajattelevan näköisenä. Sitten hän tovin kuluttua lausui empien ja äänen hieman väristessä; "Minne emäntänne sitten on joutunut?"

"Niin, doña Luz, sen luulen olevan hänen nimensä, antaisin paljon saadessani hänestä tietoja ja tietäessäni hänen olevan turvassa."

Ja doña Luz tuli näkyviin vielä kalpeana kokemistaan mieltäjärkyttävistä tapahtumista, mutta tyynenä, hymy huulilla ja katse säteilevänä.

Läsnäolijat eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä nuoren naisen näin odottamatta ilmestyessä.

"Ah, Jumalan kiitos!" huudahti erämies; "apumme ei ole siis ollutkaan täysin hyödytön!"

"Ei", vastasi tyttö suloisesti ja lisäsi alakuloisena, surumielisyyden kuvastuessa hänen kasvoillaan: "Kun nyt olen kadottanut hänet, joka oli minulle isän sijaisena, niin pyydän teiltä suojelustanne, caballero."

"Sen lupaan, madame", lausui erämies lämpimästi. "Mitä tulee enoonne, niin luottakaa minuun, minä tuon hänet takaisin luoksenne, vaikka se maksaisi henkeni. Tiedättehän", lisäsi hän, "etten vasta tänään ensi kertaa riennä avuksenne."

Kun ensi kiihtymys oli mennyt ohi, haluttiin saada tietää, miten nuoren tytön oli onnistunut pelastua rosvojen etsinnästä.

Nuori tyttö oli täysissä pukimissa heittäytynyt vuoteeseensa. Levottomuus oli pitänyt häntä valveilla, salainen aavistus pakoitti hänet olemaan varuillaan.

Kuullessaan rosvojen huudot hän epätoivo sydämessä nousi vuoteestaan ja huomasi heti ensi silmäyksellä, että pakeneminen oli mahdotonta.

Katseltuaan kauhistuneena ympärilleen hän oli huomannut vaatteet, jotka oli heitetty sikin sokin riippumattoon ja riippuivat siitä molemmin puolin alas.

Silloin pisti hänen päähänsä ajatus, joka kirkkaan salaman tavalla näytti tulleen taivaasta.

Hän pujahti näiden vaatteiden alle ja painautuen niin pieneksi kuin suinkin saattoi, vetäytyi kokoon verkkomaton pohjaan korjaamatta vaatteita järjestykseen.

Jumala oli suonut, ettei rosvopäällikkö etsiessään tyttöä kaikkialta edes ajatellutkaan työntää kättään riippumattoon, joka näytti tyhjältä.

Sattuman kautta näin pelastuen hän oli jäänyt sinne tunnin ajaksi kyyristyneenä ja tuntenut sellaista tuskaa, jota on mahdoton kuvailla.

Erämiesten saapuminen ja Uskollisen Sydämen ääni, jonka hän heti oli tuntenut, olivat herättäneet hänessä toivoa. Hän oli tullut esille kätköstään ja odottanut sopivaa hetkeä astuakseen esille.

Erämiehet ihmettelivät tätä yksinkertaista kertomusta, joka samalla oli liikuttava, ja onnittelivat sydämellisesti nuorta naista hänen rohkeudestaan ja mielenmaltistaan, joiden avulla hän oli pelastunut.

Kun leiriin oli saatu jälleen vähän järjestystä, lähestyi Uskollinen
Sydän doña Luzia.

"Madame", sanoi hän, "pian koittaa päivä, ja levättyänne muutaman tunnin vien teidät äitini luo, joka on hurskas nainen. Kun hän tutustuu teihin, niin en epäile, että hän alkaa rakastaa teitä kuin tytärtään. Kun sitten olette päässyt turvaan, ryhdyn toimenpiteisiin saattaakseni enonne teidän luoksenne."

Odottamatta nuoren tytön kiitoksia hän kumarsi kunnioittavasti ja poistui teltasta.

Kun hän oli poistunut, huokasi doña Luz ja istuutui ajatuksiin vaipuen jakkaralle.

VIII

Viemme lukijan iltapäivällä kello kolmen ja neljän välillä Ilomielen löytämään luolaan, johon Uskollinen Sydän oli järjestänyt mieliasuntonsa.

Luolan sisäosa, jota valaisivat lukuisat, intiaanien kynttiläpuuksi nimittämästä puusta valmistetut tulisoihdut, palaen kiinnitettyinä kallioseinämiin lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, olisi asioihin perehtymättömän vieraan mielestä, jos hän sattumalta olisi joutunut sitä katselemaan, tuntunut maankiertäjien tyyssijalta tai rosvoleiriltä.

Nelisenkymmentä erämiestä ja comanchisoturia oli hajaantuneina sinne tänne. Muutamat nukkuivat, toiset polttelivat, eräät puhdistelivat aseitaan ja jotkut taas kyykistyneinä parin kolmen rovion ympärille, joiden yläpuolelle oli ripustettu patoja, paistoivat tavattoman isoja hirvenlihapaloja.

Jokaisen luolaan johtavan käytävän suuta vartioksi kaksi miestä liikkumatta, mutta silmät ja korvat tarkkaavaisina valvoen kaikkien turvallisuutta.

Eräässä erillään olevassa luolanosassa, jonka eroitti muista esiinpistävä suuri lohkare, keskusteli matalalla äänellä kaksi naista ja yksi mies, jotka istuivat karkeasti veistetyllä jakkaralla.

Nuo kaksi naista olivat doña Luz ja Uskollisen Sydämen äiti. Mies, joka heitä katseli poltellessaan maissinolkisilla imukkeilla jatkettuja savukkeitaan ja väliin yhtyi keskusteluun huudahtaen milloin hämmästyksestä, milloin ihailusta ja riemastuksesta, oli Eusebio, vanha espanjalainen palvelija, jonka olemme usein maininneet tämän kertomuksen kuluessa.

Tämä osasto oli tavallaan eristetty huone, ja sisäänkäytävän edessä käveli edestakaisin toinen mies kädet selän takana, vihellellen hampaittensa välitse jotakin säveltä, jonka arvatenkin nyt laati.

Naisia näytti keskustelu suuresti kiinnostavan. Erämiehen äiti vaihtoi tuontuostakin merkitseviä katseita vanhan palvelijansa kanssa, jonka savuke oli sammunut, mutta joka vielä imi sitä koneellisesti huomaamatta sen sammuneen.

"Niin", lausui vanha nainen pannen hartaana kätensä ristiin ja kohottaen katseensa kohti korkeuksia, "huomaan, että Jumalan sormi ohjaa tätä kaikkea."

"Sanokaahan, pikku rakkaani, eikö enonne, kenraali, ole kertaakaan koko kahden kuukauden aikana, jonka matkanne on kestänyt, joko sanoilla tai muuten antanut teidän tietää retkenne tarkoitusta?"

"Tosiaankin ihmeellistä", toisti Eusebio koettaen uhallakin saada savua lähtemään sammuneesta savukkeestaan.

"Mutta millä sitten enonne on kuluttanut aikaansa siitä saakka, kun saavuitte preirielle?" tiedusteli äiti edelleen. "Suokaa anteeksi, rakas lapseni, että teen teille näitä kysymyksiä, jotka varmaankin saattavat teidät hämillenne, mutta joita ei millään tavoin herätä uteliaisuus. Myöhemmin ymmärrätte minut ja saatte havaita, että vain vilkas mielenkiinto, jota tunnen teitä kohtaan, on aiheena kyselyihini."

"Sitä en lainkaan epäile, madame", vastasi doña Luz suloisesti hymyillen. "Koetan siis parhaani mukaan vastata kysymyksiinne. Preirielle saavuttuamme enoni on ollut alakuloinen ja huolestunut. Hän etsi eräelämään tottuneiden miesten seuraa, ja tavatessaan jonkun heistä hän jäi pitkäksi aikaa keskustelemaan hänen kanssaan ja tekemään kysymyksiään."

"Hyvä Jumala, madame, tunnustan häpeäkseni teille", vastasi nuori tyttö kevyesti punastuen, "etten kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin keskusteluihin, jotka, niin ainakin luulin, liikuttivat minua sangen vähän. Minä, lapsirukka, jonka elämä tähän asti on kulunut ikävästi ja yksitoikkoisesti ja joka olen nähnyt maailmaa vain luostarini ikkunaristikkojen lävitse, ihailin suurenmoista luontoa, joka kuin taikaiskusta oli noussut eteeni. Silmäni eivät jaksaneet kylliksi katsella näitä ihmeellisyyksiä, ja ihailin Luojaa, jonka ääretön voima oli äkkiä minulle paljastunut."

"Puhutte totta, rakas lapseni, suokaa anteeksi kysymykseni, jotka väsyttävät teitä ja joiden kannattavuutta ette saata ymmärtää", lausui hyväntahtoinen nainen suudellen häntä otsalle. "Jos haluatte, voimme puhua muista asioista."

"Niinkuin vain tahdotte, madame", vastasi nuori tyttö antaen hänelle vastasuutelon, "minä olen iloinen saadessani keskustella kanssanne, ja minkä aiheen valinnettekin, herättää se suuresti mielenkiintoani."

"Mutta mehän lörpöttelemme yhtä mittaa ajattelematta poikaraukkaani, joka yhä on poissa lähdettyään tänä aamuna ja jonka sen mukaan, mitä hän minulle lausui, pitäisi olla jo nyt palannut."

"Oh! Kunhan hänelle ei vain olisi tapahtunut mitään onnettomuutta", huudahti doña Luz säikähtyneenä.

"Herättääkö hän siis hiukan teidänkin myötätuntoanne?" kysäisi vanha nainen hymyillen.

"Ah, madame, voisiko olla toisin niiden palvelusten jälkeen, jotka hän on meille tehnyt ja joita hän vielä meille tekee, siitä olen varma", vastasi tyttö liikuttuneena helakan punan kohotessa hänen poskilleen.

"Poikani on luvannut vapauttaa enonne. Voitte olla varma siitä, että hän pitää sanansa."

"Niin, sitä en epäile ollenkaan, madame. Oi, mikä ylevä ja suuri luonne!" huudahti tyttö innostuneesti. "Kuinka hyvin sopiikaan hänelle Uskollisen Sydämen nimi!"

Vanha nainen ja Eusebio katsoivat hänen hymyillen. He olivat onnellisia huomatessaan nuoren tytön innostuksen.

Doña Luz huomasi, kuinka tarkkaavaisesti he häntä katselivat, keskeytti hämmästyneenä puheensa ja painoi päänsä alas punastuen yhä enemmän.

"Oi!" sanoi vanha nainen tarttuen hänen käteensä, "jatkakaa, rakas lapsi, olen ihastunut kuullessani teidän puhuvan tuolla tavalla pojastani. Niin", lisäsi hän surullisena ja ikäänkuin puhuen itsekseen, "niin, hänellä on suuri ja ylevä luonne. Kuten kaikkia valioluonteita, on häntäkin väärin arvosteltu. Mutta kärsivällisyyttä, Jumala vain koettelee, kerran on tuleva päivä, jolloin hänelle suodaan oikeutta kaikkien edessä."

"Sitä en voi sanoa, lapseni", vastasi äitiparka pidätetysti huokaisten, "kuka tässä maailmassa saattaa olla onnellinen? Jokaisella on omat huolensa kestettävinään, Kaikkivoipa mittaa kullekin taakan hänen voimiensa mukaan."

Mutta häveten tätä harkitsematonta tekoaan nuori tyttö vaipui hämillään ja kovin punastuen takaisin istumaan.

Uskollinen Sydän saapui tosiaankin, mutta hän ei ollut yksin. Ilomieli ja Kotkanpää olivat hänen seurassaan samoin kuin useita muita erämiehiä.

Heti luolaan saavuttuaan suuntasi nuori mies kiireesti askeleensa suoraan siihen osaan, missä hänen äitinsä oli. Hän suuteli tätä otsalle ja kääntyen sitten doña Luzin puoleen tervehti hiukan hämillään, mikä ei ollut hänelle luonteenomaista eikä jäänyt vanhalta naiselta huomaamatta.

"Kas niin", lausui Uskollinen Sydän hilpeällä äänellä, "onko teidän ollut kovinkin ikävä minua odotellessanne, jalot vankini? Aika on varmaankin tuntunut teistä hirvittävän pitkältä täällä luolassa. Suokaa anteeksi, että olen karkoittanut teidät tähän vastenmieliseen asuntoon, doña Luz, teidät, jotka olette syntynyt asumaan loistavissa palatseissa. Valitettavasti tämä on minun paras asuntoni."

"Lähellä sen miehen äitiä, joka on pelastanut henkeni", vastasi nuori tyttö ylevästi, "tunnen asuvani kuin kuningatar, asukoon hän sitten missä tahansa."

"Olette tuhannesti liian hyvä, madame", sopersi erämies, "saatatte minut todella hämilleni."

"No niin, poikani", keskeytti vanha nainen ilmeisesti johtaakseen toiseen suuntaan keskustelun, joka alkoi muuttua nuorille vaikeaksi, "mitä olette tehneet tänään? Onko teillä hyviä uutisia meille? Doña Luz on niin levoton kuin olla saattaa enonsa vuoksi ja palaa halusta saada nähdä hänet jälleen."

"Ymmärrän neidin levottomuuden", vastasi erämies. "Toivon voivani sen kohta poistaa, vaikka emme ole saaneet tänään suuriakaan aikaan, kun rosvojen jälkiä on ollut mahdoton löytää. Kaikeksi onneksi tapasimme palatessamme jonkun matkan päässä luolasta tohtorin, joka uskollisena tottumuksilleen etsiskeli kasveja kallionrotkoista. Hän kertoi meille nähneensä epäilyttävän näköisen miehen kiertelevän näitä seutuja. Lähdimme heti etsiskelemään ja tapasimme todellakin erään henkilön, jonka otimme vangiksi ja joka on meillä mukanamme."

"Siinä näette, hyvä herra", lausui doña Luz hiukan vallattomasti, "että on hyötyäkin kasvien keräämisestä. Rakas tohtorimme on kaiken todennäköisyyden mukaan tehnyt suuren palveluksen."

"En väitäkään vastaan", myönsi nuori tyttö leikillisesti, "mutta ilman kasvientutkijaa ei teillä nyt olisi miestä vankinanne. Kasveille olette siis velvollinen antamaan tunnustuksen."

"Kasvien etsinnällä on hyvät puolensa, se on tunnustettava, mutta kullakin asialla olkoon aikansa. Tahtomatta moittia sanon, että tohtori ei aina ole osannut yhtä hyvin valita aikaansa."

Huolimatta vakavista tapahtumista, joihin nämä sanat viittasivat, eivät läsnäolevat voineet pidättäytyä hymyilemästä kovaonnisen oppineen kustannuksella.

"No niin, no niin", lausui doña Luz, "en tahdo, että tohtorirukkani kimppuun hyökätään. Hänelle on ollut kylliksi suurena rangaistuksena muistamattomuudestaan se syvä suru, joka häntä on vaivannut tuon kohtalokkaan päivän jälkeen."

"Olette oikeassa, neiti, en puhu siitä enää. Nyt pyydän teiltä lupaa saada poistua luotanne, sillä toverini ovat suorastaan kuolla nälkään. Kunnon väkeni odottaa minua aloittaakseen aterian."

"En vielä tiedä. Heti syötyäni ryhdyn häntä kuulustelemaan ja luultavasti hänen vastauksensa määräävät toimintani hänen suhteensa."

Padat nostettiin tulelta, hirvenliha leikattiin viipaleiksi, ja erämiehet ja intiaanit istuutuivat veljellisesti toistensa viereen ja söivät hyvällä ruokahalulla.

Vain naisille tarjottiin erikseen ruokaa heidän osastossaan, ja Eusebio hoiti hovimestarin arkaluontoisia tehtäviä niin huolellisesti ja vakavasti kuin arvokkaammassakin ympäristössä.

Mies, joka oli pidätetty luolan lähistöltä, oli jätetty kahden luotettavan, hampaisiin asti aseistetun erämiehen vartioitavaksi, jotka eivät hellittäneen hänestä silmiään. Mutta mies ei mitenkään näyttänyt ajattelevan pakoonpääsyä. Hän päinvastoin kävi reippaasti käsiksi ruokaan, jota oli huomattu asettaa hänen eteensä.

Heti kun ateria oli päättynyt, vetäytyivät päälliköt syrjään ja juttelivat keskenään matalalla äänellä muutaman minuutin ajan.

Sitten tuotiin vanki Uskollisen Sydämen määräyksestä esille ja valmistauduttiin pitämään kuulustelua.

Mies, johon tuskin tähän asti oli katsottu, tunnettiin heti, kun hän oli päälliköiden edessä, jotka eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä.

"Minä juuri, hyvät herrat", vastasi preirierosvo kopean ivallisesti; "mitä teillä on minulta kysyttävää? Olen valmis vastaamaan."

Kuulumattoman röyhkeätä oli kapteenin tulla kaiken nyt tapahtuneen jälkeen näin ilman ankaraa vastarintaa antautumaan miesten valtaan, jotka eivät empisi kostaa hänelle verisesti.

Erämiehet olivatkin ihmeissään rosvon käyttäytymisestä ja alkoivat epäillä siinä ansan piilevän. Heidän hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun he ajattelivat rosvon yrittämän tempun vakavuutta.

He ymmärsivät varsin hyvin saaneensa hänet vangikseen vain sen vuoksi, että hän itse oli niin tahtonut ja että häntä pakoitti näin toimimaan jokin pätevä syy, varsinkin koska hän niin huolellisesti oli peittänyt jälkensä kaikilta ja etsinyt itselleen niin vaikeasti löydettävän tyyssijan, että tarkkavainuiset intiaanitkin, joita tavallisesti ei mikään voi johtaa harhaan, olivat luopuneet etsimästä häntä sen pitemmälti.

Mitä hän aikoi tehdä näiden leppymättömien vihollistensa parissa? Mikä oli se pätevä syy, joka oli voinut saattaa hänet tekemään niin uhkarohkean teon, että itse antautui vangiksi?

Näin kysyivät erämiehet itseltään tarkastellessaan häntä täynnä uteliaisuutta ja mielenkiintoa, jota väkisinkin herättää pelkäämätön mies, kun hän suorittaa hurjanrohkean työn, olkoon hänen kuntonsa laita muuten miten hyvänsä.

"Kuulkaapa", lausui hänelle Uskollinen Sydän tovin kuluttua, "koska kerran olette antautunut käsiimme, ette varmaankaan kieltäydy vastaamasta kysymyksiin, jotka katsomme sopiviksi teille tehdä."

