The Project Gutenberg eBook of Luonto ja ihminen: Poimintoja eri teoksista This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Luonto ja ihminen: Poimintoja eri teoksista Author: John Ruskin Translator: Vihtori Lehtonen Release date: September 9, 2018 [eBook #57873] Language: Finnish Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUONTO JA IHMINEN: POIMINTOJA ERI TEOKSISTA *** E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen LUONTO JA IHMINEN Poimintoja eri teoksista Kirj. JOHN RUSKIN Suomentanut Vihtori Lehtonen Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911. I. TAITEEN EDELLYTYKSET. Täysin kehittynyt maku merkitsee kykyä saada mahdollisimman suurta nautintoa niistä aineellisista lähteistä, jotka vetävät puoleensa meidän puhtainta, täydellisintä henkistä olemustamme; mutta miksi me nautimme näistä muodoista ja väreistä emmekä noista, on kysymys, johon yhtä vähän voidaan vastausta odottaa kuin kysymykseen, miksi me pidämme sokerista, vaan emme malista. 2. Mielenlaatu, joka auttaa oikean maun kehittymistä, on ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Se askaroi kaiken sen kanssa, joka sen tielle osuu. Se ei tallaa sitä -- siinähän voisi olla helmiä, vaikka ne näyttäisivätkin akanoilta. Se mielenlaatu on hyvää maata, joka on helppo puhkaista, mutta joka hyvin säilyttää siemenensä; se ei salli kelvottomain ajatusten orjantappurain nousta tukahuttamaan heikkoa orasta; lisäksi on se nälkäinen ja janoinen ja se juo kaiken kasteen, mikä siihen putoaa. Se on kunniallinen ja kelpo sydän, joka ei liian hetaasti avaudu, ennenkuin aurinko on noussut, mutta joka ei sitten myös petä; se epäilee itseänsä, voidakseen olla valmis uskomaan ja koettelemaan kaikkea, mutta luottaa kuitenkin itseensä niin paljon, että se ei halua heittää kesken sitä, minkä kerran on alkanut, eikä taas alkaa mitään ensin sitä tutkimatta. Ja nautinto, jonka se saa todeksi ja hyväksi havaitsemastaan, on niin suuri, ett'ei se hevillä anna muodin oikkujen tai sairaloisen turhamaisuuden johtaa itseään harhaan; se ei päästä puoluevimmaa eikä teeskentelyä silpomaan ja vääntämään johtopäätöksiään; sen katse ja sen ihailu ovat liian läpitunkevia -- liian eläviä -- jotta valkeaksi sivuttu hauta tai matala lähde kykenisivät sitä viekoittelemaan tai sitä ajan pitkään tyydyttämään. Se tarttuu kaikkeen, mitä se rakastaa, niin lujasti, että se musertaa sen, jos se sattuu olemaan ontto. 3. Ihmiset ovat yleisesti yhtä mieltä siitä, että jokainen askartelu, joka tarkoittaa ruumiillisen mukavuuden edistämistä ja aineellista hyötyä, on epäjalo, sekä että jokainen askartelu, joka kohdistuu vain henkeen, on jalo; minkä takia geologia muka menettelee paremmin pukiessaan kuivuneita luita niiden entiseen asuun ja kaivaessaan ilmoille ammoin hävinneitä olentoja kuin etsiessään lyijysuonia tai rautakerrostumia; minkä takia tähtitiede toimii viisaammin avatessaan meille taivaan asunnot kuin opettaessaan meitä purjehtimaan; minkä takia kasvitiede tekee kiitettävämmän työn selvitellessään kasvien rakennetta kuin puristaessaan niiden mehuja; minkä takia lääketiede suorittaa paremman tehtävän tutkiessaan ihmisruumiin elimistöä kuin asetellessaan sen jäseniä paikoilleen. -- Niin on kuitenkin järjestetty, että meidän kehoitukseksemme jokainen askel, jonka me suuntaamme tietämisen korkeampia aloja kohti, myös jossakin suhteessa antaa käytännöllisiä tuloksia; että kaikki luonnon suuret ilmiöt, joista vain enkelit voivat pyrkiä saavuttamaan täydellistä tietoa, mutta joita me voimme oppia tuntemaan vain osittain, vaikuttavat kuitenkin, yhä enemmän ja enemmän ilmaistessaan meille Hänen olemustansa ja kunniaansa, jossa ne iloitsevat ja me elämme, niin suotuisasti ja levittävät niin suurta aineellistakin siunausta, että kaikki alemmat olennot iloiten sen tuntevat ja halajavat sitä koko sillä voimalla, minkä heidän epätäydellinen luontonsa sisältää; että suurien virtojen, jotka riemuiten täyttävät kummut kumealla kohinallansa ja laaksot kiemurtelevalla hohteellansa, täytyy kuitenkin elättää oma osansa ketoa ja kantaa omia lastilaivojansa; että ne hurjat liekit, joita Alppien on kiittäminen syntymisestään ja tultasyöksyväin vuorten kauhuistaan, sulattavat meille metallisuonen ja lämmittävät elähyttävän lähteen; ja kaikki tämä tapahtuu, toistan sen vieläkin, meidän kannustamiseksemme eteenpäin eikä meidän parkitsemiseksemme -- sillä tieto on oma palkintonsa: -- yrteillä on parantava voimansa, kivillä raha-arvonsa ja tähdillä määrätyt kimaltelemishetkensä. 4. Jos kaikkivaltias olisi järjestänyt niin, että näköaistin korkeimmat nautinnot olisivat kaikkein vaikeimmin saavutettavissa ja jos täytyisi niitä saavuttaakseen kasata kultalinnoja ja torneja toinen toisensa hartioille ja kohottaa keinotekoisia vuoria keinotekoisten järvien rantamille, ei olisi koskaan syntynyt suoranaista vastakohtaa yksilön uhrautuvien velvollisuuksien ja hänen synnynnäisten toiveittensa välille. Mutta mitään sellaista vastakohtaa ei sisälly jumalallisen kaitselmuksen järjestelmään: se jättää meidän huoleksemme ratkaista, haluammeko me koeteltuina käyttää väärin tätä aistia, kuten kaikkia muita, ja ravita sitä itsekkäästi ja ajatuksettoman turhamaisesti, kuten me saatamme kiihoittaa kitalakeamme vahingollisilla herkuilla siksi kunnes yhä vaateliaamman maun himo muuttuu sairaloiseksi kyllääntymiseksi, joka on kykenemätön nauttimaan, ell'ei se Caligulan tavoin kokoa miljoonien elämäin työtä lyhyen hetken aistimuksiin; -- kaitselmus jättää siis meille vapauden nöyrin ja rakastavin keinoin hankkia itsellemme suurta iloa, joka ei vieroita meitä kaltaisistamme eikä vaadi meitä uhraamaan velvollisuuksiamme eikä tehtäviämme, vaan joka yhä lujemmin kiinnittää meitä ihmisiin ja Jumalaan, joka on aina meidän saavutettavissamme ja sopusoinnussa kaikkien meidän tekojemme kanssa ja joka muuttumattomana ja ikuisena muodostaa kaikkien meidän harrastustemme ja pyrkimystemme sisällön. 5. Suuri ihanteiden ihminen ei voi koskaan olla itsekäs. Koko hänen voimansa johtuu siitä, että hän kadottaa oman olemisensa näkyvistään ja tuntuvistaan ja muuttuu vain totuuden todistajaksi ja kuvastimeksi sekä näkyjensä kertojaksi -- pysyen aina passiivisena kaikessa mitä hän näkee, passiivisena lausunnoissaan, mutta yhä valittaen, ett'ei hän voi kyllin täydellisesti kuvastaa tai kyllin selvästi ilmaista kaikkea sitä mitä hän on nähnyt -- mikä ei totisesti ole kovin ylväs tila ihmiselle. Mutta ihminen, jolla ei ole vähintäkään keksimiskykyä, on alituisessa puuhassa järjestellessään ja kohennellessaan maailman asioita, ja parantaen ja kaunistaen ylpeilee hän kaikesta, mitä tekee, koska se hänen mielestään on mainiointa mitä ajatella voi. 6. Mikäli kasvatus itse asiassa pyrkii muodostamaan aisteja hienostuneemmiksi ja käsityskykyä terävämmäksi ja siten johtaa ihmisiä iloitsemaan vienoista eikä räikeistä väreistä ja suloisista eikä karkeista muodoista, sekä huolellisesti tutustuttamalla heitä parhaimpaan kaikissa suhteissa, opettaa heitä nopeasti eroittamaan kehittyneen, hienostuneen yksinkertaisesta ja alhaisesta -- sikäli on täten hankittu maku kunnioitettava ominaisuus ja sikäli on todellista ylistystä lauseessa, että joku "osoittaa hyvää makua". Mutta mikäli tällä korkeammalla kasvatuksella on taipumusta typistämään lähimmäisenrakkauden tunnetta ja koventamaan sydäntä, siten että se tutustuttamalla ihmistä liian läheisesti kaikenlaisiin asioihin vähentää kiintymystä kaikkeen kauniiseen, kunnes lopulta parhainkin vain vaivoin viehättää ja loistavinkin vain vaivoin jaksaa huvittaa; -- mikäli se kehittää ylpeyttä ja johtaa ihmisiä etsimään nautintoansa, ei enään esineen omasta arvosta, vaan siitä, mikäli se kuvastaa heidän omaa suuruuttaan (esimerkiksi kun ihmiset laitattavat marmorisia pilarikäytäviä tai marmorilattioita ei niin paljon sen takia että he pitäisivät marmorin väristä tai nauttisivat marmorilattialla kävelemisestä, vaan siksi, että moiset käytävät ja lattiat maksavat paljon rahaa ja eroavat kaikkien silmissä tavallisista yksinkertaisista kivikäytävistä ja puulattioista); -- mikäli se viettelee ihmisiä panemaan suurempaa merkitystä puvun, käytöstavan ja ulkomuodon viehättäväisyydelle kuin aineen ja sydämen arvolle, ja pitämään _hyvin lausutusta_ sanasta enemmän kuin _todesta_ sanasta, huolitellusta esiintymistavasta enemmän kuin vilpittömästä ja hienosti muodostuneista kasvoista enemmän kuin hyväntahtoisista, -- ja kaikessa muussa antamaan tavan ja näön vallita ikuisen totuuden kustannuksella; -- mikäli lopuksi tuo korkeampi kasvatus kehittää tunteen synnynnäisestä erilaisuudesta eri luokkien välille ja johtaa siihen, että kaikkia niitä enemmän tai vähemmän halveksitaan, jotka eivät ole jollakin määrätyllä yhteiskunnallisella arvo-asteella, niin ett'ei moukan tunteita, iloja ja suruja pidetä minkään arvoisina hyvinkasvatetun ihmisen tunteisiin ja suruihin verrattuina; -- sikäli on kaikissa näissä erilaisissa suhteissa se tunne, jonka tuo "vapaamieliseksi" sanottu kasvatus herättää, ehdottomasti ja jyrkästi ristiriidassa jalon taiteen oikean käsityksen ja tajunnan kanssa. 7. Joka jokapäiväisessä elämässään totuttautuu etsimään vakavia puolia kaikesta kuulemastaan ja näkemästään, on havaitseva näiden puolien tahattoman mielikuvituksen vaikutuksesta esiintyvän itselleen niiden jaloimmissa yhdistelmissä, ja joka etsii vain pintapuolisuutta ja petollisuutta, hän näkee unissaan vain pintapuolisuutta ja petollisuutta. [Aivan oikein. Harvat käsittävät, kuinka paljon tärkeämpää olisi hillitä henkeänsä kuin pakottaa sitä ylenmääräiseen toimintaan. Melkein kaikki ihmiset ruoskivat hevosiaan näkemättä minne ne vievät.] II. MIELIKUVITUKSEN VOIMA JA TEHTÄVÄ. Millä tavalla on ihminen oikeutettu käyttämään mielikuvitustansa, s.o. kykyään tajuta tai ajatuksin käsittää asioita, joita aistit eivät voi havaita? Sen ensimäisenä ja jaloimpana tehtävänä on ollut havaannollisesti loihtia silmiemme eteen seikkoja, joiden sanotaan kuuluvan meidän tulevaan elämäämme tai näkymättöminä ympäröivän meitä nykyisessä olotilassamme. Se on annettu meille, jotta me voisimme kuvitella taivaaseen, maahan ja mereen suuret joukot ikäänkuin aina läsnäolevia todistajia -- vanhurskaiden sieluja, jotka odottavat meitä; jotta me voisimme havaita taivaan asujanten suuren sotajoukon ja löytää siitä ne, joiden seurassa me hartaimmin haluaisimme olla ijankaikkisesti; jotta me kykenisimme ikäänkuin näyssä katselemaan enkelten toimintaa ympärillämme ja näkemään tulivaunuja kaikkien vuorten huipuilla; mutta ennen kaikkea jotta me voisimme kuvitella itsellemme ne tapahtumat ja seikat, joihin me olemme velvoitetut uskomaan ja jotta me voisimme ikäänkuin ruumiillisessa muodossa olla läsnä jokaisessa muistiinmerkityssä kohdassa Vapahtajan elämää. Sen toisena, tavallisena tehtävänä on johtaa meitä tajuamaan muiden kertomusten tapauksia ja pakottaa niitä uudelleen muuttumaan näkyväisiksi, niin että ne tekevät meihin saman vaikutuksen kuin jos olisimme ne omin silmin nähneet; sekä elämän vähäpätöisemmissä oloissa saattaa meitä kokoamaan suurimman mahdollisen ilon siitä hyvästä, joka on ulottuvillamme, yhdistämällä siihen onnellisia lisiä, ja kaikessa pahassa, joka meitä ahdistaa, vähentää onnettomuutta tuomalla mieleemme muiden iloisempien hetkien muiston; kuin myöskin sattuvasti ilmaista järjen totuuksia vertauksen, kuvan tai henkilöllisentämisen muodossa, jotka siten painavat nuo totuudet mahdollisimman syvälle sydämeemme; ja lopuksi on mielikuvituksen tehtävänä, kun sielu on perin väsynyt, elähyttää sitä sellaisella viattomalla leikillä, joka parhaiten sointuu luonnon esineiden houkutteleviin ääniin ja joka sallii sen vaikenevan kauneuden sijasta joutua elävään seuraan ja omiksi iloikseen loihtia keijukaisia nurmikentille ja vedenneitoja aaltojen helmaan. 9. Mutta näin kunnioittaessamme mielikuvituksen voimaa ja taidetta, älköön kukaan meistä halveksiko muistin voimaa ja taidetta. Ottakoon lukija vakavasti harkitakseen, mitä hän haluaisi antaa siitä, että hänellä vain silmänräpäyksenkin ajaksi olisi voima pysyttää sellaisinaan edes muutamia niistä viehättävistä näyistä, jotka niin usein ilmestyvät hänelle vain samassa kadotakseen: haihtuva pilvi, väräjävä lehti, kiitävä varjo; pakottaa kiehuva vaahto pysähtymään aallon harjalle ja viri alituisesti karehtimaan järven pinnalla; ja viedä mukanaan ei vain hämäryyttä tai heikkoa auringonpilkkua (vaikka sekin jo on kaunista), vaan mukailun, joka ei näyttäisi vain mukailulta -- mutta joka olisi todellinen, täydellinen kuva elämästä. Tai ottakoon hän mieluummin huomioonsa (sillä siten ei saateta moisen voiman ylevyyttä riittävästi ilmaista), että se itse asiassa merkitsisi kykyä milloin tahansa siirtyä määrättyyn ympäristöön -- lahja niin suuri, että sen voi saada osakseen vain ruumiista vapautunut henki; lisäksi otaksukoon hän, ett'ei tämä taikakyky käsittäisi ainoastaan nykyistä aikaa, vaan myös menneisyyden ja että se tekisi meille mahdolliseksi tunkeutua niin sanoaksemme sellaistenkin ihmisten ruumiilliseen olemukseen, jotka ammoin ovat tuhaksi rauvenneet; tarkastella heitä toiminnassa ikäänkuin he vielä eläisivät, mutta edullisemmin ehdoin kuin milloinkaan oli suotu heidän ohimenevän elämäntyönsä näkijöille; katsella heitä aina mielemme mukaan pysähtyneinä silmänräpäyksen eleeseen ja ilmeeseen ja seisovina jonkun suurtyön äärellä, hehkuvan aikomuksen kuolemattomuudessa. -- Kuvitelkoon lukija, mikäli se on mahdollista, moista kykyä ja sanokoon sitten, tuleeko puhua kevytmielisesti taiteesta, joka sen meille antaa, vai tuleeko meidän pikemminkin puoleksi jumalallisena kunnioittaa lahjaa, joka saattaa koroittaa meidät aina enkelten tasalle ja antaa meille aavistuksen heidän autuudestaan. 10. Minä luulen, että paras todistus totisesti suuresta miehestä on hänen nöyryytensä. Minä en tarkoita nöyryydellä epäilystä omasta voimastaan tai pelkoa lausua vakaumustansa julki, vaan oikeata käsitystä suhteesta, joka vallitsee sen välillä, mitä _hän_ voi tehdä ja sanoa ja sen välillä, mitä muu maailma tekee ja sanoo. Kaikki suuret miehet eivät ainoastaan ymmärrä asiaansa, vaan tietävät myös tavallisesti, että he sen ymmärtävät; eivätkä he ole oikeassa vain pääasiallisiin mielipiteisiinsä nähden, vaan he tietävät lisäksi olevansa niihin nähden oikeassa; mutta eivät he sen tähden nosta itsestänsä suurta melua. Arnolfo tietää kykenevänsä rakentamaan kauniin tuomiokirkon Firentseen; Albrecht Dürer kirjoittaa tyynesti henkilölle, joka löytää virheitä hänen teoksistaan: "Sitä ei voida paremmin tehdä"; sir Isaac Newton tietää ratkaisseensa parisen ongelmaa, jotka olisivat panneet kaikkien muiden päät pyörälle; mutta he eivät odota, että heidän kanssa-ihmisensä sen takia lankeaisivat maahan ja palvoisivat heitä. Heillä on omituinen tunne voimattomuudestaan, ja he tajuavat, ett'ei suuruus ole _heissä_, vaan että se vaikuttaa _heidän kauttansa_ -- ett'eivät he olisi voineet muuta tehdä eivätkä muuta olla kuin miksi Jumala oli heidät määrännyt; ja he näkevät jotakin jumalaista ja Jumalan luomaa jokaisessa ihmisessä ja ovat rajattoman, houkkamaisen, uskomattoman sääliväisiä. 11. Mikäli saatan havaita, on olemassa muuttumattomana lakina se, että suurimmat miehet, olkootpa he sitten runoilijoita tai historiankirjoittajia, elävät kokonaan omassa ajassaan ja että heidän teostensa tärkeimmät hedelmät ovat peräisin juuri heidän omalta ajaltaan. Dante kuvaa kolmannentoista vuosisadan Italiaa; Chaucer neljännentoista vuosisadan Englantia; Masaccio viidennentoista vuosisadan Firentseä; Tintoretto kuudennentoista vuosisadan Venetsiaa; mutta he eivät kiinnitä lainkaan huomiotaan aikavirheisiin ja kaikenlaisiin pienempiin erehdyksiin, koska he ovat aina houkutelleet elävän totuuden esiin oman elävän aikansa tarkastelusta. Kun sanotaan Shakespearen kirjoittaneen mestarillisia historiallisia näytelmäkappaleita aiheista, jotka kuuluvat menneisiin vuosisatoihin, vastaan minä, että ne _ovat_ mestarillisia näytelmäkappaleita juuri siksi, ett'ei niissä ole vähintäkään huomiota kiinnitetty vuosisatoihin, vaan että niissä huokuu elämä, jonka kaikki ihmiset tunnustavat kaikkien aikojen ihmiselämäksi -- eikä siksi, että Shakespeare pyrki julistamaan yleismaailmallisia totuuksia, vaan siksi, että hän rehellisesti ja täydellisesti niiden ihmisten mukaan, jotka elivät hänen ympärillään, kuvaili ihmisluontoa, joka itse asiassa on aina sama -- koska viidennentoista vuosisadan konna _sielun ja sydämen_ puolesta oli aivan samaa lajia kuin on konna yhdeksännellätoista vuosisadalla ja kuin oli konna kahdennellatoista vuosisadalla; ja niin ikään muistuttaa kunniallinen ja ritarillinen mies suuresti muita kunniallisia ja ritarillisia miehiä millä ajalla tahansa. Tähän nähden on moisen suuren ihanteellisen taiteilijan teos aina yleismaailmallinen; ei siksi, ett'ei se ole _muotokuva_, vaan siksi, että se on _täydellinen_ muotokuva, täydellinen aina sydämen sopukoihin asti, sydämen, joka pysyy samana läpi kaikkien aikojen; kun sitä vastoin heikon ihantelijan teos _ei_ ole yleismaailmallinen, ei siksi, ett'ei se ole muotokuva, vaan siksi, että se on vain _puolinainen_ muotokuva -- ulkokuoresta, tavoista, puvusta, vaan ei sydämestä. Siten kuvailevat Tintoretto ja Shakespeare aivan yksinkertaisesti venetsialaista ja englantilaista luonnetta sellaisena kuin he näkivät sen omalla ajallaan, aina juuriin asti, _kaikiksi_ ajoiksi; mutta mitä tulee pyrkimykseen valaa historiallisiin teoksiinsa menneiden aikojen erikoisia aatteita, tapoja ja oloja, niin emme sellaista pyrkimystä huomaa heillä enemmän kuin kenelläkään muullakaan täydellisen suurella miehellä, jonka minä tunnen. [Mitä jälkiä havaitaan esim. Kleopatrassa egyptiläisestä luonteesta? -- atenalaisesta Theseuksessa tai Timonissa? -- muinaisenglantilaisesta Imogenissa tai Cordeliassa? -- muinaisskotlantilaisesta Macbethissa? -- tai edes keski-ajan italialaisesta luonteesta Petrucchiossa, Venetsian kauppiaassa tai Desdemonassa? Ja roomalaisaiheiset näytelmät tuntuvat niin väkevän roomalaisilta vain siksi, että Rooman voima perustui maailman ikuiseen voimaan -- puhtaaseen perhe-elämään, jota kannatti maanviljelys ja suojeli uljas, turmeltumaton urhoollisuus.] 12. Runouden jaloimmissa luomissa ei ole ainuttakaan sanaa niin jokapäiväistä, ett'ei suuri mies saisi siitä tehdyksi jotakin mainiota, tai pikemminkin, ett'ei se tekisi hänelle jotakin oivaa palvelusta ja vastaisi jotakin tarkoitusta, johon ei mikään muu sana olisi niin hyvin sopinut. Tavallinen ihminen joutuisi auttamattomaan pulaan, jos hänen esim. tulisi käyttää sanaa "pentu" jotakuta imarrellakseen. Itsessään sanassa on kyllä eräänlaista tuoreutta ja voimaa, joka viehättää, mutta kun sen kuulee, tuntuu ensimmältä vaikealta käyttää sitä kohteliaisuuslauselmassa. Jos henkilö, josta on kysymys, on prinssi, tuntuu vaikeus vieläkin suuremmalta, ja jos häntä lisäksi samassa silmänräpäyksessä sanotaan "pennuksi" ja ylistetään sankariksi, näyttää tavallinen ihantelija ehdottomasti joutuneen umpikujaan! Mutta kuulkaahan kuinka Shakespeare suoriutuu pulasta: Esille nyt hänen sankarhaamunsa Ja enonne, Mustan Prinssin, loihtikaa, Tuon, mi suuren surunäytelmänsä suori Ranskan mahtavimman voiman hävittäin. Isänsä hymyellen katsellessa Kuin tuo uljaan jalopeuran uljas pentu Ranskan aateliston verta latki viljoin. 13. Vaikka jokaisessa viehättävässä luonnonnäyssä ennen kaikkea on suuri määrä yksinkertaista kauneutta, joka tehoo suorastaan silmään, niin muodostanee kuitenkin se, mikä meihin eniten vaikuttaa, vain hyvin pienen osan tästä näkyvästä kauneudesta. Tämän kauneuden voivat esimerkiksi synnyttää ihanat kukat ja hopeanhohtoiset purot, sininen taivas ja valkoiset pilvet; ja kuitenkin voisi se, joka meitä eniten viehättää ja jota me etusijassa kaipaisimme, olla ohut, harmaa usvakaistale kaukana näköpiirin rajalla, niin pieni tilaltaan näyttämöllä, että tuo palanen seittiä tuossa pensaassa aivan lähellämme veisi siitä voiton, ja ett'ei se silmälle millään tavalla tarjoaisi suurempaa nautintoa kuin seittikään; mutta sentähden, että me tiedämme tuon seitin olevan palasen hämähäkinverkkoa ja tuon harmaan kaistaleen ilmoittavan kymmenentuhannen jalan korkuista vuorta, jossa jalo vuoristolaiskansa asuu, saamme me tuosta harmaasta juovasta juhlallisen vaikutuksen, huolimatta siitä, että ne ajatukset ja tiedot, jotka tekevät meille tämän vaikutuksen mahdolliseksi, ovat niin hämäriä, ett'emme mielessämme ole lainkaan selvillä niistä. 14. Tutki sen vaikutelman laatua, jonka tunnet (jos jotakin tunnet) Alppeja tarkastellessasi, ja sinä olet havaitseva tämän vaikutelman kirkkauden riippuvan kuten kaste hämähäkinseitillä omituisesta hennon kuvittelun ja epätäydellisen tiedon kutomuksesta. Ensi sijassa saat sinä hämärän käsityksen niiden suuruudesta, ja siihen yhtyy ihmettely töistä, joita niiden muurien ja perustusten suuri rakentaja on suorittanut; sitten valtaa sinut aavistus niiden kestävyydestä, juhlallinen tunne niiden ikuisuudesta ja sinun omasta katoavaisuudestasi, joka on kuin niiden rinteillä vihoittavan ruohon -- sitten nousee mieleesi omituisen kaihoisa, menneisiin sukupolviin pakeneva ajatus, katsellessasi nyt siinä sitä, mitä hekin kerran katselivat. He eivät ole nähneet noita pilviä, jotka nyt kiitävät sinun pääsi yli, eivät majan seinää pellon tuolla puolen, eivät tietä, jota sinä nyt astut. Mutta _tämän_ he näkivät: taivaisiin asti kohoavat kallioseinät olivat samat heille kuin sinullekin. He ovat lakanneet niitä näkemästä; sinä olet myöskin pian lakkaava niitä näkemästä, mutta kallioseinät tulevat pysymään paikoillaan toisia varten. Sekautuneena näihin juhlallisiin tunteisiin syntyy sitten käsityksesi Alppien ihanuuksista ja lahjoista; ja sitä varten tarvitsee sinun vain mielessäsi kuvitella kaikkia niitä lähteitä, jotka vierittävät vesiänsä niiden kalliorinteitä pitkin, kaikkia suuria jokia, jotka saavat alkunsa niiden jäistä, kaikkia niitä hurmaavia laaksoja, jotka kiertelevät niiden paasiseinien väliä, kaikkia taloja, jotka häämöittävät niiden pilvivaipan läpi ja onnellisia paimenmajoja, jotka kohoavat niiden laitumilla; ja kaikkien näiden ajatusten mukana nousee rintaasi voimakas aavistus kaikesta tuntemattomasta ihmiselämässä, onnesta ja kuolemasta, mihin viittaa tuo kapea valkoheijastus ikuisen lumen mailta, kaukaa aamupilvien lomasta. Nämä monet muut kuvat ja ajatukset vaikuttavat sen liikutuksen, joka sinut valtaa Alppeja katsellessasi. Mutta sinä et niitä keksi sydämestäsi, sillä sinun sydämessäsi on niin paljon muuta, sekä pahaa että hyvää, jota sinä et milloinkaan keksi; mutta ne innostuttavat ja elähyttävät sinua joka tapauksessa. Jos sinä tunnet enemmän tarkastellessasi lumipeitteisiä vuoria kuin mitään muuta samaan lempeään hopeanharmaaseen väriin vivahtavaa esinettä katsellessasi, niin kuuluvat nämä kuvat ja ajatukset epäilemättä sellaisiin, jotka sinut siihen pakottavat; ja huomaa, ett'eivät ne itse asiassa merkitse muuta kuin syvempää käsitystä kaiken olevaisen _todellisesta laadusta_. Me sanomme tätä voimaa tai kykyä "mielikuvitukseksi", sentähden että se kuvittelee ja tajuaa, mutta se on jalo mielikuvitus vasta sitten kun se kuvittelee ja tajuaa _totuuden_. Ja samassa suhteessa kuin ovat sinun omaamasi tietomäärä ja sinun herkkyytesi tunnettujen esineiden liikuttaville tai ilmeikkäille piirteille, samassa suhteessa on myös oleva se nautinto, jonka mielikuvituksesi sinulle tarjoaa. III. MAITA JA IHMISIÄ. Lähdin Roomasta juuri raju-ilman asettuessa. Rikinsiniset pilvet kiitivät tuolloin tällöin jyrähtäen yli Campagnan, ja pilkistävän auringon säteet valaisivat Klaudion vesijohdon silmänkantamattomia kaaria kuin alkusumuun häipyvää siltaa. Mutta minun kiivetessäni korkeata Albanovuorta, pakeni ukonilma pohjoiseen päin, ja Albanon tuomiokirkon jalot viivat ja sen viehättävät, tummat tammilehdot kuvastuivat tarkkapiirteisesti väliin siniseen, väliin meripihkaan vivahtavia kirkkaita juovia vasten näköpiirin rajalla, ja taivas yläpuolellani alkoi vähitellen, värisevän, syvän sinisenä, puoliksi eetterinä, puoliksi vesihöyrynä loistaa viimeisten yhä harvenevien sadepilvien välistä. Keskipäivän aurinko valaisi La Riccian kalliorinteitä ja niiden korkeita, toisiinsa kietoutuneita lehväryhmiä, ja kirkasti valosäteen tavoin niiden syksyisiä, tuhansiin märkiin, ikiviheriöiviin puihin sekautuneita värisävyjä. Ei eroittanut enää värejä: ne olivat muuttuneet tulenhehkuksi. Purppura, karmosini ja helakanpunainen muodostivat ikäänkuin verhon Jumalan kaikkein pyhimmän eteen, ja riemuitsevat puut kumartuivat valovirtoihin peittyneinä laaksoon päin, ja jokainen lehti värisi elämänvoimaa ja elämänhehkua; ja kun se lehti kääntyi ja lähetti toisaalle tai heijasti suoraan auringonvalon, oli se ensin kuin soihtu ja sitten kuin smaragdi. Korkealla laakson itäisemmissä kainaloissa kaartuivat viheriät lehväryhmät kuin kristallimeren mahtavat aallot mansikkapensaan kukkien särkyessä vaahdon tavoin niiden rantapenkereitä vasten, ja kaikkialla ilmassa tanssi oranssinkukkien hopeahiutaleita, viiman kieputellessa niitä harmaiden kallioseinien ympärillä kuin tuhansia, tuolloin kimaltelevia, tällöin liehahtelevia pikkutähtiä, aina miten tuuli sattui niitä lennättämään eteenpäin tai painamaan alas. Pieninkin nurmikko paloi kuin taivaan kultainen parvi ja välkähti kuin kalevantuli iltapilvien raosta, lehväkatosten avautuessa tai sulkeutuessa sen yläpuolella; mustat, liikkumattomat kalliot -- ne olivat mustia, vaikka niitä hehkuttivat helakanpunaiset jäkälät -- heittivät tyynet varjonsa tuohon levottomaan värileikkiin, kaivot peittivät kuurottaisesti kohisten marmoriaitaansa sinisumuun; ja kaiken tämän yläpuolella parveili lukemattomia punertavia ja vaaleankeltaisia pilvenlonkia -- pyhiä pilviä, jotka eivät pimeydestä mitään tiedä ja jotka ovat vain taivaan valohäiveinä -- kiitäen mittaamattomien matkojen päässä vienosti pyöristyneiden, juhlallisten kivimäntyjen välitse ja häipyen näkyvistä siihen rajattomaan huikaisevan valkoiseen valojuovaan, missä Campagna sulaa meren hehkuun. 16. Itse asiassa on parempi ihmiskunnalle, ett'eivät sen tavalliset olinpaikat tarjoa liian voimakkaita vaikutelmia -- että rauhaisat, auran kaartuvain vakojen mustaamat ylänkömaat ja vehmaat, nurmipeitteiset kalkkikummut ja vaatimattomina koukertelevat pensaikkaat laaksot ovat useammin ihmisen näkösällä kuin pilviä piirteleväin vuorten ja kasvullisuutta uhkuvain laaksojen arkadiset seudut; ahtaan toimintapiirimme tarjotessa meille vain yksinkertaisempia -- vaikka silti lukemattomia -- vaikutelmamahdollisuuksia, tulisi suuremmoisempien, kaukaisempien ihmeiden olla seikkailujen esineinä, nuorekkaan mielikuvituksen tähtisikerminä, vanhuuden suloisten muistojen ja talvisten tärinäin aiheina. 17. Ihmissydämen on niin luonnollista kiintyä enemmän toivoon kuin siihen, mitä se kulloinkin omistaa, ja se viehätys, jonka mielikuvitus luo kaikkeen siihen, mikä on kaukaista tai kiellettyä, on niin syvä ja voimakas, että usein liittyy liikuttavampi tunnelma maisemiin, jotka sisältävät ikäänkuin etäisen lupauksen jostakin suuremmasta kuin ne itse ovat, kuin semmoisiin, jotka yhdellä iskulla tyhjentävät luonnon aarteet ja voimat saavuttamattomaan, voittamattomaan loistoon, eivätkä jätä mitään mielikuvituksen omin päin maalattavaksi tai täydennettäväksi. En luule maailmassa löytyvän paikkaa toista, joka olisi suuremmassa määrin omiansa aavistavasti herättämään meissä tätä odottavan mielikuvituksen taipumusta kuin seutu, joka ympäröi Freiburgin kaupunkia Sveitsissä ja joka siitä lähtien ulottuu Berniin asti. Sen pohjan muodostaa harmaa hiekkakivi, se on melkoisen korkealla, mutta ei näytä satunnaiselle matkailijalle mitään erikoisen mieltäkiinnittävää; minkä vuoksi sitä tavallisesti katsastetaankin vain hätäisellä matkalla Bernin Alpeilta Savoijan vuorille, ja harvoin suodaan sille muuta kuin väsynyt silmäys -- mikä väsymys on sitäkin tuskallisempi, kun se seuraa jonkunlaisena vastavaikutuksena sen suuren ihastuksen jälkeen, joka valtaa matkailijan Bernin ylämaata katsellessa. Matkustaja kallistuu, jalat hellinä, kuumeisena ja väsyneenä jäätiköihin ja rotkoihin, vaunujen nurkkaan ja näkee tuskin muuta kuin että tie kiertelee ja on kovin mäkistä, ja että maa, jonka läpi hän kulkee, on viljeltyä ja kesytettyä. Mutta jos hän, tehdäkseen tälle kesytetylle maalle oikeutta, pysähtyy muutamiksi päiviksi seudulle, siksi kunnes hänen mielensä on ennättänyt saada entisen joustavuutensa takaisin, ja tekee pari pitkää kävelymatkaa sen ketojen halki, on hän saava siitä kokonaan toisen käsityksen. Maa on, kuten sanoin, aaltomaista ja pääasiassa harmaata hiekkakiveä; se ei miltään kohdaltaan kohoa erikoisen korkeaksi, mutta siinä vallitsee kuitenkin riittävä vuoristohenki, niin että se muodostuu katkeamattomaksi sarjaksi rohkeita kukkuloita ja laaksoja; ja on seutu kylliksi korkealla meren pinnasta, jotta mänty esiintyy yleisimpänä metsäpuuna sen säännöttömien harjujen kupeilla. Tämän korkean ylängön läpi uurtaa joki tiensä viisisataa, kuusisataa jalkaa syvässä uomassaan, joka penikulmamäärin kiertelee vaatimattomien kumpujen väliä, huomaamattomana aivan siksi kunnes saavut sen reunalle; silloin näet yht'äkkiä petäjäin oksien välitse allasi tuon viheriän, hiljalleen vierivän virran, ja ne leveät, kalliomaiset hiekkakiviselänteet, jotka muodostavat sen rannat, ovat siltä kohdalta, missä virta taivepaikoissaan niitä nuoleskelee, kaivertuneet vaarallisiksi ulkonemiksi; ja vastaavalle kohdalle toisella rannalla jättää se ulkoneman ja veden välille puoliksi pensaittuneita niittykaistaleita, jotka on ylhäältä luoksepääsemättöminä hyljätty sinne omaan sulouteensa; harvoin käy niitä katsomassa utelias vaeltaja, seuraten sitä tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kallioiden juurella taistelee olemassa-olostaan. Mutta siellä aaltoilee ja pyörii ja solisee virta yksinäisenä ja hyljättynä. Se kulkee läpi tiheään asutun maan, mutta ei koskaan ole virta ollut niin yksin. Pienimmälläkin, etäisimmälläkin metsäpurolla kaukana tunturein harteilla on seuralaisensa: vuohet näpertelevät ruohoa sen rantamilla, vaeltaja sammuttaa siitä janonsa ja hyppää sauvansa nojassa sen yli, ja talonpoika johdattaa sen uutta uraa myöten myllynrattaaseensa. Mutta tällä virralla ei ole seuralaisia; se vain vierii ja vierii, ikuisesti muista erossa, ei salakavalana eikä katkerasti uhkaavana, vaan lempeänä ja hiljaisena, vienona kuin päivänsäde, vapaana kuin ilma -- se on avara alue täynnä syvää, hiljaista ystävällistä yksinäisyyttä, joka on vaipunut lepoon keskellä meluavaa ja hyörivää ihmiselämää: aallot loiskivat hiljalleen ilman että kukaan niiden puhelua kuuntelee, linnut rakentelevat pesiänsä oksille, ilman että kukaan niitä säikäyttää, ja kauniit, tuoksuvat kukat kasvavat ja hengittävät ja kuihtuvat ilman että ainutkaan käsi niitä poimisi; -- ja kuitenkin on kaikki niin avonaista ja vapaata pilville tuolla ylhäällä, raikkaalle auringonvalolle ja puhdistavalle sateelle. Mutta jyrkkien kalliorantojen laella muuttuu näky silmänräpäyksessä. Vain muutamia askeleita petäjistä, jotka heittävät koukeroiset, kesyttömät, salamanvalkoiset oksansa ylös rotkosta korkeuksia kohti -- seisot keskellä hedelmällisintä viljelysmaata; aaltoileva vilja hehkuu ja lähettelee laineitaan pellolta pellolle: sen somia pikkukyliä vilkastuttavat hedelmiä ja kukkia uhkuvat puutarhat, ja koko maisema näyttää niin ystävällisen kutsuvalta teräväkattoisine latoineen ja aittoineen; hyvin hoidetut, kovat, puistomaiset tiet kulkevat vuoria ylös ja alas tai katoavat ruskeiden sammalmättäiden ja villien vadelma- ja orjantappurapensaiden sekaan tai pilkistävät näkyviin pitkien, puoliksi vapaata lehtoa, puoliksi puistokatua muistuttavien korkeiden puurivien takaa: veräjiä avautuu niiden vierille ja sivutiet johtavat niiltä tuttavallisesti ja esteettä johonkin suurempaan taloon, jota maalaisen ylväästi ympäröivät kultaiset mehiläiskeot ja veistoksin koristetut karjahuoneet, muodostaen säännöttömän ryhmän kaikenlaisia aitauksia ja sälepeitteisiä rakennuksia ja tupia, mitkä kaikki ovat varsin viehättäviä huolettomassa, mutta jollakin tavoin alkuperäisessä kodikkuudessaan, siinä tuntuvasti eroten englantilaisista kodeista, joissa kaikki on niin perinpohjin sievistettyä, jäykkää ja moitteettoman mukavaa, kun taas näiden talojen kaikissa osissa vallitsee omituinen huolettomuus ja avaruus, mikä onkin täydessä sopusoinnussa tienoon vapaan sulouden kanssa. Sillä tässä lempeässä, viehättävässä maassakin piilee kesyttämätön voima. Sitä kultaa kylläkin teräinen laiho ja mehevä ruoho tuoksuaa sen harteilla, mutta siitä huolimatta ei sitä ole lannistanut ei aura eikä viikate. Se antaa lahjansa omasta vapaasta tahdostaan; tuntuu kuin siltä ei olisi mitään otettu pakolla tai ryöstäen. Se ei ole aivan vapaa erämaan luonteesta, mutta sitä ei myöskään ole tuomittu hedelmättömyyteen; -- tämä antelias maa loistaa oikullisessa ylenpalttisuudessaan, hymyillen väliin ystävällisesti, väliin uhkaavasti yhä vaihtelevin rikkauksin laaksosta laaksoon. Mutta vakavampiakin aineksia tapaat sen sydämestä. Sillä pitkin kukkuloita seisovat lukemattomien kuusien tummat ryhmät, ottamatta osaa sen iloihin, ikäänkuin ikikivettyneinä haamuina, joiden läpi ei voimakkainkaan auringonvalo pääse tunkeutumaan eikä niitä karkoittamaan -- yön sirpaleita, synkkiä joukkoja nuo kuuset, jotka niin juhlallisina kohoavat siinä keskellä puutarhojen rusohedelmiä ja viljapeltojen kullankeltaisia teriä, kalpeansinisen pilven kehystäessä niiden tummia, hievahtamattomia reunatupsuja pyhimyssäteineen. Mutta siitä huolimatta eivät ne synkennä maisemaa -- ne näyttävät päinvastoin seisovan siinä erikoisesti osoittaakseen, miten valoisaa ja kirkasta kaikki muu on niiden ympärillä; ja kaikki pilvet ovat kuin puhdasta hopeaa, ja koko ilma tuntuu olevan täynnä hohtoisampaa, elävämpää auringonpaistetta juuri sillä kohdalla, missä sen lävistävät kuusien peitsenkärjet; ja nurmimatot näyttävät hehkuvan lämpimämpää viheriätä pilkistäessään punertavain puurunkojen välistä; ja ketojen viehättävät jalkapolut hiipovat metsän reunaa pysyäkseen varjossa, kiemurrellen sinne ja tänne niljakoita juuria vältellessään ja tuon tuostakin toivottomasti kadoten orvokkien, murattiköynnösten ja ruskeiden havuneulojen sekaan, kunnes ne lopulta sukeltavat näkymättömiin jollakin avonaisella paikalla, missä harventuneiden runkojen välistä pilkistävä valo ilmaisee niiden voivan tulla jälleen ihmisten ilmoille toisella puolen; -- ja pian ne pölähtävätkin esiin metsän tuoksuvasta, hämärästä helmasta jälleen valoisaan ilmaan, keskelle tuota ihmeellistä maisemaa, joka vastakkaisella taholla leviää, yhä uudelleen ja uudelleen vaihdellen lehtojaan ja puutarhojaan, siksi kunnes Simmenthalin rosoiset huiput alkavat kohota etelän vyöryviin pilviin. 18. On paljon kiistelty sveitsiläisten luonteesta, eritotenkin koska muiden kansojen on ollut niin vaikeata käsittää heidän yksinkertaisia olojansa. Heitä pidettiin joko romantillisen hyveisinä tai alhaisen ahneina, kun he itse asiassa eivät olleet sankarillisia eivätkä alhaisia, vaan uskollisia, järkähtämättömän sisukkaita ihmisiä, paljon sisukkaampia, kuin historia kertoo; he eivät niin suunnattomasti välittäneet hengestään, mutta eivät myös sitä suotta hukanneet; he eivät muodostaneet itselleen niin kovin korkeita käsityksiä edistyksestä, mutta pitivät sitkeästi kiinni siitä, minkä kerran olivat saavuttaneet ja hyväksi nähneet; vaikka he olivatkin vailla kaikkea romantillista tunnekuohuntaa, rakastivat he sentään todellisella ja kestävällä rakkaudella, joka ei koskaan väsynyt eikä pettänyt; vaikka olivatkin hyvin vähän taipuvaisia uskonnolliseen intoiluun, säilyttivät he kuitenkin uskonsa puhtaana eivätkä päästäneet maailmallista mieltä sitä tylsyttämään tai tekopyhyyttä sitä tahraamaan; vaikka he eivät olleetkaan ritarillisen jalomielisiä eivätkä intohimoisen lähimmäisrakkaita, eivät he kuitenkaan koskaan vainonneet voitettuja vihollisiaan eivätkä kärsineet köyhiensä näkevän nälkää; he olivat ylpeitä, mutta eivät koskaan sallineet ylpeytensä kiihoittaa itseään ajattelemattomiin tai arvottomiin taisteluihin; he olivat kitsaita, mutta siitä huolimatta antoivat he mielellään naapurilleen, mikä naapurin oli; he eivät olleet neroja, mutta heillä oli terävä silmä huomaamaan oikeuden kaikki perusteet; he olivat kärsivällisiä, mutta eivät koskaan sallineet hitauden synnyttää viivykkeitä tai pelon laiminlyöntejä. Nämä sveitsiläisen luonteen omituisuudet versoivat, vaikka ne elähyttivätkin koko liittokuntaa, sentään uhkeimmin eräällä pienellä alueella, joka muodosti maan sydämen, mutta joka ei sijainnut korkeimmilla tuntureilla. Zermattin ja Evolinan jäätiköiden ja Wallisin kanttoonin kuumien rinteiden vaiheilla ojentelivat talonpojat kuulumattoman velttouden ja hitauden vallassa suuren Sionin hiippakunnan kuuliaisina vasalleina. Mutta siellä, missä Vierwaldstätterjärven lahdelmat tunkeutuvat syvemmälle kalkkikallioihin ja missä ankarat pohjatuulet puhaltavat, estäen viinirypäleiden kypsymisen ja pakottaen talonpojat kokonaan turvautumaan paimenelämään -- siellä kasvoi toisenlainen ihmisrotu. Sen vähäistä aluetta merkittäisiin jokaisella Europan kartalla pienellä viheriällä läikällä. Se ulottuu lähes neljäkymmentä Englannin peninkulmaa idästä länteen ja saman verran pohjoisesta etelään; kuningaskuntien kaikkialla sen ympärillä kohotessa ja kukistuessa kohtalon eri vaiheiden alaisina ja kaikkien kansojen sen lähitienoilla sekautuessa toisiin kansoihin tai hävitessä, säilyi tällä karulla kallio-alueella paimenten valta puhtaana. Heidän syntyperästään ei ole vähintäkään tietoa. He eivät ole gootteja, eivät burgundilaisia, eivät romaaneja, eivät germaaneja. He olivat vanhastaan helvetialaisia ja ammoisista ajoista asti vapaita. Omasta tahdostaan asettuivat he Habsburgin hallitsijasuvun suojelukseen, tunnustivat sen ylivallan, mutta eivät kärsineet sen sortoa, vaan nousivat heitä hallitsemaan asetettuja omavaltaisia vouteja vastaan, ei saadakseen vapauttaan, vaan valloittaakseen sen takaisin. Voitettuaan Aegeri-järven taistelussa seisoivat he Europan kansojen keskellä lainkuuliaisuuden ja elämän ensimäisinä lipunkantajina -- taistellen lainkuuliaisuuden puolesta sanan korkeimmassa merkityksessä, Jumalan avuliaan oikeuden lakien ja uskollisen, veljeyteen johtavan järkähtämättömyyden puolesta. Kuten sanottu, ei heidän keskuudestaan tapaa mitään hienostunutta henkeä eikä korkeata innostusta, mutta kyllä pettämättömän tervettä järkeä ja sitkeätä rehellisyyttä. Heidän päähänsä ei tarvitse ajaa heidän velvollisuuksiaan, he tuntevat ne ilmankin; he eivät tuhlaa ystävyyslauseparsia, mutta hädän hetkellä voi heihin luottaa. Uskonkysymykset, joita muut kansat ovat koettaneet ratkaista ajatusjohdatteluin tai haaveiluin, selvittivät nämä paimenet käytännöllistä tietä: he kestivät tyynesti luostariensa esimiesten kirojulistukset, kun näiden teki mieli päästää elukkansa muiden laitumille, ja hävittivät tapparakeihäin sveitsiläisen uskonpuhdistuksen, koska Zürichin evankelilaiset olivat kieltäytyneet heille lähettämästä määrättyjä suolavaroja. He eivät helposti taipuneet taikauskon vaatimuksiin, vaan mukautuivat kärsivällisesti viisaan taloudenhoidon lakeihin: he ostivat itsensä vapaiksi veroista, mutta eivät synneistä, ja silloin kun Einsiedelnin kirkossa yhtä rohkeasti kuin Wittenbergin porteilla manattiin anekauppaa lakkaamaan, eivät Frutingenin laakson asukkaat seitsemään vuoteen syöneet lainkaan lihaa, rauhallisella tavalla vapauttaakseen itsensä ja jälkeläisensä niistä hallitusoikeuksista, joita Thurmin vapaaherroilla oli heidän suhteensa. Meiltä puuttuu kenties luotettavaa lähtökohtaa määritelläksemme kiitosta, joka on tuleva noin viisaasti punnitsevain hyveiden osaksi. Pitkiksi ajoiksi on pysyvä ratkaisemattomana kysymys, missä määrin korkeamman sivistyksen saavutukset sovittavat sen paheita ja missä määrin ylimaailmallisen hartauden innostus tekee sen hairahdukset anteeksi-annettaviksi. Ajateltakoon tästä mitä tahansa, ainakin on varmaa, että näiden talonpoikain luonne tuottaa apua muille ja hankkii heille itselleen rauhaa. Teeskentelemättömän yksinkertaisuuden ja sitkeyden puolesta seisoo se yksinäisenä ilmiönä ihmissydämen historiassa. Voisi myöskin kiistellä siitä, missä määrin luonnonsuhteet ovat sitä luonnetta kehittäneet, mutta moiseen kiistaan en minä puolestani antautuisi tarkasti määritellyin mielipitein. Vuoriensa suhteen ei sveitsiläisillä varmasti ole tunteita, joita voisi verrata meidän tunteisiimme. Suoranaisemmin puolustuslinnoituksena kuin loistavana näköalana ovat Rothstock'in kukkulat vallinneet ympäristön asukkaiden kohtaloita; ja se kasvatus, josta vuoriston poikain on kiittäminen Muottalaakson rinteitä, on paljon enemmän kehittänyt terveitä keuhkoja ja vahvoja jäseniä kuin korkeita ajatuksia. Mutta muuan kohta, johon toivoisin lukijan kiinnittävän huomiotansa, on se, että jos yleensä mikään tämän seudun piirre on vaikuttanut asukkaihin, niin se on se, jonka mekin havaitsemme saapuessamme niille main. Eivät järvistään, kallioistaan, eivätkä jäätiköistään -- vaikka ne kaikki ovatkin oleellisia tunnusmerkkejä -- ole nämä kolme kunnianarvoista kanttoonia saaneet nimeänsä. Niitä ei sanottu kallio-, eikä järviseuduiksi, vaan metsäseuduiksi. Ja yksi näistä kolmesta valtiosta, sama, joka säilyttää liikuttavaa kuvaa sveitsiläisen uskonnon henkisestä voimasta luostarinnimessä "Enkelivuori", ei puolestaan pyydä muuta nimeä kuin tuon soman, lapsellisen "Metsien siimeksessä" (Unterwalden). Ja totta puhuen voitkin kulkea "metsän siimeksessä", jos, lähtiessäsi Sveitsin historian kaikkein pyhimmästä: noiden kolmen lähteen niityltä, käsket venemiehesi soutamaan kappaleen matkaa etelään pitkin Urin lahden rantaa. Sen läntisellä rannalla kohoavat kallioseinät jyrkimpinä taivasta kohti. Kaukana sinisessä iltahämyssä lepää järvi kuin valtavan tuomiokirkon lattia, ja sinä saatat eroittaa lukemattomien vesiputousten kohinan, joka ontoiksi kovertuneista kallioista kaikuen kuuluu kuin hiljaa rukoilevan seurakunnan hyminältä. Siellä missä kalliot kumartuvat eteenpäin yli mustan syvyyden, kuolee tuon tuostakin hiljaa kohouva aalto raskaasti huoahtaen, kuten sielumessun viimeinen sävel. Vastaisella taholla kohoaa Frohn-alp meheville ruohomatoille koristeiden lailla kiinnitettyine kylineen, loistavana, juhlallisena kuvana paimenten valosta ja paimenten rauhasta; ja tuolla korkeammalla hämärtävien pilvien puolessa seisovat aavemaisina harmaiden rotkojen reunoilla tummat sotajoukot, tuhannet ja taas tuhannet Unterwaldenin kuuset. 