The Project Gutenberg eBook of Araukanien päällikkö: Intiaaniromaani
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Araukanien päällikkö: Intiaaniromaani

Author: Gustave Aimard

Release date: October 2, 2018 [eBook #58000]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARAUKANIEN PÄÄLLIKKÖ: INTIAANIROMAANI ***


E-text prepared by Tapio Riikonen



ARAUKANIEN PÄÄLLIKKÖ

Intiaaniromaani

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomennos






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1921.




SISÄLLYS:

      I. Kohtaus puelka-intiaanien kanssa.
     II. Machi.
    III. Kummastuksia.
     IV. Mustan sydämen liitto.
      V. Antinahuel.
     VI. Kapina.
    VII. Don Pancho Bustamente joutuu vihollisen käsiin.
   VIII. Välikohtaus.
     IX. Valmistuksia takaa-ajoon.
      X. Curumilla sotajalalla.
     XI. Antinahuelin vallassa.
    XII. Antinahuel neuvottelukokouksessa.
   XIII. Pakoyritys.
    XIV. Murskautuneita toiveita.
     XV. Del Rio See rotkolla.
    XVI. Linnoitus ja ansa.
   XVII. Vaarallisilla teillä.
  XVIII. Verellä merkitty ehdotus.
    XIX. Sotajuoni.
     XX. Ihmisuhri.
    XXI. Silmästä silmään.
   XXII. Condorkankin taistelu.
  XXIII. Kuolleitten lepopaikalla.
   XXIV. Jälleennäkeminen.
    XXV. Leijona kukistuu.
   XXVI. Vapautus.
  XXVII. Hirmumyrsky.
 XXVIII. Taivaan ja maan välillä.
   XXIX. Viimeinen taistelu.
    XXX. Loppu.




I. KOHTAUS PUELKA-INTIAANIEN KANSSA.


Eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1835 ratsasti kaksi miestä oivallisen
mustatäpläisen newfoundlandilaiskoiran seuraamana pitkin Karampanguesin
rantoja. Tämä pieni joki juoksee Araukanian läpi, ja sitä ympäröivät
hymyilevät laaksot ja hedelmälliset niityt. Kaukana idässä kohoavat
Andien mahtavat vuorenharjanteet, joiden juurella sijaitsevien
yksinäisten majojen valkoiset kalkkiseinät loistavat auringossa ja
antavat eloa tälle lumoavalle maakunnalle.

Ratsastajat, jotka niin äkkiä ilmestyivät esiin suloisesta villistä
luonnosta, olivat puetut Chilen kansallispukuun. Erämaan elämä oli
heille nähtävästi aivan outoa ja tuntematonta, sillä he ratsastivat
niin huolettomasti ja rauhallisesti, että olisi voinut luulla heidän
matkustavan turvallista tuttua maantietä myöten, eikä sellaisten
seutujen läpi, jotka ovat täynnä näkymättömiä vaaroja ja vastuksia.
He olivat muukalaisia, ranskalaisia, jotka olivat lähteneet
kotikaupungistaan Parisista koetellakseen onneaan täällä. Toinen oli
nuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias mies, jonka ylevistä
kasvonpiirteistä ja jalosta ryhdistä saattoi päättää, että hän oli
loistavissa olosuhteissa kasvanut ylimys, mutta kärsinyt paljon
kohtalon katkerista iskuista. Ludvig, Preboisin kreivi, oli aikoinaan
omistanut suuren maatilan, jonka hän oli kuitenkin kokonaan kadottanut
muutamien uhkarohkeitten epäonnistuneiden keinotteluyritysten takia.
Ainoa muisto tästä onnellisesta ajasta oli hänen uskollinen koiransa
Cesar, joka oli vannonut jakavansa ilot ja surut hänen kanssansa.

Valentin Guillos -- se oli toisen miehen nimi -- oli vain muutamia
vuosia vanhempi toveriansa. Hän oli isokasvuinen laiha mies. Hänellä
oli hiukan punertavat hiukset, auringonpaahtamat teräväpiirteiset
kasvot ja viisaannäköiset vaaleansiniset silmät. Koko hänen olemuksensa
todisti rohkeutta ja kyvykkyyttä. Vastakohtana ystävälleen oli hän
syntynyt köyhistä vanhemmista ja saanut nuoruusvuosinaan kovasti
taistella köyhyyttä vastaan. Varattomuus oli pakoittanut hänet
ansaitsemaan elatuksensa silmänkääntäjänä. Ludvigin isä, joka oli
eräässä tilaisuudessa tullut kiinnittäneeksi häneen huomiotaan, oli
pelastanut hänet hädänalaisesta asemasta antamalla hänen
harrastuksilleen määrätyn suunnan. Valentin oli päässyt luutnantiksi
sotaväkeen. Kunnialegionan risti koristi jo silloin hänen rintaansa,
kun onnettomuus kohtasi hänen ystäväänsä. Hän päätti -- huolimatta
siitä, että hänen omat tulevaisuudentoiveensa murskautuivat -- seurata
hyväntekijänsä poikaa, joka ei voinut enää oleskella kotimaassa, ja
olla hänelle sinä tukena, jota hän äkkiä muuttuneissa olosuhteissa
kipeästi kaipasi.

Heidän tulostaan Valparaisoon Chilessä oli jo kulunut monta kuukautta,
ja näinä aikoina olivat ystävämme tutustuneet niihin henkilöihin, jotka
vaikuttivat heidän myöhäisempiinkin elämänvaiheisiinsa ja jotka
esiintyvät myös kertomuksessamme. Seuratkaamme nyt kuitenkin ystäviämme
heidän matkallansa.

"Eikö ole todellakin hauska ratsastaa hyvällä hevosella erämaan halki?"
kysyi Valentin iloisesti seuralaiseltaan.

"No niin, mitä ratsastukseen tulee", sanoi tämä, "niin tiedän vain,
että olen istunut hevosen selässä neljästä asti aamulla, ja olen nyt jo
sangen väsynyt."

"Ystävä raukkani", sanoi Valentin huoaten tahdottomasti. "Minähän olen
kokonaan unohtanut, että olen hiukan vahvempi sinua, ja ettet ole vielä
tottunut pitkiin ratsastusmatkoihin. Olinpa oikea narri, kun en
muistanut sitä. Mutta pysähtykäämme ja levähtäkäämme nyt hetkisen."

Hän ratsasti muutamien suurien granaattiomenapuiden siimekseen, joiden
tuuheiden oksien lomitse aurinko ei päässyt paistamaan, ja jotka siis
tarjosivat heille oivallisen lepopaikan. Sitten hyppäsi hän hevosensa
selästä, ja Ludvig seurasi esimerkkiä. Molemmat istuutuivat maahan, ja
hevosten syödessä puiden reheviä versoja otti Valentin matkarepun
olaltaan ja veti sieltä esiin laivakorppuja, vuohenjuustoa ja palan
suolattua lihaa. Sitten alkoivat ystävykset syödä antaen Cesarillekin
osansa. Tämä istui vastapäätä heitä ja katseli tarkasti jokaista palaa,
jonka he pistivät suuhunsa.

"Kas niin, pahin nälkä on pian sammutettu", huomautti Valentin
lyhyesti, "sitten voimme vielä levätä hetkisen. Olemme nyt sangen
ihanalla seudulla, Ludvig, eikö totta? Vahinko vain, että aurinko
paistaa kovin kuumasti, ja tiet ovat huonoja. Mitäs ajattelet
matkastamme, veijari?" sanoi hän kääntyen Cesarin puoleen.

Koira pureskeli juuri suurta läskipalaa, mutta kuullessaan Valentinin
sanat heilutti se häntäänsä ja suuntasi viisaat silmänsä häneen,
merkiksi ystävällisestä myöntymisestä. Äkkiä kohotti se päätään,
kuunteli hetkisen ja alkoi sitten ulvoa.

"Hiljaa, Cesar, hiljaa! Mitä sinä tahdot? Etkö tiedä, että olemme aivan
vieraalla seudulla, ja ettei täällä ole yhtään ihmistä, joka..."

Hän kuunteli. Koira jatkoi ulvomistaan.

"Kummallista! Olisinkohan sittenkin erehtynyt? Cesarin täytyy vainuta
jotain, sen ulvonta on luonnotonta. Mikä sinuun nyt tuli, mikä sinua
vaivaa? Ehkä hirvi? Hm, se ei olisi hullumpaa!" Hän nousi ylös ja astui
pari askelta. Samassa kumartui hän, otti pyssynsä, ja seisoi hetkisen
kuin noiduttuna. "Cesar on aina oikeassa", mutisi hän. "Minä luulen,
Ludvig, että meidän täytyy ryhtyä puheisiin noiden kanssa."

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä oli kymmenen asestettua
intiaania hevosineen. He olivat puetut puelkojen pukuun. Heidän
hartioillaan riippui kirjavat viitat, päähinettä ei heillä ollut
lainkaan, ja hiukset, jotka olivat kiinnitetyt yhteen otsaa
ympäröivällä punaisella siteellä, olivat tasaiset ja pitkät. Kaikkien
kasvot olivat maalatut kirjavilla väreillä. Aseina oli heillä pitkät
keihäät, puukot, pyssyt ja kilvet, jotka olivat koristetut ihmisten
hiuksilla ja hevosten harjaksilla.

"Luuletko, että noilla veitikoilla on ystävälliset aikeet?" kysyi
Valentin.

"Hm, he ovat araukaneja -- antakaamme heidän joka tapauksessa tulla
lähemmäksi."

"Se on minunkin mielipiteeni. Ole kuitenkin varovainen!"

He virittivät pyssyjensä hanat ja odottivat jännittyneinä, mitä tulisi
tapahtumaan. Huomattuaan valkonaamat pysyivät araukanisotilaat aivan
liikkumattomina hevostensa selässä ja tarkastelivat heitä
kummastuneina. Vihdoin ratsasti eräs mies, joka näkyi olevan joukkueen
johtaja, hiukan eteenpäin ja antaen hevosensa tehdä kauniita liikkeitä,
laski hän keihäänsä maahan merkiksi rauhallisista aikomuksistaan, nosti
oikean kätensä rinnalle ja kohotti sitten molemmat päänsä yli.

"Marry, marry! Veljeni ovat muukalaisia. Minkätähden ovat he niin
kaukana heimonsa muista miehistä?"

Kysymys oli tehty espanjaksi ja vaikka se sointui aivan vieraalta,
koska intiaani puhui kurkkuäänellä, ymmärsivät nuoret miehet sen
sisällön.

"Villi näkyy olevan hiukan utelias", sanoi vanhempi heistä toverilleen.
"Vastaanko minä hänelle?"

"Tee se, Valentin, eihän siitä ainakaan ole meille vahinkoa."

"Olet oikeassa, minä koetan." Hän kääntyi nyt päällikön puoleen ja
sanoi lakoonisesti. "Me matkustamme."

"Minkätähden niin yksin?" kysyi tämä kummastuneena.

"Eihän meillä ole mitään kadotettavaa mukanamme", sanoi Valentin
nauraen.

Päällikkö osoitti päätään. "Eikö skalppiakaan muka."

"Mitä mies tarkoittaa? Tahtooko hän kenties tehdä pilaa hiuksieni
väristä? -- Älkää sotkeutuko asioihin, jotka eivät kuulu teille",
vastasi hän päällikölle. "Menkää vain omia teitänne, villit, muuten..."

Hän tähtäsi intiaania ja Ludvig seurasi heti ystävänsä esimerkkiä.
Päällikkö ei kuitenkaan pelästynyt heidän sotaisesta käytöksestään.
Työntäen kevyesti häntä kohti suunnatun pyssynpiipun syrjään sanoi hän
leppyisällä äänellä. "Veljeni erehtyy, minun aikomukseni ei ollut
loukata häntä. Minä olen hänen ystävänsä ja veljensä. -- Valkonaamat
olivat juuri syömässä, kun me tulimme?"

"Aivan oikein, päällikkö", vastasi Ludvig. "Te häiritsitte ateriaamme
tulollanne."

"Jos tyydytte siihen vähäiseen eväsvarastoon, joka meillä on mukanamme,
niin olemme palvelijanne", jatkoi Valentin uteliaana, nähdäkseen, mitä
nyt tulisi tapahtumaan.

"Otan tarjouksenne vastaan", sanoi intiaani. "Mutta vain yhdellä
ehdolla."

"No?"

"Että saan lisätä ateriaan osani."

"Se on oikeudenmukaista", sanoi Valentin heittäen iloisesti pyssynsä
maahan ja tarttuen ystävällisesti villin käteen. "Me tyydymme kyllä
laihaan ateriaan..."

"Ystävän leipä on aina hyvää", sanoi päällikkö arvokkaasti. Sitten
antoi hän tovereilleen merkin, ja nämä ottivat nyt laukuistaan esille
kaikenlaisia ruokatarpeita, myöskin nahkaleilejä, jotka sisälsivät
chickaa -- eräänlaatuista viiniä, jota valmistetaan maissista ja
omenista. Kaiken tämän asettivat he ranskalaisten eteen. Sitten he
asettuivat itse piiriin heidän ympärilleen, ja nyt uhrattiin pitkä aika
kunnollisen aterian syömiseen. Kun se oli loppunut, kääntyi päällikkö
taas ranskalaisten puoleen ja kysyi:

"Veljeni eivät ole espanjalaisia? Miltä saarelta he tulevat?"

"Maamme ei ole mikään saari", vastasi Ludvig. "Me olemme ranskalaisia."

Intiaani kohotti ylpeästi päätään ja sanoi: "Veljeni eivät puhuneet
oikein. On vain yksi maa, joka ei ole saari -- se on Araukas, vapaitten
miesten suuri maa!"

Ystävykset nyökkäsivät. Niin päättäväisesti lausuttua ajatusta he eivät
tahtoneet kumota.

"Veljeni ovat siis ranskalaisia", sanoi päällikkö taas. "Heidän
aikomuksensa on epäilemättä harjoittaa kauppaa. Missä ovat heidän
tavaransa?"

"Te erehdytte, me emme ole kauppiaita", vastasi Valentin. "Me olemme
tulleet tänne tervehtimään araukaneja, veljiämme, sillä olemme kuulleet
heidän vierasvaraisuuttaan ylistettävän."

Intiaani näytti olevan sangen mielistynyt tähän arvosteluun hänen
kansastaan.

"Veljeni ovat aina tervetulleita luoksemme. He eivät ole viheliäisiä ja
katalia espanjalaisia, ja heidät otetaan kylissämme aina hyvin
vastaan."

"Mihin heimoon kuulutte?" kysyi nyt Valentin.

"Olen yksi ulmeneista -- päälliköistä -- ja kuulun Suuren Jäniksen
pyhään heimoon."

"Hyvä, silloin voitte sangen hyvin antaa meille ne tiedot, joita
tarvitsemme. Meidän täytyy tavata yksi heimolaisistanne."

"Mikä on hän nimeltään?"

"Antinahuel -- Auringontiikeri."

Intiaani näytti hämmästyneeltä. Kului pitkä aika, ennenkuin hän
vastasi.

"Valkoiset veljeni etsivät Suurtoquinia?" kysyi hän vihdoin hitaasti.
-- Toquiniksi nimitettiin intiaanikuvernementin korkeimpia päälliköitä,
joita oli neljä Araukaniassa. Toquinien jälkeen seurasivat Apo-Ulmenit
ja sitten Ulmenit. -- "Tietävätkö he että he joutuvat tekemisiin Utal
Mapuernan araukaniliittokunnan korkeimman päällikön kanssa. Veljeni
varokoot." Intiaanin kasvot synkistyivät, ja näytti siltä, kuin hän
aikoisi vielä lisätä jotakin. Mutta hän ajatteli hiukan ja sanoi
sitten. "Minä teen muukalaisille erään ehdotuksen. Jos he tahtovat
ensin levätä majassani, vien itse heidät Antinahuelin luo."

"Siihen suostumme. Me emme unhoita koskaan teidän hyväntahtoisuuttanne,
päällikkö."

"Trangoil Lanec -- Syvä Laakso -- täyttää ainoastaan velvollisuutensa.
Valkoiset veljeni seuratkoot minua, majani ei ole kaukana."

Ateria oli aikoja sitten loppunut, ja intiaanit nousivat hevostensa
selkään. Ludvig ja Valentin seurasivat heidän esimerkkiään. Päällikön
viittauksesta lähti pieni joukko liikkeelle, puelka-sotilaat poistuivat
joelta ja ratsastivat höllin ohjaksin täyttä laukkaa vuoria kohti.




II. MACHI.


Kahden tunnin kuluttua saapuivat ystävämme kylään, joka sijaitsi
kahdeksantoista peninkulman päässä Araukasta -- Araukanian
pääkaupungista -- Karampanguesin rannalla keskellä vuoristoa. He
saapuivat sinne juuri parhaaseen aikaan tullakseen omituisen tapauksen
todistajiksi. Erään majan eteen oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä,
etupäässä naisia ja lapsia, ja sen oviaukolla makasi intiaanin ruumis.
Lukuisista sulkakoristeista päättäen oli vainajalla ollut sangen korkea
asema kansansa keskuudessa. Ympärillä seisovien kirkuna, intiaanien
rumpujen huumaava ääni, koirien katkeamaton ulvonta -- kaikki tämä sai
aikaan niin hirvittävän melun, että Valentin ja Ludvig tunsivat halua
antaa hevostensa jälleen nelistää.

Ruumiin vieressä keskellä väkijoukkoa seisoi vanha, isokasvuinen,
villinnäköinen mies. Hän oli puettu naisen pukuun. Mies väänteli
ruumistaan hirveästi ja päästi tuon tästäkin peloittavan ulvonnan. Hän
oli Machi -- heimon poppamies. Näillä liikkeillään puolusti hän
kuollutta Guekubun, pahan hengen, hyökkäyksiä vastaan, joka tahtoi
anastaa hänet.

Äkkiä antoi Machi merkin, ja sekä musiikki että valitushuudot
taukosivat heti. Guekubu oli nähtävästi voitettu, ja ruumis joutui nyt
Pilliaun, valkeuden jumalan, haltuun. Poppamies oli hetken ääneti ja
kääntyi sitten yleväpiirteisen ja käskevän näköisen miehen puoleen,
joka keihääseensä nojaten seisoi hänen edessään.

"Suuren Jäniksen mahtavan heimon päällikkö", alotti hän. "Sinä näet
tässä isäsi, urhoollisen Apo-Ulmenin, Karhunkynnen, joka niin synkällä
tavalla riistettiin meiltä. Kiitos Pilliau-jumalan, ei hänen tarvitse
enää pelätä pahaa henkeä, ja nyt metsästelee hän autuaitten sotilaitten
kanssa taivaan präärioilla. Kaikki tavat on täytetty, ruumis voidaan
haudata."

"Odotahan", keskeytti päällikkö. "Isäni on kuollut, mutta minä tahdon
tietää, kuka on tappanut hänet. Soturi on sitkeä eikä kuole niin
helposti. Kuka on siis sammuttanut hänen elämänsä lähteen? Vastaa
minulle, sinä Machi, jonka Pilliau on täyttänyt hengellään... minä
tahdon tietää murhaajan nimen. Sydämeni on täynnä surua eikä tule
tuntemaan helpoitusta, ennenkuin olen kostanut isäni kuoleman."

Kuullessaan nämä surevan sanat valtasi vavistus joukon. Kaikkien
katseet kääntyivät poppamieheen, joka kädet ristissä rinnalla ja katse
maahan vaipuneena seisoi heidän edessään. Päällikön vaatimus ei
ollenkaan hämmentänyt eikä kummastuttanut häntä. Hän oli nähtävästi
odottanut sitä ja seisoi nyt sangen miettiväisessä asennossa, joka yhä
enemmän ylensi hänen arvoaan väkijoukon silmissä.

"No niin, Machi, me odotamme! Tunnetko miehen, joka on syypää murhaan?"

"Minä tunnen hänet."

"Minkätähden isäni ei sitten puhu?"

"Koska on henkilöitä, jotka epäilevät Machin oikeudentuntoa, ja..."

"Kukaan ei epäile Machia, ei kukaan!" kirkui päällikkö. "Olipa
rangaistavan arvo mikä tahansa, niin ei hän tule välttämään kostoani.
Puhu Machi! Lupaan sinulle, että se mies, jonka nimen mainitset, on
kuoleva!"

Poppamies ei enää miettinyt. Hän oikaisi ylpeästi vartaloansa, kohotti
oikean kätensä ja muitten jännityksellä seuratessa hänen liikkeitään
näytti sormellaan juuri sitä päällikköä, joka oli osoittanut
sydämellistä vierasvaraisuutta ystävillemme.

"Täytä valasi, Ulmen! Tuossa seisoo mies, joka on syypää isäsi murhaan
-- Trangoil Lanec!"

Machin tiikerikatse viivähti hetkisen syytetyn vartalolla, sitten
näytti hänen olemuksensa äkkiä muuttuvan ja ikäänkuin sulautuvan
hiljaiseen suruun. Hän peitti kasvonsa kaapuunsa, aivankuin tämä
ilmoitus olisi tuottanut hänelle suurta tuskaa.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Trangoil Lanec oli mies, jota kaikkein
vähimmin voitiin epäillä murhasta, sillä rohkeudellaan ja
avosydämisyydellään oli hän voittanut kaikkien suosion. Niin pian kun
hämmästys oli haihtunut, syntyi vilkasta liikettä, ja kaikki
vetäytyivät pois miehen luota, joka ennen oli ollut niin hyvässä
maineessa.

Trangoil Lanec seisoi nyt yksin syyttäjänsä edessä. Kuin salama olivat
Machin hirveät sanat iskeneet häneenkin, mutta nyt alkoi jo halveksuva
hymy väreillä hänen huulillaan. Hän astui satulasta ja odotti.

"Minkätähden tapoit isäni, Trangoil Lanec?" kysyi nyt sureva Ulmen
pehmeällä ja valittavalla äänellä. "Hänhän rakasti sinua, ja olinhan
minä sinun ystäväsi!"

"Minä en ole tappanut isääsi, Curumilla!" sanoi Trangoil Lanec
päättäväisesti ja vilpittömällä äänellä, joka olisi kenties vaikuttanut
kuuntelijoihin, jollei hetkellinen kiivastus olisi sotkenut heidän
ajatuksiaan.

"Minkätähden kiellät sen?" kysyi Ulmen katkeroituneena. "Machi on
puhunut!"

"Hän valehtelee!"

"Ei, Machi ei valehtele, Pilliau on ilmoittanut sen hänelle. Ei ole
muuta mahdollisuutta -- sinä, vaimosi ja lapsesi olette kuoleman omat,
niin kuuluu laki."

Trangoil Lanec ei vastannut, vaan heitti aseensa maahan ja asettui
kuolemanpaalun viereen, joka oli poppamiehen majan edessä. Hänen
ympärilleen muodostui pian pyöreä piiri, ja jo alettiin tehdä
valmistuksia uhria varten, sillä vanhan tavan mukaan ei murhattua
päällikköä saanut haudata, ennenkuin hänen murhaajansa oli rangaistu.

Machi oli voitonriemuinen. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
vapautuakseen vihollisestaan, joka monta kertaa oli paljastanut hänen
petoksensa. Hänen vastustajansa kuolema tuottaisi hänelle ainoastaan
kunniaa.

Valentin ja Ludvig olivat pitäneet tarkasti silmällä poppamiestä. He
olivat tietoisia hänen rajattomasta vallastaan, ja intiaanien
herkkäuskoisuus ja petos, jonka uhriksi syytön mies joutuisi,
raivostutti heitä.

"Sallimmeko tämän murhan tapahtua?" kysyi Valentin neuvottomana
ystävältään.

"Emme", vastasi tämä. "Olen vakuutettu päällikön viattomuudesta ja
Machin konnamaisuudesta! -- Mutta mitä me oikeastaan voimme tehdä."

"Intiaaneja on siksi paljon, ettemme voi vapauttaa häntä väkivallalla.
Vaikka me saisimmekin viisi tai kuusi heistä surmatuiksi, hyökkäisivät
toiset päällemme, eikä yrityksestämme ei olisi mitään hyötyä."

Valentin löi äkkiä kädellään otsaansa.

"Etten tullut jo heti sitä ajatelleeksi! Olen saanut hyvän
päähänpiston. Käytän vanhaa silmänkääntötaitoani hyväkseni ja luulen,
että kaikki käy hyvin. Mutta lupaa minulle taivaan nimessä, ettet
kadota rauhallisuuttasi!"

"Ole huoletta, en estä sinua suunnitelmissasi."

"No hyvä, minä näytän tälle villille, että olen hiukan viekkaampi kuin
hän!" Valentin ohjasi nyt hevosensa keskelle piiriä ja huusi kuuluvalla
äänellä: "Kuulkaa minua, kansa! -- Te aiotte tehdä tyhmän rikoksen.
Machi on roisto. Hän nauraa teille selkänne takana."

Intiaanit tarkastelivat tyytymättöminä vierasta puhujaa. Ainoastaan
Curumilla säilytti rauhallisuutensa ja lähestyi Valentiniä.

"Kuka on kehoittanut valkoista veljeäni puhumaan? Vetäytyköön hän
syrjään, sillä hän ei tunne puelkojen lakeja. Machi on ilmiantanut
Trangoil Lanecin. Hänen täytyy siis kuolla."

"Todellako? Mutta minähän sanoin äsken teille, että poppamiehenne on
kurja roisto, ja minä riisun naamarin hänen kasvoiltaan, jos vain saan
tilaisuutta siihen."

Ulmen pudisti päätään, kääntyi Machin puoleen ja kysyi häneltä: "Mitä
isäni sanoo tähän?"

Tämä seisoi yhä liikkumattomana halveksuva hymy huulillaan. "Milloin
ovat valkeanaamat puhuneet totta? Muukalainen näyttäköön sanansa
toteen!"

Curumilla mietti vielä hetkisen. Ranskalaisen rehellinen,
luottamustaherättävä ilme voitti vihdoin. "No niin, veljeni puhukoon",
sanoi hän.

"Odottakaahan", keskeytti poppamies. "Mitä tapahtuu, jos minä
puolestani todistan, että muukalainen on väärässä?"

"Hän kuolkoon silloin!" vastasi Ulmen kylmästi.

"Siihen suostun kyllä", myönsi Valentin. "Kuulkaa nyt minua, Suuren
Jäniksen heimon sotilaat ja päälliköt. Minäkin olen suuri poppamies
heimoni keskuudessa ja sanon teille, ettei Trangoil Lanec, vaan Machi
itse on murhannut päällikön."

Pelon ja kummastuksen liikkeitä huomattiin ympärillä seisovien
keskuudessa. Valentin hengähti hetken ja jatkoi taas: "Niin, Machi on
tahrannut kätensä veljensä verellä. Tämän tietää hän itse sangen hyvin
ja koettaa nyt panna syyn viattoman miehen niskoille. Tarkastelkaa
häntä -- hän ei uskalla katsoa suoraan silmiini."

Poppamies värisi todellakin, ja hänen katseensa harhaili
levottomana sinne tänne. Hänen kasvoistaan saattoi selvästi lukea
syyllisyydentunnon.

"Valkoinen veljeni", sanoi Trangoil Lanec kääntyen Valentinin puoleen,
"minkätähden tahdot uhrata itsesi puolestani? Ystäväni luulevat minua
syylliseksi, sinä et voi estää heitä tappamasta minua. -- Tehkää siis
loppu asiasta, uhratkaa minut, mutta säästäkää vaimoni ja lapseni."

"Mitä sanovat veljeni?" kysyi Curumilla läsnäolevilta.

"Muukalaisten suuri poppamies näyttäköön sanansa toteen", kuului
yksiääninen vastaus.

"Hyvä", sanoi Valentin, "te tulette olemaan tyytyväisiä minuun." Hän
astui satulasta, veti sapelinsa huotrasta ja antoi sen kimallella
kaikkien silmissä. "Te näette tämän miekan", selitti hän rauhallisena.
"Sen pistän kahvaa myöten suuhuni. Jos Trangoil Lanec on syyllinen,
kuolen minä, mutta jos hän on syytön, suojelee suuri henki minua, ja
voin jälleen vetää tämän aseen ruumiistani haavoittumatta ollenkaan!"

"Veljeni puhuu kuin urhoollinen sotilas. Me katselemme."

"Ei, sitä minä en hyväksy", huudahti Trangoil Lanec. "Tahtooko
muukalainen tappaa itsensä?"

"Pilliau olkoon tuomari!" vastasi ranskalainen hymyillen. Sitten
asettui hän mahtavaan asentoon, pisti sapelin kärjen suuhunsa ja antoi
koko terän kadota ruumiiseensa.

Kauhistuneina katselivat puelka-sotilaat rohkeata muukalaista, joka
kääntyi ympäri, että kaikki tulisivat vakuutetuksi asian
todellisuudesta, ja veti sitten sapelin hitaasti ruumiistaan. Terä oli
yhtä kiiltävä kuin ennenkin, eikä valkonaama ollut haavoittunut. Nyt
nousi hirvittävä riemumeteli, joka loppui vasta sitten, kun Valentin
oli kädenliikkeellä vaatinut hiljaisuutta.

"Olen nyt todistanut teille, että Trangoil Lanec on syytön, eikö totta.
No niin. Machi väittää päinvastaista. Nyt on hänen vuoronsa todistaa,
että minä valehtelen. Mitä sanotte siitä, Machi?"

Onneton poppamies tunsi kaiken olevan mennyttä, tuskanhiki helmeili
hänen otsallaan ja hänen ruumiinsa vapisi, aivankuin hän olisi ollut
vilutautinen. Valentin tunsi sääliä häntä kohtaan ja tahtoi säästää
hänen henkensä, mutta se oli jo liian myöhäistä. Curumilla tunkeutui
Machin luo, antoi hänelle sapelin ja sanoi: "Isäni tahtoo olla suuri
poppamies... hyvä, näyttäköön hän, että Pilliau rakastaa häntä!"

"Muukalainen on petturi", änkytti Machi. "Hän petkuttaa kaikkia teitä."

"Me odotamme", sanoi Ulmen kuivasti.

Machi heitti epätoivoisen silmäyksen ympärilleen. Hän näki
uteliaisuuden kuvastuvan kaikkien kasvoilla. Apua ei hän voinut
keneltäkään odottaa, ja hän teki siis päätöksensä. Hän tahtoi kuolla
heimonsa poppamiehenä.

"Luuletteko, heikot sotilaat, että minä pelkään tätä asetta? Machi ei
pelkää mitään. Hän suoriutuu tästäkin. Mutta varokaa itseänne. Pilliau
suuttuu teidän käytöksestänne minua kohtaan. Hän on rankaiseva teitä
tästä nöyryytyksestä, johon nyt pakoitatte minut!"

Kun puelka-soturit kuulivat poppamiehensä sanat, alkoi heidän
päätöksensä horjua. Mutta Curumilla pysyi vaatimuksessaan ja vastasi
poppamiehen uhkauksiin käskevällä liikkeellä. Machi ei viivytellyt
enää, hän suuntasi vielä kerran vihaisen katseen ranskalaisiin ja
työnsi sitten ajatuksen nopeudella sapelin kurkkuunsa. Musta verivirta
syöksähti hänen kurkustaan. Onneton sulki heti silmänsä, otti kaksi
askelta eteenpäin ja kaatui sitten maahan. Machi oli kuollut.

"Heittäkää petollinen koira korppikotkien eteen", sanoi Curumilla
kääntyen inhoten poispäin. Hänen käskynsä täytettiin heti.

Trangoil Lanec syleili vuoroin Valentinia vuoroin Ludvigia, joita hän
nimitti pelastajikseen. "Tästälähtien olemme veljeksiä elämässä ja
kuolemassa", huudahti hän ihastuneena.




III. KUMMASTUKSIA.


Kului pitkä aika, ennenkuin melu ja levottomuus, jonka poppamiehen
kuolema oli saanut aikaan, oli tauonnut ja järjestys palannut jälleen
kylään. Ulmenit olivat jo sopineet ja puristaneet veljellisesti
toistensa kättä. Ilo olisi ollut rajaton, jollei erästä surullista
velvollisuutta olisi pitänyt täyttää. Apo-Ulmen päällikön ruumis oli
haudattava. Tähän kului sangen pitkä aika, sillä intiaanit hautaavat
aina suurilla juhlallisuuksilla etevät sotilaansa. Myöskin ystävämme
ottivat Curumillan pyynnöstä osaa hautajaistoimituksiin ja ateriaan.

Kestitys oli, niinkuin voitiin odottaakin, sangen suurenmoinen.
Ruokalajien joukossa oli muun muassa suuri korillinen kovaksi
keitettyjä munia, joita araukanit sangen ahnaasti pistelivät poskeensa.

"Mikseivät ystäväni syö?" kysyi Curumilla ranskalaisilta ja osoitti
koria.

"Suokaa anteeksi, päällikkö", vastasi Valentin, "minä syön kyllä sangen
mielelläni munia, mutta en tällä tavalla valmistettuja."

"Ah, ymmärrän. Veljeni pitävät raakoja munia parempina?"

"Ei, emme pidä kovista emmekä raaoista... vaan tavallisista pehmeiksi
keitetyistä munista."

"Mitä veljeni tarkoittavat?" kysyi päällikkö kummastuneena. "Munaa ei
voi keittää muuten kuin kovaksi. Isämme ovat aina syöneet tällä tavalla
keitettyjä munia."

Ranskalaiset katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, ja heidän kasvonsa
kuvastivat vilpitöntä osanottoa.

"Onko se todellakin totta, Ulmen? Mutta ettehän te tunne elämän
suurimpia nautintoja. Odottakaahan, minä autan teitä, niin tulette
vuosikausia muistamaan minua."

Riemuiten ottivat kaikki vastaan Valentinin ehdotuksen, ja Trangoil
Lanec kysyi häneltä innokkaana, milloin hän aikoi toteuttaa
aikomuksensa.

"En voi antaa teidän odottaa kauan -- aamulla täytän lupaukseni Suuren
Jäniksen kokoontuneen heimon edessä..."

Araukanit heräsivät aikaiseen seuraavana päivänä. Jo varhain aamulla
kokoontuivat naiset, miehet ja lapset suurelle aukealle paikalle
kylässä. Vihdoin saapuivat sinne Valentin ja Ludvig. Edellinen
tunkeutui heti hänelle osoitetulle paikalle, pienelle töyräälle, josta
hän helposti saattoi pitää silmällä kokoontunutta ihmisjoukkoa. Hänen
käskystään olivat kaikki valmistukset jo tehty. Hänen vieressään oli
pöytä, vedellä täytetty kattila ja kummallinen esine, joka nähtävästi
oli uuni.

Äsken valittu uusi Apo-Ulmen antoi Valentinille merkin aloittaa
toimituksensa. Ranskalaisen oli vaikea pidättää hymyään, kun hän näki
kaikkien uteliaina tarkastelevan häntä. Antaakseen sanoilleen
tarpeellisen painon, nousi hän ylös, nojasi toisella kädellään pöytään
ja aloitti:

"Arvoisat Ulmenit ja Suuren Jäniksen pyhän ja jalon heimon urhoolliset
sotilaat, kuulkaa tarkkaavaisesti, mitä sanon teille! -- Aikojen alussa
ei maata ollut vielä olemassa. Vesi ja pilvet täyttivät äärettömän
avaruuden. Kun Pilliau loi maailman, ja ihminen hänen mahdistaan
ilmestyi Punaisen vuoren helmasta, otti hän häntä kädestä, näytti
hänelle kaikki, mitä maan päällä, ilmassa ja vedessä oli ja sanoi:
'Sinä olet luotujen kuningas. Eläimet, kasvit ja kalat kuuluvat siis
sinulle, ja niiden täytyy edistyä ja kasvaa sinun hyödyksesi ja
onneksesi! Sitten lajitteli ja jakoi Pilliau eläimet eri ryhmiin kunkin
ominaisuuksiensa mukaan; ennen kaloja ja kasveja tuli kanan vuoro, joka
nokkii jyviä maasta. Silloin sanoi hän ihmiselle: 'Katso, tässä on yksi
hyödyllisimmistä eläimistä, jonka olen luonut sinua varten. Kanasta
saat oivallista lihasoppaa, sen liha on hyvänmakuista, ja sen munista
voit leipoa suloisia pannukakkuja. Jos olet sairas, ja vahva ravinto
tuottaa tuskia heikolle vatsallesi, voit syödä sen pehmeäksi keitettyjä
munia.' Niin puhui Pilliau ihmiselle vuosituhansia takaperin, ja minä
voin todistaa teille, että hän puhui totta. Muistakaa nyt: Voidakseen
keittää munan täytyy olla kaksi esinettä, ensiksikin itse muna ja
toiseksi kiehuvaa vettä. Te otatte munan, kohotatte kattilan kantta,
panette munan kattilaan ja annatte sen kiehua siellä kolme minuuttia --
ei enempää eikä vähempää. Pankaa mieleenne nämä tärkeät tiedot, muuten
ei munan keittäminen onnistu. Kas näin!"

Valentin pisti munan kattilaan. Kolmen minuutin kuluttua otti hän sen
pois vedestä, löi sen pään rikki, sekoitti siihen hiukan suolaa ja
antoi sen sitten Apo-Ulmenille.

Päällikkö söi munan tunnollisesti. Heti kirkastuivat hänen kasvonsa ja
hän huudahti ihastuneena: "Ooh! Hyvää, sangen hyvää! Veljeni on suuri
poppamies."

Valentin keitti vielä useita munia ja antoi ne Ulmeneille ja
etevimmille sotilaille. Mieletön ilo oli vallannut intiaanit, ja he
olivat vähällä kaataa ystävällisen muukalaisen tunkeillessaan hänen
ympärillään saadakseen kukin keitetyn munan. Vasta sitten, kun useiden
uteliaisuus oli sammutettu, saattoi Valentin ajatella kokeen
jatkamista.

"Tässä ei ole vielä kaikki, puelkat", ilmoitti hän kovalla äänellä.
"Mitä nyt olen jo näyttänyt teille, on vain lastenleikkiä
munapannukakun valmistamiseen verraten. Sitä taitoa ei opikaan
helposti. Seuratkaa nyt jokainen tarkasti liikkeitäni." Nopeasti ryhtyi
hän nyt työhön araukanien vilkkaasti seuratessa hänen hommiaan.

Kun pannukakku oli valmistunut, pani ranskalainen sen puulautaselle
viedäkseen sen Apo-Ulmenille. Mutta tämä oli tullut niin himokkaaksi
hyvästä hajusta, että hän unohti kokonaan arvokkuutensa ylipäällikkönä
ja ryntäsi muiden Ulmenien seuraamana pöydän luo.

Pannukakun menestys oli ennenkuulumaton. Araukanit pitivät paljon
uudesta, tuntemattomasta ruokalajista, ja kaikkialla näkyi onnellisia
kasvoja. Valentin, joka oli tyytyväinen voittoonsa, kieltäytyi kaikista
kunnianosoituksista ja palasi kiireesti Trangoil Lanecin ja Ludvigin
kanssa edellisen majalle.

Ranskalaiset olivat jo edellisenä päivänä päättäneet jatkaa matkaansa.
He tahtoivat lähteä heti, sillä he eivät tunteneet tietä, ja tästä oli
paljon haittaa heidän pikaiselle matkalleen. He olivat järjestämässä
matkatavaroitansa kuntoon, kun heidän isäntänsä saapui Curumillan
seuraamana majaan. Päälliköt tervehtivät heitä kohteliaasti painamalla
kätensä sydämelleen, heittäytyivät sitten maahan ja sytyttivät
piippunsa. Valentin ja Ludvig arvasivat, että intiaanit aikoivat tehdä
heille jonkun ehdotuksen ja odottivat kärsivällisesti, että nämä
alkaisivat puhua.

Poltettuaan piippunsa loppuun ja pistettyään sen vyöhönsä, kysyi
Trangoil Lanec:

"Aikovatko valkoiset veljeni jättää ystävänsä ja jatkaa matkaansa?"

"Aiomme", vastasi Ludvig.

"Ovatko he tyytyväisiä meihin? Ovatko intiaanit osoittaneet heille
kylliksi vieraanvaraisuutta?"

"Siitä ei puhettakaan, päällikkö. Te olette kohdelleet meitä kuin omia
heimolaisianne."

"Minkätähden matkustavat muukalaiset sitten luotamme?"

"Tiedättehän, että olemme tulleet maahanne etsimään Antinahuelia. --
Meidän täytyy puhutella häntä."

Ulmenit vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. "Niinkuin kultahiuksinen
veljeni haluaa" -- tällä tarkoitettiin Valentinia. -- "Antinahuel
kuuluu Mustan Dumanasin heimoon ja oleskelee kylässään."

"Siinä tapauksessa lähdemme heti hänen luokseen."

"Veljeni eivät matkusta yksin", sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti.
"Olen luvannut viedä heidät Antinahuelin luo, sillä on sangen
vaarallista kulkea yksin punaisten miesten alueella. Kultahiuksinen
veljeni on pelastanut henkeni -- minä seuraan häntä."

"Trangoil Lanec puhuu hyvin. Myöskin Curumilla on kiitollisuudenvelassa
veljilleen ja seuraa siis ystäviänsä."

"Mitä te puhutte, Ulmenit?" sanoi Valentin nousten nopeasti ylös. "Me
olemme matkalaisia, ja olemme varustautuneet pahimpienkin sattumien
varalta, emmekä saa siis yhdistää teidän kohtaloanne omiimme. Mitä
sanoisivat teidän naisenne ja lapsenne siitä?"

"He odottaisivat paluutamme."

"Mutta mehän emme vielä tiedä, mitä tulee tapahtumaan puhuteltuamme
miestä, jonka luokse valkonaamojen Suuri Kotka -- siksi kutsutte
varmaankin don Tadeo de Leonia -- on lähettänyt meidät. Ei, ei,
päälliköt, me kiitämme teitä ystävällisyydestänne, mutta sellaista
uhrausta emme voi ottaa vastaan."

"Veljeni eivät tunne Llanoeneja. Kaksi miestä on mennyttä kalua, mutta
neljä muodostaa jo taisteluvoiman", väitti Trangoil Lanec, ja äänellä,
joka ei sallinut vastustamista, jatkoi hän: "Me emme jätä ystäviämme."

"No niin", sanoi Valentin vihdoin. "Te olette urhoollisia miehiä,
päälliköt, saatte seurata meitä."

Hän älysi nyt, että heillä olisi paljon hyötyä näistä miehistä, jotka
olivat viettäneet koko elämänsä metsissä ja erämaissa. Hän jäi siis
ystävänsä kanssa vielä joksikin aikaa intiaanikylään, ja sitten
lähtivät he toveriensa ja pienen joukon seuraamana matkalle.

Puolen tunnin keskeytymättömän ratsastuksen jälkeen erosivat muut
intiaanit paitsi Trangoil Lanec ja Curumilla heistä. Näiden seuraamina
jatkoivat ranskalaiset matkaansa Suuren Käärmeen majoja kohti ja
katosivat pian vuorien soliin.




IV. MUSTAN SYDÄMEN LIITTO.


Meidän täytyy nyt siirtyä ajassa hiukan taapäin tutustuttaaksemme
lukijamme kertomuksemme toisiin henkilöihin. Siihen aikaan, josta
alamme nyt kertoa, oli Chile tasavalta, ja se oli heittänyt Espanjan
ikeen niskoiltaan. Mutta sen tila ei ollut tämän kautta kuitenkaan
paljoa parantunut, sillä itsenäisyys oli ainoastaan näennäinen, ja
hallitusta johti oikeastaan eräs mies, joka käytti hyväkseen
vallitsevia olosuhteita ja palveli omia tarkoitusperiään. Se oli
kenraali don Pancho Bustamente, sotilas, jonka ankaruudesta oli
liikkeellä niin peloittavia huhuja, että häntä alettiin nimittää
"El Verdugoksi" (pyöveli). Tavallisesta sotilaasta oli hän
urhoollisuudellaan kohonnut armeijan korkeimmaksi päälliköksi. Vihdoin
oli hänet kutsuttu sotaministeriöön. Mutta hän ei tyytynyt vielä
tähänkään. Hänen suunnitelmansa oli yhdistää naapurivallat Araukania ja
Bolivia Chileen ja päästä niiden hallitsijaksi diktatorin arvonimellä.
Onnettomuudeksi ei kenraalilla ollut suurmiehen sydäntä, ja
väkivaltaisten hankkeittensa kautta herätti hän vain vihaa niissä,
jotka työskentelivät rajattoman vapauden puolesta. Kapinayrityksiä
sattui toinen toisensa perästä, ja vihdoin muodostui salaliitto, joka
vannoi surmaavansa tyrannin. Tätä kutsuttiin "Mustan Sydämen liitoksi."

Don Pancho Bustamente oli nyt tukalassa asemassa. Vaikka hän saisikin
vallan käsiinsä, niin ei hänen henkensä olisi penninkään arvoinen,
jollei hän voisi repiä rikki sitä verkkoa, joka kietoutui yhä tiukemmin
hänen ympärilleen. Sentähden teki hän epätoivoisia ponnistuksia
saadakseen salaperäisen liiton johtajan käsiinsä. Alussa olivat hänen
yrityksensä turhat. Mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin, joka uhkasi
tehdä Mustan Sydämen suunnitelmat mitättömiksi. Kymmenen kuuluisinta
salaliittolaista saatiin nimittäin vangiksi Santiagossa, Chilen
pääkaupungissa, ja heidät aiottiin mestata jo seuraavana päivänä.

Tämä tapahtui 5 p:nä toukokuuta v. 1835. Kaupungissa vallitsi raskas ja
painostava mieliala. Ikkunat, parvekkeet ja kadut olivat täynnä
kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia miehiä ja naisia, joiden kasvot
kuvastivat levottomuutta ja hämmästystä. Kuvernementinpalatsista tulvi
lakkaamatta ratsastavia ordonanssiupseereja ja kasarmeista lähti suuria
sotilasjoukkoja Plaza Mayorille hajoittamaan siellä olevia
ihmisjoukkoja.

Äkkiä häiritsi synkkää hiljaisuutta kuusi kumeata kellonlyöntiä.
Samassa tärisytti yksiääninen valitushuuto ilmaa, näkyviin ilmestyi
joukko munkkeja, joita seurasi kymmenen vankia vartiostoineen.
Komennushuudon: "Seis!" kaikuessa astuivat munkit syrjään, ja sotilaat
muodostivat puoliympyrän, jonka keskelle tuomitut asetettiin.
Katkeralla epätoivolla katseli Santiagon kansa, kuinka miehet, jotka
olivat uhrautuvaisesti ja vapaaehtoisesti taistelleet isänmaansa
vapauden puolesta, aiottiin surmata. Luultavasti olisi syntynyt kapina,
jollei Bustamentella olisi tässä tilaisuudessa ollut apunaan niin
suurta sotavoimaa, etteivät pelottomimmatkaan uskaltaneet nostaa
meteliä. Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tuomio luettiin vielä kerran.
Sotilaat, joiden piti täyttää se, asettuivat riviin. Kuin
ukkosenjyrähdys pamahti yhteislaukaus. Nuo kymmenen uhria kaatuivat
kuoliaina maahan. Sitten asettuivat sotilaat järjestykseen ja marssivat
liehuvin lipuin ja toitottavin torvin ruumiitten ohi takaisin
kasarmeihinsa. Ihmisetkin katosivat vähitellen, ja pian oli paikka,
jossa kuolemantuomio oli toimeenpantu, autio ja tyhjä.