"En ainoastaan myönny vastaamaan", vastasi hän tyynellä ja selvällä äänellä, "vaan vieläpä, jos sen sallitte, menen kysymyksienne edellekin kertomalla itse vapaaehtoisesti kaikki, mitä on tapahtunut. Kertomukseni valaisee teille, siitä olen varma, moniaita seikkoja, jotka ovat jääneet hämäriksi ja joita te turhaan olette koettaneet itsellenne selvittää."

Hämmästyksen mutinaa kuului erämiesten riveistä. He olivat vähitellen tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat nyt tarkkaavaisina.

Kohtaus muodostui oudoksi. Siitä näytti tulevan mielenkiintoisempi kuin saattoi odottaa.

Kapteeni kumarsi. Hän aloitti leikillisellä äänellä kertomuksensa, ja kun hän oli ehtinyt leirin valtaukseen asti, jatkoi hän:

"Se oli sievästi tehty, eikö niin, hyvät herrat? Varmaankin teillä on sen johdosta vain kohteliaisuuksia minulle lausuttavana, teillä, jotka olette mestareita samanlaisissa hommissa. Mutta yksi asia on teille tuntematon, ja sen minä teille nyt sanon. Meksikolaisen kenraalin rikkauksien ryöstäminen oli minulle vain toisarvoisen tärkeä, minulla oli toinen päämäärä, jonka tahdon teille ilmaista, halusin saada käsiini doña Luzin. Meksikosta asti olen askel askeleelta seurannut retkikuntaa. Olin lahjonut sen oppaan, Lörpön, entisen toverini. Luovuttaen seuralaisilleni kullan ja jalokivet halusin saada haltuuni vain nuoren tytön."

"Ahaa! Mutta ammuitte ohi maalin, mikäli minusta tuntuu", keskeytti
Ilomieli hänet ivallisesti hymyillen.

"Niinkö luulette?" vastasi toinen yhä varmana. "Itse asiassa olette kyllä oikeassa, tällä kertaa olen ampunut harhaan, mutta vielä ei ole viimeinen sana lausuttu enkä kenties aina epäonnistu."

"Puhutte täällä preirien sadanviidenkymmenen parhaimman kiväärin keskellä tästä inhoittavasta tuumasta yhtä luottavaisesti kuin jos olisitte turvassa rosvojoukkueenne keskuudessa kätkeytyneenä jonkun tuntemattoman pesänne perukkaan, kapteeni. Se on suurta typeryyttä tai sitten harvinaista röyhkeyttä", lausui Uskollinen Sydän ankarasti.

"Hehheh! Vaara ei minuun nähden ole niinkään suuri kuin koetatte minulle luulotella. Tiedättehän, että olen mies, jota ei ole niin helppo säikähdyttää. Älkäämme siis enää uhkailko, vaan keskustelkaamme, jos se teitä miellyttää, kuin vakavat miehet."

"Me kaikki, metsästäjät, erämiehet ja intiaanisoturit, jotka olemme kokoontuneet tähän luolaan, olemme oikeutetut yhteisen turvallisuutemme nimessä sovelluttamaan teihin rajaseutujen lakia, silmä silmästä, hammas hampaasta, koska olemme tavanneet teidät teosta ja saaneet varmat todistukset, vieläpä oman tunnustuksenne perusteella, varkaudesta, murhista ja ryöstöyrityksestä. Tätä lakia tahdomme sovelluttaa teihin nyt heti. Mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?"

"Kukin asia aikanaan, Uskollinen Sydän. Pian joudumme kyllä siihenkin, mutta kuunnelkaa loppuun, mitä minulla on teille sanottavana. Olkaa levollinen, se aiheuttaa vain jonkun minuutin viivästyksen. Aion itse käydä käsiksi tuohon asiaan, josta teillä näkyy olevan niin paljon sydämellänne asettuessanne omin luvin tuomariksi tähän erämaahan."

"Se laki on yhtä vanha kuin tämä maailmakin, juontaen juurensa itse Jumalasta. Jokaisen kunniallisen ihmisen velvollisuus on käydä pedon kimppuun, kun se tulee hänen tielleen."

"Vertauksenne ei ole kovinkaan mairitteleva", vastasi rosvo hämmästymättä, "mutta minä en ole herkkä närkästymään enkä loukkaannu siitä ollenkaan. Aiotteko kerta kaikkiaan antaa minun puhua?"

"Juuri sitä haluankin. Kuulkaa siis, mitä sanon: Jokainen tässä maailmassa käsittää elämän omalla tavallaan, muutamat vapaamielisesti, toiset taas katsovat asioita ahtaammalta näkökannalta. Mitä minuun tulee, niin unelmani on vetäytyä muutaman vuoden päästä jonkun ihanan meksikolaisen maakuntamme perukkaan elääkseni vaatimattoman mukavasti. Näettehän, etten ole kunnianhimoinen. Muutamia kuukausia sitten sain useilla varsin tuottavilla liiketoimilla, jotka olin rohkeasti ja näppärästi preiriellä suorittanut, kootuksi jokseenkin pyöreän summan, jonka uskollisena tottumuksilleni päätin edullisesti sijoittaa voidakseni myöhemmin saavuttaa edes vaatimattoman mukavuuden, kuten olen teille maininnut. Matkustin Meksikoon tallettaakseni varani erääseen siinä kaupungissa toimivaan ranskalaiseen pankkiiriliikkeeseen, joka on sijoittanut ne edullisesti minun hyödykseni ja jota voin teille suositella tarpeen tullen käytettäväksi."

"Mitä tämä suunsoitto meihin kuuluu?" keskeytti Uskollinen Sydän loukkaantuneena. "Pidättekö meitä pilkkananne, kapteeni?"

"Ei vähintäkään, minä jatkan. Meksikossa johti sattuma minut kohtaamaan doña Luzin, ja tein hänelle verrattain suuren palveluksen."

"Miksi en minä?" vastasi toinen. "Asia on muuten varsin yksinkertainen. Vapautin näet hänet neljän rosvon käsistä näiden paraillaan tunnontarkasti ryöstäessä häntä, näin hänet ja rakastuin silmittömästi."

"No no", ärjäisi metsästäjä punastuen harmista, "tämä menee jo liian pitkälle. Doña Luz on vielä nuori tyttö, josta on puhuttava vain suurimmalla kunnioituksella. En siedä, että häntä minun läsnäollessani häväistään."

"Olemme ehdottomasti samaa mieltä", vastasi toinen, "mutta kuitenkin on aivan totta, että rakastuin häneen, aloin hankkia hänestä tietoja, sain kuulla, kuka hän oli, että hän pian joutuisi matkalle, ja hänen lähtöpäiväänsä asti minulla oli hyvä onni pelissä. Silloin tein suunnitelmani, joka, kuten äsken aivan oikein huomautitte, on mennyt täydellisesti myttyyn, mutta josta en kuitenkaan luovu vieläkään."

"En vielä, jos sallitte, mutta nyt on doña Luzin välttämättömästi oltava läsnä kuullakseen, mitä minulla vielä on sanottavana. Hänestä yksinomaan riippuu, onnistunko tehtävässäni, jonka vuoksi olen tullut luoksenne."

"Tarpeetonta onkin, että te tällä hetkellä ymmärrätte minua, mutta olkaa varma siitä, Uskollinen Sydän, että saatte aivan heti kuulla arvoituksen ratkaisun."

Koko tämän pitkän keskustelun aikana ei preirierosvo ollut hetkeksikään menettänyt mielentyyneyttään, ivallista ilmettään, pilkallista äänensävyään ja vapaata käytöstapaansa, jotka saattoivat erämiehet ymmälle.

Hän muistutti pikemmin seuramiestä, joka oli tullut tervehdyskäynnille maalaisnaapuriensa luokse, kuin vankia, joka on vähällä joutua ammutuksi, eikä näyttänyt välittävän tuon taivaallista siitä vaarasta, jonka alaisena oli. Heti puhumasta lakattuaan ja erämiesten alkaessa neuvotella matalalla äänellä ryhtyi hän kiertämään savuketta, jonka sitten sytytti ja poltti kaikessa rauhassa.

"Doña Luzilla", lausui vihdoin Uskollinen Sydän huonosti salaten kärsimättömyytensä, "ei ole mitään tekemistä näissä neuvotteluissa. Hänen läsnäolonsa ei ole välttämätön."

"Erehdytte täydellisesti, hyvä herra", vastasi rosvo levollisesti puhaltaen savupilven, "hänen läsnäolonsa on välttämätön seuraavista syistä: ymmärrätte aivan hyvin, eikö niin, että olen liian viisas kettu antautuakseni noin vain ehdoin tahdoin käsiinne, ellei takanani olisi joku, jonka henki vastaa omasta hengestäni. Tuo joku on nuoren tytön eno. Ellen ole puoliyöhön mennessä palannut pesääni, jolla nimellä te asuntoani kunnioitatte, kunnon toverieni joukkoon, niin se korkea herra ammutaan kymmenen minuuttia yli kaksitoista."

"Tiedän sangen hyvin", jatkoi rosvo, "että te henkilökohtaisesti ette paljonkaan piittaa tuon kunnon kenraalin hengestä ja että jalomielisesti uhraisitte sen minun henkeäni vastaan, mutta kaikeksi onneksi minulle ei doña Luz, siitä olen varma, ole samaa mieltä kuin te, vaan panee suuren arvon enonsa henkeen. Olkaa siis niin ystävällinen ja pyytäkää häntä saapumaan tänne, jotta hän saisi kuulla ehdotuksen, joka minulla on hänelle esitettävänä. Aika kuluu, matka täältä leiriin on pitkä. Jos saapuisin liian myöhään, olisitte te yksinänne vastuunalaiset onnettomuuksista, jotka tämä epätahallinen viivytykseni voisi aiheuttaa."

Rosvo heitti pois puoleksi polttamansa savukkeen, kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle ja tervehti häntä kunnioittavasti.

"Olen onnellinen, hyvä neiti", lausui hän, "kunniasta, jonka suvaitsette minulle suoda."

"Jättäkää ivalliset kohteliaisuutenne. Kuuntelen teitä. Mitä teillä on minulle sanottavana?"

"Arvostelette minua väärin, neiti", vastasi rosvo, "mutta toivon myöhemmin voivani päästä entiseen arvooni silmissänne. Ettekö siis tunne minua? Luulin jättäneeni mieleenne paremman muiston."

"Mahdollista kyllä, olen kenties eräänä ajanjaksona säilyttänyt teistä hyvän muiston", vastasi nuori tyttö innostuen, "mutta senjälkeen, mitä on tapahtunut muutama päivä sitten, en voi teissä huomata muuta kuin pahantekijän."

"Suokaa anteeksi, jos se saattaa teitä loukata, mutta en ole vielä täydellisesti toipunut kauhusta, jota minussa herätitte ja jota kartuttaa tämänpäiväinen käyttäytymisenne, sensijaan että se vähentäisi sitä. Suvaitkaa siis pitemmittä puheitta ilmoittaa minulle aikomuksenne."

"Olen epätoivoissani, kun ymmärrätte minua noin huonosti, neiti. Lukekaa kaikki mitä on tapahtunut, sitä rukoilen teiltä, minussa virinneen intohimon rajuuden syyksi ja uskokaa…"

"Hyvä herra, te loukkaatte minua!" keskeytti nuori tyttö hänet ojentautuen ylevästi. "Mitä yhteistä voi olla minun ja rosvopäällikön välillä?"

Kun rosvo kuuli tämän verisen herjauksen, nousi kuumeen puna hänen kasvoilleen. Hän pureskeli raivoissaan viiksiään, mutta hilliten itsensä kätki sydämensä pohjaan kaikki kuohuttavat tunteet ja vastasi tyynellä ja kunnioittavalla äänellä:

"Lausuaksenneko minulle näitä ylimalkaisia puheenparsia te olette katsonut läsnäoloni välttämättömäksi? Siinä tapauksessa katsotte kai parhaaksi, että nyt poistun. Minunsäätyiseni tyttö ei ole tottunut sellaisiin tapoihin eikä kääntämään korvaansa sellaisille puheille."

Hän liikahti lähteäkseen Uskollisen Sydämen äidin luokse, joka puolestaan lähestyi häntä.

"Vielä silmänräpäys, neiti", huudahti rosvo rajusti. "Koska halveksitte pyyntöjäni, niin kuulkaa käskyni!"

"Käskynnekö!" kiljahti erämies syöksyen hänen eteensä. "Oletteko unohtanut, missä olette, heittiö?"

"No, no! Pois uhkaukset, hyvät isäntäni", jatkoi rosvo sointuvalla äänellä, pannen kädet ristiin rinnalleen, ojentaen päänsä pystyyn ja suunnaten läsnäoleviin syvintä halveksumista kuvastavan katseen, "tiedättehän hyvin, että minulle ette voi mitään, ettei hiuskarvaanikaan saa kajota."

"Seis, Uskollinen Sydän", sanoi doña Luz asettuen hänen eteensä, "mies ei ole raivonne arvoinen. Onpa näin parempikin, hän on ainakin mainio roistona, kun on heittänyt pois naamionsa!"

"Niin, olen heittänyt pois naamioni!" karjaisi rosvo raivostuneena, "kuulkaa siis, mitä sanon, narrimainen tyttöseni. Kolmen päivän kuluttua tulen takaisin. Näettehän, että olen hyväsydäminen", lisäsi hän kaameasti hymyillen. "Annan teille ajatusaikaa. Ellette silloin suostu tulemaan kanssani, joutuu enonne mitä kauheimman kidutuksen uhriksi ja viimeiseksi muistoksi itsestäni lähetän teille hänen päänsä."

"Päättäkää siis!" lausui rosvo kohauttaen olkapäitään ja nauraen paholaisen naurua. "Kukin rakastaa omalla tavallaan, ja minä olen vannonut, että te tulette vaimokseni."

Mutta nuori tyttö ei voinut häntä enää kuunnella. Tuskan vallassa hän oli tajuttomana vaipunut metsästäjän äidin ja Eusebion käsivarsille heidän kiirehdittyään häntä tukemaan.

"Riittää jo!" lausui Uskollinen Sydän hirvittävällä äänensävyllä, laskien kätensä rosvon olkapäälle, "kiittäkää Jumalaa, joka sallii teidän ehein nahoin poistua luotamme!"

"Kolmen päivän kuluttua, tähän samaan aikaan, saatte jälleen nähdä minut luonanne, hyvät isäntäni", sanoi rosvo halveksien.

Rosvo vain nauraa hohotti vastaukseksi. Sitten hän olkapäitään kohautellen poistui luolasta yhtä varmoin ja levollisin askelin kuin ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut, viitsimättä edes katsahtaa taakseen, niin varma hän oli ällistyksestä, jonka oli aiheuttanut.

Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ilomieli, Musta Hirvi ja Kotkanpää lähtivät toisen uloskäytävän kautta luolasta ryhtyäkseen seuraamaan hänen jälkiään.

Uskollinen Sydän vaipui hetkeksi mietteisiin. Sitten hän kasvot kalpeina ja otsa rypyssä meni katsomaan, miten doña Luz jaksoi.

Doña Luz ja Uskollinen Sydän olivat keskinäisissä väleissään joutuneet omituiseen asemaan.

Ollen molemmat nuoria ja kauniita he melkein tietämättään rakastivat toisiaan, uskaltamatta sitä tuskin itselleenkään tunnustaa.

Molemmilla oli, vaikka heidän elämänsä olivatkin kulkeneet aivan erisuuntaisia latuja, samanlaiset reippaat tunteet ja yksinkertaisen lapsellinen sydän.

Nuoren tytön lapsuus oli vierinyt hiljaa ja värittömästi ylenmääräisissä uskonnonmenoissa, tässä maassa, missä Kristuksen palveleminen on enemmän pakanuudelle sukua kuin meidän maittemme puhdas, jalo ja yksinkertainen uskonto.

Hän ei ollut koskaan tuntenut sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus on, eikä hän tuntenut suruakaan.

Hän eleli siis kuin taivaan lintu, unohtaen edellisen päivän ja ajattelematta seuraavaa.

Matka, jolle hän oli joutunut mukaan, oli kokonaan muuttanut hänen elämänsä.

Ne suunnattomat näköalat, jotka avautuivat preriellä hänen eteensä, suuret virrat, joiden poikki hän kulki, valtavat vuoret, joiden yli hänen usein oli matkattava ja joiden lumipeitteiset huiput näyttivät koskettavan taivasta, olivat avartaneet hänen ajatuksiaan. Huntu oli, niin sanoaksemme, pudonnut hänen silmiltään, ja hän oli ymmärtänyt, että Jumala oli hänet luonut muutakin varten kuin hyödyttömästi viettämään elämäänsä luostarissa.

Uskollisen Sydämen ilmestyminen poikkeuksellisissa olosuhteissa oli hurmannut tytön sielun, joka oli avoinna kaikille vaikutelmille ja valmis niitä säilyttämään.

Jouduttuaan tuntemaan erämiehen valioluonteen ja itse miehen, jolla tosin oli metsäläisen puku, mutta miehekkäät kasvot ja jalot piirteet ja joka käyttäytyi kuin ylimys, hän oli väkisinkin kiihtynyt, sillä tietämättään, sen myötätunnon voimasta, joka vallitsee suuren ihmiskuntaperheen eri jäsenten välillä, hänen sydämensä oli tavannut sen sydämen, jota etsi.

Ollen itse heikko ja hento hän kaipasi tätä tarmokasta miestä, jolla oli lumoava katse, leijonan rohkeus, rautainen tahto, ja joka tukisi ja turvaisi häntä kaikella mahtavalla suojelukyvyllään.

Hän olikin heti ensi hetkestä asti antautunut kuvaamattoman onnen täyttämänä sen tunteen valtaan, joka johti häntä Uskollisen Sydämen luo, ja rakkaus oli asettunut hänen sydämensä herraksi, ennenkuin hän sitä edes huomasi tai yritti vastustaa.

Viime tapahtumat olivat tavattoman voimakkaasti elvyttäneet tätä tunnetta, joka uinui hänen sydämensä pohjalla. Oleskellessaan nyt lähellä häntä, kuullessaan joka hetki hänen äitinsä ja hänen toveriensa häntä puheissaan ylistävän, tyttö oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus erämieheen kuului oleellisesti hänen elämäänsä. Hän ei voinut käsittää, miten hän näin kauan oli saattanut elää rakastamatta tätä miestä, jonka oli tuntevinaan jo syntymästään asti.

Tyttö eli nyt vain häntä varten ja hänen kauttaan, onnellisena katseesta tai hymystä, jonka häneltä sai, iloisena hänet nähdessään, surullisena hänen ollessaan kauan poissa.