19. Pieni kanttooni, vain neljä englantilaista neliöpenikulmaa avara, joka ei halunnut olla kuutta neliöpenikulmaa laaja. Pieni kaupunki, jonka muodosti ryhmä vesimyllyjä, päärakennuksiin liitettyjen suojakatosten reunustama katu, kaksi puusiltaa, pari tusinaa kivitaloja matalalla kummulla ja kolme, neljä kumpua jyrkästi ylös ja alas kiipeilevää kaduntapaista. Ne neljä penikulmaa maata siinä ympärillä olivat laitumia vaatimattomine puutarhoineen ja maataloineen; kansa hurskasta, taitavaa ja uurasta ja kaikki työssä, miehet, naiset -- pojat, tytöt; kaikki kulkivat enimmäkseen jalkaisin ja vain sinne, minne velvollisuus kutsui. Ja tämä pieni pesä oli koko elävän Europan uskonnollisen ja yhteiskunnallisen ajattelun keskuksena, samalla kun se omisti mitä ihanimman ympäristön! Se merkitsi: sen Europan, joka ajatteli ja pyrki: Ranskan, Saksan ja Italian. Kaikkien maiden, ja niiden pyhimpien harrastusten ja niiden pöyhkeyden, niiden taiteiden ja niiden hulluuden, niiden vihan ja veritöiden, näiden, jotka orastivat ja kukoistivat, rakensivat ja loivat linnoituksia, kuohuivat ja jyristelivät tämän käsittämättömän kärsivällisyyden tyyssijan ympärillä: viehättävin, mutta myös ehdottomasti merkillisin paikka europalaisessa maailmassa -- vaikk'eivätkään kansakunnat sinne halaja eivätkä pyri -- ja mikä on vieläkin ihmeellisempää, eivät tee siitä erämaata. Ne taistelevat taistelujaan Châlonsin ja Leipzigin lähettyvillä; ne rakentavat puuvillakehräämöitään Airen rannoille ja antavat Rhônen, joka miljoonakertaisesti voittaa Airen tarjoaman voiman, sitä tärvelemättä juosta käyttämätönnä. Ne rakentavat huviloitaan Temsin someropartaille tai Seinen rämerannoille katsellakseen vastapäistä Lambethia tai Seinen toisella puolen avautuvia näkyjä. He perustavat sotavoimansa Berlinin hiekalle, mutta jättävät tämän rotkojen suojeleman tasangon rauhaan. Ja kuitenkin hallitsee heitä tämä tasanko -- joka on heidän ajattelunsa ja tunteidensa, heidän tieteensä ja heidän _contrat socialinsa_ polttopiste; järkevän taloudenhoidon ja säädyllisten -- ja muiden -- tapojen keskus, Saussuren ja Calvinin, Rousseaun ja Byronin ja Turnerin koulu. Koetan kuvata, miltä geneveläisen kotipaikka näytti sellaisena kuin minä sen näin. Ennen kaikkea oli tuo kaupunki merkillinen siitä, että se muuriensa sisäpuolella piti huolta köyhistään. Juuri sen keskipisteessä -- pienellä paalutetulla saarella ja jyrkkien syrjäkatujen varsilla asuivat Geneven köyhät ullakkohuoneissaan, missä he ahkerasti kehräsivät tai leikkelivät kellonrattaita -- pienissä pimeissä sopukoissaan tai ulkonevissa kulmauksissaan, ja oli heillä enimmäkseen työtä niin paljon kuin jaksoivat tehdä; heikkoja ja vanhoja hoidettiin huolellisesti, heidän kulhonsa täyttivät ja heidän yksinkertaisia vuoteitaan kohentelivat toimelliset kädet. Mutta muurien ulkopuolellakaan ei köyhiä ollut. Ehkä muutamia harvoja etelän puolessa Savoijantien varrella, mutta ei myöskään koko ympäristössä ollut surkeita rivejä leveänkömpelöitä vuokrataloja dorilaisine pylväskäytävineen; ei saastaisia, liejun ja ohdakkeiden täyttämiä ketoja, ei erämaita hyljättyine tiilipolttimoineen ja hävinneine vihannestarhoineen. Heti Geneven porttien ulkopuolella näit aivan tasaisia, siistejä, kauniisti aidattuja tai viehättävillä muureilla varustettuja maanteitä, joista levein päätie esiintyi mahtavasti, sen osoittajataulussa kun upeili: "_Route de Paris_". Oikealle ja vasemmalle haaraantui siitä sekava sokkelo teitä hienoston talojen ja niiden ulkorakennusten väliin, yhtä hyvin hoidettuina parempienkin vaunujen kulkea kuin päätie; jokaisella talonomistajalla oli 15 tai 20, jopa 50:kin akrea maata, enimmäkseen niittyä -- siihen aikaan, kun minä siellä olin -- korutähystimen tavoin kirjavana loistelevaa, korkeana aaltoilevaa nurmi- ja kukkaiskenttää. Mahtavia plataaneja, haapoja tai pähkinäpuita, muodostaen siellä ja täällä lehtokujia, jotka levittelivät ilmavia, ei koskaan synkkiä varjojansa asuinhuoneiden ympärille. Totta kyllä: vain yksi ainoa asuinhuone, yksi ja sama läpi vuoden; ei matkoja kauniimpiin maihin; ei vuodenaikaa, jolloin olisi käynyt sulkeutuminen kaupunkiin: vain heinänteonaika ja elonkorjuuaika, kouluaika ja leikki-aika, sukupolvi sukupolven jälkeen samassa iloisessa asuinhuoneessa, jota koristivat vihreät akkunanluukut ja kivikatto ja joskus nurkkiin ikäänkuin pilaillen nostetut pienet tornit, ja kulmissa kimalteli hopean tavoin hohtava tina. Kaikki maa käytettyä, ei ylvästellen anastettuna, mutta mitä huolellisimmin hoidettuna. Asukkaissa oli leikkuumiestä tarpeeksi korjaamaan elot, viininviljelijää tarpeeksi puristamaan viinit, hoitajattaria tarpeeksi pienokaisten varalle; mutta ei ketunmetsästystä, eikä linnustusta; vaan tuota kotoista onnea, joka seuraa vain huolellisuutta ja rehellisyyttä ja joka täyttää elämän sulollaan lapsesta ikä-ihmiseksi asti... Ja ylt'ympärillä sinisen järven kuvailematon kauneus ja kaikki se, mikä sen rantamilla kohoaa taivasta kohti siihen yhtyäkseen, vuoret ja vuorilumet ja tasangon elämä: Veveyn kukoistavat niityt, ja viihtymys, joka paistaa valoisista asumuksista... linnunrata sinne tänne aurinkoiseen sineen siroiteltuja asuttuja tähtiä. 20. Torcellon tuomiokirkko on siitä erikoisesti omituinen, että se on sisältä niin valoisa. Miten liikuttavaa onkaan ajatella, että ihmiset, jotka niin runsaasti päästivät auringonvaloa kirkkoonsa, elivät hyvin tukalaa elämää. He eivät enää tarvinneet pimeyttä; he eivät olisi ehkä sitä enää kestäneet. Ilman tätä aineellista synkkyyttäkin oli heillä kylliksi tuskaa ja ahdistusta. He etsivät uskonnostaan virvoitusta, havainnollista toivoa ja lupauksia, eivät uhkauksia eivätkä salaisuuksia. Tosin ovat seiniin muovaellut mosaikkikuvat vakavaluontoisia, mutta niissä ei huomaa lainkaan keinotekoisia varjoja eikä tummia värejä. Kaikki on heleätä ja kirkasta ja ilmeisesti tarkoitettua toivon eikä kauhun synnyttämiseksi... Mutta erittäinkin kiintyy huomio niiden istuinten juhlalliseen vakavuuteen, jotka kohoavat kuorissa piispantuolin ympärillä. Jo itse asettelussa on jotakin roomalaisen pyöröteatterin tapaista. Tämän järjestelyn yksinkertaisessa ankaruudessa ja ennen kaikkea täydellisessä mukavuuden halveksimisessa (kaikki on marmoria, mutta keskimäisen istuimen käsinojat eivät palvele mukavuutta, vaan on niiden tarkoituksena vain eroittaa se sitä selvemmin muista istuimista) on jotakin arvokasta, jota eivät kuori-istuinten komeampi koristelu eikä veistoksin sirostettu korukatos olisi voineet koskaan saavuttaa, ja jota sopii hyvin protestantinkin katsella, se kun on erikoisesti kuvaavaa arvolle, jota piispa kenenkään vastustamatta nautti kirkon varhaisempina aikoina ja jonka koko vaikutus johtui sen täydellisestä pöyhkeyden ja itsehemmottelun halveksimisesta. Mutta vielä toinenkin seikka tekee tämän piispanistuimen aseman tässä saarikirkossa erikoisesti huomattavaksi, se nimittäin, että kaikki vanhemmat kristityt ajattelivat enimmäkseen kirkkoa laivaksi, jonka perämies piispa oli. Miten valtavasti mahtoikaan tämä vertauskuva vaikuttaa ihmisten mieliin, joille hengellinen kirkko oli tullut suojelevaksi arkiksi joka paikassa uhkaavan hävityksen keskellä!... He näkivät tämän kirkon arkin lailla kohoavan yli vesien. Eipä ihme siis, että he Adrian meren hyöky-aaltojen hyrskyessä heidän ja heidän kotimaansa rantojen välillä, kotimaansa, josta he olivat ijäksi eroitetut, katselivat toisiaan kuin myrskyn raivotessa opetuslapset Tiberian järvellä ja tottelivat auliisti ja kiitollisesti miehiä, jotka hallitsivat heitä sen nimessä, joka tuolla järvellä käski tuulet taukoamaan ja hillitsi aaltojen raivon. Jos muukalainen tahtoo nyt tunkeutua siihen henkeen, joka alussa elähytti Venetsian valtaa; jos hän haluaa oppia tuntemaan voiman, jonka turvin sen pojat laskivat ulapalle valloittamaan ja voittamaan, niin ei hänen suinkaan pidä lähteä lukemaan heidän asevarastojensa aarteita eikä heidän sotajoukkojensa määrää; niin ei hänen tule tarkastella heidän palatsiensa komeutta ja loistoa eikä yrittää syventyä heidän neuvottelujensa salaisuuksiin, vaan tulee hänen nousta sen korokkeen ylimmälle askelmalle, joka voimakkaasti ympäröi Torcellon alttaria ja sieltä tulee hänen, kuten muinoin perämiehen, ohjata katseensa oivallisesti muodostetun temppelilaivan marmorisiin kylkikaariin; hänen tulee jälleen loihtia suonten risteilemälle katolle kuolleiden merimiesten haamut; hänen tulee sydämeensä herättää voima, joka hehkutti heidän mieltään, kun temppelin pylväät ensi kerran seisoivat vahvoina hiekassa ja kun sen katto esti näkymästä vihastuneen taivaan, jota vielä punasivat heidän palavain asuntojensa liekit; kun he ensi kerran tämän kallionlujan rakennuksen muurien suojassa -- meren tyrskyäväin aaltojen ja liihottelevien vesilintujen ympäröiminä -- yhteisesti virittivät vanhan hymnin: "Hänelle kuuluu meri, Hän on sen tehnyt, ja Hänen kätensä loivat kuivan maan". Kuinka perin erilaisia ovatkaan sydämet, joita lämmittää uskon pyhä hartaus, kuin ne, joilta se puuttuu! Kuinka toisin katselleekaan Jumala itsetietoisia, itsetyytyväisiä, itserakkaita, oman minänsä johtamia ihmisiä, kuin luja-uskoisia, ihmeitten täyttämiä, taistelevia, itkeviä, taivaan johtamia, niitä, jotka sanovat sydämessään: "ei Jumalaa olekkaan", kuin niitä, jotka jokaisella askeleellaan ylistävät Jumalaa ja jotka Häntä etsivät Hänet viimein tunteakseen ja löytääkseen... Sillä eroitus tämän santasaaren nykyisten ja entisten rakennusmestarien välillä kärjistyy huippuunsa siinä seikassa, että jälkimäiset sisimmässä sielussaan kunnioittivat jotakin, että he uskoivat jonkun henki-olennon kaikkialla läsnä-olevaksi, jonkun, joka tuomitsee, elähyttää, lohduttaa, että he _hänen_ kunniakseen rakensivat majan -- tyytyväisinä, vaikka saivatkin hävitä nimettömään joukkoon, kunhan vain heidän kättensä työ keskelle riehuvaa merta kohotti valtaistuimen heidän suojelusenkelilleen. Siinä oli heidän voimansa -- ja tosiaankin, keskellä merta oli henki heitä läsnä, vaikk'eivät he hänen muotoansa havainneet, vaikkeikaan mestarin ääni: "Olkaat hyvässä turvassa, minä olen teidän kanssanne!" heille kaikunut. 21. Venetsian Pyhän Markuksen kirkko nousee kuin ilmestys maasta, ja suuri tori sen edustalla on ikäänkuin kunnioittaen avautunut, päästääkseen sen paremmin näkyviin. Lukematon joukko pylväitä ja valkeita kupukattoja muodostaa pitkän, matalan, värikkään pyramidin; se on kuin osaksi kullasta, osaksi opaalista ja helmistä rakennettu aarrekammio. Alhaalla avautuu viisi suurta, syväholvista ovea, ja niitä koristavat loistavat mosaikit ja alabasteriveistokset, jotka ovat kirkkaita kuin ambra ja hienoja kuin norsunluu, ja haaveellisesti toisiinsa kietoutuneina kiertelevät niitä palmulehvät ja liljat ja viinimarjat ja kranaatti-omenat ja linnut, jotka tarrautuvat oksiin tai liehuvat niiden ympärillä; ja kaikkea tätä sitoo loputon kudos silmikoita ja sulkia; ja keskellä -- yli oven toisiinsa nojaten -- seisoo juhlallisia enkeli-olentoja valtikoineen ja pitkäliepeisine vaatteineen, valaisemina hehkuvan kultapohjan, joka niitä kehystäen heikosti ja himmeästi paistaa läpi lehväverkon samaten kuin muinoin aamurusko lie valjulla loisteellaan paistanut Edenin oksain läpi, silloin kun sen porteille aikoja sitten asetettiin enkelit vartioimaan. Ja ovien kahden puolen kohoaa kirjavista kivilajeista, jaspiksesta ja porfyrista ja syvänsinisestä, lumitäplin siroitellusta käärmekivestä muovaeltuja pylväitä, sekä pylväitä marmorilajeista, jotka Kleopatran tavoin puolittain kieltäen, puolittain myöntäen sallivat auringonvalon "suudella sini-suoniaan", -- kun varjot vetäytyvät niistä pois, paljastavat ne aaltomaisia siniviivoja, kuten pakeneva luode paljastaa hiekka-aallot; pylväiden latvukset ovat runsaasti koristetut jykevin ruohokudoksin, versovin akantus- ja viininlehdin ja salaperäisin, rististä lähtevin ja siihen palaavin merkein; ja niiden yläpuolella leveässä kattokaaren alustassa kiertelee elävä ja puhuva ketju, joka keskeymättä kutoo enkeleitä ja taivaan merkkejä toisiinsa ja ihmisten kuhunkin vuodenaikaan soveltuviin töihin; ja vielä niitäkin korkeammalla kohoaa rivi hohtavia torneja ja niiden väliä kulkee valkoisia, helakanpunaisin kukin koristeltuja kaaria -- kokonaisuus muodostaa mitä viehättävimmän sekamelskan, jonka keskeltä loistavat kultaa hehkuen, leveärintaisina, kreikkalaiset hevoset ja Pyhän Markuksen leijona sinistä, tähdin siroiteltua taustaa vastaan, ja viimeksi kohoavat päätykoristeet, pyhässä innostuksessa kuohuttaen kuin marmorivaahtoa taltan luomia salamoita ja loiskivia laineita korkealle sinitaivasta kohti, aivan kuin olisi Lidon rantaan roiskahtava hyrsky-aalto ennen pakenemistaan jähmettynyt jääksi ja vedenneidot kylväneet siihen koralleja ja sinikiviä... Tämän rakennuksen taiteellinen arvo on ennen kaikkea sen kuihtumattomien värien sopusoinnussa... Tätä yksinkertaista raakalaiskristillisyyttä saattoivat viehättää vain värihohtoisat kuvat, niin että rakennuksen sekä ulkonaisen että sisäisen järjestelyn oli taipuminen palvelemaan maalauksellisia näkökohtia. Koko rakennus ei näytäkään niin paljon olevan rukoukselle pyhitetty temppeli kuin suuri yhteinen rukouskirja, runsaasti kuvitettu messukirja, jossa sitomus on alabasteria pergamentin asemesta, jota koristavat porfyripylväät jalokivien asemesta ja jota ulkoa ja sisältä kiertävät emalji- ja kultakirjaimet... Yhtä vähän voisi kuuro muodostaa arvosteluaan täydellisen orkesterin esityksistä, kuin arkkitehti, joka on kehittänyt vain muoto-aistiaan, voisi käsittää Pyhän Markuksen kirkon kauneutta. Siinä asuu sama värien viehätys, joka vallitsee suurimmaksi osaksi itämaiden rakennustaiteessa, mutta myöskin niiden teollisuustuotteissa. Venetsialaiset ansaitsevat erikoista huomiota siksi, että he ovat ainoa kansa Europassa, jossa ilmenee harrasta mieltymystä itämaisiin rotuihin niin syvälle juurtuneeseen vaistoon. Heidän oli tosin pakko tuottaa taiteilijoita Konstantinopolista tekemään luonnoksia Markuksen kirkon kupukaarrosten mosaikkeihin ja määräämään sen oviryhmien värit; mutta pian käsittivät he sen taidelajin, jossa kreikkalaiset kulkivat heidän oppainaan, ja he kehittivät sitä edelleen paljon tarmokkaammin; Sillä välin kun Pohjolan porvarit ja ritarit rakentelivat synkkiä asumuksiaan ja harmahtavia linnojaan tammesta ja hiekkakivestä, peittivät Venetsian kauppiaat palatsinsa porfyrilla ja kullalla; ja kun sitten heidän suuret maalarinsa keksivät kultaa ja porfyria arvokkaampia värejä, käyttivät he näitä aarteistaan parhaita tuhlaten seiniinsä, joiden perustuksia meren aallot jyrsivät; ja vielä tänä päivänä punaa Giorgionen freskon heijastus Rialton väkevänä paisuvan veden. 22. Marmorikaupunkiko? -- Ei! -- mieluummin kultakaupunki, jossa katukivitys on smaragdia. Tosiaankin hohtivat kaikki tornit, kaikki huiput kultaa tai kirjavana kimaltelevaa jaspista. Niiden juurella aaltoili kirkkaana ja puhtaana, syvin henkäyksin, viheriä meri. Uljaina, ylevinä, peloittavina kuin meri -- niin kävivät Venetsian miehet vallan ja sodan mahtajina; puhtaina kuin alabasteripylväät -- niin seisoivat sen äidit ja neidot; jalomuotoisina kiireestä kantapäähän -- niin esiintyivät sen ritarit; meren ruostuttamain rautavarustusten heikko pronssinloiste paistoi uhmaten heidän veripunaisten viittojensa laskosten alta. Pelottomana, hurskaana, salaperäisenä, taipumattomana -- kohtalo joka sanassaan -- niin kokoontui sen senaatti. Toivon ja kunnian ympäröiminä, pyhän hiekan muodostamain saariensa rannoilla lainehtivan meren uneen hyräileminä, nimi ja risti joka haudalla -- niin nukkuvat sen kuolleet. Merkillinen kappale maailmaa! Taikka pikemminkin oma maailmansa. Vesiltä katsottuna ei se ollut suurempi auringon jättämää vinoa valojuovaa, joka ei osaa kadota -- siltä näytti kaupunki sen merimiehistä, jotka illalla tähystelivät sitä laivansa mastosta -- vaikka tuon ylpeän kaupungin mahdin täytyikin näyttää heistä rajattomalta, aivan kuin olisivat he purjehtineet suoraan taivaankannen sineen, ja ikäänkuin olisi se ollut suuri kiertotähti, joka läpi eetterin olisi avartunut itäänpäin. Karkoitettu oli tästä maailmasta kaikki alhainen huoli ja pienet ajatukset, sekä kaikki, mikä tekee ihmiselämän epäjaloksi ja kurjaksi. Ei mitään rumaa, ei mitään meluavaa kaduilla, jotka väristen nousivat ja laskivat kuun paisteessa; vaan aaltoilevaa, ylevää soitantoa tai väräjävää hiljaisuutta. Ei heikkoja muureja sen ympärillä; ei matalia majoja eikä olkikattoisia latoja: vain kallion vahvuutta ja mestarillisesti liitettyä, kallisarvoista kiveä. Ja ylt'ympärillä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, hiljaisena, kirkkaana ja ylpeänä keinuva vesi. Yhtä vähän kuin kukka, menestyi ohdakekin tai orjantappura tällä kimaltelevalla maalla. Eetteri-utuna hohtivat Alpit juhlallisessa rivissä Torcellon rantojen takaa; Paduan sinenpaistavat kukkulat kohottivat huippujaan kullanloistoisen lännen ilmaan. Kaiken yllä leikkivät vapaat tuulet ja tulipilvet. -- Loistetta pohjoisesta, sulotuoksua etelästä, ja kirkkaana vilkutti aamu- ja iltatähti rajattoman taivaan kuvusta yli meren hurmaavan vyön. 23. Maailmankartat, joita nykyaikainen tiede on valmistanut, kasaavat pieneen alaan valtavat tietomäärät, mutta siitä huolimatta en ole vielä nähnyt karttaa, jonka avulla voisi jotenkuten päästä selville niistä vastakohdista, mitkä aineellisessa katsannossa vallitsevat etelän ja pohjolan maiden välillä. Yksityiskohdittain voimme kyllä kuvitella nuo erilaisuudet, mutta meiltä puuttuu yleissilmäystä ja näkökantaa, joiden avulla saisimme niistä kokonaisen käsityksen. Me tiedämme kyllä katkeron kasvavan Alpeilla ja öljypuun Apennineilla; mutta siitä huolimatta emme me saata kyllin tarkasti kuvitella maan kirjavaa mosaikkikudosta sellaisena kuin muuttolintu sen näkee, tai jokaista eroitusta katkeron ja öljypuun kotimaiden välillä sellaisena kuin haikara ja pääskynen sen havaitsevat korkeudestaan, kun sirocco-tuuli niitä keinuttelee. Koettakaamme hetkiseksi kohota vielä korkeammalle kuin ne ja kuvitelkaamme Välimeren lepäävän allamme kuin mikäkin epäsäännöllinen järvipahanen, kaikkine ikivanhoine, auringonvalossa nukkuvine niemekkeineen: tuolla ja täällä kumiseva ukkonen, harmaa myrskytäplä, joka ulvoen kiitää hehkuvia kenttiä pitkin; tuolla ja täällä tultasyöksevän vuoren tuhkakehyksen yllä liehuva valkoinen savupilvi; mutta enimmäkseen vallitsee suuri, rauhaisa valkeus; Syyria ja Kreikka, Italia ja Espanja lepäävät merensinen ympäröiminä kuten kultalattian palaset, ja kun sitten lähenemme hiukan enemmän maata, missä mahtavat vuorijonot nousevat ja laskevat, niin kirkkaasti paistavat niiden ihanat riippuvat puutarhat tuoksuvine kukkineen, ja niiden välissä upeilee laakeri- ja oranssilehtoja ja viuhkapalmuja, joiden harmaanvihreät varjot vaimentavat kimaltelevasta hiekasta kohoavain marmorikallioiden ja porfyyrisärkkäin hehkua. Sitten käännymme kauvemmas pohjoiseen nähdäksemme, miten itämaiden värit vähitellen katoavat ja miten esiintyy valtavan suuri, kostean viheriä vyöhyke, joka käsittää Sveitsin nurmimatot, Ranskan poppelilaaksot, Tonavan ja Karpaattien synkät metsät Loiren suulta Volgan alajuoksuun asti, häämöittäen harmaiden sadepilvenriekaleiden raoista ja läpi purojen utuharsojen, jotka liehuvat matalalla laidunten yllä. Senjälkeen käännymme vieläkin pohjoisempaan nähdäksemme, miten alkaa esiintyä mahtavia, harmaita vuoria ja kanervaisia rämeitä, jotka ympäröivät tämän pelto- ja metsävyöhykkeen autiolla, leveällä purppurakaistaleella, pian hajautuen pohjoisten merten kolkoiksi, muodottomiksi saariksi, joita myrskyt ruoskivat, joita uivien jäävuorien kylmyys värisyttää, joita kyntävät ja repivät ulvovat aallot, kunnes viimeisen metsikköpensaan juurilla ei ole vuorten rotkoissa enää maata mihin tarttua kiinni, kunnes pureva pohjoistuuli nälissään jyrsii kukkulat paljaiksi, ja kunnes vihdoin raudanjykevä jääseinä tuijottaa meihin uhkaavana kuin kuolema, näytellen valkeita hampaitaan hämynvaloisain revontulten loimossa. Ja kun täten olemme ajatuksissamme kuvitelleet maan kirjavina väikkyvät näyt niiden kaikessa muotorikkaudessa, on meidän vielä kerran palaaminen sen lähelle pannaksemme merkille eläinkunnan vastaavat vaihtelut eri vivahduksineen: nuo lukemattomat, nopeat, ihmeelliset olennot, jotka säteilevät ilmassa ja vedessä tai polkevat etelän hiekkaa; tuon juovikkaan sebran ja täpläisen leopardin, välähtelevät käärmeet ja punavärein välkkyvät linnut. Verratkaamme näiden eläinten värien kauneutta ja loistoa, niiden liikkeiden nopeutta pohjoisten lajien kylmänkankeaan voimaan, tuuheaan turkkiin, synkkään höyhenpukuun; verratkaamme Arabian hevosia Shetlannin ponikääpiöihin, tiikeriä ja leopardia suteen ja karhuun, antilopia hirveen, paratiisilintua kalasääkseen; -- silloin on meidät valtaava nöyryys, ja mukautuen korkeampiin lakeihin, jotka sisimmältä johtavat maata ja kaikkea, mitä sen pinnalla on, emme me ole tuomitseva ihmisiä, vaan heistä iloitseva, jos he löytävät ilmaisukeinoja sille, mitä heidän synnyinmaansa heille opettaa ja jos he noudattavat sen määräyksiä. Me olemme kunnioittaen huomioiva, miten he asettelevat hohtavia kivilajeja, miten he hienosti veistelevät ja siloittavat jaspispylväitä, joiden on oleva määrä kohota pilvetöntä taivasta kohti ja heijastaa ikuista auringonpaistetta: mutta kunnioituksemme ei ole oleva pienempi lähestyessämme niitä heistä, jotka kukistumattomin alkuvoimin ja nopein iskuin luovat eriskummallista elämää rahkarämeiltään vierittämiinsä kiviin ja jotka kohottavat rautaisia tukipylväitä ja karkeita kiviseiniä korkealle harmaaseen ilmaan -- töitä, jotka todistavat mielikuvitusta hurjaa ja oikullista kuin Pohjolan meri; kömpelöitä, jyhkeitä luomia, mutta jotka ovat täynnä susimaista elämää; yrmeitä kuin tuuli, joka ulvoo niiden ympärillä, vaihtelevia kuin pilvet, jotka niitä varjostavat. 24. Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni sitä syvää tyydytystä, joka aina valtaa minut, kun minä pitemmän aikaa Englannissa oleskeltuani jälleen seison Calaisin kirkon vanhan tornin juurella. Suunnaton huolimattomuus, jolla sitä hoidetaan; sen ylevä vaatimattomuus; sen korkea ikä, joka on sen seiniin niin selvästi piirretty, vaikk'eikaan vielä näy heikkouden tai rappeutumisen merkkejä; sen totisen synkkä ja hävitetty ulkopuoli, jota Englannin kanavan myrskyt jäytävät ja jota meren kirpeä ruoho peittää; sen kattoliuskat ja tiilet, joista osa on irti, osa murtunut, mutta jotka vielä pitävät jäykästi puoliansa; sen raadellut muurit, jotka ovat täynnä rautahakoja, aukkoja ja muita repeymiä, mutta jotka ovat vielä vahvat kuin alaston, ruskea kallio; sen ylväs välinpitämättömyys siitä, mitä siitä ajatellaan tai puhutaan; se on vailla vaatimuksia, vailla kauneutta, vailla toiveita, vailla ylpeyttä, vailla suloa, mutta se ei koskaan alennu kerjäämään sääliä; sillä ei ole hyödyttömien raunioiden tapoja, raunioiden, jotka herättävät surkuttelua ja jotka mielellään kuiskivat menneistä paremmista päivistään, vaan on se vielä hyödyksi ja toimessa yöt, päivät; -- kuten vanha myrskyissä harmaantunut kalastaja vielä joka päivä heittää verkkonsa, seisoo se siinä valittamatta menetettyä nuoruuttaan, ilmojen vaalentamana, lujana ja varmana alastomuudessaan, keräten, yhä käyttökelpoisena, ihmissieluja kattonsa alle, kun sen kellojen kaiku vielä kumisee sen halkeamissa; ja sen harmaja huippu näkyy kauas yli meren, tärkeimpänä niistä kolmesta tornista, jotka kohoavat yli hyrskyisän hiekka-erämaan ja matalakumpuisen rannan -- majakasta, joka varjelee ihmisten henkeä, isosta kellotapulista, joka kutsuu työhön, ja vanhasta kirkontornista, joka kehoittaa kärsivällisyyteen ja kiitollisuuteen. IV. TAIVAS. On kummallista, kuinka vähän ihmiset yleensä tietävät taivaasta. Ja kuitenkin on taivas se osa luomakuntaa, jossa luonto ihmistä viehättääkseen, -- vain hänelle puhuakseen ja häntä opettaakseen -- on tehnyt enemmän kuin missään muussa ihmeessään; mutta siitä huolimatta omistamme me taivaalle kaikkein vähimmin huomiotamme. Luonto ei ole synnyttänyt paljoa sellaista, joka olisi niin muodostettu, että kaikki sen osat vastaisivat sen aineellista ja oleellista tarkoitusta valmistaa ihmisille tyydytystä ja iloa; mutta mikäli tiedämme, täyttyisi tämä oleellinen tarkoitus taivaan suhteen, jos joka kolmas päivä, tai sinne päin, suuri, ruma, musta sadepilvi tuoksahtaisi taivaan sinilaelle ja, kun kaikki olisi perinpohjin kastunut, jättäisi taivaan seuraavaan kertaan asti yhtä kirkkaaksi kuin ennenkin, ehkäpä sentään levittäen kedoille ohuen kasteverhon aamuin ja illoin; -- mutta sen sijaan ei kulu ainuttakaan päivää elämästämme ilman ett'ei luonto loihtisi nähtäviksemme yhä uusia muoto- ja väkirikkaita, loistavia kuvia ja herkeämättä huolittelisi niitä korkeimman kauneuden jalojen, pysyvien lakien mukaan, minkä vuoksi saammekin pitää aivan varmana, että tämä tapahtuu meidän alituiseksi tyydytykseksemme. Ja jokaisella meistä, missä hän sattuneekin oleskelemaan, kuinka kaukana hän lieneekin muista kauneuden ja mielenkiinnon lähteistä, on alituinen osansa tästä luomistyöstä. Vain harvojen on suotu nähdä ja oppia tuntemaan maailman mahtavimmat seudut; tarkoitus ei ole, että ihminen aina eläisi niiden keskellä, sillä hän loukkaa niitä läsnä-olollaan, hän lakkaa kokonaan huomaamasta niitä, jos hän aina on niiden keskellä; mutta taivas on aina olemassa kaikille: se on kirkas, mutta ei kuitenkaan "kirkas liikaa eikä liian hyvä: sen hoimassa on meidän leiväksemme jyvä", ja se on niin tehty, että sen olemus aina lohduttaa, kohottaa, rauhoittaa ihmissydäntä ja puhdistaa sen kuonasta ja tomusta. Se on milloin lempeä, milloin oikullinen, milloin kaamea ja peloittava -- eikä se siis koskaan ole entisensä kaltainen hetkestä toiseen; jotakin inhimillistä on sen rajuissa purkauksissa, jotakin hengenlaista sen huolenpidossa, jotakin jumalallista sen rajattomuudessa, ja sen kehoitushuuto kuolemattomalle osalle meissä on yhtä helposti kuultavissa kuin sen kurittava tai siunaava toiminta on tähdellistä ja välttämätöntä meidän maallisille askarteluillemme. Ja kuitenkaan emme me koskaan kiinnitä huomiotamme taivaaseen, emme koskaan sitä ajattele, mikäli se ei suorastaan vaikuta meidän eläimellisiin aistimuksiimme; kaikki se, minkä kautta se puhuu meille selvemmin kuin luontokappaleille, kaikki, mikä julistaa Korkeimman tarkoitusta, että meidän tulee taivaan korkeuksista saada muutakin kuin valon ja kasteen, jotka me ja'amme rikkaruohojen ja matojen kanssa, kaikki tämä tuntuu meistä ajatuksettomalta ja yksitoikkoiselta sattumain sarjalta, sattumain, jotka ovat liian vähäpätöisiä ja naurettavia ansaitakseen edes lyhyeksikään hetkeksi tarkastelua tai ihailua. Jos me joskus toimettomuuden tai henkisen väsyneisyyden hetkinä etsimme taivaasta viimeistä keskustelu-aihetta, mistä ilmiöistä puhumme silloin? Yksi sanoo ilman olevan tyynen; toinen ilmoittaa tuulevan; kolmas vakuuttaa olevan kuuman. Saattaako kukaan noista monista lörpöttelijöistä kuvata niiden suurten, valkoisten vuorten muodot ja syvänteet, joiden ketju eilen puolenpäivän aikaan ympäröi näköpiiriä? Kuka näki kapean valojuovan lankeavan etelästä käsin niiden huipuille siksi kunnes ne sulivat siniseksi utusateeksi? Kuka näki edellisenä päivänä voimattomien pilvien tanssivan kuivuneiden lehtien tavoin, länsituulen ajaessa niitä laskevan auringon eteen? Kaikki katosi kaihotta, näkemätönnä; tai jos me joskus hetkiseksi pudistaudummekin hereille välinpitämättömyydestämme, niin tapahtuu se vain silmiinpistävän, tavattoman ja kummallisen takia. Ja kuitenkaan ei korkeuden sisäisin olemus paljastu hurjien alkuvoimien kaikkimurtavassa raivossa, ei rakeiden räiskinässä, ei pyörremyrskyn kohinassa. Jumala ei ole maanjäristyksessä eikä salamassa, vaan vienossa, lempeässä suhinassa. Edelliset herättävät meissä vain karkeita, alhaisia vaistoja, joihin voivat vaikuttaa vain pikimusta ja ukontulen räikeys. Tyynen, ylevän, joka kulkee tietänsä hiljaa ja rauhallisesti; syvän, vakavan, ikuisen; sen, jota meidän täytyy etsiä, ennenkuin me sen löydämme ja rakastaa, ennenkuin me sen ymmärrämme; esineiden, joita enkelit joka päivä muovailevat meitä varten yhä uusiin muotoihin; joita ei koskaan puutu, mutta jotka eivät koskaan esiinny toistamiseen; jotka ovat aina löydettävissä, mutta jotka kukin vain kerran löytää: -- näiden kautta painuu ennen kaikkea sieluumme hartauden oppi ja jaetaan meille kauneuden siunaus. Näiden koulua käy taiteilija, joka pyrkii korkeimpaan; näiden täytyy muodostaa hänen ihanteensa. 26. Kuten maan pinnalla on myöskin ilmojen korkeuksissa avaroita vesiä, jotta pilvien taso vastaisi meren pintatasoa. Nämä korkeammat, taivaalliset vesipinnat ovat tavallista vettä, joka oli vain jalostettu ja kirkastettu: ne eivät enää sammuta tulta, vaan hoitavat sitä omassa povessaan; ne eivät vain kohise, kun tuulet niitä myllertävät tai kun kalliot käyvät esteeksi niiden tielle; ne vastailevat korkealla äänellä toisilleen navalta navalle; niitä eivät enää sulje kahleisiinsa ahtaat, muuttumattomat uomat, eivätkä hievahtamattomat rannat, vaan kulkevat ne nyt vapaina kuin enkelijoukot, minne tahtonevatkin, ja ne etsivät vuorten huipuilta leposijojaan; niitä ei ajeta enää yhä askelittain alaspäin, eikä niitä enää hukuteta rotkojen valottomiin onkaloihin, vaan peittävät ne idän ja lännen siipiensä riehunnalla, ja etäisen näköpiirin kolkon hämärän ylle heittävät ne kirjavan vaatteen, joka on kudottu purppuralangoin ja tulipunavärein ja jonka korukudokset ovat liekkiä... "Pilviin on Jumala pystyttänyt tabernakelin auringolle". Sen hehkuva pallo, joka ilman pilviä tuntuisi tuskaisesti korventavalta ympyrältä autiossa, mustassa avaruudessa, on niistä saanut loistavan joukon palvelijoita, jotka lievittävät ja tyynnyttävät; taivaan pilvet levittävät aamuisin kultalattian auringon tulivaunujen ajettavaksi; taivaan pilvet rakentavat keskipäivän aikaan temppelin, jonka se täyttää valollaan; taivaan pilvet laskevat purppuraverhon sen kaikkein pyhimmän eteen, minne se käy lepoonsa; taivaan utukerrokset taittavat armottomain auringonsäteiden voiman ja valmistavat siten lievennetystä valosta sen lempeän sinen, joka väikkeellään täyttää avaran etäisyyden, ja ne värit, joissa vuoret hehkuvat juodessaan päivänkoiton tulvivasta lähteestä. 27. Tavallisimmin kuvittelemme me sadepilviä vain harmaiksi, synkiksi, emmekä tiedä, että meidän on niitä kiittäminen ehkä kaikkein kauneimmista, ell'eikään kaikkein huikaisevimmista taivaan vivahduksista. Usein muodostavat Englannissa aamuiset sadepilvet päivän koittaessa vienoja, tasaisia, juovikkaita aloja, jotka huomaamattomasti sulavat taivaan sineen; taikka kasautuvat ne, jos ne ovat pienempiä, selviksi töyränteiksi, jotka puhkovat ylipuoleltaan leveämpiä pilviseiniä; ja kaikki uivat ne sanoin kuvaamattomassa valomeressä, missä ruusunpunaisen, purppuran, ambran ja taivaansinen puhtaat värit heloittavat; kokonaisuus ei paista, vaan on vienon utuista; töyränteiden lävistämät pilvijoukot muodostavat lähemmin tarkastaessa möhkäleitä ja kasautumia, jotka ovat röyhelöisiä kuin silkkihetaleet, ja jokainen pikku möhkäle näyttää pieneltä hehkuvalta sadekimpulta. 28. Onko lukijalla määrättyä käsitystä siitä, mitä pilvet oikeastaan ovat? Se valkoinen utu, joka aamuisin niin tasaisena, valkoisena ja pehmeänä lepää laaksossa ja josta puiden latvat kohoavat kuin tulvavedestä -- miksi on _se_ niin raskas ja miksi asuu se niin alhaalla, vaikka se on niin ohutta ja heikkoa, että se kokonaan häviää aamunsarastukseen, heti kun aurinko on ennättänyt valaista sitä edes muutamia silmänräpäyksiä? Nämä valtavat pyramidit, joiden viivat ovat niin korkeita ja ja kestäviä kuin olisivat ne kallioon hakatut, joiden kyljet ovat kylliksi vahvoja uhmaamaan keskipäivän auringon hehkua -- miksi ovat _ne_ niin keveitä, että ne liitelevät korkealla päittemme yllä, paljon korkeammalla kuin Alppien huiput? Miks'eivät ne sula auringon _noustessa_, vaan vasta sen _laskiessa_, niin että me selvästi näemme hämärän tähdet; sillä välin kun laaksojen usvat asettuvat jälleen maan herroiksi ja vaipuvat sen peitoksi kuolinliinan tavoin? Entä tämä pilvikummitus, joka livahti tuon mäntyryhmän ohi -- ei, _ei_ livahtanut, vaan haamun tavoin hiipii se sen ympärillä ja käärii sen hitaasti, hitaasti vaippaansa, joka on milloin hieno, poimuinen kuin naisen huntu ja joka väliin kalpenee, kalpenee -- ja äkkiä katoaa se; katsomme hiukan toisaalle, ja haamu on siinä jälleen. Mitä on sillä tekemistä tuossa mäntyryhmässä, siten istuakseen sen harteille ja kutoutuakseen sen oksiin? -- Onko se kätkenyt sen sammaltuneiden juurien väliin pilvi-aarteen, jota se nyt vartioi? Tai onko joku mahtava noita manannut sen alituisesti palaamaan samalle paikalle ja sitonut sen mäntyjen oksiin? Ja puolikuu sitten, joka on niin kevyesti kudottu pilviin ja joka on kuin tuon korkeimman lumipeitteisen huipun yläpuolelle jännitetty kaari -- tuo valkoinen kaari, joka muodostuu vain korkeimpien huippujen kohdalle -- mikä sitä siellä pitelee? lumi työntää sitä luotaan -- missään se ei siihen koske; sen ja vuoren harjan välistä loistaa kirkas taivas -- mistä johtuu, ett'ei kaari koskaan sitä jätä, vaan leijuu sen yläpuolella kuin valkoinen lintu pesänsä lähettyvillä? Entä nuo sotaa ja vainoa uhkaavat pilvet, jotka lohikäärmeenharjoineen ja tulikielineen kokoontuvat taivaan rannalle -- kuka hillitsee niiden julman taistelukiihkon? Mitä suitsia pureskelevat ne höyryävissä kidoissaan, joista musta vaahto pursuaa? Taivaanmeren Leviataniolentoja, jotka matkaavat parvissa -- sieraimistaan huokuvat ne savua, ja heidän silmänsä ovat kuin aamun luomet; jos niihin miekankin iskee, ei se voi mitään niiden keihäille, peitsille eikä rautapaidalle. Missä ratsastavat näiden sotajoukkojen johtajat? Mikä on heidän kulkunsa päämäärä? Ylpeinä riitelevät ja äkeilevät ne aamusta iltaan; -- mutta kenen viha on pelästyttävä ne rauhallisiksi? -- kenen käsi hillitsee ne ja ohjaa ne takaisin niiden tulemateille? En tiedä, onko lukijan mielestä moisiin kysymyksiin helppo vastata. Minä puolestani melkein luulen, ett'emme milloinkaan tule selvittämään useita pilvien salaisuuksia. "Mitä tiedät sinä kiitävistä pilvistä?" Tyydyttääkö vastaus milloinkaan meidän ylpeyttämme? Miten ihmeellisiä ovatkaan Hänen tekonsa, jolla on kaikki tieto! Pääsemmekö _me_ milloinkaan sellaiseen tietoon?... 29. Miten monia kysymyksiä onkaan meidän herättäminen pilvien muodostumisesta, näöstä, korkeudesta ja loistosta. Mikä niitä rajoittaa? Mikä nostaa niiden ainejoukot toistensa harteille? Mikä niitä kutoo ja muovailee niistä kuvioita? Joskus ovat pilvet jyrkkäpiirteisiä, putoavia ja rosoisia kuin kallio, joskus ammahtavat ne taivaan porttien eteen hehkuviksi salparaudoiksi tai kutouvat ne ristiin rastiin esiripuiksi tai paneutuvat aalloiksi kuin veden uurtama merihiekka tai liehuvat kielekkeinä ja loiskeina kuin tuli. Millaisilla alasimilla ja millaisilla koneilla teroitetaan, sorvataan, taotaan, kieputetaan pilviä kuin savenvalajan astiaa? Kenen kädet muovailevat marmorisia kupukattoja meren suitsutussavusta? Mitä hyödyttävät moiset kysymykset? Minua nämä salaisuudet viehättävät, ja ehkäpä lukijaakin. Ainakin tulisi niin olla, ja lukijan tulisi yhtä kiitollisena tervehtiä kesäsadetta ja pitää aamupilveä yhtä kauniina, vaikka se nostaakin hänen vastattavakseen vaikeita kysymyksiä, joihin me kuitenkin taivaan käärykirjaa tarkemmin tutkiessamme olemme ehkä löytävä muutamia selittäviä, tuolloin tällöin kuvien koristamia sanoja. Ja vaikka ilmanala etelässä ja idässä saattaakin olla _verrattain_ kirkasta, ei se ole ehdottomasti sen kirkkaampaa kuin meidän pohjoinenkaan taivaamme. Täydellinen kirkkaus, joko pohjoisessa sateen jälkeen tai sitä ennen, tahi etelässä erinäisinä hämäränhetkinä, on aina, sikäli kuin minä tunnen luonnon ilmiöitä, sangen _merkittävä_ seikka. Monenlaiset sumumuodostumat tai kangastus tai hajanainen sekoitus valoa ja pilveä kuuluvat tavallisuuksiin, vaikkakin etäisyys, miltä sumu alkaa vaikuttaa, vaihtelee eri ilmanalojen mukaan; joka tapauksessa vaikuttaa se aina, ja siksi onkin todennäköisesti tarkoitus, että meille siitä iloa koituisi... Meidän ei ole tietenkään tarvis ihmetellä sitä seikkaa, että sumu ja kaikki nämä ilmiöt meitä niin suuresti viehättävät, koska meidän onnemme ajattelevina olentoina täytyy riippua siitä, että me tyydymme puolinaiseen tietoon siinäkin, mikä oleellisesti meitä koskee. Jos me vaadimme täydellistä tietoa ja täydellistä selvitystä jokaisesta aatekysymyksestä, lankeamme me piankin epä-uskon kurjuuteen. Koko meidän onnemme ja kykymme voimakkaaseen toimintaan on siinä, että me saatamme hengittää ja elää pilvessä tyytyen näkemään sen tässä avautuvan ja tuolla sulkeutuvan, riemuiten siitä, että me sen ohuimpien möhkäleiden läpi keksimme välkähdyksiä ikuisista, tärkeistä seikoista, mutta myöskin siitä, että me huomaamme jaloutta salatussakin, ja iloiten siitä, että lempeä verho leviää kohdalle, mistä lieventämätön valo olisi huikaissut tai ääretön kirkkaus väsyttänyt meidät. Minä luulen, että harmittelu sumun asettumisesta sille kohdalle on muuan niitä ylpeyden erehdyksiä, joita liian helposti viehätytään pitämään hyveinä. Kyllähän itse asiassa on ihmiselle arvotonta tyytyä äärimmäiseen pimeyteen ja tietämättömyyteen, ja siksi uskommekin, että on aina oikein rakastaa valoa ja etsiä ja löytää tietoa. Mutta -- kuten kaikessa muussakin -- siinä, missä _ylpeys_ on päässyt tekosiaan tekemään, saatetaan tietoa ja valoa tavoitella huonollakin tavalla. Tieto on hyvää; valo on hyvää: mutta siitä huolimatta lankesi ihminen tietoa etsiessään, ja koiperhonen joutuu tuhon omaksi valoon tupsahtaessaan, ja ell'emme me, jotka olemme kukistuneet ennen koiperhosta, tahdo suostua niihin salaisuuksiin, jotka ovat meille välttämättömiä, joudumme me turmioon samalla tavalla. Mutta jos otamme ne vastaan nöyrästi, muodostuvat ne kohta ilon aiheiksi; ja minä luulen jokaisen jalon hengen täytyvän iloita ei niin paljon siitä, että hän varmasti tietää jotakin, kuin siitä, että hän tuntee olevan äärettömän paljon enemmän sellaista, josta hän ei koskaan saa selvää. Vain ylpeät ja heikot ihmiset sitä surevat, sillä mehän voimme aina oppia tietämään enemmän, jos haluamme, jatkamalla työtämme; mutta nöyrien ihmisten ilona on luullakseni se tieto, että matka on loputon, aarre ehtymätön -- ja he katselevat pilvenpatsasta, joka yhä kulkee heidän edellään huippuaan vailla, ja he ovat varmoja siitä, että ajan täyttyessä ja ijankaikkisuuden kuluessa sen äärettömyyden salaisuudet paljastuvat yhä enemmän, pimeyden ollessa niiden loppumattomuuden merkkinä ja välttämättömänä lisänä. Minä tiedän, että on olemassa pahaa salaisuutta ja turmiollista pimeyttä -- suuren Babylonin salaisuutta -- suljetun silmän ja lukotun sielun pimeyttä; mutta älkäämme sekoittako niitä siihen kaiken olevaisen ankaraan salaisuuteen, johon "enkelit haluavat katsahtaa", tai siihen pimeyteen, joka kirkkaallekin silmälle ja avoimellekin mielelle vallitsee ijankaikkisuuden kirjan sinetillä suljetuilla sivuilla. 