Hämäryys levitti jo harmaan huntunsa kaupungin yli, kun syvä huokaus
äkkiä häiritsi kuolemanhiljaisuutta Plaza Mayorilla. Ruumisläjästä
kohosi hitaasti kalpea, verinen pää, sitten tulivat vartalo ja kädet
näkyviin, ja pian oli koko mies päässyt tukalasta asennostaan
toveriensa ruumiitten alta. Mies heitti pitkän ja huolestuneen
silmäyksen ympärilleen siveli sitten kädellään hikistä otsaansa ja
mumisi kauhistuneena: "Jumalani, Jumalani, anna minulle voimia elää --
tyttäreni tähden."

Ihmeellisellä kestävyydellä alkoi hän nyt nelinkontin ryömiä katedralia
kohti jättäen tumman verijuovan jälkeensä. Hän pysähtyi ainoastaan
muutamia kertoja, hengähti hiukan ja painoi kätensä haavaa vasten,
josta vuosi sitä enemmän verta, mitä enemmän hän ponnisteli. Näin kulki
hän noin kolmekymmentä askelta ja toivoi jo pääsevänsä pakoon, kun hän
äkkiä näki kaksi miestä, jotka kulkivat suoraan häntä kohti.

"Haa, onko kaikki ponnistukseni siis turhat -- täytyykö minun
todellakin kuolla!" huudahti onneton epätoivoissaan. Levottomuus
valtasi hänet, ja hän vaipui jälleen maahan. Muukalaiset olivat
sillaikaa ehtineet hänen luokseen. He kumartuivat hänen ylitseen ja
tarkastelivat häntä huolellisesti.

"No?" sanoi toinen kysyvästi.

"Hän elää", vastasi toinen. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut.
Viekäämme hänet syrjään."

Sanomatta sanaakaan käärivät he miehen suureen vaippaan ja kantoivat
hänet paikalle, jossa kaksi hevosta levottomasti tömistellen jalkojaan
odotti heitä. Onneton toipui heti, aukaisi silmänsä ja koetti
kierittäytyä irti vaipasta. Miehet pysähtyivät ja laskivat hänet
maahan.

"Kuka te olette, señor, ja kuinka olette joutunut näin surkuteltavaan
tilaan?"

"Olen Tadeo Leon, Mustan Sydämen salaliiton johtaja", vastasi
haavoittunut. "Jos teillä on pienintäkään säälintunnetta sydämissänne,
niin laskekaa minut vapaaksi. Olen palkitseva teidät kuninkaallisesti."

"Me emme tarvitse mitään palkintoa", sanoi toinen miehistä, jotka
olivat Valentin ja Ludvig. "Mutta jos tahdotte uskoa itsenne meidän
haltuumme, niin ette pety. Onnettomuudeksi olemme muukalaisia, emmekä
siis tiedä, minne viedä teidät."

"Oi, te tahdotte siis pelastaa minut. Kiitos, urhoolliset miehet",
sanoi don Tadeo tuntien helpoitusta. "Tiedän kyllä erään keinon. Jollei
minusta ole vaan teille kovin paljon haittaa, niin viekää minut
Chakraniin, kartanooni -- siellä tahdon olla isäntänänne ja kertoa
teille elämäntarinani."

"Tapahtukoon niin", sanoi Valentin. Hän hyppäsi hevosensa selkään, otti
don Tadeon eteensä satulalle, vihelsi koiraansa ja alkoi ratsastaa
Chakrania kohti turvattinsa neuvojen mukaan. Ludvig seurasi häntä.

Pian saapuivat he Chakraniin. Kummastuneena otti sen hoitaja, Pepito,
heidät vastaan. Hän ei voinut salata taikauskoista pelkoaan nähdessään
kuolleeksi luulemansa isännän edessään. Don Tadeo selitti hänelle
parilla sanalla kaikki, kehoitti häntä pysymään vaiti, kääntyi sitten
ystäviensä puoleen ja puristi lämpimästi heidän käsiään.

"Ystäväni, en voi kylliksi kiittää teitä avustanne. Sitä ei voi maksaa
kullalla. En tule koskaan unohtamaan teitä, henkeni pelastajia, sillä
ilman teidän apuanne en olisi päässyt kartanooni. Te olette nyt
vieraitani, caballerot."

Näin sanoen jätti haavoittunut ranskalaiset. Hänet vietiin vuoteeseen,
ja vieraita kestittiin hänen käskystään erittäin auliisti. Don Tadeon
tila osottautui lähemmin tarkasteltaessa aivan vaarattomaksi ja voitiin
toivoa, että hän jo viikon perästä saisi jättää vuoteensa. Kohtalo oli
tällä kerralla suosinut häntä, hänen täytyi pitää pelastumistaan
melkein kuolleista ylösnousemisena.

Don Tadeo Leon oli vartaloltaan komea, kuuden jalan pituinen mies.
Hänen katseestaan kuvastui älyä ja voimaa, kaksi ominaisuutta, jotka
tekivät hänet kykeneväksi johtamaan liittoa, jolla oli niin paljon
vaaroja ja vastuksia. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aivan nuorena, ja
hänelle oli jäänyt vain yksi ainoa tytär, joka oli aivan äitinsä
kaltainen. Donna Rosario oli vasta kuusitoistavuotias. Hänen
kauneutensa, nuorekas reippautensa ja hyvä sydämensä tekivät hänet
erinomaisen rakastettavaksi olennoksi, ja se, joka katsoi hänen suuriin
syvänsinisiin silmiinsä, tiesi, ettei niissä asunut mitään väärää ja
epäpuhdasta. Jos hän olisi saanut tiedon lähipäivien tapahtumista ja
Tadeon epätoivoisesta tilasta, olisi hän tullut aivan onnettomaksi --
mutta hän ei saanut tietää mitään, ennenkuin hänen isänsä oli jo
välttänyt kuoleman. Tästä hetkestä lähtien ei hän poistunut isänsä
vuoteen vierestä, ennenkuin haava oli parantunut.

Vaikka Tadeo koettikin pitää salassa ihmeellisen pelastuksensa, levisi
kuitenkin huhu siitä sangen nopeasti. Pian alettiin häntä kaivata ja
huomattiin, ettei hän ollutkaan niiden kymmenen miehen joukossa, jotka
oli ammuttu Plaza Mayorilla. Nyt olisi hän joutunut sangen suureen
vaaraan, jolleivät hänen ystävänsä, jotka olivat saaneet tiedon hänen
pelastuksestaan, olisi päästäneet häntä pulasta selittämällä, että
Chakran oli nyt erään don Manuelin hallussa.

Niiden joukossa, jotka ensimäisinä tulivat tervehtimään Mustan Sydämen
johtajaa hänen parannuttuaan, oli myöskin don Gregorio Peralta, eräs
liiton mahtavimmista jäsenistä.

"Jumalalle kiitos ja ylistys, että hän säästi teidät meille", huudahti
hän lämpimästi. "Mitään ei ole vielä menetetty, niinkauan kun te olette
keskuudessamme. Kyvykäs johtajamme pitää kyllä huolen siitä, etteivät
toiveemme joudu haaksirikkoon -- eikö totta?"

"Tahdon koettaa parastani", vastasi Don Tadeo päättäväisesti. "Se side,
joka yhdistää minut liittolaisiini, voi katketa ainoastaan kuolemani
kautta. Ennen kaikkea täytyy meidän pyyhkiä armo ja sääliväisyys
luetteloistamme -- niinkuin meitä kohdellaan, niin täytyy meidänkin
kohdella muita. Entinen don Tadeo de Leon on kuollut, nyt elää vain
pimeyden kuningas. Varokoon se, joka tämän jälkeen sattuu tielleni.
Tästälähtien vallitsee ainoastaan kostava kalpa, joka taistelee
isänmaan puolesta!"

"Aivan niin", sanoi riemuiten don Peralta, joka huomasi, ettei hänen
ystävänsä äly ja rohkeus olleet kadonneet sairauden takia. "Tästä
hetkestä lähtien alkaa vasta todellinen taistelu meidän ja Bustamenten
välillä. Älkäämme kadottako aikaa. Tieto pelastuksestanne on kohdannut
vihollisiamme kuin salama kirkkaalta taivaalta. Käyttäkäämme tätä
tilaisuutta hyväksemme."

"Aivan oikein", myönsi toinen, "ja tällä kerralla ei taistelu lopu,
ennenkuin tyranni on kuollut. -- Onko mitään erikoista tapahtunut viime
aikoina?" sanoi hän johtaen puheen toisaalle. "Onko teillä mitään
uutisia?"

"Ei. No niin... oletteko jo siksi vahva, että voitte seurata minua
kotiini? Haluaisin nimittäin että tulisitte kuuntelemaan vakoojamme,
Juaniton, raporttia."

"Kuinka, otatteko te tämän miehen vastaan talossanne. Se on sangen
varomatonta", sanoi don Tadeo nuhdellen.

"Pyh, se veijari ei edes tiedä, missä hän on, sillä hänet viedään
talooni sidotuin silmin. No, seuraatteko minua?"

"Koska haluatte sitä, niin olkoon menneeksi."

He lähtivät matkalle sidottuaan ensin mustat naamarit kasvoilleen. Pian
seisoivat he vakoojan edessä. Tämä kumarsi heille syvästi väijyvä ja
utelias ilme kasvoillaan.

"Minkätähden ette odottanut aamua voidaksenne silloin tehdä
ilmoituksenne kokoontumispaikassamme, Juanito?" kysyi don Tadeo
lyhyesti.

"Ensiksikin siksi, etten tietänyt, missä on määrä kokoontua ja
toiseksi, koska minun täytyy jo tänä päivänä tehdä teille eräs
ilmoitus", kuului yhtä lyhyt vastaus. "Mutta sitä varten tahtoisin
puhutella Mustan Sydämen johtajaa, sillä häntä tulee ilmoitukseni
varmaan miellyttämään."

"Hän seisoo edessänne, puhukaa siis!" sanoi don Tadeo tehden käskevän
kädenliikkeen.

"Ilmoitukseni sisältää vain muutamia sanoja: Kenraali don Pancho
Bustamente tulee olemaan läsnä huomisessa kokouksessamme."

"Kuinka! Oletteko varma siitä?" huudahtivat liittolaiset yht'aikaa.

"Kyllä, minä itse olen kehoittanut häntä tekemään niin."

"Tiedättekö, minkä rangaistuksen kavaltaja saa?" sanoi don Tadeo
voimakkaasti ja merkityksellisesti.

Vakooja pysyi kylmänä.

"En ole kavaltaja", sanoi hän, "sillä jätän käsiinne leppymättömän
vihollisenne."

"Missä tarkoituksessa koettaa kenraali hiipiä salaa kokoukseemme?"

"Ettekö arvaa sitä? Hän tahtoo urkkia salaisuuksianne."

"Caspita! Mutta silloin panee hän henkensä alttiiksi?"

"Hm, miksi niin? Eräs jäsenistä, joka yksin tuntee hänet, menee
takuuseen hänen puolestaan, ja hän pääsee sillä tavalla sisään. Minä
olen tämä takaaja. Kasvojenpiirteistä ei häntä voi tuntea, sillä hän
seuraa muitten esimerkkiä ja on naamioitu."

"Jumalan nimessä, te olette oikeassa!" sanoi Tadeo. "Mutta kuinka käy,
jos Bustamente aavistaa teidän pettävän häntä?"

"Silloin saan vastata seurauksista. Mutta sitä hän ei tee."

"Luuletteko niin?"

"Olen palvellut kenraalia jo kymmenen vuotta", vastasi vakooja viekas
ilme kasvoillaan, "ja koska hän on aina ollut erittäin tyytyväinen
minuun, niin..."

"Ymmärrän. Tällä kerralla ette ole ansainnut kymmenen, vaan
kaksikymmentä unssia."

Don Tadeo ojensi Juanitolle rahat ja antoi hänelle merkin poistua.
Mutta vakooja jäi seisomaan paikoilleen ja sanoi:

"Teidän armonne on unohtanut pääasian. En minä eikä myöskään kenraali
Bustamente tiedä vielä, missä kokous pidetään. Don Bustamente odottaa,
että minä antaisin hänelle tiedon siitä."

Äänettöminä katselivat Tadeo ja Peralta toisiansa. Ilmaisisivatko he
salaisuutensa tälle vakoojalle. Seurasi pitkä hiljaisuus.

"Tunnetteko Quinta Verden Rio Claron lähistöllä?" sanoi edellinen
vihdoin päättäväisesti. "Siellä täytyy kenraalin olla täsmälleen kello
yhdeksän aamulla. En voi antaa lähempiä määräyksiä. Mutta te tiedätte
sangen hyvin...?"

"Että te ette tunne sääliä, niin, sen tiedän kyllä. Mutta älkää olko
levoton, toinen käsi pesee toisen -- Te tulette olemaan tyytyväisiä
minuun. Hyvästi!"

Juanito vietiin pois sidotuin silmin. Hänen mentyään kääntyi don
Peralta ystävänsä puoleen ja kysyi tältä:

"Onkohan hän kavaltaja?"

Don Tadeo kohautti olkapäitään.

"Sitä emme voi vielä päättää", vastasi hän.

"Joka tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia."

       *       *       *       *       *

Don Tadeon sanat kävivät toteen. Varovaisuus oli tarpeen.

Kun Tadeo ja Peralta saapuivat seuraavana aamuna kokoontumispaikalle,
oli heidän ensimmäinen tehtävänsä kysyä, oliko kenraali jo tullut
sinne. Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka he saivat -- ketään ei
oltu vielä viety kokoussaliin. Olikohan Bustamente joidenkin tärkeitten
asioiden takia estetty saapumasta sinne, vai oliko...? Pian saivat he
vastauksen kysymykseensä.

Kokous avattiin vihdoin, mutta tuskin ehdittiin lausua kymmentäkään
sanaa, kun kaksi laukausta pamahti ulkoa. Samassa sekunnissa aukaistiin
kokoussalin ovi ulkoapäin, ja joukko chileläisiä sotilaita tunkeutui
sisään. Liittoutuneet ottivat heidät vastaan ankaralla kuulasateella.
He olivat aavistaneet, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin ja
valmistautuivat nyt poistumaan salista vastaisen oven kautta. Käsikähmä
alkoi heti. Mutta liittolaisille, jotka olivat varustautuneet
hyökkäyksen varalta, onnistui se siksi hyvin, että ennenkuin todellinen
kamppailu alkoi, oli jo suurin osa heistä kadonnut viereiseen
huoneeseen. Nyt alkoivat nekin, jotka puolustivat ovea, ajatella
pelastustaan. Nopea hyökkäys -- sitten vetäytyivät hekin viereiseen
huoneeseen ja löivät sen mahtavan rautaoven kiinni aivan sotilaitten
nenän edessä.

Muutamien minuuttien kuluttua onnistui sotilaitten vihdoinkin murtaa
ovi auki ja tunkeutua huoneeseen. Mutta se oli jo liian myöhäistä,
huone oli aivan tyhjä.

Minne olivat pakolaiset kadonneet? Kuinka olivat he voineet poistua
talosta, kun sen jokainen uloskäytävä oli sotilaiden vartioima? Tarkan
etsiskelyn jälkeen löysivät sotilaat vihdoin erään lattialuukun, josta
johti käytävä kellarikerrokseen. Tätä tietä olivat liittolaiset menneet
kadulle ja paenneet.

Harmistuneina yrityksensä epäonnistumisesta lähtivät sotilaat
kotimatkalle.

Musta Sydän valitsi nyt itselleen uuden kokouspaikan, joka yksinäisen
asemansa vuoksi oli täysin turvattu. Se oli eräs majatalo, jossa kävi
vain matkailijoita ja seikkailijoita, ja liittolaiset, kutsuivat sitä
"Paholaisenportiksi." Ainoastaan harvat tunsivat salaperäiset portaat,
jotka johtivat suureen käytävään. Sitäpaitsi täytyi jokaisen lausua
tunnussana, ennenkuin pääsi sisään.

Uusi kokous pidettiin jo kolmen päivän kuluttua. Naamioituna kuten
tavallisesti lähti don Tadeo de Leon määräaikana uudelle
kohtauspaikalle. Hänen otsallaan oli synkkä pilvi, sillä hän oli
muutamia minuutteja sitten saanut tietää, että yksi liiton jäsenistä
oli murhattu Santiagon kaduilla. Hän meni taloon ja kulki suuren
vierashuoneen halki vieraitten ohitse huoneen perälle. Kellarinovi oli
lukitsematta. Hän aukaisi sen ja katosi portaihin. Perimmäisessä
huoneessa seisoi tumma olento, joka lähestyi häntä, kun hän astui
sisään.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Eräs, jolle yö ei ole pimeyttä", vastasi don Tadeo.

"Mitä haluatte?"

"Eikö ole kirjoitettu: Kolkuttakaa, niin teille avataan?"

"Aivan oikein. Kuka kutsuu?"

"Isänmaa!"

"Ja kosto!" jatkoi toinen matalalla äänellä ja astui sivulle.

Miehenkorkuinen kivi kääntyi syrjään seinässä aiheuttamatta vähintäkään
melua, ja aukosta, joka tuli näkyviin, astui don Tadeo avaraan saliin.
Sen kaikki neljä seinää olivat verhotut punaisilla tapeteilla. Salia
valaisi katosta riippuva lamppu, jonka valossa don Tadeo näki noin sata
miestä ympärillään, kaikilla kiiltävä miekka oikeassa kädessään.
Sisäänkäytävää vastapäätä olevalla seinällä riippui pyhäinkuva kahden
hiekkakellon välissä, joiden yläpuolella oli kaksi tikarilla
kaiverrettua pääkallonkuvaa.

Huolimatta vierashuoneessa vallitsevasta melusta ei saliin kuulunut
ainoatakaan ääntä. Nyt laskettiin läsnäolevat. Sata miestä. Don Tadeota
näytti tämä tulos hiukan kummastuttavan, ja eräs kysymys pyöri hänen
kielellään. Mutta hän tukahdutti sen ja aloitti heti keskustelun. Noin
tunti kului keskeytymättömään neuvotteluun. Vihdoin kysyi don Tadeo:
"Kuinka monta miestä on käytettävänämme?"

"Seitsemäntuhatta kolmesataa seitsemänkymmentäkuusi", vastasi ääni,
joka oli divisionanjohtaja Pedro Nunezin.

"Voimmeko luottaa kaikkiin?"

"Ei."

"Kuinka monta epäröivää?"

"Neljä tuhatta."

"Voimakasta ja varmaa?"

"Noin kolme tuhatta. Heistä vastaan minä."

"Meillä on suuremmat sotavoimat, kuin mitä tarvitsemme. Kiitän teitä
tulostanne, veljeni. Ennenkuin kaksikymmentäneljä tuntia on kulunut,
saatte kuulla merkin, jota olette jo kauan odottaneet, ja pian jätämme
tämän salaisen sodan taaksemme ja taistelemme kunniallisesti auringon
kirkkaassa valossa. -- Nyt", jatkoi don Tadeo, "on minun vaadittava
oikeutta erästä jäsentämme vastaan, joka on tunkeutunut syvälle
salaisuuksiimme ja monta kertaa kavaltanut meidät muutamasta
kultapalasesta!" -- Kokoontuneiden kesken syntyi suurta levottomuutta
ja liikettä. "Niin niin, en petä teitä, niin on todellakin asianlaita.
Minä kysyn teiltä, veljet, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen
ihminen?"

"Kuoleman!" vastasivat liittoutuneet yksiäänisesti.

"No niin, sanon teille vielä kerran, että sellainen roisto on
keskuudessanne. Tänään on eräs liittolaisistamme kaatunut murhaajan
käden kautta ja kuitenkin -- huomatkaa se -- on meitä täysi määrä.
Varmaankin on joku asiaankuulumaton hiipinyt kokoukseemme, kavaltaja,
jonka luulen tuntevani. Astukoon hän siis esiin ja älköön pakoittako
minua riistämään naamaria kasvoiltaan!"

Kuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Liittoutuneet heittivät
epäileviä silmäyksiä toisiinsa, mutta kukaan heistä ei liikahtanut. Don
Tadeo odotti vielä hetkisen, mutta nähdessään, että rikollinen luuli
olevansa turvassa naamion takana, antoi hän merkin.

"Naamarit pois!" komensi hän.

Kaikki tottelivat heti.

"Haa, aivankuin ajattelinkin!" huudahti don Tadeo. "Nämä naamarit,
jotka estävät teitä tuntemasta toisianne, ovat teidän johtajallenne
kuin läpinäkyvä harso. Ettekö tietänyt sitä, Juanito?"

Kalpeana ja vavisten seisoi vakooja liittolaisten edessä. Hänen
hampaansa kalisivat ja hän laskeutui epätoivoissaan polvilleen.

"Armoa, jalo herra, sääliväisyyttä!"

"Luuletko saavasi armoa meiltä, katala roisto?" kysyi don Tadeo
purevalla äänellä. "Etkö ole monta kertaa pettänyt meitä? Ja eikö
aikomuksesi ollut jo aamulla jättää Mustan Sydämen johtaja kenraali
Bustamenten käsiin?"

Roisto ei kyennyt vastaamaan.

"Tunnustatteko syyllisyytenne, Juanito?" kysyi don Tadeo.

"Kyllä herra", vastasi tämä nyyhkyttäen sydäntäsärkevästi. "Mutta
lahjoittakaa minulle henkeni. Minä vannon..."

"Kylliksi!" huudahti Tadeo ja kääntyi taas muitten puoleen. "Viimeisen
kerran kysyn teiltä, minkä rangaistuksen ansaitsee veljiensä pettäjä?"

"Kuoleman!" kuului taas yksiääninen vastaus.

"Kas niin, nyt olette kuullut sen, Juanito... Viisi minuuttia suomme
teille vielä elonaikaa saadaksenne uskoa sielunne Jumalalle."

Don Tadeo pani kellonsa pöydälle, otti vyöstään pistoolin ja viritti
sen. Kuullessaan hanan terävän napsahduksen vavahti vakooja. Hän tuli
kuolemankalpeaksi, ja hänen katseensa harhaili apua etsien ympäri
huonetta. Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kokoontuneitten
sydänten lyönnit.

"Viisi minuuttia on kulunut -- te olette tuomittu, Juanito", sanoi don
Tadeo vihdoin ja ojensi pistoolin kavaltajaa kohti.

"Vielä muutamia silmänräpäyksiä, teidän armonne", rukoili vakooja
väännellen käsiään. "Oi, te ette voi tappaa minua! Sen nimessä joka on
teille rakkain..."

"Te olette tuomittu!" sanoi don Tadeo hitaasti, ja samassa pamahti
lyhyt laukaus salissa.

Juanito kaatui heti kuoliaana maahan. Don Tadeo kääntyi rauhallisena
liittolaisten puoleen.

"Kas niin, oikeus on täytetty", sanoi hän. "Poistukaamme."

Liittolaiset kumarsivat hänelle arvokkaasti ja menivät ääneti ulos
toinen toisensa jälkeen. Viimeiset heistä ottivat vakoojan ruumiin
olkapäilleen ja kantoivat sen erästä salaista käytävää myöten kadulle.
Sinne jättivät he ruumiin kiinnitettyään ensin sen rintaan tikarilla
paperilapun, jossa seisoi seuraavat kauheat sanat: "_Mustan Sydämen
oikeutta_."




V. ANTINAHUEL.


Äsken kertomiemme tapahtumien jälkeisenä päivänä valmistautuivat
Valentin ja Ludvig jatkamaan matkaansa. Don Tadeo ei tosin olisi
tahtonut laskea heitä luotaan, mutta hänen täytyi tällä kertaa tyytyä
mahdolliseen jälleennäkemiseen. Keskustelu hänen ja ranskalaisten
välillä kesti sangen kauan.

"No niin, en tahdo kauempaa pidättää teitä", sanoi hän vihdoin, "sillä
näen, että päätöksenne on peruuttamaton. Mihin suuntaan aiotte
matkustaa?"

"Hm", vastasi Valentin hymyillen, "me olemme, kuten kai tiedätte,
puoleksi onnenetsijöitä, ja mikä suunta hyvänsä kelpaa meille, jos se
vain vie meidät päämääräämme. Me ratsastamme kai etelään."

"Se sopii sangen hyvin", arveli don Tadeo. "Kuulkaahan minua, ystäväni,
Valdivian maakunnassa on suuri maatila, jossa käväisen pian itse --
mikä estää teitä kunnioittamasta minua läsnäolollanne. Samalla voisitte
myöskin tehdä minulle pienen palveluksen. Tarvitsen juuri nyt
luotettavan miehen, joka vie erään tärkeän kirjeen araukanien
ylipäällikölle. Jos te menette Valdiviaan, täytyy teidän matkustaa
Araukanian halki. Asia ei tuottaisi siis teille suuria vaikeuksia."

"Todellakin, sehän sopii sangen hyvin!" sanoi Valentin. "Me suostumme.
Sitäpaitsi emme ole vielä koskaan nähneet villejä, joten tehtävästä
tulee olemaan meille vain hyötyä ja huvia."

"Sitä parempi... sallitteko minun antaa siis teille kirjeen?"

"Kenelle jätämme sen?"

"Sille Toquinille, josta äsken puhuin, -- nimittäin Antinahuelille,
Auringontiikerille."

"Auringontiikerille. Ja missä oleskelee tämä herra, joka kantaa niin
peloittavaa nimeä?"

"Kunniani kautta, nyt kysytte minulta jo liikaa, señor Valentin. Sitä
en tiedä. Araukanit ovat paimentolaiskansaa, ja sentähden on usein
vaikea löytää heidän joukostaan sitä, jota etsii."

"Pyh, se kyllä onnistuu meille", vakuutti Ludvig. "Mutta missä on
kirjeenne?"

"Tässä!" sanoi don Tadeo vetäen esiin muutamia kokoonkäärittyjä
papereita. "Tehtävä, jonka uskon teille, on hiukan vaarallinen. Jos
nämä paperit löydettäisiin teiltä -- tuhat tulimmaista, en tiedä mitä
siitä seuraisi!"

"Olkaa huoletta, vaara ei peloita meidänlaisia miehiä -- te voitte
luottaa meihin."

"Kiitän teitä, señorit! Muutaman päivän perästä matkustan minäkin
Valdiviaan, ja kun siellä tapaamme taas toisemme, niin muistakaa, että
olemme ystävyksiä, älkääkä kieltäytykö ilmoittamasta minulle uusia
päätöksiänne."

Tuntia myöhemmin lähtivät Valentin ja Ludvig kartanosta kahdella
oivallisella hevosella, jotka heidän isäntänsä oli lahjoittanut heille.
Heidän vieressään juoksi Cesar iloisesti haukkuen.

Mitä matkan alussa tapahtui, tiedämme me jo, ja lukija sallikoon meidän
tehdä muutamia huomautuksia kertomuksemme päähenkilöistä.

Tänä epäjärjestyksen ja laittomuuden aikana oli Chilessä kolme eri
puoluetta, jotka kukin pyrkivät omiin tarkoitusperiinsä. Ensiksikin don
Bustamenten, toiseksi Mustan Sydämen ja kolmanneksi Aukas eli Vapaitten
miesten puolue, joka oli mahtavampi kuin edellämainitut. Tämän puolueen
kannattajat olivat intiaaneja ja alue, joka kuului sille, käsitti
Araukanian neljä Ulta Mapus kuvernementtiä -- se oli maantieteellisesti
paljon edullisemmassa asemassa kuin naapurimaakunnat. Tätä melkein
voittamatonta tasavaltaa hallitsi Toquin Antinahuel. Erittäinkin se
seikka, että araukanisotilaat saattoivat johtajansa käskystä tarttua
aseisiin ja muodostaa muutamassa päivässä taistelukuntoisen armeijan,
antoi hänelle valtaa, joka oli yleisesti tunnustettu. Kenraali
Bustamente oli jo tästä syystä tehnyt Antinahuelille salaisia
ehdotuksia, ja don Tadeo aikoi tehdä samoin.

Mutta Toquin seurasi omia suunnitelmiaan. Hän oli ymmärtäväinen ja
viisas mies, joka ei antanut muutamien esteiden ja epäonnistuneiden
yritysten peloittaa itseään. Hänen päämääränään oli koettaa työntää
muukalaiset Kordillerein yli ja lahjoittaa kansalleen aseman, joka
sillä oli ollut ennen valkoihoisten tuloa Chileen. Ja hän aikoi myös
toteuttaa suunnitelmansa. Kuunnellessaan toisten puolueiden
ehdoituksia, mietti hän samalla keinoa, jonka avulla hän voisi kukistaa
molemmatkin. Tilanne oli vakava, pian täytyi toimia -- Antinahuel
odotti vain oikeata hetkeä.

Ystävämme, Ludvig ja Valentin, saapuivat pian intiaanitoveriensa
opastamina kylään, jossa Toquin oleskeli. Trangoil Lanec ja Curumilla
jäivät kuitenkin Cesarin kanssa Mustan Käärmeen kylän ulkopuolelle,
sillä heidän mielestään oli edullisinta, ettei päällikkö aavistaisi
heidän ja ranskalaisten välistä ystävyyssuhdetta. Kun Ludvig ja
Valentin saapuivat kylään, seisoi Antinahuel juuri majansa ovella.

"Katsos", sanoi Valentin ystävälleen. "Tuo on kai pelätty
Auringontiikeri. Mikä jalo ryhti tällä miehellä onkaan."

"Niin, mutta hänen katseensa on petollinen, ja hän puristaa huuliansa
yhteen", sanoi toinen varoittavasti. "Minuun ainakin hän tekee
epäluotettavan vaikutuksen."

"Hm, oletko odottanut näkeväsi Apollon? Sinä saat aina liian huonon
vaikutuksen ihmisistä. Olen vakuutettu siitä, että tämä mies, joka
todellakin näyttää oikealta roistolta, on pohjaltaan kunnon ihminen."

"Jumala suokoon minun olevan väärässä -- mutta aavistan, että teemme
tyhmästi ruvetessamme tekemisiin tämän miehen kanssa. Päämme voi joutua
vaaraan."

"Ole rauhassa. Ainoa, jonka omistan, on pääni, ja sentähden olen
varovainen sen suhteen", sanoi Valentin hilpeästi. "Meidän täytyy
toimittaa tehtävämme. Eteenpäin siis!"

Hän kannusti hevostaan, ja Ludvig seurasi hänen esimerkkiään. He
ratsastivat päällikön majalle. Antinahuel katseli heitä tarkasti,
vaikka näytti siltä, kuin hänen huomionsa olisi ollut kiintynyt
muutamiin käskyihin, joita hän jakeli. Sitten lähestyi hän nopeasti ja
tervehti heitä kohteliaasti.

"Marry, marry -- tervetuloa, muukalaiset! Veljeni astukoot Antinahuelin
majaan ja ilostuttakoot häntä läsnäolollaan!"

"Kiitos rakastettavista sanoistanne, mahtava päällikkö!" vastasi
Valentin. "Me käytämme hyväksemme tarjoustanne."

Ranskalaiset astuivat hevostensa selästä. Toquinin käskystä vietiin
nämä avaraan pihaan majan taakse.

Antinahuel osoittautui yhä sangen huomaavaiseksi ja kohteliaaksi, hän
pyysi vieraitaan istumaan, asetti mateetä -- erästä teelajia -- heidän
eteensä ja antoi sitten tuoda heille piiput, joista pian nousi sinisiä
savupilviä. Sitten alkoi vasta keskustelu. Kun muukalaiset olivat vielä
kerran kiittäneet päällikköä ystävällisestä vastaanotosta, sanoi toinen
heistä:

"Sallikaa meidän nyt selittää teille käyntimme syy, päällikkö. Kuten
kai arvaatte, emme ole tulleet tänne ilman syytä. Meidän on
suoritettava eräs tehtävä."

"Hyvä, minä kuuntelen", sanoi Antinahuel lyhyesti.

"Me emme, ikävä kyllä, voi tehdä teille selkoa mistään", selitti
Valentin. "Siihen pystyy kyllä tämä kirje, jonka saan täten antaa
teille."

Hän jätti kirjeen päällikölle. Tämä tarkasteli päällekirjoitusta,
käänteli paperia hetkisen sormiensa välissä ja sanoi vihdoin:

"Veljeni lukekoot. Valkonaamat ovat oppineempia kuin intiaaniraukat, he
tietävät kaikki."

Valentinin kasvoille levisi tietämättömyyden ja typeryyden ilme.

"Te pyydätte meiltä enemmän, kuin mihin me pystymme, päällikkö."

Antinahuel heitti viekkaan, tulisen katseen nuoriin miehiin ja sanoi
omituisesti korostaen: "Ooh! Veljeni kieltäytyvät tekemästä minulle
tätä palvelusta?"

"Mitä te ajattelette, päällikkö. Me tekisimme sen mielellämme, mutta
olemme ranskalaisia, ja vaikka osaisimmekin puhua espanjaa, emme voisi
kuitenkaan lukea sitä."

Toquin näytti epäilevän näiden sanojen totuutta, ja toistettu paljon
sanova "ooh!" osoitti, ettei hän koettanut peittää epäilyään.
Halveksiva hymy leikki hänen huulillaan, sitten sanoi hän
välinpitämättömästi:

"Veljeni odottakoot. Tunnen erään soturin, joka ymmärtää valkoihoisten
merkit. Minä käsken häntä lukemaan tämän kirjeen."

Ranskalaiset kumarsivat, ja Antinahuel poistui.

"Minkätähden kieltäydyit lukemasta kirjettä?" kysyi Ludvig heti
toveriltaan.

"Minkätähdenkö? Kunniani kautta, sitä en tiedä itsekään. On kai
parasta, ettei päällikkö tiedä muutamia asioita. Sinun äskeiset sanasi
olivat totta. Olit aivan oikeassa väittäessäsi, ettemme voi uskoa tähän
veijariin."

"Mutta jos Toquin ei saa selvää kirjeestä?"

"Pyh, siitä ei sinun tarvitse olla huolestunut. Jos joku punaisista
miehistä osaa lukea kirjeen, niin on se hän itse. Hän tahtoi vain
nähdä, olimmeko selvillä asiasta."

"Todellakin, mutta..."

"Hiljaa, kuulen askeleita."

Päällikkö astui taas sisään.

"Minä tunnen nyt kirjeen sisällön", sanoi hän. "Kun veljeni tapaavat
sen lähettäjän, niin sanokoot hänelle, että lähden jo tänä päivänä
Valdiviaan."

"Tämän tehtävän suorittaisimme kyllä sangen mielellämme", vastasi
Valentin, "mutta on sangen epävarmaa, tapaammeko miehen, josta
puhutte."

"Kuinka, aikovatko veljeni jäädä tänne?" kysyi päällikkö luoden
ranskalaisiin epäileviä katseita.

"Emme. Niin mielellämme kuin tahtoisimmekin ottaa vastaan tarjouksenne,
täytyy meidän kuitenkin viipymättä matkustaa eteenpäin. Jos te siis
sallitte, lähdemme heti."

"Veljilläni on vapautensa. Antinahuelin maja on avoin. Mihin suuntaan
aikovat valkoiset veljeni lähteä?"

"Me ratsastamme Concepcioon."

"Hyvä, veljeni saavat rauhassa poistua. Jos he olisivat lähteneet
Valdiviaan, olisin minä tarjonnut heille seuraani."

"Tuhannet kiitokset ystävällisestä tarjouksestanne, päällikkö. Mutta
kuten näette, emme voi ottaa sitä vastaan."

Miehet vaihtoivat vielä muutamia kohteliaita sanoja, sitten lähtivät
Valentin ja Ludvig majasta. Saatuaan takaisin hevosensa nousivat he
niiden selkään ja ratsastivat tiehensä.

"Meidän täytyy kiirehtiä, jos tahdomme päästä tuon veijarin edelle",
sanoi Valentin. "Mahdollisesti olemme ennen häntä Valdiviassa. Don
Tadeo odottaa kai kärsimättömästi tuloamme."

He saapuivat pian ystäviensä luo, jotka olivat jo kauan aikaa
odottaneet heitä. Yhdessä näiden kanssa jatkoivat he ratsastustaan
vastakkaiseen suuntaan.

Antinahuel oli saattanut vieraansa majan ulkopuolelle. Kauan seurasi
hän heitä katseillaan ja vasta sitten, kun he katosivat näkyvistä, meni
hän hitain askelin takaisin majaansa.

"Nämä miehet pettävät varmaankin minua", sanoi hän itsekseen. "Etteivät
he muka osanneet lukea kirjettä, oli vain huono tekosyy. He eivät
myöskään ratsasta Concepcioon. Ooh, he eivät luota minuun -- no niin --
Antinahuel on kyllä varuillaan."

Hän hymyili pirullisesti. Sitten kääntyi hän sotilaittensa puoleen ja
sanoi:

"Minun täytyy lähteä... heti! Tärkeät asiat vaativat minun läsnäoloani
Valdiviassa. Kaksikymmentä soturia seuratkoon minua!"

Hän valitsi sotilaistaan kaksikymmentä luotettavinta miestä ja läksi
sitten viivyttelemättä matkalle.

Meidän täytyy nyt huomauttaa, ettei Antinahuel aikonut mennä suoraan
Valdiviaan -- samannimisen maakunnan pääkaupunkiin -- vaan "Kuolleitten
kentälle", joka sijaitsee araukanien alueella tunnin matkan päässä
siitä. Täällä piti hänen tavata kenraali Bustamente ja neuvotella hänen
kanssaan tärkeistä asioista.

"Kuolleitten kenttä" oli suuri tasanko, jossa kasvoi tiheää, korkeaa
ruohoa, ja jota ympäröivät metsäiset vuoret. Pieni joki jakoi sen
kahteen osaan. Tämän joen rannalla seisoi suuri koristettu teltta
molempia pelättyjä päällikköjä varten. Siellä täällä ruohostossa
kuljeskeli villilampaita, jotka katosivat heti kuullessaan epäilyttäviä
ääniä.

Se tapahtuikin nyt. Kahdelta eri suunnalta kuului yht'äkkiä hevosten
kavioiden kopsetta, ja paikalle ilmestyi kaksi pientä joukkuetta,
nimittäin kenraali Bustamente esikuntansa ympäröimänä ja Antinahuel
sotureineen.

Niin pian kuin joukot kohtasivat toisensa, ammuttiin laukaus --
merkiksi ystävällisistä aikeista -- ja sotilaat ja intiaanit asettuivat
heti johtajiensa taakse, jotka hyppäsivät hevosiensa selästä.

Don Pancho Bustamente ja Antinahuel näkivät nyt ensi kerran toisensa.

Kenraali oli korkeintaan nelikymmen-vuotinen mies, vaikkakin hänen
hiuksensa olivat jo hiukan harmaat. Hänen piirteensä olivat
säännölliset, ja hänellä oli petolinnun ilme. Antinahuel oli
korkeavartaloinen, hänen liikkeensä olivat keveät ja notkeat.
Oikeastaan ei hän näyttänyt taistelijalta, ja kuitenkin saattoi hän
hyvin kestää vertailua toisen voimakkaan ruumiin kanssa. Mutta olipa
Antinahuelilla ja don Bustamentella jotain yhteistäkin -- se oli tuo
väijyvä, läpitunkeva katse, joka etsi aina heikkouksia vihollisessa.
Antinahuelin silmillä oli harvinainen loiste. Katse muuttui aina
tuliseksi, kun hän raivostui.

Alussa ujostelivat puolueenjohtajat toisiansa. He käyttivät
tyhjänpäiväistä puhuttelutapaa, ja syleiltyään toisiaan, kuten tavat
vaativat, antoivat he toisilleen lahjoja. Vihdoin pystytettiin
kiviristi paikalle, jossa Don Bustamente ja Antinahuel olivat
syleilleet toisiaan. Näin kiinnitettiin maahan molemminpuoliset
ystävyydensiteet, joita ei mikään voima voinut katkaista. Sitten
tuotiin esiin lammas, jonka läsnäoleva machi teurasti ristin vieressä.

Vasta senjälkeen menivät johtajat telttaan, jossa neuvottelun piti
tapahtua.




VI. KAPINA.


Sillaikaa olivat Valentin ja Ludvig saapuneet intiaaniystävineen
Valdiviaan ja löysivät sieltä heti isäntänsä maatilan. Don Tadeo, joka
oli erityisistä syistä tullut sinne tyttärensä ja muutamien
palvelijoittensa kera, oli jo odottanut heitä.

"Toivon, että olemme täsmällisiä", sanoi Valentin heidän saavuttuaan
Mustan Sydämen johtajan luo.

"Kyllä, kiitos Jumalan, joka lähetti teidät luokseni niin sopivalla
hetkellä", vastasi tämä lämpimästi. "Mutta mitä tämä merkitsee --
teillähän on seuralaisia!"

"Aivan oikein, don Tadeo. Te voitte huoletta kohdella näitä punanahkoja
kuin ystäviänne, sillä he ovat tovereitamme. Saanko luvan esitellä
teille: Curumilla ja Trangoil Lanec, Syvä Laakso."

"Hyvä, hyvä -- tervetuloa luokseni ystäväni -- caballerot", sanoi hän
kääntyen taas ranskalaisten puoleen, "opittuani tuntemaan teidät en ole
salannut teiltä suunnitelmiani. Te tunnette myöskin liittomme
salaisuudet. No niin, tänä päivänä ratkaistaan kysymys elämästä ja
kuolemasta; muutamien tuntien kuluttua alkaa taistelu Bustamentea
vastaan, joka luulee olevansa voittamaton."

"Kuinka, onko Bustamente Valdiviassa?" kysyi Ludvig kummastuneena.

"Ei Valdiviassa, vaan ei myöskään kaukana täältä, siitä olen saanut
varmoja tietoja. Tämä on antanut minulle syyn seurata häntä. Mutta,
ennen kaikkea, ystäväiseni, mitä sanoo Antinahuel?"

"Ei mitään. Hän lähtee Valdiviaan."

"Hm, sen arvasin. Hän hieroo sovintoa Bustamenten kanssa. Minun täytyy
siis luopua suunnitelmastani päästä hänen liittolaisekseen. Mutta se
taitaa ollakin parasta. Kietokoon hän vain Bustamenten verkkoihinsa.
Hänen hymyilynsä ei ole koskaan kaukana tikarista."

"Samaa mieltä olen minäkin", myönsi Valentin. "Mutta mitä aiotte nyt
tehdä, don Tadeo?"

Tämä hymyili viekkaasti.

"Merkki on annettu, kohta syntyy pieni taistelu", sanoi hän
merkitsevästi. "Te luulette kai, että liittolaiset ovat Santiagossa.
Ei, he oleskelevat nyt aivan läheisyydessämme. Ettekö jo arvaa
suunnitelmiani."

"Kuinka? Tapahtuuko täällä kohta taistelu?"

"Kenties! Minä odottaisin suurella kärsimättömyydellä ratkaisua, jollei
eräs asia saattaisi sydäntäni raskaaksi."

"Puhukaa, don Tadeo!"

"Te tiedätte, että tyttäreni on seurannut minua tänne. Kuinka kävisi,
jos hänelle tapahtuisi sattumalta joku onnettomuus taistelun aikana. Ne
palvelijat, jotka otin tänne mukaani, eivät ole luotettavia, ja saisin
siis koko ajan olla levoton hänen kohtalostaan. Kumpi teistä,
caballerot, ottaisi tehtäväkseen suojella donna Rosariota minun
poissaollessani?"

"Minä, don Tadeo, jos teillä ei vain ole mitään sitä vastaan", sanoi
Ludvig. "Menkää, velvollisuutenne kutsuu teitä! Minä vannon, ettei
teidän tytärtänne uhkaa mikään vaara, niin kauan kuin minä elän, ja
ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luokseen!"

"Ottakaa vastaan kiitokseni, don Louis", sanoi Tadeo puristaen
liikutettuna hänen kättään. "Tiedän kyllä, että voin luottaa teihin.
Sitäpaitsi on sangen mahdollista, että tulen takaisin muutamien tuntien
kuluttua."

Sitten meni hän donna Rosarion luo ja selitti tälle, että hänen täytyi
poistua muutamiksi tunneiksi. Nuori tyttö tuli ensin hyvin
levottomaksi, mutta rauhottui heti, kun hänen isänsä lupasi niin paljon
kuin mahdollista väistää vaaroja, joita hän tulisi kenties kohtaamaan.
Pahat aavistukset vaivasivat kuitenkin don Tadeota, vaikkei hän
puhunutkaan niistä muille, vaan lähti vihdoin kaupungille
jätettyään tyttärensä kreivi Ludvigin turviin. Valentin, nuo kaksi
intiaanipäällikköä ja don Gregorio, joka myöskin oli vihdoin yhtynyt
seurueeseen, seurasivat häntä.

Valdivian kaupunki oli viime tuntien kuluessa muuttunut sangen
paljon ulkonäöltään. Korkeat katusulut, jotka olivat kuin maasta
nousseet, kävivät katujen poikki. Kaikkialla kimalteli auringossa
kiväärinpiippuja, pajunettejä ja keihäänkärkiä, ja kaikki kadut olivat
täynnä aaltoilevia ihmisjoukkoja.

Raatihuoneen edessä oleva paikka tarjosi mahtavan näyn. Sinne tunkeutui
myös don Tadeo seuralaisineen. Yli sata salaperäistä olentoa, jotka
seisoivat siellä täällä, lähestyi heti häntä saadakseen käskyjä ja
tehtäviä.

"No, mitä pidätte ratsastusretkestämme, don Valentin?" kysyi
puolueenjohtaja vihdoin.

"Suloista todellakin", vastasi tämä. "Mutta luulen, että saamme pian
kuulla laukausten pamahtelevan ja kuulien vinkuvan."

"Niin, niin", myönsi don Tadeo. "Joka tapauksessa tulette pian
mieltäkiinnittävän näytelmän todistajiksi. -- Señorit", sanoi hän
kuuluvammalla äänellä ja kääntyi ympärillä olevien puoleen, "olkaa
valmiit, sillä taistelun hetki lähestyy. Onko kaikki kunnossa? Ovatko
kaikki miehet paikoillaan, ja ovatko katusulut jo tehdyt? Ovatko aseet
ja ampumatarpeet jaetut...? Hyvä! Rauhoittukaa siis!"

Vallitsi hetkellinen hiljaisuus. Äänettöminä katselivat kaikki, kuinka
rykmentti jalkaväkeä marssi esiin ja asettui raatihuoneen edustalle.

"Oh", mutisi Valentin, "asia alkaa jo tulla selväksi."