Hän oli, niin sanoaksemme, kasvanut preirieillä Jumalan kasvojen edessä, jota oli oppinut palvomaan nähdessään alituisesti edessään Luojan suurenmoiset teot, ja nämä luonnon ylevät nähtävyydet, samoin kuin lakkaamattomat taistelut, jotka hänellä oli kestettävinään, otellessaan joko intiaaneja tai metsän petoja vastaan, olivat suunnattomassa määrässä vaikuttaneet sekä hänen siveelliseen käsitykseensä että ruumiinrakenteeseensa. Samalla kun hän lihaksiensa voimalla ja taitavuudellaan aseiden käytössä mursi kaikki esteet, joita hänen tielleen haluttiin asettaa, oli hän ajatuksiensa avaruuden ja tunteittensa hienouden nojalla kyllin kypsä tajuamaan kaikkia asioita. Ei mikään, mikä oli hyvää ja ylevää, ollut hänelle tuntematonta. Kuten aina käy valioihmisten, jotka joutuen jo aikaisin oman onnensa nojaan jäävät vaille muita huoltajia ja syöksyvät elämän vaarallisiin vaiheisiin, oli hänen sielunsa kehittynyt jättiläismäisesti pysyen kuitenkin harvinaisen yksinkertaisena eräisiin tunteisiin nähden, joiden hänen elintapansa takia täytyikin jäädä hänelle tuntemattomiksi, ellei sattuisi jotakin odottamatonta tapausta.

Jokapäiväiset tarpeet, joista hänen liikkuva ja epävarma elintapansa pakoitti yhä huolehtimaan, olivat tukahduttaneet hänestä intohimojen idunkin. Hänen yksinäinen elämänsä oli hänen huomaamattaan totuttanut hänet mietiskelijäksi.

Tuntematta muita naisia kuin äitinsä, sillä intiaaninaiset olivat omituisten tapojensa johdosta herättäneet hänessä vain inhoa, hän oli elänyt kolmenkymmenenkuuden vuoden ikään asti ajattelematta rakkautta, tietämättä mitä se on ja edes kuulematta kertaakaan lausuttavan tätä sanaa, jonka seitsemään kirjaimeen sisältyy niin paljon asioita ja joka tässä maailmassa on aiheena niin moneen ylevään tekoon ja niin moneen kauhistavaan rikokseen.

Kun oli pitkä päiväkausi oltu ajojahdissa ja kuljettu metsien ja laaksojen lävitse tai kun oli kulutettu viisi- kuusitoista tuntia majavien pyydystämiseen ja Uskollinen Sydän ja Ilomieli olivat jälleen illaksi tulleet yhteisen leiritulen ääreen preirielle, ei keskustelu voinut liikkua muussa kuin päivän tapauksissa, toinen erämies kun oli rakkausasioissa yhtä tietämätön kuin hänkin.

Viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät tuomatta muutosta Uskollisen Sydämen elämään, lukuunottamatta epämääräistä levottomuutta, joka häntä salaa vaivasi ja jonka syytä hän ei voinut itselleen selvittää.

Mutta luonnossa vallitsevat vanhenemattomat lait, joihin jokaisen ihmisen on alistuttava, olkoon hän missä asemassa hyvänsä.

Kun siis sattuma johti hänet doña Luzin tuttavuuteen, kiintyi hänen sydämensä nuoreen tyttöön samalla vaistomaisen ja vastustamattoman mieltymyksen tunteella, joka liikkui tytönkin sielussa.

Hämmästyneenä äkillisestä mielenkiinnosta, jota hän tunsi tätä vierasta naista kohtaan, vaikkei kaiken todennäköisyyden mukaan enää toistamiseen häntä kohtaisikaan, metsästäjä alkoi olla tytölle melkein suutuksissaan tämän tunteen johdosta ja osoitti käyttäytymisessään häntä kohtaan äreyttä, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.

Kuten kaikki jalot sielut, jotka ovat aina havainneet kaiken taipuvan edessään vastustamatta, hän tunsi närkästystä siitä, että muuan nuori tyttö häntä hallitsi ja että hän oli joutunut alttiiksi vaikutukselle, josta ei enää kyennyt vapautumaan.

Mutta kun hän preiriepalon jälkeen lähti meksikolaisten leiristä, vei hän kiireestäänkin huolimatta muassaan muiston tuosta vieraasta naisesta.

Alati hän luuli kuulevansa korvissaan nuoren tytön suloisen ja sointuvan äänen, niin paljon kuin ponnistikin sen unohtaakseen. Hänen ollessaan valveilla tai uneen vaipuneena tyttö oli aina läsnä hymyillen hänelle ja kiinnittäen häneen lumoavan katseen.

Taistelu oli ankara. Vallitsevasta tunteestaan huolimatta Uskollinen Sydän tiesi, mikä ylipääsemätön juopa eroitti hänet doña Luzista, kuinka mieletön ja mahdoton oli ajatus heidän yhdistymisestään. Kaikki väitteet, joita tällaisessa tapauksessa sopii tuoda esille, hän käytti itseään vastaan todistaakseen olevansa mieletön.

Hänen oli onnistunut uskotella itselleen, että suuri juopa eroitti hänet tytöstä, jota hän rakasti, ja hän oli hävinnyt ankarassa taistelussa, jota hän oli käynyt. Mutta sen toivon tukemana, joka ei koskaan hylkää tarmon miehiä, hän ei suinkaan suoraan tunnustanut tappiotansa ja antautunut kokonaan tuon tunteen valtaan, joka tästä lähtien oli hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnensa ehto, vaan jatkoi salaisesti taisteluaan sitä vastaan, antaen tuontuostakin itselleen anteeksi tuhannet pikku rikkomukset, jotka hänen rakkautensa alinomaa pani hänet tekemään.

Hän vältti niin itsepäisesti, että se nuoresta tytöstä olisi voinut tuntua loukkaavalta, tapaamasta tätä. Kun sattuma pakoitti heidät oleskelemaan yhdessä, kävi hän vaiteliaaksi ja jöröksi ja tuskin vastasi kysymyksiin, joita tyttö hänelle teki, ja keksien tekosyitä niin kömpelösti kuin on tapana tottumattomilla rakastajilla, hän käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta poistuakseen.

Nuori tyttö seurasi häntä katseillaan alakuloisena ja huokasi hiljaa. Väliin kostea helmi vierähti hänen ruusuisille poskilleen, kun hän näki toisen lähtevän, sillä hän piti sitä välinpitämättömyytenä, vaikka se johtuikin rakkaudesta.

Mutta niiden muutaman päivän aikana, jotka olivat kuluneet leirin valtaamisesta, olivat nämä nuoret, itse sitä lainkaan huomaamatta, lähestyneet toisiaan huomattavasti, varsinkin kun Uskollisen Sydämen äiti oli sillä kaukonäköisyydellä, jonka saavat kaikki todelliset äidit, arvannut poikansa intohimon ja hänen taistelunsa ja ryhtynyt tämän rakkauden salaiseksi uskotuksi, edistäen sitä heidän tietämättään ja suojellen sitä kaikin voimin, vaikka kumpikin rakastavaisista oli vakuutettu siitä, että hänen salaisuutensa oli kätkettynä sielun sisimpään.

Sillä kannalla olivat asiat kaksi päivää senjälkeen, kun kapteeni oli esittänyt ehdotuksensa doña Luzille.

Uskollinen Sydän näytti alakuloisemmalta ja huolestuneemmalta kuin tavallisesti. Hän asteli pitkin askelin luolassa osoittaen kiivaan kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti ympärilleen.

Vihdoin hän nojautui luolan seinään, painoi päänsä rintaa vasten ja jäi siihen seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

Hän oli tässä asennossa ollut jo jokseenkin kauan, kun lempeä ääni kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:

"Mikä sinua oikein vaivaa, poikani? Mistä johtuu tuo surumielisyytesi, joka kuvastuu kasvoillasi? Oletko saanut huonoja tietoja?"

Hänen äitinsä ja doña Luz seisoivat hänen edessään, pitäen toisiaan kädestä ja nojaten toisiinsa.

"Huomenna on viimeinen päivä! En ole keksinyt vielä mitään keinoa pelastaakseni doña Luzin ja toimittaakseni hänen enonsa takaisin."

"Huomenna!" kuiskasi doña Luz. "Aivan oikein, huomennahan sen miehen pitäisi saapua."

"Kunpa tietäisin, mitä olisi tehtävä", vastasi mies kuumeisen kärsimättömästi. "Oh! Tuo mies on minua voimakkaampi! Tähän saakka meidän on ollut mahdoton keksiä, minne hän on vetäytynyt. Kaikki etsintämme on ollut turhaa."

"Uskollinen Sydän", lausui nuori tyttö hänelle lempeästi, "jätättekö siis minut noiden rosvojen armoille? Miksi ollenkaan minut pelastitte?"

"En käänny puoleenne moittien, Uskollinen Sydän", muistutti tyttö innostuneesti, "mutta olen niin onneton! Jos jään tänne, niin olen aiheena ainoan omaiseni kuolemaan. Jos lähden, olen häväisty."

"Voi, miksen voi mitään tehdä!" huudahti mies kiihtyneenä. "Minun on katsottava vain, kun te itkette, tiedettävä, kuinka onneton te olette, enkä sittenkään voi mitään tehdä! Varjellakseni teidät ainoaltakin huolelta uhraisin ilolla henkeni! Vain Jumala tietää, kuinka suuresti kärsin voimattomuuteni vuoksi."

"Toivo, poikani!" lausui vanha nainen vakuuttavalla äänellä. "Jumala on hyvä, hän ei hylkää sinua!"

"Toivoa! Mitä sillä tarkoitatte, äiti? Kahden päivän aikana olemme me, ystäväni ja minä, koettaneet tehdä mahdottomankin mahdolliseksi, mutta kaikki tuloksetta. Toivoa! Ja muutaman tunnin kuluttua tuo ilkimys saapuu vaatimaan saalistaan, jota himoitsee! Ennen kuolen kuin olen näkemässä sellaisen röyhkeyden pääsevän voitolle!"

Doña Luz loi häneen omituisen katseen, surumielinen hymy väreili hänen suupielissään, ja laskien hienon, pienen kätensä erämiehen olalle hän sanoi sointuvalla äänellä:

"Vastatkaa minulle epäröimättä", sanoi tyttö, "kuten minäkin teiltä kysyin. Hetki on juhlallinen, haluaisin pyytää teiltä jotakin."

"Jos rakastamista on se, että haluaisin uhrata henkeni puolestanne, jos rakastamista on se, että kärsin marttyyrintuskia huomatessani teidän vuodattavan vain kyyneleenkin, jonka olisin halukas lunastamaan vereni hinnalla, jos rakkaudeksi voi sanoa sitä, että hennon antaa teidän täyttää sen uhrin, joka huomenna vaaditaan enonne pelastamiseksi, niin silloin rakastan teitä koko sydämestäni! Puhukaa siis pelotta, sillä mitä ikinä minulta pyytänettekin, sen teen ilomielin!"

"Hyvä, ystäväni", sanoi tyttö, "luotan sanaanne ja huomenna vetoan siihen, kun tuo mies saapuu. Mutta ensin on enoni pelastettava, vaikka minun olisi uhrattava henkeni! Ah, hän on ollut kuin isäni, rakastanut minua kuin tytärtään, ja minun tähteni hän on joutunut rosvojen käsiin! Oi, vannokaa pelastavanne hänet!" lisäsi hän luoden Uskolliseen Sydämeen tuskaa kuvastavan katseen, jota on mahdoton kuvailla.

Uskollinen Sydän aikoi juuri vastata, kun Ilomieli ja Musta Hirvi saapuivat luolaan.

Nuo kolme miestä keskustelivat muutaman hetken matalalla äänellä.
Sitten metsästäjä palasi kiireesti molempien naisten luo.

"Olette oikeassa, äiti!" huudahti hän väräjävällä äänellä. "Jumala on hyvä, hän ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen. Nyt minä sanon teille: toivokaa, doña Luz, pian tuon tänne enonne!"

"Toivokaa, sanon! Hyvästi, äiti! Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi kanssani. Tarvitsen enemmän kuin koskaan ennen hänen apuaan!"

Puhumatta siitä sen enempää nuori mies lähti kiireesti luolasta, ja häntä seurasi suurin osa hänen tovereistaan.

"Tulkaa, tyttäreni", vastasi vanha nainen alakuloisena. "Rukoilkaamme hänen puolestaan!"

Kun punanahat ja metsästäjät olivat vallanneet meksikolaisten leirin, olivat preirierosvot päällikkönsä käskyä noudattaen hajaantuneet joka suunnalle päästäkseen helpommin turvaan vihollistensa etsiskelyiltä.

Kapteeni ja ne neljä miestä, jotka kantoivat kenraalia ja hänen neekeripalvelijaansa, näiden kummankin ollessa sidotut ja suukapulalla varustetut, olivat laskeutuneet kallionrinnettä alas, ollen tuhannesti vaarassa murskautua syöksymällä jalkojensa alla avautuviin rotkoihin.

Kun he olivat saapuneet jonkun matkan päähän ja tunsivat päässeensä turvaan havaitessaan ympärillään olevan hiljaista, pysähtyivät he hengähtääkseen.

Synkkä pimeys ympäröi heitä. Äärettömän korkealla päittensä yläpuolella he näkivät kalpeiden tähtien lailla kimmeltäviä tulisoihtuja, joita heitä takaa-ajavilla metsästäjillä oli, mutta viimemainituilla ei kuitenkaan ollut rohkeutta tulla samaa tietä, jota he olivat kulkeneet.

"Hyvä onni", sanoi kapteeni; "kas niin, miehet, voimme levätä hetkisen, toistaiseksi ei meillä ole enää mitään pelättävää. Sijoittakaa vangit tänne, ja lähteköön kaksi joukostanne tutkimaan ympäristöä."

Hänen käskyjään toteltiin. Muutaman minuutin kuluttua molemmat roistot palasivat ilmoittaen, että he olivat keksineet rotkon, joka voisi olla heille väliaikaisena turvapaikkana.

Näyttäen esimerkkiä hän lähti liikkeelle toisten seuratessa hänen kintereillään.

He saapuivat pian rotkoon, joka näytti kyllin tilavalta ja oli muutamaa syltä alempana kuin se paikka, mihin he olivat ensin pysähtyneet.

Kun he olivat kätkeytyneet sinne, oli kapteenin ensimmäisenä tehtävänä täydellisesti sulkea sisäänkäytävän suu, mikä ei ollutkaan vaikeata, koska aukko oli jokseenkin ahdas, niin että rosvojen oli täytynyt kumartua päästäkseen sisään.

"Kas niin", riemastui kapteeni, "täällähän me olemme kuin kotonamme.
Nyt ei tarvitse pelätä tungettelevia vieraita."

Vetäen taskustaan esille tulukset hän sytytti päreen, jollaisia hän oli huomannut itselleen varata ottaessaan ennakolta lukuun kaikki mahdolliset tarpeet, kuten hänen kaltaistensa miesten on tapana pulmallisimmissakin tilanteissa.

Se, mitä he pimeässä olivat pitäneet pienenä rotkona, olikin suuri luonnon muodostama luola, jollaisia niin usein tapaa näillä seuduilla.

"Tämäpä jotakin", huudahti kapteeni naurahtaen, "tarkastakaammehan hiukan, missä olemme. Jääkää sinne muut, vahtikaa huolellisesti vankeja, minä ryhdyn tarkastamaan uutta asuntoamme."

Se ulottui syvälle vuoreen lievästi viettävän rinteen alle. Kaikkialla kohosi väliseinämiä, jotka paikoittain olivat niin leveitä, että ne muodostivat jonkunlaisia saleja.

Näkymättömissä olevien rakojen kautta sinne luultavasti tuli ulkoa ilmaa, koska soihtu paloi vaivattomasti ja kapteeni saattoi siellä hengittää ilman rinnanahdistusta.

Mitä pitemmälle rosvo tunkeutui paikkoja tutkimaan, sitä puhtaammaksi kävi ilma, ja se saattoi hänet aavistamaan, että hän lähestyi jotakin toista sisäänkäytävää.

Hän oli jo kävellyt yli kahdenkymmenen minuutin ajan, kun äkkiä tuulenhenkäys, joka löi häntä kasvoihin, pani soihdun liekin lepattamaan.

"Hm!" mutisi hän, "täällähän on uloskäytävä. Olkaamme järkeviä, sammuttakaamme valot. Emmehän tiedä, keitä voimme tavata luolamme ulkopuolella."

Hän polki soihdun sammuksiin jalkojensa alle, jääden muutamaksi hetkeksi paikalleen antaakseen silmiensä tottua pimeään.

Kapteeni oli varovainen mies, joka perinpohjin tunsi ammattinsa. Vaikka suunnitelma, jonka hän oli tehnyt vallatakseen leirin, oli mennyt myttyyn, olivat siihen olleet syynä satunnaiset seikat, joita oli ollut mahdoton edeltäkäsin ottaa huomioon.

Kun ensimmäinen huono tuuli, jonka epäonnistuminen oli hänessä herättänyt, oli mennyt ohi, oli hän taas tehnyt ripeästi päätöksensä ja sisimmässään vannonut kostavansa heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.

Onni muuten näytti alkavan hänelle hymyillä uudestaan suoden hänelle juuri sillä hetkellä, jolloin hän kipeimmin sellaista kaipasi, turvapaikan, jota oli melkein mahdoton löytää.

Tuntien sanomatonta iloa ja toivoa hän siis odotti, että hänen silmänsä tottuisivat pimeään, jolloin hän voisi eroittaa esineet ja nähdä, oliko hän tosiaankin saapumassa uloskäytävälle, joka tekisi hänen asemansa melkein mahdottomaksi valloittaa.

Heti kun tulisoihdun liekin häikäisy oli kadonnut, huomasi hän kaukana edessään heikkoa valoa.

Hän jatkoi päättävästi kulkuaan eteenpäin ja saapui muutaman minuutin kuluttua uloskäytävälle, jonka niin kiihkeästi olikin toivonut löytävänsä.

Luolan uloskäytävä avautui pienen virran rantaan, jonka vesi ulottui käytävän suulle asti, niin että rosvot heittäytyen uimaan tai rakentamalla lautan saattoivat mennä luolaan tai poistua sieltä jättämättä jälkiä ja siten eksyttäen vainoojansa.

Kapteeni tunsi niin hyvin lännen preiriet, missä hän jo lähes kymmenen vuoden ajan oli harjoittanut tuottavaa ammattiaan, että helposti ja viipymättä tunsi sen paikan, missä hän nyt oli.