30. Katsele joltakin yksinäiseltä vuorenhuipulta päivän koittaessa ja yön sumujen noustessa laaksoista, miten pilvet valkoisin, järvimäisin aloin, aukein poukamin ja kiertelevin lahdelmin vain hieman aamuruskon koskettamina leijailevat saarentapaisten matalain kukkulain vaiheilla, kylmempinä, tyynempinä kuin keski-yön kuutamon valaisema aalloton meri; huomaa, miten, auringon lähettäessä ensimäisen säteensä hopeakanaviin, niiden lainehtivan pinnan vaahto jakauu ja haihtuu, ja miten tuo hohtava kaupunki ja tuo viheriöivä niitty lepäävät Atlantiin haavemaan kaltaisina kiemurtelevain jokien valkovöitten välissä; näe, miten valonkipinöitä joka hetki yhä taajemmin ja runsaammin putoaa tähtien lailla kimalteleviin torninhuippuihin, kiemuroivien sumujoukkojen särkyessä ja hävitessä niiden yltä ja tummien kukkuloiden hajanaisten harjujen ja töyränteiden heittäessä yhä lyhyempiä harmaita varjoja tasangolle. Viivy vielä hetkinen, ja sumut kokoontuvat jälleen rotkoissa ja kohoavat aina sinun luoksesi laaksojen polvekkeita pitkin, kunnes ne rauhallisina, aamun valaisemina, sateenkaaren värein vivahtelevina joukkioina hiipivät tunturein leveälle povelle, sillä välin kun näiden peninkulmaiset, aaltomaiset jonot sulavat pilviin ja häipyvät niiden valokuteisen vaipan suojiin, jälleen ylhäällä kirkkaassa avaruudessa esiintyäkseen hurjana, valoisana, mahdottomana unelmana, vapaasti leijailevina ja tavoittamattomina, niiden juurten alhaalla laaksossa kadotessa syvän järven oleettomaan, ilvehtivään sineen. Viivy vielä kauvemmin, ja sinä olet näkevä näiden sumujen kohoutuvan valkoisiksi torneiksi ja seisovan linnoituksina pitkin vuorenkärkiä, raskaina, hievahtamattomina, mutta joka hetki yhä korkeammiksi ladottuina taivaaseen päin ja heittäen pitkiä varjoja yli kallioiden; sinä olet havaitseva joukon kapeita, mustia, teräviä pilviä kokoontuvan kalpeansiniselle näkörajalle ja ryntäävän eteenpäin; tuuma tuumalta peittävät ne taivaan harmaalla verkollaan, ryöstävät maisemalta valon ja saavat aikaan sellaisen pimeyden, että linnut herkeävät laulamasta ja lehdet lepattamasta; -- ja sitten näet sinä mustia, vaakasuoria pitkiä pilvikasoja muodostuvan niiden alle ja kaameita pilvikiemuroita nousevan, sinä et tiedä miten, vuorten harteille; sinä et huomaa niiden muodostumista, mutta kun sinä katsahdat paikkaan, joka vielä äsken oli kirkas, törröttää siinä pilvi, riippuen syvänteen yläpuolella kuin saalistaan tuijottava haukka; -- sitten kuulet sinä tuulen heräävän äkillisesti suhahtaen, sinä näet kaikkien näiden pilvilinnojen tornien suistuvan sijoiltaan ja läpinäkymättömän, aaltoilevan, mustin, kiemurtelevin hetalein varustetun sadeverhon laskeutuvan laakson eteen, tunkeutuvan alas pilvistä tai kalpeina pylväinä kulkevan yli järven ja nostavan sen pinnan kuohuun. Auringon laskiessa näet sinä myrskyn hetkiseksi pakenevan vuorilta ja jättävän niiden leveät rinteet savuamaan, oikullisen, väliin hajoavan, väliin kasautuvan usvamaisen höyryn lumivalkoisten riekaleiden peittäminä -- hehkuvan auringon, joka siinä vieressäsi polttaa tulipunaiseksi kuumennetun pallon tavoin ja näyttää olevan niin lähellä, että sinä luulet voivasi sitä käsin koskettaa, sukeltaessa ryskyävän myrskyn vyöryvien pilvien keskelle niin nopeasti kuin ei se koskaan enään aikoisi sieltä nousta, punaten koko ilman ympärillään verenkarvaiseksi; -- ja sitten kuulet sinä myrskyn vaimenevan ja kuolevan vähitellen yön hiljaisuuteen, ja sinä näet viheriän sädekiehkuran syttyvän itäisten huippujen kiireelle ja kirkastuvan kirkastumistaan, kunnes kuu hitaasti kohottaa askel askeleelta, viiva viivalta suuren, valkoisen kiekkonsa ahtaantuneiden pilvien yläpuolelle, sammuttaa enenevällä valollaan tähden toisensa jälkeen ja tuo taivaalle niiden sijasta valoa maahan levittämään kokonaisen sotajoukon kalpeita, läpinäkyviä, lienteitä kehiä, jotka kulkevat käsi kädessä, ryhmä ryhmän, joukko joukon vieressä, osoittaen sellaista yhteyttä hillityssä liikunnassaan, että koko taivaankansi tuntuu vyöryvän eteenpäin niiden mukana ja maa kiertää hurisevan niiden alapuolella. Vielä hetki, ja itä alkaa jälleen pukeutua purppuraan, ja vuoret, jotka äskettäin ankarasti aaltoilevan meren laineiden tavoin kohosivat pimeyteen kääntyneinä sen rantoja kohti, uppoavat yksi toisensa jälkeen sen paistavaan hehkuun; huomaa nuo valkoiset jäätiköt, jotka kiemurtelevassa uomassaan vuorten välissä ovat kuin suunnattomia tulisuomuisia käärmeitä; huomaa nuo yksinäiset, pylvääntapaiset lumihuiput, jotka rotko rotkolta hohtavat yhä alempaa, muodostaen siten kullakin kohdallaan uuden aamun; -- katsele, miten niiden pitkät lumivyöryt syöksyvät alas rohkein virroin, kimaltelevampina kuin salama, jokaisen lähettäessä lumitupruveronsa alttarisavuna taivasta kohti, sillä välin kun niiden hiljaisilta huipuilta lähtenyt ruusunpunainen valo värittää taivaan niiden yläpuolella ja niiden ympärillä, lävistää puhtaammin sätein korkealla liehuvain pilvien purppuraviivat ja levittää uutta hohdetta jokaiseen pilvikehään sen kulkiessa ohi, siksi kunnes koko taivas on yhtenä ainoana tulipunaisena valtaistuintelttana, jonka katos on aaltoilevaa valoa ja joka vyöryttelee holvikaarroksiaan kuin enkelijoukot levitettyjä siipiään; -- ja kun et sinä sitten enää saata riemultasi katsella, vaan taivutat pelon ja rakkauden valtaamana pääsi tämän kaiken luojan ja tekijän edessä, niin sano minulle, kuka on paremmin toimittanut hänen sanomiaan ihmisille! 31. Luonnolla on tuhansittain keinoja ja tapoja voittaa oma itsensä, mutta mitä se tarjoaa meille väreissä auringon laskiessa korkeihin pilviin, on tosiaankin verratonta. Minä puhun eritotenkin hetkestä juuri ennen auringon katoamista, jolloin sen valo tulee ruusunpunaisen kirkkaaksi, langeten vastapäisiin lukemattomiin käsittämättömän hienosti muodostuneihin juomuisiin tai hahtuvamaisiin pilviin, jotka tavallisessa päivänvalossa olisivat puhtaita kuin lumi ja jotka juuri siksi tarjoavat oivallisen alan valon värileikeille. Ei ole silloin rajaa värien moninaisuudella, ei estettä niiden loistolla. Koko taivas, laeltaan aina näköpiirin rajalle asti, muuttuu rajattomana hehkuvaksi väri- ja tulimereksi; jokainen musta juova on kuin paksua kultaa, jokainen pikkupilvikin selkeätä, varjotonta karmosinia ja purppuraa ja tulipunaa ja niin väririkas, että kieleltä puuttuu sanoja ja hengeltä kuvitteluvoimaa sitä esittääkseen -- seikkoja, joita voi käsittää vain niiden näkysällä ollessa; väkevästi tummansininen taivaankansi sulaa tähän kokonaisuuteen, näyttää täällä syvältä ja puhtaalta ja valottomalta, tuolla taas esiytyen harvan, muodottoman, läpinäkyvän pilviverhon vaimentamana, siksi kunnes sekin huomaamattomasti pukeutuu karmosiniin ja kultaan. Ehdot, jotka ovat välttämättömiä moisen auringonlaskun syntymiseksi, yhtyvät vain viisi tai kuusi kertaa kesässä ja silloinkin vain viideksi tai kymmeneksi minuutiksi, auringon juuri koskettaessa taivaanrantaa. 32. En luule olevan useatakaan luonnon ystävää, joka ei pitäisi nuoruutensa tietämättömimpiä päiviä aikana, jolloin hän syvimmin, hartaimmin, herkimmin, aavistavimmin ja autuaallisimmin huomioi luonnon ihanuuksia. Jos me voisimme jälleen muistiimme johdattaa kaikki nämä selittämättömät vaistot kypsyneemmän harkinnan avulla vetääksemme niistä johtopäätöksiä, astuisimme me nopeampia ja parempia edistysaskeleita kuin mihin viisaustiede ja petolliset taidekeinot tähän asti ovat päässeet. Mutta nuo huomioinnit menevät meiltä hukkaan, meidän voimatta niitä tutkia ja tarkistaa. Muuan näistä lapsellisista vaistoista, jonka minun luullakseni harvat unohtavat, on se tunnelma, minkä synnyttävät taivaaseen kohouvat kukkulat, joiden takana saattaa aavistaa meren piilevän. Tunnelma on puhtaampi kuin se, minkä itsensä meren näkeminen herättää. Millaista ihanuutta vaikutelmat synnyttänevätkin etualalla -- kaste ruohossa, vesiputouksen kimallus, koivunrungon paiste tai kirkas päivänvalo mustalla pohjalla -- kaikki tämä on viehättävää; mutta kuitenkin on olemassa valo, jota silmä syvässä kauneudenjanossaan alituisesti etsii: laskevan tai nousevan auringon valo ja pilvenlonkareen loiste, joka punanhehkuvana liekehtii taivaanrannan äärimmäisellä viheriällä partaalla... Jätän lukijan ratkaistavaksi, eikö nautinto, jonka tyyni, kirkkaasti hohtava etäisyys hänelle valmisti, ole merkillisin, omituisin, mitä hän tuntee; eikö joku värihehku, joku muodon täydellisyys, joku ilonpaiste jätä katoavan heikkoa vaikutelmaa verrattuna hämyviivan hiljaiseen, heikkoon kuiskeeseen sinertävillä kukkuloilla tai vahvistuvan aamuruskon purppurakaareen synkän, liikkumattoman meren näkörajalla. V. VESI, VIRRAT JA JÄRVET. Kaikesta epä-elimellisestä, joka oman luontonsa mukaisesti toimii ilman apua ja yhdistymistä, on vesi ihmeellisin. Kuvitellessamme vettä kaikkien monimuotoisten, kauniiden pilvien synnyttäjäksi; voimaksi, joka on tasoittanut maan ja miellyttävästi vuoleskellut sen huiput; lumeksi, joka käsittämättömän kauniina, ylimaallisesti sädehtien, peittää vuoret; virtojen vaahdoksi; taivaankaareksi, joka vyöttää maan; aamusumuksi, joka kohoaa laaksoista; syvänheijastavaksi kristalliksi tyynen lähteen rannalla; leveäksi järveksi; hohtelevaksi joeksi; -- jos me lopuksi kuvittelemme sitä kaikkien meidän mielestämme sattuvimmaksi vertauskuvaksi väsymättömästä, voittamattomasta voimasta, mereksi, suureksi, hurjaksi, monimuotoiseksi, kesyttämättömäksi mereksi, mitä vertaisimme kunnian ja kauneuden puolesta tähän mahtavimpaan yleisimpään alkuaineeseen? Tai miten voisimme käsittää sen sisäisintä olemusta sen ikuisesti vaihdellessa? Se olisi samaa kuin yrittää maalata sielua. 34. Suuri merenenkeli -- sade; se enkeli, huomaa, joka tuo määrätyn sanoman määrättyyn paikkaan. Ei se liikkumaton sumu- ja usvataakka, joka leviää kaikille tahoille, vaan pilvi, joka tulee ja menee ja palaa. Kaikki riippuu tästä suunnitelmallisesta palaamisesta. Pehmeä sammal kiven ja kallion kupeella; vilvakka sananjalka tiheäkasvuisessa rotkossa; lähde tien vieressä -- ehtymätön, hidas, äänetön, kirkas lähde, joka hiipii kätköstään karkeatekoiseen, nelikulmaiseen kivi-altaaseensa; aina yhtä syvänä, ei koskaan syvempänä; -- jota eivät talven tuhot saa hävitetyksi, jota ei kuivata kesän jano, jota ei kukaan voi pilata eikä tyhjentää; -- sen pinnalla soutavat pudonneet lehdet mätänemättä, ja hyönteiset liitelevät sen yli sitä saastuttamatta: nousuruohon täyttämä puro, ikuisesti lirisevä vuorivirta, joka tuskin kevättulvienkaan aikana kohoaa yli astuinkiviensä -- joka koko ihanan kesän kaiuttelee solinasoittoaan, musta vesi sen harpun kielinä ja ukonkivet sen hopeasormina. Kaukana etelässä ovat väkevät jokijumalat jo aikoja sitten kiiruhtaneet mereen ja heittäytyneet sen helmaan. Autioina ja korventuneina kuin valkoisenhehkuvat hiekka-uunit haukottelevat niiden kaameat, paljaat uomat; mutta täällä ylhäällä sammalten maassa tippuu vielä kastetta merenenkelin pehmeistä siivistä, ja niiden sulkien varjo häilähtelee kukkuloilla; ihmeellisesti riemuitsevat ja kimaltelevat hopearihmat, jotka äkkiä syntyvät ja tihkuvissa ojanteissaan kiemurtelevat sammalpeitteisten ylänteiden ympäri, vasten merenenkelin siipien löyhyntää. 35. Mutta muitakin sanomia tuo meren enkeli -- "voimansa sadevirrat", koetuskuurot, jotka kohisten lakaisevat sijoiltaan petollisesti lasketut perustukset. Silloin ei hänen pukunsa leviä hienona ja lempeänä huntuna yli koko taivaan, vaan putoaa raskaasti, vinosti, kauhistuttavasti hänen harteiltaan, jättäen hänen miekkaaheiluttavan käsivartensa vapaaksi. Koettelevan pyörremyrskyn lähetessä leviävät pilvet, kuten lempeämmänkin sateen aikana, laajalti yli näköpiirin; mutta ei hitaasti eikä vaakasuoraan, vaan kiireisesti ja pystysuoraan; kiireisesti ahnaiden tuulten voimasta, pystysuoraan kuin mustat vuorenrotkot. Etumaiset pilvet ryntäävät esiin kurkoitetuin kauloin, toinen työntää toisen sivulle tai eteenpäin; ne ovat hurjia, mahtavia, uhkaavan riippuvia kuin jättiläisten kasaamat vuoret -- Ossa Olympon harteilla -- kaikki kiitäen eteenpäin yhdessä rykelmässä juoksevan laavan tavoin -- pilvikidat auki kuin haudat. Niiden takana raivoaa synkkänä vinosti valuva sade, vaaleanharmaana kuin tukka, tiheänä kuin ryöppykuuro, jokainen vesisäije aavemaisen elävänä; saderaivottaret kirkuvat kimeästi paetessaan ja suomivat ilmaa kuin skorpiooniruoskin; maa vapisee ja järisee niiden alla, avaruus ulisee hurjana, puut taipuvat sokeasti peittääkseen kasvonsa, jokainen lehti värisee pelosta, ja katkenneet oksat tuoksahtelevat niiden ympärillä mustana sänkenä. 36. Jumala näyttää tahtovan sääntää ihmisten elämän erittäinkin kahden suuren ja väkevän tunteen kautta: rakkauden Jumalaan ja synnin ja sen seuralaisen -- kuoleman, pelon kautta. Miten paljon on sellaista maailmassa, joka elähyttää rakkauttamme, joka herättää ihailuamme, joka velvoittaa meitä kiitollisuuteen, sitä tuntemaan ja opettamaan on onneksi meidän keskuudessamme runsaasti ihmisiä. Kuitenkaan ei ole, niin luulisin, vielä tarpeeksi painostettu sitä seikkaa, miten selvä on kautta koko luomakunnan Jumalan tarkoitus saattaa meidät usein pelon valtaan; ei tuollaisen äkillisen, itsekkään ja halveksittavan välittömän vaaran pelon, vaan pelon, jonka herättää mahtavain hävittäväin voimain näkeminen ja ennen muuta kuoleman alituisen läheisyyden havaitseminen, Mikään ei minusta näytä niin merkilliseltä, kuin se suurenmoisten näkyjen järjestely; joka tuhoisissa tapauksissa saa mielikuvituksen hurjan pelon valtaan, vaikka todellinen vaara olisikin verrattain vähäpätöinen... Katsellaanpas esim. hetkinen ukonilman siveellistä vaikutusta... Me näemme kaikki nuo viimeisen tuomion valmistelut; miten pilvet valtavina kasautuvat pilvien laelle, miten puiden lehdet kauhistuneen hiljaisina kuuntelevat miltä suunnalta tuuli alkaa puhaltaa; miten ne jo kaukaa kuiskivat toisilleen hävityksen enkeleistä, ennenkuin nämä vielä ovat edes ehtineet heilauttamaan tulimiekkojaan; miten mustat surukulkueet levittävät pimeyttä valoisalle keskipäivän taivaalle ja miten avaruuden kansi ryskyy kuoleman vaununpyörien alla, -- kuinka moniin mieliin tekeekään tämä niin syvän vaikutuksen, kuin olisi nyt uhkaamassa täydellinen lopullinen tuomionhävitys, ja miten ihmeellisiä ovatkaan raivoavain alku-aineiden ihmissielun mukaan sovitetut purkaukset! Synkät värit, pitkällinen, säännötön, kouristava jyrinä, pilvien aavemaiset, liekehtivät ja paisuvat muodot -- kaikki tämä on aivan erinomaisesti omiansa herättämään meidän vaaravaistoamme, samaten kuin ihmisäänen valitus ja voihkina herättää meidän sääliväisyysvaistomme. 37. Epäilen, onko koko epä-elimellisessä luonnossa mitään niin täydellisen kaunista kuin tuore, korkea, lämpimässä valossa nähty lumikinos. Sen aaltomaiset viivat ovat käsittämättömän ihania ja hohtavia; sen pinta ja läpinäkyvä ainejoukko ovat yhtä hurmaavia; sen valot ja varjot ovat tavattoman monivivahteisia ja jäljittelemättömän täydellisiä -- varjot teräviä, kalpeita ja taivaallisen kauniita väriltään; niihin sattuvat valonsäteet vaikuttavat voimakkaasti, ja heijastavan valon viehättävä värileikki lisää siihen tuhansia uusia vivahduksia... 38. Mahtava, useampia päiviä kestävä myrsky nostattaa kiehuvasta vedestä vaahtoa, joka köyden tai kukkakiehkuran tavoin kiemurtelee aallolta aallolle ja joka suistuviin harjoihin muodostaa reunuksia -- myrsky sieppaa ne mukaansa, mutta ei riko niitä, vaan heittää ne riippuviksi kasoiksi ylös ilmaan, niin että ne lentelevät ympäriinsä kuin lumihiutaleet, jotka ovat pitkiä ja paksuja kuin käsivarsi. Vyöryvät aallot purskuttavat valkoista vaahtoa syvimpiinkin laaksoihinsa kuin vesi putouksen kuoppiin, ja myrsky kiidättää sen tukahuttavien höyryjen tavoin pois niiden jälleen kohoutuessa. Meren ja ilman rajaviiva katoaa. Matalimmat sadepilvet repeytyvät ja paloittuvat ja lentävät hurjaa vauhtia yli aaltojen, jotka mahtavalla voimalla, salamannopeasti, raivoisasti paiskaavat huippunsa nurinniskoin syvyyteen. 39. Asetu puoleksi tunniksi Schaffhausenin putouksen pohjoiselle partaalle, siihen, missä kosket ovat pisimmät, ja katsele, miten vesikaaret heittäytyvät ensin putouksen partaalta rikkoumattomina, hohtavina, nopeuden silittäminä pyöristyneiden kalliokärkien yli, peittäen ne kaksikymmentä jalkaa paksulla kristallikupoolilla, niin nopeasti, ett'ei liikettä lainkaan eroita, paitsi milloin vaahtokupla ammahtaa ylhäältä niiden yli kuin tähdenlento; ja miten ylempänä seisovain puiden lehdet kirkastuvat alapuoleltaan samassa silmänräpäyksessä kun kristallikupooli hajoaa roiskuvaksi vaahdoksi; ja miten kaikki vaahdon kuplat palavat viheriänä tulena kuten sinne tänne siroitellut viheriäkivet; ja miten tuon tuostakin hypähtää putouksesta kuohuva vesisäije kuin sähikäinen, särkyy tuulessa, haihtuu usvana ja valaisee ilman; ja miten levottomana riehuvan syvyyden valkovaahtoisten pyörteiden läpi näkyy kuohun kalventama sininen vesi, puhtaampana kuin valkeiden sadepilvien välistä pilkistelevä taivas, sillä välin kun hiljainen sateenkaari heittää kaiken tämän yli väräjävän vyönsä, väliin loistaen, väliin kadoten ja peittyen vaahtoon ja reveltyyn auringonvaloon, kunnes se lopulta kätkeytyy paksujen, hurjan veden kanssa hyvässä toveruudessa liehuvain kultalehtien taa, väliin nostattaa putouksen väkevämpi työntö nuo vettä valuvat lehvät kuin teräisen laihon, mutta pian painuvat ne kosken jylinän vaimetessa sammaleisille kallioilleen taas, -- kasteen tippuessa niiden paksuista oksista viheriäiselle, lakoilevalle nurmelle ja kimallellessa valkoisina rihmoina pitkin mustia rantakallioita, kostuttaen jäkäliä, jotka niiden kupeille kutovat kirjavia purppura- ja hopeamattojaan. 40. Kaikkiin muihin jokiin kuvittelemme me erikseen pinnalla kulkevan vesikerroksen ja syvemmällä kulkevan, ja jotakin epämääräisesti vastenmielistä pohjalle. Mutta Rhône vyöryy tietänsä yhtenä värivivahteisena jalokivenä; sen pintaa ei ole missään, sen kirkas itse on kaikkialla, sen taivaankaaren väreissä loisteleva kiitävä vuo ja sen läpikuultava vesipaljous ovat sinisiä aina rantaan ja säteileviä aina syvyyksiin saakka. Viisitoista jalkaa paksu kerros lentävää, ei juoksevaa vettä -- ei vettä: sulaneeksi jäätiköksi sitä mieluummin sanoisi; siinä on jään jykevyyttä, pilven kihertymystä, taivaan riemua ja ajan ikuisuutta. Ihanaa on kylläkin katsella kirkkaan meren aaltoja; mutta ne tulevat ja menevät herkeämättä, eikä mikään muoto pysähdy sellaisekseen edes silmänräpäyksen ajaksi. Mutta täällä näet mahtavan aallon, joka oli aina samanlainen ja jonka jokainen kare pysyy sellaisenaan kuin simpukan kierrekotelo. Ei vaahtoa, joka irtautuisi ja häviäisi olemattomiin; ei levähdyshetkeä voimien kokoamiseksi; ei avutonta nousuveden peräytymistä, vaan kaikki pysyy semmoisenaan selkeällä päivällä tai vienosti suhisevana yönä; keskeymätöntä vierimistä eteenpäin ja keskeymätöntä loistoa ja keskeymätöntä kuisketta ja auringon paistaessa ehtymätöntä, ylimaallisen kaunista merenvihreän, ultramarinin, orvokinsinisen, katkeronsinisen, riikinkukonsinisen, paratiisinjoensinisen värileikkiä, värikimaltelua sellaista, jota aurinko houkuttelee maalattuihin ruutuihin; säikeitä, joita Alppien velhotar kehrää ja iki-ajoiksi heittää alas lumituntureiltaan. Entä sitten virran viaton tapa seisahtua katsomaan ympärilleen pienimmässäkin polvekkeessa! Suuret vuorivirrat näyttävät aina olevan vihapäissään, ja suuret joet ovat useimmiten luihuja; mutta Rhône ei tunne vihaa enempää kuin salakaunaakaan. Vuorivirta näyttää riemuitsevan siitä, että se oli jättänyt järven rauhaisan unen taakseen ja että se oli löytänyt jälleen oman itsensä, ja se raivosi siksi, että se rakasti hurjaa vauhtia, ja kuitenkin olisi se seisahtanut mielellään ja palannut entisille jäljilleen. Siinä näit pikku-aaltoja, jotka tanssivat päivät pääksytysten, aivan kuin olisi Perdita oppiakseen katselemassa niiden karkeloa; siinä oli pikkuvirtoja, jotka hyppivät kuin karitsat tai vuorivuohet; ja pyöriviä vesijoukkoja, jotka ravisteleivat auringonpaisteessa, niin että ne vääntyivät ylhäältä kierteille kuten kristallihiekka niiden alla; siinä oli virtapaikkoja, jotka kutoivat valosta kultapunoksia ja sovittelivat niihin säikeitä, jotka olivat kuin silattuja turkoseja; siinä oli ojanteita, jotka aivan varmasti järven toisella puolen olivat myllynuomia ja jotka nyt toimekkaina vilkuivat ympärilleen, etsien uusia pyöriä liikuttaakseen; siinä oli vesiputouksia, jotka kerran hypähtivät mahtavasti ilmaan yhä suorittaen saman tempun uudestaan ja nauraen sitä, että ne putosivatkin vain pari jalkaa korkealta; ja kaiken tämän kirjavan aaltojen vilinän keskeltä hohtaa keskimäinen, syvä valtaväylä hitaasti vyöryen, niin voimakkaana, mutta kuitenkin niin peloittavuudesta vapaana ja suuttumattomana pääskysineen, jotka myrskylintujen asemesta liihoittelevat sen yllä; ja se rakas vanha kaupunki kyhjöttää tämän kimaltelevan vesivyön ympäröimänä kuin olisi se puetettu sinikivikoristeeseen. VI. VUORET. Sanoja, jotka luomiskirjan ensi luvussa ilmoittavat meille pilvien tarkoituksen, seuraa välittömästi tämä huomattava lause: -- "Ja Jumala sanoi: kokoontukoon vesi taivaan alla erinäiseen paikkaan, niin että kuiva näkyy." Me emme ehkä useinkaan kylliksi käsitä tämän ajatuksen syvää merkitystä. Me olemme liian taipuvaisia pitämään sitä kuvauksena tapauksesta, joka oli mahtavampi vain laajuudeltaan, eikä luonnoltaan kuin Punaiselle merelle annettu käsky väistyä, jotta Israelin lapset voisivat käydä sen lävitse. Me kuvittelemme jumalaisen voiman samalla tavalla vyöryttävän avaramman valtameren aaltoja kasaan ja asettavan niille patoja ja sulkuja ijankaikkisiksi ajoiksi. Mutta niissä on paljoa syvempi ajatus näissä luomiskirjan juhlallisissa sanoissa ja eräässä niitä vastaavassa psalmien säkeessä: "Hänen kätensä valmistivat kuivan maan." Tähän silmänräpäykseen asti oli maa ollut _tyhjä_, sillä siltä oli puuttunut _muotoa_. Käsky, että veden piti kokoontua, merkitsi samalla käskyä, että maan piti _muodostuman_. Merta ei ajettu asemilleen äkkiä kukistetun kapinan jälkeen, vaan se karkoitettiin entisiltä sijoiltaan täydellisen, kärsivällisen tottelemisen tietä. Kuiva maa ei astunut näkyviin autioina, hyöky-aaltojen hylkääminä hiekkarantoina, joita laineet saattoivat vaatia alueikseen jälleen, vaan kerros kerrokselta kohoavina kukkuloina ja raudanlujina kallioina, jotka ijankaikkisesti saattoivat kerskua sukulaisuudestaan taivaan vahvuuden kanssa ja pitää seuraa pilville. Tässä kohdassa ei ole lainkaan tarpeellista ryhtyä tarkastelemaan, kuinka pitkän ajan luomiskirjan mainitsema "päivä" todellisuudessa käsitti. Joskus myöhemmin yritämme me ehkä kuvailla, millaiset tuliuunit sulattivat timantin, millaisten maanjäristyspyörien välissä maa ruhjoontui, millaiset jäätikköhampaat ja raskaat merenaallot sitä jyrsivät ja kaivoivat ja muovailivat, niin että se lopulta sai nykyisen muotonsa; mutta kuten luomistyön historian kirjoittaja sulkee tapahtuman muutamiin harvoihin sanoihin, niin koetamme me tässä muutamin yleisin käsittein päästä siitä selville; ja lukiessamme tuon mahtavan lauseen: "Kuiva näkyköön", pyrimme me seuraamaan Jumalan sormea, kun se maan kivitauluihin piirsi sen ikuisen muodon kirjaimet ja lain, sitä mukaa kuin lahti lahdelta syvyyden haudat kynnettiin ja kärki kärjeltä viivat vedettiin ja siten jumalaisen viisaasti suunniteltiin rannat, joiden tuli olla kansojen rajoina; ja jono jonolta vuoret pitennettiin ja niiden perustukset ijäksi vahvistettiin; ja ilmansuunnat painettiin syvyyden kasvoihin, ja kedot ja maan tomun korkein ilmenemismuoto luotiin; ja Kristuksen oikea käsi kylvi lunta Libanonille ja tasoitti Golgathan rinteet. Ei ole tarpeellista, toistan sen vieläkin, eikä monessa suhteessa mahdollistakaan yrittää määrätä, miten ja milloin tämä työ toimitettiin; mutta erinomaisen tarpeellista on, että jokainen ihminen selvittää itselleen sen valtavan tarkoituksenmukaisuuden ja sen syvän viisauden ja rakkauden, jotka puhuvat vuorten järjestelystä. Sillä huomaa hyvin: jotta maa olisi saanut nykyisen näkönsä, siihen ei tarvittu ainoastaan ja pelkästään _muovailevan_ voimaa; vuoret eivät olisi voineet pysyä pystyssä päivääkään, ell'ei niitä olisi tehty aineista, jotka täydellisesti erosivat niistä aineista, mistä matalammat kummut ja laaksojen pinnat syntyivät. Kovempaa ainesta täytyi hankkia vuorijonoille, mutta ei kuitenkaan niin kovaa, ett'ei se murenisi mullaksi, elättämään Alppien metsiä ja Alppien kukkia; ei niin kovaa, ett'ei se keskellä ylvään mahtavuutensa voimaakin näyttäisi kuoleman leimaa otsallaan ja samaa tuomiokirjoitusta, joka on painettu ihmisen kasvoihin: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Ja tästä katoavasta aineesta rakennettiin ylevimmät muodot, mitkä sopeutuvat ihmisen turvallisuuteen; ja huiput korotettiin niin korkealle ja rotkot painettiin niin syvälle kuin mahdollista, jotta kaikesta huolimatta paimen saattaisi käyttää karjaansa vuorten rinteillä ja rakentaa majansa niiden varjoon. Ja huomaa, että tämä tapahtui kahdessa tarkoituksessa. Oli itse asiassa aivan välttämätöntä luoda moisia korkeuksia, jotta maa tulisi soveliaaksi ihmisten asua; sillä ilman vuoria ei olisi voitu puhdistaa ilmaa eikä elättää jokia, ja maa olisi suurimmalta osaltaan muodostunut aroksi tai seisovaksi rämeeksi. Mutta jokien elättäminen ja tuulien puhdistaminen ovat pienimpiä vuorien toimittamista palveluksista. Niiden korkeampana tehtävänä on sammuttaa ihmissydämen kauneudenjanoa, joka löytää tyydytyksensä Jumalan käsialoista -- pudistaa se hereille horrostilastaan syvän ja puhtaan hämmästyksen avulla. Vuoret ovat kuin suuri, jalo rakennus, joka ensi sijassa antaa suojaa, mukavuutta ja lepoa ja joka sen lisäksi on koristettu mahtavin veistoksin ja satumaisin maalauksin. On mahdotonta tarkastella tavallisimpienkin vuoriseutujen peruspiirteitä havaitsematta, että ne ovat luodut pienimmällä alalla yhdistämään, mikäli mahdollista, kaikki, mikä hurmaa ja kohottaa ihmissydäntä: "mikäli _mahdollista_" -- se on: mikäli se soveltuu koko maata kohdanneen hylkäystuomion täyttymiseen. Kuoleman on istuminen vuorilla; ja julman myrskyn on niitä raateleminen ja orjantappurain ja ohdakkeiden on kasvaminen niiden kupeilla; mutta myrsky vasaroi niiden kallioita mitä ihanimpiin muotoihin ja orjantappurat menestyvät niiden kupeilla, jotta itse erämaakin kukoistaisi kuin ruusutarha. On omituista, että meidän omilla vuorillammekin, Skotlannin ja Cumberlannin kallioilla, vaikka ne usein ovatkin liian kaljuja ollakseen täysin kauniita ja aina liian matalia ollakseen täysin yleviä, niin moni syvä ihastuksen ja ilon lähde avautuu niiden solissa ja laaksoissa; ja sielläkin, missä niiden kätketyimmät kukat ahtautuvat tietymättömimmille paikoille ja missä niiden pienet ojanteet hitaasti kiemurtelevat, näyttää luonnon koko sydän halajavan antaa ja yhä antaa ja siroitella ehtymättömiä aarteitaan niin kärsivällisen, niin rakastavan anteliaasti, että meidän huomaavinkin kiitollisuutemme on lopultakin vain välinpitämättömyyttä sen jaloutta kohtaan ja huolimattomuutta sen rakkauteen verrattuna. Mutta todellisilla, korkeammanlaatuisilla vuorilla tuntuu jumalallinen tarkoitus heti vedota ihmishengen kaikkiin kykyihin vielä selvemmin ilmaantuvan. Matalat vuoret katkaisevat tavallisesti johonkin määrin niiden juurella avautuvien laaksojen rehevyyden; Etelä-Englannin harmailta hiekkasärkiltä ja Keski-Ranskan puuttomilta rinteiltä kuten Skotlannin harmailta, aaltomaisiltakin nummilta puuttuu -- mitä erikoista viehätystä ne muuten tarjonnevatkaan -- se kauneus, joka on ominaista alankomaiden metsille ja kedoille. Mutta suuret vuoriseudut _nostavat_ alankomaat _rinnalleen_. Kuvitelkoon lukija ensin mielessään jonkun alituisesti vaihtelevan, hedelmällisellä, oivallisesti viljellyllä tienoolla avautuvan tasangon näkyä; hän ajatelkoon sen kauniiden metsäin varjostamaksi ja ihanain niittyjen väriloiston koristamaksi; täyttäköön hän tämän maiseman etäisimmälle taivaanrannalle asti lukemattomilla yhä vaihtelevilla maalaiselämän kuvilla; johtakoon iloisia puroja nurmikenttäin halki, siroitelkoon taloryhmiä sinne ja tänne niiden rannoille, piirtäköön tasaisia polkuja sen puurivien välille ja vilkastuttakoon sen ketoja onnellisin laumoin ja hitaasti vaeltavin karjatäplin; ja kun hän siten on väsynyt lukemattomiin tämäntapaisiin kuvitteluihin eikä ole jättänyt pienintäkään kaistaletta vaille omaa viehätystänsä, ajatelkoon hän koko tämän suuren tasangon loppumattomme luonnollisen kauneuden aarteineen ja inhimillisen onnen ilmauksineen näköpiirin rannasta toiseen kudotuksi vaatteeksi, jonka Jumalan käsi vetäisee koholle ja joka luo valtavia poimuja kuten kuninkaan hartioilta aaltoileva viitta; kuvitelkoon hän kaikki nämä kirkkaat purot vaahtoavina hyökyviksi jyrkänteeltä toiselle, ja kaikki nämä metsät taipuviksi taaksepäin rinteitä vasten kuten ratsastaja, jonka hevonen äkisti vajoaa, ja kaikki nämä kylät pesiytyneiksi kiemurteleviin laaksoihin, ja kaikki nämä laitumet leviäviksi vihreinä, syvinä, liepeiltään kasteen liottamina nurmikko-aaltoina, jatkuviksi alaspäin loppumattomina rinteinä, siellä ja täällä varjostamina liikkumattoman pilven, joka puoliksi nojaa maahan, puoliksi leijailee ilmassa -- ja hän on koko tässä korkeassa maailmassa näkevä vasta jonkun suuremman Alppimaiseman peruspiirteet. Ja kaikki, mikä on viehättävää alankomaan tasangolla, tulee vielä viehättävämmäksi tämän muutoksen kautta; puut, jotka ylenivät jäykkinä ja kömpelöinä tasangon yksitoikkoisesta pinnasta, saavat täällä omituisen koukeroisia, voimakkaan kauneita muotoja, nojautuessaan vuorten kylkiin; ne hengittävät vapaammin ja levittelevät oksiansa huolettomammin sitä mukaa kuin ne vääntäytyvät ylemmäksi ja tuijottavat kirkkaaseen valoon veljiensä korkeimpien huippujen yli; kukat, joita pellolla aura kumoilee, kasvavat nyt pääsemättömillä paikoilla, minne ne joka vuosi keräävät yhä iloisemman seuran ja missä ne eivät pelkää mitään pahaa; ja joet, jotka tasangolla ryömivät tietänsä mustin pyörtein saastaisten rantojensa välissä, kiitävät nyt hopeakoskin ja pukeutuvat sateenkaaren väreihin ja tuovat terveyttä ja elämää kaikkialle, minne vain niiden aaltojen kimallus ulottuu... Ei liene sentähden aivan hyödytöntä eikä ehkä tarpeetontakaan lyhyesti tarkastella niitä kolmea suurta palvelusta, jotka vuorijonojen on määrä suorittaa ihmisten terveyden säilyttämiseksi ja heidän onnensa lisäämiseksi. Ensimäinen tehtävä on yksinkertaisesti vesien saattaminen liikkeeseen. Jokaisen lähteen ja jokaisen virran, kirkkaana solisevasta, tuumansyvyisestä pikkupurosta, joka katkaisee kyläkujan, Amatsonin tai Gangeen ehtymättömiin, äänettä ikuisesti vieriviin vesijoukkoihin asti, kaikkien on niiden kiittäminen maan ylänkömuodostumia kirkkaudestaan ja voimastaan. Täytyy olla jonkunlainen loiva tai jyrkkä, pitkä tai pudottava vieru, jotta aallot matkallaan pääsisivät kaisla- ja ruokoviidakkojen läpi; mutta kuinka harvoin ajattelemmekaan, kuljeskellessamme viehättäväin purojemme rantoja, kuinka ihana ja ihmeellinen on tämä järjestelmä, josta jokainen kirkkaassa vedessä huojuva korsi meitä muistuttaa -- sekä ett'ei sateella eikä kasteella ole maan pinnalla levähdyspaikkaa, vaan tapaavat ne päin vastoin, lähtien tunturien sisimmistä rotkoista, niitä varten uurrettuja uomia, joissa ne virtana kuohahdellen syöksyvät alas alankomaan laidunten varjoisain rantojen väliin, kierrellen vanojen ja liljan lehtien lomitse; ja niiden täytyy yhä laskeutua niille määrättyä ojannetta pitkin ja määrätyin päivämatkoin, väliin tyynesti ja hiljaa, väliin kiitäen ja kuohuen, mutta ei koskaan leväten; niiden on kuljettava säädetty palanen maata päivässä, ennen seuraavaa auringonnousua, eikä paikka, joka ne näki, tunne niitä enää, ja suojelevat vuoret avaavat niille kuiluissaan ja halkeamissaan niiden kulkua estävät veräjänsä; ja kaukaa houkuttelee meren mahtava syli niitä luokseen! "Syvyys huutaa syvyydelle!" Koska vuoret toiselta puoleltaan paistuvat täydessä auringonvalossa ja toiselle puolelleen taas heittävät peninkulmaisia varjoja, jakavat ne maan ei ainoastaan eri alueisiin, vaan kokonaisiin ilmastovyöhykkeisiin ja puhaltavat herkeämättä tuhansittain erilaisia ilmavirtoja solistaan; kostuttaen niitä vesiputoustensa ryöpyllä, painaen ne alas ja lennätellen jokiensa pyörteissä sinne ja tänne, pysähyttäen ne kuiluihinsa ja rotkoihinsa, minne ei aurinko koskaan tunkeudu, kunnes ne ovat kylmiä kuin marraskuun usva; sitten pääsevät ne jälleen vapaiksi, puhaltamaan yli sametinpehmoisten nurmirinteiden ja kuivumaan auringon paahtamain kallioiden ruohottomain huippujen keskellä; jäätikkökuilut nielevät ne puuskuvin vihurituoksahduksin, ja ne tanssivat kevyinä pilvenpalteina lumikenttien yllä; niitä puhkovat sähköpurkausten vasamat ja ihmeellisesti leiskuvat vuoristotulet, ja ne ponnahtavat yläilmoihin haaveenomaisten myrskypilvien tavoin, aivan niinkuin heinämies pelmuuttelee kuivia rukojaan, lopulta saadakseen puhtaina ja viattomina kulkea teitään, vilvastuttamaan kaukaisten alamaiden turmiollisia usvahuuruja. Vuoret pitävät kolmanneksi huolta siitä, että maan _ydin_ alati uudistuu. Korkeat huiput hajoavat kappaleiksi, jotka syöksyvät alas valtavina kallioina ja jotka sisältävät kaikkia kasveille tarpeellisia ravintoaineita; pakkanen pienentelee vielä näitä pudonneita lohkareita, vesi murentaa ne erilaisiksi hiekka- ja savilajeiksi, joita sitten väkevät virrat huuhtovat mukaansa ja kuljettavat yhä kauvemmas ja kauvemmas vuoristosta. Jokainen puroa paisuttava sadekuuro lisää veden voimaa asetella maajoukkojaan uusiin kerrostumiin ja vähitellen kaivaa uusia ranta-alueita. Hurjistuneiden vesien kuohunta, -- raivo, jolla ne raastavat mukaansa sulut ja kalliot, -- eivät suinkaan merkitse häiriötä luonnon lempeässä järjestyksessä, vaan ovat ne, ihmisen onneksi ja maan kauneudeksi, ankarain lakien sitomia ilmiöitä, jotka tapahtuvat kyllä pienemmässä mitassa, mutta eivät silti ole vailla vaikutustaan matalimmillakaan ylängöillä; ja jokainen kesäsade, joka tihkuu yläväin niittymaiden läpi, ottaa mukaansa määrätyn taakkansa multaa ja pudottaa sen alempaan laaksoon, jonkun luonnollisen puutarhan tarpeiksi. Siten nämä synkät ja autiot ja peloittavat vuorijonot, joita melkein kaikkina aikoina on katseltu inhoten ja kauhistuen ja joita on väistelty, aivan kuin majailisi niillä vain herkeämättä toimivia kuolemanhaamuja, ovat siis itse asiassa elämän ja onnen lähteitä ja levittävät suurempaa siunausta kuin alamaan uhkuva hedelmällisyys. Laaksot vain ruokkivat meitä, vuoret ruokkivat, suojelevat ja vahvistavat meitä. Me lainaamme käsitteemme rohkeudesta ja ylevyydestä milloin vuorilta, milloin mereltä; mutta me erehdymme näiden käsitteiden sovelluttamisessa, Meren aalto pysyy, huolimatta kaikesta sen alttiudesta palvella meitä, ahnaana ja kauhistavana; sinivuorien äänetön aalto kohoaa sitä vastoin, herkeämättä lahjojaan jaellen, taivasta kohti, tyynenä kuin ijankaikkinen sääli; toisen aalto-alueen pimeys on tutkimaton, toisen uskollisuus horjumaton, mutta molemmat kantavat ne ainian sen mahtavan vertauskuvan leimaa, joka on niihin sovitettu: Sinun _oikeutesi_ on kuin valtavat vuoret; sinun _tuomiosi_ ovat kuin suuri syvyys! 43. Paras kuva, jonka koko maailma voi antaa paratiisista, on korkealle työntyvä Alppi vierettävine nurmimattoineen, hedelmätarhoineen ja viljapeltoineen, jota kaikkea seppelöivät punertavat kalliot ja ikuiset lumikentät; koko tämä ihanuus ei ole suinkaan vain tunteen tai henkilökohtaisen maun tuotetta, vaan voi sen tyynesti todistaa, viittaamalla runsaampiin, viehättävämpiin väreihin kukkuloilla ja kukkulain ympärillä, puiden monimuotoisempiin ryhmityksiin tai niihin lukemattomiin, loistaviin näkyihin, joita virrat, kalliot ja pilvet tarjoavat silmälle hetkestä toiseen... Vuoriston kimalteleva etäisyys näyttää niin laajoja puhtaan orvokin ja purppuran hehkuttamia alueita, että sellaisia tasangoilta kokonaan puuttuu, mutta myöskin läheltä katsoen synnyttää tummien rotkojen ja metsien laella liehuva pilvihuntu kaikenlaisia, mitä hienoimpia sinisiä värisävyjä; sininen ja purppura muuttuvat korkeammilla huipuilla niin hienoksi ruusunpunaksi, ett'ei sellaista näe muualla, ja lisäksi on taivaan sini täällä syvempää ja puhtaampaa kuin alamailla. Paitsi tätä värien moninaisempaa täyteläisyyttä ja rikkautta ilmavilla ylängöillä, tulee ottaa myös huomioon se väriloisto ja värihehku, joka koristaa jokaista kiveä, kasvilajien alituinen vaihtuminen, minkä ohella useimmat alppikukat jo itsessään ovat viehättävämpiä kuin tasankojen kukat... Tämä sammalten ja kukkien vuoristolle hankkima etevämmyys saa lisäksi erinomaisen avustajan vedestä, joka kaikkialla osoittaa suurta voimaansa. Ei ainoastaan sen kirkkaus, väri, vaihtelevat virtaukset, sen tyyni, tutkimaton syvyys, sen taivaanpuhdas kuvastin, vaan myöskin sen viha ja raivo -- kaikki nämä ovat seikkoja, joista merestä ulohtaalla asuva tasankolainen ei voi muodostaa itselleen minkäänlaista käsitystä. Tosin on meren aalto paljoa mahtavampi kuin vuori virran voimakkainkaan ryöpsähdys, mutta meri, vaikka se _voikin_ olla kirkas, ei ole meidän rannoillamme koskaan tyyni tunturijärven lailla. Meri näyttää vain olevan alallaan, mutta vuoristojärvi nukkuvan ja uneksivan. Vuoristovesien kiemuroiminen ja karehtiminen kalliorotkojen varjossa, kultaiset valonkipinät, jotka tuon tuostakin laskeutuvat niiden pinnalle putoavain lehtien tavoin, vuoripurojen solina matalassa uomassaan, kosken värileikki ja utuharso, putouksen vyöryntä ja järinä, kumina ja kuohu, pitkät, puolittain veteen, puolittain utuun heijastuvat viivat, jotka näyttävät vuorten nurinpäin käännetyn kuvan ja sinisen aamutaivaan -- kaikki tämä jää vuoriston eittämättömäksi perintö-osaksi. Muuan etu liittyy vielä edellisiin -- puiden mahtavampi luonne. Vasta silloin kun niiden on voitettava vaikeuksia, kehittyy niiden sisäinen jäntevyys, joka opettaa niitä työntämään juurensa karuun kallioon, kallistumaan yli kuilujen, piiloittautumaan jäätikkötuulten kylmiltä henkäyksiltä, ojentumaan kohti harvinaisia auringonsäteitä, yhtymään ryhmänä juomaan iloisesta purosta, käsi kädessä kiipeämään jyrkimpiäkin rinteitä, järjestymään sammalpeitteisten kumpujen ympärille ikäänkuin tanssiriveihin, toverillisesti levähtämään tuoksuvilla nurmipatjoilla, asettumaan ikäänkuin juhlakulkueeksi taivaita tavoitteleville harjanteille -- moista ei näe alankomaan metsissä, joiden rauhaisaa kauneutta ei mikään häiritse. Samaten esiintyy metsien lehvärunsaus Alpeilla enemmän edukseen, sillä kohoavilla rinteillä kasvaa puu puuta ylempänä, kuvastuen selväpiirteisinä taivasta vasten, kun taas alamailla näemme puuryhmistä vain latvat ja sivut. Tähän puiden etevämmyyteen liittyy lopuksi vuorien suurempi pilvikomeus. Alankomaan yllä kaartuva taivas ei tarjoa mitään vaihtelevaa näkyä, josta ei myös saisi nauttia vuoristossa, kun taas edellisessä seudussa puuttuu tuhansia vaikutelmia, jotka jälkimäisessä esiintyvät yhden ainoan päivän kuluessa. Jo pelkkä oleskelu pilvien parissa, kuljeskelu niiden peitossa tai niiden yläpuolella oikaisee ja selvittää meidän koko käsitystämme taivaan perustuksettomasta rakenteesta; ja hienon koukeropiirteinen pieni aamupilvi, joka kiitää yli mäntyryhmän tai lepää sen latvoilla, on kauniimpi kuin kaikki ne valkoiset pilvikasat, jotka peittävät alankomaan taivaankannen idästä länteen. Ja entä sitten nuo suurenmoiset pilvimuodostukset: niiden mahtavat hyökyaallot, jotka murtuvat kukkuloita vasten, mustat hirviöt, jotka linkoavat ukonvasamia; tai liikkuva marmorilattia, joka ulottuu lumikentältä toiselle, aamuruskon siltana -- kaikki tämä on alankomaan asukkaan mielikuvitukselle yhtä outoa kuin jonkun vieraan kiertotähden näyt. Mutta vuoriston väriloisto, muodon täydellisyys, vaihtelevaisuus, ihmeellinen rakenne, hurmaavat jokaisen terveen ihmismielen; ja yhtä hyvin voidaan todistaa vuoriseudun etevämmyys kaikissa näissä suhteissa alankomaahan verrattuna kuin runsaasti maalatun akkunan suurempi komeus pelkän valkoisen ruudun rinnalla. Mitä kauvemmin viivyin Alpeilla ja mitä lähemmin niitä tutkin, sitä paremmin selvisi minulle se suuri yleissuhde, että ne aina muodostavat laajan ylätasangon tai mahtavan ylämaan, jolta melkein kaikki korkeimmat kukkulat kohoavat kuten pöydälle nostetut lapset, useimmissa tapauksissa verrattain etäällä ylätasangon laidoilta -- aivan kuin putoamistaan peljäten; toiselta puolen syntyvät Alppien komeimmat näyt ei niin paljon tämän lain poikkeuksena, kuin siitä, että joku noista korkeista kukkuloista on ilmeisesti lähennyt pöydän reunaa, katsahtaakseen sen yli, näyttäytyen siten äkkiä laaksolle koko mahtavuudessaan. Näin on laita Wetterhornin ja Eigerin Grindelwaldissa, kuten Grande Jorassen Col de Ferretin yläpuolella. Mutta tuo ylävä tasanne tai pöytä esiintyy selvästi näissä näennäisissä poikkeustapauksissakin; useimmiten ei ole kuitenkaan korkeiden huippujen sallittu tulla aivan pöydän reunalle, vaan ovat ne linnoituksen tornien tavoin pysähtyneet loitolle siitä, penikulmamäärin verrattain tasaisten kalliopaasien ympäröiminä, joiden yli valtavat jäätiköt polveilevat ja levenevät, vaahdoten synkkien keskeisharjujen juurella kuin suunnattoman hyöky-aallon roiskeet, aallon, joka syöksyy yli pyöristyneen kallion, keskeensä saaren tavoin sulkien osan siitä. Tuloksena tästä järjestelystä on, että koko Sveitsi on tavallaan jakautunut ylempään ja alempaan vuoristoon -- alemman muodostavat hedelmälliset laaksot, joita rajoittavat jyrkät, mutta helppopääsyiset metsää kasvavat, enemmän tai vähemmän rotkojen halkomat rinteet ja joiden takaa korkeat Alpit häämöittävät; ylemmän, jonne pääsee vasta ensimäiset 3000-4000 jalkaa korkeat kukkulat kiivettyään, muodostavat verrattain tasaiset, mutta erinomaisen autiot sammaleiset paasi-alueet, joita jäätiköt puoliksi peittävät ja jotka ulottuvat aina jonon päähuippujen juurille asti. On tuskin tarpeellista huomauttaa tämän järjestelyn erinomaista viisautta ja hyvyyttä korkeiden tunturiseutujen asukkaiden turvallisuudeksi. Jos nuo korkeat kukkulat kohoisivat suoraan syvimmistä laaksoista, syöksyisi jokainen niiden huipuilta irtautuva kivi ja jokainen niiden kupeilta lähtevä lumimöhkäle suoraan asutuille seuduille, joissa ei kuluisi yhtään ainoata vuotta ilman maanvieremää tai lumivyöryä; lisäksi hävittäisivät kivet ja lumi pudotessaan metsät kukkulain rinteiltä ja jättäisivät vain alastomia uomia osoittamaan hävityksen tietä siinä, missä nyt upeilee vierettäviä niittyjä ja kastanjalehtoja. Sitä paitsi sulaisivat ne lumijoukot, jotka äkkiä joutuisivat lämpimämpään ilmaan, sangen nopeasti keväällä ja aiheuttaisivat tuhoisia tulvia jokaisessa suuremmassa joessa kuukauden tai kuuden viikon n ajaksi. Kun siten kaikki lumi, paitsi korkeimmilla kukkuloilla, melkein ikuisen pakkasen mailla säilyvä, olisi sulanut, ruokkisivat jokia kesällä vain lähteet ja se merkityksetön vesimäärä, joka aurinkoisempina päivinä tihkuisi korkeammilta lumikentiltä. Moisten olosuhteiden vallitessa olisi Rhône kesäiseen aikaan tuskin Severniä leveämpi, ja monet Sveitsin laaksot olisivat melkein kokonaan vailla kosteutta. Kaikki tämänlaiset onnettomuudet ehkäisee kuitenkin ylempänä kuvailemani Alppien omituinen rakenne. Irtautuvat kalliot ja korkeilta kukkuloilta liukuva lumi pysähtyvät, syöksymättä suoraan laaksoihin, niihin autioihin koloihin ja alanteihin, jotka kaikkialla ympäröivät keskeisharjuja. Ne pehmeät töyräät, jotka seuraavat näitä pengermiä, mutta joihin eivät putoavain järkäleiden hävitykset enää ulotu, pukeutuvat mitä uhkeimpaan metsäpeitteeseen, lumijoukkojen keräytyessä niiden ylisille reunoille ilmanalaan, joka ei ole niin lämmintä, että ne sulaisivat nopeasti keväällä, eikä niin kylmää, että se suojelisi niitä kokonaan kesäisen auringon paahteelta, vaan muuttuvat ne joko jäätiköiksi tai jäävät laajoina alueina hitaasti sulamaan vuoden loppuun asti; -- molemmissa tapauksissa synnyttävät ne tasaisia, runsasvetisiä ja säännöllisiä virtoja alemman vuoriston kylille ja laitumille, ja muulle Europalle jaloja, purjehdittavia jokia. Koska moinen rakenne on mahdollisimman paras ja viisas, on se myös riittävä syy sen olemiseen, ja monesta tuntuisi ehkä tarpeettomalta lähteä enempää tutkimaan sen syntyä. Mutta minusta on vaikeata käsittää, miten joku saattaisi seisoa näitä kalliotorneja ihailemassa vuoriston sydämessä, eikä kysyisi itseltään, oikeinko tosiaan hän nyt tarkastelee jumalaisen rakennusmestarin ensimäistä teosta? Loiko hänen sormensa pohjattoman syvyyden silloin kuin Aatami luotiin tomusta? Leikkasiko sen luoja nämä rotkot ja portaat ja reunat kuten kirjaimet uurrettiin lain tauluihin, ja jätettiinkö teos silleen, kantamaan ikuista todistusta hänen ihanuudestaan taivaan pilvissä? Tai onko se jätteitä pitkästä sarjasta vuoria, jotka ovat olleet olemassa syntymisen, kasvamisen, kuoleman ja hävityksen taipumattomien lakien mukaisesti? Vastaus tähän kysymykseen ei voi jäädä epäiltäväksi. Itse kallio vastaa kuuluvasti putoavan kiven tai halkeavain huippujen ryskinällä. Teos _ei_ ole enää se, mikä se on kerran ollut. Vuorten juurella avautuvat laajat tasangot kantavat runsain määrin sen muinaisuuden sirpaleita. Kaikista vuorista on ehkä Alppien otsaan selvimmin kirjoitettu hävityksen jäljet; niiden ympärille ovat niiden ylpeyden muistot ja niiden nöyryytyksen merkit kaikkein kaameimmalla tavalla siroitellut. Mitä olivat ne sitten kerran? Ainoa vastaus on jälleen: -- "Katsele pilveä!" 