Raatihuoneen portit avattiin ja eräs mies puettuna kirjaimellisesti
kultaan tunkeutui rapuille loistavan esikunnan seuraamana. Hänen
annettua merkin päristettiin rumpuja kovasti; sitten vallitsi taas syvä
hiljaisuus. Kun ihmiset alkoivat vihdoin käydä kärsimättömiksi, oikaisi
äskenmainittu ylimys, senaattori Ramirez, vartaloansa ja alkoi puhua
korkealla ja selvällä äänellä:

"Valdivian maakunnan kansalaiset, kuulkaa Santiagon valtiollisen
senaatin päätöstä. Eri maakunnat Chilen tasavallassa muodostavat
toisistaan riippumattomia valtioita, jotka tänä päivänä yhdistetään, ja
jotka saavat yhteiseksi nimekseen: Eteläamerikalaisten yhdistyneiden
valtioiden liitto. Urhoollinen kelpo kenraali don Pancho Bustamente on
valittu tämän liiton hallitsijaksi ja päämieheksi. Kansalaiset,
huutakaa siis: Eläköön kenraali don Bustamente!"

Upseerit ja sotilaat, jotka seisoivat senaattorin ympärillä, toistivat
sanat täysistä keuhkoista. Mutta kansa oli vaiti. Senaattori aikoi
juuri antaa sille uuden kehoituksen, kun don Tadeo de Leon astui esiin
ja asettui vastapäätä häntä.

"Mitä haluatte?" kysyi kenraali kärsimättömänä.

"Vastata teidän julistukseenne!" vastasi Mustan Sydämen johtaja
pelottomasti. "Chilen kansan nimessä selitetään täten, että Santiagon
senaatti toimii isänmaata vastaan, eikä sillä ole siis oikeutta tehdä
minkäänlaisia päätöksiä. Don Pancho Bustamente on tästä hetkestä
lähtien menettänyt kaikki arvonimensä. Kansalaiset, huutakaa siis minun
kanssani: Eläköön vapaus! Eläköön Chile!"

"Eläköön vapaus! Eläköön Chile! Eläköön don Tadeo", kaikui
kaikkialla ja kuin kumea ukkosenjyrinä levisi tämä huuto kaupungin
syrjäisimpiinkin osiin.

Don Ramirez seisoi kalpeana raatihuoneen portailla.

"Sotilaat, vangitkaa kapinoitsija", olivat ainoat sanat, jotka hän sai
suustaan.

Muutamia sotilaita kiiruhti esiin, mutta nopeasti kuin ajatus
tarttuivat Valentin ja don Gregorio Peralta Tadeoon ja vetivät hänet
keskelle kansanjoukkoa.

Senaattori koetti salata hämmennystään. Ettei sankarinverta virrannut
hänen suonissaan, sen saattoi jokainen nähdä. Hänen toistettu käskynsä
"hallitsijan nimessä vangita kapinoitsija" kaikui niin ponnettomasti ja
lamautuneesti, että siihen vastattiin vihellyksin ja uhkahuudoin.

"Tulta", huudahti nyt yksi komentavista upseereista, ja samassa
pamahti rätisevä yhteislaukaus. Useita ihmisiä kaatui kuoliaina ja
haavoittuneina maahan. Pian kuului toinenkin yhteislaukaus ja sitä
seurasi kolmas.

Tämä oli karkea erehdys. Ihmiset eivät yrittäneetkään hajaantua, vaan
valmistautuivat heti vastarintaan, ja vihollisen keskeytymättömään
ammuntaan alettiin jo vastata. Pian syttyi verinen taistelu.




VII. DON PANCHO BUSTAMENTE JOUTUU VIHOLLISEN KÄSIIN.


Meidän täytyy pyytää ystävällistä lukijaa palaamaan edellisessä luvussa
kuvattuihin tapahtumiin, nimittäin Antinahuelin ja kenraali Bustamenten
kohtaukseen.

Niin pian kun jälkimmäinen oli astunut Antinahuelin kanssa telttaan,
antoi hän verhon laskeutua oviaukon eteen ja aloitti heti keskustelun.

"Istuutukaa, päällikkö, puhelkaamme rehellisesti ja suorasti niinkuin
hyvät ystävykset." Antinahuel nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.
"Ennen kaikkea täytyy teidän saada tietää, että Valdivian kansa juuri
nyt huutaa minut erään uuden liiton päämieheksi, joka on muodostettu
kaikista Chilen valtioista. Chilen kansa on väsynyt kaikkiin
mutkitteluihin, jotka tuottavat levottomuutta maalle, ja minä olen
pakoitettu ottamaan sangen raskaan taakan kannettavakseni."

Päällikkö hymyili omituisesti.

"Hyvä, Veljeni on viisas ja oikeudenmukainen. Mitä hän haluaa?"

"Tahdon vain kysyä, oletteko jo valmistautunut täyttämään lupaustanne?"

"Lupaustani?" toisti päällikkö epäilevällä äänellä. "Antinahuel pitää
sanansa. Sen minkä hän on luvannut, sen hän myös täyttää."

"Te suostutte siis auttamaan minua suunnitelmieni toteuttamisessa?"

"Veljeni käskeköön, minä tottelen."

Viimeiset sanat näyttivät tuntuvan kenraalista sangen vastenmielisiltä.
Hän tutki tarkkaavaisesti päällikön kasvonpiirteitä, mutta nämä olivat
aivan ilmeettömät.

"Kuulkaahan", sanoi kenraali lempeällä ja leppyisällä äänellä. "Minulla
ei ole aikaa seurata teidän mutkittelujanne, vastatkaa minulle siis:
kuinka monta sotilasta voitte varustaa aseilla kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa?"

"Kymmenentuhatta."

"Ovatko kaikki kokeneita sotureita?"

"Antinahuel komentaa heitä", vastasi Toquin ylpeästi.

"Mitä vaaditte, jos minä käytän heitä omiin tarkoituksiini?"

"Veljeni tietää kyllä, mitä minä vaadin."

"Minä hyväksyn kyllä teidän ehtonne lukuunottamatta yhtä."

"Mitä?"

"Minä en voi antaa teille Valdivian maakuntaa."

"Siinä tapauksessa en minä auta veljeäni Bolivian valloituksessa."

"Mutta eihän se kuulu tähän. Minä voin kyllä kartuttaa Chilen aluetta,
mutta kunniani kieltää minua pienentämästä sitä."

Toquin näytti miettiväiseltä.

"Minä pidän sotaneuvottelun", sanoi hän vihdoin. "Sen eteen olen
asettava veljeni sanat."

Don Bustamente koetti salata raivoansa. "Lasketteko leikkiä,
päällikkö?" sanoi hän.

"Antinahuel on heimonsa Toquin, hän ei laske koskaan leikkiä", vastasi
intiaani ylpeästi.

Samassa kuului nelistävän hevosen kavioitten kopsetta. Kenraali nousi
ja meni teltan ovelle, johon heti ilmestyi eräs ordonanssiupseeri.
Miehen kasvot olivat hikiset ja hänen univormunsa verinen.

"Mitä on tapahtunut, Diego", huudahti Bustamente jännittyneenä.

"Kenraali, kansa on tehnyt kapinan", sanoi upseeri läähättäen. "Musta
Sydän on yllyttänyt heitä siihen."

"Haa", huudahti kenraali kiristäen hampaitaan silmittömän raivon
vallassa. "Eikö minun koskaan onnistu hävittää tuota Mustaa Sydäntä.
Mitä on tapahtunut?"

"Kansa on tehnyt katusulkuja. Don Tadeo de Leon on kapinan
johtaja. Tällä hetkellä taistellaan kaupungin kaikilla kaduilla
ennenkuulumattomalla raivolla. Osa sotajoukosta on yhtynyt kansaan, ja
minun täytyi juosta kuulasateen läpi antaakseni teille tiedon tästä."

"Valgamedios", kirosi kenraali. "Minä olen hävittävä tämän kaupungin
perustuksiaan myöten."

"Ensin täytyy meidän valloittaa se, teidän ylhäisyytenne, ja siinäpä
onkin meille kylliksi työtä", sanoi Diego.

"Hyvä, hyvä. Anna torvensoittajan puhaltaa hyökkäysmerkki. Jokainen
ratsumies ottakoon jalkamiehen taaksensa satulaan. Eteenpäin... tulen
hetken kuluttua."

Diego poistui ja kenraali jäi jälleen yksin Antinahuelin kanssa.

"Veljeni on unohtanut ilmoittaa minulle päätöksensä", sanoi Toquin.
"Saako Antinahuel Valdivian?"

"Kyllä, se tapahtukoon!" vastasi Bustamente. "Mutta teidän täytyy ennen
kaikkea auttaa minua kukistamaan don Tadeo!"

"Hyvä. Veljeni lopettakoon jo. Antinahuel on toimiva pian."

Päällikkö seurasi poisrientävää kenraalia kauan katseellaan, sitten
levisi äkkiä pirullinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän mutisi
itsekseen: "Muukalaiset taistelkoot ensin keskenään, pian tulee
minunkin vuoroni ottaa osaa taisteluun."

Kalpein kasvonpiirtein ja katse tähdättynä alituisesti Valdivian
torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, jotka kohosivat yhä korkeammalle
taivaanrannassa, ratsasti don Bustamente sillaikaa sotilaittensa
etunenässä Valdiviaa kohti.

Puolen peninkulman päässä kaupungista pysähdytti kenraali joukkonsa ja
antoi sotilaiden levätä hetkisen. Hän jakoi heidät kahteen joukkoon,
joiden oli määrä hädän hetkellä auttaa toisiaan. Keihäsmiehet saivat
käskyn nousta satulaan ja tukea jalkaväkeä. Ratsumiesjoukon tuli jäädä
muutamien satojen metrien päähän kaupungista yllättääkseen sieltä
pakenevan vihollisen, jos hyökkäys nimittäin onnistuisi.

Kun kaikki valmistukset olivat tehdyt, lausui Bustamente muutamia
tulisia sanoja sotilailleen. Sitten asettui hän joukkonsa eteen ja
rynnistys alkoi. Pian olivat he pistoolin kantomatkan päässä
kaupungista. Syvä hiljaisuus, joka vallitsi kaupungin ympäristöllä ja
muodosti täydellisen vastakohdan meluavalle kaupungille, tuntui
kenraalista hiukan omituiselta. Jospa tähän luonnottomaan hiljaisuuteen
sisältyikin joku ansa. Ajattelematta tätä kuitenkaan sen enempää
ratsasti hän kaupunkia kohti. Ensimmäinen osasto ei ollut vielä
kohdannut mitään esteitä ja toinen seurasi sitä.

Samassa kuului edestä, takaa ja molemmilta sivuilta kovaa kirkunaa ja
suuri ihmisjoukko aivankuin maasta nousseena ympäröi äkkiä heidät. Don
Bustamente oli saarrettu, hän oli mennyt kuin rotta loukkoon.

Nyt seurasi epätoivoinen taistelu. Hämmästyneet sotilaat muodostivat
heti rintaman eteen ja taakse ja hyökkäsivät raivokkaasti
kaksinkertaista muuria vastaan, joka ympäröi heitä. Mutta heidät
työnnettiin verissä päin takaisin. Kenraali heitti epätoivoisia
katseita ympärilleen löytääkseen jonkun pelastavan aukon tässä
pajunettimuurissa, mutta turhaan, yhä tiukemmin kietoutui verkko heidän
ympärilleen, ja hetki lähestyi, jolloin heidän oli pakko sortua
ylivoiman alle.

Tällä ratkaisevalla silmänräpäyksellä keräsi don Bustamente ympärilleen
noin viisikymmentä uskollista sotilastaan, jotka olivat päättäneet
mieluummin kuolla kuin antautua, ja koetti viimeisen kerran murtaa
saarrosketjun. Taistelu jatkui kiiltävin asein. Kenraali antoi
sapelinsa heilahdella sinne tänne ja kohottautuen jalustimensa avulla
satulassa löi hän kuoliaaksi jokaisen, joka asettui hänen tielleen.
Mutta äkkiä tunkeutui taistelevien joukosta esiin mies, jonka
nähdessään kenraali antoi tahdottomasti aseensa vaipua. Se oli don
Tadeo de Leon, hänen verivihollisensa.

"Haa, sinä paholainen", huudahti Bustamente raivostuneena. "Odotahan,
tahdon käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja lähettää sinut takaisin
helvettiin, mistä olet tullutkin!"

Hänen vastustajansa hymyili halveksivasti.

"Teidän hetkenne on lyönyt, don Pancho Bustamente", sanoi hän kylmästi.
"Te olette joutunut Mustan Sydämen käsiin."

"Te ette ole saanut minua vielä käsiinne!" kirkui kenraali
raivostuneena. "Käykää päälle vaan. Jollen minä voikaan voittaa, niin
voin ainakin kuolla ase kädessä."

Don Tadeo antoi merkin. Samassa suhisi näkymättömän käden heittämä
suopunki ilmassa ja lensi kenraalin hartioille. Ennenkuin tämä ennätti
ajatellakaan puolustautumista, tunsi hän kovan nykäyksen olkapäissään,
kadotti tasapainonsa ja putosi hevosensa selästä keskelle
vihollisjoukkoa. Monta kättä tarttui häneen yhtaikaa -- ja tuossa
tuokiossa oli hänet sidottu käsistä ja jaloista.

Nähdessään johtajansa joutuvan vangiksi kauhistuivat sotilaat ja
menettivät rohkeutensa, eivätkä he edes koettaneetkaan käyttää
aseitaan. Don Tadeo kääntyi nyt heidän puoleensa.

"Antautukaa!" huusi hän. "Päällikkönne on vankinamme, ja toverinne" --
hän osoitti kaupunkia -- "eivät voi enää pitää kauan puoliansa.
Heittäkää siis aseenne pois, niin saatte pitää vapautenne ja henkenne!"

Sotilaat eivät epäröineet enää, he heittivät aseensa maahan, ja
muuttaen täydellisesti ajatuskantaansa huusivat he yksiäänisesti:
"Eläköön Chile! Eläköön vapaus!"

"Hyvä", sanoi Don Tadeo tyytyväisenä. "Jättäkää kaupunki ja asettukaa
leiriin tunnin matkan päähän kaupungin portista, siellä voitte odottaa
lähempiä määräyksiäni."

Tämä tapahtui.

Mustan Sydämen johtaja oli puhunut totta: Taistelu Valdivian
kaupungissa olevia sotilaita vastaan ei kestänyt kauan. Kuin kulovalkea
levisi tieto don Bustamenten vangitsemisesta kaikkialle, ja
epäsankarillinen Don Ramirez oli ensimmäinen, joka henkeään peläten --
senaatin nimessä käski sotilaita antautumaan. Näin päättyi kapina.
Katusulut rikottiin ja verisen taistelun jäljet peitettiin niin pian
kuin mahdollista. Valdivia oli nyt kokonaan Mustan Sydämen hallussa.




VIII. VÄLIKOHTAUS.


Sillaikaa kuin keskikaupungilla taisteltiin, tapahtui sen itäosassa
eräs paljon merkitsevä tapaus.

Tiedämme, että kreivi Ludvig oli saanut tehtäväkseen jäädä donna
Rosarion luo suojellakseen häntä. Seurattuaan ystäviään portille asti
palasi hän taloon. Hän tapasi nuoren tytön syventyneenä lukemiseen ja
aikoi jo vetäytyä takaisin, kun tämä sattumalta kohotti katseensa. "Ah,
señor!"

"Suokaa anteeksi, taisin häiritä teitä. Tiedätte kai, että isänne on
lähtenyt kaupungille tärkeitten asioitten vuoksi. Ikäväksenne täytyy
teidän siis viettää muutamia tunteja minun seurassani."

"Te teette vääryyttä itsellenne puhuessanne noin", vastasi Rosario
ystävällisesti. "Sellaisen miehen läsnäolo, jota isäni kutsuu
ystäväkseen, tuottaa vain hauskuutta minulle. Sitäpaitsi olen näinä
levottomina aikoina niin yksinäinen, että ilolla otan vastaan
tilaisuuden, joka tarjoaa minulle hiukan vaihdosta."

Näin sanoen ojensi nuori tyttö rakastettavasti hymyillen hänelle
kätensä ja vei hänet lähimmäiselle tuolille, jolle hänen täytyi
istuutua. Keskustelu oli pian käynnissä, ja kysymyksin ja vastauksin
kului tunti mitä hauskimmalla tavalla. Kova melu, joka näkyi kuuluvan
raatihuoneelta päin ja jonka syyn me jo tunnemme, sai molemmat
kuuntelemaan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi donna Rosario levottomana. "Alkavatkohan
nuo kauheat veljesmurhat taas täällä?"

"Näihin murhiin on don Bustamente yksin syypää, señorita, hänen
syykseen lankeaa kaikki veri, joka tähän asti on vuotanut", sanoi
Ludvig mennen nuoren tytön kanssa ikkunan ääreen ja katsoen siitä
kadulle. "Toivokaamme, että asia saa tällä kerralla paremman lopun."

"Onnettomuutta tuottava sota!" huokasi Rosario. "Milloinkahan se
vihdoinkin loppuu?"

"Se on Jumalan kädessä. Kenties aivan pian... ensin täytyy oikeuden
voittaa."

Seurasi hetkellinen hiljaisuus. Molempien ajatukset olivat -- melun
tähden, joka levisi kadulta kadulle -- saaneet uuden suunnan, ja heidän
kasvoillaan kuvastui nyt levottomuus ja uteliaisuus. Mutta äkkiä
häiritsi heidän mietiskelyjään kova isku oveen. Ludvig hyökkäsi esiin,
mutta ovi natisi jo saranoillaan ja murtui, ja voimakkaita
intiaaniolentoja tunkeutui huoneeseen.

Donna Rosario päästi kovan huudon ja pakeni huoneen perälle. Kreivi
Ludvig ryntäsi sillaikaa kahdella pistoolilla asestettuna
sisäänmurtautujia vastaan. Kaksi laukausta pamahti, mutta samalla
hoiperteli nuori mies taaksepäin useiden tikarien lävistämänä. Suureksi
tuskakseen näki hän intiaanien tarttuvan nuoreen tyttöön ja laahaavan
hänet pois.

"Murha! Murha!" karjui hän kaikin voimin laukaisten vielä kerran
pistoolinsa ja kaataen taas yhden intiaaneista lattiaan. Eikö häntä
kuultu, vai eikö häntä tahdottu kuulla? Väsyneenä suurista
ponnistuksistaan hoiperteli hän kuin juopunut sinne tänne. Hänen
korvissaan humisi, kaikki musteni silmissä, ja hän vaipui vihdoin
tajuttomana lattialle.




IX. VALMISTUKSIA TAKAA-AJOON.


Ensimmäiset, jotka palasivat taistelun loputtua don Tadeon kartanolle,
olivat Trangoil Lanec ja Curumilla. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat,
sitä luonnottomammalta tuntui heistä kaikki. He ihmettelivät
kummallista hiljaisuutta ja omituista epäjärjestystä, joka vallitsi
talon ympäristössä. Tuhansista merkeistä, jotka eivät olisi lainkaan
herättäneet valkoisen miehen huomiota, he käsittivät, että jotakin oli
tapahtunut.

He kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat vihdoin päärakennuksen
sisäänkäytävälle. Täällä oli selvästi taisteltu. Hevosien kavioiden
jälkiä oli maassa ja kirkas verijuova johti lähimmäiseen huoneeseen.
Oven edessä makasi Ludvig tyhjät pistoolit käsissään, puoliavoimin
huulin, vierellään intiaanin ruumis.

Päälliköt katselivat hetkisen toisiaan. "Kuollutko?" kysyi vihdoin
Curumilla, ja jotain liikutuksen tapaista soi tuon pelottoman intiaanin
äänessä.

"Kenties!"

Molemmat kumartuivat kaatuneen yli, kohottivat ylös liikkumattoman pään
ja paljastivat rinnan. Kaksi ammottavaa haavaa tuli nyt näkyviin.
Trangoil Lanec ja Curumilla eivät lausuneet sanaakaan, vaan alkoivat
hellästi hoitaa ystäväänsä. Kauan he saivat ponnistella, mutta vihdoin
huokasi nuori mies raskaasti, heikko punastus levisi hänen kasvoilleen
ja hän avasi silmiänsä useita kertoja.

Kun Curumilla oli pessyt haavat, levitti hän niille paksun kerroksen
pureksittuja pomeranssinlehtiä. Ludvig koetti nyt nousta ylös, hänen
huulensa liikkuivat, ja niin heikolla äänellä, että intiaanit vaivoin
kuulivat sen, hän lausui yhden ainoan sanan: "Rosario". Sitten hän
vaipui jälleen lattialle.

"Niin, missä on valkea neito?" huudahtivat molemmat ulmenit yhtäaikaa.
He nousivat heti ylös ja alkoivat etsiä häntä. Mutta heidän
etsiskelynsä oli turha. He löysivät vaan muutamia tapettuja ja
skalppeerattuja palvelijoita. Nyt selvisi kaikki heille. Tyttö oli
ryöstetty, ja ryövärit olivat taloon tunkeutuessaan tappaneet sen
kaikki palvelijat. Nyt alkoivat intiaanit kansalleen ominaisella
vaistolla tarkastella maassa olevia merkkejä, jotka voisivat johtaa
heidät ryövärien jäljille. Etsiskelyihin kului noin tunti. Sitten
palasivat päälliköt jälleen haavoittuneen luo, asettuivat toisiansa
vastapäätä ja aloittivat neuvottelunsa.

"Veljeni on viisas päällikkö", sanoi Trangoil Lanec. "Sanokoon hän,
mitä hän on nähnyt."

"Curumilla on puhuva, kun hänen ystävänsä pyytää sitä", sanoi toinen
myöntävästi. "Viisi ratsastajaa on vienyt valkoisen neidon pois. Nämä
viisi ratsastajaa tulivat toiselta puolelta jokea. Hevosten kavioitten
jäljet ovat painuneet selvästi maahan ja kostuttaneet sen."

"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec. "Veljelläni on guanakon silmät -- hän
näkee kaikki."

"Näistä viidestä ratsastajasta, jotka tunkeutuivat taloon, on neljä
intiaania, viides on muukalainen, sen näkee selvästi hänen jäljistään.
Edelliset ovat yllättäneet valkoisen veljemme, joka tuskin sai aikaa
puolustautua. Valkoinen neitonen on viety pois, ja hänen suojelijansa
on ampunut yhden ryöväreistä."

Trangoil Lanec nyökkäsi taas. "Curumilla puhuu hyvin -- olen iloinen
saadessani olla hänen ystävänsä. Mitä ovat ryövärit vielä tehneet?"

"He ovat nousseet vankinsa kanssa hevostensa selkään ja ratsastaneet
pois vuoria kohti."

"Entäs valkonaama?"

"Valkonaama on kuollut. Punaiset miehet eivät tarvinneet häntä enää, he
ovat käyttäneet häntä ainoastaan päämääränsä saavuttamiseen. Veljeni
katsokoon tänne!" Päällikkö otti esiin erään murskaksi lyödyn pistoolin
jäännökset ja näytti niitä ystävälleen. "Valkonaama makaa pensaikossa
sadan askeleen päässä täältä."

"Curumilla on viisas päällikkö, hän on nähnyt oikein. Muukalainen on
kavaltaja -- hän on saanut palkkansa. -- Mitä aikoo veljeni nyt tehdä?"

"Curumilla on nopea, hän ajaa ryövärejä takaa."

"Hyvä, veljeni menköön. Valkoinen tyttö on pelastettava."

Curumilla nousi hevosensa selkään ja jätti toverinsa lausuen lyhyet
jäähyväissanansa: "Venti Penni!" Sitten kannusti hän hevostaan ja
lähti.

       *       *       *       *       *

Kun Curumilla oli lähtenyt, palasivat don Tadeo, Valentin ja Peralta
pitkän ajan kuluttua ensinmainitun kartanolle. Tulijoiden kasvot olivat
vääristyneet pelosta ja levottomuudesta. "Kuinka, päällikkö, onko
totta, mitä kansa sanoo?" huudahti don Tadeo levottomana. "Tyttäreni
on...?"

"On totta!" vastasi Trangoil Lanec lyhyesti.

Vahva mies kaatui maahan kuin salaman iskemänä. Hänen ystävänsä
ympäröivät hänet. Yleisen sekamelskan aikana kyseli Valentin
intiaanipäälliköltä lähempiä yksityisseikkoja ryöväyksestä.

"Valkoinen tyttö on kadonnut", selitti päällikkö. "Muutamat
intiaanisotilaat ovat ryöstäneet hänet meidän poissa ollessamme.
Valkoinen veljemme koetti puolustaa häntä, mutta kaatui lattialle
kahden tikarin lävistämänä."

"Voi, Ludvig, Ludvig", ähki Valentin tuskissaan. "Missä hän on?"

Trangoil Lanec osoitti huoneen perälle. Valentin riensi haavoittuneen
luo.

"Haa, kuollut, murhattu! -- Voi", jatkoi hän yhteenpuristetuin hampain,
"milloinkahan saan tilaisuuden kostaa hänen kuolemansa?"

Päällikkö antoi hänelle merkin vaieta. "Se ei ole vaarallista", sanoi
hän. "Hän ei ole kuollut. Haavat ovat syviä, mutta vaarattomia --
viimeistään kahdeksan päivän kuluttua on hän jälleen terve. Nyt hän
nukkuu."

Valentin sulki intiaanin syliinsä ja puristi häntä mielipuolen ilolla
rintaansa vasten. "Jumala palkitkoon teitä, päällikkö, te lahjoitatte
minulle jälleen elämän", sanoi hän liikutettuna. "Voi, Rosario raukka!"

Sillaikaa oli don Tadeo vähitellen toipunut. Surullinen tieto oli
hänelle niin odottamaton, että hän oli kadottanut tajuntansa. Nyt
koetti hän salata tunteitansa ja onnistuikin siinä niin hyvin, ettei
kukaan voinut nähdä liikutuksen kuvastuvan hänen piirteistään.

"Don Louis ei ole siis kuollut", sanoi hän osaaottavaisesti. "No niin,
se on enemmän kuin mitä uskalsimme toivoa. Nuori mies piti sanansa, hän
puolusti tytärtäni henkensä uhalla. Jospa hänen ei olisi tarvinnut niin
kalliisti maksaa velvollisuudentuntoansa."

Kädet ristissä rinnalla käveli hän edes takaisin huoneessa. Kaikki
ymmärsivät, mitä tämän miehen sisimmässä liikkui.

"Isäni on vahva", sanoi Trangoil Lanec. Hänen kasvoillaan kuvastui
kunnioitusta, jota hän aina tunsi Mustan Sydämen johtajaa kohtaan.
"Älköön hän vaipuko epätoivoon. Valkoinen neito on turvassa. Curumilla
seuraa häntä."

"Puhutteko totta, päällikkö? Seuraako Curumilla todellakin häntä?"
sanoi don Tadeo henkäisten syvään ja katsoen terävästi intiaaniin.
"Uskallan siis toivoa...?"

"Trangoil Lanec on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei valehtele
koskaan, hän ei ole kaksikielinen. Curumilla seuraa ryövärejä. Isäni on
taas pian näkevä pienen lintunsa, joka laulaa hänelle kauniita
laulujaan!"

"Kiitän teitä, päällikkö", sanoi Tadeo lämpimästi.

"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi don Gregorio Peralta. "Otatteko osaa
takaa-ajoon?"

"Jospa voisin?" sanoi tämä sydäntäsärkevällä äänellä. "Vastatkaa
minulle, don Gregorio. Enkö minä ole vastuunalainen kansastani,
joka asettaa kaikki toivonsa minuun? Saanko nyt katkaista ne
yhdyssiteet, jotka liittävät minut kansaani, nyt, kun kaikki riippuu
toimekkuudestani ja väsymättömästä työstäni. Niin hartaasti kuin
haluaisinkin, en voi kuitenkaan rientää Rosarioni avuksi!"

Näistä harvoista sanoista ilmeni isän suuri tuska, joka tietää lapsensa
olevan kotkan kynsissä, eikä voi kuitenkaan pelastaa häntä. Kaikki
läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja tästä rakkauden ja
velvollisuuden välisestä taistelusta. Valentin katkaisi ensimmäisenä
hiljaisuuden ja kääntyi taas don Tadeon puoleen sanoen:

"Teidän tilanne on epätoivoinen, valitettavasti täytyy minun se
myöntää. Mutta tiedän, että te pysytte rohkeana, ettekä vaivu
epätoivoon. Tehkää siis velvollisuutenne ja uskokaa vain ystäviinne.
Sallikaa minun ottaa teiltä jäähyväiset lyhyeksi ajaksi."

"Aiotteko jättää meidät?" kysyi don Tadeo.

"Sen täytyy tapahtua. Näen, miten teidän sydämenne on pakahtumaisillaan
surusta, huolimatta suurista ponnistuksistanne rauhoittaa sitä.
Sentähden olen päättänyt joko tuoda teidän rakastettavan tyttärenne
luoksenne tai tuhoutua yrityksessäni."

"Mitä aiotte tehdä, don Valentin?" huudahti Don Tadeo. "En voi sallia
sellaista uhrausta."

"Pyh, antakaa minun toimia, señor! Olen yksinäinen kuin murmelieläin,
ja jos kerran saan jonkun ajatuksen päähäni, niin ei sitä ole helppo
ajaa pois sieltä. Te, päällikkö, seuraatte luonnollisesti minua, sillä
teidän kokemuksenne tulevat olemaan minulle suureksi avuksi tällaisissa
asioissa. Saammepahan nähdä, saako meidän työmme yhdistettynä
Curumillan kykyyn ja kuntoon mitään aikaan. Antakaa minun vain syleillä
Ludvig-raukkaani, ja sitten matkalle." Hän kumartui ystävänsä yli,
painoi suudelman hänen otsalleen ja kuiskasi hiljaa: "Nuku, veljeni,
minä valvon kyllä."

Haavoittuneen huulet liikkuivat: "Valentin, pelasta hänet", mutisi hän.

"Niin, pelastakaa donna Rosario, rakas ystäväni, ja me olemme teille
iäisessä kiitollisuudenvelassa", sanoi myöskin don Peralta ojentaen
ranskalaiselle kätensä jäähyväisiksi. Valentin ja päällikkö jättivät
nyt nopein askelin kartanon Cesar mukanaan.




X. CURUMILLA SOTAJALALLA.


Seuratkaamme nyt puelka-päällikköä hänen vaarallisella retkellään.

Curumilla oli yhtä kuuluisa viisaudestaan ja varovaisuudestaan kuin
rohkeudestaan sodassa. Nytkin otti hän huomioon kaikki mahdolliset
varovaisuustoimenpiteet voidakseen varmasti ja samalla huomaamattomasti
seurata ryövärejä. Ennenkuin hän kulki joen yli, josta äsken puhuimme,
jätti hän rannalle hevosensa, josta hänelle ei ollut enää mitään
hyötyä. Sitäpaitsi olisi sen kavioiden kopse voinut ilmaista hänet.

Vaikka intiaanit ovatkin kuuluisia erinomaisesta ratsastustaidostaan,
niin ovat he myöskin kestäviä kulkijoita. Curumillakin vaelsi sangen
pitkän matkan lyhyessä ajassa. Kuitenkin oli hänellä aina tilaisuus
tarkastella ryövärien jälkiä nähdäkseen niistä, mihin suuntaan hänen
täytyi milloinkin kulkea. Tätä menettelytapaa ei hän kuitenkaan
käyttänyt kauan, sillä se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Hän päätti
katkaista ryövärien tien ja odottaa heitä paikalla, jonka ohitse he
tulisivat varmasti kulkemaan. Siellä voisi hän helposti laskea heidät
ja kenties myöskin pelastaa nuoren tytön.

Kun päällikkö oli tehnyt päätöksensä, alkoi hän toteuttaa sitä. Vaikka
oli jo ilta, kulki hän tunnin toisensa jälkeen lepäämättä kuunnellen
kärsivällisesti erämaan erilaisia ääniä. Näistä äänistä on kokeneelle
metsänkävijälle paljon hyötyä.

Pian oli Curumilla päässyt hyvän matkan ryöväreistä edelle, ja eräällä
tutulla paikalla, joka oli erikoisesti sopiva hänen suunnitelmilleen,
asettui hän väijyksiin. Siellä makasi hän pitkin pituuttaan vatsallaan
kivilohkareen takana suojelevien pensaiden keskellä.

Yli puoli tuntia lepäsi hän samassa asennossa liikahtamatta vähääkään.
Se, joka olisi tällä hetkellä huomannut hänet, olisi kenties luullut
häntä ruumiiksi. Vihdoinkin kuuli intiaanin tarkka korva kaukaista
hevosten kavioiden kopsetta. Ääni lähestyi lähestymistään, ja kohta
huomasi kivilohkareen takana makaava päällikkö noin kaksikymmentä
hitaasti lähenevää ratsastajaa.

Ryövärit, nähtävästi luottaen suureen lukumääräänsä ja aavistamatta
mitään vaaraa, ratsastivat aivan huolettomasti Curumillan piilopaikan
ohitse huomaamatta häntä. Tämä oli noussut istualleen, kohottanut
päänsä ja katseli nyt heitä uteliaana.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä joukosta ratsasti yksinäinen soturi
huolettomasti nauttien hevosensa hitaista askelista. Välistä vaipui
hänen päänsä rinnalle, ja hänen kätensä tapasivat tuskin ohjaksia.
Varmaankin torkkui tämä mies hevosensa selässä. Kuin salama iski äkkiä
ajatus Curumillan päähän. Hän nousi ylös, jännitti kaikki voimansa
raudankoviin jalkalihaksiinsa ja hyppäsi tiikerin voimalla ratsastajan
taa satulaan. Ennenkuin tämä, kummastuneena nopeasta hyökkäyksestä,
ehti päästää ääntäkään, puristi Curumilla hänen kurkkuaan niin kovasti,
ettei hän voinut hengittää ja oli vähällä tukehtua.

Pian oli vanki heitetty maahan ja sidottu, sitten kiinnitti päällikkö
hänen hevosensa erääseen pensaaseen ja palasi vankinsa luo. Muut
intiaanit jatkoivat aivan rauhallisina matkaansa. He eivät olleet
huomanneet mitään.

Kylmäverisyydellä, joka on ominaista intiaaneille, ei vangittu, niin
pian kun hän huomasi itsensä voitetuksi, välittänyt turhista
vastustuksista, vaan tyytyi kohtaloonsa. Katsellen voittajaansa
halveksivasti hymyillen odotti hän, että tämä puhuttelisi häntä.

"Ooh!" pääsi Curumillalta, kun hän oli lähemmin tarkastellut uhriaan.
"Joan!"

"Curumilla!" vastasi tämä.

"Hm, olisin toivonut, että se olisi ollut joku muu", mutisi araukani
itsekseen. "Mitä tekee veljeni täällä?" kysyi hän sitten korkealla
äänellä.

"Mitä se Curumillaan kuuluu?" sanoi intiaani uhkaavasti vastaten
kysymykseen.

"Hyvä, älkäämme kadottako kallista aikaa", sanoi päällikkö ottaen
puukkonsa esiin. "Tahtooko veljeni puhua?"

Joan säikähti. Hän värisi nähdessään tuon pitkän teräväkärkisen
kiiltävän esineen. Hän mietti vielä hetkisen. "Kysy!" sanoi hän sitten.

"Minne oli veljeni matkalla?"

"San Miquelin kylään."

"Hyvä. Mutta missä tarkoituksessa?"

"Jättääkseni suuren Toquinin käsiin erään valkean neitosen, jonka tänä
aamuna ryöstimme Valdivian kaupungista."

"Kuka on käskenyt teitä ryöstämään tytön?"

"Se mies, jonka luokse olemme matkalla."

"Antinahuel?"

Intiaani nyökkäsi.

"Kuka johti yritystä?"

"Joan."

"Antinahuel odottaa siis veljeäni San Miquelin kylässä?"

"Niin, viimeisessä majassa."

"Hyvä, veljeni vaihtakoon nyt hattunsa ja vaippansa minun kanssani!"

Vanki totteli tekemättä mitään huomautusta. Kun vaihto oli tehty jatkoi
päällikkö: "Minä voisin tappaa veljeni, viisaus vaatii myöskin sitä,
mutta sääli on täyttänyt Curumillan sydämen -- hän on oleva lempeä!
Joanilla on vaimo ja lapsia, hän on heimonsa urhoollisimpia
sotilaita... jos minä lahjoitan hänelle henkensä, on hän kai minulle
sangen kiitollinen?"

Araukani oli luullut, että hänen on pakko kuolla, ja siksi täyttivät
päällikön sanat hänen sydämensä toivolla. Pohjaltaan oli hän kunnon
ihminen, sen tiesi Curumilla. Hän tiesi myös, että hän saattoi luottaa
Joanin lupaukseen.

"Henkeni on veljeni kädessä", vastasi Joan hetken kuluttua. "Jollei hän
tuhoa sitä, tulen minä hänen orjakseen ja annan tappaa itseni hänen
käskystään."

"Joan nouskoon ylös", sanoi ulmen pistäen veitsen takaisin vyöhönsä.
"Päällikkö pitää sanansa!"

Niin pian kuin intiaani oli noussut ylös, nosti hän oikean kätensä
rinnalleen merkiksi siitä, että hän kokonaan mukautui toisen tahtoon.

"Mitä käskee veljeni?" kysyi hän.

"Joan kiiruhtakoon nopeasti muukalaiskylään, jota kutsutaan
Valdiviaksi. Siellä hän saa etsiä käsiinsä don Tadeon, valkoisten
Suuren Kotkan ja kertoa hänelle, mitä on tapahtunut välillämme. Samalla
hän voi sanoa, että minä joko pelastan valkoisen neitosen tai kuolen."

"Onko siinä kaikki?"

"On. Jos Suuri Kotka tarvitsee veljeni palvelusta, on hänen viipymättä
asettauduttava hänen käytettäväkseen. Pilliau johdattakoon Joania, ja
muistakoon hän aina, etten minä tahtonut ottaa hänen henkeään, vaikka
se kuuluikin minulle."

"Joanilla on hyvä muisti, Joan ei unohda", vastasi intiaani melkein
ylpeästi. Samalla sukelsi hän korkeaan ruohostoon ja katosi.

Curumilla ei hukannut silmänräpäystäkään, vaan hyppäsi hevosensa
selkään ja kannusti sitä. Pian oli hän saavuttanut pienen
ratsastajalauman, joka jatkoi matkaansa yhtä rauhallisesti kuin
ennenkin aavistamatta ollenkaan, mitä oli tapahtunut.




XI. ANTINAHUELIN VALLASSA.


Ennenkuin Antinahuel oli astunut telttaansa neuvotellakseen kenraali
Bustamenten kanssa, oli hän antanut sotilailleen erään salaisen
tehtävän, jonka tähden nämä heti lähtivät Joanin johdolla Valdiviaan.
Meidän täytyy nyt huomauttaa ystävälliselle lukijalle, että viekas
Toquin oli jo ennen antanut tarkasti vartioida Don Tadeon toimia, ja
että hän siis tiesi tämän olevan Valdiviassa. Olipa hän vielä saanut
salaisia tietoja hänen suunnitelmistaankin. Kun hän näki siis toisen
vastustajansa -- sellaisena piti hän Bustamentea -- hyökkäävän keskelle
kuulasadetta, käytti hän tilaisuutta hyväkseen masentaakseen toista
tuntuvalla iskulla. Tässä käytti hän hyväkseen erästä don Tadeon
palvelijaa, jonka hän oli houkutellut puolelleen ja joka täytettyään
tehtävänsä, -- niinkuin Curumilla oli arvannutkin -- oli tapettu.
Tiedämme jo millä tavalla ryöväys tapahtui.

Kun donna Rosario näki kreivi Ludvigin kaatuvan tuntemattomien
murhaajien tikarien lävistämänä, kauhistui hän niin suuresti, että meni
tainnoksiin. Kun hän jälleen heräsi, näki hän ympärillään noin
kaksikymmentä soturia, joita hän vain vaivoin saattoi tarkastella,
sillä joku peitteentapainen oli heitetty hänen kasvoillensa.

Hän makasi pitkin pituuttaan muuliaasin selässä kahden tavarasäkin
välissä. Köysi, joka oli kiinnitetty hänen lantioilleen, esti häntä
nousemasta ylös, mutta kädet olivat vapaat. Varovaisesti veti hän
peiton syrjään ja katseli ympärilleen. Hänen ryöstäjänsä, hän näki
heidät nyt selvästi, olivat intiaaneja, jotka ratsastivat kapeaa tietä
pitkin kahden vuoren välitse.

Mitä aiottiin hänelle tehdä? Minne häntä vietiin? Rosario ei voinut
vastata näihin kysymyksiin, ja koettaessaan selvittää niitä tunsi hän
oman voimattomuutensa. Hänen vangitsemisestaan oli varmaankin kulunut
pitkä aika, sillä hevoset ja muuliaasit näkyivät olevan sangen
väsyneitä ja liikkuivat hitaasti.

Oli tullut pimeä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Ainoastaan
kerran oli Rosario kuulevinansa omituista melua takaapäin. Sillä ei
kuitenkaan nähtävästi ollut mitään merkitystä, koska hänen
seuralaisensa eivät välittäneet siitä. Hän tuli melkein iloiseksi
kuullessaan äkkiä kaukaa kiukkuisaa haukkumista, joka kuului yhä
selvemmin ja selvemmin ja johon sekottui pian naisten ja lasten ääniä.
Samassa pysähtyi joukko.

Nuori tyttö heitti varovaisia silmäyksiä ympärilleen. Soihtujen
valossa, jotka lepattivat tuulessa, eroitti hän rakennuksien
ääriviivoja ja muutamien olentojen varjoja, jotka liikkuivat hänen
ympärillään. Ratsastajat laskeutuivat maahan hevostensa selästä ja
riisuivat ne huolehtimatta vielä kuitenkaan hänestä. Äkkiä tunsi hän
jonkun tarttuvan hänen muuliaasinsa ohjaksiin. Kuului huuto: "Arreau!",
jota tavallisesti käytetään hoputeltaessa eläintä kulkemaan. Oliko hän
sittenkin erehtynyt? -- Eivätkö he olleetkaan vielä saapuneet
päämääräänsä?

Noin kymmenen minuutin kuluttua pysähtyi aasi uudestaan ja eräs
henkilö, jonka nähdessään hän tahdottomasti kauhistui, lähestyi häntä.
Kysymyksessä oleva mies oli puettu chileläisen talonpojan pukuun ja
hänellä oli päässään vanha panamahattu, joka suurimmaksi osaksi peitti
hänen kasvonpiirteensä. Sanomatta sanaakaan veti hän peiton syrjään,
päästi irti köydet, joilla Rosario oli sidottu muulin selkään, otti
hänet kevyesti kuin lapsen käsivarsilleen ja kantoi hänet erääseen
majaan, jonka ovi oli auki. Samalla, kun hän laski Rosarion maahan,
kumartui hän hiukan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Ole rohkea ja toivo."

Ennenkuin donna Rosario ennätti tehdä kysymystäkään, nousi mies jälleen
ylös ja jätti majan, jonka oven hän sulki jälkeensä.

Epävarmana katseli nuori tyttö oikealle ja vasemmalle löytääkseen
arvoituksen ratkaisun. Kuka oli tuo vieras lohduttaja? Kummallista, nuo
neljä sanaa, jotka tuntematon oli kuiskannut hänen korvaansa, olivat
palauttaneet hänen mielenmalttinsa -- hän tiesi nyt, että ystävä
vartioitsi häntä salaa.

Paikka, missä hän oli, oli aivan pimeä. Alussa ponnisteli hän turhaan
nähdäkseen joitakin esineitä majassa, mutta pian tottuivat hänen
silmänsä pimeään, ja hän huomasi nyt vastapäätä itseään heikon
valojuovan, joka tunkeutui majaan oven raosta. Varovaisesti, ettei vain
herättäisi jonkun näkymättömän vartijan huomiota, hiipi hän lähemmäksi
sitä. Valo tuli selvemmäksi ja nyt kuuli hän myöskin ääniä. Painaen
silmänsä niin lähelle rakoa kuin mahdollista kuunteli ja katseli hän
jännittyneenä.

Viereinen huone oli jokseenkin suuri, mutta sitä valaisi ainoastaan
yksi soihtu, joka oli kiinnitetty seinään. Siellä seisoi kaksi miestä
vastapäätä toisiansa, molemmat intiaaneja, toinen ylpeänä,
suoraryhtisenä ja arvokkaana, toinen -- Rosario tunsi hänet
muukalaiseksi, joka oli äsken vienyt hänet majaan -- kunnioittavassa
asennossa.

"Mistä johtuu", kysyi edellinen, "ettei Antinahuel näe Joania
edessään?"

Toinen näkyi viivyttelevän vastaustaan ja pyöritteli hattunsa lieriä
sormiensa välissä.

"Myskirotta on Joanin ystävä -- hän on lähettänyt minut tänne
asemastaan."

Se kuului aivankuin anteeksipyynnöltä.

"Millä oikeudella jättää Joan toisen suoritettavaksi käskyt, jotka
Antinahuel on antanut hänelle?"

"Joan on matkustanut Concepcioon, hän seuraa erästä valkoista naista,
jonka silmät loistavat kuin tähdet yöllä."

Antinahuel -- sillä hän se todellakin oli -- heitti uhkaavan katseen
edessään seisovaan mieheen. "Poikani kutsuu itseään Myskirotaksi? --
Mistä hän tulee?"

"Valkoihoisten kylästä. Myskirotta on heimonsa ulmen."

"Hyvä", sanoi Antinahuel nähtävästi rauhoittuneena. "Voinko uskoa
poikaani?"

"Antinahuelin käskyt ovat täytetyt", vastasi tämä yksinkertaisesti.
"Valkoinen tyttö on täällä." Hän osoitti ovea, jonka takana Donna
Rosario seisoi ja kuunteli. "Matkalla ei hän puhunut mitään, eikä hän
myöskään tiedä, mihin hänet on viety."

"Onko Myskirotta valmis tottelemaan minua kaikessa?"

"Pitääkö naisen kuolla?" kysyi toinen terävästi.

"Ei! Mitä se hyödyttäisi? Kuolema tuottaa ainoastaan muutamien
silmänräpäysten kärsimyksiä, sitten on kaikki lopussa."

"Valkoihoisten kuolema kenties, mutta intiaanien kestää kauemmin!"

"Minä tahdon, että hän jää eloon!" huudahti Toquin melkein kuuluvasti.
Hän vaikeni hetkiseksi ja koetti tukahduttaa sisäisen raivonsa.
"Poikani on epäilemättä nähnyt ulkona seisovat satuloidut hevoset?"

"Ne ovat jaloja eläimiä!" vastasi intiaani, jonka silmät loistivat
himosta.

"No niin, ainoastaan hänestä itsestään riippuu, tahtooko hän tulla
niiden omistajaksi. Jos poikani vartioi valkoista neitoa sillaikaa, kun
Antinahuel käy araukanien suuressa neuvottelukokouksessa, ovat eläimet
hänen."