Hän tiesi, että joki virtasi jokseenkin huomattavan matkan päässä meksikolaisten leiristä, jotapaitsi se lukuisilla mutkillaan aiheutti sen, että leiri tuntui olevan etäämpänä kuin se todellisuudessa oli. Hän huokasi tyytyväisenä. Kun hän nyt oli tarkasti tutkinut paikat, sytytti hän, pelkäämättä enää tulevansa huomatuksi ja rauhoittuneena nykyisen asemansa puolesta, jälleen soihtunsa ja palasi samaa tietä kuin oli tullut.

Hänen toverinsa, yhtä lukuunottamatta, joka vartioi vankeja, olivat vaipuneet sikeään uneen.

"Ylös!" huusi hän heille, "ei nyt ole aikaa nukkumiseen, meillä on muuta tehtävää."

Rosvot nousivat vastahakoisesti, hieroivat silmiään ja haukottelivat, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.

Kapteeni toimitti ensin perinpohjin tukituksi aukon, jonka kautta he olivat tulleet luolaan. Sitten hän käski miesten seurata, mukanaan vangit, joiden jalat oli päästetty siteistä, niin että he saattoivat kävellä.

He pysähtyivät yhteen niistä monista saleista, jotka kapteeni retkellään oli keksinyt. Yksi mies määrättiin vahtimaan vankeja, jotka jätettiin tänne, ja kapteeni jatkoi matkaansa mukanaan toiset kolme rosvoa tunkeutuen luolan sisäosiin.

"Näette", sanoi hän heille, osoittaen uloskäytävää, "että ei ole sellaista onnettomuutta, jossa ei olisi jotakin hyvää puolta, koska sattuma on johtanut meidät keksimään turvapaikan, jonne kukaan ei tule meitä etsimään. Te, Frank, saatte heti lähteä kohtauspaikalle, jonka määräsin tovereillenne, opastatte heidät tänne samoin kuin kaikki ne meikäläiset, jotka eivät olleet retkellä mukana. Mitä teihin tulee, Antonio, on teidän hankittava meille ruokaa. Menkää molemmat yhdessä. On hyödytöntä sanoa teille, että odotan kärsimättömänä paluutanne."

"Me taas, Gonzalez, ryhdymme keräämään puita sytyttääksemme valkean ja kokoamaan lehtiä valmistaaksemme vuoteet. Siis reippaasti toimeen!"

Tuntia myöhemmin räiskyi luolassa kirkkaasti loistava nuotio, ja kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla lepäsivät rosvot vaipuneina sikeään uneen.

Tuo kelpo päällikkö tunsi sydämensä ilosta laajenevan nähdessään tämän runsaan kokoelman lurjuksia, joita hän vielä saattoi käyttää hyväkseen. Heidän avullaan hän aikoi parantaa, sitä hän ei epäillyt, asiansa ja panna toimeen kauhean koston.

Nautittuaan tukevan aamiaisen, johon kuului hirvenlihaa ja runsaasti mezcalia palanpaineeksi, kapteeni päätti vihdoinkin ryhtyä puheisiin vankien kanssa.

Senjälkeen kun kenraali oli joutunut rosvojen käsiin, oli hän ollut vaitelias. Näytti siltä kuin hän ei välittäisi mitään huonosta kohtelusta, jonka alaiseksi oli joutunut.

Täydellisesti hoidotta jääneet haavat, jotka hän oli saanut, olivat ärtyneet, aiheuttaen kauheita tuskia, mutta hän ei lausunut valitustakaan.

Kalvava suru riudutti häntä siitä asti, kun hän oli joutunut vangiksi. Hän huomasi suunnitelman, joka hänet oli johdattanut preirielle, menneen myttyyn, niin ettei saattanut toivoakaan enää voivansa panna sitä täytäntöön.

Kaikki hänen toverinsa olivat kuolleet. Hän itse ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.

Ainoa seikka, mikä antoi hänelle hiukan lohtua tässä tuskassa, oli se varmuus, että sisarentyttären oli onnistunut paeta.

Mutta miten hänen oli käynyt tässä erämaassa, jossa tapaa vain petoja tai vielä niitäkin julmempia intiaaneja? Miten tuo nuori tyttö, joka oli tottunut kaikkiin elämän mukavuuksiin, jaksaisi kestää kieltäymyksiä vaativan eräelämän vaiheita?

"Noh, kenraali", sanoi hän, "rohkeutta, hiisi vieköön! Onni on usein vaihtelevainen, minäpä sen paraiten tiedän! Garai! Ei pidä langeta epätoivon valtaan. Ei kukaan voi edeltäkäsin tietää, mitä hänelle huomenna tapahtuu! Antakaa kunniasananne, ettette yritä paeta, niin lasken teidät heti vapaaksi siteistänne."

"En voi teille antaa kunniasanaani", vastasi kenraali kiihtyneenä, "sillä silloin joutuisin valapatoksi. Vannon päinvastoin koettavani karata heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa."

"Bravo! Hyvin vastattu", lausui rosvo naurahtaen, "jos olisin teidän asemassanne, olisin puhunut samalla tavalla. Luulen vain, että tällä hetkellä teidän on parhaalla tahdollakin mahdoton liikkua askeltakaan. Siitä huolimatta, mitä vastikään vannoitte, lasken teidät vapaaksi samoin kuin palvelijannekin, niin että saatte tehdä mitä voitte, mutta vain jäsenenne ovat vapaat, kuten ymmärtänette."

Yhdellä vedolla hän väkipuukollaan katkaisi köydet, joilla kenraali oli sidottu. Sitten hän teki saman palveluksen neekeri Jupiterille.

Heti kun viimemainittu pääsi vapaaksi siteistään, alkoi hän hyppiä ja naureskella, niin että kaksi peloittavaa, häikäisevän valkoista hammasriviä tuli näkyviin.

"No niin, ole ymmärtäväinen, mustaihoinen velikultani", lausui rosvo hänelle, "pysy levollisesti täällä, ellet halua saada kuulaa kalloosi."

"En lähde minnekään ilman isäntääni", vastasi Jupiter pyöritellen kauhistuneen näköisiä suuria silmiään.

"Sepä se!" jatkoi rosvo nauraen, "asia on siis sovittu. Niität kunniaa tuolla uskollisuudellasi, murjaani."

Mentyään jälleen kenraalin luo kapteeni hautoi hänen haavojaan kylmällä vedellä ja sitoi ne huolellisesti. Pantuaan sitten vankien eteen ruokaa, johon vain neekeri kävi käsiksi, rosvo poistui.

Puolenpäivän aikaan kapteeni kokosi ympärilleen rosvojoukkueen etevimmät jäsenet.

"Caballerot", puhui hän heille, "emme voi kieltää, että olemme hävinneet ensi ottelussamme. Ne vangit, jotka olemme vastustajiltamme ottaneet, eivät läheskään voi korvata vaivojamme. Mutta me emme saa tappiosta masentua, mikä alentaa arvoamme ja tekee meidät naurettaviksi. Nyt aion ryhtyä uuteen otteluun. Ellen tällä kertaa sitä voita, kohtaa minua suuri onnettomuus. Poissaollessani vahtikaa hyvin vankeja. Huomatkaa tarkoin, mitä nyt viimeksi teille teroitan. Ellen huomenna kello kahteentoista mennessä yöllä ole terveenä palannut luoksenne, on teidän neljännestä yli kaksitoista armotta ammuttava molemmat vangit. Olettehan ymmärtäneet, vai mitä? Armotta!"

"Olkaa huoletta, kapteeni", vastasi Frank toveriensa puolesta, "voitte lähteä, käskynne pannaan kyllä täytäntöön."

"Luotan siihen, mutta älkää missään nimessä ampuko heitä minuuttiakaan liian aikaisin eikä minuuttiakaan liian myöhään."

"Hyvä, asia on sovittu. Hyvästi siis, älkääkä olko kärsimättömiä poissaollessani."

Näin lausuttuaan kapteeni poistui luolasta mennäkseen Uskollista
Sydäntä tapaamaan.

XII

Tehtyään erämiehelle omituisen ehdotuksensa, rosvo oli kiireesti lähtenyt paluumatkalle.

Hän oli kuitenkin niin tottunut preirie-elämään, että hyvinkin osasi epäillä useiden vihollistensa seuraavan aivan kintereillään. Mutta hän oli ottanut käytäntöön heidät eksyttääkseen kaikki metkut, joita hänen kekseliäät aivonsa hänelle neuvoivat. Hän kierteli lukemattomat kerrat edestakaisin, palasi tuontuostakin samaa tietä kuin oli juuri kulkenut, ja vetäytyi, niin sanoaksemme, kymmenen askelta taaksepäin edetäkseen yhden askeleen.

Saavuttuaan joen rannalle, jonka vesi huuhteli luolan suuta, hän katseli vielä kerran ympärilleen varmentuakseen siitä, ettei kenenkään sivullisen silmä väijynyt hänen puuhiaan.

Kaikki oli rauhallista. Ei mitään epäilyttävää näkynyt. Hän aikoi juuri työntää veteen lautan, joka oli ollut kätkettynä lehtien alle, kun joku kahina pensastossa kiinnitti hänen huomiotaan.

Rosvo hätkähti. Vetäen kiireesti vyöltään pistoolin hän latasi sen ja alkoi päättäväisesti astella sinne päin, mistä tuo levottomuutta herättävä kahina lähti.

Katseltuaan häntä jonkun aikaa halveksivasti rosvo käänsi hänelle selkänsä, mutta samassa välähti hänen päässään tuuma, jonka johtamana hän meni tiedemiehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.

Kun häneen näin koskettiin, kavahti tohtori pystyyn ja pudotti säikähdyksissään kasvinsa ja lapionsa maahan.

"Hohoi! Kuulkaapa, kunnon mies", sanoi kapteeni hänelle ivallisen näköisenä, "mikä vimma ajaa teidät tuolla tavalla kasveja keräämään aikaisesta aamusta yömyöhään asti?"

"Niin että te luulitte sitä auringoksi", keskeytti rosvo virnistellen. "Mutta", lisäsi hän tullen äkkiä jälleen vakavaksi, "nyt ei ole siitä kysymys. Vaikka olettekin puolihupsu, niin olen kuullut puhuttavan, että olette kuitenkin taitava lääkäri."

Oppinut kumarsi pahantuulisena. Ilmeistä oli, että se huomio, jonka osaksi hän nyt joutui, ei ollut hänelle mieluista.

"En minä, Jumalan kiitos, vaan eräs ystävistänne, joka tällä hetkellä on vankinani. Teidän on siis seurattava minua."

"En suvaitse vastaväitteitä, seuratkaa minua. Ellette lähde, ammun luodin otsaanne. Saatte muuten olla levollinen. Ette joudu mihinkään vaaraan, ja mieheni osoittavat teille kaikkea sitä kunnioitusta, jonka tiede on oikeutettu osakseen saamaan."

Kun oli mahdotonta tehdä vastarintaa, päätti miesparka hyvällä seurata, vieläpä niinkin mielihyvällä, että hän silmänräpäyksen ajan hymyili, mikä olisi antanut rosvolle koko paljon ajattelemisen aihetta, jos hän olisi sen huomannut.

Kapteeni määräsi oppineen marssimaan edellään, ja sitten molemmat kulkivat virran poikki.

Samassa hetkessä, kun he lähtivät siltä paikalta, missä olivat keskustelleet, työnnettiin varovasti erään pensaikon oksia syrjään, ja näkyviin tuli kalju pää, jonka keskikohdalle oli jätetty pitkä hiustupsu linnunsulkineen, sitten yläruumis ja kohta koko mies, joka jaguarin tavoin kiirehti seuraamaan heidän jälkiään.

Hän katseli ääneti, miten molemmat valkoihoiset astuivat lautalle, ja näki heidän menevän luolaan. Sitten hän vuorostaan katosi tiheään metsään kuiskattuaan matalalla äänellä sanan: "Osh!" — hyvä — mikä comanchikielessä on suurimman ilon merkki.

Tohtori oli aivan yksinkertaisesti toiminut syöttinä, johon rosvo oli käynyt kiinni ja jonka oli määrä houkuttaa hänet intiaanipäällikön virittämään ansaan.

Oliko tiedemies ollut yhteistoiminnassa Kotkanpään kanssa? Sen saamme piankin tietää.

Seuraavana päivänä aamun koittaessa rosvo pani luolan ympäristöllä toimeen yleisen etsinnän. Ei mitään jälkiä näkynyt.

Kapteeni hieroi iloisena käsiään. Hänen retkensä oli onnistunut mainiosti, koska hän oli kyennyt palaamaan luolaan, kenenkään häntä seuraamatta.

Varmana siitä, että ei ollut mitään pelättävää, hän ei enää tahtonut pidättää luonaan niin suurta joukkoa toimettomana, vaan jätti joukkonsa päällikkyyden väliaikaisesti Frankille, vanhalle kokeneelle rosvolle, johon hän saattoi täydellisesti luottaa, ja piti luonaan vain kymmenkunta varmaa miestä, lähettäen muut pois.

Vaikka tehtävä, joka hänellä tällä hetkellä oli suoritettavana, oli mielenkiintoinen, ja vaikka onnistuminen näytti hänestä varmalta, ei hän kuitenkaan tahtonut laiminlyödä muita toimiaan ja elättää laiskana luonaan pariakymmentä roistoa, jotka minä hetkenä hyvänsä toimettomuuteensa ikävystyneinä olisivat voineet tehdä hänelle jonkun kepposen.

Huomaamme, että kapteeni oli ymmärtäväinen mies, joka sitäpaitsi perinpohjin tunsi arvoisat toverinsa.

Kun rosvot olivat poistuneet luolasta, viittasi kapteeni tohtorille merkiksi, että hän seuraisi, ja vei hänet kenraalin luo. Esitettyään heidät toisilleen ja lausuen ivallisia kohteliaisuuksia, joita hänen oli tapana käyttää, roisto jätti heidät kahden kesken ja poistui.

Ennen lähtöään kapteeni kuitenkin veti pistoolin vyöltään, ojensi sen oppineen rintaa vastaan ja sanoi:

"Vaikka olettekin puolihupsu, niin koska teillä saattaisi olla joitakin suunnitelmia pettääksenne minut, pankaa mieleenne tämä, rakas ystäväni: huomatessani teidän ryhtyvän joihinkin toimiin, jotka vähänkin tuntuvat epäilyttäviltä, ammun kuulan päähänne. Teitä on varoitettu, toimikaa siis, miten haluatte."

Ja pannen pistoolin takaisin vyölleen hän lähti virnistellen. Tohtori kuunteli tätä varoitusta murtuneen näköisenä, mutta huulillaan viekas hymy, joka väkisinkin levitti hänen suupieliään. Onneksi kapteeni ei sitä huomannut.

Kenraali ja hänen neekeripalvelijansa Jupiter asuivat jokseenkin kaukana luolan sisäänkäytävästä. He olivat kahden kesken, kapteeni oli pitänyt turhana vahtia heitä niin, että he aina olisivat näkyvissä.

Istuen molemmat kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla pää painuksissa ja kädet ristissä he olivat vaipuneet syviin mietteisiin.

Kun kenraali huomasi tohtorin, kirkasti hänen synkkää katsettaan ohimenevä toivon hymy.

"Tekö täällä, hyvä tohtori", sanoi hän ojentaen hänelle kätensä, jota toinen ääneti puristi. "Onko minun tultava iloiseksi vaiko vieläkin synkemmäksi teidät nähdessäni?"

"Niin luulen", vastasi tämä hämmästyneenä. "Joka tapauksessa on helppo päästä siitä varmuuteen."

Tohtori hiiviskeli joka puolella nuuskien huolellisesti kaikki sopet.
Vihdoin hän palasi vankien luo. "Voimme keskustella", sanoi hän.

Tohtori oli tavallisesti siinä määrin vaipuneena tieteellisiin ongelmiinsa ja luonteeltaan niin hajamielinen, että vangit luottivat häneen varsin vähän.

"Rauhoittukaa, hän on turvassa erään metsästäjän luona, jonka nimi on
Uskollinen Sydän ja joka kunnioittaa häntä syvästi."

Kenraali huoahti helpotuksesta. Tämä hyvä uutinen palautti koko hänen rohkeutensa.

"Oh!" sanoi hän, "väliäkö sillä, että minä olen vankina! Kun vain sisarentyttäreni on pelastunut, jaksan minä kärsiä kaikkea."

"Ei, ei!" lausui tohtori vilkkaasti, "teidän on päinvastoin hinnalla millä hyvänsä paettava täältä viimeistään huomenna."

"Ja enkö minä ole kyllin väkevä kantamaan teitä, ellette jaksa kävellä?" sanoi neekeri oltuaan tähän asti vaiti.

"Totta puhut! Itse asiassa", lausui tohtori, "se käy helposti, kunhan te vain pääsette pakenemaan."

"Ah! Siinäpä se!" puheli tohtori hieroen otsaansa, "mitenkä, sitä en tiedä! Mutta olkaa huoletta, minä kyllä keksin keinon. En tiedä minkä, totta vie."

"Vähät siitä!" sanoi rosvo, "kaikki kyllä järjestyy. Kenraali pääsee pian vapaaksi. Silloin hän voi hoitaa itseään mielensä mukaan. Tulkaa nyt, tohtori, toivon antaneeni teidän jo kyllin kauan keskustella ystävienne kanssa."

Lääkäri seurasi häntä mitään vastaamatta, viitattuaan vielä kenraalia olemaan varovainen.

Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Vangit odottivat kärsimättöminä yön tuloa. Tohtorin varmuus oli väkisinkin vaikuttanut heihin. He toivoivat.

Iltapuolella tuli kunnon oppinut taas heidän luokseen. Hän astui reippaasti, hänen kasvonsa säteilivät, ja hänellä oli tulisoihtu kädessään.

"No mitä tiedätte, tohtori?" kysyi kenraali häneltä. "Näytätte minusta niin iloiselta."

"Olen todellakin iloinen, kenraali", vastasi toinen hymyillen, "koska olen keksinyt keinon, jolla te, samoin kuin minäkin, pääsemme karkaamaan!"

"Se on jo puoleksi pantu täytäntöön", vastasi tohtori kuivasti naurahtaen, mikä hänelle oli ominaista aina kun hän oli tyytyväinen.

"Hitto vieköön! Asia on varsin yksinkertainen, mutta ette sitä aavistakaan. Kaikki rosvot nukkuvat, me olemme luolan herroina."

"Siihen nähden voitte olla huoletta. He kyllä heräävät, siitä ei ole epäilystäkään, mutta aikaisintaan vasta kuuden tunnin kuluttua."

