E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VALKOLILJA

Kirj.

RUNA [Elisabeth Beskow]

Suomentanut M. S.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

1.

Punertavat pilvet ajelivat toisiaan puiden latvojen yläpuolella, ja tulipunaisena hehkui läntinen taivas laskevan auringon ympärillä, ennustaen myrskyä huomiseksikin.

Metsä humisi, ja korkeat hongat huojuivat, mutta ne seisoivat niin tiheässä molemmin puolin tietä, että ne antoivat suojaa kaikille, jotka siinä kulkivat.

Keveät, nopsajalkaisen hevosen vetämät rattaat vierivät ketterästi tietä myöten. Rattailla istui Västanforsin kirkkoherra, Edgar Sander, niin leveäharteisena ja suurena että tuskinpa kukaan hänen hoikkaa Brita-tytärtään tukevampi olisi mahtunut hänen rinnalleen. Mutta tälle siinä oli tilaa ja hän nautti matkasta. Hän ajoi aina mielellään Mustalla Nuolella, etenkin isän ollessa ohjissa, sillä hän antoi tuon aran eläimen porhaltaa melkein valtoinaan, mutta ei koskaan niin, ettei olisi kyennyt sitä hallitsemaan. Musta Nuoli oli tavallista arempi tällä matkalla, sillä metsä oli täynnä myrskyillan ihmeellisiä ääniä.

Isä ja tytär tulivat Bergshamran tehtaalta, missä Västankoski pauhasi hurjana ja valkovaahdossa. Siellä oli ollut ompeluseura, ja Brita oli ollut siellä isän mukana äidin sijasta, joka oli vilustunut. Brita ei pitänyt hiljalleen istumisesta ompeluseuroissa ja tunsi senvuoksi itsensä nyt yhtä vapautuneeksi kuin Musta Nuoli, joka ei milloinkaan viihtynyt olemaan vieraassa tallissa.

Pian kimalteli Lågarnin vesi edestäpäin puiden takaa, myrsky myllersi sen valkovaahtoiseksi ja ilta-aurinko heitti sen kuohuvaan pintaan väriloistettaan. Juuri siinä, missä koski laskee Lågarnin järveen ja missä maantiesilta menee joen yli, on Fors, tohtorin talo.

Sander pidätti hevosta, joka pysähtyi vastahakoisesti tehden turhia yrityksiä lähteäkseen taasen juoksuun.

— Juokse sisään, Brita, ja katso onko setä Bentick kotona ja pyydä häneltä jotain tippoja äidin yskään. Se oli paha viime yönä.

Yhdellä hyppäyksellä Brita oli rattailta maassa ja juoksi sisään. Hän meni ruokasalin läpi ja koputti seuraavalle ovelle.

Sieltä vastattiin: sisään! ja Brita avasi oven. Siellä istui tohtori Bentick yönutussa kirjoituspöytänsä ääressä tutkien suurennuslasilla yskösbasilleja. Hän käänsi päätään katsoen silmälasiensa yli Britaa.

— Vai mekö siellä olemme? sanoi hän ja nyökkäsi, mutta ei yrittänytkään nousta ylös Britan yhdeksäntoista-vuotisen arvoisuuden edessä.

— Isä kysyy, antaako setä jotain tippoja äidille. Hän yskii niin.

— Yskii? Kuinka kauan hän on yskinyt?

— Muutamia päiviä. Hän vilustui perjantaina eikä koskaan välitä varoa itseään, niin että yöllä se oli pahempi.

— Vai niin. Eikä muita ole, jotka häntä varoisivat?

— Minun ei maksaisi vaivaa koettaa saada äitiä varomaan itseään, hän ei tottele minua, selitti Brita.

Tohtori nauroi hänen ilmeiselle, äidin tottelemattomuudesta johtuneelle tyytymättömyydelleen.

— Olemmeko juosseet tänne varta vasten tippojen vuoksi?

— Ei, isä ja minä olemme paluumatkalla Bergshamrasta. Isä istuu rattailla.

Kuultuaan sen tohtori Bentick nousi ylös ja meni Britan kanssa ulos.

Kirjoituspöytänsä ääressä hän tavallisesti istui huolimattomasti kumaraisena, mutta kun hän suvaitsi suoristautua, muuttui hän pitkäksi ja komeaksi. Hänen olennossaan näkyi suurta, mutta laiminlyötyä ja käyttämätöntä voimaa.

— Hyvää päivää, rakas ystävä! On aina hauskaa nähdä sinun tuomiopäiväkasvojasi!

Niin hän tervehti sielunpaimentaan.

Sander katsahti tutkivasti häneen.

— Istuitko lasin ääressä nyt?

— En, suurennuslasin ääressä — kerrankin. Laskin tuberkelibasilleja — pikkupaholaisia, jotka toivon voivani ajaa ulos Sepän-Annasta. Ehkäpä se tepsii paremmin, jos sinä luet loitsuja sen lisäksi.

Sander säpsähti.

— Sepän-Annasta, — Pekan nuorta vaimoako tarkoitat? Onko hänen laitansa niin huonosti?

Tohtori nyökkäsi.

— Se oli lyhyt onni! huokasi Sander. Odotin paljon hänen vaikutuksestaan mieheensä. Hän oli hyvä ihminen.

— Oli? Tottakai hän vieläkin on sellainen.

— Mutta hänhän kuolee.

— Elähän hätäile! Niin en sanonut. Hänessä on tuberkeleja, mutta hänet voidaan kyllä pelastaa. Toimitan hänet johonkin parantolaan.

— Menen pajan ohi ja pistäydyn siellä mennessäni, sanoi Sander.

Tohtori laski kätensä hänen käsivarrelleen käskevin elein.

— Ei sanaakaan tuberkeleistä hänelle! Muistakin se!

— Totuus on aina paras, sanoi Sander ja kohtasi tohtorin lujan katseen yhtä lujin katsein.

— Toisinaan saattaa olla viisainta olla sanomatta sitä, ja pajassa ollessasi olet hyvä ja jätät sen sanomatta.

— Mitä oikeutta sinulla on käskeä minua? kysyi Sander jäyketen.

— Virkani oikeus.

— Minullakin on oman virkani oikeus.

Molemmat olivat yhtä jyrkkiä, molemmat yhtä päättäväisiä hallitsemaan toisiaan kuin estämään toisen itseensä kohdistuvat hallitsemisyritykset.

Brita seisoi vieressä osittain huvitettuna, osittain peloissaan ja ihmetteli miten asia päättyisi. Naisellisen kekseliäästi hän tarttui puheeseen erottaakseen heidät.

— Miten äidin yskäntippojen käy, setä Bentick?

— Niin tipat, tosiaankin! Aina me joudumme riitaan, sinä ja minä, sanoi tohtori ja päästi Sanderin käsivarren.

Tavallinen ilme palasi jälleen hänen kasvoihinsa ja hän katseli ystäväänsä leikillisesti.

— Kuinka vaimosi laita on?

— Sellainen ärsyttävä yskä, kuten tiedät. Tavallista vilustumista.
Olemme molemmat nukkuneet huonosti viime yönä.

— No niin, annan hänelle tippoja, että saat nukkua, sanoi tohtori näköjään niin tiedottomana sanojensa ivasta, että Sander ei sitä huomannut.

Kun Brita oli saanut lääkepullon ja hypännyt rattaille, sai Musta Nuoli vihdoinkin lähteä juoksuun. Se melkein lensi eteenpäin.

Tohtori seisoi paljain päin portillaan katsoen heidän jälkeensä.

— Tuota Sanderia! Ellei hän jonakuna päivänä aja nurin, niin on ihme. Nyt hän tietenkin rynnistää suoraan pajaan ja rikkoo niiden raukkojen onnen aikoja ennen kuin se on tarpeellista. Minä hölmö, joka lörpöttelin asiasta. Olisi ollut parempi, jos olisin istunut lasini ääressä, niin en olisi joutunut kiusaukseen kerskua tutkimuksillani.

Ja päätään pudistaen hän meni sisään, pani suurennuslasin syrjään ja sekoitti sen sijaan lasin itselleen. —

* * * * *

— Myrsky yltyy, isä.

— Niin oikea myrsky aina tekee illempana.

— Se tulee tuntumaan aukealla.

— Sen yli ajamme pian. Mutta ota tuolta loimi, jos sinun on kylmä.

— Kylmä! sanoi Brita sellaisesta epäluulosta loukkaantuneena.

Tyytyväinen vilahdus näkyi isän kasvoilla. Hän piti reippaudesta.

Sitten he tulivat tasangolle, joka kulki pitkin järven rantaa. Matalammilla seuduilla sitä ei olisi ajatellut tasangoksi, niin pieni se oli, mutta tässä metsäisessä vuorimaisemassa se teki sangen huomattavan erotuksen.

Kävi kuten isä oli luvannut, päästiin pian tasangon yli, ja pian olivat rattaat metsän suojassa.

— Luulen että poikkeamme Borgiin, minulla on nuoremmalle Clareukselle asiaa, sanoi Sander, kun he olivat tulleet syrjätielle, joka erosi suuresta maantiestä.

Musta Nuoli ei halunnut syrjätielle, sillä sehän ei vienyt kotiin, minne sen mieli teki. Mutta turhaan se koetti ponnistaa tahtoansa isäntänsä tahtoa vastaan. Sen täytyi totella ja se tottelikin, mutta hyvin huonotuulisena.

— Mene, mene! sanoi Sander ja huiskautti hieman hevosta, joka ponnahti lähtöön jonkinlaisella epätoivon raivolla ja melkein juoksi ylös jyrkkää tietä.

Mäellä oli vanha herraskartano, josta aukeni laaja näköala koko
Lågarnin yli toisaalle päin ja metsien ja metsäjärvien yli toisaalle.

Keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen puurakennus taitetun tiilikaton alaisine suurine ullakkoineen ja kaksi samankuosista ja -väristä pientä sivustaa reunustivat kolmella puolen lehmusten varjoamaa pihaa, jossa oli vihreiksi maalattuja kiikkulautoja ja rakennusten välisiä lautakäytäviä.

Tälle pihalle pyörähtivät nyt rattaat koiran haukunnan tervehtiminä ja pysähtyivät suuren rakennuksen portaiden eteen.

Kaaro ja Netta lakkasivat haukkumasta niin pian kuin Brita oli hypännyt rattailta ja ne olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän oli talon ystäviä. Ne hyppivät tervehtien hänen ympärillään näyttäen pyytelevän anteeksi haukkumistaan.

Brita taputti niitä, järjesti hiuksiaan ja katseli pihalle, missä myrsky pyöritti kellastuneita lehtiä hiekalla. Sitten hän kiiruhti sisään.

Sander sitoi hevosensa puunoksaan, kun hän ei aikonut viipyä niin kauan, että olisi maksanut vaivaa viedä sitä talliin. Ollen hyvä kaikkia kohtaan, jotka tekivät työnsä hyvin, otti hän tukon rattailla mukana olevia heiniä ja heitti sen Mustan Nuolen eteen. Mutta hevonen oli vielä loukkaantunut siitä, että oli ollut pakotettu poikkeamaan syrjätielle täällä sidottavaksi uudelleen odottamaan, minkävuoksi se luimisti korviaan taaksepäin, heilautti päätään ja näytti tahtovan sanoa, ettei se tahdo syödä.

Sander nauroi, taputti sitä kovasti lautasille ja meni sisään.

Kun Sander tuli johonkin paikkaan etsiäkseen jotakuta, ei hänellä ollut koskaan muuta kuin sama kysymys esitettävänä, tapasipa hän etsimänsä sijasta kenen muun tahansa. Nyt hänellä oli asiaa talon pojalle, kandidaatti Uno Clareukselle. Senvuoksi hän ei mennyt kapteenin huoneeseen alimpaan kerrokseen, vaan suoraan ullakkokerrokseen siihen huoneeseen, missä Uno asui.

Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon Uno oli jättänyt opinnot antautuakseen ehyeltään kirjalliseen toimintaan. Hän oli nimittäin jo opiskeluaikanaan kirjoittanut runoja, kyhäelmiä ja novelleja sellaisella menestyksellä, että se oli noussut hänelle päähän — ja pannut sen pyörälle, sanoi hänen isänsä. Nyt hänellä oli tekeillä suurenlainen dramaattinen teos ja saadakseen olla aivan häiritsemättä hengettärineen hän oli tullut kotiin Borgiin ja pyytänyt saada eteläisen päätyhuoneen ullakolla, sillä se oli niin erikseen, ja sitten ullakkohuoneissa on erityistä tunnelmaa, arveli hän.

Tähän runouden tyyssijaan suuntasi nyt tuo kaikelle taiteelle sokea ja kuuro kirkkoherra Sander raskaat askelensa.

Mutta hän ei löytänyt sitä, jota haki huoneesta. Sen sijaan hän tapasi siellä kapteeni Clareuksen, joka mukavasti lojui korituolissa jalat toisella tuolilla, vaippa pyöreällä vatsalla, kirja kädessä ja sikari suussa.

Kapteenilla oli sangen ylhäinen ulkomuoto, sileäksi ajeltu leuka, lyhyeksi leikatut harmahtavat viikset, leikillisyyden ilme suun ympärillä, huoleton katse tuuheiden, vielä mustien silmäkulmien alla olevissa luottavaisissa sinisissä silmissä.

Hän tuli iloiseksi saadessaan nähdä Sanderin ja teki liikkeen ikäänkuin noustakseen ylös, mikä ei kuitenkaan ollut todella tarkoitettu ja mikä päättyi niin, että hän ojensi kätensä ja työnsi lähellä olevaa tuolia.

— Istu ja juttele ja ota sikari.

Hän viittasi kädellään pöydällä olevaan sikarikoteloon.

— Missä Uno on? kysyi Sander heti.

— Hän ei ole täällä kuten näet. Minäkin odotan häntä sanoakseni hänelle, että tämä kirja, jonka hän on lainannut minulle sivistyttääkseen minua, on vain lorua. Istu, veli rakas! Hän tulee kyllä pian, hän on ollut kauan ulkona.

Mutta Sander jäi seisomaan.

— Minulla on hänelle asiaa, tahtoisin saada sen mieluimmin toimitetuksi tänä iltana.

— Hän ei tule kotiin ennemmin siksi että sinä seisot, niin istu siis. En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan niin sitkeän itsepintaisesti kuin sinun. Istu, muuten minä hermostun.

— Missä Uno on? Mitä hän tekee ulkona niin kauan? kysyi Sander.

Hän tuli aina kärsimättömäksi kun hänen piti odottaa.

— Ajattelee kai, otaksun minä. Ja hartaasti toivon myrskyn sysäävän hänen ajatuksiaan. Hän väittää, että ne ovat olleet kuin umpilukossa viime aikoina, ja se on tehnyt hänet niin huonotuuliseksi, että mieluummin tekee kierroksen päästäkseen tapaamasta häntä.

— Miksi hän kuluttaakaan aikaansa näytelmien töherrykseen? Hän saisi ryhtyä johonkin hyödyllisempään. Siinä sinä tuskin teet oikein, että annat hänen kulkea täällä laiskotellen.

— Enhän minä anna hänen laiskotella, vastasi kapteeni tyytyväisin haukotuksin. Sen tekee eukkoni. Ja mitä minä silloin mahdan? Sinähän tiedät, että mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala.

— Sitä minä en ensinkään tiedä, virkkoi Sander torjuvan arvokkaana, mikä hyvin huvitti kapteenia. Mutta mitä nyt Unoon tulee, niin olen tullut esittämään hänelle erästä hyödyllistä toimintaa.

— Vai niini Muokkaamaan maata musteisilla käsillään vai kiviäkö vääntämään kilpaa sinun kanssasi? kysyi kapteeni, viitaten ruumiilliseen työhön, jota voimakas kirkkoherra virkistyksekseen teki silloin kun sielunhoidolta jäi aikaa.

— Minulla on tapana koota entisiä rippilapsiani kerran kuukaudessa iltakokoukseen pitäjäntuvalle. Nyt tahdon, että hän torstaina tulee pitämään heille esitelmän.

— Mistä sitten? kysyi kapteeni ottaen sikarin suustaan voidakseen esteettömästi ällistellä.

— Esimerkiksi runoudesta.

Kapteenin suu ja silmät suurenivat yhä enemmän.

— Runoudesta? Ja sinäkö, joka harrastat vain jumaluusoppia ja ruumiillista työtä, esität sellaista?

— En ole niin yksipuolinen. Tahdon, että kaikki voima otetaan huomioon hyvän palveluksessa. Harrastan kansanvalistusta eri aloilla. Jos Uno voi tehdä muut osallisiksi niistä tiedoista, mitä hänellä on, hyödyttää hän niillä. Siihen tahdon antaa hänelle tilaisuuden.

Tuo tarmokas mies, joka ei saattanut nähdä käyttämätöntä voimaa pohtimatta heti sen hyötyätuottavia mahdollisuuksia, käveli edestakaisin lattialla. Kapteeni tuprutteli sikariaan katsellen ystäväänsä hyvänsävyisellä pilalla.

Nuo kumpikin tekivät mielellään jokaiselle hyvää, mutta toinen teki sitä periaatteesta, vastoin luontaista itsekästä taipumustaan, toinen luontaisesta hyvyydestä.

Yht'äkkiä ovi aukeni, ja Uno Clareus tuli sisään.

Hän pysähtyi vastenmielisesti yllättyneenä huomatessaan ihmisiä huoneessaan. Uusiutunut innoitus täydessä liekissä hän oli kiiruhtanut kotiin heti syventyäkseen kirjoitukseensa. Hän ei voinut hillitä kärsimättömyyttään eikä vaivautunut sitä peittämäänkään, se näkyi hänen vilkkaitten kasvojensa joka piirteestä.

Sopimattomampaa hetkeä ei Sander olisi voinut valita asiansa esittämiseen, ja jos hänellä olisi ollut puoleksikaan niin paljon ihmistuntemusta kuin sitkeyttä, olisi hän lykännyt asiansa toiseen kertaan, mutta sellainen ei nyt pälkähtänyt hänen päähänsä.

Kuultuaan, mistä oli kysymys, Uno pudisti kiivaasti päätään.

— En ole koskaan pitänyt esitelmää enkä voi suostua siihen, vastasi hän jyrkästi.

— Joku kerta pitää olla ensimmäinen, sanoi kirkkoherra.

— Miksi niin? Minä en milloinkaan aio pitää esitelmiä, kaikkein vähimmin runoudesta talonpoikaisnuorukaisille.

Uno oli niin kärsimätön, että hän unohti olla kohtelias.

Sanderia suututti vastustus.

— Sinun pitäisi olla kiitollinen, kun sinulle tarjotaan tilaisuus, jolloin voit olla hyödyksi, sanoi hän.

— Minulla on tehtäväni, ja se on kirjailijan, sanoi Uno arvokkaasti suoristautuen. Tuo hennon nuorukaisen ylpeän itsetietoinen liike, nuorukaisen, jolla oli punakat nuoret kasvot ja jonka viikset vielä olivat untuvantapaisina haivenina, viekoitteli hupaisan hymyn kapteenin huulille. Mutta Sander ei tavallisuuden mukaan huomannut koomillisuuden varjoakaan.

— Sen, joka osaa kirjoittaa, täytynee osata puhuakin, sanoi Sander, joka ei vielä ollut luopunut yrityksestään.

— Sen, joka osaa kävellä, täytynee kai osata lentääkin, myönteli kapteeni nousten ylös.

Hän antoi peiton pudota lattialle ja ojentelihe pitkin haukotuksin.

— Uno, teethän mitä sinulta pyydän? kysyi Sander.

Uno joutui pois suunniltaan tällaisesta itsepäisyydestä, joka ei jättänyt häntä rauhaan.

— En tahdo puhua runoudesta, tahdon vain runoilla. Muutoin ei minulla ole aikaa ajatella esitelmää, olen parhaillaan kiinni työssä, joka sitoo minut kokonaan enkä voi enkä saa enkä tahdo hajoittaa itseäni.

Tästä vastauksesta Sanderinkin piti ymmärtää, että enemmät pyytelemiset olivat turhat. Mutta hän oli hyvin suuttunut, sillä hän ei koskaan voinut sietää ihmisten vetäytyvän syrjään siitä minkä hän piti heidän velvollisuutenaan.

Kapteeni katsoi huvitettuna toisesta toiseen.

— Tule, sanoi hän tarttuen Sanderin käsivarteen. Näen Unosta, että hänen kirjailijavimmansa on yhtä sitkeä kuin sinun tarmosi ja hän räjähtää, ellemme jätä häntä rauhaan. Etkö voi pyytää minua pitämään esitelmää? Minä osaan kyllä puhua rakentavasti. Esimerkiksi sodasta.

Hän koetti huomaamatta vetää ystäväänsä ovea kohti. Sander seurasi vastahakoisesti.

— Onko se tosiaankin sinun viimeinen sanasi? kysyi hän Unolta.

— On, vastasi tämä näyttäen niin innokkaasti haluavan jäädä yksin, kuin olisi tahtonut ampua nuo molemmat ulos.

Hänen erinomaiseksi tyydytyksekseen he poistuivat todellakin.

Uno suoristausi vapautuksen tuntein ja pudisti vielä puolittain raivoisana nyrkkejään ovea kohti. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, otti käsikirjoituksensa esille ja oli pian syventynyt työhönsä, taiteellisen puolipitkän tukan valahtaessa otsalle.

2.

Mutta miten Brita oli aikaansa viettänyt isän ollessa epäonnistuneella käynnillään Unon ullakkokamarissa?

Brita oli kulkenut ympäri huoneita etsien ihmisiä. Eteisestä hän oli silmännyt ruokasaliin, korkeaan, suureen huoneeseen, jossa oli raskaat mahonkiset huonekalut ja jonka katossa riippui kirjailtu tammikruunu. Keveästi Brita juoksi lattian yli lukuhuoneeseen, mutta sielläkään ei ollut ketään, kaikki oli siellä hienosti järjestettyä ja autiota.

Lukuhuoneesta Brita tuli kirjastohuoneeseen, jota yleensä pidettiin Borgin kauneimpana huoneena. Se ulottui yli koko rakennuksen toisen lyhyen sivun ja siinä oli ikkunoita kolmelle taholle. Kaksi suurta, leveää kirjahyllyä aiheuttivat huoneen nimen, mutta muuten siellä oli runsaammin taideaarteita, tauluja, veistoksia ja vanhoja esineitä.

Brita näki heti, ettei ketään ollut sisällä tänä iltana, ja innokkaana tapaamaan jonkun ennenkuin isä kutsuisi häntä kotimatkalle, kiiruhti hän taas kauniin huoneen läpi, omistamatta sen nähtävyyksille katsettakaan ja tuli näin taas takaisin eteiseen.

Kapteenin vastaanottohuoneeseen hän ei mennyt eikä myöskään toiselle puolen keittiön taholle, vaan sen sijaan ylös toiseen kerrokseen.

Täälläkin oli eteishalli, jossa oli ovia kolmelle eri taholle. Perällä olevat kaksoisovet veivät suureen saliin, joka oli ruokasalin yläpuolella ja jossa oli viisi korkeata ikkunaa länteen, näköala Lågarnille ja vastakkaisen rannan kukkuloille. Toiselta puolen tultiin vierashuoneisiin ja makuuhuoneisiin, toisaalta tyttöjen ja kotiopettajattaren huoneisiin. Jälkimmäisiin aikoi Brita suunnata askelensa, kun hän pidättyi kuullessaan pianonsäveleitä salista. Se oli hyvin heikkoa ja yksitoikkoista soittoa, ja Britaa ihmetytti, kuka saattoi tuolla tavoin soittaa. Varovaisesti hän avasi oven ja katsoi sisään.

Myrskyillan aurinko, joka oli alhaalla vastakkaisen rannan yläpuolella, loisti veripunaisena ikkunasta. Valkeiden huonekalujen kullatut leijonanpäät loistivat, ja siivekäs sfinksi koilliskulmassa olevan peilipöydän alla näytti saavan eloa laskevan auringon loisteesta. Mutta tulipunainen hohde himmeni laskeutuessaan harmaalle päälle, joka kumartui koskettimien yli viheriän vierashuoneen puoleisessa kulmassa. Rajattomasti hämmästyen Brita näki mamselli Klaran, taloudenhoitajattaren, istuvan siellä soittamassa.

Pieni ja harmaa oli Klara-mamselli, vanha talon asukas. Viisikymmentä vuotta oli hänen palvelusaikansa kestänyt, ja nyt hän ei enää jaksanut juuri paljon hyötyä tehdä. Mutta sitä hän ei huomannut, päinvastoin hän luuli olevansa korvaamaton eikä ymmärtänyt ollenkaan rouvansa hienotunteisia viittauksia eläkkeestä.

Tänä iltana Klara-mamselli oli antanut palvelijoille loman, että he pääsivät kylän lähetystalolle kuulemaan kuinka messinkisoittimet koettivat kilpailla myrskyn kanssa. Hänen mieleensä ei ollut johtunut itse mennä sinne, hänen täytyi katsoa kotia etenkin nyt, kun hänen rouvansa oli Tukholmassa käymässä. Klara-mamselli ei olisi koskaan mennyt ovesta ulos rouvansa poissa ollessa, sillä hän oli varma siitä, että jos hän olisi mennyt, olisi joko koti hänen palatessaan ollut palanut tai sen arvoesineet varastetut tai jokin muu onnettomuus tapahtunut.

Neiti Vilde ja tytöt olivat myös menneet konserttiin. Uno-herra oli ulkona, ja kun Klara-mamselli oli silmännyt kapteenin huoneeseen ja huomannut sen tyhjäksi, luuli hän olevansa aivan yksin talossa. Oli peräti harvinaista, että Klara-mamsellin jollain tavoin teki mieli karata aisoista. Tämän merkillisen päähänpiston johtamana hän oli mennyt ylös suureen saliin ja istuutunut pianon ääreen.

Ei sentähden, että hän ollenkaan olisi osannut soittaa tai koskaan oli osannutkaan. Kaikki, mitä hän taisi, rajoittui muutamiin sointuihin, jotka hän oli oppinut kerran nuoruudessaan eräältä nuorelta merimieheltä, joka oli hukkunut, ennenkuin hän oli ennättänyt tulla hänen vaimokseen. Näitä sointuja hän nyt koetti hakea pianosta, ja kun hän siinä onnistui, ihastui hän niin, että hän soitti niitä kerran toisensa jälkeen. Mutta tuntien olevansa luvattomalla asialla hän soitti niin hiljaa, niin hiljaa. Hapuileva oli hänen kosketuksensa, ikäänkuin muisto, joka harhailee takaisin kauas menneeseen aikaan.

Ääneti seisoi Brita ovella ja kuunteli huvitettuna, auringon laskiessa vuorten taakse ja huoneen valaistuksen häipyessä hämäräksi.

Heikkonäköisenä ja huonokuuloisena Klara-mamselli ei ollut huomannut saaneensa kuulijan, vaan jatkoi häiriintymättä sointujaan milloin bassossa milloin diskantissa.

Muutamia minuutteja Brita oli seisonut ja kuunnellut, kun hän kuuli ullakon portaiden narisevan raskaiden askelien alla. Ääneti hän painoi oven kiinni, ja kun isä ja kapteeni Clareus tulivat halliin, pani hän sormen hymyilevälle suulleen ja teki liikkeen kädellään saliinpäin.

Kapteeni, jota tämä viittaus lähinnä tarkoitti, hiipi hiljaa sen oven luo, jota Brita raotti ja katsahti sisään.

Hänen silmänsä välähtivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, ja oikein kiitollinen oli katse, jonka hän vetäytyessään takaisin loi Britaan, sillä tämä oli näyttänyt hänelle oikein makupalan.

Sander ei ollut huomannut Britan viittausta eikä kapteenin pysähtymistä, vaan oli jatkanut matkaansa portaita alas, ollen liian suutuksissaan asiansa epäonnistumisesta välittääkseen sillä kertaa mistään muusta.

Kapteeni ja Brita kulkivat kumpikin hänen jäljessään, molemmat sanomattoman huvitettuina odottamattomasta, salissa näkemästään näystä.

— Hän luulee, ettei kukaan osaa vartioida taloa varkailta niin hyvin kuin hän, sanoi kapteeni naureskellen. Ja nyt kuitenkin olemme varastaneet hänen pienen salaisuutensa, hänen mitään huomaamattaan.

— Ihmettelen, mistä hän on löytänyt nuo soinnut, tirskui Brita.

— Sen linnut mahtavat tietää. Mutta elä missään tapauksessa, Brita, salli hänen ikinä tietää, että olemme olleet kuuntelemassa, se musertaisi hänet. Hän luulee kai olevansa yksin talossa.

Ja kapteeni nauroi sydämellistä, tarttuvaa nauruaan.

— Minun täytynee kai mennä ulos kävelemään kunnes hän lopettaa, ettei hän huomaa minun olleen kotona.

Ulkona pihalla, joka nyt oli pimeänä vanhojen lehmusten humisevan lehvikon suojassa, oli Musta Nuoli voittanut pahan tuulensa ja suvainnut syödä heinät. Nyt se seisoi aterioineena ja vilkutti korvillaan, miettien olisiko kiskaista itsensä irti, ellei isäntä pian tulisi irroittamaan.

— Miks'ette te voi jäädä iltaan asti, sinä ja Brita? kysyi kapteeni tultuaan ulos ja nähtyään Sanderin irroittavan hevosta.

— Ei ole aikaa. Tuhat asiaa odottaa minua.

— Eikö 999 vain? kysyi kapteeni pyytävästi.

Brita nauroi hänen hupaisalle ilmeelleen, mutta Sander ei muuttanut ilmettään. Hän istuutui leveänä ja raskaana ja Brita ennätti tuskin hypätä rattaille hänen viereensä, ennenkuin Musta Nuoli kiisi portista ulos.

Brita kääntyi ympäri ja huiskutti hyvästiksi kapteenille, joka heilutti hänelle keppiään asettaessaan lakkia päähänsä ja viheltäessään Kaaroa ja Nettaa, jotka tulivat täyttä vauhtia osoittaen koirien altista ihastusta kaikkeen, mikä viittaa kävelyyn.

— Nyt saamme kiirehtiä, sanoi Sander, heidän kääntyessään Borgin tieltä suurelle maantielle.

Tie kulki ensin hetkisen Lågarnin rantaa pitkin ja poikkesi sitten vasemmalle metsään. Korkeina ja tummina seisoivat jättiläiskuuset molemmin puolin tietä, ja hämärissä näytti metsä läpipääsemättömältä. Siellä ja täällä se oli saanut kuitenkin uhrata muutamia puita ja tehdä tilaa muutamille tuville sekä niiden pienemmille tai suuremmille palstoille.

Ajajat kulkivat sivu koulutalon, missä koulusali oli pimeänä, mutta tulta pilkotti opettajattaren huoneesta.

Vähän matkan päässä siitä oli paja. Siellä tehtiin vielä työtä, ja kipunat tuprahtelivat savupiipusta ja liehuivat ilmassa sammahtaakseen sitten metsänpimeään. Sepän tupa oli kivenheiton matkan päässä kauempana, ja siellä vaimo keitti paraillaan illallista.

Sander hiljensi vauhtia, mutta asian harvinaisuuden vuoksi hän epäröi hetkisen, ennenkuin päätti pysähtyä.

— Pitele sitä hetkinen. Pistäydyn vain sisällä tervehtimässä, sanoi hän antaen ohjakset Britalle.

Sepän-Anna katsoi ystävällisesti kirkkoherraan. Hänellä oli sielukkaat kasvot ja tavattoman säteilevä hymy.

Tuon muutoin sangen jäykän miehen ääni tuli helläksi hänen puhuessaan vaimon kanssa. Vaikka hän ei ollut tahtonut luvata mitään tohtorille, ei hän sanonut nyt mitään Sepän-Annalle hänen sairaudestaan, vaan puhui muuta sen lyhyen ajan, minkä jouti tuvassa olemaan.

Brita oli iloinen, kun isä tuli takaisin, sillä Mustaa Nuolta, ei ollut hauska pidellä.

Asunto, jonka he tämän jälkeen sivuuttivat, oli Jumalan ja kuolleitten. Valkeana hohti kirkko hämärissä, joka oli täällä vaaleampaa kuin metsätiellä. Harmaa ja sammaltunut oli kiviaita, joka ympäröi hautausmaata, missä riippakoivut varjosivat oksillaan vinoja ristejä ja paremmin tai huonommin hoidettuja hautakumpuja.

Jonkun matkan päästä kirkon itäpuolelta kiiluivat Västanforsin kirkonkylän tulet. Kymmenen minuutin matka oli palaavilla vielä vastakkaiseen suuntaan pappilaan Billingen järven rannalle.

Sanderin ei tarvinnut nyt enää käyttää ohjaksia, sillä itsestään Musta Nuoli kääntyi porttiaukon läpi tiheään puistikkoon ja pysähtyi pääportaiden eteen. Punaiseksi maalattuna valkeine kulmauksineen ja vihereine ikkunapielineen seisoi pappilan rakennus rantatörmällä puutarhan keskellä.

Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa senvuoksi oli sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianino. Sen ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei ollut pihan, vaan järven puolella.

Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää. Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa, ja se oli Anna. Mutta hän muutti sen satutunnelmaa ylemmäksi. Keveässä sumussa, joka toisinaan tyyninä syysiltoina leijaili lammen vesillä, hän ei nähnyt sadun keijuja, vaan enkelien siipien välkettä.

Kun veden peilipinta aamu- tai iltavalaistuksessa tulena hehkui, ei hän nähnyt siinä heijastusta syvyydessä olevasta metsänhaltijan linnasta, vaan hän näki ylösnousemisen tulensekaisen lasimeren, missä pyhät seisovat harput käsissä.

Anna Sander oli kuusitoistavuotias ja muistutti varhaista kevätpäivää, jolloin koivut seisovat puolipuhjenneina ja niiden vaaleanvihreät värivivahdukset väreilevät niiden valkorunkoja vasten. Silmäkulmien kaarissa oli unenhieno piirre, ja suu oli tuntehikas. Silmien enemmän vakava kuin iloinen ilme samoinkuin leuan muoto ilmaisi tahdonlujuutta, mikä ei kuitenkaan ollut vielä tietoinen itsestään.

Hän oli keskeyttänyt yksikätisen läksyjen harjoittamisen soittaakseen erään lempivirtensä säveltä, jota hän lauloi hiljaisella äänellä, peläten jonkun kuulevan.

    Puhtahaks minut, Herra, sä luo!
    Harhasta pois ota, helmahas tuo!

Hän lauloi kaikki säkeistöt syvällä ja hartaalla vakavuudella.
Tällaisetkin säkeet kuin nämä:

    Puhdista vain kaikki sa pois,
    Luotasi mun mikä estää vois,

tulivat vilpittömin tuntein hänen vielä lapsellisilla huuliltaan, sillä hän tunsi itsensä usein hyvin syntiseksi, mikä aiheutui tavattoman arasta omastatunnosta, jota painoi kodin ilmapiirille ominainen moitesävy.

Harvinaisuuden vuoksi hän unohti ajan siinä istuessaan. Oli hauskaa laulaa, kun hän oli varma siitä, ettei kukaan kuullut häntä, ja nythän hän siitä saattoi olla vakuutettu, kun isä ja Brita olivat poissa ja äiti alakerran makuuhuoneessa toisessa päässä rakennusta. Ensi kertaa hän ei laulanut virttänsä, hän alkoi sen nyt jo osata.

Yht'äkkiä hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan. Käännyttyään hän näki isänsä leveän ja raskaan olennon salin ovella.

— Minä tulen illalliselle, mutta ei näy ketään ihmistä eikä ruokaa pöydällä, sanoi hän tyytymättömänä.

Anna, jonka talousviikko oli paraillaan, punastui syyllisenä, sulki pianon ja meni ovea kohti, mutta isä ei väistynyt, jonka vuoksi Anna jäi seisomaan hänen eteensä.

— Sinä et saa antaa soiton ehkäistä muiden velvollisuuksien täyttämistä, senvuoksi että pidät sitä hauskimpana, sanoi hän.

— En tiennyt, että oli niin myöhä, puolustihe Anna hiljaisena.

— Sinun pitää oppia ottamaan ajasta vaari, se on liian kallista käytettäväksi muuten kuin parhaimmalla tavalla, vastasi isä enemmän kehoittavalla kuin ankaralla äänellä.

Hänen väistyessään nyt ovelta, Anna meni ruokasaliin ja kattoi illallisen mahdollisimman nopeasti ikäänkuin olisi sillä toivonut voivansa sovittaa laiminlyönnin.

Kun se oli valmis, tuli rouva Sander nuhaisena ja kalpeana shaali hartioilla ja lempeät, kauniit silmät yön valvonnasta punertavina. Hän yski lakkaamatta ja näytti rasittuneelta.

— Pistäysin kotimatkalla Bentickin luona ja sain lääkettä, jota sinun pitää ottaa yöksi, sanoi hänen miehensä.

— Minkätähden vaivasit itseäsi kiusaamaan tohtoria minun tähteni? Olisinhan voinut maata toisessa huoneessa ensi yönä, niin en olisi häirinnyt sinua.

— Nyt sitä ei tarvitse tehdä, jos otat tätä lääkettä, vastasi hänen miehensä leipää leikaten.

— Minkälaista ompeluseurassa oli, Brita? kysyi hän yskien.

— Kuten tavallisesti.

— Kerrohan vähän.

Brita oli ylenkatseellisen näköinen, ikäänkuin olisi ajatellut ettei siinä ollut mitään kertomista, mutta sitten hänen päähänsä pisti kertoa omalla tavallaan.

— Tulimme juuri kun Vassin täti oli purkautumaisillaan rattailta alas. Isä meni ensin pistäytymään konttorissa, niin että minä sain laahata Vassin tädin portaita ylös. Minä tartuin häneen lujasti, mutta hänhän on aina hengästynyt ja hengästyi lisää portaista ja innokkaasta puhelustaan. Olimme ensimmäiset rouva Bergin ja Liisa Nilsonin kera. "Minulla on sanomista, minulla on sanomista!" puhkui täti Vass, ollessaan vielä ovella. Hänellä ei ollut vielä henkeä tarpeeksi sanoakseen mitä hän tahtoi sanoa, mutta hänen täytyi ainakin ilmoittaa, että hänellä oli jotakin sanottavaa, ettei kukaan olisi ehtinyt ruveta puhumaan ennenkuin hän sai sanoa sanottavansa.

Isä rypisti otsaansa Britan noin puhuessa vanhemmista ihmisistä, ja äiti huomatessaan sen, kävi levottomaksi toiselta puolen haluten kuulla enemmän, mutta toiselta puolen peläten Sanderin todella suuttuvan. Vaikka Brita huomasi sekä isän paheksumisen että: äidin levottomuuden, jatkoi hän huolettomasti kertomustaan. Toisinaan hänet valtasi rohkeuden henki, ja silloin hän ei antanut pelästyttää itseään. Kodin tunnelma oli hänestä niin harmaata ja yksitoikkoista, että hänen täytyi heittää siihen toisinaan sytykettä.

Hänellä oli erinomainen matkimistaipumus ja hän puhui juuri samoin kuin hänen kuvattavansa henkilö, hän kertoi niin huvittavasti ja samalla niin totuudenmukaisesti ja pohjaltaan viattomasti, että isä huolimatta paheksumisestaan ei tullut häntä keskeyttäneeksi eikä äiti levottomuutensa ohella voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.

Ja sen nähtyään Brita tunsi itsensä ylpeäksi ikäänkuin olisi saavuttanut voiton.

3.

Kun Lucia Vilde, Borgin kotiopettajatar, tuli huoneeseensa illalla 11 aikaan, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos.

Sitä hän ei tavallisesti mielellään tehnyt, kun oli kuutamo kuten nyt,
sillä kuunvalo liikutti hänen mieltään ja teki hänet alakuloiseksi.
Mutta tänä iltana kuu paistoi myrskypilvien lomasta, ja se teki sen
Lucian silmissä siedettävämmäksi. Myrskystä hän piti ja hän katseli nyt
Lågarnin vihaisia aaltoja ja huojuvia puita.

Hän näki nuoren koivun taipuvan syvään myrskynpuuskan käsissä, mutta niin pian kuin tuuli helpotti, ojentausi se jälleen suorana ja notkeana ja seisoi siinä pudistaen puoleksi lehdettömiä oksiaan. Runko hohti valkeana kuutamossa.

Nuoren koivun elämä ei ollut päättynyt kesän vehreyden loppuessa, ensi keväänä se vihannoisi uudelleen ja kasvaisi korkeammaksi.

Lucia Vilde katseli koivua ja ihmetteli, seuraako ihmisenkin elämässä syksyn hävitystä uusi kevät. — Niin, kaiketipa myrskyn jälkeen saattaa uudelleen nousta, ajatteli hän, mutta miten säilyttää elämän voima sitä vastaan mikä kuluttaa?

Lucia Vilde oli jo yli kolmenkymmenen ja hänellä oli jo hopeajuovia hiuksissa, vaikka ne olivat sellaista väriä, joka ei helposti harmaannu. Hänen eloisat liikkeensä samoinkuin silmien ilme kuvastivat hermostuneen valveutunutta, salaisen tuskan kiihoittamaa sieluelämää.

Paetakseen itseään hän antausi innolla toisten harrastuksiin ja rakasti sellaista työtä, joka eniten vaati. Täällä Borgissa hän oli viihtynyt ensi hetkestä. Siitä oli nyt kuukauden päivät kun hän oli tullut. Täällä oli monta, jotka tarvitsivat hänen mielenkiintoansa, ja työtä oli paljon.

Pahinta oli, pitkinä iltoina, sillä täällä mentiin aikaisin nukkumaan, mutta uni ei tullut aikaisin Lucialle. Jos se joskus tulikin, poistui se sitä aikaisemmin aamuisin. Jos hän nukkui ennen puolta yötä, heräsi hän jo neljän ajoissa, ja silloin olemassaolo painoi häntä sietämättömänä tuskana. Herääminen tuntui aina vaikealta, mutta oli pahempaa mitä aikaisemmin se tapahtui. Hän oli hankkinut itselleen suuren valokuvan Michelangelon "Sarastuksesta", naisolennosta, joka väänteleikse heräämisen tuskasta. Se antoi hänelle ymmärryksen lohtua. Se seurasi hänen mukanaan minne hän milloinkin meni ja riippui nyt hänen huoneensa seinällä.

Päästäkseen varhaisesta aamusta pitensi hän iltaa, siirsi huomispäivän läksyjen valmistuksen siihen saakka, ja kun se työ ei riittänyt, turvautui hän johonkin kirjaan. Mutta kirjan piti olla sekä helppo lukea että huvittava, muuten tulivat ajatukset, joita hän ei tahtonut ajatella, ja kiusasivat häntä. Eikä ollut aina helppoa löytää sellaista kirjaa. Hän tunsi joskus olevansa vaarassa huonontua niistä ja hän koetti olla ilman niitä, mutta ne hetket, jotka hän oli ilman ajanvietettä, kävivät vaarallisiksi, ja silloin hän taasen turvautui kirjoihin; ne olivat kuitenkin paremmat kuin mielipaha ja epätoivoiset ajatukset.

Tänä iltana Lucialle oli käynyt hyvin, sillä senjälkeen kun oli erottu yöksi ennen kl. 10 oli hän tavannut Klara-mamsellin tavattoman seurusteluhaluisena. Klara-mamselli oli tavallisesti iltauninen kuten muutkin talon asujamet, mutta tänä iltana hän oli ollut ihmeellisen virkku ja täynnä nuoruuden muistelmia. Nuo puoleksi unohtuneet soinnut, jotka hän varkain oli soittanut auringon laskiessa, olivat herättäneet kaikki vanhat muistot, ja hän oli ollut yhtä kiitollinen saadessaan puhua hukkuneesta merimiehestään kuin Lucia saadessaan kuunnella. He olivat istuneet Klara-mamsellin pienessä kammiossa kunnes kello löi 11. Vilkkaasti ja hämärtyneet silmät eloisina oli Klara-mamselli kertonut nuoruutensa suuresta surusta, ja Lucia oli kuunnellut, itsekseen ihmetellen, voisiko hänkin kerran vanhana istua noin rauhallisena ja kertoa nykyisestä kirvelevästä surustansa ikäänkuin vaalenneesta muistosta.

Sitten Klara-mamselli oli ennustanut Lucialle ja myhäilevin huulin tiedottomasti sanonut kaiken: kuningas kaukana, uskollista rakkautta, mutta jotain synkkää tiellä, kyyneleitä omassa huoneessa, kirje, valoisia, iloisia ihmisiä, tarjoilua, menestystä työssä, kiusaa, yllätyksiä y.m. Lopulla oli ollut suuri valoisa, vakava muutos.

— Jospa itse muuttuisin niin, etten enää välittäisi mistään! ajatteli Lucia, siinä seisoessaan ikkunansa ääressä ja kuunnellessaan myrskyn kohinaa.

Se olisi ainoa mahdollinen muutos — —

Hän tunsi itsensä niin toivottoman virkeäksi, vaikka kello kävi kahtatoista. Huomispäivän läksyt olivat jo valmistetut eikä hänellä ollut mitään luettavaa. Kuutamo ja Klara-mamsellin ennustus veivät hänen ajatuksensa kauas "kuninkaaseen" ja siihen pimeään, joka erotti heidät. Hän koetti pakottaa itseään ajattelemaan sen sijasta oppilaitaan. Niitä oli monta ja ne olivat vielä verraten uusia hänelle, ja niiden pitäisi muodostaa kylläkin mielenkiintoinen työala.

Irene Clareuksen, joka oli kahdeksantoista vuotias, ja Brita Sanderin kanssa Lucia luki kieliä. Anna Sanderin ja Gerda Clareuksen kanssa hän luki kahdeksannen luokan kurssia. Ebba Clareuksen ja Bergshamran Jenningin tyttöjen kanssa hän luki neljännen luokan kurssia. Sitäpaitsi hän soitti niiden kaikkien kanssa. Niin että kyllä hänellä oli paljon tekemistä.

— Pelkään meidän rasittavan liiaksi neiti Vildeä, oli rouva Clareus sanonut juuri ennen Tukholman-matkaansa, jolle hän ei ollut tahtonut lähteä ennenkuin oli nähnyt, minkälainen uusi kotiopettajatar oli.

— Työ on vain lepoa minulle, oli Lucia vastannut reippaalla tavallaan ja terveine hymyineen, mistä ei suinkaan saattanut aavistaa hänen kantavan salattua surua.

Ja rouva Clareus, joka ensi hetkestä oli mieltynyt Luciaan ja vahvistunut mieltymyksessään häntä enemmän nähtyään, jätti täysin luottamuksin tyttärensä kotiopettajattaren huostaan ja matkusti Tukholmaan levähtääkseen hiukan sisarensa ja tuttaviensa luona.

Lucian yritys ajatella oppilaitaan epäonnistui. Vastustamattomasti hänen ajatuksensa kääntyivät sinne, minne hän ei tahtonut niitä laskea. Ei auttanut, vaikka hän veti alas kaihtimen kuutamon eteen ja riisuutui ja pani maata. Uni oli toivottoman kaukana ja ajatukset mahdottomia.

Siinä hän lojui suuressa valkoisessa vuoteessaan kattoon tuijottaen.

Vuodeverhot olivat kokonaan syrjään vedetyt siltä taholta missä ikkuna oli, mutta toisella puolen ne olivat vuoteen eteen vedetyt, sillä sillä taholla riippui seinällä peili, joka ulottui lattiasta kattoon saakka ja josta Lucia saattoi nähdä itsensä maatessaan. Ensimmäisenä iltana tuo peilikuva oli säikähdyttänyt häntä ikäänkuin aave, kun hän oli nähnyt sen aivan odottamatta. Ja senjälkeen olivat vuodeverhot olleet tarkasti edessä. Mutta hänestä oli kuitenkin epämieluista katsoa sille taholle, sillä silloin häntä karmi kuvitellessaan miten suonikkaat vieraat kädet hiljaa vetivät verhon syrjään. Mieluimmin hän olisi suonut, että peili olisi muutettu pois hänen huoneestaan, mutta häntä hävetti pyytää sitä, sillä silloin hänen olisi pitänyt ilmaista naurettava kummituspelkonsa, ja sitä hän ei tahtonut.

Mitä hän miettisikään nyt, joka valtaisi ajatukset, kunnes uni tulisi?

Yht'äkkiä hän muisti, miten Uno illallispöydässä oli pauhannut kirkkoherra Sanderista, joka oli tahtonut pakottaa häntä pitämään esitelmän nuorisolle. Uno oli kieltäytynyt, ja Sander oli suuttunut.

Olihan sääli kirkkoherraa, ettei hän saanut apua, jota pyysi. Ja sääli oli nuorisoakin, joka olisi saanut sekä hyötyä että huvia kuullessaan uuden äänen.

Onnekas ajatus juolahti Lucian mieleen. Jospa hän tarjoutuisi pitämään esitelmän! Ei juuri runoudesta yleensä, mutta hän saattaisi ottaa jonkin runoilijan ja antaa hänestä ja hänen runoudestaan kuvauksen.

Ajatus kiinnitti hänen mieltään. Minkä runoilijan hän valitsisi? Tegnérin, vai Viktor Rydbergin? Tai jos hän ottaisi jonkun vähemmän tunnetun? Tai jonkin nykyaikaisen, uusimman? Hän innostui yhä enemmän alkaen jo suunnitella esitelmää. Ajatukset siirtyivät kokonaan kielletyltä alueelta, ja hän ajatteli vilkkaasti ja terveellisesti, kunnes tuli uniseksi ja nukahti nähden unta esitelmästään.

4.

— Luuleeko maisteri, että kirkkoherra tahtoisi antaa minun pitää teidän sijastanne esitelmän nuorisokokouksessa torstaina? kysyi Lucia seuraavana aamuna aamiaista syötäessä.

Unolla, jolla oli paha tapa ottaa liian suuria suupaloja, oli suu niin täynnä silliä ja perunaa, että hänen täytyi työskennellä hetkinen, ennenkuin saattoi vastata, mutta hänen silmänsä välkähtivät.

— Ehdottakaa sitä hänelle, niin saamme nähdä mitä hän vastaa, sanoi hän sitten ja naurahti, huvitettuna jostakin omasta ajatuksestaan.

Luciaa hämmästytti hänen tapansa, hän oli luullut että hänen ehdotuksensa otettaisiin vastaan kättentaputuksin.

— Tarkoitatteko etten kelpaisi puhumaan muutamille maalaisnuorukaisille? Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen suorittanut ylioppilastutkinnon, enkä ole opintojeni puolesta niin kovin jälellä itse teistäkään, sanoi hän vilkkaaseen tapaansa ja äänessä tuo raikas sointu, joka levitti hyvää tuulta hänen ympärilleen.

Uno hymyili, ja hänen silmänsä loistivat kiusoittavasti.

— Teissä on pieni vika, jota ei koko maailman oppineisuus saa poistetuksi, sanoi hän.

Lucia ei saanut selvää siitä mitä Uno tarkoitti.

— Ettekö älyä? "Nainen vaietkoon seurakunnassa" on kirjoitettu, sanoi
Uno ja tarkasti huvitettuna tämän selvityksen vaikutusta.

— Ah! sanoi Lucia ensin hämillään, melkein suuttuneesti, mutta sitten hän purskahti sydämelliseen nauruun. Te tarkoitatte, että kirkkoherra antaisi minulle sen vastauksen?

Uno nyökkäsi.

— Minua kummastuttaisi, ellei hän tekisi sitä.

— Mutta hyvä ystävä! vastusteli Lucia yhä nauraen. Onko hän todellakin niin mahdoton? Nyt minulla on kerrassaan vastustamaton halu tarjoutua nähdäkseni, vastaako hän todellakin kuten luulette.

— Niin, tehkää se, pyysi Uno innostuneena. Lyödäänkö veto?

— Lyödään vain. Minä sanon, että hän suostuu.

— Ja minä että hän ei suostu. En tahdo lyödä vetoa siitä, että hän suoraan sanoo syyn, mutta jos hän kieltää, niin se on siitä syystä.

— Saan kyllä hänet sanomaan syyn, sanoi Lucia luottavasti. Lyömme vetoa jostakin, jonka vedon menettänyt itse tekee, vai kuinka?

— Hyvä, kättä päälle, sanoi Uno. Ja he löivät kättä asian vahvistukseksi muun pöytäseuran tyytyväisyydeksi.

— Minä tulen teidän kanssanne ja esittelen teidät siksi avuksi, jonka olen hankkinut sijaani. Eikö se ole sopivaa? sanoi Uno.

— On, kerrassaan. Menkäämme aamiaislomalla.

— Ratsastaako neiti? kysyi Uno.

— Ratsastan mielelläni.

— Sitten menemme ratsain, niin pääsemme pikemmin.

— Täti saa lainata äidin ratsastuspuvun, luulen että hänellä on vanha pukunsa ullakolla, sanoi Irene.

— Kiitos, minulla on oma pukuni mukana, tunnusti Lucia hieman punastuen.

Saattoihan tuntua omituiselta, ajatteli hän, että köyhä kotiopettajatar kuljetti mukanaan ratsastuspukua. Mutta hän ei ollut koskaan sanonut olevansa köyhä. Jos joku otaksui sitä, niin se ei ollut hänen vikansa. Hän ei ollut pitänyt velvollisuutenaan ilmoittaa, että hän ei taloudellisista syistä ollut hakenut itselleen paikkaa, vaan päästäkseen kokonaan uuteen ympäristöön, missä mikään ei muistuttanut häntä tuskaisten vuosien kärsimyksistä ja missä ei ollut ketään, kuka siitä tiesi.

— Minä ratsastan herrojen satulassa, maisteri, sanoi hän Unolle, noustuaan ruokapöydästä mennäkseen lukuhuoneeseen nuorempien oppilaidensa kanssa, jotka lukivat aamupäivän ensi puoliskolla.

Uno teki vastaukseksi kunniaa ja katosi.

Toiselle aamiaiselle Lucia tuli ratsastuspuvussaan. Se oli uusi ja hyvin ommeltu, vartalonmukaisine puseroineen ja kaksijakoisine hameineen. Juuri sen ankara yksinkertaisuus salli hänen olentonsa pehmeän ja joustavan hienouden ja hänen ryhtinsä sulavan miellyttävyyden tulla näkyviin. Tuo hieman uhmaileva mielenkiinto, joka häntä innostutti asian suhteen, reippaan ja iloa tuottavan ratsastuksen ohella sai hänen muutoin hieman kuihtuneille poskilleen väriä jopa pyöreyttäkin, ja hänen silmiinsä tuli loistetta.

Hän huomasi kyllä ihailun sekaisen ihmettelyn, jota hän herätti, ja käsitti, että hänen vapaa esiintymisensä ei juuri ollut ominaista toisen palveluksessa olevalle henkilölle. Mutta hän ei voinut eikä välittänytkään kahlehtia vapaata olemustaan mihinkään pakollisiin muotoihin, oma itsensä hänen piti saada olla kaikessa — ja sellainen hän olikin. Täällä Borgissa ei kukaan loukkaantunut siitä, päinvastoin.

Lucia ja Uno ahmasivat aamiaisensa voidakseen kauemmin nauttia ratsastusretkestään.

Kapteeni auttoi Lucian satulaan, ja tervehtien ratsupiiskallaan häntä ja oppilaitaan Lucia ratsasti pois Unon seurassa.

— Eikö hän ole ihastuttava, isä? virkahti Irene ja painoi isän käsivartta, heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan poistuvia.

— On kyllä, myönsi kapteeni sydämellisesti ja seurasi tuntijan katsein tuon solakan vartalon vapaita, sulavia liikkeitä niin kauan kuin ratsastajat olivat näkyvissä.

5.

Sander ei tiennyt, mitä vastata; tuo tarjous tuli hänelle aivan odottamatta. Oikeastaanhan hänen vain pitäisi olla kiitollinen ja ottaa tarjous vastaan. Mutta Lucia, joka seisoi siinä niin hienona ja vapaaryhtisenä ja puettuna melkein miehenpukuun, tuntui niin soveltumattomalta hänen suunnittelemaansa nuorisokokoukseen nähden, että hänen mielestään hänen pitäisi kieltää. Eikä hän ollut ajatellut mahdolliseksi sitä, että nainen pitäisi puheen kokouksessa.

Mutta hylätä ilman pätevää syytä ystävällisesti tehty tarjous ei ollut helppoa edes Sanderillekaan, joka ei juuri muulloin tavallisesti häikäillyt sanoa suoraan mielipidettään ja panna sitä täytäntöön.

Nuo älykkäät, hymyilevät silmät, jotka niin ystävällisesti ja avoimesti katsoivat häntä kasvoihin, saattoivat hänet hämille.

— Mistä neiti Vilde sitten haluaisi puhua? kysyi hän etupäässä senvuoksi, että voittaisi aikaa ja ehtisi tulla selville itsestään.

Selvemmin kuin hän itse tiesi, ilmeni hänen epäröimisensä hänen äänessään.

— Olin ajatellut valita jonkun runoilijan, esimerkiksi Snoilskyn ja antaa kuvauksen hänen runoudestaan ja lopettaa esityksen lausumalla jonkin hänen runoistaan.

Aine miellytti Sanderia, juuri sellaista hän oli toivonut Unon esittävän, sillä hän ei tarkoittanut nuorisokokouksillaan yksinomaan hengellistä rakentamista, vaan hän tahtoi tehdä ne sekä huvittaviksi että yleissivistäviksi.

Jospa Uno vain olisi tarjoutumassa, olisi kaikki ollut hyvin.

— Luulen kyllä suoriutuvani siitä, sanoi Lucia, joka ihmeekseen huomasi Sanderin epäröimisen.

Hän ei kuitenkaan ollenkaan loukkaantunut siitä, pikemmin hän oli huvitettu.

— Sitä en suinkaan epäile, sanoi Sander heti. Hän alkoi itse aprikoida, tarvitsiko hänen ollenkaan epäröidä.

— Ehkä kirkkoherra ei hyväksy naisen puhumista? kysyi Lucia.

Uno kääntyi nopeasti poispäin salatakseen naurunhaluaan kuultuaan tämän viattoman, vakavalla äänellä tehdyn kysymyksen.

Kirkkoherra ei aavistanut vähintäkään viekkautta ja meni senvuoksi hyväuskoisena ansaan, tulipa iloiseksikin siitä, että Lucia ymmärsi hänen ilmilausumattoman epäilynsä.

— Niin, en tietysti hyväksy sitä periaatteessa, myönsi hän. Mutta kysymys on siitä, pitääkö tämä nuorisokokous käsittää seurakunnaksi sen varsinaisessa merkityksessä. Sehän on yksityistä laatua. Eikähän neiti mitään hengellistä puhetta pitäisi.

Hän puhui ikäänkuin tyynnyttääkseen Lucian pelkoa ja sillä hänen onnistui tyynnyttää omansa. Hänen katseensa kirkastui hänen puhuessaan.

— Luulen, etten tarvitse epäröidä ottaessani vastaan neiti Vilden ystävällisen tarjouksen, sanoi hän ilmeisesti iloisena ja keventyneenä tultuaan tähän lopputulokseen.

Lucian hymyssä oli iloisuutta enemmän kuin asian luonto aiheutti, mutta sitä ei Sander huomannut, asia kun kiinnitti hänen mieltään. Päätettiin joitakin kokouksen yksityisseikkoja ja sitten Lucia sanoi hyvästit.

Ulkona eteisessä rouva Sander tuli vastaan ja sai heti tiedon siitä, mitä oli päätetty. Mutta Lucia, joka näki paheksuvan katseen, minkä hänen kaksijakoinen hameensa aiheutti, ihmetteli, oliko rouva Sander käsittänyt, mistä oli kysymys. Lucian saattoi toisinaan vallata vallaton uhmailemisen halu etenkin silloin, kun hän huomasi jotakin, jota hän piti turhana kainoutena.

— Jos voisin ottaa Annan eteeni satulaan, niin hänen ei tarvitsisi kävellä Borgiin ja me saisimme seuraa, sanoi hän hilpeästi.

— Anna ei ole koskaan istunut herrojen satulassa, selitti rouva Sander hänelle harvinaisen päättäväisesti.

Mutta Lucian vallattomuus vain yltyi tuosta vastauksen selvästä moitteesta, jonka hän oli saanut.

— Hän saisi istua niin naisellisesti sivuttain kuin suinkin, molemmat jalat samalla puolella, lupasi hän herttaisesti. Niin että sen puolesta! Mutta en tiedä, voinko vastata siitä, että voin pitää häntä kiinni, jos hevonen juonittelisi.

Lucia ei ollut hetkeäkään tarkoittanut totta esityksellään Annan ottamisesta satulanupille, mutta hän huomasi huvitettuna, miten tässä talossa köykäisinkin sana ilmeisesti otettiin vakavalta kannalta.

— Anna saa kävellä tapansa mukaan, sanoi rouva Sander arvokkaasti. Hän kai onkin jo mennyt. Hänen piti toimittaa eräs asia matkalla.

Rouva Sander katsoi ympärilleen ikäänkuin olisi hakenut puheena olevaa.

— Brita meni kaiketi hänen kanssaan, niin että luullakseni ei kumpikaan tytöistä ole kotona, lisäsi hän, tapansa mukaan puhuen ikäänkuin olisi epävarma asiastaan.

Sander ja hänen vaimonsa seisoivat portilla katsellen eteneviä ratsastajia.

— Kuinka saatat antaa hänen puhua pitäjäntuvassa? Hänhän ratsastaa kahdareisin ikäänkuin mies ja käy housuihin puettuna, virkkoi rouva Sander, voimatta pidättyä purkamasta suuttumustaan Lucian sopimattoman esiintymisen vuoksi.

— Ei suinkaan hän siinä puvussa tule kokoukseen, puolustihe Sander rypistetyin otsin.

Ei ole hauskaa tulla soimatuksi asiasta, josta itse salaisesti tuntee itsensä epävarmaksi.

— Hänen päähänsä saattaa pistää tulla ratsain kokoukseen — ja silloin…!

— Ei hän sitä tee! Saatanhan varmuuden vuoksi pyytää Unoa estämään sen, jos hän huomaisi hänen aikovan sellaista, sanoi Sander ja meni huoneeseensa.

Hänen vaimonsa pudisti päätään levottomin ilmein, kietoi shaalin ympärilleen ja meni huoaten sisälle, miettien, miten hän parhaiten voisi vastustaa tuon emansipeeratun kotiopettajattaren vaikutusta Britaan ja Annaan.

Sillä aikaa ratsasti Lucia Unon rinnalla kotia päin Borgiin.

— Kuka meistä on voittanut vedon? kysyi hän kääntyen vilkkaasti toverinsa puoleen, niin pian kuin he olivat päässeet kuulomatkan ohi pappilasta.

— Te tietysti. Hänhän suostui tarjoukseen.

— Mutta hän epäröi — juuri siitä syystä, mistä sanoitte.

Uno päästi nyt vaivoin pidätetyn hilpeytensä valloilleen.

— Oi, te olitte erinomainen, kun kysyitte niin viattomasti. Ja se meni häneen! Hän rupesi tyynnyttämään teidän omaatuntoanne!

Ja Uno nauroi ääneen.

Luciakin yhtyi ensin siihen, mutta kävi sitten yht'äkkiä vakavaksi.

— On rumaa, että teemme pilaa kunnon miehestä tällä tavoin, sanoi hän.

— Emme tee pilaa kunnon miehestä, vaan hänen yhdestä heikkoudestaan.

— Joka tapauksessa pilaa, väitti Lucia hieman katuvaisena. Emme välitä enää vedosta. Koska minä olen sen voittanut, niin voinhan sen purkaakin.

— Mutta minkätähden? vastusteli Uno.

— Minusta olisi hauskempaa, jos tämä pikku pila, mitä olemme kirkkoherrasta tehneet, olisi olemattomissa, kun tämän jälkeen tapaan hänet. Ja senvuoksi haluan tehdä vedon tyhjäksi.

— Miten turhan tunnontarkka te olette! Mitä meidän pikku pilamme hänelle tekee? Hänhän ei tiedä siitä mitään eikä totisesti ole sellainen, joka tuntee, mitä hänen ympärillään ilmassa liikkuu.

— Mutta kuitenkin — ehkä juuri senvuoksi. Hän on niin herkkäuskoinen. Minun omaantuntooni oikein koski, kun hän otti kujeilevan kysymykseni todeksi epäilemättä mitään. Se oikein liikutti minua, ja minä tunsin itseni ilkeän petolliseksi.