"Myskirotta on vartioiva häntä. Antinahuel voi poistua."

Toquin näytti tyytyväiseltä. "Minä huomaan, että poikani on päällikkö
-- Antinahuel on antava hänelle tehtäviä, kun hän palaa. Menköön hän
nyt -- minä tahdon puhua valkoisen neidon kanssa."

Intiaani poistui, ja Antinahuel otti soihdun seinästä, aukaisi oven ja
meni huoneeseen, jossa donna Rosario oli.

Korppikotka ja kyyhkynen seisoivat nyt vastatusten. Kuolemanhiljaisuus
vallitsi huoneessa. Ainoastaan tuuli vinkui synkästi oven raossa.
Soihtu lepatti ja heitti levotonta valoaan huoneen yli.

"Tunteeko tyttäreni minut?" kysyi Antinahuel.

"En", sanoi Rosario, joka oli vetäytynyt huoneen perälle pelätyn
päällikön astuessa sisään.

"Olen Antinahuel, araukanien päällikkö!" selitti intiaani ylpeästi.

"No niin, minä kysyn teiltä Antinahuel", sanoi nuori tyttö, "mitä olen
tehnyt teille, koska vainoatte minua?"

Päällikön kasvoille levisi omituinen hymy. "Valkoinen neito kysyy, mitä
hän on tehnyt. Hän on valkoihoisten Suuren Kotkan tytär."

Omituinen ääni, millä nämä sanat lausuttiin, täytti donna Rosarion
pelolla ja kummastuksella. Hän näki valheellisen ja petollisen hehkun
loistavan tämän miehen katseesta, joka oli vaativaisesti suunnattu
häneen.

"En ymmärrä teitä, päällikkö", sanoi hän kauhuissaan.

"Kuule", sanoi tämä merkitsevästi ja astui muutamia askeleita
lähemmäksi häntä. "Antinahuel tahtoo olla avosydäminen ja kertoa
tyttärelleen pienen kertomuksen! -- Kun muukalaiset olivat
valloittaneet Chilen ja tehneet sen asukkaat orjikseen, aikoivat he
myös kukistaa Aukàn suuren kansan. Suuressa taistelussa, jota kesti
auringon noususta laskuun asti, voitti kuitenkin kuuluisa Toquin
Cadequal valkonaamat. Muutamat muukalaisista pakenivat suurille
präärioille, mutta joutuivat siellä intiaanien käsiin. Niiden joukossa
oli myös eräs mahtava päällikkö nimeltään don Estevan de Leon. Toquin
Cadequal olisi voinut kiduttaa ja tappaa hänet, kuten hänen kansansa
tavat vaativat, mutta hän ei tehnyt sitä, vaan vei hänet kyläänsä ja
antoi vartioida häntä kuin vankia. Mutta valkoinen päällikkö oli
viekas; hän pakeni. Sota alkoi uudestaan, ja tällä kerralla ei onni
suosinut Aukàn suurta päällikköä. Eräänä päivänä löi vihollinen
perinpohjin hänen armeijansa ja hän itse joutui valkonaamojen käsiin.
Espanjalainen päällikkö tunsi hänet samaksi mieheksi, joka muutamia
kuukausia sitten oli lahjoittanut hänelle hengen. Hän antoi kuitenkin
puhkaista Cadequalin silmät ja lähetti hänet sitten heimonsa luo. Mutta
Toquin ei ollut myöskään toimeton. Hän kokosi kaikki heimonsa miehet,
kertoi heille, mitä oli tapahtunut, vannotti heitä kostamaan hänen
puolestaan ja kuoli sitten vapaaehtoisesti nälkään, ettei hänen olisi
tarvinnut kärsiä häpeää. Siitä hetkestä lähtien ovat Cadequalin ja
valkoisen päällikön jälkeläiset olleet verivihollisia keskenään.
Kolmesataa vuotta sitten käytiin tätä sotaa samalla kiihkolla ja
katkeruudella kuin nytkin -- kosto on siirtynyt perintönä isältä
pojalle. Antinahuel on Mustan Shakaalin poika, ja tämä pyysi
kuolinvuoteellaan häntä kukistamaan Leonien kirotun heimon! Antinahuel
on luvannut sen, mutta..." Kertova vaikeni äkkiä ja tuijotti
miettiväisenä leimuavaan soihtuun.

"No niin?" kysyi donna Rosario kummastuneena siitä, mitä hän oli
kuullut ja seurasi kauhuissaan päällikön liikkeitä.

"Olen nähnyt valkoisen neitosen ja unohtanut kaikki, valani, vihani ja
kostoni. Valkoisten Suurella Kotkalla on tytär, joka tulee Antinahuelin
puolisoksi."

"Ei koskaan!" huudahti donna Rosario, joka kuultuaan nämä sanat
vetäytyi taaksepäin ja tunsi verensä virtaavan sydämeensä.

"Hän tulee Antinahuelin puolisoksi", huudahti intiaani käskevällä
äänellä. "Minä menen nyt, ja tyttäreni saa ajatella asiaa; ennenkuin
vuorokausi on kulunut, on minulla hänen suostumuksensa. Antinahuel on
puhunut."

Ylpein askelin lähti hän huoneesta. Tuskin oli hän ennättänyt poistua,
kun donna Rosario vaipui voimattomana lattialle.




XII. ANTINAHUEL NEUVOTTELUKOKOUKSESSA.


Kun Suurtoquin oli lopettanut lyhyen keskustelunsa vangin kanssa, nousi
hän hevosensa selkään, sillä kuten hän oli sanonut, täytyi hänen mennä
suureen neuvottelukokoukseen, joka pidettiin Mustan Käärmeen kylässä.
Sinne oli vain muutaman tunnin matka, ja hän toivoi voivansa tulla
takaisin ennen yötä.

Ennenkuin hän meni neuvottelumajaan, odotti hän erästä sanansaattajaa,
jonka hän oli lähettänyt Valdiviaan seuraamaan tapausten kulkua. Hetken
kuluttua ratsastikin intiaani höllin ohjaksin ja vaahtoavin hevosin
hänen luokseen.

"Poikani puhukoon!" sanoi Antinahuel lyhyesti. "Mitä hän on nähnyt?"

"Valkonaamat taistelevat keskenänsä -- he ovat kääntäneet kalpansa omia
veljiänsä vastaan", vastasi sanansaattaja.

"Antinahuel tietää sen. Valkonaamat ovat kuguaareja, jotka eivät ole
koskaan sovinnossa. Mitä muuta on They-Teg nähnyt?"

"Kaupungista nousee tällä hetkellä tulipatsas, peloittavampi kuin
Autukon vulkaani."

"Mitä on tapahtunut? Kumpainenko päälliköistä on voittanut?"

"Koko Valdivia on Suuren Kotkan hallussa. El Verdugo on vangittu."

"Vangittu!" toisti Toquin kummastuneena. "Poikani valehtelee. El
Verdugolla on mahtava käsivarsi, mahtava kuin Pilliaun salama."

"They-Teg puhuu totta."

"Valkonaamojen Toquinilla on suuri armeija -- missä on se nyt?"

"Sotilaat ovat hajaantuneet. Guekubu, paha henki, on täyttänyt heidät
pelolla, ja heidän vihollisensa on lyönyt heidät."

"Hyvä. Antinahuel uskoo poikaansa; hän voi nyt poistua ja pitää yhä
silmällä valkoisia miehiä!"

Intiaani kumarsi kunnioittavasti päällikölleen, nousi sitten hevosensa
selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Antinahuel seurasi häntä
hetkisen katseellaan ja meni senjälkeen neuvottelumajaan, jossa jo
odotettiin häntä.

Joukko sotilaita istui siellä kehässä suuren nuotion ympärillä -- sitä
sanottiin neuvottelunuotioksi -- jonka savu kohosi kiemurrellen
taivasta kohti.

Kun Antinahuel astui sisään, nousivat kaikki pystyyn ja nostivat oikean
kätensä rinnalleen merkiksi kunnioituksesta tulijaa kohtaan hänen
korkean arvonsa vuoksi. Sitten ryhdyttiin heti työhön ja puheenvuoro
annettiin eräälle vanhalle päällikölle.

Cathikara oli nuoruudenvuosinaan ollut kuuluisa soturi; nyt olivat
vuodet tehneet hänen hiuksensa harmaiksi ja riistäneet silmiltä niiden
entisen loiston. Hänen sotaisa luonteensa ei ollut kuitenkaan
muuttunut, sen huomasi selvästi hänen sanoistaan.

"Urheat araukanit, toquinit, Apo-Ulmenit ja Ulmenit", alkoi hän,
"kuulkaa, mitä vanha soturi sanoo teille. Cathikara on surullinen,
pilvi peittää hänen järkensä, ja hänen itkevät silmänsä ovat
alituisesti suunnattuina maata kohti. Mistä johtuu tämä suru? Vastatkaa
minulle, veljeni ja poikani. Haa, te vaikenette ja teidän päänne
vaipuvat alas -- oi, te olette nyt vain tavallinen kansa! Te kumarrutte
valkeanaamain ikeen alla. Eikö teidän verenne ole kylliksi punainen,
jotta taistelisitte sen puolesta? Mitä tekee Cathikara tällä kirveellä,
jos se on tehoton hänen kädessään, ja hänen täytyy mennä isiensä luo
voimatta tehdä mitään lapsiensa puolesta. Ottakaa se, te soturit, sillä
se ei ole mikään tyhjä ja huono kunniamerkki. Olen jo vanha... sallikaa
minun vetäytyä majaani kuollakseni siellä surusta teidän heikkojen
sydämienne tähden."

Kun päällikkö oli lausunut nämä sanat, astui hän horjuen muutamia
askelia taapäin aivankuin surun murtamana. Kaikki läsnäolijat olivat
syvästi liikutettuja, heidän katseensa hehkuivat ja näytti siltä, kuin
raivon ja kiihkon purkaukset keskeyttäisivät kokouksen. Silloin otti
eräs toinen päällikkö, "Musta Hirvi", puheenvuoron.

"Mitä isäni sanoo, on kovaa -- meidän sydämemme on täynnä surua. Minkä
tähden on Cathikara niin ankara lapsiaan kohtaan? Minkätähden soimaa
hän heitä? Eivätkö he ole valmiita uhraamaan henkensä ja verensä
kansansa puolesta? Punaiset miehet eivät ole koskaan jättäneet valtaa
vieraisiin käsiin, he ovat vielä yhtä peloittavia ja voittamattomia
sotureja, kuin heidän isänsäkin. -- Kuulkaa, kuulkaa, mitä Pilliau on
ilmoittanut minulle. Araukanien päällikkö on tänään uudistanut
rauhansopimuksen valkonaamain kanssa -- tietäkää siis, että hän on
petkuttanut heitä. Rauhansanat lausuttiin vain valkoihoisten ristin
eikä araukanien sauvojen ääressä. Sopimuksella muukalaisten kanssa ei
ole siis mitään merkitystä. Olenko puhunut oikein, te mahtavat
sotilaat?"

"Kyllä, kyllä, niin on asianlaita!" kirkuivat intiaanit heilutellen
aseitaan. Samassa tunkeutui Antinahuel piirin keskelle. Hänen ryhtinsä
ja liikkeensä olivat sangen omituiset. Hänen päänsä oli kumartunut
eteenpäin, hän oli suunnannut katseensa ulospäin ja levittänyt kätensä,
aivankuin hän olisi katsellut jotakin esinettä, josta muilla ei ollut
aavistustakaan.

"Hiljaa!" sanoi Cathikara. "Toquin neuvottelee Amey Malghoninsa
(salaisen hengen) kanssa!"

Vallitsi syvä hiljaisuus. Antinahuel ei liikahtanut, hän pysyi yhä
samassa asennossa. Äkkiä muuttui hänen katseensa henkeväksi.

"Mitä isäni näkee?" kysyi Musta Hirvi vihdoin.

"Minä näen muukalaisia. He ovat kaivaneet sotakirveen maasta ja
taistelevat nyt toisiansa vastaan. Näen verivirtoja, jotka punaavat
maata, ne ovat valkoisten miesten verta. Näen myös El Verdugon, suuren
päällikön, hän taistelee ja kaatuu!"

Levottomuus vallitsi intiaanijoukossa, mutta he tukahuttivat sen ja
odottivat jännittyneinä, että Toquin jatkaisi. Tämä tapahtuikin hetken
kuluttua.

"Näen myöskin vanhojen araukani-soturejen nousevan haudoistaan ja
heidän kirkunansa täyttää sydämeni pelolla. He huutavat: veljet, hetki
on tullut! Aseisiin! Aseisiin."

"Aseisiin!" vastasivat intiaanit. Nousi meteli, joka yltyi joka
silmänräpäyksellä. Antinahuel oli tyytyväinen, hän näki saavuttaneensa
päämääränsä. Ylpeä hymy levisi hänen kasvoilleen, ja muuttaen äkkiä
epämukavaa asentoaan, sanoi hän rauhallisella äänellä: "Kun kuguarit
tappavat toisiansa, valmistavat he samalla oivallisen aterian Andien
kotkille. Mitä poikani haluavat?"

"Antinahuel", vastasi Cathikara heittäen kivikirveensä tuleen, jonka
tempun muutkin tekivät. "On ainoastaan yksi ylimmäinen sotakirves
olemassa; se on sinun kädessäsi. Värjäytyköön se valkoisten miesten
saastaisella verellä aina kädensijaan asti. Sinulla on suuri valta,
sinun puolestasi uhraamme mielellämme henkemme -- vie siis meidät
taisteluun!"

Korkealle heitti Antinahuel oikealla kädellään mahtavan sotakirveen, ja
kuin ukkosen jyrinä soivat hänen sanansa: "Pilliau lahjoittakoon Aukàn
kansalle ijäisen elämän! Guekubu lähettäköön koston säteen
valkoihoisten pään päälle! Niin kauan kuin Antinahuel elää, on kuolema
vallitseva vihollisten keskuudessa! Olen teurastava heitä kuin koiria,
ja heidän luunsa tulevat valkenemaan punaisten soturien askeleista!
Antinahuel on puhunut! Antinahuel pitää sanansa!"

Intiaanit vastasivat päällikkönsä riemuhuutoon villillä ja pitkällä
ulvonnalla. Kesti kauan, ennenkuin järjestys oli palautunut. Silloin
kysyi Luchs, yksi niistä harvoista ulmeneista, jotka vastustivat
Toquinin verisiä suunnitelmia, Antinahuelilta:

"Mitä aikoo isäni tehdä?"

"Antinahuel odottaa... kuitenkin pitää hän veitsensä valmiina."

"Mitä Antinahuel odottaa?"

"Sopivaa tilaisuutta. Se onkin jo lähellä." Toquin hymyili viekkaasti.
"Valkoiset sotilaat ovat vanginneet El Verdugon, he eivät suinkaan
uhraa häntä täällä."

"Isäni on viisas, hän on huolellinen päällikkö. Minkätähden hän luulee,
ettei El Verdugo kuole Valdiviassa?" kysyi Luchs taas.

"Poikani tekee paljon kysymyksiä!" vastasi Toquin tällä kerralla hiukan
vihaisesti ja loi toiseen synkän katseen. "Eikö hän tiedä, että
Santiago on valkoihoisten suurin kaupunki. Siellä täytyy hänen kuolla.
Hänen verensä on virtaava kaikkien valkoihoisten silmien edessä."

Läsnäolevat olivat yhtä hämmästyneitä kuin kummastuneitakin. Antinahuel
huomasi sen ja ylpeä hymy loisti hänen kasvoillaan. Se hävisi kuitenkin
hetkiseksi ja hän jatkoi samalla äänellä: "Poikani tuntevat kai tien,
joka johtaa Valdiviasta Santiagoon. Sitä myöten on sangen vaikea
kulkea, sillä se käy del Rio See rotkon läpi. Valkoisten miesten täytyy
kulkea tämän ahtaan paikan ohitse, ja siellä olen päättänyt odottaa
vihollisia. Soturini asettuvat kukkuloille, ja kun vihollinen mitään
aavistamatta saapuu rotkolle, tulee hän piiritetyksi joka puolelta.
Mitä sanovat urhoolliset araukani-soturit tästä suunnitelmasta?"

"Suuri Toquin Antinahuel on keksinyt sen!" vastasi Cathikara
kunnioittavasti. "Eikö ole mitään muuta tietä Valdiviasta Santiagoon?"

"Ei."

"Siinä tapauksessa ovat valkonaamat mennyttä kalua."

"Pelastamattomia", vakuutti Antinahuel. "Del Rio See rotko on kuuluisa
paikka araukanien historiassa. Siellä voitti Toquin Cadequal kerran
100:n miehen suuruisen espanjalaisen joukon."

"Araukanit tulevat myös nyt voittamaan ja kunnioittamaan Antinahuelia
kuin kunniansa aurinkoa!" sanoi Musta Hirvi.

Intiaanit neuvottelivat vielä hetkisen, sitten tunkeutui Toquinin
sanansaattaja keskelle päällikköjen piiriä, ojensi molemmat kätensä
eteenpäin ja kääntyi kolme kertaa ympäri.

Näin lopetettiin neuvottelukokous.

Antinahuel lepäsi nyt tunnin. Hänen aivoissaan risteili tuhansia
ajatuksia, jotka estivät häntä nukkumasta ja vihdoin nousi hän
kärsimättömänä vuoteeltaan. Annettuaan Mustalle Hirvelle, johon hän
erityisesti luotti, salaisen tehtävän, nousi hän hevosen selkään ja
lähti paluumatkalle.

Oli jo sangen pimeä; ainoastaan muutamia tähtiä säteili tummansinisellä
taivaalla. Päällikölle ei yöllinen ratsastus tuottanut mitään erikoista
nautintoa. Kuin synkkä paholainen kiiti hän pimeyden läpi. Levottomuus
oli vallannut hänet ja ajoi häntä eteenpäin. Tultuaan kylään hyppäsi
hän hevosensa selästä ja meni heti majalle, jossa vanki oli. Hän
aukaisi oven ja -- raivoisa huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Rosario
ja hänen intiaanivahtinsa olivat poissa.




XIII. PAKOYRITYS.


Antinahuel ei ollut yksin mennyt Mustan Käärmeen kylälle. Koko ajan
hiipi eräs musta olento hänen jäljessään. Se oli intiaani, jolle hän
oli antanut käskyn vartioida valkoista tyttöä. Tämä oli kuunnellut
They-Teg sanansaattajan tiedonantoja, samoin oli hän myös kuullut ja
nähnyt kaikki, mitä tapahtui neuvottelunuotion ääressä. Tuskin oli
Antinahuel tehnyt suunnitelmansa, joka koski del Rio See rotkoa, kun
hän lähti jo takaisin San Miquelin kylään.

Ei ollut sekunttiakaan kadotettavana. Vielä viipyi Toquin hetkisen
neuvottelumajassa -- tätä tilaisuutta täytyi käyttää. Nopeasti meni hän
majaan, jossa donna Rosario oli ja antoi hänelle merkin.

"Valkoinen sisareni seuratkoon minua", kuiskasi hän. "Minä koetan
pelastaa hänet. -- Eikö sisareni tunne minua?" jatkoi hän. "Minä olen
Curumilla, yksi niistä ulmeneista, jotka olivat liittyneet
muukalaisiin, don Tadeon ystäviin."

Rosario kumartui hiukan eteenpäin ja tarkasteli puhujaa
tarkkaavaisesti. Äkkiä putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään
ja hän lausui: "Oi niin, todellakin -- sehän te olette!"

"Curumilla löytää kyllä sen, jota hän etsii."

"Te olette siis etsinyt minua? -- Oi, kiitos, kiitos. Menkää edellä,
minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä hyvänsä."

Molemmat lähtivät varovasti majasta. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit
eivät huomanneet heitä. Vain harvoin näkivät he keihäisiinsä nojautuvia
yksinäisiä vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Kymmenen
minuuttia vaelsivat pakolaiset äänettöminä. He olivat jo jättäneet
kylän taaksensa, eikä mitään erikoista ollut vielä tapahtunut. Vihdoin
pysähtyi Curumilla ja osoitti muutamia kaktuspensaita, joiden takana
seisoi kaksi satuloitua hevosta.

"Onko sisareni kylliksi vahva tekemään vaivalloisen ratsastusmatkan?"
kysyi hän.

"Minulla on aina voimia paeta vainoojiani", vastasi donna Rosario
päättäväisesti.

"Hyvä. Sisareni on rohkea. Pilliau on auttava häntä. Eteenpäin siis!"

Päällikkö hyppäsi hevosen selkään, ja myöskin nuori tyttö istuutui
kovalle epämukavalle satulalle. Molemmat kannustivat hevosiaan, ja nämä
ikäänkuin lensivät eteenpäin. Kuitenkaan eivät niiden kaviot saattaneet
aikaan pienintäkään ääntä. -- Curumilla oli nimittäin käärinyt niiden
jalat lampaannahkoihin. Donna Rosario huokasi syvään; hän tunsi
olevansa turvattu ja vapaa ystävänsä suojassa.

He eivät ratsastaneet heti tielle, joka johti Valdiviaan, sillä he
tiesivät, että siltä suunnalta heitä enimmin etsittäisiin. Sitävastoin
ratsastivat he erästä mutkittelevaa polkua pitkin, joka vihdoin katosi
metsään. Jos he ehtisivät sinne, olisivat he pelastetut. Yhä kauemmaksi
ratsastivat pakolaiset istuen kumartuneina hevostensa selässä. Yö oli
sametin pehmeä, mikä on ominaista kuumille seuduille. Välkkyvä puro
juoksi hiljaisesti solisten tien vieressä, tuuli suhisi oksissa, kuului
tuhansien näkymättömien hyönteisten surinaa... muuten vallitsi
erämaassa lyijynraskas hiljaisuus. Donna Rosario ja Curumilla
ratsastivat keskeytymättä eteenpäin. Molempien katseet olivat suunnatut
metsää kohti, jonka ensimmäiset puunrungot näkyivät jo selvästi.

Äkkiä kuului kaukaista hevosen hirnumista heidän takanaan.
Puelka-päällikkö seisautti heti hevosensa ja kuunteli.

"Me olemme hukassa", kuiskasi hän hetken kuluttua. "Viholliset ovat
jäljillämme."

"Mitä nyt teemme?" kysyi tyttö vavisten.

Curumilla ei vastannut, hän mietti hetkisen. Sitten hyppäsi hän äkkiä
hevosensa selästä, nosti donna Rosarion käsivarsilleen ja kantoi hänet
kiireesti erään puun juurelle, jonka ympärillä kasvoi tiheästi
kaktuspensaita.

"Valkoinen neito ei saa jättää jälkiä takaa-ajajilleen", selitti hän.
"Sisareni luottakoon Curumillaan, hän koettaa tehdä parhaansa
pelastaakseen hänet. Tämä puunrunko on ontto, sisareni piiloutukoon sen
sisään ja olkoon siellä hiljaa ja liikkumatta, kunnes minä palaan."

"Jätättekö minut yksin?" kysyi Rosario pelästyneenä.

"Kyllä, se on tarpeellista. Minä koetan johdattaa viholliset väärille
jäljille. Se on ainoa keino, jonka avulla voimme pelastua. Jos sisareni
ei tottele minua, jään minä hänen luokseen, mutta silloin en ole syypää
hänen onnettomuuteensa."

Tyttö taisteli itsensä kanssa. Välttämättömyys luottaa itseensä sai
hänet vapisemaan pelosta. Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi nyt olla
päättäväinen, jotteivät ne suuret ponnistukset, jotka tämä mies oli
tehnyt hänen hyväkseen, menisi myttyyn. Intiaanin vaikea tehtävä vaati
hänenkin tukeaan.

"Jumala siunatkoon teitä, päällikkö, minä teen, kuten pyydätte."

"Hyvä."

Intiaani työnsi varovaisesti kaktuksenoksat ja köynnöskasvit syrjään,
ja nyt tuli näkyviin aukko, jonka sisään ihminen mahtui. Donna Rosario
ryömi sinne ja lausui kiitollisena jäähyväiset seuralaiselleen. Tämä
antoi kaktusoksien ponnahtaa takaisin aukon eteen, heitti pitkän
silmäyksen puunrunkoon nähdäkseen oliko kaikki kunnossa ja palasi
hevosien luo. Sitten hän hyppäsi toisen hevosen selkään, otti toisen
ohjakset käteensä, kannusti hevostansa ja ratsasti mutkitellen ja
kiemurrellen noin kaksikymmentä minuuttia vauhtiaan vähentämättä.

Kun hän vihdoin luuli olevansa kylliksi kaukana paikalta, mihin donna
Rosario oli piiloutunut, astui hän alas satulasta, vapautti hevosten
jalat lampaannahkoista ja ratsasti edelleen.

Hetken kuluttua kuuli hän nelistävien hevosten kavioitten kopsetta
takanaan. Alussa tuntuivat ne sangen kaukaisilta, mutta pian kajahtivat
ne yhä selvemmin. Curumilla hymyili voitonriemuisena -- hänen juonensa
oli onnistunut. Hän hoputti hevostaan yhä kovempaan neliin, heitti
äkkiä keihäänsä pois ja liukui varovaisesti maahan hevosten juostessa
täyttä vauhtia. Pian oli intiaani kätkeytynyt pensastoon. Nyt alkoi hän
varovaisesti ryömiä sitä puuta kohti, johon tyttö oli piiloutunut. Hän
oli vakuutettu siitä, etteivät takaa-ajajat seuratessaan vääriä jälkiä
huomaisi erehdystä, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.

Mutta Curumillan suunnitelmat menivät myttyyn. Takaa-ajoa johti itse
Antinahuel, eikä hän viisaana ja kokeneena soturina mennytkään niin
vähällä ansaan. Hän ymmärsi, että ainoa etu, joka pakolaisilla oli, oli
etumatka, jonka he olivat voittaneet. Hän oli sentähden lähettänyt
sotureja joka suunnalle ja käskenyt heitä kiiruhtamaan.

Curumilla huomasi tämän ja hän palasi sangen alakuloisena donna
Rosarion luo.

"No?" kysyi tämä vapisevalla äänellä.

"Curumillan ponnistukset ovat olleet turhat", vastasi päällikkö
surullisena. "Pian saavat vainoojamme meidät kiinni."

"Kuinka, onko kaikki toivo mennyttä?"

"On. Antinahuel seuraa meitä suuren joukon kanssa. Heitä on yli
viisikymmentä. He ovat ympäröineet meidät joka puolelta."

"Oi Jumalani", ähki nuori tyttö, "mitä olen minä tehnyt, koska
rankaiset minua tällä tavalla?"

Curumilla heittäytyi huolettomasti maahan, pani aseensa vierelleen ja
osoitti kaikessa stoalaista tyyneyttä, mikä on ominaista intiaanille,
joka tietää, ettei hän voi välttää uhkaavaa vaaraa. Lähestyvien
hevosten kavioitten kopse kuului jo sangen selvästi. Vielä noin
viisitoista minuuttia, ja kaikki olisi lopussa.

"Sisareni valmistautukoon!" sanoi Curumilla kylmästi. "Antinahuel
lähestyy."

Nuori tyttö vapisi kuullessaan nämä sanat, mutta ajatellessaan
toverinsa onnetonta tilaa täyttyi hänen sydämensä säälistä.

"Minkätähden koetitte pelastaa minut", sanoi hän huoaten.

"Valkoinen neito on valkoisten veljieni sisar -- minä uhraan henkeni
hänen tähtensä."

"Te ette saa kuolla, päällikkö, minä en tahdo sitä."

"Minkätähden? Curumilla ei pelkää kidutuksia. Sisareni saa nähdä,
kuinka päällikkö kuolee."

"Tahdotteko tehdä minut vielä onnettomammaksi?" sanoi Rosario lempeällä
sulosointuisella äänellään suunnaten nuhtelevan katseen päällikköön.
"Tapetaanko teidät todellakin, jos teidät löydetään minun luotani?"

"Kyllä", vastasi intiaani kylmästi.

"Ja kuka antaisi silloin tiedon ystävilleni kohtalostani? Kuka kertoisi
heille, missä minä olen? Jos te kuolette, niin kuka vapauttaisi minut
vihollisteni käsistä?" Puelka mietti. "Pelastakaa itsenne, Curumilla,
jos se on vain mahdollista -- pelastakaa itsenne minun tähteni!
Kiiruhtakaa pois täältä."

"Haluaako sisareni sitä?"

"Minä vaadin sitä."

"Hyvä. Valkoinen tyttö on oikeassa, Curumilla voi tehdä vielä paljon
hänen hyväkseen -- hän on jäävä eloon. Sisareni älköön olko
epätoivoinen, pian saa hän taas kuulla ystävistään."

Samassa kuului lähestyvien hevosten kavioitten kopse niin selvästi,
että Rosario lysähti pelästyneenä kokoon. Päällikkö kokosi kiireesti
aseensa ja kehoitettuaan häntä vielä kerran pysymään rohkeana hän
sukelsi korkeaan ruohostaan ja katosi.

Muutamien minuuttien kuluttua joutui nuori tyttö jälleen Antinahuelin
valtaan.




XIV. MURSKAUTUNEITA TOIVEITA.


Kuten Trangoil Lanec oli ennustanutkin, parani kreivi Ludvig sangen
nopeasti, sillä hänen haavansa eivät olleet vaaralliset, vaikka ne
olivatkin syvät. Mutta enemmän kuin oma tilansa huolestutti Ludvigia
suojattinsa kohtalo, ja hän olisi mielellään noussut vuoteestaan
rientääkseen hänen avukseen, ellei don Tadeo olisi pidättänyt häntä.

Tämä ponteva mies ajatteli oman surunsa ohella muittenkin tuskia.
Melkein koko kapinan jälkeisen yön hän järjesteli Valdivian oloja,
kunnes järjestys oli palautunut. Se olikin onneksi hänelle, sillä mitä
enemmän hän kiinnitti huomiotaan muihin asioihin, sitä vähemmän tuli
hän ajatelleeksi suruaan.

Seuraavana päivänä keskusteli hän don Ramirezin kanssa. Tämä
pelkurimainen ja periaatteeton mies oli Tadeon voiton jälkeen kokonaan
muuttanut mielipiteitään ja parjasi nyt minkä saattoi vangittua
kenraali Bustamenteä. Mustan Sydämen johtaja hymyili halveksivasti, kun
hän huomasi, että don Ramirez sankari oli sangen innostunut uuteen
asiaan ja tarjoutui kaikkeen, joka hyödytti sitä. Kuitenkin piti don
Tadeo häntä vankina, jota hän tilaisuuden sattuessa saattoi käyttää
hyväkseen.

Trangoil Lanecista, Curumillasta ja Valentinista ei ollut tullut mitään
tietoja, ja luultiin jo, että heidän tehtävänsä oli epäonnistunut.
Joanin tulon jälkeen saivat asiaan innostuneet jälleen uutta toivoa.
Hän kertoi, että Curumilla oli Rosarion jäljillä ja seurasi häntä
varovaisesti. Voitiin siis toivoa tytön pelastusta.

"Mutta mistä johtuu, että päällikkö on lähettänyt teidät luoksemme?"
kysyi don Tadeo kuunneltuaan tarkkaavaisena ja iloisena intiaanin
kertomusta.

"Curumilla on ulmen", vastasi tämä yksinkertaisesti. "Hän on
urhoollinen ja jalo. Joan ryösti valkoisen neitosen. Curumillalla oli
oikeus tappaa hänet, mutta hän teki hänet ystäväkseen."

"Siinä hän teki oikein!" sanoi don Tadeo lämpimästi ja puristi
intiaanin kättä. "Puhukaa, tahdotteko tulla uskotukseni?"

"Joanilla on vain yksi sydän ja sielu -- molemmat kuuluvat Curumillan
ystäville."

Kokenut sotilas nyökkäsi tyytyväisenä. Kuulemansa uutiset olivat kuin
valonsäde epätoivon pimeydessä. Nyt saattoi hän kevyemmällä sydämellä
työskennellä isänmaansa hyväksi.

Kaksi päivää myöhemmin tapaamme hänet eräästä salaisesta neuvottelusta
ystäviensä ja uskottujensa don Gregorio Peraltan ja Ludvigin, kanssa.
Hän oli taas kyvykäs ajatteleva ihminen, joka laatii uusia
suunnitelmia. Antinahuelin viekas oletus kävisi nyt toteen.

"Vihdoinkin olemme kansan avulla pelastaneet isänmaan vapauden",
huomautti don Tadeo muun muassa, "don Pancho Bustamente on kukistettu,
hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa ovat menneet myttyyn ja rauha
vallitsee taas. Meidän ei pidä kuitenkaan heittäytyä toimettomiksi,
sillä se, joka tänään on palvelija, voi olla herra huomenna. Tämän
Bustamenten, isänmaan suurimman vihollisen, täytyy kuolla!"

"Hyvä!" sanoi don Gregorio nyökäten myöntävästi. "Se on minunkin
mielipiteeni. Minä aion jo tänä päivänä ryhtyä tarpeellisiin
toimenpiteisiin..."

"Miksi?" kysyi toinen. "Valdiviassa ei Bustamenteä voi tuomita. Täällä
on järjestys jo palautettu, Santiagossa kiehuu kapina vielä!"

"Ah, te tarkoitatte...?"

"Siellä missä don Tadeo de Leon tuomittiin, siellä täytyy kenraali
Bustamentenkin kukistua. Plaza Mayor sopii hänen rangaistuspaikakseen",
vastasi puolueenjohtaja synkästi hymyillen. "Koko Santiago on kuuleva
hänen tuomionsa."

"Hän saakoon, minkä hän ansaitsee", myönsi Ludvig. "Mutta minun
mielipiteeni on, että tuomio on pantava toimeen niin nopeasti kuin
mahdollista."

"Olette oikeassa, ystäväni. Tästä syystä annan suuren vartijajoukon
viedä vangin Santiagoon."

"Entäs me?"

"Me seuraamme Bustamenteä."

"Minä luulen, etteivät ystävämme haavat salli sitä", sanoi Gregorio
miettiväisenä.

"Lorua!" huudahti nuori mies. "Mitä ihminen tahtoo, sen hän voi tehdä.
Minä seuraan teitä, teidän ei tarvitse olla huolissanne minun tähteni."

Don Tadeo aikoi jatkaa selityksiään, mutta samassa astui huoneeseen
mies, jonka nähdessään kaikki nousivat pelästyneinä ylös.

"Curumilla."

Se oli todellakin puelka-päällikkö mitä kurjimmassa tilassa. Kädet ja
jalat olivat veriset, vaatteet repaleina. Saattoi heti nähdä, että hän
oli kulkenut sangen nopeasti pitkän matkan. Kuitenkaan ei hän
osoittanut mitään väsymyksen merkkejä, vaan tervehti heitä kohteliaasti
ja nosti sitten rauhallisesti odottaen kätensä rinnalleen.

Kukaan ei tahtonut tehdä ensimmäistä kysymystä, sillä kaikki näkivät
heti, että Curumilla toi huonoja uutisia. Vihdoin katkaisi don Tadeo
hiljaisuuden sanoen: "Te olette yksin, kuten näen -- se saattaa minut
pelkäämään pahinta. Mistä tulette, päällikkö?"

"San Miquelin kylästä", vastasi intiaani alakuloisena.

"No niin, jos te olette kertaakaan levähtämättä kulkenut tämän pitkän
matkan, niin täytyy teidän olla sangen väsynyt. Juokaa tämä pikari
tulivettä, Curumilla -- se tekee kielenne liikkuvaisemmaksi."

Intiaanin silmät paloivat. Hän tyhjensi ojennetun lasin yhdellä
siemauksella.

"Valkoinen tyttö on vankina. Curumilla ei voinut pelastaa häntä", sanoi
hän heti senjälkeen.

"Se ei ollut teidän vikanne, siitä olen vakuutettu. Mutta sanokaa
minulle, Jumalan nimessä, kenen kanssa olemme tekemisissä."

"Valkoinen sisareni on Antinahuelin käsissä."

"Kuinka?" huudahti don Tadeo kauhistuneena. "Taivas meitä auttakoon!"

Myöskin don Peralta ja Ludvig nousivat pelästyneinä ylös kuullessaan
tämän nimen ja levottomuus kuvastui heidän kasvoiltaan.

"Siitä asti kun näin tämän veijarin, en ole ollenkaan luottanut
häneen", sanoi ranskalainen, "ja luulen, että me tästä lähtien
useammin, kuin haluamme, huomaamme tämän epäilyksen olevan oikean."

"Valitettavasti olette oikeassa, don Louis", sanoi Tadeo huoaten. "Minä
kiroan kohtaloa, joka johdatti Antinahuelin tielleni. Hän on paljon
mahtavampi kuin Bustamente, sentähden koetin solmia liittoa hänen
kanssaan. Sitäpaitsi... ah, minä en voi enää ajatella sitä!"

"Minkätähden on valkoihoisten Suuri Kotka epätoivoinen? Eikö hänellä
ole ystäviä, jotka uhraavat kaikkensa hänen puolestaan?"

"Kiitos. Curumilla, minä tiedän, ettette hylkää minua. Mutta te ette
ole varmaankaan vielä lopettanut -- onko teillä muita uutisia
kerrottavana minulle?"

"Punanahat ovat kaivaneet sotakirveen maasta. He aikovat kukistaa
valkoihoiset. Araukani-päälliköt ovat pitäneet sotaneuvottelua ja
antaneet Toquinillensa rajattoman vallan."

"Kuka on pannut alkuun tämän uskaliaan pelin meitä vastaan?"

"Antinahuel!"

"Aina sama punainen roisto", sanoi don Tadeo purren hammasta. "Nyt
vasta huomaan, että hän pelaa kaksoispeliä eikä kammo rikkomasta
pyhimpiä valojansa. Kenties saan pian tilaisuuden kostaa verisesti
hänelle."

"Antinahuel on viekas ja vahva", sanoi Curumilla. "Ei ole salaisuuksia,
joita hän ei tiedä, hän tietää myös kaikki, mitä tapahtuu täällä."

"Se tahtoo sanoa?..." kysyi don Peralta jännittyneenä.

"Hän tietää, että Suuri Kotka aikoo viedä valkoihoisten Toquinin
Santiagoon."

Tadeo ja hänen seuralaisensa tuijottivat puhujaan aivankuin olisivat
nähneet kummituksen.

"Carai, alan luulla, että hän on liitossa paholaisten kanssa. Kuinka
hän ja kuinka te olette saanut tietää kaiken tämän?" sanoi don Tadeo
vihdoin.

"Curumilla on kuunnellut päällikköjen sotaneuvottelua. Minä toistan:
Antinahuel on viekas, hän tuntee sekä oman että vihollistensa sydämet.
Hän tietää, että valkoihoisten Suuri Kotka on kulkeva del Rio See
rotkon ohi. Siihen perustuu myös hänen suunnitelmansa."

"Se veijari aikoo kai hyökätä takaapäin kimppuumme?"

Päällikkö nyökkäsi.

"Mutta mitä me teemme?" huudahti Ludvig. "Sen kirotun paikan ohi täytyy
meidän todellakin kulkea, jollemme tahdo luopua suunnitelmistamme."

"Me joudumme aina pulasta toiseen!" mutisi don Tadeo. "Puhukaa,
Curumilla, tiedättekö mitään neuvoa?"

Päällikkö hymyili. "Tahtooko isäni antaa minun toimia?" kysyi hän.

"Aivan varmaan! Minä luotan teihin, sillä tiedän, että te olette
oivallinen sotilas ja kyvykäs mies."

Täynnä toivoa tarkastelivat kaikki ulmenia.

"Hyvä, minä sitoudun tekemään Antinahuelin suunnitelmat tyhjiksi ja
ehkä samalla voin pelastaa valkoisen tytön."

"Caspita, olisikohan se mahdollista?"

"Curumilla pitää varansa... kaikki riippuu asianhaaroista. Veljeni
kuunnelkoot!"

Nyt keksi päällikkö suunnitelman, joka voitti yleisen suosion, sillä
oli suuria toiveita sen onnistumisesta. Millä tavalla se pantiin
toimeen, saamme heti nähdä.




XV. DEL RIO SEE ROTKOLLA.


Meksikolainen maakunta, jota ei kauneutensa puolesta voi verrata
mihinkään seutuun Euroopassa, on laadultaan sangen suuremmoinen ja
majesteetillinen. Chilen alue ja etenkin se osa sitä, joka tähän aikaan
kuului araukaneille, ei tee pienintäkään poikkeusta siitä; se on
vuoririkkaimpia seutuja koko maapallolla. Lukuisista tulivuorista ovat
muutamat sangen korkeita, ja ne ovat vitsauksena maalle, sillä joka
vuosi joutuu yksi tai useampia lähellä olevista kaupungeista
maanjäristyksen uhriksi.

Noin kymmenen peninkulman päässä San Miquelin kylästä kohoaa maa äkkiä
ja muodostaa mahtavan graniittimuurin, jonka huipulla kasvaa tiheästi
honkia ja katajia. Tähän muuriin on luonto tehnyt noin viisitoista
jalkaa leveän käytävän. Tämä käytävä on noin 15000 jalan pituinen ja se
muodostaa joukon kiemurtelevia ja hämmentäviä sokkeloita, jotka
lukuisin mutkin näyttävät kaikki vihdoin johtavan takaisin
päivänvaloon. Molemmilla puolilla tätä paikkaa tarjoavat metsä ja
tiheät pensaskasvit valloittamattomia turvapaikkoja sille, joka tahtoo
niitä puolustaa. Paikkaa nimitetään "del Rio See" rotkoksi, nimi, joka
esiintyy usein Amerikassa ja merkitsee oikeastaan 'kuivunutta
kalliojokea.

Kolme päivää Curumillan tulon jälkeen ystäviensä luo, tarjosi tämä
paikka mahtavan näyn. Puoleksi piiloutuneina harmaaseen huntuunsa
alkoivat yön varjot jo kadota, ja sen vaipasta tunkeutuivat puut ja
kallionhuiput esiin. Samalla nousi aurinko taivaanrannalle, ja
korkealla ilmassa parveili suurin joukoin huutavia korppikotkia, jotka
yksitoikkoisilla kimeillä kirkahduksillansa häiritsivät seudun
salaperäistä hiljaisuutta.

Mutta tämä hiljaisuus oli vain raivoisan myrskyn edeltäjä. Näkyvissä
olevat rotkot ja kuilut olivat täynnä väkeä. Antinahuel oli jo tullut
paikalle saatuaan vakoojiltansa tiedon vihollisen salaisesta lähdöstä.
Hän aikoi yllättää heidät. Kuten tottunut sotapäällikkö oli Toquin
asettunut sotureineen kuivuneen kallionjoen yläpuolelle, erään rotkon
molemmille puolille. Apo-Ulmen, Musta Hirvi, oli tuhannen sotilaan
kanssa asettunut kukkulalle aikomuksessa vierittää kivilohkareita
chileläisten päälle, kun nämä lähestyisivät rotkoa.

Chileläiset olivat lähteneet liikkeelle heti auringonnousun jälkeen. He
muodostivat noin viidensadan sotilaan suuruisen joukon, jonka keskellä
ratsasti kenraali Bustamente aseetonna. Tämän joukkueen edessä kulki
toinen joukko, näennäisesti intiaaneja -- mutta vain näennäisesti,
sillä todellisuudessa olivat hekin valepukuisia chileläisiä sotilaita.
Näitä vääriä intiaaneja johti Joan, joka ratsasti joukkueen etunenässä,
tarkaten näennäisesti huoletonna korkeaa ruohostoa ympärillään. Kun
jälkimmäinen joukkue pysähtyi vähän matkan päähän kuivuneesta
joenuomasta, ratsasti edellinen yhä eteenpäin ja katosi vihdoin rotkon
ensimmäisiin sokkeloihin. Tätä olivat varmaankin muut odottaneet, sillä
tuskin olivat viimeiset sotilaat kadonneet näkyvistä, kun myöskin he
lähtivät hitaasti ja varovaisesti liikkeelle. Neljä ratsastajaa Tadeo
de Leon, don Gregorio Peralta, Curumilla ja kreivi Ludvig jäivät
kuitenkin hiukan jälelle muista.

"Te ette siis tahdo ottaa muita mukaanne?" kysyi Peralta intiaanilta.

"En, meitä on kylliksi", vastasi Curumilla viitaten seuralaisiinsa. "On
tarpeellista, että veljeni jää soturiensa luo, sillä nämä tarvitsevat
varmaa kättä johtamaan heitä. Vaaran hetkellä rohkaisee hän heitä
urhoollisuudellaan."

"Siitä voitte olla varma. No, entä merkkinne?"

"Valkoinen veljeni älköön hyökätkö rotkolle, ennenkuin hän näkee tulen
Corcovadon huipulla!"

"Hyvä! Se on siis sovittu. Voikaa hyvin ja onnistukaa!"

"Onnistukaa tekin", toistivat Ludvig ja Tadeo.

Sitten nelisti don Peralta sotilaittensa luo. Don Tadeo ja Ludvig
seurasivat Curumillaa vuorelle. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he
eräänlaiselle penkereelle, joka oli vain muutaman sylen laajuinen.
Siellä pysähytti Curumilla ratsunsa.

"Alas satulasta!" komensi hän. "Eläimistä ei ole meille enää mitään
hyötyä, meidän täytyy viedä ne johonkin turvapaikkaan, josta voimme
ottaa ne taas haltuumme... jos tulemme takaisin", jatkoi hän.

"Halloo, päällikkö, onko teillä niin huonot toiveet yrityksestämme?"
kysyi Ludvig.

Ulmen ei vastannut heti.

"Curumilla pelkää aina pahinta", sanoi hän hetken kuluttua. "Kaikki voi
käydä aivan päinvastoin, kuin mitä olettaa. Veljelläni oli oikeus kysyä
sitä, sillä hän on nuori ja kuumaverinen."

"Paljon kiitoksia!" sanoi ranskalainen nauraen. "On mahdotonta sanoa
kohteliaammalla tavalla ystävälleen, että hän on mieletön!"

Nuo kolme miestä laskeutuivat nyt hevostensa selästä, ottivat niiden
suitset käsiinsä ja kiipesivät yhä korkeammalle. Vihdoin saapuivat he
suurin ponnistuksin eräälle luolalle, jonne he jättivät hevosensa.
Asetettuaan rehua niiden eteen, sulkivat he luolan suun suurilla
kivillä jättäen ainoastaan kapean aukon, josta pääsi ilmaa ja valoa
luolaan. Sitten heittivät he kiväärit olalleen ja alkoivat taas kiivetä
jyrkkää kallionrinnettä myöten. Don Tadeo ja kreivi Ludvig läähättivät
jo ponnistuksista ja väsymyksestä, mutta heidän kummastuksekseen
kiipesi Curumilla yhtä nopeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Siten kului
puolituntinen.

"Tänne jäämme", sanoi päällikkö vihdoin ja pysähtyi.