"Koska minä itse olen pitänyt huolta siitä, että he ovat vaipuneet uneen. Tarkemmin sanottuna olen heidän iltaruoassaan tarjoillut heille erästä ooppiumisekoitusta, joka on turruttanut heidät kuin lyijymöhkäleiksi, ja sitten he kuorsaavat kuin palkeet."

"Eikö olekin?" lausui tohtori vaatimattomasti. "Hiisi vie! Halusin vain korjata virheen, jonka laiminlyönnilläni teille aiheutin! En ole mikään sotilas, minä. Olen vain tavallinen lääkäri, olenhan siis käyttänyt omia aseitani. Huomaatte, että niitä tarpeen tullen voi käyttää muihinkin tarkoituksiin."

"Niihin tarkoituksiin ne sopivat sata kertaa paremmin. Tohtori, te olette ihmeellinen mies."

"Aivan oikein. Lähtekäämme matkaan! Mutta entä kapteeni, mitä olette hänelle tehnyt?"

"Hänellekö? Hiisi hänestä tietää, missä hän on. Hän lähti tänään puolenpäivän aikaan puhumatta kenellekään sanaakaan, mutta epäilen tietäväni, minne hän on mennyt. Erehtyisin suuresti, jos hänet kohta tapaisimme."

Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle. Huolimatta varokeinoista, johon tohtori oli turvautunut, eivät kenraali ja hänen neekeripalvelijansa olleet aivan levollisia.

Vangit tulivat siihen luolanosaan, jota rosvot pitivät makuupaikkanaan.
Rosvot nukkuivat maaten pitkällään siellä täällä.

Kun he olivat saapuneet luolan sisäänkäytävän suulle ja heidän juuri piti irroittaa lautta mennäkseen joen yli, näkivät he kuun luodessa vaaleita säteitään toisen lautan. Siinä oli viitisentoista miestä, jotka hitaasti tulivat sinne päin, missä he olivat.

"Oh!" lausui tohtori surkeasti. "Pakosuunnitelmani, joka oli vaatinut minulta niin suuren vaivan!"

Pakolaiset vetäytyivät erääseen kalliorotkoon, ettei heitä havaittaisi. He katselivat sykkivin sydämin, kuinka tulijat, joiden käyttäytyminen näytti yhä epäilyttävämmältä, astuivat lautalta maihin.

XIII

Huomattavan suuri maa-alue Uskollisen Sydämen asuman luolan edustalta oli raivattu puhtaaksi, puut kaadettu maahan ja tilalle rakennettu sataviisikymmentä tai parisataa mökkiä.

Erämiehet, metsästäjät ja punanahkasoturit tulivat keskenään ihmeellisen hyvin toimeen.

Keskellä tätä nopeasti rakennettua kylää, jossa erivärisiksi maalatuilla bisoninnahoilla peitetyt majat oli pystytetty jonkunlaista sopusuhtaisuutta tavoitellen, oli muita suurempi, neuvotteluja varten rakennettu maja. Sen katolla heilui pitkiin riukuihin kiinnitettyjä päänahkoja, ja siellä ylläpidettiin lakkaamatta valtavaa roviota. Leirissä vallitsi mitä vilkkain elämä.

Intiaanisoturit olivat maalatut ja sotatamineilla varustetut aivan kuin he valmistautuisivat sotaretkelle.

Metsästäjät olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja mitä huolellisimmin puhdistaneet aseensa. He ajattelivat kenties, että he ennen pitkää joutuisivat niitä käyttämään.

Valmiiksi satuloidut hevoset oli pantu vieretysten liekaan, niin että niiden selkään voitiin heti nousta. Niitä vartioitsi kymmenkunta soturia.

Punanahkojen ja erämiesten nähtiin kulkevan edestakaisin kiireissään ja huolestuneen näköisinä.

Mikä oli harvinaista ja melkein tavatonta intiaanien keskuudessa, oli tässä se, että vahteja oli asetettu määrättyjen välimatkojen päähän, jotta he antaisivat merkin, jos joku vieras, olkoon kuka hyvänsä, olisi tulossa.

Kaikki lyhyesti sanoen viittasi siihen, että oli odotettavissa jotakin sellaista, mikä on preirieille luonteenomaista.

Mutta, mikä kummallisinta, Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Musta Hirvi olivat poissa!

Vain Ilomieli huolehti valmistuksista, keskustellen tuon tuostakin vanhan comanchipäällikön kanssa, jonka nimi oli Ehsis, aurinko.

Mutta heidän katseensa olivat vakavat ja heidän otsansa rypyssä. He näyttivät olevan sangen huolestuneita.

Oli se päivä, jona preirierosvojen kapteenin määräyksen mukaan doña Luz oli luovutettava hänelle.

Uskaltaisiko kapteeni tulla? Vai oliko hänen ehdotuksensa ollut vain kerskailua?

Ne, jotka tunsivat tuon rosvon, ja heidän lukumääränsä oli suuri — melkein jokainen oli saanut kärsiä hänen ryöstöistään — kallistuivat myönteisen vastauksen puolelle.

Tällä miehellä oli — ne olivat muuten ainoat ominaisuudet, jotka hänellä tiedettiin olevan — julma luonne ja rautainen tahto.

Kun hän kerran oli päättänyt tehdä jotakin, teki hän sen kaiken uhallakin.

Ja mitäpä hänellä olisikaan pelättävänä tullessaan toisen kerran vihollistensa luo? Olihan hänellä kenraali vallassaan! Kenraali, joka hengellään vastasi hänen hengestään. Tiedettiin, ettei hän empisi uhrata vankiaan oman turvallisuutensa vuoksi.

Kello oli noin kahdeksan aamulla, ja häikäisevä aurinko valoi runsaasti hohtavia säteitään taululle, jota olemme koettaneet kuvailla.

Doña Luz tuli luolasta Uskollisen Sydämen äidin tukemana ja Eusebion seuraamana.

Molemmat naiset olivat alakuloiset ja kalpeat. Heidän väsyneet kasvonsa ja punertavat silmänsä todistivat heidän itkeneen.

"Eikö poikani ole vielä palannut?" kysyi vanha nainen levottoman näköisenä.

"Ei vielä", vastasi metsästäjä, "mutta rauhoittukaa, madame, hän saapuu aivan kohta."

"Hyvä Jumala! En tiedä, miksi minusta tuntuu, että hänen on jonkun kiusallisen tapauksen vuoksi täytynyt matkustaa kauas meistä."

"Ei, madame, minä kyllä olisin siitä saanut tiedon. Lähtiessäni viime yönä hänen luotaan tullakseni teitä rauhoittamaan ja toimeenpanemaan hänen minulle antamansa käskyt hän oli mainiossa kunnossa, joten voitte, uskokaa minua, rauhoittua ja ennen kaikkea luottaa menestykseen."

"Niinpä niin!" kuiskasi vaimoraukka, "mutta olen kahdenkymmenen vuoden aikana yhtä mittaa elänyt alituisten tuskien alaisena. Joka ilta epäilen, etten seuraavana päivänä enää saa nähdä poikaani. Hyvä Jumala, etkö jo armahda minua!"

"Rauhoittukaa, madame", lausui doña Luz hellästi ja syleili häntä.
"Voi, minäkin kärsin yhtä suuria tuskia sydämessäni, ja jos Uskollista
Sydäntä tällä kertaa kohtaa joku onnettomuus, tapahtuu se enoni
pelastukseksi. Jumalani", lisäsi hän, "suo, että hän onnistuisi!"

"Kohta kaikki selviää, luottakaa siihen. Tiedättehän, etten tahdo teitä johtaa harhaan."

"Kyllä", myönsi vanha nainen, "te olette hyvä, rakastatte poikaani ettekä olisi täällä, jos hänellä olisi jotakin pelättävänä."

"Arvostelunne minusta on hyvä, madame, kiitän teitä siitä. En tällä hetkellä voi sanoa teille mitään, mutta olkaa hiukan kärsivällisempi, sitä teiltä hartaasti pyydän. Riittää, kun tiedätte, että hän toimii tehdäkseen señoran onnelliseksi."

"Häntä nimitetään Uskolliseksi Sydämeksi", kuiskasi nuori tyttö punastuen.

"Eikä nimeä ole koskaan sen paremmin ansaittu, madame", lausui erämies innostuneena. "Täytyy kauan elää hänen kanssaan ja tuntea hänet niinkuin minä hänet tunnen, voidakseen oikein häntä arvostella."

"Minä kiitän teitä siitä, mitä sanotte pojastani, Ilomieli", lausui äiti puristaen metsästäjän känsäistä kättä.

"Lausun vain totuuden, madame, olen oikeudenmukainen, siinä kaikki. Oh, elämä preiriellä olisi paljon parempaa, jos kaikki metsästäjät olisivat hänen kaltaisiaan."

"Hyvä Jumala, aika rientää. Eikö hän jo saavu?" kuiskasi äiti katsellen kuumeisen kärsimättömästi ympärilleen.

"Tahtoisin olla ensimmäinen, joka näkee hänen saapuvan ja toivottaa hänet tervetulleeksi."

"Poikanne on käskenyt minun pyytää, että te, samoin kuin señorita, vetäytyisitte luolaan. Hän toivoo, että te ette olisi katselijoina näytelmässä, joka täällä suoritetaan."

"Mutta", intti doña Luz tuskastuneena, "miten saan tietää, onko enoni pelastunut?"

"Olkaa levollinen, señorita. Teidän ei kauan tarvitse olla huolissanne, mutta pyydän, älkää jääkö tänne enää pitemmäksi aikaa. Menkää luolaan, menkää!"

"Kenties se onkin viisaampaa", huomautti vanha nainen. "Totelkaamme, tyttöseni", lisäsi hän hymyillen nuorelle tytölle, "menkäämme luolaan, koska poikani niin tahtoo."

Doña Luz seurasi vastustelematta, mutta luoden salaa taakseen katseita voidakseen nähdä sen, jota rakasti.

"Oi, kuinka onnellista on omistaa äiti!" mutisi Ilomieli tukahduttaen huokauksen ja seuraten katseillaan molempia naisia, jotka häipyivät hämärään luolaan.

Äkkiä intiaanivahdit päästivät huudon, jonka heti toisti muuan neuvottelumajan edessä seisova mies.

Kuultuaan tämän merkin comanchipäälliköt nousivat seisomaan ja astuivat esille majasta, johon olivat kokoontuneet.

Erämiehet ja intiaanisoturit tarttuivat aseisiinsa, järjestyivät riviin majan molemmille puolille ja odottivat.

Pilvi hälveni pian, niin että näkyviin tuli joukko ratsumiehiä, jotka lähenivät täyttä lentoa.

Suurimmalla osalla osalla näistä ratsumiehistä oli meksikolaisten gambusinien puku.

Ensimmäisenä heidän joukossaan hypitti pikimustaa ratsuaan mies, jonka kaikki heti tunsivat.

Se oli kapteeni Uaktehno, joka röyhkeästi joukkonsa etunenässä tuli vaatimaan vihattua ehtoa täytäntöön pantavaksi, kuten oli kolme päivää aikaisemmin määrännyt.

Kun preiriellä kaksi joukkoa tapaa toisensa tai kun sotureja tai erämiehiä tulee tervehdyskäynnille johonkin kylään, on yleensä tapana toimeenpanna eräänlainen leikkisota, jolloin ratsastetaan täyttä vauhtia toisiaan vastaan, huudetaan ja ammutaan kivääreillä.

Comanchit ja metsästäjät jäivät synkkinä ja vaiteliaina paikoilleen odottaen aivan hiljaa preirierosvojen saapumista.

Kylmä ja kuiva vastaanotto ei saattanut kapteenia hämilleen. Hänen kulmakarvansa rypistyivät tosin hiukan, mutta muuten hän ei ollut huomaavinaankaan mitään, vaan saapui rohkeasti joukkonsa etunenässä kylään.

Tultuaan neuvottelumajan luokse riviin asettuneiden comanchipäällikköjen eteen nuo kaksikymmentä ratsumiestä pysähdyttivät hevosensa niin äkkiä kuin olisivat muuttuneet pronssipatsaiksi.

Tämä sukkela liike suoritettiin niin taitavasti, että erämiesten, jotka olivat hyvin perillä ratsastustaidosta, oli vaikea pidättää ihailua ilmaisevaa huudahdusta.

Rosvot olivat tuskin saapuneet, kun majan vasemmalla ja oikealla puolella olevat erämies- ja soturirivit levittäytyivät viuhkamaisesti ja sulkeutuivat heidän takanaan.

Nuo kaksikymmentä rosvoa oli täten piiritetty uskomattoman nopeasti, heidät kun nyt ympäröi kehä, jonka muodosti yli viisisataa hyvin varustettua ja mainioilla hevosilla ratsastavaa miestä.

Huomattuaan tämän liikkeen kapteeni tunsi vavahtavansa levottomuudesta. Hän melkein katui, että oli tullut, mutta karkoittaen tämän vastenmielisen tunteen hän hymyili halveksivasti, luullen sittenkin olevansa varma siitä, ettei tarvinnut mitään pelätä.

Hän tervehti sulavasti edessään olevia päälliköitä ja kääntyen
Ilomielen puoleen kysyi varmalla äänellä:

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi metsästäjä naurahtaen. "En usko täällä olevan ketään nuorta tyttöä, johon teillä olisi mitään oikeuksia."

"Mitä tämä merkitsee ja mitä täällä aiotaan?" mutisi kapteeni katsellen ympärilleen. "Onko Uskollinen Sydän unohtanut vierailuni luonaan kolme päivää sitten?"

"Uskollinen Sydän ei koskaan unohda mitään", tiuskaisi Ilomieli lujalla äänellä, "mutta hänestähän ei ole kysymys. Kuinka te julkeatte tulla luoksemme mukananne joukkio rosvoja?"

"Hyvä", tokaisi kapteeni pilkallisesti, "huomaan, että koetatte tekeytyä salamyhkäiseksi välttääksenne vastauksen antamista. Mitä tulee uhkaukseen, joka sisältyy lauseenne viimeiseen osaan, niin kiinnitän siihen varsin vähän huomiota."

"Teette siinä väärin, hyvä herra, sillä kun kerran olette tehnyt itsenne syypääksi sellaiseen typeryyteen, että olette itse antautunut käsiimme, niin me emme ole niin ymmärtämättömiä, sen tahdon vain teille huomauttaa, että päästäisimme teidät pakoon."

"Näissä eräseuduissa, missä kaikki inhimilliset lait poljetaan maahan", jatkoi metsästäjä väräjävällä äänellä, "on ainoastaan Jumalan laki voimassa. Tämä laki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta, senhän tiedätte."

"Oltuanne jo kymmenen vuotta laista ja omastatunnosta piittaamattoman rosvojoukon päällikkönä", jatkoi Ilomieli tyynesti, "on teistä tullut preirieiden kauhu. Te ryöstätte ja murhaatte valkoisia yhtä hyvin kuin punanahkojakin. Teillä ei ole mitään kotimaata, vain varkaudet ja ryöstöt kuuluvat ohjelmaanne. Matkailijoita, erämiehiä, metsästäjiä, gambusineja tai intiaaneja te ette kunnioita ettekä yleensä ketään, jonka murhaamisella voitte hankkia itsellenne kultaa. Vain muutama päivä sitten te hyökkäsitte rauhallisten matkailijoiden leiriin, jonka meksikolaiset te teurastitte säälittä. Tämän rikosten sarjan tulee päättyä, ja nyt sen loppu on vihdoinkin tullut. Me kaikki, intiaanit ja metsästäjät, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan teidät ja lukemaan teille preirien leppymätöntä lakia."

"Silmä silmästä, hammas hampaasta", ulvoivat läsnäolevat aseitaan heiluttaen.

"Erehdytte suuresti, hyvät isäntäni", vastasi rosvo varmalla äänellä, "jos luulette, että minä ojennan rauhallisesti kurkkuni puukon eteen kuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Osasin epäillä sitä, mitä nyt puhutte, ja senvuoksi juuri olen ottanut turvajoukonkin mukaani. Seurassani on parikymmentä rohkeata miestä, jotka osaavat puolustautua, teillä ei siis ole minua vielä vallassanne."

Rosvo katsahti taakseen. Viisisataa kivääriä oli suunnattuina hänen joukkoansa kohti.

Vavistus kulki hänen jäseniensä kautta, ja hänen kasvonsa kävivät kuolonkalpeiksi. Rosvo ymmärsi, että häntä uhkasi kauhea vaara, mutta tovin mietittyään hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja kääntyen metsästäjän puoleen vastasi pilkallisella äänellä:

"No niin! Mistä johtuvat nuo uhkaukset, jotka eivät voi minua säikyttää? Tiedättehän varsin hyvin, että olen turvassa iskuiltanne. Kuten sanoitte, hyökkäsin muutama päivä sitten meksikolaisten matkailijoiden kimppuun, mutta tiedätte myöskin, että heistä tärkein henkilö nyt on minun vallassani! Jos uskallatte koskea hiuskarvaanikaan, saa kenraali, sen nuoren tytön eno, jota te turhaan koetatte temmata käsistäni, heti hengellään maksaa minua kohdanneen loukkauksen. Uskokaa minua, hyvät herrat, kun sanon: lakatkaa kauemmin yrittämästä säikähdyttää minua, luovuttakaa minulle hyvällä se tyttö, jota vaadin, tai vannon Jumalan nimessä, että kenraali tunnin kuluttua ei enää ole elävien joukossa!"

Äkkiä muuan mies tunkeutui joukon lävitse ja asettuen rosvon eteen huusi hänelle:

Kuului ilon sorinaa intiaanien ja metsästäjien riveistä, kun taas rosvot vavahtivat kauhusta.

XIV

Kenraalin ja hänen kahden toverinsa ei ollut tarvinnut kauan olla epätietoisia.

Pitkän aikaa emmittyään nuo viisitoista miestä laskivat lautan rantaan ja syöksyivät kivääri ryntäysasennossa luolaan kamalasti ulvoen.

Tulijoitten etunenässä he olivat huomanneet comanchien päällikön,
Uskollisen Sydämen ja Mustan Hirven.

Heti kun tohtori kapteenin seurassa oli mennyt luolaan, oli Kotkanpää, varmana siitä, että nyt oli keksinyt preirierosvojen pakopaikan, palannut ystäviensä luokse, joille oli kertonut sotajuonensa onnistumisesta. Ilomieli oli kiiruhtanut Uskollisen Sydämen luo, joka oli heti saapunut. Yhteisesti neuvoteltuaan olivat kaikki päättäneet hyökätä rosvojen kimppuun heidän pesäänsä toisten erämiespartioiden ja punanahkaosastojen preirielle hajaantuneina ja kallioiden suojaan kätkeytyneinä pitäessä vahtia luolan edustalla estääkseen rosvoja karkaamasta.