Uno hymyili suojelevasti. Hän ei ollut yhtä mieltä Lucian kaikkiin punnitsemisiin nähden, mutta hänen mielestään ne sopivat Lucialle. Ne ilmaisivat tuntehikasta sydäntä, ja sellaiselle mies aina antaa arvon miellyttävässä naisessa.

— No, teidät täytyy kai sitten vapauttaa minun mestariteostani, mikä siitä nyt lie tullut, sanoi hän, alentuvasti myöntyen Lucian naiselliseen heikkouteen.

Miehekkään ylemmyyden tärkeä ääni Unon poikamaisen ulkomuodon ohella huvitti Luciaa ja liikutti hänessä olevaa äidillisyyttä.

6.

— Tiedätkö mitä, Anna? Sinulla on kerrassaan ihastuttava ääni! virkahti Lucia kääntyen ympäri pianotuolissa ja katsoen vilkkain katsein suoraan kasvoihin Anna Sanderia, joka tämän odottamattoman kiitoksen kuullessaan punastui hiusrajaan saakka.

Jotkut Lucian oppilaat aikoivat johtaa laulua nuorisokokouksessa, ja he seisoivat nyt hänen ympärillään Borgin suuressa salissa virsiä harjoitellen. He olivat juuri laulaneet Annan mielivirren: "Puhtahaks minut, Herra, sä luo". Anna oli laulanut harjoituksella saavutetulla varmuudella ja rakkaudesta johtunein tuntein. Hänen äänensä oli, hänen itsensä siitä tietämättä, johtanut muita, ja Lucia oli kiinnittänyt siihen huomiota ja viehättynyt siitä.

Lucian tapana oli lausua ilmi tunnustuksensa silloin kun siihen oli aihetta, ja ehkäpä hyvinkin juuri se vaikutti, että hänestä niin paljon pidettiin.

— Jospa sinä harjoittaisit jonkun pikku laulun esittääksesi kokouksessa yksinlauluna! ehdotti Lucia.

— Oi, en koskaan uskaltaisi sitä! huudahti Anna kauhistuen jo pelkkää sellaista ajatustakin.

Lucia hymyili.

— Mitenkä minä sitten uskallan pitää esitelmän?

— Onhan sillä ero.

— Pitäisitkö sitten mieluummin esitelmän?

— Huu, en toki, se olisi vielä pahempaa.

— Niinpä niin!

— Mutta onhan ero Lucia-tädin ja minun välilläni.

— No niinpä kyllä! Sinä kyllä osaat, jos vain tahdot. Voimmehan harjoittaa jonkun laulun, niin saamme sitten nähdä, saatko rohkeutta sen laulamiseen.

— Voi ei, täti hyvä!

— Sinä saat olla laulamatta kokouksessa, jos et uskalla, lupasi Lucia. Mutta kyllä kai sinä minulle uskallat laulaa? Et suinkaan sinä minua pelkää?

Lucian äänessä oli niin herttainen, kehoittava sävy, ja toivo saada olla tuon jumaloidun opettajattaren erikoisen harrastuksen esineenä oli liian houkutteleva.

— Lupaako täti oikein varmaan, että saan olla laulamatta kokouksessa? sanoi Anna.

— En pakota sinua, saat tehdä aivan niinkuin itse haluat, lupasi
Lucia, ja Anna suostui suuresti ihastuksissaan.

Lucia valitsi pienen laulun, joka yksinkertaisessa sydämellisyydessään oli hänen mielestään ikäänkuin varta vasten Annan ääntä varten sepitetty, ja harjoituksen loputtua, kun toiset oppilaat olivat lähteneet salista, hän asetti nuottivihkon paikoilleen, heitti Annaan rohkaisevan katseen ja alkoi soittaa:

"Mun ota käten' Herra ja taluta, — — —"

Laulun yksinkertaiset sanat tuon nuoren, hopeankirkkaan, soinnukkaan äänen hartaasti laulamina vaikuttivat voimakkaasti Luciaan. Hänen teki mielensä itkeä ja ojentaa kätensä saadakseen tuntea ne niiden voimakkaiden puhtaiden käsien ympäröimiksi, joista Anna lauloi, ja jotka voisivat vetää koko hänen olentonsa pois kaikesta tuskasta korkeamman maailman kirkkaisiin päämääriin.

Mutta tunne, joka hänen nuorelle oppilaalleen oli elämää, merkitsi hänelle, jolla oli niin itsenäinen luonne, tuskin muuta kuin tunnelmaa. Ja hän tiesi sen.

7.

Huhu siitä, että neiti Vilde aikoi pitää esitelmän nuorisokokouksessa, oli levinnyt, ja uteliaisuus houkutteli sinne monta sellaista, jotka muuten eivät olisi tulleet. Sali oli täpö täynnä, ja joitakuita vanhempia oli livahtanut myös sisään. Muiden muassa istui siellä naisvihaaja tohtori Bentick takimmaisella penkillä oven suussa.

— Hän istuu siellä vain toivoen saavansa kuulla teidän sekaantuvan, kuiskasi Uno Lucialle.

— Aion siinä tapauksessa tehdä hänen ruman toivomuksensa tyhjäksi, kuiskasi Lucia takaisin rohkea tuikahdus katseessaan.

Rouva Sanderkin istui siellä ja hänen täytyi, vaikka ehkä vastahakoisesti, tunnustaa itselleen, ettei Lucian puvussa eikä olennossa ollut mitään loukkaavaa. Hän tunsi itsensä nurjamieliseksi Luciaa kohtaan tietämättä miksi eikä senvuoksi ollut niin pahoillaan, kuin luuli olevansa, huomatessaan kotiopettajattaressa jotakin, joka oikeutti hänen salaisen nurjamielisyytensä häntä kohtaan.

Lyhyen alkupuheen jälkeen kirkkoherra antoi puheenvuoron Lucialle.

Hänestä tuntui jonkun verran omituiselta väistyessään syrjään naisen tieltä. Mutta Lucia alkoi, ja pian hänen vilkas, älykäs esitelmänsä oli temmannut mukaansa kirkkoherran, kuten kaikki muutkin, ja hän oli niin viehättynyt hänen loistavaan esitystapaansa ja esiintymisensä miellyttävään sulouteen, että hän kokonaan unohti kaikki ennakkoluulonsa. Hän ei enää ajatellut sitä, että Lucia oli nainen, hän ajatteli vain sitä, mitä hän sanoi, sillä niin hän puhui.

Kun hän vihdoin lopetti innostuttavaan, mukaansatempaavasti lausuttuun "Stenbockin kuriiri" nimiseen runoon, olivat kaikkien katseet kääntyneet hänen kasvoihinsa eikä kukaan salissa olevista ajatellut mitään muuta kuin kuriirin ratsastusta voitonsanomin läpi Ruotsinmaan.

Esitelmä oli erittäin onnistunut.

— Te olette löytänyt oikean tehtävänne maailmassa, kuiskasi Uno ihastuneena Lucian korvaan, tämän istuutuessa paikalleen hänen viereensä kuuntelijoiden eturiville.

Lucia vain hymyili vastaukseksi, mutta tunsi itsensä vallattoman iloiseksi, kuten ihminen aina onnellisesti suoritetun kokeen jälkeen tuntee.

— Kun minä saan näytelmäni valmiiksi, olette te ensimmäinen, jolle sen luen, sillä teillä on käsitystä, kuiskasi Uno, siten antaen hänelle omasta mielestään kaikkein korkeimman kiitoksen.

Mutta nyt ei ollut aikaa enempään kuiskailemiseen, sillä kirkkoherra seisoi paikallaan pitääkseen illan hengellisen hartausesitelmän.

Kun loppuvirsi, Lucian urkusäestyksen tukemana, oli laulettu, otti hän esille Annan laulun nuotit ja vilkaisi hymyillen vaikkei juuri toivorikkaana nuoreen oppilaaseensa.

Anna pudistikin hieman torjuvasti päätään. Mutta Lucia asetti nuotit nuottipitimelle ikäänkuin hän ei heti olisi tahtonut jättää laulua, vaikka hän ei odottanutkaan mitään myöntymystä. Senvuoksi hän hämmästyi suuresti, kun Anna todellakin nousi ja tuli urkujen luo. Lucia katsoi kysyvästi noihin nuoriin silmiin ja huomasi niissä valon, joka ilmaisi hänelle, että hänen voimaansa korkeampi vaikutus oli saattanut tuon ujon tytön niin yht'äkkiä voittamaan ujoutensa.

Asia oli niin, että Anna juuri kieltäydyttyään oli kuullut sielussaan äänen, rakastetumman kuin kenenkään muun, ja se ääni oli kuiskannut:

— Häpeätkö laulaa rakkauttasi minuun näiden kaikkien kuullen? Vai etkö rakastakaan minua?

"Siis ota käten' Herra ja taluta…"

Hieman vapiseva oli ääni alussa, mutta aivan pian se varmeni ja kuului miellyttävän tuntehikkaana ja hopeankirkkaana yli äänettömän joukon. Kaikkien katseet olivat suunnatut nuoreen tyttöön, joka seisoi siinä esillä ja lauloi, ikäänkuin hän olisi ollut yksin sen kanssa, jolle hän lauloi. Ei kukaan tiennyt, että hän tunnusti rakkautensa Jumalan puhtaalle karitsalle, mutta kaikkiin se vaikutti siten selvemmin tai hämärämmin.

Sander, joka ei ollut tiennyt mitään ohjelman tästä numerosta, istui hämmästyksen lyömänä ja katsoi tytärtään ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko siinä todellakin hänen tyttärensä.

Kyllä hän oli luullut tuntevansa tyttärensä perin pohjin, mutta nyt tämä seisoi yht'äkkiä hänen edessään ikäänkuin uutena olentona, ja hänen laulaessaan säteili hänestä elävämpi ja tietoisempi uskonelämä, kuin mitä isä oli hänellä tietänyt olevan.

Kun Anna laulun loputtua meni takaisin paikalleen, sattui hänen katseensa isän katseeseen, joka tuijotti häneen omituisin ilmein. Levottomuus, joka oli kokonaan haihtunut hänen laulaessaan, palasi takaisin uudessa muodossa. Mitä jos isä ei hyväksyisi hänen esiintymistään! Se mahdollisuus ei ollut tätä ennen johtunut hänen mieleensäkään. Päätös laulaa oli niin yht'äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ettei hänellä sinä hetkenä ollut muuta kuin yksi ajatus, mutta nyt oli syvälle juurtunut kunnioitus isää kohtaan vallannut levottomuudella hänen mielensä.

Sander palasi molempine tyttärineen jalan kotiin kokouksesta. Hänen vaimolleen oli tarjottu paikkaa ajoneuvoissa, joissa oli tilaa ja jotka menivät pappilan ohi.

Sander kulki ääneti kädet takin taskuissa. Hänen rinnallaan kulkivat hänen tyttärensä käsikkäin, Brita ylistellen ihastuneena Lucia-tätiä.

Niin innostunut kuin Anna olikin aineesta, kuunteli hän sisartaan hajamielisenä, sillä hän kulki miettien, oliko isä tyytymätön häneen, sentähden, että hän oli, isän siitä edeltäpäin tietämättä, esiintynyt ja laulanut.

Yht'äkkiä Sander käänsi päätään ja katsoi häneen. — Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että aioit laulaa, sanoi hän.

Anna punastui pahoillaan siitä, mitä luuli nuhteeksi.

— En ajatellut sitä ensinkään, puolustihe hän totuudenmukaisesti.

— Minkätähden sitten harjoitit laulun Lucia-tädin johdolla? huomautti
Brita.

— Lucia-täti tahtoi, että harjoittelisin laulun, vaikka jyrkästi sanoin, etten uskaltaisi sitä laulaa, vakuutti Anna, kiusaantuneena siitä ajatuksesta, että he voisivat luulla hänen valehtelevan.

— Mistä johtui, että uskalsit sitten, kun asia tuli kysymykseen? kysyi isä.

Anna oli ääneti hämillään. Se kokemus, joka oli antanut hänelle rohkeutta, oli liian sisäinen ja pyhä toisille kerrottavaksi. Se oli hänen ja taivaallisen yljän välinen yhdysside.

Isä huomasi hänen epäröimisensä ja ihmetteli.

— Tahdoitko tehdä Lucia-tädille mieliksi? kysyi hän.

Annan ensi mielijohde oli — päästäkseen enemmistä kysymyksistä — vastata myöntävästi. Mutta luo pyhä kokemus olisi valheellisesta salaamisesta tahraantunut paljon enemmän kuin suorasta ilmaisemisesta.

— Minusta tuntui ikäänkuin Jeesus olisi kysynyt minulta, enkö tahtoisi laulaa hänestä, vastasi hän väkinäisesti.

Isä ei sanonut mitään, taputti häntä vain olalle. Vastaus liikutti häntä ja vahvisti sitä vaikutusta, minkä hän oli Annan laulusta saanut.

8.

Joskus kapteeni Clareus tuli lukuhuoneeseen kuuntelemaan opetuksen kestäessä.

— Nähkääs, olen unohtanut kaikki mitä olen oppinut ja haluaisin vähän sivistyä taasen, selitti hän.

Historiantunnit huvittivat häntä erityisesti ja pian tuli hänelle tavaksi olla aina mukana niillä tunneilla Se aine kiinnitti eniten Luciaa itseäänkin, ja hän teki sen niin mielenkiintoiseksi ja hauskaksi, että hänen vanhemmat oppilaansakin, jotka muutoin lukivat hänen kanssaan vain kieliä, pyysivät saada olla mukana myöskin historiantunneilla.

Kapteeni Clareus ei koskaan tullut tyhjin käsin. Hänellä oli aina pussi karamelleja tai suklaata, joita hän tarjoili joka taholle.

— Hyvin epäpedagogista! selitti Lucia, mutta oli ensimmäisenä herkuttelemassa.

Eräänä päivänä sattui, että kapteeni ei tullutkaan historiantunnille yksin, vaan hänellä oli kirkkoherra seurassaan.

Olen huvitettu kaikesta opetuksesta ja tahtoisin saada kuunnella, jos neiti Vilde sallii, sanoi hän.

Kyllä, neiti Vilde salli tietysti, ja Sander istuutui.

Kapteenilla oli, kuten tavallista, karamellipussinsa muassa ja hän antoi sen kiertää. Sanderin katseet seurasivat sitä hämmästyneinä ja vähän paheksuvina, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

Olipa vähällä, ettei Lucia tuntenut itseään uuden kuulijan tähden hermostuneeksi. Sitä ei kuitenkaan kukaan voinut huomata, sillä hänen hermostuneisuutensa ilmeni vain vilkastumisena, ja hänen lahjakkuutensa näyttäytyi tavallista selvemmin. Hän ei ollut koskaan pitänyt hauskempaa ja mielenkiintoisempaa tuntia kuin tämä.

Sander viehättyi, puolittain vasten tahtoaan, sillä tämä oli enemmän kuin mitä hän oli odottanut, vaikka Lucian nuorisokokouksessa pitämä esitelmä oli valmistanut häntä siihen, että hänen opetuksensakin olisi mehevää ja vilkasta. Sekä opetus että opettajattaren koko personallisuus teki häneen vaikutuksen, mistä hän ei ollut selvillä. Kumpikin sekä miellytti että työnsi luotaan. Hän ei tiennyt, pitikö hänen enemmän paheksua vai hyväksyä. Mutta lähtiessään hän katsoi velvollisuudekseen lausua arvostelunsa.

— Tämä oli minulle suuri huvitus, sanoi hän Lucialle. Huomaa, että neiti Vilde hallitsee ainettaan ja ymmärtää tehdä sen oppilaille mielenkiintoiseksi. Mutta yhden muistutuksen katson voivani sallia itselleni, ja se on se, että neiti Vilde tekee opetuksen liian hauskaksi nuorille. Työn täytyy olla työtä eikä huvia.

Lucian vastauksen surumielisyyden hälvensi hänen äänensä raikkaus.

— Elämä antaa heille kyllä tarpeeksi vaikeaa ja raskasta ilman että sitä tarvitsee enentää. Eihän ole vahingoksi, jos heille esitetään työ niin valoisana kuin mahdollista.

— On parempi karaista heitä elämän vakavuuden varalle, sanoi kirkkoherra tarmokkaalla äänellään.

— Niin kyllä, ja senhän paraiten tekee antamalla heidän tuntea työn iloksi, sanoi Lucia.

Mutta Sander ei ollut sitä tarkoittanut, ja sen Lucia kyllä tiesi, vaikka hän näytti viattomalta, ikäänkuin olisi luullut yhtyvänsä kirkkoherran mielipiteeseen sen sijaan, että vastusti sitä.

Sanderin äänessä oli jotakin mahdikasta hänen kehittäessään edelleen ajatuksiaan kasvatuksesta. Lucian käsitys oli aivan vastakkainen, ja vastauksissaan hän ilmaisi sen, mutta sillä tavoin, ettei Sander huomannut, miten hän vastusti häntä, vaan useammin kuin kerran otti hänen vastustuksensa myöntymykseksi.

Kapteeni oli sanomattoman huvitettu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin
Sander Lucian näköjään lapsellisissa lausunnoissa piilevän oveluuden.

Kuten tavallisesti täysin itsenäisten yksilöiden välisissä keskusteluissa tapahtuu, lopettivat nämäkin molemmat väittelynsä, kumpikin entistään lujempana omassa mielipiteessään, vaikka Sander luuli opettaneensa neiti Vildeä katsomaan asiaa hänen näkökannaltaan.

Tietysti tämä keskustelu pidettiin senjälkeen kun nuoret olivat lähteneet lukuhuoneesta. Senvuoksi Lucia suuresti hämmästyi, kun hänen tultua huoneeseensa Brita ja Irene tulivat sinne ja hän edellisen huudahduksesta ymmärsi heidän tietävän mitä oli puhuttu.

— Oi kuinka hyvin Lucia-täti vastasi isälle! virkkoi Brita kiitollisena ja ihastuksissaan. Lucian olento jäykkeni.

— Mistä sinä tiedät, mitä isällesi vastasin?

— Me pysähdyimme oven ulkopuolelle ja kuulimme kaiken, selitti Brita rehellisesti.

— Ketkä me?

— Irene ja minä.

— Että saatoitte käyttäytyä niin pahasti! sanoi Lucia närkästyneenä.

Irene punastui nuhteesta ja oli häpeissään, mutta Brita ei antanut masentaa itseään.

— Ettehän te mitään vaarallista sanoneet. Mitä se teki, että saimme kuulla sen?

— Ei se tee mitään, vastasi Lucia lyhyesti. Mutta on alhaista kuunnella ovien takana. Enkä olisi odottanut sitä teiltä.

Irenen silmiin kihosi kyyneleitä ja hän näytti niin nololta ja katuvaiselta, että Lucia heti leppyi.

Mutta Brita oli niin kiinni jossain omassa tarkoitusperässään, ettei hän antanut Lucian ilmeisen ylenkatseen ehkäistä itseään.

— Ei voi auttaa, että käy pikkumaiseksi ja alhaiseksi, kun saa elää pienissä, ahtaissa oloissa, virkahti hän äänessä sellaista katkeruutta, että Lucia kävi tarkkaavaksi ja ymmärsi Britalla olevan sydämellä jotakin erikoista, jota hän oli tullut tänne purkamaan.

Brita, joka huomasi itseään kuunneltavan, jatkoi vähemmän katkerana ja äänessä jotakin taivuttavaa.

— Ajattelin, että Lucia-täti, joka osasi vastata isälle niin hyvin, tahtoisi koettaa puhua hänelle, niin että hän ehkä vähitellen voisi tulla käsittämään että tytönkin tarvitsisi päästä maailmalle ja tulla joksikin.

Lucian närkästys lauhtui, hän unohti, mikä sen oli aiheuttanut, ja katsoi uudella mielenkiinnolla Britaa.

— Miksi sitten tahtoisit tulla? kysyi hän.

— Sitä en tiedä. Tiedän vain, että haluan päästä johonkin. Jos Lucia-täti tietäisi miten sietämättömän harmaata ja yksitoikkoista meillä on kotona!

Lucia ymmärsi Britaa paremmin kuin hän tahtoi antaa tämän huomata.

— On kiittämätöntä sanoa niin, Brita. Sinulla on hyvä koti.

— Saattaa olla! myönsi Brita kärsimättömällä äänellä. Mutta kaipaan joka tapauksessa muualle. Ja mikä minua kiusoittaa, on se, että jos olisin poika, niin ei kukaan vaatisi minua olemaan alituiseen kotona. Esimerkiksi Erik, veljemme, saa olla Uppsalassa opiskelemassa. Mutta jos Anna tai minä haluaisimme jotain sellaista, emme tietenkään sitä saisi.

— Haluaako Annakin johonkin? kysyi Lucia.

— Sitä en tiedä. En luule hänen haluavan. Mutta hän elää omassa maailmassaan. Sitä en minä voi. Senvuoksi yksitoikkoisuus kiusaa minua. Hän ei huomaa sitä.

— Mutta miksi sinä tahtoisit tulla? kysyi Lucia uudelleen.

— Tahtoisin joksikin, joka on reipasta — miksi tahansa — esimerkiksi voimistelijaksi.

Hän ojensi käsivartensa joustavin liikkein ja katsoi niitä.

— Nähkääs, minä olen voimakas ja tiedän, että voisin tehdä lujasti työtä, jos vain saisin työtä, joka voisi huvittaa minua, joka olisi omaani. Mutta kulkea täällä kotona ja kutoa ja pitää talousviikkoa ja tehdä kaikkea sellaista, joka ei näy ja joka ei tuota mitään, on murhaavaa. Haluan maailmalle elämään elämää, tapaamaan ihmisiä, tekemään työtä ja olemaan oma itseni. Mutta jos sanon siitä jotakin isälle, keskeyttää hän minut heti ja selittää, että minun velvollisuuteni on koti. Ja äiti huokaa minun tähteni.

— Oletko sitten puhunut heidän kanssaan?

— Olen, esitän sitä joskus. Mutta he pitävät sen vain tyytymättömyytenä eivätkä ymmärrä minua ollenkaan. Oi, jospa täti tahtoisi auttaa minua!

— Mutta rakas lapsi, mitäpä minä voin tehdä?

— Puhukaa noin ylimalkaan siitä, että on hyödyllistä tyttöjenkin päästä johonkin omin päin ja saada oppia jotakin. Niin, kyllähän täti tietää.

Niin, kyllä Lucia tiesi. Mutta hän tiesi myös, että mitä rouva Sanderiin tuli, tämä vain vielä enemmän nousisi sitä ajatusta vastaan, minkä puolesta Lucia taisteli, siitä syystä, että Lucia puolusti sitä. Sillä Lucia oli herkkätunteinen ja tiesi tavallisesti pilkulleen, mitä ihmiset ajattelivat hänestä.

— Pelkään, etten voi paljoa tehdä puolestasi, Brita pieni, mutta jos saan tilaisuuden jotakin sanoakseni, niin käytän sitä, sen lupaan sinulle.

— Oi kiitos, herttainen, täti-kulta!

Ja Brita kietoi voimakkaat, nuoret käsivartensa Lucian ympärille niin lujasti, että tämä nauraen pyysi, ettei häntä puristettaisi murskaksi.

9.

Ulkona putoili ensi lumi. Lucia oli mennyt ulos tuntien väliaikana ja kiiruhtanut maantielle ja tehnyt lyhyen, reippaan kävelymatkan Lågarnin jäätynyttä pintaa pitkin, missä lumipeite valkeana ja tasaisena peitti jään. Nyt hän oli kotimatkalla. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi lumihiutaleiden pudota hiuksilleen, missä ne kimaltelivat valkeina ja vilpoisina.

— Onko tuo viisasta? kysyi karhea, mutta ei epäystävällinen ääni hänen takanaan. Hän kääntyi nopeasti ja näki tohtori Bentickin. Lucia ei ollut kuullut hänen askeleitaan pehmeässä lumessa.

— Hyvin viisasta, vastasi hän hymyillen.

— Onko neiti Vildellä niin kiire saada lunta hiuksiinsa? kysyi hän luoden puolittain ivallisen katseen Lucian päähän, missä hopeajuovat olivat kylläkin selviä.

— Ehkäpä toivoin voivani sekoittaa pysyväisen lumen, jota minulla jo on niissä, vastasi Lucia hymyillen.

Tohtori katsoi häneen mielenkiintoisemmin. Joko hän oli vapaa heikkoudesta näytellä nuorta tai hän osasi sen salata. Tohtori olisi tahtonut tietää kummankolainen hän oli.

— Vuodetko vai murheet ovat antaneet neidille harmaita hiuksia? kysyi hän karskiin tapaansa, jota hän harvoin huoli sievistellä.

— Mistäpä minä tiedän! Kummatkin luullakseni, vastasi Lucia antamatta hämmentää itseään.

— Neidillä on oppilaita kylliksi aiheuttamaan harmaita hiuksia. Olen iloinen, ettei minun poikani ole lisäämässä niiden lukua.

Lucian silmät suurenivat.

— Onko tohtorilla poika? Luulin…

— Minun olevan poikamiehen? En, en oikein. Menin kerran tuota pikaa naimisiin ja minulla on poika. Mutta hän on nyt Upsalassa, niin että minulla ei ole hänestä vastusta muuta kuin lupa-aikoina.

— Ja teidän vaimonne? oli Lucia kysymäisillään, mutta pidättyi.
Tohtori ei ollut sanonut vaimonsa kuolleen, ja hän oli naisvihaaja.
Tietysti siinä oli jokin murhenäytelmä takana.

— Tuleeko hän jouluksi kotiin? kysyi Lucia sen sijaan.

— Pelkään hänen tulevan.

— Pelkäätte? Onko hän sitten niin hirmuinen?

— En luule kenenkään pitävän häntä sellaisena. Lucia ihmetteli tohtoria. Tarkoittiko hän totta, vai teeskentelikö hän, ja minkätähden siinä tapauksessa? Oliko hän niin tunteeton kuin miltä tahtoi näyttää?

— Katsooko neiti aina ihmisten sieluun tuolla tavalla? kysyi hän yht'äkkiä.

Tohtori ei ollut katsonut Luciaan, niin että Lucia ei luullut hänen huomanneen hänen katselleen häntä. Hän tunsi tulleensa ilmi, mutta ei joutunut siitä hämilleen.

— Minkätähden tohtori koettaa näytellä tunteetonta? kysyi hän.

Terävä katse iski häneen tohtorin pienistä, himmeistä silmistä, jotka tavallisesti huolellisesti kätkivät sen, mitä hänen sisällään mahdollisesti liikkui.

— Mistä te tiedätte sen olevan näyttelemistä? Lucia kohtasi pelotonna hänen katseensa ja hymyili.

— Eikö se sitten ole?

Tohtori mutisi jotakin ja käänsi pois kasvonsa. Lucia ei oikein kuullut, mutta luuli, että kirous oli päässyt tohtorin huulilta. Hän nauroi.

— Mitä nyt? kivahti tohtori.

— Ensimmäisen kerran minulle kirotaan, selitti Lucia.

Tohtori oli Luciasta sekä koomillinen että liikuttava tylyssä kiivaudessaan ja poikamaisine yrityksineen salata syvällä piilevää tunteellisuutta, jonka olemassa olosta Lucia tällä kertaa tunsi itsensä vakuutetuksi.

He olivat nyt Borgin tienhaarassa.

— Meneekö tohtori maantietä eteenpäin?

— Menen.

Hän nosti hiukan lakkiaan.

— Kun nyt saamme aivokuumeen tästä lumikylvystä, niin on vain jatkettava, kuten olemme alkaneet, panemalla jäätä päälaelle, määräsi hän, ja neuvoja antaessaan hän käytti tapaansa sanoen "me" potilaalle.

— Kiitos, sen muistan, lupasi Lucia, ja niin he erosivat.

Mutta ennenkuin hän ehti Borgiin saakka, saavutti Uno hänet.

— Luulen että setä Bentick alentui keskustelemaan teidän kanssanne, sanoi Uno ilmeisen uteliaasti.

— Hän kertoi minulle olleensa naimisissa ja että hänellä on poika.

— Kertoiko hän senkin, että hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan?

— Ei. Niinkö hän teki? Sitä aavistinkin. Elääkö hän?

— Hän on tainnut kuolla joitakuita vuosia sitten,

— Hänpä sitten tekikin tohtorista naisvihaajan sanoi Lucia miettivänä.

— Luultavasti. Luulen, että hän on teistä mielenkiintoinen henkilö.

Tämän hän sanoi hieman ärtynein, tutkivin katsein.

— Naisvihaajat kiinnittävät aina erikoisella tavalla meidän naisten mieliä.

— Vai niin. Te tahdotte ehkä koettaa käännyttää häntä? Mutta tässä tapauksessa luulen sen olevan hyödytöntä yksinpä teillekin.

Lucia nauroi keveästi.

— En aio koettaa, sanoi hän.

Häneen tuli jotakin hajamielistä, sillä hänen ajatuksensa painuivat yht'äkkiä siihen suruun, joka oli seurauksena sen vallan kohtalokkaasta väärinkäyttämisestä, joka hänellä oli miehiin.

10.

Kun rouva Clareus syysmyöhällä palasi pitkäaikaiselta Tukholman-matkaltaan, alkoi Lucialle uusi ajanjakso. Kaikki Borgissa olivat kohdelleet häntä niin teeskentelemättömällä sydämellisyydellä, että hän oli unohtanut olevansa vain talon palkattu kotiopettajatar. Mutta rouva Clareus muistutti häntä siitä ilman sanoja tai ilmeitä, — silti kuitenkin tuntuvasti. Rouva Clareuksen esiintymisessä oli jäykkää hienoutta, joka vaikutti useimpiin. Jopa hänen rattoisa miehensäkin muuttui toisenlaiseksi hänen läsnäollessaan, varovaisemmaksi sanoissaan ja käytöksessään.

Jos Lucialla olisi ollut vähemmän tahtia, olisi hänelle kenties koitunut ikävyyksiä, mutta nyt hän tunsi ensi hetkestä saakka ikäänkuin ilmasta, minkälaista kohtelua rouva Clareus vaati häneltä ja minkälaisen paikan talossa hän oli valmis tunnustamaan kotiopettajattarelle. Lucialla oli harvinainen kyky suhtautua henkilöihin ja oloihin silti vähimmässäkään määrässä sortamatta omaa olennaista personallisuuttaan. Se miellytti rouva Clareusta samoinkuin tämän luonnollinen hienous miellytti Luciaa. Edellinen piti siitä, että hänen alaisensa tottelivat ja kunnioittivat häntä ilman matelemisen tai pelon oirettakaan. Ja Lucia, joka personallisuutensa voiman ja luonnollisten etuoikeuksiensa takia oli tottunut olemaan ylinnä, piti siitä, että tapasi jonkun, joka ei näyttänyt välittävän siitä ja oli vaikeasti voitettavissa.

— Eikö neiti Vilde halua ratsastaa hiukan aamiaistunnilla? kysyi Uno eräänä joulukuun pakkasaamuna, kun kalpea auringonpaiste lepäsi ikäänkuin kultatomuna huurteisessa ilmassa.

Se oli liian houkuttelevaa. Ja kuitenkin Lucia epäröi hetkisen.

— Ratsastaako neiti? kysyi rouva Clareus ilmaisematta äänessään sitä hämmästystä, mitä hän tunsi.

— Olen ihastunut siihen ja otin todellakin ratsastuspukuni mukaani siltä varalta, että se tulisi kysymykseen. Ja maisteri on ollut niin ystävällinen, että on ehdottanut sitä minulle parikin kertaa, vastasi Lucia.

— Rouva Clareus ei sanonut asiaan enää mitään, ja aamiaisen jälkeen hevoset tulivat pihaan.

— Äiti, tule katsomaan miten aistikas ratsastuspuku Lucia-tädillä on! pyysi Irene.

— Neitihän voi tulla tänne näyttämään minulle ratsastuspukuaan, vastasi äiti, istuessaan ikkunan ääressä salin viereisessä huoneessaan tilikirjojaan tutkimassa.

Irene juoksi ulos, tullen hetkisen kuluttua takaisin Lucian seuraamana.

— Irene tahtoi välttämättä, että tulisin näyttämään ratsastuspukuani, selitti Lucia. Tukholmassahan kaikki naiset ratsastavat nykyään miessatulassa, mutta se tapa ei näy vielä tulleen tänne.

— Se näkyy nyt joka tapauksessa tulleen tänne neidin mukana, vastasi rouva Clareus osoittamatta millään tavalla, miellyttikö se häntä vai eikö.

— Äiti, enkö voi saada samanlaista ratsastuspukua! pyysi Irene.

— Nyt, ajatteli Lucia, saanen kai tietää, loukkaako kaksijakoinen hameeni häntä vai eikö.

— Kulutahan ensin se, mikä sinulla on, vastasi rouva Clareus, eikä
Lucia siitä vastauksesta voinut tehdä mitään johtopäätöstä.

11.

Aurinko näkyi hehkuvana pakkassumusta, joka ehdottomasti oheni. Tuo sumu oli tehnyt kauniin työn yöllä — kaikki oli pakkasen hopeoimaa. Kuusimetsä oli valkoinen, mutta ei painavasta lumesta, vaan siten, että havuoksat näyttivät olevan täynnä hopeisia neuloja. Alastomien lehtipuiden hennoimmat oksat piirtyivät ikäänkuin ohuena hopeakudoksena järven jäähän.

Irene, joka kulki yksin ja nopeasti tietä pitkin, katsoi kaikkea aivan kuin olisi kyennyt entistä enemmän siitä nauttimaan. Hän ikäänkuin painoi sen sieluunsa.

Hän kulki tänä aamuna mielessä vielä epämääräinen, mutta senvuoksi paljon ihanampi tulevaisuussuunnitelma. Hänen äitinsä ei ollut näyttänyt aivan mahdottomalta, kun Lucia-täti eilen oli ehdottanut jotakin sellaista, että Irenellä hänen mielestään oli niin paljon taipumusta piirustukseen ja maalaukseen, että hänen pitäisi saada kehittää niitä. Sehän merkitsi, että hän saisi mennä Tukholmaan ja oleskella siellä!

Täynnä vapisevaa ihastusta ja toivoa hän oli myöhemmin illalla hiipinyt Lucian huoneeseen, ja he kaksi olivat rakentaneet niin hienon tuulentuvan, missä ei ainoastaan Irenen, vaan myöskin Britan tulevaisuus asui. Eikä Irene malttanut odottaa kunnes Brita toisen aamiaisen jälkeen tulisi Borgiin tunnilleen, vaan heti aamiaisen jälkeen Irenen täytyi lähteä ystävänsä luo yhdessä tämän kanssa rakentaakseen edelleen tuulentupaansa.

Tultuaan pappilaan hän sai kuulla palvelijoilta, että tytöt olivat ylhäällä huoneessaan, ja Irene kiiruhti heti sinne.

Britan ja Annan huone ullakolla oli suuri, siinä oli matala katto, leveät lattialaudat ilman mattoja ja vanhanaikainen, siniseksi maalattu, suuritakkainen kaakeliuuni. Siinä räiskyi iloinen valkea.

Huoneen kalustus oli mitä yksinkertaisin. Sama oli suuremmassa tai vähemmässä määrin joka huoneen laita pappilassa, sillä sellainen oli isännän tahto. Ylellisyys, jopa mukavuuskin olivat hänestä vihattavia. Tytöt makasivat kovilla ohuilla patjoilla yksinkertaisissa rautasängyissä ja heillä oli istuimina muutamia ruskeiksi maalattuja tuoleja. Kirjoituspöytä, piironki, pesukaappi ja kangaspuut olivat huoneen kalustona. Ikkunassa ei ollut mitään kierrekaihdinta, sillä siinä talossa ei saatu peittää herättävää aamuaurinkoa.

Brita istui kangaspuiden ääressä ja kutoi vihaisesti paukuttaen saadakseen valmiiksi määrätyön, jonka suorittamisessa hän oli myöhästynyt. Hän vihasi kutomista ja ennen kaikkea hän vihasi pakkoa, ja se kuului kyllä paukutuksesta.

Anna oli syventynyt, hänelle yhtä harvinaiseen kuin ihastuttavaan, hauskan kirjan lukemiseen.

— Jopa sinä paukutat! Pahemmin kuin Bergshamran rautavasarat!

Irene seisoi nauraen ovessa valkeata huurretta vielä hiuksissa ja nahkalakin reunustassa.

Brita hypähti ylös ja syleili häntä myrskyisästi, ja Anna suuteli häntä hiljaisemmin, pääsemättä kuitenkaan kokonaan irti siitä maailmasta, mihin lukeminen oli hänen sielunsa kiinnittänyt.

— Paukutan kiukusta, ettäs tiedät, selitti Brita tavallisella suoruudellaan. Ainoa lohdutus kutomisessa on se, että saa lyödä ja paukuttaa.

— Mistä olet vihainen? kysyi Irene nauraen.

— Oh, kaikesta. Luulen että karkaan.

— Silloin tulen minä mukaasi, sanoi Irene merkitsevä iloinen välke katseessa.

— Päätetty asia! Mihin karkaamme?

— Tukholmaan tietysti.

— Ja mitä teemme siellä?

— Sinä rupeat voimistelijaksi ja minä taiteilijaksi, sanoi Irene.

— Ihanaa! Mutta sinä puhut ikäänkuin se olisi mahdollista?

Äiti ei tuntunut aivan mahdottomalta eilen, kun Lucia-täti…

— Puhui hänelle siitä? keskeytti Brita. Voi sitä enkeliä, milloinkahan hän puhuu isälle minusta?

— Lucia-täti ja minä ajattelimme kaikki selväksi eilen illalla hänen vuoteensa reunalla, sanoi Irene. Jos vain saamme äidin oikein suostumaan lähettämään minut Tukholmaan oppimaan maalausta, niin täytyy minun tietysti asua jossakin täysihoidossa. Ja silloin on halvempaa, jos otan yhteisen huoneen jonkun toisen kanssa, ja kuka olisi parempi asuintoveri kuin sinä? Niin äitikin tietysti ajattelee, ja silloin hän voi auttaa Lucia-tätiä taivuttamaan sinun isääsi.

— Oi, oi, oi! oli kaikki mitä Brita voi saada suustaan.

Anna oli tähän mennessä tarpeeksi irtautunut viehättävästä kirjastaan innostuakseen hiljaisempaan tapaansa Irenen tuulentuvista.

— Tule, Brita, ulos kävelemään, niin juttelemme tästä, ehdotti Irene.

Brita ei olisi mitään sen mieluummin halunnut, mutta hän heitti synkän katseen vihattuihin kangaspuihin.

— En ennätä saada valmiiksi määrätyötäni, ja isä on niin kovin tarkka siitä, että se aikanaan valmistuu.

— Onko hän selvillä siitä? Eikö se ole tädin asia?

— Niin voisi luulla, mutta tässä talossa ei ole mitään, mitä isä ei tietäisi.

Annalla oli lyhyt taistelu itsensä kanssa. Hän oli tehnyt oman työnsä juuri saadakseen aikaa lukemiseen ja oli nyt niin mieluisasti kiintynyt siihen. Mutta toiselta puolen hän täysin osasi käsittää, miten Britan mieli teki mennä ulos Irenen kanssa puhumaan kaikesta, mitä heillä nyt oli puhuttavaa. Annalla oli sitäpaitsi, niin nuori kuin hän vielä olikin, jo omat mielipiteensä, jotka hän oli kodin ilmapiirissä hengittänyt, ja yksi niistä oli se, että oli uhrauduttava toisten hyväksi. Oli syntiä laskea käsistään tällainen tilaisuus.

— Minä kudon sinulle sill'aikaa kun sinä olet ulkona, sanoi hän senvuoksi, mutta salaisesti hän toivoi, että Brita ei ottaisi hänen tarjoustaan vastaan.

— Tahdotko tosiaankin? virkkoi Brita ihastuneena.

— Siinä teit kiltisti, hirveän kiltisti! sanoi Irene.

— Hän on aina sellainen, selitti Brita. Pahinta Tukholmaan menossa on hänen luotaan matkustaminen — ennen kaikkea hänen tähtensä olen jättänyt karkaamisen.

Britan tavallisesti viileään, raikkaaseen katseeseen tuli harvinaista lämpöä, ja hän suutelikin pikku sisartaan ennenkuin läksi.

Kiitollisuus, jolla Annan uhrautuvaisuus vastaanotettiin, poisti siitä kirvelevän tunteen. Hän ei kaivannut enää huvittavaa lukemista istuessaan kangaspuiden ääressä suorittamassa sisaren työtä. Rakkaudelle äärimmäisen herkkänä pani Anna sen pienimmällekin ilmaisulle suuremman arvon kuin millekään muulle. Molempien vanhempien tyttöjen ystävällinen kiitollisuus lämmitti häntä, ja sitten tuntui niin tyydyttävältä, että oli tehnyt oikein. Että se oli ollut vaikeaa, se teki sen vain yhä suuriarvoisemmaksi.

12.

Haluaako neiti matkustaa kotiin jouluksi vai olla täällä? kysyi rouva
Clareus eräänä päivänä joulukuun lopulla.

— Minulla ei ole kotia, mihin mennä, mutta sukulaisia minulla on, jos niiksi tulisi, vastasi Lucia.

Rouva Clareus katsoi häneen hetkisen, ei tutkivasti, mutta kuitenkin katsein, joka näki enemmän kuin saattoi luulla.

— Neidillä on tietysti oikeus käyttää joululomaansa. Meidän sopimuksemmehan koskee vain lukukausia. Mutta jos niin on, että neiti mieluummin jäisi tänne, niin suuressa maalaiskodissahan on paljon auttamista. Sitäpaitsi luulen, että tytöt olisivat iloisia, jos neiti jäisi.

— Jos saan valita ja jos se ei ole millään tavoin sopimatonta rouva
Clareukselle, niin jään mieluummin tänne, vastasi Lucia suoraan.

— Silloin pidämme sen asian päätettynä, sanoi rouva Clareus näyttämättä tyytyväisyyttä, jota tunsi.

Mutta Lucia aavisti sen kuitenkin ja oli hyvin mielissään ikäänkuin olisi saavuttanut jonkin voiton. Sillä hän oli asettanut päämääräkseen koettaa voittaa tuon jäykän rouvan myötätunnon.

Toisinaan hän ihmetteli, oliko mitään myötätuntoa olemassakaan voitettavana. Hän teki salaa huomioita äidin ja lasten, miehen ja vaimon, emännän ja palvelijoiden, rouva Clareuksen ja tämän naapurien välisestä suhteesta, sen minkä hän voi siitä kaikesta nähdä, havaitakseen, oliko siinä olemassa mitään lämpimämpää tunnetta. Mutta miten mallikelpoisilta ja sopusointuisilta nuo suhteet näyttivätkin, ei hän löytänyt niistä mitään lämpöä.

Ja Lucia ihmetteli ajatuksissaan tuota naista, joka seisoi keskellä elämän lämpimintä rikkautta näköjään aivan viileänä, ikäänkuin maailman luonnollisin asia olisi, että hänellä piti olla kaikkea, ja että hänen tuli pikemmin saada kuin antaa kiitosta siitä.

— Minun tekisi mieleni ravistaa häntä huomaamaan, mitä hänellä on, ajatteli Lucia harmistuneena, mutta samalla hän tunsi melkein kateellista ihailua tuota hienoa ja viileätä naissydäntä kohtaan, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa.

13.

Oli joulun edellinen sunnuntai. Oli kylmä, ja oli sekä satanut lunta että tuullut, mutta nyt aurinko paistoi, ja ilma oli tyyntä. Billingen jäällä lumi oli vielä sellaisena kuin tuuli oli sen ajanut, paikoin korkeissa epätasaisissa kinoksissa, jään ollessa toisin paikoin aivan paljaana.

Jäätyneen järven yli tulivat pappilasta Anna ja hänen veljensä Erik, teologian ylioppilas, joka juuri niinä päivinä oli palannut Uppsalasta joululomalle.

Erik oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, säännöllisine, laihoine piirteineen. Hänen käynnissään oli jotakin talonpoikaisen sitkeää ja hän piti päätään etunojassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain näkymätöntä iestä. Pohjoismainen raskasmielisyys oli katseessa, ja se oli sopusoinnussa ryhdin kanssa, joka ilmaisi hitaan voiman kestävyyttä.

Anna käveli kevein askelin hänen rinnallaan lainkaan tuntematta väsymystään, sillä niin iloinen hän oli päästessään ulos yksin veljensä kanssa. Joulun edelliset päivät olivat rasittavia kaikkine puuhineen ja valmistuksineen, ja Anna, joka nyt monena päivänä oli ollut touhussa aamusta iltaan, oli oikeastaan perinpohjin väsynyt. Ellei Erik olisi esittänyt hänelle kävelyä, olisi hän kaiketi käyttänyt sunnuntai-iltapäivän samalla tavoin kuin Brita, joka juuri oli ruvennut nukkumaan.

Päivällinen syötiin pappilassa sunnuntaina aikaisemmin kuin muina päivinä, ja senvuoksi aurinko oli vielä ylhäällä, vaikka oli iltapäivä.

Sisarukset kulkivat jään yli äänettöminä. Anna katsahti silloin tällöin salaa veljeensä. Eihän hän koskaan ollut iloinen, mutta hänen kotiintulostaan saakka hän oli tuntunut Annasta kerrassaan alakuloiselta, ja Anna ihmetteli huolestuneena, oliko hän pahoillaan jostakin erikoisesta, ja mitä se siinä tapauksessa mahtoi olla.

— Oletko pahoillasi jostakin? kysyi Anna vihdoin, heidän tultuaan metsään ja kävellessään kapeata kuusten välistä polkua.

Siinä he eivät voineet kulkea vieretysten. Erik astuskeli edellä Annan seuratessa jäljessä.

— Pahoillani? Se on liian vähän sanottu.

— Sano minulle, mitä se on! pyysi Anna herttaisen osaaottavalla äänensävyllä.

— Sitä ei ole helppo sanoa.

Huolimatta tuosta vähän lupaavasta vastauksesta Anna ymmärsi kyllä saavansa tietää, mikä häntä painoi. Hän aavisti veljensä pyytäneen häntä kanssaan kävelylle juuri sen vuoksi, että saisi keventää sydämensä hänelle. Mutta ei sopinut kiirehtiä häntä, sen tiesi Anna, joka tunsi hänet. Senvuoksi he kulkivat hetken aikaa ääneti.

Vihdoin he tulivat aidan luo, joka ympäröi pientä ketoa. Täällä auringonsäteet pääsivät maahan saakka ja paistoivat lumelle ja aukion vastakkaisella puolella näkyville lumenpainamille oksille.

Portti oli nostettu talveksi pois ja asetettu ladon seinustalle, mutta Erik ei mennyt portin aukosta, vaan pysähtyi aidan luo nojaten ristiin asetetut käsivartensa siihen.

Anna kapusi aidalle ja asettui niin, että voi nähdä veljen kasvoihin.

— Anna, en halua ruveta papiksi.

Lyhyesti ja käyden suoraan asiaan tunnusti hän murheensa syyn.

Anna käsitti heti, mikä onnettomuus tämä hänen vastenmielisyytensä ajateltua kutsumusta kohtaan oli, eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan siitä; senvuoksi koski veljen tunnustus häneen syvästi. Mutta hänen tapansa ei ollut päivitellä, ja ehkäpä Erik juuri senvuoksi oli vaikeassa käännekohdassaan valinnut hänet uskotukseen.

— Miksi et?

— Minulla ei ole elävää uskoa.

— Mutta Erik!

Erikin suorien kulmakarvojen välinen poimu syveni ikäänkuin vaoksi, ja hänen katseensa apeamielisyys muuttui synkkyydeksi.

Anna toivoi hänen liioittelevan, ja hän koetti saada Erikin huomaamaan sen.

— Kyllä kai sinä toki uskot Jumalan olemassaolon? kysyi hän melkein taivuttavasti.

— Tavallaan. Mutta se on kuollutta uskoa.

— Eihän mitään kuollutta uskoa ole olemassa. Joko se on uskoa tai sitä ei ole ollenkaan.

Erik oli vaiti.

— Etkö ollenkaan rakasta Jumalaa? Sisimmässäsi?

Tuo liikuttava hellyys Annan äänessä etsi pienintäkin veljen sielussa ehkä hehkuvaa jumalarakkauden kipinää.

Mutta Erik pudisti päätään.

— Ainoa mitä voin tuntea häntä kohtaan on pelkoa.

— Milloin se alkoi? kysyi Anna lyhyen vaitiolon jälkeen.

— Se on tullut vähitellen — ja kasvanut. Olen koettanut olla miettimättä. Mutta eihän sieluaan voi typistää. Kun on saanut miettimiskyvyn, niin…

— Erik, epäiletkö sinä?

— Epäilen.

— Mitä?

— Enimmäkseen kirkon oppia.

Ensi kerran tämän keskustelun aikana hän käänsi päätään ja katsoi Annaan. Ja tämän hellää sydäntä kouristi, kun hän näki veljen synkän katseen.

— Ja voithan ymmärtää, että se ei sovi papille. Niin, senhän Anna kyllä ymmärsi.

— Mutta etkö luule sen menevän ohi?

— Siinä ei ole mitään, joka voi mennä ohi. Sellainen, kuin nyt olen, olen aina ollut, vaikka en ole sitä tiennyt. Kelvatakseni papiksi pitäisi minun tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi.

Anna tuli ajatelleeksi mielivirttään.

— Pyydä Jumalan luomaan sinulle uusi sydän! Hän voi sen tehdä.

Hän oli niin varma ja niin innokas. Erikin ilme suli melkein hymyksi.

— Pelkään, että siitä tulisi tulokseton rukous. Muutoin en ole pahempi, kuin että helposti selviytyisin papiksi tultuani. Useimmilla ihmisillä ei kai ole uskossaan sen enemmän elämää kuin minullakaan, monella ei edes senkään vertaa, ja he suoriutuvat hyvin koko elämänsä ajan. Sen minäkin tekisin, jos vain pääsisin papiksi. Mutta siksi tullakseen, ryhtyäkseen toisia opettamaan vaaditaan enemmän. Ja sitä juuri minulla ei ole — enkä koskaan voi sitä saada.

Hän katsoi Annasta poispäin, ja hänen katseensa synkkyys tummeni.

— Jospa vain saisin muuttaa alaa! sanoi hän intohimoisesti.

Hänen kätensä puristautuivat ikäänkuin epätoivoiseen ja hyödyttömään taisteluun.

— Mutta mitä luulet isän sanovan, jos tekisin nyt sellaisen ehdotuksen, kun hän on pitänyt minua viisi lukukautta Uppsalassa?

Anna tunsi itsensä herpautuneeksi jo sen pelkästä kuvittelemisestakin. Hänen mielestään olisi Jumalalle helpompaa luoda uusi sydän Erikiin kuin avata isän sydän ymmärtämään.

— Miksi tahtoisit sen sijaan? kysyi hän ollakseen tämän kysymykseen vastaamalla liiaksi masentamatta veljen mieltä.

— Tahtoisin tulla jälleen talonpojaksi, kuten isoisä, tuli heti voimallisesti vastaukseksi.

Erik otti lakin päästään ja pyyhkäisi kädellään paksua, vaaleaa tukkaansa. Se oli vahvarakenteinen käsi, tarkoitettu karkeaan ja raskaaseen työhön eikä kääntelemään käsikirjan lehtiä.

— Jos isä olisi tyytynyt olemaan talonpoikana kuten isoisä, niin
meillä olisi nyt talo, ja minun tulevaisuuteni olisi ollut selvä.
Silloin ei minun olisi tarvinnut kuluttaa itseäni mietiskelyillä.
Silloin olisin voinut ottaa kaikki yksinkertaisesti.

Hän pani jälleen lakin päähänsä ja katsoi Annaan, kiehuvassa katseessa ihmeellinen sekoitus kaihoa ja masennusta.

— Voi sentään! Jospa saisi käydä auran jäljessä pellolla ja ajaa härkäparia eikä tarvitsisi ajatella mitään muuta maailmassa kuin saada vako suoraksi ja syväksi. Se olisi toista kuin takoa päähänsä kirkonkokouksien riitoja, missä toinen suunta pitää järkähtämättömänä totuutena sitä, minkä toinen tuomitsee kerettiläisyydeksi.

Hän ojensi yht'äkkiä molemmat jäntereiset käsivartensa ja oikaisi vartalonsa, ikäänkuin nostaen kuorman hartioilleen.

— Eikö koko minun olennostani näy, että minut on luotu käytännölliseen toimintaan eikä teoreettisiin viisasteluihin?

Hän seisoi siinä, tuo maanviljelyksen jälkeläinen, koko olentoineen vaatien päästä takaisin isiensä maatyöhön.

Anna ei voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa, ja hänelle pilkahti sellainen toivo, että jos hän saisi kulkea sitä tietä, mitä hän tunsi olevansa luotu kulkemaan, voisi hän myöskin saada rauhan sen Jumalan kanssa, jota hän nyt pelkäsi.

Ei niin, että hän olisi ajatellut tätä tietoisesti, mutta hänen vaistonsa sanoi sen hänelle.

— Jospa kuitenkin puhuisit isän kanssa! Ehkäpä hän ymmärtäisi sinua paremmin kuin luulemme!

Poimu Erikin otsalla syveni uudelleen.

— Siitä ei ole helppo puhua isän kanssa.

— Mutta kuta kauemmas lykkäät sen, sitä vaikeammaksi se käy.

— Tiedän sen — mutta en kuitenkaan saata tehdä sitä.

Pelkuruudesta ei johtunut, että Erik lykkäsi keskustelun isän kanssa ja työalan keskeyttämisen. Se johtui pikemmin isiltä peritystä sitkeydestä, joka huolimatta kaikesta tahtoo itsepäisesti ja viimeiseen asti pyrkiä eteenpäin kerran alkamallaan tiellä.

Aurinko oli laskenut metsän taa, ja lumi hohti kylmän valkeana päivän hämärtyessä, kun sisarukset kääntyivät kotia kohti samaa tietä, jota olivat tulleet. Kun he metsän kautta olivat saapuneet Billingen luo ja näkivät kotinsa joulukuun hämärässä jään toisella puolen, pysähtyivät he kuin äänettömästä sopimuksesta.

— Jospa tuo olisi meidän omamme, joka menisi perintönä, eikä vain puustelli, josta meidän täytyy isän kuoltua lähteä! sanoi Erik. Kaipaan turvetta mihin kasvaa kiinni. Mieluummin perintöä, jonka minun lapseni saisivat periä jälkeeni.

— On vaarallista kasvaa kiinni maahan, huomautti Anna.

— Miksi niin? kysyi Erik hieman uhmaavasti. Maasta kotoisin ja maaksi muuttuen mies sopii parhaiten viljelemään maata.

— Emme ole pelkästään maata. Jumala puhalsi meihin oman henkensä.

— Niin, niinhän sanassa sanotaan, myönsi Erik ilman epäilystä tai uskoa. Mutta minä puolestani tunnen itseni vain kouralliseksi maata, joka on saanut elämän. Mitään Jumalan henkeä itsessäni en tunne.

— Mutta sinussa on se joka tapauksessa, vastasi Anna ja katsoi ylpeän hellästi Erikiin.

Taas, kuten kerran ennen heidän tämänpäiväisen keskustelunsa aikana, hänen synkkyytensä lauhtui hymyn tapaiseksi ilmeeksi. Hän tunsi, että hänellä on pieni sisar, josta pitää.

— Saattaa olla liukasta jäällä, minä pidän sinusta kiinni, ettet kaadu, sanoi hän ja otti häntä kädestä.

Tulomatkalla oli ollut yhtä liukasta, mutta silloin hän ei ollut ajatellut Annan kaatumista. Annettu luottamus, joka oli vastaanotettu ymmärtämyksellä, oli lämmittänyt hänen sydäntään pientä sisarta kohtaan, ja hän tunsi tarvetta suojelevalla ja viileällä tavallaan osoittaa sitä tälle.

14.

Kokoonnuttiin miehissä jo varhain viettämään uudenvuoden aattoiltaa Borgissa. Kaikki Bergshamrasta olivat siellä, samoin pappilasta, tohtori Bentick ja hänen poikansa Allan ja koko joukko muita naapureita.

Kahdessa suuressa, kynttilöin valaistussa kuusessa riippui joukko pieniä paketteja. Oli uudenvuoden arpajaiset, joihin sekä nuoremmat että vanhemmat ottivat osaa. Hilpeys oli suuri, kun esimerkiksi kirkkoherra voitti nauharuusukkeen, Uno Clareus neulakirjan, Lucia Vilde sikaripaketin j.n.e. Arpajaisten jälkeen alkoi vaihtokauppa ja se oli melkein yhtä hupaisaa.

Sitten vähitellen vanhemmat vetäytyivät erikseen, herrat kapteenin huoneeseen, rouvat kirjastoon. Sillä nuoriso tahtoi salin omalle osalleen. Se oli suurin huone ja siellä oli piano, ja nyt alkaisi leikki ja tanssi.

Anna Sander tunsi helposti itsensä yksinäiseksi suuressa seurassa, etenkin iloisessa nuorisoparvessa. Osaksi hän oli lapsuudesta saakka kasvatettu pitämään huvia jonkinlaisena ansana, osaksi hän eli enemmän ajatusmaailmassaan kuin ulkoisessa todellisuudessa ja tunsi siinä senvuoksi itsensä helposti eksyneeksi silloin, kun se tarjosi muuta kuin työtä.

Tänä iltana hän oli kuvitellut istuvansa yhdessä Erikin kanssa jossakin nurkassa pitämässä hauskaa, sillä Erik, samoin kuin Annakin, tunsi tavallisesti olevansa seuran ulkopuolella. Mutta ihmeekseen hän huomasi Erikin paraillaan tanssimassa.

Hän ei ollut tiennyt, että Erik osasi tanssia, ja kaikkein vähimmin hän oli luullut hänen voivan tanssia ollessaan niin raskaalla mielellä kuin hän tänä uutena vuonna oli.

Anna seisoi nurkassaan katsellen häntä. Hänenkin tottumaton silmänsä huomasi selvästi, että Erik tanssi huonosti. Mutta kun hän sai nähdä vilahduksen veljen kasvoista, luki hän niistä uhmaavaa päättäväisyyttä. Vaistomaisesti Anna ymmärsi, ettei hän tänä iltana voisi odottaa veljeltään mitään seuraa yksinäiseen nurkkaansa. Tämä tanssi ja huvitteli, ikäänkuin olisi oikein päättämällä päättänyt käyttää tarjolla olevaa ajanvietettä, sen avulla päästäkseen synkkiä ajatuksiaan pakoon.

— Sinäkö siinä olet?

Anna käänsi nopeasti päätään. Siinä seisoi Allan Bentick huomio-asennossa hänen vieressään.

Allan Bentickillä oli ehdottomasti hilpeyttä herättävä ulkomuoto. Hän ei ollut pitkä, mutta suora ja notkea. Hänen japanilaisvinot silmäkulmansa tummien, vekkulisilmien yläpuolella tekivät hänet lystikkään näköiseksi. Kaunis suu ylöspäin pyrkivine suupielineen oli miehen kasvoissa melkein kuin tuhlausta, ja hieno, suora nenä olisi hyvin voinut olla tytön. Mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan tyttömäiseltä, ja tiedottomasti tunsi hänestä säteilevän selväpiirteisen yksilöllisen personallisuuden voiman.

— Olenpa niinkin, sanoi Anna naurahtaen.

— Arvelin sitä kyllä, mutta en ollut oikein varma. En ole ollut kotona kahteen vuoteen, kuten tiedät, ja sinä olet tullut suureksi ja saanut pitkät hameet ja hiukset nutturalle. Etkö tahdo tanssia yhtä valssia kanssani?

— En osaa tanssia, en ole koskaan opetellut.

— Joutavia! Tule vain!

Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja veti hänet nopeasti tanssiin huolimatta Annan vastusteluyrityksistä.

Ja se kävi hämmästyttävän hyvin, paremmin kuin Anna koskaan olisi voinut luulla. Allan oli niin voimakas ja notkea ja hyräili tahtia Annan korvaan niin mukaansatempaavasti, että hänen jalkansa liikkuivat tanssissa kuin itsestään. Jos hän teki virheen, joka olisi voinut sotkea, nosti Allan vain ylös hänet ja jatkoi tanssia niin, ettei hänessä huomannut vähintäkään ponnistusta.

Anna nauroi sekä hämillään että ihastuksissaan.

— Kuinka voimakas sinä olet!

— Niinpä luulisin. Voimistelen ja ratsastan ja mellastan ja tanssin. Sellaisesta tulee voimakkaaksi ja iloiseksi. Niin sinunkin pitäisi tehdä sen sijaan että istut ja luet rukousnauhaa.

— Enhän minä sitä tee!

— Luulin sinun tekevän. Sinä näytät sellaiselta.

— Nunnaltako?

— Pyhimykseltä.

— Sinä olet aina yhtä hassu.

— Pahempi, toivoakseni.

Miten iloinen setä Bentick mahtaakaan olla, kun sinä olet taas kotona!

— Tietysti. Hän kiroo minun tähteni pahemmin kuin konsanaan, ja sehän kai lienee siitä paras todiste.

Anna tunsi tulevansa hämilleen ja katui ajattelematonta puhettaan. Se oli päässyt häneltä, hänen Allanin näkemisestä johtuneen oman ilonsa seurauksena, ja hän oli aivan unohtanut tohtorin poikaansa kohtaan osoittaman kummallisen käytöksen, joka tunnettiin paikkakunnalla ja jonka yleensä selitettiin johtuvan vastenmielisyydestä, minkä pojan ja tämän äidin yhdennäköisyys herätti. Äiti oli yleisen arvostelun mukaan ollut oikea noita sekä viehättämään että pettämään.

Anna ihmetteli nyt itsekseen, oliko Allan puhunut tuolla iloisen huolettomalla äänellä salatakseen isän kohtelusta johtuvaa surua. Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi kantanut salaista surua. Nuo vekkulisilmät säteilivät vain veitikkamaisesti kohdatessaan Annan silmät ja ne lukivat selvään tämän ajatukset niistä.

— Elä ole huolissasi minun tähteni, sinä! Selviydyn hyvin "paterin" kanssa. Hän ei ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää.

Ja niin he lähtivät uudelleen pyörimään. He olivat levänneet hetkisen, sillä Annaa, joka oli tottumaton tanssiin, rupesi helposti pyörryttämään. Mutta oi, kuinka se oli hauskaa! Ei hän koskaan ollut uskonut, että tanssiminen olisi niin hauskaa. Ensi kertaa elämässään hän tunsi itsensä oikein nuoreksi.

Allan näki, kuinka hän nautti, ja piti hänestä niinkuin pidetään siitä, jolle on tehnyt hyvän teon.

Nyt kun jää oli murrettu, tanssi Anna muidenkin kanssa, mutta se ei käynyt kenenkään kanssa niin hyvin kuin Allanin, ja sen Anna sanoi hänelle seuraavan tanssin kestäessä, minkä he tanssivat yhdessä.

— Silloinpa minä otan huostaani sinut loppuillaksi, selitti hän. Nimitän itseni sinun tanssimestariksesi ja otan opettaakseni sinulle minkä tanssin tahansa, jota soitetaan.

Lucia istui pianon ääressä soittamassa tanssimusiikkia. Tohtori Bentick oli tullut herrojen huoneesta ja seisoi nyt vieressä katsellen, miten sulavasti nuo näppärät kädet lensivät koskettimilla. Hän soitti verrattoman lennokkaasti ja hienosti.

— Minkätähden emme tanssi, kun meissä näkyy olevan tahti niin varmana? kysyi tohtori.

— Pitäähän jonkun soittaakin, muutoinhan tanssista ei tule mitään, vastasi Lucia häiriintymättä.

— Sitähän voi joku vanhempi tehdä, arveli tohtori.

— Enkö minä sitten kuulu niihin?

Tohtori murisi jotakin, joka yhtä hyvin saattoi merkitä myöntämistä kuin vastustusta, ja katosi, mutta palasi viiden minuutin kuluttua rouva Jenningsin kanssa.

— Tohtori tahtoo tanssia Lucian kanssa ja on pyytänyt minua soittamaan, selitti rouva Jennings viittailevin hymyin, jota Lucia ei ollut huomaavinaan.

Hän kohotti ihmeissään silmäkulmiaan ja katsoi tohtoriin.

— Enhän minä ole sanonut haluavani tanssia, sanoi hän.