Miehet olivat saapuneet jyrkälle kukkulalle, jonka huipulta he näkivät
rikkaan ja loistavan maiseman. Ihmisiä ei kyllä vielä näkynyt; vain
erämaan hiljainen majesteetillinen yksinäisyys vallitsi alhaalla.
Hiukan vasemmalla näkyi kaksi tomupilveä, molemmat ratsujoukot, ja
sangen kaukana taivaanrannalla meri, joka mustana linjana yhtyi
taivaaseen.

"Miksi sanotaan tätä paikkaa?" kysyi Ludvig uteliaana.

"Tämä on vuorenkukkula, jota valkoihoiset nimittävät Corcovadoksi!"
vastasi päällikkö. "Tänne sytytämme kohta merkkitulen."

Nopeasti koottiin nyt kuivia risuja ja niistä rakennettiin mahtava
nuotio kallion näkyväisimmälle paikalle.

"No niin", sanoi Curumilla sitten, "veljeni pysykööt nyt täällä ja
levätkööt hetkisen. Tulen pian takaisin."

Näin sanoen liukui hän alas jyrkännettä myöten ja katosi
silmänräpäyksessä puiden ja pensaiden väliin.

Sillaikaa oli Joanin osasto vähitellen lähestynyt paikkaa. Antinahuel,
joka oli jo kauan aikaa tarkkaavaisesti tähystellyt heitä, ei
viekkaudestaan huolimatta aavistanut ansaa. Joanin läsnäolo antoi
hänelle uutta toivoa ja hän oli vakuutettu siitä, etteivät chileläiset
tietäneet mitään ansasta, johon he syöksyisivät. Hän tahtoi myös saada
valaistusta Joanin äkilliseen ilmestymiseen. Intiaani oli siis tuskin
ratsastanut ahtaaseen paikkaan, kun Antinahuel astui esiin
piilopaikastaan ja lähestyi häntä.

Joan vapisi tahdottomasti nähdessään pelätyn päällikön, mutta hänen
ilmeensä oli rauhallinen.

"Poikani tulee sangen myöhään", sanoi Antinahuel väijyvin katsein.

"Antinahuel antakoon minulle anteeksi! Sain vasta aamulla tiedon, ja
minun kyläni sijaitsee kaukana täältä."

"Hyvä, poikani on aina tervetullut. Seuraako Joan vielä valkoista
naista, jota hän rakastaa?"

"Isäni erehtyy!" vastasi intiaani varmasti. "Joanilla on vaimo ja
lapsia, hän vihaa valkoista väriä!"

"Onko poikani koskaan kuullut puhuttavan Myskirotta nimisestä
soturista?"

"Kyllä, sehän oli sama, jolle minun täytyi jättää valkoinen neitonen."

"Täytyi? Tuliko poikani siis pakoitetuksi siihen?"

Suuri jännitys kuvastui Suurtoquinin kasvoilla. Toinen pudisti
voimakkaasti päätään.

"Isäni on mahtava ja viisas, kuu ja tähdet kertoelevat hänen
kunniastaan. Mutta hän erehtyy. Kuka voisi pakoittaa Joania? Kun häntä
loukataan, kostaa hän keihäällänsä! Antinahuel on käskenyt, Joan on
totellut!"

"Myskirotta on petturi!" sanoi Toquin. "Antinahuel janoaa hänen
vertansa." Hän aikoi jatkaa, mutta saikin äkkiä jotakin toista
ajattelemista ja kysyi: "Kuinka monta keihästä pojallani on mukanaan?"

"Tuhat."

Kuten huomataan, ilmoitti Joan kaksinkertaisena soturiensa luvun
seuraten Curumillan kehoituksia. Antinahuel oli tyytyväinen. Sangen
ystävällisesti jatkoi hän: "Onko Joan nähnyt espanjalaisia? Ovatko he
kaukana?"

"Ei, he lähestyvät. Tunnin kuluttua he ovat täällä."

"Silloin ei ole silmänräpäystäkään kadotettavana. Poikani asettautukoot
molemmille puolille joenuomaa -- lähelle palanutta kaktuspensaikkoa."

Antinahuel katosi taas ja Joan läksi liikkeelle sotureineen.
Varovaisuus oli tarpeen, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänen
joukkuettansa tarkasteli tällä hetkellä noin puolitoistatuhatta
vakoojaa, jotka millä hetkellä hyvänsä voisivat tuhota hänet. Hän
seurasi siis täsmällisesti Toquinin käskyjä ja asettui väijyksiin
mainitulle paikalle, jossa hän oli myös suojassa vakoojien katseilta.

Tätä oli Curumilla odottanutkin. Hän meni valepukuisten chileläisten
luo ja hänen merkistään alkoivat nämä kiivetä ylös jyrkännettä myöten.
Ulmen jakoi heidät kahteen osastoon, toinen asettui Mustan Hirven
joukkueen yläpuolelle, toinen -- noin sadan miehen suuruinen -- asettui
eräälle vuorenrinteelle hyökätäkseen hädän hetkellä vihollisen kimppuun
sivulta päin. Näiden valmistuksien perästä palasi Curumilla
seuralaistensa luo, jotka odottivat häntä Corcovadon kukkulalla.

"Kaikki on selvää", sanoi hän lyhyesti. "Valkonaamat voivat jo hyökätä
paikalle. Me sytytämme nyt tulen ja lähdemme sitten etsimään valkoista
neitoa."

Nuotio sytytettiin, se paloi hyvin, ja päällikkö silmäili
seuralaisineen laaksoa odottaen merkin seurauksia.

"Hyvä", huomautti Curumilla, "he ovat huomanneet merkin ja lähtevät
heti liikkeelle."

Nopeasti astelivat miehet nyt äärettömään aarniometsään, joka peitti
vuorenrinnettä, jättäen jälkeensä ainoastaan leimuavan valotornin,
murhan ja hävityksen merkin.

       *       *       *       *       *

Samassa silmänräpäyksessä, kun tulipatsas kohosi Corcovadon huipulle,
tunkeutui chileläinen joukko don Peraltan johtamana rotkolle. Johtaja
ei salannut tilansa vaikeuksia itseltään, hän tiesi, että hän meni
suunnatonta vaaraa kohti ja huolehti sen tähden myöskin siitä, että
kaikki olivat hyvin valmistuneita. Ainoa, jolla ei ollut vielä
aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, oli don Ramirez, ja kun
Peralta muutamin sanoin selitti hänelle tilanteen, tuli hän aivan
epätoivoiseksi.

"Mutta tämähän on peloittava ansa!" kirkui hän kerran toisensa jälkeen.

"Ansako!" sanoi toinen nauraen. "Meidän täytyy taistella kunnollisesti,
muuten takerrumme siihen. Te saatte tilaisuuden näyttää sankariuttanne,
ystävä Ramirez!"

"Caramba, minä en tahdo pistää päätäni tähän ketunpyydykseen!" ulvoi
don Ramirez. "En ole sotilas, enkä ole siis innostunut tällaisiin
asioihin."

"Silloinhan otatte asian paljon totisemmalta kannalta, ja siitä tulee
olemaan kaksinkertaisesti hyötyä meille."

Senaattori ei vastannut, sydän kohosi kurkkuun, ja hän luuli jo
pyörtyvänsä. Äänekäs sotahuuto useista sadoista kurkuista sai hänet
jälleen tuntoihinsa. Hälinä ja melu, joka tunkeutui äkkiä laaksoista ja
kukkuloilta, sai vuoret jyrisemään. Hyökkäys seurasi sitä. Osa
piiloutuneista intiaaneista syöksyi chileläisiä vastaan, toinen
hyökkäsi heidän selkäänsä. Molemmilta puolilta putosi kivilohkareita
heidän päällensä.

Äkkinäinen kuulasade, joka kohdistui Mustan Hirven sotureihin ja sille
paikalle, jota nämä pitivät hallussaan, sai hänet peräytymään.
Aivankuin kummitukset astuivat vale-intiaanit alas kukkuloilta päästäen
sotahuudon: "Chile! Chile!" joka hämmästytti suuresti araukaneja.

"Meitä on petetty", ärjyi Antinahuel. "Tappakaa! Tappakaa!"

Rotkolla ja vuoren molemmilla puolilla alkoi peloittava taistelu.
Paikka oli täynnä sotureita, jotka tunkeutuivat eteenpäin, vetäytyivät
taaksepäin, ja tunkeutuivat taas eteenpäin. Raivoten ja tuskasta
huutaen syöksivät villit toisiansa alas. Ryskien putoili kukkuloilta
taistelevia ja murskaantuneita ystäviä ja vihollisia syvyyksiin. Kuin
aallot myrskyssä liikkui taistelevien joukko eteen- ja takaisinpäin.
Taistelu oli jo täydessä käynnissä. Antinahuel, joka seisoi molempien
taistelevien joukkojen välissä, juoksenteli sinne tänne kuin tiikeri,
löi kaikki esteet maahan ja johdatti samalla miehensä uuteen
hyökkäykseen. Siitä huolimatta näkyi hän joutuvan tappiolle ja koetti
turhaan rikkoa vihollismuuria, joka ympäröi häntä.

Toquin kuohui vihasta ja raivosta. Hän neuvotteli hetkisen itsekseen,
ilmoitti muutamalla merkillä Mustalle Hirvelle suunnitelmistaan ja
syöksyi sitten raskasta sotakirvestään heiluttaen keskelle
vihollisjoukkoa. Musta Hirvi seurasi hänen esimerkkiään ja raivosta
puolihullujen araukanien onnistui todellakin murtaa ketju, joka ympäröi
heitä. Luultavasti halkaisivat he myöskin Joanin ratsujoukon rintaman,
joka oli jäänyt hiukan taaemmaksi kuin toinen joukko tehdäkseen
intiaanien puuhat tyhjiksi, mutta tästä seurasi taas uusi verilöyly,
joka tuskin muutti tilannetta. Tätä tilaisuutta käytti hyväkseen don
Bustamente, joka tähän asti oli pysynyt kokonaan välinpitämättömänä.
Salaman nopeudella tempasi hän sapelin erään miehen kädestä, löi
muutamia lähinnä seisovia sotilaita kuoliaaksi, kannusti hevosensa
nopeaan neliin ja oli pian kaukana taistelupaikalta.

Chileläisten ponnistukset koettaa vangita pakolainen olivat aivan
turhat. Tunkeutuen araukani-sotilaiden joukkoon otti hän osaa yleiseen
pakoon. Antinahuelin käskystä olivat intiaanit jakautuneet molemmille
puolille paikkaa ja kiipesivät nyt kallioille kuulasateen seuraamana.
Vaikka he kärsivätkin tässä suuria vahinkoja, onnistuivat he kuitenkin
suunnitelmissaan ja olivat jo kymmenen minuutin kuluttua kadonneet
vihollistensa näkyvistä.

Näin loppui taistelu. Kaatuneiden lukumäärä oli molemmin puolin sangen
suuri. Niiden joukossa oli monta huomattavaa johtajaa. Myöskin Joan
puuttui.

Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan Bustamenten paon johdosta.
Siitä voisi olla tuhoisia seurauksia maalle. Hän päätti heti ryhtyä
tarpeellisiin toimenpiteisiin, joihin hän oli don Tadeolta saanut
rajattoman vallan. Santiagon matka meni nyt myttyyn, sillä se oli
kenraalin paon jälkeen hyödytön, jota vastoin Valdiviaan palaaminen oli
taas sangen tarpeellista, ettei kaupunki ja koko maakunta häiriytyisi
huonoista tiedoista, jotka leviäisivät nyt kaikkialle.

Ikävimmin koski tämä päätös don Ramireziin. Hän olisi tahtonut vetäytyä
maakartanoonsa Santiagoon kummastuttaakseen siellä ystäviänsä ja
tuttaviansa kertomuksilla sankariudestaan. Tämä halu ei tullut
kuitenkaan täytetyksi.




XVI. LINNOITUS JA ANSA.


Ennenkuin taistelu oli alkanut, olivat Curumilla ja hänen seuralaisensa
astuneet alas Corcovadon kukkulalta. Joskin kiipeäminen oli vaikeata,
niin oli alastulo vielä pahempaa. Kivenlohkareet, jotka törröttivät
heidän edessään ja tiheät pensaikot, jotka sulkivat heiltä tien,
vaikeuttivat heidän kulkuaan joka askeleella. Usein luulivat he
astuvansa maahan, mutta huomasivatkin myöhemmin kauhistuksekseen, että
se, mitä he olivat pitäneet maana, olikin tiheästi toisiinsa
kietoutuneita kasveja. Tämä piinallinen ja vaikea kulku kysyi paljon
aikaa, mutta vihdoin saapuivat he luolalle, jonne he olivat
piiloittaneet hevosensa.

Nyt lepäsivät he hiukan, sitten satuloivat he hevosensa ja nousivat
niiden selkään. Kauan aikaa oli jo kuulunut kovaa laukausten vaihtoa,
joka joka hetki kiihtyi ja johon yhtyi peloittavaa ulvontaa. Yhä yltyi
taistelun melu. Silloin tällöin sattuivat kuulat ympärillä oleviin
puihin. He ratsastivat eteenpäin varomatta monia esteitä, joita oli
heidän tiellään ja välittämättä alituisesta vaarasta pudota
peloittavaan syvyyteen. Metsä tuli nyt harvemmaksi, ja he pysähtyivät
vihdoin korkealle paikalle, josta Santiagokin häämöitti. Se oli
eräänlaatuinen linnoitus, joka oli rakennettu toisiensa päälle
kasatuista kivilohkareista. Nämä muodostivat jonkunlaisen tornin, joka
oli noin kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tornin huippuun ei voinut
päästä käyttämättä sekä käsiään että jalkojaan. Se oli täydellisesti
eristetty jyrkästä vuorenrinteestä. Sanalla sanoen, se oli linnoitus,
jonka huipulla saattoi hädän hetkellä puolustautua suurta
vihollisjoukkoa vastaan.

Curumilla riisui hevoset ja ajoi ne metsään vakuutettuna siitä, että
hän löytäisi ne sieltä tarvittaessa. He aikoivat juuri kiivetä
kiviröykkiölle, kun pensas jakautui äkkiä kahtia ja punainen olento
tunkeutui siitä esiin. Valkoihoiset päästivät heti kummastuksen huudon
ja tarttuivat tahdottomasti pyssyihinsä. Ainoastaan Curumilla säilytti
tyyneytensä ja nyökkäsi tyytyväisenä tulijalle.

"Hyvä", sanoi hän yksinkertaisesti. "Veljeni on uskollinen, olen
odottanut häntä."

Joan, sillä hän se oli, ei vastannut, vaan osoitti veistään, joka oli
punainen verestä. Seuraten toisten esimerkkiä kiipesi hänkin kalliota
pitkin ylös ja saapui pian sen huipulle. Kalliokeko päättyi
kahdenkymmenen neliöjalan laajuiseen syvennykseen, ja sen kummallinen
vallitus tarjosi huomattavan turvapaikan. Kun nuo neljä miestä olivat
rakentaneet itsellensä rintavarustuksen, ilmoitti Joan lyhyesti
uutisensa. Tieto Bustamenten paosta kohtasi heitä kuin salama.
Kiväärien rätinä ja kirkuna oli tullut yhä kovemmaksi ja
intiaanijoukkoja ratsasti nyt hurjassa sekasorrossa paikan ohi. Äkkiä
tuli esiin joukko chileläisiä ratsumiehiä, jotka seurasivat erästä
kookasta intiaaniratsastajaa. Häntä ympäröi joukko epätoivoisia
sotureja, jotka päästivät villejä sotahuutoja ja heiluttivat
kirveitään.

"Antinahuel! Antinahuel!" kirkaisivat don Tadeo ja Ludvig yht'aikaa ja
ojensivat pyssyjensä piiput alaspäin. Kaksi laukausta pamahti, Toquinin
hevonen karkasi äkkiä pystyyn, nosti etujalkansa korkealle ilmaan ja
kaatui sitten ratsastaja selässään maahan.

"Kuoliko hän?" kysyi don Tadeo ja tuijotti jännittyneenä alas.
Intiaanit, jotka pelästyivät äkillisestä odottamattomasta
hyökkäyksestä, pakenivat kentältä kuin parvi susia. Mutta Antinahuel
nousi nopeasti kuin salama maasta ja viittasi heitä pysähtymään.
Ojennetuin keihäin ottivat he nyt vastaan ryntäävät chileläiset.
Kuitenkin täytyi heidän peräytyä, joskin vain askel askeleelta. Pian
olivat he kadonneet molemmille puolille ahdasta paikkaa.

Don Tadeo kirosi. "Ei sattunut", mutisi hän itsekseen. "Onko mahdotonta
tappaa tuota roistoa. Mutta nyt voimme ainakin jatkaa matkaamme, kenttä
on puhdistettu, kuten näette."

Päällikkö pudisti epäilevästi päätään ja osoitti aarniometsää. "Liian
paljon piiloutuneita silmiä", sanoi hän.

"Kuinka, luuletteko, että meitä tarkastellaan?"

"Minä tiedän sen", sanoi päällikkö päättäväisesti. "Veljeni eivät tunne
punaisia miehiä... Antinahuel on haavoittunut veljeni kuulasta. Hän
vaatii kostoa!"

"Jumalan nimessä, te olette oikeassa -- ne veijarit ovat huomanneet
meidät! Mutta mitä he aikovat tehdä meille?"

"He odottavat, kunnes elintarvevarastomme ovat lopussa."

Kaikki miettivät hetkisen. "No, tämähän on kaunista!" sanoi Ludvig
vihdoin. "Teimme tyhmästi ryömiessämme tähän linnoitukseen, joka voi
yhtähyvin olla rotanloukko. On kai parasta odottaa yötä ja paeta
silloin."

"Araukanit eivät nuku", sanoi Curumilla taas kylmällä
välinpitämättömyydellään. "Me emme saa olla liian pikaisia, meidän
täytyy odottaa oikeata silmänräpäystä. Curumilla luulee, että Trangoil
Lanec ja hänen kultahiuksinen seuralaisensa ovat lähistöllä -- olisi
hyvä, jos voisimme antaa heille tiedon tilastamme."

"Minkätähden otaksutte, että he ovat lähistöllä?" kysyi Tadeo.

"Molemmat veljeni seuraavat valkoista neitoa; tämä on Antinahuelin
luona; Antinahuel on täällä!"

"Niin totta kuin elän, te olette aina oikeassa!" huudahti Ludvig
kummastuneena. "Mutta voiko teidän suunnitelmaanne toteuttaa?"

"Kenties! Yksinäinen mies pääsee helposti pakoon. Joan tuntee vuoren,
hän osaa ryömiä kuin käärme ja hänellä on verikoiran vainu. Hän löytää,
mitä hän etsii."

Vastaamatta sanaakaan nousi Joan, otti vaippansa ja valmistautui
lähtemään. Curumilla repäisi sillaikaa palan vaipastaan, jonka hän
ojensi Joanille sanoen: "Veljeni jättäköön tämän Trangoil Lanecille
merkiksi siitä, että hän todellakin tulee luotani. Hän löytää päällikön
joko San Miquelin kylästä tai vuorilta."

"Joan menee!" vastasi araukani. "Jollei hän saa tehtäväänsä
toimitetuksi, kuolee hän." Sanottuaan jäähyväiset ystävilleen lähti hän
kalliolinnoituksesta ja oli pian kadonnut. Heti hänen poistuttuaan
pamahti kiväärinlaukaus ja sitä seurasi toinen.

"Voi, hän on mennyttä kalua, ehkä jo kuollut", huudahti kreivi Ludvig
epätoivoissaan.

"Saammepahan nähdä -- Joan on viisas soturi", vastasi Curumilla
hitaasti. "Veljeni ovat nyt saaneet kokea, että pako on mahdoton ja
että me olemme todellakin saarretut joka puolelta."

"Niin, se on totta!" mutisi don Tadeo alakuloisena ja jatkoi sitten
murskautuneen isänsydämen tuskalla: "Voi, tytär raukkaani!" -- -- --

Lähimmäiset tunnit eivät muuttaneet ollenkaan noiden kolmen miehen
vaarallista tilaa. Oli jo ilta ja hämäryys heitti huntunsa seudun yli.
Kuolemanhiljaisuus vallitsi luonnossa; sitä häiritsivät ainoastaan
villien eläinten ulvonta ja tuulen suhina.

"Veljeni tarvitsevat lepoa, nukkukoot he siis", sanoi Curumilla vihdoin
pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Mutta te, päällikkö -- ettekö te aio levätä?" kysyi Ludvig.

"Curumilla on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei nuku koskaan
ollessaan sotajalalla."

Valkoihoiset tunsivat ystävänsä liiankin hyvin. Sentähden eivät he
vastustelleet, vaan heittäytyivät vaippojensa päälle ja nukkuivat pian.
Curumilla seisoi vielä hetkisen paikoillaan, sitten liukui hän
varovaisesti jyrkkää kallionseinämää pitkin maahan. Hän oli huomannut,
että heidän linnoituksensa sijaitsi lähellä samankorkuista
vuorenselkämää, jota peitti sangen tiheä metsä. Sieltä voisivat
viholliset ampua heitä sangen hyvin. Tämän tahtoi Curumilla ehkäistä.
Hän tuli sangen tyytyväiseksi nähdessään, että vuorella kasvoi korkeaa,
auringonkuivattamaa heinää. Curumilla hiipi vuoren juurelle ja
kuunteli. Koko kenttä näkyi olevan vaipunut uneen. Hetkisen mietittyään
sytytti hän risuista pienen tulen, kokosi kuivia lehtiä ja puhalsi
kärsivällisesti lehtikasaan saadakseen tulen vireille. Kun hän oli
vihdoin onnistunut siinä, poistui hän ryömien yhtä varovaisesti
takaisin, kuin oli tullutkin. Palattuaan jälleen kallion huipulle
tähysteli hän lakkaamatta äsken jättämäänsä paikkaa.

Pian valaisi pimeyttä punainen loiste, joka tuli vähitellen suuremmaksi
ja muuttui vihdoin tulipatsaaksi, joka kohosi taivasta kohti heittäen
rätiseviä kipunoita ympärilleen. Kuului raivoisia huutoja, ja tulen
valossa näkyi intiaaneja, jotka pakenivat tähystyspaikaltaan ja joiden
mustat ääriviivat kuvastuivat leimuavaa taustaa vasten.

Kuullessaan pakenevien araukanien kirkunan heräsivät don Tadeo ja
kreivi Ludvig unestaan ja hyppäsivät pystyyn luullen ensin, että
punanahat olivat tehneet hyökkäyksen.

"Kuka on sytyttänyt tulen?" huudahti don Tadeo, joka alkoi käsittää,
mitä oli tapahtunut.

"Minä", sanoi päällikkö. "Me saamme nyt olla hetken rauhassa. Näkevätkö
veljeni, kuinka punaiset miehet juoksevat puoleksi paistuneina
tiehensä?"

Virikkeen puutteesta sammui tuli vihdoin, ja taas vallitsi pimeys
niinkuin ennenkin. Auringon ensimmäiset säteet toivat kuitenkin
harmillisen ja vastenmielisen yllätyksen kalliolinnoituksen
puolustajille, he huomasivat nimittäin alhaalla araukanien leirin, jota
ympäröi leveä hauta. Se oli tehty intiaanien viekkauden kaikkien
sääntöjen mukaan. Lukuisista puhvelinnahkamajoista saattoivat he
päättää, että heidän oli pakko alistua kovaan ja säännönmukaiseen
piiritykseen.




XVII. VAARALLISILLA TEILLÄ.


Joan oli nuori, kolmikymmen-vuotias, seikkailuhaluinen soturi.
Ennenkuin hän lähti matkalle, oli hän täysin selvillä siitä, että hän
tulisi kohtaamaan retkellään paljon vaaroja ja vastuksia. Alussa
riippui kaikki siitä, onnistuisiko hänen tunkeutua vahtiketjun läpi,
joka ympäröi kalliolinnoitusta. Kauan hän makasi kyykistyneenä
korkeassa ruohostossa miettien jotakin keinoa. Vihdoin keksi hän sen,
sillä äkkiä hyppäsi hän ylös, kiinnitti lassonsa toisen pään erääseen
pensaaseen, jonka oksille hän asetti vaippansa, ja poistui nopeasti
suoristaen samalla lassonsa. Kun hän oli saanut sen suoraksi, veti hän
kevyesti nuoraa, jolloin mainittu pensas liikahti. Tämän huomasivat
intiaani vahdit, jotka heti ampuivat pensasta, ja lähestyivät tuulen
nopeudella sitä kaikilta suunnilta.

Tämä pelasti Joanin. Kevyin jaloin pakeni hän ja oli muutamien
minuuttien kuluttua päässyt niin paljon edelle araukaneista, ettei
hänen enää tarvinnut pelätä heidän pyssyjensä kuulia. Joan oli nuori ja
voimakas intiaani, hän kulki suoraan del Rio See rotkolta San Miquelin
kylään vuorien yli ja laaksojen läpi kertaakaan levähtämättä, ja hän
saapui kylään kymmenen tunnin kuluttua. Pimeys ja hiljaisuus vallitsi
tähän aikaan kaikkialla, kylän asukkaat nukkuivat.

Joan oli hiukan neuvoton. Miten hän löytäisi Curumillan ystävät, joiden
oleskelupaikasta hän ei ollut varma, ja joita hän ei edes tuntenut
ulkonäöltäkään. Sattuma tuli hänelle kuitenkin avuksi. Samassa kun hän
kiiruhti kolmannen majan ohi, aukeni sen ovi, ja ulos tuli kaksi miestä
suuren newfounlandilaiskoiran seuraamana. Kun eläin huomasi intiaanin,
hyppäsi se kovasti haukkuen häntä kohti.

"Ooh, viekää pois koiranne!" kirkaisi Joan.

"Tänne, Cesar, tänne!" kuului käskevä ääni.

Koira totteli ja palasi muristen isäntänsä luo. Sanat olivat lausutut
ranskaksi, jonka johdosta Joan lähestyi muukalaisia.

"Marry, marry!" tervehti hän. "Te olette muukalaisia, eikö totta?"

"Palveluksessanne! Haluatteko jotain meiltä?"

"Minä olen ottanut suoritettavakseni vaikean tehtävän. Voivatkohan
veljeni sanoa minulle, missä voisin tavata Trangoil Lanec nimisen
päällikön?"

"Trangoil Lanec?" sanoi toinen. "Kuka lausuu tämän nimen?"

"Joan, jonka päällikkö Curumilla on lähettänyt."

Toinen suuntasi epäilevän katseen häneen ja viittasi häntä tulemaan
lähemmäksi. "Yö on mustempi kuin Autukon kraateri! Veljeni astukoon
majaan! -- Jos hänellä on jotain sanomista Trangoil Lanecille, niin
olen se minä."

Kaikki kolme miestä menivät majaan. Päällikkö sytytti tulen, ja Joan
näytti hänelle sen valossa Curumillan vaipan palasen, joka todisti
hänen sanansa oikeiksi. Verukkeitta kertoi Joan nyt tulonsa
tarkoituksesta, ja miehet päättivät heti toimia. Heidän täytyi rientää
ystäviensä avuksi, vaikkapa se maksaisi heidän henkensä.

Heidän etsiskelynsä eivät olleet tähän asti ollenkaan edistyneet. He
eivät olleet päässeet Rosarion jäljille, ennenkuin Antinahuel oli
saanut pitkän etumatkan. Senpätähden olivat he saapuneet San Miquelin
kylään vasta samana päivänä, kun del Rio See rotkolla taisteltiin. Pian
huomasivat he, ettei nuori tyttö ollut täällä. Löydettyään majan, jossa
Rosariota oli pidetty vankina, lähtivät he eri suunnille etsimään
häntä. Jo samana iltana tapasivat he taas toisensa San Miquelin kylässä
ja päättivät nyt lähteä yhdessä vuorille. Joanin väliintulo joudutti
vain heidän päätöstään.

Äänettöminä vaelsivat miehet vuorille päin. Heidän täytyi kulkea sangen
varovasti, sillä he otaksuivat, että Antinahuel oli lähettänyt vakoojia
kaikkialle metsään. Kuljettuaan jokseenkin kauan pysähtyivät he
levätäkseen hiukan ja neuvotellakseen.

"Veljeni odottakoot minua täällä, Joan tuntee vuoren, hän käy hiukan
vakoilemassa", sanoi intiaani. Hänen seuralaisensa heittäytyivät
maahan, ja Joan poistui ryömien varovaisesti. Kului tunti, eikä hän
ollut vielä palannut, ja hänen ystävänsä alkoivat jo olla levottomia.
Mutta äkkiä tuli hän heidän luokseen.

"No, kuinka on asianlaita? Mitä on tapahtunut? -- Minkätähden näytätte
niin tyytyväiseltä?" kysyi Valentin innokkaasti.

"Curumilla on viisas päällikkö", vastasi Joan. "Hän on polttanut
kallion takana olevan metsän."

"Hm, mitä hyötyä meille on siitä?"

"Antinahuelin soturit olivat piilossa puiden takana, ja nyt on heidän
täytynyt vetäytyä takaisin. Tie on vapaa."

"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec, "menkäämme."

"Mutta kuinka voimme ilmoittaa Curumillalle tulostamme?" kysyi Valentin
heidän astuessaan ylöspäin.

"Se on jo tapahtunut. Curumilla on nähnyt merkkini ja odottaa meitä."

"Intiaanit ajattelevat aina kaikkea!" mutisi ranskalainen itsekseen ja
vihelsi hiljaa koiraansa. "Tule Cesar, tule, kiltti koirani! Kävisi
onnettomasti, jos näiden miesten yritys ei onnistuisi!"

Varovaisesti käveli hän Trangoil Lanecin jäljestä, joka puolestaan
seurasi Joania. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olivat uskaliaat
kulkijat kalliolinnoituksen juurella ja heidän toverinsa ottivat heidät
vastaan sydämmellisesti.




XVIII. VERELLÄ MERKITTY EHDOTUS.


Osottautui kuitenkin, ett'eivät Curumillan varovaisuustoimenpiteet yhtä
vähän kuin Trangoil Lanecin ja Valentinin läsnäolo olleet tarpeellisia
-- sillä piiritetyt saivat pian apua.

Lukija muistaa kai, että don Peralta oli päättänyt lähteä Valdiviaan.
Hän ei kuitenkaan unohtanut Corcovadossa olevia ystäviään. Lähetettyään
puolet sotilaistaan kapteeni Urmezin johdolla kaupunkiin, jäi hän
itse del Rio See rotkolle pitääkseen silmällä Toquinin toimia.
Päättäväisesti marssi hän sentähden kukkuloille voidakseen hätätilassa
toimia.

Metsäpalo oli tuottanut paljon levottomuutta intiaaneille. Tämän
johdosta täytyi heidän leiriytyä kauemmaksi vuorelle. Tämä ei sopinut
heidän suunnitelmiinsa. Leiriltä huomasivat he chileläiset, jotka
tulivat yhä lähemmäksi. Tämä antoi heidän raivolleen uutta virikettä,
ja he olisivat varmaankin ryhtyneet uudestaan taisteluun vihollisiansa
vastaan, jollei Antinahuel olisi vastustanut tätä suunnitelmaa. Viisas
päällikkö huomasi, että hän kärsimänsä tappion jälkeen vetäisi
lyhyemmän korren ja mietiskeli sentähden itsekseen, jäisikö hän
asemiinsa, vai antaisiko ratkaisun tapahtua. Asianhaarat puhuivat
edellisen puolesta.

Ensin aikoi hän neuvotella piiritettyjen kanssa. Nopeasti ilmoitti hän
heille aikomuksensa, he lähettivät valtuutetun -- kreivi Ludvigin --
intiaanien leirille. Nuori ranskalainen oli nyt levännyt ja hyppeli
kuin vuohi kiveltä kivelle, kunnes hän vihdoinkin seisoi niiden miehien
edessä, joiden kanssa hänen täytyi neuvotella. Vaikka he tervehtivätkin
Ludvigia sangen kohteliaasti, tunsi tämä itsensä turvattomaksi
seistessään pelätyn päällikön edessä.

Niin pian kun kaikki olivat istuutuneet, suuntasi Antinahuel terävän ja
viekkaan katseensa kreiviin ja sanoi: "Minä tunnen veljeni... eikö hän
ole yksi Suuren Kotkan ystävistä?"

"Kutsukaa minua siksi!" vastasi Ludvig lyhyesti. "Muuten se ei kuulu
asiaan... Te olette pyytänyt minua tänne, ja olen utelias tietämään,
mitä aiotte ehdottaa minulle?"

"Veljelläni on sukkela kieli -- hän tahtoo saada selvyyttä asiaan,
hyvä. Millä ehdoilla tahtovat hänen valkoiset seuralaisensa antautua?"

"Ei millään!" sanoi Ludvig päättäväisesti. "Olkaa hyvä ja sanokaa
suoraan asianne. Jos jollakin meistä on joku ehdotus tehtävänä, niin
olette se te itse. -- Te näette, että minä odotan."

"Veljeni on sangen peloton. -- Kuinka monta sotilasta teitä on
kaikkiaan?"

Ranskalainen viivytteli vastaustaan. Bustamente tuli hänelle avuksi.
"Onko heitä enemmän kuin kolmekymmentä, caballero?"

"Kenties."

"Pyh, luuletteko voivanne vastustaa viittä sataa araukani-sotilasta,
jotka saartavat teitä?"

"Minkätähden emme? Kallio, joka suojelee meitä, on vahva ja korkea, ja
me olemme päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua!"

"Tyhmyyksiä, señor..."

"Ei, se on rohkeutta."

"Veljeni puhuu hyvin", sanoi Antinahuel myöntävästi, "me tulemme
olemaan ylpeät voittaessamme hänet."

Kenraali Bustamente laski melkein ystävällisesti kätensä ranskalaisen
olkapäälle. "Kuulkaa minua, señor. Te olette ranskalainen, sen voin
päättää puheestanne, teidän täytyy siis erehtyä. Vai onko Ranska
sodassa Chilen kanssa?"

"Ei", myönsi Ludvig hymyillen.

"No, sitten on meidän helppo sopia. Te ja kaikki teidän maanmiehenne,
joita kenties on kalliolla, olette vapaita ja saatte lähteä minne
tahansa. Sitävastoin jätätte chileläiset ja intiaanit haltuumme, jos
sellaisia löytyy näet joukossanne. Sovimmeko me?"

Kreivi Ludvig suuntasi halveksivan katseen kenraaliin. Sitten kääntyi
hän ympäri ja poistui rauhallisin askelin.

"Halloo, mitä te teette?" kysyi Bustamente kummastuneena. "Te olette
velvollinen vastaamaan ehdotukseeni."

"Sananne ovat turhat -- jatkamalla neuvottelua teidänlaisenne miehen
kanssa häpäisisin kunniani, jonka ainakin tahdon säilyttää puhtaana,
herrani."

"Hyvä, muukalainen on urhoollinen sotilas. Mutta moni nuorista
miehistämme on kuollut, heidän verensä huutaa kostoa", sanoi Musta
Hirvi.

"Se on paha, mutta se ei voi muuttaa päätöstäni."

"Kuitenkin täytyy teidän antaa seuralaisillenne tieto
ehdoituksestamme", arveli Bustamente.

"Se on tapahtuva", sanoi Ludvig uhkaavasti hymyillen. "Seuratkaa
minua." Hän meni vuorenseinämän juurelle ja huusi kalliolle: "Heittäkää
alas lasso!"

Heti heitettiin rintavarustukselta pitkä nahkahihna, jonka toinen pää
ulottui alhaalle asti. Kirjoitettuaan muutamia sanoja paperilapulle hän
kääri sen kiven ympärille ja kiinnitti sen lassoon. Lasso vedettiin
jälleen ylös.

"Pian saatte kuulla", sanoi ranskalainen. Liikkuva linnoituslaite
kallion huipulla aukeni ja rintavarustukselle ilmestyi Valentin
kivääriinsä nojaten. Kuuluvalla äänellä huusi hän: "Teidän ei olisi
tarvinnut vaivautua keskustelemaan meidän kanssamme niin häpeällisestä
ehdoituksesta, señor Bustamente, eikä teidänkään, herrat villit.
Seuralaisieni nimessä selitän täten, että teette viisaimmin, jos
lähdette tiehenne, sillä ennenkuin luovutamme toverimme, annamme hakata
itsemme kappaleiksi!"

"No enkö ole oikeassa?" kysyi Ludvig seuralaisiltaan.

Nämä poistuivat raivoisina -- voimakas kirous pääsi Antinahuelin
huulilta. Myöskin ranskalainen palasi ystäviensä luo, jotka päästivät
helpoituksen huokauksen nähdessään hänet taas edessään.

Epäonnistuneen koetuksen tuloksena oli uusi neuvottelu Toquinin ja
Bustamenten kesken. Päälliköt silmäilivät toisiaan vahingoniloisin
katsein -- toinen näkyi iloitsevan toisen tappiosta.

Bustamenten ehdotuksesta sovittiin vihdoin, että Antinahuel lopettaisi
piirityksen -- "sillä mikä on lykätty, ei ole silti hylätty", sanoi don
Bustamente. "Ettekö huomaa, että voimme tällä tavalla pettää
vihollisiamme. Jos te annatte näiden harvojen henkilöiden paeta, niin
näyttää se siltä, kuin te tunnustaisitte tappionne ja vetäytyisitte
väsyneenä takaisin. Seurauksena siitä tulisi olemaan se, että
vastustajanne luulisivat saavansa olla rauhassa teiltä, ja heidän
varovaisuutensa laimentuisi, ja jos te sitten käyttäisitte tilaisuutta
hyväksenne, niin voisitte lyödä heidät yhdellä iskulla."

"Mutta minkätähden kiinnittää veljeni niin suurta huomiota asiaan,
josta ei ole hänelle mitään hyötyä?" kysyi päällikkö väijyvin katsein.

"Caramba. Eikö meillä ole sama päämäärä, ja eikö toisen menestyksestä
riipu toisen hyöty. Jollette auta minua, tulee tämä don Tadeo yhä
mahtavammaksi ja vihdoin liian mahtavaksi teillekin, korkea päällikkö.
Auttakaa minua saavuttamaan jälleen entisen mahtiasemani, niin minä
annan teille lukuunottamatta Valdivian maakuntaa myös Concepcion
maakunnan sekä Talkan kaupungin -- se on, ja'an Chilen kahtia ja annan
teille toisen puolen."

Kuullessaan tämän loistavan ehdotuksen paloivat intiaanin silmät,
vaikkei hän muulla tavoin ilmaissut sisäistä liikutustaan. "Veljeni on
jalomielinen", sanoi hän, "hän lahjoittaa, mitä hän ei omista."

"Auttakaa minua valloittamaan tämä alue, niin pidän sanani."

"Antinahuel on viekas, hän ei usko pelkkiä sanoja. Kuinka takaa El
Verdugo, että hänen lupauksensa tulee täytetyksi?"

Don Bustamente oli vähällä joutua hämilleen, mutta hänen
kylmäverisyytensä auttoi häntä voittamaan tämän tunteen, ja hän
vastasi: "Älkäämme hukatko aikaamme, sanokaa siis, otatteko vastaan
tarjoukseni, ja minkä takauksen vaaditte minulta?"

Vastaamatta sanaakaan poistui päällikkö ja palasi hetken kuluttua
takaisin Mustan Hirven seuraamana, joka kantoi eräänlaatuista pöytää,
ja -- näkikö hän oikein -- kynää, paperia ja mustepulloa. Hymyillen
astui Toquin kummastuneen kenraalin luo ja sanoi: "Antinahuel on
varovainen, hän on kansansa johtaja. Kun araukani-maakuntien päälliköt
vaativat häntä myöhemmin tilille soturiensa verestä, jota ratkaisevassa
taistelussa tulee vuotamaan kuin vettä, tarvitsee hänen näyttää
ainoastaan tätä paperia, ja hän on puhdistautunut. No, miettiikö
veljeni vielä?"

Don Bustamente, joka ymmärsi, että hänen täytyi taipua
välttämättömyyteen, kirjoitti muutamia riviä paperille.

"Katsokaas tätä, päällikkö!" sanoi hän ojentaen paperia. "Tässä on
takaus, mitä vaaditte minulta."

Antinahuel käänteli paperia edestakaisin käsissään, nähtävästi ei hän
saanut selvää kenraalin käsialasta. Sitten antoi hän merkin Mustalle
Hirvelle. Tämä poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin kahden
sotilaan seuraamana, jotka kuljettivat chileläistä vankia välissään.
Poika raukka, joka oli sattumalta joutunut pakenevien intiaanien
joukkoon, ja jonka he olivat vanginneet, heitti epätoivoisia katseita
ympärilleen.

"Muukalainen", sanoi päällikkö karskisti, "voitko selittää minulle,
mitä tässä paperissa seisoo?"

"Suurtoquin kysyy sinulta, osaatko lukea?" selitti Bustamente hänelle.

"Kyllä, teidän armonne", änkytti chileläinen.

"No niin, lue siis, mitä tässä paperissa seisoo!" komensi Antinahuel.

Chileläinen tarttui koneellisesti paperiin ja koetti ryhtyä asiaan.
Vihdoin luki hän vapisevalla äänellä:

    Minä allekirjoittanut, don Pancho Bustamente, sitoudun täten
    luovuttamaan Antinahuelille, araukanien Suurtoquinille ja hänen
    kansalleen vapaaksi omaisuudeksi:

    1) Valdivian maakunnan.

    2) Concepcion maakunnan, kaksikymmentä peninkulmaa molemmilta
    puolilta Talkan kaupunkia. Nämä alueet luovutan ainoastaan sillä
    ehdolla, että Toquin Antinahuel palauttaa minulle vallan, jonka
    olen kadottanut, ja auttaa minua saamaan alueet käsiini.
    Jolleivät nämä ehdot kuukauden kuluttua tästä päivästä lähtien
    ole täytetyt, raukenee sitoumus.

                                          Don Pancho Bustamente.
                                     Chilen tasavallan sotaministeri.

Sillaikaa kuin sotilas luki, oli Antinahuel kumartunut hänen olkapäänsä
yli, ja hänen tulinen katseensa lensi tarkkaavaisesti riviltä riville.
Tuskin oli chileläinen lopettanut lukemisensa, kun Antinahuel tempasi
oikealla kädellään paperin hänen kädestään ja syöksi salamannopeasti
toisella kädellään tikarin hänen rintaansa. Onneton horjui ojennetuin
käsin ja ammottavin silmin kaksi askelta taaksepäin ja vaipui sitten
syvästi huo'ahtaen maahan.

"Mitä te olette tehnyt?" huudahti kenraali kummastuneena.

"Hm", vastasi päällikkö kääntäen paperin kokoon ja pistäen sen
vyöhönsä, "kuolleet vaikenevat."

"Se on totta", myönsi Bustamente.

Soturit poistuivat näin kauhealla tavalla murhatun chileläisen ruumis
mukanaan.

"Kas niin, veljeni voi uskoa apuuni", selitti Antinahuel. "Koetan tehdä
parhaani."

"Mutta sen täytyy käydä nopeasti", sanoi Bustamente. "Jos tahdotte
seurata neuvoani, niin kutsukaa kaikki soturinne kokoon Biobion luo. Me
valloitamme Concepcion kädenkäänteessä, sitten marssimme Taikaa kohti,
ja jos kuljemme kyllin nopeasti, olemme pian Santiagon herroja."

"El Verdugolla on suuria toiveita -- Antinahuel koettaa täyttää ne!"
sanoi Toquin ja kääntyi sitten päättäväisesti Mustan Hirven puoleen.
"Poikani, Qinpusen ja Tulikeihäs ratsastakoot joka intiaanikylään.
Kymmenen päivän kuluttua täytyy kolmetuhatta soturia olla Condorkankin
kentällä; vaikkapa heidän täytyisikin marssia yöt ja päivät. Päällikkö,
joka ei tahdo viedä soturejansa sinne, puettakoon naisen pukuun. Olen
puhunut!"

Musta Hirvi kumarsi ja poistui. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin
ratsastivat sanansaattajat höllin ohjaksin eri suunnille.




XIX. SOTAJUONI.


Kalliolinnoituksen puolustajat kummastuivat suuresti nähdessään
intiaanien purkavan leirinsä ja katoavan pitkässä ratsastuslinjassa
aarniometsään. Pian saivat he tietää syyn siihen. Don Gregorio Peralta
tuli näkyviin asestetun joukkonsa kanssa ja ilmoitti heille merkkien
avulla, että tie laaksoon oli vapaa.

Meidän ei tarvitse mainita, että don Tadeo lähti heti seuralaisineen
ystäviänsä vastaan. Nämä antoivat heille vain ikäviä tietoja.

"Kenraali Bustamente on päässyt pakoon!" sanoi don Gregorio.

"Tiedän sen!" vastasi don Tadeo.

"Niin, mutta te ette tiedä, että tuo roisto on taas kiinnittänyt
araukanien huomion itseensä. Kahdeksan päivän kuluttua tulevat nämä
villit soturit tekemään peloittavan sotaretken ja hyökkäämään
maakuntiemme kimppuun Antinahuelin johdolla."

"Teurastus ei ole siis vielä loppunut?"

"Ikävä kyllä, ei! Tiedonantoni ovat uskottavia; eräs luotettavimmista
vakoojistamme on antanut ne minulle."

"Silloin emme saa viivytellä hetkeäkään. Takaisin Valdiviaan."

Chileläiset alkoivat nyt marssia kaupunkia kohti. Ludvig ja Valentin
läksivät intiaaniystävineen seuraamaan araukaneja. He olivat varmoja
siitä, että Antinahuel kuljetti vankiansa, donna Rosariota, mukanaan,
ja aikoivat siis pysytellä hänen läheisyydessään pelastaakseen
tilaisuuden sattuessa Rosarion.

Don Tadeon tulosta Valdiviaan muodostui säännöllinen riemukulkue.
Uhrautuvan työnsä takia oli hän saanut paljon ystäviä ja puoluelaisia.
Se suuri valta, joka kuului ennen Bustamentelle, annettiin nyt hänelle,
ja aprikoimatta antoi Santiagon senaatti suostumuksensa siihen.
Väsymätön don Tadeo mietti jo, kuinka hän tekisi vihollisen hankkeet
tyhjiksi ja tekikin reippaan päätöksen. Hän päätti jakaa sotavoimansa
kahteen osaan. Toinen marssisi de Peraltan johtamana Araukaa,
vihollisen pääkaupunkia kohti, ja toinen, joka olisi suurempi, lähtisi
hänen johtonsa alaisena Biobioon auttamaan Concepcion maakunnassa
olevia joukkoja ja saattamaan samalla viholliset kahden tulen väliin.
Kokeneena sotilaana tiesi hän, että puoluesodat eivät saaneet kestää
kauan -- muutamia yhteentörmäyksiä sai tapahtua, ja jos oli
mahdollista, täytyi asia ratkaista niin pian kuin mahdollista.

Don Tadeo järjesti siis heti pienen armeijan, jonka oli määrä marssia
Araukaa kohti, ja valmistautui itse Biobion retkeä varten. Mutta sitä
ennen täytyi hänen lähettää luotettava mies Concepcioon ilmoittamaan
maakunnan kuvernöörille, kenraali Fuentesille, aikomuksistaan. Mutta
tämäpä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Mietittyään hetken asiaa
päätti hän turvautua sotajuoneen ja kutsui luokseen Joanin, joka oli
jäänyt chileläisten luo.