44. Alppien matalampien selänteiden, kuten Col de Ferret'in, Col d'Anternen ja Buet'in ja niihin yhtyvien harjujen helmassa on useita paikkoja, jotka, vaikka ne tarjoavatkin suuren, jalon kauniita näkyjä, itsessään ovat melkein esikuvallisia kaikelle, mikä eniten ahdistaa ja tuskastuttaa ihmissielua. Avaroita vuoristo-erämaita, siellä ja täällä tupsunen rumaa harmaata ruohoa tai sammalta, erämaita, jotka alituisesti murtuvat mustiksi ahtautuneesta, murskatusta liuskakivestä muodostuneiksi harjanteiksi; niiden rinteillä kimaltelee hitaasti tihkuvia, tyrehtyneitä, voimattomia virtoja, ja niiden läpi tunkeutuu lumivesi kylmän hien tavoin, levitäkseen sitten ryömivissä ojanteissaan niiden sirpaleiden keskeen; väliin näyttävät ne ikäänkuin joutuvan vavistuksen valtaan, ja tuolla ja täällä pudota romahtaa silloin yksikin kourantäyteinen niiden ainesosia tai liuskeita, katselijan saattamatta havaita ilmiön syytä, sitten joutuen perinpohjaisemman raukenemisen uhriksi ja jättäen tilalleen muutamia kuluneita piikkejä, jotka ovat kuin etikan syövyttämiä puukonteriä ja jotka ulkonevat varsinaisesta kalliosta puoliksi irtautuneen kivikasauman läpi, mutta jotka ovat kyllin teräviä haavoittamaan kättä tai jalkaa, jos sattuu niihin nojautumaan, ja jotka rikkoutuvat haavoittaessaan ja raukeavat pian sileiksi, niljakkaiksi ja tahmeiksi läjiksi; siten ovat ne kuin merenranta, jonka myrkylliset aallot ovat viskelleet täyteen kuolleiden kalojen mustia suomuja, ja ne vierettävät alaspäin vastenmielisin rotkoin, haarautuen avaroiksi, autioiksi, hedelmättömiksi jyrkänteiksi, joilla tuulet herkeämättä ulvovat ja mellastavat, ja lumi leviää yli karujen, kaameiden ketojen, joita peittää nokinen pöly; tämä pöly taas kerääntyy juomuiksi ja tahroiksi kaikkien sulavien ojanteiden pohjaan. En tunne seutua toista, joka myrskyssä tarjoaisi liikuttavamman tai auringonpaisteessa surullisemman näyn. Missä samanlaisia kallioita esiintyy edullisemmissa asemissa -- se on: pienempinä harjuina ja matalammalla -- muodostavat ne mitä suotuisimman maaperän kasvullisuudelle; ja Savoijan laaksojen onkin kiittäminen niitä muutamista viehättävimmistä yksinäispaikoistaan -- harvinaisen vehmaita laitumia vieri vierin peltojen ja hedelmä-istutusten kanssa, pähkinä- ja kirsikkalehtojen varjostamina. Moiset maisemat ja nuo ylempänä kuvaillut, jotka ovat toisilleen niin omituisia vastakohtia, on ilmeisesti rinnastettu täydentämään ja selvittämään toisiaan, ja ne ovat luonteellisia erinäisille yhtenäisille liuskakivi-alueille, jotka käsittävät avaroita ylänköjä ja jotka hyvin helposti häviävät. Walesissa ja Skotlannissa ovat samat kallioryhmät paljoa kovempia, mutta eivät myös kohoa läheskään niin korkeiksi; ja tuloksena on, että maisema saa kokonaan toisenlaisen ulkomuodon. Ankara ilmanala ja kallion verrattainen kovuus estävät runsaamman kasvullisuuden; mutta alastomat huiput, niin kuivia ja viljelykseen kelpaamattomia kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole niin nopeasti vaikuttavien ja tuhoisain hävityksenlakien alaisia kuin Sveitsissä, ja kallion luonnollinen väri esiintyy useammin purppurana ja harmaana, mitkä yhdessä kanervan kanssa muodostavat parhaan osan brittiläisten kumpujen syvää ja kaunista sini-etäisyyttä. Niiden hiljaisemmat, hitaammat tunturipurot sallivat myös rantojensa kalliokerrosten esittää lujempia, vaikkakin haaveenomaisia muotoja, ja koskien ja pyörteiden asteettainen vaikutus liuskakiveen synnyttää etu-alalla monia näkyjä, joille korkeammilta kukkuloilta turhaan saat hakea vastinetta. 45. Aivan toisin kuin Chamouni Aiguilles eivät Matterhornin rinteet osoita mitään hävityksen merkkejä. Sen kalliot eivät ole mitään rauenneiden huippujen sirpalejätteitä, jotka siru sirulta, pala palalta häviävät ja kutistuvat. Ne ovat päin vastoin kuin mikäkin järkähtämätön muistomerkki, joka, siltä näyttää, on veistetty jo ammoin sitten, ja jonka mahtavat seinämät eivät ole vieläkään menettäneet niille kerran suunniteltuja muotoja, vaan seisovat jykevinä kuin egyptiläinen temppeli: -- se muistomerkki seisoo siinä oivallisessa asemassa, kauniiksi maalattuna, valaisemana auringon, joka mittaamattomat ajat on herkeämättä noussut ja laskenut, heittäen säteensä sen kiireelle ja joka yhä vielä levittää saman varjoviivan idästä länteen, joka vielä vuosisatojen jälkeen valaisee samaa purppuraryöppyä sen lotuspilareilla, erämaanhiekan luoteen ja vuoksen noustessa ja laskiessa sen perustusten ympärillä niinkuin nämä kallion syyslehdet lepäävät pehmeissä kasoissa Cervinin juurella. Eikö tämä ole omituinen esikuva itsessään näiden salaperäisten, korkeiden Alppien sydämessä -- näiden lumipeitteisessä, kylmässä, harmaassa vanhuudessaan kurttuisten huippujen, jotka ensin ovat niin äänettömiä, mutta jotka sitten, meidän pysytellessämme hiljaa niiden juurella, niin puheliaina mumisevat ja kuiskailevat, katkonaisin, uneksivin lausein, lapsuudestaan, niin sanoaksemme -- eikö tämä ole omituinen esikuva niistä, jotka "ovat väkeviksi heikkoudesta tulleet?" Jos joku näistä pienistä liuskiosuomuista, joka pyöriskellen ja hohtaen viskautui pitkin vanhan virran pohjaa, ja joka oli liian kevyt vajotakseen, liian hento vieriäkseen mukana, melkein liian pieni näkyäkseen, olisi voinut saada osakseen sielun, kun se lopullisesti sukulaistomuhiukkastensa seurassa kulkeutui virran syvyyksiin ja kerrostui -- kuten voisi luulla -- toivottoman ijankaikkisuuden ajaksi mustaan liejuun, tuo halveksituin, unohdetuin ja heikoin kaikista maallisista ainehiukkasista, joka on kaikkeen käytäntöön kelpaamaton ja kykenemätön mihinkään muutokseen, joka ei edes alku-yön pimeydessäkään ollut mahdollinen auttamaan maan vaapsahaista pesän rakentamisessa tai elättämään jäkälän ensimäisiä kudossäikeitä; mitä olisi tämä pieni liuskiosuomu ajatellut, jos sille olisi sanottu, että se jonakin päivänä murenemattoman raudan lujasti, ilman kalvamattomaksi, tulen sulattamattomaksi, yhdistettäisiin tovereineen aineeksi, josta Jumalan taltta oli muovaileva tämän Alppien tornin? -- että hurjat pohjoistuulet turhaan tulisivat raivoamaan _sitä_, tätä pientä, avutonta kiiltoliuskio-parkaa vastaan -- että _sen_, tämän mitättömän, maahan pudonneen kiillesuomun alapuolella tulisivat lumipeitteiset huiput makaamaan kuin lammaskaatraat ja maan kuningaskunnat katoamaan häämöittävään sineen; ja että _sen_, tämän heikon, aaltojen ajeleman kiillesuomun ympärillä taivaanlaen suuret sodat tulisivat puhkeamaan ukkosen jyrinänä, mutta ei sitä horjuttamaan; ja että yön tulinuolet ja raivoten kiitävät hehkuvat pallot tupsahtaisivat tylstyen siitä takaisin avaruuteen; ja että kaikki kirkkaan avaruuden tähdet tulisivat jokainen vuoroonsa, ikäänkuin nousten, sytyttämään uusia soihtuja lumikukkuloille, jotka ympäröivät sen lepopaikkaa ikikestävällä huipulla? 46. En tunne ainuttakaan seutua, jolla olisi puhtaampi ja ehyempi, huomattavasti vähemmän vieraiden vaikutusten häiritsemä tunturiluonne -- ja mitä korkeinta lajia -- kuin pitkin Triensin rantoja Valorsinesta Martignyyn ulottuvalla. Polut, jotka johtavat sinne Rhônen alanteesta, nousevat ensin jyrkin kiertein pähkinäpuiden lomasta kuin kierreportaat gotilaisen tornin pylväiden keskeltä ja urkenevat sitten pitkin ylämaan harjuja erääseen melkein tuntemattomaan, ahkeran ja kunnollisen väestön tiheästi asumaan laaksoon. Muinoisten jäätiköiden aaltomaisiksi pyöristämillä kalliojonoilla, sileillä ja mustilla kuin juoksijaisen selät, panee talonpoika merkille sammaltupsut ja orastavat yrtit, jotka hitaasti saavat värinsä ja jotka kovalle pohjalleen vähitellen keräävät hiukan multaa; hän kiinnittää silloin kivillä täten syntyneen maan, alkaa muokata sitä lapiollaan, ja parin vuoden kuluttua näet pienen viljatäplän kasvavan kalliokypärän huipulla. Epäsäännölliset niityt puikkelehtivat kuin järven lahdet näiden viljelykselle voitettujen kallioiden välissä; herkeämättä juoksee pieniä vesi-ojia niiden yli, ja ne näyttävät alemmas laskeutuessaan aina valinneen jyrkimmät kohdat hypättävikseen, ja yhtä viehättävinä, vaikka ei niin yksimuotoisina kuin lähteet, sirottavat ne tuulenpuuskan sieppaamina tuhansia kristalleja ympärilleen ja näyttelevät vielä entisten graniitti-uomiensa jälkiä, kuten nopeakulkuinen ihmiskieli joskus vielä ilmaisee kajahduksen menneistä, voitetuista vaikeuksista; sitten kokoontuu niiden kuohuva vaahto jälleen, joka askeleellaan vuorta alaspäin huuhdellakseen mustan kiven teräviä reunoja ja koristaakseen ja kirkastaakseen niitä hopeapaltein ja kimaltelevin lasikatoin; ja lopuksi kun kaikki jälleen on lähtenyt kulkuun -- ottamatta lukuun ehkä muutamia kastepisaroita, jotka jäävät hohtelemaan hiukan lähempänä putousta kuin edellisenä keväänä kukoistaneella omenapuunkukalla välkkyessään -- hakevat ne tiensä alas niitylle ja häviävät hiljaisina niiden keskeen; kirkkaan veden tyyneydellä hiipivät ne syvänteihin ruohonkorsien väliin ja näyttävät aivan niiden varjoilta; mutta äkkiä roiskahtavat ne ilveileväin säteiden tavoin jälleen hymyilevän nopeasti eteenpäin, aivan kuin olisi niiden mielestä päivä liian lyhyt rauhallisesti soudateltavaksi kumpua alas. Viheriä niitty ja kimalteleva kallio ja hohtava puro laskeutuvat kaikki auringon valaisemina rotkojen reunoja kohti, joilla kuuset vartioivat surumielisen varjoisaa valtakuntaansa ja joilla voimakkaammat, kalpeat jäätikkövedet herkeämättä pauhaten syöksyvät hämärään syvyyteen, täyttäen kaikki onkalot vilpoisalla henkäyksellään, musertuessaan omia vierittämiään kallionlohkareita vasten ja hurjina raivaten tietään niiden kauhistavan painon alitse. Vuoripolut koukuttelevat pitkin näiden rotkojen reunoja, johtaen ohi eräänkin synkän ja ahtaan, ylt'ympäriinsä valoa kaihtavain sananjalkojen vyöttämän, kaamean holvin; sen katon suojassa seisoo raudoin lujitettu, karkeasti veistetty petäjäristi, kuvastuen tummine viivoineen mielettömänä vaahtoavaa putousta vasten. Pysähtyessäsi korkealle rotkon yläpuolelle ristin viereen näet taivaan pilkistävän kuusien lomitse; ne näyttävät niin solakoilta valon kirkkaana säteilevässä, koko avaruuden hukuttavassa täyteläisyydessä, joka kutistaa rosoiset huiputkin ja pyöristää niiden kärjet juhlaruunuiksi ja otsarivoiksi, kaiken hohtaessa lempeätä, suloista auringonpaistetta, joka on niin täynnä syvää surumielisyyttä; nuo huiput näyttävät niin mahtavilta, mutta ovat kuitenkin heikkoja kuin varjot; ne näyttävät elottomilta kuin haudan seinät, mutta ovat kuitenkin sangen kauniita poimuilevassa tulipunaisessa puvussaan, ja niitä voisi verrata vedenneidon huntuun, joka välähtää kuohun seasta, samassa kadoten kuin salama; ja nämä ruunut ja otsarivat on kiinnitetty valta-istuimeen, joka ei kumarra mitään mahtia, joka on kaikkien surujen yläpuolella, mutta joka sentään valahtaa olemattomiin, häviää ja hiukenee viimeisen, noiden kahden kultapilven raosta pilkistävän auringonsäteen sitä valaistessa. Se on kyllä kohotettu kaikkien surujen yläpuolelle, mutta se saa kuitenkin olla monen tuskan näkijänä. Kun vaeltaja onnellisella matkallaan luo katseensa yli pehmeän ruohomaton ja kun hänen jalkansa panee piikiven hauskasti hypähtämään yli vuoripolun, keksii hän ilostuen ruskeita majoja, jotka kyyhöttävät vierettävien hedelmätarhojen laiteella ja välkkyvät kuusien välistä. Täällä, ajattelee hän, täytyy toki, kaikista vaivoista ja kieltäymyksistä huolimatta, viattomuuden ja rauhan ja vilpittömän syvän yhteyden ihmissielun ja luonnon välillä vallita. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Villit vuohet, jotka hyppelevät kallioilla, riemuitsevat ehkä sydämellisemmin Jumalan ihanasta luonnosta kuin vuorten rinteillä raatavat ihmiset. Kulje näiden kylien läpi ja sinä olet havaitseva, että niihin on pesiytynyt se synkeä loka, joka voi syntyä vain tylstymyksestä ja sielunpimeydestä. Täällä ei vallitse suoranainen kärsimys, vaan tylstymys, ei nälkä eikä tauti, vaan tyynen välinpitämättömyyden ja huolettomuuden surullinen kaameus; kevättä pidetään vain viikate-aikana ja syksyä vain sirppi-aikana, aurinkoa vain jonakin lämpöisenä, tuulta vain jonakin kylmänä ja vuorta vain jonakin vaarallisena. Asukkaat tuskin tietävät, mitä tarkoitetaan sanoilla kauneus ja tieto. Heillä on jonkunlainen aavistus siitä, mitä on hyve. Rakkauden, kärsivällisyyden, vieraanvaraisuuden ja uskon -- nämä he tuntevat. Vierekkäisten niittyjen korjaaminen yht'aikaa tekee heidät onnellisemmiksi; hengästyneinä, mutta nurisematta kantavat he taakkojansa vuorta ylös; vieraalle tarjoavat he juotavaa maito-astiastaan; kurjien kuolinvuoteidensa jalkopäähän katselevat he muuatta ristille ripustettua kalpeata olentoa ja siirtyvät rauhallisesti ja alistuneesti toiseen elämään; -- kaikessa tässä eroavat ne eläimistä ja kallioista, mutta kaikki tämä ei korvaa heille heidän ajallista elämäänsä. Heille ei ole olemassa ei toivoa eikä hengen hehkua; ei edistystä eikä iloa. Musta leipä, kurja asunto, pimeä yö, raskas päivä, väsyneet käsivarret auringon laskiessa; ja elämä vierii pois. Ei kirjoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei lepoa, -- joskus vain päivänpaistatus penkillä kirkon edustalla, pienen kappelinkellon heikosti ja ikäänkuin kaukaa kaijuttaessa hentoa ääntään vuori-ilmaan; ymmärtämättömien rukousten mumina Jumalan alttarin edessä himmeäkultauksisessa kappelissa, -- ja sitten taas synkkään kotiin, vaivan ja surun pilven levätessä yhtä raskaana heidän yläpuolellaan -- tämän synkän pilven, joka lyijynraskaana nousee hurjista vuorikoskista ja luihujen kallioiden takaa; uskonto ei auta heitä hävittämään tätä pilveä, lupaileehan vain heille epämääräisesti jotakin tuntematonta parempaa, sekoittaen siihen uhkauksia ja synkistäen sitä kuvailemattomalla pelolla -- kuten marttyriuden savupatsaskin suitsutuskylläisenä kiemurtelee taivasta kohti ja räiskyvässä helvetin tulessa piinattujen ruumiiden ja tuskasta ulvovien henkien kuvausten takaa hohtaa ristikin heille paljoa verisempänä kuin muille. Älköön kuitenkaan pidettäkö tätä kuvausta näiden vuoristolaisten elämästä liian synkkänä. Se on kirjaimellisesti totta. Ei mikään vastakohta ole tuskallisempi kuin vastakohta kunnollisen englantilaisen kyläläisen asunnon ja samaten kunnollisen savoijalaisen asunnon välillä. Edellisen tupa laakeiden niittyjen ja ikävien pensasaitojen keskellä ilmaisee kuitenkin jonkunlaista iloisen koristelevaisuuden ja kauneuden makua: sen kukkaisat puutarhalavat, sen siisti, talon kynnykselle johtava tiilitie, sen puhtaalla hiekalla siroitettu lattia ja sen talousesineillä somasti koristellut hyllyt, kaikki tämä todistaa sitä sydämellisyyttä, sitä sisäistä iloa, jota sen asukkaat osaavat vuodattaa jokapäiväisenkin elämän yksinkertaiseen kulkuun ja puutteellisiin esineihin. Toisen tupa taas, joka käsittämättömän, kuvailemattoman kauneuden ympäröimänä seisoo kultaisella nurmirinteellä, kirkkaiden purojen ja ihanain kukkien, jalojen puiden ja kauniiden, paratiisilliseksi kokonaisuudeksi yhtyneiden kallioiden piirittämänä, muodostaa itse pimeän, ruttolöyhkäisen tahran hurmaavan maiseman keskelle. Etäälle sen kynnyksestä on maa likaista ja elukoiden sorkkimaa; sen puu-osat ovat savun mustaamia, sen puutarhatilkku on täynnä rikkaruohoa ja jätteitä, huoneet ovat tyhjiä ja ilottomia, ja valo ja tuuli tunkeutuvat kutsumatta sisään niiden raoista ja halkeamista. Kaikki osoittaa, että asukkaille on maailma vain vaivaa ja turhuutta; ett'ei heille kukka heloita eikä lintu laula eikä lähde läikähtele; ja että heidän sielunsa tuskin eroaa tuosta harmaasta pilvestä, joka kulkee pitkin kukkuloita ja katoaa, kuitenkin sillä eroituksella, ett'ei auringonsäde koskaan pilkahda heidän elämänsä piiriin. Useilla korkeilla vuoriseuduilla eivät asukkaat huonone huononemistaan vain elämän raskauden painamina eivätkä jää alemmalle kehitysasteelle vain tapojensa raakuuden takia, vaan tottuvat heidän silmänsä erinäisiin elementtien raivon synnyttämiin rumiin, muodottomiin näkyihin. He oppivat pitämään näitä epäsuhteita luonnollisina ja väistämättöminä ja he sovittavat helposti moiset käsityksensä myös kotinsa ulkonäköön. Ja voimmekohan oikeastaan heitä siitä moittiakaan, kun tunturivirrat alituisesti peittävät heidän peltonsa mustilla liejukasoilla ja tulvan aikana vyöryvät yli pensaikkojen heidän viheriöille tilkuilleen, missä jokainen lehti, jokainen oksa veden alennuttua peittyy graniittipölyyn, viheriöimättä enää koko kesänä; voimmekohan moittia heitä, kun maanvyörymä tekee heidän ruohoisilla rinteillään kauheata jälkeä; kun jäätiköt puhkovat kallioihin halkeamia ja haavoja, jotka eivät koskaan parane, ja kun jääkin peninkulmien laajuudelta peittyy mustiin, irtonaisiin, sen pinnalle ikäänkuin jostakin pitkästä, lokaisesta syvennyksestä työntyneihin hävityksen jätteihin; -- voimmeko soimata heitä siitä, sanon minä, että he, pitäen näitä seikkoja, joita he joka päivä näkevät ympärillään, jonakin välttämättömänä mahtavan luonnon menossa, muuttuvat kyllin huolettomiksi ja välinpitämättömiksi salliakseen samaa epäjärjestystä omissa majoissaan ja omilla pihoillaan, ja ett'ei heitä suututa se, että heidän seinänsä ovat halkeamia täynnä kuten kalliotkin, että heidän talousesineensä ovat pölyisiä kuten puutkin ja että heidän puutarhatukkunsa ovat jäätiköitten tavoin rumia kuin saartokaivannot ja autioita kuin multavallit. 47. Varhaisempina aikoina upeilivat kreikkalaisten sotapäälliköiden palatsit puutarhojen, peltojen ja maatilusten keskellä, lähellä jotakin vireätä kaupunkia tai vilkasta merisatamaa; myöhemmin tuli tuo kaupunki heidän varsinaiseksi asuinpaikakseen, ja he näkivät maaseutua vain tiluksiaan tarkastellessaan tai kulkiessaan sen läpi sotajoukkoineen. Aivan toisenlaista oli keski-aikaisten paroonien elämä yksinäisillä kalliohuipuillaan; moinen aatelismies tuli vain sattumalta kaupunkiin, vakavain valtiollisten tai sotaisten asiain niin vaatiessa; enimmäkseen vietti hän koko ikänsä yksinäisyydessä leijonan tavoin; hänen alamaistensa asuma kylä levisi siinä vuoren rinteillä hänen jalkojensa juuressa, mutta siitä erossa kohosi hänen synkkä linnansa, nuivat pilvet yllään ja edessään aamusta iltaan hohteleva, tyynesti virtaava, koskematon joki ja poluttomien vuorten loppumattomat aaltoviivat. Kuinka toisin täytyikään ajatella luonnosta kreikkalaisen ylimyksen, joka eli kreikkalaisten temppeliryhmien ja palatsien hohtavasta marmorista hakattujen pylväskäytävien mailla -- viljapelloilla ja oliivilehdoissa -- kimaltelevan, vilkasliikkeisen meren rannalla -- kuin jonkun Pohjois-Europan viheriöivissä piilopaikoissa kohoavan kukkulan herra, joka yö yöltä myrskyn lohkomista kivistä kyhätystä tornistaan katseli, miten meri pilkahteli Harleckin hiekkasärkkien takaa ja miten usvajoukot alituiseen muuttelivat muotoaan Juran petäjäpeitteisillä, hievahtamattomilla rinteillä! Matkustukset ja pyhiinvaellukset, joita keski-aikana sattui useammin, ulottuen laajemmille aloille, samaten kuin matkustustapakin, joka muodostui paljon jörömmäksi kuin kreikkalaisilla, ovat kai myöskin vastaavalla tavalla vaikuttaneet ihmishenkeen. Matka Egyptiin tai Hellespontoon oli kreikkalaiselle ikuisen maineen ja runoilun aihe, ja hänen mielestään rajoittui käsitettävä maailma Tonavan metsiin ja sisilialaisiin kallioihin. Minne ikinä hän lähtikin tässä ahtaassa maailmassaan, seurasi häntä aina laivasto ja sotajoukko; leiripaikka tasangolla oli aina täynnä väen vilinää ja alukset vedettiin huolellisen säännöllisesti rannalle. Mutta keski-aikaiselle ritarille oli maailma Skotlannin nummilta Syyrian hiekka-aavikoille yhtä taistelutannerta, yhtä seikkailujen näyttämöä; hänen sotaratsunsa varma astunta kulki läpi etäisimpienkin, poluttomimpienkin metsäseutujen ja kesti kaukaisimmankin erämaan kauhean polton. Matkaten usein yksin, joskus seuraamana vain alhaissäätyisten asemiesten, jotka eivät suuresti voineet ottaa osaa hänen ajatuksiinsa, lie hän etupäässä halunnut tehdä hiljaisen luonnon uskotukseen, ja hän kertoi kai tien poskessa paistaville kukille rakkaudestaan ja ohi kiitäville pilville kunnianjanostaan. 48. Mutta halu paeta maailmaa kiduttaakseen itseään, taistellakseen pahoja henkiä vastaan, lähestyäkseen enkeleitä ja heidän kuningastaan, -- seuraten Kristuksen kaikkia velvoittavaa esimerkkiä -- antoi toiselta puolen keski-aikaisen ihmisen mielessä vuorten yksinäisyydelle jotakin pyhää, jotakin kaameaa, jotakin, joka täydellisesti poikkesi ennen kristinuskoa vallinneesta tunnelmasta. Mielissä asui pyhä kauhu tuota autiota kallioseutua kohtaan siksi, että jumaluuden oli aina ollut tapana moisissa paikoissa esiintyä ihmisille; pyhimys pakeni vuoristoon mietiskelläkseen, tullakseen osalliseksi Jumalastaan ja valmistuakseen kuolemaan. Ihmiset, jotka tunsivat tarinan Mooseksesta Horebin vuorella tai Israelin lapsista Sinain juurella; kertomuksen Eliaasta Kidronin puron partaalla ja Horebin luolassa; kertomuksen Mooseksen ja Aaronin kuolemasta Horin ja Nebon vuorilla; tarinan Jeftan tyttärestä, joka valmistihen kuolemaan Judean vuorilla; kertomuksen Kristuksen omasta elämästä, missä mainitaan hänen aina vetäytyneen vuorille rukoilemaan ja missä puhutaan hänen kiusauksestaan erämaassa Kuolleen Meren seutuvilla, hänen saarnastaan Kapernaumin kummuilla, hänen kirkastuksestaan Hermonin vuorella, hänen aamu- ja iltakäynneistään Öljymäellä neljänä tai viitenä päivänä ennen ristiinnaulitsemista: -- nämä ihmiset eivät suinkaan kunnioituksetta tai välinpitämättöminä katselleet noita sinivuoria, jotka rajoittivat kultaista näköpiiriä tai jotka salaperäisesti vetivät pilvet otsalleen mustalta taivaanlaelta. Mutta tämän korkeamman pyhyydentunteen ohella herättivät vuoret heissä myös omituista pelkoa. Vapisuttavat muistelmat profetoista, enkelein ilmestyksistä, Vapahtajan katoamattomista sanoista ja ajatuksista -- kaikki tämä näytti eroittavan vuorten maailman tavallisesta maailmasta, ja sitä olivat kyllin arvokkaita lähestymään vain sydämet, jotka tuomitsivat tämän jälkimäisen. Sikäli kuin jaloimmat ihmiset pitivät välttämättömänä vetäytyä vuorten kätköihin ennen kuin he olivat valmiita täyttämään tehtävänsä ja ennen kuin heidän henkensä oli täysin kehittynyt, sikäli tuntui jokapäiväinen maailma heistä saastaiselta ja vaaralliselta; ja vuoret puhuivat herkeämättä nuhdellen kaikille, jotka rakastivat maailmaa ja sen polkuja, ja herättivät heissä tuskaa ja pelkoa, sellaista, jota turhamaisuuden pöyhistämät ihmiset tuntevat sattumalta kuullessaan vakuuttavan saarnan tai pakosta ottaessaan osaa hautajaisiin. Sitä tunnetta vahvistivat vielä ajan esimerkit ja tapaukset, ja tuhannet sydämet, jotka muutoin olisivat nauttineet vuorten sulosta ja villiydestä, pakenivat peljästyneinä niitä tietäessään munkin väistyneen sinne parannusta tekemään ja erakon rakentavan sinne majansa elääkseen mietiskelylle omistettua elämää. Kammo, jota kreikkalaiset tunsivat vain autioita, asumattomia vuoria kohtaan, siirtyi nyt mitä viehättävimpienkin seutujen osaksi. Tämän tunteen voittivat vain valtiolliset näkökohdat, eikä suinkaan ihailun voima. Sotilaallinen kunnianhimo miehitti rajakallion tai varusti valloittamattomat solat, mutta vain rangaistus tai epätoivo pakoitti ihmisiä pysyvästi asettumaan Chartreusen safranipeitteisille rinteille tai Vallombrosan ihaniin laaksoihin ja sen kasteisille nurmikentille. VII. KIVET. Maailmankaikkeuden laeista on ensimäinen ja korkein -- ja samalla toinen nimi elämälle: "auta". Toinen nimi kuolemalle on: "eroita". Hallitseminen ja yhteistyö muodostavat kaikessa ikuiset elämän lait. Laittomuus ja kilpailu muodostavat ijäti kaikessa kuoleman lait. Paras, vaikka mitä koruttomin esimerkki, joka voidaan mainita yhdistymisen luonnosta ja voimasta, ovat ne moninaiset muodot, joihin tomu jalkaimme alla saattaa pukeutua. Lienee vaikeata kuvitella mitään saastaisempaa -- ell'emme ota lukuun eläimellistä mädännystä -- kuin ovat lika ja lieju jollakin vilkasliikkeisellä märällä polulla tehdaskaupungin laidassa. Minä en puhu katuloasta, sillä se sisältää eläinten jätteitä. Mutta otettakoon moiselta tehdaskaupunkiin johtavalta polulta jonakin sateisena päivänä pari naulaa mustinta liejua. Useimmissa tapauksissa huomaamme sen sisältävän savea tai tiilenpölyä, mikä on poltettua savea, nokea, hiukan hiekkaa ja vettä. Kaikki nämä aine-osat käyvät leppymätöntä sotaa keskenään ja hävittävät vastavuoroon toistensa luonteen ja voiman, kokiessaan jokaiselta jalan ottamalta askelelta sokeasti kilpaillen työntää toisiaan tieltä. Hiekka pursuaa savesta, savi vedestä, ja noki sekoittuu kaikkeen ja likaa kaikki. Kuviteltakoon tämä lokanaula jätetyksi täydelliseen lepotilaan ja sen ainesosat liittyneiksi toisiinsa, kukin laji omaan ryhmäänsä, siten, että hiukkaset joutuvat niin läheiseen yhteyteen toistensa kanssa kuin mahdollista. Alkakoon savi. Siitä muodostuu vähitellen, kun se vapautuu kaikista vieraista aineksista jo sangen kaunista valkeata savi-ainesta, josta väkevän tulen avulla voi tehdä mitä hienointa porsliinia; sellaisena sopii sitä maalata ja sellaisena kelpaa se kuninkaidenkin palatseihin. Mutta tämä keinotekoinen yhtymys ei ole paras. Jätettäköön tuo valkoinen savi-aine oman kokoutumisvaistonsa valtaan; silloin ei se ainoastaan muutu valkoiseksi, vaan kirkastuu läpinäkyväksi; mutta ei vain kirkastu, vaan kovenee; eikä vain kirkastu ja kovene, vaan muovautuu niin että se jollakin ihmeellisellä tavalla kykenee jakamaan valoa, kokoamaan siitä vain ihanat sinisäteet ja lähettämään muut tiehensä. Silloin sanotaan sitä safiriksi. Siinä on savi saavuttanut korkeimman täydellisyytensä. Nyt annamme yhtä suuren hiekkamäärän muodostua samalla tavalla. Hiekastakin tulee ensin valkeata ainesta, joka kirkastuu ja kovettuu; lopulta rivittyy se salaperäisesti rajattoman hienoihin yhdensuuntaisiin viivoihin, joilla on voima heijastaa ei vain sinisiä, vaan myöskin punaisia, vihreitä ja purppuraisia säteitä niin kauneina, ett'eivät ne sellaisina esiinny missään muussa kovassa aineessa. Sitä sanotaan silloin opaliksi. Päästäkäämme nyt hiili vuorostaan työhön. Se ei voi heti vaaleta. Mutta antamatta rohkeutensa lannistua, lisää se sitä yhä ja tulee kun tuleekin lopulta kirkkaaksi ja läpinäkyväksi ja maailman kovimmaksi esineeksi. Entisen mustan värinsä sijasta on se nyt saanut kyvyn ihanammin kuin mikään muu kova aine heijastaa samalla kertaa kaikkia valonsäteitä. Siitä puhuen mainitaan nyt nimi timantti. Lopuksi puhdistuu vesi ja kokoontuu sangen tyytyväisenä vain kastepisaran muotoon. Mutta jos haluamme nähdä sitä täysin kehittyneenä, niin kiteytyy se tähden muotoiseksi. Ja niin olemme me lokanaulasta, jonka kansantaloudellinen kilpailu antoi meille, saaneet kansantaloudellisen yhteistoiminnan avulla lumitähteen puutetun safirin, opalin ja timantin. 50. Ei ole olemassa mitään muita luonnon esineitä, joista voisi oppia niin paljon kuin kivistä. Ne näyttävät erikoisesti luoduilta palkitsemaan kärsivällisen huomioijan vaivat. Melkein mitä muuta tahansa voi johonkin määrin tarkastella ilman kärsivällisyyden lahjaa ja saada siitä pintapuolisellakin työllä hauskutusta. Ajatuksetonkin voi iloita puista, pilvistä ja joista; mutta kivi hänen jaloissaan ei tarjoa ajatuksettomalle mitään muuta kuin kompastuksia; laiska ei saa siitä huvia eikä ravintoa eikä muutakaan hyvää; ei mitään muuta kuin kuvan kovasta sydämestä ja töykeästä lahjasta. Katsele kuitenkin kiveä hiukan kunnioittavasti ja tarkkaavasti, ja se on tarjoava sinulle enemmän ajatuksen aihetta kuin joku tavallinen maisema. Kivi, tarkemmin harkiten, on vuori pienoiskoossa. Niin tavattoman hienosti työskentelee luonto, että se voi muutamien jalkojen suuruiseen kivilohkareeseen pienennetyssä mittakaavassa sulkea niin monia muotoja ja vivahduksia kuin se suuremmassa mitassa tarvitsee vuoriinsa; ja jos kuvittelee sammaleen metsäksi ja kristallikiteet kallioiksi, niin on kiven pinta usein mieltä kiinnittävämpi kuin jonkun tavallisen kummun; muodoltaan haaveenomaisempi, väriltään verrattomasti rikkaampi. Kun kivilohkare on jonkun ajan ilman vaikutuksen alaisena, muovailee luonto sitä omalla tavallaan. Ensiksikin omistaa se aivan ihmeellistä huolta sen muodoille, veistellen siihen ihanasti moninaisia lovia ja syvänteitä, pyöristäen ja kaivertaen reunaviivat niin tavattoman hienoiksi, ett'ei ihmiskäsi voi sitä seurata; sitten maalaa se kiven, ja jokainen väri on -- ei enään mitään öljyyn sekoitettua jauhetta -- vaan pieni metsä eläviä puita, metsä ihanan vahva ja kaunis, kätkien helmaansa rakenteen ihmeitä. 51. Siellä, missä graniittikallioita esiintyy helpompipääsyisillä vuorilla, näyttävät ne muodostavan oman maailmansa, alkaen laaksonpohjan alimmasta syvänteestä aina pilviin kiipeileville huipuille asti, oman kukistamattoman valtakuntansa, rajoittamattoman hallitusalueensa kallioita, jotka meihin tekevät ikuisen, lannistumattoman voiman vaikutuksen. Tämä kivilaji näyttää kaikista aineista maan päällä olevan kestävintä; vähiten ulkonaisesta väkivallasta välittävää. Ja katso! Jos tarkastat sitä lähempää, havaitset siinä keinunnan ja värinän ja vapinan kuin kesäisen tuulahduksen nostaman aallonkäynnin, joka kuitenkin on paljon hienompi meren tai järven viriä; _nämä jälkimäiset_ aaltoilevat vain pinnaltaan, -- näissä kallioissa värähtelee jokainen viiva vienosti kuin tuulikanteleen kieli, kuin lempein keväthengähdys, kuin lapsen ääni. Tämä omituinen viri ulottuu aina näiden mahtavain vuorten sydämeen asti, niiden lukemattomien huippujen ja tornien jokaiseen koukerrukseen ja syvälle niiden pohjattomiin kuiluihin -- läpi koko kivilajin. Heikommat esineet näyttävät ainoastaan ohimenevällä pelonvärähdyksellä ilmaisevan riippuvaisuutensa rajattomasta voimasta: kukat painavat päänsä kuuman, kuivan tuulen puhaltaessa, ja korkeiden puiden latvoissa käy kohahdus ennen kuin pilvet purkautuvat niiden yllä, ja tummille vesille avautuu valoisia kohtia niin ihmeellisesti kuin siroittelisi näkymätön käsi tuhkaa niiden pinnalle, varoittaen myrskyn uhkaavalta raivolta. Ja meissä saattaa helposti syntyä ajatus, että ruoho, vesi ja lehdet pelkäävät sitä väkevää henkeä, joka on ilmestyvä päästämään myrskytuulen valloilleen; mutta niiden pelko katoaa, ja elähyttävä rauha virkistää aina jälleen ruohon ja aallot. Niin ei ole vuorten laita. Näihin, jotka ensi silmäykseltä näyttävät kaikkea väkivaltaa ja onnen vaihteita uhmaavilta, on kuitenkin painettu ikuisen pelon vertauskuva. Se vavistus ja värinä, joka häipyy järven tyyntyneestä kuvastimesta ja hehkuvan virran pinnalta, on ikuisiksi ajoiksi kaivertunut kallioon; ja sillä välin kun monet muut, jotka ilmeisesti kulkevat vain kehdosta hautaan, ovat useasti saattaneet unohtaa heikkoutensa, ovat vuoret niin luodut, että ne kantavat lähtemätöntä merkkiä lapsuudestaan -- lapsuudesta, jonka profeetta näki näyssään: "Minä katsoin maata, ja katso, se oli muodoton ja tyhjä; ja taivaita, eikä niissä valoa ollut. Minä katsoin vuoria, ja katso, ne _vapisivat_, ja kaikki kukkulat liikkuivat _keveästi_!" 52. Se seikka, että kalliot ovat kootut useammista erilaisista aineksista, pakottaa ne olemaan enemmän tai vähemmän pilkullisia ja kirjavia. Yleensä esiintyy niissä joku vallitseva pohjaväri ynnä muita heikompia, sen yli leviäviä vivahduksia, jotka ovat useimmiten hopeanharmaita, lämpimän tai himmeän punertavia tai purppuraisia sävyltään. Tässä ilmenee ihmeellinen huoli korkeiden tunturien kaunistamisesta. Muiden alempana vuoristossa sijaitsevien kallioiden pintaa värittävät kaikenlaiset pikkukasvit, mutta korkeammat huiput, jotka uhmailevat ilmoja, ovat vaarassa jäädä paljaiksi useilta kohdiltaan; niiden hurjat muodot vaativat usein rohkeita taitepintoja, jotta niiden räikeä, vähimmälläkään tavalla miedontamaton väri osuisi terävästi silmään. Luonto ei näytä kuitenkaan tahtoneen, että tämä väri jäisi katkeamattomaksi tai yksitoikkoiseksi, vaan syntyy se -- kuten tapahtuu kaikkien kauniiden värien -- useiden värien yhteissekoituksesta, ja se väri on totisessa komeudessaan hyvin sen värin kaltaista, jota näkee jonkun neljännentoista vuosisadan käsikirjoitusten ristiraidoissa, väri, joka on erikoisesti sopiva etäisille valovaikutelmille, useimmiten verrattain lämpimänä sävyltään, jotta se ennen kaikkea vetäisi puoleensa auringonvalon punaisia ja oranssinkeltaisia säteitä. Tätä lämpimyyttä kohottaa vielä melkein aina hehkuva oranssinkeltainen vivahdus, joka johtuu raudan hajoamisesta, raudan, joka, vaikka sitä esiintyykin ainoastaan vähemmissä määrin, tavallisesti muodostaa niiden kokoomuksessa hyvin huomattavan tekijän: tuo oranssinkeltainen väritys leviää epätasaisin suonin ja pilkuin yli pintojen, jotka saavat kauvemmin olla ilman vaikutuksen alaisina, tummentaen niitä enemmän tai vähemmän; ja muuan tavattoman pieni musta jäkälä, niin pieni, että se on melkein kuin musta väritäplänen -- sitä lämmittävät ja vahvistavat vielä hohtavat kultajäkälät -- himmentää yhä enemmän korkeampien graniittikallioiden vaaleampia värisävyjä. Jos tuollaista pintaa katselee neljän tai viiden englannin peninkulman päästä lämpimän valo- ja ilmakerroksen läpi, niin muuttuu sen oranssinkeltainen väritys punaisen ruskeaksi, joka taas aina valonsäteiden voiman mukaan enemmän tai vähemmän lähenee puhdasta punaväriä; mutta musta jäkälä muuttuu aivan tummansiniseksi; ja tämä yhdistelmä muodostaa sen omituisen purppuranhohteen, joka on niin huomattavana piirteenä korkeiden Alppien kallioissa. Useimmat matkailijat, jotka ovat nähneet Chamounilaakson, ovat lähteneet sieltä se syvä vakaumus mielessään, että sen ylempien rotkojen seinät ovat punaista kiveä. Ne ovat kuitenkin poikkeuksetta vaaleanharmaita, vaikka raudan, jäkäläin ja valon yhteisvaikutus on niiden värin muuntanut. 53. Erilaisissa kivilajeissa esiintyvät melkein kaikki silmää miellyttävät värit, joiden viehätys ei sen vuoksi vähene että ne useimmiten ovat hieman himmeitä tai tummentuneita. Porfyreissä näemme kauniita, himmeänpunaisia, samaten kuin syviä purppurasävyjä; graniiteissa kalpeita punavärejä; liuskakivissä kaikenlaisia hopeaisia ja harmaansinisiä sävyjä, jotka joskus vaihtuvat punertavaan; tuliperäisissä kivilajeissa ja käärmekivissä tummanvihreitä ja kaikki harmaanvihreän vivahdukset; gneississä vehmaita oranssinkeltaisia ja kullanruskeita; kovassa kalkissa mustia, ja marmorissa kaikki nämät ja lisäksi puhtaan valkoisen värin. Minä toivon sen ajan pian tulevan, jolloin oikein käsitetään ja ymmärtävästi käytetään tätä rikasta ja ihanaa väri-uhkeutta, jonka Luoja on meille lahjoittanut, ja jolloin julkipuoltemme värikirjavuus on estävä nimitystä "kivenvärinen" yhtä vähän synnyttämästä mitään määrättyä kuvaa arkkitehdin mielessä kuin sana "kukanvärinen" puutarhurin. 54. Valkoisten marmorilajien väri on tavattoman hienoa, mikä johtuu siitä, että puhdas kivi on osittain läpinäkyvää; ja minusta onkin aina näyttänyt ihmeelliseltä järjestelyltä -- yhdeltä niitä piirteitä, jotka luomistyössä selvimmin _osoittavat_ määrättyä tarkoitusta -- se, että kaikki kirjavat marmorilajit ovat verrattain läpinäkymättömiä, niin että ne kerrostavat värinsä pinnalleen, kun taas valkea marmori, joka, jos se olisi ollut läpikuultamatonta, olisi näyttänyt hieman karkealta (kuten on esimerkiksi laita tavallisen kalkkikiven), on juuri riittävän läpikuultavaa tehdäkseen mitä puhtaimman vaikutuksen, mutta ei kuitenkaan niin läpinäkyvää, että se vähimmässäkään määrässä häiritsee niiden muotojen selkeytä, jotka siihen hakataan. Kirjavien marmorilajien värit ovat niinikään sangen kauniita, eritotenkin ne, joissa valkoinen yhtyy purppuraan, ambraan ja viheriään; ja ihmismielelle on jotakin erikoisen viehättävää niissä _epämääräisissä_, sokkelomaisissa suonissa, joihin niiden värit ovat järjestyneet. 55. Minulla on usein ollut tilaisuus huomauttaa siitä ilmeisestä yhteydestä, joka vallitsee kirkkaiden värien ja aineen elinvoiman ja puhtauden välillä. Näin on erikoisesti laita kivikunnassa. Täydellisyys, jolla jonkun aineen eri osaset yhtyvät kiteiksi, vastaa tässä kunnassa elimellisen luonnon elinvoimaa; ja yleisenä lakina on, että jonkun aineen kauneus tai loisto on sopusoinnussa sen puhtauden ja kiteytymisvoiman kanssa. Puhtaat maalajit ovat jauhemuodossaan valkeita; ja samat maalajit, jotka sisältyvät saveen ja hiekkaan, muodostavat kiteytyessään smaragdeja, rubineja, safireja, opaleja ja sinervikiviä. 56. Graniittikallioiden omituisuutena on, että ne murenevat mitä puhtaimmaksi saveksi ja hiekaksi. Savi on parasta, hienointa ainetta porsliinin valmistukseen; hiekka on usein mitä puhtaimman valkoista, osasiltaan aina kimaltelevaa ja kirkasta. Tästä omituisuudesta johtuu, että seudulla, jonka maaperä on tätä kivilajia, on omituisen puhdas ulkomuoto, eikä se voi tulla rämeiseksi, vesiperäiseksi tai epäterveelliseksi. Tosin voivat sen läpi juoksevat joet olla läpikuultamattomia ja sameita ja liettyneiden graniittihiekkajyvästen takia valkeita kuin kerma; mutta kun nämä jyväset ovat laskeutuneet pohjaan, muuttuu vesi hyväksi ja puhtaaksi, eivätkä joen rannat ole liejuisia tai petollisia, vaan ovat ne piikiveä tai kiinteätä, välkkyvää hiekkaa. Tyynet virrat, lähteet ja järvet ovat aina ihanan kirkkaita, ja meri, joka huuhtelee graniittirantoja, on niin selkeä kuin puhdas smaragdi. On ihmeellistä havaita, kuinka suuressa määrin tämä maaperän erinomainen puhtaus saattaa vaikuttaa asukkaiden luonteeseen. On melkein mahdotonta rakentaa graniittiseudulle kokonaan kurjaa, surkeannäköistä majaa. Se saattaa olla vastenmielinen, huonosti hoidettu ja kylmä ja ilmaista suurta köyhyyttä ja ankaraa raadantaa, mutta se ei koskaan näytä _lahoneelta_; kuinka huolimattomasti sen asukkaat elänevätkin, ei vesi heidän oviensa edustalle koskaan muodosta rämeitä, maa heidän jalkainsa alla ei tule liejuiseksi, heidän aitaustensa puu-aine ei mätäne; heidän ei edes onnistuisi, vaikka koettaisivatkin, tahrata kasvojaan ja käsiään; vaikka he menettelisivätkin mitä huonoimmin, aina tuntevat he kuitenkin vahvan pohjan allaan ja puhtaan ilman ympärillään, ja heidän asuinpaikassaan on jotakin terveyttä-edistävää, jonka vaikutuksen vasta vuosikautinen kurjuus saattaa hävittää. Mikäli muistan, on graniittiseutujen asukkaiden luonteessa aina jotakin tervettä ja voimakasta, luonnollisesti enemmän tai vähemmän rajoitettuna tai hillittynä, riippuen muista elämän ehdoista, mutta aina jotakin vain heille ominaista epäpuhtaampien vuoriseutujen asukkaihin verrattuina. 57. Ylämaavuorten vierteillä rehoittaa laajoja sananjalka- ja kanervaryhmiä; Alppien rinteillä taas näkee laajoja kastanja- ja kuusiryhmiä. Nämä eri lajit voivat olla yhtä lukuisia, mutta rajattomuuden tunne on jälkimäisessä tapauksessa paljoa suurempi, koska itse lajitkin ovat jalompia. Mikäli ainoastaan sen alueen suuruus, joka sisältyy näköpiiriin, on esineiden mittana, saattaa kymmenen jalkaa korkea multatöyränne, jos seisomme sen juurella, ottaa aivan yhtä suuren tilan taivaalla kuin Villeneuven koko vuorijono; niin, ja usein saattavat sen pienet rotkot ja jyrkänteet, jos niitä katselee mielikuvituksen suurennuslasilla, käydä sangen tyydyttävistä näiden mahtavain vuorten edustajista; ja kun minä yhdistän kaiken veden uurteleman ja repelemän vuorimaan vaatimattomaan yleisnimitykseen harju, tarkoitan minä sillä vain sitä rakenteen sukulaisuutta, joka vallitsee pienimmänkin kummun ja korkeimpien tunturein välillä. Mutta heti kun tulee puhe _ainemäärästä_, selviävät myös niiden erilaiset arvot. Multatöyränne elättää muutamia sammal- tai ruohotupsuja; ylämaa- tai Cumberlandin vuorilla on hunajaiset kanervansa ja tuoksuvat sananjalkansa; mutta jokaisessa Martignyn tai Villeneuven suurten vuorten kalliokainalossa leviää viini-istutuksia ja jokaisella harjanteella kohoaa kastanjalehto... Nuo niin pieniltä näyttävät kukkulat ja rotkot, joita on siroiteltu pitkin tätä suurta vuori-ulkonemaa, muuttuvat, kun kolmen tai neljän tunnin kiipeämisen jälkeen tosiaankin saapuu niiden lähettyville, itsenäisiksi kummuiksi oikeine _puistoineen_ ja laaksoihin sulkeutuneine viehättävine niittyineen, ja kastanja-, pähkinä-, kuusikuja toisensa jälkeen kiertelee niiden juuria; syvemmissä laaksonpoukamissa sitovat kirjaimellisesti kansakkaita kyliä kallioon suunnattomat viinipuut, jotka ensin keveinä liehuivat irtonaisilla kivikatoilla, mutta jotka vuosien kuluessa heittivät hedelmällisen verkkonsa yli koko kylän ja kiinnittivät sen maahan purppurapainollaan ja oikullisilla köynnöksillään, yhtä lujasti kuin ihmissydämen on milloinkaan sitonut maahan imartelijan verkko. 