— Tanssimme ehkä mieluimmin nuorten kavaljeerien kanssa kuin tällaisen minunlaiseni vanhan? sanoi tohtori ivallisesti.

— Iästä en paljon perusta. Tohtori ei toki tanssine nurin minun kanssani, sanoi Lucia ja nousi ylös.

Rouva Jennings istui hänen paikalleen alkaen soittaa. Ja tohtori lähti tanssiin Lucian kanssa.

Siitä oli kauan kuin hän oli tanssinut, mutta hän oli nuoruudessaan ollut oivallinen tanssija ja pääsi heti vauhtiin. Mutta kylläpä hänen naisensakin tanssi innostavasti, hänen olentonsa joka jäsenessä oli rytmiä ja sulavuutta.

Allan Bentick ja Irene olivat juuri lähtemäisillään tanssiin toistensa kanssa, kun he huomasivat tuon odottamattoman parin ja pysähtyivät.

— Mikä pateriin on mennyt? virkkoi Allan nauraen.

— Eikö Lucia-täti ole ihastuttava? sanoi Irene innostuksissaan.

Allan seurasi hetkisen katseellaan hänen liikkeitään.

— Hän tanssii ikäänkuin Mozartin sävel, sanoi hän.

Hänen ilmeinen ihailunsa innostutti Ireneä.

— Ei kukaan ole sellainen kuin hän! vakuutti kahdeksantoistavuotias ihastuneena.

Allan katsoi huvitettuna häneen.

— Jaha, vai niin. Pienet koulutytöt haaveilevat kai aina opettajattaristaan, vai mitä?

Irene keikautti närkästyneenä päätään.

— Pienet koulutytöt! kivahti hän.

— Niin, mitä te muuta olette koko joukko?

— Brita ja minä olemme täysikasvuisia, saan luvan sanoa sinulle. Me luemme vain kieliä ja otamme soittotunteja, mutta koulukurssin olemme lopettaneet.

— Kumarrun tomuun teidän oppineisuutenne edessä!

— Irvihammas! Seisommeko tässä iankaiken riitelemässä?

Allan totteli kehoitusta ja vei hänet tanssiin.

— Tanssimmeko heidät nurin, paterin ja tuon jumalallisen? kysyi hän ja kujeileva ilme hänen silmissään sanoi Irenelle, että hän todella halusi tehdä niin.

Mutta Irene painoi jalkansa niin lujasti lattiaan, että Allanin täytyi pysähtyä.

— Lupaa minulle, ettet tee mitään niin alhaista! Hänen silmänsä oikein säkenöivät Allania vastaan, ja tämä jatkoi huvitettuna hänen kiusoittelemistaan, kunnes hän näki parhaaksi lepyttää hänet jälleen. Ja se kävikin päinsä hyvin helposti.

— Tohtorilla on kunniaa pojastaan, sanoi Lucia tanssitoverilleen.

— Minkälaista kunniaa? kysyi tohtori kaikkein tylyimpään tapaansa.

— Hän näyttää niin hauskalta ja pirteältä ja hänessä on jotakin voittavaa.

Mitä hän voittaa, sen jätän silleen, vastasi tohtori ylenkatseellisesti.

Hänen tapansa huvitti Luciaa sanomattomasti.

— Kaikki muut, paitsi hänen isänsä, tuntuvat olevan ihastuneita häneen, huomautti Lucia.

— Hänellä on taito panna tyttöjen päät pyörälle, jos se nyt on olevinaan jokin erikoinen taito.

Elköön vain panko minun pienten herttaisten oppilaitteni päitä pyörälle!

— Siitä vähät, kunhan ei vain pane opettajattaren päätä pyörälle.

— Siitä ei ole vaaraa! sanoi Lucia hieman surumielisesti, mistä hän itse ei ollut tietoinen.

Tohtori katsoi häneen terävästi.

— Onko se ehkä jo pyörällä?

Lucia havahtui hänen kysymyksestään ja ymmärsi, että hän jollakin tavoin oli unohtanut ilmaista itsensä, niin että tohtori oli voinut tulla siihen johtopäätökseen, että hänellä oli salaisuus.

— Tietysti! vastasi hän keveästi ja huolettomasti eksyttääkseen tohtoria.

Lopulla tanssia Lucia puhui vilkkaasti haihduttaakseen tohtorin epäluuloa. Hän ei mitenkään tahtonut kenenkään tällä paikkakunnalla aavistavan, että hänellä oli suru, sillä silloin hänelle kävisi vaikeammaksi paeta sitä.

Seuraavana väliaikana Lucia meni pianon luo päästääkseen rouva
Jenningsin soittamasta, mutta Allan ehkäisi hänet.

— Paterin jälkeen tulee minun vuoroni, eikö totta? Ettehän kieltäne?

— Jos rouva Jennings tahtoo jatkaa soittamista, vastasi Lucia.

Kyllä, rouva Jennings tahtoi, hän alkoi soittaa hamboa, ja Allan vei
Lucian tanssiin.

He tanssivat ihastuttavan kauniisti, nuo kaksi, kumpikin oli mitä parhain tanssija. He kumpikin viehättyivät toistensa kanssa tanssimisesta ja vaihtamatta sanaakaan he tanssivat herkeämättä, niin kauan kuin soittoa kesti. Kun se lakkasi, katsoivat he ymmärtäen ja ihastuneina toistensa hymyileviin silmiin.

— Se oli tanssia! pääsi Allanilta kunnioittavasti.

— Niin, se oli! vastasi Lucia samaan tapaan.

— Ellen olisi luvannut omistautua pikku Annalle, niin pidättäisin teiltä jokaisen jäljellä olevan tanssin, selitti Allan.

— Vai olette te luvannut omistautua Annalle? kysyi Lucia ystävällisen mielenkiintoisena.

— Niin, olen ottanut tehtäväkseni opettaa hänet tanssimaan tänä iltana. Hän väittää, ettei hän osaa ja että se käy parhaiten minun kanssani. Hän on pieni kullanmuru, ja minä olen oikein rakastunut häneen tänä iltana. Mutta te tanssitte niin, että olen teihinkin rakastunut.

Lucia nauroi hänen suorapuheisuudelleen.

— On hyvä, että ravistatte Annaa hiukan, sanoi hän hyväksyvästi. En ole koskaan nähnyt häntä niin nuorena kuin tänä iltana. Hän onkin muutoin liian vakava ikäisekseen.

— Ikävä ei ole koskaan kellekään hyväksi, selitti Allan. Ja noilla tytöillä on ikävä. Brita tosin on sellainen, että hän väkisin hankkii itselleen hauskuutta, mutta sitä ei tuo pikku pyhimys tee.

— Te näytte tuntevan heidät hyvin?

— Tunnen kyllä. Heidän syntymisestään saakka. Asunhan muutoin yhdessä heidän veljensä kanssa. Meillä on yhteinen asunto Uppsalassa.

— Miten se käy päinsä? Te näytätte niin erilaisilta.

— Niin olemmekin, mutta — äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, kuten tiedätte.

Nyt Irene tuli heidän luokseen rukoilevin silmin katsellen Luciaa.

— Oi, eikö Lucia-täti tahtoisi tanssia minun kanssani?

Lucia myönsi hymyillen.

— Ei, tämä on liian hullua! virkahti Uno, joka oli myöskin tullut samalle asialle kuin sisarensa eikä näyttänyt aikovan antaa tämän syrjäyttää itseänsä.

— Seuraava tanssi, jos haluatte, lupasi Lucia ja pyöri pois ylen onnellisen oppilaansa kanssa.

Tanssin jälkeen he istuutuivat sohvalle, ja Irene pujotti kätensä Lucian kainaloon ja katsoi häneen loistavin silmin puhellessaan vilkkaasti.

Rouva Clareus oli tullut sisään tanssin kestäessä ja tuli nyt vanhimman tyttärensä luo.

— Eikö täällä ole kylliksi herroja, koska naiset tanssivat keskenään? kysyi hän kasvoillaan hymyntapainen ilme.

— On kyllä. Mutta tanssin mieluummin Lucia-tädin kuin sadan herran kanssa, selitti Irene.

— Tyhmä tyttö! sanoi Lucia sydämellisesti ja pyyhkäisi leikillisesti sormellaan noita säteileviä kasvoja.

Mutta hän nousi ylös ikäänkuin lopettaakseen tuon tuttavallisen hetken.
Irenekin nousi ylös, vaikka vastahakoisesti eikä vetänyt kättään pois
Lucian kainalosta.

— Et saa unohtaa olevasi emäntä, Irene, sanoi äiti.

— Ne huvittelevat niin hyvin keskenään, sanoi Irene katsellen ympärilleen.

— Eivät nuo kaksi, sanoi Lucia osoittaen paria tyttöä, jotka istuivat yhdessä, ilmeisesti pakosta, ja näyttivät hylätyiltä.

Samalla hän veti käsivartensa irti Irenen otteesta, ja tämä, joka ymmärsi kehoituksen, totteli ja meni tyttöjen luo.

Samassa Uno tuli vaatimaan tanssiaan, mutta Lucia käänsi hänetkin noiden tyttöjen luo sanoen, että hän luovutti tanssinsa toiselle niistä. Hän sanoi sen sellaisella tavalla, että Uno ei voinut loukkaantua, ja vaikkakin vastahakoisesti niin totteli hänkin Luciaa.

Rouva Clareus ja Lucia seisoivat tuokion äänettöminä. Edellinen katsoi lapsiansa ja sitten Luciaa, ja vaikka katse ei sanonut enempää kuin tavallisesti, sai Lucia kuitenkin sen vaikutuksen, että hänen pitäisi pyytää anteeksi jotakin.

— Neidillä on vaikutusta nuorisoon, huomautti rouva Clareus äänellä, joka ei ilmaissut, tarkoittiko hän sen kiitokseksi vai moitteeksi.

— Olen tietoinen edesvastuusta, sanoi Lucia matalalla, kunnioittavalla äänellä.

Sillä herkällä sisäisellä havainnollaan hän älysi yht'äkkiä ja salamantapaisella selvyydellä tuon jäykän, viileän pinnan takaa äidinsydämen kateuden siitä, että äidin silmien edessä toinen saavutti voimakkaamman vaikutuksen lapsiin kuin äiti itse.

Mutta voiko hän sille mitään? Voivatko lapset sille mitään? Luciaa säälitti tämä äiti, joka tahtoi niittää lämpöä siitä, mihin oli kylvänyt vain viileitä tunteita. —

Rouva Sander oli emäntänsä kanssa tullut ylhäältä kirjastosta alas saliin katsomaan nuoriansa.

Hän ei pitänyt siitä, että tanssittiin, mutta hän ei ollut tahtonut tehdä mitään sen ehkäisemiseksi, koska hänen miehensä ei nähnyt mitään väärää siinä, että lapset ja nuoret, jotka tunsivat toisensa niin hyvin kuin nämä, pyörivät hiukan. Tietysti hän piti sitä tarpeettomana kuten kaikkia huveja, mutta hän ei tahtonut panna sitä vastaan, kun oli kysymys toisten kodista; hänen omassa kodissaan se ei tietysti koskaan tullut kysymykseen.

Rouva Sander ei ollut odottanut muuta kuin että vain Brita ottaisi osaa tanssiin, sillä tällä oli valitettavasti maailmallinen ja ulospäin kääntynyt mieli, mutta hämmästyksekseen hän huomasikin nyt, seisoessaan salin ovella, sekä Erikin että Annan tanssivien joukossa. Näiltä molemmilta hän oli todellakin odottanut enemmän vakavuutta ja vastustuskykyä.

Anna tanssi Allan Bentickin kanssa. He nauroivat molemmat, ja Annan silmät loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja hän näytti niin iloiselta ja vilkkaalta, että hänen äitinsä tuskin tunsi häntä.

— Tuleeko hänestäkin nyt yhtä maailmallinen kuin Britasta? ajatteli rouva Sander levottomasti.

Samassa Erik tanssi Lucia Vilden kanssa ja veti tiedottomasti äitinsä huomion sisaresta.

Rouva Sander oli iloinnut pojan kotiintulosta niin paljon, kuin hän voi iloita mistään. Mutta Erik oli ollut niin harvasanainen ja synkkä kotiintulonsa jälkeen, että hän oli levittänyt kaikkea muuta kuin iloa ympärilleen, ja äitiin, joka oli raskasmielinen, se oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen. Paljon hän oli huokaillut itsekseen Erikin synkkyyden tähden, jonka syystä hän ei kuitenkaan mitään tiennyt. Kun hän nyt sai nähdä hänet nuorekkaana ja vieläpä hymyilevänä tanssivan ohi, tunsi hän itsensä hänen tähtensä vielä levottomammaksi.

Eikö hän sitten ollenkaan ajatellut tulevan kutsumuksensa arvokkuutta, koska hän tanssi? Jos hän edes olisi tanssinut Clareuksen tahi Jenningsin tyttöjen kanssa, jotka hän oli tuntenut lapsuudesta saakka, mutta tuon maailmallisen neiti Vilden kanssa! Se oli niin pahaa ja vaarallista, että rouva Sander tunsi, että hänen täytyi tehdä siitä loppu.

Hän meni etsimään miestään.

— Rakas Edgar, voitko sallia nuorten alkaa uuden vuoden tanssien ja ilakoiden? kuiskasi hän.

— Tanssien ja ilakoiden? toisti Sander kysyvästi.

— Sitä on kestänyt tuntikausia tuolla ylhäällä salissa. Ja sekä Erik että Anna ovat joutuneet mukaan. Emmekö voisi mennä kotiin?

Sander näytti miettivältä.

— Entäs ne muut sitten? sanoi hän viivytellen ja tuntien paimenen edesvastuuta. Ei suinkaan heidän enemmän kuin meidänkään ole siirryttävä uuteen vuoteen ilman Jumalan sanaa.

— Aiotko pitää hartaushetken? kysyi rouva Sander kirkastuen.

— Siihen en nyt ole valmistunut. Mutta ehkä voisimme laulaa jotakin yhdessä. Missä emäntä on?

— Salissa.

Oli kuvaavaa tämän talon vallanpitäjille, ettei Sanderin mieleen johtunut kääntyä ehdotuksineen isännän puoleen, vaikka tämä istui samassa huoneessa.

Rouva Clareus hyväksyi heti kirkkoherran ehdotuksen ja sanoi Lucialle, joka taasen istui pianon ääressä, ettei enää tanssittaisi.

Soitto taukosi, tanssijat pysähtyivät ja päästivät toisensa. Vanhemmat tulivat ylös alakerroksen huoneista. Kaikkien katseet suuntautuivat Sanderiin, joka astui muutaman askelen esiin.

— Vanha vuosi lähenee loppuaan, ja minä ehdotan, että kokoamme ajatuksemme kohdataksemme uutta vuotta arvokkaammalla tavalla kuin tanssien ja huvitellen.

Hänen äänensä laskeusi hillitsevänä hilpeisiin mieliin, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.

Viettäkäämme vuodenvaihteen juhlallista vakavuutta ylentäen ajatuksemme Jumalan puoleen ja tervehtikäämme virrenveisuulla uutta armon vuotta, jonka hän antaa meille, jatkoi kirkkoherra.

Lucia pani tanssinuotit hiljaa pois ja haki esille koraalikirjan, niin että kun kirkkoherra oli lopettanut tilapäisen puheensa ja mainitsi erään virren numeron, hän oli heti valmis.

Istuttiin sohviin ja tuoleille ja osa kokoontui ryhmään pianon ympärille. Tunnelma oli tuossa tuokiossa vaihtunut hilpeydestä vakavuudeksi.

    "Jo vanha vuos' on loppunut
    Ja uusi jälleen alkanut…"

Anna Sander seisoi pianon ympärillä olevassa ryhmässä. Hän osasi virren ulkoa ja antoi laulaessaan katseensa liukua ulos ikkunasta. Siellä ulkona lepäsi hänen rakas maansa uudenvuoden yönä, metsäisiä kumpuja järvien ja kosken ympärillä, kirkkaan kuutamon valaisemina. Ruotsi ja Ruotsin kansa, kuinka hän rakastikaan molempia! Hän ajatteli ystäviään ylt'ympärillä tuvissa ja kaikissa rakkaissa paikoissa metsän kätköissä ja järvien lahdelmissa ja pauhaavan kosken rannalla, ja kaikkia, jotka täällä sisällä nyt lauloivat hänen kanssaan. Hänen tuntehikas sydämensä sykki lämpimintä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja hänen nuori sielunsa kohosi rukouksessa Jumalan luo, joka oli heidän kaikkien yläpuolella ja veti hänen rakkauttaan voimakkaammin kuin mikään muu voima. Itsetiedottomasti hän vuodatti sydämensä lämmön ja hartauden lauluun, hopeankirkkaana ja kauniina kaikui hänen äänensä muiden joukossa.

Se ei ollut vahva eikä kuulunut ylinnä, mutta Allan Bentick, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli ja katsoi häneen. Miten hän lauloikaan! Kyllä he olivat laulaneet yhdessä ennenkin, mutta hän ei muistanut koskaan ennen kuulleensa sitä ääntä. Anna oli saanut muutakin kuin hiuksensa nutturalle ja pitkät hameet niinä kahtena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Ei tahdottu lopettaa tähän virteen. Vanhaa vuotta kesti vielä hetkisen, se piti lopettaa laulaen ja laulaen oli uutta tervehdittävä. Niin kaikki tahtoivat.

Vaikka oli uusi vuosi, saatettiinhan kai laulaa joulu- ja adventtivirsiä, noita juhlallisia, tuttuja, jotka useimmat osasivat ulkoa, ainakin sen verran, että voivat seurata niiden mukana, joilla oli virsikirjat.

Allan Bentick lauloi kuuluvasti, mutta se ei estänyt häntä samalla kuuntelemasta Annan laulua ja ihmettelemästä mikä siinä niin viehätti.

"Ah Herrani, mun Jeesuksen…"

Allan ihmetteli, mikä salaisuus tuossa nuoressa, kirkkaassa äänessä oli. Hänhän lauloi samaa säveltä kuin Anna ja samoja sanoja, mutta hän tunsi kuitenkin, etteivät he laula läheskään samaa.

Allan lauloi säveltä, jonka hän oli oppinut, ja sanoja, jotka hän osasi ulkoa — Anna lauloi sydämensä uskoa, alttiuttaan. Sen Allan hämärästi tunsi, vaikka hän ei voinutkaan kokonaan päästä siitä selville.

Vanha vuosi siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan kätkien itseensä niiden monien salatun tulevaisuuden, jotka nyt olivat koolla tuossa suuressa, kauniissa huoneessa ja lauloivat yhdessä samaa laulua. Kukin itsekseen oli maailma, mutta heidän kohtaloidensa langat kietoutuivat toisiinsa kiinteämmin tai höllemmin, vaikuttaen enemmän tai vähemmän toistensa elämänsuuntaan. Mutta sitä ei heistä kukaan tullut ajatelleeksi.

15.

— Unikeko! sanoi Erik Sander.

Allan Bentick avasi silmiään juuri sen verran, että näki sen, joka hänet herätti. Ne olivat vain kuin kaksi vaakasuoraa viivaa ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla.

— Mitä kello on?

— Yli kymmenen, vastasi Erik ikäänkuin odottaen sen vaikuttavan.

Mutta niin ei käynytkään.

— Entä sitten?

Nuo kapeat juovat kävivät vielä kapeammiksi. Mutta Erik ravisti unista toveriaan.

— Nouse ylös pian! Me suunnittelemme potkuriretkeä.

Tuossa tuokiossa tuli Allaniin eloa. Hän nousi istumaan pirteänä ja valveilla.

— Kutka me?

— Joka mies, joka voi hankkia potkukelkan, evästä ja naisen.

— Hyvä!

Ja Allan nousi heti ylös, ja se tapahtui erikoisella tavalla. Vuoteen yli riippui tanko parhaaksi ulottuvissa, kun hän istuviltaan ojensi ylös käsivartensa. Hän tarttui nyt tankoon ja nosti itsensä vuoteesta, teki kiepin tangon yli ja jännittäytyi päästäessään otteensa, niin että hän lensi sängyn yli jalkopäästä tullen lattialle mitä hienoimmassa polvennotkistusasennossa heti ponnahtaakseen ylös joustavaan hyppyyn ikäänkuin teräsvieteri. Ja niin hän oli ylhäällä, valmiina kylpemään ja pukeutumaan. Jokaisen eri pukeutumistehtävän välillä tuli sitten enemmän tai vähemmän akrobaattinen voimisteluliike, joka, samoinkuin ylösnouseminenkin, suoritettiin uskomattomalla notkeudella.

Erik, joka oli tottunut toverinsa aamuharjoituksiin, ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan kunnes hänen ystävänsä olisi valmis, mikä ei kestänyt kuitenkaan niin kauan kuin olisi voinut luulla monista keskeytyksistä päättäen.

— Ihmettelen missä "pater" oleskelee? Nukkuu luultavasti. Istui kauan illalla lasinsa ääressä, mutta ei suonut minulle tippaakaan, se kitupiikki. Pelkään että hän viime vuosina on ruvennut enemmän juomaan.

— Miksi et varota häntä?

— Varottaminen ei ole minun tapaistani. Muutoin hän on kyllin vanha ymmärtääkseen sen asian itsekin. Pahinta on vain, että hän raivostuu, niin pian kuin minä aion ottaa pisaran pitääkseni hänelle seuraa.

— Hän ei tahdo sinun saavan samaa pahaa tapaa.

— Hän sietää minua niin vähän, ettei hän edes siedä minua kanssaan samaan kadotukseen. Eikö se mene liian pitkälle?

— Sinä puhut alinomaa niin kevytmielisesti. — Ja sinä niin raskasmielisesti. Ihmeellistä, että niin erilainen pari kuin sinä ja minä olemme yksissä. Vai mitä?

— Ehkä sinä alat väsyä? kysyi Erik yht'äkkiä hieman epäluuloisin katsein.

— Ä, vastasi Allan huolettomasti ja asettausi päälleen kädet lattiaa ja jalkoterät seinää vasten huuhtoakseen aivojaan.

— Jos olen mielestäsi ikävä, niin sano vain. Silloin eroamme, intti
Erik.

Jonkinlainen sairaalloinen loukatuksitulemisen halu oli äidinperintönä hiipinyt Erikin luonteeseen ja aiheutti hänelle toisinaan nautintoa tuottavaa kiusaa.

Allan teki pyörähdyksen ja kiepsahti jaloilleen jälleen.

— Idiootti! Etkö tunne minua kylliksi ollaksesi varma, etten koskaan tee uhrausta tai ota huomioon muita kuin itseni? selvitti hän vapaasti ja suoraan.

Ei edes Erik voinut epäillä tämän vastauksen jälkeen, ja hänen täytyi hymyillä tuolle rakastettavalle egoistille, joka tunsi itsensä niin hyvin eikä vähintäkään kainostellut sitä tuttavuutta.

— Hei, kyökkimörkö! Oletko syönyt minun aamiaiseni? huusi Allan keittiöön päin, kun hän valmiiksi pukeutuneena tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän katettuna, mutta ilman ruokaa.

— Aamiainen on ollut valmiina jo kauan, vastasi "kyökkimörkö", ja näyttäytyi heti, kantaen tarjotinta höyryävine vateineen.

Hän olikin pilanimen kaltainen, suuri, karkea ja punainen, ja hänessä oli selviä merkkejä aika peloittavasta luonteesta. Mutta Allania, suosikkia kohtaan hän oli aina päiväpaisteinen. Tämän nimitykset hän aina piti ystävällisyytenä, ja sellaisiksi ne kai olivat tarkoitetutkin, sillä Allan ei tarkoittanut koskaan pahaa kellekään.

Tohtoria ei kuulunut, hän kaiketi nukkui, ja Allan söi aamiaisensa, Erikin silmäillessä paikkakunnan lehteä, joka oli tohtorin lautasen vieressä.

— Kunpa voisin ymmärtää, mistä pater on rakennettu, kun hän voi tyytyä tuollaiseen ammattikauppalehteen, saneli Allan. Siinä suhteessa hän ei ainakaan ole minuun. Jos joku suurempi sattuu hänen tielleen, niin hän varoo lukemasta sitä. Muutoin hän vetäytyy tarkkaan erilleen kaikenlaisesta lukemisesta. Ihmettelen, pelkääkö hän saastuttavansa sieluaan kaiken maailman pahuudella.

— Onko hän aina ollut sellainen?

— Ainakin niin kauan kuin minä olen tuntenut hänet. Luultavasti hän luki silloin kun hän suoritti tutkintoja, mutta minä en vielä ollut mukana siihen aikaan. Kuulehan, tulevatko sisaresi mukaan potkuriretkelle?

— Brita ainakin. En tiedä, mitä Anna tekee.

— Hänen täytyy tulla mukaan, selitti Allan.

— Miksi niin?

— Siksi, että minä tahdon. Minulla on toisinaan omat päähänpistoni, kuten olet ehkä huomannut. Ja nyt olen ottanut tehtäväkseni virkistää häntä hiukan joululomalla. Hän on niin herttainen, kun hän tulee iloiseksi, niin että hänen pitäisi aina olla sellainen. Tuleeko se tyylikäs pikku Vilde mukaan?

— Milloinkahan sinä opitkaan puhumaan kunnioittavasti naisista?

— En koskaan, riitaveljeni. Tuleeko hän mukaan?

— Luulen tulevan. Täti Clareus lähettää kai hänet kaitsijaksi.

Allan purskahti nauruun, raikkaan iloiseen ja tarttuvaan nauruun.

— Kaitsijaksi, hänet? Vaarallisimman kaikista, jotka käyvät hameissa meidän näköpiirissämme.

— Oletko syönyt nyt, niin lähdemme. Me aiomme lähteä Borgista.

Oli, Allan oli syönyt nyt ja saanut runsaat eväät "kyökkimöröltä".

— Mutta eihän sinulla ole potkuriakaan? huomautti Erik heidän tultuaan portin ulkopuolelle.

— Ehkäpä löydän jonkun mennessä, vastasi Allan huolettomasti.

Lumi narisi heidän paksujen pieksujensa alla, ja kylmä puri kasvoja, mutta aurinko paistoi häikäisevästi valkoiseen ympäristöön. Pajan ulkopuolella huomasi Allan sen, mitä hän tarvitsi. Siinä seisoi potkukelkka mytty istuimella.

— Kenenkä tämä on? huusi hän pajaan.

Muuan nuori talonpoika tuli ulos kädet housuntaskuissa, pysähtyi kynnykselle ja sylkäisi tupakanruskean säteen lumelle.

— Se on minun, sanoi hän.

— Vai niin! Hyvää päivää, Janne! Mitä tahdot, jos lainaat tämän minulle täksi päiväksi?

— Tarvitsen sen itse, sanoi Janne.

— Saattaa olla, mutta minä tarvitsen sen paremmin, sanoi Allan vapaasti, irroitti mytyn ja asetti sen kelkan viereen lumelle.

— Ei, kuulkaahan… vastusteli Janne.

— Se on tänä iltana ehjänä sinun pihassasi. Ja silloin saat vuokran siitä rahassa tai hienommassa tappelussa, miten tahdot, sanoi Allan auliisti, nyökkäsi herttaisesti hölmistyneelle Jannelle ja läksi matkaan potkurilla, vastustelevan Erikin vastahakoisesti seuratessa. Tämä ei näet, niin tottunut kuin olikin ystävänsä tuhansiin päähänpistoihin, voinut koskaan tottua niiden häikäilemättömyyteen.

Janne kirosi ensin, mutta teki sitten päätöksensä ja nauroi.

— Sehän nyt vasta mokoma oli! sanoi hän.

Ja seppä, joka oli tullut ulos ja seisoi hänen vieressään, yhtyi sekä nauruun että arvosteluun.

Kun nuo nuoret miehet tulivat Borgiin, tapasivat he toiset nuoret jo koolla heitä odottamassa. Mutta Anna Sander ei ollut siellä.

— Hän ei tule mukaan, selitti Brita, Allanin kysyttyä häneltä hänen sisartaan. Hän arvelee, että kun on hänen talousviikkonsa, niin hänen on oltava kotona. Eivät auttaneet minun sanani.

— Saa nähdä, auttaako enemmän se, mitä minä sanon, sanoi Allan ei ilman lapsellista itsetuntoa, mikä pikemmin somisti kuin rumensi häntä.

— Aiotko koettaa? kysyi Brita.

— Aion. Aion ryöstää hänet potkukelkkaani. Kierrän pappilan kautta. Se käy kuin tanssi. Saavutan pian teidät. Lähtekää vain menemään.

Ja niinkuin nuoli kiisi hän, viheltäen Porilaisten marssia, varastetulla potkurillaan tiehensä.

16.

Kotona pappilassa istui Anna auttamassa äitiään Erikin paitojen paikkaamisessa.

Hän istui hiljaa ja soimasi itseään siitä, että kärsi huvimatkasta luopumisensa vuoksi. Ei hänen pitäisi kärsiä siitä, kun hän piti sen Jumalan vaatimana uhrina.

Hänen äitinsä oli pitänyt hyvin pahana sitä, että hän oli tanssinut, ja valittanut, että hänkin kai tulisi yhtä maailmalliseksi kuin Brita.

— Muista, että jos annat vain yhden sormen pahalle hengelle, niin hän ottaa pian koko käsivarren ja sitten koko ihmisen, oli äiti varoittanut.

Vaikka Anna ei ollut tuntenut itseään tanssista vähintäkään tahraantuneeksi, täytyi hänen myöntää tulleensa hajamieliseksi. Mutta samoin hänelle voi käydä kaiken suhteen, mikä oli hauskaa, ja senvuoksihan tämä potkukelkkamatka oli yhtä hyvin kiusaus kuin tanssi oli ollut. Se oli varsinainen syy hänen kotiin-jäämiseensä, vaikka hän ei ollut sitä sanonut, vaan oli syyttänyt "viikkoa" ja työn paljoutta.

Mutta hän ei tuntenut mitään tyydytystä uhristaan. Häntä oikein kirveli ikävä, kun ei saanut olla toisten kanssa ulkona metsässä, ja hän ihmetteli, oliko huvitus tosiaankin niin väärää kuin hän oli uskotellut.

Yht'äkkiä Allan seisoi salissa kuin raikas tuuli, eikä Annalla itsellään ollut aavistustakaan siitä, miten säteileviksi hänen äskeiset vakavat pikku kasvonsa kävivät Allanin odottamattoman ilmestyksen nähdessään. Mutta Allan näki sen.

— Lakonrikkuri! torui hän. Ollappa itsepäinen ja istua sisällä työssä, kun me kaikki muut olemme lakossa! Ellei se ole valitettavinta solidarisuuden ja toveruuden puutetta, niin ihmettelen mitä se on!

Anna nauroi sekä hämillään että huvitettuna tästä läksytyksestä eikä tiennyt miten suhtautua siihen.

— Mitä pahaa hän on tehnyt? kysyi rouva Sander laskien työnsä helmaansa.

— Hän on olevinaan, selitti Allan kääntyen rouva Sanderin puoleen ikäänkuin saadakseen kannatusta. Hän on ylhäinen ja vetäytyy pois meistä toisista, ja siitä me tietysti loukkaannumme.

— Miksi niin teet? kysyi rouva Sander tyttäreltään.

— Hän hulluttelee vain, äiti.

— En suinkaan, selitti Allan. Olen tosissani ja olen tullut noutamaan sinua. Eikö hän saa tulla mukaamme, täti?

— Tietysti minun puolestani. Minä en ole estänyt häntä.

Allan kääntyi nyt Annan puoleen.

— Potkukelkka seisoo paleltumassa tuolla ulkona. On julmaa antaa sen odottaa kauemmin. Kiirehdi nyt ja tule!

— Minulla on talousviikko, ja sitten on työtä niin paljon odottamassa, esteli Anna, joka, niin mielellään kuin hän olisikin mennyt mukaan, arveli täytyvänsä vastustella.

— Onko niin hullusti, ettei sitä voi lykätä vielä päiväksi?

Allan seisoi sotilaallisen suorana Annan edessä selvästi päättäen viedä hänet mukaansa. Anna tiesi, että sanoipa hän minkä syyn tahansa, kumoaisi Allan sen. Äitikin oli asettunut hänen puolelleen. Todellista syytään ei hän mitenkään voinut sanoa, ja se kadotti muuten voimansakin Allanin mukaansatempaavan personallisuuden rinnalla. Ja olihan niin äärettömän herttaisesti ja kiltisti tehty tulla hakemaan häntä ja olla niin hellittämätön. Hänen vastustuksensa suli sen edessä, ja hänen sydämensä riemuitsi.

— Miksi epäröit? Tahdotko tehdä itsesi erikoiseksi? kysyi hänen äitinsä.

— Hyvä, hyvä! täti, ja Allan paukutti käsiään.

— Enhän toki! vastasi Anna punastuen ja nousi kiireesti. Tulen mukaan.

Ja hän meni valmistamaan itseään. Se kävi nopeasti, sillä Allanhan odotti, eikä Annan tapa ollut antaa odottaa itseään.

Nyt, kun se oli päätetty, oli hän riemuisan onnellinen, eniten senkin vuoksi, kun hän ei itse ollut muuttanut päätöstään, vaan hänet melkein pakotettiin siihen. Hän näki siinä Jumalan sormen. Hänellä ei ollut siis mitään sitä vastaan, että Annalla sai olla oikein hirveän hauskaa kokonaisen päivän! Se varmuus lisäsi hänen iloaan, tekipä sen mahdolliseksi, sillä ilman tätä varmuutta hän ei olisi voinut nauttia huvituksesta.

Allan seisoi potkukelkan takana, valmiina lähtöön, kun Anna tuli ulos ja istuutui kelkkaan.

— Sinä jouduit pian valmiiksi, neitsyt Valkolilja, sanoi Allan.

— Minähän olen harmaa kiireestä kantapäähän, oikaisi Anna.

— Niin päältäpäin, vastasi Allan.

Hän potki voimakkaasti, ja matka joutui, sillä hän oli saanut mainion potkurin. Hän lähetti säälivän ajatuksen talonpojalle ja nauroi kuvitellessaan miten nololta siitä raukasta oli mahtanut tuntua.

— Mitä sinä naurat? kysyi Anna niin iloisena, että hän yhtyi nauruun ennenkuin tiesi sen syytäkään.

Mutta kun Allan oli kertonut syyn, ei hän enää nauranut.

— Miten sinä saatoit tehdä niin? kysyi hän pelästyneenä.

— Se kävi niin helposti, vastasi Allan. Kelkka seisoi siinä vapaana ja irrallaan. Ei ollut muuta kuin heittää mytty hangelle.

— Mutta se oli väärin, väitti Anna.

— Onko sinun nyt hyvin paha istua saatuasi tietää, että istut varastetulla tavaralla, Valkolilja parka? Ehkä luulet, että meidän pitää kaatua ja katkaista niskamme? Mutta me emme ole pyhäkoulukertomuksen sankareita, näetkös, niin että ei ole vaaraa. Todellisuudessa käy poikalurjuksille aina hyvin.

— Mutta ajattele, jos Janne on suutuksissa ja tekee sinulle pahaa tänä iltana!

— Annoinhan minä hänelle vapaan vallan valita maksuksi joko rahan tai tappelun. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että hän valitsee tappelun.

— Pelkään niin, että hän tekee sinulle pahaa.

Allan nauroi tuota tyytyväistä, matalaa hurmaavaa pientä naurua, joka vastustamattomasti, ilman vähintäkään vaivaa hänen puoleltaan, kiinnitti sydämiä häneen.

— On suurempi vaara, että minä teen hänelle pahaa, jos riita tulee.

— Oi ei, elä tee sitä! Emmekö voi mennä hänen luokseen kelkkoinemme nyt juuri?

— Ja sitäkö voit ajatellakaan! virkkoi Allan ja vaihtoi puheenainetta.

— Mikä päähänpisto se oli, että jäit kotiin? Tahdoitko tehdä itsesi erikoiseksi, kuten täti sanoi?

— Oi, en toki. En hetkeäkään kuvitellut kenenkään välittävän siitä ja vielä vähemmin, että joku tulisi minua hakemaan.

Taasen tuo tyytyväinen pieni naurahdus kaikui Annan korvissa.

— Mutta sinä et ole sanonut minulle syytäsi. Sillä "viikko" ja "työ" olivat vain tekosyitä. Tahdoitko levähtää meistä muista?

— En!

— Olemmeko liian syntisiä sinulle?

— Elä puhu niin!

— Onko sinusta ikävää kulkea potkukelkalla?

— Tiedän tuskin hauskempaa.

Allan oli tuokion ääneti.

— Sitten sinä tahdoit kurittaa lihaasi? virkkoi hän voitonriemuisena.

Anna punastui ja oli kiitollinen, ettei Allan voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta hän unohti, että Allan saattoi nähdä hänen korvansa ja että hän voi selittää hänen äänettömyytensä.

— Aha, nyt osasin naulan päähän! Mutta kyllä sinä pääset taivaaseen silti, vaikka lankesit tähän syntiin lohdutti hän. Etkö usko sitä?

— Elä tee pilaa minusta! mutisi Anna.

— Rakkahin pikku Valkolilja, en minä tee sinusta pilaa! Et saa uskoa sitä! Ethän usko, mitä?

Hän hiljensi vauhtia ja kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahduksen Annan kasvoista.

Tämä hymyili hänelle, mutta tuo petollinen alahuuli vapisi hiukan.

— Et suinkaan sinä ole vihainen minulle? kysyi Allan.

— Vihainen sinulle! sanoi Anna, ikäänkuin sellainen olisi ollut mahdotonta.

Allan äänsi jotakin tyytyväisyyden ilmaisuksi ja lisäsi vauhtia jälleen. Hän alkoi sitten puhua Erikistä hauskaan, toverilliseen tapaan, joka palautti Annaan entisen tasapainon ja turvallisuuden tunteen ja ilon.

Huolimatta keskustelusta Allan potki voimakkaasti ja tarmokkaasti ja tähysti innokkaasti eteenpäin, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire saavuttaa toiset. Ja kun he tulivat näkyviin, hoilasi hän äänekkäästi, niin että lähimmät potkurit pysähtyivät jääden odottamaan heitä.

Siinä oli Lucia Erikin kelkassa ja Brita Unon, vaikka sillä kertaa Uno istui ja Brita potki.

Ilmeisellä ylpeydellä Allan näytti saalistaan.

— Otin hänet väkisin sinun rikkinäisten paitojesi äärestä, Erik, selitti hän.

Mutta Luciaan hän katsoi ja hänen hyväksymistään hän pyysi palkaksi. Hän saikin sen. Lucia nyökkäsi tervetuloa Annalle ja oli iloinen nähdessään noiden varhaiskypsän vakavien silmien säteilevän ja hymyilevän takaisin kiitollisen ihastuneina.

Paikka paikoin nousi tie ylöspäin, ja silloin noustiin kelkoista ylös ja käveltiin. Kun sitten istuttiin uudelleen, vaihtoi yksi ja toinen paikkaa. Siten Anna joutui veljensä potkuriin ja Lucia Allanin, seuraavan ylämaan jälkeen joutuakseen Unon kelkkaan.

Kaikki nuoret kilpailivat Luciasta, ei vain herrat vaan tytötkin. Niinpä esimerkiksi Irene, Gerda ja Brita ottivat tilaisuuden sattuessa veljiensä potkurin saadakseen "potkia" Lucia-tätiä. Annakin koetti, mutta hengästyi heti niin, ettei Lucia antanut hänen jatkaa.

— Pysähdy, pieni! sanoi hän ystävällisesti, mutta niin päättävästi, että Annan täytyi totella vasten tahtoaan.

— Sinä et ole kyllin vahva, sen huomaa, sanoi hän ja katsoi tarkaten tuota nuorta tyttöä, joka läähätti, ja hymyili ja halusi niin mielellään saada työntää edelleen.

— Olen kyllä, vakuutti Anna. Se ei tee mitään, että hengästyn, niin teen toisinaan käytyäni vain mäen ylös.

Hän sanoi tämän todistaakseen, miten tavallista se oli ja senvuoksi tietysti aivan merkityksetöntä, mutta Luciaan se selitys teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin Anna oli tarkoittanut.

— Sinulla on sitten varmaan jotakin vikaa sydämessä?

— Ei toki.

— Etkö tunne siinä koskaan mitään?

— Joskus hiukan. Mutta se menee niin pian ohi. Ja nyt en tunne mitään, vakuutti hän innokkaasti. Istu uudelleen, rakas, kulta Lucia-täti! Mitä se tekee, jos hieman puhallan? Jaksan niin hyvin.

Mutta Lucia otti kelkan häneltä.

— Istu sinä, niin minä potkin. Voimme puhella yhtä hyvin sillä tavoin.

Ja Annan täytyi suostua. Se oli kuitenkin joka tapauksessa lähinnä parasta.

Ylhäällä metsäisellä selänteellä, jota sanottiin Kallioharjuksi, oli pieni yksinäinen mökki kauniilla paikalla erään joen latvoilla. Mökissä asui vanha pariskunta, mies ja vaimo, jotka olivat tehneet työtä koko elämänsä ajan, mutta nyt eivät enää jaksaneet juuri muuta kuin odottaa kuolemaa, ja senkin he tekivät sangen tiedottomasti. Päivän pikku huolet ja monet vaivat häivyttivät pois tuon suuren muutoksen. Heillä oli luonaan tyttärentytär, jonka maailmaan tulo kaksikymmentäviisi vuotta takaperin oli tuottanut heille suurta surua, siihen kun oli liittynyt häpeä. Mutta nyt se suru oli kääntynyt siunaukseksi, josta he eivät kyllin voineet kiittää, sillä tyttärentytär hoiti heitä ja oli hyvä heitä kohtaan, eivätkä he ymmärtäneet miten he olisivat nyt vanhuudessaan voineet tulla toimeen ilman häntä.

— Saammeko keittää kahvimme tässä takassa? kysyi Irene.

Tietysti he saivat. Kaikki tuvassa asetettiin vapaasti tuon iloisen seurueen käytettäväksi. Vanhukset olivat iloisia nähdessään niin monta ympärillään, ja Hilda, tyttärentytär, kiiruhti auliisti hakemaan puita ja vettä. Mutta Allan otti ensin puut häneltä ja kantoi ne sisään ja kiiruhti sitten hänen jälkeensä ulos tehdäkseen samoin vesiämpärille.

— Istu sinä, ja anna nyt meidän palvella sinua. Isovanhempasi ja sinä olette nyt meidän vieraitamme, käsitätkö?

Tyttö hymyili leveästi ja sydämellisesti, sillä hänestä tämä hiljaisen yksinäisyyden keskeytys oli niin hauskaa. Mutta hän ei osannut antaa palvella itseään, hän kun oli ylen tottunut palvelemaan. Mutta oli vaikeaa päästä mitään tekemään, sillä nuo nuoret tytöt olivat touhussa, tekivät tulta, purkivat eväitä, kattoivat pöytää. Allan oli mukana milloin siellä, milloin täällä, auttoi tai sotki, aina miten päähän pisti. Lucia puheli vanhusten kanssa, ja Erik istui ääneti ja kuunteli puoleksi hajamielisenä. Uno seisoi eteisen portailla sikarineen ja ihaili suurenmoista näköalaa, jota katsomaan kaikki toiset näkyivät olevan liian jokapäiväisiä ja nälkäisiä. Mutta kun kaikki oli valmista ja hänet kutsuttiin sisään, suvaitsi hän tulla ja teki aivan yhtä suurta kunniaa ruuille kuin nuo jokapäiväiset ja nälkäiset.

Vasta sitten kun lyhyt talvipäivä alkoi hämärtyä, lähdettiin kotimatkalle. Se kävi paljon nopeammin kuin menomatka, sillä nyt tie kulki melkein koko ajan alamäkeä.

Anna istui Erikin kelkassa. Tie, jota he kulkivat, oli kapea ja halkokuormia oli ajettu sitä myöten. Se oli syvällä korkeiden lumikinosten välissä. Kuuset seisoivat tiheässä molemmin puolin, mutta eteenpäin saattoi — alamäen sattuessa — pitkän aikaa nähdä kauas niiden latvojen yli. Iltarusko oli hehkuva ja lyhyt, ja sen sammuttua alkoivat tähdet tuikkia. Anna nautti luonnosta, matkasta ja Erikistä, mutta tunsi kuitenkin merkillistä tyytymättömyyttä. Hän kuunteli melkein tiedottomasti ääniä tai naurua edessä olevasta kelkasta, ja hänestä tuntui, että Allan riensi liian nopeaan Lucia-tädin kanssa. Hän olisi toivonut heidän pysyvän näkö- ja kuulomatkan päässä, niin että olisi voinut kulkea yhdessä, kun tuli mäki. Hän ei tiennyt kumpaa hän noista kahdesta eniten kaipasi, mutta matka kävi autioksi, kun hän ei enää kuullut heidän ääniään.

— Onpa niillä kiire, sanoi hän vihdoin Erikille.

— Allan on tuulispää, hänen pitää aina mennä kuin pyörre, vastasi Erik.

— Ehkä me kuljemme liian hitaasti, arveli Anna.

— Ei minun mielestäni. Eihän meillä ole mitään kiirettä kotiin.

Siinähän hän oli oikeassa, ja Anna koetti hillitä kärsimättömyyttään.

— Ihmettelen, odottavatko he meitä tienhaarassa, sanoi Anna tuokion kuluttua.

— Miksi he niin tekisivät? Hehän menevät molemmat eteenpäin.

— Sanoakseen hyvää yötä meille.

— Eihän se nyt ole niin välttämätöntä, kestämme me kai sen, elleivät sitä tee.

— Totta kai, nauroi Anna hieman hämillään. Mutta olisi hauskaa sanoa heille hyvää yötä.

Hän koetti ajatella muuta, mutta kun he lähestyivät tienhaaraa, sai hän jännityksestä sydämentykytyskohtauksen ja tähysti innokkaasti eteenpäin ikäänkuin sillä, että he olisivat odottaneet heitä, olisi ollut mitä suurin merkitys.

He eivät olleet siinä, ja Annan olennon läpi kulki ikäänkuin pistos. He eivät olleet välittäneet odottaa, tai Allan oli unohtanut, että tältä syrjätieltä hän oli Annan kanssa aamulla tullut. Hänestä tuntui yht'äkkiä, että siitä oli niin kauan.

— Miksi pysähdyt? kysyi hän melkein kärsimättömästi, kun Erik pysähdytti kelkan.

— Saadakseni Britan käsiini.

Britan, tosiaankin! Hänet oli Anna aivan unohtanut. Silloinhan hän vuorostaan ei ollut rahtuakaan parempi kuin nuo kaksi, jotka olivat unohtaneet hänet. Hän tuli aina pahoilleen huomatessaan vian itsessään ja nyt hän luuli sen, että oli huomannut unohtaneensa sisarensa, olevan syynä siihen, että hän tunsi sydämensä raskaaksi ja pettyneeksi.

17.

Joululoman lopulla oli Annan syntymäpäivä. Hän täytti seitsemäntoista vuotta.

Hän heräsi aikaiseen sinä aamuna, hyvän aikaa ennenkuin hänen tarvitsi nousta ylös. Hän hiipi kuitenkin vuoteesta ja sytytti tulen uuniin, johon puut oli pantu jo edellisenä iltana ja joka siis oli valmis sytytettäväksi. Sitten hän kömpi takaisin vuoteeseen ja makasi katsellen, kuinka puut paloivat.

Ulkona oli vielä tuskin hämärän aavistustakaan, ja ikkuna oli kuin musta aukko. Mutta Anna katsoi valkeaan, joka alkoi liekehtiä aamun pimeässä.

Syntymäpäivänä hänellä oli aina tapana tehdä jokin päätös tulevaa elinvuottansa varten. Maatessaan siinä nyt käsi posken alla ja epämääräinen onnen tunne mielessä, hän päätti koettaa olla aina iloinen.

Se päätös ei ollut ensinkään hänen tapaistaan, mutta se johtuikin toisen vaikutuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että saattaisi olla velvollisuus ympäristöänsä kohtaan olla iloinen. Mutta Allan oli eräänä päivänä nyt joulun aikaan sanonut, että iloisella ihmisellä on sama vaikutus toisiin ihmisiin kuin auringolla. Hän oli itsekin niin iloinen, auringonpaisteteoriansa elävä todiste. Anna hymyili itsekseen. Niin, hän tahtoi olla iloinen kuten Allan, hän tahtoi tulla auringonpaisteeksi.

Olihan paljon iloa, joka ei ollut väärää, ja kaikkea sellaista hän tahtoi tuntea. Mutta sen ilon peruskivi, jolle hän tahtoi rakentaa uuden elämänsä vuoden päivät, olisi ilo Jumalassa. "Ilo Herrassa on teidän vahvuutenne." Se sana tuli hänen mieleensä, ja hän otti sen vastaan Jumalan erityisenä lahjana tänä aamuna. Hän pyysi Jumalan kirjoittamaan sen elävin kirjaimin hänen sydämeensä.

Uunista tuleva laukauksen tapainen räiskähdys herätti Britan.

— Mitä nyt, onko jo niin myöhä, napisi tämä ja ojensi itseään.

— Ei oikein vielä, vastasi Anna, mutta sytytin valkean kuitenkin. On niin suloista, kun on aikaa lojua ja katsoa valkeaan.

— On vielä suloisempaa nukkua, mutisi Brita unisesti ja koetti nukkua jälleen.

Mutta tuli oli päässyt nyt vauhtiin ja räiskyi niin iloisesti, ettei unesta juuri voinut tulla mitään.

— Mikä sinulle tuli, kun sytytit niin varhain? sähisi Brita.

— Eihän tämä ole liian aikaiseen, puolustihe Anna. Neljännestunnin kuluttua soi herätyskello.

— Koko neljännestunti menee hukkaan, napisi Brita.

Anna oli vähällä pahastua ja syyttää itseään itsekkäisyydestä. Mutta sitten hän muisti päätöksensä olla iloinen. Hän tuli myöskin ajatelleeksi, mitä Allan oli kerran sanonut hänelle hänestä itsestään. Hänen ei pitäisi kiintyä pikku seikkoihin ja nähdä syntiä kaikessa eikä olla niin nöyrä, että ihmiset unohtivat hänen olemassaolonsa.

— Sellainen melkein pakottaa ihmiset tallaamaan sinut jalkoihinsa, oli hän sanonut.

Anna ei ollut oikein ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi, että nyt juuri oli sellainen hetki, jolloin liian suuri myöntyväisyys ei olisi paikallaan.

— Minun syntymäpäivänihän on tänään, sanoi hän, pitäen kiinni oikeudestaan, ja silloin voin mielestäni antaa itselleni sen lahjan, että saan maata aamuvalkean ääressä, vaikka se maksaakin sinulle neljännestunnin unen.

Brita, joka nyt oli ennättänyt päästä täysin hereille, oli samalla myöskin alkanut tulla paremmalle tuulelle. Annan järkevä puhe täydensi asian.

— Siinä olet aivan oikeassa. Minulla on kunnia onnitella! Saat minun hukkaan menneen neljännestuntini ylimääräiseksi lahjaksi kaupan päälle. Minulla on sinulle toinenkin, mutta sitä et saa ennenkuin aamiaispöydässä.

Siten oli sopu täydelleen palautettu ja suhde sisarten välillä sydämellinen.

Huolimatta seitsemästätoista ikävuodestaan Anna oli vielä siksi lapsi, että tunsi onnen väristyksen siitä, että oli hänen syntymäpäivänsä ja että lahjat odottivat häntä.

Perhe vietti sitä aamiaispöydässä, ja iltapäivällä tulivat kaikki Borgista, Bergshamrasta ja tohtorista kahville. Kaikilla oli lahjoja hänelle. Mutta kahvin jälkeen tuli kaikkein paras. Silloin tapahtui Annalle taas niin loistavan hauskaa, että hänellä mielestään tuskin oli oikeutta tuntea sellaista maan päällä. Sillä silloin mentiin joukolla Billingin jäälle, missä aamupäivällä lumi oli lapioitu valleiksi aika suuren luistinradan ympärille. Lumessa seisoi vuoroin kuusia ja palavia tervatynnyreitä.

Tähtitaivas kimalteli, ja jää paukahteli pakkasesta. Mutta tervatynnyrit liekehtivät lämmittävästi, ja nuori veri virtaili reippaasta liikunnosta lämpimänä.

Kun tervatynnyrit olivat palaneet loppuun, mentiin illalliselle. Illempana Allan Bentick piti runomuotoisen puheen seitsentoistavuotiaalle, joka tunsi olevansa valmis vaipumaan maan alle ujoudesta, huomatessaan olevansa kaikkien yhteisen huomion esineenä. Mutta jälkeenpäin, toivuttuaan ja saatuaan omakseen Allanin käden hienolle paperille kirjoittamat säkeistöt, silloin hän oli onnellinen tuntiessaan saaneensa ikuisen muiston.

18.

Joululoma oli lopussa, luvut Borgissa olivat taas alkaneet, ja päivät olivat pidenneet huomattavasti. Erik ja Allan olivat matkustaneet takaisin Uppsalaan, ja kaikista, yhtä lukuunottamatta, tuntui tyhjältä heidän mentyään. Tämä ainoa oli Uno Clareus. Hän oli joutunut varjoon etenkin Allan Bentickin tähden, jota vastaan ei kukaan voinut pitää puoliansa. Uno, joka oli täynnä omaa tärkeyttään ja joka tahtoi toistenkin olevan sellaisia, ei senvuoksi oikein suvainnut Allania ja alensi tätä mielellään, jos tilaisuutta sattui.

— Hän on vaahdon kaltainen, hänessä ei ole mitään syvyyttä, sanoi hän
Lucialle muuanna päivänä, kun puhe osui Allaniin.

Lucia hymyili iloista hymyä, jonka pelkkä Allanin ajatteleminenkin herätti useimmissa.

— Mutta hänessä on vauhtia.

— Niinpä kai, myönsi Uno ylenkatseellisesti. Sitähän on pienimmässä purosessakin. Meren suuresta tyyneydestä ja suuresta myrskystä hän ei tiedä mitään.

Tämä sanottiin äänellä, joka ilmaisi, että Uno itse kyllä oli selvillä siitä paisuttavasta kokemuksesta ja osaisi sanoa paljon siitä, jos tahtoisi.

Lucia hymyili hieman, mutta ei vastannut mitään. Hän istui suuressa salissa pianon ääressä ja soitteli mielialojaan hämärissä odottaessaan Britaa, joka oli tulossa noin neljännestunnin kuluttua alkavalle soittotunnilleen. Uno oli kuullut hänen soittonsa ja tullut sisään, ei kuuntelemaan, vaan käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen esittääkseen Lucialle jotakin, jota hän pari päivää oli mietiskellyt. Lucia oli sattunut mainitsemaan Allanin, ja se oli saattanut Unon lausumaan arvostelunsa tuosta nuorukaisesta. Mutta nyt hänen ajatuksensa palasi takaisin siihen asiaan, joka oli aiheuttanut hänen tänne tulonsa.

— Neiti Lucia, pyytäisin teiltä erästä palvelusta, sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kyseessä pikemminkin suuri kunnianosoitus, jota hän oli aikeissa osoittaa Lucialle.

Lucia lakkasi soittamasta ja katsahti mielenkiintoisena häneen.

Uno heilautti tukkaansa ja selvitti kurkkuansa.

— Asia on siten, että olen saanut näytelmäni niin valmiiksi, että haluaisin lukea sen ja pohtia sitä jonkun sellaisen kanssa, jolla on arvostelukykyä. Koska te olette nykyisessä ympäristössäni ainoa, jolla sitä on, on minun valintani sattunut teihin — jos sallitte?

Huolimatta teeskennellystä kainouden ilmeestä oli selvää, että hän odotti Lucian aivan haltioituvan Tämä koettikin näyttää siltä. Varmaa on, että Lucia, oli sekä huvitettu ja yllättynyt että asiasta innostunut, mikä kaikki saattoi hänen kasvonsa Unon täydelliseksi tyytyväisyydeksi hymyilemään ja säteilemään. Unon lapsellinen itserakkaus pikemmin liikutti kuin työnsi luotaan Luciaa. Senvuoksi ei hänen suostumuksessaan ollut mitään soraääntä.

— Mikä liekin saattanut teidät noin ehdottomasti luottamaan minun arvosteluuni, sitä en tiedä, mutta että teidän näytelmänne kuunteleminen on minusta erittäin huvittavaa ja mielenkiintoista, on varmaa, sanoi hän hilpeään ja sydämelliseen tapaansa. Uno hymyili mielissään.

— Milloin ja missä luemme? On hyvin tärkeää, että saamme olla häiritsemättä.

— Niin, tietysti, sanoi Lucia ja mietti. Se sopisi niinä iltapäivinä, jolloin tytöillä ei ole soittoa. Lukuhuoneessa ei ole ketään siihen aikaan.

— Huu sentään! Kuinka voittekaan ehdottaa niin jokapäiväistä? Seinäkartta ja musta taulu! Tuntisin itseni ikäänkuin koulupojaksi, joka lukee koulukirjoitustaan.

Lucia nauroi.

— No kirjasto sitten! Siinä on tunnelmaa kauniine vanhoine esineineen.
Eikä sielläkään ole ketään iltapäivillä.

Kirjasto voitti Unon hyväksymisen. Ensimmäisenä vapaana iltapäivänä Lucia meni sinne, ja heti jälkeenpäin tuli Uno käsikirjoituksineen turhaan salaten tärkeyttään ja arvokkuuttaan teeskennellyn välinpitämättömyyden ja kainouden taa.

Lucia ei odottanut paljoa hänen teoksestaan, sillä Uno tuntui hänestä liian kypsymättömältä voidakseen luoda mitään arvokasta. Mutta lukemisen aikana hän pian muutti mieltään Unon teos oli tosin kypsymätön, mutta ilmaisi kieltämättä todellista lahjakkuutta. Ihmeekseen Lucia tunsi näytelmän kiinnittävän mieltä ja tempaavan mukaansa sitä myöten kuin lukeminen jatkui. Ja juuri siksi, että hän oli odottanut niin vähän, oli hänen ihmettelynsä sitä vilkkaampi. Tuo nuori mies itsekin esiintyi muuttuneena hänen edessään niinä hetkinä, jolloin hän näki hänen kokonaan olevan yhtä teoksensa kanssa. Hänen sisäinen ihmisensä esiintyi vapaana kaikesta siitä, joka muutoin oli siinä ylinnä.

Luciassa heräsi näinä iltapäivinä kunnioitus Unoa kohtaan ja hänestä tuntui ikäänkuin todellinen ystävyys voisi syntyä heidän välilleen. Hän tunsi tämän orastavan ystävyyden edesvastuun. Hän ei saisi kuten tähän saakka hymyillä salassa Unon pikku heikkouksille, vaan hänen pitäisi sanoa ne hänelle kuten ystävä ystävälle, niin että Uno saattaisi taistella niitä vastaan, sillä ne olivat hänelle suureksi haitaksi.

Jos joku voisi menestyksellä sanoa Unolle totuuden hänestä itsestään, niin hän — Lucia — sen voisi. Sillä hänen tapansa kiittää, missä kiittämistä oli, oli hankkinut hänelle Unon luottamuksen, ja Uno kunnioitti hänen arvostelujansa. Nyt oli kysymys vain siitä, kestikö tuo kunnioitus koetuksen moittivankin sanan kuullessaan.

Niin kauan kuin he puhuivat Unon teoksesta, kävi se paremmin kuin olisi odottanut, sillä jos hän esitti jonkin muistutuksen, tapahtui se niin hienosti ja enemmän kysymyksen kuin väitteen muodossa. Ja Uno itse tavallisesti aina arveli, että hän itse oli ollut epävarma kysymyksessä olevasta asiasta ja että hänellä oli ollut sellainen tunne, että se olisi muutettava.

Mutta eräänä iltana Uno esitti kysymyksen, luuliko Lucia että hänestä tulisi suuri runoilija, ja silloin Lucian tehtävä totisena ystävänä kävi vaikeammaksi.

— Tullaksenne suureksi runoilijaksi pitää teidän tulla suureksi mieheksikin.

— Ja teidän mielestänne minulla ei ole edellytyksiä siihen?

Uno koetti ottaa sen tyynesti ja asiallisesti, mutta Lucia näki, miten kovin epämieluisasti hän tuli liikutetuksi siitä epäilystä, joka oli kätketty Lucian vastaukseen.

Lucia katsoi ystävällisesti häneen ja tunsi, miten hyvää hän tahtoi hänelle.

— Luvatkaa, ettette pahastu, jos sanon suoraan, mitä ajattelen!

— Sen lupaan, sanoi Uno terästäytyen.

— Pelkään teillä olevan liian suuret ajatukset itsestänne, sanoi Lucia suoraan. Sellaiset täytyy aina kukistaa, ennenkuin pääsee mihinkään. Sen olen usein nähnyt.

Uno loukkaantui tästä tuomiosta ja ilmaisi sen, mutta ei kiivaasti, vaan hyvin hillityllä tavalla. Hän kokosi käsikirjoituksen lehdet ja tasoitti pinkkaa pöytää vasten.

— Olen pahoillani vaivattuani teitä tällä, sanoi hän jäykästi. Ymmärrän nyt, että teille on tämän täytynyt olla uhraus, koska teidän mielestänne olen niin ilman arvoa samoinkuin tietysti teoksenikin.

— Mutta, mutta, kuinka liioittelittekaan! Enhän ole sanonut mitään sellaista! Enkö ole päinvastoin ollut täynnä mielenkiintoa ja kiitosta? Oletteko unohtanut kaiken hienon, ylistyksen mitä olen sanonut ja miten syvästi mielenkiintoinen olen ollut?

Lucian ilmeinen mielipaha tuotti Unolle karvasta tyydytystä, ja hän liioitteli edelleen halussaan saada loukata sekä itseään että Luciaa.

— Te ette ehkä tarkoittanut sitä ja teidän harrastuksenne saattoi olla vain oletettua.

— Nyt te syytätte minua sekä epärehellisyydestä että kieroudesta! virkkoi Lucia ja nousi loukkaantuneena.

Silloin Uno hypähti ylös pelästyneenä tällaisesta sanojensa tulkinnasta.

— En suinkaan tarkoittanut niin, vakuutti hän hartaasti. Kuinka voittekaan uskoa, että saattaisin syyttää teitä tai uskoakaan teistä jotain sellaista? Minä… minä…

Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä olisi lepyttänyt jälleen Lucian.

Lucia katseli häntä tyynesti omituinen kiilto harvinaisen vakavassa katseessaan.

— Vakuutan teille, että mielenkiintoni on ollut kauttaaltaan todellista ja että olen tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut, sanoi hän, puhuen hitaasti, mikä antoi painoa hänen sanoilleen ja mikä myös ehkäisi Unon intoa keskeyttää häntä vakuuttaakseen hänelle uskovansa häntä.

— Minun mielestäni, jatkoi Lucia, teillä on todella suuret lahjat, ja luulen, että te työllä ja nöyryydellä voitte päästä pitkälle. Mutta tarkoitan sitäkin, mitä äsken sanoin, että teillä on liian korkeat ajatukset itsestänne. Te olette itserakas. Ja se on suuri haitta teille. Tahdoin herättää teidät, jotta huomaisitte sen ja taistelisitte sitä vastaan. Sekä te itse että teidän lahjanne tarvitsevat kypsyä.

Hänen ääneensä tuli sydämellisyyttä, ja hänen katseensa oli lämmin.

— Älkää pahastuko minuun senvuoksi, että olen ystävänne ja sanon teille totuuden. Teille on parempi katsoa vikaanne silmiin ja itse tehdä työtä sen voittamiseksi, kuin että elämän vastoinkäymisten täytyy tulla, jotta saisitte silmänne auki. Sillä te olette toki liian hyvä jäämään häiritsemättä vihanne valtaan.

Oli ilmeistä, että Lucia ei enää ollut loukkaantunut. Hänen silmistään säteili melkein äidillistä hellyyttä häntä kohtaan.

Uno oli liikutettu. Hänen sydämessään taisteli ylpeys kuohahtavan tunteen kera, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka saattoi hänet tarttumaan Lucian kumpaankin käteen ja suutelemaan niitä. Kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän tuli niin merkillisen nöyräksi Lucian edessä. Lucian nuhtelu tuotti hänelle nautinnon ja ihastuksen tunteen. Hän palvoi häntä hänen ankaruutensa tähden.

Lucia hymyili tyynnyttävästi Unon liioittelevalle liikutukselle ja veti hiljaa kätensä pois.

— Ei niin! sanoi hän lempeästi.