"Luuletteko voivanne päästä Concepcioon joutumatta sen ympärillä
parveilevien intiaanien vangiksi?" kysyi hän tältä.

"Joan koettaa", vastasi araukani rauhallisena.

"Hyvä, minä annan teille erään tehtävän, josta riippuu elämä tai
kuolema. Onko teillä hyvä hevonen? Eikö? Siinä tapauksessa lahjoitan
teille yhden omistani, joka on nopea kuin myrskytuuli."

"Mitä minun täytyy tehdä?"

"Teidän täytyy jättää tämä kirje kenraali Fuentesille, joka on
Concepcion joukkojen johtaja. Mutta varokaa. Jos paperi joutuu
vihollisten käsiin, ovat kaikki yrityksemme turhat, ja me olemme
mennyttä kalua."

"Valkoisten Suuri Kotka voi olla rauhallinen."

"Vielä yksi asia. Ottakaa tämä tikari. Kun kenraali näkee sen, tietää
hän, että sanomanne on oikea. Mutta olkaa varovainen! Ase on myrkytetty,
ja pieninkin sen tekemä naarmu tuottaa kuoleman."

"Ooh, hyvä ase!" sanoi intiaani synkästi hymyillen. "Milloin lähden
matkalle?"

"Tunnin kuluttua. Käyttäkää tämä aika lepäämiseen."

"Hyvä." -- Intiaani poistui.

Toinen henkilö, jonka don Tadeo kutsui luokseen kirjoitettuaan uuden
kirjeen, oli don Ramirez. "No, don Ramirez", kysyi hän ystävällisesti,
"kuulutteko vielä meihin?"

"Kyllä, mutta..."

"Mutta? Puhukaa, puhukaa! Onko teillä syytä surkutella oleskeluanne
Valdiviassa?"

"Kenties!" vastasi senaattori salaperäisesti huoaten. "Voi, monta
kuukautta olen ollut peloittavien tapahtumien leikkipallona. Minulla on
ainoastaan yksi toivo, nimittäin saada palata perheeni luo. Todellakin,
jos Jumala soisi minun jälleen nähdä rakkaan Casa Azulini, niin
vannoisin ottavani jäähyväiset virastani, ja jättäisin sen jollekin
arvokkaammalle henkilölle."

"Teidän halunne on liiallinen", sanoi don Tadeo. "Jos sen täyttäminen
riippuisi minusta, niin ei teidän tarvitsisi odottaa kauan. Mutta
kuulkaahan, don Ramirez, minulla on eräs tehtävä teille, joka vaatii
koko rohkeutenne. Jos toimitatte tehtävänne hyvin, niin saatte, niin
totta kuin nimeni on Tadeo de Leon, palata rakkaan Casa Azulinne
luokse! Teidän täytyy nimittäin lähteä Concepcioon."

"Mitä?" kirkui senaattori kauhistuneena.

"Niin, teidän täytyy lähteä Concepcioon", toisti Tadeo, "jättääksenne
tämän kirjeen kenraali Fuentesille. Mutta kuinka -- onko se teistä
ikävää. Mitä on teillä sitä vastaan?"

"Voi, antakaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne", änkytti don
Ramirez. "Mutta sellainen tehtävä ei koskaan tule onnistumaan, jos
annatte sen minulle, ja luulen, että tekisitte parhaiten, jos
antaisitte sen jollekin luotettavammalle henkilölle."

"Pyh, te luotatte niin vähän itseenne! Te otatte siis tehtävän
haltuunne, ja mitä pikemmin suoritatte sen, sitä pikemmin saatte myös
nähdä Casa Azulinne."

"Mutta jollen onnistu?"

"No niin, silloin maksaa se päänne."

Senaattori nousi pelästyneenä tuoliltaan.

"Minähän olen kauheassa tilanteessa!" ähki hän. "Mitä minä teen?"

"Luonnollisesti lähdette Concepcioon -- mitäpä muuta? Puolen tunnin
kuluttua täytyy teidän olla matkalla."

Ryhtymättä pitempiin vastaväitöksiin ja rukouksiin, joiden hän tiesi
olevan hyödyttömiä, tarttui Ramirez kirjeeseen ja ryntäsi kuin
mielipuoli huoneesta.

"Mies raukka!" sanoi don Tadeo hymyillen sääliväisesti. "Hän ei aavista
minun toivovan, että viholliset saavat käsiinsä paperin, jonka hän vie
mukanaan. No niin, en luule, että hänellä on paljon pelättävää.
Antinahuel halveksii hänenlaisiansa miehiä. Jumala suojelkoon sukkelaa
Joania. Vangiksi joutuminen merkitsee hänelle samaa kuin kuolema." --
Hetken kuluttua nousi araukani satulaan ja ratsasti Concepciota kohti
sivuuttaen don Ramirezin, joka apealla mielellä ratsasti samaa tietä
myöten.




XX. IHMISUHRI.


Viikon kuluttua äsken kuvailemistamme tapahtumista oli araukani-armeija
asettunut Biobion luo asemiin. Varovaisena soturina oli Antinahuel
leiriytynyt metsäiselle kukkulalle erään joen varrelle, ainoan
kahluupaikan luo, joka kulki joen yli. Intiaanit olivat niin
huolellisesti piiloutuneet metsän pimeyteen, ettei kukaan voinut arvata
heidän läsnäoloaan.

Pian olivat neljän ylipäällikön sotavoimat kohdanneet toisensa
sovitulla paikalla, ja uusia sotureita saapui yhä. Koko sotavoima nousi
vihdoin noin kymmeneentuhanteen mieheen.

Kuten lukija arvannee, oli don Ramirez joutunut araukanien käsiin, ja
senaattori-raukka vapisi jo pelosta odotellessaan hänen osakseen
tulevaa kohtaloa. Hänen huolensa eivät olleet surullista kyllä
perättömiä, sillä ennenkuin aurinko oli laskenut, oli tuo surkuteltava
mies ruumiina -- tähtiin oli kirjoitettu, ettei hän enää koskaan saisi
nähdä Casa Azuliaan. Ramirezin taskusta löydettiin kirje, ja se antoi
Antinahuelille paljon päänvaivaa. Mutta päällikkö oivalsi hetken
kuluttua don Tadeon juonen. Kuinka oli tämä voinut antaa niin tärkeän
tehtävän aivan kykenemättömälle senaattorille? Siinä piili luultavasti
viekas sotajuoni, ja hän luuli oivaltavansa sen.

Hänen neuvotellessaan kerran päällikköjen kanssa tästä, ilmestyi äkkiä
Musta Hirvi esiin kauhistunein ja levottomin kasvonilmein.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Bustamente, joka oli myös läsnä
neuvottelussa.

"Useita vakoojia on saapunut tänne!" vastasi päällikkö läähättäen.

"No niin?"

"Kaikki vakuuttavat, että suuri sotajoukko on hyökännyt Araukaan."

Pelokas "ooh!" pääsi päällikköjen huulilta.

"Kuulkaa!" jatkoi Musta Hirvi tukahtuneella äänellä. "Kylät Hikura,
Borea ja Nakatolten ovat poltetut, asukkaat ovat tapetut. Murha ja
kuolema raivoaa veljiemme keskuudessa, jotka äsken jätimme."

Suuri levottomuus valtasi läsnäolijat, kuultiin epätoivon ja koston
huudahduksia. Keskellä tätä melua nousi paikaltaan Luchs, päällikkö,
josta olemme jo ennen puhuneet, ja huusi mahtavalla äänellä
kokoontuneille: "Minkätähden odotatte vielä; te araukani-päälliköt?
Ettekö kuule naisienne ja lapsienne kirkunaa, kun he huutavat teitä
avukseen? Ettekö näe liekkejä, jotka nuoleskelevat majojenne seiniä?
Ylös, ylös, tarttukaa aseisiinne! Ei kannata hyökätä vihollisten
alueille, kun omien majojen puolustus on kysymyksessä. Murhattujen
araukanien veri huutaa kostoa. Aseisiin! Aseisiin!"

"Pois! Aseisiin!" kaikui kaikkialla.

Hetkisen vallitsi villi sekasorto. Hehkuen raivosta seisoivat
Bustamente ja Antinahuel meluavan sotajoukon keskellä. Tehden käskevän
kädenliikkeen palautti jälkimäinen vihdoin järjestyksen. Toquinin
silmät salamoivat, ja ylpeä hymy leikki hänen huulillaan. Uhkaavalla
äänellä hän lausui: "En ymmärrä poikiani tällä kertaa. Mitä he
haluavat? Kumpainenko on Suurtoquin täällä Antinahuel vaiko Luchs? Kuka
käskee, ja kuka tottelee? Vai tekevätkö punaiset miehet kapinan
korkeinta päällikköään vastaan? Ovatko poikani coyoteja, jotka
pakenevat nähdessään valkoisten koirien kasvot? Pukeutukoot he sitten
naisten hameisiin, sillä he eivät ole niitä urhoollisia sotureita,
joiden Pilliau sallii metsästellä iäisen ilon präärioilla! Kuulkaa --
Antinahuel puhuu. Jo tänä päivänä lähdemme tästä hyvin varustetusta
turvapaikasta, emme kuitenkaan hävitetyille kylillemme, vaan
kukistamaan vihollista ja jättämään heidän ruumiinsa korppikotkille. Se
tekee pikaisen lopun asiasta. Ajatteleeko joku väestäni toisin?"

Kaikki vaikenivat. Ei kukaan araukanien kuuluisimmistakaan päälliköistä
lausunut vastaväitteitä. Vihdoin, pitkän hiljaisuuden jälkeen, sanoi
Cathikara, yksi Antinahuelin innokkaimmista puolustajista: "Antinahuel
on ilmoittanut tahtonsa, me tottelemme! Isäni antakoon anteeksi
sokeille pojilleen ja johdattakoon heidät taisteluun!"

Täten ratkaistiin asia. Araukani-armeija läksi liikkeelle ennen
auringonlaskua, Antinahuel kulki Condorkankin laaksoa kohti ja jätti
Mustan Hirven puolustamaan kahdensadan sotilaan kera kahluupaikkaa, jos
vihollinen aikoisi kulkea joen yli.

       *       *       *       *       *

Musta Hirvi käsitti hänelle jätetyn paikan tärkeyden ja asetti
sentähden vahteja joka suunnalle ollakseen turvassa yllätyksiltä. Hänen
varovaisuutensa olikin tarpeen, sillä jo ennen yön tuloa saapuivat
vahdit hänen luokseen ja kertoivat, että pitkä jono vihollisten
ratsumiehiä lähestyi kahlauspaikkaa. Musta Hirvi avasi vihollisjoukkoa
vastaan säännöllisen tulen, johon heti vastattiin kartesseilla.
Peloittavat laukaukset levittivät kauhua ja kuolemaa intiaanien
keskuudessa, ja hetken kuluttua täytyi heidän peräytyä.

Huolimatta raivokkaasta vastarinnasta oli kenraali Fuentes -- sillä se
oli hyökkääjä -- askel askeleelta vallannut joen ylimenopaikan ja
tunkeutui nyt, niin pian kun vihollisjoukot lähtivät pakoon, araukanien
alueelle. Don Tadeo de Leonin suunnitelma oli tähänasti onnistunut. --

Kun Joan, tuo sukkela sanansaattaja, näki, että kenraalin hyökkäys
onnistui, päätti hän lähteä heti paluumatkalle, sillä don Tadeo odotti
kai hänen tiedonantajaan. Oli tullut pilkkopimeä yö, kuu oli
piiloutunut pilvien taa. Sentähden oli sangen vaikea kulkea pimeydessä.
Ryömien kuin käärme liikkui hän tuntimääriä. Yö alkoi jo olla lopussa,
kun Joan äkkiä säpsähti. Vallitsevassa pimeydessä oli hän joutunut
araukanien leirille.

Mutta Joan ei ollut mies, joka helposti kadottaa rohkeutensa. Hän alkoi
heti ryömiä päinvastaiseen suuntaan ja pääsi siten pitkän matkan
takaisin. Syvä hiljaisuus vallitsi yhä kentällä, kukaan ei
liikahtanutkaan. Joan hengitti helpommin -- vielä minuutti ja hän olisi
pelastettu.

Onnettomuudeksi sattui Musta Hirvi juuri tällä hetkellä tulemaan hänen
luoksensa. Lieneekö se ollut tarkoituksella vaiko sula sattuma.
Kaikessa tapauksessa johdatti päällikkö hevosensa harhateille joutuneen
intiaanin viereen, joka äänettömänä painautui maata vasten.

"Veljeni on väsynyt... hän on liian kauan aikaa ryöminyt ruohostossa!"
sanoi hän uhkaavasti. "Miksei hän nouse ylös?"

"Teen sen aivan heti!" vastasi Joan, joka ei tiennyt, kuinka hän
menettelisi toisen suhteen. Mutta nyt ei saanut viivytellä. Kuin
pantteri hyppäsi hän Mustan Hirven taakse satulaan ja tarttui toisella
kädellä hänen vyötäisiinsä, ennenkuin tämä ennätti selvitä
hämmästyksestään. Päällikkö päästi vihaisen kirkahduksen.

"Ei ääntäkään, tai...!" uhkasi Joan, jonka kädessä välkkyi veitsi.

Se oli liian myöhäistä. Päällikön huuto oli jo kuultu, ja joukko
sotureita riensi hänen avukseen.

"Käärme! Melustasi ei ollut sinulle mitään hyötyä! Kuole siis!"
huudahti Joan ja syöksi myrkytetyn tikarin Mustan Hirven olkapäähän.
Kuin salaman iskemänä putosi tämä satulasta maahan. Joan painoi
polvensa hevosen kupeisiin ja ratsasti täyttä vauhtia intiaaneja kohti,
jotka sulkivat häneltä tien. Mutta yritys epäonnistui. Eräs sotureista
kohotti pyssynsä, ja murskatuin kalloin kaatui hevonen maahan vetäen
ratsastajan muassaan. Noin kaksikymmentä intiaania heittäytyi samassa
kaatuneen vihollisen päälle, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan
puolustautumista, olivat he jo sitoneet hänet. Kuitenkin onnistui
Joanin piiloittaa tikarinsa, ja tämä antoi hänelle uutta toivoa.

Joan ja eräs chileläinen sotilas, joka oli otettu vangiksi äskeisessä
taistelussa, vietiin nyt pääleirille, joka sijaitsi Condorkankin
läheisyydessä. Suurtoquin päätti uhrata heidät Guekubulle, pahalle
hengelle. Jonkun matkan päähän leiristä muodostivat soturit piirin,
jonka keskelle asetettiin Toquinin sotakirves merkiksi hänen
ylipäällikkyydestään. Sitten tuotiin vangit esiin, ja heille
selitettiin, mitä tulisi tapahtumaan. Joan, joka oli viimeiseksi otettu
vanki, uhrattaisiin myös viimeiseksi, ja hän sai olla läsnä toverinsa
mestauksessa nähdäkseen, mikä kohtalo häntä odotti.

Chileläinen vanki, eräs kokenut sotilas, joka tunsi araukanien tavat ja
tiesi, mitä tulisi tapahtumaan, oli päättänyt kuolla rohkeasti. Hänet
asetettiin sotakirveen viereen kasvot käännettyinä Chilen rajaa, hänen
kotiseutuansa, kohti, sitten ojennettiin hänelle nippu sauvoja ja
teräkärkinen paalu, jolla hänen täytyi kaivaa kuoppa maahan. Tähän
kuoppaan täytyi hänen asettaa sauvat niin, että ne nojasivat
toisiinsa. Jokaiselle sauvalle piti hänen sitäpaitsi antaa jonkun
araukani-sotilaan nimi, jonka hän oli vuoden kuluessa tappanut.
Jokaiseen nimeen, jonka sotilas lausui, vastasivat araukanit kauhein
pilkkasanoin -- Kun kaikki sauvat olivat vihdoin asetetut kuoppaan,
lähestyi Antinahuel vankia.

"Muukalainen on urhea sotilas", sanoi hän. "Peittäköön hän tämän haudan
mullalla, niin että rohkeus, jota hän on osoittanut elämänsä aikana, ja
kunnia, jonka hän on ansainnut, hautautuu tähän paikkaan."

"Hyvä", vastasi sotilas heikosti väristen ryhtyen täyttämään päällikön
käskyä, "pian saatte nähdä, että on olemassa useampiakin chileläisiä
kuin minä."

Toquin hymyili uhkaavasti, antoi vangille merkin asettua kirveen
viereen, kohotti piilunsa ja murskasi sillä hänen päänsä.

Tämän barbaarisen murhenäytelmän viimeinen osa aiheutti villiä iloa,
intiaanien keskuudessa. Ulvoen kuin mielipuolet parveilivat he uhrinsa
ympärillä ja näyttivät kokonaan unohtavan toisen vankinsa. Mutta Joan
piti silmänsä ja korvansa auki, vaikka hän näyttikin aivan
rauhalliselta. Kun ilo oli korkeimmillaan, hyppäsi hän lähinnä seisovan
hevosen selkään ja pakeni täyttä vauhtia aavikolle.

Muutamia minuutteja vallitsi suuri sekasorto araukanien keskuudessa, ja
Joan käytti tätä tilaisuutta hyväkseen voittaakseen etumatkaa.
Huomattuaan hänen pakonsa hyppäsivät intiaanit kirkuen hevostensa
selkään ja ratsastivat pakolaisen jälkeen. Kauhukseen huomasi Joan,
että hän oli valinnut kurjan hevosen, joka ei pystynyt kilpailemaan
takaa-ajajien jalojen eläinten kanssa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos
hän jatkaisi pakoansa aavikolla. Onneksi täytyi hänen ratsastaa korkean
sorakummun ohitse, jonka jyrkkää seinämää myöten oli mahdotonta päästä
hevosilla, ja siinä hän näki ainoan mahdollisuuden pelastukseen. Antaen
hevosensa juosta niin lähellä jyrkännettä kuin mahdollista, kohottautui
hän äkkiä satulassa, tarttui erääseen puunoksaan, joka riippui hänen
yläpuolellaan, ja ponnahti sen päälle. Villikissan ketteryydellä ja
nopeudella kiipesi hän oksaa myöten jättäen väsyneen hevosensa yksin
jatkamaan matkaansa.

Häntä seuraavat soturit päästivät kummastuksen huutoja. Heidän
hevosensa, jotka nelistivät täyttä vauhtia, eivät pysähtyneet helposti,
ja tätä tilaisuutta käytti peloton intiaani hyväkseen voittaakseen
mahdollisimman suuren etumatkan. Hän hyppäsi puusta tiheiden pensaiden
sekaan ja katosi hetkeksi. Takaa-ajajat eivät heittäneet kuitenkaan
vielä toivoaan saada pakolainen kiinni. Kymmenen päättävimmistä
sotureista jätti hevosensa jyrkänteen juurelle ajaakseen Joania takaa.
He järjestyivät viuhkantapaiseen kuvioon, joka kietoutui joka hetki yhä
tiukemmin pakolaisen ympärille. Viimein huomasi Joan, että hänet
epäilemättä vangittaisiin kuten kärpänen hämähäkin verkkoon. Hän ei
aikonut enää jatkaa pakoaan, vaan vetäen esiin tikarinsa kumartui
erästä puuta vasten päättäen tappaa niin monta vihollisistaan kuin
saattoi ja sitten äärimmäisen hädän hetkellä surmata itsensä.

Araukanit lähestyivät häntä läähättäen ponnistuksistaan heiluttaen
keihäitään ja sotakirveitään ja päästäen riemuhuutoja nähdessään hänet.
Samassa hyökkäsivät kaikki Joania kohti, joka suuntasi palavat silmänsä
heihin.

Tässä äärimmäisen jännittävässä silmänräpäyksessä -- soturit olivat
ainoastaan sylen päässä hänestä -- kuuli Joan äänen hiljaa, mutta
kuitenkin selvästi kuiskaavan: "Kumarru hiukan!"

Hän totteli koneellisesti käsittämättä, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Samassa pamahti neljä laukausta, ja yhtä monta intiaania
kaatui maahan. Joan joka kummastui suuresti saadessaan niin
odottamatonta apua, hyppäsi eteenpäin ja tappoi tikarillaan yhden
takaa-ajajistaan. Neljä uutta laukausta kaatoi taas pari intiaania.
Jäljelle jääneet pakenivat kauhuissaan alas jyrkännettä päästäen
pelokkaita huutoja.

Joan oli pelastettu. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Valentinin,
Ludvigin ja molemmat intiaanipäälliköt. Nuo neljä miestä, jotka olivat
kaukaa tarkastelleet araukanien leiriä ja myös nähneet vangin
epätoivoisen paon, olivat rohkeasti rientäneet hänen avukseen ja juuri
oikeaan aikaan pelastaneet urhoollisen intiaanin kuolemasta.

Muutamien lyhyiden, molemminpuolisten selitysten jälkeen vetäytyivät he
kauemmaksi vuorelle, joka rajoittui Condorkankin laaksoon, ja josta he
saattoivat helposti pitää silmällä vihollista.




XXI. SILMÄSTÄ SILMÄÄN.


Sillävälin pakenivat yllätetyt araukani-soturit leirille ja kertoivat
Antinahuelille, että he olivat saaneet taistella suurta chileläistä
sotajoukkoa vastaan ajaessaan Joania takaa. Antinahuel, joka uskoi
heidän liioiteltuihin tiedonantoihinsa, purki heti leirinsä ja asettui
toiseen paikkaan. Viekas Toquin teki tässä kuitenkin suuren virheen,
jonka onnettomat seuraukset tulivat heti näkyviin. Vastustaessaan
Luchsin suunnitelmia oli hän lähtenyt erinomaisesta asemastaan Biobion
luona kiiruhtaakseen verisen sodan syttymistä. Kenraali Fuentesin oli
silloin onnistunut -- kuten lukija tietää -- kulkea joen yli ja rynnätä
Araukaniaan.

Tämä nopea rynnistys herätti kaikkialla kauhua. Intiaanikansa, josta
Antinahuel oli ottanut mukaansa kaikki taisteluun kelpaavat miehet,
näki tuhonsa lähenevän. Monet kylät olivat jo palaneet poroksi, ja
Arauka ei voinut puolustautua vihollista vastaan. Pian Toquin huomasi,
että hän oli kahden tulen välissä. Hän kirosi kuumaverisyyttään, joka
oli saattanut hänet tähän tukalaan tilaan. Hänen vihansa kohdistui nyt
Bustamenteen, joka oli kehoittanut häntä ottamaan tämän harha-askeleen.
He olivat vähällä riitautua.

Neuvoteltuaan päällikköjen kanssa koetti hän hankkia itselleen paremman
aseman vetäytymällä vuorille. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat.
Kolmelta puolelta ympäröitynä -- myöskin Peralta oli saapunut paikalle
ottaakseen osaa yleiseen taisteluun -- näki hän olevansa pakoitettu
taistelemaan viholliselle turvallisella alueella. Näytti siltä, kuin
don Tadeon suunnitelma -- ratkaista sota yhdellä ainoalla iskulla --
onnistuisi hyvin.

Kaksi päivää Joanin onnellisen pelastuksen jälkeen olivat armeijoiden
etuvartiat tuskin ampumamatkan päässä toisistaan. Muutamia pieniä
kahakoita, joilla ei ollut mitään erityistä merkitystä, oli jo
tapahtunut -- vasta seuraavana päivänä olisi ratkaiseva taistelu.

Sitä edellisenä päivänä kävi Antinahuel vankinsa luona, jota hän oli
kuljetellut mukanaan kaikilla retkillään epäonnistuneen pakoyrityksen
jälkeen, ja joka oli Del Rio Seen taistelun ajaksi viety erääseen
turvapaikkaan. Nuoren tytön kasvoilla kuvastuivat selvästi suurten
ponnistusten jäljet, joita hän oli saanut kärsiä, vaikka araukanit
olivatkin koettaneet täyttää kaikki hänen halunsa ja toiveensa. Suru ja
synkkyys ilmeni hänen kasvoistaan. Salaperäiset tapahtumat ja
intiaanien leiriytyminen johtivat aina hänen mieleensä saman ajatuksen:
Miten on hänen isänsä laita -- mitä tekevät hänen ystävänsä? Suorana ja
alakuloisena seisoi tyttö nyt Toquinin edessä, jonka tulinen katse oli
suuntautunut häneen.

"Tyttäreni on surullinen", sanoi intiaani lempeästi. "Pitkä matka on
luonnollisesti väsyttänyt häntä. Maja on valmistettu hänelle -- tunnin
kuluttua hän voi levätä."

"Päällikkö", vastasi nuori tyttö surullisesti, "ruumiini ei tunne
väsymystä."

"Onko tyttärelläni sitten jotain valittamista sotureitani kohtaan?"

"Ei", sanoi Rosario pudistaen päätään. "Soturinne ovat olleet hyvin
ystävällisiä minulle. He ovat säälineet nuoruuttani ja kohdelleet minua
lempeästi."

"Antinahuel on käskenyt heitä -- Antinahuel rakastaa tytärtään!" sanoi
Toquin ystävällisesti.

"Kiitän teitä! Mutta minkätähden annatte minun kärsiä?"

"Sitä en tahdo. Sisareni puhukoon. Kaikki on tapahtuva hänen mielensä
mukaan."

"Oi, jospa avuttoman tyttö raukan kyyneleet edes vaikuttaisivat teihin!
Lähettäkää minut isäni ja ystävieni luo. Jos teette niin, päällikkö,
olen teille iäisesti kiitollinen." Kun Antinahuel kuuli nämä sanat,
muuttuivat hänen kasvonilmeensä ja hän rypisti otsaansa.

"Tyttäreni ei tiedä, mitä hän sanoo", selitti hän. "Onko hän unohtanut
edellisen keskustelumme? Valkoinen neito ei palaa isänsä luo, sillä
Antinahuel vihaa Suurta Kotkaa! Antinahuel vihaa häntä!" toisti hän
raivosta vääristynein kasvoin.

"Mutta, Jumalani", sanoi donna Rosario epätoivoissaan, "mitä aiotte
tehdä minulle?"

"Arka kyyhkynen kysyy sitä? Araukanien Suurtoquin on tullut vielä
kerran sanomaan hänelle, että hän on tuleva hänen vaimokseen. Hän on
velvollinen antamaan minulle vastauksen -- mitä hän sanoo siis?"

"Jättäkää mielestänne tuo ajatus, sen sanon vielä kerran teille. En
tule vaimoksenne... mieluummin kuolen!"

"Minkätähden kieltäytyy valkoinen neito? Antinahuel laahaa hänet
väkivallalla majaansa!"

"Armahtakaa minua, päällikkö!" ähkyi nuori tyttö.

"Tyttäreni varokoon!" uhkasi Toquin. "Antinahuel kohtaa tänään Suuren
Kotkan ja tekee hänelle eräitä ehdoituksia -- tyttärestäni riippuu
hyväksyykö hän ne! Jollei hän tottele käskyjäni, saavat hänen ystävänsä
ja isänsä vastata seurauksista. Silloin ei Antinahuel osoita mitään
sääliväisyyttä."

Kuten lukija huomaa, salasi viekas päällikkö nuorelta tytöltä asian
oikean laidan -- nimittäin vaikean asemansa. Vaikka hän luultavasti
saikin donna Rosarion vapisemaan isänsä puolesta, niin ei hän
kuitenkaan saavuttanut sen enempää kehoituksillaan, ja muutamien
turhien houkutteluyritysten jälkeen poistui hän viha ja harmi
sydämessään.

       *       *       *       *       *

Don Tadeo de Leon neuvotteli juuri kenraali Fuentesin, don Peraltan ja
muutamien korkeampien upseerien kanssa, kun Antinahuelin sanansaattaja
tuli heidän luokseen ja pyysi häneltä Suurtoquinin nimessä kohtausta.
Don Tadeo valmistautui heti lähtemään.

"Älkää menkö sinne, don Tadeo" varoitti Fuentes intiaanin poistuttua.
"Olen vakuutettu siitä, että heillä on joku konnankuje mielessään."

"Kuka tietää", vastasi tämä. "Olkoon asianlaita miten hyvänsä, täytyy
minun johtajana koettaa estää niin paljon kuin mahdollista tarpeetonta
verenvuotoa... se on velvollisuuteni, ja kukaan ei voi estää minua
täyttämästä sitä."

"Caspita -- no menkää sitten!" mutisi Gregorio. "Saammepahan nähdä."

Kohtauspaikka sijaitsi molempien leirien välissä, eräällä töyräällä.
Chileläisten lippu ja araukanien taistelukeihäs asetettiin sinne
kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan. Näiden ympärille asettui
kymmenen chileläistä sotilasta ja kymmenen intiaanisoturia. Kun nämä
varovaisuustoimenpiteet olivat tehdyt, ratsasti don Tadeo Antinahuelia
vastaan, ja he kohtasivat toisensa aukeamalla, joka sijaitsi yhtä
pitkän välimatkan päässä henkivartiajoukkueista.

Ennenkuin neuvottelut alkoivat, tarkastelivat vihamiehet toisiansa, ja
etenkin Antinahuel loi viholliseensa todellisia tiikerinkatseita. Hän
katkaisi myös ensimäiseksi hiljaisuuden.

"Araukanit tuntevat isäni ja kunnioittavat häntä suuresti", alkoi hän
melkein imarrellen. "Mutta pilvi on noussut hänen ja hänen
intiaanilapsiensa välille. Olisikohan mahdollista karkoittaa se, vai
täytyisikö kahden suuren kansan veri vuotaa vain erehdyksen tähden?
Veljeni vastatkoon!"

"Te ette voi nuhdella meitä, päällikkö", sanoi Tadeo rauhallisesti. "Me
valkoihoiset olemme suojelleet intiaaneja. Me olemme antaneet heille
aseita, joiden avulla he voivat puolustautua, viljaa, jolla he voivat
elättää itsensä, lämpimiä vaatteita, että he voisivat pukeutua niihin,
kun talvi lähestyy ja lumi putoaa maahan. Mutta araukanit ovat
kiittämättömiä... he unohtavat kaikki ne palvelukset, jotka olemme
tehneet heille! Sanokaa, minkätähden olette tarttuneet aseisiin meitä
vastaan? Emmekö ole osoittaneet kaikessa, ettemme halua sotaa?"

"Se on totta, veljeni on oikeassa!" myönsi Toquin. "Antinahuel haluaa
nyt rauhaa, hän on valmis täyttämään ne ehdot, jotka valkoihoisten
Suuri Kotka vaatii häneltä, jolleivät ne ole vain liian vaikeat
täyttää, ja jos ne soveltuvat hänen kunnialleen."

Don Tadeo mietti hetkisen.

"Minä kuuntelisin mielelläni, millä tavalla teidän mielestänne rauha
voitaisiin parhaiten solmia meidän kesken."

"Hyvä, Antinahuel on puhuva, koska valkoinen veljeni haluaa sitä",
sanoi Toquin myöntyväisesti. "Suuri Kotka tietää, että hänen
intiaanipoikansa ovat taitamattomia ja herkkäuskoisia. Yksi
valkoihoisten kuuluisimmista päälliköistä on luvannut heille äärettömän
suuren alueen, jos he auttavat häntä voittamaan takaisin kadotetun
valtansa. Punaiset miehet ovat antaneet hänen houkutella itseään
tekemään tyhmyyden, mutta nyt huomaavat he, että he ovat erehtyneet. He
ovat valmiita jättämään teidän haltuunne miehen, joka käytti hyväkseen
heidän herkkäuskoisuuttaan ja johdatti heidät harhaan!"

Tämä ehdotus teki don Tadeoon sangen vastenmielisen vaikutuksen, jota
hän koetti kuitenkin salata.

"Puhutteko totta, päällikkö?" kysyi hän. "Aiotteko todellakin hyvittää
petoksenne toisella petoksella, joka on vielä pahempi? Don Bustamente
on roisto, hän ansaitsee kuoleman. Jos hän olisi minun käsissäni,
ammuttaisin hänet säälimättä. Mutta hän on paennut teidän turviinne, ja
araukanithan pitävät vierasvaraisuutta pyhänä. Jos luovuttaisitte hänet
minulle, tekisitte niin huonon teon, ettette voisi koskaan puhdistautua
siitä."

Antinahuelin otsa oli rypistynyt, ja hän loi vihaisen ja raivokkaan
silmäyksen puhujaan. Mutta hän saavutti pian rodullensa ominaisen
rauhallisuuden ja sanoi hiukan uhkaavalla äänellä: "Veljeni on sangen
viisas, hän osaa eroittaa oikean väärästä. Mutta häntä on myös vaikea
tyydyttää. Sanokoon hän itse ehtonsa, jollei hän tyydy Antinahuelin
ehtoihin."

"Ne saatte pian kuulla! Ehtoni ovat seuraavat: araukani-joukko laskee
aseensa. Vangiksi otettu nuori tyttö, joka on leirissänne lähetetään
heti isänsä luo, ja pysyvän rauhan pantiksi jäävät Suurtoquin ja neljä
kuuluisinta araukani-päällikköä Santiagoon, kunnes minä, don Tadeo de
Leon, katson parhaaksi laskea heidät vapaiksi!"

Halveksiva hymy leikki Antinahuelin huulilla.

"Veljeni on sangen viisas -- hän tahtoo ensin vangita suuren kotkan
voidakseen surmata sen poikaset. Antinahuel pyytää toisenlaisia
ehtoja."

"Ei", vastasi don Tadeo päättäväisesti, "nämä ovat ainoat ehdot, jotka
tulen antamaan. Ei ole minun vikani, jos valitatte, ettette voi
hyväksyä niitä."

"Onko Suuri Kotka kuullut araukanien koskaan valittavan?" kysyi Toquin
ylpeästi. "Meitä on kymmenentuhatta soturia, päättäväisiä kuolemaan
asti. -- Älköön veljeni saattako meitä epätoivoon!" jatkoi hän
synkästi.

"Teillä on kymmenentuhatta soturia? No niin, huomenna sotilaitteni
aseet kaatavat tämän joukon kuin leikkuumiehen viikate viljan. He
tulevat poispyyhkäistyiksi kuin kuivat lehdet, jotka syksytuuli vie
mukanaan."

Antinahuelin silmät salamoivat. Yhteen puristetuin nyrkein hän astui
lähemmäksi vastustajaansa.

"No kuule sitten, sinä, joka tahdot määrätä minulle luonnottomia,
röyhkeitä lakejasi", sanoi hän hampaitaan kiristellen. "Tiedätkö kuka
minä olen?"

"Pyh, mitä se minuun koskee! Olen sanonut ehtoni, ja koska ette tahdo
hyväksyä niitä, ei meillä ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa.
Antakaa minun mennä!"

"Tiedätkö, kuka minä olen?" toisti Antinahuel uhkaavalla äänellä. "Olen
Suurtoquin Cadequalin lapsenlapenlapsi! Perinnöllinen viha eroittaa
meidät toisistamme. Olen vannonut tappavani sinut, kurja koira!"

Nopeasti kuin ajatus veti hän tikarin vyöstään ja iski sillä
vihollistaan keskelle rintaa. Mutta ase pirstautui kuin lasi haarniskaa
vasten, jota don Tadeo petosta peläten kantoi pukunsa alla. Samassa
tarttui hän petollisen miehen käsivarteen ja väänsi sen sijoiltaan.

Sotilaat, jotka näkivät mitä tapahtui, riensivät heti johtajansa
avuksi. Mutta tämä käski heitä vetäytymään pois.

"Älkää ampuko!" sanoi hän. "Tuo kurja roisto on jo kylliksi rangaistu!
-- Mene, salamurhaaja, ja piiloita häpeäsi soturiesi joukkoon... en
pelkää sinua, olet minun silmissäni liian kurja ja viheliäinen.
Jättämällä sinulle halveksitun henkesi kostan paremmin kuin tappamalla
sinut. Mene, roisto!"

Lausumatta enää sanaakaan hän käänsi selkänsä viholliselleen, meni
henkivartiostonsa luo ja palasi sen kanssa takaisin leirille.

Antinahuel oli vihoissaan. Sisäinen tuli raivosi hänessä, silmät
paloivat -- mielellään hän olisi juossut vihollisensa perästä, joka oli
taas nöyryyttänyt häntä. Salaten tuskan, jota hän tunsi, palasi hänkin
ystäviensä luo.

"No", sanoi kenraali Bustamente nähdessään hänet jälleen, "mitä olette
saavuttanut?"

Toquin osoitti synkkänä käsivarttaan, joka riippui jäykkänä hänen
kupeellaan.

"Se koira loukkasi minua. Tikarini taittui hänen rintaansa vasten.
Siinä kaikki, mitä olen saavuttanut."

"Huomenna taistelemme!" lohdutti toinen. "Ehkä ei kaikki ole vielä
mennyttä. Ehkä saamme vielä kostaa verivihollisellemme!"

"Niin, sen täytyy vihdoinkin tapahtua", huudahti Toquin kiivaasti.
"Vaikka minun olisi pakko uhrata kaikki soturini, täytyy minun
kuitenkin saada tämä ihminen käsiini!"

Sitten meni hän raivosta vavisten telttaansa, jossa hän kauan ja
lakkaamatta mietiskeli itseksensä.




XXII. CONDORKANKIN TAISTELU.


Oli kymmenes päivä lokakuuta. Säteillen nousi aurinko, ja tuskin
kultasivat sen ensimäiset säteet vuorenhuippuja, kun jo rumpujen pärinä
täytti ilman ja pelästytti kaikkia. Tiheitä korppikotkaparvia liiteli
ilmassa ilmaisten veriset himonsa kimeällä kirkunallaan ja lensi sitten
kallion huipuille odottamaan juhla-ateriaansa.

Ylpeästi ja säännöllisissä riveissä ryntäsivät araukani-soturit esiin
vallituksiensa takaa -- se oli todellakin mahtava näky. He tiesivät
kaikki puolustavansa menetettyä asiaa ja menevänsä melkein varmaa
kuolemaa kohti, mutta kuitenkin odottivat he kärsimättömästi
taistelumerkkiä.

Antinahuel, jonka oikea käsi lepäsi nahkasiteessä, heilutti
vasemmallaan raskasta sotakirvestä. Hän ratsasti oivallisella mustalla
hevosella, jota hän ohjasi polviensa avulla. Tällä tavalla kiiti hän
sotilaittensa rivien välitse huutaen silloin tällöin jonkun soturin
nimen ja muistutellen hänelle hilpeästi entisistä urotöistä. Hän johti
itse keskustaa. Oikean siiven johdon oli hän uskonut don Bustamentelle
ja vasemman vanhalle, uskolliselle Cathikaralle. Leiriin jätti hän
ainoastaan noin viisikymmentä soturia, joiden velvollisuutena oli
tarkasti vartioida ja suojella donna Rosariota ja nopeasti paeta hänen
kanssaan, jos taistelu menetettäisiin.

Myöskin chileläinen joukkue, johon Valentin, Ludvig ja Joan olivat
liittyneet -- puelka-päälliköt olivat jääneet eräälle vuorelle, sillä
he eivät tahtoneet taistella veljiään vastaan -- oli lähtenyt
liikkeelle ja lähestyi nopeasti vihollista.

Condorkankin kenttä, jossa taistelun tuli tapahtua, oli neliskulmainen.
Kolmelta puolelta ympäröivät sitä vuoret. Neljännelle sivulle, joka
rajoittui mereen, oli Antinahuel asettunut sotureineen. Eräällä
kukkulalla, vastapäätä hänen armeijaansa, olivat don Tadeon neliön
muotoiset joukot. Don Peralta ja kenraali Fuentes olivat asettuneet
kahdelle viimeiselle sivulle. Araukanit olivat siis sangen
epätoivoisessa asemassa, heidän takanaan oli meri, edessään mainittu
vuorenkukkula. Toisin sanoen: he olivat vihollistensa ympäröimät.

Kuului taistelumerkki, ja kimeästi kirkuen hyökkäsivät urheat punanahat
vihollisiansa kohti. Mutta ennenkuin ryntäävät intiaanit olivat
ehtineet tulla liian lähelle heitä, aukenivat chileläisten rivit, ja
jyrisevä yhteislaukaus kaatoi etumaiset araukanit maahan. Tämän kovan
kartessitulen jälkeen sulkeutui rintama jälleen, ja sotilaat odottivat
kolmeen riviin asettuneina uutta hyökkäystä.

Toinen hyökkäys oli ensimäistä peloittavampi. Araukanit, joiden rivit
olivat jo melkoisesti harventuneet, muodostivat kiilan ja hyökkäsivät
raivokkaasti chileläisten pajunettimuuria vastaan koettaen särkeä sen
ja tunkeutua joukon sydämeen. Vaikka he tiesivät, että ensimäiset
miehet olivat mennyttä kalua, tahtoivat kaikki taistella etumaisissa
riveissä. Niin pian kuin etumaiset soturit olivat kaatuneet, tunkeutui
uusia miehiä päättäväisesti heidän paikoilleen, ja tällä tavalla jatkui
taistelu kiiltävin asein. Nuo villit soturit ymmärsivät kuitenkin
sangen hyvin hillitä kiihkoansa, he seurasivat tarkasti päällikköjensä
käskyjä ja tekivät huolellisesti kaikki sotaliikkeet, jotka nämä heille
määräsivät.

Tällä tavalla onnistui heidän vihdoin päästä don Tadeon neliöiden luo.
Samassa hyökkäsivät chileläiset keihäsmiehet sivulta heidän kimppuunsa.
Tähän sotaliikkeeseen vastasi kenraali Bustamente nopealla
hyökkäyksellä. Aivankuin ihminen, joka on päättänyt puolustaa henkeään
viimeiseen asti, hän ratsasti sapeli kädessä rauhallisena ja kylmänä
joukkonsa etunenässä. Hän aavisti, että tämä taistelu tulisi olemaan
hänen viimeisensä. Cathikara puolestaan innostutti väkeään
esimerkillään ja sanoillaan. Kuolemaa halveksien ryntäsivät araukanit
raivokkaasti chileläisten kimppuun saadakseen heidät peräytymään. Pian
leimusi kiivas taistelu koko linjalla.

"Minkälaisia ihmisiä!" huudahti Valentin, joka taisteli don Tadeon
rinnalla. "Kuinka rohkeita ja rajuja he ovat!"

"Niin, eikö totta? Ei, he eivät ole ihmisiä, he ovat paholaisia. Mutta
odottakaahan, tämä ei ole vielä mitään -- pian saatte nähdä mitä sana
'taistelu' oikeastaan merkitsee."

"He eivät todellakaan pelkää kuolemaa."

"He kuolevat mieluummin kuin antautuvat", sanoi don Tadeo synkästi.

Nyt seurasi peloittava verilöyly. Ampuma-aseet olivat tarpeettomia,
pajunetit, sotakirveet, keihäät ja sapelit tekivät nyt tuhoaan.
Antinahuel, joka ratsasti etumaisena taistelun tuoksinassa, katsoi
ympärilleen. Hänen soturinsa kaatuivat kuin kypsä vilja chileläisten
iskuista. Tämä pajunettimetsä täytyi särkeä.

Äkkiä huomasi Suurtoquin avonaisen paikan chileläisten rintamassa. Hän
ratsasti heti sitä kohti, ja araukanit seurasivat häntä. Nyt seurasi
kamppailu, jota ei voi sanoin kuvata. Taisteltiin mies miestä vastaan,
jokainen isku vaati uhrinsa. Se, joka kadotti jalansijansa tässä
verisessä, niljakkaassa maassa, oli auttamattomasti hukassa.
Taistelijat polkivat hänet jalkoihinsa, ja hän sai tukehtuneena ja
murskautuneena päästää viimeisen huokauksensa.

Vähitellen onnistui rohkean araukani-päällikön rikkoa chileläisten
rintama, ja kuin kiila tunkeutuivat hänen soturinsa syntyneen aukon
kautta don Tadeon joukkojen sydämeen.

Nähdessään, kuinka raivokkaasti tämä viimeinen sotaliike tehtiin,
ymmärsivät don Gregorio ja kenraali Fuentes, jotka taistelivat eri
puolilla, mitä araukanipäälliköllä oli mielessä. He kiiruhtivat
liikkeitään ja yhtyivät vähitellen. Araukanit olivat nyt saarretut joka
puolelta.

Antinahuel huomasi kyllä tämän, mutta hän oli päättänyt käyttää
voittamaansa etua hyväkseen. Sentähden hän jätti Cathikaran ja don
Bustamenten tehtäväksi torjua vihollisten hyökkäys takaapäin. Nämä
hyökkäsivät nyt ratsumiehineen don Peraltan ja kenraali Fuenten
kimppuun ja koettivat saada heitä peräytymään.

"Lyökää heidät maahan! Pelastakaamme jalkaväkemme!" kirkui Bustamente.

"Pelastakaamme jalkaväkemme!" ulvoivat intiaanit ja kohoittivat
peitsensä.

Tuo peloittava falangi syöksyi vihollisten rivejä kohti raivoavaa
vauhtia, jota ei voitu millään tavalla keskeyttää. Hurjin huudoin ja
jyrisevin laukauksin otettiin heidät vastaan. Kolme kertaa uudistivat
araukanit hyökkäyksensä, kolme kertaa he mursivat chileläisten rintaman
levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Mutta urheudestaan huolimatta
näkivät intiaanit riviensä yhä harvenevan. Don Bustamente huomasi
vihdoin, että hänen ja Cathikaran joukot olivat hukassa. Kalpeana,
palavin silmin, hän odotti turhaan kuolemaa, joka ei näyttänyt
välittävän hänestä. -- Joan, joka oli tähän asti taistellut don
Gregorion sivulla, aavisti vaistomaisesti, mitä kenraalilla oli
mielessä ja ratsasti rohkeasti häntä kohti.

"Kiitän sinua, Pilliau!" mutisi hän itsekseen. "En ole kuoleva veljen
käden kautta."

Rinta rintaa vasten nousivat molempien hevoset pystyyn. Bustamente
kohotti sapelinsa ja iski vihollistaan, mutta tämä väisti taitavasti
iskun ja tarttui samassa oikealla kädellään lujasti kenraalin
vyötäisiin. Hevoset, taistelunvilinästä huumautuneena, kiitivät yli
kentän Joanin pidellessä yhä tanakasti kiinni kenraalin vyötäisistä.
Luonnollisesti ei tätä hurjaa ajoa kestänyt kauan -- hetken kuluttua
putosivat taistelijat maahan hevostensa selästä. Nopeasti vapautuivat
he jalustimistaan ja jatkoivat taistelua painien.

Muutamia sekuntteja kestäneen tuloksettoman painin jälkeen onnistui
kenraali Bustamenten vihdoin kuolettavasti haavoittaa Joania. Mutta
ennenkuin intiaani kuoli, kokosi hän viimeiset voimansa, heittäytyi
vastustajansa päälle, joka ei ollut odottanut tätä äkillistä
hyökkäystä, ja syöksi myrkytetyn tikarin hänen rintaansa. Horjuen
kaatuivat vihamiehet vieretysten maahan.