Kun he olivat ensi silmänräpäyksen omistaneet kokonaan riemastukselle sen johdosta, että olivat miekanlyönnittä onnistuneet tehtävässään, kiinnitti kenraali vapauttajiensa huomion siihen, että kymmenkunta roistoa nukkui luolassa ooppiumin huumaamina, jota urhoollinen tohtori oli heille syöttänyt. Rosvot sidottiin lujasti ja otettiin mukaan. Kun sitten eri partiot oli koottu yhteen, palasi joukko täyttä lentoa leiriin.

Suuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Uskollisen Sydämen huudahduksen, mutta hänen ällistyksensä muuttui epätoivoksi, kun hän huomasi kenraalin tulevan esille, vaikka luuli hänen olevan hyvässä tallessa väkensä vartioimana.

Hän ymmärsi, että kaikki hänen tuumansa olivat menneet myttyyn, kaikki hänen suunnitelmansa tyhjiksi rauenneet, ja että hän tällä kertaa oli auttamattomasti menettänyt pelin.

Verivirta syöksähti hänen päähänsä, hänen silmänsä salamoivat ja kääntyen Uskollisen Sydämen puoleen hän sanoi käheällä ja katkonaisella äänellä:

"Hyvin pelattu! Mutta kaikki ei ole vielä lopussa meidän välillämme, niin totta kuin Jumala ja kosto elää!"

Rosvo katsoi häneen tovin veristävin silmin ja kannustaen rajusti hevostaan pakoittaakseen metsästäjän hellittämään otteensa lausui raivon tukahduttamalla äänellä:

Iskien raudanlujalla nyrkillään hevosta, joka hirnahti tuskasta,
Uskollinen Sydän sai sen pysymään paikallaan.

Rosvo päästi kauhistavan naurun ja vetäen pistoolit vyöltään huusi raivostuneena:

"Ei", vastasi metsästäjä kylmästi. "Te olette nyt joutuneet vangiksi, tänään ette minulta pääse karkuun."

"Kuole siis!" kiljaisi rosvo suunnaten yhden pistooleistaan Uskollista
Sydäntä kohti.

Mutta nopeasti kuin ajatus heittäytyi Ilomieli, joka oli tuskallisesti seurannut hänen liikkeitään, ystävänsä eteen, ja tilanteen vakavuus teki hänen ketteryytensä kymmenkertaiseksi.

"Toinen!" ulvahti Kotkanpää ja hyppäsi kuin pantteri rosvon hevosen selkään.

Ennenkuin kapteeni saattoi liikahtaakaan puolustautuakseen, oli intiaani vasemmalla kädellään tarttunut hänen pitkään tukkaansa, saaden kouraansa aika tukon, ja veti rajusti hänen päätään taaksepäin.

Hevonen, jonka Uskollinen Sydän oli pysyttänyt paikallaan, oli päässyt vapaaksi ja raivoissaan sitä kohdanneesta iskusta ja kaksinkertaisesta taakasta, joka sillä oli selässään, se syöksähti vimmasta hullaantuneena lentoon, mielettömässä juoksussaan ruhjoen ja kaataen kaikki, mitä eteen sattui.

Mutta se kuljetti muassaan kahta ratsastajaansa, jotka sitkeästi painaen reitensä sen kylkiä vastaan taistelivat saadakseen toisensa surmatuksi ja kiemurtelivat kuin käärmeet eläimen selässä.

Kuten sanoimme, Kotkanpää oli kiskonut rosvon pään taaksepäin, painoi polvensa hänen kupeitaan vastaan, päästi vihlovan sotahuudon ja heilutteli kauhistavasti puukkoaan vihollisensa otsan edessä.

"Tapa minut, heittiö!" ulvoi rosvo ja kohottaen äkillisellä liikkeellä vasemman kätensä, jossa hänellä vielä oli pistooli, laukaisi aseensa, mutta luoti katosi avaruuteen.

"Olet raukka!" sanoi hän halveksivasti, "ja vanha akka, joka pelkäät kuolemaa."

Samalla kun hän painoi rosvoa voimakkaasti polvellaan, työnsi hän puukon hänen niskaansa.

Kapteeni päästi korvia repivän huudon, joka sekaantui päällikön voitonulvontaan.

Hevonen kompastui puun juureen ja kaatui nurin. Molemmat taistelijat vierivät maahan.

Yksi heistä nousi pystyyn, comanchipäällikkö, joka heilutti rosvon veristä päänahkaa.

Kapteeni ei kuitenkaan ollut vielä kuollut. Mielettömänä raivosta ja tuskasta ja veren sokaisemana, joka valui virtanaan hänen silmilleen, hän nousi pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun, joka ei ollut odottanut tällaista hyökkäystä.

He kävivät nyt toisiinsa käsiksi koettaen kaataa toisensa nurin ja upottaa toistensa ruumiiseen puukon, jolla kumpikin oli varustettu.

Kapteeni virui maassa, kahvaa myöten upotettu Kotkanpään puukko sydämessään.

Rosvot, joita heitä ympäröivät erämiehet ja intiaanisoturit olivat pitäneet kurissa, eivät yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan, joka olisikin ollut mahdoton.

Huomatessaan kapteeninsa kaatuneen Frank selitti toveriensa puolesta, että he antautuvat.

Uskollisen Sydämen viittauksesta he heittivät luotaan aseensa, jonka jälkeen heidät sidottiin.

Ilomieli, tuo kunnon kanadalainen, jonka uskollisuus oli pelastanut hänen ystävänsä hengen, oli pahasti, mutta kaikeksi onneksi ei kuolettavasti haavoittunut. Hänet oli kiireesti kannettu luolaan, jossa erämiehen äiti huolehti ensiavun antamisesta hänelle.

Kotkanpää meni Uskollisen Sydämen luo, joka oli jäänyt mietteisiin vaipuneena ja synkkänä seisomaan erääseen puuhun nojautuen.

"Päälliköt ovat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille", sanoi hän. "He odottavat veljeäni."

"Seuraan veljeäni", vastasi metsästäjä lyhyesti. Kun molemmat miehet saapuivat majaan, olivat kaikki päälliköt siellä koolla. Heidän joukossaan olivat myöskin kenraali, Musta Hirvi ja eräitä muita metsästäjiä.

Piipunkantaja toi rauhanpiipun kehää kiertämään. Hän kumarsi hartaasti neljään ilmansuuntaan ja tarjosi sitten vuoron perään kullekin päällikölle tuon pitkän piipun.

Kun piippu oli kiertänyt kehän ympäri, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan rovioon, mutisi joitakin salaperäisiä sanoja ja poistui. Sitten vanha päällikkö, Aurinko nimeltään, nousi seisomaan ja tervehdittyään neuvoston jäseniä lausui:

"Päälliköt ja soturit, kuulkaa sanojani, joita rintani huokuu ja jotka Elämän Herra on pannut sydämeeni. Mitä aiotte tehdä kahdellekymmenelle vangille, jotka ovat vallassanne? Sallitteko heidän vielä jatkaa ryöstelevää ja murhaavaa elämäänsä? Sallitteko heidän ryöstää vaimonne, varastaa hevosenne ja tappaa veljiänne? Aiotteko kuljettaa heidät lännen jalojen valkoisten veljien kivestä rakennettuihin kyliin? Matka sinne on pitkä, täynnä vaaroja. Sitä vaikeuttavat vuoret ja vuolaat virrat, niin että vangit tällä matkalla voivat päästä karkuun, yllättää teidät nukkuessanne ja teurastaa teidät. Ja sitten, senhän tiedätte, soturit, saavuttuanne kivestä rakennettuihin kyliin, vapauttavat pitkät puukot heidät, punaihoisilla miehillä ei ole oikeutta sieltä odotettavissa. Ei, soturit, Elämän Herra, joka vihdoinkin on saattanut valtaamme nämä julmat roistot, tahtoo, että heidän on kuoltava. Hän on päättänyt tehdä lopun heidän rikoksistaan. Tavatessamme tiellämme jaguarin tai harmaankarhun me tapamme ne. Nämä miehet ovat paljon julmempia kuin jaguari tai harmaakarhu. Heidän tulee tehdä tili vuodattamastaan verestä, silmä silmästä, hammas hampaasta. Kiinnitettäköön heidät kidutuspaaluun. Olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?"

Lausuttuaan nämä sanat vanha päällikkö istuutui. Syntyi tovin kestävä, juhlallinen hiljaisuus. Oli ilmeistä, että kaikki läsnäolevat olivat yhtä mieltä hänen kanssaan.

Uskollinen Sydän odotti jonkun aikaa. Nähdessään, ettei kukaan aikonut vastata puheeseen, nousi hän seisomaan ja lausui:

"Comanchipäälliköt ja soturit ja te, valkoihoiset erämiehet, veljeni", lausui hän lempeällä ja suruvoittoisella äänellä, "sanat, jotka kunnianarvoisa vanhus lausui, ovat oikeat. Preirien turvallisuus vaatii, ikävä kyllä, näiden miesten kuolemaa. Tämä äärimmäinen ankaruus on kauhistavaa, mutta meidän on pakko alistua siihen, jos rauhassa tahdomme nauttia rasittavien ponnistustemme hedelmiä. Mutta vaikka huomaamme, että on pakko noudattaa erämaan leppymätöntä lakia, niin älkäämme osoittako vain huvin vuoksi olevamme ankaria. Rangaiskaamme heitä, koska se on välttämätöntä, mutta rangaiskaamme niinkuin miehet, joilla on sydän, eikä niinkuin julmurit. Osoittakaamme näille roistoille, että panemme oikeuden täytäntöön, että surmatessamme heidät emme kosta heille, vaan että koko yhteiskunta heitä rankaisee. Heidän päällikkönsähän, joka oli heistä kaikkein suurin syyllinen, on jo saanut surmansa Kotkanpään iskuista. Olkaamme sääliväisiä pysyen samalla oikeamielisinä. Antakaamme heidän itse valita kuolintapansa. Älkäämme kiduttako heitä hyödyttömästi. Silloin Elämän Herra hymyilee, ja on tyytyväinen punaisiin lapsiinsa, joille hän suo runsaat saaliit metsästyksissä. Olen puhunut: olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?" [Näin päättyvät intiaanien kaikki puheet.]

Neuvoston jäsenet olivat tarkkaavina kuunnelleet nuoren miehen puhetta. Päälliköt olivat hyväntahtoisina hymyilleet yleville ajatuksille, joita hän oli esittänyt, sillä kaikki, sekä intiaanit että erämiehet, rakastivat ja kunnioittivat häntä. Kotkanpää nousi seisomaan.

"Veljeni Uskollinen Sydän on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen ikävuotensa ovat luvultaan pienet, mutta hänen viisautensa on suuri. Olemme onnelliset voidessamme osoittaa hänelle ystävyyttämme. Teemme, niinkuin hän haluaa."

"Kiitos", vastasi Uskollinen Sydän lämpimästi, "kiitos, veljeni. Comanchikansa on suurta ja jaloa kansaa, jota rakastan. Olen onnellinen, kun olen päässyt sen suosioon."

Neuvottelu päättyi, ja päälliköt poistuivat majasta. Vankeja, jotka oli koottu yhteen ryhmään, vartioi tarkasti muudan soturiosasto.

Julkinen kuuluttaja kutsui koolle kaikki heimokunnan jäsenet ja kylään hajaantuneet metsästäjät.

Kun kaikki olivat koolla, ryhtyi Kotkanpää puhumaan. Kääntyen rosvojen puoleen hän lausui:

"Valkoiset koirat! Nyt on mahtava comanchikansa, jonka laajat metsästysalueet käsittävät suuren osan maan pintaa, etevien päälliköittensä kautta päättänyt kohtalostanne. Elettyänne kuin villit pedot kavahtakaakin kuolemasta pelkurien, vanhojen akkojen tavalla. Olkaa rohkeita, kenties silloin Elämän Herra säälii teitä ja ottaa teidät kuoltuanne eskennaniin, siihen nautinnon paikkaan, missä ikuisesti metsästelevät ne rohkeat miehet, jotka ovat pelotta katsoneet kuolemaa silmiin."

"Olemme valmiit", vastasi Frank tyynesti, "kiinnittäkää meidät kidutuspaaluun, keksikää mitä julmimpia kidutuksia. Kuitenkaan ette näe meidän kalpenevan."

"Veljemme Uskollinen Sydän", jatkoi päällikkö, "on puhunut puolestanne. Teitä ei kiinnitetä kidutuspaaluun. Päälliköt sallivat teidän itse valita kuolintapanne."

Nyt tuli näkyviin muuan niiden valkoihoisten luonteelle ominainen piirre, jotka kauan elettyään preiriellä ovat alkaneet luopua esi-isiensä tavoista omistaakseen intiaanien käsityskannan. Kotkanpään tekemä ehdotus synnytti rosvoissa suuttumuksen myrskyn.

"Millä oikeudella Uskollinen Sydän on puhunut puolestamme?" huudahti Frank. "Luuleeko hän siis, että me muka emme ole miehiä? Arveleeko hän, että kidutukset voisivat saattaa meidät huudahtamaan ja vaikeroimaan, mikä olisi arvoamme alentavaa? Ei, ei! Vietäköön meidät kidutettaviksi. Se, mitä meille tekisitte, ei ole koskaan niin julmaa kuin se, mitä me panisimme teidän kansakuntanne soturit kärsimään, jos he joutuisivat käsiimme."

Kun intiaanit kuulivat nämä kopeat sanat, värisivät he vimmasta, kun taas rosvot ylpeinä puhkesivat riemuhuutoihin.

"Koirat! kaniinit!" ulvoivat he, "comanchit ovat vanhoja akkoja, joille pitäisi antaa hameet."

"Olette ymmärtäneet väärin päällikön sanat", puhui hän; "se, että annamme teidän itsenne valita kuolintapanne, ei ole häväistys, vaan kunnioituksen osoitus, joka teidän osaksenne suodaan. Tässä on väkipuukkoni, teidät vapautetaan siteistä, niin että puukko voi kiertää kädestä käteen ja upota vuoron perään rintoihinne! Mies, joka vapaana ollen empimättä, yhdellä iskulla, tappaa itsensä, on uljaampi kuin se, joka kidutuspaaluun sidottuna herjaa pyöveliänsä saadakseen pikemmin kuolettavan iskun, kun ei jaksa kärsiä tuskiaan."

Tavattoman voimakkaat hyväksymishuudot seurasivat näitä metsästäjän sanoja.

Rosvot neuvottelivat tovin katseillaan, ja sitten he kaikki tekivät ristinmerkin ja huusivat yhteen ääneen:

Joukko, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut niin meluisa ja rähisevä, tuli nyt hiljaiseksi ja säyseäksi, odottaen jännittyneenä kauheaa näytelmää, joka pian suoritettaisiin heidän edessään.

"Kiitos ja hyvästi", lausui rosvo varmalla äänellä ja puoleksi avaten puseronsa upotti, hitaasti ja hymyillen kuin olisi nauttinut kuolemisestaan, puukon kahvaa myöten rintaansa.

Hänen kasvonsa kävivät vähitellen kuolonkalpeiksi, ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Luoden ympärilleen harhailevia katseita hän hoippui kuin juopunut ja kaatui maahan.

"Minun vuoroni!" huudahti seuraava rosvo ja kiskaistuaan vielä höyryävän väkipuukon toverinsa haavasta työnsi sen rintaansa.

Hänen jälkeensä oli kolmannen rosvon vuoro, sitten neljännen ja niin edespäin. Kukaan ei empinyt, kukaan ei osoittanut heikkouden merkkejä, kaikki kaatuivat hymyillen ja kiittäen Uskollista Sydäntä kuolemasta, joka oli hänen ansiotaan.

Läsnäolijat olivat kauhuissaan nähdessään tällaisen joukkomestauksen, mutta samalla heidät oli hurmannut tämä hirvittävä näky. He olivat niin sanoaksemme huumaantuneet veren hajusta ja seisoivat siinä tuijottavin silmin ja huohottavin rinnoin voimatta kääntää katsettaan toisaalle.

Vihdoin oli jäljellä vain yksi rosvo. Hän katseli tovin ruumisläjää, joka virui hänen vieressään. Vetäen sitten puukon edellisen miehen rinnasta hän lausui hymyillen:

"Oi, miten onnellista, kun saa kuolla noin hyvässä seurassa. Mutta minne, hiisi vie, oikein joutuukaan kuoltuaan? Mutta miten hölmö minä olen, pianhan saan sen tietää."

Tämä kauhistuttava ihmisteurastus ei ollut kestänyt neljännestuntiakaan! [Tässä kohtauksessa on kaikki historiallisesti ja täsmällisesti totta. Kirjoittaja on apachien alueella ollut näkemässä samanlaista mestausta.]

Ei kukaan rosvoista ollut iskenyt kahta kertaa, kaikki olivat kuolleet yhdestä iskusta.

"Antakaa minulle tuo puukko", lausui Kotkanpää vetäen sen vielä höyryävänä viimeisen rosvon värähtelevästä ruumiista, "se on soturilla hyvä ase." Ja hän pisti sen aivan kylmästi vyöhönsä pyyhittyään sitä ruohoon.

Rosvoilta nyljettiin päänahat, ja heidän ruumiinsa kannettiin leirin ulkopuolelle.

Ne jätettiin korppikotkien ja urubujen raadeltaviksi, jotka niistä saivat runsaan päivällisen ja nyt jo verenhajun kerääminä liitelivät niiden yläpuolella ilosta kamalasti kirkuen.

Mestauksen jälkeen intiaanit menivät huolettomina majoihinsa. Heille se oli ollut vain yksi niistä tavallisista näytelmistä, joihin he jo kauan olivat saaneet tottua ja jotka eivät kykene järkyttämään heidän hermojansa.

Erämiehet sensijaan, karkeasta elämästä huolimatta, jota he viettivät, ja siitä, että he olivat tottuneet näkemään verta vuodatettavan, vieläpä itsekin sitä vuodattamaan, hajaantuivat ahdistunein rinnoin ja sydän kipeänä tästä kauhistuttavasta verilöylystä.

Naiset, jotka olivat olleet sulkeutuneina maanalaisen luolan sisäosiin, eivät tietäneet mitään siitä hirveästä näytelmästä, joka äsken oli esitetty, ja verisestä sovituksesta, joka tuli sen päättäjäisiksi.