Uno suoristausi katsoen Luciaan uhmailevan antautuvin katsein.

— Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä elämälläni! Tahdon tehdä, mitä te vain tahdotte, virkkoi hän.

Lucia ajatteli tuokion. Hän huomasi saaneensa Unon valtaansa. Hänen valtansa miehiin nähden ei näyttänyt väistyneen. Kaihoten hän ajatteli, kuinka paljon hän oli käyttänyt sitä väärin. Tässä hän nyt sovitukseksi tahtoi käyttää sitä oikein.

— Tahdotteko tosiaankin? kysyi Lucia koetellen.

— Ehdottomasti. Saatte minut miksi haluatte.

Lucia ajatteli erästä toista, jonka hän myöskin kerran olisi saanut miksi olisi tahtonut. Mutta silloin hän oli ollut liian ajattelematon ja liian täynnä omaa itseään tahtoakseen mitään määrättyä tuon toisen suhteen.

Tämä karvas muisto toi nyt hänen silmiinsä sellaisen ilmeen, että Uno, joka otti sen itselleen, tunsi sydämensä paisuvan pitäen sitä todisteena siitä, miten läheisesti hän ja hänen kehityksensä oli Lucian sydämellä.

— Ryhtykää uudelleen katkaistuihin opinnoihinne, sanoi hän. Teille on tarpeen rikastuttaa itseänne tiedoilla, vakaantua ja kypsyä. Teidän runoutenne voittaa vain siitä. Teillä on sekä päätä että tilaisuutta opiskelemaan, ja silloinhan on sekä sääli että häpeä olla tekemättä sitä.

Juuri samaa toisetkin olivat sanoneet hänelle ennen, mutta tuloksetta.
Nyt, kun Lucia sanoi sen, se tehosi.

— Jos teen kuten sanotte, niin tahdotteko silloin ajatella hyvää minusta?

— Tietysti. En ole koskaan ajatellut teistä muuta.

— Mutta te sanotte minua itserakkaaksi, sanoi hän uudestaan närkästyen.

Lucia naurahti.

— Sitä te ette voi sulattaa? sanoi hän tavallisella hilpeällä äänellään. Laittakaa niin, ettei minun tarvitse enää toiste sanoa sitä teille!

— Ja teidän mielestänne minun tarvitsee kypsyä, jatkoi hän samaan närkästyneeseen tapaan. Ehkä te pidätte minua vain poikasena?

— Ettepä te juuri muutakaan ole. Unon silmissä välähti.

— Näytän teille olevani mies, sanoi hän syttyvän tarmokkaasti.

— Se on oikein. Tehkää niin, sanoi Lucia.

Ja sitten Lucia lopetti tuon sangen tunteellisen haastattelun.

19.

— Ottaako vai antaako neiti tunteja pojalleni? kysyi rouva Clareus eräänä päivänä aivan odottamatta, hänen ja Lucian sattumalta ollessa kahden.

— En kumpaakaan, vastasi Lucia, itsekseen ihmetellen, miten rouva Clareus tiesi kirjastossa vietetyistä iltapäivähetkistä, sillä ei kukaan ollut häirinnyt heitä.

— Maisteri lukee minulle näytelmänsä luonnosta, lisäsi hän tuokion epäröimisen jälkeen, tultuaan siihen lopputulokseen, että Unon teos oli tunnettu, hänen tarvitsematta pitää sitä salassa.

— Minkätähden hän tekee sitä?

Lucia ihmetteli, kuvitteliko hän vai tuliko rouva Clareuksen olento todellakin hieman jäykemmäksi.

— Hän tahtoi keskustella siitä jonkun kanssa, ja siitä saakka kun pidin tuon syksyisen esitelmäni, on hän saanut päähänsä minun ymmärtävän kirjallisuutta, vastasi Lucia.

— Hänelle voi olla hyväksi saada joitakuita järkeviä neuvoja.

Enempää ei asiasta puhuttu eikähän rouva Clareus ollut osoittanut mitään tyytymättömyyttä, mutta Lucialla oli tunne siitä, että äiti tunsi itsensä poikansa luottamuksen syrjäyttämäksi.

Senvuoksi Lucia oli tuon ratkaisevan keskustelun jälkeen levoton siitä, että rouva Clareus saisi tietää hänen, Lucian, olevan Unon päätöksen takana. Sillä vaikka rouva Clareus ei tahtonut kenellekään näyttää olevansa muuta kuin tyytyväinen Unon kotona oleskeluun, sattui Lucia tietämään, että Unon äiti oli ollut niiden joukossa, jotka olivat koettaneet taivuttaa häntä palaamaan yliopistoon, ja täytyihän sen loukata äidin ylpeyttä, että toinen oli onnistunut siinä, missä hän itse oli epäonnistunut. Hän ei katsonut kuitenkaan voivansa pyytää Unoa pitämään salassa hänen osallisuuttaan tämän päätökseen. Mutta siitä, mitä hän Unoa tunsi, toivoi hän tämän ilman huomautusta esittävän päätöksen ikäänkuin omasta itsestään johtuvana.

Joko hän nyt oli tehnyt näin tahi rouva Clareus oli liian ylpeä ollakseen tietävinäänkään siitä, että joku toinen oli voittanut siinä, missä hän oli joutunut tappiolle, oli miten oli, eräänä päivänä hän kertoi Lucialle uutisen, että Uno palaisi Upsalaan.

— Minä en oikein koskaan ole pitänyt siitä, että hän keskeytti opinnot, mutta enhän tahtonut estääkään häntä omistautumasta kirjailijatoiminnalle. Mutta nyt, saatuaan työnsä osapuilleen valmiiksi, hän tekee minulle mieliksi ja lopettaa opintonsa.

Lucia ilmaisi ilonsa siitä, ja vielä suurempi oli se! salainen ilo, mitä hän tunsi siitä, että Unon äiti ei tuntunut aavistavan mitään Lucian osallisuudesta nuorukaisen päätökseen.

Mutta vähitellen Lucia sai kuitenkin havaita, että tämä ehkä kuitenkin aavisti enemmän kuin tahtoi olla huomaavinaan, sillä rouva Clareuksen käytös kotiopettajatarta kohtaan tuli tämän jälkeen jäykemmäksi. Lucia, joka tahtoi voittaa tuon vaikeasti voitettavan sydämen, pelkäsi nyt ehkä sen sijaan joutuvansa salaisen kaunan esineeksi.

Hän mietti, mitä olisi saattanut keksiä ehkäistäkseen sen. Vihdoin hänelle juolahti mieleen muuan ajatus. Hän saisi tilaisuuden, jolloin voisi saada kaksi kärpästä samalla iskulla. Paras tapa saada rouva Clareus lepytetyksi oli antaa tälle tilaisuus käyttää vaikutusvaltaa taholla, missä Lucialla ei ollut valtaa. Sellainen tilaisuus oli juuri käsissä. Kunniakkaampaa voittamisen esinettähän ei juuri saattanut ajatellakaan kuin minkä hän aikoi esittää rouva Clareukselle, sillä se ei ollut mikään vähempi kuin itse itsevaltias kirkkoherra Sander.

Brita oli koettanut puhua isän kanssa toiveestaan päästä voimistelijaksi, mutta tämä ei ollut tahtonut kuunnella häntä. Tyttöjen paikka oli kodissa, sen kirkkoherra piti selviönä, ja siitä käsityksestä ei Britan ollut onnistunut järkyttää häntä. Huolimatta rohkeudestaan ja voimakkaasta tahdostaan hän ei ollut uskaltanut tehdä muuta kuin joitakuita haparoivia kokeita. Äidin pelkokin ehkäisi häntä. Rouva Sander oli tullut ylös tyttöjen huoneeseen ja kyynelin pyytänyt Britaa luopumaan enemmistä isän taivuttamisyrityksistä.

— Olisi kauheaa, jos hän todella suuttuisi sinuun. En kestäisi sitä koskaan, valitti äiti.

Hän ei ollut hellittänyt, ennenkuin Brita oli melkein luvannut olla enää puhumatta asiasta isän kanssa.

Suuttumuksen ja mielipahan kyynelin oli Brita puhunut tästä kaikesta Lucialle ja Irenelle ja selittänyt olevansa nyt niin sydäntynyt, että hän saattaisi paeta kotoa, jos hän vain voisi saada rahaa. Lucia oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen, kaikki selviytyisi kyllä, pahempiakin vaikeuksia oli toki voitettu.

— Tahtooko täti puhua isän kanssa?

— Tiedän erään toisen, joka voisi sen tehdä paljon paremmin.

— Kenen sitten?

— Sitä en voi sanoa sinulle nyt, minun täytyy ensin kuulustaa, tahtooko hän.

Se, jota Lucia oli tarkoittanut, oli rouva Clareus.

Eräänä päivänä tämän istuessa käsitöineen salissa ja kuunnellessaan Irenen soittoläksyä, piti Lucia tilaisuuden sopivana esittää sen mitä hänellä oli sydämellä.

Kun hän soittotunnin päätyttyä nousi pianon äärestä, meni hän rouva Clareuksen luo ja istui jakkaralle ihailemaan kaunista koruompelua, jota tämä teki.

— Eikö ole päätetty, että Irene menee Tukholmaan syksyllä? kysyi hän.

— Melkeinpä. Kuinka niin?

— Ajattelen Brita Sanderia, jatkoi Lucia. Eikö Irenelle olisi kaksin verroin hauskaa, jos hän voisi saada Britan mukaansa?

— Mutta eihän Britalla ole taipumusta maalaukseen. Vai onko hänellä?

— Ei. Mutta Britalla on mitä palavin halu päästä voimistelijaksi.

Lucia kertoi nyt kaikki Britan suunnitelmat ja vaikeudet.

— Hän tahtoo, että minä puhuisin hänen isänsä kanssa, mutta tiedän sen olevan aivan turhaa. Hän ei kuuntelisi minua. Mutta jos rouva Clareus tahtoisi ottaa huostaansa Britan asian, niin se olisi melkein kuin voitettu.

Lucian ääneen tuli rukoileva sävy.

Rouva Clareus oli tyytyväisempi kuin miltä tahtoi näyttää.

— Ei suinkaan neiti, jolla on sellainen vaikutusvalta ihmisiin, joutuisi tappiolle kirkkoherran kanssa, virkkoi hän.

— Tiedän, että joutuisin, vakuutti Lucia. Jos joskus näyttää siltä, että voin vaikuttaa ihmisiin, niin se on vain senvuoksi, että satun sanomaan, mitä he itse sisimmässään ajattelevat tai mitä muut ovat sanoneet heille ennen, niin että he jo oikeastaan ovat siitä vakuutetut.

Hän oli halukas väheksymään sitä, mikä salaisesti oli loukannut tämän äidin sydäntä tai turhamaisuutta, mihinkä se sitten lie sattunutkin.

— Voinhan koettaa, sanoi rouva Clareus voitettuna. Jos epäonnistun, niin eihän se Britalle ole pahempi kuin ennenkään.

— Oh, rouva Clareus ei epäonnistu, sanoi Lucia iloisena ja niin varmana asiastaan, että hän sai noista kylmähköistä silmistä kerrassaan ystävällisen katseen luottamuksensa palkaksi.

Rouva Clareus päätti toimia valtioviisaasti voidakseen olla varma menestyksestä, sillä hän oli päättänyt onnistua. Hän ei mennyt suoraan Sanderin luo, vaan hän pani Borgissa toimeen päivälliskutsut kaikille naapuriperheille. Kirkkoherra sai osakseen viedä hänet pöytään ja hän kohteli kirkkoherraa kohteliaasti ja huomaavaisesti, melkein sydämellisesti, mutta omaan ylhäiseen tapaansa. Terävämpi ihmistuntija kuin Sander olisi epäillyt jotakin tämän johdosta. Mutta hän meni suoran luonteensa hyväluuloisuuden viettelemänä aavistamatta ansaan ja pehmeni, itse sitä lainkaan huomaamatta.

Myöhempään iltapäivällä, kun rouva Clareus piti maata taipeeksi muokattuna, läheni hän vähitellen ainettaan. Hän aloitti puhumalla heidän suunnitelmistaan Irenen suhteen ja että heillä oli tiedossa erinomainen täysihoito tutussa perheessä, mutta että oli kysymyksessä kahden-asuttava huone.

— Olemme senvuoksi hyvin halukkaita saamaan jonkun, joka voisi asua Irenen kanssa yhdessä, sanoi hän, keskeytti hetkiseksi, joll'aikaa hän tutkiskeli kirkkoherran kasvoja, ja sitten hän lisäsi, hänen kylmähkölle, ylhäiselle äänensävylleen harvinaisen pyytävästi: En kai uskalla ajatella niin onnellista mahdollisuutta, että Brita…

Hän ei täydentänyt lausetta. Hän huomasi, että nuoli sattui. Sander hätkähti hiukan.

— Kuinka rouva Clareus tulee ajatelleeksi juuri Britaa?

— On lähintä, että ajatukset johtuvat häneen. Hän on Irenen paras ystävä. Ja sitten satun tietämään, että hän itse hyvin mielellään haluaa päästä oppimaan jotakin.

— Onko hän sanonut jotakin siitä?

— Ei minulle, mutta Irenelle, ja hänellähän ei ole mitään salaisuuksia.

— Ymmärrän.

Sander näytti happamelta. Hän ei pitänyt tästä hyökkäyksestä, jonka alaiseksi hän niin odottamatta oli joutunut, mutta hän ei voinut löytää siinä mitään, joka olisi oikeuttanut hänet siitä suuttumaan ja sen jyrkästi torjumaan. Hän ei voinut vastata siihen muuten kuin tosisyillä.

— Britalla on tarpeeksi työtä kotona, sanoi hän.

— Mutta siinä ei ole mitään hänen tulevaisuuttansa varten, väitti rouva Clareus.

— Mitä minun tyttöihini tulee, olen aina ajatellut, että jos he tunnontarkasti täyttävät ne velvollisuudet, jotka ovat heitä lähinnä, niin Jumala pitää huolen heidän tulevaisuudestaan.

— Eikö ole ajateltavissa, että Jumala pitää huolta Britan tulevaisuudesta juuri sillä tavalla, että hän antaa hänelle työn, jolla hän voi elättää itseään.

Sander huomasi jokaisen väitteen oikeutuksen, mutta hänelle ei ollut helppoa myöntyä edes tosisyyn nojalla.

— Pidän omapäisyytenä Britassa sitä, että hän välttämättä tahtoo kulkea omaa tietään.

Rouva Clareus hymyili.

— Siinä tapauksessa hän on isänsä tytär. Hän on perinyt isänsä voimakkaan luonteen, ja se vaatii päästä oikeuksiinsa.

Nämä sanat eivät olleet Sanderista epämiellyttäviä, ja salaisesti hän oli ylpeä Britan itsenäisyydestä, vaikka hän katsoi velvollisuudekseen ehkäistä sitä.

— Mutta hän on nainen, ja sellaisena hänen tulee oppia taipumaan.

— Tietysti, vastasi rouva Clareus, joka teoreettisesti oli samaa mieltä, — miten lie sitten käytännön laita ollutkaan! Mutta kun hän tahtoo vain niin hyvää kuin oppia jotakin työtä elääkseen, niin ei toki ole viisasta estää häntä. Voisihan ajatella, että niin uhmaileva luonne kuin Brita siten johdetaan toisella kertaa valitsemaan jotakin vähemmän hyvää.

Sanderin silmissä välähti.

— Koettakoonpahan vain! sanoi hän uhkaavasti.

— En toki luule, että hän tekisi niin, kiiruhti rouva Clareus lisäämään. Mutta en voi muuta kuin olla sitä mieltä, että meidän vanhempien tulee ymmärtää nuorten pyyteitä, kun ne ovat oikeutettuja. Ja mitä nyt erittäin Britaan tulee, niin minullahan on hyvin itsekäs syy, kun olisi niin erinomainen etu Irenelle saada hänet huonetoveriksi.

Tämä sanottiin hymyillen ja tuolla harvinaisen taivuttavalla äänensävyllä. Sander ei saattanut tuota viimeksimainittua vastaan pitää puoliaan.

— Ajattelen asiaa, lupasi hän vaikkakin vastahakoisesti.

Rouva Clareus tunsi voittaneensa, ja hänen mielensä teki kertoa Lucialle voitonriemustaan. Mutta hän hillitsi tuon halun ikäänkuin arvokkuudelleen sopimattomana. Ei, ennenkuin asia oli aivan päätetty, hän ei sanoisi mitään siitä.

20.

Jonkun aikaa Borgin päivälliskutsujen jälkeen Brita eräänä aamuna korjaili aamiaispöytää, kun hänen isänsä, joka istui ikkunan ääressä ja luki sanomalehteä, yllätti hänet niin, että hän oli pudottaa lautaskasan, jota hän juuri oli pois kantamassa.

— Tiedätkö, mitkä pääsyvaatimukset ovat voimisteluopistoon? kysyi hän.

— Oi, isä! virkahti Brita ja asetti lautaskasan takaisin pöydälle.

Hän saattoi tuskin uskoa korviaan. Isä ei voinut olla hymyilemättä hänen ihastuneelle hämmästykselleen.

— Olen ajatellut, että sinun ehkä on parasta oppia jotakin, jolla voit elättää itsesi siinä tapauksessa, että minä kuolisin. Sinullahan on halua voimisteluun ja se on hyvä toimi, joka tuottaa hintansa. Sitäpaitsi rouva Clareuksella oli eräänä päivänä ehdotus, joka sai minut päättämään antaa sinun tehdä tahtosi mukaan. Borgilaisten mielestä me tekisimme heille palveluksen antamalla sinun tulla Irenen asuintoveriksi. Minä lasken kulut, ja sinä saat ottaa selvän vaatimuksista, niin saamme nähdä sitten, voitko täyttää ne ja minä suoriutua kustannuksista. Jos se on Jumalan tahto, niin se soveltuu, ja sinä voit saada alkaa syksyllä.

Innokkaasti, jopa kiihkeästi Brita oli toivonut suostumusta, jonka hän nyt niin odottamatta sai, mutta hänen ihastukseensa tuli kuitenkin jotakin hillittyä ja vakavana hän kiitti isää. Tuo sana isän mahdollisesta kuolemasta teki Britan mielen ahdistetuksi ja isän täydellisen suostumuksen kuullessaan hän häpesi kaikkia niitä uhmailevia ajatuksia, joita hän oli ajatellut isää vastaan. Yht'äkkiä hän tunsi, miten hän rakasti isää ja kotia ja kaikkea, minkä hän nyt tulisi jättämään. Hän oli katsellut sitä kaikkea melkein kuin vankilaa. Nyt, kun se ei enää pidättänyt häntä, se kävi hänelle rakkaaksi.

— Teen työtä kuin hevonen, lupasi hän, ja isä saa kunniaa minusta.

— Sitä odotan, sanoi tämä.

Ja ääneti Brita lupasi itselleen, ettei isän toivomus tulisi ainoastaan täytetyksi vaan enemmänkin.

21.

Seuraavana päivänä kun Brita tuli Borgiin, oli juhlallisuus kuin pois puhallettu hänen mielestään, ja hän oli pelkkää riemuitsevaa ihastusta.

— Tästä saat kiittää Irenen äitiä, sanoi Lucia.

— Sen teenkin heti paikalla, selitti Brita ja syöksyi ulos hakemaan tätiä.

Lucia tarttui Irenen käsivarteen ja seurasi mukana lisätäkseen rouva
Clareuksen riemuvoittoa olemalla sen todistajana.

He löysivät rouva Clareuksen kirjoituspöydän äärestä, kirjettä kirjoittamasta.

— Tulen kiittämään tätiä. Täti on tehnyt ihmeitä isälle. Saan ruveta voimistelijaksi, ja se on tädin ansio.

Britan silmät säteilivät, eikä hän voinut pidättyä syleilemästä tätiä, jonka jäykkä arvokkuus muutoin piti kaikenlaiset hyväilyt loitolla.

— Rakas lapsi, mitäpä minä oikeastaan olen tehnyt? sanoi hän, mutta vastasi todellakin keveästi nuoren tytön syleilyyn, ennenkuin varovaisesti irtausi siitä.

— Täti on tehnyt kaiken. Isä ei olisi koskaan suostunut, ellei täti olisi puhunut hänen kanssaan, vakuutti Brita.

Rouva Clareus näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta jätti tämän puheenaineen pohtiakseen sen sijaan yksityisseikkoja suunnitelman toteuttamiseksi. Ja nyt vasta hän otti huomioon Lucian läsnäolon ja veti hänet mukaan keskusteluun, sillä hän oli se, joka parhaiten tunsi ehdot ja olot siinä opistossa, johon Brita aikoi pyrkiä.

Tämän tapauksen jälkeen, jossa rouva Clareus oli näytellyt niin onnistunutta osaa ja sekä itsensä että Lucian tieten osoittanut omaavansa vaikutuskykyä, joka veti vertoja tuon vaikuterikkaan kotiopettajattaren omalle kyvylle, katosi häneltä tuo salainen, hänen tätä kohtaan tuntemansa kauna, ja jotakin ystävyyden tapaista syntyi näiden kahden välille. Tämä ystävyys ilmeni ensin siinä, että rouva Clareus ehdotti lähempää tuttavuutta lastensa opettajattarelle ja sitten siinä, että hän pyysi Luciaa jäämää kesäksikin heille sanoen suoraan, että olisi niin tyhjää, jos hän matkustaisi pois. Ja Lucia jäi ilomielin.

22.

— Mikä sinuun on mennyt, kun et kiertele tervehtimässä kymmeniä mielitiettyjäsi, kuten tavallisesti kesäsi kulutat? kysyi tohtori Bentick pojaltaan tämän oltua kolmatta viikkoa kotona. Onko sinulla ehkä mielitietty tällä paikkakunnalla?

— Tietysti, vastasi Allan sukkelasti. Isä katsoi häneen alta kulmain.

— Ovatko ne kaikki vai yksi erikoinen?

— Yksi erikoinen, vastasi Allan niin avomielisesti, että se ällistytti isää.

— Kuka?

— Kukapa muu kuin sinä, pater!

— Senkin veitikka! Saatoinpa arvata, ettet olisi vilpitön!

Allan nauroi.

— Sanon sinulle vain, jatkoi isä, että sinä et saa särkeä muutamien tämän paikkakunnan tyttöjen sydämiä. He ovat kaikki olleet minun potilaitani siitä asti kuin alkoivat sykkiä, ettäs tiedät. Ja minä olen arka heistä.

— Minun mielestäni saisit olla minulle vain kiitollinen, jos hankkisin sinulle työtä ja ansiota.

— Sitä minulla on ilman, että sinun tarvitsee sekaantua siihen, senkin junkkari.

— Muutoin, sanoi Allan olematta milläänkään isän haukkumasanasta, en särje koskaan tyttöjen sydämiä. Rakastan herttaisia tyttöjä aivan liian paljon siten tehdäkseni.

Isä loi häneen karsaan syrjäsilmäyksen.

— Onko sinussa mitään uskollisuutta? kysyi hän ivallisesti.

— Uskollisuudella ei ole väliä, vastasi Allan huolettomasti. Mitä uskollisuudella tekee, kun haluaa vain tanssia ja leikkiä ja pitää hauskaa noiden pikku kullannuppujen kanssa?

— Miten tanssinet ja leikkinetkin, voi siitä tulla tosi.

— Silloin se ei ole minun syyni, vastasi Allan keveästi. Minä en koskaan tarkoita vakavasti. Joka sitä ei käsitä, on tyhmä.

— Sanon sinulle vain, että jos sinä tuotat jotakin vahinkoa tällä paikkakunnalla, niin annan sinulle selkään.

— Tee hyvin! sanoi Allan rakastettavasti. En lyö takaisin, kunnioitukseni kieltää sen. Muutoin otan mieluummin hieman selkääni kuin vaimon. Edellinen menee ohi, mutta jälkimmäisestä tulee kroonillinen vika.

— Jos sillä tavoin tunnet, niin pidä käpäläsi loitolla kaikesta, mikä tyttöjä koskee — etenkin eräästä pikku raukasta, joka on sellainen, että hän ottaa kaikki vakavalta kannalta, sinutkin, pöllö!

Allan ymmärsi, ketä isä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävinään. Hän oli tänä kesänä jatkanut joulunaikaista tehtäväänsä, nimittäin Anna Sanderin elvyttämistä, ja hän aikoi tehdä sitä edelleenkin sentähden, että se huvitti häntä. Isän peitelty varoitus pikemmin yllytti kuin ehkäisi häntä.

— Kukapa se voisi olla? ihmetteli Allan ja kohotti kulmiaan. Sen ilmiön, joka ottaa minut vakavalta kannalta tahtoisin nähdä! Enkä minä koskaan voi antaa tyttöjen olla rauhassa. Rakastan niitä. Minun rakkauteni on niin suuri, ettei sitä mitenkään voi keskittää yhteen. "Oi saisinko, saisinko suudella heitä."

Hyräillen sitä laulua, hän poistui isän luota, huolettomana siitä ukkospilvestä, jonka hänen kevytmielisyytensä oli nostanut tämän otsalle.

23.

Erik Sander katseli myöskin hieman levottomana Allanin kiintymystä Annaan ja tämän kiintymystä Allaniin. Hän tunsi sekä ystävänsä että pienen sisarensa, tiesi edellisen pitävän kaikkea vain leikkinä, jälkimmäisen ottavan kaikki vakavalta kannalta. Mutta hän tyynnytti levottomuutensa sillä, että Anna oli niin nuori vielä. Ja jos hän tunsi Allanin oikein, niin tämä kyllä väsyisi leikkiinsä ennenkuin Anna ehtisi tulla kyllin vanhaksi kiintyäkseen auttamattomasti.

Sitäpaitsi Erik oli tänä kesänä niin oman ristiriitansa rikkirepimä, ettei hän kyennyt muiden suhteille omistamaan muuta kuin jonkin hetkellisen ajatuksen.

Epäsointu hänen olennossaan oli kasvanut hitaasti, mutta varmasti ja oli nyt joutunut siihen kohtaan, jolloin käänne oli välttämätön. Kevätlukukaudella hänelle oli selvinnyt, että hänen oli mahdoton ruveta papiksi. Hänen piti sanoa se isälle, mitä pikemmin sen parempi.

Mutta viikko viikon jälkeen vieri hänen voimatta sitä sanoa.

Eräänä päivänä keskikesällä hän oli isän kanssa soutanut Billingen järven yli toiselle rannalle, missä Sander perkasi uutta peltoa. Se oli pieni metsänaukeama. Siinä ei ollut puita, mutta maa oli kivistä.

Isä ja poika tekivät työtä otsansa hiessä väännellen rautakangella kiviä maasta. Se oli työtä, joka sopi heille, ja heidän luonteensa saivat vaikutteita siitä, niin että he tunsivat itsensä tyytyväisiksi. Tilaisuus oli Erikille mitä suotuisin tuoda vaikea asiansa esille. Mutta he olivat tehneet työtä ääneti ja ahkerasti pari tuntia, hänen sanomatta mitään.

Erikin oli onnistunut juuri irroittaa suuri kivi ja hän seisoi nyt, pyyhkien hikeä otsaltaan ja katsellen alas työhönsä. Suurin osa kiveä oli ollut maan sisässä ja sen jättämä aukko oli ikäänkuin pieni hauta. Lukemattomia pikku eläimiä, joilla oli ollut suojansa sen alla, vilisi kiveen takertuneessa mullassa tai piiloutui nopeasti maan sisään.

— Siinä sinä otit kelpo otteen, sanoi Sander hyväksyvästi.

— Käyhän se hyvin tällaisten kivien parissa, joihin voi panna voimansa, vastasi Erik miettivästi.

Hänen äänessään oli jotakin, joka saattoi isän katsomaan tutkivasti häneen.

— Tuntuu niinkuin sinä ajattelisit joitakin toisenlaisia kiviä?

— Ajattelen vuoria, joita täytyy siirtää uskon avulla, sanoi Erik hitaasti, ja kun ei ole mitään uskoa…

Syntyi lyhyt, sähköinen äänettömyys.

— Tahdotko sillä sanoa minulle, että epäilet?

— Niin.

Nyt se siis vihdoinkin oli sanottu! Erik ei hämmästyksekseen tuntenut mitään pelkoa siitä, mitä nyt olisi tuleva, niin suuri oli hänen helpotuksensa saatuaan tehdyksi tunnustuksen, joka oli tehtävä.

— Mitä sinä epäilet? kysyi Sander, seisoessaan raskaana ja voimakkaana, molemmin käsin nojaten maahan iskemäänsä rautakankeen.

— Kaikkea.

— Mistä se johtuu?

Erik katsoi ylös ja kohtasi isän ankarasti tutkivan katseen.

— Sitä en tiedä, sanoi Erik. Se on vain niin. En voi voittaa sitä. Älä suutu minuun, isä, mutta minä en voi tulla papiksi.

Siinä oli rukoileva, mutta myöskin lujasti päättävä ilme, joka sinisistä silmistä kohtasi isän katseen.

Sander ei muutamaan minuuttiin löytänyt sanoja. Se tuli niin odottamatta, niin mullistavana.

— Oletko langennut syntiin? kysyi hän viimein. Älä pelkää tunnustaa.

— En, en mihinkään karkeaan syntiin, vastasi Erik ja kesti pelottomana isän läpitunkevan katseen.

— Oletko lukenut epäuskoista kirjallisuutta?

— En. Olen lukenut vain mitä minun piti lukea. Se ei ole mitään ulkoapäin tullutta. Se on vain sitä, että olen yhä enemmän päässyt selville itsestäni ja ymmärrän, ettei minua ole kutsuttu papiksi.

— Miten voit tietää sen?

— Minulla ei ole uskoa.

— Etkö sitten usko Jumalaa ja Raamattua ja kirkkomme oppia?

— Uskon, että Jumala on, että Raamattu sisältää totuuden ja että meidän kirkkomme oppi on inhimillisen käsityksen ilmaus siitä. Mutta — minä en välitä siitä. Minun uskoni on kuollut. Minulla ei ole mitään rakkautta Jumalaan.

— Vai niin, sekö on tullut tulokseksi vuosikautisista opinnoistasi! sanoi Sander hitaasti ja enemmän vihastuen.

Erik terästäysi. Hän kärsi, mutta tunsi että hänen täytyy ajaa tahtonsa perille siinäkin tapauksessa, ettei hän voisi saada isää ymmärtämään.

— Sen kiitoksen sinä annat minulle siitä, mitä olen uhrannut hyväksesi!

— Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa tämä ennen. Mutta tahdoin ensin taistella viimeiseen asti. Sen olen tehnyt — turhaan. Minua ei oltu koskaan kutsuttu papiksi. Kun se päätettiin, olin liian nuori sitä ymmärtääkseni. Olen epätoivoinen niistä kuluista, joita olen tuottanut isälle suotta. Mutta salli minun tulla — miksi voin, niin tulevaisuudessa korvaan, mitä olen tullut maksamaan. Isän ei koskaan tarvitse saada muuta surua minusta kuin tämän: että en voi tulla papiksi.

Hän puhui katkonaisesti, ja hänen äänensä oli käheä mielenliikutuksesta.

— Niinkuin siinä ei olisi surua tarpeeksi!

Erik tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui suurelle kivelle, jonka hän juuri niin voimakkaasti oli vääntänyt maasta.

— Miksi tahtoisit sen sijaan ruveta?

— Talonpojaksi. Sanderin katsellessa poikaansa synkin katsein, tunkeutui hänen mieleensä se ajatus, että miksi hänen poikansa tahtoi tulla, se hän jo oli, ja että miksi hän ei tahtonut tulla, siksi häntä ei mikään isällinen mahtivalta voinut tehdä. Hän näki turhaksi tuon pojan pakottamisen.

Mutta tuon ylpeän miehen ei ollut helppo tunnustaa, että hän suunnitellessaan poikansa tulevaisuutta oli tehnyt perinpohjaisen erehdyksen. Hänen oma tahtonsa oli myöskin raskas vuori järkytettäväksi. Tulisikohan näyttäytymään, ettei hänellä monivuotisen papillisen tehtävänsä jälkeen olisi enemmän kuin pojallakaan tuota vuoriasiirtävää uskoa?

Tietämättömänä taistelusta, joka oli vallannut isän, istui Erik kivellään ja odotti. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsäksi, hän ei osannut ajatella mitään eikä hän välittänyt mistään. Yksi asia hänellä vain oli selvillä: ettei väistyä kehoitusten eikä käskyjen tähden.

— Sinä olet nyt niin lähellä valmistumistasi, enkä minä suvaitse mitään keskeneräistä, sanoi isä. Tahdon, että suoritat tutkintosi loppuun. Sinun ei tarvitse sitten antaa vihkiä itseäsi papiksi, ellei mielesi ole muuttunut.

— Eikö se ole tarpeetonta rahan ja ajan tuhlausta?

— Minä annan rahat, sinä ajan.

— Mutta minkätähden en voisi keskeyttää nyt ja tulla siksi, miksi aion tulla?

— Olen sanonut sinulle syyni ja — tahtoni. En pyydä mitään kohtuutonta, en pakota omaatuntoasi.

Erik katsoi ylös.

— Lupaako isä sitten olla, suoritettuani tutkinnon, millään tavalla pakottamatta minua?

— Sen lupaan. Tahdotko sinä puolestasi luvata minulle olla vastustamatta Jumalan henkeä, jos saisit tuntea sen vetämystä?

— Sen lupaan, vastasi Erik puolittain hieman ivallisesti, puolittain surullisesti hymyillen, ikäänkuin ajatellen ettei ollut juuri luultavaa, että hän saisi tuntea sitä vetämystä.

24.

— Tule, Anna, sanoi Erik sisarelleen sen päivän illalla, jolloin hän oli puhunut isän kanssa.

— En tiedä, onko minulla aikaa, sanoi Anna epäröiden, sillä toiselta puolen hänen velvollisuudentunteensa ja toiselta puolen halu lähteä veljen mukaan aiheuttivat hänessä ristiriidan.

— Ota sitten aikaa! Minä pystytän muistokiven ja sinun pitää olla mukana.

— Muistokiven? Minkä vuoksi?

Anna katsoi häneen vilkasta mielenkiintoa osoittavasti.

— Sen sanon sinulle, jos tulet mukaani.

Anna suostui heti.

Ilta oli lauha ja kaunis. Anna kulki ilman hattua ja vaaleassa pumpulipuvussaan. Hieno päivetys loi väriä nuorekkaan pyöreälle poskelle. Hänen silmänsä säteilivät odottavasti. Hän ymmärsi Erikin ilmeestä, että jotakin ilahuttavaa oli tapahtunut hänelle. Ei niin, että hän olisi näyttänyt iloiselta — siltä hän ei milloinkaan näyttänyt — mutta hän näytti tyytyväiseltä.

He kulkivat, erään ha'an läpi ja seurasivat sitten metsäpolkua, kunnes tulivat ylös pitkähkölle metsäkummulle. Siinä oli vanha kivilouhos ja sen yläpuolella metsäinen vuorialue luolineen, pensaikkoineen ja paasineen ja siinä pieni paikka, jonka Erik ja Brita ja Anna lapsuutensa päivinä olivat ottaneet omakseen ja jota he nimittivät Muistolehdoksi. Sinne oli vaikea päästä ja se oli suojainen, ja tokkopa kukaan muu kuin nuo kolme sisarusta lie koskaan siellä käynytkään. Kun heille tapahtui jotakin tärkeää, menivät he tavallisesti sinne ja pystyttivät muistokiven. Heillä oli lehdossa kullakin erikoinen alueensa. Annan alueella oli kolme kiveä. Ensimmäisen hän oli pystyttänyt ensimmäisen ja ainoan ja rakkaan koiransa kuoleman muistoksi. Se makasi kiven alle haudattuna, ja Anna oli kärsinyt niin kiihkeästi sen kuolemasta, ettei hän sitten koskaan tahtonut muuta koiraa kadottaakseen. Toisen kiven hän oli pystyttänyt parannuttuaan tulirokosta, ja kolmannen päästyään ripille.

Britalla oli vain yksi kivi. Sen hän oli pystyttänyt Muistolehdon vihkiäisissä. Senjälkeen hänelle ei ollut tapahtunut mitään tärkeää, tai hän oli unohtanut pystyttää kiven.

Erik oli ollut ahkerin, ja hänen muistokivensä olivat uhkeimmat. Yksi muistutti hänen parhaan leikkitoverinsa, metsänvartijan Kallen, kuolemasta, toinen seisoi siinä hänen ensimmäisen suksiparinsa kunniaksi, kolmas muistutti hänen ensimmäistä lähtöään kotoa kouluun, neljäs oli muisto ylioppilastutkinnosta, viides viittasi hänen yliopistonopinnoittensa alkamiseen.

Tiellä oli Erik kertonut innokkaan mielenkiintoiselle sisarelleen keskustelustaan isän kanssa ja sen tuloksesta. Vapautuksensa muistoksi hän nyt tahtoi pystyttää muistokiven.

Anna auttoi häntä enemmän innolla kuin voimalla ja oli muistokiven valmistuttua ylpeämpi kuin Erik.

Mutta yht'äkkiä hän kävi vakavaksi. Erik huomasi sen ja kysyi, mitä hän nyt tuli ajatelleeksi.

— Sitä, minkä johdosta me olemme sen pystyttäneet. Eihän siinä oikeastaan ole iloitsemisen syytä.

Päinvastoin.

— Tottahan siinä on ilon syytä, että pääsen tulemasta siksi, miksi en voi tulla.

— Mutta että sinä et saattanut tulla siksi! sanoi Anna kaihoisasti.

— Emmehän senvuoksi ole kiveä pystyttäneet, arveli Erik.

— Emmepä kyllä, mutta kuitenkin! Häneen koski niin tuo, ettei veljellä ollut uskoa.

— Emme pystytä muistokiviämme turhien toiveiden vuoksi, vaan toteutuneiden ja todellisten tapahtumien muistoksi, sanoi hän ja silitti kädellään melkein hyväillen vastapystytettyä muistokiveään.

Anna hymyili hieman.

— Jos pystyttäisimme merkin kaikille toivomuksille, niin — eivät kivet kai riittäisi, sanoi hän haaveillen.

Sitten hän katsoi Britan alueelle.

— Kuules Erik, emmekö pystytä muistokiveä Britalle, senvuoksi, että hän saa ruveta voimistelijaksi? Siihen minun mielestäni olisi syytä.

Erik oli samaa mieltä. He alkoivat heti uuden kiven pystyttämisen.

Kun se oli valmis, ihmetteli Erik, eikö olisi syytä pystyttää muistokivi Annallekin.

— Minulle ei ole tapahtunut mitään. Mutta syksyllä, kun te kaikki olette menneet, tulen minä tänne ja pystytän muistokiven yksinäisyyteni muistoksi, sanoi hän hieman surumielisesti hymyillen.

— Sinua käy sääliksi, kun Brita menee.

— Ei toki. Olen vain iloinen, että hän saa sen, mitä hän on niin ikävöinyt, vakuutti Anna innokkaasti. Onhan minulla Gerda ja Lucia-täti — ja paljon muuta.

Hän ajatteli muistoja, joita tämä kesä jätti hänelle syyskuukausien varalle. Mutta niiden muistoksi hän ei uskaltanut pystyttää mitään näkyväisiä merkkejä.

25.

— Jospa voisin käsittää, kuinka te, jolla ei ole pisaraakaan vakavuutta, voitte sopia lääkäriksi? sanoi Lucia, nauraen Allanin hassutuksille.

Leikittiin eräällä kentällä kesäiltana, ja Lucia oli istahtanut hetkeksi levähtämään ja katselemaan. Allan ei ollut antanut hänen istua kahta minuuttia rauhassa, ennenkuin oli tullut ja istuutunut hänen viereensä ja avannut sanasäkkinsä.

— Voinhan kai elvyttää ainakin sairaita. Hyvä nauru pitentää ikää, sanoo sananlasku.

— Mutta jos ne tulevat liian sairaiksi nauraakseen? Jos ne kuolevat?

— Niin eivät ne missään tapauksessa kuole minusta puuttuvan vakavuuden tähden. Muutoin saatan sanoa teille, että olen etevä alallani. Sitä ette ehkä tahdo uskoa, mutta se on totta. Lääkärin silmääkin minulla on.

— Itseluottamustakaan teiltä ei tunnu puuttuvan, hymyili Lucia.

— Ei, kaikeksi onneksi, sillä sitä kyllä tarvitaan, vastasi Allan, ikäänkuin Lucia olisi sanonut kohteliaisuuden.

— Milloin te valmistutte?

— Parin, kolmen vuoden perästä luullakseni.

Lucia katsoi häneen ystävällistä pilaa hymyilevin silmin.

— Minun on mahdotonta ajatella teitä valmiina.

Allan katsoi häneen takaisin, ja Lucia huomasi hänen silmissään uuden ilmeen, jotakin tutkimatonta ja lannistamatonta, ikäänkuin hän olisi vastaanottanut haasteen antaakseen sen korkoineen takaisin.

— Enkä minä teitä, sanoi Allan tyynesti

Hän sai tyydytyksekseen nähdä Lucian yllättyvän

— Minähän nyt lienen valmis aikoja sitten!

— Milloin tulitte valmiiksi?

Sen Lucia kyllä tiesi, mutta kärsi sen muistelemisesta. Allan huomasi varjon, joka hetkiseksi pimensi hänen säteileviä kasvojansa. Vaikka se heti kartoitettiin oli Allanin sukkela ja ovela taju kuitenkin ehtinyt tehdä johtopäätöksen.

— Teillä on salaisuus, näemmä, sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin tuo havainto ei olisi sen enempää häntä hämmästyttänyt.

— Minulla on kai montakin, vastasi Lucia keveästi eksyttääkseen
Allania.

— Mutta oikeastaan vain yksi. Ja se teki teidät valmiiksi.

Hän tarkkasi Luciaa salaa ja näki noista vilkkaista kasvoista, että oli osunut oikeaan. Lucia ei sinä silmänräpäyksenä ehtinyt hillitä hämmästystään ja se oli kylliksi Allanille.

— Siinä näette, että minulla on lääkärin silmää, sanoi hän tyynesti.

— Eihän nyt liene kysymys sairaudesta!

— Eikö? Onko sitten normaalia olla ulkonaisesti iloinen ja vilkas, kun suree sisällisesti?

Lucialla oli koko työ pysytellä tasapainossa Allanin vaarallisen tarkkanäköisyyden edessä.

— Kuinka te tiedätte, että niin on? kysyi hän ylimielisesti.

Mutta Allan ei antanut vaikuttaa itseensä.

— Eikö se sitten ole niin?

Lucia nosti leukaansa ja nousi ylös.

— Nyt te käytte tunkeilevaksi.

Allankin hypähti ylös, notkeana ja joustavana ja seisoi supisuorana Lucian vieressä. Tämä tunsi hänen personallisuutensa ikäänkuin magneettisena voimana.

— Olen tutkinut teitä — tunkeilevammin kuin luulettekaan, selitti hän, olematta milläänkään Lucian nuhteista. Mutta sitä te varmastikaan ette ole tehnyt minun suhteeni, sillä silloin ette syyttäisi minua vakavuuden puutteesta.

Lucia ei osannut selvittää itselleen, oliko Allan loukkaantunut, tekikö hän pilaa vai tarkoittiko hän totta — ja siinä tapauksessa hän tarkoitti paljon. Hän tunsi yht'äkkiä, että tämä miellyttävä nuori mies herttaisen, iloisen olentonsa pohjalla tarkkanäköisenä ja lannistamattomana oli hyvin vaarallinen. Omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä hän oli kerta kaikkiaan poltettu, tuli ei purrut häntä enää. Mutta hän pelkäsi muitten puolesta, joita hänen päähänsä pisti tutkia.

Lucia oli kävellyt pari askelta ikäänkuin paetakseen Allania, mutta pysähtyi yht'äkkiä ja katsoi häneen. Allan oli seurannut jäljessä ja pysähtyi myös ojentautuen huomio-asentoon, ikäänkuin olisi odottanut käskyjä. Mutta Lucia aavisti, että tuon kunnioittavan asennon takana oli hänessä jotakin, joka hymyili.

— On totta, etten ole vaivautunut tutkimaan teitä, sanoi Lucia ylpeyden sekaisella hyväntahtoisuudella. Mutta minulla on kuitenkin tunne siitä, mikä te olette.

Hän viivähti ikäänkuin kahden vaiheilla pitäisikö hänen jatkaa vai eikö. Mutta jokin, mikä lie ollutkin, pakotti hänet jatkamaan. Ehkä se oli Allan, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, seisoi vain odottaen.

— Teillä on voima, joka itsessään ei ole paha eikä hyvä, mutta tulee jommaksikummaksi riippuen siitä, miten sitä käytetään. Oletteko tietoinen siitä?

Allan hymyili hiukan, ja hänen päänsä näytti kohoavan.

— Olen ylpeä siitä, että te olette tuntenut sen voiman, sanoi hän matalalla äänellä.

Hän seisoi Lucian edessä ikäänkuin voiton herrana, mutta hänen katseessaan oli ilmeistä kunnioitusta.

Lucia punastui vasten tahtoaan, mutta katsoi häntä kuitenkin tyynesti silmiin.

— Minua te ette kosketa sillä voimalla, vaikka tunnen sen. Ajattelen muita — ja teitä itseänne, ja tahdon varoittaa teitä käyttämästä sitä väärin, sanoi hän.

Samassa hän kääntyi ympäri, sillä Anna tuli heidän luokseen lämpimänä ja virkeänä juuri lopetetun piirileikin jälkeen.

— Aioimme leikkiä "leskisillä". Ettekö halua tulla mukaan? kysyi hän tiedottoman pyytävällä äänellä ja katsoi ujosti, mutta huomattavan lämpimästi vuorotellen näihin molempiin, jotka kumpikin olivat hänen ihastuksensa esineitä.

— Haluamme kyllä, vastasi Allan heti tavallisella! hilpeällä äänellään. Juokse sinä, niin minä otan kiinni!

Hän sanoi sen Annalle, mutta heitti pikaisen, hieman uhmaavan, hieman ärsyttävän katseen Luciaan ikäänkuin kysyäkseen, pelkäsikö tämä nyt hänen voivan käyttää valtaansa väärin. Ja Lucian katse vastasi hänelle yhtä pikaisesti ja selvästi.

Tämä oli toinen varoitus, jonka hän tänä kesänä sai Annan tähden.

Mutta hän ei välittänyt siitä enempää kuin edellisestäkään. Joka tahtoi, saattoi toki nähdä, että hän teki pienokaiselle enemmän hyvää kuin pahaa. Hänhän kukoisti ja puhkesi kukkaan kuin nuppu auringonpaisteessa ja vedessä. Allanista oli mieluista nähdä sitä, mutta suurin tyydytys hänellä oli siitä tietoisuudesta, että Lucia huomasi sen ja näki hänen voimansa.

26.

Syksy tuli lyhyine, kauniine päivineen ja pitkine, pimeine iltoineen. Eivät vain ainoastaan Erik, Allan ja Uno olleet matkustaneet, vaan Brita ja Irenekin. Ensimmäisenä vapaana hetkenä Anna meni muistolehtoon ja pystytti muistokiven yksinäisyydellensä. Mutta hän lauloi sitä tehdessään, ja hänen nuorilla kasvoillaan oli onnellisen unelman hohtoa. Tosin hän kaipasi heitä kaikkia, mutta tulisivathan he taasen jouluna eikä siihen ollut kuin muutamia kuukausia. Nämä kuukaudet olivat, rakentuen kesän onnellisille muistoille, hänen mielessään täynnä työtä ja iloista odotusta.

Tähän asti ei Annasta ollut ollut lainkaan vaikeaa pitää syntymäpäivälupaustaan aina iloisena olemisesta. Mennyt kesä oli hänellä muistossa ikäänkuin yksi ainoa valoisa päivä, ja sydämessään hän kiitti Jumalaa siitä. Tosin oli hänen joskus vallannut selittämätön surumielisyys, mutta siinäkin oli ollut enemmän nautintoa kuin tuskaa. Toisinaan oli sattunut, että häneen oli ikäänkuin pistänyt, kun Allan oli leikkinyt ja hassutellut muiden kanssa ja näyttänyt unohtavan hänet. Mutta se oli ollut ohimenevää. Allanin oli tarvinnut vain katsoa häneen hymyilevine silmineen tai sanoa hänelle jotakin pirteään tapaansa, niin Anna oli heti tullut iloiseksi jälleen.

Oli vielä muuan seikka, joka teki Annan onnelliseksi. Lucia-täti oli ollut niin erikoisen herttainen häntä kohtaan, ja nyt syksyllä Anna tunsi ikäänkuin suhde olisi kehittymässä todelliseksi ystävyydeksi. Hän tunsi suloista kaihoa saada uskoa salaisuutensa Lucia-tädille, mutta ujous ehkäisi häntä. Sitäpaitsi hän tuskin vielä oli tunnustanut itselleenkään sitä, mikä hänellä oli uskottavana.

Anna ja Gerda olivat keväällä lopettaneet koulukurssin ja opiskelivat nyt vain kieliä ja musiikkia Lucian johdolla.

Anna nautti erikoisesti musiikkitunneista, sillä silloin hän oli yksin Lucia-tädin kanssa pianonurkkauksessa Borgin suuressa salissa. Puoli tuntia hän soitti, toinen puoli omistettiin laululle.

— Sinun makusi on muuttunut viime aikoina. Ennen halusit laulaa vain hengellisiä lauluja, sanoi Lucia eräänä päivänä, kun Anna oli harjoitellut iloista kevätlaulua.

— On yksipuolista laulaa vain yhtä lajia, vastasi Anna näyttäen ikäänkuin haluavan lisätä jotakin, mutta ei uskaltanut tuoda sitä kuitenkaan esille.

— Mitenkä olet tullut siitä selville? kysyi Lucia auttaakseen häntä eteenpäin.

— Allan on sanonut. Hän pitää iloisista lauluista.

Lucia oli tuokion vaiti.

— Laulatko hänelle joskus?

— En, en juuri, vastasi Anna ujoillen, mutta täynnä halua sanoa enemmän.

— Et juuri? toisti Lucia kysyvästi ja hymyili hänelle.

— Niin, tarkoitan… kun leikimme tanssileikkejä toisinaan… me kaikki… tahtoi hän mieluimmin minut, sanoi hän, senvuoksi että hän mielellään kuuli minun ääntäni.

Hyväilevin liikkein oli Anna tämän luottamuksen ilmaisun alussa langennut polvilleen ja painautunut lähelle Luciaa, joka heti oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen myötämielisen sydämellisesti.

— Kerran hän sanoi, jatkoi Anna, että siinä hänellä oli ainoa mahdollinen tilaisuus saada kuulla minun laulavan muitakin lauluja kuin virsiä.

— Milloin sitten lauloit hänelle virsiä? kysyi Lucia silittäen keveästi nuoren tytön punastuvaa poskea.

Anna piti silmät alasluotuina, mutta vapisi ihastuksesta, kun sai puhua siitä, mikä täytti hänen sydämensä autuudella.

— Kirkossa. Hän sanoi aina veisattaessa kuuntelevansa minun ääntäni.

Anna vaikeni epäröiden, mutta sitten tuli vielä hiljaisemmalla äänellä:

— Hän sanoi menevänsäkin senvuoksi kirkkoon.

— Kas sitä!

Anna katsoi ylös silmissä liikuttavaa vakavuutta.

— Täti ymmärtää, että kun minun ääneni voi vetää hänet sinne, niin tahdon tietysti tehdä kaikkeni, että… että hän pitäisi siitä niin paljon kuin mahdollista. Senvuoksi tahdon laulaa iloisiakin lauluja ja kansanlauluja ja sellaista, mistä hän pitää.

Hän puhui hiljaa, ja puna liekehti hänen poskillaan. Hän oli liikutettu ja onnellinen saadessaan kertoa tämän.

Lucia ymmärsi, että koko tuo pieni, lämmin, viaton sydän oli kiintynyt Allaniin, mutta ei vielä itse ollut tietoinen muista pyyteistä kuin siitä, että saisi tehdä hänelle hyvää ja vetää häntä Jumalan luo.

— Tietääkö täti, miksi hän sanoo minua? kysyi Anna kätkien päänsä
Lucian olkaa vasten.

— En?

— Hän sanoo minua Valkoliljaksi. Täti ymmärtää, että en ole ensinkään sellainen enkä ollenkaan luule hänen pitävän minua sellaisena. Mutta se osoittaa vain, minkälaisen hän tahtoisi minun olevan. Ymmärtääkö täti?

— Ymmärrän kyllä, Valkolilja!

Anna katsoi ylös, kietoi molemmat käsivartensa Lucian kaulan ympäri ja suuteli häntä.

— Niin, tätikin saa sanoa minua siksi. Te molemmat, joista pidän niin äärettömän paljon! Kun te tahdotte, että minä olisin sellainen, niin se on auttava minua.

Vaikka Lucia ei osoittanut olevansa eikä tahtonut olla huolestunut, tunsi hän kuitenkin olevansa sellainen. Hänen kävi sääli tuota luottavaista, antautuvaa pikku olentoa, joka empimättä antoi koko sydämensä vakavasti sellaiselle, joka ehkä antoi omansa vain leikillä! Sillä Lucia ei ollut ensinkään varma Allanista. Mutta mitäpä hän voi, tehdä? Eihän hän hennonut varoittaa Annaa ja siten kylvää epäluuloa tuohon luottavaan mieleen. Eikä sellainen varoitus mitään merkitsisikään. Hän ei voinut tehdä tyhjäksi sitä, mikä jo oli tapahtunut.

Annan neitseellinen sydän oli paratiisi, joka kukki Allanille. Jos tämä oli sen arvoinen, niin hän huomaisi sen ja panisi sille arvon, se voittaisi hänet ja hän tulisi sen onnelliseksi omistajaksi. Ellei hän ollut sen arvoinen — niin hän itse hävittäköön liljatarhansa.

Valkolilja! Oli hyvän merkki, että Allan oli löytänyt sattuvan nimityksen pikku ystävälleen, sillä sehän osoitti, että hän käsitti Annan oikein. Mutta toinen seikka oli, pyysikö hän liljan puhtautta. Vaistomainen tunne sanoi Lucialle, että hän pian kyllääntyisi siihen, jos hän tulisi jokapäiväiseen ja alinomaiseen kosketukseen sen kanssa.

Tämä tunne pidätti häntä antamasta yllykettä rakkaudelle, jota hän katsoi niin lämpimin ja surumielisin osanotoin.

Sentähden hän ei varoittanut eikä kehoittanut vaan ainoastaan otti vastaan luottamuksen, joka hänelle annettiin ja kätki sen ystävyytensä lämpöön. Sillä Anna kävi hänelle näinä syyskuukausina sydämellisen rakkaaksi herättäen hänessä jonkinlaisen kunnioituksen ohella suojelevan hellyyden tunteen. Vaikka hän ei enää puhutellut Annaa Allanin antamalla nimellä, ajatteli hän aina häntä Valkoliljana.

27.

— Mitä aiotte tehdä Unolle?

— Mitäkö aion tehdä hänelle?

Lucia katsoi hämmästyneenä Allan Bentickiin ja ihmetteli tuota hänen eloisissa kasvoissaan asuvaa jäykkää piirrettä.

— Niin?

Lucia nosti hieman leukaansa ikäänkuin olisi ajatellut, että Allan sekaantuu siihen, mikä häneen ei kuulu. Mutta hän ei tahtonut pidättyä vastaamasta, koska hänellä ei ollut mitään sellaista syytä, jota Allan näytti epäilevän.

— Tahdon tehdä hänestä hyvän miehen. Sellaisen, jollaiseksi hän voi tulla, jos hän tahtoo.

— Ja mitä annatte hänelle palkaksi, kun hän tulee sellaiseksi?

— Onhan siinä kai jo palkkaa, että hän on sellainen.

— Luuletteko hänen ajattelevan niin?

Lucia oli vaiti ja suutuksissaan. He luistelivat vierekkäin Lågarnin sileää jäätä pitkin. Talvinen päivä oli kylmän harmaa ja pilvinen, ja näytti ikäänkuin lunta olisi tulossa, mutta vielä ei hiutalettakaan pudonnut.

Osa muutakin nuorisoa oli jäällä. Allanin oli äsken onnistunut anastaa
Lucia Unolta, joka lohduttelihe parhaillaan Brita Sanderin ja Lisa
Jenningsin välillä.

He olivat, luistelleet rinnan pitämättä toisiaan kädestä, mutta yht'äkkiä Allan pyörähti niin, että hän tuli Lucian eteen, ja tarttuen tämän molempiin käsiin hän luisteli takaperin vetäen Luciaa muassaan.

Lucia ei pitänyt oikein tästä järjestelystä, sillä hän aavisti Allanin menetelleen näin voidakseen nähdä häntä kasvoihin. Allanissa oli jotakin, joka saattoi Lucian levottomaksi. Hän ei pitänyt siitä, että Allan, tuo leikkisä ja huoleton Allan, nykyään aina muuttui jollakin tavalla vakavaksi jouduttuaan kahden kesken hänen kanssaan.

— Aiotteko mennä naimisiin Unon kanssa? kysyi hän yht'äkkiä.

Lucia katsoi ylös, hämillään tästä häikäilemättömyydestä.

— En, sanoi hän tyynesti.

— Tietääkö hän sen?

— Hän ei koskaan ole ollut niin häikäilemätön ja tyhmä, että olisi ajatellut jotakin sellaista, vastasi Lucia edelleen tyynesti, mutta terävästi.

— Minkätähden se olisi niin häikäilemätöntä ja tyhmää? kysyi Allan antamatta nolata itseään.

— Olenhan minä ensiksikin kymmenen vuotta vanhempi.

— Ja toiseksi? kysyi Allan.

— Ei mikään sellainen tunne tule kysymykseenkään meidän välillämme, vastasi Lucia närkästyneenä.

Allan nauroi tuota pientä hurmaavaa ja ilmehikästä naurua, joka oli hänelle ominaista.

— Luuletteko te olevanne liian vanha sellaista tuntemaan?

— Kerrassaan.

— Kun te voitte herättää sellaisia tunteita, osaatte kyllä tunteakin.

Lucia oli ollut niin hämmästynyt Allanin rohkeudesta, ettei hän tullut ehkäisseeksi häntä, mutta nyt Allan meni liian pitkälle, hänen täytyi estää häntä menemästä pitemmälle, ja hänen täytyi tehdä se ei vain tilapäisesti, vaan ainiaaksi. Hän ymmärsi, että Allan oli mustasukkainen Unolle hänen tähtensä ja sehän merkitsi, että hän tunsi häntä — Luciaa — kohtaan enemmän kuin hän voi sallia. Ajatus Annan viattomasta luottamuksesta poltti häntä. Hän tahtoi viimeiseen asti taistella tuon pienen alttiin olennon asian puolesta ilmaisematta hänen salaisuuttaan. Mutta kuinka hän saattaisi tehdä sen? Ensi askel oli työntää Allan pois luotaan, niin että tämä ymmärsi turhaksi ajatellakaan häntä muuna kuin ystävänä muiden ystävien joukossa. Hän käsitti, että tässä onnistuakseen hänen täytyi puhua Allanin kanssa siitä, mitä mieluimmin olisi ajattelematta.

— Luistelkaamme vierekkäin mieluummin kuin näin vastakkain, sanoi hän. Tahdon puhua vakavasti teidän kanssanne, ja on liian häiritsevää pitää silmällä, että te ette joutuisi johonkin railoon tai keikahtaisi nurin. Päästämättä Lucian käsiä pyörähti Allan heti ympäri niin, että he luistelivat vierekkäin käsivarret ristikkäin.

— No, läksyttäkää nyt minua! sanoi Allan.

— En minä juuri sitä aio tehdä, sanoi Lucia äänessään sellaista lempeää vakavuutta, joka ei ollut hänelle tavallista, ja siksi Allanin sydän alkoi sykkiä nopeammin odotuksesta.

— Muistatteko, että kerran kesällä varoitin teitä käyttämästä väärin eräänlaista valtaa, joka teissä on?

— Sen muistan varsin hyvin.

— Etupäässä teidän itsenne vuoksi tahdon varoittaa teitä, sillä tiedän omasta kokemuksestani, kuinka voi saada kärsiä ja pahoitella koko elämänsä ajan hyödyttömässä katumuksessa käytettyään väärin sitä valtaa.

Hän puhui hillityn intohimoisesti ja syvällä vakavuudella. Hänen tunnustuksensa vaikutti Allaniin niin, että hän, harvinaista kerrassaan, ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.

Lucia oli pari minuuttia vaiti voittaakseen liikutuksensa. Sitten hän jatkoi tyynemmällä äänellä.

— Tuttavuutemme ensi hetkellä tunsin teissä hengenheimolaisen. Näen, että teillä on sama valta naissydämiin kuin minulla on ollut — ja ehkä on jonkun verran vieläkin — miehiin. Tahdon, että näkisitte varoittavan esimerkin minussa, senvuoksi puhun nyt teidän kanssanne asiasta, josta muutoin en koskaan puhu kenenkään kanssa.

Taas hän vaikeni. He luistelivat hiljaa erään syrjäisen lahden yli. Metsäiset rannat olivat täällä lähekkäin. Ei tuulen henkäystäkään ollut ilmassa. Tummat kuuset seisoivat hiljaa pilvistä taustaa vasten, odottaen lumentuloa, joka jo lähetteli etujoukkojaan suurin verkalleen putoavin hiutalein. Mutta Allan ja Lucia eivät sitä huomanneet.

— Nuoruudessani, jatkoi Lucia, nautin ajattelemattomasti ja huolettomasti siitä, että miehet pitivät minusta ja hakivat seuraani. Minäkin pidin heistä tavallaan, mutta en vakavasti, ja ajattelin, että joka ei ymmärtänyt sitä, oli tyhmä ja sai pitää puolensa. Toisinaan huomasin kyllä aiheuttavani kärsimystä, ja olin siitä pahoillani, mutta en koskaan kauan; omasta puolestani en kärsinyt. Mutta sitten oli yksi…

Taas hän pysähtyi saadakseen voimaa jatkamiseen. Oli vaikeampaa kuin mitä hän oli ajatellutkaan paljastaa kirvelevää haavaansa. Mutta hän oli päättänyt tehdä sen. Se tapahtui Annan ja Allanin itsensäkin tähden. Tuska ja itsensä voittaminen, jonka salaisuutensa ilmaiseminen maksoi hänelle, teki hänen muutoin niin pehmeän äänensä kovaksi, melkeinpä soinnuttomaksi hänen uudelleen puhuessaan.

— Hänen kanssaan tuli tosi minunkin puoleltani. Mutta minä en ymmärtänyt sitä, en voinut pitkään aikaan sitä uskoa. Olin horjuva ja muutteleva, toisinaan tahdoin, toisinaan en. Hänelle tuli siitä parantumaton vahinko, hän kadotti kaiken uskonsa minuun. Hän vajosi. Kun vihdoin tulin selville omasta sydämestäni ja huomasin olevani kiintynyt toden teolla, silloin oli liian myöhäistä. En ollut sellainen, että kykenin kohottamaan hänet. Olin tappanut hänen luottamuksensa, olin kadottanut valtani häneen. Kerran olisin voinut tehdä hänestä mitä olisin tahtonut, mutta silloin en ollut huolinut häntä toden teolla. Nyt tahdoin, mutta nyt oli myöhäistä. Ja nyt tuli minun vuoroni kärsiä. Ja se kestää vieläkin. Nyt vihdoinkin on minun rakkauteni tullut uskolliseksi. Mutta mies, jota rakastan niin kirvelevästi, ei ole se mies, joka on, vaan se, joka oli ja josta olisi voinut tulla — ellen minä olisi turmellut häntä. Ymmärrättekö katkeran kohtalon?

Kyllä, hän ymmärsi. Mutta hän oli niin liikutettu, että hänellä ei ollut vastaukseksi muuta kuin äänetön myöntymys.

He olivat tulleet lahden pohjaan ja kääntyivät nyt luistellakseen hitaasti takaisin hiljaisen yhä yltyvän lumisateen keskellä.

— Oletteko varma siitä, että se ei vielä voi kääntyä hyvin päin? kysyi
Allan kunnioittavan tuttavallisella äänellä.

— Aivan varma, vastasi Lucia toivottomasti hymyillen.

— Mutta ettekö voi sitten päästä siitä? kysyi Allan.

— En koskaan.

Siinä vastauksessa ei ollut mitään sairaalloista surunpysyttämistahtoa; hän sanoi vain tosiasian.