Kun chileläiset näkivät Bustamenten kaatuvan, päästivät he ilohuudon,
johon araukanit vastasivat epätoivoisesti ulvoen. Intiaanit näkivät
tuhonsa lähenevän, ja he päättivät myödä henkensä niin kalliista
hinnasta kuin mahdollista. Nyt seurasi hirvittävä kamppailu; niin
raivokkaasti eivät valkoihoiset ja punanahat olleet pitkiin aikoihin
taistelleet keskenään.

Antinahuel itki vihasta. Hän tunsi sydämensä särkyvän surusta
nähdessään uskollisimpien aseveljiensä kaatuvan ympärillään. Kaikki
vaipuivat maahan ääntäkään päästämättä. Kuin kallio meressä istui
Toquin hevosensa selässä keskellä kartessitulta, otsa rypyssä,
yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin kirvein, joka oli kädensijaan
saakka veren värjäämä. Hän tunkeutui yhä eteenpäin chileläisten
joukkojen keskustaa kohti, ja hänen rohkeutensa oli niin suuri, että
chileläiset katselivat häntä kummastuneina ja varoivat joutumasta hänen
läheisyyteensä.

Suurimmaksi osaksi oli Toquin tekemisissä sen joukkueen kanssa,
johon don Tadeo, Valentin ja Ludvig kuuluivat. Nämä urheat miehet
hyökkäsivät aina rohkeasti vihollisen kimppuun ja innostuttivat muita
esimerkillään. Erittäinkin Cesar, jonka päälle Valentin ja Ludvig
olivat pukeneet nahkahaarniskan, aiheutti intiaaneille suurta kauhua.
Taikauskossaan luulivat he, että tuo peloittava eläin oli paha henki,
joka oli lähetetty tuhoamaan heitä.

Mutta Antinahuel ei antanut perään. Raivoisasti hän tunkeutui yhä
eteenpäin ja hyökkäsi vihdoin kaikkine sotureineen, joita oli noin
1500, don Tadeon joukon kimppuun.

"Olkaa varuillanne! Olkaa varuillanne. Meidät aiotaan saartaa!"
huudahti Valentin niin kovaa kuin jaksoi.

Nyt seurasi raivokas käsikähmä. Edestakaisin aaltoili taistelevien
joukko. Vihdoinkin pääsivät chileläiset saarroksesta.

"Sepä oli kuuma kahakka", sanoi kreivi Ludvig.

"Mutta Jumalan kiitos, me selviydymme kuitenkin saarroksesta."

"Mutta missä on kenraali?" kysyi Valentin.

"Niin, missä on don Tadeo?" huusi noin kaksikymmentä ääntä yht'aikaa ja
kaikki katselivat kauhistuneina ympärilleen.

Ranskalaiset huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Johtaja oli
muutamien liittolaisten kera jäänyt keskelle vihollisten joukkoa ja
taisteli epätoivoisesti araukaneja vastaan, jotka ympäröivät häntä.

Chileläiset lisäsivät ponnistuksiaan kymmenkertaisesti, mutta he eivät
jaksaneet enää tunkeutua niiden rivien läpi, jotka sulkivat heiltä tien
päällikkönsä luo. Vinhaa vauhtia hyökkäsivät araukanit arvokkaine
saaliineen eteenpäin ja olivat pian läväisseet viimeiset vastustukset.
Kuin tuulen ajamina pakenivat he vapauteen, ja nopeammin, kuin ajatella
voi, oli tuo viisisataa soturia käsittävä joukko hävinnyt kukkuloiden
taa, jotka yhdeltä puolelta ympäröivät Condorkankin kenttää.

Päällikkönsä pako vapautti jäljelle jääneet araukanit velvollisuudesta
taistella edelleen. Mutta kuitenkin jatkoivat he vielä hetkisen
taistelua ja hajaantuivat aivan liian myöhään pelastuakseen
pakenemalla. Chileläiset keihäsmiehet, jotka seurasivat pakenevia,
tappoivat heidät kaikki armotta. Ainoastaan se joukko, jonka haltuun
donna Rosario oli jätetty, pääsi pakoon.

Chileläiset olivat saaneet loistavan voiton. Niistä kymmenestä
tuhannesta araukanista, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, oli
kaikkiaan noin kahdeksan tuhatta kaatunut ja noin tuhat joutunut
chileläisten vangiksi. Tietysti olivat myöskin valkoihoiset kärsineet
suuria vahinkoja -- mutta päämäärä oli saavutettu. -- Kuten don Tadeo
de Leon oli otaksunutkin, oli tämä katastrofi kunniakkaasti tehnyt
lopun veljessodasta.




XXIII. KUOLLEITTEN LEPOPAIKALLA.


Jo samana päivänä tapaamme chileläisten voittoisan joukon Biobion luona
paluumatkalla Chileen. Se, mitä Chilen tasavallan etevimmät miehet
olivat jo kauan aikaa toivoneet -- nimittäin rauhaa ja sopua koko
maassa -- oli nyt vihdoin saavutettu.

Mutta olivatpa chileläiset kärsineet myös vahinkojakin. Suurin niistä
oli don Tadeon katoaminen. Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan,
häntä eivät lohduttaneet toisten vakuuttelut, että kenraali oli vielä
hengissä. Hän oli niin huolestunut, että katsoi parhaaksi matkustaa
Santiagoon pitämään siellä järjestystä yllä onnettoman ystävänsä
sijasta. --

Valentin ja Ludvig lähtivät viimeisinä taistelukentältä. He suuntasivat
kulkunsa sitä vuorenkukkulaa kohti, jonne he olivat jättäneet
intiaanitoverinsa. Ratsastaen erästä kapeaa polkua pitkin, joka johti
metsäisille kukkuloille, nousivat he vähitellen yhä korkeammalle ja
lähestyivät ystäviensä leiripaikkaa. Hetken kuluttua huomasivatkin he
Trangoil Lanecin ja Curumillan sammuneen nuotion ääressä syömässä äsken
paistettua guanakoa.

Nähdessään ystävänsä astuivat ranskalaiset hevosiensa selästä ja
ottivat osaa heidän ateriaansa. Ei sanaakaan vaihdettu sen aikana.
Mahtava hiljaisuus vallitsi luonnossa, ainoastaan vieno tuuli heilutti
hiljaisesti puiden latvoja. Kaukaa kuului välistä suden ulvontaa, johon
erään vesiputouksen kumea kohina sekottautui.

"No niin?" kysyi Trangoil Lanec vihdoin.

"Taistelu oli kiivas", vastasi Valentin. "Araukanit ovat voitetut, he
eivät voi enää koskaan tehdä vastarintaa. Todellakin, nuo roistot ovat
ansainneet sen."

"He olivat veljiämme", sanoi Curumilla totisesti, ja ranskalainen tuli
sangen noloksi kuullessaan tämän nuhteen.

"Se on totta", sanoi hän huoaten. "Jaloa verta on myös paljon vuotanut.
-- Mutta tiedättekö, että don Tadeo de Leon on kadonnut?"

"Suuri Kotka on kadonnut -- mutta hän elää", sanoi Trangoil Lanec.
"Veljeni kuunnelkoot. Meidän periaatteemme kielsivät meitä
taistelemasta sekä Antinahuelin puolesta että omaa kansaamme vastaan,
sentähden vetäydyimme tälle vuorelle, josta voi aivan hyvin kuulla
taistelun melskeen. Usein aioimme kiiruhtaa kentälle kuollaksemme
yhdessä ystäväraukkojemme kanssa. Yht'äkkiä kuulimme ukkosenjyrinän
tapaista melua. Noin kolmekymmentä soturia kiiti ohitsemme nopeasti
kuin tuuli. He kuljettivat mukanaan valkoista neitoa, jonka tunsimme
Suuren Kotkan tyttäreksi. Pian senjälkeen tuli esiin toinen, suurempi
joukko, rynnäten raivoisaa vauhtia eteenpäin. Tätä joukkoa johti
Antinahuel. Toquin oli kalpea, hänen vaatteensa olivat veriset, ja hän
näkyi olevan haavoittunut."

"Niin, hän oli haavoittunut", vakuutti Valentin. "Hänen oikea kätensä
oli poissa sijoiltaan ja..."

"Hänen rinnallaan ratsasti valkoihoisten Suuri Kotka", jatkoi intiaani.
"Hänet oli sidottu hevosen selkään, ja Antinahuel piti häntä
alituisesti silmällä. Suurtoquinilla oli paha mielessä -- sen näki
Trangoil Lanec hänen kiiluvista silmistään!"

"Meidän täytyy pelastaa don Tadeo, millä keinoin tahansa", huudahti
Ludvig kiivaasti. "Hänet ja hänen tyttärensä."

"Hyvä!" myönsi Curumilla. "Valkoinen veljeni on rohkea! -- yrittäkäämme
siis? -- Missä on Joan?"

"Minun täytyy ilmoittaa teille surullinen uutinen", sanoi Valentin
kostein silmin. "Te ette saa enää koskaan nähdä veljeänne!"

"Onko Joan kuollut?" kysyivät päälliköt liikutettuina.

"Hän jäi makaamaan uhrinsa, kenraali Bustamenten viereen. Hänellä oli
jalo sydän ja rohkea mieli."

Vallitsi hiljaisuus. Äkkiä nousivat päälliköt ja menivät hevostensa
luo.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Valentin.

"Valmistaa haudan urhoolliselle soturille. Joanin ruumis ei saa jäädä
korppikotkien saaliiksi", vastasi Trangoil Lanec katkerasti.

"Olette oikeassa -- että voimmekin unohtaa sen", sanoi Valentin lyöden
kädellään kovasti otsaansa.

"Nopeasti eteenpäin!"

Miettiväisinä palasivat ystävykset taistelukentälle.

Kenttää peittivät ruumiit, joita erämaan eläimet olivat jo raadelleet
ja jotka levittivät vastenmielistä hajua ympärilleen. Paikoilla, joissa
taistelu oli ollut kiivain, makasi ihmisiä, hevosia, aseiden jäännöksiä
ja rikkoutuneita ampumatarvevaunuja päälletysten. Intiaaneja ja
chileläisiä virui toistensa vieressä, ase jäykistyneissä sormissaan,
kauhistavassa rauhassa, mihin kuolema oli heidät yhdistänyt. Kaukana
näkyi susia, jotka verta janoten lähestyivät kenttää saadakseen osansa
saaliista.

Se oli todellakin surullinen ja synkkä näky. Katkerin ajatuksin
ratsastivat neljä toverusta yhä kauemmaksi, kunnes he saapuivat vihdoin
paikalle, jossa heidän ystävänsä oli kaatunut. Aivan vierekkäin
lepäsivät vihamiehien ruumiit, ja vielä kuolemassa kuvastui villi
päättäväisyys molempien kasvoilla. Omituista kyllä, eivät petolinnut
olleet liikuttaneet näiden kahden miehen ruumista, jotka olivat
kaatuneet murhaavassa taistelussa. Himokkaina liitelivät ne ruumiiden
yläpuolella ja lensivät pelästyneinä pois, kun nuoret ystävämme
saapuivat paikalle.

Curumilla ja Trangoil Lanec kaivoivat syvän haudan, johon he
äänettöminä laskivat molemmat viholliset. El Verdugo ja Joan saivat
yhdessä nukkua iäistä untansa.

Täytettyään tämän surullisen velvollisuutensa, lausuivat ranskalaiset
hiljaa lyhyen rukouksen ja valmistautuivat lähtemään.

"Hyvästi Joan -- hyvästi!" sanoi Valentin tukahtuneella äänellä. "Nuku
rauhassa. Muistosi ei sammu koskaan sydämissämme!"

Cesar oli tarkkaavaisesti seurannut isäntänsä toimia, se laski nyt
etukäpälänsä haudalle, nuuski maata ja päästi kimakan valitushuudon.

Neljä ystävystämme oli syvästi liikutetut, äänettöminä he astelivat
hevostensa luo ja heitettyään vielä viimeisen jäähyväiskatseen
urhoollisen araukanin haudalle, hyppäsivät he hevostensa selkään ja
ratsastivat pois.

Heidän mentyään jatkoivat korppikotkat veristä ateriaansa.




XXIV. JÄLLEENNÄKEMINEN.


Trangoil Lanec ei ollut erehtynyt. Hän oli todellakin nähnyt don Tadeon
ratsastavan Suurtoquinin rinnalla.

Kun chileläisten johtaja huomasi olevansa eroitettu miehistään ja näki
ympärillään vain viisi sotilasta, älysi hän heti olevansa hukassa.
Kuitenkin puolustautui hän urhoollisesti kuin leijona ja löi maahan
kaikki, jotka uskalsivat lähestyä häntä. Kauheata oli nähdä, kuinka nuo
harvat miehet, jotka olivat vihityt kuolemaan, taistelivat noin
viittäsataa miestä vastaan. Don Tadeolle kävi kuitenkin onnellisemmin
kuin muille. Antinahuel oli nimittäin käskenyt sotureitaan vangitsemaan
hänet elävältä, ja araukanit tyytyivät sentähden ainoastaan väistämään
hänen iskujansa vastaamatta niihin. Mutta pian sai tilanne vaarallisen
käänteen. Salamannopeasti vetäisi Toquin vaippansa päältään ja heitti
sen raivoisan taistelijan päälle. Tämä, sokaistuna ja kykenemättä
puolustautumaan, oli pian sidottu käsistä ja jaloista. Heitettyään
kallisarvoisen saaliin eteensä satulaan ratsasti Antinahuel
sotilaittensa seuraamana chileläisten rintaman läpi.

Päällikkö, joka oli muodostanut sotureistaan kiinteän, umpinaisen
joukkueen, hyökkäsi useita kertoja kuin haavoitettu tiikeri chileläisiä
joukkoja vastaan, jotka koettivat estää hänen pakoaan. Hänen
onnistuikin murtautua niiden läpi, ja vasta sitten, kun voittajat
luopuivat takaa-ajosta, antoi hän sotureilleen merkin pysähtyä
hengähtääkseen hiukan.

Vangitsemisesta lähtien ei don Tadeo ollut antanut elonmerkkiäkään
itsestään. Antinahuel pelkäsi, että hän ratsastuksen nopeuden takia,
oli saanut liian vähän ilmaa ja oli nyt tukehtumaisillaan. Ei, sillä
tavalla ei hänen vihollisensa saanut kuolla. -- Antinahuelilla oli
aivan toiset suunnitelmat hänen suhteensa. Hän päästi sentähden irti
lasson, jolla vangin jalat olivat sidotut, otti vaippansa hänen
päältään ja asetti hänet toisen hevosen selkään, jonka ohjaksia hän
itse hoiti. Sitten ratsastivat intiaanit jälleen kauas vuorille.

Don Tadeo toipui pian. Hän hengitti täysin keuhkoin raitista ilmaa ja
katseli ympärilleen. Nyt hän tiesi olevansa katkerimman vihollisensa
vallassa, saman miehen, jota hän oli eilen niin suuresti loukannut.
Minkätähden hän ei ollut silloin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
tappanut häntä. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ympärillä
ratsastaviin sotureihin. -- Hän värisi.

Harvoin leväten jatkettiin ratsastusta aina auringon laskuun asti.
Sitten leiriytyivät araukanit yöksi eräälle aukealle paikalle metsässä.
Väsyneenä päivän ponnistuksista vaipui don Tadeo lyijynraskaaseen uneen
ja unohti muutamiksi tunneiksi vaarallisen tilansa.

Seuraavana aamuna liittyivät Antinahuelin joukkoon ne soturit, jotka
olivat saaneet tehtäväkseen varjella donna Rosariota -- tämä johti
liikuttavaan jälleennäkemiseen isän ja tyttären välillä. Nähdessään
niin äkkiä tyttärensä valtasi isän omituinen kouristuskohtaus ja hän
puristi kovasti rintaansa hillitäkseen sydämensä lyöntejä.

"Rosario! Rosario! Tytär raukkani, vihdoinkin näen sinut!" huudahti hän
puoleksi iloissaan puoleksi tuskissaan koettaen rajuin tempauksin
vapautua siteistään.

Nuori tyttö voitti pian kummastuksensa nähdessään isänsä olevan samassa
onnettomassa tilassa kuin hänkin. Katsoen häntä hellästi silmiin hän
sanoi:

"Voi, isäni, älä sure minun tähteni -- Jumala ei hylkää minua hädässä.
Olen myös varma, etteivät ystävämme ole unohtaneet minua. Mutta sinä,
rakas isä, kuinka olet joutunut tämän peloittavan miehen käsiin?"

"Se on ikävä juttu, lapseni. Suurtoquin on vaarallinen ihminen, joka
ymmärtää voittaa silloinkin, kun hän häviää. Mutta en välittäisi
itsestäni, jos vain tietäisin, että sinä, ainoa tyttäreni, olet vapaa.
Enkö voi tehdä mitään puolestasi?"

Tässä kysymyksessä ilmeni sydäntäsärkevää valitusta, mutta se ei
liikuttanut ympärillä olevia sotureja. Uhkaavalla äänellä sanoi
Antinahuel viholliselleen:

"Kuulenko valkoihoisten Suuren Kotkan valittavan. Minkätähden täyttää
veljeni korvani kiljunnallaan. Valkonaamat ovat arkoja kuin coyotit,
jotka pelkäävät kuolemaa."

"Roisto, useasti olen katsellut kuolemaa silmästä silmään", sanoi don
Tadeo halveksivasti. "Se mitä aiotte tehdä minulle, voi kyllä olla
hirveätä, mutta se ei voi lannistaa rohkeuttani. Minä toistan sen,
valitan ainoastaan tytär raukkani onnettoman kohtalon takia. Mitä
aiotte tehdä hänelle, päällikkö?"

"Valkoinen veljeni on utelias", ivasi Antinahuel. "Araukanien
Suurtoquin tahtoo kostaa. Kun hän on sammuttanut kostonhimonsa, ja kun
Suuri Kotka on heitetty korppikotkien eteen, vie Antinahuel valkoisen
neidon vaimonaan majaansa!"

"Kauheata. Kunniaton roisto", karjui don Tadeo kummastuneena. "Puhutko
totta?"

"Antinahuel ei laske koskaan leikkiä", sanoi päällikkö halveksivasti.
"Hän on vannonut, että hänen vihollisensa on kuoleva, ja tämä tapahtuu
viimeistään kymmenen päivän kuluttua -- hän on päättänyt, että
valkoinen neito on tuleva hänen vaimokseen, ja siksi on hän tulevakin
Suuren Kotkan tai jonkun muun valkoihoisen koiran voimatta estää sitä.
Mutta kylliksi jo. Antinahuel ei tuhlaa liikoja sanoja vihatuille
muukalaisille. Veljeni varokoon kieltään -- tai hänet revitään
kappaleiksi!"

Don Tadeo heitti tuskallisen katseen tyttäreensä, johon tämä vastasi
samalla tavalla. Kuitenkin oli sen miehen läsnäolo, johon tyttö oli
kiintynyt lämpimällä lapsen rakkaudellaan, lohduttavaa hänelle, ja
vaikka hän ajattelikin vaaroja, jotka uhkasivat hänen isäänsä, toivoi
hän kuitenkin onnellista loppua. Kenraalilla ei ollut tätä nuoruuden
toivoa, joka aina odottaa parasta tulevaisuudelta, ja hän vaipui
synkkiin ajatuksiin.

Vaieten jatkoivat he ratsastustaan.




XXV. LEIJONA KUKISTUU.


Meidän täytyy nyt lausua muutama sana Toquinin suunnitelmista.

Antinahuel oli ensin aikonut palata kotiseudulleen. Mutta se näyttikin
olevan mahdotonta. Kuuluisimmat kylät Araukan intiaanivaltiossa olivat
poltetut, kaupungit olivat tuhan vallassa, ja niiden asukkaat olivat
joko tapetut tai vangitut. Ne, jotka olivat päässeet pakoon vihollisen
kynsistä, harhailivat nyt metsissä ja koettivat yhdistäytyä
suojellakseen viimeisten turvapaikkojensa rajoja. Araukani-päällikkö ei
enää ajatellut alueensa suurentamista, hänen ainoa toivonsa oli saada
ase kädessä vihollisen myöntymään sellaisiin ehtoihin, jotka eivät
loukkaisi hänen kunniaansa. Mutta juuri sentähden oli hänen tilansa
sangen vaarallinen. Ollen liian heikko ryhtymään mihinkään
toimenpiteisiin chileläisiä vastaan oli sekin vaara tarjolla, että hän
saisi osakseen omien aseveljiensä vihan.

Vaikka suuri osa araukaneja tälläkin kertaa noudatti hänen kutsumustaan
vähääkään epäröimättä, niin olivat he kaikki kärsineet siksi paljon
tappionsa seurauksista, että uusi sota oli heidän mielestään sula
mahdottomuus. Vanha Cathikara, hänen uskollisin puolustajansa Mustan
Hirven jälkeen, oli kaatunut sodassa, ja muihin päällikköihin, jotka
oikeastaan enemmän pelkäsivät kuin rakastivat häntä, ei hän voinut
luottaa. Antinahuel oli ollut araukanien kuningas, kansansa tähti --
mutta tämä tähti oli nyt sammumaisillaan.

Mutta Toquin takoi uutta rautaa, hän luuli vielä valtaansa riittävän
suureksi voidakseen rajattomasti hallita sotureitaan. Ennenkaikkea
muutti hän matkansa suunnan ja lähestyi joukkoineen Biobiota, jonka
edustalla koko intiaaniarmeija oli oleskellut ennen Condorkankin
taistelua. Täällä odotti hän apujoukkoja, joiden avulla hän aikoi
hyökätä Chilen alueelle.

Tämä suunnitelma johtui erikoisesta syystä. Intiaanit pitävät
huomiotaherättävästä kostosta, heille ei kosto merkitse mitään, jos on
vain kysymyksessä vihollisen tuhoaminen. Sen täytyy tapahtua sillä
tavalla, että se tekee suuren vaikutuksen läsnäoleviin todistajiin.
Antinahuel tahtoi viedä don Tadeon samalle paikalle, jossa
espanjalaiset olivat häväisseet hänen esi-isäänsä, Toquin Cadequalia,
puhkaisemalla häneltä silmät. Täällä joutuisi hänen verivihollisensa
saman kohtalon alaiseksi ja hirvittävin kidutuksin hänet uhrattaisiin
kuolemalle -- Sitten vasta olisi Toquinin kostonhimo sammutettu.

Mutta paikka, jossa don Tadeon piti kuolla, sijaitsikin Talkan
lähistöllä, chileläisellä alueella. Oliko mahdollista päästä sinne vai
eikö? Antinahuel vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, mutta hän ei
ottanut lukuun erästä seikkaa, joka äkkiä rikkoikin hänen
suunnitelmansa.

Kello oli noin kaksi päivällä. Kuumuuden painostamina olivat soturit
vetäytyneet puiden ja pensaiden suojaan ja lukuunottamatta muutamia
vahteja, jotka äänettöminä seisoivat vahtipaikoillaan, näytti leiri
olevan aivankuin kuollut. Tähän aikaan näki Toquin kaukana suuren
joukon intiaaneja, jotka ratsastivat leiriä kohti. Hän mumisi
tyytyväisenä muutamia sanoja. Tämä oli kai apujoukko, jota hän niin
kauan oli odottanut.

Joukko tuli yhä lähemmäksi. Mutta nähdessään sen johtajan -- olevan
Luchsin, tuon Apo-Ulmenin, joka aina vastusti häntä, tuli Antinahuel
hiukan levottomaksi. Hilliten kuitenkin vastenmielisyyden tunteen, joka
valtasi hänet, antoi hän tulijoille merkin, johon heti vastattiin.
Ratsastajat kulkivat kahluupaikan ylitse eivätkä pysähtyneet, ennenkuin
he olivat kymmenen metrin päässä leiristä.

Luchskin oli pysähdyttänyt hevosensa kesken kiivainta neliä ja istui
nyt sen selässä liikkumattomana kuin pronssiin valettu kuvapatsas. Hän
ei ollut kuitenkaan kauan aikaa tässä asennossa, hetken kuluttua
hyppäsi hän hevosensa selästä ja asteli Antinahuelin luo, joka odotti
häntä suuren espinopuun juurella.

Suurtoquin huomasi heti, että tulija oli puettu omituiseen pukuun --
hänellä oli päällään laamavillainen kirjava viitta, jaloissaan
koristeelliset puhvelinnahka mokkasiinit ja oikeassa kädessään
pitkävartinen hopeahelainen puukko, josta kummallista kyllä puuttui
päänahkanippu. Ivallisesti hymyillen tervehti hän Toquinia, ja tämä
valmistautui kuulemaan huonoja uutisia.

Polttaen äänettöminä piippujansa astuivat päälliköt nuotiotulen ääreen.
Antinahuel suuntasi ylpeän ja läpitunkevan katseensa toisen kasvoihin.
Oli helppo nähdä, että nämä kaksi, mieleltään niin erilaista intiaania,
olivat sisimmässään syvästi liikutettuja, vaikka he koettivatkin salata
tunteitaan. Antinahuel aloitti keskustelun.

"Poikani on tervetullut", sanoi hän. "Hänellä on kai paljon kerrottavaa
minulle, koska hän saapuu niin myöhään."

"Isäni kyselköön", vastasi puhuteltu lyhyesti.

"Hyvä. Luchs on päällikkö ja tietää tehtävänsä. Mistä hän tulee?"

"Araukasta, punaisten miesten pääkaupungista."

"Mutta Araukahan on muukalaisten käsissä?"

"Muukalaiset ovat poistuneet sieltä."

Antinahuel kummastui. Kului hetkinen, ennenkuin hän sanoi: "Poikani
erehtyy. Valkonaamat eivät päästä koskaan saalista käsistään?"

"Valkonaamat ovat tällä kertaa menetelleet oikeudenmukaisesti. He ovat
olleet ymmärtäväisiä ja vetäytyneet pois Araukasta."

Voitonriemuinen hymy leikki ensin Toquinin huulilla, mutta äkkiä
muuttui hänen ilmeensä, ja hän sanoi uhkaavalla äänellä. "Aikovatko he
kenties hieroa sovintoa?"

"Aikovat."

Sanomatta sanaakaan Antinahuel nousi ylös ja se, mitä hän nyt sanoi,
osoitti, ettei hän katsonut arvolleen sopivaksi keskustella edelleen
Apo-Ulmenin kanssa.

"Poikani on ratsastanut pitkän matkan -- hän on kai väsynyt."

"Luchs ei tunne väsymystä, velvollisuus on tuonut hänet tänne. Haluaako
isäni tietää, mitä päälliköt ovat päättäneet tehdä suuressa
neuvottelukokouksessa, Araukassa?"

Toquin suuntasi tulisen katseensa puhujaan.

"Ilman Antinahuelia ei ole olemassa mitään suurta neuvottelukokousta,
ilman Antinahuelin suostumusta ei voida tehdä mitään päätöstä. Kuka
pojistani luulee tietävänsä enemmän kuin minä?"

Myöskin Luchs oli noussut ylös ja katseli vihaisesti Toquinia.

"Isäni kuulkoon", sanoi hän. "Condorkankin taistelun jälkeen pitivät
punaiset miehet suuren neuvottelukokouksen hankkiakseen jollain tavalla
apua araukaneille. Antinahuel tietää, että araukanit rakastavat
vapautta ja uhraavat kaikkensa sen puolesta. Kun he nyt ovat
kukistetut, tahtovat he rauhan kautta ansaita takaisin entisen
omaisuutensa. Pilliau tahtoo myös samaa -- hän vaatii, että sotakirves
on heti haudattava maahan... Rajuilma on kulkenut peltojemme yli ja
muuttanut ne erämaiksi. Niittymme ovat hevosten kavioiden tallaamat,
naisemme ja lapsemme ovat kadottaneet suojelijansa. Me emme tahdo sotaa
-- se on tuottanut meille liian paljon onnettomuutta -- Luchs on
Apo-Ulmen, hän puhuu kansansa nimessä."

Soturit, jotka seisoivat Toquinin ympärillä, kuulivat nämä sanat ja
katselivat levottomina johtajaansa. Tämä hymyili ivallisesti ja hänen
kätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin.

"Millä ehdoilla rauha tehtäisiin?"

"Araukanipäälliköt ovat lähettäneet Luchsin ilmoittamaan
Antinahuelille, että valkonaamat ja intiaanit ovat neuvotelleet
keskenään rauhasta ja tehneet seuraavan sopimuksen: Antinahuelin täytyy
vapauttaa valkoiset vangit, jotka ovat hänen käsissään ja hajoittaa
sotajoukkonsa. Sotureiden täytyy palata kyliinsä ja luovuttaa
muukalaisille kaksi tuhatta lammasta, tuhat vuorilammasta ja viisi
sataa puhvelia. Sotakirves haudataan araukanien sauvojen ja
valkoihoisten ristin alle. Luchs on puhunut."

"Poikani näkyy pelkäävän valkoisia vastustajiaan, koska hän aikoo
suostua sellaisiin ehtoihin", sanoi Antinahuel ivallisesti. Vaivoin
saattoi hän hillitä itseään.

"Ehdot ovat kovat, mutta meidän täytyy suostua niihin", vastasi Luchs
kylmästi. "Jollei Suuri Kotka ole kolmen päivän kuluttua vapaa,
ammutaan vangitut ulmenit ja sata sotilastamme armotta molempien
leirien nähden."

"Mutta jos Antinahuel kieltäytyy noudattamasta ehtoja?" kysyi Toquin.

"Sitä ei Antinahuel tee", sanoi Luchs lauhkealla äänellä.

"Sen tekee hän, niin totta kuin Pilliau elää!" huudahti
araukani-päällikkö kiivaasti. "Suuri Kotka on kuoleva!"

"Isäni ajatelkoon -- nämä eivät voi olla hänen viimeiset sanansa!"
vastasi Luchs yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.

Antinahuel raivostui hirveästi toisen kylmyydestä. Vaikka hän olikin
sangen viekas, ei hän huomannut ansaa, joka oli viritetty hänelle.

"Minä, Suurtoquin, selitän pojilleni ja kaikille läsnäolijoille, etten
tule koskaan hyväksymään näitä loukkaavia ehtoja... en voi tuottaa
häpeää kansalleni. Valkoihoisten päällikkö on kurja koira, jonka olen
vannonut surmaavani. Ettekö muista mitään, coyotit, vai ettekö tiedä,
miten Toquin Cadequal lopetti elämänsä. Minä olen surmaava muukalaisen
ja täten pesevä häpeämme. Kenellä on jotakin sanottavaa tätä vastaan?"

"Meillä kaikilla", vastasi Luchs terävällä äänellä.

"Mene -- olet saanut vastaukseni", huudahti Toquin tarttuen
tomahawkiin, joka riippui hänen vyössään.

"En vielä -- en ole vielä lopettanut!" selitti Luchs astuen muutamia
askelia taapäin. "Neuvosto on ottanut huomioon myöskin sen seikan, että
Antinahuel kieltäytyy hyväksymästä ehtoja. Jos Antinahuel pysyy
päätöksessään, otetaan häneltä pois Toquinin kirves, kaikki
araukanisotilaat ovat vapaita valastaan, ja tuli ja vesi kielletään
häneltä koko maassa. Hän ja ne, jotka liittyvät häneen, ovat isänmaan
kavaltajia. Minkätähden palvelisivat araukanit yhä yhden ihmisen
kunnianhimoa -- ihmisen, joka on tuottanut paljon häpeää maalleen.
Antinahuel suostuu, tai hän kukistuu."

Kuullessaan nämä murskaavat sanat seisoi Toquin liikkumattomana
vastustajansa edessä ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Sitten hän
laski kätensä ristiin rinnalle ja kysyi ylpeästi: "Onko Luchs
lopettanut?"

"Kyllä. Kaikki, mitä minä äsken sanoin, ilmoitetaan koko Araukanialle.
Antinahuel, jonka suurrikoksesta tähdet kertoilevat toisilleen, on
ollut araukanien Suurtoquin."

"Ulvova susi!" sanoi Toquin halveksivasti. "No niin, te voitte riistää
minulta Toquinin kirveen! Mitäpä välittäisin tästä turhasta
arvomerkistä! Te voitte myöskin sanoa minua isänmaan kavaltajaksi --
mutta teidän toiveenne, coyotit, ei koskaan täyty. Vangit ovat minun,
eivätkä he vältä kohtaloansa. Mene, Luchs -- olet saanut vastaukseni!"

"Isäni..." koetti tämä väittää.

"Mene!" karjasi Antinahuel raivostuneena ja osoitti käskevästi
kahluupaikkaa.

Intiaani mietti yhä... Pilkallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun
hän katseli vihastunutta päällikköä. Mutta tämä oli hänelle
onnettomuudeksi. Raivostuneena kilpailijansa ivasta tempasi Toquin
veitsen vyöltään ja linkosi sen edessään seisovaa miestä kohti. Niin
varmasti oli hän heittänyt aseensa, että salamoiva terä upposi vartta
myöten toisen rintaan, ja Luchs kaatui ääntäkään päästämättä maahan.

Tätä kauheata rikosta seurasi yleinen kirkuna ja huuto. Arkoina ja
kummastuneina vetäytyivät kaikki läsnäolijat pois sen miehen luota,
joka oli vuodattanut veljensä verta. Kun sitten eräs päällikkö hetken
kuluttua astui esiin ja vaati araukaneja luopumaan Toquinistaan, oli
tämä vain ikäänkuin ilmoitus välien katkeamisesta, joka oli jo
tapahtunut. Toinen toisensa jälkeen jätti entisen hallitsijansa,
muutamat sangen iloisina, muutamat surullisina. Tämä mies, joka noin
viisi minuuttia sitten oli komentanut viittäsataa soturia, näki heidän
lukumääränsä vähitellen supistuvan, ja pian ei hänen ympärillään ollut
kuin viisikymmentä intiaania. Nämä soturit, jotka pysyivät hänelle
uskollisina, olivat palvelleet häntä koko ikänsä, ja olisivat
mielellään vuodattaneet sydänverensä Toquininsa puolesta.

Poistuvat soturit nostivat maasta Luchsin ruumiin ja lähtivät sitten
liikkeelle kadoten pian näkyvistä.

Siellä seisoi nyt suuri Toquin yksinäisenä ja hyljättynä ja laski niitä
harvoja ystäviä, jotka tahtoivat vielä uskollisesti puolustaa häntä.
Isku oli musertava, Antinahuel ei voinut enää hillitä itseään -- hän
nojautui puuta vasten, peitti kasvonsa vaippansa liepeellä ja itki.

Hänen heikkoutensa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tottuneena peittämään
salaisimmatkin tunteensa ojentautui hän ja tarkasteli vankeja ankaran
näköisenä. Kun hänen katseensa suuntautui don Tadeoon, joka oli
oikeastaan syynä hänen kukistumiseensa, raivostui hän kauheasti.
Estääkseen vankien pakoyrityksen, sitoi hän puuhun donna Rosarion,
katsellen häntä himokkaasti. Don Tadeon sidotutti hän myös paaluun
silmät käännettyinä aurinkoa kohti.

"Kurja roisto!" karjaisi tämä tempoen mielipuolisesti siteitään.

Päällikkö käänsi hänelle halveksivasti selkänsä.




XXVI. VAPAUTUS.


Lukija muistanee kai, että ranskalaiset ja heidän intiaanitoverinsa
Trangoil Lanec ja Curumilla, olivat päättäneet seurata Toquinin jälkiä
ja pelastaa don Tadeon ja hänen tyttärensä araukanien käsistä.
Jokseenkin samoihin aikoihin kuin edellisessä luvussa kuvailemamme
tapahtumat sattuivat, ratsastivat he tiheässä myrtti- ja
sypressimetsässä noin päivämatkan päässä Araukasta. Tähän asti olivat
he onnellisesti seuranneet Antinahuelin jälkiä ja otaksuivat jo
olevansa siksi lähellä araukanien leiriä, ettei heidän tarvinnut enää
jatkaa matkaa yhtä nopeaan tahtiin kuin ennen. Nyt täytyi heidän toimia
varovasti, sillä tiheässä metsässä oli mahdollisesti Toquinin
lähettämiä vakoojia, jotka voisivat huomata heidät ja ilmiantaa heidät
päälliköllensä. Ensi töikseen aikoivat ystävämme asettua leiriin.

Paikka, jossa he par'aikaa oleskelivat, oli aukeama, jommoisia
amerikalaisessa aarniometsässä on niin runsaasti. Myrskyt ja aika
olivat kaataneet puut paikalta ja muodostaneet siitä aukeaman, joka
tarjosi miellyttävän lepopaikan matkustavaisille. Lähistöllä solisi
pieni puro jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Tälle paikalle päättivät
ystävämme leiriytyä. Keskelle aukeamaa virittivät he suuren
nuotiotulen, söivät yksinkertaisen aterian ja heittäytyivät sitten
pehmeälle ruohostolle lepäämään, kaikki muut paitsi kreivi Ludvig, joka
oli päättänyt tehdä huomioita ystäviensä nukkuessa.

"Tule, Cesar!" sanoi hän koiralleen, joka katseli häntä viisailla
silmillään. "Saammepahan nähdä, emmekö löydä niitä veijareita. Pst, pst
-- älkäämme häiritkö ystäviemme unta! Etsi, Cesar, etsi!"

Eläin totteli. Se nuuski hiukan maata ja kiiruhti sitten nopeasti
isäntänsä edelle. Kreivi katsoi, olivatko hänen pistoolinsa ja
kiväärinsä kunnossa, sitten hän seurasi koiraa pysähtyen silloin
tällöin heittääkseen varovaisen ja vakoilevan silmäyksen ympärilleen.
Koira juoksi leiripaikan yli metsään kuono melkein kiinni maassa.
Sitten se heilutti häntäänsä aivankuin iloiten selvistä jäljistä ja
päästi murisevan äänen.

Niin jatkui matkaa noin tunnin verran kreivi Ludvigin huomaamatta
mitään erikoista. Niitä salaperäisiä ääniä, jotka välistä kaukaa
tunkeutuivat hänen korviinsa, ei hän voinut selvittää. Vihdoinkin,
lukuisien mutkien ja kiemurtelujen jälkeen, näki hän koiran pysähtyvän
ja kuuli sen päästävän lyhyen murinan.

Kreivi vetäytyi piiloon -- hän tiesi, mitä tuo murina merkitsi.
Varovaisesti työntäen pensaitten oksat sivulle hän katseli vakoillen
ympärilleen. Vaivoin hän sai tukahdetuksi kummastuksen huudon, jonka
hän oli päästämäisillään huuliltaan. Sillä tuskin kolmenkymmenen
askeleen päässä paikalta, jossa hän seisoi, istui noin viisikymmentä
intiaania suuren nuotion ääressä. Heidän keskellään oli kaksi vankia,
jotka olivat niin lujasti sidotut lähellä oleviin puihin, etteivät he
voineet tehdä pienintäkään liikettä. Toinen heistä näkyi olevan
kokonaan vaipunut epätoivoon, kyyneleet virtasivat pitkin hänen
poskiaan ja syvät huokaukset vavahduttivat hänen rintaansa, kun hän
katseli onnettomuustoveriaan, nuorta tyttöä, joka oli aivan lyyhistynyt
kokoon väsymyksestä ja tuskasta.

"Siellä he ovat!" kuiskasi kreivi Ludvig, joka tunsi kaiken veren
virtaavan sydämeensä. Unhottaen kokonaan oman turvallisuutensa otti hän
pistoolin kumpaiseenkin käteensä ja teki pienen liikkeen aivankuin
aikoen viipymättä rientää avuksi onnettomille. Kuitenkin hillitsi hän
itsensä aikanaan, sillä hänelle juolahti mieleen, että hän tuollaisen
hyökkäyksen kautta uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan.

Melu, jota hän tyhmästi kyllä oli aiheuttanut, herätti intiaanien
huomiota, ja he heittivät jo epäileviä silmäyksiä paikalle, jossa hän
seisoi. Ludvig vetäytyi hiljaa takaisin välttäen ottamasta varomatonta
askelta. -- Pieninkin risahdus, ja hän olisi ollut hukassa! Hänellä ei
ollut enää mitään tekemistä araukanien leirillä -- parasta oli palata
toverien luo ja neuvotella heidän kanssaan, mitä oli tehtävä.

Tunnin kuluttua oli hän jälleen ystäviensä luona ja kertoi heille, mitä
oli nähnyt. Curumilla ja Trangoil Lanec kuuntelivat tyyninä Ludvigin
kertomusta, keskeyttämättä sitä; he näyttivät kiinnittävän kaiken
huomionsa piippuihinsa, jonka he omantunnontarkasti polttivat loppuun.
Valkoiset miehet olivat sitävastoin sangen rauhattomia; he olivat
epätoivoissaan intiaaniystäviensä hitauden johdosta. Jos he olisivat
noudattaneet omien tunteittensa ääntä, eivät he olisi viivytelleet
minuuttiakaan, mutta he tiesivät, etteivät he ilman näitä kahta
punaihoista saisi mitään aikaan -- olipa sitten kysymys hyökkäyksestä,
puolustautumisesta tai takaa-ajosta. Sentähden koettivat he hillitä
levottomuuttaan.

"No, mitä nyt teemme?" kysyi Valentin vihdoin.

"Veljeni on kuumaverinen -- hän ei saa toimia liian nopeasti!" vastasi
Trangoil Lanec merkitsevästi. "Antinahuelilla on paljon sotilaita, me
emme voita heitä muulla kuin viekkaudella. Meidän täytyy saada
selville, mitä Toquin aikoo tehdä vangeilleen. Äkillinen hyökkäys
pitäisi paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, jos olisi kysymys
elämästä tai kuolemasta. Trangoil Lanec menee araukanien leirille.
Toquin ei tiedä, mitkä siteet liittävät minut valkoisiin veljiini, eikä
siis voi epäillä minua."

"Hyvä", sanoi Curumilla, "veljeni suunnitelma on viisas. Minä tahdon
vain huomauttaa hänelle, että soturit, joiden luo hän menee, kuuluvat
luultavasti Mustan Käärmeen heimoon. Trangoil Lanec tuntee näiden
soturien petollisuuden ja viekkauden... hän varokoon siis!"

Toinen nyökäytti päätään.

"Ystäväni on oikeassa, Trangoil Lanec on varovainen. Luonnollisesti
seuraavat veljeni minua ja piiloutuvat vähän matkan päähän leiristä.
Varpushaukan kirkuna on sovittu merkki; jos he kuulevat sen, voivat he
vaaratta saapua leirille; jos he sitä vastoin kuulevat peipon laulun
uudistuvan kolme kertaa perätysten yhtäpitkin väliajoin, tietävät he
minun olevan vankina."

"Hyvä. Milloin lähdemme?" kysyi Ludvig.

"Nyt heti."

Miehet nousivat hevosiensa selkään ja läksivät liikkeelle. Pahaksi
onneksi kohtasi heitä eräs pettymys. Kun he saapuivat sille paikalle,
missä Antinahuel tovereineen oli pari tuntia sitten ollut, oli se aivan
autio. Toquin oli jatkanut matkaansa. Mutta ystävämme eivät menettäneet
toivoaan, kärsivällisesti seurasivat he hänen jälkiään. Tämä oli sangen
vaikeata, sillä araukanit olivat Biobion luona tapahtuneesta
taistelusta saakka koettaneet salata ja peittää jälkensä. Muutamat
houkuttelevat jäljet näkyivät olevan vääriä, ja Curumilla ja Trangoil
Laneckin, jotka olivat tottuneet tällaiseen takaa-ajoon, erehtyivät
välistä ja seurasivat niitä. Usein kului sangen pitkä aika näiden
erehdyksien korjaamiseen ja sotkuisien jälkien selvittämiseen.

Kahden päivän kuluttua leiriytyivät takaa-ajajat eräälle kummulle vähän
matkan päähän luonnon muodostamasta luolasta, ja Trangoil Lanec erosi
nyt heistä. Paksu savupatsas, joka heikon usvan kaltaisena nousi
taivasta kohti, ilmaisi hänelle paikan, mihin araukanit olivat
pysähtyneet yöksi. Siellä oli hänen päämääränsä.

Kahdenkymmenen askeleen päässä leiristä huomasi päällikkö äkkiä kaksi
intiaania, aivankuin maasta nousseina, edessään.

"Minne veljeni aikoo?" kysyi toinen heistä luoden uhkaavan katseen
ulmeniin.

"Marry, marry!" vastasi tämä ystävällisesti. "Trangoil Lanec tunsi
jälleen veljiensä jäljet ja saapui polttamaan piippuansa heidän tulensa
ääreen, ennenkuin hän jatkaa matkaansa."

Sitten heitti hän olalleen kiväärinsä, jota hän tähän asti oli pitänyt
vasemmassa kädessään ja kehoitti hevostaan kulkemaan edelleen. Soturit
näyttivät olevan tyytyväisiä hänen vastaukseensa ja johdattivat hänet
viipymättä leirille.

Antinahuel otti vieraansa vastaan kädet ristissä rinnalla. Kun
päälliköt olivat tervehtineet toisiaan tavallisilla sanoilla "Marry,
marry", istuutuivat he nuotiotulen ääreen ja polttivat rauhanpiippua.
Trangoil Lanec katseli ympärilleen, mikään ei jäänyt häneltä
huomaamatta. Hän tunsi aivan liian hyvin Toquinin viekkaan luonteen ja
varoi sentähden herättämästä epäilyä.

"Onko isäni metsästänyt?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi Antinahuel lakoonisesti.

"Ja onko metsästys ollut onnellinen?"

"Hyvin onnellinen", sanoi Toquin synkästi hymyillen ja osoittaen
sormellaan vankeja jatkoi hän, "poikani avatkoon silmänsä ja katsokoon
ympärilleen!"

"Ooh!" huudahti Trangoil Lanec ja oli vasta nyt huomaavinaan
valkoihoiset. "Valkonaamoja. Isälläni on ollut onnea, hän saa suuret
lunnaat heistä."

Toquin pudisti päätään.

"Antinahuel ei vapauta vankeja. Hänen majansa on tyhjä."

"Hyvä, minä ymmärrän, Isäni ottaa valkoisen neidon vaimokseen. Mutta
minkätähden säilyttää hän toista vankia? Hänen läsnäolonsa mahtaa olla
tuskastuttava?"

Antinahuel vastasi kysymykseen hymyllä, jonka merkitystä ei tarvinnut
epäillä.

"Valkoihoisten Suuri Kotka on kuoleva varhain aamulla. Suuren. Toquinin
Cadequalin kuolema tulee vihdoinkin kostetuksi, kuten olen vannonut!"

Hän nousi ja viittasi päällikön luokseen lähestyessään vankeja.

"Poikani tuntee Suuren Kotkan?" kysyi hän tarkastellen terävästi sekä
Trangoil Lanecia että don Tadeota.