58. Hajoavain kidekallioiden etu-alalla näyttävät sammaleet itsepäisesti ja järjestelmällisesti ottaneen tehtäväkseen synnyttää mitä ihanimpia värisointuja. Ne eivät tahdo peittää kallion muotoja, vaan nostavat sen pinnalle pieniä ruskeahtavia kimppuja, ikäänkuin pieniä samettipieluksia, jotka on kudottu tumman rubininpunaisin silkki- ja kultalangoin, mikä taas on pyörretty yli vaaleanharmaiden, pakkasen pudottamain lehtien tavoin röyhelöreunaisten kalvojen; ja niihin on sovitettu lisäksi pieniä oranssinkeltaisia vanoja, jotka kannattavat pieniä, terävähuippuisia hytyröitä, sekä kirjavia, tummanvihreitä, kultaisia ja purppuraisia säikeitä; kaikki tuo noudattelee hennon elinidun käsittämättömällä hienoudella kallion aaltoviivoja ja hyväilee sitä niin kauvan, että se lopulta on aivan tulvillaan värejä, voimatta enää itseensä mahduttaa enempää; ja niin on se kylmän ja kolkon ja rosoisen ulkomuodon asemesta, jollaiseksi oikeastaan kiveä kuvitellaan, saanut harteilleen ikäänkuin tumman, pehmeän, purppuraisin ja hopeaisin koukerokuvioin koristetun leopardintaljan. 59. Vaeltaessamme vuorilla, joita maanjäristykset ovat halkoilleet ja täräykset lohkoneet, havaitsemme täydellisen rauhan aikojen seuraavan hävityksen aikaa. Tyynivetiset lampareet lepäävät niin kirkkaina niiden suistuneiden kallioiden välissä, vesililjat hehkuvat, ja kaislat kuiskivat niiden varjossa; pieni kylä kohoaa taas unohdetuilla haudoilla, ja sen myrskyjen kalvistama, valkoinen kirkontorni julistaa jälleen rukoilevansa suojaa Häneltä, jonka kädessä "maan perustukset ja vuorten korkeudet ovat". Eikä Alpeilla ole ainoatakaan viehättävää laaksoa, joka ei julistaisi samaa oppia. Juuri niillä paikoin, missä "suistuvat vuoret käyvät kohti tuhoansa ja kallio temmaistaan sijaltansa", juuri siellä kukoistavat vuoden läpeensä uhkeimmat nurmimatot sirpaleiden välissä, solisevat kirkkaimmat purot halkeamissa kukkain keskellä, kohoaa maja majan vieressä, kukin suojaamana sammaleisen kallion, jota ei nyt enää temmaista sijaltansa, kaitsee paimen laumaansa, pelkäämättä kotkan kynsiä tai suden hampaita; siellä ilmaisee kaikki uskoa noihin vanhoihin, yksinkertaisiin sanoihin, jotka lupaavat: "Sinä et kauhistu hävitystä, koska se tulee; sillä sinun liittosi on kedon kivien kanssa, ja maan eläimet pitävät rauhaa sinun kanssasi." VIII. KASVIKUNTA. Mitä loppumattomia, ihmeellisiä aarteita tarjookaan kasvikunta, kun me katselemme sitä sellaisena kuin se tosiaankin on -- välittäjänä, jonka avulla maasta tulee ihmisen toveri, ystävä ja opettaja... Syvyyksissään pysyy maa ihmiselle kuolleena ja kylmänä; mutta sen pinnalla, jonka ihminen aina näkee ja jolla hän työskentelee, seisoo kasvimaailma hänen rinnallaan, verhottuna ja omituisella tavalla elävänä, ikäänkuin jonkunlaisena välimuotona, joka hengittää, mutta jolla ei ole ääntä -- joka liikkuu, mutta joka ei pääse paikaltaan -- joka käy läpi _elämän_ ilman tajuntaa ja kuolee ilman katkeruutta -- jossa on nuoruuden viehkeys ilman sen intohimoja ja joka vaipuu vanhuudenheikkouteen ilman vanhuuden kaihoja. Ja tähän salaperäiseen välimuotoon, yhdyssiteeseen maan ja ihmisen välillä sisältyvät useimmat ulkonaisen maailman nautinnot ja useimmat opetukset, joita me tarvitsemme; se yhdistää itseensä suloisen viehätyksen ja kaikenlaiset kehoitukset; ja kuinka ihmeellisesti onkaan se luotu noudattamaan meidän toiveitamme ja tarpeitamme ja opettamaan meitä! Kuinka ihmeellisesti jakaakaan Jumala siinä meille joka päivä elämän kauniita lahjoja! Ensin kutoo se maton, jotta maa tulisi pehmeäksi meidän kävelläksemme; sitten sovittaa se siihen värikkäitä, mielikuvitusrikkaita kuvioita; sitten levittää se korkeuksiin lehväkatoksen, suojellakseen meitä auringon paahteelta ja pidättääkseen sadevettä, jott'ei se heti haihtuisi ja kohoisi jälleen pilviin, vaan jäisi sammaleeseen ruokkimaan lähteitä. Ja näitä lehväkatoksia kannattamaan nostaa se voimakkaita puita, joita ei ole vaikea kaataa, mutta jotka kuitenkin ovat kyllin kestäviä ja samalla keveitä meidän tehdä niistä talomme ja työkalumme -- aina miten vain ihminen haluaa: peitsenvarsia tai aurankurkia -- jotka olisivat hyödyttömiä, jos ne olisivat kovempia, hyödyttömiä, jos niissä olisi vähemmän syitä, hyödyttömiä, elleivät ne olisi niin taipuisia. Talvi tulee, ja lehväkatoksen varjo katoaa, jotta aurinko pääsisi lämmittämään maata; mutta vahvat oksat jäävät paikoilleen murtamaan talvisten myrskyjen voimaa. Siemenet, joiden tulee jatkaa sukua, ovat lukemattomia, aina kutsumuksensa mukaan, kauniita ja maukkaita, vedoten ihanalla moninaisuudellaan ihmisen mielikuvitukseen tai tehden hänelle hyviä palveluksia; vilvoittavia mehuja tai kepeitä mausteita, voiteita, suitsutusta, pehmittäviä öljyjä, mädännystä ehkäisevää pihkaa, vertapuhdistavia ja kuumetta ehkäiseviä lääkkeitä tai viihdyttäviä nukutusaineita, kaikkea tätä lukemattomin lajein! Heikkoutta ja tarmoa, lienteyttä ja voimaa kaikin vivahduksin ja kaikin muodoin; pystypäistä järkähtämättömyyttä, ylvästä kuin temppelipylvään, ja uusien köynnösten säännötöntä kiemurtelua maassa; sitkeitä runkoja ja oksia uhmailemassa aikojen myrskyjä tai heikkoja korsia, jotka taipuvat kesäpuron pienimmästäkin sykähdyksestä; juuria, jotka halkovat kallioita tai sitovat lentohiekan jyväsiä; ruohotupsuja, jotka paistattavat päivää erämaassa tai kätkeytyvät valottomiin luoliin tippuvien lähteiden alle; lehviä, jotka sekavasti kietoutuneina kasoina heittäytyvät meren helmaan tai jotka kattavat poluttomia vuorenhuippuja kirjavalla, ikikestävällä matollaan tai palvelevat köyhimmässäkin majassa ihmissydämen hellimpiä tunteita ja yksinkertaisinta iloa. 61. Jos me joskus syksyllä, kuivuneiden lehtien pyöriskellessä ympärillämme, vaivumme ajatuksiimme, eikö meidän silloin toivoen ja luottaen pidä katsahtaman niiden korkeihin muistopatsaihin? Nähkääpäs vain, miten ihanina laaksojen puistokäytävät, kumpujen reunusteet leviävät pitkin kupukaarroksin ja siivin, niin juhlallisina -- niin ikikestävinä! Oltuaan ihmisen ilona, kaikkien elävien olentojen lohdutuksena, maan kunniana, -- ovat ne nyt vain niiden lehtiraukkojen hautapatsaita, jotka tuosta meidän edestämme liehuvat kuolemaansa. Älkäämme antako niiden kadota ilman, että me olisimme koettaneet ymmärtää niiden viimeistä neuvoa ja esimerkkiä: että meidänkin, välittämättä haudan muistopatsaasta, täytyy täällä maailmassa rakentaa se muistopatsas, joka opettaa ihmisiä muistamaan ei paikkaa, missä he kuolivat, vaan paikkaa, missä he elivät. 62. On tosiaan sangen kummallinen seikka se, että kuusi, joka on erikoisesti määrätty koristamaan jylhiä vuoria, on kaikista puista kokonaisuudessaan katsoen sopusuhtaisin. Viinipuu, ihmisen iloinen seuralainen, on ihmeellisen tottelevainen kasvussaan ja lähettää köynnöksensä pitkin hänen viljapeltojaan, peittää hänen puutarhansa muureja ja varjostaa kesäisin hänen majaansa. Pysyen alituisessa yhteydessä ankaransäännöllisen viljelyksen kanssa, tarjoaa se kuitenkin nähtäväksi kaikki vallattoman viehätyksen mahdollisuudet. Kuusi, joka melkein aina kasvaa yksinäisillä, autioilla paikoilla, tarjoaa taas nähtäväksi kaikki jäykän järjestyksen mahdollisuudet. Tasamaiden puut taipuvat sinne ja tänne, vaikka niitä koskettaisikin vain vieno niityiltä noussut tuulahdus ja vaikka niiden kasvua haittaisikin vain nurmimättään kaltevuus. Mutta kuusi kasvaa suorana kuin kynttilä, vaikka se tapaakin jalansijakseen vain kapean kaistaleen rotkon reunalla ja vaikka myrsky ja lumivyöryt panevat pahintansa. Istuta sen nuorimpien oksien vesa alaskäsin sen runkoon, ja se on, niin kauvan kuin puu elää, osoittava maan keskipistettä kohti. Alankomaan puiden sopii myös rehoittaakseen ulottaa oksiaan kaikkiin suuntiin ja pukeutua kaikenlaisiin epäsäännöllisiin muotoihin. Mutta kuusi on luotu olemaan kaikkea vailla ja kestämään kaikkea. Se pyrkii lujasti itsenäisyyteen; se haluaa vain kasvaa suoraksi ja solakaksi, tyytyen täydellisyyteen määrättyjen rajojen sisällä. Olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, aina haluaa se seisoa suorana. Olkoon se sitten pieni tai suuri, aina haluaa se muotonsa pyöreäksi. Tasangon hemmoteltujen puiden sallittakoon myös koristellaida iloisin kukin ja riemuita ihanain hedelmäinsä runsaudesta. Mutta meillä kuusilla, jotka rakennamme miekan voimalla, on ankarampi tehtävä täytettävänä ihmisen hyväksi ja meidän täytyy toimittaa se suljetuin rivein: meidän tulee pysäyttää vuorilta vyöryvä lumi, joka muuten hautaisi hänet alleen; meidän tulee miekankärkinemme jakaa ja pidättää sadepisarat, jotka muutoin huuhtoisivat hänet mukaansa ja hänen runsaan satonsa; meidän tulee varjossamme suojella pisaroita, jotka putoavat neulastemme sekaan, jotta puroille riittäisi vettä kesäkuumina; meidän tulee kohottaa murtumaton kilpi talvimyrskyä vastaan, joka ulvoen läpäisee tasangon puiden paljaat oksat: -- tällaista palvelusta tulee meidän järkähtämättä suorittaa ihmiselle koko elämämme ajan. Meidän ruumiimme -- sekin on ihmiselle hyödyksi -- on pehmeämpää kuin muiden puiden, vaikka työmme onkin kovempaa. Ihminen käyttäköön sitä miten haluaa, taloikseen tai laivoikseen. Tasangon hennot puut puistelkoot kaikkia lehtiään ja nostakoot ne kirkkaan kalpeina kohti taivasta, jos vain pieninkin sadekuuro hurahtaa niiden yli, ja pudottakoot ne sitten kokonaan kuivina ja kuihtuneina. Mutta meidän kuusien on huolettomina eläminen raivoavien pilvien alla. Vain myrskyjen kamppaillessa kanssamme, ojentelemme me oksiamme sinne ja tänne, kuten ihmisetkin ojentelevat käsiään unissaan. Ja lopuksi puolustakoot tasangon heikot puut liian kiihkeästi viimeistä elonkipinäänsä ja työntäkööt ne hakattuina heikkoja vesoja juuristaan. Mutta me, jotka rakennamme miekan voimalla, kaadumme urheasti; meidän kuolemamme tulee olla täydellisen ja juhlallisen kuten meidän taistelutapammekin: me heitämme henkemme vastustelematta ja ijäksi. Miten ihana onkaan kuusen solakka kasvu! Ihana ja kuitenkin joskus melkein peloittava! Toiset puut, jotka koristavat vuoria tai kukkuloita, muovailevat muotojansa maanpinnan muodon ja laadun mukaan, pukevat sitä ystävällisen avuliaasti ja ovat osaksi sen alamaisia, osaksi sen imartelijoita, osaksi sen lohduttajia. Mutta kuusi kohoaa lujasti itseensä luottaen; enkä minä voi koskaan kauvemmin oleskella Alppien korkeilla kukkuloilla, etäällä ihmisten asunnoista ja askareista, pelokkaan ihailevasti katsahtamatta kuusiin, jotka seisovat siinä luoksepääsemättömillä ulkonemillaan ja vaarallisilla kallioillaan suunnattoman vuoriseinän kupeella, rauhallisissa ryhmissään, kukin ikäänkuin naapurinsa varjona -- hoikkina, korkeina, kestävinä, kaameina kuin haamujen sotajoukko Hadeksen muureilla, tuntematta toisiaan, ikuisessa äänettömyydessä. Sinä et pääse niiden luo, sinä et voi niille huutaa: nämä puut eivät ole milloinkaan kuulleet ihmisen ääntä; ne ovat kaukana kaikista äänistä, paitsi tuulen ulvonnasta. Jalka ei ikänä tallaa niiden kuivuneita neulasia; ilottomina seisovat ne kahden ijankaikkisuuden välillä: tyhjän avaruuden ja alastoman kallion, mutta niin raudanlujaa tahtoa hehkuen, että kivikin niihin verrattuna näyttää taipuisalta ja särkyvältä, -- heikolta, murtuvalta, katoavalta verrattuna niiden synkkään pyrkimykseen kohti elämää ja vavahtamatonta, tenhoavaa ylpeyttä -- lukemattomina, voittamattomina! Huomaa lisäksi niiden täydellisyys. Vaikutus, jonka ne tekevät useimpain ihmisten mieliin, johtuu epäilemättä enemmän kuusten kuvista kuin todellisista kuusista, niin takkuisena ja epäsäännöllisenä näet, mikäli minä voin arvostella, kuusta pidetään, kun sen paraina tuntomerkkeinä sen täyden voiman aikoina ovat puhdas vehreys ja säännöllinen _pyöreys_. Kuusi seisoo siinä täyteläisenä kuin sen oma käpy, hieman sivuille taipuneena, ihmeellisenä ja vanhanaikaisena kuten leikelty puu jostakin kuningatar Elisabetin aikuisesta puutarhasta; ja sen sijaan, että se vaikuttaisi jylhältä, ei ole koko metsässä niin vapaasti muodostunutta puuta kuin kuusi; sillä toiset puut näyttelevät runkojaan ja koukeroisia oksiaan; mutta kuusi, joka kasvaa joko suurissa ryhmissä tai onnellisessa yksinäisyydessä, ei paljasta oksiaan. Sen pyramidirivit nousevat tasaisesti toistensa yläpuolelle, tai viistävät sen oksat ympyränmuotoisesti ruohoa, niin ett'ei näy muuta kuin viheriät kävyt ja viheriä matto. Sen latvus ei ole sen lisäksi vain muodostunut hienommin, vaan myös, niin sanoaksemme, ystävällisemmin ja iloisemmin kuin toisten puiden lehvälatvukset, sillä se luo vain pyramidimaisen varjon. Tasangon metsät muodostavat ylä-ilmoihin kupukaarroksen ja kirjavoivat maan tummin varjoin, mutta hajanaisissa ryhmissä kasvavat kuuset jättävät väliinsä smaragdinvärisiä aukkoja. Surumielisyytensä pitävät ne kokonaan omina hyvinään; työntäessään kärkensä taivasta kohti, antavat ne auringon paistaa kasteheinään asti. Ja jos joskus taika-uskoinen tunne hiipii sieluuni kuusimetsässä, niin ei siihen milloinkaan sekaannu muinaisgermaanilaista metsänkammoa, vaan on se ainoastaan juhlallisempi muoto sitä tenhovoimaa, joka on ominaista meidän englantilaisille niittymaillemme, niin että minä olenkin aina nimittänyt Chamounin kauneinta kuusikkoa "haltijattaren luolaksi". Se kohoaa eräästä rotkosta Pont Pelissierin yläpuolelta lähtevän jyrkän rinteen alta, ja sinne pääsee pientä vuorta alaspäin kiemurtelevaa polkua pitkin, -- rotko ei itse asiassa ole niin paljon rotko kuin leveä kallionpengermä, jota peittää sammal ja turve ja joka ulkonee yli kauhistuttavan, vaikka kauniiden kuusten salaaman äkkijyrkänteen, jonka pohjassa Arve juoksee. Melkein kokonaan eristetty, monivärinen kallio-ulkonema kohoaa sen molemmissa päissä. Muita sivuja reunustavat kalliot, joita pitkin pieni vesiputous syöksyy kuusien sekaan, hajoten pelkäksi helmisateeksi auringonpaisteessa, niin ett'eivät kuuset voi eroittaa sitä sumusta, vaan kasvavat sen usvapilven peitossa sitä huomaamattakaan. Syvimmälle alaspäin uskaltaa vain hiljainen sammal, ja korkeimmalla vallitsee nimettömän huipun ikuinen lumi. Toiset puut kohottavat taivasta kohti pahkamaisia, tölppämäisiä lehviään, mutta kuusi reunaripsujaan. Et koskaan näe teräviä kulmia, niin tavattoman hienoja ne ovat, minkä tähden kuusi onkin minun tietääkseni ainoa puu, jossa voi syttyä sellainen tulenhohde kuin se, minkä jo Shakespeare huomasi. Kun aurinko nousee jonkun kuusipeitteisen harjanteen takaa, joka on noin kahden peninkulman päässä, mutta jonka sentään selvästi näkee, niin ikäänkuin kirkastuvat kaikki puut, jotka ovat kolmen tai neljän asteen kulmassa molemmin puolin aurinkoa, ja piirtyvät kirkkain liekein tummempaa taivasta vasten, hehkuen yhtä häikäisevästi kuin aurinko itse. Ensin luulin tämän johtuvan neulasten hohteesta, mutta nyt olen sitä mieltä, että sen synnyttää pilvien kaste -- koska jokaisessa, pienimmässäkin neulasessa kimaltelee oma jalokivensä. Näyttää aivan siltä kuin olisivat puut, jotka aina elävät pilvissä, niiltä saaneet osan niiden ihanuutta, ja kuin saattaisivat ne, niin kasvikunnan tummimpia kuin ovatkin, kohottaa jopa itsensä auringonkin loistoa. Eniten hurmasivat minua kuitenkin kuusen tavattoman hienot piirteet hieman ulohtaammalla keskeistuntureista, Emmenthalin laidunkummuilla tai Bernin alamaa-alueilla, missä näitä puita kasvaa ryhmissä majojen välissä, joiden syvän sinisenharmaat liuskakivikatot -- nekin kuusta -- ja keveästi veistetyt julkipuolet kimaltelevat syysauringon valossa kultaa ja oranssinkeltaista siinä töyränteillään ja nurmirinteillään -- loputtomilla rinteillään, joille on järjestelmällisesti siroiteltu korkealle kaartuvia heinärukoja, tummanvihreiden jalokivikoristusten kaltaisia, sillä runsaslähteisten vuoriniittyjen heinä pysyy koko päivän, niittämisen jälkeenkin, harvinaisen viheriänä ja tuoreena. Ja keskellä tätä jaloa majojen ja niittyjen kimallusta seisovat nuoret kuuset, kauneimpina kaikesta, ikäänkuin hyvänhajuisen suitsutuksen täyttäminä. Niiden solakat rungot, suorat kuin nuolet ja valkoiset kuin kristalli, näyttävät aivan siltä kuin voisi ne katkaista yhdellä otteella kuin neulan; ja niiden tummat, arabeskimaiset lehvät, jotka täydelleen läpäisee taivaan kirkkaansininen hohde, ovat opalinsinisiä siinä kiemurrellessaan toinen toistaan seuraten ylös ja alas vienosti aaltomaisia selänteitä pitkin. Minä huomioin niitä näissä seuduissa lähemmin ja uteliaammin, koska ne kaikista puista ovat tähän asti eniten vaikuttaneet ihmisluonteeseen. Kuinka suuri muiden kasvien vaikutus lieneekin ollut, on se aina jakautunut lukuisille lajeille; jalavalla ja tammella Englannissa, poppelilla Ranskassa, koivulla Skotlannissa, öljypuulla Italiassa ja Espanjassa on kilpailijoinaan useita alempia puita ja vaihtelua tarjoavan maanviljelyksen viehättävä moninaisuus. Mutta kuusen kauhistuttava yksinäisyys muokkaa ja muovailee kokonaisen kansanheimon elämän. Kuusen varjot syöpyvät kokonaiseen kansakuntaan. Pohjoismaalaiset ovat vuosisatoja eläneet kahden suurmahdin vaikutuksen alaisina: kuusen ja meren -- molemmat ovat rajattomia. Samoin kuin pohjoismaalaiset asuivat metsissä, samoin olivat he kuin kotonaan vesillä, eivätkä he nähneet muuta rajaa tai muunlaista taivaanrantaa kuin puiden ikihimmeän vehreyden tai tummanvihreän veden, kuusten tai meren vaahdon reunustaman aamuruskon. Ja mitä uusia mielikuvitusaineksia, sotaista voimaa tai kotoisen oikeuden peri-aatteita norjalaiset ja gootit toivatkaan mukanaan ja asettivatkaan Etelä-Europan mädännäisyyttä ja turmelusta vastaan, niin olivat he oppineet ne kuusten viheriän katoksen alla ja niiden jylhässä pyhäkössä. 63. Kukat näyttävät määrätyiltä lohdutukseksi ja virvoitukseksi tavallisille ihmisille: lapset pitävät niistä; tyyni, tyytyväinen, teeskentelemätön kansa pitää niistä sellaisinaan, kasvavina; ylelliset ja rauhattomat ihmiset nauttivat niiden poimimisesta; ne ovat halvimmankin majan aarre; ja täyteenahdetussa kaupungissa koristavat ne ikäänkuin pienenä sateenkaaren palasena työläisten akkunoita, työläisten, joiden sydämessä asuu rauhan liitto. 64. Mutta sittenkin välittää oikeastaan harva kukista. Tosin on moni hyvin mielissään löytäessään uusia kukkamuotoja, ja hän nauttii niistä kuten lapset nauttivat kaunotähystimestä. Monet pitävät myös paljon kauniista kukkalaitelmasta ansarissa aivan samalla tavoin kuin he pitävät kauniista pöytäkalustosta. Toiset taas kiinnittävät niihin tieteellistä huomiota, vaikkakin enemmän nimityksen kuin itse kukan takia; ja muutamat nauttivat puutarhoistaan... Sillä vaikka vuoden kukkimisaika onkin etupäässä kevät, näen minä kuitenkin useimpain ihmisten viipyvän silloin kaupungeissa. Parisen vuotta sitten matkusti muuan terävänäköinen, eriskummallisuuksiin taipuvainen ystäväni, joka oli saanut päähänsä loukata tätä kansallista tapaa ja lähteä keväällä Tyroliin, erään Landeckin lähellä sijaitsevan laakson läpi useiden yhtä kapinallisten toverien seurassa. Etäältä häämöitti omituinen vuori, joka povellaan kantoi sinistä nauhaa kuten Englannin kuningatar. Oliko se sininen pilvi, sininen, vaakasuora kerrostuma sitä ilmaa, jota Titian hengitti nuoruudessaan, mutta jota nyt oli katseleminen kaukaa, koska kukaan kuolevainen ei ole enää koskaan saava sitä hengittää? Oliko se kangastus -- tai meteoori? Pysähtyisikö se, niin että sitä voisi lähestyä? -- kymmenen peninkulmaa kiemurtelevaa tietä oli vielä heidän ja vuoren juuren välillä -- näin kyselivät he toisiltaan. Terävänäköinen ystäväni yksin väitti sen olevan jotakin aineellista; -- mitä se lieneekin, niin ei se ole ilmaa, eikä se ole katoava. Kuljettuaan nuo kymmenen peninkulmaa, astuivat he vaunuista ja alkoivat nousta vuorelle. Se pysyi kärsivällisesti paikallaan ja levitteli yhä komeammaksi ja taivaisen loistavammaksi -- katkeronauhaansa. Moista voi tosiaankin nähdä Alpeilla keväällä, mutta vain keväällä; ja vaikka näin on asian laita, huomaan minä useimpain ihmisten pitävän parempana matkustaa sinne syksyllä. 65. Harvat ihmiset ovat todennäköisesti kysyneet itseltään, miksi he ihailevat ruusuja niin paljon enemmän kuin muita kukkia. Jos he ajattelisivat asiaa tarkemmin, huomaisivat he ensiksikin, että punainen erilaisine hienoine vivahduksineen on viehättävin kaikista puhtaista väreistä, ja toiseksi, että ruusussa ei ole _vähintäkään varjoa_, paitsi sitä, minkä itse väri muodostaa. Kaikki sen varjostukset ovat täyteläisempiä väriltään kuin sen kirkkaat pinnat, mikä johtuu terälehtien läpikuultavuudesta ja kyvystä heijastaa valoa. 66. Onko lukija koskaan ajatellut äärettömän keveiden aineiden tavallisimpien muotojen olemusta. Miten pieniä, miten moninaisia ovatkaan ne näkymättömät hiukkaset, jotka aiheuttavat ruusun tuoksun, ja kuinka runsaasti lennähtääkään niitä ilmaan joka hetki! 67. Kun toukokuun alussa kuljeskelee matalammilla Alpeilla ja astelee pitkin lumikentän reunaa, niin huomaa melkein varmasti siihen puhkaistuksi pari, kolme pyöreätä aukkoa; näiden keskeltä ojentuu hento, nuokkuva, heikko pikku kukkanen, joka riiputtaa pientä, tummin ja purppuraisin ripsein koristettua kelloansa. Se näyttää niin paleltuneelta, tirkistellessään siinä jäähän avaamastaan halkeamasta, ikäänkuin täytyisi sen kummastellen katsella äskeistä hautaansa ja hengellään maksaa se voitto, jonka se on vaivoin kamppaillut itselleen. Tämä kukka herättää -- tai sen pitäisi herättää -- meissä aivan toisenlaisesti suloisen tunteen kuin kuollut jää tai valju taivas; siinä on jotakin, joka puhuu meidän sydämellemme, tässä tarjoutuu meille kuva siveellisestä kamppailusta ja saavutuksesta. Miten itsetiedoton, miten tunteeton se pieni kukka lieneekin, joka siten lausuu meille kehoituksen sanoja, kuka on sittenkään sulkeva sydämensä sen puheelta, kuka on katseleva sitä ilman syvää ihailua, jos vain mieli on turmeltumaton ja katse kirkas ja selkeä? 68. Tri Herbert on selvästi osoittanut, että useita villejä kasveja tavataan ainoastaan määrätyssä maanlaadussa tai määrätyllä maaperällä, ei siksi, että tämä maanlaatu tai tämä maaperä olisi niille erikoisen suotuisa, vaan siksi, että ne vain siinä voivat menestyä, koska sen karuus karkoittaa kaikki vaaralliset kilpailijat. Jos me nyt irroitamme kasvin tältä paikalta, missä se vain vaivoin voi elää, ja annamme sille tarpeeksi multaa ja hankimme sen ympärille lämpötilan, josta se pitää, ja samalla karkoitamme kaikki kilpailijat, jotka luonto näissä olosuhteissa sille lähettäisi, saamme me tosiaankin syntymään loistavasti kehittyneen kappaleen tätä kasvia, jättiläissuuren ja ihanasti muodostuneen, mutta me kadotamme siinä kokonaan sen siveellisen ihanteen, joka riippuu siitä, että se täydellisesti suoritti kaikki sille määrätyt tehtävät. Jumala tarkoitti ja loi sen peittämään sellaisia yksinäisiä paikkoja, joilla ei mikään muu kasvi voinut elää. Siksi annettiin sille rohkeutta ja voimaa ja kestävyyttä; sen luonteena ja kunniana ei siis ole ahnaasti ja laiskotellen ruokkia omaa rehevyyttään toisten olentojen kustannuksella, olentojen, jotka kokonaan häviävät ja kuihtuvat vain tämän yhden ainoan eduksi; vaan on sen kunniana täyttää kunnollisesti vaikea velvollisuutensa ja urhoollisesti kiivetä noille toivottomille alueille, missä se yksin voi todistaa sen kaikkivaltiaan hengen hyvyyttä ja läsnä-oloa, joka juoksuttaa joet vuorista ja täyttää laaksot viljalla; ja tällä autiolla ja hyljätyllä paikalla ja vain täällä, missä se ei keneltäkään mitään ryöstä eikä vahingoita ketään ja missä ei mikään voi jakaa sen kunniaa tai anastaa sen valtaa, siellä voivat vasta sen väkevyys ja kauneus ja erinomaisuus ja hyvyys päästä täyteen arvoonsa Jumalan kasvojen edessä. Kun minä ensi kerran näin alppikellon, _Soldanella Alpinan_, kasvoi se rehevän suurena aurinkoisella alppiniityllä määkivien lampaiden ja ammuvien lehmien keskellä, yhdessä tavattoman runsaasti esiintyvän _Geum montanumin_ ja _Ranunculus pyrenaeuksen_ kanssa. Minä huomasin sen vain siksi, että se oli minulle outo -- mutta minä en keksinyt mitään erinomaista kauneutta sen halkonaisissa kukissa. Muutamia päiviä myöhemmin näin minä sen yksinään kallioiden keskellä ylhäällä pilvissä, ulvovien jäätikkötuulten tuivertamana: se kasvoi erään lumivieremän reunalla, joka takaisin vetäytyessään oli jättänyt ruskean maan paljaaksi ja autioksi ja ikäänkuin tulen polttamaksi. Kasvi oli pieni ja heikko ja ilmeisesti väsähtänyt ponnistuksistaan -- mutta vasta nyt ymmärsin minä sen ihanteellisen luonteen ja näin sen jalon tehtävän ja sen erikoisen kunnian kaiken maan ihanuuden seassa. 69. Ruohot. -- Pieniä siemenkoteloita, hienojyväisiä, sulka- tai untuvamaisia, jotka läheisille kukoistaville kedoille lähettävät ruskeahtavia, omituisesti väräjäviä ja tanssivia pölyhiukkasia ja jotka ovat pitkin pintojaan vetäneet hopeanharmaita juovia kuin seittiä ja haituvamaista utua, mikä on yhtä salaperäistä aamun kasteessa kuin keskipäivän auringon paahteessa ja minkä tekee vielä salaperäisemmäksi noiden hienojen, rihmamaisten muotojen värinä, joista jokainen on pieni alituisesti soivien siemenkellojen torni. 70. Poimi ruohonkorsi ja tarkastele hetkinen rauhassa tuota pientä, miekkamaista, viheriätä kortta. Mikään siinä ei herätä huomiotamme erikoisella kauneudellaan tai oivallisuudellaan. Sen voima on ylen pieni, sen koko mitätön. Muutamat viivat päättyvät kärkeen, joka ei sekään ole täydellinen, vaan tylppä ja ikäänkuin keskeneräinen: korsi ei tosiaankaan ole mikään ylistettävä ja luonnon suuressa pajassa huolellisesti muovaeltu mestariteos, vaan on se ilmeisesti olemassa vain tänään tallattavaksi ja huomenna pätsiin heitettäväksi; kalpeasta, ontosta varresta roikkuu heikkoja, himmeänruskeita juuririhmoja. Mutta kuitenkin, ajattelehan hiukan ja päätä sitten, onko kaikista komeista kukista, jotka loistavat kesän hohteessa, kaikista vahvoista ja kauneista puista, jotka ilahuttavat silmää tai kantavat maukkaita hedelmiä -- uljaista palmuista tai kuusista, vahvoista jalavista tai tammista, tuoksuvista sitruunoista ja rypäleittensä notkistamista viinipuista -- yhtäkään, jota ihminen niin syvästi rakastaisi ja jolle Jumala olisi runsaammin lahjojansa jakanut, kuin tuolle pienelle, heikolle ruohonkorrelle. Ja kuinka hyvin täyttääkään se tehtävänsä! Ajattelehan vain, mistä kaikesta meidän on kiittäminen niittyjen ruohoa, tuota ihanaa värihehkua, joka peittää mustan maan suloisilla, lukemattomilla, rauhallisilla keihäillä. Keto! Mieti hetkinenkin, mitä kaikkea tämä sana tuo mieleemme. Siihen sisältyy kevään ja kesän koko ihanuus -- vaellukset hiljaisilla, tuoksuvilla poluilla -- levähdyshetket puolipäivän kuumuudessa -- karjalaumojen ja lintuparvien ilot -- paimenelämän ja mietiskelyn viehätys -- auringonvalo, joka täällä alhaalla alkaa elää, langeten smaragditäplille ja hajoten hienoiksi sinivarjoiksi siellä, missä se muutoin olisi tavannut vain mustan maan tai kuivan tomun. Laitumia solisevien purojen partailla, vienoja rinteitä ja matalia harjuja, ajuruohotuoksuisia hiekkakumpuja, joiden takaa meren sininen viiva pilkistää, nurmimattoja, joita aamukaste himmentää tai joita verhoutuneen auringon iltalämpö sulostuttaa, niiden säilyttäessä onnellisten jalkojen jälkiä ja vaimentaessa rakastavain äänten loppukuiskauksia -- kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin ilmaisee tämä yksinkertainen sana. Meidän ei tule mitata kaikkien näiden jumalallisten lahjojen ylenpalttisuutta yksinomaan kotimaamme mukaan, vaikkakin, mitä enemmän niitä tarkastelemme, sitä enemmän avautuu meille tämä loppumattomien niittyjen lumous, joka oli jo Shakespearen erikoisena ilona; mutta vain pientä osaa siitä voimme sanoa omaksemme. Mene keväällä niille nurmikentille, jotka leviävät sveitsiläisten järvien rantamilla ja etenevät aina matalampien vuorten juurelle asti. Siellä kasvaa vapaata rehevää ruohoa, johon sekoittuu korkeita katkeroita ja valkeita narsisseja, ja seuraa vuoripolkuja, jotka kiemurtelevat ylläsi kaartuvien, kokonaan kukkien verhoamain oksien alla -- polkuja, jotka lakkaamatta nousevat ja laskevat viheriäin töyränteiden ja mäkien yli, vilvakkaita aaltoviivoja, jotka jyrkkinä ulottuvat aina siniseen veteen asti ja joita siellä, täällä peittää vastaniitetty, ilman vienolla tuoksullaan täyttävä heinä; -- katsahda sitten korkeammille vuorille, missä nuo ikivihreät aallot pitkine lahdelmineen sulavat kuusten varjoalueisiin; ja lopulta on ehkä selviävä meille näiden 147 psalmin yksinkertaisten sanojen ajatus: "Hän antaa ruohon kasvaa vuorilla." Jos me nyt yhteisesti tarkastamme edellä esittämiämme kuvia ja liitämme niihin kaikkein yksinkertaisimman Jesajan 40:n luvun 6:sta säkeestä, niin havaitsemme, että ruoho ja kukat katoavaisuudessaan ovat ihmiselämän katoavaisuuden esikuvia ja ihanuudessaan ihmiselämän ihanuuden esikuvia, kahdella tavalla: ensiksi hyödyllisyytensä ja toiseksi kestävyytensä kautta -- maan ruoho antamalla meille siementä ja kauniina kaatuessaan jalan poljennan ja viikatteen iskun tieltä; ja veden ruoho vilvoittamalla meidän lepoamme ja taipumalla aallon sysäyksestä. Mutta jos me katselemme asiaa avarammassa inhimillisessä ja jumalallisessa mielessä, sisältää "_ruoho_, joka antaa siemenen" -- vastakohtana puulle, joka kantaa hedelmän -- kolmannenkin kasviheimon ja täyttää kolmannenkin tehtävän ihmiskunnan palveluksessa. Se sisältää sen suuren heimon, johon pumpuli ja pellava kuuluvat, ja se suorittaa siis nuo kolme tehtävää: antaa ravintoa, vaatteita ja lepoa. Ajattele, mitä tämä suoritus merkitsee; ajattele yhteyttä liinavaatteiden ja liinakirjauksen toiselta puolen ja papillisen toimen ja tabernaakkelin varustusten välillä toiselta puolen, ja muista, että kaisla on kaikkina aikoina ollut ensimäinen matto, jonka luonto asetti ihmisen jalan alle. Huomaa sitten ne kolme hyvettä, joita niin selvästi esittää nuo kolme kasviheimoa -- joita ei vain sattumalta tai mielikuvituksen ajamana niihin liitetä, vaan jotka kaikissa kolmessa tapauksessa meille osoittavat raamatun sanat, nimittäin 1) Iloisuus ja hilpeä tyyneys vastaa ruohoilla ravintoa ja kauneutta: -- "Katsokaat liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat; eivät ne tee työtä eivätkä kehrää"; 2) Nöyryys; vastaa ruohon rauhallista lepoa: -- "Muserrettua ruokoa ei hän ole katkaiseva"; 3) Rakkaus; vastaa ruohoilla vaatetusta (niiden nopean syttymisen takia): -- "Suitsuavaa pellavaa ei hän ole sammuttava". Huomaa lopuksi vahvistus näihin kahteen viimeiseen kuvaan minun mielestäni tärkeimmässä Vanhassa Testamentissa esiintyvistä ennustuksista kristillisen kirkon tulevasta tilasta, nimittäin siinä, joka sisältyy Hesekielin viimeisiin lukuihin. Mitta on otettava Jumalan temppelistä; ja koska nämä mitat on otettava ei vain laupeudessa vaan myös nöyryydessä, on enkelillä "kädessään _pellavainen_ nuora ja ruoko mitatakseen". Nuoraa käytettiin maan mittauksessa ja ruokoa rakennusten suuruutta määrätessä; ja siksi on kirkon rakennuksia eli töitä mitattava nöyryydessä ja sen alueita eli maata rakkaudessa. 71. Liikkumattomien lehvien yläpuolella huojuvat suuret kuuset, ja niiden juurella värisevät ruohon hennot korret, mutta kirkkaiden tähtien tuike leviää yli maan taivaallisena rauhana, ja kaukana raudankovien vuoriharjanteiden kupeilla punoittavat, yhtä liikkumattomina kuin nekin, alppiruusujen rubininhehkuvat kukat aamu-auringon heikoissa ensi säteissä. 72. _Sammaleet_. -- Nöyriä olentoja! Maan ensimäinen armolahja, joka hellin hyväilyin verhoaa sen alastomia kallioita; säälin täyttämiä olentoja, jotka eriskummallisen kunnioittavasti peittävät rappeutumisen ja hävityksen häpeällisiä arpia ja jotka hiljaa kietovat sormensa irtonaisten kivien ympärille, opettaakseen niille lepoa. Minulta puuttuu sanoja ilmaistakseni, mitä sammaleet oikeastaan ovat, sillä mikään sana ei ole kylliksi nöyrä, kylliksi täydellinen, kylliksi avara. Miten kuvailisin noita pieniä, pyöristyneitä, taljamaisia patjoja ja niiden hohtavaa vehreyttä, -- niiden sädehtiviä, tähtimäisiä, rubininpunaisia kukkalehtiä, jotka ovat niin hienosäikeisiä kuin osaisivat kivimaailman henget kehrätä samoin porfyria kuin me lasia -- niiden hienosti kietoutuneita hopearihmoja, joiden reunat ovat kuin ambraa, jotka kiiltelevät, jotka ovat kuin puita ja joiden jokainen säije kimaltelee oikullista hehkua ja silkinlienteitä värejä, mutta kuitenkin on kaikki niin vaatimatonta ja nöyrää, luotua vain yksinkertaisimpaan, hellimpään rakkaudenpalvelukseen? Niitä ei voi kukkien tavoin poimia seppeleiksi eikä lemmenmerkeiksi; mutta taivaan lintu tekee niistä pesänsä ja väsynyt lapsi valitsee ne päänalusekseen. Ja niinkuin sammaleet ovat maan ensimäinen lahja, tuovat ne myös meille sen viimeisen antimen. Kun toiset kasvit ja puut eivät enää meitä hyödytä, ryhtyvät pehmeät sammalet ja harmaat jäkälät pitämään vartiota meidän hautakiviemme ympärillä. Metsät, kukat, anteliaat ruohot ovat aikansa tehneet parastaan, mutta sammalten palvelus on ikuinen. Puu kirvesmiehen työhuoneeseen, kukat morsiuskammioon, vilja aittaan, mutta sammal haudalle. 73. _Jäkälät_. -- Kuten nämä erinäisessä mielessä ovat nöyrimpiä, niin ovat ne taas toisessa mielessä kunnioitetuimpia maan lapsista. Ne ovat hievahtamattomia, katoamattomia: niitä ei kalva mato, eikä niitä hävitä syksy. Ne ovat aina viehättäviä: niitä ei vaalenna kuumuus, eikä niitä kuihduta kylmyys. Niiden sormet ovat hitaat, mutta niiden sydän on luja, ja niiden tehtäväksi on annettu kutoa kukkuloiden mustaa, ikuista kangasta; näitä hitaita piirrostaiteilijoita on käsketty valmistamaan luonnokset niihin moninaisiin kuviin, jotka sitten upeilevat sateenkaaren kaikissa väreissä. Ne yhtyvät intohimottoman kallion tyyneen rauhaan, mutta niillä on myös sen ikikestävyys; ja kun pakenevan kevään tuulet pyörittävät edellään orapihlajan valkeita kukkia kuin lunta, ja kun kesä polttaa nääntyvältä niityltä esikkojen kuihtuvan kullan, upeilee korkealla vuorikallioiden kupeella tähtimäisiä hopeajäkälä-alueita, ja noiden läntisten huippujen oranssinkeltaiset täplät heijastavat laskevan auringon säteitä tuhannet vuodet. IX. MAISEMAN SIVEELLINEN VAIKUTUS. Siellä, minne rakkaus luontoon on koteutunut, on se ollut uskoa lisäävänä, pyhänä aineksena ihmismielessä... Sitä, joka rakastaa luontoa, elähyttää aina helpommin kuin muita korkea _usko_ Jumalaan... Rakkaus luontoon tuo mukanaan voimakkaamman tunteen korkeamman hengen läsnä-olosta ja kaikkivallasta, kuin mikään todistelu tai perustelu; ja kun tätä luonnonpalvelua viattomasti harjoitetaan muuten ottamalla huomioon ajan, tunteen ja muiden pyrkimysten vaatimukset ja yhdistämällä sen uskonnon korkeampiin peri-aatteisiin -- voi se avata meille erinäisiä pyhiä totuuksia, joista emme muutoin pääsisi selville. Otaksumatta, että tämä rakkaus luontoon olisi välttämättä yhteydessä ajan epä-uskon kanssa, olen minä sitä mieltä, että se liittyy suorastaan ajan kauneimpiin pyrkimyksiin ja vapauteen ja että se on nyky-ajan tervein aines, joka on sille erikoisesti ominaista; ja ell'ei tätä luonnonrakkautta viljellä enää kevytmielisesti eikä taitamattomasti, vaan jos sitä hoidellaan ankarana velvollisuutena, aiheuttaisi se ehkä tähän asti aavistamatonta edistystä; se selvittäisi ehkä ensi kertaa ihmiskunnan historiassa ihmiselle hänen elämänsä oikean olemuksen, hänen toiminta-alueensa ja hänen oikean suhteensa Luojaansa... Yksinkertaisimpiakin luonnon esineitä elähyttää eriskummallisesti tunne jumalaisesta läsnä-olosta. Puut ja kukat näyttävät kaikki jollakin tavoin olevan Jumalan lapsia; ja me itsekin, niiden toverit, jotka olemme luodut samasta tomusta kuin nekin, mutta jotka olemme suurempia kuin ne vain siitä syystä, että meidän ruumiillemme on annettu suurempi osallisuus jumalaiseen voimaan ja että meidän mieltämme vähemmän kiinnittää esineiden yleinen käytäntö, käsin koetettavat, silmin nähtävät muodot kuin niiden sisäinen ihanuus: tuo salaperäinen kieli, jolla ne puhuvat meille Jumalasta, ja ne vaihtelevat pysyvät näyt, jotka todistavat meille pyhästä totuudesta ja täyttävät meidät tottelevaisella, iloisella ja kiitollisella liikutuksella. Tieteellisiä harrastuksia on ylistettävä etupäässä sikäli, kuin ne johtavat meidät toimettoman haaveilun ensimäiseltä askelmalta tarkoituksenmukaisen ajattelun lähimmälle askelmalle. Mutta niitä on moitittava ja peljättävä, jos ne tälle toiselle askelmalle kokevat pysäyttää meidät ja tukahuttaa pyrkimystä yhä korkeampaan mietiskelyyn. Vain silloin tällöin onnistunee jonkun ainoan saattaa ne sopusointuun tämän mietiskelyn kanssa; mutta se tapahtuu vain vaivoin ja ponnistuksin -- sisäiseltä olemukseltaan ovat ne sille vihollisia, koska niillä on taipumusta halveksimaan ja tukahuttamaan tunteita ja hajoittamaan kaikki atomeihin ja lukuihin. Useimmille ihmisille on ilo, joka johtuu tietämättömyydestä parempi kuin oppinut ilo. On parempi kuvitella taivasta sinikuvuksi kuin synkäksi ilmattomaksi avaruudeksi ja pilviä kultaisiksi valta-istuimiksi kuin kylmiksi usviksi... Me emme voi saada selkoa yhdenkään ainoan kukan salaisuuksista, eikä se ole tarkoituskaan; mutta tarkoitus on sitä vastoin, että tieteellisiä harrastuksia on aina kauneudenrakkauden ja tiedontäsmällisyyttä herkkätunteisuuden tukeminen. Ei ole myöskään oikein merkitä kauneudenrakkautta kokonaan epätieteelliseksi; sillä on olemassa tiede esineiden ulkonaisista ominaisuuksista yhtä hyvin kuin niiden luonnosta; ja puheen ollen niiden rakenteesta täytyy yhtä hyvin ottaa se seikka huomioon, miksi esim. mollisäveleet herättävät surumielisyyttä tai miten esineet vaikuttavat meidän silmäämme tai meidän sydämeemme, kuin mistä atomeista tai värähdyksistä ne ovat syntyneet. Nykyajan valtavat koneelliset saavutukset, joista useimmat meistä ovat niin ylpeitä, ovat pelkkää ohimenevää kuumetta, osaksi keinottelun, osaksi lapsellisten harhaluulojen tuloksia. Kerran tullaan huomaamaan, että on yhtä mahdotonta rakentaa yleisiä valtateitä, joiden olisi määrä viedä meitä joillekin toivotuille perille, raudasta kuin tomustakin; niin, tullaan kerran vakuutetuiksi siitä, ett'ei yleensä ole sellaisia valtateitä, jotka veisivät jonnekin minne kannattaisi mennä; sillä jos niitä olisi, lakkaisi se paikka siinä silmänräpäyksessä olemasta menemisen arvoinen -- minä tarkoitan, mikäli halutuille esineille voi jollakin tavoin määritellä _hinnan_. Minkäänlainen tinkiminen tai petos ei voi koskaan peijata luonnon "liikkeestä" mitään puoleen hintaan. Jos tahdomme tulla vahvoiksi, on meidän tekeminen työtä. Jos mielimme saada ruokahalua, on meidän ensin kärsiminen nälkää. Jos aijomme tulla onnellisiksi, täytyy meidän ensin olla hyviä. Jos haluamme tulla ymmärtäväisiksi -- tulee meidän katsella ympärillemme ja ajatella. Ei mikään paikanvaihdos, joka käy sadan peninkulman nopeudella tunnissa, ei kangas, jota syntyy tuhannen kyynärää minuutissa, voi tehdä meitä hituistakaan väkevämmiksi, viisaammiksi tai onnellisemmiksi. Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää kuin ihmiset ovat voineet nähdä, miten hitaasti sitten liikkuivatkin; liikkumalla nopeammin eivät he ole näkevät enempää, eivätkä paremmin. Eikä mahda kauvan viipyä, ennen kuin huomataan, että tuo muka niin suuri keksintö voittaa (kuten luullaan) paikallisuus ja aika ei itse asiassa voita mitään; sillä paikallisuutta ja aikaa ei voida sisäisimmältä olemukseltaan koskaan voittaa, eikä sitä paitsi kuulu lainkaan niiden luontoon niiden voittaminen, vaan niiden _käyttäminen_. Hullu aina haluaisi lyhentää paikallisuutta ja aikaa; viisas haluaisi aina niitä pitentää. Hullu tahtoisi tappaa paikan ja ajan; viisas tahtoisi valloittaa ne, antaakseen niille eloa. Rautatiesi on, jos oikein asian ymmärrät, vain keino tehdä maailma pienemmäksi. Mutta lopultakin on meidän myöntäminen, mikä meidän olisi pitänyt havaita jo aikoja sitten, -- että ajatteleminen ja näkeminen ovat ihaninta maan päällä, eikä hurja kiiruhtaminen... Jalkaisin on levitetty uskonnon useimmat sanomat, ja olisikin totta tosiaan ollut vaikeata levittää niitä nopeammin muutoin kuin jalkaisin... Oikea onni ja jalous asuvat aivan lähellämme, mutta me emme niistä koskaan välitä, ja ennen kuin me itse olemme oppineet olemaan onnellisia ja jaloja, ei meillä enään ole paljoa sanottavana edes indiaaneille. Kilpa-ajojen ja metsästyksen kiihoitus, vieraspitojen remu yöllä, vaan ei päivällä, kallis ja väsyttävä musiikki, kallis ja hankala vaateparsi, huoliin upottava kilpailu paikasta, vallasta, rikkaudesta tai ulkonaisesta komeudesta, aherrus ilman päämäärää ja toimettomuus ilman lepoa -- kaikki nämä sivistyneen nyky-maailman nautinnot ovat sellaisia, ett'ei niitä minun mielestäni juuri kannata levittää. Ja kuitenkin ovat kaikki oikeat ja terveelliset nautinnot aina, siitä lähtien kun hän luotiin maan tomusta, kuten nykyaikaankin, olleet ihmisen saavutettavissa, saavutettavissa enimmiten rauhassa ja rauhan kautta. Katsella, miten vilja orastaa ja kukat kehittyvät; vetää syviä henkäyksiä auran tai lapion puuhissa; lukea, ajatella, rakastaa, toivoa ja., rukoilla -- nämä ne tekevät ihmisen onnelliseksi; hänen voimassaan on aina ollut niille omistautuminen; eikä hänellä _ole_ koskaan _oleva_ voimaa enempään. Maailman onni tai onnettomuus riippuu siitä, että me opimme ja osaamme kaiken tämän vähäisen; mutta ne eivät lainkaan riipu raudasta, lasista, sähköstä tai höyrystä. Minä olen niin suuri haaveiden mies ja niin täynnä innostusta, että minä luulen vielä kerran sen ajan tulevan, jolloin maailma on tämän huomaava. Se on tähän asti tehnyt kaikki mahdolliset yritykset kaikille mahdollisille tahoille, paitsi oikealle; ja minusta näyttää, että sen matemaattisen välttämättömyyden pakosta on kerran tekeminen yritys myös oikealle taholle. Se on koettanut sotaa, saarnaa ja paastoa, ostoa ja myymistä, tuhlailevaa komeutta ja säästäväisyyttä, ylpeyttä ja nöyryyttä -- jokaista mahdollista elämäntapaa, joka suinkin näytti lupaavan onnea tai arvoa, mutta koko sinä aikana, jolloin se osti ja myi, taisteli, paastosi ja kidutti itseään valtion asioilla, kunnianhimoisilla suunnitelmilla ja kieltäymyksillä, oli kuitenkin ihmiskunnan onni Jumalan määräyksen mukaan siinä, että se tarkasteli hentoja sammalia tien reunalla ja yläpuolellaan kiitäviä taivaan pilviä. Silloin tällöin keksi joku väsynyt hallitsija tai kidutettu orja, missä maailman oikeat kuningaskunnat olivat, ja tuli muutaman auranalan suuruisen puutarhamaan omistajana mittaamattomien alueiden valtijaaksi. Mutta maailma ei lainkaan uskonut heidän kertomuksiaan, vaan tallasi yhä niitä hentoja sammalia ja halveksi yhä pilviä, etsien onnea omalla tavallaan, kunnes lopulta eksyksissä harhaillut luonnontiede saapui avuksi, eikä ainoastaan terävämmin huomioinut kaikkia esineitä, vaan keksi myös niille uusia käyttämistapoja. Koska maailma on vapaa valitsemaan mitä se tahtoo, erehtyi se luonnollisesti jälleen, tavallisuuden mukaan, ja kuvitteli, että sen onnen lähde oli tuossa pelkässä aineellisessa hyväkseenkäyttämisessä. Se ahtoi pilvet rautaputkiin, jotta sen rikkiviisas minä voisi kiitää yhtä nopeasti kuin pilvet. Sammalista keksi se syitä, joita saattoi kehrätä, ja niistä valmisti se itselleen helppoja ja hienoja vaatteita -- siinäpä sitä onnea olikin! Lentää yhtä nopeasti kuin pilvet ja tehdä kaikkea mahdollista kaikesta mahdollisesta -- eikö tämä totisesti ollut paratiisia! Mutta kun maailma jälleen jonkun ajan kuluttua jäi ilman paratiisia, niin tekisi se luonnollisesti jonkun toisen erehdyksen, mikäli se vain olisi mahdollista. Mutta minä en enää näe minkään uuden erehdyksen mahdollisuutta; kun on kerta kaikkiaan tavannut älynsä rajan ja tehnyt sen havainnon, ett'ei ole lainkaan sen paratiisillisempaa siihen kerran tottuneena kiitää hurjaa vauhtia, kuin kulkea hiljalleen, ja ett'eivät Manchesterin kaikki kukikkaat puuvillakankaat voi lahjoittaa mielenrauhaa -- niin, silloin uskon minä tosiaankin vähitellen opittavan ymmärtämään, että Jumala maalaa pilvet ja kutoo sammalten syyt, jotta ihmiset tuntisivat onnea katsellessaan Hänen luomistyötään ja seisoessaan rauhallisina Hänen rinnallaan nauttimassa Hänen työstään, jotta jokainen sen voiman jälkeen, mikä on hänelle annettu, ja Hänen johdollaan, levittäisi rauhaa ja rakkautta kaikkien Hänen luotujensa piiriin -- kuten Hän tahtoo, ja että nämä ovat ne ainoat todelliset inhimillisen onnen lähteet, mitkä koskaan ovat olleet mahdollisia tai tulevat olemaan. 75. "Viljelemään ja varjelemaan maata." Tämän siis tunsi olla meidän työnämme. Mutta ah! Miten me sen suoritamme! Me olemme hävittäneet puutarhan, sen sijaan että meidän olisi pitänyt sitä varjeleman -- me ruokimme sotaratsujamme sen kukilla ja valmistamme keihäänvarsia sen puista! "Ja idänpuolelle liekehtivän miekan." Eikö sen liekkiä voida sammuttaa? Eikö milloinkaan päästä astumaan niistä porteista sisälle, jotka sulkevat tien? Vai eikö meiltä pikemminkin puutu halua astua sisälle? Sillä millaiseksi kuvittelemmekin muinoisen Eedenin, niin mitä siinä olisi ollut, jota me emme, jos oikein tahtoisimme, voisi vallata takaisin? Sanotaan sen olleen kukkaisan puutarhan. Entä sitten: kukat ovat valmiit kasvamaan kaikkialla, missä me niitä vain siedämme, ja mitä tiheämmässä, sitä kauniimpaa. Kukkakin lienee ihmisen tavoin langennut; mutta eivätpä varmaan sellaiset olennot kuin me osaa kuvitella mitään ihanampaa kuin ruusut ja liljat, jotka tihein ryhmin kasvavat lehti lehdeltä yhä korkeammiksi, kunnes maa, jos me vain haluaisimme, olisi niistä aivan punainen ja valkoinen. "Ja paratiisi oli täynnä suloista siimestä ja hedelmällisiä lehtoja." Entä sitten: mikä estää meitä peittämästä maata mielemme mukaan suloisella siimeellä ja kauneilla kukilla ja ihanilla hedelmillä? Kuka kieltää sen laaksoja kantamasta viljaa niin runsaasti että ne lopulta nauravat ja laulavat? Kuka estää meitä tekemästä lukemattomia hedelmätarhoja sen synkistä, kaameista, asumattomista metsistä, niin että kaikkia kukkuloita aina tuonne keväisen vaalenevaan taivaanrantaan saakka seppelöivät värähtelevät lumivalkoiset kukat ja että koko syksyinen maa hohtaa ravintoaineiden kasapäistä yltäkylläisyyttä? Mutta paratiisi, sanotaan, oli rauhan paikka, ja kaikki eläimet olivat meidän säyseitä palvelijoitamme. Entä sitten: maailma olisi vieläkin rauhan paikka, jos vain kaikki olisivat rauhanrakentajia, ja kaikki sen olennot palvelisivat meitä säyseästi, jos me hallitsisimme niitä ystävällisesti. Mutta niin kauvan kun me pidämme urheiluna lintujen ja metsänelävien tappamista ja mieluummin taistelemme lähimmäisiämme kuin omia vikojamme vastaan ja teemme niityistämme tappelutantereita emmekä rauhallisia laidunmaita -- niin kauvan tulee totisesti tuo liekehtivä miekka heilahtamaan puoleen ja toiseen, ja niin kauvan tulevat paratiisin portit pysymään kyllin lujasti suljettuina, kunnes me pistämme omien intohimojemme vielä terävämmän, vielä liekehtivämmän miekan tuppeen ja särjemme oman sydämemme porttien vielä lujemmat salparaudat. 76. Valitettava esimerkki siitä, miten surkeilla erhepoluilla maailma kulkee, on se seikka, että sana "maa" merkitessään seutua, missä on peltoja ja metsiä, sisältää soimauksen sen asukkaita kohtaan, ja että vielä meidänkin päivinämme sanat "talonpoika, maalainen, kyläläinen", verrattuina sanoihin "porvari ja kaupunkilainen", merkitsevät raakuutta ja typeryyttä. Käyttäessämme näitä sanoja annamme liiankin helposti niiden pahemman merkityksen päästä vallitsevaksi, ikäänkuin olisi ja täytyisi olla aivan luonnollista, että maalaiset olisivat raakoja ja sivistymättömiä ja kaupunkilaiset sivistyneitä. Mutta minä luulen, että kehitys on etäisessä tulevaisuudessa johtava siihen asiain tilaan, että syntyy aivan vastakkainen suhde ja että sanojen tarkoitus uuden olojen käsityksen mukana kokonaan muuttuu, niin että on pakko sanoa: "tämä henkilö on sivistynyt ja hienotunteinen - hän on kaikin puolin maalaisihminen; tämä henkilö on sivistymätön ja raaka -- hän on kaikin puolin kaupunkilaisihminen". Miten tämän asianlaita lieneekään, se vain on ilmeistä, että kaupunkilaisen hyvän maineen perusti etupäässä hurja elämä, joka keski-aikana sisältyi vanhana pahana tapana kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Ei mikään paikka ollut niihin aikoihin turvassa hävitykseltä, ja koska kaikki polut olivat avoinna rosvoritarille, liittyivät rauhaarakastavat ihmiset yhteen, etsivät suojaa kaupungin muurien takaa ja rakensivat niin vähän maanteitä kuin mahdollista; jota vastoin juuri ne ihmiset, jotka kylvivät ja korjasivat viljan Europassa, olivat vain paroonien alustalaisia tai orjia. Aateliston vastenmielisyys maanviljelykseen ja luostarilaitoksen haluttomuus tunnustaa olevia oloja pitkittivät Europassa henkistä tilaa, jolta puuttui kaikkea aistia sille, mikä koski luontoa; ruumis ja sielu tuhlattiin päättömiin sotiin ja ajatuksettoman sanasälyn pohtimiseen. Luostareissa ja turnajaisissa hankkivat ihmiset taitavuutta miekan ja sanan käyttelyyn ja sitä erehdyttiin pitämään kasvatuksena; Jumalan avarassa maailmassa nähtiin ennen kaikkea vain paikka, missä opetettiin sotaratsuja ja kasvatettiin elintarpeita. Tätä ihmisten intohimoista johtunutta luonnon kauneuden halveksimista kuvaa mainiosti eräs Paolo Uccellon taulu, joka käsittelee Pyhän Aegidion tappelua. Sotajoukot seisovat vastakkain villien ruusupensaiden saartamalla maantiellä; hennot punaiset kukat nuokkuvat kypäräin yllä ja hehkuvat tulisesti hyökkäysvalmiiden keihäiden välitse; sillä niihin aikoihin näyttäytyi koko luonto ihmiselle vain liehuvain kypäräntöyhtöjen välistä. Usean kerran en voi estää itseäni kuvittelemasta, että puutkin kaikessa epätäydellisyydessään kykenevät ikäänkuin tuntemaan surua siitä, että niiden viattomat lehvät lämpimässä kevätilmassa turhaan aukenivat ihmistä varten; ja Englannin laaksoissa loivat yötkin väräjäviä varjojaan vain siellä, missä rosvo jännitti joustansa ja metsästävä kuningas kiiti ratsunsa selässä, luontoa huomaamattakaan; ja Ranskan viehättävien virtojen rantamilla huojuivat korkeat poppelirivit hämärässä vain näyttääkseen oksiensa välitse palavien kaupunkien liekit etäisellä taivaanrannalla; keskellä Apenninein ihanoita solia kätkivät omituisesti koukeroivat öljypuut suojaansa petollisen salaväijytyksen; ja niiden laaksoniittyjen liljat, jotka aamulla olivat valkeita, olivat auringon laskiessa veripunaisia. 77. On mahdotonta todellisen siveellisyyden, todellisen onnen ja oikean taiteen asua maassa, missä kaupungit ovat rakennetut sillä tavalla, tai, paremminkin sanoen, ovat mätetyt sellaisiksi rumiksi läjiksi kuin meillä; ne ovat kuin inhoittavaa hometta, joka täplin ja nyppylöin leviää yli maan, sen tuhoten. Meillä pitäisi olla viehättäviä, järkevästi järjestettyjä, vaan ei sattumalta kasautuneita, alueeltaan rajoitettuja kaupunkeja, jotka eivät ympärilleen syytäisi kauhistavia kuona- ja saastaläjiään, vaan joita piirittäisivät pyhät hedelmätarhat ja kukkivien puiden ja vienosti juoksevain jokien seppeleet. Mahdotonta! vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä mahdottomuuden, vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa. Mutta kuitenkin täytyy sen tulla mahdolliseksi, ennen kuin voimme saada oman taidekoulun; meidän täytyy näet löytää paikka, minne sijoittaa tulella käyvät tehtaamme, muualle kuin Englantiin tai ainakin sen muutoin hyödyttömille seuduille; ja rajoittaa tehdasteollisuus kaikkein vähimpään, niin ett'ei mitään laiteta raudasta, joka yhtä hyvin saatetaan valmistaa puusta tai kivestä, eikä mitään käytetä höyryllä, jota luonnolliset voimalähteet saattavat käyttää yhtä hyvin. Ja huomaa hyvin: on olemassa paljon enemmän kuin riittävästi vesivoimaa sille koneelliselle toiminnalle, jota yhteiskunta-elämä ja kaupungit vaativat; sillä suurille joille ankkuroidut myllyt ja nousuveden täyttämäin patosäiliöiden käyttämät laitokset asettavat riittävän määrän alituista käyttövoimaa meidän palvelukseemme. Maan muokkaus ihmiskäsin ja ehdoton tarpeettoman höyryvoiman välttäminen ovatkin sentähden ensimäisiä ehtoja taidekoulun syntymiseen jokaisessa maassa. Ja niin kauvan kun me siihen pääsemme, tapahtukoon se ennemmin tai myöhemmin, on se voitonriemuinen asiaintila jatkuva, jonka koneteollisuus on luonut jalompien taiteiden puutteessa; sillä vaikka Englannin huumaa kutomoittensa jyrinä, käyvät sen lapset ilman vaatteita; vaikka hiilikaivosten tomu mustaa sen kokonaan, paleltuvat ne kuoliaiksi; vaikka se on myynyt sielunsa kullasta, kuolevat ne nälkään. Me voimme tyytyä tähän voittoon, jos se näyttää Teistä otolliselta; mutta siitä saamme ainakin olla varmat: kaunotaiteet eivät ole siihen voittoon yhtyvät. 78. Jos ihmiset eläisivät niinkuin heidän tulisi, olisivat heidän talonsa pyhättöjä -- pyhättöjä, joita me emme uskaltaisi vahingoittaa ja jotka, jos me saisimme asua niissä, jollakin tavalla pyhittäisivät meidätkin. Luonnolliset rakkaudensiteet ovat varmaankin oudosti höltyneet, outo kiittämättömyys isänkodin antimia ja opetuksia kohtaan on varmaankin vallalla, me olemme varmaankin tulleet siihen tietoisuuteen, että me hylkäämme vanhanaikuisen kunnon, emmekä omalla elämäntavallamme pyhitä kotejamme lapsillemme, koska jokainen rakentaa asumuksensa vain oman ikänsä lyhyeksi ajaksi, ja minä katselen noita kurjia kalkki- ja savihökkeleitä; joita liian aikaisin ja liian kypsymättöminä kohoaa suurkaupunkiemme ulkolaidoille -- minä katselen näitä keveitä, horjuvia, kallistelevia, pienistä puista ja jäljitellystä kivestä kyhättyjä korttirakennuksia -- näitä synkkiä talorivejä, jotka ovat kaikki yhtä mitättömiä, toinen toisensa näköisiä, ilman vaihtelua, ilman erilaisuutta, ilman kokonaisuutta -- yhtä kurjia kuin samannäköisiä -- minä katselen niitä, en vain mauttomuuden loukkaaman silmän välinpitämättömyydellä, en vain surren sitä, että ne rumentavat maiseman, vaan myöskin tuskaisesti aavistaen, että meidän kansallisen suuruutemme juuret ovat mädäntyneet, kun niillä on niin vähän jalansijaa kodin maaperässä. Minä pidän näitä lohduttomia ja arvottomia asunnoita merkkinä kansan yhä kasvavasta tyytymättömyydestä; ajan merkkinä, jolloin jokainen tavoittelee korkeampaa tasoa kuin mikä hänelle luonnostaan kuuluu, yhä halveksivammin katsahtaen kuluneeseen elämäänsä; jolloin jokainen rakentaa siinä toivossa, että pian saisi lähteä rakentamastaan talosta, ja elää toivossa, että hän pian unohtaisi ne vuodet, jotka hän siinä vietti; jolloin ei enää tunneta kodin lohtua, rauhaa eikä lepoa. Nuo ahdinkoon asti täytetyt asumukset, joissa vaivaloisesti kamppaileva ja herkeämättä ahertava ihmisjoukko elää, eroavat arabialaisen ja mustalaisen teltasta vain sikäli, että ne tehokkaammin estävät raittiin ilman pääsyä niihin, etteivät ne salli kauniin leiriytymiskentän vapaata valintaa, että ne ryöstävät vapauden suomatta lepoa tai rauhaa ja että ne estävät ylellisyyden saada tuon tuostakin vaihtaa oleskelupaikkaa. 79. _Turner ei voi maalata maisemaa, ellei hänellä ole maisemaa käytettävänään; Titian ei voi maalata muotokuvaa, ellei hänellä ole ihmistä mallina edessään_. Minun ei luullakseni tarvinne näissä ahtaissa rajoissa lähteä sitä todistamaan; mutta lopultakaan ei minun onnistu tavata ainoatakaan sielua, joka uskoisi, että taiteen alkuna _on maamme pitäminen puhtaana ja kansamme tekeminen kauniiksi_. Vuosikymmenen olen minä työskennellyt, jolla, elleikään uskoen hyväksyttäisi näitä selviä tosi-asioita, niin ainakin ajateltaisiin niitä ehdotuksena, joka ei ole peräti hullu. Minä vakuutan vieläkin: maamme puhtaana pitäminen ja kansamme tekeminen kauniiksi ovat ne välttämättömät taideteokset, joista meidän on alkaminen! On tosin ollut taidetta maissa, joissa ihmiset elivät loassa palvellakseen Jumalaa, mutta koskaan ei ole taidetta ollut maissa, missä ihmiset ovat eläneet loassa palvellakseen paholaista. Tosin on taidetta ollut sielläkin, missä kansa ei ole ollut lainkaan kaunista, missä sen huulet ovat olleet paksuja ja sen iho auringon paahteen mustaama; mutta koskaan ei ole taidetta ollut maissa, missä kansa on ollut kalpeata kurjasta raadannasta ja missä se on kuihtunut kuoleman varjossa, missä nuorison huulet eivät ole olleet verenhohtavia, vaan nälän vaalentamia tai myrkyn vääristämiä. Ja siksi on kaiken sanottavani alku ja loppu tämä: me emme lähene jaloja taiteita matkustamalla nopeammin, vaan tekemällä asuntomme miellyttävämmiksi ja pysymällä niissä; me emme opi jaloja taiteita kilpaillen, vaan tyynesti panemalla parastamme, kukin omalla tavallaan; me emme opi jaloja taiteita näyttelyissä, vaan tekemällä sitä, mikä on oikein ja luomalla sitä, mikä on vilpitöntä, joko sitä sitten asetetaan näytteille tai ei, ja -- lyhyesti sanoen -- siten, että ihmiset rakentavat ja maalaavat ei ylpeydestä eikä rahanhimosta, vaan rakkaudesta, rakkaudesta taiteeseensa, rakkaudesta lähimmäiseensä tai korkeammasta rakkaudesta, jonka juuret ovat näissä tunteissa. X. KASVATUS. Siunauksellisin ja pyhin työ, jonka nykyään voi tehdä ihmiskunnan hyväksi, on opettaa ihmisille -- mieluimmin esimerkin kautta, sillä esimerkki on paras opettaja -- ei miten "he parantaisivat itsensä", vaan miten "he osaisivat olla tyytyväisiä". Jokaisen alhaisen luonteen ja jokaisen alhaisen olennon kirouksena on, että he syövät, _eivätkä_ tule ravituiksi. Siunauksen sanat ovat, että heidän pitää syömän ja tuleman ravituiksi; ja koska on olemassa vain yhdenlaista vettä, joka sammuttaa kaiken janon, niin on myös olemassa vain yhdenlaista leipää, joka tyydyttää kaiken nälän -- oikeuden ja vanhurskauden leipä; jos ihmiset tätä isoovat, pitää heidän nälkänsä aina sammutettaman, koska se on taivaan leipää; mutta jos he isoovat jumalattomuuden leipää ja palkkaa, ei heidän nälkänsä ole tyyntyvä, sillä se on Sodoman leipää. Mutta opettaakseen ihmisiä olemaan tyytyväisiä, on tarpeellista täysin ymmärtää taito olla iloinen ja elää nöyrää elämää -- sillä kaikista taidoista ja tiedoista täytyy juuri tätä eniten tutkia. Nöyrä elämä, se on elämä, joka ei aseta päämaalikseen tulevaa ylenemistä, vaan tyytyy rauhalliseen ja suloiseen olemiseen; joka ei karkoita ajatusta tulevaisuuden huolehtimisesta, vaan ainoastaan turhan ennakkopelon ja tulevien päivien surun; joka kyllä suvaitsee varovaisuutta ja varustautumista, mutta ei kasaamista, -- elämä, joka on täynnä rakkautta kotilieteen ja kodin rauhaan, täynnä antautumusta kaikelle helposti saavutettavalle, herttaiselle ilolle -- ja juuri siksi etupäässä täynnä rakkautta luonnon maailmaan. 81. Tietämisen todellinen elähyttävä voima esiintyy vain siinä silmänräpäyksessä, jolloin se saavutetaan, jolloin se täyttää meidät ihmettelyllä ja ilolla; ilolla, jota varten, se on hyvin huomattava seikka, äskeinen tietämättömyys on aivan yhtä tärkeä kuin nykyinen tieto. _Se_, ihminen on aina onnellinen, joka tutkii sellaista, mitä hän ei voi päästä täysin tuntemaan, vaan mitä hän joka hetki oppii yhä enemmän tuntemaan, Tämä on välttämätön ehto kuolevaiselle olennolle ja hänen järjelleen, jonka alku ja johto ovat Jumalassa; siksi on tämä sen onnen tila -- mutta huomaa hyvin; tila, joka ei ole pöyhkeyttä ja joka ei riemuitse siitä, mitä se tietää, vaan joka riemuitsee siitä, että se joka hetki keksii uutta tietämättömyyttä, että se joka hetki nöyrtyy ja joka hetki vaipuu ihmettelyn valtaan. Jos me olemme kerran kokonaan omaksuneet tiedon, lakkaa se meitä ilahuttamasta. Se saattaa valmistaa meille käytännöllistä hyötyä, se saattaa olla muille hyväksi tai tuottaa meille yhä suurenevaa voittoa kuin koronkiskurille; mutta jos me olemme päässeet sen perin pohjin tuntemaan, on se kuollut. Ihmeellisyys on siitä kadonnut, ja samaten se hieno väri, joka siinä välkähteli meidän ensi kertaa kiskoessamme sitä rajattoman meren helmasta... Kaikki ihmiset tämän tuntevat, vaikk'eivät he sitä ajattelekaan, eivätkä punnitse sen seurauksia. He muistelevat lapsuutensa päiviä onnellisimpinaan, sillä nämä päivät olivat suurimpain ihmeiden, suurimman yksinkertaisuuden ja voimakkaimman mielikuvituksen päiviä. Koko eroitus nerokkaan ihmisen ja muiden ihmisten välillä on siinä, kuten on oikein sanottu tuhansia kertoja, että tuo ensinmainittu pysyy paraasta päästä lapsena, joka katselee lapsen suurin silmin, alituisesti ihmetellen, tajuamatta suuria tietoja -- pikemminkin tajuten rajattoman tietämättömyytensä, mutta siitä huolimatta rajattoman voimansa; hänessä on ikuisen ihailun, hurmauksen ja luomisvoiman lähde, jossa hän tapaa näkyväisten ja kuvattavain esineiden valtameren ympärillään. 82. Kuten meidän ruumistamme täytyy _yleisesti_ harjoittaa, jotta se pysyisi terveenä, niin täytyy myös henkisiä kykyjämme _yleisesti_ kehittää, jotta ne pysyisivät terveinä. Emme sanoisi terveeksi ihmistä, jolla olisi voimakkaat käsivarret, mutta jonka jalat olisivat rammat; emmekä sitäkään, joka osaisi kävellä moitteettomasti, mutta joka ei voisi käyttää käsiään; emmekä sellaista, joka näkisi hyvin, mutta ei kuulisi lainkaan. Tieten tahtoen ei kai kukaan haluaisi ruumistaan moiseen vain osittain kehittyneeseen tilaan. Sitä suuremmasta syystä ei kai myös kukaan, jos hän voi sitä välttää, haluaisi saattaa henkeään moiseen tilaan. Ihmishenki on kuitenkin varustettu hyvin moninaisilla, aivan eri tarkoituksiin aijotuilla taipumuksilla -- niin sanoaksemme sielun jäsenillä., jotka surkastuvat, ell'ei niitä harjoiteta. Muuan sellainen jäsen on tiedonhalu; se on taipumus, kyky saada tyydytystä tietämisestä, ja jos se hävitetään, tulee ihminen kylmäksi ja typeräksi. Toinen on tunne-alttius; jos tämä kyky ottaa osaa elävien olentojen tunteisiin hävitetään, tulee ihminen kovaksi ja julmaksi. Kolmas sielun jäsen on ihailu; jos hävitetään tämä taipumus nauttimaan kauneudesta ja viattomuudesta, tulee ihmisestä alhainen ja ynseä. Neljäs on sukkeluus eli kyky leikkiä totuuden eri puolten valolla; jos tämä kyky hävitetään, tulee ihmisestä synkkä ja hyödyttömämpi ja ikävystyttävämpi muille ihmisille kuin mitä hän voisi olla. Sen tähden on jokaisen velvollisuutena toiminta-uraansa valitessaan niin paljon kuin mahdollista kehittää kaikkia näitä taipumuksia, mikäli niitä on olemassa, eikä vain tuota tai tätä, vaan kaikkia. Ja niiden kehittämis- ja jalostamistapa on yksinkertaisesti se, että tarkkaavasti tutkitaan jokaisen ominaisuuden esineitä. Vahvistaakseen ja kehittääkseen tunne-alttiuttaan täytyy elää elävien olentojen parissa ja huomioita niitä ajatellen, ja vahvistaakseen ja kehittääkseen ihailua täytyy oleskella kauniiden esineiden parissa ja tarkastella niitä. 83. Lienee kylläkin kiistanalainen kysymys se, mikä menettelytapa eniten vaikuttaa järkeen ja sitä kehittää, mutta niistä seikoista, jotka ihmisen elämään astuessaan ennen muita täytyy tarkoin tuntea, saattanee tuskin riitaa syntyä. Minä luulen lyhyesti, että hänen täytyy tietää kolme seikkaa: Ensiksi ja ennen kaikkea: missä hän on. Toiseksi: minne hän menee. Kolmanneksi: mitä hänen näissä olosuhteissa olisi parasta tehdä. Ensiksi: missä hän on. -- Se merkitsee: millaiseen maailmaan hän on joutunut; kuinka suuri se maailma on; millaisia olentoja siinä elää ja millä tavalla; mistä hän on luotu ja mitä hänestä voi tehdä. Toiseksi: minne hän menee. -- Se merkitsee: millaisia tietoja tai millaisia ajatuksia on olemassa jostakin toisesta maailmasta kuin tämä; millainen tämä toinen maailma näyttää luonnoltaan olevan, ja mitä tiedonlähdettä hänen olisi viisainta tutkia, päästäkseen siitä selville: raamattua, koraania vaiko Tridentin kirkolliskokousta. Kolmanneksi: mitä hänen näissä olosuhteissa olisi parasta tehdä. -- Se merkitsee: mitä taipumuksia hänellä on; millainen on ihmiskunnan nykyinen tila ja millaisia ovat sen tarpeet; mikä asema on hänellä yhteiskunnassa ja millä keinoin saattaa hän helpoimmin saavuttaa onnen ja levittää sitä. Ihmistä, joka tietää nämä seikat, joka niitä oppiessaan siihen määrin kukisti tahtonsa että hän on valmis aina tekemään sitä, mitä hän tietää pitävänsä tehdä, häntä sanoisin minä hyvin kasvatetuksi; mutta sitä, joka ei niitä tiedä -- huonosti kasvatetuksi, vaikka hän osaisi puhua kaikkia Babelin kieliä... Uudemman ajan suurena johtavana erehdyksenä on, että se pitää oppia kasvatuksena. Minä nimitän tätä erehdystä johtavaksi, sillä minä luulen, ett'ei olisi erikoisen vaikeata osoittaa melkein kaikkien muiden erehdysten johtuvan siitä, sekä pahimpain erehdysten ennen kaikkea kohdanneen taidetta. Kasvatus on siis lyhyesti ihmissielujen opastamista parhaaseen ja tekemistä parasta niistä, ja nämä molemmat päämäärät voidaan aina saavuttaa yhdessä ja samoin keinoin; kasvatus, joka tuottaa ihmiselle itselleen eniten onnea, tekee hänet myös avuliaisimmaksi muita kohtaan. Oikeaan kasvatukseen sisältyy siis ensiksi kunnioitus niitä päämääriä kohtaan, joita ihmiselle saatetaan asettaa ja jotka hän voi saavuttaa, ja toiseksi kunnioitus ainesta kohtaan, josta ihminen on luotu. Mikäli se suinkin voi, valitsee kasvatus päämäärän, joka on sopusoinnussa tuon aineksen kanssa; mutta se ei voi aina valita päämäärää, sillä monen ihmisen aseman elämässä määrää välttämättömyys; vielä vähemmin voi se valita ainesta, ja siksi supistuu koko kasvatuksen tehtävä siihen, että se sovittaa toisen toisen mukaan niin hyvin kuin se käy päinsä. Ensimäinen kohta, josta kuitenkin täytyy olla tarkoin selvillä, on, että aines on yhtä moninainen kuin päämäärä vaihteleva; ett'ei ainoastaan yksi ihminen ole erilainen kuin toinen, vaan että _jokainen_ ihminen oleellisesti eroaa jokaisesta _toisesta_ ihmisestä, niin ett'ei minkäänlainen harjoitus, kouluutus eikä opetus voi koskaan tehdä kahta henkilöä aivan samanlaiseksi ajatuksien tai voiman puolesta. Kaikkien ihmisten kesken, kuulukootpa he sitten alhaisempiin tai ylhäisempiin luokkiin, ovat erilaisuudet yksilöiden välillä ikuisia ja muuttumattomia, vaikka he olisivatkin syntyneet aivan samoissa olosuhteissa. Tämä ihminen on tehty helopiistä, tuo tammesta; yksi liuskakivestä, toinen savesta. Ensimäisen kasvatus on kiilloittamista; toisen kuivattamista, kolmannen halkomista ja neljännen muovailemista. Ei maksa vaivaa ruveta kuivattamaan helopiitä; turhaan saa yrittää liuskakiven kiilloittamista, mutta ne molemmat ovat luonnollisten ominaisuuksiensa mukaan kutsutut suorittamaan palveluksia, joista meidän on niitä kunnioittaminen. Huuto alempien luokkien kasvattamisesta, joka päivä päivältä kaikuu yhä useammin ja yhä kovempaa, on viisas ja pyhä huuto, edellyttäen, että se laajennetaan huudoksi _kaikkien_ luokkien kasvattamisesta, selvästi ilmaisemalla kaikkien kunnioituksen sitä työtä kohtaan, mikä on kunkin suoritettavana, ja ainesta kohtaan, mistä hän on tehty. Mutta se on järjetön ja turha huuto, jos se, kuten sen ajatus onkin useimmissa tapauksissa, ilmaisee vain suurempia tiedonvaatimuksia, kokonaan välittämättä elämän yksinkertaisista tehtävistä, sellaisina kuin ne nykyään esiintyvät, ja sen elämän siunauksesta, joka on tuleva. Suuri erehdys, johon ihmiset tästä kysymyksestä puhuessaan mielellään eksyvät, on, että muka valo sellaisenaan aina olisi hyvää, ja pimeys sellaisenaan aina olisi pahaa. Kaukana siitä. Himmentämätön valo merkitsisi kaiken hävitystä. Se on hyvä niille, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa; mutta niille, jotka nääntyvät erämaassa, on suuren kallionkin varjo näillä vaivaloisilla seuduilla tervetullut. Jos on auringonpaiste hyvä, niin on myöhästynyt sadepilvikin hyvä. Vain silloin kun varjo vaimentaa valoa, on se kaunista ja elämälle hyödyllistä, puhdas valo on vaarallista, eikä ihmiskunta voi sitä sietää. On myös yhtä naurettavaa kuin sanoa valon sellaisenaan aina olevan hyvää, sanoa pimeyden olevan myös itsessään hyvää. Molemmat yhdessä tekevät toisensa vahingottomiksi, terveellisiksi ja hyödyllisiksi; niin menettelee päivä yön ja yö päivän suhteen, ja niin kauvan kun olemme inhimillisiä olentoja, voimme me yhtä vähän elää ilman aamuruskoa kuin iltahämyäkään. Taivaallisesta kaupungista tiedämme, ett'ei "siellä pidä yötä oleman", ja silloin me tunnemme niinkuin meidät tutaan; mutta yö ja salaperäisyys ovat molemmat tarpeellisia täällä, eikä meidän tehtävämme ole yrittää muuttaa yötä päiväksi, vaan tulla varmoiksi siitä, että me olemme kuin ne, jotka aamua odottavat,. Senpä tähden ei kasvatuksessa, olkoon sitten kysymys alhaisempien tai ylhäisempien luokkien kasvatuksesta, merkitsekään mitään, kuinka paljon tai kuinka vähän ihmiset tietävät, kunhan vain edellytetään heidän tietävän juuri sen, mikä tekee heidät soveliaiksi suorittamaan heille määrätyn työn ja olemaan sen kautta onnellisia. Millainen heidän tietojensa suuruus tai laatu on oleva määrättynä aikana ja määrätyssä tapauksessa, se on kokonaan toinen kysymys; pääasia, josta on päästävä selville, on, ett'ei ihminen missään mielessä ole hyvin kasvatettu vain siksi, että hän osaa lukea latinaa tai kirjoittaa englantia tai käyttäytyä sirosti vierashuoneessa, vaan että hän on ainoastaan silloin hyvin kasvatettu, jos hän on onnellinen, ahkera, avulias ja hyödyllinen maailmassa; että siksi miljoonat talonpojat ovat tälläkin hetkellä paremmin kasvatettuja kuin useimmat niistä, jotka sanovat itseään maailmanmiehiksi; että keinot, joita käytetään alempien luokkien "kasvattamiseksi" jokaisessa muussa mielessä kuin tämä, sangen usein tuottavat aivan päinvastaisia tuloksia kuin oli toivottu. Huomaa hyvin, ett'en minä sano enkä usko, ett'eikö alempia luokkia olisi tuhansin tavoin paremmin kasvatettava kuin nykyään on tehty. Minä uskon, että _jokaisen ihmisen kristityssä maassa tulisi olla yhtä hyvin kasvatetun kuin toisenkin_. Mutta minä vaadin kasvatusta, joka johtaa johonkin päämäärään, vakavaa, käytännöllistä, vastustamatonta kasvatusta siveellisiin tapoihin, ruumiilliseen voimaan ja kauneuteen, sielunominaisuuksiin, joita voidaan kehittää aina kunkin yksilön mahdollisuuksien mukaan, ja varsinkin yksityiskohtaiseen tietoon kunkin ihmisen erikoisesta tehtävästä; mutta kaikesta tästä huolimatta pyrkimyksissään rajattomasti vaihtelevaa kasvatusta, joka tekee tästä nuorukaisesta nöyrän ja tuosta itseensäluottavaisen; tyynnyttäen tämän sielua, tai puhaltaen tuohon kunnianhimon kipinän; milloin kiihoittaen, milloin hilliten, ja näin tehden kuitenkin pitäen tietoa vain yhtenä käytettävistään myriadeista keinoista tai myriadeista lahjoista, ja antaen tai kieltäen, aivan niinkuin viisas taloudenhoitaja kastelee puutarhaansa ja ohjaa täyden vesiryöpyn vain janoisiin kasveihin ja vain silloin, kun ne ovat janoisia; jota vastoin me nykyään valamme tietoja nuorukaistemme päähän kuin lunta sataa Alpeille, yhtä paljon tälle kuin tuollekin, kunnes he eivät enää jaksa enempää kantaa, ja kaiken lisäksi me vielä ylpeilemme siitä, että siellä ja täällä virta painuu niiden harjoilta alas laaksoihin, huomaamatta, että me ikiajoiksi kuivatimme liiaksi sälytetyt huiput. 84. Meidän arvosteluumme vaikuttaa luonnollisesti aina sangen suuressa määrin kirjallinen makumme. Tunnen tosiaankin monta henkilöä, joilla kirjallisuuden alalla on mitä puhtain maku, mutta joiden maku taiteeseen nähden on peräti turmeltunut, ja tämä on ilmiö, joka minua hyvin suuresti hämmästyttää; mutta minä en ole myöskään koskaan tuntenut henkilöä, jolla olisi ollut väärä kirjallinen maku ja oikea maku maalaustaiteeseen nähden. Onkin sentähden hyvin tärkeätä, ei ainoastaan taiteen, vaan kaiken muunkin takia, että näinä kirjatulvien aikoina kukin pysyttelee kaukana kirjallisuuden suolasoista ja elää omalla pienellä kalliosaarellaan, jota virkistävät lähde ja lampi, molemmat puhtaita ja kauniita. Luonnollisesti voisin minä ehdottaa kirjakokoelman valintaa: erilaiset luonteet tarvitsevat tosin erilaisia kirjoja, mutta on kuitenkin kirjoja, joita kaikki tarvitsevat, ja jos sinä tosiaankin luet Homerostasi, Platoasi, Aiskylostasi, Herodotostasi, Danteasi, Shakespeareasi oikealla tavalla, ei sinun ole tarvis laajentaa kirjahyllyäsi niistä oikeaan ja vasempaan alituisten uusien tutkimusten takia. Nykyaikaisesta kirjallisuudesta vältä yleensä sanomalehtiä ja kuukausikirjallisuutta. Joskus saattavat ne sisältää hyödyllisen lyhennystiedon tai perinpohjaisen arvostelun, mutta kymmenen mahdollisuutta on olemassa yhtä vastaan, että ne vain hävittävät sinun aikaasi tai johtavat sinut harhaan. Jos haluat tutustua johonkin seikkaan ja sen ymmärtää, niin lue sitä käsittelevä paras kirja, mistä kuulet puhuttavan, äläkä sen lyhennysotetta. Ell'et pidä ensimäisestä kirjasta, jota koetat, niin etsi toinen, mutta älä milloinkaan toivo pääseväsi ymmärtämään asiaa vaivatta ja vain yleiskatsausten avulla. Vältä erikoisesti sitä kirjallisuudenlajia, joka käyttää korskeaa, asiantuntevaa sävyä; se on turmiollisinta kaikista. Jokainen hyvä kirja tai sellaisen kirjan osa on täynnä ihailua ja vapistusta; se saattaa sisältää vakuutteluja tai vakavaa ivaa, mutta se ei kovene koskaan kylmäksi eikä määrää mitään ylpeästi, vaan johtaa sinut aina kunnioittamaan ja rakastamaan jotakin koko sydämestäsi. Ei ole aina helppoa eroittaa jalojen ja puhtaiden kirjojen ivaa, mutta yleensä saatat olla varma siitä, että kylmäveriset, rapumaiset ja sammakkomaiset kirjat pilkkaavat tunnetta, mutta lämminveriset, inhimilliset kirjat syntiä... Lue vähän kerrallaan, pyri tuntemaan mielenkiintoa pikkuseikkoihin, äläkä lue niin paljon itsensä kertomuksen takia, kuin tutustuaksesi niihin viehättäviin henkilöihin, joiden seuraan nämä kirjailijat sinut vievät. Tavallinen kirja voi usein sinua suuresti huvittaa, mutta vain jalo kirja lahjoittaa sinulle hyviä ystäviä. Muista myös, että on vähemmän tärkeää, luetko sinä nuorempina vuosinasi sukkelia kirjoja kuin luetko sinä rehellisiä ja oikeamielisiä kirjoja. Minä en sen takia tarkoita, että niiden pitäisi oleman ikävystyttäviä tai vastenmielisen opettavia, vaan että niiden lausumat ajatukset ovat kunniallisia ja niiden herättämät tunteet jaloja. Toistaiseksi ja ehkäpä koko ijäksesikin tekevät opettajasi viisaimmin yrittäessään saada sinua tyytymään hiljaiseen hyveeseen, ja sellainen kirjallisuus ja sellainen taide ovat paraita sinulle, jotka jokapäiväisestäkin elämästä ja tutuistakin seikoista osoittavat sinulle toivovan työn ja nöyrän rakkauden esineitä. 85. Kaikkien nuorukaisten, mitä säätyä ovatkin, tulisi perusteellisesti oppia joku käsityö, sillä on tosiaankin ihmeellistä, kuinka paljon ihmisen mielipiteet elämästä selkenevät sen kautta, että hän hankkii itselleen kyvyn tehdä joku esine hyvin käsillään. Entisinä aikoina riippui koko Europan korkeampien luokkien varsinainen elämä suurissa määrin jokaiselle välttämättömästä miekkailutaidosta; nykyään on luullakseni hyödyllisintä, mitä pojat oppivat yleisissä kouluissa, ratsastaminen, soutaminen ja pallon lyöminen. Mutta olisi paljoa parempi, jos parlamentin jäsen osaisi kyntää suoran vaon ja takoa hevosenkengän kuin sirosti nostella airojaan tai pitää moitteettomasti varpaitaan jalustimessa. 86. Jos meiltä yht'äkkiä kysyttäisiin, vaatimalla lyhyttä vastausta, mitkä ominaisuudet pääasiallisesti asettavat suuret taiteilijat kehnojen edelle, vastaisimme me luullakseni, että ennen kaikkea heidän tunteellisuutensa ja herkkyytensä, toiseksi heidän mielikuvituksensa ja kolmanneksi heidän ahkeruutensa. Jotkut meistä mahtavat ehkä epäillä, onko oikein kiinnittää niin suurta huomiota tähän viimeksi mainittuun ominaisuuteen, koska me kaikki olemme tunteneet eteviä ja lahjakkaita miehiä, jotka olivat peräti laiskoja, ja lahjattomia miehiä, jotka olivat ahkeroita. Mutta vaikka sinä ehkä olet tuntenut lahjakkaita miehiä, jotka ovat olleet laiskoja, et sinä ole koskaan tuntenut _suurta_ miestä, joka olisi ollut laiska; ja niiden tutkimusten kestäessä, joita minulla on ollut tilaisuus toimittaa kaikkein jaloimpia teoksia tuottaneiden taiteilijain elämästä, ei ole mikään seikka niin usein herättänyt huomiotani -- ei mikään laki osoittautunut niin pettämättömäksi yleispätevyydessään kuin se seikka ja se laki, että he kaikki ovat olleet suuria työntekijöitä: ei mikään heitä koskeva seikka synnytä suurempaa ihmettelyä kuin se teosmäärä, jonka he ovat eläessään valmistaneet; ja kun minä kuulen puhuttavan jostakin nuoresta miehestä, jonka suurta lahjakkaisuutta minulle kehutaan, on ensimäinen kysymykseni hänestä aina: tekeekö hän työtä? Mutta vaikka tämä ahkeruuden ominaisuus onkin oleellinen taiteilijalle, ei se kuitenkaan millään tavalla tee taiteilijaa; useat ihmiset ahertavat uutterasti, vaikk'eikaan se, mitä he saavat aikaan, maksa paljoa. Eikä myöskään tunne tee taiteilijaa, koska toivoakseni monet voivat tuntea väkevästi ja jalosti, silti lainkaan välittämättä taiteesta. Mutta ne lahjat, jotka erityisesti merkitsevät taiteilijan -- _ilman_ hän on pysyvä heikkona elämässä ja unohdettuna kuolemassa -- joiden _avulla_ hänestä voi tulla maan vapisuttajia ja taivaan mahtavimpia valoja -- ovat tunnealttiuden ja mielikuvituksen ominaisuudet. 87. Ei mikään minun väitteistäni ole herättänyt vakavampaa vastustusta eikä useammin joutunut kiistan esineeksi kuin se väite, että hyvä maku on etupäässä siveellinen ominaisuus. "Ei", sanovat monet vastustajani, "maku on yhtä, siveys toista. Sanokaa meille, mikä on kaunista; meitä ilahuttaisi tietää se; mutta me emme tarvitse saarnoja, vaikka te niitä osaisittekin pitää, mikä kuitenkin lienee epäiltävää." Minun sallittanee sentähden vielä jonkun verran tukea vanhaa väitettäni. Maku ei ole ainoastaan osa siveellisyyttä ja sen merkki; -- se on _pelkästään_ siveellisyyttä. Ensimäinen ja viimeinen ja terävin koettelukysymys elävälle olennolle on: "Mistä sinä pidät?" Sano minulle, mistä sinä pidät, ja minä sanon sinulle, mikä sinä olet. Mene kadulle ja kysy ensimäiseltä mieheltä tai naiselta, jonka tapaat, heidän "makuansa", ja jos he vastaavat rehellisesti, tunnet sinä heidät kokonaan, ruumiineen ja sieluineen. "Sinä, repaleinen ystäväni, joka astut niin epävarmasti, mistä _Sinä_ pidät?" "Piipusta ja katajaviinaneljänneksestä." Minä tunnen Sinut. "Entä sinä, nopeakäyntinen, kaunispäähineinen kunnon eukkoseni, mistä Sinä pidät?" "Puhtaasta liedestä ja siististä teepöydästä, jonka ääressä mieheni istuu minua vastapäätä, pienen lapsukaiseni levätessä rinnoillani." Hyvä, minä tunnen Sinutkin. "Entä Sinä, kultakiharainen, lempeäsilmäinen pikku tyttöseni, mistä Sinä pidät?" "Kanarialinnustani ja juoksentelemisesta metsän kukkien keskellä." "Ja Sinä sitten, mustakätinen ja matala-otsainen poikaseni, mistä Sinä pidät?" "Varpusten kivittämisestä ja rahanheitosta." Hyvä; me tunnemme nyt heidät kaikki. Mitä me enempää kyselisimme? "Niinpä niin", vastattanee, "mutta meidän pitäisikin ennemmin kysyä, mitä nämä aika-ihmiset ja lapset tekevät, kuin mistä he pitävät. Jos he _tekevät_ oikein, ei merkitse mitään, vaikka he pitäisivätkin sellaisesta, mikä on väärin; ja jos he _tekevät_ väärin, on samantekevää, pitävätkö se sellaisesta, mikä on oikein. Teko on pää-asia; eikä merkitse mitään, vaikka ihminen pitäisikin juomisesta, ell'ei hän vain juo; ja vaikka tyttönen mielellään hyväilisikin kanarialintuaan, ell'ei hän halua lukea läksyjänsä, tai vaikka pikkupoika kivittääkin varpusia, jos hän vain käy säännöllisesti pyhäkoulussa." Toistaiseksi ja tässä kohdassa myönnän, että se on totta. Sillä jos ihmiset päättävästi tekevät sitä, mikä on oikein, tulevat he kyllä aikanaan tekemään sen mielelläänkin. Mutta vasta sitten kun he _ovat_ päässeet tekemään sen mielellään, on heidän siveellinen tilansa oikea; ja niin kauvan kun he eivät tee sitä mielellään, on heidän tilansa väärä ja petollinen. Se mies ei ole ruumiillisesti terve, joka alituisesti ajattelee kaappiaan ja pulloaan, vaikka hän urhoollisesti kestääkin janonsa; vaan se mies, joka sydämellisesti nauttii vedestä aamulla ja viinistä illalla, molemmista oikeaan aikaan ja kohtuullisin määrin. Totisen kasvatuksen koko tarkoituksena ei olekaan saattaa ihmisiä vain _tekemään_ oikein, vaan _myös iloitsemaan_ juuri tuosta oikeasta; ei vain olemaan ahkeria, vaan myös rakastamaan ahkeruutta -- ei vain tulemaan oppineiksi, vaan myös rakastamaan tietoa -- ei vain olemaan puhtaita, vaan myös rakastamaan puhtautta -- ei vain olemaan vanhurskaita, vaan myös isoomaan ja janoomaan vanhurskautta. Tähän kuitenkin väitettänee tai ajateltanee: "Onko nyt mieltymys ulkonaiseen kauneuteen -- tauluihin tai kuvapatsaihin tai huonekaluihin tai rakennustaiteeseen mikään siveellinen ominaisuus?" Kyllä, totisesti, jos tuo mieltymys on oikeutettu. Mieltymys _kaikenlaisiin_ tauluihin tai kuvapatsaisiin ei ole siveellinen ominaisuus, mutta mieltymys hyviin tauluihin ja kuvapatsaihin on siveellinen ominaisuus. Tässä täytyy meidän kuitenkin lähemmin määritellä, mitä tarkoitetaan sanalla "hyvä". "Hyvällä" en minä tarkoita taiturimaista enkä oppinutta -- enkä vaikeatekoista. Katso jotakuta Teniersin taulua, joka esittää paria noppapelissään riitautunutta juoppoa; se on läpeensä erinomaisen taitavasti tehty taulu, jopa niin taitavasti, ett'ei ole voitu luoda mitään samanlaatuista, joka voisi kilpailla sen kanssa; mutta se on kuitenkin läpeensä alhainen ja huono taulu. Se ilmaisee ihastusta kauan aikaa tarkasteltuun alhaiseen ja raakamaiseen aiheeseen, ja se ihastus on "säädytön" tai "epäsiveellinen" ominaisuus. Se on "huonoa makua" sanan syvimmässä merkityksessä -- se on paholaisten makua. Toiselta puolen ilmaisee joku Titianin taulu tai joku kreikkalainen veistos tai joku kreikkalainen raha tai joku Turnerin maisema ihastusta alituisesti tarkasteltuun hyvään ja täydelliseen aiheeseen. Se ihastus on kokonaan siveellinen ominaisuus -- se on enkelten makua. Koko taidenautinto ja koko taiderakkaus supistuu aivan yksinkertaisesti siihen, että rakastamme sitä, mikä ansaitsee rakkautta. Tämä ansio on ominaisuus, jota sanomme "rakastettavaksi" (vastakohdaksi "vihattavalle" esineistä, jotka ansaitsevat vihaa); eikä ole suinkaan mikään samantekevä tai mielivaltainen asia, vaan koko olemuksemme elinhermo, pidämmekö tuosta tai tästä. Mistä me _pidämme_, määrää, mitä me _olemme_, ja on merkkinä siitä, mitä me olemme; ja luonteen muodostamiseksi on välttämätöntä opettaa oikeata makua. 