— Ei voi päästä siitä, miksi on tullut, lisäsi hän.

— Elääkö hän? kysyi Allan hiljaisella äänellä.

— Elää.

— Tapaatteko häntä koskaan?

— Olen kyllä tavannut häntä senjälkeen kun kaikki kävi toivottomaksi, mutta en nyt pitkään aikaan, en senjälkeen kuin tulin tänne. Mutta elkää kysykö minulta nyt enempää. Te tiedätte kyllä. Ottakaa vaari minun esimerkistäni!

— Millä tavoin? Mitä tahdotte minun tekevän?

— Älkää leikkikö rakkaudella! Ja jos näette jonkun, joka rakastaa teitä koko viattomalla sielullaan, niin… älkää tallatko sellaista helmeä! Vakiintukaa, tulkaa uskolliseksi ja rakastakaa!

Hän puhui herkästi, tunteellisesti ja kehoittavasti. Kyllähän Allanin sydän löi nopeammin näitä sanoja ja tuota ääntä kuullessaan, ja hänet valtasi pyrkimys tavoitella korkeinta ja saavuttamatonta. Mutta tuo helmi, josta Lucia oli puhunut ja jonka Allanin terävänäköisyys kyllä älysi, ei ollut tuo korkein ja saavuttamaton.

— Se on helpommin sanottu kuin tehty, tuo noin, huomautti hän.

Huolimatta noista alakuloisista sanoista teki Allan Luciaan saman vaikutuksen kuin joku, joka laskee välimatkan mahdottoman suureksi, mutta kuitenkin kaikesta huolimatta aikoo suorittaa tuon uskaliaan hypyn.

— Älkää vain tehkö mitään hätiköityä! Muistakaa, että teidän pitää muuttaa itsenne! Muuten ette tule helmen arvoiseksi. Ellette ole sen arvoinen, että otatte sen toden teolla, niin antakaa sen olla, mutta älkää vain leikkikö sillä… kadottaaksenne sen… lokaan.

Hän käänsi päänsä viime sanoja lausuessaan, ja suurina, kiusaantuneina ja kyynelettöminä katselivat hänen silmänsä lumisateeseen huomaamatta lumihiutaleiden valkeutta muuten kuin sen todellisuuden räikeänä vastakohtana, johon hän oli viitannut: loan, mihin hän oli kadottanut helmensä.

28.

Nuoriso oli pannut toimeen rekiretken. Allan Bentick oli valjastanut isänsä hevosen Jannen potkurin eteen, tuon talonpojan, jolta hän edellisenä vuonna, kuten nytkin, oli sen lainannut, vaikka tällä kertaa hän ei ollut ryöstänyt sitä.

Katseellaan, ilman sanoja, hän pyysi Luciaa istumaan siihen, mutta olematta ymmärtävillään häntä tämä istuutui Britan kanssa Unon rekeen.

— Sinä tulet kai Liisan ja minun kanssani, Anna? sanoi Erik tarttuen ystävällisesti sisartaan käsivarteen.

Mutta Anna ei sanonut mitään ja näytti epäröivän. Allan seisoi aivan heidän edessään järjestellen hevosensa valjaita. Erik huomasi, että Annan katse viipyi Allanissa, ja hänen voimakkaan suunsa ympärille tuli närkästynyt ilme.

— Miksi et tahdo? Oletko lupautunut jo?

— En, sanoi Anna viivytellen.

Samassa Allan kääntyi, näki samalla hetkellä suuttumuksen Erikin kasvoilla ja kainon kaipauksen, joka Annan katseessa kohtasi hänen katsettaan. Hänen omaan katseeseensa tuli jotakin uhmaavaa. Lucia olisi voinut tulla hänen kanssaan, silloin hän ei olisi tehnyt sitä, mitä nyt teki, ajatteli hän.

— Tahdotko tulla minun kanssani, Anna? kysyi hän.

Oli liikuttavaa nähdä, miten äkillisesti ja peittelemättä Annan kasvot kirkastuivat. Allan ja Erik näkivät sen kumpikin ja ymmärsivät paremmin kuin Anna itse, mitä se merkitsi. Seuraavana sekuntina heidän katseensa yhtyivät. Erikin katseessa oli uhkaa, mutta Allanilla oli käsittämätön ilmeensä.

Erikin täytyi niellä suuttumuksensa ja antaa Allanin kietoa Annan tohtorin turkkeihin ja viedä hänet pois keveässä reessään. Mutta hän lupasi itselleen, ettei enää ääneti katselisi tuota julmaa leikkiä — jos se oli leikkiä.

Hän päätti puhua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta oli aivan kuin tämä olisi aavistanut sitä ja karttanut ystäväänsä ja kiistaveikkoansa, jottei tämä saisi tuota tilaisuutta.

Vihdoin he sattumalta osuivat yhteen.

Erik ei muulloin tavallisesti tarttunut noin suoraan aikomaansa asiaan, mutta nyt hänestä näytti, että hänen täytyi siepata sekä tilaisuus että Allan.

— Kuules, kiellän sinua leikkimästä sisareni kanssa. Hän on liian hyvä siihen.

Allan kohautti olkapäitään, mitä liikettä Erik inhosi, jonkavuoksi hän tarttui raudankovine nyrkkeineen Allanin toiseen olkapäähän.

— Sinä lopetat leikin, ymmärrätkö?

— Vai niin. Teenkö niin? Erik pudisti häntä. Nopeasti riuhtaisten
Allan vapautui.

— Mitä pahaa olen tehnyt hänelle? Näethän itse, miten iloinen hän on minun seurassani.

— Sehän se juuri minua raivostuttaa. Sinä leikit vain, mutta hän… ottaa kaikki vakavalta kannalta. Ellet sinä tarkoita totta, niin lopeta leikki mitä pikemmin sen parempi. Hän on liian hyvä sinun leikkikaluksesi. En ole torunut sinua sinun entisistä kepposistasi, mutta… minun sisareni saat jättää rauhaan!

Allanin silmissä välähti; näytti ikäänkuin hän olisi aikonut vastata, mutta sitten hän muutti mieltä ja oli vaiti.

— Vetoon kunniantuntoosi, että joko teet leikistä totta tai vetäydyt pois.

Allan oli ääneti, mutta näytti saaneen jonkin päähänpiston.

— Kuuletko mitä sanon?

— En ole tullut kuuroksi.

— Tahdotko tehdä jommankumman? Allan hymyili arvoituksellisesti.

— Ehkäpä löydän keinon tehdä kumpaakin, sanoi hän.

Erik, joka luuli hänen laskevan leikkiä, tarttui uudelleen hänen olkapäähänsä. Mutta Allan vapautui.

— Älä koeta tapella minun kanssani. Tiedät, että olen notkeampi kuin sinä. Sitäpaitsi tappelu on raaka ja tehoton todiste. Rauhoittaakseni sinua, saanen kai tunnustaa että katson sinun olevan oikeassa siinä, mitä olet sanonut. Ihmettelen vain, mitä Anna pitäisi siitä, että olet sanonut sen.

— Sitä hän ei saa koskaan tietää, sanoi Erik nopeasti. Mutta puhun hänenkin kanssaan ja herätän hänessä epäluottamusta sinuun.

— Tee niin! sanoi Allan vähintäkään levottomana uhkauksesta, pikemmin päinvastoin. Olisi kyllä parasta, jos hän ei uskoisi minuun.

Tuon viimeisen hän sanoi enemmän niinkuin itselleen, ja hänen silmiinsä tuli miettivän vakava ilme, joka lauhdutti Erikiä.

— Kaikista parasta olisi, jos voisit pitää hänestä, sanoi hän ikäänkuin se mahdollisuus ei ennen olisi johtunut hänen mieleensä.

Allan kohotti hieman kulmiaan.

— Olisiko sinun mielestäsi niin mahdotonta pitää hänestä? kysyi hän teeskennellyn ihmettelevästi.

— Tiedäthän hyvin, etten niin ajattele. Sinuahan epäilen. Luulen… ettei sinulla ole mitään sydäntä.

Allan nauroi.

— Silloinpa olisin tosiaan harvinaisuus, jota lääkäriseuran kannattaisi selitellä ympäri maailmaa.

29.

Joululomalla, jolloin aamiainen Borgissa syötiin myöhemmin kuin lukukausien aikana, meni Lucia, joka ei koskaan aamuisin nukkunut pitkään, tavallisesti ennen aamiaista kävelylle.

Lumisena aamuna päivää ennen joululoman päättymistä käveli hän reippaasti pitkin maantietä Lågarnin jäätyneen järven sivulla.

Yht'äkkiä muuan olento nousi pystyyn lumen seasta aivan hänen edessään. Se oli Allan Bentick, valkeana kuin lumiukko ja kädet syvällä takin taskuissa. Hän otti lakin päästään tervehtiäkseen ja pudisti sitä niin, että Lucian jalkoihin tuli pieni ylimääräinen lumisade.

— Jaha, että minun piti todellakin tavata teidät kahden kesken, sanoi hän. Silloinhan on selvää, että minun on puhuttava siitä teille.

— Mistä?

— Jostakin, jonka toivon saattavan teidät… teidät ajattelemaan minusta hiukan vähemmän pahaa.

— En ole koskaan ajatellut teistä pahaa.

— Olette syyttänyt minua siitä, etten koskaan tarkoita totta.

— Oletteko sitten nyt tehnyt jotakin toden teolla?

— Olen. Kosin eilen Anna Sanderia.

Lucia hätkähti yllätyksestä.

— Minkätähden teitte sen? kysäisi hän.

Allan veti suutaan ja pidätti Lucian katseen katseellaan.

— Niin, minkätähden ylipäänsä kositaan? Lucia ei pitänyt hänen tavastaan, se ahdisti häntä, ja hänellä oli kiusallinen tunne siitä, että oli tapahtunut erehdys.

— Mitä hän vastasi?

— Ei yhtään mitään. Sillä en kysynyt häneltä. Menin setä Sanderin luo.

Allan seisoi jäykkänä ja suorana Lucian edessä, ikäänkuin olisi tehnyt selkoa kuningattarelleen. Hänen käytöksensä ja ryhtinsä tekivät Luciaan sen vaikutuksen, että hän kaikella, mitä hän oli tehnyt, oikeastaan oli tarkoittanut häntä eikä Annaa.

— Mitä Sander vastasi?

— Että Anna on vielä liian nuori ajatellakseen sellaista. Että saan mennä ja mahdollisesti tulla takaisin tultuani valmiiksi, jos silloin tunnen samaa kuin nyt. Hän vetosi kunniaani, etten sitä ennen sanoisi sanaakaan Annalle rak… rakkaudestani.

Melkein huomaamaton ivan sävy tuli hänen ääneensä viime sanaa lausuessaan.

Lucia näki yht'äkkiä hänen lävitseen.

— Ymmärrän miksi menitte kirkkoherran ettekä Annan luo! virkkoi hän, ja hänen katseensa iski kuin salama Allanin katseeseen, ja leuka kohosi tuolla verrattoman ylpeällä, suuttumusta ilmaisevalla liikkeellä, joka Allanista oli niin hurmaava. Hän oli vaiti.

— Te ette tahtonut myönteistä vastausta. Allan ei puolustautunut syytöstä vastaan eikä vahvistanutkaan sitä. Hän vain seisoi siinä ja sieti toisen suuttumuksen näköjään välinpitämättömänä.

Lucia kävi vakavaksi. Suuttumus väistyi murheen tähden.

— Minkätähden teitte niin?

— Toivoin teidän tulevan tyytyväiseksi minuun. Tehän tahdoitte minun vakaantuvan ja tulevan uskolliseksi.

— En minä tahtonut teidän tekevän sitä ilman että teidän sydämenne olisi mukana!

Allan hymähti hänen tuskaiselle mielipahalleen.

— Naisella on sydän — miehellä kunnia, sanoi hän.

— Sen vuoksi naisella on kärsimys, lisäsi Lucia. Hän kääntyi alkaen kävellä takaisinpäin. Allan seurasi.

— Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Lucia.

— Totella setä Sanderia. En sanoa mitään Annalle, en edes tavata häntä, ennenkuin olen valmis.

— Ja sitten?

— Sen saan sitte nähdä.

Yht'äkkiä Lucia seisahtui ja katsoi Allaniin.

— Luvatkaa minulle, ettette uudista kosintaanne, ellei sydämenne voi olla siinä mukana! Luvatkaa minulle!

— En lupaa mitään, lupasi Allan hymyilevän taipumattomana.

— Ettekö sitten ymmärrä, että tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa joutuneensa naimisiin olematta rakastettu.

— Oo, elämä on kyllä sitkeämpi.

Lucia katsoi häneen neuvotonna. Ei hän olisi koskaan uskonut, että Allanin rakastettavan pinnan alle piiloutui tällaista taipumatonta kovuutta.

— Onko aivan mahdotonta saada teitä lupaamaan? kysyi Lucia vaikuttavasti.

— Kuinka saattaisin antaa lupauksen, joka sotii sitä vastaan, mihin toisella taholla olen sitoutunut ja pannut kunniani pantiksi?

— Te ette ole sitoutunut mihinkään, vakuutti Lucia innokkaasti. Hänen isänsä ei vaadi teitä tulemaan takaisin, hän vain sallii sen, jos silloin ajattelette, kuten nyt.

— Kuten luultavasti tulen tekemään.

Sehän oli totta, hän ei rakastanut nyt eikä hänen tarvinnut senvuoksi tehdä sitä silloinkaan tullakseen jälleen. Toivottomin liikkein kääntyi Lucia Allanista ja rupesi kävelemään edelleen.

He tulivat Borgiin menevän tien haaraan.

— Mitä te tahdotte tällä voittaa? kysyi Lucia yht'äkkiä.

Hän oli kulkenut tätä miettien keksimättä mitään todennäköistä arvelua.

Allan naurahti. Se kuului surumieliseltä.

— Mistäpä sen tietäisin? vastasi hän äänessään hieman herkkä sävy. Ehkä omantunnon rauhaa… itsekunnioitusta… ehkä myöskin… teidän hyväksymisenne.

Lucia pudisti surullisesti päätään ikäänkuin vastineeksi viimeisen sanan kysyvään sävyyn.

— Minun hyväksymiseni saatte tässä asiassa vain jos teidän sydämenne voi olla mukana — muutoin ette, sanoi hän painavasti.

Allan kumarsi ääneti.

— Ettehän sano mitään hänelle… Valkoliljalle… tästä?

— En tietysti.

— Hän ehkä unohtaa pian… mitä on ollut… jos hän nyt koskaan on mitään huomannutkaan. Uskokaa minua, en ole koskaan tahtonut samentaa hänen liljanvalkeuttaan… tai häiritä hänen rauhaansa. Olen pahoillani, jos sitä olen tehnyt. Mutta jos olen sen tehnyt, niin näettehän nyt joka tapauksessa, että olen valmis antamaan hänelle, elämäni vastineeksi. Mitä voin tehdä enemmän?

Taasen Luciaan teki sen vaikutuksen, että Allan olisi tehnyt tämän kaiken vain ansaitakseen hänen kunnioituksensa, hyväksymisensä. Ja hänen sydäntään kirveli.

30.

Seuraavana keväänä Erik suoritti tutkinnon, mutta papiksi vihkimisestä ei tullut mitään, sillä hänen isänsä toivo siitä, että hän sitä ennen olisi tullut uskoon, raukesi tyhjiin. Erik tuli kotiin päättäen nyt vaihtaa alaa ja opetella maanviljelystä, ja hänen isänsä ei voinut enää asettua sitä vastaan.

Kun Erikin päätös tuli tunnetuksi, herätti se suurta hämmästystä. Pahoiteltiin, sääliteltiin hänen isäänsä, ihmeteltiin ja arvailtiin eikä voitu käsittää tuota kummallista poikaa.

Mutta Bergshamran tehtaanisäntä Jennings oli käytännöllinen mies ja kiiruhti varaamaan itselleen Erikin, sillä hän ajatteli, että työhön, johon on niin erikoinen taipumus, että senvuoksi voi uhrata niin paljon, täytyy myöskin olla harvinaisen kyvykäs. Bergshamran rautatehdasalueeseen kuului maanviljelystäkin, ja Jennings tarjosi nyt Erikille tilaisuuden suorittaa siellä maanviljelysoppilaana arvoasteet siinä tarkoituksessa, että niin pian kuin Erik olisi saanut tarpeeksi taitavuutta, hän voisi vuokrata jonkun tehtaalle kuuluvan tilan. Erik oli hyvin kiitollinen ja muutti pian kotiintulonsa jälkeen Bergshamraan alkaakseen elämänsä päiväläisenä.

Hän tunsi itsensä uudessa työssään vapaaksi ja irti päässeeksi, huolimatta sen ankaruudesta. Hänen ihonsa tuli ruskeaksi ja terveeksi, hänen jäntereensä kovettuivat, rinta laajeni. Synkkä katse kirkastui, ja katkerat juonteet, jotka mietiskely oli piirrellyt hänen kasvoihinsa, tasoittuivat.

— Sinä näytät toiselta ihmiseltä, sanoi Anna, kun hän muutamia viikkoja Erikin Bergshamraan muuton jälkeen tuli hänen luokseen eräänä aamupäivänä.

— Niinhän minä olenkin, sanoi Erik, työnsi lapion voimakkaasti maahan ja nousi ylös ojasta, jota hän oli kaivamassa.

Anna oli nimittäin etsinyt hänet kedolta, missä hän työskenteli.

— Onko sinulla aikaa istua hetkinen? Minulla on kahvia tässä termoksessa ja vastapaistettua leipää.

— Ihanaa! Olen aina nälissäni tätä nykyä. Aikaa voin ottaa itselleni hetkisen. Teen työtä urakalla ja työskentelen sitten kaksin verroin.

He istuutuivat mäntyjen alle puolukkaa kasvavalle mäelle hehkeän valkoisten kukkien väliin, ja Anna purki esiin herkkujaan.

Erik oli hänen ylin harrastuksensa esine tänä kesänä ja melkeinpä ainoakin, sillä Anna oli hyvin yksin. Brita oli talvella kunnostautunut ja saanut vaikutusvaltaisia ystäviä ja muuan näistä, päästötutkinnon suorittanut naisvoimistelun johtaja, oli ottanut hänet apulaisekseen kylpylaitokselle. Irene ja Gerda olivat kaksi kuukautta kestävällä Sweitsin-matkalla, ja Lucia-täti oli heidän kanssaan. Ei Uno eikä Allan ollut kotona, niin että nuo muulloin niin eloisat naapurit olivat vailla nuorisoa.

— Tuntuuko sinusta, että nyt olet tullut oikealle tielle? kysyi Anna, istuessaan ja nauttiessaan siitä, miten hyvin hänen lämpöispullansa ja kahvi maistuivat Erikille.

— Minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että olen oikealla tiellä, vaan minä tiedän sen.

Hän katsoi yli kedon.

— Jumala on täällä avoimen taivaan alla lähempänä kuin opiskelukammiossa, voin sanoa sinulle. Siellä kaikki helposti tulee sekavaksi. Täällä kaikki on yksinkertaista ja suurta ja alkuperäistä.

— Voitko uskoa häneen nyt… ja rakastaa häntä? kysyi Anna ilolla, jota tuskin uskalsi tuoda esille.

— Silloin kun minun uskolleni asetettiin liian suuria vaatimuksia petti se minut niin, että luulin sen kuolleeksi. Mutta nyt kun sitä ei tarvita muuta kuin jokapäiväisiä velvollisuuksiani varten, herää se henkiin. En tarvitse opettaa muita, näes. Ja se on sellainen huojennus, etten osaa sitä kuvata.

He istuivat noin puoli tuntia jutellen.

— Ei, nyt en kai enää saa häiritä sinua, sanoi Anna järjestellen koppaansa.

Mutta hän ei pitänyt kiirettä, oli ikäänkuin olisi vielä ollut jotakin, jota hän ei saattanut tuoda esiin.

— Eikö sinulla ole minulle enää mitään kertomista? kysyi hän ikäänkuin sivumennen.

— Enpä tiedä, mitä olisi. Täällä ei tapahdu juuri mitään, ja sehän muutoin onkin parasta. Työteliästä yksitoikkoisuutta, ja se sopii minun luonteelleni.

Anna nousi ylös, mutta ei lähtenyt heti.

— Etkö ole saanut mitään kirjeitä tai muuta sellaista? kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi.

— Sitäpä minä voin paremmin kysyä sinulta. Etkö ole kuullut mitään
Britasta tai Sweitsistä?

— Brita kirjoittaa harvoin, hänellä on niin paljon työtä, ja viimeksi Sweitsistä tulleen kirjeeni olet kuullut. Eikö Uno… tai… Allan kirjoita?

Vihdoinkin se oli sanottu, mitä oli ollut niin vaikea saada sanotuksi. Hän luuli sen tulleen huomaamatta ja sattumalta, mutta hän oli huono näyttelijätär.

— Uno kirjoittaa harvoin, ja Allan vain postikortin silloin tällöin.

— Eikö hän tule pian kotiin?

Hän ei huomannut sanoneensa vain "hän" selittämättä, kumpaako oli tarkoittanut. Mutta Erik ymmärsi kuitenkin.

— Sitä en usko, vastasi hän välinpitämättömästi. Hänellä on hauskaa siellä, missä hän on.

— Missä hän on?

— Lysekilissä. Ainakin hän oli siellä edellisellä viikolla. Hänen viipymisensä kullakin paikalla riippuu siitä, miten sitkeä hänen tilapäinen mielitiettynsä on pitämään häntä.

— Kirjoittaako hän jostakin "mielitietystä"?

— Ei, mutta yksi tai useampia sellaisia on hänellä aina siellä, missä hän on.

— Sinä olet ilkeä, kun puhut noin Allanista!

— Onko se niin ilkeää? Tokkohan siinä oikeastaan niin pahaa on, jos hakkailee. Se on muutamilla veressä.

Erik tiesi jokaisen sanan loukkaavan hänen pientä herkkää sisartaan, mutta hänen mielestään se kuitenkin oli hänen parhaakseen. Hän ei katsonut häneen ja puhui välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin asia ei olisi koskenut heitä kumpaakaan.

Anna oli kiusaantunut ja liikutettu, mutta hillitsi itsensä, jottei
Erik huomaisi sitä.

— Ei, nyt minun pitää todella lähteä, sanoi hän äkillisen tarmokkaasti. Minulla ei oikeastaan ole aikaa tulla näin sinun luoksesi, mutta se on niin houkuttelevaa.

He nyökkäsivät hyvästiksi, ja Erik ryhtyi jälleen työhönsä miettivin ilmein, mikä kuitenkin kaivaessa pian tasoittui. Oli niin tyydyttävää heittää maata lapiollinen toisensa jälkeen ja saada oja oikein syväksi ja sileäksi, niin että hän unohti kaiken muun.

81.

Anna kulki reipasta vauhtia kotiinpäin. Oli olemassa suorempi tie kuin mitä hän kulki, mutta pitempi vei tohtorin talon ohi, ja sen hän nyt halusi nähdä, vaikka se tällä kertaa oli niin tyhjä.

Kun rakennus tuli näkyviin, hiljensi hän kulkuaan. Talo näytti suljetulta ja hyljätyltä. Ei ketään ihmistä näkynyt. Anna toivoi, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa sinne sisälle, mutta hänellä ei ollut mitään, ja mennä sisälle vain tervehtiäkseen hän ei uskaltanut, vaikka hän tiesi olevansa tuon sisällä olevan mörököllin kanssa hyvissä kirjoissa.

Hän kulki vitkastellen ohi. Yht'äkkiä tuli muuan kissa sipsutellen jostakin, hipoi itseään Annaa vasten ja naukui ikäänkuin jotakin tahtoen.

— Se pyrkii ehkä sisään, ajatteli Anna ja iloisena tuosta aiheesta hän meni rakennusta kohti.

Kissa ihastui, juoksi edellä ja hankasi itseään naukuen suljettua ovea vasten. Anna avasi sen ja kissa pujahti sisään. Mutta se ei päässyt muuta kuin eteiseen, sen vastassa oli vielä yksi suljettu ovi, josta se ilmeisesti myöskin halusi sisälle. Se oli tohtorin työhuoneen ovi. Anna epäröi. Mutta sitten hän muisti, miten ihastunut setä Bentick oli kissaansa. Väitettiinhän sen olevan ainoa olento, josta hän piti. Setä antaisi kyllä anteeksi, että hän häiritsi häntä, kun se tapahtui suosikin tähden. Hän avasi senkin oven, ja kissa hyppäsi sisään.

— Halloo, Mirri, sinäkö siellä olet?… Mutta miten ihmeessä osasit avata oven?

Anna kuuli hyväilevän sävyn tuossa tylyssä äänessä. Hän ei koskaan ennen ollut kuullut sitä, ja se oli ilmeisesti tarkoitettukin vain kissan korville, sillä äänessä oli, hänen toista kysymystä tehdessään, melkoinen ero.

— Minä se olin, setä Bentick. Satuin kulkemaan tästä ohi, ja Mirri tuli pyytämään minua päästämään itseään sisään.

Anna seisoi kynnyksellä punastuen ja hymyillen ja hiukan epävarmana, sillä hän ei voinut tietää, tulisiko hän nolatuksi vai hyvin vastaanotetuksi.

Tohtori istui pasianssikorttiensa ääressä, ja se oli onneksi Annalle, sillä siinä toimessa ollessaan tohtori oli tavallisesti hyvätuulinen. Hän katsoi Annaa silmälasiensa yli ja silitti kissaa, joka seisoi hänen polvellaan selkäänsä mielihyvästä koukistellen ja isäntänsä housunlahkeita kynsien.

— Jaha, vai olet sinä harjoittamassa hyväntekeväisyyttä kissoille — ja muillekin, näemmä, sanoi tohtori vilkaisten Annan koppaan.

— Olen ollut Erikin luona viemässä hänelle kahvia ja lämpöispullaa.

— Eikö hän sitten saa ruokaa Bergshamrassa?

— Saa kyllä, mutta hyvältä sentään maistuu ylimääräinenkin kahvi.
Muutoin hän on tätä nykyä alinomaa nälkäinen.

— Onko hänellä sitten vatsalaukun laajennus?

Anna nauroi.

— Sitä en usko. Se on vain sitä, että hän on onnellinen saatuaan työtä, jota hän aina on ikävöinyt.

— Vai niin, onni tuottaa siis ruokahalua? ihmettelen, miten onnen resepti kirjoitetaan?

Tohtorin harvinaisen tuttavallisuuden kehoittamana Anna oli tullut sisälle huoneeseen ja seisoi nyt tohtorin vieressä kirjoituspöydän ääressä.

— Onnen resepti! toisti hän, mielenkiintoisesti miettien asiaa. Eikö se ole sitä, että tekee oikein?

Tohtori naurahti ivallisesti.

— Se käsitys nyt ei ole yleinen!

— Eihän koskaan voi tulla onnelliseksi tekemällä väärin, arveli Anna.

— Tiedän kyllä niitä, jotka ovat koettaneet sitä tietä ja näyttäneet onnistuvan… paremmin kuin muut.

Anna, joka tietysti oli kuullut hänen tarinansa, ihmetteli, ajatteliko hän vaimoaan ja sitä miestä, joka oli ryöstänyt hänet häneltä. Ja hänen sydämensä lämpeni osanotosta ja harrastuksesta tuota yksinäistä miestä kohtaan.

— Ei se onni, joka saavutetaan vääryydellä, voi olla oikeaa onnea, sanoi hän.

Tohtori hymyili hänelle tapaisekseen melkein ystävällisesti, vaikka tietysti hänen ystävällisyyteensä oli sekoittunut ivaa.

— Saatan ymmärtää, että nuo mietelmät rakentuvat pitkän, kahdeksantoista vuotta kestäneen ajan rikkaille kokemuksille.

— Setä nauraa minulle! Mutta olen aivan vakuutettu, että se on niin.

— On helppoa olla vakuutettu, ennenkuin vielä on mitään kokenut. Kun on ehtinyt kokea yhtä ja toista, tulee siihen lopputulokseen, että tunteettomuus ja tylsyys on onnellisinta.

— Voi, mitä setä puhuu! virkahti Anna, täynnä vastustushalua moisen elämänfilosofian tähden.

— Saa nähdä, tuletko sanomaan niin, kun kärsit ja suret.

Annan into laukesi, ja hän kävi hiljaiseksi.

— Luuleeko setä niin varmaan, että tulen kärsimään ja suremaan?

Tohtori katsoi häneen parin sekunnin ajan terävästi.

— Jos luotat… mieheen… ja annat hänelle sydämesi, niin…

Toisen kerran tänäpäivänä Annan sieluun pisti.

Tarkoittiko hän Allania? Olivatko nyt kaikki liittoutuneet herättämään hänessä epäluottamusta siihen, johon hän koko luottavaisella sielullaan tahtoi uskoa?

— Selveneekö pasianssi? kysyi hän vilkaisten kortteihin, mutta tiesi tuskin mitä sanoi, tarttui vain mihin sattui saadakseen puhua jostakin muusta.

— En tiedä vielä, se on kesken… kuten kohtalo. Huvittaako se sinua muuten? Vai kysyimmekö siten vain muuttaaksemme puheenainetta?

Anna punastui kovin, mutta häntä ylläpiti kaino arvokkuus, joka oli hyvin miellyttävä piirre hänen olennossaan.

— En tahdo epäillä ketään, vastasi hän hiljaisesti.

Tohtori katsoi häneen melkein liikutettuna.

— Ihmettelen, mitä tuollainen pikku tyttö on petyttyään tekevä! mutisi hän itsekseen, ikäänkuin olisi sisässään punninnut sitä kysymystä.

Sinä kriitillisenä hetkenä soi telefooni. Tuli sairaskutsu.

— Kaisa, sanohan, että valjastaa hevosen! huusi tohtori keittiöön, pantuaan telefoonitorven pois.

— Nekin, jotka asuvat niin kaukana, rupeavat nyt sairastelemaan, niin että täytyy rämisyttää tuntikausia maantiellä! murisi hän.

Annan kummastukseksi hän kävi käsiksi pasianssiin, ikäänkuin olisi ollut välttämätöntä saada se selviämään, ennenkuin hän saattoi lähteä.

— Näes, vastasi tohtori Annan äänettömään hämmästykseen, jonka hän huomasi, olen niin järjestystä rakastava, en saata koskaan jättää mitään keskeneräistä jälkeeni.

Anna nauroi hieman ja sanoi jäähyväiset. Tohtori ojensi hänelle kätensä, mitä hän ei ennen ollut vaivautunut tekemään.

— Laskekaamme kissa sisään, niin usein kuin kuljemme tästä sivu, saatan hyvin hyvästi sietää teitä kumpaakin, sanoi hän.

Ja Anna ymmärsi, että tämä myönnytys merkitsi jöröjukan lausumaksi sangen paljon.

32.

Muistolehdossa istui Anna kaatuneella puunrungolla. Oli sunnuntai ja hän oli tullut tänne heti varhaisen päivällisen jälkeen, ei pystyttääkseen mitään muistokiveä, vaan saadakseen olla yksin ja häiritsemättä Jumalan kanssa.

Syksyn sato oli jo aikoja sitten korjattu, ja lehtipuut seisoivat alastomina, kaikki odotti lunta. Sitä ei ollut vielä tullut, eikä tänäänkään tuntunut siltä, että sitä pian tulisi, sillä ilma oli lauhkeaa ja marraskuun aurinko paistoi lämpimästi. Anna istui takki auki keskellä auringonpaistetta. Hänen ympärillään seisoivat puut viheriöinä, sillä muistolehdon kivien ympärillä oli vain kuusia.

Anna istui kyynärpäät polvilla ja leuka käsien nojassa katsellen kuusten latvojen lomitse taivaan sineen. Mutta samalla hän katsoi sisimpäänsä.

Hän ajatteli muuatta Britan viimeisessä kirjeessä ollutta lausetta:

"… Sinä kirjoitat nykyään niin lyhyesti; en tunne sinua kirjeistäsi.
Mikä sinun on?"

Niin, mikä hänen oli? Mikä oli syynä siihen, että hänestä oli vaikea kirjoittaa Britalle ja ettei hän osannut kirjoittaa niinkuin ennen? Ennen hän oli kirjeissään lystikkäästi kuvaillut kaikkea, mitä kotona ja kotiseudulla tapahtui, ja sellaista Brita niin mielellään halusi kuulla nyt, kun oli päässyt kotoa pois. Ja hän oli ollut niin huvitettu kaikesta, mikä koski Britan työtä ja uutta elämää. Mutta tänä syksynä oli toisin. Myrkyttävä ajatus oli saanut sijaa Annan sielussa. Minkätähden Brita sai olla poissa ja oppia ja tulla joksikin, mutta minun pitää olla täällä kotona yksitoikkoisuudessa? Edellisenä talvena hän ei ollut tuntenut samaa, silloin hän oli ollut niin tyytyväinen kotona oloon. Mutta nyt oli levottomuus vallannut hänet. Hän ikävöi, ikävöi niin sanomattomasti.

Irene ja Gerda olivat tulleet kotiin elokuussa, ja heillä oli ollut niin paljon kertomista matkaltaan. Silloin tuo myrkyttävä ajatus oli tullut, tietoiseksi Annalle. Häntä oli kiusannut kuulla kerrottavan kaikesta hupaisesta, mitä heillä oli ollut hänen kulkiessaan tyhjyydessä täällä kotona.

Tuo ilkeä ajatus tunkeusi kaikkialle. Viime aikoina se oli ollut mielessä Erikiäkin tavatessa. Tosinhan hän oli vain iloinen nähdessään miten sopusointuiseksi tämä oli tullut ja miten hyvin hänen työnsä edistyi. Mutta miksi kaikki muut pääsivät muualle ja saivat katsella ympärilleen ja saivat oman työnsä, joka huvitti heitä, mutta hän oli pakotettu pysymään pienissä mitättömissä oloissaan ilman poispääsemisen mahdollisuuttakaan? Sillä hänellä ei ollut mitään taipumuksia eikä mitään määrättyä kutsumusta mihinkään erityiseen työhön ja — vaikkapa olisi ollutkin — niin hänellä ei olisi ollut voimaa ajaa tahtoaan kodin puolelta tehtävän vastustuksen läpi. Äänensähän hänellä kyllä oli, mutta mitäpä hyötyä sen kehittämisestä oli, kun hän oli aivan liian ujo esiintyäkseen? Itsensä voittamista kysyttiin häneltä jo silloinkin, kun hänen piti laulaa jossakin tavallisessa ompeluseurassa tai lasten juhlassa. Sitäpaitsi häntä tarvittiin niin hyvin kotona, sen hän käsitti, ja hänen velvollisuudentuntonsa kielsi häntä senvuoksi näyttämästä kellekään, että hän tarvitsi enemmän kuin kodin.

Mikä tunne se mahtoikaan olla, joka teki hänen sydämensä nurjaksi niitä kohtaan, jotka saivat sen, mistä hänen piti kieltäytyä?

Niin hän kysyi itseltään siinä istuessaan. Hän ei tahtonut mielellään ajatella vastausta valmiiksi. Mutta viimein hänen rehellisyytensä voitti, ja hän tunnusti itselleen ja Jumalalle, että se oli kateutta.

Marraskuun päivä oli hiljainen ja lempeä, lämmin auringonvalo paistoi häneen ikäänkuin ulkonaisena merkkinä Jumalan rakkauden katseesta. Sillä kateuttaan hän ei tahtonut pitää, ei sietää, häntä hävetti ja hän suri sitä ja rukoili Jumalaa poistamaan sen. Itse hän ei voinut sitä. Hän pelkäsi sen tehneen jo katkeran juuren.

— Revi pois se, rakas Herra, eläkä välitä, miten kovasti se koskee minuun! rukoili hän. Tahdon olla sinun, tahdon tulla puhtaaksi.

Hän istui hiljaa katse suunnattuna alempana vuoren rinteellä kasvavien kuusten latvojen takaiseen taivaanrannan sineen. Hän ei tuntenut itsessään huomaamansa ja tunnustamansa synnin erottavan itseään Jumalasta, hän tunsi sen vetävän itseään Jumalan puoleen, ja hän tiesi, että Jumala otti hänet vastaan, että hän auttaisi häntä unohtamaan itsensä ja suomaan kaikille muille hyvää.

Mutta oli vielä muutakin, jonka piti tulla Jumalan silmien eteen tänä hiljaisena, suurena sunnuntaihetkenä. Hän ei voinut monin sanoin ilmaista sitä. Hän ei ollut selvillä siitä. Se sisälsi niin paljon, mikä vielä oli eniten vain mahdollisuuksia. Sanomatonta autuutta tai kirvelevää surua. Jakamatonta alttiutta tai hylättyä rakkautta. Uskoa tai pettymystä.

Hän ei sanonut mitään tästä kaikesta, ei ajatellut sitä selvästi, mutta yhdisti sen kaiken yhteen nimeen, jonka hän kuiskasi kasvot käsiin kätkettyinä ja sydän väristen Jumalan edessä, joka tiesi kaikki ja voi kaikki.

Allan!

33.

Senjälkeen kun Anna oli tuolla avomielisellä pelonalaisella juhlallisuudella maininnut Allanin nimen Jumalan edessä, ei hän maininnut sitä enää ihmisten kuullen. Hän ei enää kysynyt Erikiltä, oliko tämä saanut kirjeitä, ja jos hän joskus "laskikin kissan sisälle" setä Bentickin luo — kuten he kumpikin nimittivät hänen vierailujaan — ei heidän keskensä koskaan tullut Allanista puhe.

Ei hän Luciallekaan maininnut häntä. Lucia ihmetteli tuota äänettömyyttä, joka niin kokonaan poikkesi edellisen talven viattomista luottavaisista tunnustuksista. Hän tiesi, ettei Allan ollut ollut kotona kesällä, ja hän pelkäsi, että siitä johtuva pettymys oli syynä Annan äänettömyyteen. Hän ei uskaltanut toivoa sen merkitsevän unohdusta, sillä siihen nähden se oli liian täydellistä. Omasta puolestaan hänkin huolellisesti varoi, Annan kanssa keskustellessaan, puheen johtamista Allaniin. Tämä sellaisen puheenaineen molemminpuolinen karttaminen, jota he ennen usein olivat kosketelleet, teki heidän yhdessä olonsa jonkun verran jäykäksi, vaikka se ei vähentänytkään kummankaan keskinäisiä tunteita; Lucian tunne Annaa kohtaan tuli, jos mahdollista, vielä entistä hellemmäksi.

Tuo kaksinkertainen taistelu, jonka Anna oli tuona sunnuntaina muistolehdossa alkanut kateuttaan ja sydämensä halua vastaan, saattoi tuntua vähäpätöiseltä, se kun tarkoitti vain hiljentymistä ja tyytymistä. Mutta se oli kuitenkin niin terävää ja tunki syvälle jos mikään. Kun se oli rehellistä ja kun sitä käytiin Jumalaan luottaen ja kokonaan hänen voimallaan, tuli se myöskin menestykselliseksi, etenkin mitä kateuteen tuli. Se tuli pian juurineen pois revityksi. Brita sai jälleen iloita sisarensa herttaisista, lystikkäistä kirjeistä, jotka olivat täynnä yksityisseikkoja kotoa ja uhkuivat teeskentelemätöntä ja lämmintä harrastusta Britan elämään. Erik voi myös odottaa pienen sisarensa täyttä myötätuntoa elämänsä jokaiseen yksityisseikkaan ja työhön nähden. Hän ei ollut Britan tavoin huomannut siinä keskeytystä; ainoa mitä hän oli huomannut, oli se, ettei Anna yhteen aikaan tullut hänen luokseen yhtä usein kuin ennen, mutta hän oli luullut sen johtuneen siitä, että hänellä oli enemmän työtä. Senvuoksi hänelle oli kasaantunut paljon puhuttavaa Annan uudelleen tullessa.

Ja Gerda Clareus sai ilon kertoa kesämatkastaan.

— Luulen, että sinä alat nyt olla huvitettu kuulemaan sitä, sanoi hän ihastuneena. Alussa et välittänyt siitä.

Ja ajattelematta syytä tuohon ilahduttavaan muutokseen, antausi hän sen ilon valtaan, että muistoissaan sai elää uudelleen nuo ihanat kesäkuukaudet, jolloin hän oli nähnyt niin paljon ja ennen kaikkea — oli saanut nähdä kaiken Lucia-tädin seurassa. Oikeastaan tuota viimeksimainittua Anna olikin eniten kadehtinut Ireneltä ja Gerdalta. Mutta nyt hän saattoi kuulla siitä ilman kateuden varjoakaan.

Kateus oli juurineen pois nyhdetty ja voitettu. Mutta vaikeammaksi kävi taistelu sydämen halua vastaan. Vaikka hän ei koskaan puhunut Allanista, ajatteli hän tätä lakkaamatta ja tiesi nyt, että hän rakasti häntä ja tulisi koko elämänsä ajan rakastamaan. Hän piti rakkauttansa suruna, sillä hän ei rohjennut uskoa, että siihen vastattiin. Ystävällinen ja iloinen ja ihastuttavan herttainenhan Allan oli aina häntä kohtaan ollut — ylen onnellinen hän oli vain sitä ajatellessaankin — mutta hän ei ollut huolinut tulla kotiin koko kesänä, vaikka hän olisi hyvin voinut sen tehdä. Sehän oli selvä todistus siitä, että hän ei välittänyt Annasta samalla tavoin kuin Anna hänestä. Hänen täytyi koettaa mukautua välttämättömyyteen ja rakastaa pyytämättä mitään takaisin.

Hän yritti rehellisesti, mutta se taistelu on raskasta. Hän heikontui ja oli usein niin väsynyt. Silmät kävivät suuriksi kapeissa kasvoissa ja niihin tuli poissaoleva ilme, ikäänkuin hän olisi katsonut äärettömään, tyhjään ja tummaan etäisyyteen, etsien sieltä valonsädettä ja pohjaa.

Isä saattoi toisinaan katsella häntä miettivin ilmein. Mutta hän ei nähnyt muutosta hänen ulkomuodossaan, hän ajatteli levottomana vain hänen tulevaisuuttaan. Hän ihmetteli, tulisiko tuo huoleton nuorukainen uudelleen pyyntöineen ja tahtoisiko Anna ottaa hänet. Hän toivoi, että niin ei kävisi, sillä hän olisi mieluummin suonut, etteivät hänen tyttärensä joutuisi naimisiin. Hänen mielestään avioliitto oli arveluttava asia, etenkin naiselle. Eikä Allan Bentick ollut se, jonka hän olisi tahtonut vävykseen. Ei sanaakaan hän ollut sanonut Annalle Allanin kosinnasta. Vaimolleen hän vain oli kertonut asian ja kumpikin he olivat sopineet siitä, ettei Annaa häirittäisi sillä tiedolla. Hänhän oli sellainen lapsi. Rouva Sander oli miehensä kanssa samaa mieltä avioliitosta. Vaikka molempien mielestä heidän oma avioliittonsa oli onnistunut, olivat he kuitenkin kokeneet vaikeuksia kylliksi ymmärtääkseen miten helposti se voi tulla onnettomaksi, eivätkä he senvuoksi ollenkaan olleet halukkaita näkemään tyttäriään naimisissa.

Toisinaan äidin mielestä Anna näytti heikolta, mutta siitä kysyttäessä tämä aina vastasi voivansa hyvin. Silloin saattoi rouva Sanderin mielessä välähtää ajatus, että mahtoiko Anna ajatella Allania. Mutta hän karkoitti aina sen epäluulon, Annahan tuskin oli muuta kuin lapsi.

Sitten tuli joululoma ja sen kanssa Brita, Irene ja Uno, mutta ei mitään Allania.

Brita huomasi heti, että jonkin täytyi Annaa vaivata.

— Sinä olet kasvanut ja laihtunut ja tullut kalpeaksi ja näytät siltä kuin eläisit toisessa maailmassa. Mikä sinun on?

— Ei mikään, vastasi Anna nauraen. Sisarelta Brita ei saanut mitään tietää. Siispä hän kerran kääntyi äidin puoleen heidän ollessaan kahden kesken.

— Annan laita ei ole oikein. Hän väittää voivansa hyvin, mutta tuollaiselta ei näytetä, ellei jotakin ole hullusti. Mitä olette tehneet hänelle minun poissaollessani?

— Ei mitään, vastasi rouva Sander hermostuneesti. Mitä me olisimme tehneet?

Äänessä oli jotakin pahan omantunnon tapaista, joka heti herätti Britan nopean tarkkaavaisuuden.

— Äiti, siinä on jotakin. Sen näen äidistä. Jotakin on tapahtunut. Mitä se on?

Brita saattoi kun siksi tuli, olla sitkeä. Hyvänsävyinen ja pelokas luonne, sellainen kuin äidin, ei kauan voinut vastustaa Britan tarmokasta hyökkäystä. Se päättyi siten, että Brita sai äidiltä kuulla koko tarinan Allanin kosinnasta. Tyydytyksen ja pelon sekaisin tuntein rouva Sander kevensi sydämensä ilmaisten salaisuuden.

— Mutta mitä teetkin Brita, niin elä anna isän aavistaa, että tiedät jotakin! Hän ei soisi minulle anteeksi, että olen antanut viekoitella sen itseltäni. En oikeastaan tiedä, miten onnistuit sen tekemään. Sinä olet niin hirveän terävänäköinen. Sinä kyselit minulta ikäänkuin olisit sen tiennyt.

— Ole aivan huoleti, äiti, en hiiskahdakaan isälle asiasta.

— Etkä kellekään muullekaan, lupaa se minulle!

— En ilmaise perhesalaisuutta, lupasi Brita antaen tahallaan vaitiololupauksensa vain ulkopuolella oleviin nähden, sillä mielessään hän oli päättänyt puhua asiasta Annalle, joka hänen mielestään oli ensimmäinen, jonka olisi pitänyt se tietää. Äiti ei onneksi huomannut tuota, Britan niin mieluisasti tekemässä vaitiololupauksessa olevaa salaloukkoa eikä tullut senvuoksi sitä tilkinneeksi, minkä vuoksi Brita katsoi olevansa esteetön jo samana iltana käyttämään tätä salaloukkoa.

Kun sisarukset olivat tulleet ylös huoneeseensa ja Anna muutaman minuutin kuluttua makasi vuoteessaan, istuutui Brita vuoteen reunalle hänen viereensä hiuksiansa harjaamaan.

— Sinulla on aina niin kiire vuoteeseen iltaisin, oletko hyvin väsynyt?

— Kyllä minä olen aika väsynyt, myönsi Anna vastahakoisesti, mutta se ei ole mitään vaarallista.

— Sinulla on jokin suru. Sen näen hyvin hyvästi. Elä koetakaan kieltää sitä. Aavistankin, mitä se on, sinä olet rakastunut Allan Bentickiin.

Anna hätkähti ja tuli hehkuvan punaiseksi ja sitten kalpeaksi. Oli aivan kuin Brita olisi varomattomasti koskettanut kipeää hermoa.

— Sinun ei tarvitse hävetä sitä eikä surrakaan. Minä voin kertoa sinulle jotakin, sanoi Brita lohduttaen ja iloisen salaperäisesti.

Annan silmät suurenivat ihmetyksestä, ja hän kävi jännittävästä odotuksesta vielä kalpeammaksi.

— Allan kosi viime jouluna sinua isältä. Anna tarttui kovasti sisaren käsivarteen.

— Onko se totta?

— Tietysti se on totta. Kiersin sen tänään korkkiruuvilla äidiltä. On pahoin tehty heidän puoleltaan, etteivät he ole sitä sinulle ilmaisseet. Senvuoksi kerron sen nyt, vaikka he pahastuisivat kauheasti, jos sen tietäisivät.

— Mutta… mutta… mitä isä vastasi?

— Hän vastasi, että sinä olet liian nuori, että Allan mahdollisesti saa tulla takaisin tultuaan valmiiksi, mutta siihen mennessä hän ei saa sanoa sanaakaan tästä sinulle, mieluimmin ei nähdäkään sinua. Senvuoksi hän ei tullut kesällä eikä nytkään. Minusta on alhaista erottaa rakastavia tällä tavoin.

Mutta Anna ei Britan tavoin pahastunut. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin tuo ihastuttava tieto, että Allan tahtoi saada hänet. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme.

— Miten mieltynyt mahdatkaan olla häneen, sanoi Brita, ihmetellen ja säälien.

— Enemmänkin, rakastan häntä! vastasi Anna ihastuneena ilosta, saadessaan sanoa sen suoraan tarvitsematta ujoilla.

— Mutta muista kaikella muotoa, ettet saa antaa isän tai äidin huomata mitään tietäväsi! Sinun täytyy nyt rauhoittua, kunnes hän valmistuu ja tulee uudelleen.

— Oi se on helppoa nyt, kun tiedän, että hän pitää minusta. Siinä on aivan kylliksi.

— Niin en minä sinun sijassasi ajattelisi, selitti Brita. Mutta ihmiset ovat niin erilaisia.

34.

Tuli aika, jolloin pelkkä tieto siitä, että Allan piti hänestä, ei ollut Annalle kylliksi. Hän tuli nimittäin ajatelleeksi, ettei Allan tiennyt, pitikö hän hänestä. Niin, olihan mahdollista, että Allan luuli, ettei hän tehnyt sitä. Sillä eihän hän tiennyt Annan tietävän mitään hänen kosinnastaan. Hän ehkä luuli, että isä oli puhunut siitä hänelle ja että hän oli antanut koko vuoden mennä sanallakaan tai terveisillä antamatta hänen tietää, että hän piti hänestä. Ehkäpä Allan tahallaan kulki ja kärsi epävarmuudesta, kuten hän oli tehnyt. Se otaksuma piintyi häneen eikä antanut hänen hellälle sydämelleen mitään rauhaa. Vihdoin hän päätti tehdä rohkean teon. Hän kirjoitti pikku kirjeen Allanille.

"Oi, Allan! Vasta nyt jouluna sain sattumalta Britan välityksellä tietää, että sinä vuosi takaperin olit kosinut minua. Tiedän myös, mitä isä vastasi, ja tietysti me suostumme odottamaan. Mutta pelkään sinun uskovan, että minä olen koko ajan tiennyt tämän ja ollut ääneti; sinähän saattaisit luulla, etten minä pidä sinusta. Mutta sen teen! Tahdon vain sinun tietävän sen, ettet kärsi luullessasi, etten minä välitä sinusta, niinkuin minä olen kärsinyt uskoessani, ettet sinä ole välittänyt minusta. Nyt tiedän, että teet sen, ja senvuoksi olen vain niin iloinen ja onnellinen. Kiitos, rakas! Tahdon tehdä kaikki, kaikki sinun puolestasi!

Anna."

Niin kaino oli Anna ja niin arka tekemään mitään, mikä oli hullua, ettei hän lähettänyt näitä rivejä suoraan Allanille, vaan pani ne Britan kirjeeseen ja pyysi häntä lähettämään ne edelleen, jos se hänen mielestään kävi päinsä.

Britan mielestä se kyllä kävi päinsä. Hän tuli iloiseksikin pienen kainon sisarensa äkillisestä toimeliaisuudesta. Hän kirjoitti Allanille kirjeen, ja pani sen mukaan Annan kirjelappusen.

"… Jos tahdot vastata hänelle", lopetti hän, "niin lähetä vastaus minulle edelleen lähetettäväksi, sillä isän ja äidin on tarpeetonta saada mitään tietoa tästä."

Noin viikko jälkeenpäin Anna sai Britan kirjeen sisällä kirjelapun
Allanilta.

"Kiitos hyvyydestäsi, kun kirjoitit nuo sydämelliset sanat! Koska kunniani kautta olen luvannut isällesi olla puhumatta sanaakaan rakkaudesta sinulle nyt, en katso olevani oikeutettu sitä kirjoittamaankaan. Voi hyvin ja pysy terveenä ja iloisena, neito Valkolilja!

A. B."

Nämä muutamat rivit tekivät Annan sydämen iloisemmaksi kuin lämpimimmätkään rakkaudenvakuutukset ikinä olisivat voineet tehdä. Hän näki niissä ilmaisun Allanin kunnian- ja velvollisuudentunnosta, ja rivien välistä hän luki kaikki, mitä hänen sydämensä isosi ja mistä hän oli vakuutettu, että Allan olisi kirjoittanut, ellei hänen lupauksensa olisi häntä sitonut.

Hänellä ei ollut yksinkertaisessa ja täydellisessä luottamuksessaan mitään aavistusta niistä sekanaisista tunteista, mitä Allan oli tuntenut lukiessaan hänen ja Britan kirjeitä ja kirjoittaessaan vastaustaan. Anna ei voinut aavistaa, että vaikka Allan tuli liikutetuksi hänen viattomasta hellyydestään, hän tunsi sen vapautensa uudeksi siteeksi, siteeksi, jota oli vaikeampi katkaista kuin mitään muuta.

Mutta hän ei kuulunut niihin, jotka huolehtivat ennen aikojaan. "Hätä keinon keksii", ajatteli hän ja nautti vapaudestaan kun hänellä vielä oli se, työntäen syrjään ajatuksen Annasta.

35.

Allan Bentick kulki hidastellen eteenpäin kiertelevää metsäpolkua, jota myöten, kuten hänelle oli sanottu, Anna luultavasti tulisi.

Kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensin oli esittänyt kosintansa. Tutkintonsa jälkeen hän oli kirjoittanut kirkkoherralle ja uudistanut kosintansa lyhyessä kirjeessä. Sander oli vastannut pyytämällä tietoja Allanin taloudellisista toiveista, hänen elämästään ja hengellisestä tilastaan. Allan oli vastannut vilpittömästi kaikkeen eikä ollut tehnyt itseään yhtään paremmaksi kuin oli. Sanderia oli miellyttänyt tuon nuoren miehen rehellisyys, vaikka hän toivoikin, että muutamat vastauksista olisivat olleet toisenlaisia. Hän ei ollut kuitenkaan katsonut enää voivansa pitää Annaa asian ulkopuolella, mutta hän oli mitä jyrkimmin varoittanut ja estellyt häntä. Annalla, joka oli sellainen, ettei voinut ottaa isällisiä varoituksia keveältä kannalta, oli ollut vaikea aika omantuntonsa ja rakkautensa ristiriitojen välillä. Mutta hänen rakkautensa oli voittanut, hän ei yksinkertaisesti voinut antaa kieltävää vastausta Allanille, koska hän tahtoi hänet. Ihmetyksellä isä oli nähnyt hänen lujan ja tietoisen rakkautensa, ja vähitellen hänen vastustuksensa oli antanut myöten. Eikä siihen vähemmän vaikuttanut Allanin moitteeton suhtautuminen. Allan oli pysynyt erillään kaikesta sekaantumisesta, hän ei ollut tullut kotiin, ei kirjoittanut Annalle vaikuttaakseen häneen, ei näyttänyt mitään kärsimättömyyttä, vaan odottanut vain Annan ja hänen isänsä päätöstä. Nyt jälkimmäinen oli vihdoinkin kirjoittanut ja sanonut, että Allan saisi tulla. Hän oli tullut edellisenä iltana. Hänen ensimmäinen aamukävelynsä vei pappilaan. Siellä hänellä oli nyt ollut keskustelu tulevan appensa kanssa, täti Sander oli tervehtinyt häntä poikanaan ja hän oli saanut tietää, että Anna, joka oli lähetetty asialle, tulisi kotiin metsän läpi.

Sitä tietä Allan nyt käveli häntä vastaan.

Hän huiski hajamielisesti kepillään tiepuolen pensaita ja kukkia ja katsoi tuimasti katkottuja kukkia ja oksia.

Hän ei voinut nähdä pitkälle eteenpäin, sillä polku mutkitteli puiden välissä ja vuoren kupeilla, senvuoksi hän joutui yht'äkkiä seisomaan Annan kanssa vastakkain.

He pysähtyivät molemmat nähdessään toisensa, ja Anna, joka ei ollut odottanut tapaavansa häntä juuri nyt, kalpeni hieman ja painoi tietämättään käden sydämelleen.

Viime aikojen epävarmuus ja ristiriidat olivat vieneet häneltä voimia, hän oli enemmän sielu kuin ruumis. Hänen katseensa oli käynyt syväksi ja vakavaksi, hänen suunsa näytti unohtaneen hymyilyn.

Mutta kun hän näki Allanin, muuttui kaikki toisenlaiseksi. Hänen mielestään auringon kultaloiste rikastui, metsä ylt'ympärillä kasvoi ja muuttui temppelisalin pilaristoksi ja taivaan avaroilla aukeilla soi. Hän itsekin avartui kilpaa luonnon kanssa. Mutta näiden tunnelmien sieluna oli samalla kertaa suloinen ja ahdistava tunne siitä, että hän kadotti itsensä toiselle, hänelle, joka seisoi hänen edessään ja vain katsoi häneen.

Allanin oli yleensä helppo löytää sanoja ja hän oli sitäpaitsi miettinyt, mistä puhuisi Annalle, mutta tämän näkeminen teki häneen niin odottamattoman vaikutuksen, että hän ensin seisoi mykkänä ja puhuessaan sanoi aivan toisia sanoja kuin oli aikonut.

Hän muisti Annan sellaisena kuin hän oli kolme ja puoli vuotta sitten jättänyt hänet — lapsena, puoleksi kehittyneenä nuorena tyttönä, josta hän oli pitänyt ja jonka kanssa hän oli leikkinyt. Nyt hän oli tullut tekemään leikistä toden, vähemmän Annan tähden kuin oman kunniansa vuoksi, muiden vuoksi. Mutta sellaisena kuin Anna nyt seisoi tuossa hänen edessään, ei häntä voinut sivuuttaa, ei kohdella kuten sivuhenkilöä, häntä itseään vähemmän merkitsevää. Hän oli nyt täysikasvuinen, Allan huomasi hänen olentonsa personallisuudeksi, pehmeäksi, lämpimäksi, antautuvaksi, ja hän tunsi itsensä enemmän nöyryytetyksi kuin konsanaan ennen elämässään.

— Valkolilja… minun pitäisi antaa sinun mennä… minulla ei ole mitään oikeutta… mutisi hän hämillään.

Tuo, mikä säteili Annan kasvoista, ei ollut hymyilyä, vaan pikemmin sielua ja tunnetta. Hän oli ikävöinyt Allania niin vihlovasti, hän oli elänyt Allanin kuva sielussaan. Nyt hän seisoi tuossa ilmielävänä hänen edessään… hän kuuli hänen äänensä… näki hänet, tunsi jälleen sen, mikä oli entistä, ja sulki rakkauteensa sen uuden, miksi hän oli kehittynyt.

— Sinä olet liian hyvä minulle, jatkoi Allan, kun ei Anna vastannut mitään.

Hän tunsi itsensä sellaiseksi, joka on johdettu tekemään pyhyyden ryöstöä, mutta joka viime hetkessä herää huomaamaan tekonsa epäpyhyyden. Annaa täytyi varoittaa hänestä, eikä kukaan muu kuin hän ollut saapuvilla sitä tekemään.

— Sinä olet liian hyvä minulle, liian puhdas, liian hieno, liian hento. Ja minä… minä olen raakalainen. Anna ei ymmärtänyt, mikä hänet saattoi noin puhumaan, hän käsitti sen rakkauden nöyryydeksi ja palvonnaksi. Hän luuli olevansa rakastettu ja meni senvuoksi Allanin luo, punastuen ja täynnä kainoa antautumista.

Kun hän tuli Allania vastaan sellaisena, ei tämä voinut torjua lahjaa, jota hän oli pyytänyt, häntä itseään. Hän ei ollut pelastettavissa.

Ja huolimatta katkonaisesta vastustuksestaan hän kiersi käsivartensa Annan ympärille. Se kävi ensin niin varovaisesti, mutta tunnettuaan, miten Anna väristen painautui häneen, tuli hänen käsivarteensa yht'äkkiä voimaa. Seuraavana sekuntina Anna ei olisi päässyt irti, jos olisi tahtonutkin.

— Pidätkö minusta, Valkolilja?

— Pidän, niin!

Anna oli nuori ja herttainen, pehmeä ja antautuva ja Allan kaikkea muuta kuin tunteeton naiselliselle sulolle. Suutelo, jonka hän painoi Annan huulille, ei jättänyt mitään toivomisen varaa, siinä oli hehkua kylliksi.

36.

Allanilla oli vain kahden viikon loma, sillä hän oli sitoutunut
hoitamaan erään vanhemman lääkärin virkaa tämän kesäloman aikana.
Sitäpaitsi hän lähipäivinä tulisi ottamaan vastaan paikan
Karolini-instituutissa.

— Olen saanut jo tuulta purjeisiin, niin voimme kyllä mennä naimisiin vaikka milloin, sanoi hän.

— Mutta minun pitää saada kapioni valmiiksi ensin, sanoi Anna nopeasti, aivan kauhistuneena kuvitellessaan, ettei hän ehtisi valmiiksi.

Allan nauroi hieman.

— En tarkoita, että menisimme naimisiin huomenna emmekä ylihuomennakaan, mutta joskus, ennenkuin vanhenemme, ajattelin. Eihän täti anna hänen rasittua sallimalla hänen tehdä kaikki kapionsa itse? kysyi hän kääntyen rouva Sanderin puoleen.

— En, sehän olisi hänelle liikaa. Tilaan kankurit. Mutta ompelemiset hän tahtoo kyllä suurimmaksi osaksi itse tehdä.

— Niin paljon kuin mahdollista, virkkoi Anna. Kuta enemmän itse tekee, sitä suuremmaksi tulee onni, olen kuullut sanottavan.

— Mutta muista, että en tahdo sinua rasittuneena! sanoi Allan.

Anna punastui ilosta tuon omistusoikeuden tähden, jota Allan osoitti häntä kohtaan. Nyt hän kyllä varoisi itseään, nyt kun hän oli Allanin.

Oli niin paljon, mitä hän ikävöi saada uskoa hänelle menneitten vuosien äänettömistä taisteluista, nykyisestä onnestaan, rakkaudestaan. Ja hän ikävöi myös saada kuulla Allanin viimeisistä vuosista, oliko hän ollut levoton, oliko surrut ja toivonut. Hän uskoi ehdottomasti hänen rakkauteensa, mutta hän tahtoi kuitenkin niin mielellään kuulla hänen puhuvan siitä. Senvuoksi hän odottavin, sykkivin sydämin heidän kihlauksensa jälkeisenä päivänä lähti ulos kahden kesken hänen kanssaan näyttääkseen hänelle muistojen lehdon, jonka salaisuuteen Allan nyt vasta sai tutustua.

— Oikeastaan Erikin pitäisi olla meidän kanssamme, sillä se on enimmäkseen hänen ja minun. Britalla on siellä vain kaksi kiveä eikä hän muuten väiltäkään siitä. Mutta haluan mieluummin mennä sinne nyt kahden sinun kanssasi.

Ääneen tuli kainon hyväilevä sävy hänen viime sanoja lausuessaan.

Tunnen olevani historiallisen tapahtuman edessä, selitti Allan juhlallisen vakavana.

Mutta Allanin liioitteleva puhetapa ehkäisi Annan luottamusta ja saattoi hänet tuntemaan itsensä lapselliseksi, pitäessään muistolehtoa ja Allanin sinne viemistä niin tärkeänä.

— Tässä se on, sanoi Anna taivuttaen syrjään muutamia oksia päästääkseen Allanin läpi.

Mutta sen sijaan, että heti olisi mennyt sisään, istuutui Allan kivelle ja riisui kengät jalastaan.

— Mitä sinä teet? kysyi Anna hämillään.

— Otan kengät jaloistani, vastasi hän yhtä järkkymättömän, juhlallisen vakavana.

— Ei, pane ne uudelleen jalkaasi! Voit saada tikkuja jalkoihisi tai vilustua, kivikko on kylmää varjossa.

Allanin liioitteleva vakavuus vei Annalta kaiken juhlallisuuden tunteen.

— Sinulla ei ole mitään pieteettiä! nuhteli Allan. Hän seisoi nyt paljain jaloin Annan edessä valmiina vietäväksi kaikkein pyhimpään.

Mutta Anna päästi oksat ja asettui aukon eteen.

— Sinä et saa tulla sisälle ennenkuin olet kuten tavallisesti, sanoi hän nauraen.

Mutta hänen naurunsa kuului hiukan hermostuneelta, ja hänen oli vaikea kohdata Allanin katsetta. Allan huomasi, että hänen leikkinsä oli loukannut Annaa, vaikka tämä ei tahtonut näyttää sitä. Anna luuli Allanin tahtovan tehdä pilaa hänen muistolehtoon kohdistuvista tunteistaan.