Kenraalin ja hänen sisarentyttärensä jälleennäkeminen oli perin liikuttava.

Tuo vanha sotilas, joka viime aikoina oli kokenut niin kovia, oli onnellinen saadessaan painaa rintaansa vasten tämän viattoman lapsen, joka oli koko hänen perheensä ja kuin ihmeen kautta oli pelastunut häntä uhanneesta onnettomuudesta.

He unohtuivat pitkäksi aikaa keskustelemaan. Kenraali tiedusti innostuneesti, miten tyttö oli elänyt vankeusaikana, ja sai itse tehdä selkoa, millaisten vaarojen alaiseksi oli joutunut ja miten huonoa kohtelua oli saanut kestää.

"Niin, lapseni!" vastasi kenraali alakuloisena tukahduttaen huokauksen. "Meidän on viipymättä lähdettävä näistä kamalista seuduista ja palattava Meksikoon."

Nuori tyttö tunsi sydäntään ahdistavan, vaikka hän sisimmässään tunnusti, että heidän oli pikaisesti palattava kotimaahan. Lähteminen merkitsi sitä, että oli jätettävä hänet, jota hän rakasti, erottava hänestä voimatta toivoa, että mahdollisesti hänet vielä tapaisi, erottava miehestä, jonka ihmeteltävää luonnetta hän oli yhä enemmän ja syvemmin oppinut kunnioittamaan saadessaan olla likeisessä tuttavuudessa hänen kanssaan ja joka nyt oli tullut välttämättömäksi hänen elämälleen ja onnelleen.

"Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet niin alakuloinen, silmäsi täyttyvät kyynelillä", tiedusteli hänen enonsa puristaen lämpimästi hänen kättään.

"Oi, eno!" vastasi tyttö valittaen, "miksi en olisi suruissani kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut näinä muutamina päivinä? Sydämeni vuotaa verta."

"Se on totta. Kauheat tapahtumat, joiden todistajina olemme saaneet olla, ja kärsityt uhrit ovat enemmän kuin riittävänä aiheena surumielisyyteen, mutta vielä olet niin nuori, lapseni, että vähän ajan kuluttua nämä tapaukset ovat mielessäsi vain muistona kovista kokemuksista, joita et enää, Jumalan kiitos, tarvitse pelätä joutuvasi kärsimään."

"Jo huomenna, jos mahdollista. Mitä minä enää täällä tekisin? Itse taivas ilmaisee olevansa minua vastaan, koska se pakoittaa minut luopumaan jatkamasta tätä retkeä, joka onnistuessaan olisi tehnyt minut onnelliseksi vanhoilla päivilläni. Mutta Jumala ei tahdo, että saisin lohtua. Tapahtukoon hänen tahtonsa", lisäsi hän hartaana.

"Ei mitään, joka voisi tällä hetkellä herättää mielenkiintoasi, lapsi.
On siis parasta, ettet sitä tiedäkään ja että minä yksin kärsin kaikki.
Olen vanha ja siis jo tottunut kärsimään", huomautti kenraali
surunvoittoisesti.

"Kiitos ystävyydestä, jota minua kohtaan osoitat, lapseni, mutta jättäkäämme tämä puheenaihe, joka saattaa minut murheelliseksi. Puhukaamme hiukan, jos niin haluat, näistä kunnon ihmisistä, joille olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa."

"Niin", myönsi kenraali, "Uskollisesta Sydämestä ja hänen äidistään, tuosta rakastettavasta naisesta, jota en Ilomieli-paran haavoittumisen vuoksi ole vielä voinut kiittääkään ja jonka ansiota on, kuten olet sanonut, ettei sinulta ole puuttunut mitään."

"Miten voisin koskaan maksaa velkani hänelle ja hänen ylevälle pojalleen? Oi, miten onnellinen hän varmaankin on, kun hänellä on sellainen poika. Niin, sellaista onnea ei minulle ole suotu, minä olen yksin!" huokasi kenraali alakuloisena antaen päänsä painua käsiensä varaan.

"Oh! Sinäkö?" vastasi soturi sulkien hänet hellästi syliinsä. "Sinä olet rakas tyttäreni, mutta minulla ei ole poikaa!…"

"Uskollinen Sydän", jatkoi kenraali, "on liian verraton luonne suostuakseen ottamaan minulta mitään. Mitä on siis tehtävä? Miten voisin maksaa kiitollisuudenvelkani hänelle? Miten antaisin hänelle tunnustukseni niistä suunnattomista palveluksista, joita hän meille on tehnyt?"

Doña Luz kumartui kenraalin puoleen ja painaen suudelman hänen otsalleen lausui hänelle matalalla ja väräjävällä äänellä, kätkien kasvonsa hänen olkansa taakse:

"Puhu, pienoiseni", vastasi hän, "puhu pelkäämättä, kenties Jumala on antanut sinulle tuon ajatuksesi."

"Teillä ei ole poikaa, jolle voisitte perintönä jättää nimenne ja suunnattoman omaisuutenne, eikö niin, eno?"

"Niin!" mutisi kenraali, "luulin voivani kerran jälleen löytää pojan, mutta se toivo on ikuiseksi ajoiksi kadonnut, sillä tiedäthän, lapseni, että olen yksin!"

"Uskollinen Sydän, yhtä vähän kuin hänen äitinsäkään, ei tahdo ottaa teiltä mitään."

"Luulen kuitenkin olevan keinon, jolla heidät voisi siihen velvoittaa, suorastaanpa pakoittaakin."

"Eno, koska olette niin suruissanne siitä, ettei teillä ole poikaa, jolle kuoltuanne voisitte luovuttaa nimenne, niin miksi ette voisi ottaa Uskollista Sydäntä pojaksenne?"

Kenraali katsahti häneen. Tyttö oli aivan punainen, ja koko hänen ruumiinsa värisi.

"Oi, sinä sydänkäpyseni", lausui kenraali sulkien hänet hellästi syliinsä, "tuumasi on suurenmoinen, mutta se on mahdoton käytännössä toimeenpantavaksi. Olisin onnellinen ja ylpeä, jos minulla olisi sellainen poika kuin Uskollinen Sydän, mutta olethan itse sanonut, että hänen äitinsä rakastaa häntä intohimoisesti. Hän on varmaankin arka tästä rakkaudesta eikä ikinä suostuisi sitä jakamaan vieraan kanssa."

"Ja lisäksi", lisäsi kenraali, "vaikka hänen äitinsä rakkaudesta häneen mahdollisesti suostuisikin siihen, koska hänen poikansa täten saisi yhteiskunnallisen aseman — äidit pystyvät suurimpiin uhrauksiin lastensa onnen hyväksi —, niin kieltäytyisi siitä Uskollinen Sydän itse. Luuletko näet, rakkaani, että tämä mies, saatuaan kasvaa erämaassa, missä koko elämä on kulunut odottamattomissa ja jännittävissä partioseikkailuissa suurenmoisen luonnon piirissä, suostuisi luopumaan tästä ihanasta eräelämästä, jossa on niin paljon sekä suloisia että kauhistuttavia kokemuksia, saadakseen hiukan kultaa, jota hän halveksii, ja nimen, joka hänelle on hyödytön? Ei, ei, hän menehtyisi kaupungeissamme. Hänenlaiselleen erikoisihmiselle meidän sivistyksemme olisi kuolettava. Unohda tämä tuumasi, tyttökulta, sillä hän kieltäytyisi siitä, se on varmaa."

"Kutsun Jumalan todistajaksi", jatkoi kenraali innostuneena, "että olisin onnellinen, jos onnistuisin. Kaikki toiveeni täyttyisivät, mutta mitä hyödyttää antautua mielettömien haaveiden tuuditeltavaksi? Hän kieltäytyisi, kuuletko! Ja minun olisi pakko myöntää hänen tekevän siinä oikein!"

"Yrittäkää ainakin, eno", vastasi tyttö kuitenkin, "sillä vaikka ehdotukseenne tulisi kielteinen vastaus, niin olisitte sentään osoittanut Uskolliselle Sydämelle, että te ette ole kiittämätön, vaan osaatte antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee."

"Tahdotko, että niin teen?" kysyi kenraali, joka ei muuta niin toivonut kuin että tyttö olisi oikeassa.

"Sitä toivon, eno", vastasi tyttö syleillen häntä salatakseen ilonsa ja punastumisensa; "minusta tuntuu, en tiedä miksi, että asia onnistuu."

"Olkoon siis menneeksi", mutisi kenraali surumielisesti hymyillen, "pyydä Uskollista Sydäntä ja hänen äitiään saapumaan luokseni."

Ja syöksähtäen pois kuin gaselli nuori tyttö juoksi luolan eri sokkeloiden lävitse.

Jäätyään yksin kenraali painoi alakuloisena päänsä alas ja vaipui syviin ja synkkiin mietteisiin.

Muutaman minuutin kuluttua olivat Uskollinen Sydän ja hänen äitinsä doña Luzin opastamina saapuneet hänen eteensä.

Kenraali kohotti päänsä, tervehti kohteliaasti saapuneita ja pyysi kädellään viitaten sisarentytärtään poistumaan. Nuori tyttö lähti sykkivin sydämin.

Luolassa vallitsi puolihämärä, joka aiheutti sen, ettei aivan selvästi voinut eroittaa esineitä. Omituisen oikun vuoksi oli Uskollisen Sydämen äiti pannut rebozan päähänsä niin, että se kokonaan verhosi hänen kasvonsa.

Vaikka kenraali tarkasteli häntä hyvin tiukasti, ei hänen onnistunut nähdä hänen piirteitään.

"Olette kutsunut meidät luoksenne, kenraali", aloitti Uskollinen Sydän iloisesti. "Kuten huomaatte, olemme heti kiiruhtaneet täyttämään toivomuksenne."

"Kiitän teitä tästä innosta, ystäväni", vastasi kenraali. "Ensin lausun teille kiitollisuuteni niistä arvokkaista palveluksista, jotka olette minulle tehnyt. Se, mitä nyt lausun teille, ystäväni, — pyydän, että sallitte minun käyttää teistä tätä nimitystä — kuuluu myöskin hyvälle ja erinomaiselle äidillenne kiitoksena siitä hellästä huolenpidosta, jota hän on osoittanut sisarentyttärelleni."

"Kenraali", vastasi erämies liikuttuneena, "kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, jotka korvaavat minulle kaikki, mitä luulette olevanne minulle velkaa. Tullessanne avuksenne olen vain täyttänyt päätökseni olla koskaan jättämättä lähimmäistäni pulaan. Uskokaa minua, kun sanon, etten halua muuta palkintoa kuin sen, että pidätte minusta. Riittävänä palkkiona siitä vähästä, mitä olen tehnyt, on se tyydytyksen tunne, joka minua tällä hetkellä elähyttää."

"Haluaisin kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, haluaisin kuitenkin toisella tavalla palkita teitä."

"Antakaa minun puhua loppuun", jatkoi kenraali innostuen; "jos se ehdotus, jonka aion esittää, on teille mieleen, niin pyydän teitä minulle vastaamaan yhtä vilpittömästi kuin minä puolestani teen teille kysymykseni."

"Ystäväni, matkallani preirielle oli pyhä tarkoitus, jota en ole kyennyt saavuttamaan! Tiedätte, miksi se on mahdotonta. Miehet, jotka kuuluivat saattojoukkooni, ovat kaatuneet vierestäni. Jäätyäni melkein yksin olen havainnut, että minun on pakko luopua yrityksestä, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tehnyt minusta onnellisen niiksi muutamiksi päiviksi, jotka minulla enää on elettävinä. Jumala on ankarasti rangaissut minua. Olen nähnyt kaikkien lasteni kuolevan. Yksi ainoa olisi kenties vielä elossa, mutta hänet ajoin kerran ajattelemattoman ylpeänä luotani. Kun nyt olen päässyt elämäni ehtooseen, on taloni tyhjä, kotini kylmillään. Olen yksin, voi minua onnetonta! Vailla omaisia ja ystäviä, vailla perillistä, jolle kuoltuani voisin jättää, en omaisuuttani, vaan nimeni, jonka pitkä sarja esi-isiäni on minulle jättänyt tahrattomana. Tahdotteko korvata minulle perheeni, joka minulta puuttuu, vastatkaa, Uskollinen Sydän, tahdotteko tulla pojakseni?"

Lausuessaan nämä sanat kenraali oli noussut seisomaan ja tarttunut nuoren miehen käteen ja pusersi sitä nyt lujasti kyynelet silmissä.

Kuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen metsästäjä oli jäänyt hämmästyneenä ja sydän sykkien paikalleen tietämättä, mitä vastaisi.

Hänen äitinsä heitti äkkiä rebozan päästään ja näin paljastaen säteilevät ja äärettömän riemun kirkastamat kasvonsa asettui molempien miesten väliin, laski kätensä kenraalin olalle, katsoi häneen tarkasti ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Vihdoinkin! Don Ramón de Garillas! Pyydät siis takaisin tätä poikaasi, jonka niin julmasti parikymmentä vuotta sitten karkoitit luotasi!"

"Tarkoitan, don Ramón", jatkoi nainen ylevällä, majesteettisella äänellä, "että minä olen doña Jesusita, sinun vaimosi, ja että Uskollinen Sydän on poikasi Rafael, jonka kirosit."

"Oi!" huudahti kenraali vaipuen polvilleen maahan kasvot kyynelien valamina. "Anna anteeksi, anteeksi, poikani!"

"Isäni!" huudahti Uskollinen Sydän syöksähtäen hänen luokseen ja aikoen nostaa hänet ylös, "mitä teette?"

"Poikani", lausui vanhus melkein mielettömänä surusta ja riemusta, "en nouse tästä asennosta, ennenkuin olen saanut anteeksi."

"Nouse, don Ramón", kehoitti doña Jesusita lempeällä äänellä; "jo pitkän aikaa on äidin ja pojan sydämissä ollut sinua kohtaan vain rakkautta ja kunnioitusta."

"Ah!" lausui vanhus syleillen heitä vuorotellen kuin juopuneena, "tämä on liian suuri onni. En ansaitse julman käyttäytymiseni jälkeen tulla näin onnelliseksi."

"Isä", vastasi metsästäjä ylevästi, "minulle tuomitsemanne rangaistuksen ansiota on, että minusta on tullut kunniallinen mies. Unohtakaa siis menneet tapahtumat, jotka ovat enää vain muisto, ja ajatelkaa ainoastaan tulevaisuutta, joka teille hymyilee."

Heti hänet huomattuaan kenraali riensi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja vieden hänet doña Jesusitan luo, joka ojensi hänelle käsivartensa, lausui säteilevin katsein:

"Sisarentyttäreni, voit pelotta rakastaa Uskollista Sydäntä, hän on oma poikani. Jumala on suonut äärettömässä hyvyydessään, että löysin hänet juuri sillä hetkellä, kun olin menettänyt kaiken toivoni sellaisesta onnesta!"

Nuori tyttö huudahti ilosta ja kätki hämillään kasvonsa doña Jesusitan syliin tarjoten kätensä Rafaelille, joka peittäen sen suudelmillaan vaipui hänen jalkainsa juureen.

Kaikki meidän maastamme kotoisin olevat matkailijat, jotka sattuma johdatti tähän Amerikan osaan, saivat varmasti, minne hyvänsä pysähtyivät, mitä lämpimimmän ja sydämellisimmän vastaanoton.

Kuljeskelemiseen taipuisan luonteenlaatuni johdattamana olin lähtenyt
Meksikosta ilman muuta tarkoitusta kuin saada nähdä tätä maata.

Ratsastaen oivallisella mustangilla, jonka muuan eränkävijäystäväni oli suopungilla pyydystänyt ja minulle lahjoittanut, olin matkustanut koko Amerikan mantereen halki. Olin toisin sanoen pienin päivämatkoin tapani mukaan ja koko ajan yksinäni tehnyt tuon muutaman sadan penikulman pituisen matkan, kulkien yli lumipeitteisten vuorien, suunnattomien erämaiden, vuolaiden virtojen ja rajujen koskien vain saapuakseni harrastelijana katsomaan espanjalaisia kaupunkeja, jotka koristavat Tyynenmeren rantaa.

Olin ollut matkalla jo viisikymmentäseitsemän päivää, kulkien kuin todellinen tyhjäntoimittaja ja pysähtyen, minne oikkuni kulloinkin käski telttani pystyttämään.

Lähestyin kuitenkin suunnittelemani matkan päämäärää, sillä olin enää muutaman penikulman päässä Hermosillosta, tuosta muureilla ympäröidystä kaupungista, jossa oli viisitoista tuhatta asukasta ja jota oli puolustanut yksitoistatuhatta vakinaisiin joukkoihin kuuluvaa miestä, päällikkönään kenraali Bravo, yksi Meksikon parhaita ja rohkeimpia upseereja, kun sen kimppuun pelottomasti hyökkäsi kreivi de Raousset johtaen vain noin kahtasataaviittäkymmentä ranskalaista ja valloitti sen kaksi tuntia kestäneen pistintaistelun jälkeen.

Yli kahdeksanpenikulmaisen päivämatkan rasittamana ravasi hevosparkani, jota muutamien päivien aikana olin hiukan liikaa hoputtanut päästäkseni aikaisemmin Guayamaan, vain vaivaloisesti, kompastuen joka askeleella tiellä oleviin kiviin.

Minä itsekin olin perin uupunut, miltei kuolla nälkään, niin etten olisi millään ehdolla halunnut viettää vielä yhtä yötä paljaan taivaan alla.

Pelkäsin eksyväni pimeässä. Turhaan etsin näköpiiristä valontuiketta, joka olisi opastanut minua ihmisasunnolle. Tiesin, että Hermosillon ympäristöstä voisin tavata useita haciendoja, maatiloja.

Kuten kaikissa ihmisissä, jotka kauan ovat viettäneet kuljeksivaa elämää, joutuen sen aikana lakkaamatta olemaan suuremmassa tai pienemmässä määrässä kiusallisten sattumien leikkikaluna, on minussakin hyvä annos filosofiaa, mikä onkin välttämätöntä, kun matkustaa, varsinkin Amerikassa, missä ihminen suurimman osan aikaansa on oman tarmonsa varassa, eikä hänellä ole hyötyä vieraan apuun luottamisesta.

Tyydyin kohtalooni kunnon miehen tavoin, kaihoisin huokauksin luopuen toivomasta illallista ja yösijaa. Kun yö kävi yhä synkemmäksi, niin ettei enää hyödyttänyt kuljeskella pimeässä kenties aivan päinvastaiseen suuntaan kuin minne minun olisi ollut päästävä, aloin etsiä ympäriltäni leiripaikaksi sopivaa kohtaa, voidakseni sytyttää nuotion ja kerätä hiukan ruohoa ratsulleni, joka samoin kuin minäkin oli kuolla nälkään.