"Eikö araukani soturi tuntisi vihollistaan?" vastasi päällikkö
rauhallisesti. "Suuri Kotka on kurja espanjalainen, ja hänen kuolemansa
on tuottava siunausta punaisille miehille."

Don Tadeo säpsähti kuullessaan tämän äänen ja koetti nähdä muukalaista.
Mutta tämä oli astunut erään puun varjoon ja tarkasteli vankia
vihamielisin katsein. Toquin oli kuitenkin huomannut don Tadeon
liikkeen ja synkkä pilvi nousi hänen otsalleen.

"Mikä on veljeni nimeltään?" kysyyi hän lyhyesti Ulmenilta.

"Trangoil Lanec."

"Minä tunnen tämän nimen. Trangoil Lanec on urhoollinen puelka-soturi.
Mitä etsii hän Antinahuelin leiristä?"

"Hän tahtoo lämmitellä ystävän tulen ääressä."

"Mitä sanoo valkoinen veljeni tästä?" kysyi Antinahuel aivan odottamatta
don Tadeolta. Tämä tunsi sydämensä sykkivän -- ystävän läsnäolo teki
hänet sekä iloiseksi että levottomaksi. Luotuaan tyttäreensä
Antinahuelin huomaamatta varoittavan katseen hän vastasi niin
välinpitämättömästi kuin mahdollista:

"En tiedä, mitä haluatte minulta, päällikkö? Onko minulla oikeutta
käskeä tätä miestä, jota en edes ole koskaan nähnyt, poistumaan
leiristänne. Ette taida olla oikein järjissänne, koska teette minulle
tuollaisen kysymyksen."

"Veljeni puhuu hyvin -- huomenna on hän osoittava rohkeuttaan", sanoi
päällikkö kuivasti ja kääntyi jälleen puelka-soturin puoleen lausuen
"Antinahuel on varovainen -- häntä on usein petetty. Valkoihoisten
Suurella Kotkalla on ystäviä, jotka eivät lepää, niin kauan kuin he
tietävät hänen olevan vallassani. Joku kolmaskin voi tehdä niinkuin
Joan ja Myskirotta!"

"Epäileekö isäni minua?" kysyi Trangoil Lanec imelästi hymyillen.
"Kukapa voisi johdattaa harhaan suurta päällikköä. Mutta Trangoil Lanec
ei ole mielellään epäluulonalainen, hän menee."

Antinahuel tuli hyvilleen ulmenin imartelevista sanoista ja antoi
hänelle merkin jäädä paikoilleen.

"Minä luotan poikaani, hän on tervetullut luokseni", sanoi hän
tyytyväisenä. "Tuoko Trangoil Lanec tietoja punaisilta veljiltään?"

Lausuessaan nämä viimeiset sanat synkkenivät Antinahuelin kasvot ja
hänen otsansa rypistyi. Hämmästyneenä tästä muutoksesta, jonka hän
olisi ymmärtänyt, jos hän olisi voinut silmätä mahtavan Toquinin
sisimpään, katseli Trangoil Lanec edessään olevaa päällikköä.

"En tiedä mitään. Useimmat veljistäni ovat kaatuneet taistelussa
chileläisiä vastaan. Minkätähden näyttää isäni niin synkältä?"

"Miksipä en surisi. Antinahuel ei ole vanha, mutta hän on väsynyt.
Monet hänen pojistaan ovat kaatuneet sodassa, hänen kansansa etevimmät
päälliköt ovat menneet Pilliaun suurille metsästysmaille ennen häntä.
Missä on Cathikara? Missä on Musta Hirvi? He kuolivat sankarillisesti,
ja he huutavat... huutavat!..."

Hän nosti käden otsalleen ja vaipui ajatuksiinsa. Näytti siltä kuin
olisi hän silmänräpäykseksi unhoittanut kaikki, mitä hänen ympärillään
tapahtui, mutta äkkiä suuntautui hänen katseensa vankeihin ja hän
sanoi: "Ooh! Vielä ei Antinahuel ole kuollut. -- Suuri Kotka elää
vielä, ja valkoinen neito odottaa! Katsopas... eikö hän kelpaakin
päällikön vaimoksi?"

"Hän on kaunis!" vastasi Trangoil Lanec kylmästi. "Mutta kuitenkaan en
antaisi hänestä ainoatakaan niistä kolmesta nahkaleilistä tulivettä,
joita hevoseni kantavat."

"Kuinka, onko pojallani tulivettä?" kysyi Antinahuel himokkaasti.

"On!" vastasi ulmen ja käytti tilaisuutta hyväkseen luoden vankeihin
merkitsevän silmäyksen. "Aurinko laskee, peltopyy laulaa iltalaulunsa
-- Trangoil Lanecin täytyy lähteä. Jos Antinahuel tahtoo seurata minua,
niin tyhjennämme kiireesti säkit soturien kanssa. Olen anastanut ne
eräältä valkoiselta koiralta, enkä tahtoisi laahata niitä enää
mukanani."

"Hyvä", sanoi Antinahuel tyytyväisenä. "Me otamme vastaan veljeni
tarjouksen."

Päälliköt astelivat hevosien luo, ja hetken kuluttua joivat kaikki
intiaanit paloviinaa, jota viekas Trangoil Lanec oli ottanut mukaansa.
Lukija tietää kai, että intiaanit ovat kovin viinanahneita, ja se himo,
millä he ottivat vastaan tarjotun "tuliveden", osoitti, selvästi,
kuinka kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta. He nauttivat
sitä aivan kohtuuttomasti, ja pian olivat muutamat heistä juovuksissa.

Puelkapäällikkö tarkasteli tilannetta argussilmillä. Hän otti
kohtuullisesti osaa harvinaiseen juominkiin ja vältti varovaisesti
kiihoittamasta araukaneja juomaan. Hän ei näet saanut antaa
pienintäkään aihetta epäluuloon.

Näin kului tunti. Vangit olivat alkaneet keskustella hiljaa ja
salaisesti. Jossakin määrin levottomina odottivat he, mitä tulisi
tapahtumaan. Uudestaan herännyt toivo toi heikon hymyn nuoren tytön
ruusuisille huulille, ja don Tadeo loi häneen eloisia katseita.
Molemmatkin käsittivät ystävänsä suunnitelman, mutta olivat aivan eri
mieltä sen onnistumisesta. Ollen määrätyn matkan päässä juojien
piiristä ja kykenemättä liikahtamaankaan saattoivat he vain panna
merkille, että melu ja rähinä, jonka heidän juopuneet vartijansa saivat
aikaan, lisääntymistään lisääntyi.

Intiaanit jatkoivat yhä juomistaan. Nopeasti he tyhjensivät nahkaleilit
ja vihdoin olivat useimmat heistä vaipuneet raskaaseen uneen. Niillä,
jotka olivat vielä valveilla ja näkivät, kuinka heidän tovereillensa
kävi, ei ollut voimaa eikä kykyä keskeyttää nautintorikasta juomistaan.
Antinahuel ja Trangoil Lanec olivat viimeiset, jotka joivat.
Puelkapäällikkö seurasi vain näennäisesti toisen esimerkkiä ja koetti
matkia hänen raskaita liikkeitään, mikä onnistuikin hänelle. Ja nyt --
nyt sulkeutuivat myöskin Toquinin silmät, sarvipikari putosi hänen
kädestään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja vaipui hän
maahan. Hän nukkui.

Trangoil Lanec odotti hetkisen ja silmäili tarkkaavaisesti leiriä.
Vasta sitten, kun hän oli varma siitä, että kaikki araukanit olivat
todellakin menneet ansaan, nousi hän varovaisesti, lähestyi vankeja,
joille hän antoi hilpeän merkin, ja kiiruhti pois kevyesti kuin vuohi.
Pian senjälkeen kuului varpushaukan kirkuna lähistöltä.

       *       *       *       *       *

Valentin ja Ludvig eivät osanneet hallita innostustaan. He olivat
jättäneet hevosensa metsään ja hiipineet Curumilla muassaan
varovaisesti, kunnes he olivat vain kolmenkymmenen askeleen päässä
leiristä. Salaisesti iloiten olivat he seuranneet tapahtumien kulkua
valmiina milloin tahansa rientämään Trangoil Lanecin avuksi, jos hänen
petoksensa tulisi ilmi. Kun tämä siis päästi sovitun merkkihuudon,
olivat he heti hänen rinnallaan.

"No niin?" kysyi Ludvig.

"Kaikki käy hyvin. Veljeni seuratkoot minua."

Viipymättä lähtivät ystävykset vankien luo. Nähdessään nuo neljä
miestä, jotka olivat panneet henkensä alttiiksi pelastaakseen heidät,
loisti sanomattoman iloinen hymy isän ja tytön kasvoilla, ja don Tadeo
sanoi liikutettuna.

"Kiitos, caballerot, me emme toivoneet pelastusta. Teille lähinnä
Jumalaa olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa."

"Ah... pyh!" vastasi Valentin katkaisten muutamilla puukoniskuilla
vankien siteet. "Luuletteko, että me ilman muuta olisimme jättäneet
teidät tiikerin kynsiin?"

"Ja velvollisuutemmehan oli pelastaa teidät ja teidän tyttärenne",
jatkoi kreivi Ludvig innokkaasti.

"Mutta hiljaa -- kiiruhtakaamme. Olisipa sangen ikävää, jos nuo
veijarit heräisivät liian aikaiseen."

Tämä huomautus olikin tarpeen. Don Tadeo ja donna Rosario, jotka eivät
pitkästä vankeudesta väsyneinä kyenneet liikkumaan, nostettiin Trangoil
Lanecin hevosen selkään, jonka jälkeen tuo pieni kulkue lähti
liikkeelle luolaa kohti.




XXVII. HIRMUMYRSKY.


Kun he olivat tulleet puolitiehen, erosivat Curumilla ja Trangoil Lanec
äkkiä joukosta ja palasivat araukanien leirille, aivankuin he olisivat
unhoittaneet sinne jotain. Ranskalaiset antoivat tämän tapahtua, sillä
he tunsivat hyvin toveriensa varovaisuuden, ja koettivat saavuttaa niin
nopeasti kuin mahdollista päämääränsä.

Pian saapuivatkin he luolalle. Nyt valmistettiin nopeasti kaksi
lehtivuodetta vapautetuille vangeille, ja Valentin kehoitti heitä
lepäämään. Isä ja tytär seurasivat kehoitusta ja vaipuivat pian
raskaaseen uneen.

Myöskin Ludvig ja Valentin lepäsivät ja jättivät vartioimisen
uskolliselle koiralleen Cesarille. He heräsivät vasta intiaanien tulon
jälkeen, jotka järkähtämättömän rauhallisina heittäytyivät heidän
viereensä lehtivuoteelle.

"Te olette olleet araukanien leirillä?" kysyi toinen miehistä.

Curumilla nyökkäsi.

"Niin, me kävimme päästämässä heidän hevosensa vapaiksi. Niiden
kiinniottamiseen kuluu Antinahuelilta kauan aikaa ja me saamme yhä
suuremman etumatkan."

"Oivallisesti tehty. Me voimme olla siis rauhassa muutamia tunteja?"

"Niin, muutamia tunteja, muttei enempää. Araukaneilla on verikoiran
vainuaisti ja kauriin nopeus. Ennenkuin yö on kulunut loppuun, ovat he
jäljillämme."

"Mitä on meidän sitten tehtävä?" kysyi Ludvig levottomana.

"Meidän täytyy johtaa harhaan vihollisemme", vastasi Trangoil Lanec.
"Minä eroan joukosta kahden hevosen kanssa ja koetan johdattaa heidät
väärille jäljille. Sillaikaa menette te Rio Pablon rantoja pitkin aina
Guanakosaarelle asti. Siellä tapaamme jälleen toisemme. Kolmen tunnin
kuluttua täytyy minun lähteä."

Kaikki hyväksyivät tämän suunnitelman. Ennenkuin Trangoil Lanec erosi
tovereistaan, kuvaili don Tadeo muutamilla sanoilla hänelle viime
tapahtumat araukanien leirillä, erittäinkin kohtauksen Antinahuelin ja
Luchsin välillä. Sitten lähtivät ystävykset äänettöminä eri suunnille.

Oli kummallinen yö, Tummansininen taivas oli täynnä tähtiä, jotka
loistivat kuin timantit ja kuu, joka oli vaeltanut puolet radastaan,
levitti ympärilleen hopeavaloa ja antoi koko seudulle satumaisen
leiman. Hyvien tuoksujen täyttämä ilma oli niin kirkas, että kaukana
siintävät metsät eroittuivat selvästi taivaanrantaa vasten. Vieno
tuulenhenkäys leyhytteli hiljaa korkeimpien puiden latvoja.

Varovaisesti liikkui pieni karavaani äskenmainitun joen rantoja pitkin
odottaen joka silmänräpäys näkevänsä punanahkojen villien silmien
loistavan pimeydessä. Tadeo ja donna Rosario olivat intiaaniystäviensä
hevosten selässä, Curumilla ratsasti etumaisena ja ranskalaiset
muodostivat jälkijoukon.

Noin kello neljä aamulla -- juuri siihen aikaan kun aurinko nousi
taivaanrannalle -- eroittivat matkustajat pienen Guanakosaaren edessään
sumun ympäröimänä, joka kaikissa lämpimissä maissa nousee maasta päivän
tullessa. Vaivaloisen öisen matkan jälkeen näytti se heidän silmissään
kuin pelastavalta satamalta. Saarella seisoi liikkumattomana mies,
Trangoil Lanec, jonka vieressä kumpikin hevonen pureskeli ruohoa
rannalla.

Niin pian kuin tulijat, joita hän oli jo kauan odottanut, olivat
saapuneet kylliksi lähelle antoi hän heille merkin kiiruhtaa. Curumilla
nyökkäsi myöntävästi päätään ja pian oli pieni seurue kulkenut pienen
kahluupaikan yli saarelle. Lyhyen aterian aikana neuvottelivat
ystävykset, mitä nyt olisi tehtävä. Don Tadeo ehdoitti, että he
suuntaisivat kulkunsa hacienda de la Palomaa kohti, joka kuului eräälle
hänen ystävistään. Matka ei ollut kovin pitkä, ja sinne tultuaan
olisivat he täysin turvassa Antinahuelilta.

Ensi töikseen alkoivat ulmenit laatia puhvelinnahkavenhettä, sellaista,
joita intiaanit käyttävät matkustaessaan erämaan läpi kulkevaa jokea
pitkin. Kun se oli valmis, ja he olivat työntäneet sen vesille,
pyysivät he tovereitaan istuutumaan siihen. Sitten jatkettiin matkaa
tällä venheellä hevosten uidessa sen perästä. Noin tunnin kuluttua
astuivat he jälleen maihin ja jatkoivat matkaa jalkaisin. Heidän täytyi
nyt kiivetä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin erään kukkulan yli
päästäkseen Chilen alueelle.

Muutamien tuntien kuluttua oli ilma täydellisesti muuttunut.
Punervansininen aurinko näytti uivan pilvimeressä, joka vangitsi sen
kuumat säteet. Taivas oli kuparinvärinen. Kuului jylhää ukkosenjyrinää,
joka kaikui moninkertaisena vuorissa ja laaksoissa. Ilma oli
painostava. Suuria sadepisaroita putoili pilvistä ja yksinäiset
tuulenpuuskat nostivat suuria tomupilviä maasta ja päästivät melkein
inhimillisiä valitusääniä. Lintuja parveili suurin joukoin ilmassa, ja
hevoset tulivat levottomiksi. Toisin sanoen kaikki ennusti hirmumyrskyn
tuloa, joka usein sangen lyhyessä ajassa muuttaa maanpinnan muodon.

Sumu oli niin sankka, että vaikka päivä ei ollut vielä
puolivälissäkään, ympäröi pimeys matkalaisia. Varovaisesti astellen
pääsivät he hitaasti eteenpäin. Intiaanipäälliköt tunsivat luonnon
mahtavat oikut, ja levottomuus kuvastui heidän kasvoillaan.

"Mitä sanotte tästä ilmasta, Curumilla?" kysyi kreivi Ludvig.

"Huonoa, hyvin huonoa", sanoi tämä pudistaen päätään. "Jollemme ennen
hirmumyrskyn tuloa ehdi Jana Karamille (noitamiehen hyppy)..."

"No niin, mitä sitten. Uhkaako meitä jokin vaara?"

"Enemmän kuin vaara. Siinä tapauksessa ei meillä ole suuria toiveita
selvitä hengissä rajuilmasta."

"Vai niin!" huudahti Valentin ja ranskalaiset katselivat pelästyneinä
toisiinsa. "Sepä ei kuulu lohduttavalta. Luuletteko todellakin, että
niin on asianlaita?"

"Trangoil Lanec puhukoon!" sanoi päällikkö osoittaen kädellään
toveriaan.

"Curumilla on oikeassa!" vastasi tämä synkästi. "Luulevatko veljeni,
että me voisimme vastustaa rajumyrskyn voimaa tällaisella paikalla?"

Nuoret miehet painoivat alakuloisina päänsä alas. He eivät tahtoneet
enää lausua sanaakaan epätoivoisesta tilanteesta. Äänettöminä astelivat
he nyt vuoripolkua pitkin, joka oli tuskin neljänkään jalan levyinen
leveimmältä kohdaltaan. Toiselta puolelta rajoitti sitä jyrkkä
graniittiseinä, toiselta syvä kuilu, jonka pohjalta kuului näkymättömän
veden lorinaa. Oli todellakin vaikea vastustaa rajumyrskyä sellaisella
paikalla.

"Olemmeko vielä kaukana Jana Karamista?" kysyi Valentin vihdoin.

"Pilliau olkoon kiitetty -- me olemme pian siellä! Mutta..."

Intiaani vaikeni, sillä hämärä vaippa, joka peitti taivaanrantaa,
jakautui äkkiä kahtia, terävä salama valaisi taivasta, ja peloittava
tuulenpuuska syöksyi vonkuen rotkoon.

"Alas hevosten selästä!" huusivat Trangoil Lanec ja Curumilla melkein
yht'aikaa. "Heittäytykää maahan!"

Valkoihoiset tottelivat heti johtajiensa käskyä ja pitelivät kiinni
kalliosta. Myöskin hevoset käsittivät vaistomaisesti vaaran ja
heittäytyivät harjakset tuulessa heiluen maahan. Mikään kynä ei voi
kuvailla hirmumyrskyä, joka nyt ennenkuulumattomalla raivolla ryntäsi
vuorten yli. Peloittavasti jyrisi ukkonen kuilussa, ja satoi kuin
saavista kaatamalla. Jättiläismäisiä lohkareita irtautui kalliosta, ne
vyöryivät rymisten syvyyteen kiskoen mennessään maasta satavuotisia
puita juurineen aivankuin hentoja oljenkorsia. Tuulen ulvonta, myrskyn
pauhina ja aivankuin kuolinkamppailuaan taistelevan luonnon huokaukset
muodostivat yhdessä kauhistuttavan mutta valtavan sävelen.

Mutta äkkiä, kesken kaikkea, kuului kirkaisu, joka oli niin äänekäs ja
kimeä, että se voitti myrskyn pauhunkin. Välittämättä vaarasta nostivat
matkalaiset päänsä ylös ja katsoivat ympärilleen. He huomasivat heti,
mitä oli tapahtunut!

Donna Rosario ei ollut jaksanut pitää kiinni kalliosta, vaan oli
päästänyt otteensa ja syöksynyt syvyyteen.




XXVIII. TAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ.


Tämä kauhistuttava tapaus täytti urhoollisten miesten sydämet tuskalla
ja pelolla. Kaikkien mieleen juolahti, että onneton makasi kenties
murskautuneena syvyydessä.

"Oi, tyttäreni, tyttäreni!" kirkaisi don Tadeo aikoen epätoivoissaan
syöksyä kuiluun lapsensa perästä.

Curumillan rautakoura veti hänet kuitenkin takaisin. "Onko Suuri Kotka
väsynyt elämäänsä?" kysyi intiaani nuhtelevasti. "Isäni on vielä heikko
pitkän vankeuden jälkeen, hän uhraisi vain henkensä saamatta mitään
aikaan."

"Mutta tyttäreni!" ähki mies raukka.

"Teemme voitavamme", sanoi Valentin koettaen salata toivottomuuttaan.
"Jollei apumme ole jo turha, tuomme ylös señoritan. Minä hankin teille
heti tiedon siitä."

Hän valmistautui panemaan tuumansa toimeen, mutta kreivi Ludvig ennätti
ennen häntä. Hän oli jo alkanut laskeutua kuiluun jyrkkää
kallionrinnettä pitkin ja katosi pian ystäviensä näkyvistä.

Myrsky yltyi. Kirkkaitten salamoiden valaisema taivas näytti
tulimereltä, ja sade kiihtyi yhä rankemmaksi. Miehet, jotka pitelivät
kiinni kalliosta ylhäällä kuilun reunalla, olivat jo kauan odottaneet
toveriansa. Vai olikohan hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin
onneton tyttö? Samassa kuului huuto...

Kun Ludvig laskeutui syvyyteen totteli hän ainoastaan sydämensä ääntä
ja päätti tuoda onnettomalle isälle lapsensa. Tätä puhdasta ja
luonnollista tunnetta vahvisti nyt kylmä rohkeus, kun hän huomasi
olevansa epävarmassa asemassa kuilun yläpuolella. Hänen tehtävänsä ei
ollut helppo. Yksi ainoa harha-askel -- ja hän olisi hukassa. Usein
tunsi hän kiven tai oksan, jolle hän astui, murtuvan ja antavan perään.
Alhaalla kuilussa lorisi vesi hiljaisesti, ja vaikka hänen ympärillään
vallitsi synkkä pimeys, oli hän usein pyörtymäisillään mitatessaan
ajatuksillaan kuilun syvyyttä.

Mutta päättäväisesti jatkoi hän laskeutumistaan. Hän oli jo jättänyt
aikamoisen taipaleen taakseen, sillä rotkot olivat jo niin kapeat,
ettei hän voinut eroittaa taivasta yläpuolellaan. Hän pysähtyi
hetkiseksi hengähtääkseen hiukan ja katseli levottomana alas kuiluun.

Samassa oli hän päästää kummastuksen huudon, sillä noin kolmenkymmenen
askeleen päässä alapuolellaan oli hän näkevinään olennon, jonka
ääriviivat olivat kuitenkin niin epäselvät, että hänen täytyi tarkasti
silmäillä sitä ollakseen varma asiastaan. Nyt ei hän enää viivytellyt,
vaan liukui alas vaaraa halveksien. Olento, jonka hän oli huomannut,
oli Rosario. Nuori tyttö makasi pyörtyneenä tiheän köynnöskasviverkon
päällä aivankuin riippumatossa. Kun Ludvig näki, tämän tunsi hän kylmiä
väreitä selkäpiissään, ja hän pelästyi kauheasti. Hänen sydämensä löi
kiivaasti, kun hän ajatteli hennon tytön peloittavaa tilaa. Jumalan
kiitos, nyt oli ainakin hän auttamassa ja neuvomassa häntä.

Sill'aikaa oli rajuilma hiukan tyyntynyt. Sumu jakautui kahtia ja
aurinko ilmestyi näkyviin huntunsa takaa, vaikkakin sitä silloin
tällöin pimittivät ohitsekiitävät pilvet. Tuulenpuuskat tulivat yhä
heikommiksi.

Vasta nyt saattoi kreivi Ludvig huomata vaaran suuruuden, johon hän oli
joutunut ja jonka vallitseva pimeys oli tähänasti salannut häneltä.
Silmätessään jyrkkää kallionseinämää, jota myöten hän oli laskeutunut,
ei hän voinut käsittää, kuinka hän oli päässyt niin pitkälle putoamatta
rotkoon. Alemmaksi ei hän olisi voinut missään tapauksessa laskeutua,
sillä myrttipensaasta alkaen, jonka päällä Rosario makasi, oli rotko
aivan seinäjyrkkä. Vielä pari askelta, ja hän olisi ollut hukassa.

Juuri kun hän mietti, mitä olisi tehtävä, sai Cesarin etäinen haukunta
hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan ylös. Ja nyt päästi hän
riemuhuudon, sillä hänen ystävänsä olivat keksineet oivallisen
pelastusvälineen. Sitomalla yhteen lassot, joita ratsastajat Chilessä
aina kuljettavat mukanaan, oli Valentin laittanut pitkän köyden, jonka
hän nyt don Tadeon ja intiaanien avulla laski syvyyteen. Se oli onneksi
kylliksi pitkä ja Ludvig sai helposti kiinni siitä. Mutta hän ei
ajatellut ensin itseään, vaan donna Rosariota. Vedettyään nuoren tytön
köynnöskasviverkosta, sitoi hän köyden hänen vyötäisiensä ympäri niin,
ettei hän voinut millään tavoin syöksyä uudestaan syvyyteen. Sangen
hitaasti ja varovaisesti -- ettei hän vain kolhiutuisi kalliota vasten
-- vetivät ylhäällä olijat hänet luokseen, ja hetken kuluttua oli
Rosario turvassa. Myöskin uhrautuvainen ranskalainen pääsi samalla
keinoin takaisin ystäviensä luo.

Tällä kertaa ei don Tadeo tuhlannut turhia sanoja tyttärensä
pelastajalle, vaan loi häneen katseen, joka osoitti mitä lämpimintä
kiitollisuutta.

Hetken kuluttua tuli nuori tyttö tajuihinsa isänsä hellästi hyväillessä
häntä. Heikko punastus levisi hänen kasvoilleen, hän huokasi raskaasti
ja aukaisi silmänsä.

"Voi, isäni!" huudahti hän muistaessaan, mitä oli tapahtunut. "Mikä
kauhea putous! Luulin todellakin kuolevani!"

"Olet pelastettu -- älä ajattele enää muuta!" sanoi don Tadeo.




XXIX. VIIMEINEN TAISTELU.


Tapaus, josta äsken kerroimme, oli viivyttänyt paljon ystäviemme
matkaa, ja he koettivat nyt päästä eteenpäin niin nopeasti kuin
mahdollista. Mutta myrsky oli heille suureksi haitaksi, ja kului kauan,
ennenkuin he saapuivat "Poppamiehen hyppy" nimiselle paikalle, eräälle
viidenkymmenen jalan levyiselle kuilulle, joka jakoi kallion kahteen
osaan. Kuilun yli päästiin muutamia leveitä lankkuja myöten. Nimi Jana
Karam johtui eräästä tarusta, joka kertoi, että siihen aikaan, kun
Araukaniaa koetettiin valloittaa, hyppäsi eräs kastilialaisia sotureita
pakeneva poppamies kuilun yli, ja hämmästyksekseen näkivät
espanjalaiset soturit tällä tavoin saaliinsa luiskahtavan käsistään.

Pieni karavani sivuutti tuon vaarallisen paikan niin nopeasti kuin
mahdollista ja pääsi juuri polulle, joka johti chileläisille kentille,
kun Curumilla äkkiä antoi merkin pysähtyä.

"No, mitä on tekeillä?" kysyi Valentin kummastuneena. "Kiiruhtakaamme
eteenpäin niin pian kuin mahdollista. Me saavumme pian kentälle ja
pelastumme."

"Ei vielä", vastasi päällikkö osoittaen savupilveä, joka vähän matkan
päässä kohosi spiralimaisesti taivasta kohti.

"Vai niin, onkohan se taas tuo kirottu Toquin?" huudahti Tadeo
kummastuneena. "Hän on siis kiiruhtamisestamme huolimatta saanut meidät
jo kiinni."

"Antinahuel on viisas -- hän on saavuttanut meidät", sanoi Trangoil
Lanec alakuloisena. "Hän on voinut saapua tänne ainoastaan Jolka
nimisen paikan kautta."

"Mutta näin lyhyessä ajassa!" väitti kreivi Ludvig.

"Toquin tuntee tiet ja polut, myrsky viivytti meitä liian paljon."

Valentin kirosi. "Joudummeko siis aina tuhkasta tuleen. Mitä on nyt
tehtävä?"

"Ei mitään -- jatkamme matkaamme niin nopeasti kuin mahdollista",
vastasi Curumilla kylmäverisesti.

"Mutta jos Toquin on jo huomannut meidät?"

"Se on luultavaa," arveli ulmen kohauttaen olkapäitään. "Curumilla
hakisi silloin salaa apuväkeä haciendasta -- mutta me emme saa menettää
voimiamme, vaan meidän täytyy rauhallisina odottaa pahintakin."

"Siinä tapauksessa kuolemme mieluummin kuin sallimme, että nuo ryövärit
saavat vankinsa jälleen käsiinsä", huudahti Ludvig kuumeisella
päättäväisyydellä.

Kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja he ratsastivat
kaksinkertaisella innolla eteenpäin. Trangoil Lanec oli ottanut johdon
käsiinsä; hän kuletteli seuruetta monia, kiemurtelevia ja sinne tänne
risteileviä polkuja pitkin, joita vain erämaan pedot olivat polkeneet.
Ainoastaan intiaanit tuntevat salaisuuden kulkea aina oikeaan suuntaan
näissä labyrinteissä. Kahdenkymmenen minuutin marssin jälkeen saapuivat
matkalaiset Rio Pablo joelle, jonka he olivat muutamia tunteja sitten
jättäneet jälkeensä aivan toisessa osassa vuoristoa. Joki oli noin
puolen kilometrin levyinen; sen keskellä kohosi pieni särkkä.
Nähdessään sen vaihtoivat Trangoil Lanec ja Curumilla voitonriemuisen
silmäyksen. Kaikki istuutuivat nyt keinotekoiseen kanoottiin, jota he
olivat jo kerran ennenkin käyttäneet kulkiessaan joen yli. Tällä
saapuivat he vaikeuksitta turvapaikkaansa. Hevosetkin uivat sinne
väsymyksestään huolimatta.

Koko päivä oli nyt kulunut vaaroissa ja vastuksissa, ja väsyneinä
heittäytyivät nuo kuusi onnettomuustoveria maahan levätäkseen hiukan.
Oli jo tullut pimeä, mikään ei häirinnyt luonnon salaperäistä
hiljaisuutta. Vain silloin tällöin näkyi jonkun janoaan sammuttavan
eläimen epäselvät ääriviivat kuun valossa kaukana joen rannalla, tai
kuului susien valittavaa ulvontaa ja yöpöllöjen kirkunaa.

Yksinäisellä särkällä olevat matkalaiset koettivat nyt uskotella
toisilleen, että he olivat pelastuneita, mutta siitä huolimatta
kuuntelivat kaikki huolestuneina sekottautuiko yöllisiin säveliin jokin
vieras ääni. Tiesikö Antinahuel heidän olevan täällä, vai olikohan hän
joutunut väärille jäljille? Tätä kysymystä miettivät he lakkaamatta.
Mutta mikään ei liikahtanut -- kaikki olivat hiljaa, myöskin Cesar,
jolle vartioiminen oli uskottu. Tällä tavalla kului yö pelossa ja
vavistuksessa.

"No, pahin on kai nyt ohi", sanoi Valentin tyytyväisenä ulmeneille.
"Koska Antinahuel ei ole vielä näyttäytynyt, niin ei meillä ole kai
enää mitään peljättävää."

"Hiljaa!" komensi Curumilla. "Ettekö kuulleet jotain ääntä?"

Kaikki kuuntelivat -- taas kuului ääni, joka muistutti huokausta.

"Se on Cesar... koira antaa meille merkin", huudahtivat ranskalaiset
melkein yht'aikaa.

Kiiruusti juoksivat he rantaan, jossa koira vartioi, ja katselivat
ympärilleen. He eivät huomanneet mitään erikoista, kaikkialla vallitsi
sama hiljaisuus ja rauha kuin ennenkin. Ainoastaan korkea ruoho joen
rannalla liikkui hiljaa. Hetkisen luulivat Valentin ja Ludvig, että
heidän koiransa oli erehtynyt, mutta äkkiä he tunsivat päällikköjen,
jotka olivat kiiruhtaneet heidän jälkeensä, tarttuvan heitä vyötäisistä
ja paiskaavan heidät maahan. Useita laukauksia pamahti samassa. Kuulat
löivät kallioita vasten, ja muutamia nuolia lensi niiden yli.
Laukauksia seurasi villi ulvonta, johon kaiku vastasi toiselta
rannalta.

Nuo neljä miestä ampuivat tähtäämättä intiaaneja, jotka hyökäsivät nyt
esiin piilopaikastaan kuin parvi ahnaita petoeläimiä. Kaksi soturia
kaatui. Tämä näkyi laimentavan hyökääjien intoa, ja yhtä pian kuin he
olivat tulleet esiin; katosivat he nyt ruohostoon. He huomasivat, miten
vähän hyötyä ampuma-aseista heille oli ja muuttivat sentähden
menettelytapaansa. Antinahuel -- hän oli soturien johtaja -- jakoi
heidät kahteen osastoon. Toisen tehtävänä oli kiinnittää vihollisen
huomio puoleensa, sillaikaa kuin toinen Toquinin johtamana meni
muutaman sadan askeleen päähän ylemmäksi joelle.

Puolustajat oivalsivat kuitenkin tämän juonen; he tiesivät, ettei
heidän tarvinnut pelätä niitä araukaneja, jotka ampuivat heitä rannalta
ja kiinnittivät siis kaiken huomionsa sille paikalle, jossa muut
intiaanit kiireesti kyhättyine lauttoineen astuisivat maihin särkälle.
Mutta sitä ennen etsivät he donna Rosariolle paikan, jossa tämä olisi
turvassa kuulilta. Rauhallisina ja pelottomina odottivat he sitten
vihollisen tuloa.

Nyt kulki jo ensimäinen lautta, jossa seisoi noin seitsemän --
kahdeksan intiaania, virran mukana nopeasti särkkää kohti, ja
peloittavasti ulvoen ja heilutellen aseitaan hyppäsivät intiaanit
maihin. Mutta heidät vastaanotettiin sangen pontevalla tavalla.
Epätoivon raivolla hyökkäsivät särkän puolustajat heidän kimppuunsa, ja
intiaani toinen toisensa jälkeen kaatui maahan heidän voimakkaista
iskuistaan. Intiaanit eivät olleet vielä selvinneet hämmästyksestään,
ennenkuin neljä heistä ajelehti ruumiina kauas jokea pitkin. Mutta
leikki ei vielä loppunut. Niinkuin vertajanoovat hyenat hyppäsi taas
muutamia sotureja särkälle. Hetkisen raivosi kiivas taistelu molempien
puolueiden kesken. Huolimatta ponnistuksistaan täytyi puolustajien
kuitenkin vihdoin peräytyä erään vuorenseinämän taa, ja sieltä he
ampuivat araukaneja, jotka turhaan etsivät suojaa.

Sillaikaa oli toinen lautta tuonut särkälle Antinahuelin ja noin
kaksikymmentä soturia. Päällikön terävä katse huomasi heti don Tadeon
ulmenien rinnalla ja raivoisa hymy vääristi hänen piirteensä. Hän antoi
piiritetyille merkin neuvotellakseen heidän kanssaan, jonkatähden nämä
heti lopettivat ampumisensa.

Pelkäämättä astui Antinahuel esiin, ja katse, jonka hän loi Curumillaan
ja Trangoil Laneciin, näytti tahtovan tuhota heidät.

"Erehtyykö Antinahuel, vai näkeekö hän tosiaankin kaksi araukaniheimon
turmeltunutta poikaa edessään? Kaksi kavaltajaa on liittynyt
valkoisiin... punaisten miesten veri ei juokse heidän suonissaan!"

"Trangoil Lanec on yksi heimonsa päälliköistä!" vastasi ulmen ylpeästi.
"Kuka voi nuhdella häntä? Hän ei ole pettänyt veljiään. Hän ei ole
tähänasti ottanut osaa yhteenkään taisteluun kansaansa vastaan, sillä
hän vihaa ainoastaan Antinahuelia, ei araukaneja."

"Pojallani on kaksinainen kieli, kuka uskaltaa uskoa häneen?" vastasi
Antinahuel pilkallisesti. "Minkätähden vihaa hän Antinahuelia?"

"Antinahuel on salakavala; hänen sydämensä unohtaa pian, mitä hänen
suunsa puhuu!"

"No, onko Myskirotta samaa mieltä kuin tämä ulvova schakaali?" kysyi
Antinahuel vavisten vihasta.

"Isälläni ei ole mitään syytä surkutella meitä", vastasi Curumilla
rauhallisesti. "Hänen henkensä on ollut usein meidän käsissämme, ja
kuitenkin olemme säästäneet sen. Jos Antinahuel ärsyttää sotilaansa
kimppuumme, niin ei se ole meidän vikamme. Meidän täytyy puolustautua!"

"Antinahuel on araukanien Suurtoquin; hänen kätensä on vahva!" sanoi
päällikkö uhaten.

"Minkätähden kerskailee isäni arvosta, jota hänellä ei ole?
Araukaneilla ei ole enää Suurtoquinia."

Omituinen vavistus värisytti ennen niin mahtavan päällikön vartaloa,
kun hän kuuli Curumillan sanat, ja muisto tappiostaan näkyi riistävän
puhelahjan hetkiseksi häneltä. Mutta nähdessään miehen, jonka hän oli
vannonut kukistavansa, pudisti hän ajatukset pois ja kysyi lyhyesti:

"Tahtovatko poikani luovuttaa minulle vangit, jotka he ovat riistäneet
minulta?"

"Emme", vastasi Trangoil Lanec. "Valkoihoisten Suuri Kotka ja valkoinen
neito ovat turvassamme, ja Antinahuelin täytyy kulkea ruumiittemme yli
saadakseen heidät haltuunsa."

"Hyvä. Onko poikieni päätös peruuttamaton?"

"Ulmen on puhunut", kuului ylpeä vastaus.

"Te olette koiria ja vanhoja akkoja!" sanoi Toquin raivostuneena.
"Koska ette tahdo antaa minulle vapaaehtoisesti vankejani, riistävät
sotilaani ne teiltä väkivallalla."

Vihaisena vetäytyi Antinahuel takaisin ja antoi sotilailleen
hyökkäysmerkin. Kuin myrskytuuli hyökkäsivät araukanit nyt
vastustajiensa kimppuun. Puolustajat huomasivat heti olevansa hukassa;
sillä he eivät kauan jaksaisi taistella niin suurta ylivoimaa vastaan,
mutta he päättivät kaatua uskollisesti täyttäen velvollisuutensa.
Araukanisotureista oli jo viisi kaatunut maahan vastustajien
raivoisista iskuista; kolme oli kuolettavasti haavoittunut. Mutta olipa
Valentinkin saanut lievän kirveeniskun päähänsä, Trangoil Lanecin
vasemman käden oli keihäs lävistänyt, ja Curumilla ja Ludvig olivat
saaneet muutamia pieniä haavoja. Ainoastaan don Tadeo oli
haavoittumaton, hän taisteli poikasiaan puolustavan naarasleijonan
rohkeudella ja vimmalla.

"Tappakaa ne roistot. Tappakaa ne roistot!" ärjyi hän.

Huolimatta haavoistaan hyökkäsivät Valentin ja Ludvig uudestaan
vihollisen kimppuun ja iskivät heitä maahan kaikin voimin.

Sotureittensa taistellessa viittä vihollistansa vastaan hiipi
Antinahuel donna Rosarion luo aikoen ryöstää hänet. Trangoil Lanec
huomasi heti tämän, ja keveästi kuin pantteri hyökkäsi hän Toquinin
päälle. Ällistyneenä ulmenin äkillisestä hyökkäyksestä päästi
Antinahuel tytön ja kääntyi vastustajansa puoleen.

"Takaisin!" huusi hän Trangoil Lanecille kumealla äänellä.

Mutta urhoollinen päällikkö ei ajatellutkaan peräytymistä, vaan kohotti
tikarinsa iskuun.

"Kuole, koira!" ärjäsi Toquin ja antoi sotakirveensä pudota onnettoman
päähän.

Trangoil Lanec kaatui. Voittaja kumartui alas kohottaakseen kauhusta
lamautuneen tytön maasta, mutta nyt hyökkäsi uusi vihollinen, don
Tadeo, hänen kimppuunsa. Toquin päästi korisevan äänen, joka oli
vähällä tukehduttaa hänet, hänen otsasuonensa pullistuivat, ja huulet
vapisivat raivosta. Kauhistuttavalla voimalla heitetty tomahawki vinkui
taas ilmassa ja sattui vastustajan pyssyyn. Salamoivin silmin ja
yhteenpuristetuin huulin tarttuivat veriviholliset toistensa vyötäisiin
ja vierivät maahan koettaen pistää tikareillaan toisiansa kuoliaaksi.
Taistelu oli peloittava, sitä käytiin urhoollisen ulmenin ruumiin
vieressä, joka vielä liikahteli kuolemankouristuksissaan. Tadeo oli
sangen voimakas, mutta hän oli nyt tekemisissä miehen kanssa, jonka
voimien ja nopeuden uhriksi hän olisi kenties joutunut, jollei tätä
olisi vaivannut äärettömän raivon tuottamat kärsimykset. Sitäpaitsi ei
don Tadeo saanut kyllin lujaa otetta intiaanin liukkaasta vartalosta.
Curumilla ja ranskalaiset eivät voineet auttaa häntä, heidän täytyi
puolustautua auraukaneja vastaan, jotka pitivät heitä kovilla.

Don Tadeon loppu näytti lähenevän... hän taisteli henkensä edestä
vastustajansa kauhistuttavissa kourissa. Hänen ajatuksensa alkoivat jo
tulla epäselviksi; hän teki ainoastaan koneellista vastarintaa, kun...
sormet, jotka puristivat hänen kurkkuaan, päästivät äkkiä otteensa.

Tadeo ponnisti viimeiset voimansa, hänen onnistui riuhtaista itsensä
irti vastustajastansa ja nousta polvilleen. Mutta Antinahuel ei
hyökännyt uudestaan vastustajansa kimppuun, hän ei ajatellut edes
puolustustakaan, hän päästi vain syvän huokauksen ja vaipui maahan kuin
laho puu salaman iskiessä siihen.

Sydänhalvaus, joka johtui mielipuolisesta vihan- ja raivon
purkauksesta, oli äkkiä tehnyt lopun hänen elämästään.

Araukanipäällikön kaatuminen keskeytti taistelun hetkiseksi.
Kauhistuneina katselivat araukanit toquiniaan, joka makasi nyt kylmänä
ja liikkumattomana heidän edessään. Mutta olivatpa heidän
vastustajansakin syvästi liikutettuja. Heidän toverinsa, Trangoil
Lanecin, onneton kohtalo, tuotti paljon surua ja tuskaa noille neljälle
miehelle.

Mutta nythän ei ollut aikaa suruun, täytyi valmistautua jatkamaan
veristä taistelua. Niin pian kun heidän liikutuksensa oli laimentunut,
aikoivat he taas päättäväisesti hyökätä vastustajiensa kimppuun.

Mutta silloin pääsi kummastuksen huuto kaikkien huulilta... Intiaanit
olivat kadonneet Antinahuelin ruumis mukanaan.




XXX. LOPPU.


Ystäviämme, jotka olivat uskollisesti seuranneet toisiaan
vastoinkäymisissä, ei viimeisen taistelun jälkeen uhannut mikään vaara.
Haudattuaan Trangoil Lanecin ruumiin saman ulkonevan kallionkielekkeen
alle, jota donna Rosario oli käyttänyt turvapaikkanaan, lähtivät he
vaeltamaan hacienda de la Palomaa kohti, jonne he onnellisesti
saapuivatkin. Sieltä jatkoivat he matkaansa Santiagoon.

Rauha vallitsi nyt tässä kaupungissa, joka oli kauan ollut kapinan
lietenä. Don Gregorio Peraltan johtamana, joka don Tadeon katoamisen
jälkeen oli valittu Chilen tasavallan presidentiksi, parantuivat maan
olot huomattavasti. Hän oli jo kauan aikaa pitänyt ystäväänsä
kuolleena. Kukapa voi siis kuvailla hänen iloista kummastustaan, kun
tämä ilmestyi eräänä päivänä terveenä ja hyvinvoipana Santiagoon. Kuin
kulovalkea levisi tieto hänen paluustaan kaikkialle. Peralta tahtoi
jättää paikkansa ystävälleen, mutta tästä ei don Tadeo tahtonut kuulla
puhuttavankaan -- hänen isänmaansa oli pelastettu, ja niiden monien
liikuttavien tapausten jälkeen, joita hän oli kokenut, halusi hän
vetäytyä perhe-elämän rauhaan.

Nuo viisi vangittua araukani-päällikköä oli todellakin ammuttu, ja jo
ennen mainitsemiemme ehtojen mukaan tehtiin molempien kansojen kesken
liitto, joka myös tulevaisuudessa takasi heille siunaustatuottavan
rauhan.

Kuukausi äskenkuvailemiemme tapahtumien jälkeen vietettiin don Tadeon
talossa hiljaista mutta iloista juhlaa; kreivi Ludvig Preboisin ja
donna Rusarion häitä. Täten täytti entinen Mustan Sydämen johtaja
lupauksen, jonka hän oli antanut itselleen elämänsä kohtalokkaimpien
hetkien aikana, ja täytti myös samalla kaksi nuorta sydäntä onnella.

Huolimatta Ludvigin ja muiden hartaista rukouksista ja pyynnöistä eivät
Valentin ja Curumilla jääneet ystäviensä maakartanoon. Kuinka vaikeiksi
jäähyväiset tulivatkaan, etenkin ensinmainitulle, joka oli monta vuotta
ollut Ludvigin ystävä ja toveri, veti häntä kuitenkin sisäinen
levottomuus ja uudestaan herännyt kuljeskeluhalu eteenpäin. Minkätähden
jäisi hän tälle paikalle, josta hänellä oli enemmän synkkiä kuin
iloisia muistoja? Ludvig oli iloinen ja tyytyväinen, ja se oli kylliksi
Valentinille.

Kun kreivi eräänä päivänä etsi ystäviään puhuakseen heille tästä
asiasta, olivat he kadonneet. Myöhemmin sai hän tietää, että he olivat
menneet Curumillan kotipaikalle ja sitten yhä syvemmälle erämaahan, kun
Kepeäjalka -- päällikön vaimo -- oli surmattu sodassa.

Viisi vuotta myöhemmin päätti don Louis -- siksi kutsuttiin
ranskalaista yleisesti -- matkustaa nuoren vaimonsa kera chileläisille
tasangoille. Matka vei heidät Rio Pablo joen läheisyyteen, ja heille
muistui heti mieleen pieni särkkä, joka oli ollut surullisten
tapahtumain näyttämöpaikkana. He löysivät sen aivan samanlaisena kuin
ennenkin lukuunottamatta muutamia yksinkertaisia, liikuttavia sanoja,
jotka olivat hakatut haudalla seisovaan graniittipatsaaseen:

    "_Trangoil Lanec -- Syvä Laakso. Rauha jalon sotilaan
    ja urhoollisen päällikön, muistolle_."

Ludvig aavisti, mistä tämä kirjoitus oli tullut. Se oli viimeinen
kiitollisuudenosoitus ystävän kädestä.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARAUKANIEN PÄÄLLIKKÖ: INTIAANIROMAANI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.