Sanaakaan sanomatta Allan pani kengät jalkaansa.

— No, nyt olen tavallinen sekä ulkoa että sisältä, sanoi hän hymyillen. Saanko nyt tulla sisään?

Anna vastasi vetämällä uudelleen oksat syrjään, ja Allan meni sisään. Anna seurasi ääneti jäljessä. Allan oli huomaavinaan, että Anna nieli itkua, senvuoksi hän ei katsonut häneen, vaan lehdon kiviin, ja ilmaisi vilkkaasti ihailunsa tuohon kauniiseen, syrjäiseen paikkaan.

— Te ette koskaan olisi voineet valita hienompaa paikkaa. Se on todellakin kuin pyhäkkö, ja saatan ymmärtää kuinka sekä sinun että Erikin täytyy viihtyä täällä. Sillä hän on pohjaltaan yhtä uskonnollinen kuin sinäkin, vaikka hän keikailee epäilyksillään. Ja ymmärrän myöskin, että Brita ei tästä välitä eikä pystytä kiviään tänne. Hän on maailman lapsi, vaikkapa onkin setä Sanderin lapsi. Annahan, kun katson, voinko arvata, mikä on minkin kivi! Tuo kulmaus on sinun, sen voin taata. Se on sinun kaltaisesi, kätkössä ja vaatimaton ja täynnä rauhaa ja rikas hienoista muistoista. Ja tuossa ovat Erikin kivet. Ne ovat vahvojen nyrkkien pystyttämät. Kivipohjalla nekin kaikki seisovat ja korkealla. Nyt tahtoisin mielelläni tietää, mitä muistoja nuo eri kivet ikuistuttavat. Mutta ehkäpä et tahdo puhua siitä minun epäpyhille korvilleni?

Hän oli puhunut vilkkaasti ja herkeämättä antaakseen Annalle aikaa voittamaan satunnaisen liikutuksensa, jonka hän oli leikinteollaan aiheuttanut. Huomattuaan, että Anna oli tyyntynyt, lopetti hän kysymykseen, minkä hän ymmärsi sovittavan Annan.

Hän ei erehtynyt. Anna oli iloinen saadessaan kertoa joka kiven merkityksestä. Allan kuunteli mielenkiintoisena ja näki tyydytyksen tuntein, miten täydellisesti Anna oli päässyt pienestä mielipahastaan.

— Ja nyt me tietysti pystytämme kiven kihlauksemme muistoksi, sanoi
Allan heti Annan lopetettua.

Hän heitti heti takin yltään, katsoi ympärilleen, löysi suuren litteän kiven, joka sopi hyvin peruskiveksi, ja alkoi vääntää sitä irti.

— Kuka uskoisi, että sinä olet noin voimakas! virkahti Anna ihaillen, nähdessään, miten keveästi Allan irroitti tuon suuren kiven ja vieritti sen sille paikalle, minkä hänen sukkelat silmänsä olivat heti keksineet.

Allan nauroi tyytyväisenä.

— Minussa on paljon sellaista, mitä ei luulisikaan. Nyt olen visusti päättänyt, että tämän muistokiven pitää nousta kaikkia Erikin kiviä ylemmä. Ja sentähden täytyy nyt yrittää.

Anna auttoi häntä niin paljon kuin hän salli, mikä ei hänen mielestään ollut läheskään tarpeeksi.

— Sinä luulet kai, etten minä jaksa mitään! napisi hän. Erik antoi minun tehdä paljon enemmän.

— Erik ei aikonutkaan naimisiin sinun kanssasi, mutta sen minä teen, senvuoksi olen sinun suhteesi varovampi kuin hän.

Kun muistomerkki vihdoinkin oli valmis, oli se kaikkein komein koko muistolehdossa. He ihailivat työtään mahdottomasti.

— Nyt puuttuu vain meidän nimikirjaimemme. Ne me tulemme hakkaamaan joskus toiste, sillä nyt emme ehdi, sanoi Allan tyytyväisenä.

Yht'äkkiä Annaa värisytti ja hän painautui Allania vasten, ikäänkuin hän olisi pelästynyt.

— Mikä sinun on? Onko sinun kylmä?

Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja katsoi häntä kasvoihin, ihmetellen, mikä ne teki yht'äkkiä niin vakaviksi.

— Ei toki. Mutta… Allan… yht'äkkiä se näytti minusta… niin hautakiveltä.

— Mutta se ei ole mikään hautakivi, rauhoitti Allan. Ethän toki ole taikauskoinen? Sitä en sinusta luullut. Enkä luullut sinun pelkäävän kuolemaakaan.

— Sitä en teekään. En omaa kuolemaani. Mutta jos sinä… oi Allan, sitä en voisi kestää!

Häntä värisytti uudelleen ja hän kietoi käsivartensa Allanin ympäri, ikäänkuin jokin vaara olisi häntä uhannut.

Allan suuteli häntä todellisen hellästi, mutta nauroi samalla hänelle.

— Ole nyt järkevä, lapsi, ja säästä kyyneleesi, kunnes todella olen kuollut — jos silloin olet samaa mieltä kuin nyt, että minussa on jotakin itkemistä. Siihen mennessä saat ehkä minusta enemmänkin kuin kylliksi. Kas niin, "cheer up"! Ja nyt meidän pitää mennä kotiin, jos emme halua tulla myöhään ja saada toria. Vakuutan sinulle, että tällä kertaa tunnen olevani kaikkea muuta kuin kuoleva, sillä olen hirveän nälkäinen. Ja se on tavallisesti hyvä elonmerkki.

Anna vetäysi viimein hänen sylistään, nauraen omalle heikkoudelleen ja Allanin lohdutukselle. Ja sitten he kulkivat kotiin reipasta vauhtia, sillä oli myöhä.

Jälkeenpäin Anna tuli ajatelleeksi, ettei oikeastaan mitään siitä, mitä hän tänä hetkenä oli aikonut puhua Allanin kanssa, tullutkaan puhutuksi. Ja samoin kävi joka kerran heidän oltuaan kahden kesken. Hauskaa ja ihanaa se kyllä aina oli, mutta mitään läheistä ajatusten vaihtoa ei siitä tullut. Annasta se tuntui tyhjältä, mutta hän ajatteli, että se oli satunnaista.

He eivät olleetkaan paljon kahden toistensa kanssa näinä lyhyinä neljänätoista päivänä, sillä kaikki panivat heille toimeen juhlallisuuksia, ja nuo juhlallisuudet kestivät toisinaan koko päivän tai ainakin puolen päivää.

Allan oli enemmän kuin konsanaan sieluna näissä tilaisuuksissa. Hänen morsiamensa oli tietysti hänen huolenpitonsa ensi esineenä ja hänen kerallaan yleisen huomaavaisuuden esineenä, mutta Anna sai harvoin pitää Allanin itsellään.

37.

— Oletteko nyt tyytyväinen minuun? kysyi Allan Bentick istuutuen
Lucian viereen.

He olivat kaikista hauskimmassa kutsutilaisuudessa, joita oli toimeenpantu kihlattujen kunniaksi. Sillä Erik oli isäntä, ja oltiin koolla Harjulla, Bergshamraan kuuluvalla pienemmällä tilalla, johon hän juuri oli muuttanut, vuokrattuaan sen. Anna oli auttanut veljeään juhlan valmistuksissa ja oli nyt hyvin puuhakas emäntänä. Allan oli siksi päiväksi luovuttanut hänet Erikille ja tunsi itsensä senvuoksi vapaaksi omistautumaan kelle halusi.

— Siihen minulla on kyllä syytä, vastasi Lucia. Toivon teidän aina vastedeskin tekevän Annan yhtä onnelliseksi kuin nyt teette.

Hän puhui sydämellisellä äänellä eikä antanut epäilyksen hiventäkään tai kysymystä ilmetä vastauksessaan.

— Se on ainakin aikomukseni, vastasi Allan. Lucian mielestä Allanin ääni oli liian tyyni, miltei veltto, mutta hän koetti uskoa vain kuvittelevansa sitä.

— En luule sen käyvän niin vaikeaksikaan, jatkoi hän hymähtäen. Hän on jo kiintynyt kapioihinsa ja kun hän sitten saa oman kodin ja… ja yhtä ja toista muuta, sulaa hän siihen kokonaan.

— Tiedätte kyllä, miten asia on, nauroi Lucia. Te olette liioittelevan nöyrä, aivan kuin ette tietäisi, että te itse olette ja tulette olemaan hänelle ensimmäinen.

— Hän tulee pitämään minusta sellaisena, joka hankkii hänelle tuota kaikkea.

— Ja siihen osaan te tulette tyytymään?

Allan kohautti olkapäitään alistuvin elein.

— Minkäpä tekee! Nainen on sellainen.

— Ei suinkaan, selitti Lucia kiihkeästi ja ylpeästi, ikäänkuin olisi torjunut väärän syytöksen.

Allan katsoi häneen ilmein, joka teki hänet epävarmaksi, senvuoksi että hän ei osannut selittää sitä.

— Ehkeivät kaikki, myönsi hän. Esimerkiksi teille ei liinavaatekaappi liene koskaan häämöittänyt minään onnen huippuna.

Mielialan pikaisesti vaihtuessa Lucia nauroi, äänessä ilmeistä surumielisyyttä.

— Paljon olisi ollut toisin, jos niin olisi ollut, pääsi häneltä.

Allanin kasvojen ilme muuttui, hänen katseeseensa ja olentoonsa tuli jotakin varovaisen tutkivaa, mikä teki hänet vastustamattomaksi.

— Eikö aika ole parantanut haavaa? kysyi hän hiljaa.

Lucia punastui kovasti.

— Ettekö ole unohtanut sitä? kysyi hän hermostuneesti.

— Teidän luottamustanne ei unohda se, joka kerran sen kunnian on saanut osakseen.

Hänen tavassaan ei ollut nyt mitään pilaa kuten usein muulloin, hänessä oli nyt pelkkää hellää kunnioitusta ja hienoutta, mutta palavaa mielenkiintoa. Hän oli vaarallinen ollessaan sellainen. Lucia tunsi sen ja oli halukas tekemään muurin heidän välilleen lujaksi ja ylipääsemättömäksi.

— Se haava, josta kysytte, ei parane koskaan, selitti hän matalalla, värisevällä, mutta varmalla äänellä.

Allan ei vastannut mitään, ja Lucia jatkoi, saadakseen hänet oikein ymmärtämään, miten auttamattomasti sidottu hän oli:

— Tapaan häntä toisinaan. Minun täytyy, vaikka haava uudelleen aukenee. Mutta vielä pahempaa olisi olla tapaamatta häntä. Minun täytyy vakuuttaa itselleni, ettei hänen laitansa ole vielä pahemmin kuin mitä se on. Minun täytyy käydä katsomassa häntä, huolehtia hänestä. Hän on rappiolle joutunut olento. Lahjakas… kerran niin lupaava… nyt vain raunio entisestä minästään… mutta komea raunio, hurmaava vielä rappeutuneisuudessaan, kuten rauniot saattavat olla.

Hän puhui matalalla äänellä, nopeasti, katkonaisesti ja hän antoi tahallaan Allanin nähdä, miten vihlovan lämpimät tunteet hänellä oli sitä miestä kohtaan, jota hän rakasti hänen lankeemuksessaan.

— Minkätähden ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi Allan kesken kaiken.

Lucia säpsähti tuota äkillistä kysymystä ja kohotti ylpeästi päätään.

— Se on minun yksityisasiani, vastasi hän.

Tuo ylhäisen tyyni ääni oikaisi Allanin tunkeilevaisuutta. Mutta Allan oli liian järkytetty sitä huomatakseen.

— Se ei ole teidän yksityisasianne. Kun te olette niin sidottu kuin olette, ei teidän pitäisi kulkea vapaana. Te olette aivan liian vaarallisen hurmaava, virkkoi Allan kiivaasti.

Lucia kalpeni, ja tuntui ikäänkuin kaikki veri olisi tukkeutunut sydämessä. Oliko hänen luottamuksensa vaikuttanut aivan päinvastaista kuin hän oli tahtonut?

Mutta hän toipui heti.

— Te unohdatte itsenne! sanoi hän kylmästi ja nousi ylös. Teillä ei ole mitään oikeutta lukea minulle lakia.

— On kyllä. Yhtä hyvin kuin teillä on ollut minuun nähden se oikeus.
Te se olitte joka… teitä tottelin, kun…

— Hiljaa!

Lucian silmät liekehtivät ehkäisevästi Allania kohti.

Allan pysähtyi, puristi kätensä nyrkkiin punan noustessa tummana hänen tummalle iholleen. Kesti vain muutaman sekunnin hänen päästäkseen itsensä herraksi.

— Erik on varmaankin sekoittanut joitakin konnankujeita juomaansa, koska se on noussut meille päähän, niin että joudumme riitaan, sanoi hän tavalliseen kevyeen, hilpeään, hieman pilailevaan tapaansa ja kääntyi taasen Luciaan päin, kuitenkaan häneen katsomatta.

Keventyneenä Luciakin muutti tapaa ja yhtyi Allanin leikkiin.

— Te olette varmaankin paha juovuspäissänne? sanoi hän.

— Hirveä, myönsi Allan. Niin, se on ihan totta. En uskalla juoda itseäni juovuksiin, sillä saatan sanoa ja tehdä silloin kauheita.

— Teidän pitäisi liittyä raittiusseuraan.

— Ei, kiitos kaunis. Se olisi minulle paras tapa tulla juomariksi. Saisin samana hetkenä, jona olisin vannonut olevani maistamatta, epätoivoisen halun väkeviin. Olen sellainen, nähkääs. Siitä, mitä helposti voin saada, en välitä. Saavuttamaton, se vasta vetää ja kietoo minua.

— Se on onneton luonne, huomautti Lucia syvemmin myötätunnoin kuin mitä tahtoi ilmaista.

Mutta Allan heitti häneen pikaisen, riemuitsevan katseen.

— Erehtyisin kokonaan, ellette te ole samanlainen, sanoi hän. Onneton luonne on salaisuus onnettomaan rakkauteen.

Lucia ei vastannut, sillä he olivat, keskustelun lopulla hitaasti kävellen tulleet nyt muun seuran lähettyville, ja Anna, joka juuri huomasi heidät, tuli heitä vastaan iloisena ja mitään epäilemättä.

Hetkistä myöhemmin, kun sillä hetkellä ei ollut mitään emännyystoimia, hän pisti kätensä Lucian kainaloon ja veti tämän mukaansa myllypolulle, joka johti puutarhasta ylöspäin kosken sivua vanhalle rappeutuneelle myllylle.

— Oi, Lucia, kun menen naimisiin ja saan oman kodin, niin tiedän, kenen tahdon saada vieraaksi niin usein ja niin kauaksi aikaa kuin suinkin.

— Saatuasi oman kodin on sinun miehesi sinulle kaikki kaikessa, niin ettet tarvitse ketään muuta.

— Kyllä tarvitsen jonkun kanssa puhua onnestani. Eikä siihen ole ketään sopivampaa kuin Lucia, joka oli ainoa, kenen kanssa voin puhua Allanista, ennenkuin vielä tiesin, rakastiko hän minua.

— Eikö ole tarpeeksi, kun saa elää onnessaan? Onko välttämätöntä puhua siitä? kysyi Lucia kevyeen, mutta sydämelliseen tapaansa.

Anna pudisti päätään.

— En tule puhumaan siitä monen kanssa. Ehkä en Luciallekaan paljoa.
Mutta tahdon, että Lucia tulee katsomaan sitä.

Tuo viimeinen tuli niin taivuttavasti. Lucia hymyili.

— Miksi et sano minua "sinäksi", vaan toistat myötäänsä nimeäni?

Anna hymyili hieman hämillään.

— Se on niin outoa vielä, en saa sanotuksi sitä koskaan. On ikäänkuin en pitäisi siitä, että tulen Lucian tasalle, niinkuin tunnen tekeväni, jos sanon "sinä". En oikein pidä siitäkään, että sanon Lucia. "Lucia-täti" oli kuin jalustalla — ja tuntuu tyhjältä, kun se ei enää ole siellä.

— Mutta sinä et ole nyt enää lapsi. Sinun pitää pitää huolta siitä, että tulet täysi-ikäiseksi tunteissasikin. Pakottaudu sanomaan minua "sinäksi". Pian se menee itsestään, näes.

— Tahdotko sinä tulla käymään minun luonani naimisiin mentyäni? kysyi Anna nauraen.

— Mitähän sinun miehesi sanoisi siitä?

— Hänkö? Hän on sinuun vähintään yhtä ihastunut kuin minäkin. Emme koskaan puhu vilkkaammin kuin puhuessamme sinusta.

— Sinä rakas pieni! sanoi Lucia ja suuteli tuota hyväuskoista ja luottavaista tyttöä ahdistavan myötätuntoisesti.

Anna piti sen myöntymyksenä.

— Kuinka nautinkaan, kun te kaksi olette luonani! sanoi hän lämpimästi. Pidän niin monesta: vanhemmista, sisaruksista ja kaikista täällä, mutta tunnen eniten sinua ja Allania kohtaan. Eniten häntä kohtaan tietysti, mutta senjälkeen sinua kohtaan.

He tulivat pienen myllyn luo, joka aikoja sitten oli lakannut jauhamasta. Luonto siellä oli metsittynyttä ja suurta, ja tuo rappeutunut mylly tuntemattomille muistoilleen sopi hyvin ympäristöönsä.

Anna meni varovasti valkokuohuisen kosken yli vievälle sillalle.

Se oli huojuva ja laho ja siihen oli toiselta puolen naulattu este merkiksi, ettei pitäisi yrittää yli.

— Tule takaisin, Anna, on vaarallista seisoa siinä! huusi Lucia saadakseen äänensä kosken kohinassa kuuluviin.

Mutta Anna, joka muuten ei koskaan ollut ylimielinen, näytti tänä iltana saaneen kummallisen halun uhmata vaaraa. Hän vain pudisti päätään hymyillen, ja seisoi paikallaan. Vieläpä hän nojautui laidan ylikin katsoen alas kiehuvaan, kohisevaan veteen.

Mutta Lucia tarttui hänen käsivarteensa ja tempasi hänet sillalta. Sitten hän torui häntä vahvasti hänen tyhmyydestään ja selitti, että hän jo samana iltana koettaisi saada Erikin hakkauttamaan sillan rikki, jottei kukaan enää saisi sitä päähänpistoa, että menisi henkensä kaupalla sille seisomaan.

Mutta siten toruessaan hän ihmetteli, oliko joku armelias voima ajanut Allan Bentickin morsiamen tuolle hengenvaaralliselle portaalle. Valkean kosken sylissä ei ollut mitään petosta, se olisi ottanut Annan nuoren elämän, mutta jättänyt tuon lämpimän sydämen luottamuksen ehjäksi ja sen rakkauden haavoittamattomaksi.

38.

Niinkuin Annan yhdessäolo sulhasensa kanssa oli tuottanut hänelle jotakin pettymyksen tapaista, niin kävi kirjevaihdonkin suhteen. Kesäillan valoisassa hämyssä oli pikku morsiamen kyllä helppoa kirjoittaa kaikesta, mitä hän ei ollut saanut sanoa, mutta saatuaan sitten Allanin vastauksen, ei se ollut sellainen, kuin hän oli odottanut.

Mutta hän löysi lohdutuksen syitä. Allan oli aina ollut tunnettu huonoksi kirjeiden kirjoittajaksi. Hän koetti myöskin ajatella niin, että Allan monessa kohdin oli aivan toisenlainen kuin hän. Hän ei ollut sen tapainen, että olisi puhunut tunteista, mutta eihän tuon äänettömyyden tarvinnut merkitä sitä, että hänellä ei niitä ollut; muutamilla luonteilla saattoi juuri tuollainen äänettömyys merkitä tunteen syvyyttä enemmän kuin monet sanat.

Hän oli niin hyvä häntä — Annaa — kohtaan ja ilmaisi sen omaan erikoiseen tapaansa:

"… Et saa asettaa minua niin korkealle kuin nyt teet", kirjoitti hän esimerkiksi kerran vastaukseksi Annan erittäin hellään kirjeeseen. "Minua pyörryttää ja minä putoan, ja minun lankeemukseni tulee sitä suuremmaksi, mitä korkeammalle sinä asetat minut, niin että kaikella muotoa anna minun seisoa rinnallasi maassa!"

Kyllä Anna olisi mieluummin halunnut helliä sanoja oman hellyytensä vastineeksi, mutta Allan oli se mikä oli, ja tämä vastaus oli luonteenomaista Allanille ja senvuoksi Anna oli tyytyväinen.

Allanin olento oli niin läpeensä toisenlainen kuin hänen, joka suhteessa eroten siitä, mihin hän tätä ennen oli tottunut, ja Anna tunsi vastustamatonta vetoa häneen ikäänkuin uuteen ja tuntemattomaan, houkuttelevaan maailmaan, josta hän odotti jotakin sanomatonta.

Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Allanilla oli, kuten hän sanoi, tuulta purjeissa ja hän saattoi jo joulun tienoissa tulla Västanforsiin morsiantaan noutamaan.

39.

Annalle, joka ei koskaan ollut ollut poissa kotoa ja jolla ei koskaan ollut mitään itsenäisyyttä, oli Tukholmaan-siirtyminen ja puuhailu omassa kodissa perinpohjainen elämänmuutos. Hänellä oli niin paljon uutta nähtävää ja uuteen mukautumista, mutta hän näki kaiken ikäänkuin jossakin oudossa hohteessa ja hän eli kultaista aikaa, sillä hän oli antautuva ja Allan hellä.

Kyllä Allanilla oli paljon työtä, niinkin paljon, ettei hän aina ennättänyt kotiin aterioille, mutta iltaisin he olivat yhdessä ja sunnuntaisin hänellä oli suurin osa päivää vapaata.

Anna oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti kasvatettu sellaiseksi, ettei hän koskaan laiminlyönyt kirkkoon-menoa, jos hän vain suinkin voi sinne päästä, ja tämän tavan hän piti muuttumattomana naimisiinmenonsakin jälkeen. Ensimmäisinä sunnuntaina Allan seurasi hänen mukanaan, ja Anna piti sitä aivan luonnollisena seikkana. Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Allan eräänä kauniina aurinkoisena sunnuntaina ehdotti, että he lähtisivät kirkkoon-menon sijasta hiihtämään.

— Näes, kun tekee ankarasti työtä koko viikon, on ihanaa olla vapaana ja oikein reutoa sunnuntaina, selitti hän.

Annahan saattoi sen kyllä käsittää, mutta kuitenkin? Allan ei hellittänyt, vaan houkutteli, ja lopulta Anna myöntyi.

— Voimmehan mennä iltakirkkoon päivällisen jälkeen, sanoi hän.

— Niin kyllä, jos meitä haluttaa, myönsi Allan.

Mutta päivällisen jälkeen he olivat pitkän aamupäiväretken johdosta niin väsyneitä, että ei ollut juuri houkuttelevaa ruveta pukeutumaan ja mennä ulos jälleen. Allan sytytti sikarin ehdottaen, että Anna sen sijaan lukisi hänelle jotakin, sehän oli kai yhtä hyvä.

Anna antoi taasen suostutella itsensä. He istuivat niin lämpimästi ja kodikkaasti eikä Annalla ollut kylliksi yritteliäisyyttä nousta Allanin toivomusta vastaan. Hän luki hänelle palasen eräästä hengellisestä viikkolehdestä, mutta kun hän lopetti ja katsoi Allaniin, nukkui tämä tuolillaan. Anna tuli hieman noloksi, mutta kun Allan samassa heräsi ja otti tilanteen hullunkuriselta kannalta, huomasi Anna parhaaksi tehdä samoin.

Kun Allan seuraavan kerran esitti aamupäiväretkeä kirkkomatkan asemesta, ei Anna tahtonut myöntyä.

— Kaipaan niin kirkossa-käyntiä sunnuntaina, sanoi Anna pyytävästi.

— Silloin en tahdo estää sinua menemästä, sanoi Allan suostuvasti. Mutta kun minä kaipaan yhtä paljon ulkona olemista, kun minulla on siihen aikaa, toivon sinun suovan anteeksi, etten tule kanssasi, kun tänään on niin kaunis ilma.

Anna tuli pahoilleen ja koetti taivutella Allania. Hehän voivat mennä ulos kirkon jälkeen, hehän voivat kävellä sitten koko päivän. Mutta ei, Allan ei antanut suostutella itseään, hän keskeytti hieman kärsimättömästi, mikä pahoitti Annan mieltä. Hän luopui enemmistä pyytelemisistä ja meni yksin kirkkoon, mutta hän ei voinut sisimmässään päästä kylliksi tasapainoon hyötyäkseen kirkossa-käynnistään. Hän kaipasi Allania viereltään ja kaipasi sitäkin, ettei ollut hänen kanssaan siellä ulkona metsässä, missä Allan nyt kulki yksin lumisilla, aurinkoisilla teillä. Miksei hän saattanut tulla ensin kirkkoon hänen kanssaan, niin he olisivat sitten menneet yhdessä taas, ajatteli Anna murheellisena. Silloin hänellä olisi ollut, hyötyä ensin kirkosta ja sitten kävelystä, nyt häneltä meni kaikki hukkaan. Ettei Allan ollut voinut ymmärtää sitä, pahoitti häntä.

Mutta kun he sitten tapasivat toisensa päivällisillä, oli Allan niin tyytyväinen päiväänsä, niin iloinen ja herttaisen leikillinen, että Annan paha tuuli häipyi. Hän luuli, ettei Allan ollut ehtinyt huomatakaan sitä, mutta siinä hän erehtyi. Hän huomasi sen varsin hyvin ja ymmärsi loukanneensa häntä kieltäytymällä lähtemästä hänen kanssaan kirkkoon. Mutta kun hän ei ollut halukas antamaan millään tavoin sitoa itseään, ajatteli hän, että oli parasta ajoissa totuttaa hänet olemaan kirkkomatkoilla ilman hänen seuraansa. Sillä mihin hän oli lempiviikkojen aikana vapaaehtoisesti alistunut, sitä ei oltu tarkoitettu ottaa miksikään tavaksi koko elinajaksi, ja mitä pikemmin Anna huomasi sen, sitä parempi.

Samoin oli heidän tyynien, kodikkaiden iltojensa laita. Ensi aikoina Allan oli ollut täysin tyytyväinen istumaan kotona kahden kesken Annan kanssa, ja tämä, joka silloin nautti onnen täydellisyyttä, ei uneksinutkaan sitä mahdollisuutta, että Allan enemmän kuin hänkään voisi kyllästyä ja toivoa mitään vaihtelua. Mutta eräänä iltana Allan tuli kotiin kertoen ostaneensa heille teatteripiletit.

— Tarvitsee joskus jotakin virkistystä, ja ajattelen, että sinua huvittaisi nähdä tämä kappale, se on kuulemma hauska ja hyvin viaton.

— Oi, ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä minun tähteni!

— Miksei? Senhän toki ansainnet.

Hän otti Annaa leuan alta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi, ja suuteli häntä.

— Välitän niin vähän huveista. Hauskinta mitä tiedän on istua täällä kotona sinun kanssasi, vakuutti Anna sydämellisesti.

— Siitäkin voi saada kyllikseen, sanoi Allan hieman lyhyesti, mutta lisäsi heti itseään säälivin äänin: vai niin, että sinä et välitäkään minun teatteripilettiraukoistani! Luulin tekeväni sinut niillä iloiseksi!

— Oi, et saa käsittää sitä noin! virkkoi Anna hätääntyen siitä, millä tavoin Allan ymmärsi hänen empimisensä. On niin herttaista, kun sinä tahdot hankkia minulle hauskuutta, mutta tahdon vain sinun ymmärtävän, ettei mikään, mitä sinä annat minulle, merkitse sinun itsesi rinnalla mitään.

Hän oli niin innokas vakuuttamaan Allanille sitä, minkä tämä niin hyvin tiesi, mutta mitä hän salaisesti juuri halusi hieman laimentaa.

— No, kuinka käy, jätetäänkö piletit käyttämättä? kysyi hän, vastattuaan parhaansa mukaan Annan rakkauden tunnustukseen.

Anna oli kasvatettu pitämään teatteria yleensä pahana eikä hän senvuoksi ollut halukas lähtemään. Mutta osaksi oli hänen luontoaan vastaan jättää käyttämättä sellaista, josta oli maksettu, ja osaksi hän ei hennonut kieltäytyä lähtemästä mukaan, kun Allan oli odottanut hänen tulevan iloiseksi. Niinpä hän siis lähti.

Kappale kiinnitti hänen mieltään, mutta siinä oli yhtä ja toista, joka loukkasi häntä, eikä hän voinut ymmärtää, miten Allan niin innokkaasti taputti käsiään.

— Pikku hanhi, en minä taputa tapauksen juonelle, vaan näyttelemiselle, selitti Allan vastaukseksi Annan heikkoon vastalauseeseen.

Kun he sitten söivät illallista ulkona, neuvoi Allan hänelle yhtä ja toista esim. että on vähempiarvoista, mitä näytellään, pääasia on kuinka näytellään.

Ääneti ja ihmetellen Anna kuunteli tätä ja muita maailmanelämän selviöitä, joista hän epäilemättä olisi tuominnut useimmat, jos joku muu kuin Allan olisi niitä esittänyt. Nyt hän tahtoi ymmärtää ja jos mahdollista tulla niistä vakuutetuksi voidakseen olla samaa mieltä kuin Allan, mutta se ei onnistunut.

Tämän ensi kerran perästä sattui usein, että Allan tuli kotiin teatteripiletit mukanaan tahi hänellä oli jotakin muuta huvia odotettavana, ja Anna meni mukaan, vaikkakin empien. Ollessaan yksin Allanin kanssa ja katsoessaan jotakin hyvää kappaletta saattoi hän nauttia hyvin paljon, mutta toisinaan Allan otti hänet mukaansa näytännöihin, missä kappaleen toiminta ja jotkut esiintyjät vaikuttivat häneen epämiellyttävästi. Siinä seurassa, mihin Allan hänet vei, hän ei aina viihtynyt. Joistakuista hän saattoi pitää aika paljon, mutta yleensä hän tunsi itsensä heidän joukossaan vieraaksi. Ja se oli hänestä ikävää, sillä hän tahtoi niin mielellään viihtyä Allanin ystävien joukossa.

— Luulen, etten halua lähteä tänä iltana mukaan, sanoi hän kerran.

— Miksi et?

— En pidä tuosta teatterista. Se on… minun mielestäni… halpamaista.

— En tahdo pakottaa sinua, sanoi Allan ystävällisellä äänellä. Voin pyytää jonkun muun sinun piletilläsi.

— Menetkö kuitenkin? kysyi Anna kainosti, sillä hän oli puolittain toivonut, ettei Allan tahtoisi mennä ilman häntä.

— Tietysti minun on ikävää jättää sinut, mutta kun et tahdo tulla mukaan, niin…

Sinä iltana Anna muutti mieltään ja meni mukaan, mutta häntä ei kiusannut ainoastaan se henkinen ilmapiiri, johon hänen oli mahdotonta mukautua, vaan sekin, että Allania askarruttivat seurueen muut jäsenet enemmän kuin hän.

— Olisin yhtä hyvin voinut olla kotona, hän ei olisi kaivannut minua, ajatteli hän itseäänsäälivin tuntein.

Seuraavalla kerralla hän todellakin jäi kotiin, ja niin tapahtui sitten yhä useammin.

Allan näytti pikemminkin tyytyväiseltä kuin tyytymättömältä. Puoleksi hellästi, puoleksi leikillä hän sanoi häntä "Valkoliljaksi, joka pelkää tulevansa maailman turmelemaksi", suuteli häntä aina ennen lähtöään, mutta ei näyttänyt koskaan epäröivän lähtemästä, ja se teki Annan sydämelle kipeämpää, kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.

Vähitellen kävi harvinaiseksi, että Anna lähti mukaan, mutta Allan meni usein. He olivat harvoin kotona kahden kesken, ja kun niin tapahtui, oli Allan haluton ja vähäpuheinen tai syventyi johonkin kirjaan.

40.

Kun Allan oli ulkona, odotti Anna aina häntä kunnes hän tuli kotiin. Allan piti sitä hyvin pahana, sillä tietoisuus siitä tuntui jonkinlaiselta siteeltä ja pakotti hänet kotiin joskus aikaisemmin kuin hän tahtoi. Hän koetti saada Annan luopumaan tuosta vaivalloisesta tavasta, mutta Anna piti tuollaiset yritykset Allanin huolenpitona hänestä ja vakuutti, ettei valveilla-istuminen, häntä lainkaan vaivannut, päinvastoin hän piti siitä paljon enemmän kuin maata panosta.

Allan ei hennonut sanoa hänelle suoraan, että hän itsensä tähden ei soisi Annan odottavan, ja häntä kiusoitti, ettei Anna itsestään voinut sitä käsittää.

Allan oli intohimoisesti vapauttarakastava luonne. Kun senvuoksi hänen vaimonsa seura ei enää ollut kylliksi hänelle, etsi hän muiden seuraa, mutta kuri hänellä tätä tehdessään oli epämieluinen tunne siitä, että hän laiminlöi vaimoaan, suututti häntä, ei itsensä tähden, vaan Annan, koska tällä hänen vaimonaan oli oikeutettuja vaatimuksia häneen. Se seikka, ettei Anna koskaan sanoin pitänyt kiinni oikeuksistaan, ei lauhduttanut häntä ollenkaan, pikemmin päinvastoin. Hän olisi pitänyt avoimesti lausuttuja nuhteita parempana kuin tuota marttyyri-ilmettä, joka alkoi yhä tavallisemmin näkyä Annan kasvoissa ja joka ärsytti Allania niin, että hänen oli toisinaan vaikea hillitä itseään vaimolleen kuohahtamasta.

Hillitty suuttumus ilmeni kuitenkin joskus hänen lyhyessä käytöksessään ja kylmäkiskoisuudessa, joka koski Annaan sanomattomasti eikä suinkaan vähentänyt hänen raskasmielisyyttään. Mutta hänessä ei ollut kuitenkaan vielä herännyt mitään epäilyä Allanin rakkauden suhteen. Toisinaan Allania liikutti Annan luottamuksen järkkymättömyys, mutta pahimpina hetkinään hän ajatteli sen merkitsevän typeryyttä, ja hän ärtyi siitäkin.

Vihdoin kuitenkin tuli kuin äkkiyllätyksenä heille kummallekin tuo välttämätön hetki, jolloin Annan silmät aukenivat, ja hänen luottamuksensa sai iskun. Se tapahtui eräänä iltana kun Allan tuli tavallista myöhemmin kotiin ja tapasi Annan täysissä pukimissa häntä odottamassa. Allan oli juonut enemmän kuin sieti, mutta sitä Anna ei huomannut, sillä hänen ryhtinsä oli täysin vakava, hän liikkui vapaasti eikä hänen puheessaan ollut mitään sammaltavaa tai sotkuista.

Kuten Allan kerran leikillään oli sanonut Lucialle, oli hän hyvin paha juovuksissa ollessaan. Tuo paha juomapää vaikutti nyt, että kun hän tapasi vaimonsa vielä jalkeilla, hänet valtasi hillitön viha.

— Miksi et makaa? kysyi hän viiltävän terävästi Annan pelästynyt ilme tuon odottamattoman töykeän puhetavan kuullessaan ja hänen hiljainen, soperteleva selityksensä siitä, ettei hänellä ollut mitään lepoa ennenkuin Allan oli kotona, lisäsi vain tämän vihaa.

— En suvaitse enää sitä, että istut valveilla minua odottamassa. Tuntuu sietämättömältä tietää sinun tekevän niin. En kärsi mitään vakoilua, sanon sinulle.

— Mutta… eihän… eihän se sitä ole! sammalsi Anna.

— Eikö ole? No mitä se sitten on? Haluat vain huvin vuoksi tervehtiä minua noine kalpeine marttyyri-ilmeinesi ikäänkuin moittien siitä, että olen ollut liian kauan ulkona. Tahdot tietysti, että minun pitää alituisesti istua kotona ja hyväillä sinua. Mutta sitä ei kukaan mies ajan pitkään kestä, ja minä kaikkein vähimmin.

Hän kaatoi kiivaasti vettä lasiin, vei sen huulilleen, mutta nakkasi sen taas aika vauhtia pois.

— Sanon sinulle, kumpi meistä kahdesta on marttyyri, jatkoi hän samalla kiihkeällä äänellä, unohtaen kaiken hienouden, — minä se olen etkä sinä. Sinut heitettiin minun jälkeeni, niin että minun oli pakko ottaa sinut. Etkä sinä tietysti käsittänyt mitään, vaan teit parhaasi sitoaksesi minut auttamattomimmin. Eikä sinulla nyt ole älyä tyytyä olemaan rouvana, vaan tahdot sitoa vapauttani ja istua kotona itkemässä silloin kun minä haluan olla ulkona ja pitää hauskaa. Siitä voi raivostua!

Annan sydän oli lakata lyömästä ja hän tunsi kylmenevänsä.

— Kuka heitti minut sinun jälkeesi? sai hän vavisten sanotuksi.

— Pater ensinnäkin. Ja Erik ja… no niin, se on sama. Aasi olin, kun välitin heistä. Mitä minä muuta tahdoin kuin leikkiä kanssasi ja ilahduttaa sinua, mutta sinun piti tietysti ottaa se todeksi, mitä ei kukaan pyytänyt sinua tekemään. Ja minä, senkin aasi, ajattelin, että voinhan ottaa sinut, kun en kuitenkaan koskaan voisi saada…

Tässä hän keskeytti uudelleen. Mutta hänen silmissään salamoi ja säihkyi, ja sitten hän kivahti taasen raivoissaan:

— Inhoan olla sidottuna, ja inhoan kaikkea, mikä minua sitoo!

Anna ei voinut katsoa häneen seisoessaan siinä painautuneena seinää vasten ja molemmin käsin puristaessaan sohvan selustaa, ikäänkuin olisi siitä hakenut suojaa ja tukea.

Ensimmäisen kerran koko purkauksensa kestäessä Allan katsoi Annaan.

— Miksi olet vaiti? Miksi et toru? Olisi helpotus, jos tekisit niin.
En saata sietää tuota marttyyriutta, tuota koiran kaltaista nöyryyttä.

Hän keskeytti, sillä Anna oli yht'äkkiä nostanut päänsä ja katsoi häneen. Tuo tallattu mato nousi vihdoinkin.

— Menitkö vastoin tahtoasi kanssani naimisiin?

— Menin kyllä, vastasi Allan sellaisella epähienoudella, mihin hän selvänä ei koskaan olisi tehnyt itseään syypääksi.

— Minkätähden?

Annan kalpeat huulet muodostivat vaivoin sanan.

— Niin, sanoppas! Mutta se on tehty eikä sitä voi muuttaa. Nyt minä menen maata.

Oli aivan kuin hän olisi yht'äkkiä saanut aavistuksen tämän kohtauksen kohtalokkaisuudesta, ja kun hän tunsi itsensä kykenemättömäksi korjaamaan sitä, minkä oli särkenyt, totteli hän mielijohdetta mennä pois kaikesta. Hän meni makuukammioon, paiskaten mennessään oven kiinni, kiskoi vaatteet yltään, heittäysi vuoteeseen ja nukkui.

Mutta hänen pikku vaimo-parkansa seisoi toisessa huoneessa ja ihmetteli, oliko se, mitä hän äsken oli kokenut, todellisuutta vai kauheaa unta.

Ensin hän seisoi jäykkänä tuijottaen oveen, josta Allan oli hävinnyt, mutta vähitellen hän heräsi horteestaan ja hänelle alkoi selvitä, mitä oli tapahtunut.

Vavisten hän vaipui tuolille koettaen ajatella. Kun se viimein onnistui, olivat ajatukset katkeria ja tuhoisia. Mitä Allan oli kiihkeässä mielenkuohussaan sanonut, se heitti valoa yhteen ja toiseen asiaan, jonka hän oli hämärästi tuntenut selvittämättä sitä itselleen. Hän muisti seikan toisensa jälkeen, jonka hän oli selittänyt sydämensä mukaan, mutta jonka hän nyt ymmärsi kokonaan toisin.

Hän oli kuormana rakastamalleen miehelle. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä. Hänhän oli itse sanonut sen hänelle.

Voiko antaa hänelle katkerampaa maljaa? Pitikö hänen todellakin tyhjentää se? Eikö ollut mitään mahdollisuutta torjua sitä pois? Yksi halu nieli kaikki muut hänen tuskaisen sydämensä toiveet, halu vapauttaa Allan.

Mutta kuinka se voisi tapahtua? Kuolema ei ollut hänen vallassaan ja avioero oli väärin.

— Oi, Jumala, mitä minun pitää tehdä, mitä saan tehdä?

Hän nousi ja käveli lujasti yhteenpuristetuin käsin muutamia askeleita. Mutta jalat vapisivat hänen allaan, ja hän vaipui polvilleen sohvan eteen painaen otsan käsiinsä. Rukoilla hän ei vielä osannut, ristiä vain kätensä tuskassa ja kärsiä.

Hän tahtoi pois Allanin luota. Mutta mihin hän voisi mennä? Ei kotiin.
Vanhemmat nuhtelisivat häntä ja Allania ja lähettäisivät hänet takaisin
Allanin luo.

Hän ei voinut nähdä häntä enää, ei voinut! Häntä värisytti muistaessaan
Allanin katseita ja sanoja ja ääntä.

Nyt hän kyllä nukkui. Viereisessä huoneessa oli niin hiljaista. Hän kohotti päätään ja kuunteli kiivaasti sykkivin sydämin. Hänhän oli tuolla sisällä, ovi vain oli heidän välillään! Hän saattoi tulla hänen luokseen koska tahansa. Silmitön kauhu valtasi hänet, hän koetti nousta, mutta oli liian heikko.

Sitäpaitsi, mihinkäpä hän saattoi paeta? Yksin keskellä yötä?

Hän koetti tulla järkiinsä ja sanoi itselleen, ettei Allan voinut tehdä hänelle pahempaa kuin hän jo oli tehnyt. Eihän hänen senvuoksi tarvitsisi olla peloissaan vaikkapa hän tulisikin.

Hän painoi kylmät kätensä jyskyttäville ohimoilleen. Sydän takoi mielettömästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Huomattuaan sen, tuotti se hänelle vain toivon kipinän — mitä, jos se halkeaisi, ja hän saisi kuolla!

— Oi Jumala, suo minun kuolla, suo minun kuolla!

Hän oli hiljaa nojaten päätään sohvan pehmeään tyynyyn, hienoimpaan, Lucian kuuliaislahjaan, josta hän kerran oli tullut niin iloiseksi ensimmäisenä kuuliaispäivänään. Nyt hän ei sitä huomannut, ja jos hän olisi sen huomannut ja muistanut, miten huimaavan onnellinen hän oli ollut sinä aikana, olisi hän tuntenut vain elämän ivan.

— Oi Jumala, Jumalani, päästä minut olemasta hänen kuormanaan! Vapauta hänet minusta millä tavoin sinä tahdot, kunhan vain sen teet!

Hän alkoi voida rukoilla tuossa upottavassa kuohussa, joka nieli hänet. Ja hänen rukoillessaan tuli ajatuksia, jotka olivat pimeässä opastavan valon kaltaisia. Ei hän jaksanut niitä seurata, hän saattoi vain vaipua kärsimykseensä katse kohotettuna ylös niihin päin.

Ehkä Allan tarvitsi jonkun kuorman. Sekoittamaton onni ei aina ole parhaaksi. Hän tietysti tarvitsi kasvattamista, hän, kuten muutkin.

— Se on ehkä niin. Mutta, oi Jumala, anna hänelle sitten toinen kuorma, päästä minut olemasta hänen ristinään! rukoili hän vaikeroiden.

Silloin syttyi uusi tähti ikäänkuin vastaukseksi, tähti yliluonnollisen hohtava. Kuorman, joka rakastaa, täytyy voida muuttaa painonsa suurimmaksi siunaukseksi sille, jonka pitää sitä kantaa.

— Mutta kuinka, kuinka voin siten rakastaa, kun sydän vain verta vuotaa, ja kun kärsin? valitti tuo haavoitettu sydän-parka. Ristinä oleminen on suurin risti, en jaksa sitä kantaa. Anna minun kuolla!

"Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä. Oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestä!"

Hiljaa ja vastustamattomasti kuin valo tunkivat nuo sanat tuon ahdistetun sielun pimeään.

Sävyisä ja nöyrä sydämestä! Siinä oli salaisuus, siinä oli keino, siinä oli opetuslapsen läksy, jonka hän oli saanut opittavakseen.

Hänen lapsuutensa mieli virsi tuli hänelle mieleen:

    "Puhtahaks' minut, Herra, sä luo,
    Harhasta pois ota, helmahas tuo!

    Alttiiksi tee minut kulkemahan,
    Minne sä viet, mun Vapahtajan."

Minne sä viet! Jumalan kanssa hän oli tekemisissä tässä niin vaikean vaikeassa! Jumalan kanssa ennen kaikkea. Hänen kätensä ojensi hänelle tämän katkeran maljan, hänen kasvojensa edessä hän saisi sen tyhjentää. Jumala katsoi häneen vahvassa rakkaudessaan, joka ei säästä, mutta joka ei myöskään koskaan petä. Ehkäpä hän juuri tämän vaikean tuskan avulla luo häneen uuden sydämen.

Ja kaikkien niiden todistajain joukko, jotka olivat kieltäneet itsensä ja maailman etsiäkseen sitä, mikä on ylhäällä, ne katsoivat häneen ja huusivat hänelle rohkaisevasti: Kestä!

Hän veti pitkän, vapisevan huokauksen. Hän tiesi nyt, että hän tahtoi kestää, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Hän saattoi vain olla hiljaa hänen edessään, joka on sävyisä ja nöyrä sydämestä ja joka opettaisi häntäkin tulemaan sellaiseksi.

Anna ei työntänyt vaikeaa maljaa luotaan, vaan rukoili kuuliaisuutta voidakseen sen juoda. Ja hän otti kantaakseen kuormista vaikeimman, olla itse ristinä.

— Mutta, Isäni, rakas Jumalani ja Isäni, jos minun pitää olla hänen taakkanaan, niin tee minut hänelle siunaukseksi! Ole minun kanssani, ole minun kanssani!

Hän lepäsi hiljaa rukouksessa kärsimyksineen, ja tunnit kuluivat.

41.

— Anna, missä olet? Oletko täällä?

Anna nousi ylös vavisten. Makuuhuoneen avonaisesta ovesta lankeavassa valossa, joka kajasti viereiseen huoneeseen, näkyi Anna epäselvästi Allanin etsiviin silmiin. Hän seisoi pimeässä nurkassa, mutta Allan erottui selvästi valoisaa taustaa vasten.

Allan kuuli Annan liikahtavan. Hän katsoi sinne päin ja huomasi hänet.

— Miksi et tule ja pane maata?

Kun ei Anna vastannut eikä tullut häntä vastaan, meni Allan hänen luokseen, otti häntä olkapäistä kiinni ja katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa.

Allan oli nukkunut sikeästi useita tunteja ja oli nyt taasen oma itsensä.

— Ethän toki pelänne minua? sanoi hän ystävällisesti. Säikytin varmaankin sinua illalla? Sinä pidit ehkä totena, mitä pötyä minä puhuin? Piditkö?

— Pidin, kuiskasi Anna.

— Sellainen pikku tyhmeliini! Etkö huomannut että olin päissäni?
Olin juonut liian paljon ja minä olen paha juovuspäissäni. Mitä mies
semmoisessa tilassa puhuu, siihen ei koskaan pidä kiinnittää huomiota.
Etkö voi sitä ymmärtää?

Anna katsoi häneen ihmeissään, voimatta seurata tätä käännettä. Allan piti joutavana sitä, mikä hänelle yön taistelun aikana oli merkinnyt Jumalan maljan vastaanottamista elinaikaisine suruineen.

— Oletko suuttunut minuun? kysyi Allan. Hän oli koko ajan puhunut hyvin ystävällisellä äänellä, kuten pelästyneelle lapselle, jota tahdotaan rauhoittaa ja sovittaa.

Anna mietti ennenkuin vastasi.

— En, sanoi hän sitten.

— Annatko minulle anteeksi?

Taasen Anna mietti. Oliko siinä jotakin anteeksiannettavaa? Voiko Allan sille mitään, ettei hän rakastanut, ettei koskaan ollut sitä tehnyt? Voiko häntä moittia siitä, että hän oli uhrautunut sille, minkä katsoi kunnian vaativan? Voiko hän sille mitään, että hän — Anna — oli sellainen, ettei hän jaksanut kantaa sitä, että tiesi olevansa uhrautumisen esineenä?

— Siinä ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän hiljaa.

— No sitten!

Hän suuteli Annaa ja veti hänet lempeän väkivaltaisesti valoisaan makuuhuoneeseen.

— Silloin olemme jälleen ystäviä, ja tuo ruma yöllinen kohtaus on unohdettu? Nyt sinun pitää panna maata ja nukkua. En tahdo, että tulet sairaaksi, ymmärrätkö, sanoi hän hellästi.

Anna ei erehtynyt nyt, kuten ennen, pitämään ystävällisyyttä rakkautena, mutta se lievensi kuitenkin hänen kipeimmin polttavaa tuskaansa ja teki mukautumisen hänelle mahdolliseksi.

Allan uskoi, mitä tahtoi uskoa ja luuli senvuoksi, että kaikki oli taasen hyvin, kun Anna, väsyneenä mielenliikutuksesta ja surusta, nukkui pää painuneena hänen rinnalleen ja hänen käsivartensa ympäröimänä.

Allan miltei tunsi hieman halveksumista Annaa kohtaan sentähden, että tämä niin helposti antoi lepyttää itsensä. Hän ei tiennyt Annan olevan sellaisen, että hänen oli mahdotonta elää kenenkään kanssa epäsovussa.

42.

— Lähdetkö mukaan kirkkoon?

Anna seisoi juuri valmiina lähtemään ulos sunnuntaiaamuna ja huomasi kummastuksekseen Allanin ottavan takin päälleen, ikäänkuin aikoen lähteä mukaan.

— Lähden. Enkö saa lähteä? Menetkö mieluimmin yksin?

Anna ymmärsi, että Allan lähti vain hänen tähtensä. Hän oli ollut niin erikoisen ystävällinen tuon yön jälkeen, ja Anna, joka ymmärsi, että hän tahtoi poistaa sen vaikean muiston, ei ollut työntänyt häntä pois, vaikka mikään ei voinutkaan tehdä olemattomaasi sitä, mikä oli tapahtunut. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Allan oli sanonut hänelle totuuden, ja hän koetti totuttautua siihen tietoisuuteen, ettei hän omistanut hänen rakkauttaan. Se oli niin mahdottoman vaikeaa, ja se kävi päinsä ainoastaan Jumalan kasvojen edessä. Senvuoksi hän alinomaa etsi siihen tilaisuutta. Parhaiten hän löysi sen yksinäisyydessä. Senvuoksi hän omasta puolestaan olisi mieluimmin mennyt kirkkoon yksin. Mutta ehkä Allan voi hyötyä sinne menosta, mikä syy hänen haluunsa sitten lienee ollutkin. Siitä syystä Anna tahtoi mieluummin, että Allan tulisi mukaan kuin että hän — Anna — menisi yksin, senvuoksi hän ei mielestään sanonut muuta kuin totuuden vastatessaan olevansa iloinen saadessaan hänet mukaan.

Hänellä oli vaikea hetkensä kirkossa tänään. Tavallisesti hänellä ei muulloin ollut sellaisia täällä. Mutta hän oli niin tietoinen vierustoveristaan ja se askarrutti niin hänen ajatuksiaan, ettei hän nähnyt Jumalan kasvoja.

— Miksi et laulanutkaan tänään? Tiedäthän, että menen kirkkoon kuullakseni sinun ääntäsi virren veisuussa, sanoi Allan, heidän ollessaan kotimatkalla.

Tuo ystävällisen leikillinen tapa, josta Anna ennen oli pitänyt niin paljon senvuoksi, että hän oli pitänyt sitä naamiona, jonka taakse Allan oli kätkenyt todelliset, syvät tunteensa, kiusasi häntä nyt, kun hän ymmärsi, että se peittikin tunteen puutteen.

— Teetkö vieläkin niin?

— Totta kai. Eihän sinun äänesi tietääkseni ole kadottanut sointuaan.

Allan oli huomannut Annan lyhyessä kysymyksessä piilevän väkinäisyyden ja hän koetti lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, mutta Anna piti päätään niin, että hatunlaita oli tiellä.

Allanin silmäkulmat rypistyivät ja hän näytti muutaman sekunnin ajan huolestuneelta, sillä hän aavisti, mitä Anna ei tahtonut sanoa, nimittäin että hän oli ollut liian alakuloinen laulaakseen.

Ettei hän nyt voinut päästä irti tuon onnettoman yön vaikutelmasta! Mutta hän ajatteli siten paremmin auttavansa häntä pääsemään siitä, että hän itse oli olevinaan, niinkuin olisi unohtanut sen. Senvuoksi hän alkoi puhella tavalliseen, huolettomaan tapaansa kaikesta muusta. Ja ellei hän karkoittanutkaan Annan surua, sai hän hänet pian ainakin ulkonaisesti näyttämään vähemmin surulliselta.

Allan ei voinut olla huomaamatta muutosta joka oli Annassa tapahtunut ja joka ei näyttänyt tahtovan poistua. Anna ei koskaan työntänyt luotaan Allanin lähestymistä, ja hän otti vastaan hänen hyväilynsä ja hänen huomaavaisuutensa luonteenomaiseen hiljaiseen arvokkaaseen tapaansa, mutta hän ei vastannut niihin kuten ennen. Ja hän oli hyvin kalpea ja hiljainen.

— Sinun pitää reipastua! Sinä et saa tulla liian liljan-valkoiseksi! sanoi Allan katsoen häneen niin huolestuneen näköisenä, että vaikka Anna oli varmasti vakuutettu, ettei omistanut Allanin rakkautta se sai kuitenkin hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja kalpean posken punoittamaan.

43.

— Allan, minun pitää saada tietää jotakin.

— Mitä sitten?

Anna lepäsi sohvalla erittäin väsyneenä ja heikkona, ja Allan oli juuri ollut häntä katsomassa ja näkyi nyt aikovan ottaa aikaa istuakseen hetkisen hänen luonaan.

— Kuka se oli, jota sinä et voinut saada?

Se kysymys ei ollut antanut Annalle tuon yön jälkeen rauhaa. Hän oli miettinyt, tehnyt huomioita ja arvaillut sinne ja tänne, mutta tuloksetta. Nyt se pakottautui ensi kertaa esiin sanoina.

Allan säpsähti kysymystä, ikäänkuin se olisi pistänyt häntä.

— Olenhan sanonut sinulle, ettet saa ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä silloin yöllä puhuin. Luulin, että olit totellut minua.

— Ymmärrän sinun katuvan, että sanoit tuota kaikkea, ymmärrän, ettet tahtonut loukata minua etkä koskaan olisi tehnyt sitä, ellet… jos olisit ollut… oma itsesi. Mutta ymmärrän myöskin, että mitä silloin sanoit, oli totuus.

Allan teki kiivaan liikkeen tahtoen väittää vastaan, mutta Anna ehkäisi hänet tuolla hiljaisella, vastustamattomalla arvokkuudella, joka aina oli ollut hänen olennossaan, mutta joka viime aikoina oli esiintynyt selväpiirteisesti.

— On parempi katsoa totuutta kasvoihin kuin sekoittaa sitä, sanoi hän. Olisi ollut parasta, että olisin saanut tietää sen alusta alkaen, sillä silloin en koskaan olisi suostunut sitomaan sinua.

Tässä hänen äänensä tuli kiihkeäksi, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi tyynesti.

— Se nyt on niinkuin on eikä sitä voi muuttaa. Siitä on nyt tehtävä mahdollisimman parasta. En saa vain mitään rauhaa… minun täytyy vain alati miettiä, kuka se on, jonka olisit tahtonut, mutta et saanut.

Hän katsoi rukoilevasti Allaniin, ja hänen katseessaan oli myös ilme, joka pani Allanin aavistamaan, että hänen oli onnistunut kohota luonnollisen mustasukkaisuuden yläpuolelle, jopa siinä määrin, että voi tuntea sääliä häntä — Allania — kohtaan.

Mutta Allanin kasvot olivat jäykät, eikä Anna voinut lukea niistä.

— Mitä varten sinun pitää se tietää? kysyi hän lyhyesti.

— Luulen, että olisi parempi, jos saisin sen tietää. Nyt tunnen salaisuutesi jonakuna lähelläni olevana tuntemattomana, pimeään kätkettynä… Ja sitten on toinen seikka: Sinulla on samantapainen suru kuin minulla. Tuntisin oman suruni keveämmäksi, jos saisin jakaa sinun surusi. Ellet voi antaa minulle rakkauttasi, etkö voi kuitenkin antaa luottamustasi.

Hän katsoi Allaniin niin surullisesti ja herttaisesti, kuin voi vain se, joka yksinään on taistellut ja myös voittanut itsensä.

Allan oli toisinaan sanonut, että Anna oli liian hyvä hänelle, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut sitä niinkuin tällä hetkellä.

Hän ei löytänyt sanoja vastaukseksi, eikä se nimi, jota Anna kysyi, ollut koskaan ollut hänen ajatuksistaan siinä määrin pois pyyhkäisty kuin nyt.

— Tunnenko minä hänet? kysyi Anna.

Allan nousi ylös kiireesti ikäänkuin olisi tahtonut mennä pois hänen luotaan, mutta Anna tarttui molemmin käsin hänen käteensä pidättäen hänet. Allan näki, että hän oli päättänyt saada tietää hänen salaisuutensa. Allan ihmetteli, mitä sen kyseleminen nyt hyödytti, sillä se kuului menneisyyteen, sen hän tunsi. Mutta ei olisi helppoa saada Annaa sitä uskomaan. Sillä kun hän kerran oli saanut jonkin käsityksen, pysyi se hyvin lujassa.

— Tunnenko minä hänet?

— Sinä osaat olla, kun niikseen tulee, hyvin itsepäinen!

Anna vahvisti hänen väitteensä uudistaen kysymyksensä.

Allan huomasi turhaksi koettaa pidättää häntä. Mutta Allan ei pitänyt siitä, että häntä pakotettiin, ja hänen äänensä oli tyly, kun hänen piti antaa vastauksia, jotka vain olisivat omiaan yhä auttamattomammin eroittamaan Annan hänestä.

— Sinä et ainoastaan tunne häntä, vaan pidät hänestä hirveän paljon.

Annan silmät suurenivat, hän koetti arvailla ja arvasikin.

— Onko se… Lucia?

Se oli hän.

Anna oli innoissaan kohottautunut puoleksi ylös, nyt hän painui takaisin sohvan pieluksille.

Äänenpaino, jonka Allan oli pannut verbin imperfektiin, jäi Annalta huomaamatta, mutta hän tunsi kuitenkin helpotusta. Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi hänen mielestään oli niin paljon parempi, että se oli Lucia kuin että se olisi ollut joku muu.

— Minkätähden et voinut saada häntä? kysyi hän muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen.

Allan epäröi, mutta vain muutamia sekunteja. Anna oli pyytänyt hänen luottamustaan, hän saisi sen. Hän oli varma siitä, että jos Lucia olisi tiennyt heidän tilanteensa, hän olisi luvannut hänen kertoa Annalle tarinansa. Senvuoksi hän teki sen.

Anna kuunteli unohtaen rakkaimman ystävänsä surun tähden oman surunsa.

— Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kärsi mitään sellaista!
Hänhän on aina niin iloinen.

— Siinäpä juuri on tuo hänessä oleva suuremmoisuus, sanoi Allan.

Anna makasi hiljaa ja mietti. Sitten hän käänsi katseen mieheensä.

— Kertoiko hän sen sinulle vastaukseksi kosintaasi?

— En ole koskaan häntä kosinut.

— Etkö? Mutta kuinka sitten voit tietää, että hän ei ole lohduttautunut?

Allan kohautti olkapäitään.

— Sellaisen tuntee, sanoi hän.

Anna seurasi omaa ajatuksenkulkuaan. Allan olisi ehkä voinut saada Lucian, jos hän olisi kosinut. Varmasti olisikin. Hän olisi voinut voittaa hänet nyt, jos hän olisi vapaa. Hän tuli tästä ajatuksesta hyvin kalpeaksi, ja hänen silmiinsä tuli tuskainen ilme.

Levottomana hänen kasvojensa muutoksesta Allan kumartui hänen puoleensa.

Annan tuska kävi liian suureksi hänen voidakseen hillitä sitä. Hän katsoi tuskaisena Allanin kasvoihin ja kohotti lujasti yhteen puristetut kätensä häntä kohti.

— Oi Allan, Allan! vaikeroi hän.

— Mikä sinun on, rakas? kysyi Allan pelästyneenä ja otti hänen kätensä omiinsa.

— Olen teidän kummankin tiellä. Teidän kahden, joita rakastan eniten kaikista. Juuri teidän tiellänne minun täytyy olla… niin kauan kuin elän.

Se kävi yli hänen voimiensa. Hän tarttui Allaniin kuin hukkuva, ja Allan otti hänet syliinsä. Sitten hän tunsi kuinka Anna herpautui ja kävi painavaksi. Hän pyörtyi.

44.

Kun Allan piti vaimonsa tajutonta olentoa sylissään, muistui hänen mieleensä yht'äkkiä, mitä Lucia oli kerran sanonut hänelle Annasta:

"Tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa menneensä naimisiin olematta rakastettu."

Hänellä oli ollut silloin toinen käsitys, nyt hän huomasi, että Lucia oli ymmärtänyt Annan olennon paremmin kuin hän.

Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa mihinkään mietiskelyyn. Hän teki kaikkensa herättääkseen pyörtynyttä, ja onnistuttuaan siinä, oli hänen ensi huolenaan varoa häntä enemmiltä mielenliikutuksilta. Senvuoksi hän karttoi koskettamasta sitä, joka oli järkyttänyt häntä. Sensijaan hän puhui hänen kanssaan jostakin muusta, joka kyllä oli omiaan johtamaan hänen ajatuksiaan pois kaikesta surullisesta ja tekemään hänet toivehikkaaksi ja iloiseksi. Sillä hän ymmärsi, ettei Annan pyörtymiseen ollut syynä yksinomaan mielenliikutus. Annan heikkous, joka lisääntyi levottomuutta herättävässä määrässä, teki Allanin hänen suhteensa hyvin huolelliseksi, ja hän omisti hänelle kaiken joutoaikansa.

Mutta Annaa itseään ei huolettanut hänen heikkoudentilansa, hän tuli siitä päinvastoin iloiseksi, sillä hän näki siinä mahdollisuuden saada kuolla. Olihan todennäköistä ja luultavaakin, että niin tulisi käymään, arveli hän.

Tämä toive, jonka hän salasi Allanilta yhtä huolellisesti kuin Allan salasi häneltä levottomuutensa, palautti hänelle Allanin seurassa jonkun verran hänen entistä iloisuuttaan. Hän tunsi äärettömän suurta huojennusta ja kiitollisuutta siitä mahdollisuudesta, ettei hänen enää kauan tarvitse olla Allanille taakkana.

Vaikk'ei hän enää, uskonut Allanin rakkauteen, uskoi hän yhä hänen sydämensä hyvyyteen, tuon sydämen, jonka täytyi kärsiä siitä tietoisuudesta, että Anna oli onneton. Senvuoksi hän tahtoi nyt näyttää tyytyväiseltä, jopa iloiseltakin, löydettyään sen toivomansa onnellisen päämaalin, joka teki tämän hänelle mahdolliseksi. Hän ajatteli niinkin, että kun hän kerran olisi poissa, tuntuisi Allanista paremmalle voida muistella häntä valoisana.

Hän oli hyvin pahoillaan siitä, että oli päästänyt Allanin nähden tuskansa valloilleen ja hän oli hyvin halukas poistamaan sitä vaikutusta, jonka hänen mielenpurkauksensa ja tuo pyörtyminen varmaankin olivat häneen tehneet. Senvuoksi hänkin puolestaan karttoi yhtä paljon kuin Allan koskettelemasta sitä aihetta, joka silloin oli häntä niin järkyttänyt.