88. Kaikki kirjat saattaa jakaa kahteen luokkaan: hetken kirjoihin ja kaikkien aikojen kirjoihin. Huomaa tämä eroitus -- se ei koske vain laatua. Se ei koske vain huonoa kirjaa, joka ei elä, ja hyvää, joka elää. Se on laji-eroitusta. On olemassa hyviä hetken kirjoja ja hyviä kaikkien aikojen kirjoja; huonoja hetken kirjoja ja huonoja kaikkien aikojen kirjoja. Ennen kuin jatkan, täytyy minun lähemmin kuvailla näitä molempia lajeja. Hyvä hetken kirja on siis -- minä en nyt puhu huonoista -- aivan yksinkertaisesti sellaisen henkilön hyödyllinen tai huvittava meitä varten painettu puhelu, jonka kanssa emme muutoin voisi keskustella. Se on usein sangen hyödyllinen, koska se ilmaisee sinulle jotakin, jota sinun tarvitsee tietää; ja usein sangen huvittavakin, kuten voisi olla älykkään ystävän suullinen puhelu. Nämä loistavat matkakuvaukset; nämä keveät ja näppärät pakinat päivän kysymyksistä; nämä uutelon muotoon puetut eloisat ja liikuttavat kertomukset; nämä täsmälliset ja tarkat tapahtumien esitykset, joita kirjoittavat päivän historiaa muodostavien tapausten todelliset toimimiehet, -- kaikki nämä hetken kirjat, joiden luku yhä lisääntyy sivistyksen levitessä, ovat meidän aikakautemme erikoisomaisuutta; meidän täytyy olla niistä hyvin kiitollisia ja syvästi hävetä, ell'emme käytä niitä hyvin. Mutta me käytämme niitä mahdollisimman huonosti, jos sallimme niiden anastaa todellisten kirjojen paikan; sillä tarkemmin sanoaksemme eivät ne olekaan kirjoja, vaan kauniiseen paino-asuun laitettuja kirjeitä tai sanomalehtiä. Ystävämme kirjeet voivat olla varsin miellyttäviä tai välttämättömiäkin hetkellään, mutta ansaitsevatko ne säilyttämistä vaiko eivät, on toinen kysymys. Sanomalehti on erinomaisesti paikallaan aamiaispöydässä, mutta sitä ei tosiaankaan tule lukea koko päivää. Samaten on laita sen pitkän kirjeen, joka, vaikka onkin sidottu kirjaksi, niin huvittavasti kertoo majataloista ja teistä ja ilmoista viime vuonna siellä ja siellä, tai joka taritsee hauskan jutun tai selvittää siinä tai siinä tapauksessa sattuneita todellisia seikkoja; ja kuinka arvokas hetken käyttöön moinen kirja saattaakin olla, niin ei se missään tapauksessa voi olla mikään "kirja", eikä ainakaan kirja, jota varsinaisessa mielessä kannattaisi "lukea". Kirja ei olemukseltaan ole puhuttu asia, vaan kirjoitettu asia, joka on kirjoitettu ei vain ilmoittaakseen jotakin, vaan pysyäkseen ja säilyäkseen. Tuollainen pakinakirja painetaan vain siksi, ett'ei sen tekijä voi puhua tuhansille ihmisille yht'aikaa; jos hän voisi, tekisi hän sen -- kirja on siis vain hänen äänensä _monistus_. Sinä et voi keskustella Indiassa oleskelevan ystäväsi kanssa; jos voisit, niin sinä sen tekisit; sen sijaan sinä kirjoitat, mutta se on vain äänen _siirtämistä_ paikasta toiseen. Kirjaa ei sitävastoin kirjoiteta yksinomaan äänen monistuksen eikä sen siirtämisen, vaan sen ikuistamisen takia. Tekijällä on sanottavana jotakin, jota hän pitää totena ja hyödyllisenä tai välttämättömänä ja kauniina. Mikäli hän tietää, ei ole kukaan vielä ennen häntä siitä puhunut; mikäli hän tietää, ei kukaan muu osaa siitä siten puhua. Hän katsoo siis olevansa velvollinen sanomaan sen, kaikissa tapauksissa selvästi ja täsmällisesti ja, jos hän voi, myöskin sulosointuisesti. Ikäänkuin elämänsä koko tuloksena pitää hän sitä sinä asiana tai sinä asiaryhmänä, joka on ilmoitettu hänelle; -- pitää hän sitä sinä totisen tiedon tai tajuamisen palasena, jonka hänen osalleen tullut auringonpaiste ja maa on tehnyt hänelle mahdolliseksi saavuttaa. Hän ikuistuttaisi sen mielellään kaikiksi ajoiksi; hän kaivertaisi sen kallioon, jos voisi, sanoen: "Tämä on minun parhaani; muutoin olen minä syönyt, juonut, nukkunut, rakastanut ja vihannut samoin kuin kaikki muutkin; minun elämäni oli kuin sumua, eikä sitä ole enää; mutta tämän minä näin ja tunsin; tämä, jos minusta mikään, on muistamisen arvoista." Tämä on hänen "kirjoituksensa"; se on hänen pienen inhimillisen kykynsä ja hänelle annetun totisen tajuamisen mukainen muistokirjoitus tai pyhä sana. Se on "kirja". 89. Tämänlaatuisia kirjoja ovat kaikkina aikoina kirjoittaneet suurimmat miehet: -- suuret kirjailijat, suuret valtiomiehet ja suuret ajattelijat. Kaikki nämä kirjat ovat valittavissasi; ja elämä on lyhyt. Sinä olet kuullut tämän ennenkin; -- mutta oletko sinä mitannut ja jakanut sen lyhyen elämän ja sen mahdollisuudet? Tiedätkö, että jos sinä luet tämän, et sinä voi lukea tuota -- ett'et sinä huomenna enää voi voittaa takaisin tänään menettämääsi? Pysähdytkö sinä lavertelemaan palvelustyttösi tai tallirenkisi kanssa silloin kun sinä saat puhella kuningatarten ja kuninkaiden kanssa? Tai mielisteletkö itseäsi sillä, että sinä vain arvokkaasti tajuten omat kunnioitusoikeutesi tungeskelet nälkäisen ja typerän joukon kanssa saamaan _sisäänpääsyn_ tänne ja _puheillepääsyn_ tuonne, sillä välin kun tämä ikuinen hovi on sinulle avoinna seurueineen, avarana kuin maailma, moninaisena kuin sen vaiheet, kaikkien aikojen hienoimpana ja mahtavimpana? Sinne voit aina päästä; siellä voit oman mielesi mukaan valita ystäväsi ja arvosi; ja jos kerran olet siihen hoviin päässyt, ei sinua voida sieltä koskaan ajaa pois muutoin kuin omasta syystäsi; ylimyksellinen seurapiirisi vahvistaa sinun synnynnäistä ylimyksellisyyttäsi, ja niitä vaikuttimia, jotka ajavat sinut tavoittelemaan korkeata paikkaa elävien yhteiskunnassa, arvostellaan, katsoen kaikkeen niiden totuuteen ja vilpittömyyteen, sen aseman mukaan, minkä sinä haluat saavuttaa näiden kuolleiden seurassa. "Sen aseman, minkä sinä haluat", ja aseman, jonka sinä _itse itsellesi valmistat_, täytyy minun lisätä, sillä -- huomaa hyvin -- tämä menneisyyden hovi eroaa sikäli kaikesta elävästä ylimyksellisyydestä, että se on avoinna vain työlle ja ansiolle, eikä millekään muulle. Ei ole rikkaus lahjova, ei nimi peljästyttävä, ei mikään juoni pettävä sen elyseolaisten porttien vartijaa. Syvimmässä merkityksessä ei kukaan alhainen eikä typerä henkilö pääse sisään. Tämän hiljaisen Faubourg St. Germainin ovella tehdään vain lyhyt kysymys; "Ansaitsetko sinä sisäänpääsyn?" Mene. Pyritkö jalojen miesten seuraan? Jalostu itse, ja sinä pääset sinne. Haluatko puhella viisaan kanssa? Opi ymmärtämään hänen sanojaan ja sinä kuulet hänen äänensä. Mutta et muutoin. Ell'et tahdo kohoutua meidän luoksemme, emme me voi alentua sinun tasollesi. Elävä aatelismies voi osoittaa sinulle kohteliaisuuttaan, elävä filosofi voi nähdä paljon vaivaa selvittäessään sinulle ajatustaan; mutta täällä ei teeskennellä eikä selitellä; sinun täytyy nousta meidän ajatustemme tasalle, jos tahdot niistä iloita, ja yhtyä meidän tunteisiimme, jos tahdot nauttia seurastamme. 90. Sinä voit lukea kaikki British Museumin kirjat -- jos ikäsi vain siihen riittäisi -- ja kuitenkin jäädä ylen "sivistymättömäksi", kehittymättömäksi ihmiseksi; mutta jos sinä luet kymmenen sivua hyvää kirjaa, kirjain kirjaimelta, se on: todellisella tarkkuudella -- olet sinä siitä lähtien jossakin määrin sivistynyt ihminen. Koko eroitus sivistyksen ja ei-sivistyksen välillä -- mikäli se koskee vain sen älyllistä puolta -- on tässä tarkkuudessa. Sivistyneen, hyvin kasvatetun miehen ei tarvitse osata monia kieliä -- ei tarvitse osata puhua muuta kuin omaa kieltänsä -- ja hän on saattanut lukea vain muutamia kirjoja. Mutta kielen, jonka hän tuntee, tuntee hän perinpohjin; sanat, jotka hän lausuu, ääntää hän oikein; hän tajuaa ennen kaikkea sanojen ylimyksellisyyden, tuntee oikeata perua ja vanhaa verta olevat sanat ensi silmäyksellä ja osaa eroittaa ne uudenaikaisista alhaisosanoista; hän muistaa niiden kaikki esi-isät, niiden sukulaisuussuhteet ja niiden etäiset heimolaiset ja hän tietää alat, joilla niiden käyttö on sallittu ja ne palvelukset, joita ne suorittavat kansallisen sana-aatelin parvessa kunakin aikana ja kussakin maassa. Mutta sivistymätön, huonosti kasvatettu henkilö saattaa hyvän muistinsa avulla oppia monia kieliä ja puhua niitä kaikkia, eikä kuitenkaan tuntea sanaakaan niistä -- niin, ei sanaakaan edes omasta kielestään. Tavallinen valpas ja lahjakas merimies saattaa kielen puolesta tulla toimeen useimmissa satamissa, joissa hän nousee maalle; mutta hänen on tarvis ääntää vain yksikin lause jostakin kielestä, ja hänet huomaa heti sivistymättömäksi henkilöksi; samaten voi jo korostus tai tapa ääntää yksikin lause heti paljastaa sivistyneen henkilön. Tämän tuntevat niin syvästi ja tunnustavat niin ehdottomasti sivistyneet ihmiset, että väärä korostus tai tavunkin erehdys on omiansa jokaisen sivistyneen kansan eduskunnassa iki-ajoiksi osoittamaan sellaisen henkilön alemmalle sivistystasolle. 91. Niillä nyky-aikaisilla orja- ja hulluraukoilla, jotka laahauttavat itseänsä karjan tai puupölkkyjen lailla läpi maiden, joissa he kuvittelevat käyneensä, ei voi olla pienintäkään aavistusta siitä monipuolisesta huvista ja niistä iloisista toiveista, mitkä liittyivät matkavaunun valitsemiseen ja järjestämiseen muinoisina aikoina. Ensiksi esiintyivät rakennetta koskevat kysymykset kestävyydestä ja keveydestä sekä henkilöitten ja tavarain varmasta ja soveliaasta asettelemisesta ja jakamisesta; sitten suunniteltiin se mahtava yleisvaikutus, jonka piti hämmästyttämän töllisteleviä katsojajoukkoja; sitten järjestettiin ovelasti varastopaikkoja istuinten alle, salalaatikoita akkunain puitteiden peittoon, näkymättömiä onkaloita täytteen alle, jotka kaikki olivat tomuntiiviit ja joihin pääsi vain salaisten rakojen tai Aladdinin lasku-ovien tapaisten lumoluukkujen kautta; sitten kiinnitettiin korvalliset niin ett'eivät ne päässeet liikkumaan; sitten pyöristettiin kaikki kulmat mukavaa lepoa varten; sitten kiinnitettiin taitavasti akkunaverhot ja niiden vetonauhat; akkunat istutettiin paikoilleen, sillä siitä riippui itse asiassa puolet vaunumatkan viehätyksestä; ja koko tämä pieneen alaan kasattu komeus sovitettiin sen henkilön vaatimusten mukaan, joka todennäköisesti tulisi istumaan vaunuissa, tuossa pienessä huoneessa, joka viiden, kuuden kuukauden aikana tulisi olemaan hänen varsinaisena kotinaan, -- kaikki tämä oli jo itsessään oikea mielikuvitusmatka, kaikkine todellisen matkan viehätyksineen, mutta ilman sen ikävyyksiä... Näin tukevasti varustetuille ja tavaroiden lisäksi kuudelle, jopa useammallekin henkilölle aijotuille perhevaunuille tarvittiin välttämättä neljä hevosta, jos mieli niiden liikkua edes kutakuinkin nopeasti; ja puoli tusinaa moisia valjakkoja pidettiinkin aina varalta jokaisessa postitalossa. Vaikka nyky-aikaisen lukijan lieneekin yhtä vaikeata kuvitella tätä aikaa, jolloin matkustus tapahtui niin kehittymättömällä ja kömpelöllä tavalla ja jolloin koko toimitus, vaikk'ei siitä olekaan vielä kovin kauvan, muistutti saksien ja goottien vaelluksia, niin älköön hän kuitenkaan luulko minun puhuvan puuta heinää sitä kuvatessani. Ranskalaiset hevoset -- ja seikka oli jokseenkin sama kaikilla suurilla europalaisilla kulkureiteillä -- olivat vankasti hölköttäviä, väkeviä vetohevosia, jotka hyvin täyttivät tehtävänsä, jopa ylikin, ruokkoamattomia, pitkähäntäisiä, hyvänsävyisiä, jotka hirnahtelivat ja kujeilivat keskenään niin usein kuin vain saivat siihen tilaisuutta; lisäksi olivat ne kestäviä ja tasaisia työssään, enimmäkseen totellen jo pelkkää huutoa, sillä vain selvyyden vuoksi tarvittiin ohjaksia; ruoskaa ei niiden tarvinnut koskaan maistaa, ja sitä käytteli ajomies vain ilmaistakseen tyytyväisyyttään itseensä ja hevosiin, antaakseen tietä tukkeaville vaunuille merkkejä väistymään syrjään, ja julistaakseen niiden kylien ja kaupunkien asukkaille, joiden läpi lasketettiin päivän kuluessa, että korkea-arvoiset henkilöt kunnioittivat heitä ohimenevällä läsnä-olollaan. Jos kaikki oli niinkuin olla piti, ajoi noita neljää hevosta yksi mies, joka ratsasti toisella aisahevosella; mutta jos hevoset olivat hyvin nuoria tai ratsastaja tottumaton, istui toinen mies etuhevosen selässä, Tavallisesti saatiin kuitenkin neljä varmaa ja säyseätä hevosta ja oivallinen ajaja, joka oli harvoin juovuksissa, mutta usein sensijaan varsin nuori, koska vanhemmat ja väkevämmät miehet voivat edullisemmin tehdä muuta työtä, ja kuka reipas nuori ratsastaja tahansa saattoi ohjata noita työhönsä tottuneita ja sävyisiä hevosia, hän kun lisäksi painoi vähemmän niiden selässä. Puolet ratsastajan painoa oli hänen saappaissaan, joita usein kuljetettiin sidottuina molemmin puolin satulaa kuin kahta sankoa, ja sitten kun hevoset oli valjastettu vaunujen eteen, nousi ajomies väli-aisalle ja keinotteli jalkansa ja säärensä saappaisiin. Tuskin vähemmän virallisen leiman kuin ajomiehet antoi paremmanpuoleisille matkavaunuille niiden sanansaattaja tai oikeammin sanoen etulähetti, jonka varsinaisena tehtävänä oli ratsastaa edellä tasaista ravia ja tilata hevosia postitaloista, niin että ne olivat valmiiksi valjastetut vaihdettaviksi, eikä aikaa tarvinnut hukata taipaleiden välillä. Hänen korkeampana toimenaan oli myös kaikkien ostosten suorittaminen ja laskujen maksaminen, säästääkseen perheeltä turhia vaivoja ja pieniä ikävyyksiä sekä lopuksi huolen ja vaikeuden puhua ranskaa tai muita vieraita kieliä. Lisäksi tunsi hän jokaisen kaupungin kaikki hyvät majatalot ja jokaisen majatalon kaikki hyvät huoneet, niin että hän saattoi jo etukäteen kirjoittamalla tilata kaiken sen, mikä parhaiten sopi hänen palvelemalleen perheelle. Jos hän oli älykäs mies ja ensimäisen luokan etulähettejä, tunsi hän myös tarkoin kunkin kaupungin nähtävyydet sekä kaikki ne salaiset keinot ja koukut, joita käytettiin saadakseen nähdä sellaistakin, mitä ei näytetty kenelle tahansa. Kuten lukija muistanee, ei Murrayn matkakäsikirjoja ollut vielä siihen aikaan olemassa, ja siksi toimitti sanansaattaja yksityisen matkakäsikirjan virkaa, ja tiesi, jos hän hyvin oivalsi asiansa, ei vain sen, mikä oli näkemisen arvoista, vaan myöskin mitä kukin mieluimmin halusi nähdä; tämän mukaisesti antoi hän myös ohjeitaan palveleville oppaille ja puuttui asiaan ikäänkuin korkeampana voimana vain silloin kun vaikeuksia esiintyi ja hänen sovittelunsa kävi välttämättömäksi maksuun tai käyttäytymiseen nähden. Hän seurasi säännöllisesti naisia näiden myymäläretkeilyillä, vieden heidät aina kaikkein hienoimpiin liikkeisiin ja tinkien tavaroiden hintaa määrään, joka hänestä näytti kohtuulliselta. Lopuksi tunsi hän luonnollisesti kaikki muut ensimäisen luokan sananlennättäjät matkan varrella ja ilmoitti, jos niin haluttiin, ketä muita arvokkaita henkilöitä, paitsi matkustajaa itseään, oli sattunut pysähtymään samaan majataloon. 92. Polignyn kylä tai maalaiskaupunki, jonka muodostaa ryhmä hyvin rakennettuja vanhoja kivitaloja puutarhoineen ja hedelmälehtoineen ja jonka halkaisee jonkunlainen kaduksi yrittelevä kujanne, leviää Juravuorten juurella erään pienen laakson aukeamassa, joka Yorkshiren tai Derbyshiren kalkkiseuduilla olisi nuokkuvien jyrkänteiden väliin ahtautunut rotko ja jonka pohjalla hyppelisi reipas, soliseva puro, mutta joka täällä Juravuorilla on etäisyyteen pakeneva, eri korkeuksiin kohoaville pengermille asettautuneiden pelto- ja puutarhatukkujen muodostama teateri; terävätorninen luostari kohoaa sen syvänteessä, ja siististi rakennettuja talonpoikaismajoja, kodikkaita pikku pesiä, kyyhöttää niityn reunamilla ja kallion ulkonemilla; mutta puroa ei näy, eikä lähteitäkään, eikä tapaa pienintäkään järjellistä syytä, minkä vuoksi niitä ei näkyisi, ell'eihän, että Jumala on niin tahtonut. "Etäisyyteen" pakeneva, sanoin -- ehkäpä peninkulman verran kumpujen sekaan, ulommaisesta tasangosta lukien; ja laakson leikkaa puolen peninkulman pituinen poikki-aukeama, joka sallii suuren Pariisista Geneveen johtavan maantien oikullisin polvekkein ja viattomin tempuin kiemurrella kalliopengermiä ylös, tuolloin tällöin päätyen paikalle, mihin saapumisestaan sillä ei ollut aavistustakaan, ja aivan sekapäissään tähystellen kohtaa, mihin sen siitä olisi meneminen; -- heittäen jäähyväiskatseen Burgundian tasangolle, joka leviää sen pakenevien polvekkeiden takana, kunnes se vihdoin erään halenneen jyrkän kallion kohdalla törmää suoraan ylös rotkon rinnettä ja kulkee sitten pitkin sen reunaa paikassa, missä rotko sulkeutuu yhtä oikullisesti kuin se äsken oli avautunut, ja hämmästynyt matkustaja on ikäänkuin taikaiskusta jälleen tasangolla, mutta korkeammassa maailmassa. Maailmassa tasaisten kallioiden, joiden pinta rouheutuu kellertäväksi mullaksi, ja siihen on juurtunut ohut, mutta voimakas ruohomatto ja sinne tänne siroiteltuja pensaikkoja, kun taas etäämpänä siintävä kuusirivi nousee tuon tuostakin näkyviin, ja sen yläpuolella häilähtelee, jos ilta tai aamu on kirkas, kapea hopeanhohtava pilventapainen. Nämä Juravuorten alkuseudut eroavat monella miellyttävällä tavalla Ingleboroughin ympärillä leviävistä kalkkikivitasangoista, jotka ovat niiden englantilaisia vastineita. Yorkshiren nevat ovat enimmäkseen sata tai kaksisataa jalkaa korkeammalla, ja niitä huuhtelevat sadekuurot ja pieksee väkevä, melkein herkeämättä puhaltava tuuli. Ne hajoavat avaroiksi kentiksi irtonaisine kallionlohkareineen ja rosoisine liuskakivirinteineen, mitkä väliin vaihtuvat hiekkaan ja hiekkakivestä muodostuneeseen saveen, jotka elättävät pitkää ruohoa ja tuolloin tällöin ympäröivät jotakin lamparetta, väkevän tuulen estäessä nousemasta pienimmänkin ilahuttavan jäljen puusta, paitsi muutamia suojaisia kolkkia, missä on voitu harjoittaa istutustyötä. Mutta Juravuorten taivas on yhtä tyyni ja kirkas kuin muunkin Ranskan; jos päivä on sees tasangolla, on niin laita myös rajakukkuloilla; Juravuoria, jotka kokoonpanoltaan ovat kalkkia ja marmoria, kyntävät sateet ja tuulet sangen omituisiin halkeamiin ja uurteihin, mutta ne rikkoutuvat harvoin ja ovat jo aikoja sitten peittyneet joko metsän kukkiin tai lyhyeen, mehevään ruohoon ja kaikkiin auringonpaistetta rakastaviin kasveihin. Puhdas ilma, joka säilyttää puhtautensa myös alemmilla harjuilla, noin tuhannen jalkaa merenpintaa ylempänä, huokuu niiden suloisimpia tuoksuja ja loistaa mitä kirkkaimpia värejä, ja talvi valmistaa niille leposijan lumen valkoisen, suojelevan vaipan alle. Vielä suurempi ja omituisempi erilaisuus näytäksen jokien järjestelmässä. Miten ne häviävätkin ja kätkeytyvätkin ja pienenevätkin, huomaa ne sentään aina varsin selvästi Yorkshiren nevoilla; näkee paikat, missä ne olivat eilen, uomat, mihin ne tulevat ensi sadekuuron jälkeen juoksemaan, ja tuo ojanne tämän kallion kupeella tai sen huipulta kuuluva solina saattaa matkustajan aina ihmetellen kysymään, että ollaanko sitä tässä nyt Airen lähteillä tai Ribblen ylähaaraumilla tai Bolton Stridin alkupäässä tai niiden hopearihmojen lähettyvillä, jotka sitten kutoutuvat Teesiksi. Mutta ei tuulen suhina, ei purojen eikä virtojen solina eikä loiske eikä laulu häiritse Juran avonaisten seutujen lumottua hiljaisuutta. Sadepilvi sulkee sen kalliot syliinsä ja kastelee sen kedot; mutta se vilahtaa ohi, ja tuntia myöhemmin on kallio jälleen kuiva, ja vain kastehelmiä kimaltelee poimulehden säiliöissä, -- mutta puroista ja ojanteista -- ei jälkeäkään, ei eilen, eikä tänään, eikä huomenna. Näkymättömistä halkeamista ja vain hienon kalvon peittämistä raoista on vesi valunut pois kalliolta ja kedolta, ja vasta syvällä päälaakson pohjassa virtaa suuri joki, joka pysyy aina kaltaisenaan. 93. Oletko konsanaan kuullut puhuttavan mistään niin surkeamaineisesta kuin on se mielikuvituksen sikiö, jolle on annettu nimi "viisasten kivi?" Taikakalua, joka muuttaisi halvan metallin jaloksi metalliksi, ei luonto tunne; eivätkä sitä muut kuin hullut etsisikään. Sen sijaan on luonto antanut meille taikakalun, joka voi muuttaa alhaisia sieluja jaloiksi sieluiksi! Ja se on tosiaankin "viisasten kivi", mutta se on kivi, jonka rakentajat hylkäävät. Jos olisi Kaliforniassa tai Australiassa kaksi laaksoa ja niiden pohjalla kahta erilaista soraa; ja jos sinä toisesta virranuomasta aivan puhtaan sattuman oikusta osuisit keksimään kultamöhkäleitä; ja toisesta uomasta, täysin varmasti ilman sattuman apua, voisit poimia pieniä lippaita, joissa olisi pitkää ikää ja lepoa lahjoittavia taikakaluja, ja alabasteri-astioita, jotka sisältäisivät niin kallisarvoisia voiteita, että ne voittaisivat arabialaisen kerjäläismunkinkin öljyt ja että ne saattaisivat ei ainoastaan silmät näkemään, vaan myös sielun tietämään mitä tahansa se haluaisi -- niin mietin minä tässä juuri, kumpaisessako laaksossa olisi enemmän kaivajia? "Aika on rahaa" -- niin sanovat meidän kokeneet kauppiaamme ja taloustieteilijämme. Mutta kukaan heistä ei luullakseni kuoleman lähestyessä katso vastakohtaa oikeaksi väittämällä, että "raha on aikaa?" Ehkäpä lopultakin olisi sentään parasta heille, ett'eivät he muuttaisi niin paljoa ajastaan rahaksi, mikäli he eivät mahdollisesti voi muuttaa myös ijankaikkisuutta rahaksi! On kuitenkin paljon sellaista, joka on rahaa tai jota voidaan muuttaa rahaksi samassa merkityksessä kuin että aika on rahaa. Terveys on rahaa, lahjakkaisuus on rahaa, tieto on rahaa; ja kaikki sinun terveytesi, älysi ja tietosi voidaan vaihtaa kultaan, ja siten saavuttaa sairaan, höperön ja sokean, kultaan uppoavan vanhuuden onnellinen päämäärä; mutta kultaa ei voida vuorostaan muuttaa terveydeksi eikä älyksi jälleen. "Aika on rahaa"; sanat kaikuvat korvissani niin että tuskin voin jatkaa kirjoittamistani. Eikö siis ole olemassa mitään parempaa? Jos me osaisimme oikein ymmärtää, että aika on -- _itseänsä_, niin eikö se olisi tarkoituksenmukaisempaa? Sellaista, jonka menettäminen tai voittaminen olisi ehdotonta menettämistä tai täydellistä voittoa. Ja että samaten olisi otollista ostaa terveyttä ja tietoja rahalla, mikäli niitä voidaan sillä ostaa; mutta ei ostaa rahaa _niillä_? Tosin voidaan niitä ostaakin elämän alussa, vaikk'ei enää sen lopussa. Niitä voidaan aina ostaa muille, elleikään meille itsellemme. Sinä voit ostaa, ja vielä hyvin helposta hinnasta, elämää, ikuisen elämän, kristillisen uskosi mukaan (ja siinä on kauppa, joka sinulle kelpaa!) Mutta sinä voit myös ostaa pitkiä tiedon ja rauhan ja voiman ja rakkauden ja onnen vuosia -- varmasti ja kokonaan riippumatta uskosta tai mielipiteistä -- kaikille noille epätoivon täyttämille, kuihtuneille lapsille, jotka juoksentelevat kaduillamme. "Tuo nyt ei ainakaan ole mitään kansantaloutta." Anteeksi! Tuo lohduttava, lupaava sana: "Mitä hän kuluttaa, se pitää hänelle jälleen maksettaman", on yhtä kirjaimellisesti totta silloinkin kun se sovitetaan kasvatukseen; ei mitään rahankylvöä voida toimittaa niin varman ja suuren elonkorjuu voiton toivossa kuin tätä; mutta tästä rahankylvöstä puhuen pitää vain vieläkin enemmän kuin lihan kylvöstä paikkansa se, että "mitä sinä kylvät, ei ole nouseva oraalle, ell'ei se ensin _kuole_". Sinun täytyy unohtaa rahasi ja kaikki muut aineelliset etusi ja kasvattaa vain kasvatuksen vuoksi! Sillä muussa tapauksessa on se hyväkin, mitä sinä koetat toimittaa, myrkyttyvä, ja niin menevät sekä se että sinun rahasi hukkaan. Ja tämä on ollut todellisena syynä siihen, että me olemme tähän asti epäonnistuneet kasvatusyrityksissämme -- tulivatpa nämä sitten ylhäältä tai alhaalta. Ei ole ollut rehellistä pyrkimystä itsensä asian hyväksi sellaisenaan. Alemmat luokat huutavat kasvatusta sentähden, että ne luulevat heti sen saatuansa pakostakin joutuvansa kuulumaan ylempiin luokkiin. Nykyään vallitsee omituinen harhaluulo kansan syvissä riveissä -- ja niihin lasken minä ilman muuta, kuten hyvällä syyllä voin tehdäkin, kaikki meidän helppotajuiset taloustieteilijämme ja kasvattajamme -- että nimittäin _jokainen_ voi tulla ensimäiseksi, tai ainakin että yleisen rynnistyksen ja kilpailun tila, jolloin jokainen on vuorostaan joutuva päällimmäiseksi, on mainio ihanne-tila, ja että jos vain jokainen poikanulikka on asianmukaisesti saanut hyvän kasvatuksen, ei hän voi kerran olla keinumatta omissa vaunuissaan -- sillä ei oteta lainkaan huomioon, mistä silloin saataisiin ajajia ja jalankävijöitä. Mutta minä sanon teille mitä vakavimmin -- ja minä puhun varman tiedon pohjalla -- että on parempi miehen olla oppimatta lainkaan lukemaan ja kirjoittamaan kuin saada kasvatuksensa moisissa merkeissä. Ensimäisenä ehtona, jotta kasvatuksesta olisi hyötyä, on selvään havaita, ett'ei kasvatus suinkaan ole keino päästä eteenpäin maailmassa, vaan keino tyytyväisenä pysyä siinä kerran saavuttamallaan paikalla; ja valtion antaman kasvatuksen ensimäisten alkeiden tulisi samoin eritotenkin pitää silmällä kunkin luokan saamaa hyötyä henkilöistä, jotka muodostavat valtion. Alimmasta ylimpään luokkaan asti tulisi jokainen tällä saarella syntynyt lapsi laillisesti velvoittaa oppimaan inhimillisen kasvatuksen yleiset perusteet, ja hänet tulisi kastaa -- ei muutamilla otsalle pirskoitetuilla vesipisaroilla -- vaan taivaallisen viisauden ja maallisen voiman pilvessä ja meressä. Tämän valtion huoltaman yleisen kasvatuksen perusteet olisivat lyhyesti seuraavat: Ensiksi. -- Ruumis pitää nuoruudessa tehtämän niin kauniiksi ja täydelliseksi kuin mahdollista, kokonaan riippumatta muista tarkoitusperistä. Jos sinä sitten haluat panna elävän olennon toimiin, jotka heikontaisivat sen ruumista ja lyhentäisivät sen elämää, niin sanon minä ensiksi, että sinun olisi parasta jättää moiset toimet sikseen; mutta jos sinä välttämättä haluat saada ne suoritetuiksi, niin anna ainakin tuon elävän olennon, jonka aijot tappaa, sitä ennen saavuttaa täysi ruumiillinen voimansa ja maistaa nuoruuden riemua ja kehittää sen kauneutta. Sitten voit myrkyttää hänet, jos niin haluat. Taloudelliselta kannalta on tämä järjestelmä viisaampi, sillä hänestä lähtee nyt henki hitaammin kuin jos sinä olisit alkanut jo hänen nuorena ollessaan; ja sinä saat suoritetuksi suuremman määrän työtä, joka monin kerroin korvaa hänen harjoittamisensa kulut. Opettakaa siis ensiksi terveyden lait ja ne ruumiinharjoitukset, joita ne vaativat; ja siksi tulee teidän koulujenne sijaita ulkona raittiin maaseudun puhtaassa ilmassa, ja niillä tulee olla ympärillään avaroita alueita vapaasti käytettävänään. Ratsastaminen, juoksu ja henkilökohtaiset harjoitukset, joissa rehellisesti hyökätään ja puolustaudutaan, samaten kuin soitanto muodostaisivat pää-osat tässä ruumiin kasvatuksessa. Lähinnä näitä ruumiinharjoituksia tulee opettaa ne kaksi ominaisuutta, jotka antavat sielulle sen sulon, nimittäin kunnioitus ja sääli. Niitä ei tosin voida kirjaimellisesti "opettaa", sillä ne ovat synnynnäisiä jokaiselle luonnostaan hyvälle ihmiselle, mutta niitä pitää kehittää, aivan samoin kuin ruumiin voimaa täytyy kehittää huolellisin ja herkeämättömin harjoituksin. Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, miksi Goethe -- "Wilhelm Meisterissa" esittämässään kasvatussuunnitelmassa -- sanoo, ettei kunnioitus ole synnynnäistä, vaan että se on opittava ulkoapäin; minusta nähden on kunnioitus niin väkevä ihmishengen ominaisuus, että ell'ei ihmisillä ole muuta kunnioitettavaa, niin palvovat ne jotakin hullua tai kiveä tai kasvia. [Alituisesti saarnaamalla sitä vastaan voidaan kunnioitus tukahuttaa ja kiihoittaa julkeus huippuunsa, mutta vaistoa ei voida milloinkaan kokonaan hävittää.] Mutta kunnioituksen oikea opettaminen tarkoittaa sen kohdistamista oikeihin henkilöihin ja esineihin ennen kaikkea asettamalla nuorison opettajiksi henkilöitä, joita sen täytyy rakastaa ja kunnioittaa; sitten kokoamalla sen hyväksi menneiden aikain historiasta kaikki, mitä on ollut arvokkainta ihmistoiminnassa ja ihmistunteissa, ja aina kiinnittämällä sen huomiota moisiin esikuviin ja tekemällä niistä sen kilvoittelun etevin päämaali, ja lopuksi antamalla sen, mikäli se saattaa tapahtua, oikeudenmukaisesti tuntea, kuinka mitättömiä sen oma voima ja tieto ovat siihen verrattuina, mitä muut ovat kyenneet suorittamaan. Sääliä pitää toiselta puolen pääasiallisesti opetettaman tekemällä siitä rohkeuden vertainen kunnia-asia ja suomalla sille yhtä suurta arvoa, koska se itse asiassa onkin rohkeuden lisä ja todiste, niin että koulun kirjoittamattomassa laissa pidetään yhtä häpeällisenä julmuutta kuin pelkurimaisuuttakin. Miehelle sopimattomaksi rikokseksi pitää leimattaman heikommalle olennolle saatettu tuska, ja jokaista tilaisuutta pitää käytettämän nuorison totuttamiseksi velvollisuutensa mukaisesti antamaan käytännöllistä apua, ja sen tutustuttamiseksi niihin todellisiin suruihin ja onnettomuuksiin, joita niiden on niin vaikea käsittää, jotka riemuiten astuvat elämään, kärsimyksistä mitään tietämättä. Kunnioitusta ja sääliä tulee meidän siis ennen kaikkea opettaa, ja näiden ominaisuuksien lisäksi, ikäänkuin niiden siteeksi ja vartijaksi, totuutta henkeen ja puheeseen, ajatuksiin ja mielipiteisiin. Totuutta, vakavaa ja syvää totuutta, pitää tavoiteltaman kuin aarretta ja varjeltaman kuin ruunua. Tällainen totuuden teroittaminen, niin että se lopulta muuttuu tavaksi, on opettajan tärkeimpiä tehtäviä; ja sen pitää sisältymän kaikkiin kasvatuksen osiin. Ensiksikin täytyy teidän totuttaa lapsenne noudattamaan suurta tarkkuutta kaikissa esittämissään selonteoissa; se on nimittäin sekä kunnianasia että kieliharjoitus ja saattaa heidät kilpailemaan, ken totuuden paraiten puhuisi, katsoen sekä itse siihen tapahtumaan, joka heillä on kerrottavanaan tai esitettävänään, niin ett'eivät he salaa eivätkä liioittele mitään, että heidän käyttämiensä sanojen täsmällisyyteen; ja täten tekevät he totuuden täydellisen kielen koetuskiveksi -- mikä se itse asiassa onkin -- ja antavat siveellisen tarkoituksen voiman sanojen huolittelulle ja taiteelle, minkä jälkeen he sovittavat tämän tarkkuuden myös ajatuksen ja havainnon kaikkiin tapoihin, niin että he aina _ajattelevat_ asiat ja esineet sellaisiksi kuin ne todellisuudessa ovat ja _näkevät_ ne sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, mikäli se on meidän vallassamme. Ja paljon on meidän vallassamme, sillä kaikki väärät ajatukset ja kaikki väärät huomiot johtuvat etupäässä siitä, että me ajattelemme sellaista, mikä ei meitä koske ja katselemme sellaista mitä meidän tekee mieli nähdä, sellaisen asemasta, mitä meidän tulisi nähdä. "Älä puhu muusta kuin siitä, minkä tunnet; älä ajattele muuta kuin sitä, mitä sinulla on edellytyksiä ajatella oikein; äläkä katsele vain sellaista, josta pidät, jos on muutakin nähtävänä": tämä on se oppi, joka on painettava nuorisomme mieliin, ja etupäässä meidän oman esimerkkimme ja itsehillintämme avulla. Älä milloinkaan opeta lapselle sellaista, mistä et itse ole varma; ja ennen kaikkea, jos sinä pyrit sen aivan nuorena ollessa painamaan jotakin sen mieleen, jotta nuoruuden herkkyys ja varhainen yhdistämiskyky sen sinne sitoisivat irroittamattomaksi, niin hanki ensin varmuus siitä, ett'et vain valhetta siten pyhittäisi. On aina olemassa enemmän ehdotonta, riidatonta tietoa kuin lapsi voi sen kyvyille soveltuvana oppia, ja siksi ei ole välttämätöntä opettaa sille mitään epäiltävää. On parempi sen jäädä tietämättömäksi tuhansista totuuksista kuin että yksikään valhe pääsee juurtumaan sen sydämeen. Tästä ja monista muista syistä tulee kasvatuksen pää-asiallisimpina aineina lähinnä historiaa olla luonnontieteet ja matematiikka; mutta näihin opinnoihin katsoen tulee teidän jakaa koulunne kolmeen ryhmään: yksi lapsille, jotka todennäköisesti ovat tuomitut elämään kaupungeissa, yksi lapsille, jotka tulevat elämään maalla ja yksi niille, jotka tulevat elämään merellä; näille viimeksimainituille aijottujen koulujen tulee luonnollisesti aina sijaita rannikolla. Lapsille, joiden elämä tulee kulumaan kaupungeissa, tulee opetusaineina, mikäli heidän taipumuksensa ja lahjansa sallivat, olla matematiikka ja taiteet; lapsille, jotka tulevat elämään maalla, pitää aineina oleman lintujen, hyönteisten ja kasvien luonnonhistoria ynnä maanviljelys käytännöllisesti opittuna; ja merimiehiksi varttuville lapsille tulee aineiden olla fysillinen maantiede, tähtitiede sekä merikalojen ja merilintujen luonnonhistoria. 94. Rikosta ei voida estää rangaistuksella; se on aina keksivä jonkun rankaisemattoman, paljastumattoman muodon tai ilmauksen. Rikosta voidaan varmasti ehkäistä vain siten, ett'ei kukaan ihminen pääse kasvamaan rikokselliseksi; -- hävittämällä _tahdon_ syntiin, eikä vain sitä rankaisemalla sitten kun synti on tehty. Rikokset, suuret ja pienet, voidaan varmasti ehkäistä vain kasvatuksella -- ei yksin järjen kasvatuksella, joka monissa ihmisissä menee aivan hukkaan, toisissa vaikuttaen vahingollisesti, vaan sydämen kasvatuksella, joka on yhtä hyvä ja yhtä tarpeellinen kaikille. 95. Milloin luulette lapsen kasvatuksen alkavan? Kuuden kuukauden vanhana voi se vastata hymyyn hymyllä ja kärsimättömyyteen kärsimättömyydellä. Se osaa tehdä huomioita, nauttia ja kärsiä syvästi ja jossain määrin tajunnallisestikin. Luuletteko ehkä, ett'ei se huomaa mitään eroitusta siinä, vallitseeko oivallinen järjestys kodissa ja onko kaikki siellä tyyntä ja hiljaista, ovatko sen isän ja äidin kasvot rauhalliset, onko sen korva tottunut heidän lempeisiin ääniinsä ja puhuttelevatko vieraatkin sitä ystävällisesti; vai heittelevätkö sitä sylistä syliin kovat ja välinpitämättömät tai turhamieliset ihmiset rappeutuneen talouden synkässä ympäristössä tai riehakkaan kodin meluavassa hälinässä? Siveelliset taipumukset määrätään, siitä ei voi olla epäilystä, etupäässä juuri näinä ensimäisinä mykkinä vuosina. Erikoisesti luulen minä puolestani, että tyyneys ja rauha ja sellaisten esineiden poistaminen, jotka huvittamalla lasta voivat vähentää sen tarkkaavaisuutta, niin että se häiriintymättä voi kiinnittää huomionsa pienimpiinkin näkyviin esineihin ympärillään, ovat suuressa määrin omiansa muodostamaan osan sen parasta ajatusvoimaa. 96. Väistämättömänä lakina meidän heikolle inhimilliselle luonnollemme on, että taivas pakottaa sen ehdottomasti varhaisimman nuoruutensa kehitysaikana käyttämään mielikuvitustaan yhtä paljon kuin keuhkojaan ja sääriään; -- että sen on pakko kehittää keksimiskykyään kuten linnun siipiään; -- ett'ei minkään lahjoittamasi leikkikalun tuottama ilo voita sitä iloa, jonka lapset tuntevat kuvitellessaan olemattomia; eivätkä opettavimmatkaan tarinat, joita sinä saatat sepittää heille maailman ihmeistä, milloinkaan saavuta sitä mielenkiintoa, joka sisältyy lahjakkaan lapsen itsensä laatimaan kertomukseen ruusunlehden haaksirikosta puron pyörteissä. Erään ihmeellisimpiä todistuksia lapsen tarpeesta saada kehittää keksimis- ja uskomiskykyään -- sen _besoin de croire_, joka käy sen _besoin d'aimer'in_ edellä -- näet sinä siinä tavassa, millä sinä hävität niiden mielestä jonkun leikkikalun elävyyden antamalla sen noudattaa liian läheltä todellista elämää. Et koskaan näe lapsen valitsevan suosikikseen koneellista rottaa, joka osaa vipeltää yli lattian, tai villakoiraa, joka haukkuu -- tai taitoniekkaa, joka hyppii terästangoilla. Lapsi rakastuu liikkumattomaan esineeseen, rumaan esineeseen, usein myös sellaiseen esineeseen, joka meistä näyttää kokonaan turhanpäiväiseltä. Pieni serkkuni Lilly otti eräänä päivänä nukekseen puunpätkän, jonka päässä oli pyöreä oksa, -- hoiteli sitä mitä huolellisimmin en tiedä kuinka monen sairauden aikana, ja siinä erikoisen tärkeässä tilaisuudessa, jolloin nukelle oli tehtävä uusi yöpuku, taivutti hän äitinsä pään lähemmäksi, uskoakseen hänelle kainosti kuiskaten seuraavaa: "Äiti, ehkä on parasta, ett'ei tehdä lainkaan hihoja, koska ei Bibseyllä ole käsiä, eikä se sentähden niistä pitäisi." 97. Älä luule voivasi tehdä tyttöä viehättäväksi tekemättä häntä onnelliseksi. Sinä et voi millään tavalla muuttaa hyvän tytön luontoa -- sinä et voi millään tavalla tukahuttaa niitä vaistoja, jotka kutsuvat häntä rakkauteen ja ponnistuksiin -- ilman että se lähtemättömin kirjaimin kaivertuu hänen kasvoihinsa ja tuo niihin kovuuden, joka on sitäkin tuskallisempi nähdä, kun se ryöstää kirkkauden viattomuuden silmistä ja sulouden hyveen otsalta. Naisellisten kasvojen täydellinen sulous voi johtua ainoastaan siitä ylevästä rauhasta, joka perustuu onnelliseen ja hyödylliseen elämään -- hempeäin muistojen täyttämään, ja tämän rauhan yhtymisestä siihen vieläkin ylevämpään lapsellisuuteen, joka on yhä täynnä luottamusta ja lupausta; -- joka samalla kainona ja iloisena aina herättää toivon yhä paremmista voitoista ja saavutuksista. Siellä ei ole vanhuutta, missä tämä lupaus on vielä säilynyt. Sinun velvollisuutesi on siis ensiksi kehittää hänen ruumiillista olemustaan, ja sitten, mikäli hänen vahvistuvat voimansa sallivat, täyttää ja kasvattaa hänen sieluansa kaikella sillä tiedolla ja kaikilla niillä ajatuksilla, jotka ovat omiansa tukemaan hänen luonnollista oikeudentunnettaan ja jalostamaan hänen luonnollista rakkaudenvaistoaan. Kaikkea sellaista tietoa on hänelle annettava, joka tekee hänet kykeneväksi ymmärtämään, jopa avustamaankin miesten työtä; mutta sitä ei ole annettava vain paljaana tietona, -- ei niin kuin olisi se tai voisi olla hänelle oppi-aineena, vaan ainoastaan opastuksena tunteelle ja arvostelulle. Hänen ylpeytensä tai täydellisyytensä päämääränä ei sillä seikalla sellaisenaan ole mitään merkitystä, osaako hän useita kieliä vaiko vain yhtä; mutta erinomaisen tärkeätä on, että hän osaa olla hyväntahtoinen muukalaista kohtaan ja että hän ymmärtää vieraan kielen kauneuden. Ei merkitse mitään hänen omaan arvoonsa tai hänen omaan arvokkaisuuteensa nähden, tunteeko hän tätä tai tuota tiedettä; mutta erinomaisen tärkeätä on, että hän on hankkinut itselleen tavan ajatella oikein, että hän tajuaa luonnonlakien tarkoituksen, väistämättömyyden ja rakkauden ja että hän voi seurata ainakin yhden tieteellisen tutkimusalan polkuja aina sen nöyryyden laakson kynnykselle asti, jonne vain viisaimmat ja jaloimmat miehet pääsevät, tunnustaen ijäti olevansa vain lapsia, jotka poimivat kiviä rajattomalta rannalta. Ei merkitse paljoa, kuinka monen kaupungin aseman hän tuntee tai kuinka monen tapahtuman vuosiluvusta tai kuinka monen kuuluisan henkilön nimestä hän on selvillä -- ei ole lainkaan kasvatuksen tarkoituksena tehdä naisesta hakemistokirjaa; mutta erinomaisen tärkeätä on, että hän oppii koko olemuksellaan tunkeutumaan siihen historian kohtaan, jota hän lukee, eloisasti ja voimakkaasti toistamaan sen tapahtumat omassa kirkkaassa mielikuvituksessaan, tarkalla vaistollaan tajuamaan sen kiihkeät kohtaukset ja näytelmälliset suhteet, jotka historiankirjoittaja liian usein himmentää omilla mietelmillään ja rikkoo omilla järjestelyillään; hänen tulee havaita jumalallisen palkinnon salattu tasapuolisuus ja läpi pimeydenkin nähdä sen tulikutomuksen kohtalokkaat langat, jotka sitovat hairahduksen sovitukseen. Mutta ennen kaikkea tulee hänen oppia avartamaan tunne-alttiutensa rajoja, kunnioittaen sitä historiaa, joka ikuisiksi ajoiksi muodostuu sen silmänräpäyksen kiitäessä ohi, missä hän itse rauhassa elää, ja sitä nykyistä onnettomuutta, jota, jos hän vain oikein siitä huolehtisi, ei enään senjälkeen esiintyisi. Hänen pitäisi kuvitella, mitä vaikutusta sillä saattaisi olla hänen ajatuksiinsa ja käyttäytymiseensä, jos hänet joka päivä asetettaisiin katselemaan kärsimyksiä, jotka eivät sen takia ole vähemmän todellisia, että ne ovat kätkettyjä hänen katseiltansa. Hänen tulisi edes joten kuten oppia näkemään sen pienen maailman mitättömyys, missä hän elää ja rakastaa, verrattuna siihen maailmaan, missä Jumala elää ja rakastaa; -- ja juhlallisesti tulisi häntä opettaa pyrkimään siihen, ett'eivät hänen hurskaat ajatuksensa olisi heikkoja niiden seikkojen lukuun nähden, jotka niihin sisältyvät, tai ett'ei hänen rukouksensa olisi veltompi silloin kun hän pyytää hetkellistä lievitystä puolisonsa tai lapsensa tuskiin, kuin silloinkaan kun hän rukoilee niiden monien puolesta, joilla ei ole ketään rakastavaa olentoa hoivanaan ja "kaikkien niiden puolesta, jotka ovat epätoivossa ja raskautetut". 98. Huolimatta kaikesta siitä ulkokultaisuudesta, johon julmat, typerät tai kavalat ihmiset tekevät itsensä vikapäiksi alituisesti puhuessaan "velvollisuudesta tyytyä siihen osaan, jonka Kaitselmus on kullekin määrännyt", on sentään hitunen syvintä ja pyhintä totuutta tässä sanassa, ja siitä saa se sen voiman, joka sillä vieläkin on, vaikka sitä lakkaamatta hokevatkin säälimättömät ja ymmärtämättömät huulet ja vaikka sen kätkevätkin syvyyksiinsä epäilevät ja katkeroituneet sydämet. Ell'ei tosiaankaan tehtäisi vähintäkään yritystä heidän varhaisimman kasvatuksensa aikana määritellä, mihin toimiin kansan nuorukaisista kukin yksilöllisesti soveltuu, tai ell'ei lainkaan huolittaisi asettaa niitä, jotka eittämättömästi ovat osoittaneet kykyä erikoisiin tehtäviin, niille paikoille, jotka he parhaiten voivat täyttää -- niin silloin olisi mitä julkeimpia ja hävyttömimpiä tapoja, millä voidaan Jumalan nimeä väärin käyttää, sanoa hurjan kilpailun ja taistelun aikaansaamaa yhteiskunnallisen järjestyksen ja elämän surkeata sekamelskaa Kaitselmuksen työksi. Mutta jos oikealla hetkellä vakavasti yritetään hankkia nuorisolle, sen kykyjen mukaan, työtä, johon se parhaiten soveltuu, luulen minä lopulta sen järjestelmän osoittautuvan parhaaksi, joka vähiten herättää ajatuksia yhteiskunta-elämän tulevasta tavattomasta edistyksestä. Edistyksen oikea tarkoitus, jota ei ihmisten voiman ja onnen nimessä voida kieltää, ei ole korkeampien asemien ja arvojen valloittamiseksi käydyn taistelun telmeessä ja levottomuudessa, vaan siinä, että asteettain parannetaan keinoja sen elämän tarkoituksen täyttämiseksi, jonka olemme valinneet tai jonka olosuhteet ovat meille määränneet. Minä luulen sentähden, ett'ei työmiehen kunnianhimon päämääränä pitäisi oleman mestariksi pääseminen, vaan jokapäiväinen yhä hienostuneemman ja yhä esikuvallisemman taitavuuden hankkiminen omassa ammatissaan, palkkansa säästeliäs käyttäminen, niin että hän vähitellen rikastuttaisi ja somistaisi kotiansa yhä valikoidumpaan, vankempaan ja mukavampaan suuntaan, ja että hän kykenisi varaamaan onnellisen vanhuutensa täydelliseksi turvaksi summan, joka tekisi hänet riippumattomaksi vain sairaille ja rutiköyhille tarkoitetusta avusta, ja joka myös riittäisi auttamaan hänen lapsiaan sellaiseen asemaan elämässä, mikä vastaisi hänen omaa asemaansa. Ell'ei hänen palkkansa riitä kaikkeen tähän, on se suhteettoman pieni; mutta jos se on saavuttanut tämän oikeudenmukaisen korkeuden, en minä luule hänen ajautuvan, tulojen mahdollisesti kasvaessa suotuisten liike-olojen vallitessa tai jakamalla voiton mestarinsa kanssa, kuumeenomaiseen toimintaan elinehtojensa täydelliseksi muuttamiseksi ja ryhtyvän melkein välttämättömänä seurauksena edellisestä viettämään päiviänsä tuskallisessa tyytymättömyydessä oloihinsa ja lohduttomassa jokapäiväisen elämänsä halveksunnassa, koska ei mikään tuleva menestys voisi korvata hänelle kaikkea tätä. Minä pysyn tässä uskossani sitäkin suuremmalla syyllä, kun, vaikka otaksuisimmekin asteettaisen nousun yhteiskunnallisessa asemassa kaikille niille henkilöille mahdolliseksi, jotka käyttäytyvät oikein, kokemukseni ei johda minua luulemaan, että tuo ylennys sellaisenaan, jos se saavutettaisiinkin, edistäisi heidän onneansa. 