Se ei ollut helppoa näissä polttavan auringon kuivaksi paahtamissa seuduissa, joita peitti pölynhieno hiekka. Kauan etsiskeltyäni keksin kuitenkin erään riutuneen puun, jonka varjossa oli kasvullisuutta, tosin jokseenkin niukkaa.

Olin juuri laskeutumaisillani hevosen selästä, kun korviini kantautui kaukaa hevosen astunnasta syntyvä ääni. Ratsastaja tuntui tulevan samaa tietä kuin minäkin ja lähestyi nopeasti.

Ratsastajan tapaaminen yöllä Meksikon kentillä on aina sopiva aihe mietiskelyille.

Tuntematon, jonka tällaisissa oloissa tapaa, saattaa kyllä olla kunniallinen ihminen, mutta olisin pannut mitä hyvänsä vetoa siitä, että tämä oli lurjus.

"Buenas noches, caballero, — hyvää iltaa, herra, —" lausui hän minulle ohimennessään.

Siinä tavassa, millä tämä tervehdys minulle lausuttiin, oli jotakin niin vilpitöntä, että epäilykseni äkkiä hälvenivät.

"Hiisi vie", vastasin suoraan, "olisin hyvin iloinen, jos sen tietäisin, mutta luulen joutuneeni eksyksiin. Koska sitä epäilen, niin valmistaudun viettämään yön tämän puun juurella."

"Niinpä kyllä", vastasin filosofisesti, "mutta paremman puutteessa tyydyn siihen. Olen kuolla nälkään, hevoseni on tuiki väsynyt, me molemmat emme koskaan viitsi harhailla kauemmin etsiessämme vieraanvaraisuutta, jonka löytäminen on epävarmaa, varsinkin tähän aikaan yöstä."

"Hm!" mutisi tuntematon katsahtaen mustangiini, joka turpa maassa yritti hiukan ruohonkortta, "ratsunne näyttää minusta olevan rotuhevonen. Onko se tosiaankin niin väsynyt, ettei se enää jaksa ravata paria mailia?"

"Kyllä se vielä juoksee kaksi tuntia, jos niin on tarvis", vastasin hymyillen.

"Tulkaa siis mukaani, Jumalan nimessä", sanoi tuntematon hilpeällä äänellä, "lupaan tarjota teille molemmille hyvän yösijan ja hyvän illallisen."

Tuo jalo eläin, joka näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, lähti jokseenkin kovaan raviin.

Tuntematon oli, mikäli saatoin arvioida, noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hänellä oli avomieliset ja älykkään näköiset piirteet. Puku oli maalaismallia ja päässä leveäreunainen huopahattu, jonka kupua koristi kolmisen tuumaa leveä kultanauha. Kirjavanvärinen zarape valui olkapäiltä reisille peittäen hänen hevosensa lautasia, ja painavat hopeiset kannukset oli nahkahihnoilla kiinnitetty vaquero-kenkiin.

Kuten kaikilla meksikolaisilla riippui hänelläkin vyössä vasemmalla kupeella machete, eräänlainen lyhyt, suora sapeli, joka muistuttaa hiukan meidän jalkaväkemme tikaria.

Välillemme virisi pian keskustelu, joka ennen pitkää muuttui sydämelliseksi.

Tuskin puolen tunnin kuluttua huomasin jonkun matkan päässä edessäni pimeydestä ilmestyvän mahtavan rakennuksen hahmon. Tämä oli se hacienda, missä oppaani oli luvannut tarjota minulle hyvän vastaanoton, hyvän yösijan ja hyvän illallisen.

Katselin uteliaana ympärilleni, jolloin erotin hyvässä kunnossa olevan huertan korkeat hirsiseinät ja kaikki muut hyvinvointia todistavat merkit.

Kiitin sisimmässäni onnentähteäni, joka oli johtanut minut näin hyvään tuttavuuteen.

Lähestyessämme taloa huudahti arvattavasti vahdissa seisova ratsumies kaikuvalla äänellä: "Kuka siellä?" ja samassa seitsemän tai kahdeksan puhdasrotuista rastreroa syöksähti esiin alkaen ilosta ulvoen hyppiä seuralaiseni ympärillä ja vuoron perään nuuskia minua.

"Ahaa, tulkaa vain, Ilomieli", huudahti vahti, "yli tunnin ajan on teitä jo odotettu."

"Menkää ilmoittamaan isännälle, että tuon muassani vieraan", huudahti oppaani, "ja muistakaa ennen kaikkea, Musta Hirvi, ilmoittaa, että hän on ranskalainen."

"Miten sen tiedätte?" kysyin häneltä harmissani, sillä luulen puhuvani varsin puhtaasti espanjan kieltä.

"Kah! Minä olen kanadalainen, joten ymmärrätte, että heti huomasin ranskanvoittoisen ääntämisenne."

Vaihtaessamme nämä muutamat sanat olimme saapuneet haciendan portille, jonka luona useita henkilöitä oli odottamassa lausuakseen meidät tervetulleiksi.

Minusta tuntui kuin ilmoitus siitä, että olen ranskalainen, olisi herättänyt erikoista huomiota.

Kymmenen tai kaksitoista palvelijaa piteli tulisoihtuja, joiden valossa saatoin huomata, että ainakin kuusi tai kahdeksan henkeä, miehiä ja naisia, kiiruhti meitä vastaanottamaan.

Haciendan isäntä, joksi hänet heti havaitsin, lähestyi minua tarjoten käsivartensa naiselle, joka varmaankin oli ollut kaunis ja jota vieläkin voi pitää kauniina, vaikka hän olikin jo lähes neljänkymmenen vuoden vanha.

Hänen miehensä oli noin viidenkymmenen ikäinen, suurikasvuinen, kasvonpiirteiltään hyvin miehekäs. Heidän ympärillään hääri silmät suurina viisi, kuusi suloista lasta, jotka olivat liian paljon heidän näköisiään ollakseen keidenkään muiden kuin heidän.

Hiukan taempana puoleksi pimeän peitossa seisoivat lähes seitsenkymmenvuotias nainen ja liki satavuotias ukko.

Yhdellä silmäyksellä havaitsin koko tämän perheen, jossa oli jotakin patriarkallista herättämässä myötätuntoa ja kunnioitusta.

"Hyvä herra", lausui haciendero minulle ystävällisesti, tarttuen hevoseni suitsiin auttaakseen minua astumaan maahan sen selästä, "tämä talo kuuluu teille. Kiitän ystävääni Ilomieltä siitä, että hänen on onnistunut saada teidät tulemaan luokseni."

"Tunnustan", vastasin hymyillen, "ettei siihen ole tarvittu suurtakaan vaivaa, ja että hyväksyin kiitollisena heti tarjouksen, jonka hän niin hyväntahtoisesti minulle teki."

"Jos sallitte ja koska on näin myöhäistä", jatkoi haciendero, "menemme kaikki ruokasaliin, koska te ennenkaikkea olette pikaisen levon tarpeessa. Aioimme juuri asettua pöytään, kun minulle ilmoitettiin tulostanne."

"Kiitän teitä tuhannesti", lausuin kumartaen. "Ystävällinen vastaanottonne saattaa minut unohtamaan koko väsymykseni."

"Tunnemme kyllä ranskalaisten kohteliaisuuden", lausui minulle emäntä ihastuttavasti hymyillen.

Tarjosin käsivarteni hänelle, ja sitten mentiin ruokasaliin, missä tavattoman suurella pöydällä oli valmiina komea ateria ruokahalua herättävällä tuoksullaan muistuttaen minulle, että olin lähes kaksitoista tuntia ollut einehtimättä.

Tässä haciendassa noudatettiin vielä sitä patriarkallista tapaa, joka nyt alkaa hävitä, että palvelijoiden annetaan syödä yhdessä isäntäväen kanssa.

Kaikki, mitä näin ja kuulin tässä talossa, viehätti minua. Siinä oli rehellisyyden tuoksahdus, joka pani sydämen suloisesti sykkimään.

Kun pahin nälkä oli tyydytetty, muuttui siihen asti hiukan laimea keskustelu yleiseksi.

"No niin, Ilomieli", kysyi isoisä oppaaltani, joka istuen vieressäni pani haarukkansa ripeästi toimimaan, "oletko löytänyt jaguarien jäljet?"

"Kyllä, olen löytänyt jäljet, kenraali, mutta luulenpa, ettei jaguari ole yksin, vaan että sillä on toveri."

"Saatan erehtyä, kenraali, mutta en kuitenkaan luullakseni nyt. Kysykää Uskolliselta Sydämeltä, minulla oli jonkunlainen maine siellä lännen preiriellä."

"Isä", sanoi haciendero tehden myöntävän liikkeen, "Ilomieli on varmaankin oikeassa. Hän on liian vanha metsästäjä erehtyäkseen tällaisissa asioissa."

"Silloin on pantava toimeen ajojahti pelastuaksemme näistä peloittavista naapureista. Etkö ole samaa mieltä, Rafael?"

"Se oli aikomukseni, isä. On hauskaa, että olette samaa mieltä. Mustalle Hirvelle on jo asiasta ilmoitettu, kaikki lieneekin jo kunnossa."

"Ajojahdille voidaan lähteä milloin hyvänsä, kaikki on kunnossa", lausui muuan vanhahko mies, joka istui lähellä minua.

Hänen tuloaan tervehdittiin iloisin huudahduksin. Don Rafael nousi innostuneena pöydästä ja meni häntä vastaan vaimonsa seuratessa.

Olin tästä ystävällisyydestä sangen ihmeissäni, koska tämä uusi tulija oli tavallinen bravo-intiaani eli itsenäinen. Hänellä oli täydellinen, kansakunnassaan tavallinen sotapuku yllään. Luulin tietäväni punanahkojen keskuuteen tekemieni lukuisten retkien nojalla, että tämä kuului johonkin moniaista comanchiheimoista.

"Kah! Kotkanpää! Kotkanpää!" huusivat lapset ympäröiden hänet riemastuneina.

Intiaani otti heidät vuoron perään käsivarsilleen, syleili heitä ja laskiessaan heidät luotaan antoi heille muutamia leluja, jommoisia Amerikan alkuasukkaat osaavat hienonhienon makunsa avulla valmistaa.

Sitten hän astui lähemmäksi, tervehti salissa olevaa monipäistä seuraa varsin kohteliaasti ja asettui istumaan talon isännän ja emännän väliin.

"Odotimme teidän saapuvan ennen auringonlaskua, päällikkö", lausui emäntä ystävällisesti. "Ei ole oikein, että annatte meidän odottaa."

"Kotkanpää oli jo jaguarien jäljillä", sanoi päällikkö mahtipontisella äänellä, "tyttäreni ei tarvitse enää pelätä, jaguarit ovat kuolleet."

"Mitä! Oletko jo tappanut jaguarit, päällikkö?" kysyi don Rafael vilkkaasti.

"Hyvä! Kas niin, päällikkö!" huudahti isoisä tarttuen hänen käteensä, "huomaan, että aina haluatte olla kaitselmuksenamme."

"Isäni puhuu hyvin", sanoi päällikkö kumartaen, "Elämän Herra neuvoo häntä. Isäni perhe on minun perheeni."

Aterian jälkeen vei don Rafael minut mukavasti sisustettuun makuuhuoneeseen, missä heti vaivuin uneen mieli täynnä kaikkea tänä iltana näkemääni ja kuulemaani.

Seuraavana päivänä isäntäväkeni ei sallinut minun lähteä, ja minun on tunnustettava, etten tehnytkään paljon vastaväitteitä keskeyttääkseni vierailuani. Olin sangen ihastunut ystävälliseen vastaanottoon, joka oli osakseni tullut, ja vieläpä salainen uteliaisuus pakoitti minut jäämään muutamiksi päiviksi tänne.

Don Rafael ja hänen perheensä osoittivat minulle ystävällistä kohteliaisuutta, ja elämä kului, ainakin mitä minuun tulee, keskeytymättömässä lumouksessa.

En tiedä, mikä oli syynä, mutta saavuttuani haciendaan kiihoitti kaikki, mitä saatoin havaita, yhä sitä uteliaisuutta, jonka valtaan olin ensi hetkestä joutunut.

Minusta tuntui, että sen onnen, jonka näin säteilevän tämän tyytyväisen perheen jäsenten kasvoista, perustana oli pitkä sarja onnettomuuksia.

He eivät olleet, mikäli saatoin nähdä, niitä ihmisiä, joiden elämä aina oli kulunut tyynenä ja rauhallisena. Kuvittelin, en tiedä miksi, että he vasta kauan kovia koettuaan olivat päässeet onnen satamaan.

Heidän kasvoistaan kuvastui sellainen ylevyys, jonka aikaansaavat vain suuret tuskat. Rypyt, jotka kulkivat vakoina heidän otsallaan, näyttivät kyllin syviltä ollakseen muusta kuin harmista johtuneita.

Tämä ajatus oli niin syvälle juurtunut mieleeni, että huolimatta kaikista yrityksistäni sitä karkoittaa se palasi lakkaamatta entistä itsepintaisempana ja varmempana.

Muutamissa päivissä minusta oli tullut perheen ystävä, ja he tiesivät kaikki, mikä koski minua. He olivat sallineet minun tulla läheisimmäksi tuttavakseen. Huulillani oli kuitenkin alati muuan kysymys, mutta en koskaan rohjennut sitä lausua julki, sillä pelkäsin suuresti tekeväni itseni syypääksi röyhkeään tungettelevaisuuteen tai herättäväni eloon entisiä tuskia.

Kun don Rafael ja minä eräänä iltana palasimme metsästysretkellä, laski hän, ollessamme muutamien askelien päässä talosta, kätensä minun olalleni.

"Mikä teitä vaivaa, don Gustavio?" kysyi hän minulta. "Olette synkkä ja alakuloinen. Onko teidän siis ikävä seurassamme?"

"Älkää epäilkökään sellaista", vastasin vilkkaasti, "en tiedä päinvastoin, millä tavalla voisin teille osoittaa, etten koskaan ole ollut niin onnellinen kuin saadessani olla luonanne."

"Pysykää siis täällä", huudahti hän vilpittömästi, "meidän kodissamme on kyllä tilaa yhdelle ystävälle."

"Kiitos!" lausuin puristaen hänen kättään, "tahtoisin niin mielelläni, mutta… se on mahdotonta. Kuten legendassa mainitussa juutalaisessa, on minussakin paholainen, joka alituisesti huutaa: mene! Minun on täytettävä tarkoitukseni!"

"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Olkaa vilpitön! Sanokaa, mikä teitä huolestuttaa. Muutaman päivän aikana olette saattanut meidät kaikki levottomiksi, vaikka kukaan ei ole uskaltanut teille siitä puhua", lisäsi hän hymyillen. "Minä, peeveli soikoon, tartuin rohkeuteeni molemmin käsin, kuten teidän ranskalaisten on tapa sanoa, ja päätin tehdä teille kysymyksen."

"No niin!" vastasin hänelle, "koska te sitä pyydätte, niin minä vastaan. Älkää vain, pyydän, pahastuko vilpittömyydestäni, ja olkaa vakuutettu siitä, että sanoihini vaikuttaa yhtä paljon harrastus kuin uteliaisuus."

"Saammehan nähdä", sanoi hän lempeästi hymyillen, "luottakaa minuun, älkää pelätkö mitään, minä annan teille synninpäästön. Siis asiaan!"

"Kuvittelen mielessäni, en tiedä vain, mistä se johtuu, että te ette ole aina ollut yhtä onnellinen kuin nyt ja että vain monilla onnettomuuksilla olette lunastanut sen onnen, josta nyt nautitte."

"Suokaa minulle anteeksi", huudahdin epätoivoisena, "tungettelevaisuus, johon olen tehnyt itseni syypääksi! Se, mitä pelkäsin, on tapahtunut! Älkäämme enää puhuko tästä typerästä asiasta."

"Miksi ei? En huomaa kysymyksessänne mitään tungettelevaa. Mielenkiinto, jota meitä kohtaan tunnette, on pakoittanut teidät sen tekemään. Vain rakastaessaan toisia on näin selvänäköinen. Ei, ystäväni, te ette ole erehtynyt. Me kaikki olemme kokeneet kovia kohtaloita. Koska haluatte, saatte tietää kaikki. Kenties tunnustatte, kuultuanne kertomukseni siitä, mitä olemme kärsineet, että me todellakin olemme kalliisti ostaneet onnen, josta nyt nautimme. Mutta menkäämme sisään, meitä luultavasti odotetaan ruokapöytään."

Samana iltana don Rafael pidätti luonaan useita henkilöitä, ja kun hänen käskystään pöytään oli tuotu savukkeita ja mezcalpulloja, lausui hän minulle:

"Ystäväni, tahdon tyydyttää uteliaisuutenne. Ilomieli, Musta Hirvi, Kotkanpää, isäni ja äitini, samoin kuin rakas vaimoni ovat kaikki olleet näyttelijöitä siinä näytelmässä, jonka ihmeellisen juonen saatte kuulla, ja auttavat minua, jos muistini pettää."

Ja sitten, hyvä lukijani, don Rafael kertoi minulle sen, mitä juuri olette lukenut.

Tunnustan, että nämä seikkailut, jotka kertoi niissä itse pääosaa näytellyt henkilö toisten niin huomattavalla tavalla osaa ottaneiden läsnäollessa, tunnustan, että nämä seikkailut herättivät erinomaisesti mielenkiintoani, kuten varmaankaan ei käy teidän. On luonnollista, että ne menettävät paljon minun toistaminani, sillä minä en osaa niihin luoda sitä pirteyttä, joka oli niiden pääasiallisena tenhona.

Kahdeksan päivää myöhemmin lähdin rakastettavan isäntäväkeni luota, mutta sensijaan, että olisin noussut laivaan Guayamassa, kuten aikomukseni ensin oli ollut, lähdin Kotkanpään kanssa retkelle apachien maahan. Tällöin sattuma johti minut näkemään tavallisuudesta poikkeavia ilmiöitä, joista joskus kenties kerron teille, elleivät ne seikkailut, jotka nyt olette lukenut, ole mielestänne olleet liian ikävystyttäviä.

"Arkansasin sissien" päähenkilö esiintyy edelleen romaaneissa
"Kapinalipun alla", "Jaguari", "Uljuutta ja viekkautta" ja "Uskollinen
Sydän."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARKANSASIN SISSIT: SEIKKAILUROMAANI SUURILTA RUOHOLAKEUKSILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.