Hänen suhtautumistaan Allaniin johti hellä hienotunteisuus, hän otti vastaan kaikki tämän huolenpidon ja ystävyyden osoitukset, vaikka ne häntä pikemmin vaivasivat kuin ilahduttivat, koska hän ei voinut pitää niitä rakkauden, vaan ainoastaan hyvyyden ilmauksina. Mutta Allanille tämä oli hyödyllistä, ja kun hän — Anna — olisi kerran poissa, tuntuisi Allanista hyvältä muistella, että hän oli ollut hyvä Annaa kohtaan.

Hänen rakkautensa puhdistui yhä enemmän ja lakkasi etsimästä omaansa tämän jokapäiväisen hienotunteisuuden harjoittamisessa. Vaikka hänen kasvonsa eivät kadottaneetkaan marttyyri-ilmettään, tuli niihin jotakin kirkastunutta, ja osaksi tästä syystä, osaksi koska Allanin itsessään täytyi tunnustaa, että Annalla nyt voi olla syytä tuntea itsensä marttyyriksi, tuo ilme ärsytti häntä nyt vähemmän kuin ennen, se saattoi joskus häntä liikuttaakin ja aiheuttaa hänelle todellisia omantunnonvaivoja.

45.

— Nyt, kun tulee kesä, pitää sinun päästä maalle, Valkolilja, sanoi
Allan eräänä kevätpäivänä.

— Saatko sinä vapautta tänä kesänä? kysyi Anna.

— Ehkä jonkun verran, mutta missään tapauksessa en pitkäksi aikaa.
Mutta vaikka minun pitää jäädä tänne, ei sinun silti tarvitse.
Tahtoisin lähettää sinut Västanforsiin mitä pikemmin sen parempi.

Hän pelkäsi Annan tekevän vastaväitteitä, sillä hän oli vakavasti huolissaan hänen terveydestään ja senvuoksi halukas saamaan hänet terveellisempään ilmanalaan, mutta hänen täytyi itsensä olla taipuisa lähtemään, jos se voisi vaikuttaa hyvää hänelle, sillä pieninkin mielenliikutus oli hänelle vahingollinen.

Anna ei tehnyt ollenkaan mitään vastaväitteitä vaan suostui heti Allanin ehdotukseen iloisena ja tyytyväisenä, mikä teki Allanin hieman noloksi. Hän ei ollut odottanut Annan niin mielellään jättävän häntä, ja Allaniin milteipä koski, kun hän näki, miten kerrassaan iloiseksi Anna tuli. Hän ei aavistanut Annan ilon johtuvan siitä ajatuksesta, että hän näin sai antaa Allanille ainakin joksikin aikaa vapauden. Annan mieleen ei johtunut, että Allan voisi kaivata häntä. Allan ei rakastanut häntä, ja nykyisessä sairaalloisuudessaan hän olisi hänelle vain vielä enemmän esteeksi ja vaivaksi. Senvuoksi hän oli iloinen saadessaan lähteä ja yhtä innokas kuin Allan, että se tapahtuisi pian.

Allan itse saattoi hänet Västanforsiin antaakseen Annan vanhemmille — ja omalle isälleen, tohtorille — tarkkoja määräyksiä siitä, miten Annaa olisi hoidettava.

Hän viipyi perillä vain yhden päivän, mutta sen päivän hän oli Annaa kohtaan niin hellän huolekas, huomio niin kokonaan kiinnitettynä häneen ja niin tarkka hänen parhaastaan, että hän teki kaikkiin aviomiehen esikuvan vaikutuksen.

Ei kukaan aavistanut tuota kummallista helpotuksen ja surun sekoitusta, joka täytti Annan mielen hänen miehensä lähdettyä, ei kukaan ymmärtänyt, että nuo ristiriitaiset tunteet ne tekivät, huolimatta Västanforsin vahvistavasta, puhtaasta ilmasta, hänen poskensa yhä kalpeammiksi ja ruumiinsa yhä väsyneemmäksi.

Oli niin ihmeellistä olla taasen kotona, asua vanhassa kammiossaan ullakolla ja muistella tyttöaikansa tunteita. Annasta tuntui, että hän oli elänyt kokonaisen elämän lähtien siitä päivästä, jolloin hän Allanin morsiamena oli jättänyt isänsä talon. Nyt hän oli täällä jälleen Allanin vaimona, jonka tämä oli saattanut tänne hellän levottomana ja huolekkaana. Kaikkihan oli pinnalta katsoen onnellista, mutta missä oli onni?

Se oli tuskaisan vaikeaa. Mutta Allanin tähden ei kukaan saanut aavistaa, että hänellä oli suru.

46.

— Oi, Lucia, niin ihanaa nähdä sinua taasen!

Anna nousi ylös nurmikolta, missä hän oli loikoillut pielus pään alla. Vanhemmat olivat molemmat poissa ompeluseurassa, senvuoksi Anna oli antanut väsymykselleen vallan, muutoin hän noudatti, huolimatta sairaan erikoisoikeudestaan, talon juurtunutta tapaa pysytellä jalkeilla. Tuntiessaan itsensä liian väsyneeksi hiipi hän toisinaan ylös huoneeseensa ja makasi siellä hetkisen, mutta hänestä tuntui silloin, että hän teki jotakin melkein luvatonta. Maata ja lojua ulkona, niinkuin hän nyt yksin ollessaan teki, se ei olisi koskaan vanhempien läsnäollessa johtunut hänen mieleensä.

— Aavistin, että olisit yksin kotona, senvuoksi sovitin tuloni nyt, sanoi Lucia ja vastasi sydämellisesti Annan syleilyyn.

Hän oli kaltaisensa, tuo Lucia, sama raikas olento, sama mukaansatempaava personallisuus, sama lumous katseessa. Annaa veti hänen puoleensa yhtä vastustamattomasti kuin aina, vaikka hän samalla tunsi rinnassaan pistoksen Allanin tähden. Allania ei totisesti voinut moittia senvuoksi, että hän piti Luciasta, häntä oli vain sääli.

— Rupea pitkäksesi jälleen, minä istuudun turkkilaiseen tapaan tähän ruohikolle viereesi, niin juttelemme.

Anna totteli. Hän makasi kyljellään käsi leuan alla katsellen ihastuneena, surumielisenä ja iloisena ystäväänsä.

Ensin he puhuivat Britasta ja Irenestä, jotka olivat yhdessä lähteneet Pariisiin, toinen mennäkseen hyvin edulliseen paikkaan sikäläisessä voimisteluopistossa, toinen opiskellakseen maalausta eräässä sikäläisessä atelieerissä. Kesän he viettäisivät eräässä Bretagnen kylpylässä. He kaksi pitivät yhtä, he olivat ystävyydessään erottamattomat, huolimatta erilaisista työaloistaan.

Sitten he puhuivat Gerdasta, joka oli Helsinglandissa naimisissa erään metsänhoitajan kanssa, ja Unosta, joka oli suorittanut tutkinnon ja oli nyt maailmaa kiertämässä kootakseen vaikutelmia ja aineksia kirjaansa — näytelmäänsä hän ei ollut koskaan julaissut —, Erikistä, joka kulki päivettyneenä ja tyytyväisenä ja vielä naimatonna Harjulla, Lucian nykyisistä oppilaista, Ebba Clareuksesta ja Jenningsin nuoremmista.

— On hyvin rumaa minun puoleltani, mutta en voi saada heitä kohtaan samaa mielenkiintoa, kuin minulla oli vanhempia täällä olevia oppilaitani kohtaan, sanoi Lucia, lämmin salaviittaus hymyilevässä katseessaan. Sen täytyy olla minun oma vikani, sillä ette te olleet rahtuakaan parempia kuin nuo pienet kiltit typykät, joita minulla nyt on.

Anna hymyili.

— Se on hyvin rumaa, myönsi hän, mutta se on virhe, jonka me vanhemmat oppilaat annamme sinulle täydestä sydämestämme anteeksi.

Näistä nuoremmista minulla ei ole tarpeeksi työtäkään. Ne ovat vain yhtenä läksykuntana. Senvuoksi on hyvä, että olen saanut kolme uutta toiminta-alaa ja yhden hyvin hyödyllisen ja mielenkiintoisen ystävyyden.

Annan silmät loistivat mielenkiintoa.

— Kerrohan!

— Alkaakseni sillä, jonka viimeksi mainitsin, niin on Disa Clareuksen ja minun välillämme ystävyyssuhde.

— Oletko lähemmin tuttu Disa-tädin kanssa? kysyi Anna, hämmästyneenä kuvitellessaan, että joku voisi murtautua tuon tädin olennossa piilevän jäykkyyden, ylhäisyyden ja luoksepääsemättömyyden muurin läpi.

Lucia nyökkäsi.

— En niinkuin koulutytöt ovat, niin että jutellaan kaikki toisilleen. Mutta toisin, enemmän täysikasvuisten tavoin. Ei Disa tiedä minusta paljoa enemmän nyt kuin tänne tullessani, mutta hän pitää huomattavasti enemmän minusta, ja se on pääasia.

— Niin, se on pääasia, toisti Anna ja katsoi alas ruohokkoon, niin että silmäluomet peittivät hänen silmänsä.

Mutta muutaman sekunnin kuluttua hän katsoi jälleen ylös.

— Mitkä ovat sinun kolme uutta toimintahaaraasi?

— Oikeastaan on vain yksi uusi, toiset kaksi ovat kehittyneet entisestään. Uusi on se, että autan tohtori Bentickiä menemällä kävelyretkilläni sille taholle, missä hänellä on joku potilas, josta hänen pitäisi tietää jotakin, mutta on liian laiska mennäkseen itse. Minä pistäydyn sisään, juttelen ja teen huomioitani ja kysymyksiä myös, ja menen sitten kotiin Forsin kautta ja annan raportit. Hän väittää, että minun huomiokykyni on valpas ja viisas, hänen omansa ollessa tylsynyt, ja senvuoksi minä huomaan sairaan luona käydessäni enemmän kuin mitä hän tekee, senvuoksi teen sekä sairaille että hänelle suuren palveluksen.

— Miten te tulitte ryhtyneeksi tuollaiseen yhteistyöhön? kysyi Anna huvitettuna.

— Aivan sattumalta. Tapasin hänet eräänä päivänä hänen ollessaan matkalla sairaan luo, jonka luona olin juuri ollut. Kerroin, mitä huomioita olin tehnyt ja miltä minusta tuntui. Hän piti sen viisaana ja ehdotti leikillään, että menisin hänen sijastaan joskus katsomaan hänen potilaitaan, niin että hän pääsisi siitä. Tein sen, aluksi leikilläni. Ja nyt siitä leikistä on tullut tottumus.

— Voin kuvitella, kuinka tervetullut sinä mahdat olla noihin mökkeihin!

Siihen Lucia ei vastannut. Sen sijaan hän puhui toisesta toiminnan haarasta, esitelmien pitämisestä kirkkoherran nuorisokokouksissa — kuten muissakin tilaisuuksissa.

— Se on niin hyvä, sillä tuollaisen esitelmän valmistaminen vie paljon aikaa. Kolmas toimintahaarani on shakin pelaaminen kapteenin kanssa. Olemme tulleet pelikiihkoisiksi kumpikin ja olemme niin tasaväkisiä, että saatamme hyvin kauan pelata yhtä ja samaa peliä, ja kuitenkin se lopulta jää päättämättä. Pelaamme melkein joka ilta, ja usein sattuu nyt tuo ennen kuulumaton, että lamppu palaa Borgin kirjastossa puoleen yöhön. Niin, nyt ei minun tarvitse usein pelätä pitkiä, yksinäisiä iltahetkiä.

— Pelkäätkö niitä?

— Kyllä, ajatukset tulevat yksinäisyydessä helposti ikäviksi, jos ei ole mitään tekemistä, joka haihduttaa pois, vastasi Lucia keveästi, peittääkseen sen yksinäisyyskammon tunnustuksen, joka oli sattunut häneltä pujahtamaan.

Annan miettivään katseeseen tuli jotakin tutkivaa. Hän tahtoisi oppia Lucialta kantamaan hivuttavaa surua niin, ettei se koskaan tulisi näkyviin.

Herkeämätön toiminta eri tahoilla näkyi olevan Lucian keinona. Mutta kun on liian heikko siihen, niin mitä silloin on tehtävä? Mutta kun on umpimielinen ja mietiskelyyn taipuvainen, niin ei voi paeta ajatuksia. Ainoa tapa niitä hallita on antaa niille suunta ylöspäin.

Anna nousi yht'äkkiä ylös.

— Kuuluu ajamista. Luulen isän ja äidin tulevan kotiin.

— Minkätähden nouset ylös? Etkö tohdi antaa heidän nähdä sinun makaavan.

— Tohdin kyllä. Mutta he luulisivat minua heikommaksi kuin olen. Äiti on minusta ilmankin niin huolissaan, enkä tahdo tehdä häntä suotta levottomaksi.

— Mutta sinä et saa pysytellä pystyssä enemmän kuin jaksat, varoitti
Lucia, hellästi nuristen.

Se äänensävy sattui Annan sieluun saakka, teki hänelle hyvää, mutta liikuttikin häntä, niin ettei hän osannut vastata ja hänen piti ponnistella, ettei alkaisi itkeä.

Kun Lucia oli lähtenyt pappilasta ja oli yksinään metsässä kotimatkalla, tuli hänen eloisiin kasvoihinsa peittelemätön närkästyksen ja tuskan ilme. Selvemmin kuin jos Anna olisi sen hänelle sanoin sanonut, hän tunsi, ettei hänen pieni ystävänsä ollut onnellinen. Ja hän ymmärsi myöskin, minkätähden. Tuo alttiiksiantava olento oli varmaankin huomannut menneensä naimisiin olematta rakastettu. Lilja oli taittunut.

Lucia puristi kätensä yhteen ja nyyhkytti. Annan kohtalo koski kirvelevästi häneen, ja hän tunsi epätoivoisena kykenemättömyytensä auttamaan. Eihän hän edes uskaltanut antaa Annan huomata, että hän aavisti hänen surunsa. Se vain pahentaisi sitä.

Mitäpä sanat muutoin auttaisivatkaan tällaisessa suhteessa? Eihän siinä ollut mitään erehdystä korjattavissa. Totuus tässä oli juuri katkerin.

Samalla kuin hän kärsi syvästi pienen ystävänsä kanssa, hän tunsi palavaa uteliaisuutta eikä voinut olla miettimättä kysymystä, miten Annan silmät olivat avautuneet.

47.

Valkoisessa, pitkässä yöpuvussaan seisoi Anna nojaten otsaansa ikkunapieleen ja katsellen ulos alkukesän hämyisään yöhön. Ahdistuksen pakottamana, joka tuon tuostakin viime aikoina tapasi hänet, hän oli noussut vuoteesta ja avannut ikkunan saadakseen ilmaa. Tuo vastustamaton, ruumiillinen levottomuus, joka ajoi hänet vuoteesta, ei peloittanut häntä, se oli hänelle päinvastoin tervetullut merkki siitä, että se, mitä hän toivoi, tapahtuisi pian.

Ahdistuksen lakattua hän seisoi edelleen, yön kauneuden valtaamana. Billingin pinta kuvasti yön valoisaa, keveän utuista avaruutta, ja kaikki oli liikkumattoman hiljaista niinkuin jonkin jumalan edessä.

Tuo nuori nainenkin seisoi luonnon tavoin hiljaa Jumalan edessä.

Hän ajatteli Luciaa. Mutta hänen ajatuksissaan ei ollut mitään mustasukkaisuutta. Hän ajatteli sitä, miten hän voisi käyttää aikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä täällä maan päällä, yhdistääkseen ne, jotka hän nyt erotti. Hän tahtoisi hankkia itselleen varmuuden Lucian rakkaudesta Allaniin sitä aikaa varten, jolloin hän itse ei enää ole maan päällä. Anna tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, mitä hän luuli mahdolliseksi, nimittäin että Lucia olisi voitettavissa, ja sen varmuuden hän tahtoi voida antaa Allanille hyvästiksi.

Mutta hänellä täytyi olla paljon tahtia ja kekseliäisyyttä saadakseen tämän vakuutuksen, sen hän käsitti, sillä Lucia piti hänestä eikä varmaankaan sallinut itselleen edes ajatuksen varjoakaan hänen oikeuksiinsa kajoamisesta. Anna käsitti, että hänen täytyi voida päästä Lucian sydämestä lukemaan jotakin, jota tämä ei tunnustanut edes itselleenkään. Että jotakin täytyy löytyä sieltä, sitä ei Anna epäillytkään. Hän ei voinut ajatella mahdolliseksi, että Allan voisi rakastaa jotakuta, tämän rakastamatta häntä. Allanin rakastama!

Sanomaton tuska viilsi hänen sydäntään ja salpasi henkeä. Hän tuli niin kalpeaksi siinä seisoessaan.

Allanin rakastama! Se oli hänelle saavuttamaton onni, jonka hän oli luullut omistavansa, mutta jota hän ei ollut koskaan omistanut eikä tulisi omistamaankaan.

Mutta Lucia, joka omisti sen, saisi sen kokonaan ja täydesti.

— Minun kuoltuani, ajatteli Anna. Ja minä kuolen kyllä pian. En saata elää.

48.

Pappilan suuressa salissa pitivät perheneuvottelua kirkkoherra ja hänen vaimonsa, tohtori Bentick vanhempi ja Erik.

Anna vain riutui ja heikkeni viikko viikolta, se ei saanut jatkua siten, jotakin täytyi tehdä. Anna itse ei ollut läsnä tässä neuvottelussa, eikä tiennytkään siitä, maatessaan huoneessaan voimatonna, mitään lepoa kuitenkaan tuntematta.

— Nuoren vaimon pitää olla tällaisena aikana miehensä luona, sanoi Sander kulkien edestakaisin raskain askelin. Tietysti hän ikävöi häntä, siinä on koko sairaus.

— Että kenenkään päähän voi pistää ikävöidä tuota hyväkästä niin että sairastuu, sitä minä en voi käsittää, murisi tohtori.

— Olkoon miten tahansa, hän on joka tapauksessa Annan mies, sanoi
Sander.

— Hän piti niin kovin huolta Annasta sen päivän, jonka oli täällä, sanoi rouva Sander. Jospa hän voisi vuokrata kesäasunnon läheltä Tukholmaa ja pitää Annan luonaan! On raskas edesvastuu pitää häntä täällä, etenkin jos hän ikävöi itsensä sairaaksi.

Rouva Sander huokasi näyttäen huolestuneelta.

Teen kaikkeni saadakseni hänet säästämään itseään, jatkoi hän. Mutta hän ei tahdo olla joutilaana, vaan itsepäisesti hän tekee yhtä ja toista, jota hänen tapansa oli ennen tehdä. Ja minä ajattelen, että on ehkä parasta, kun hänellä on jotakin työtä. Hänhän ei oikeastaan ole sairas.

— Ja kuitenkin hän on, vaikka ei ole helppo päästä selville siitä, mistä kenkä puristaa, murisi tohtori Bentick.

Hän seisoi miettivänä ikkunaruutuun rummuttaen.

— Tässähän on aina lähettyvillä samat työt, jotka hän hiljakkoin on jättänyt, sanoi Erik miettivään tapaansa. Ja täällähän on alituiseen ihmisiä, ja kaikki; haluavat mielellään tavata häntä. Siinä voi helposti olla enemmän kuin mitä hän jaksaa.

— Hän voi olla kaiket päivät huoneessaan, jos hän vain tahtoo, ei kukaan sido häntä mitenkään, vakuutti rouva Sander.

— En ole sitä sanonutkaan. Tarkoitan vain, että pappila on pappila ja on avoinna koko pitäjälle. Hänellä olisi enemmän rauhaa minun luonani Harjulla, sanoi Erik.

Tohtori Bentick taukosi rummuttamasta ikkunaan ja kääntyi huoneeseen päin.

— Sinäpäs teit hyvän esityksen, sanoi hän hyväksyvästi.

Rouva Sander katsoi ihmeissään toisesta toiseen.

— Tarkoitatteko todellakin, että Annalle olisi parempi olla Harjulla kuin täällä? Kuka häntä siellä hoivaisi?

— Augusta ja minä, sanoi Erik. Ja muuten voihan äiti tulla sinne miten usein tahansa.

— Siihen ei minulla ole aikaa, sinne on niin pitkä matka. En voi käsittää, minkätähden hänelle olisi niin paljon parempi tulla Harjulle.

— Hän saisi siellä enemmän lepoa, sanoi Erik.

— Harju on korkealla ja keskellä havumetsää, sanoi tohtori. Paras ajateltavissa oleva paikka heikolle ja ärtyneelle hermostolle.

— On ehkä parasta, että Anna itse saa päättää, kuinka hän tahtoo, ehdotti Erik.

— Ei, puuttui nyt puheeseen kirkkoherra, joka tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua. Häntä ei saa saattaa rauhattomaksi sillä, että hänen tarvitsee itse päättää. Me ratkaisemme sen niin kuin hänelle on parhaaksi.

— Kuinka voimme tietää, mikä hänelle on parasta? ihmetteli rouva
Sander neuvotonna.

— Lääkärin asia on ratkaista, arveli hänen miehensä. Neuvotko sinä häntä muuttamaan Harjulle, Bentick?

— Neuvon, aivan ehdottomasti, vastasi tohtori.

— Silloin hän menee sinne, ratkaisi perheenisä. Erik nousi ylös.

— Minä menen sitten kotiin ja pidän huolta, että huone pannaan kuntoon, sanoi hän.

— Tee niin. Huomenna minä tulen sinne Annan kanssa, sanoi Sander ja meni heti hänen huoneeseensa kertomaan hänelle päätöksestä.

Anna hämmästyi ehdotusta kovin eikä ensin tiennyt, mitä pitäisi siitä, mutta ajateltuaan asiaa lähemmin hän tuli iloiseksi. Olisi varmaankin ihanaa kulkea siellä ylhäällä syrjäisellä kauniilla Harjulla yksin tuon tyynen turvallisen Erikin kanssa. Täällä kotona hän tahtoo aina rasittaa itseään, ettei näyttäisi niin väsyneeltä ja huonolta, kuin oli, ja se oli vaikeaa. Hän oli nimittäin varovainen, ettei turhaan huolestuttaisi äitiään. Mutta Erik ei juuri ollut levoton luonteeltaan, hänen tähtensä ei hänen tarvitsisi pysytellä jalkeilla enemmän kuin jaksoi, ja se olisi lepoa.

49.

Ainainen hämärä vallitsi suorarunkoisten männynlatvojen alla, mutta säteilevinä kesäkuun päivinä tuli hämärään kultaloistetta, ja auringonsäteet lankesivat maahan ja runkoihin.

Näkymättömän, mutta läheisen kosken kohina kuului metsässä ja sen juhlallinen sävel sekaantui laululintusten iloisiin liverryksiin.

Anna tuli hitaasti kävellen puiden välistä kohisevaa koskea kohti, odottaen minä hetkenä tahansa valkoisen, kuohuvan kosken tulevan näkyviin.

Hän oli yksin, mutta kuitenkin tavallaan seurassa. Erikin koira oli näet hänen kanssaan. Sillä oli täysi työ omissa harrastuksissaan, ja ne houkuttelivat sen joskus loitolle Annasta, eivät kuitenkaan koskaan niin loitolle, että se olisi hänestä kokonaan haihtunut.

Annan tapa kantaa salaista surua oli toinen kuin Lucian. Lucia etsi työtä, viihdykettä, ihmisiä — kaikkea sellaista, mikä saattoi auttaa häntä välttämään yksinäisyyden ajatuksia. Annaa sitävastoin ehkäisi näitä apukeinoja käyttämästä ruumiillinen heikkous. Hän yritteli joskus jotakin työtä, mutta ei jaksanut mitään ja hänen piti pian lakata. Seurakin häntä väsytti ja hauskutuksia hän ei ymmärtänyt. Kaikki johti häntä yksinäisyyteen, ja se oli muutenkin hänen luonteensa taipumus.

Hänen yksinäisyydessään täällä ylhäällä Harjulla oli hiljaisuutta ja ajattelua. Hän ei välttänyt ajattelemasta sitä, mikä häntä raateli, mutta hän ajatteli sitä Jumalan edessä ja hänen sanansa valossa. Hänen rakkautensa suuri suru ja pettymys muuttui siten Jumalan mielen mukaiseksi murheeksi kadottaen kaiken katkeruutensa.

Hän tunsi itsensä ikäänkuin eksyneeksi, joka oli kääntynyt takaisin etsiäkseen oikeaa tietä ja hän alkoi tuntea jälleen itsensä. Kun rakkaus, jota hän oli osoittanut ihmistä kohtaan, oli tullut petetyksi, etsi hän jälleen ensimmäistä rakkauttaan, Herraansa ja mestariaan, joka oli ollut hänen lapsuutensa ja ensi nuoruutensa rakastettu yksinvaltias.

Kotona pappilassa hänellä ei ollut ollut ulkonaista lepoa, jota hän olisi tarvinnut, eikä sisäistäkään, sillä siellä olivat hänen maallisen rakkautensa synnyn muistot olleet hänen surumielisyytensä ja hengellisen lohdutuksensa tiellä. Mutta täällä Harjulla Erikin luona ei ollut mitään häiritseviä muistoja. Täällä hän ei ollut elänyt päivääkään edellisestä elämästään, täällä oli uusi ympäristö ja kodikasta rauhaa, missä hänen sisäisessä elämässään saattoi esteettä puhjeta uusia oksia. Ja niitä puhkesi niin elinvoimaisesti, että häntä itseään ihmetytti ja se tuotti hänelle outoa iloa.

Tultuaan valkoisen, aurinkohohteisen kosken luo istuutui hän maahan selkä puunrunkoa vasten ja lepäsi hetkisen suljetuin silmin, väsyneenä lyhyestä kävelystä.

Musti tuli juosten häntää huiskuttaen ja kysyvin katsein.

— Vai pysähdymmekö tähän? näytti hän kysyvän.

Ja kun se Annan liikkumattomuudesta ymmärsi, että niin oli aikomus, kierteli se hieman ympäristössä, nuuski ja kotiutui, tuli sitten taas ja heittäytyi pitkäkseen aurinkoiseen paikkaan, vainusi sinne tänne ilmaan, heristi korviaan ja kuunteli, mutta kävi vähitellen uneliaaksi, pani turvan etukäpälien väliin ja makasi katsellen, kunnes silmät sulkeutuivat ja se nukkui.

Mutta Anna avasi hetkisen kuluttua kirjan, jota hän oli alkanut täällä
Harjulla lukea.

Erikillä oli tallella opiskeluaikaiset kirjansa, ja niiden joukosta Anna oli valinnut itselleen Martensenin "Etikan". Se oli hänellä aina mukana, kun hän läksi metsään istuakseen siellä kuten nyt. Se oli hänen paras seuransa.

Hän ei jaksanut lukea kauan yhtämittaa, mutta se ei ollut tarpeenkaan. Palanen, toisinaan vain yksi lause saattoi antaa hänen ajatuksilleen siivet. Hän kohoutui niinä hetkinä Jumalan luo ja näki elämänsä pienine ja suurine tapahtumineen ylhäältä käsin. Kaikessa, pienimmässäkin, oli syvä, kätketty tarkoitus, Jumalan hyvä tarkoitus, vaikeimmassakin. Oli lohdullista voida käsittää se siten. Niin enemmän kuin lohdullista, se oli voimaa, se oli uutta elämää.

50.

Aurinko paistoi Harjun matalaan, pitkähköön ruokasaliin, sen säteet leikkivät leveillä lattialankuilla ja avoimessa, nyt kesän lämpimän aikana käyttämättömässä takassa olevissa katajissa.

Huoneen keskellä olevan tukevan pöydän ääressä istui Erik aamiaisateriallaan.

Hän soi itselleen aina hyvää aikaa ruokailuun ja osoitti kaikkea kunniaa taloudenhoitajattarensa Augustan antimille.

Istuessaan siinä yksin ja tyytyväisenä, näki hän oven avautuvan ja Annan tulevan sisään. Kun hän oli niin hento ja kapea, näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Poskien heikko puna auttoi ihon kalpeaa läpikuultavuutta pääsemään vain paremmin näkyviin. Silmien ilme oli sisäänpäinkääntyneempi kuin konsanaan, ja suun ympärillä oleva raskasmielinen piirre vain syveni hänen hymyillessään.

Mutta Erik ei ajatellut sitä, hän oli tottunut siihen ja tuli nyt vain iloiseksi nähdessään hänen tulevan sisään, sillä tavallista ei ollut, että Anna jaksoi nousta ylös tälle toisellekaan aamiaiselle.

— Luulen että alat voimistua, sanoi hän rohkaisevasti.

Veljellisen vapaasti hän istui edelleen ja ojensi kätensä Annalle.
Mutta hänen katseensa oli sydämellinen ja kädenpuristuksensa lämmittävä.

— Ainakin niin, että olen voinut nousta ylös, vastasi Anna istuutuen paikalleen pöydän ääreen, tervehdittyään ensin Erikiä.

Augustasta paistoi hyväntahtoisuus nuorta rouvaa kohtaan, jota hän piti omana holhokkinaan, asetti hänen eteensä ruokaa ja kehoitti häntä syömään. Anna teki parhaansa ollakseen Augustan ja Erikin mieliksi, mutta hyvästä tahdostaan huolimatta hän ei voinut syödä paljoa. Hän päätti ateriansa paljon ennen Erikiä, vaikka olikin aloittanut tätä myöhemmin ja syönyt hyvin hitaasti. Mutta hän istui pöydän ääressä ja jutteli Erikin kanssa.

Erik puhui maanviljelyksestään ja siitä, että hän toivoi lähitulevaisuudessa voivansa ostaa Harjun.

— Sen täytyy tapahtua suurimmaksi osaksi lainan avulla, mutta luulen saavani sellaisen hyvillä ehdoilla. Työllä ja säästäväisyydellä saan sen sitten kyllä pian maksetuksi.

Hän näytti niin tyytyväiseltä ja turvalliselta, niin miehekkään tyyneltä ja voimakkaalta, hänellä ei ollut muita pyyteitä kuin ne, mitä hän itse voi täyttää.

Anna katsoi häneen melkein kateellisesti. Hän muisti sen ajan, jolloin Erik oli ollut kaikkea muuta kuin sopusointuinen ja jolloin hän oli etsinyt ja saanut Annan myötätuntoa ja osanottoa. Mutta hänellä oli ollut selvä käsitys itsestään ja hän oli ymmärtänyt panna tahdon voimansa liikkeelle muuttaakseen elämänsä sellaiseksi, että se sopi hänelle. Hän ei varmaankaan tulisi tulevaisuudessakaan tekemään mitään erehdyksiä, selvänäköinen, tyynesti ajatteleva ja lujatahtoinen kun oli. Vain silloin, kun hän oli antanut toisen päättää itsestään, hän varhaisimmassa nuoruudessaan oli joutunut väärälle uralle. Nyt, kun hän itse määräsi omasta itsestään, hän ei varmaankaan enää eksyisi. Mutta jäisikö hän aina yksikseen kohtaloaan määräämään?

— Etkö koskaan ajattele meneväsi naimisiin? kysyi Anna, tultuaan niin pitkälle äänettömissä, veljeä koskevissa mietteissään.

— Siihen on kyllä aikaa sitten kun Harju on minun.

— Eikö ole ketään, josta pidät?

— Kyllähän minulla on ajatukseni eräälle taholle, vastasi Erik viivy telien.

— Kuka se on?

Erik hymyili hiukan.

— Miten huvitetuiksi te naineet tulettekaan niin pian kuin puhe kääntyy naimisasioihin! Tuntuu siltä kuin te ette tulisi toimeen, ennenkuin saatte kaikki naimattomat saman ikeen alle, jossa itse rimpuilette.

Erikin viaton leikki sattui Annan salaiseen ja arkaan kohtaan. Ikeen alle, niin, hän oli enemmän oikeassa kuin aavistikaan käyttäessään sitä nimitystä, ajatteli Anna. Hänen hymynsä kuoli pois, vaikka hän koetti pidättää sitä, ettei olisi herättänyt mitään epäilyä Erikissä.

— Minun harrastukseni sinun naimisiin-menoosi ei ole vain naineen harrastusta naimattomaan nähden, vaan jotakin paljon, paljon enemmän!

Oma tuska, jonka hän salasi, vaikutti, että hän niin kiihkeällä tavalla ilmaisi sisarellisen hellyytensä veljeä kohtaan.

Erikiä ihmetytti, että hän puhui niin kiihkeästi, mutta hän pani sen hänen heikkoutensa laskuun.

— Ymmärrän hyvin sen, laskin vain leikkiä, sanoi hän ystävällisen rauhoittavasti.

— Etkö tahdo sanoa minulle, kuka hän on?

Erik epäröi.

— Eihän se liene tarpeellista, kun hän itse ei tiedä siitä mitään.

— Pitääkö hän sinusta?

— Sitähän en voi tietää, mutta luulen hänen pitävän.

— Mutta että uskallat viivytellä! Hän saattaisi ymmärtää väärin äänettömyytesi ja luulla, ettet sinä välitä hänestä, ja ottaa toisen.

— Tehköön sitten niin. Silloin hän ei selvästikään ole minua varten.

— Miten levollisesti sinä asiata ajatteletkaan! Sinä et ole rakastunut, kun voit noin puhua.

— Olen kyllä — omalla tavallani. Minä en kiehu. Mutta luulen olevani uskollinen. On mielestäni paljon varmempaa rakentaa avioliitto tyynelle lujatahtoiselle tunteelle kuin palavalle intohimolle. Se sammuu aina, ja ellei siinä silloin ole alla mitään kunnollisempaa, niin käy hullusti.

Anna ei vastannut tähän mitään. Heti sen jälkeen he nousivat pöydästä, ja Erik meni työhönsä.

Erikin viime sanat tekivät Annan levottomaksi. Eikö hänen rakkautensa
Allaniin ollut oikeaa lajia, koska sen täytyi muuttua pelkäksi tuskaksi?

Oli niin hyödytöntä ajatella sitä. Anna ei tahtonut tehdä sitä.

— Eikö Augustalla ole minulle tänään mitään keveää työtä? kysyi hän pyytävästi.

Ei, Augustalla ei ollut.

— Rouva ei saa tehdä mitään. Rouva menee vain ulos ja istuu metsässä, se on parasta, mitä hän voi tehdä, sanoi Augusta suojelevan hyväntahtoisesti.

— Tottahan saan järjestää huoneeni, sanoi Anna ja meni sinne.

Mutta Augusta tuli pian jäljessä ja otti tehtävän häneltä. Ja vaikka Anna hieman nurisi, oli hän kuitenkin iloinen saadessaan jättää sen, sillä hän oli heti tuntenut, että se oli enemmän kuin hän jaksoi.

Millainen raukka hän olikaan! Mutta sehän oli hyvä! Sehän oli takeena siitä, että hän ei suoriutuisi siitä, mikä oli odotettavissa.

Hän otti Raamattunsa ja Martenseninsa ja meni alas puutarhaan, jossa Musti iloisesti haukkuen otti hänet vastaan. Musti tuli näet juuri kotiin saatettuaan isäntäänsä jonkun matkaa vuorimiehen talolle päin, jossa oli vihainen koira, ja sitä Musti ei tahtonut tavata. Musti ilmeisesti arveli, että Anna tulisi yhtä iloiseksi kuin se itsekin ollessaan jälleen kotona, ja se hyppi ja haukkui ihastuneena hänen ympärillään. Anna taputti sitä ja puhui sille ystävällisesti, ja kun se oli saanut osakseen sen ystävällisyyden, mikä sille oli tuleva, oli se tyytyväinen ja jätti hänet rauhassa lukemaan.

Mutta lukeminen ei antanut hänelle sitä lepoa, mitä hän etsi.

Tuokion kuluttua hän meni jälleen huoneeseensa, istuutui siellä olevan vanhan pianon ääreen, ja lauloi hiljaa nuoruutensa lempivirttä:

"Puhtahaks minut, Herra, sä luo" j.n.e.

Vähempi ei riittänyt. Uusi sydän! Kuinka hän ikävöikään sitä! Sydäntä, jota ei raastettaisi taivaan ja maan välillä, vaan joka olisi kokonaan Jumalan eikä kenenkään muun! Sellaisin sydämin hän vasta voisi rakastaa oikein ja tuntea rauhaa.

51.

Harjun matala, pitkähkö päärakennus on oikeastaan yksikerroksinen, vaikka kolme huonetta on pohjakerroksen päällä katon alla, joka kulkee suorasti sivuilla ja kohoaa keskellä korkeaksi harjaksi.

Suurimmassa näistä kolmesta huoneesta asuu Anna. Se on suuri ja neliskulmainen ja, kuten kaikki Harjun huoneet, matala. Se ulottuu rakennuksen etusivulta sen takasivulle ja siinä on molemmille tahoille kaksi pientä matalaa ikkunaa.

Valkoiset huonekalut ovat antiikkiset. Erik on antanut ottaa pois paksun, mutta virttyneen ja rikkinäisen vanhan silkin, millä ne olivat verhotut hänen taloon muuttaessaan, ja päällystyttänyt ne ruudukkaisella, kotikutoisella kankaalla.

— Tyyli on jotakin, josta en välitä, puolustihe hän ihmisten huomautuksia vastaan. Ehjää ja puhdasta ja siistiä minä tahdon ja mikä siihen lisäksi tulee, sen pidän tyhmänä ylellisyytenä.

— No silloin sanon vain, että Harjun vanhat, tyylikkäät huonekalut ovat joutuneet hukkaan joutuessaan tuollaiselle ymmärtämättömälle otukselle, oli Lucia selittänyt oikein kiihkoissaan.

Mutta Erik oli vain nauranut hänen ja muiden vastustuksille ja tyynesti korjaillut puutteellisuuksia oman mielensä mukaan.

Anna oli hyvin tyytyväinen siihen, että Erik oli laitattanut suureen, valkoiseen vierashuonesänkyyn resooripohjan, katsoipa sen sitten olevan tyylikästä tai ei, ja hänen mielestään ruudukas huonekalukangas oli kodikasta. Piano, joka oli vain tavallinen vanhanaikainen eikä suinkaan mikään antiikkinen, seisoi nurkassa, ja tuosta kaikkea muuta kuin tyylikkäästä huonekalusta Anna oli eniten iloinen. Sillä kun hän jaksoi, oli hänestä niin mieleistä istua ja soittaa ja laulaa itsekseen, etenkin pitkinä, valoisina kesäiltoina, auringonpaisteen kahtena kultajuovana valuessa sisään läntisestä ikkunasta leveille lattialankuille ja tilkkumatoille.

Eräänä iltana Annan siten itsekseen istuessa ja hiljaa soittaessa ja laulaessa tuli Lucia. Nousematta ylös Anna ojensi käsivartensa ystäväänsä kohti ja tämä syleili häntä sydämellisesti.

— Jatka! pyysi Lucia. Ja anna minun kuunnella. Ja hän painautui mukavasti pitkän, melkein koko seinän täyttävän sohvan kulmaan.

Anna lauloi matalalla, puhtaalla äänellään pari lempilauluaan, mutta tuli sitten Lucian luo sohvalle pannen päänsä ystävän polvelle.

Lucia hyväili noita laihtuneita poskia ja kiersi matalan, suoran otsan ympärillä olevia pikku suortuvia sormiensa ympäri.

— Olen täällä appesi sijaisena, sanoi hän. Anna hymyili.

— Eikö hän sitten itse jaksa tulla tänne tarpeeksi usein? Hän oli täällä toissapäivänä.

— Hänen pitäisi kai tulla useammin. Sinun olisi pitänyt voimistua täällä, niin oli tarkoitus.

— Oliko?

Anna hymyili yhä sisäänpäinkääntynyttä hymyään.

— Sinä näytät siltä kuin sinulla olisi omat salaiset ajatuksesi, huomautti Lucia kysyvin ilmein.

Anna ei vastannut, hän otti vain Lucian käden ja asetti sen silmilleen.

Mutta Lucia otti sen pois ja katsoi tutkivasti noihin silmiin, jotka ennen olivat olleet niin avoimet, mutta nyt näyttivät salaavan jotakin.

— Mitä sinulla on mielessä? kysyi Lucia.

Anna ei vastannut, käänsi vain päätään niin että Lucia saattoi nähdä vain hänen profiilinsa.

— Anna, ethän mahtane olla huolissasi?

— Mistä?

— Siitä, mikä on odotettavissa.

— En, en yhtään.

— Mitä sinä sitten kannat itseksesi etkä puhu kenenkään kanssa? kysyi
Lucia rakastetun ystävän rohkealla, tunkeilevalla hellyydellä.

Anna käänsi päätään ja katsoi suoraan Lucian kasvoihin. Hän ei juuri hymyillyt, mutta hänen silmänsä loistivat.

— Saman kysymyksen minä voisin tehdä sinulle. Lucia punastui tuota odottamatonta vastausta, ja muutaman sekunnin ajan he katsoivat toisiinsa niin että sielu paljastui sielulle.

— Tiedätkö jotakin minusta? kysyi Lucia hillitysti, henkeään pidättäen.

— Tiedän.

— Kuinka tiedät?

— Allan on kertonut minulle.

— Minkätähden?

— Hän luuli, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan. Hän teki sen siitä syystä, että ymmärtäisin erään asian.

— Minkä?

— Sen, minkätähden hän ei voinut saada sinua. Anna puhui niin hiljaa ja kiihkotta, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle, mutta Lucia ei antanut pettää itseään. Hän kalpeni eikä löytänyt sanaakaan sanottavaksi ja saattoi vain vavista tuon alttiin ja herkän sydämen kärsimyksen tähden, jonka hän oli edeltäkäsin nähnyt, mutta jota hän ei ollut voinut estää. Se oli siis tullut! Oliko mitään mahdollisuutta sen korjaamiseen?

Niin hän kysyi itseltään ja hyväili erikoisen hellästi noita polvellaan olevia ylöspäinkäännettyjä, hienoja kasvoja.

Ja Anna salli sen tapahtua. Hän otti Lucian kädenkin ja vei sen hetkiseksi huulilleen ja suuteli sitä.

He ymmärsivät tänä hetkenä toisensa niin täydellisesti, että sanat olisivat vain sekoittaneet sitä. Senvuoksi he olivat kumpikin kauan aikaa vaiti.

— Elääkö hän vielä? kysyi Anna viimein.

— Kuka? kysyi Lucia havahtuen, sillä hän oli ajatellut yksinomaan
Annaa, tämän nähtävästi ajatellessa Luciaa. Ai hän! Elää.

— Ja sinä? Rakastat häntä yhä?

— Niin.

— Etkö koskaan voi kiintyä kehenkään muuhun?

Lucia pudisti päätään.

— Mutta miksi ette mene naimisiin? kysyi Anna hiljaa.

— Ei se käy.

Se ei ollut juuri kovinkaan valaisevaa, tuo vastaus, eikä se ollut luottamuksen hetken arvoinen. Lucia tunsi sen ja lisäsi:

— Hän on — liian sairas.

— Mutta…

Anna ei lopettanut lausetta, mutta Lucia ymmärsi, mitä hän tahtoi sanoa.

— Sinun mielestäsi minun pitäisi mennä naimisiin tullakseni hänen sairaanhoitajattarekseen? Mutta se ei kävisi päinsä. Hän ei ole siihen nähden kylliksi sairas.

Anna tunsi olevansa ymmällä ja myös hiukan pettynyt ystävänsä suhteen.
Hän ei ymmärtänyt rakkautta, joka saattoi epäröidä antamisessa.

Lucia luki hänen ajatuksensa.

— Sinun mielestäsi olen itsekäs. Mutta se ei ole itsekkyyttä. Jos ajattelisin vain itseäni, niin silloin en epäröisi.

Vihdoinkin Anna ymmärsi.

— Onko hänen sairautensa perinnöllinen?

Lucia nyökkäsi.

Pettymys, jota Anna oli hetken tuntenut sen takia, mitä hän luuli itsekkäisyydeksi, vaihtui nyt osanoton ja ihailun laineeksi. Hän ojensi käsivartensa ja veti Lucian pään luokseen.

— Sinä olet uljas ja niin voimakas! kuiskasi hän ihaillen, melkein kateellisesti, ja hänessä läikähti kummallinen, selittämätön tuska siitä, että hän, eikä tämä lujasieluinen olento, oli Allanin vaimo.

Hänen oma kuolemansa oli häämöittänyt hänen mielikuvituksessaan varmana onnen tienä Allanille, jolle hän soi parasta. Mutta nyt syttyi epäilys, tokko sekään auttaisi. Lucia oli vaikeasti voitettavissa; oliko häntä ehkä mahdoton voittaa? Allan oli kai huomannut niin olevan, koska hän ei ainoastaan ollut luopunut kaikista yrityksistä Lucian voittamiseksi, vaan vielä sitonut itsensä ja tehnyt siten enemmät yritykset itsellensä mahdottomiksi.

— Mutta, Lucia, kun et koskaan kuitenkaan voi tulla hänelle miksikään, niin miksi et sitten voi tehdä jotakin toista miestä onnelliseksi?

Lucia ihmetteli tuota taivuttavaa äänensävyä.

— Kenen puolesta sinä puhut? kysyi hän hymyillen.

Anna punastui syyllisenä. Hän huomasi, miten epänormaalia oli, että hän puhui oman miehensä puolesta toiselle naiselle, ja miten sen täytyi tuntua vielä enemmän oudolta Luciasta, joka ei voinut tietää, kuinka Anna oli elänyt kuoleman toivossa.

Hän ei tiennyt, mitä vastata, ja hänen hämminkinsä vain eneni Lucian ihmettelevän katseen tähden, kun onneksi tuon kriitillisen tilanteen katkaisi kellon kilinä, joka kaikui läpi rakennuksen.

Anna nousi heti ylös ja järjesti hiuksiaan.

— Se on kahvikello. Erik odottaa meitä puutarhassa, sanoi hän ilmeisesti keventyneenä.

He menivät yhdessä sinne, ja Lucia ihmetteli ääneti itsekseen, veljensäkö puolesta Anna oli tahtonut puhua vaiko ehkä appensa. Lucia oli tottunut siihen, että häntä soviteltiin yhteen milloin minkin seudun naimattoman herran kanssa.

52.

— Erik, Allan kirjoittaa saavansa lomaa neljäksitoista päiväksi alkaen ensimmäisestä päivästä kesäkuuta ja hän kysyy saako hänkin asettua siksi aikaa tänne sinun luoksesi?

— No, sepä hauskaa! Silloin sinä kai olet iloinen! Anna ei vastannut tähän kysymykseen suoraan.

Erik ihmetteli hieman sitä, varsinkin kun hän huomasi Annan olevan pikemmin huolestuneen kuin iloisen näköinen. Mutta tämän seuraavassa kysymyksessä hän luuli saaneensa siihen jonkinlaisen selityksen.

— Eihän sinulla kai liene mitään sitä vastaan, että hän asuu täällä?
Augustasta on ehkä vaivalloista?

— Augusta kuuluu siihen kultaiseen naislajiin, joka rakastaa vaivoja. Muuten hän on niin ihastunut sinuun, etten tiedä, mitä hän tekisi hyväksesi. Ja mitä minuun itseeni tulee, on minusta vain hyvin hauskaa pitää Allania kodissani. Hän ei ole ainoastaan lankoni, vaan, kuten tiedät, myöskin nuoruudenystäväni.

— Sitten saan kirjoittaa, että hän on tervetullut?

— Niin, kirjoita vain! sanoi Erik sydämellisesti.

Anna meni vastaamaan miehensä kirjeeseen. Erik katsoi hieman miettivänä hänen jälkeensä. Hän ei ollut kirkastunut Erikin vastauksesta, pikemmin päinvastoin, aivankuin hän olisi toivonut hänen tekevän esteitä. Mutta hän ajatteli kenties vain luulottelevansa. Tietysti hänen täytyi olla miehensä tulosta vain iloinen.

Anna istui huoneessaan pihanpuoleisen ikkunan ääressä kirjoittaen Allanille. Hänen kirjeestään ei tullut pitkä. Hän ei kirjoittanut Allanille tänä suvena pitkiä kirjeitä. Ne eivät sisältäneet mitään tunteenpurkauksia eivätkä mietteitä, ne olivat vain kertovia, levollisia ja asiallisia, ja niissä oli hyvin vähän häntä itseään.

Hän pani kirjeen kiinni ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän istui miettivänä leuka käden nojassa ja katsoi ulos ikkunasta, ihmetellen itseään ja sitä muutosta, mikä oli hänen tunteessaan tapahtunut. Ei hän ollut koskaan uskonut, että häntä häiritsisi tieto Allanin tulosta, mutta nyt kävi niin. Olisihan hyvä, jos hän saattaisi viiletä häntä kohtaan. Hänen rakkautensahan ei voinut muuta kuin olla vaivaksi Allanille, kun tämä ei rakastanut häntä. Mikä olisi senvuoksi parempaa kuin että se muuttuisi tyyneksi ystävyydeksi? Allan pitäisi silloin hänestä enemmän, ja hän itse kärsisi vähemmän.

Paria päivää myöhemmin Allan tuli kuin raikas ja aurinkoinen tuuli. Anna istui salissa, ja kuultuaan vaunujen pysähtyvän ulkona hän nousi ylös mennäkseen häntä vastaan ystävällisenä ja viileänä. Mutta hän istuutui uudelleen voimatonna. Kaikki, minkä hän oli luullut kuolleeksi, heräsi, kun hän vain kuuli Allanin äänen, uudelleen eloon.

Hän kuuli hänen tervehtivän Erikiä ja leikittelevän Mustin kanssa, joka haukkui ja hyppi hänen ympärillään; sitten ovi avattiin ja hän tuli saliin.

Hänen katseensa lensi heti Annan luo sinne, missä tämä istui korituolissa, kykenemätönnä äkillisen sydämentykytyksen tähden nousemaan. Hilpeänä ja iloisena hän oli tullut sisään, mutta hänen ilmeensä muuttui, kun hän näki Annan istumassa kalpeana ja heikkona. Tuossa tuokiossa hän oli hänen luonaan.

— Valkolilja! mutisi hän nuhtelevasti. Luulin sinun saaneen väriä!

Hänen katseensa ja äänensä sävy oli aitoa, ja Anna ihmetteli, olisiko
Allan voinut katsoa häneen siten, ellei hän olisi pitänyt hänestä.

Allan polvistui Annan viereen, ja tämä pani käsivartensa hänen kaulalleen. Sehän näytti siltä kuin pitikin. Erik, joka oli seurannut Allania huoneeseen, hymyili tyytyväisenä ja meni takaisin, jättäen heidät kahden.

Allan katsoi vaimonsa kalpeisiin, henkevöittyneihin kasvoihin ja tunsi olevansa julkea suudellessaan niitä. Anna tuntui jollakin tavoin kaukaiselta ja kävi senvuoksi puoleensavetävämmäksi kuin milloinkaan ennen.

Anna ihmetteli, mikä teki Allanin hyväilevän kunnioituksen niin rakkauden kaltaiseksi. Rakkautta se ei voinut olla, senhän hän tiesi, mutta että se oli vilpitöntä, sen hän kuitenkin tunsi.

— Miksi olet niin liljanvalkoinen, sano? Et ole kirjoittanut olevasi huonompi.

— En olekaan muulloin. Nyt vain… Allanin silmiin tuli iloinen välke.

— Ahaa! Onko minua niin vaikea nähdä jälleen? Siitäkö kenkä puristaa?

Anna punastui kätkien kasvonsa Allanin olkaa vasten, ja Allan hyväili hänen päätään.

— Onko minua niin vaikea nähdä? Mutta se käy kai vaikeammaksi! lohdutti hän hänelle ominaiseen hellyyden ja iloisuuden sekaiseen tapaan.

Hän käänsi Annan pään niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.

— Ahaa, nyt olen saanut väriä poskillesi, luullakseni! sanoi hän riemuiten ja suuteli noita hieman vapisevia huulia.

Miten rakkauden kaltaista tämä olikaan! Anna ihmetteli yhä, että se voi olla niin samanlaista, kun se ei kuitenkaan ollut sitä.

Erik tuli sisään, ja heti sen jälkeen Augusta kahvitarjottimineen.

Allan nousi notkeasti polvistuneesta asennostaan.

— Saat suoda anteeksi, että harjoitan hieman madonnan palvontaa, sanoi hän Erikille.

Sitten hänen hymyilevät silmänsä siirtyivät Augustaan.

— Voi sentään, kotona leivottua leipää! Tuoretta!

Onko se minun kunniakseni? Augusta niiasi myhäillen.

— Kun tulee harvinainen vieras, niin tottahan nyt leivotaan, sanoi hän ihastuneena siitä, että hänen työnsä huomattiin.

— Tartu kiinni, Jerker! sanoi Allan, ja sitten hän ja Erik nostivat Annan hänen vastusteluistaan huolimatta korituolineen päivineen pöydän luo.

— Kyllä minä jaksan nousta, et saa luulla minua niin surkeaksi.

— Oletko sitten toipunut säikähdyksestä nyt? kysyi Allan.

— Sinä olet niin tyhmä! vastasi Anna puoleksi hämillään, puoleksi nauraen.

Allan tarjoili hänelle ja viekoitteli häntä syömään, hänen itsensä syödessä tukevasti ja puheli jos jotakin hilpeään tapaansa ja nauroi tarttuvaa nauruansa, niin että Annankin täytyi yhtyä siihen.

Mihin hänen surunsa ja kuolemankaipuunsa nyt häipyivätkään? Hän oli eläytynyt niihin niin kiinni, mutta nyt ne häipyivät ja kävivät olemattomiksi. Allanin säihkyvän iloisen luonteen ja mukaansatempaavan persoonallisuuden rinnalla.

53.

"Ma myös en ilman ristiän' kans' olla saa, vaan kantaa ma kaikki tahdon mielellän', mink' isä armias antaa. Ja lujana mä taistelen uskossa ristin tiellä, ett' elon saisin siellä."

Hyvin hiljaa Anna lauloi itsekseen istuessaan vanhan pianon ääressä huoneessaan.

Hän luuli olevansa yksin kotona, sillä hetkistä aikaisemmin hän oli nähnyt Erikin ja Allanin menevän yhdessä pois. Hän ei tiennyt, että Allan oli pian kääntynyt takaisia ja seisoi nyt puoliavoimessa ovessa hänen takanaan ja kuuli hänen hiljaisen laulunsa.

Hän erotti sanat ja huomasi Annan äänessä sydämellisen kaihon salaperäisyyden.

Annan laihtunut valkopukuinen olento näytti Allanista vaaleassa päivänhämyssä melkein epätodelta. Hän tunsi pistoksen sydämessään. Hän ei pitänyt siitä, että Anna näytti noin haihtuvalta, ja että hän lauloi noin.

Allan kosketti lukkoa herättääkseen Annan huomiota, ja tämän kääntyessä
Allan meni hänen luokseen.

— Mistä rististä sinä laulat?

— Meillä on kai jokaisella omamme, vastasi Anna vältellen.

— Sitä en juuri tiedä, vastasi Allan huolettomasti, ikäänkuin hän puolestaan ei tietäisi siitä mitään.

Allanista tuntui niinkuin Anna olisi katsonut häneen jostakin kauempaa, vaikka hän istui häntä niin lähellä, ja hän oli kiertänyt käsivartensa Annan hartioiden ympäri.

— Heikkoutesiko sinusta tuntuu ristiltä? kysyi Allan.

Anna aikoi vastata myöntävästi päästäkseen enemmistä kysymyksistä, mutta se ei olisi ollut totta, senvuoksi hän vastasi kieltävästi: hän ei paljoa välittänyt heikkoudestaan.

— Mitä se sitten on?

Allan tunsi olevansa utelias. Vaikka Anna lauloi rististä, ilmeisesti täydellä todella, ei hän näyttänyt alakuloiselta.

— Älä kysy! pyysi hän.

— Sinä tahdot pitää minut luottamuksesi ulkopuolella!

Anna katsoi häneen anteeksipyytävästi, peläten loukanneensa Allania.

— En halua tarpeettomasti raskauttaa mieltäsi sellaisella, mitä et voi auttaa, sanoi hän.

— Oletko sitten varma, etten voi auttaa?

— Olen.

Anna katseli pianon koskettimiin ja soitteli toisella kädellään.

— Tapasin äsken Lucia Vilden, sanoi Allan tuokion kuluttua. Hänellä ei ollut aikaa tulla nyt tänne. Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä.

Anna ei kohottanut katsettaan. Hän soitteli edelleen toisella kädellään.

— Mistä te puhelitte?

— Sinusta tietysti. Mistäpä muusta olisimme puhelleet?

— Mitä te sanoitte minusta?

— Olimme yhtä mieltä siinä, ettemme ole tyytyväisiä sinuun. Hän toivoi minun elvyttävän sinua.

— Mitä sinä siihen sanoit?

— Että sen voin ennen maailmassa tehdä, mutta että nyt näyn kadottaneen valtani sinuun.

— Sanoitko todellakin niin?

— Eikö se sitten ole niin?

Tuo pikku sävelmä, jota Anna soitteli, kaikui hiljaisena huoneessa, valmiina joka hetki katkeamaan.

— Toivoisin olevan niin! sanoi Anna hiljaa.

— Ettei minulla olisi mitään valtaa sinuun? kysyi Allan hämmästyneenä.

— Niin, vastasi Anna niellen hermostuneesti. Hän oli lakannut soittamasta, ja tuo laihtunut pieni käsi lepäsi voimatonna hänen polvellaan.

— Vahingoitanko minä sitten sinua jotenkin? Hänen kysymyksensä liikutti Annaa. Hän katsahti nopeasti Allaniin.

— Oi et, et sinä! Se on vain minun oma liioiteltu rakkauteni. Ollessani kaikkein onnellisin, tuntui minusta toisinaan, etten tarvinnut edes Jumalaakaan. Mutta tuntea ihmistä kohtaan niin paljon, se on epäjumaloimista. Senvuoksi ymmärrän, että minun piti kadottaa sinut.

— Et sinä ole minua kadottanut, sinähän omistat minut!

— Sinut, niin, mutta — en rakkauttasi.

— Joutavia! On monta rakkauden lajia. Sinä teet itsellesi ristin muutamasta oljen korresta! Tottahan tiedät, että pidän sinusta. Olen pitänyt sinusta siitä asti kun et ollut tuota korkeampi.

Hän mittasi kädellään kyynärän verran lattiasta. Ja sitten hän nauroi — pientä hurmaavaa nauruaan.

— Mutta häijy saatoin olla sinulle jo silloin. Muistatko, kun toisinaan huvittelin itseäni nostamalla sinut korkealle kivelle, josta et itse voinut päästä alas? Jos tein joskus samaa muille tytöille, suuttuivat he kuin kissat ja raapivat ja sähisivät, kun viimein vapautin heidät. Mutta sinä itkit ja rukoilit niin hellyttävästi, etten koskaan voinut kiusata sinua kauan. Ja kun nostin sinut alas, painoit sinä käsivartesi niin kiitollisesti ja kovasti minun kaulani ympäri, ajattelit vain, että minä vapautin sinut, ja unohdit aivan, että minähän olin vanginnut sinut.

Anna hymyili lapsuudenmuistoille, joita Allan kertoi. Heidän suhteellaan oli ainakin syvät juuret, vaikkapa olikin käynyt toisin kuin hän oli uneksinut.

— Sinä et juuri ole sellainen nainen, joka herätät miehessä suurta intohimoa, mutta sinä herätät hellyyttä, ja kukapa ties, eikö se ajan pitkään ole suuremmanarvoista.

— Lucia on sitä lajia, joka herättää tuota suurta intohimoa, sanoi Anna tyynen intohimottomasti, mikä herätti Allanin ihmettelyä ja nostatti hänessä välitöntä kunnioitusta.

— Sellaisten ei pitäisi saada kulkea irrallaan, sanoi hän huolimattomasti. Mutta tule nyt! Ulkona on aivan liian kaunista ollaksesi nyt sisällä istumassa a laulaaksesi rististä. Tule ulos ja kävele hetkinen vajonneen epäjumala-parkasi kanssa!

Niin Allan veti leikin naamion sen yli, mitä Annan sydän kätki vakavuutta ja tunnetta.

54.

Ei Lucian olennossa enempää kuin hänen ulkonäössäänkään ollut mitään yksitoikkoisuutta. Hän saattoi olla loistava ja hurmaava; hän saattoi myös olla kuin sileäkarvainen kissa. Hänellä oli kauniit päivänsä, jolloin hän vastustamattomasti veti puoleensa kaikkien katseet, mutta hänellä saattoi myös olla rumat päivänsä, jolloin ihmetellen täytyi kysyä itseltään, mikä hänessä hurmasi, kun hänen kasvoissaan ei oikeastaan ollut yhtä ainoaa kaunista piirrettä.

Hänen pukunsa vaikuttivat tavattoman paljon asiaan. Jos hän sai ne oikein makunsa mukaisiksi (eikä hän koskaan tyytynyt ennenkun sai), silloin ne olivat yhtä hänen kanssaan, hän asui niissä, viihtyi ja oli räiskyvän hyvällä tuulella. Mutta jos hänellä oli yllään esimerkiksi epäonnistunut puku, silloin oli aivan kuin siinä olisi ollut jotakin vastahakoista voimaa, se säteili epäsointua sekä häneen sisällepäin että ulospäin muihin, hänen käytöksensä ja luonteensa olivat sen vaikutuksen alaisia, hän kävi ikäväksi eikä voinut olla oma itsensä.

Tämän seikan perille oli Disa Clareus aikoja sitten päässyt, ja hän huolehti Lucian puvusta yhtä paljon kuin tämä itsekin, etenkin silloin kun odotettiin vieraita, sillä Disa nautti nähdessään ystäväänsä ihailtavan ja pidettävän seuran sähköttävänä sieluna. Senvuoksi hän tuli sekä tyytymättömäksi että hämmästyneeksi, kun hän eräänä heinäkuun päivänä vieraita Borgiin odotettaessa näki Lucian tulevan saliin yllään epäonnistuneena hylätty puku. Se kävi huonosti ylle, siinä oli liian räikeä väri, se oli kaikin puolin epäonnistunut.

— Mutta Lucia, sinunhan piti antaa pois tuo leninki!

— En ole vielä tehnyt niin, kuten näet, vastasi Lucia levittäen kädellään hamettaan ja katsellen sitä merkillisin tyytymättömyyden ja tyydytyksen sekaisin ilmein.

— Mutta miksi olet ottanut sen yllesi juuri tänään? Ja miten ovat hiuksesi noin? Sekin sopii sinulle huonosti, vastusteli rouva Clareus.

Lucia nauroi. Se kuulosti hieman väkinäiseltä ja hermostuneelta.

— Ehkäpä tahdon opetella hallitsemaan epäsuotuisia olosuhteita, vastasi hän.

— Mene muuttamaan pukua ja laita tukkasi uudelleen! pyysi Disa.

— En ehdi. Pihalta kuuluu ajamista, niitä on alkanut tulla, vastasi
Lucia tekeytyen iloiseksi.

Hän oli oikeassa. Vieraat pappilasta, Forsista, Bergshamrasta ja Harjulta tulivat melkein yht'aikaa. Koska oli kaunis kesäpäivä, ei heillä ollut paljon päällysvaatteita riisuttavinaan, ja he olivat pian salissa.

Kaikkien iloksi Anna oli tuntenut itsensä tänään sen verran virkeäksi, että oli voinut tulla mukaan. Hän oli, kuten tavallisesti, valkeisiin puettu, äitinsä salaiseksi mielipahaksi, sillä tämä piti valkoista väriä epäkäytännöllisenä ja sitäpaitsi naineelle naiselle liian nuorekkaana. Mutta Allan tahtoi mieluummin vaimonsa käyttävän valkoista, sillä se väri sopi hänelle parhaiten sekä ruumiin että sielun puolesta, arveli hän.

Vaikka Anna oli laiha, niin hän ei ollut kulmikas, hänen olennossaan oli jotakin pehmeää ja plastillista, hänen käytöksessään jotakin liikuttavan väsynyttä, ja täydellistä itsensä-unohtamista. Oli aivan kuin hän olisi elänyt unessa, ympäröivään todellisuuteen nähden vain osittain valveilla. Kaikessa hän oli Allanin vastakohta, tämä kun oli vilkas, eloisa, iloinen ja kaikkea huomaava. Kun Lucia näki heidän tulevan sisään yhdessä, iski häneen ajatus, miten Allan oli aurinkoa kimaltelevan, kuuman päivän kaltainen, elämää ja ääniä täynnä, ja Anna viileän, tähtikirkkaan ja hiljaisen yön kaltainen.