99. Ota meren rannalta kourallinen pikkukiviä, jotka kaikkia samalla lailla kohteleva meri on hyökyaaltojensa veljellisellä tasapuolisuudella kasvattanut kaikki eroituksetta pyöreiksi, ja sinä olet havaitseva hyvin pienen eroituksen jalojen ja arvottomien kivien välillä. Mutta se ankara kasvatus, jonka jalokiviseppä niille antaa, kertoo sinulle toisenlaisen tarinan. Halvinkin kivi siitä parantuu, mutta jaloin tulee niin paljon arvokkaammaksi, ett'et sinä enää voi lukea niitä molempia samaan ryhmään. Kauniit suonet ja värit ovat nyt kaikki kirkastuneet, ja niin voimakas on tässä luonnon pyrkimys, ett'ei hiominen ainoastaan osoita, mikä kivistä on paras, vaan että se paras on juuri ihanimmaksi hiottavissa. Sinä et ainoastaan havaitse, että sellaisilla kivillä on enemmän arvoa kuin toisilla, vaan sinä näet myös selvemmin tämän arvon enemmyyden; ja jota vähemmän kivellä on arvoa, sitä huonommin näet sinä sen vähänkin, mikä sillä on. Mutta se kasvatuksen laki, joka tavalliselle ylpeydelle tuottaa suurinta surua, on se, että kaikki sen voitot kasvavat korkoa korolle, niin että jota pitemmälle työssämme ehdimme, sitä kauvemmaksi jättää jokainen hetki meidät niistä nerokkaammista henkilöistä, joiden kanssa me alkuaan samanlaisten olosuhteiden vallitessa läksimme taipaleelle. Kaksi lasta käy koulua käsi kädessä ja tavaa puolisen tuntia samaa sivua. Koko ikänänsä eivät he sitten enää tavaa samaa sivua. Toinen on pian sivun edellä -- kaksi sivua, kymmenen sivua -- ja vaikka molemmat tekevät yhtäläisesti työtä, suurenee välimatka alituisesti -- lasten syntyessä ei sitä ollut lainkaan olemassa, niiden kuollessa on se suunnaton. Tässä saatat sinä eroittaa oikean kasvatuksen väärästä. Väärä kasvatus on ihana ja suloinen, se lämmittää sinua ja saa sinut päivä päivältä ajattelemaan yhä parempaa itsestäsi. Kun sitä vastoin oikea kasvatus on kuolettavan kylmä, sen kilvessä on Medusan pää ja se saa sinut päivä päivältä ajattelemaan itseäsi yhä mitättömämmäksi. 100. Alituisesti kuulen minä tuota kummallista puhetta, että "kuinka vaikeata onkaan saada ihmiset maksamaan kasvatuksestaan!" Ajattelisinko minä niin! Panetko sinä lapsesi maksamaan kasvatuksestaan tai ajatko sinä sen niihin pakolla ja ilmaiseksi. Ethän sinä odota _heidän_ maksavan sinulle opetuksestaan muulla tavoin kuin tulemalla hyviksi lapsiksi. Miksi vaadit siis, että talonpoika maksaisi kasvatuksestaan muulla tavoin kuin tulemalla hyväksi, kelvolliseksi mieheksi? -- Luulisinpa, että siinä on maksua kylliksi, jos me vain pääsemme siitä selville. Maksua kylliksi sekä hänelle että meille. Sillä siinä on jälleen yksi suuria kansallisia erehdyksiämme, että ihmiset aina pitävät kasvatusta keinona paremman toimeentulon hankkimiseksi. Kasvatus ei ole mikään tuottava kauppa, vaikka se on kylläkin kallista; eivätkä sen parhaatkaan saavutukset tuota milloinkaan mitään rahanarvoista. Ei mikään kansa ole konsanaan ansainnut leipäänsä ei suurilla taiteillaan eikä suurella viisaudellaan. Mutta kylläkin pienemmillä taiteillaan tai teollisuudellaan ja käytännöllisillä tiedoillaan; sen jaloa oppia, sen jaloa viisautta ja sen jaloa taidetta täytyy aina ostaa aarteena, mutta niitä ei voida koskaan myydä väestön elatukseksi. Sinä et opi elääksesi -- sinä elät oppiaksesi. Sinun velvollisuutesi on uhrata ja uhrautua kansakunnan kasvatukselle, eikä siten tuottaa enemmän rahaa, mutta parempia -- ihmisiä; -- mahdollisimman paljon hyviä ja kunniallisia kansalaisia. _Heissä_ on sinun "rahojesi arvo". 101. On vapautta ja vapautta. Tuo virta tuolla, niin kristallinkirkas ja nuolennopea, jonka kuohu temmeltää ilmassa kuin metsävuohen varsain valkoinen lauma, on kyllä vapaa, Nyt katoaa se rannattomiin, rajattomiin rämeihin -- tihkuu näkyviin taas, matalana ja hitaana, aina mistä sitä vain haluttaa, väliin sieltä, väliin täältä, myrkyllisten kaislojen ja poreilevan liejun keskeltä -- se on yhä vapaa. Valittavinamme ovat kumpikin laji vapautta -- kumisevan kallioseinän ahtaus tai hyllyvän hiekan mykkä ja muodoton ranta... Tahdotko lähettää lapsesi -- tahdotko tosiaankin -- huoneeseen, missä on pöytä katettu makein viinin ja hedelmin -- joista toiset myrkytettyjä, toiset eivät? Ja voitko sanoa: "Valitse vapaasti lapsukaiseni! On niin hyödyllistä sinulle saada valita vapaasti; se kehittää sinun luonnettasi -- yksilöllisyyttäsi! Jos valitset väärän maljan tai väärän hedelmän, kuolet sinä ennen päivän laskua, mutta sinä olet hankkinut itsellesi vapaan lapsen arvon." Tuntuuko sinusta tämä kysymyksen tahalliselta kärjistämiseltä? Mutta minä sanon sinulle, sinä vapauden ihailija, ett'ei ole valintaa, joka ei samaten koskisi elämää tai kuolemaa. Mikään teko ei ole mahdollinen, mikään teon valinta ei ole mahdollinen väärän teon, väärän valinnan tuomatta mukanaan myrkkyä, joka sitten ijäksi on jäävä suoniisi. Et ikinä voi enää sen jälkeen tulla siksi, miksi sinä olisit voinut tulla, ellet olisi tehnyt sitä tai valinnut tätä. Sinä olet "kehittänyt luonnettasi", ehkä! Et suinkaan! Jos valitsit väärin, turmelit sen, ja vielä ikipäiviksi! Useasti olisi ollut sinulle parempi, että tulikuuma rautakanki olisi iskenyt sinuun ja heittänyt sinut pois siltä paikalta, poltettuna ja avuttomana, kuin että sinä valitsit niinkuin valitsit. "Sinä olet menettelevä paremmin seuraavalla kerralla!" Ei. Seuraavaa kertaa ei tule koskaan. Seuraavalla kerralla esiintyy valinta vallan toisessa muodossa -- koskee vallan toisia asioita -- ja sinä itsekin olet heikompi kuin ennen sen pahan takia, johon lankesit, kuten valintakin on oleva epäilyttävämpi kuin koskaan ennen sumentuneen katseesi takia. Ei kukaan tule viisaammaksi eikä väkevämmäksi tekemällä sitä, mikä on väärin. Sinä tulet viisaammaksi ja väkevämmäksi vain tekemällä sitä, mikä on oikein, joko sinua siihen sitten pakotetaan tai ei; tärkeintä, yksinään välttämätöntä on tehdä _niin_, minkälaisen pakon alaisena tahansa, siksi kunnes voit tehdä sen ilman pakkoakin. Mutta silloin oletkin sinä mies. "Mitä!" saattaisi joku itsepäinen nuorukainen ehkä epäillen väittää --; "eikö kukaan viisastu tekemällä sitä, mikä on väärin? Enkö minä paraiten opi tuntemaan maailmaa kokemalla, mitä siinä on pahuutta ja katumalla sitä? Enkö minä ole tällaisenanikin oppinut paljon hairahduksistani?" Se ponnistus, joka sai sinut jälleen osaksi parantumaan, maksoi todellisuudessa kalliin hinnan; se ajatustesi osa, joka sai sinut huomaamaan hairahduksesi, maksoi kalliin hinnan. Äly ja voima, jotka sinulle jäivät ja joita sinä käytit oikein, saavat palkintonsa; ja tuskastasi ja katumuksestasi ja tutustumisestasi hulluuden ja synnin hahmoihin opit sinä kyllä _jotakin_; kuinka paljon vähemmän sinä olisit oppinut, jos sinä olisit aina pysynyt oikealla polulla, sitä ei voida konsanaan ratkaista, mutta varmaa on, että se _on_ vähemmän. Vapaa valintasi hävitti sinulta aivan yksinkertaisesti paljon elämää ja voimaa, joita sinä et koskaan enää voi voittaa takaisin. On totta, että sinä nyt tunnet sian tavat ja ravan maun, mutta etkö usko, että isäsi olisi voinut opettaa sinut tuntemaan parempia tapoja ja miellyttävämpää makua, jos olisit pysynyt hänen talossaan, ja että se tieto, jonka menetit, oli paljoa suurempi ja suloisempi kuin se, jonka voitit? Mutta "vapaus kehittää minun yksilöllisyyttäni!" Yksilöllisyytesi on Jumala sinulle antanut ja se riippuu sinun rodustasi; ja jos sinun yksilöllisyytesi on sellainen, että siitä kannattaa puhua, et sinä tarvitse vapautta. Sinä tarvitset vain pakopaikan, missä voit työskennellä, ja rauhaa ja valoa -- et mitään muuta -- siinä vain sinun ehdottomat tarpeesi; jos enempää vaadit, ei se suinkaan enää koske vapautta, vaan ohjausta, opetusta, nuhdetta ja osanottoa. Mutta ell'ei sinulla ole varsinaista yksilöllisyyttä, jos sinulta puuttuu todellista luonnetta tai ell'ei sinussa kuohu oikea pyrkimys, silloin tahdot sinä kyllä olla vapaa. Sinä alat aikaisin ja poikana sinä jo vaadit ollaksesi mies ja miehenä luulet sinä olevasi yhtä hyvä kuin kuka tahansa. Sinä valitset vapaasti syödäksesi, vapaasti juodaksesi, vapaasti kompastuaksesi ja kaatuaksesi ja lopulta vapaasti kirotaksesi itsesi ja kuollaksesi. Kuolema on ainoa todellinen vapaus, mikä on meille mahdollinen, ja se on täydellistä vapautta -- se on lupa jokaisen mädäntyvän ruumiin hiukkasen irtautua viereisistä hiukkasista ja pitää huolta vain itsestään. Sinä nimität sitä lihan "turmelukseksi"; mutta ennen kuin siihen tullaan, on koko vapaus samanlaista sielun turmelusta. Sinä vaadit ajatuksen vapautta; mutta ell'ei sinulla ole riittävää aihetta ajattelemiseen, ei sinulla myöskään ole ajattelemisen tarvetta; ja jos sinulla on riittävää aihetta, ei sinulla kuitenkaan ole tarvetta ajatella väärin. Vain yksi ajatus on sinulle mahdollinen, jos olet viisas, ja se on -- että vapautesi on geometrisessä suhteessa tyhmyyteesi. "Mutta eikö meidän ole kiittäminen yksinomaan ajatuksenvapauttamme koko aikamme edistyksestä ja toiminnasta?" Jossakin määrin on meidän niistä -- siitä hyvästä, mikä meissä on -- kiittäminen useiden valheiden paljastamista ja pääsemistämme pahan pauloista. Mutta tästä ei meidän tule olla kiitollisia vapaudelle, vaan vapautumisellemme paheista ja julmista valtijoistamme. Jalot miehet ovat uskaltaneet ryhtyä tutkimaan valheita, joita oli kauvan julistettu, ei siksi, että nämä miehet olisivat olleet _vapaa_-ajattelijoita, vaan siksi, että he olivat niin rehellisiä ja syvällisiä ajattelijoita, ett'ei valhe enää voinut jäädä heiltä huomaamatta. Ajatuksen tai sen ilmaisujen supistaminen vainon avulla on luonnollisesti vain yksi muoto väkivaltaa, jota saattaa puolustaa tai ei, kuten kaikkea muutakin väkivaltaa, aina sen henkilön luonteen mukaan, jota se kohtaa, ja niiden jumalallisten ja ikuisten lakien mukaan, joihin se nojaa tai joita se loukkaa. Meidän ei pidä polttaa ihmistä elävältä vain siksi, että hän sanoo Atanasiuksen uskontunnustuksen loukkaavan kieli-opin sääntöjä, eikä anastaa piispalta hänen palkkaansa vain siksi, että joudumme hänen kanssaan väittelyssä tappiolle; mutta ei meidän myöskään tule sallia juopuneiden miesten hoilata kadulla öiseen aikaan. On paljon totta siinä Millin tutkielman osassa "Vapaudesta", joka käsittelee ajatuksen vapautta; useita tärkeitä totuuksia on siinä kauniisti esitetty, mutta monta, jotka ovat vähintäin yhtä tärkeitä, on jätetty pois, ja vaaka kallistuu sen tähden epätasaisesti. Sanan vapauden tulisi suuren kansan keskuudessa muodostua samanlaiseksi kuin sivistyneessä seurassa, missä kyllä vallitsee puhevapaus, mutta missä ei kirkuminen eikä reuhaaminen kävisi päinsä; tai samanlaiseksi kuin tavallisessa neuvoskunnassa missä kuunnellaan kuuntelemisen arvoisia miehiä sopivaan aikaan ja määrätyin rajoituksin. Se määrä vapautta, jonka sinä oikeuden ja kohtuuden mukaan voit luovuttaa sille tai tälle ihmisjoukolle, on tavallisesti kääntäin verrannollinen sen pyrkimykseen saada se; ja yleinen sivistys tai järjestykseen kutsuminen olisivat sangen usein paikallaan tässä meidän Englannissamme. Muutoin on vapauden hyviä vaikutuksia tai vahingollista höllyyttä punnitessa mahdotonta ratkaista, mikä johtuu rajoituksesta ja mikä johtuu hillittömyydestä tai missä on niiden oikea raja. Minä kiukustuin kerran pari kesää sitten varsin ankarasti Skotlannissa sen tähden, että Atholin herttua esti minut tutkimasta Glen Tiltin gneissi- ja liuskakivimuodostumia ajalla, joka olisi minulle paraiten sopinut; mutta lopulta minä ne kuitenkin näin ja kaikessa rauhassapa vielä, ja juuri tuosta estelystä, joka minua suututti, riippui todennäköisesti se seikka, että ne vielä olivat paikoillaan, ja ettei mikään roisto-osakeyhtiö ollut räjäyttänyt niitä ilmaan; jota vastoin Loch Katrinen ja Geneve-järven "vapaat" tiet ja lahdelmat on iki-ajoiksi halveksien sotkettu ja hävitetty, ei jonkun herttuan, vaan kymmenien tuhansien typeräin tyrannien toimesta. Joku rovasti tai tuomiokapituli saattaa siis ehkä väärin määrätä minut maksamaan pari penceä sen tai tämän tuomiokirkon näkemisestä; -- mutta sinun vapaa roskajoukkosi repii tornit ja kaikki aivan minun kuuluvissani, enkä minä koskaan enää pääse näkemään mitään. Ja ell'en minä pääsekään rotkon graniittikerrostumille asti, tulee niiltä joka tapauksessa virta alas minun luokseni Garryyn, puhtaana ja iloisena; mutta Beddington Parkissa estää minua etenemästä jonkun rakennuskeinottelijan hiljattain pystytetty lauta-aitaus; ja kirkkaan Wandelin (Popen "sinisen läpikuultavan Wandelin"), jonka vesi on yhtä jumalallista kuin kastalialaisen lähteen, täyttää vapaa yleisö vanhoilla kenkärajoilla, inhoittavilla saviastianpalasilla ja tuhkalla. 102. Kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut viehättävämpää alankomaamaisemaa koko Etelä-Englannissa tai vienon inhimillisen leimansa ja elämänsä takia liikuttavampaa näkyä maailmassa kuin seutu, joka välittömästi koskettaa Wandelin lähteitä ja sulkee piiriinsä Addingtonin matalan nummen ja Beddingtonin ja Carshaltonin kylät kaikkine lammikoineen ja virtoineen. Ei koskaan laulanut väsymättömin huulin kirkkaampi ja jumalallisempi vesi kädestä, "joka langettaa sateen taivaasta"; eivät loistaneet koskaan laitumet keväisin eloisampaa kukkaisuhkeutta; ei ilahuttanut koti ihanammin vaeltajan sydäntä rauhallisen ylpeällä iloisuudellaan, jota koetettiin kätkeä, mutta joka siitä huolimatta tuli täydelleen ilmi. Tienoot ovat nykyäänkin (1870) vielä yleisissä karkeammissa piirteissään melkein muuttamattomat; mutta täysissä tosissani väitän minä, ett'en ollut koskaan nähnyt mitään niin ankaran tragillisessa mielessä kaameaa -- en edes Pisan rämeillä -- en Campagnan haudoilla -- en Torcellon hiekkasaarten rannoilla -- kuin ne hitaasti silmiin hiipivät näyt, jotka veltto, välinpitämätön, eläimellinen huolimattomuus ja hoidon puute päästävät peittämään tämän viehättävän, jalon englantilaisen maiseman kauneutta; eikä olekaan minusta mikään herjaus eikä jumalattomuus, ei mikään järjetön väite eikä häpeällinen ajatus vastenmielisempi eikä kuohuttavampi, käyttäessäni parasta arvostelukykyäni sen ajatuksen ja tarkoituksen selvittämiseksi, kuin se inhoittava saastutus, joka on tullut näiden lähteiden osaksi niistä juovain ihmislaumain puolelta. Juuri siihen, missä kirkas vesi, värisevänä ja tahratonna kuin puhdas valo laskee Carshaltonin lammikkoon ja kaivaa itselleen säkenöivän uoman someroon läpi sulkamaisen ruohon, joka keinuu ja nuokkuu, levittäen kaikkialle syviä, läpikuultavan kirkkaita juoviaan, jotka ovat kuin sammaleenväriseen helopiihin juotettuja kalcedonikiviä ja joiden sekaan on sinne ja tänne siroiteltu valkeita vesileinikköjä tähdiksi; juuri siihen, missä ensimäiset ojanteet kuplivat ja solisevat, juuri siihen syytävät lähettyvillä asuvat ihmisheittiöt katujensa ja talojensa saastan; lokaläjänsä ja rupajätteensä ja vanhan metalliromunsa ja mädät vaaterääsynsä; sillä koska ei heillä ole kylliksi tarmoa viemään törkyään muualle tai säädyllisyydentuntoa tarpeeksi kaivamaan sen maahan, heittävät he sen virtaan levittämään myrkkyään, joka irtautuu ja kulkee kauvas kaikkiin niihin paikkoihin, joihin Jumalan tarkoitus oli tämän veden mukana lähettää iloa ja terveyttä. Ja pienessä lammikossa muutamien talojen takana etempänä kylässä, missä toinen lähde porisee, makaavat lähteen ja sen pienen sortuneen kanavan, jonka aikoja sitten kaivoivat ja viitoittivat lempeämmät kädet, rikkoutuneet kivet hajallaan, saastaisen, muurisavesta, kuonasta ja tiilenpalasista muodostuneen läjän alla, jota tuo kirkas vesi kuitenkin pitää pakostakin puhtaana; mutta se ei voi valloittaa kuollutta maata loitompaa, ja toisella puolen ahdistaa ja ympäröi lammikon maatuvaa reunaa inhoittava vaahto, ja niin muuttuu se vähitellen mustaksi liejurinteeksi vuosikausien laiskuuden tuloksena. Puoli tusinaa miehiä voisi kuitenkin yhdessä päivässä puhdistaa nämä lammikot ja istuttaa kukkia niiden rannoille, niin että jokainen kesäisen tuulen henkäys levittäisi virvoittavaa tuoksua ja että jokainen kuin Bethesdan lammikon enkelten liikuttama kimalteleva aalto olisi ihmisten ilmoille tullessaan täynnä parantavaa voimaa. Mutta sitä päivätyötä ei ole koskaan uhrattu eikä luullakseni koskaan uhratakaan; eikä koskaan enään ole ihmissydän iloitseva näistä englantilaisista vesilähteistä. 103. Tiedätkö, mitä on orjuus? Otaksu, että jonkun sivistyneen miehen ottaa joku Barbarian merirosvo vangiksi -- että hänet pakotetaan raatamaan peltotöissä, että hänet pannaan kahleisiin, että hänet ruoskien ajetaan työhön aamusta iltaan. Onko hän silti välttämättä orja? Ei suinkaan; hän on vain raa'asti kohdeltu vanki. On kuitenkin olemassa työtä, jota ei mikään Barbarian merirosvo saa häntä tekemään, sellaista työtä nimittäin, jota ei kunniallinen kristitty voi tehdä, ei tahdo tehdä, vaikka hän siitä sitten kärsisi kuoleman. Hänet sidottakoon ja häntä suomittakoon, mutta hän on kuullut puhuttavan eräästä henkilöstä, joka muinoin myös sidottiin ja jota myös suomittiin, mutta joka siitä huolimatta ei ollut orja. Hän ei siis ole orja pienimmässäkään määrässä. Mutta otaksuppas, että hän ryhtyy merirosvon palvelukseen ja asianomaista korvausta vastaan pinnistelee merirosvon airoissa, miten on silloin asian laita? Otaksu vielä, että hän soveliaasta maksusta kavaltaa vankitoverinsa ja että hän itse ryhtyy ruoskaa heiluttamaan sen sijaan että saisi sen lyöntejä maistaa -- muuttuu piiskuriksi afrikalaisen käskystä, oltuaan ennen piiskattava -- miten on silloin asianlaita? Kaikista typeristä harhaluuloista, joita meidän "yleinen mielipiteemme" suosii, luulen minä typerimmän olevan juuri sen, että orjuutta ei enää muka olisi lainkaan olemassa, jos siitä saa hyvän palkan! Kun itse asiassa juuri se seikka, että siitä maksetaan, tekee sen täydelliseksi. Miehen, jonka toinen on myynyt, tarvitsee olla vain puoliksi orja tai ei ensinkään; mutta mies, joka on itse myynyt itsensä! Hän on juuri oikea orja. 104. Me olemme tyhmiä, anteeksiantamattoman tyhmiä, puhuessamme toisen sukupuolen "paremmuudesta" toisen edellä, ikäänkuin niitä voitaisiin verrata moisissa suhteissa. Toisella on sitä, mitä toiselta puuttuu; toinen täydentää toista, ja sitä täydentää toinen; ne eivät ole missään kohdassa toistensa kaltaisia, ja molempain onni ja täydellisyys on siinä, että toinen pyytää ja saa toiselta, mitä vain tuo toinen voi antaa. Niiden erilaiset luonteet ovat lyhyesti seuraavat. Miehen voima on toimelias, eteenpäinpyrkivä, suojeleva. Hän on oleellisesti tekijä, luoja, keksijä, puolustaja. Hänen älynlahjansa soveltuvat ajatteluun ja kekseliäisyyteen; hänen tarmonsa seikkailuun, sotaan ja valloitukseen, missä sota on oikeutettu ja valloitus välttämätön. Mutta naisen voima tarkoittaa hallitsemista, eikä taistelemista -- eivätkä hänen järjenlahjansa sovellu kekseliäisyyteen eikä luomiseen, vaan lempeään järjestelyyn, ohjaukseen ja päättämiseen. Hän näkee esineiden ominaisuudet, niiden vaatimukset ja niiden paikan. Hänen suurena tehtävänään on jakaa palkinnot: hän ei antaudu taisteluun, mutta hän määrää erehtymättä taistelun seppeleen. Velvollisuutensa ja asemansa suojelevat häntä kaikelta vaaralta ja kiusaukselta. Miehen täytyy ankarassa kamppailussaan ulkona maailmalla alistua kaikkiin vaaroihin ja koettelemuksiin; hänen täytyy taipua epä-onnistuneihin yrityksiin, hänen täytyy kärsiä vääryyttä ja tehdä väistämättömiä erehdyksiä; usein on hänen pakko saada haavoja ja joutua tappiolle; usein johdetaan häntä harhaan, mutta _aina_ täytyy hänen karaistua. Kaikesta tästä suojelee hän kuitenkin naista; hänen taloonsa, jota nainen hoitaa, ei pidä, ell'ei nainen itse ole siihen syypää, minkään vaaran, minkään kiusauksen, minkään erehdyksen tai loukkauksen aiheen tunkeutuman. Siinä on kodin oikea olemus, että se on rauhan paikka; ei vain suoja kaikkea vääryyttä, vaan myös kaikkea pelkoa, kaikkea epäilystä ja kaikkea riitaa vastaan. Ellei koti ole tätä, ei se ole koti; jos ulko-elämän levottomuus tunkeutuu sinne ja jos mies tai vaimo päästää ulkomaailman vaihtelevan, tuntemattoman, tylyn tai vihamielisen seuran astumaan sen kynnyksen yli, lakkaa se olemasta koti; siitä tulee silloin vain tuon ulkomaailman osa, jonka suojaksi sinä olet nostanut katon ja jonne sinä olet tulen sytyttänyt. Mutta mikäli koti on pyhä paikka, Vestan temppeli, sydämen temppeli, perheen jumalien vartioima, jumalien, joiden kasvojen eteen ei kenenkään pidä astuman, jota ne eivät voi rakastavasti ottaa vastaan -- mikäli koti on tätä, ja mikäli katto ja tuli ovat vain jalomman varjon ja jalomman valon esikuvia -- varjon kuin kallion polttavassa erämaassa ja valon kuin majakan myrskyisen meren rannalla -- sikäli ansaitsee se kodin nimen ja kohottaa kodin kunniaa. Ja minne oikea vaimo tuleekaan, kaikkialla on tämä koti aina hänen ympärillään. Vaikkapa vain tähdet kiiluisivat hänen päänsä päällä; vaikkapa vain kiiltomato öisenkylmässä ruohossa olisi ainoa tuli hänen jalkojensa juuressa; on koti sittenkin siellä, missä hän on; ja jalon naisen koti avautuu laajalle hänen ympärilleen, ihanampana kuin koti, jonka katto olisi seeteriä ja jonka seiniä purppura koristaisi, ja se levittää rauhoittavaa valoaan kauvas niillekin, joilla ei muutoin kotia ole. 105. Jumalan tarkoitus miehen ja naisen suhteen oli, että he olisivat täysin jaloja ja kauniita toistensa silmissä. Se puku on oikea, joka heidät sellaisiksi tekee. Paras puku on se, joka on kaunis jalojen ja viisaiden ihmisten silmissä. Oikea puku on sentähden se, joka soveltuu kantajansa asemaan elämässä ja siihen työhön, joka hänen on siinä suoritettava, mutta joka lisäksi on miellyttävä -- vaatettava -- kestävä -- terveellinen -- ja mukava, jopa komeakin tarpeen vaatiessa; mutta _aina_ niin kaunis kuin mahdollista. Oikea puku on siis vahva -- yksinkertainen -- säteilevän puhdas -- huolellisesti sovitettu -- huolellisesti pidetty. Halpa puku, joka on ostettu vain halpuutensa takia, ja kallis puku, joka on ostettu vain kalleutensa takia, ovat _molemmat_ inhoittavia. Oikea puku ostetaan sen arvon takia ja sen täydestä arvosta, ja se ostetaan vain tarvittaessa. Kaunis puku on etupäässä kaunis väriltään -- osiensa sopusoinnulta -- ja tavalta, jolla se on sovitettu päälle ja jolla sitä kannetaan. Ei missään ilmene niin selvästi mielen jalous kuin tavassa kantaa yksinkertaista pukua. Koristukset, joihin sisältyy kuvioita, kuten koruompelusta j.n.e., ja jotka ovat _kokonaan käsin_ valmistetut, ovat erinomaisen toivottavia kaikkien luokkien, halvimman maatyöntekijänkin, juhlapukuihin. Viisaasti valittu ja aina pidettävä kansallispuku ei ole ainoastaan suotava, vaan jopa suorastaan välttämätönkin jokaisessa oikeassa kansallisessa yhteiskunnassa. On suurta hulluutta ja vielä suurempi rikos totella muotia; mutta vähitellen sukeutuvat vaateparren muutokset seuraavat hyvällä syyllä terveellistä kansallista kehitystä. Puku, jota pidetään vain turhamaisuudesta tai jota kateus saattaa haluamaan, on itsessään yhtä suuri paha kuin kaikki muukin, jota käytetään väärin samalla tavalla. Naisen pitäisi vakavasti pyrkimän kauniiksi, yhtä hyvin kuin hänen pitäisi pyrkimän älykkääksi; hänen pitäisi harkitseman pukuaan yhtä tarkkaan kuin sanojaan; mutta jos edellistä pidetään ja jälkimäiset lausutaan turhamaisuudesta ja ylpeydestä, ovat ne molemmat yhtä rikollisia. 106. Me olemme yleensä sitä mieltä, että miehen velvollisuudet kuuluvat julkiselle, naisen taas yksityiselle elämälle. Mutta asian laita ei ole lainkaan niin. Miehellä on oma henkilökohtainen toimensa tai tehtävänsä, joka koskee hänen kotiaan, ja sen lisäksi julkinen toimi tai tehtävä, joka on edellisen avartumus ja joka koskee valtiota. Samaten on naisella oma henkilökohtainen toimensa tai tehtävänsä, joka koskee hänen kotiansa, ja julkinen toimi tai tehtävä, joka samaten on edellisen avartumus. Miehen velvollisuutena kotiaan kohtaan on, kuten jo ylempänä viittasimme, tukea sen elämää ja menestystä ja puolustaa sitä; naisen toimena on pitää huolta sen järjestyksestä, hempeydestä ja sulosta. Avarra nämä molemmat tehtävät. Miehelle yhteiskunnan jäsenenä kuuluva velvollisuus on osaltaan auttaa valtion elämää ja kestävyyttä, menestystä ja puolustusta. Naiselle yhteiskunnan jäsenenä kuuluva velvollisuus on osaltaan auttaa valtion järjestystä, levittää siihen kodikkaisuutta ja sulostuttaa sitä. Mikä on miehen tehtävänä omalla ovellaan, jota hänen tulee tarpeen vaatiessa puolustaa loukkaukselta ja ryöstöltä, sama tulee olla hänen tehtävänsä ei suinkaan pienemmässä, vaan vieläpä laveammassa mitassa maansa rajalla; ja täyttääkseen siellä tämän tärkeämmän velvollisuutensa, täytyy hänen, jos niin tarvitaan, jättää kotinsakin hävityksen saaliiksi. Mitä naisen samalla tavoin tulee olla kodin seinien sisäpuolella: järjestyksen keskipisteenä, surujen hoivaajana ja kauneuden kuvastimena, sitä tulee hänen myös olla omaa kynnystään tuonnempana, siellä, missä järjestystä on vaikeampi pitää pystyssä, missä surut ovat suuremmat ja missä rakkaus on harvinaisempi. Ja niinkuin ihmissydämessä aina on vaistomainen taipumus kaikkiin sen todellisiin velvollisuuksiin, -- taipumus, jota sinä et voi tukahuttaa, vain väärentää tai turmella, jos sinä käännät sen pois oikeasta päämäärästään; -- niin kuin siellä on voimakas rakkaudenvaisto, joka oikein hoidettuna pitää pystyssä kaiken, mikä on pyhää elämässä, mutta joka väärään vietynä sitä kaataa, ja jonka _täytyy_ tehdä niin tai näin; -- niin on myös ihmissydämessä sammuttamaton vaisto, vallanrakkaus, joka oikeaan ohjattuna pitää pystyssä lain ja elämän koko ylevyyden, mutta joka harhaan johdettuna hävittää ne molemmat. Jumala laski sen juuret syvälle miehen ja naisen sydämen sisimpään, ja Jumala sitä siellä elättääkin. Yhtä turhaa kuin vaaraakin on moittia tai yrittää kukistaa vallanhalua! -- Taivaan tähden ja ihmisten tähden, halua valtaa niin paljon kuin vain jaksat. Mutta _mitä_ valtaa? Siinä on koko kysymys. Hävittämisen valtaako? Jalopeuran käpälääkö vaiko lohikäärmeen myrkyllistä henkäystä? Ei niitä. Parantamisen, vapahtamisen, ohjaamisen ja varjelemisen valtaa. Valtikan ja kilven valtaa; kuninkaallisen käden valtaa, joka parantaa koskettaessaan -- joka vangitsee vihollisen ja päästää vangin; valta-istuinta, joka kohoaa oikeuden kalliolta ja jolta astutaan alas vain laupeuden portaita. Ettekö tahdo yrittää saada sellaista valtaa ja nousta sellaiselle valtaistuimelle, ettekö tahdo lakata olemasta vaimoja ja tulla kuningattariksi? 107. "Rauhan ruhtinas." Huomaa tämä nimi. Kun kuninkaat hallitsevat tässä nimessä ja maan ylimykset ja tuomarit, saavat he myöskin sen vallan kukin omalla ahtaalla alueellaan ja siinä määrässä kuin on kuolevaisille suotu. Ei ole muita hallitsijoita; muu hallitus kuin heidän on vain epähallitusta; mutta ne, jotka tosiaan hallitsevat "Dei gratia", ovat kaikki rauhanruhtinaita ja rauhan ruhtinattaria. Ei synny sotaa maailmassa, ei tapahdu pienintäkään vääryyttä, teidän, naisten, olematta niistä edesvastuussa; ei niin, että te olisitte ne aiheuttaneet, vaan siksi, ett'ette ole niitä estäneet. Miehet ovat luonnostaan taisteluun taipuvaisia; he haluavat taistella minkä asian puolesta tahansa tai sitten ilman asiaakin. Mutta teidän tehtävänänne on valita heidän asiansa ja kieltää taistelu siinä, missä ei mitään syytä siihen ole. Ei ole maan päällä sitä kärsimystä, sitä vääryyttä, sitä kurjuutta, josta te ette kantaisi syytä. Miehet voivat sietää moista, mutta teidän ei tule sitä sallia. Miehet tallatkoot sen säälimättä temmellyksensä jalkoihin; mutta miehet ovat heikkoja säälissä, ja heidän toivonsa on surkastunut; vain te voitte tuntea tuskan syvyydet ja löytää keinon sen parantamiseksi. Mutta yrittämättä tehdä kaikkea tätä, käännytte te siitä pois; te sulkeudutte puistojenne muurien ja puutarhojenne porttien taakse; ja te tyydytte tietämään, että niiden tuolla puolen on kokonainen maailma erämaata -- maailma salaisuuksia, joihin te ette uskalla tunkeutua, ja kärsimyksiä, joihin te ette uskalla katsahtaa. Minä sanon teille, että tämä on minusta masentavimpia kaikista inhimillisistä ilmiöistä. Minua ei hämmästytä enää mikään syvyys, johon ihmiskunta saattaa vajota, koska se on kerran kääntänyt kunnialleen selkänsä. Minä en lainkaan ihmettele saiturin kuolemaa, kun hänen raukenevat kätensä irtautuvat kullasta. Minä en ihmettele nähdessäni irstailun orjan elävän kuolemanliinat käärittyinä jalkojen ympärille. Minä en ihmettele sitä, että salamurhaaja ilman apulaisia surmaa yksinäisen uhrinsa pimeässä rautatiellä tai lammen kaislojen suojassa. Minä en ihmettele edes sitä joukkomurhaa, jonka myriadit kädet pöyhkeillen suorittavat keskellä päivää kansojen järjettömän raivon kohottamina, enkä minä ihmettele sitä mittaamatonta, käsittämätöntä rikostaakkaa, jonka ovat niiden kansojen papit ja kuninkaat kasanneet helvetistä taivaaseen ulottuvaksi. Mutta sitä minä ihmettelen ja sitä pidän minä -- ah, miten outona! -- kun minä näen hennon, hempeän naisen teidän keskellänne lapsi povellaan ja varustettuna voimalla, joka, kunhan hän vain haluaisi sovelluttaa sitä lapseensa ja sen isään, on puhtaampi kuin taivaan ilma ja väkevämpi kuin kaikki maailman meret -- niin, siunauksella niin suurella, ett'ei hänen puolisonsa haluaisi luopua siitä koko maapallon hinnasta, vaikka se olisikin yksi ainoa täydellinen krysoliitti: -- kun minä näen hänen luopuvan tästä ylevästä vallastaan kilpaillakseen etusijasta lähimmän ovinaapurinsa kanssa! On hämmästyttävää -- hyvin hämmästyttävää! -- nähdä hänen kaikkien oikeiden ja viattomien tunteiden kaunistamana menevän aamuisin puutarhaansa leikkimään sen hyvin hoidettujen kukkien hetaleilla ja nostamaan niiden päätä, jos ne sen kallistavat, onnellinen hymy kasvoillaan ja otsa pilvetönnä siksi että pieni muuri ympäröi tätä rauhallista paikkaa; ja kuitenkin tietää hän sydämessään -- jos hän vain haluaa käyttää hyväkseen sitä, mitä se tietää -- että tämän ruusujen peittämän muurin tuolla puolen aina taivaanrannalle asti ihmiset kuolemantuskissaan raastavat villiä ruohoa ja että sen ruohon takovat maan tasalle heidän sydänverensä lyönnit... Te olette kuulleet kerrottavan -- ja minun luullakseni on tässä väitteessä muutakin kuin mielikuvitusta, mutta pitäkäämme sitä nyt joka tapauksessa vain mielikuvituksen tuotteena -- että kukat menestyvät oikein vain sellaisen ihmisen puutarhassa, joka niitä rakastaa. Minä tiedän teidän toivovan, että tämä olisi totta; teistä tuntuisi ihanalta lumovoimalta, jos te voisitte sytyttää kukkiinne syvempiä, lämpimämpiä värejä vain luomalla niihin lempeän katseen; niin, ja vieläkin ihanammalta, jos teidän katseellanne olisi voima ei ainoastaan elähyttää, vaan myös säilyttää; -- jos te voisitte käskeä mustan ruosteen pysymään niistä loitolla, ja nivelikkään toukan säästämään niitä -- jos te voisitte käskeä kasteen lankeamaan niille kuivuuden vallitessa ja sanoa etelätuulelle pakkasen saapuen: "Tule, etelätuuli, ja huo'u puutarhaani, jotta sen jalo tuoksu leviäisi avaralle." Tämä tuntuisi teistä ihanalta? Mutta eikö teistä tuntuisi se vielä ihanammalta kuin kaikki tämä -- ja kuinka rajattomasti suuremmoisemmalta -- minkä te _voitte_ tehdä kukkien hyväksi, jotka ovat kauniimpia kuin nämä -- kukkien, jotka osaavat siunata teitä, koska te olette niitä siunanneet, ja jotka osaavat rakastaa teitä, koska te olette niitä rakastaneet, -- kukkien, jotka ajattelevat kuten te ja joilla on samanlainen henki kuin teilläkin; ja jotka, jos te ne pelastatte, ovat pelastettuja ijäksi? Onko tällainen valta pieni? Tuolla kaukana rämeiden ja kallioiden keskellä -- kaukana kammoittavien katujen pimeässä -- venyvät nämä heikot pikku kukat, kaikki lehdet kuihtuneina ja varret taittuneina: ettekö sitten koskaan haluaisi mennä niiden luo tai järjestää niitä omiin pieniin, tuoksuviin lavoihinsa tai laittaa niille omaa taimitarhaa, noille kylmässä tuulessa väriseville? Pitääkö aamun seuraaman aamua vain teille, eikä heille; ja päivän nouseman etäältä katselemaan tätä kamalaa kuolontanssia, mutta ei koskaan päivän nouseman tuulahduksellaan virvoittamaan näitä villien orvokkien ja kuusamain ja orjantappurain muodostamia eläviä kukkaryhmiä ja huutelemaan teitä akkunastanne -- ei englantilaisen runoilijan valtijattaren nimeltä, vaan Danten suuren Matildan nimeltä, hänen, joka seisoi onnellisen Lethen rannalla kukkaseppeltä sitoen -- sanoen: "Matilda, nyt käyös yrttitarhaan: Jo väistymys tul' yön, tuon peikon mustan, Jo kuusan tienoot täyttää tuoksullaan Ja ruusuin henkäys käy yli maan?" Ettekö tahdo laskeutua niiden luo? -- näiden suloisten elävien olentojen luo, jotka uusi rohkeus on putkahuttanut maasta taivaan syvän hohteen värittäminä -- ja jotka pyrkivät ylöspäin versomisen jumalaisen voiman nostamina, ja joiden puhtaus, tomusta ja pölystä vapaana, umppu umpulta avautuu lupauksen kukaksi; -- ja ne kääntyvät teidän puoleenne teitä odottaen: "kuunteleepi kukonkannus -- mä kuulen, kuulen! Ja lilja kuiskaa -- mä ootan!" Huomasitteko, että minä äskeistä runoa esittäessäni sivuutin kaksi säettä; luulette ehkä minun ne unohtaneen? Tässä ne ovat: "Matilda, nyt käyös yrttitarhaan; Jo väistymys tul' yön, tuon peikon mustan, Matilda, nyt käyös yrttitarhaan: Mä veräjällä yksin ootan." Mutta kenen luulette yksinään seisovan tämän ihanamman puutarhan veräjällä, odottaen teitä? Oletteko joskus kuulleet puhuttavan ei Matildasta, mutta Magdalenasta, joka aamulla meni yrttitarhaansa ja siellä tapasi veräjällä odottamassa miehen, jota hän luuli yrttitarhan hoitajaksi? Ettekö ole häntä etsineet usein, -- etsineet häntä turhaan läpi yön; -- etsineet häntä turhaan sen vanhan yrttitarhan veräjältä, jossa säkenöivä miekka odottaa? Häntä ei ole siellä koskaan, mutta _tämän_ puutarhan veräjällä, siellä odottaa hän aina -- odottaa tarttuakseen teidän käteenne -- valmiina lähteäkseen katselemaan laakson hedelmiä, lähteäkseen katselemaan, onko viinipuu jo kukkinut ja onko kranaatti-omenan kukka jo käynyt umpuille. Siellä käyskentelette te Hänen kanssansa katselemassa niitten viinipuitten pieniä köynnöksiä, joita hänen kätensä hoitaa -- siellä näette te kranaatti-omenan kukan avautuvan siinä, mihin hänen kätensä oli kylvänyt sen veripunaisen siemenen; -- vielä enemmän: te näette enkelten joukon pitävän vartiota ja siivillään karkoittavan kaikki nälkäiset linnut hänen kylvämiltään tienvieriltä ja te kuulette heidän huutelevan toisilleen viinipuurivien välistä: "Ottakaa kiinni ne ketut, ne pikku ketut, jotka hävittävät viinipuut, sillä meidän viinipuittemme rypäleet ovat vielä hentoja." Oi te kuningattaret -- te kuningattaret! pitääkö teidän maanne vuorten kätköissä ja onnellisissa lehdoissa ketuilla oleman luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä; mutta pitääkö kaupunkienne kivien huutaman teille, että ne ovat ainoat pielukset, joille Ihmisen Poika voi päänsä kallistaa? JOHN RUSKIN. _John Ruskin_, kuuluisa englantilainen taide-arvostelija ja kauneuden apostoli, syntyi Lontoossa, 8 p. helmik. 1819. Hän oli vanhempiensa, viinikauppias John James Ruskinin ja tämän puolison Margaret Coxin ainoa lapsi. Saatuaan tiedon ensimäiset alkeet ja etenkin kaikelle kauniille herkän mielensä herätyksen taiteita rakastavassa kodissaan, harjoitti hän jonkun aikaa lukuja Oxfordin yliopistossa, samalla matkustellen vanhempiensa kanssa Englannin ja Europan mantereen ristiin rastiin. Näillä matkoilla ja yksinäisillä vaelluksilla metsissä ja kedoilla ja vuorilla kehittyi hänen erinomaisen herkkä luonnon- ja kauneudentajunsa yhä hienostuneemmaksi ja yhä hartaammaksi, ja niinpä hän vasta 24 vanhana kirjoittaa siihen asti halveksitun ja parjatun maisemamaalari _Turnerin_ puolustukseksi ensi niteen kuuluisaa teostaan _Modern Painters_, herättäen sillä suunnatonta huomiota ja lisäten siihen vielä vuosien mittaan 4 uutta nidettä (1843-1860). Matkusteltuaan sitten Italiassa ja Alpeilla tutkimassa rakennustaidetta ja vuorimaalauksen "totuutta", julkaisee hän retkiensä tuloksena v. 1849 teoksen "_The Seven Lamps of Architecture_", omilla piirustuksillaan varustettuna. Sitten joutuu Ruskin onnettomiin naimisiin -- avioliitto purkautuu v. 1854 ja rouva Ruskin menee toiselle miehelle -- viettää pitkät ajat Italiassa, Venetsiassa, valmistellen suurta ja syystä kyllä kuuluisaa teostaan "_The Stones of Venice_", joka sitten ilmestyykin 3:na vahvana niteenä 1851-53, jossa hän loistavalla, innostuneella ja sytyttävän runollisella tavallaan osoittaa rakennustaiteenkin noudattelevan kunkin kansan ja ajan uskontoa, siveyskäsitteitä, tapoja ja harrastuksia ja jossa hän ylistää gotiikkaa renesanssin kustannuksella. Samana vuonna, jolloin _"Venetsian kivien"_ ensi osa ilmestyi, julkaisi Ruskin myös n.s. prerafaelistisen maalaussuunnan puolustus- ja selitysteoksen _Pre-Raphaelitism_ (1851), joka suuresti auttoi tämän merkillisen taideliikkeen kehkeymistä. 1853 aloittaa Ruskin pitkän ja suunnatonta huomiota herättäneen luentotoimintansa Edinburghissa, Manchesterissa y.m., käsitellen eloisasti, mukaansatempaavasti rakennustaidetta, Turneria, prerafaelitismia, taiteen siveellistä ja yhteiskunnallista sovellutusta ja tiivistäen ajatuksensa sitten kirjoiksi sellaisiksi kuin _A Joy for Ever, On The Old Road, The Two Paths_. Muita samanaikuisia teoksia ovat _Harbours of England_ (1856), _Elements of Drawing_ (1857), _Elements of Perspective_ (1859) sekä _Modern Painters'in_ viides ja viimeinen nide (1860). Tämä vuosi 1860 osoittaa taitekohtaa Ruskinin elämässä ja tuotannossa. Nyt loppuu hänen askartelunsa suoranaisen taiteen kanssa, ja hän ryhtyy nyt sovelluttamaan oppejaan ja taiteen syvintä tarkoitusperää tavoittelevaa maailmankatsomustaan elävään elämään, yhteiskunnallisiin laitoksiin, kansaan. Hän saarnaa suurteollisuuden raaistuttavaa, rumentavaa, tappavaa, ihmissielua surkastuttavaa vaikutusta vastaan, tuomitsee rautatiet maiseman tärvelijöinä, kokee nostaa kunniaan vanhaa englantilaista käsiteollisuutta ja toimittaa työväelle siedettäviä asunto-oloja j.m.s. Hänestä tulee täten säkenöivänä puhujana, lukemattomien, mitä omituisimmilla nimillä varustettujen kirjojen, lentolehtisten, aikakauskirjojen sepittäjänä ja toimittajana väsymätön, innostunut _kauneuden apostoli_ keskelle suurteollisuuden kiirettä, kurjuutta ja rumuutta. Hän ei jätä koskematta ainuttakaan yhteiskunnan mätähaavaa, hän pohtii kansantaloutta ja kasvatusta, hän tuhlaa koko suuren omaisuutensa aatteidensa toteuttamiseksi ja hänen vaikutuksensa niin kotona kuin ulkomailla onkin ollut erinomaisen runsas ja hedelmöittävä taiteen yleisiin suuntiin, kasvatukseen, elämän kauneuteen, luonnontajuun nähden. Ruskin on kirjoittanut kaiken kaikkiaan yli 50 eri teosta, ottamatta lukuun hänen pienempiä julkaisujaan. Kuuluisin ja suosituin hänen apostoliaikakautensa teoksista on epäilemättä _Sesame and Lilies_ (1871), joka Manchesterissa ja Dublinissa pidettyinä luentoina käsittelee lennokkaalla tavallaan kasvatusta, naisen asemaa ja tehtävää, yhteiskunnan suhdetta yksilöön. Muista myöhemmistä teoksista mainittakoot tytöille kirjoitettu _Ethics of the Dust_ (1886), suurta suosiota saavuttanut _The Crown of Wild Olive_ (1866), ajatuskokoelma _Time and Tide_ (1867), kreikkalaista jumalaistarustoa käsittelevä _Queen of The Air_ (1869). 1870-1885 julkaisee hän teokset _Aratra Pentelici, The Eagle's Nest, Love's Meinie, Ariadne Florentina, Val d'Arno, Proserpina, Deucalion, The Laws of Fesolé, The Bible of Amiens, The Art of England, The Pleasures of England_, omatekoisen elämäkerran _Praeterita_ j.n.e. Vv. 1869-1884 toimii hän kaunotieteiden professorina Oxfordin yliopistossa sekä julkaisee vv. 1871-1884 pientä kuukauslehteä _Fors clavigera_ työmiehille. Ruskin, Luonto ja ihminen. -- 13 Hän kuolee 20 p. jouluk. 1900 yksinkertaisesta talossaan Conistonissa. John Ruskinilla oli jokaiselle profeetalle välttämätön hehkuva innostus asiaansa, ja se vei hänet nykyisen onnettoman yhteiskunnan onneksi ainakin osittaiseen voittoon. Hänen sanontansa oli ensi alussa pitkin, suunnattomasti sälytetyin lausein liikkuvaa ja siis vaikeatajuista, eikä ole aina suomentajan syy, jos lukija tässä kirjassa onkin tavannut kohtia, joiden ajatukseen hän vain ankarasti ponnistellen on päässyt syventymään. Mutta myöhemmin, kun hän alkoi puhua kansalle, muuttui myös hänen esitystapansa lyhyeksi, täsmälliseksi, iskeväksi, sytyttäväksi ja hänen oppinsa selväksi ja kohottavaksi. Ja mitä hän vaati taiteelta ja elämältä: totuutta, luonnollisuutta, puhtautta, vakavuutta, onkin sittemmin tullut yleisesti tunnustetuksi, ja mikä vielä parempi, johonkin määrin myös seuratuksi. Tutustuminen Ruskinin elämäntyöhön, ajatuksiin ja opetuksiin onkin jalostavinta, kohottavinta ja henkisiä näkö-aloja avartavinta askartelua, mitä todelliseen sivistykseen pyrkivä ihminen saattaa löytää. Tämän kirjan pikkukappaleet on suomennettu erään ulkomaalaisen valikoiman mukaan alkuperäisistä teoksista, ja pyrkivät ne osoittamaan Ruskinin suhdetta luontoon ja kasvatukseen. Toivokaamme, ett'ei mene pitkää aikaa, ennenkuin suomalainen yleisö saa jonkun Ruskinin teoksen kokonaisuudessaan nautittavakseen. _Suomentaja_. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUONTO JA IHMINEN: POIMINTOJA ERI TEOKSISTA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.