— Kaksi sellaista, joita muuten ei koskaan näe yhdessä, ajatteli hän mennen heitä vastaan ja syleili Annaa ojentaen kätensä Allanille tervehdykseksi. Käsivarsi edelleen Annan ympärillä hän seisoi sitten ja puheli jotakin Allanin kanssa.

Hän tiesi, että Allanin täytyi huomata vastakohta Annan ja hänen välillään, hänen kuihtuvan ihonsa ja Annan hehkeän kirkkaan ihon välillä, hänen hullunkurisen vilkkautensa ja Annan olennon suloisen hiljaisuuden välillä, — vastakohta, joka ulkonaisesti näkyi myöskin hänen pukunsa räikeydessä ja Annan puvun puhtaassa valkeudessa. Hänen täytyi myös nähdä tuo liikkuva rauhattomuus Lucian monivärisissä, tänään kaiketi vihertävissä silmissä rumana vastakohtana vaimonsa sisäänpäinkääntyneille sielukkaille sinisilmille. Ovelan taitavasti Lucia korosti oman olentonsa epäedullista käytöstapaa ja ulkomuotoa, ja hän teki sen niin kekseliäästi, että tuskin terävinkään huomioiden tekijä saattoi aavistaa sen tapahtuvan tahallisesti.

Anna ei huomannut mitään, hänelle Lucia oli aina sama, olipa hänellä sitten kaunis tai ruma päivänsä. Allan sitävastoin oli heti selvillä siitä, ettei hän koskaan ollut nähnyt Luciaa niin epäedullisessa valossa kuin tänään, mutta myöskin siitä, ettei hän koskaan ollut tehnyt voimakkaampaa vaikutusta häneen.

Hän nauroi aivan aiheettomasti.

— Mitä sinä naurat? kysyi Anna.

— Näen jotakin surullisen koomillista, sanoi Allan.

— Missä?

Anna katsoi ympärilleen, hän ei voinut huomata mitään naurettavaa. Yhden havainnon hän teki, mutta se ei ollut naurettava, hyvin ilahduttava vain, ja sitäpaitsi hän oli varma siitä, että yksin hän oli sen huomannut. Allanilla ei ollut siihen avainta kuten hänellä. Hän oli osunut sieppaamaan Erikin ja Liisa Jenningsin keskinäistä ymmärrystä ilmaisevan katseen ja hän luuli nyt tietävänsä, ketä Erik ajatteli. Tämä havainto kiinnitti hänen mieltään siinä määrin, että hän unohti Allanin naurun. Eikä hän huomannut, että Allan antoi katseensa lystikkäin ja arvostelevin ilmein kulkea Lucian kiireestä kantapäähän ja että Lucia punastui yhtä aiheettomasti, kuin Allan äsken oli nauranut.

Samassa tuli tohtori Bentick vanhempi tarjoamaan Lucialle käsivartensa. Oltiin näet, menossa päivälliselle, ja hän oli saanut Lucian pöytäkumppanikseen. Tohtorilla oli päivällisen kestäessä hauskempaa kuin mitä hänellä oli ollut pitkään aikaan, sillä hänen naisensa vei pistopuheissa hänestäkin voiton eikä koskaan jäänyt hänelle vastausta velkaa.

Annan vastapäätä istuivat Liisa Jennings ja Erik. Hän tarkkasi heitä salaa ja mitä lämpimimmin mielenkiintoisena. Toisinaan hän kuuli palasia heidän keskustelustaankin. He puhuivat maanviljelyksestä ja taloudesta. Hänen mielestään he sopivat niin hyvin toisilleen. He olivat molemmat niin raikkaita, käytännöllisiä, luotettavia ja vähän tunteellisia. He eivät vaatisi toisiltaan enemmän kuin heillä oli antamista, mutta kumpikin he saisivat jakamattoman, uskollisen sydämen. Liisa näytti niin hauskalta ja peräti terveeltä pyöreine, punakoine kasvoineen, paksuine pellavankeltaisine hiuksineen, ja uskollisine, avoimine sinisilmineen. Hän ei ollut kaunis, mutta terveyden ja hyvän, tasaisen luonteen perikuva.

Erikin miehekkäillä, ahavoituneilla, laihoilla kasvoilla oli juhlallisuuden ja suuren sisäisen tyytyväisyyden hohdetta. Hän istui hyvin siinä Liisan rinnalla, hänellä oli nyt kaikkea, mitä hän tilapäisesti toivoi ja toivottavissa kaikkea, mihin vain hänen pyrkimyksensä tulisivat tähdätyiksi. Liisa ymmärsi häntä niin hyvin ja hänellä oli samat harrastukset kuin Erikillä.

Erik osui kohtaamaan sisarensa katseen, huomasi tulleensa ilmi, hymyili hieman ja nosti lasinsa.

— Anna tahtoo juoda kanssamme, hän sanoi hiljaa Liisalle.

Tämä käsitti sen aivan luonnollisesti ja nosti hymyillen lasinsa. Anna oli heistä kolmesta ainoa, joka punastui.

— Olet arvannut? sanoi Erik Annalle vähäistä myöhemmin, kun oli poistuttu ruokailuhuoneesta ja tultu ulos pihalle kahvia juomaan.

— Ethän ole pahoillasi siitä?

— En toki! Sinä olit ensimmäinen, joka onnittelit meitä, ja siitä olen iloinen.

— Oletko puhunut hänen kanssaan?

— Tein sen tulomatkalla tänne.

— Hän on myöntynyt? Erik nyökkäsi.

— Miten tyynesti suhtaudut siihen! Eikö sinulla ole yhtään sydämentykytystä?

— Sitä minulla ei ole koskaan päästyäni lukualalta. Muutoin kosinta olikin vain muotoseikka, ymmärsimme toisemme yhtä hyvin jo edeltäkäsinkin.

— Odotatteko nyt kunnes Harju tulee omaksesi, ennenkuin menette naimisiin?

— En luule. Menemme luullakseni syksyllä naimisiin. Talvi-illat ovat niin pitkät yksinäisyydessä. Ja me elämme kyllä vuokralla. Olemme kumpikin säästäväisiä, eikä Liisalla ole mitään mahdottomia elämänvaatimuksia. Hän on parhaiten tyytyväinen saadessaan tehdä työtä.

— Olen niin iloinen, että se on hän, Erik! Te tulette tekemään toisenne onnellisiksi, sillä te sovitte yhteen.

Hänen ääneensä tuli kaihoisaa surumielisyyttä, ikäänkuin hän olisi ajatellut joitakin, jotka eivät sopineet yhteen. Erik sai myös vaikutuksen sellaisesta syrjäajatuksesta, mutta se haihtui samassa, ennenkuin hän edes ehti ajatella, että Anna olisi voinut tarkoittaa Allania ja itseään.

Kahvinjuonnin jälkeen Lucia veti Annan muassaan syrjään.

— Sinä näytät väsyneeltä, sinun pitää tulla minun huoneeseeni lepäämään, sanoi hän.

Anna tuli mielellään. Hän katseli ympärilleen Lucian huoneessa ja hymyili, kuten hymyillään lapsellisuuksille.

— Muistan, minkälaisella hartaudella ennen astuin tähän huoneeseen! sanoi hän.

— On hyvä, että olet nyt lakannut minua jumaloimasta, sanoi Lucia järjestellen sohvan pieluksia.

— Pidän sinusta oikeastaan enemmän nyt, kun olen lakannut sinua jumaloimasta, sanoi Anna ojentautuen kiitollisena pielustan väliin.

— Pidätkö tosiaankin hyvin paljon minusta? kysyi Lucia, ikäänkuin se yht'äkkiä olisi ollut hänestä hyvin kummallista.

— Pidän, pidän paljon!

— Mutta minkätähden oikeastaan?

— Sitä en tiedä, tiedän vain, että pidän sinusta.

— Tunteen laita on merkillinen, sanoi Lucia. Toisinaan ei voi ymmärtää, miksi ei voi pitää tästä tai tuosta, vaikka siihen olisi monta syytä. Ja sitten voi olla joku toinen, josta ei voi olla pitämättä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.

— Olisi hyvä, jos voisi joskus tuntea vähemmän, sanoi Anna väsyneesti.

— Ethän kuitenkaan tahtone tuntea minua kohtaan vähemmän, sanoi Lucia hymyillen.

— Oi en, en sinua kohtaan!

— Ketä kohtaan sitten? pääsi Lucialta. Seuraavana hetkenä hän katui kysymystään.

Anna näytti miettivältä.

— En oikeastaan tahdo tuntea vähemmän ketään kohtaan, vaan ainoastaan vähemmän itsekkäästi, sanoi hän vihdoin.

— Nyt sinun pitää levätä, mieluummin nukkua, mutta missään tapauksessa et saa ajatella mitään, sanoi Lucia kietoen peiton Annan jalkojen ympärille. Kas niin, nyt minä menen. Hyvää yötä, kultaseni!

Ja Lucia meni. Pihassa hän tapasi Allanin, joka myös tuli ulos rakennuksesta. He menivät yhdessä etsimään muuta seuruetta, joka oli hajaantunut puutarhaan.

— Olen juuri pannut Annan hetkiseksi sohvalleni, sanoi Lucia.

— Se oli kiltisti. Mutta sanokaa minulle, miksi olette tehnyt itsenne tänään rumaksi?

— Vai olenko mielestänne ruma? Hän tuntui tyytyväiseltä.

— Ettekö ole omasta mielestänne? Olenko tavallista rumempi?

— Paljon rumempi. Se on niin harkittua, että teidän on täytynyt tehdä tahallanne niin. Ihmettelen, minkätähden?

Hän katsoi miettivänä Luciaa. Lucia nauroi, suuttuneena siitä, ettei voinut olla tuntematta olevansa hämillään.

— Ettekö ymmärrä, että tehdessänne itsenne minun tähteni rumaksi mairittelette minua enemmän kuin jos tekisitte itsenne sieväksi? kysyi Allan.

Hänen vilkkaissa silmissään välkehti pilaa ja hehkua.

— Miten itserakkaasti ajattelettekaan! Minkätähden laittaisin itseni rumaksi tai sieväksi teitä varten? virkkoi Lucia ylpeästi.

Allan kumartui pikaisesti ja katsoi Luciaa kasvoihin.

— Te pelkäätte tuota valtaa, jonka väärinkäyttämisestä kerran minua varoititte ja jonka tunnette niin hyvin senvuoksi, että teillä itsellänne on sama valta? Mutta ellette tahdo tehdä miestä hulluksi, niin elkää koskaan enää tehkö itseänne rumaksi häntä parantaaksenne! Olkaa kohtuullisen — hän haki sanaa — olkaa kohtuullisen hurmaavan tavaton!

Lucia hämmästyi hänen häikäilemättömyyttään, ja hän oli niin suuttunut ja järkytetty, että voi tuskin puhua.

— Eikö teillä ole mitään tunnetta Annaa kohtaan? sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi vihasta ja suuttumuksesta.

Allan suoristautui ja hymyili hieman. Hänen katseensa kiintyi Lucian kasvoihin. Tämä oli nyt kaikkea muuta kuin ruma.

— On, minulla on paljon tunnetta Annaa kohtaan, sanoi hän hitaasti ja varmasti. Mutta nähkääs, mies nyt on luonnostaan moniavioinen. Hänellä voi olla kokonainen haaremi ja hän voi pitää heistä kaikista, kustakin tavallaan.

Luciasta tuntui, että voi olla totta, mitä Allan niin julkeasti ja avomielisesti sanoi, mutta se oli epämiellyttävä totuus. Hän ei kuitenkaan osannut suuttua enemmän; Allan meni niin pitkälle, että Lucian vihaa ei riittänyt.

Hän naurahti puoleksi närkästyneenä, puoleksi ikäänkuin todellakin olisi pitänyt Allania naurettavana.

— Hyvä vain, ettemme ole turkkilaisia, sanoi hän jäykästi.

— Emme, valitettavasti! huokasi Allan. Lucian viha lauhtui ja hän oli eniten taipuvainen käsittämään Allanin leikin kannalta, mutta Annaa ajatellessaan häneen koski.

— Te olette mahdottoman erilaisia! Pikku raukka! pääsi häneltä.

— Minuako tarkoitatte?

Lucia nauroi vasten tahtoaan Allanin ihastuneelle äänelle.

— En, totisesti!

— Vai niin, Annaako on sääli? Mutta vakuutan, että hänellä olisi erinomaista, ellei hän vain käsittäisi kaikkea niin syvästi, sanoi hän huolettomasti.

— Hän ei voi käsittää asioita toisin kuin millainen hän itse on.

— No niin, olkaa sitten toki oikeudenmukainen ja puolustakaa samaten minua, pyysi hän poikamaisen miellyttävästi, mikä rauhoitti Luciaa ja sai hänet häpeämään, että oli antanut Allanin häikäilemättömille sanoille paljon suuremman merkityksen kuin mitä ne oikeastaan olivat tarkoittaneet.

Lucia vain hymyili vastaamatta mitään, ja yhdyttyään nyt muihin päivällisvieraisiin, oli hänen helppo vapautua Allanista ja hänen suorapuheisuudestaan.

55.

— Lucia, lupaa ettet sano ei!

— En osta milloinkaan sikaa säkissä.

— Mutta se on sellaista, jota niin äärettömän mielelläni haluan!

Anna näytti rukoilevalta, ja kun hän niin harvoin mitään tahtoi, niin siitä, joka piti hänestä, oli hyvin houkuttelevaa luvata ilman muuta. Mutta Lucia aavisti, mitä se oli, ja oli sen vuoksi varovainen.

— Mitä sinä tahdot, kultaseni?

— Tule minun mukanani Tukholmaan ja ole luonani!

Oli syksy ja Anna teki lähtöä Harjulta palatakseen omaan kotiinsa.

— Äitisihän tulee olemaan luonasi, huomautti Lucia.

— Hän ei tule ennenkuin tuonnempana. Tahdon niin mielelläni pitää sinut siihen saakka, intti Anna itsepäisesti, niinkuin yleensä mukautuvat luonteet tekevät jotakin toden teolla tahtoessaan.

Lucia oli ääneti, etsiäkseen jotakin sopivaa syytä kieltäytymiselleen.

— Lucia!

Anna siirtyi lähemmä ystäväänsä.

— Tiedän, miksi epäröit.

— En epäröi, sanoi Lucia pikaisesti.

— Miksi sitten kieltäydyt, oikaisi Anna kiihkottoman tyynesti. Sinä pelkäät tulevasi Allanin ja minun väliin.

Lucia ei voinut heti vastata mitään, ja hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa; olisi tehnyt liian voimakkaan vaikutuksen, jos hän olisi noussut ylös, sillä Annan pää oli hänen olkaansa vasten, ja hän piti Lucian kättä omassaan.

— Mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä, jatkoi Anna, puhuen tyyneydellä, mikä saavutetaan vain voitokkaassa taistelussa. Sillä minähän tulin tietämättäni ja tahtomattani teidän välillenne. Mutta nyt tahdon niin mielelläni yhdistää teidät.

— Kuinka saatat puhua noin? virkkoi Lucia. Etkö huomaa, miten väärin on ajatella tai puhua tuolla tavoin? Sinä teet väärin sekä Allania että itseäsi ja minua kohtaan.

Anna katsoi häneen. Hänen silmänsä olivat niin lempeät ja vakavat ja niissä oli melkein ylimaailmallinen loiste, joka hillitsi Lucian kiihkoa ja viilsi hänen sydäntään.

— Sinä et ymmärrä nyt minua oikein. En tarkoita mitään väärää. Tahdoin vain sinun tietävän, kun minä olen kerran poissa, että minun rakkain ajatukseni oli, että te yhtyisitte. Tahdoin vielä eläessäni viedä teidät yhteen, auttaa teitä toisianne ymmärtämään.

— Anna, oletko enemmän kuin nainen? kysyi Lucia ankarasti.

Hän paheksui Annan sanoja mitä jyrkimmin, mutta ne saattoivat hänet tuntemaan pelkoa ikäänkuin jonkin yliluonnollisen edessä.

En, olen vain nainen, joka on jo kärsinyt rakkautensa — piakkoin, vastasi Anna nojaten taasen hellästi ja väsyneesti päänsä Lucian olkaa vasten. Te hoidatte yhdessä minun muistoani, sen tiedän. Ja tahdon niin mielelläni, niin mielelläni, että Allan saa tulla onnelliseksi sinun kanssasi. Tietoisuus siitä lisäisi minun autuuttani taivaassakin, niin luulen. Muista se, kun olen kerran poissa!

— Sinä et aavista, miten julmaa on puhua noin, sanoi Lucia hillityn tulistuneena.

— Minun aikomukseni ei ollenkaan ole olla julma, sanoi Anna hiljaa. Muista, kun olen kerran poissa, että nyt pyydän sinua ottamaan Allanin huostaasi.

Lucia ei vastannut, ja tuokion kuluttua Anna kysyi rukoilevalla äänellä, jonka sävy ei juuri ilmaissut toivoa:

— Eikö sinua voi taivuttaa tulemaan mukaan?

— Ei, rakas.

— Mutta sinä tahdot muistaa, mitä nyt olen sanonut?

— Sitä en taida voida unohtaa, niin se koskee.

56.

Kalpeana ja hiljaisena makasi Anna käsivarsi pienen, hennon olennon ympärillä, joka nukkui hänen vieressään.

Suuri ihmettely kasvoi hänen mielessään. Hän ei tiennyt, oliko tuo pettymystä vai iloa, joka niin ihmeellisesti häntä liikutti ja kaasi kumoon kaiken sen, mitä hän kuukausien aikana oli rakentanut.

Pienokainen oli ollut levoton, ja Anna oli juuri rauhoittanut sen ja saanut uneen ja hän tunsi värisevän hellää, sanomatonta tyydytystä siitä, että tuo pieni olento oli hänestä niin riippuvainen ja että hän voi sitä auttaa. Se antoi hänelle oikeuden elää, arveli hän, jopa huolimatta kaikesta elämänhaluakin.

Mutta hän oli niin eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei hän voinut käsittää elävänsä.

Hän makasi katsellen lastaan, ja yht'äkkiä varjo lankesi tuohon pieneen olentoon. Anna katsahti ylös ja kohtasi Allanin katseen. Hän oli tullut sisään niin hiljaa, ettei Anna ollut kuullut hänen tuloaan.

Allan vei varovasti sormensa pitkin pientä haivenista lapsenpäätä.

— Luulin teidän kummankin nukkuvan. Teillähän on määräys tehdä niin, sanoi hän, hillityssä äänessään onnen sävyä.

— Hän on juuri nukkunut. Makasin ja ajattelin.

— Mitä sitten?

Allan istuutui varovasti vuoteen reunalle lapsen alapuolelle.

— Sanohan, Allan, luuletko minun jäävän elämään?

— Tietysti. Mitä syytä siihen olisi, ettet jäisi elämään?

— Olen niin varmasti luullut, että kuolisin.

— Silloin olet luullut siinä kohden väärin, lapseni! sanoi Allan riemuitsevasti.

Hän kumartui lapsen yli.

Hän ei ole yhtään sinun näköisesi, hän tulee aivan minuun, saatpa nähdä. Pieni ja tummaihoinen ja täynnä kujeita.

Hän näytti ihastuneelta, ja Annan täytyi hymyillä,

— Minkä nimen sille panemme? kysyi hän.

— On sääli, ettei hänelle voi panna nimeksi Allan, sanoi hän miettien.

Mutta sitten hän kirkastui.

— Minäpä tiedän! Tietysti hänen nimensä pitää olla Allanna meidän molempien mukaan.

— Hassu! sanoi Anna nauraen.

— Miksi se ei kelpaa? kysyi Allan hämmästyneenä. Ahaa, nyt ymmärrän, sen täytyy tietysti olla jokin raamatullinen nimi, toisin sanoen juutalainen. Esimerkiksi Mesopotamia. Kelpaako se?

— Eihän se olisi edes juutalainen, hymyili Anna.

Allanin pulppuava iloisuus oli ilmeisesti todellista, sen ilon ilmausta, mitä hän tunsi, ja senvuoksi se teki Annankin iloiseksi ja mieleltään keveämmäksi kuin mitä hän kuukausiin oli ollut.

Allan ei ilmeisestikään tuntenut mitään pettymystä siitä, että Anna eli, tarvitsiko hänen sitten itsensä tuntea sitä? Allan ei ehkä ikävöinytkään sitä vapautta, minkä Anna niin hartaasti oli toivonut voivansa hänelle antaa.

— Olisitko surrut, Allan, jos minä olisin kuollut? Anna ei voinut olla tuota kysymystä tekemättä, vaikka hän ei odottanutkaan siihen mitään oikeaa vastausta.

Allan loi häneen pikaisen silmäyksen, joka näytti ikäänkuin salamoivan.

— Kun sinulla oli vaikein aika, tiedätkö mitä silloin tein?

Anna katsoi odottavasti ja ihmetyksissään häneen, ja hänen sydämensä tykytti kovasti, sillä hän näki, että Allan vastasi hänelle vakavasti.

— Minä rukoilin! Ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Täytyi tulla kuoleman hätä, että minä joutuisin polvilleni.

Hän nousi pikaisin liikkein, ikäänkuin tunnustus siitä, mitä hän oli kokenut, olisi koskettanut kirvelevää haavaa.

— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi hän toisella äänellä. Sitten hän kumartui Annan puoleen, otti toisen hänen paksuista palmikoistaan, suuteli sitä ja pani sen varovasti takaisin, ikäänkuin se olisi ollut hauras, viipyi muutaman sekunnin katse Annan katseessa ja poistui sitten hiljaisin askelin.

57.

Anna toipui hitaasti, hän pääsi jalkeille, saattoi ryhtyä tehtäviinsä, mutta entiselleen hän ei tullut. Sisimmässään hän tunsi selvästi, ettei hän pitkäksi aikaa palannut elämään. Mutta sen ajan, joka hänelle annettiin, hän otti erityisenä armona ja eli sen hetki hetkeltä Jumalan kasvojen edessä, ikäänkuin katse alituisesti kohdistettuna hänen katseeseensa lukeakseen siitä niin pienimmässä kuin suurimmassakin hänen tahtonsa.

Allania kohtaan hän oli hellä ja pehmeä, mutta hänen hellyytensä oli kuin äidin hellyyttä, sen hellyyden tapaista, jolla hän vaali heidän pientä lastaan.

Hän nautti kiitollisena kaikesta, mitä elämä hänelle antoi, mutta hän nautti siitä ikäänkuin hän tietäisi omistavansa sen vain sivumennen. Sisimmässään hän kuunteli alinomaa lähtökutsua.

Hän ei puhunut kenenkään kanssa tuosta äänettömästä odotuksesta, mutta se löi leiman koko hänen olentoonsa, ja hänen vaikutuksensa niihin, joiden kanssa hän tuli kosketuksiin, oli jalostavaa.

Eräänä iltana Anna sattui kulkemaan eräällä syrjäkadulla ja näki silloin edessään olennon, joka hänestä muistutti Luciaa. Mutta eihän se toki voinut olla hän. Lucia ei ollut kirjoittanut mitään siitä, että aikoi tulla Tukholmaan. Sitäpaitsi tuo olento näytti kumaraiselta, ja tarkemmin katsottuaan Anna oli huomaavinaan, että hartiat vapisivat kuin itkiessä. Eikähän Lucia voinut kulkea täällä Tukholman syrjäkaduilla itkien.

Mutta! Anna tuli ajatelleeksi Lucian elämän surullista salaisuutta. Ja tuolla olennolla oli huolimatta masentuneesta ryhdistään muodoissa ja käynnissä hienoutta, jollaista Anna ei koskaan ollut nähnyt kellään muulla kuin Lucialla.

Näissä mietteissä Anna oli seurannut tuota tuntematonta siihen paikkaan, missä tuo tyhjä syrjäkatu liittyi suurempaan. Silloin tuntematon kääntyi ympäri ja tuli seisomaan vastakkain Annan kanssa. Se oli Lucia, järkkyneenä, itkeneenä.

Molemmat tunsivat toisensa yht'aikaa. Lucian ensimmäinen äkillinen mielijohde oli piiloutua, mutta seuraavana hetkenä hän yhtä äkillisestä myötätunnon kaipuusta myöntyi. Hän tarttui Annan käsivarteen ja vei hänet takaisin pitkin tyhjää hämärää katua.

— Onko sinulla aikaa? kysyi hän kyynelsilmin.

— On tietysti, vastasi Anna sydämellisesti ja puristi kättä, joka oli hänen käsivarrellaan.

— Lucia, ymmärrän että on kysymys hänestä. Lucia nyökkäsi. Minuutin tai parin kuluttua hän oli hillinnyt liikutustaan kylliksi voidakseen puhua.

— Hän on kuolemaisillaan. Voi elää vielä ehkä pari päivää, ilmoitti Lucia, ja puristaen Annan käsivartta hän lisäsi: on kauheaa, kun ei tiedä mitään…

— Mistä? kysyi Anna lempeästi.

— Miten sitten käy. Luuletko, luuletko, että hänelle voi olla pelastusta? Hän…

Lucia ei voinut hetkeen jatkaa. Anna odotti ääneti, mutta jollakin alitajuisella tavalla Lucia tunsi jonkinlaisena voimana Annan myötätunnon.

— Hänellä ei ole mitään, mitään. Ei edes uskoa… on niin tylsynyt.
Luuletko Jumalan tuomitsevan hänet… hyvin kovasti?

— Jeesus, joka rakkaudesta antoi itsensä meidän edestämme, on tuomari, vastasi Anna lämpimästi.

— Anna, luuletko auttavan, jos rukoilee kuolevan puolesta, joka jo kauan on ollut sielultansa kuollut?

— Luulen kyllä.

— Tahdotko rukoilla? Jumala kuulee varmasti sinua.

— Tietysti tahdon. Mutta rukoilethan itsekin?

— En muuta tee. Mutta en tavallisesti juuri rukoile… ja rukoilla vain silloin kun tahtoo jotakin…

— Kun se, jota tahtoo, on juuri samaa, mitä Jumala itse ikävöi: ihmisen pelastusta… sanoi Anna.

Lucia painoi hänen käsivarttaan kiitollisuudesta.

— Kuinka lohdutatkaan minua! Niin siunattu asia, että tapasin sinut!

He kulkivat tuokion ääneti. Tultuaan jompaankumpaan tuon pienen unohdetun kadun päätekohtaan he kääntyivät.

— Oletko ollut kauan Tukholmassa? kysyi Anna.

— Vain kaksi päivää. Ei kukaan Västanforsissa tiedä, miksi tulin tänne. Syytin hammaslääkäriä. Täytynee häpeän vuoksi mennä sinne, ennenkuin palaan kotiin. On minulla tosin pieni kolo hampaassa.

— Etkö tahdo tulla asumaan meille? Tee niin! Sinun ei tarvitse nyt pelätä.

Anna hymyili hiukan, sanoessaan tuota viimeistä.

Sitä en teekään, en yhtään, kiiruhti Lucia vastaamaan. Mutta olen mieluummin itsekseni, kun olen näinä päivinä niin levoton ja lamassa. Olin äsken juoksemaisillani sinunkin luotasi. Minulla on hyvä Excelsiorissa. Siellä ei ole ketään, joka tuntisi minut, ei ketään joka tietää, etteivät silmäni aina ole sumeiset ja punareunaiset.

— Mutta tottahan saan tulla tervehtimään sinua Excelsioriin? pyysi
Anna huolestuneella äänellä.

— Tietysti, kultaseni! Sinun nähtesihän olen murtanut jään, olet nähnyt minun itkevän.

— Entä Allan? kysyi Anna epäröiden.

— Saat puhua hänelle, mutta en tahdo vielä tavata ketään muita.

Mitä Anna merkitsi ystävälleen noina kolmena koettelemuksen päivänä, jotka nyt seurasivat, sitä ei koskaan tiennyt kukaan muu kuin Lucia. Anna itse ei sitä aavistanut. Hän ei mielestään osannut tehdä mitään. Eikä hän osannutkaan niin paljoa, hän oli vain se mikä oli, lämminsydäminen, ymmärtävä, täynnä uskoa — ja siinä oli kylliksi.

Kun kuolema vihdoin oli korjannut satonsa, ja Lucia seisoi päättyneen elämänvaiheen edessä, loppui hänen epätoivoinen levottomuutensa, ja hän saattoi alistua. Hän ei voinut enää sanoin saavuttaa miestä, jonka elämää hän oli ollut auttamassa väärään suuntaan, hän saattoi nyt saavuttaa hänet vain esirukouksessa kuolleitten puolesta, ja siinä hän olisi ahkera.

Ennenkuin hän matkusti takaisin Västanforsiin, oli hän toipunut sen verran, että voi viettää puoli päivää Annan kodissa.

Allan hankki itselleen vapauden koko iltapäiväksi saadakseen tavata häntä. Hän ei sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli niin tahdikas ja hienon tunteellinen Luciaa kohtaan ja niin parhaaksi hillitty, että hänen iloisuutensa kevensi Lucian mieltä vähimmälläkään tavalla koskettamatta sen tuoretta haavaa.

Lucia oli äärettömän kiitollinen näistä, tässä nuoressa kodissa viettämistään tunneista. Hän tunsi selvästi, ettei hän enää ollut näiden kahden välillä, joista hän piti niin sydämellisesti, tyyntä ja lämmintä ystävyyttä hän tunsi kumpaakin kohtaan.

Näine onnellisine vaikutelmineen ja haudan lepo pitkän, kiusallisen surunsa yllä, hän palasi mieluisaan, tyyneen Västanforsin arkielämään.

Ja niin kului yksi vuosi.

58.

Onko Annasta ollut mitään tietoja tänään?

Se oli Lucia, joka näin kysyi. Hän oli tullut pappilaan, missä
kirkkoherra istui yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli Tukholmassa
Annan luona, joka oli hyvin huonona sairaana. Lucia tapasi nyt tohtori
Bentick vanhemman Sanderin luona samalla asialla.

— Anna tulee tänne, vastasi Sander.

Hänen masentuneesta ilmeestään päättäen ei tämä sanoma sisältänyt rauhoittavaa tietoa, kuten olisi voinut otaksua.

— Tuleeko hän tänne? Onko hän parempi? kysyi Lucia epäröiden.

— Ei, päinvastoin. Mutta hän ikävöi tänne niin, ja kun hänen tilansa on toivoton, voi hänen toivomuksensa niin mielellään täyttää ja tuoda hänet tänne.

— Milloin hän tulee?

— Niin pian kuin Allan voi saada sijaisen.

— Entä pikku Sif?

— Jos on vaikea pitää häntä täällä, niin hän saa olla Erikin ja Liisan luona Harjulla. Mutta parasta olisi, jos hän voisi olla täällä saapuvilla, kun Anna jaksaa nähdä häntä.

— Hän on kai herttainen nyt?

Lucia hymyili surumielisesti.

— On kyllä, hän puhuu ja kävelee ja on niin iloinen, kirjoittaa äiti, vastasi Sander huulten tuskaisesti värähtäessä.

Hän näytti vanhentuneelta, levottomuus ja lähestyvä suru koskivat häneen, ja ponnistus näyttää koskemattomalta teki hänen piirteensä tuimiksi.

Tohtori Bentick oli tähän saakka istunut ääneti, nyt hän nousi, meni ikkunan luo ja seisoi siellä kädet taskuissa ja vihelteli hiljaa. Lucia tunsi häntä tarpeeksi ymmärtääkseen, että vihellys oli kyyneleiden vastiketta, joita hänen silmänsä eivät saaneet vuodattaa, mutta Sander, joka ei sitä käsittänyt, tunsi itsensä kiusoittuneeksi.

— Kun Anna tulee tänne, saanko tulla auttamaan hoitamisessa? pyysi Lucia. Tohtori Bentick voi todistaa, etten ole tottumaton sairasvuoteen ääressä.

Tohtori keskeytti viheltämisen murahtaakseen jotakin, joka oli merkitsevinään vakuutusta.

— Olemme hyvin kiitolliset siitä avusta, sanoi Sander. Äiti ei ole enää nuori ja on niin surun lamauttama. Eikähän sairaanhoitajatarkaan voi olla lakkaamatta työssä. Allan tekee paljon, ja toivomme Britan tulevan kotiin, mutta Anna tarvitsee jonkun luonaan päivin ja öin, niin että olemme kiitolliset kaikesta arvokkaasta avusta. Hän onkin niin kiintynyt Luciaan ja Lucia häneen!

Sander puristi lujasti Lucian kättä, kiitollisena siitä rakkaudesta, mitä hän oli osoittanut ja yhä osoitti hänen kuolevalle tyttärelleen.

Kun Lucia lähti, seurasi tohtori Bentick häntä, sillä hänen kotimatkansa vei läheltä Borgia.

Kumpikaan ei pitkään aikaan sanonut mitään. Tohtori vihelsi hiljaa. Kun Lågarnin vesi kimalteli puiden välistä heidän edessään, herkesi hän viheltämästä, ja Lucia ymmärsi, että hän aikoi sanoa jotakin.

— Tuo avioliitto onnistui paremmin kuin olin luullut, sanoi hän.

— Mitä setä sitten oli odottanut?

— Että Allan livahtaisi Annan luota tai jotakin sentapaista. Luulin sen olevan hänellä veressä.

— Sen sijaan hän on kiintynyt yhä enemmän Annaan, sanoi Lucia lämpimästi.

— Niin on, ja se on hänelle kunniaksi. En olisi luullut hänellä olevan tarpeeksi ymmärrystä pitämään arvossa sellaista kuin Anna on.

— Ja nyt hänen pitää kadottaa hänet! Kuolema on hirmuinen! virkkoi
Lucia.

Tohtorin jäykät piirteet sulivat omituiseen hymyyn.

— Ja kuitenkin on kuolema armeliainta tässä elämässä, sanoi hän.

— Kuinka setä voi niin sanoa?

— Ajattelehan! Ajattele kaikkea sellaista kuin sairaus, hätä, suru, kaikki epäkohdat, erehdykset, väärinymmärrykset, kaikki synti ja kurjuus, mutta ei mitään kuolemaa, joka tekee niistä lopun. Silloin ei meidän totisesti tarvitsisi joutua mihinkään syvyyteen joutuaksemme helvettiin, meillä olisi se sepiselvänä jo täällä.

— Entä kaikki onnelliset olosuhteet? väitti Lucia laimeasti, sillä oikeastaan hänen täytyi myöntää tohtorin olevan oikeassa.

— Ne elämä murskaa aina ennemmin tai myöhemmin, ellei kuolema sitä tee, ja paljon kiusallisemmalla tavalla kuin kuolema, sanoi tohtori vakaumuksella, joka johtui katkerasta kokemuksesta.

Lucia ymmärsi sen. Hän ajatteli omankin elämänsä murhenäytelmää, jonka vain kuolema oli voinut lopettaa.

Heidän tiensä vei nyt läheltä järveä, jonka pienet lipattavat laineet loiskivat rantaäyrään kiville. Lucia kuunteli niiden iloista kuisketta ja katseli tuota kimaltelevaa pintaa.

Olihan kyllä tyyntä ja rauhoittavaa, kun jääpeite syysmyrskyjen rajujen puuskien jälkeen laskeutui veden yli. Mutta sekin oli jotakin kuvaamatonta, kun valkenevina kevätpäivinä jää suli, ja vapautunut vesi saattoi kuvastella taivaan sineä tai liikkua ja tuoda riemuavaa ääntä tuuleen.

Kuolema ja eloon-elpyminen — luonnon alinomainen kiertokulku, eikö se viitannut korkeampaan todellisuuteen, jonka kuva se oli?

— Jos kaikki loppuisi kuolemassa, olisiko se silloin armelias? sanoi
Lucia, lausuen julki äänettömän ajatuskulkunsa tuloksen.

— Ainakin tämä mainen elämä loppuu siltä, joka kuolee. Niin paljon tiedämme, vaikka emme tiedäkään enempää. Ja se on monelle kylliksi, etenkin kun elämä tulee tuskien tieksi.

— Mutta se ei ole kylliksi kaikille, sanoi Lucia miettivästi.

He olivat nyt tulleet Borgin tienhaaraan, ja tohtori jätti hyvästi
Lucialle mennäkseen eteenpäin.

He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat keskinäisen ymmärtämyksen tuntein toisiinsa. Lähellä oleva aika näkisi heidät saman kuolinvuoteen ääressä, ja molemmat ajattelivat pelokkaan ihmettelevinä niitä kokemuksia, joihin hän, joka oli kuoleva, oli heidät poismenollaan johtava.

59.

Kierrekaihdin oli päivin ja öin puoleksi alasvedettynä siinä huoneessa, missä Anna kärsi viimeistä kärsimystään. Hän oli sairas monella tavalla. Toista toisensa jälkeen oli ilmennyt. Spesialisteja oli kutsuttu ja he olivat tehneet parhaansa; nyt ei heistä kukaan voinut tehdä enempää. Kaikilla, jotka häntä rakastivat, oli nyt ainoana tehtävänä hoidollaan vaalia häntä ja alistua siihen tosiasiaan, että hän lähti heidän luotaan.

Pappilassa oli alinomaista edes- ja takaisinkulkua. Kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hillitysti, ja kaikkien kasvot, yksiä lukuunottamatta, olivat surulliset ja vakavat. Ainoat kasvot, jotka hymyilivät ja nauroivat, olivat pikku Sifin. Hänen iloisuutensa ja tietämättömyytensä siitä, mitä hän menetti, oli useammalle kuin yhdelle se pisara, joka saattoi heidän pidätetyn liikutuksensa käymään ylivoimaiseksi. Mutta hän sai kuitenkin olla suruhuoneessa; omalla tavallaan hän sopi sinne kuin tuore kukka haudalle.

Erik, joka jonkun vuoden oli ollut naimisissa Liisa Jenningsin kanssa, tuli joka tai joka toinen päivä Harjulta pappilaan, ja hänen vaimonsa otti säännöllisesti osaa yövalvontaan.

Eräänä päivänä Erik tuli sisarensa huoneesta katseessaan samaa valoa, jota useilla sieltä tullessaan oli silmissä, miten synkiltä he sinne mennessään lienevät näyttäneetkään. Erik meni isänsä huoneeseen ja tapasi tämän — harvinaista kyllä — toimetonna työtuolissaan. Mutta se ei kummastuttanut Erikiä. Kaikki oli pysähdyksissä ja odottavana, yksinpä tuo toimelias mieskin pani, ikäänkuin juhlan edellä, työnsä syrjään kuoleman lähestymistä odotettaessa.

Erik istuutui äänettömän tervehdyksen jälkeen sohvaan.

— Miten hänen laitansa on sinun mielestäsi tänään? kysyi hänen isänsä.

— Lähempänä, vastasi Erik hiljaa.

— Verho liikahtaa, pian vedetään se hänen edestään, sanoi Sander. Ja sitten se laskeutuu alas jälleen, paksuna ja raskaana ja läpitunkemattomana.

— Mutta me olemme kuitenkin saaneet nähdä verhon takaa valon pilkahduksen, sanoi Erik.

Isä katsoi ylös ja loi Erikiin tutkivan katseen.

— Vai niin, sinä näet sen?

— Kuka voi välttää sen näkemistä? En ollut koskaan ajatellut, että kuolinvuode voisi olla niin suloinen huolimatta vaikeista tuskista.

Sander katsoi yhä tutkivasti häneen.

— Voitko uskoa nyt?

— En voi olla uskomatta.

— Milloin se tuli?

— Sisimmässäni olen kyllä aina uskonut. Nyt on vain niin, että tiedän uskovani.

— Voisitko nyt tulla papiksi?

Se tuli koetellen, mutta siinä oli heräävän toivon aavistusta, mikä koski Erikiin. Hän pudisti päätään ja hymyili hieman.

Eihän minun senvuoksi, että uskon, täytyne välttämättömästi olla kutsuttu papiksi, sanoi hän hitaaseen, luotettavaan tapaansa.

— Se oli kuitenkin ensimmäinen kutsumuksesi.

— Minä en ole ollut milloinkaan siihen kutsuttu enkä ole nytkään. Mutta voin olla kristitty siinä kutsumuksessa, mikä minulla on. Eikö isä huomaa sitä? Ei kaikkien pidä pyrkiä opettajiksi.

Sander huokasi.

— Olisin tahtonut nähdä sinut pappina. Se oli aina minun mieliajatukseni, ja siitä on minun vaikea luopua. Mutta — täällä elämässä täytyy luopua paljosta!

Erik ei vastannut mitään, ja tuokion kuluttua rouva Sander tuli sisään. Hänen silmänsä olivat itkusta ja yön valvonnasta punaiset, mutta hän oli hiljainen ja nöyrä, ja hänen muutoin raskas ilmeensä oli jättänyt tilaa toiselle, mikä ilmaisi, että hänen sielunsa oli ylennyt ja avartunut.

— Annalla on nyt tuskaton hetki. Hän kysyy sinua, sanoi hän miehelleen.

Sander nousi heti, kiitollisena siitä, että häntä lähetettiin hakemaan. Mutta hän ei mennyt tyttärensä sairasvuoteen luo samalla tavoin, kuin oli ylipäätänsä tottunut menemään sairaiden luo. Hän meni Annan sairasvuoteen luo melkein enemmän itse saadakseen kuolevan rauhasta apua kantamaan omaa suruaan ja tuskaansa kuin tätä lohduttamaan.

Anna oli aina rakastanut omaisiaan, mutta nyt hänen rakkautensa kutakin kohtaan näytti kasvavan lämpimämmäksi. Hän ikävöi heitä kaikkia ja hän oli äärettömän hellä heille niinä hetkinä, jolloin tuskat antoivat hänelle rauhaa. Kun hän ei mitään muuta voinut, otti hän heidän apunsa vastaan sellaisella tavalla, joka lämmitti heitä enemmän kuin mikään muu.

60.

Oli aamuyö Allanin valvoessa sairaan luona. Aamusarastuksen valoa tunki sisään puoleksi alasvedetyn kaihtimen alta, ja huoneessa olevat esineet alkoivat tulla selvemmin näkyviin.

Anna liikahti vuoteessa.

— Luulen, että rupeaa valkenemaan? sanoi Anna katsoen Allaniin väsynein silmin.

— Niin tekee.

— Anna minun katsoa ulos! pyysi Anna.

Allan veti kaihtimen ylös, avasi ikkunan ja käänsi vuoteen niin, että
Anna voi, kääntämällä vähän päätään, nähdä ulos.

Avaruus alkoi värittyä. Lintu jossakin järven toisella puolen tervehti oksaltaan valoihmettä, ja raikasta aamuilmaa tulvi huoneeseen.

— On kaunista! sanoi Anna,

— Kaunista on, myönsi Allan.

Mutta hän ei katsonut heräävää aamua, kuten Anna, hän seisoi ja katsoi Annaan. Piirteet olivat ohuet ja riutuneet ja silmät kaihoavat. Kärsivän kasvot hän näki, mutta niissä oli jo nyt vielä kaukaista aamusarastusta. Mutta tuo valo ei tullut ulkoapäin, sillä oli sisäinen alkulähde.

Anna käänsi hitaasti katseensa Allaniin. Tehdäkseen niin hänen täytyi siirtää se ikkunasta pois, sillä ollakseen varjostamatta näköalaa Annalta seisoi Allan huoneenpuoleisen vuoteenreunan vieressä.

— Sinä olet väsynyt? Olen ollut niin vaivalloinen yöllä! sanoi Anna valittaen.

— Älä puhu siitä, rakkahin! Olet itse paljon väsyneempi.

Allan istuutui hänen luokseen ja vei varovasti käsivartensa Annan pieluksen taa, niin että hän joutui Allanin syliin tarvitsematta muuttaa asentoa.

— Minä, niin! sanoi Anna niinkuin muuta nyt ei voisi pyytääkään. Minä olen kuolemaan saakka väsynyt.

Hän nojautui Allaniin.

— Niin Jeesuskin oli. Niin että hän tietää, miltä tuntuu, lisäsi hän.

Hänellä ei tuntunut olevan nyt tuskia ja hän saattoi puhua vaikeudetta.

— Mutta hän oli murheellinenkin kuolemaan saakka, jatkoi hän parin minuutin äänettömyyden jälkeen. Hän kantoi minun syntini. Senvuoksi se on nyt poissa — ja minä voin kuolla iloiten.

— Sinun syntisi! Sinä pieni lapsi!

Allanin äänessä oli mitä hellintä Annan synnin vähäksymistä.

Anna liikahti levottomasti.

— Et saa puhua niin. Hän kuoli minun syntieni tähden. Hän kuoli niiden tähden. Ei auttanut vähempi. Etkö ymmärrä, miten vaikeaa sen täytyi olla?

— Ei, sitä en ymmärrä, sanoi Allan lempeästi. Anna katsoi häneen huolestuneena ja levottomana.

— Eihän hän kuollut vain sinun syntiesi tähden, selvitti Allan itseään. Hänhän kantoi koko maailman synnit.

— Niin, niin hän teki. Mutta kun seisoo aivan yksin Jumalan edessä — kuolemassa, ellei ennen silloin unohtaa koko maailman synnit… ja tuntee vain omansa. Silloin hän on kuollut sen puolesta. Niin se on, Allan. Niin käy meidän kaikkien, yhden ja toisen. Etkö ymmärrä?

— En voi sanoa ymmärtäväni, vastasi Allan rehellisesti, mutta uskon sinua.

— Niin, usko! Et voi koskaan uskoa hänestä liikaa. Hän vapahtaa täydellisesti.

Allan näki, miten Anna lepäsi siinä varmuudessa, hän näki, kuinka se oli hänen elämänsä kuolemassa. Ulkona valkeni yhä enemmän.

— Tuleeko sinulle liian viileä? Suljenko ikkunan?

— Ei, ei. On niin ihanaa.

Yht'äkkiä muuttui kaikki väri ulkona. Itse auringon nousua ei näkynyt ikkunasta, mutta näkyi, että oli tullut auringonpaistetta avaruuteen. Yksinpä Annan kalpeille kasvoillekin laskeusi heikkoa värihohdetta, mutta se tuli yksinomaan ulkoapäin.

— Allan, rakkahin!

Allan kumartui lähemmä kuullakseen paremmin tuon heikon äänen ja siten, että Anna myöskin voisi nähdä hänen kasvonsa.

— Olisin tahtonut tehdä sinut niin onnelliseksi… aloitti hän.

Allan odotti hiljaa jatkoa. Anna pani kätensä hänen kädelleen. Hänen kätensä oli ohut ja voimaton, Allanin joustava ja täynnä voimaa, ja kuitenkin oli Annan käsi johtava.

— Mutta enemmän kuin onnea… minä nyt pian jätän sinulle… surun.

Se tuli niin luottavasti, hän uskoi nyt Allanin rakkauteen, hän tiesi tulevansa kaivatuksi.

— Sinä tulet suremaan minua… mutta se suru tulee suureksi siunaukseksi.

Hän katsoi rakkaasti Allanin kasvoihin, ja näki ne hartauden kirkastamina ikäänkuin sakramenttia vastaanotettaessa.

61.

Västanforsin kellot olivat soineet Annalle, kyyneleiset silmät olivat katsoneet hautaan hänen kukilla koristettua arkkuaan. Sitten oli multaa heitetty sen yli. Ja nyt oli ilta.

Allan hiipi huomaamatta ulos suruhuoneesta. Hän, joka muulloin aina haki seuraa, tahtoi nyt olla yksin. Ne kaikki tuolla sisällä surivat, mutta ei kukaan surrut juuri niinkuin hän, ei kukaan heistä tiennyt hänen surunsa kaikkein kipeintä kohtaa. Yksi oli, joka kyllä sen aavisti, mutta hän ei ollut pappilassa.

Huomenna Allan palaisi tyhjään kotiinsa Tukholmaan ja alkaisi jälleen työnsä. Hän ei tiennyt, miten hän voisi.

Lähellä pappilaa hän kohtasi Lucian. Hän oli menossa haudalle. Sinne Allan ei ollut aikonut, mutta nyt hän kääntyi ja meni mukaan. Lucia oli ainoa, ketä hän juuri oli ajatellut surunsa salaisen syvyyden yhteydessä. Hän tunsi, heidän kummankaan sanomatta siitä mitään, että Lucia ymmärsi ja helli juuri sitä, ja tuo ymmärtävä osanotto teki Allanille hyvää.

Haudalla oli seppeleitä ja kukkia. Allan otti yhden seppeleen.

— Tule! hän sanoi Lucialle.

Tämä katsoi hämmästyneenä Allaniin.

— On eräs piilossa oleva kivi, jolle pitää viedä seppele tänään, sanoi hän.

Ja seppele käsivarrella hän vei Lucian muistolehtoon.

Se oli Lucialle täydellinen yllätys. Hän ei ollut koskaan ollut siellä eikä tiennyt siitä mitään.

Allan selitti sen salaisuuden. Ja hän selitti Lucialle jokaisen Annan alueella olevan kiven merkityksen.

— Tämän hän pystytti lemmikkikoiransa muistoksi, tämän parannuttuaan tulirokosta, tämän kasteenliittonsa uudistamisen muistoksi. Tämän pystytimme yhdessä kihlauksemme johdosta. Senjälkeen hän ei ole pystyttänyt mitään.

Allan pani seppeleen kihlauskivelle. Hänen äänensävyssään oli jotakin kuvaamatonta, joka koski Luciaa sydämeen saakka, sillä se toi esiin Annassa olleen liikuttavan.

— Muistan, miten innokas hän oli pystyttäessämme muistokiveä, jatkoi Allan samalla äänellä. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi. Hänen mielestään se oli hautakiven kaltainen. Mutta häntä ei säikähdyttänyt hänen oman kuolemansa mahdollisuus, vaan minun.

Lucia oli taistellut äärimmäisyyteen saakka liikutustaan vastaan, mutta vihdoin se kävi hänelle ylivoimaiseksi. Hän istuutui kalliolle purskahtaen itkuun. Silloin Allan vaikeni ja katsoi vain häneen niinkuin janoava juo vettä.

Yht'äkkiä Lucia katsoi ylös.

— Minkätähden Allan pakottaa minua itkemään tällä tavalla? virkkoi hän melkein närkästyneenä, sillä hän tunsi, että Allan jostakin syystä oli tarkoituksellisesti liikuttanut hänen mieltään.

— Tahdoin jonkun, joka ymmärtää — kaikki, itkemään minulle. En osaa itse itkeä, ja minuun koskee niin kipeästi, vastasi hän kalpein, jäykin huulin.

Silloin Lucia tuli uudelleen liikutetuksi, nyt Allaninkin vuoksi, ja hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen virrata.

62.

Kaksi vuotta Annan kuoleman jälkeen Allan oleskeli taas jonkun aikaa Västanforsissa. Hän asui isänsä luona, mutta hän teki pitkiä, päivittäisiä vierailuja pappilaan, missä hänen pikku tyttönsä oli.

Hän oli lystikkään ujo näyttämään, kuinka ihastunut hän tuohon pienokaiseen oli ja kuinka tämän vilkas ja viaton juttelu huvitti häntä. Hän tapasi itsensä hakemasta syitä pappilassa-käynneilleen ja erittäin hän selitteli niitä isälleen, ikäänkuin ne eivät ollenkaan olisi koskeneet lasta. Kun hän eräänä päivänä Lucian läsnäollessa teki niin, huomasi hän tämän silmissä välähdyksen, joka merkillisellä tavalla satutti ja liikutti häntä.

Hän asetti niin, että sai myöhemmin olla Lucian kanssa hetkisen kahden kesken.

— Minkätähden Lucia näytti niin ilkamoivalta, kun sanoin paterille, että tunnen velvollisuudekseni mennä pappilaan virkistyttämään mamma Sanderia? kysyi hän vaativasti.

— Senvuoksi, että Allan ei ollenkaan mene sinne senvuoksi, vastasi Lucia nauraen lämminsydämisesti ja ilkamoivasti, mikä saattoi Allanin sisimmässä kielet väräjämään.

— Minkätähden sitten menen sinne? kysyi hän hieman jäykästi.

— Senvuoksi, että Allan on ihastunut pikku lapseensa.

Taasen nuo Allanin sydämen kapinalliset kielet värisivät, mutta hän oli vaiti.

Lucia katsoi häneen hymyillen.

— Siinä suhteessa Allan on aivan setä Bentick'in tapainen. Kuinka hän onkaan aina, salatakseen poikaansa kohtaan tuntemaansa hellyyttä, ollut olevinaan hänestä pitämättä!

Allan tuijotti ällistyneenä Luciaan.

— Vai niin, Lucia on älynnyt sen, sanoi hän hitaasti. Se on enemmän kuin mihin minä olen kyennyt. Vasta nyt olen ruvennut oikein käsittämään.

— Niin, nyt kun Allan on tullut isäksi ja saanut tuon naurettavan ujouden näyttää hienointa tunnettaan, sanoi Lucia.

— Hienointa? toisti Allan miettivänä, ikäänkuin olisi ollut puoleksi taipuvainen asettamaan kysymyksenalaiseksi sellaisen käsityksen pätevyyden.

— Minun mielestäni isänrakkaus on itse äidinrakkauttakin hienompi, sanoi Lucia. Jälkimmäinen on puhtaasti fyysillinen, ja eläimillä se on aivan yhtä suuressa määrin. Mutta isän-rakkaus on yksinomaan inhimillinen. Sitä on eläimillä harvoin. Se ei myöskään yleensä ole yhtä voimakas kuin äidin-rakkaus, mutta missä sitä on, on se mielestäni vielä hienompi. Niin että elä häpeä sitä, vaan anna sille valta!

— Annanko?

Hänen silmissään välähti, eikä Lucia voinut ymmärtää, minkätähden Allan katsoi häneen niin tutkivasti.

— Tietysti! vastasi hän ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että hän sillä vastauksella otti päälleen jotakin, hän ei tiennyt mitä.

Allan suoristausi ja kulki joustavana ja suorana, ikäänkuin olisi tehnyt rohkean päätöksen.

Lucia oli ollut Forsissa sairasraportteineen, ja Allan oli lähtenyt hänen mukaansa.

— Silloin minun täytyy ensinnäkin tunnustaa, etten ole tyytyväinen hänen oloonsa appivanhempien luona, sanoi Allan. He ovat ihastuneita häneen ja hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta he ovat pienelle lapselle liian vanhoja. Hän on niin puhelias ja vilkas ja väsyttää heitä. Se viiltää minua, kun sen näen.

— Eikö hän voisi olla Harjulla? Erik ja Liisa eivät väsyisi. Ja siellä hänellä olisi serkkuja, joiden kanssa leikkiä.

— Isovanhempia loukkaisi liiaksi, jos ottaisin hänet heiltä johonkin toiseen kotiin kuin omaani.

— Niin ota hänet sitten itse!

— Olen työssäni kaiken päivää. Hänet pitäisi jättää enimmäkseen palvelustytön haltuun.

— Ota hyvä emännöitsijä, ehdotti Lucia laimeasti.

Allan virnisti.

— Varjelkoon minua sellaisesta mielettömyydestä!

Ei, vaimo olisi ainoa.

— No, mene sitten uusiin naimisiin! sanoi Lucia väkinäisen keveällä ja ystävällisellä äänellä, sillä hän rupesi aavistamaan, mihinpäin asia kallistui, ja hänen sydämensä sykki ankarasti.

— On olemassa vain yksi ainoa, jonka tahtoisin. Mutta en tiedä, tahtooko hän.

Lucia oli vaiti.

— Minulla on nykyään harmaan harmaata, jatkoi Allan. Eikä kukaan sovi harmaaseen mielialaan huonommin kuin minä. Suistun kiskoilta, jos minun pitää samalla tapaa jatkaa. Eihän olisi väliä, jos olisin yksin, mutta minä olen edesvastuussa Sifistä. Minun täytyy pitää huolta siitä, ettei hän ajan pitkään saa isästään häpeää, ja sitä vaaraa vastaan hän itse olisi paras suoja, hän ja tuo toinen, joka on ainoa.

Lucia oli yhä vaiti. Allan pysähtyi ja seisoi suorana hänen edessään.

— Tahdotko, Lucia?

Lucia veti syvään henkeään ja kalpeni vähän.

— Kuinka voin vastata näin suoraa päätä tuollaiseen? sanoi hän melkein rukoillen.

Allan kohotti kulmiaan.

— Tottahan tiedät, mitä tahdot?

Lucia oli nyt toipunut ja tuli enemmän kaltaisekseen.

— Yhden tiedän, sen nimittäin, että olen seitsemän vuotta sinua vanhempi.

— Joutavia! sanoi Allan katkaisten.

— Se ei ole joutavaa, selitti Lucia. Nyt en välitä rypyistäni ja harmaista hiuksistani, mutta jos minulla olisi mies, ketä viehättää, niin ne surettaisivat minua. Sen vuoksi olisi kai hullusti, että nyt ottaisin miehen.

Hänen verukkeensa sekä huvitti että suututti Allania, mutta hän piti sitä tyhjän arvoisena.

— No, sanoi hän. Odotan vastaustasi.

Lucia katsoi häneen avuttomasti ja surullisenlystikkäin, säälivin katsein.

— Minkätähden haluat mennä naimisiin juuri minun, vanhan kanssa?

— Monesta syystä.

Allanin katseeseen, joka oli suunnattu Lucian kasvoihin, tuli ilme, jonka tieltä Lucian katse väistyi.

Hän ei ollut valmis vastaamaan, hän tunsi itsensä niin peloittavan neuvottomaksi.

— Minun täytyy ajatella sitä, muutama päivä ainakin, mutisi hän.

— Kuinka monta?

— Kun tietäisin? Kolme, neljä.

— Kolme sitten, päätti Allan alkaen uudelleen kävellä.

Heidän tultuaan Borgin tienhaaraan Lucia pysähtyi. — Sinähän jatkat matkaa?

— Niin.

Lucia ojensi Allanille kätensä hyvästiksi. Hän otti sen ja piti sitä muutaman silmänräpäyksen ajan.

— Lucia, jos huopaat ja soudat voimatta tehdä päätöstä, voit saada minutkin omalletunnollesi.

Niin sanoen Allan päästi Lucian käden ja jätti hänet.

Hänen tummat, levottomat, mutta rukoilevat silmänsä, joissa oli kiehunut suuria mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan, seurasivat Luciaa eivätkä jättäneet häntä rauhaan niinä päivinä ja öinä, jotka hän oli pyytänyt itselleen ajatusajaksi.

63.

Lucia makasi unetonna ja levottomasti kääntelehtien suuressa vuoteessaan Borgissa. Oli hänen ajatusaikansa kolmas yö. Huomenna Allan tulisi vaatimaan vastausta, eikä hän ollut vielä ollenkaan valmis antamaan sitä hänelle.

Jos hän pyytäisi Allania odottamaan vielä jonkun aikaa, muutamia kuukausia? Oli niin mahdotonta päättää.

Kieltävästi hän ei voinut vastata, sillä silloin tuntuisi ikäänkuin hän työntäisi hänet pois.

Mutta yhtä mahdotonta oli hänen mielestään myöntää. Allan ei ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta. Oikeastaanhan hänen pitäisi vain olla iloinen, että oli niin ainiaaksi voinut taltuttaa tuon intohimon, joka Allanilla kerran oli ollut häntä kohtaan ja joka Annan tähden oli koskenut häneen niin tuskallisesti. Mutta toiselta puolen hänen mielestään Allanin kosinta oli ollut niin paljon emännöitsijän pestaamisen kaltaista. Lucia sekä tahtoi että oli tahtomatta, että Allanin kosinnan päävaikutin olisi ollut rakkaus häneen.

Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hän menisi naimisiin. Vapaus oli hänelle ennen kaikkea välttämätön. Itsensä sitominen oli hänelle tosiaankin suuri uhraus. Vain rakkaus voi tehdä mahdolliseksi sen uhrin. Rakastiko hän sitten Allania vai eikö?

Niin, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, ettei ollut eikä ollut koskaan ollut ketään, jonka hän tunsi niin hyvin kuin Allanin. Jos sielunvaellus olisi totta, uskoisi hän, että Allan ja hän olivat eläneet toistensa kanssa enemmän kuin yhden edellisen olemassaolon, niin hyvin hän tunsi hänet sekä ulkoa että sisältä. Ja niin oli ollut ensi hetkestä lähtien. Että Allan tunsi yhtä hyvin hänet, sen hän oli monesta seikasta huomannut. He kuuluivat yhteen. Mutta he kuuluivat avioliittoon mennäkseen melkein liian paljon yhteen, he olivat kuin sisarukset.

Hänen oli mahdoton tehdä päätöstä. Päivä sarasti, ja hänen levottomuutensa yltyi. Allan tulisi tänään ja vaatisi vastauksen. Hän tahtoikin antaa hänelle selvän vastauksen. Hänen ja erään toisen onnettomuuden oli aiheuttanut juuri se, ettei hän ollut osannut tehdä päätöstä, vaan milloin tahtonut, milloin ei.

Ahdistuneena hän muisti Allanin erotessa lausumat sanat: "Sinä voit saada minutkin omalletunnollesi."

— Ei, tällä kertaa hän ei juonittelisi, hänen täytyi pakottaa itsensä vastaamaan tänä päivänä selvästi kyllä tai ei.

Mutta kummanko hän vastaisi?

64.

Vasta illan suussa Allan meni Borgiin. Hän kulki kirkkotarhan kautta ja seisoi tuokion kiven edessä, jonka oli antanut pystyttää vaimonsa haudalle. Aurinko pilkahti juuri pilven lomasta, ja yksi säde lankesi medaljongin kiviseen korkokuvaan. Se oli Annan profiili. Allan katsoi sitä katsomistaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada tuon hienosti piirretyn pään kääntymään, niin että hän näkisi sen silmät, nuo alttiit, vakavat silmät, jotka eivät koskaan olleet voineet kokonaan jättää vakavuuttaan, eivät edes silloinkaan, kun ne olivat säteilleet ja hymyilleet.

Allan oli oppinut rakastamaan ja panemaan arvoa hänelle vain kadottaakseen hänet ja kaivatakseen häntä. Hän oli jättänyt hänelle surun sanoen sitä paremmaksi kuin onnea. Oliko hän ollut oikeassa?

Allan ajatteli taapäin näitä kahta vuotta. Suru oli saavuttanut hänen olentonsa syvyyden juuri tuon lisäksi tulleen itsemoitteen kautta. Mutta Annan rakkaus oli ollut kyllin suuri antaakseen enemmän kuin anteeksi sen, mistä hän itseään syytti; senvuoksi ei hänen suruunsa ollut tullut mitään katkeruutta, senvuoksi se olikin tullut hänelle siunaukseksi.

Suru oli nyt mennyt ohi, mutta ei järjettömästi: se oli ollut suuri siunaus, kuten Anna oli edeltäpäin sanonut.

Vihdoin hän jätti kirkkotarhan ja meni oikotietä metsän läpi Borgiin. Päivällä oli tuon tuostakin satanut, metsä tuoksui, ja oksista tippui vettä hiukan, mutta pilvet repeilivät yhä enemmän, ja aurinko näytti kolakalta.

Kun Allan tuli Borgiin, ohjattiin hänet kirjastoon, missä kapteeni ja Lucia istuivat shakkilaudan ääressä ja rouva Clareus virkkauksineen siinä vieressä. Irene, joka oli kesän ajan kotona, istui ikkunan luona maalaten näköalaa.

Kaikki tulivat iloisiksi nähdessään Allanin, Irene näytti hänelle maalaustaan, ja rouva Clareus keskusteli hänen kanssaan. Mutta shakinpelaajat menivät takaisin paikalleen ja istuivat ääneti ja imeytyivät nappuloihinsa.

Allan puheli niiden kanssa, jotka häntä kuuntelivat, mutta itsekseen hän kirosi tuota loputonta shakkipeliä ja tarkkasi salaa Luciaa arvatakseen, mikä vastaus tällä oli hänen varalleen. Hän ymmärsi pian Lucian olevan yhä kiusallisen epätietoinen, ja hänen — Allanin — suun ympärille tuli itsepäinen piirre.

Kun pelitoverit vihdoinkin olivat päässeet lopputulokseen, oli teenaika. Allan jäi teelle.

— Vaellatko takaisin shakkilaudan ääreen? kysyi hän Lucialta, kun mentiin salista takaisin kirjastoon.

— Pelaamme tavallisesti pelin illallisenkin jälkeen, vastasi Lucia.

— Mutta ette tänä iltana, päätti Allan mennen ovea kohti, joka oli auki pihalle.

Lucia seurasi häntä, toiset olivat jo menneet kirjastoon.

— Näyttää todella kirkastuvan, sanoi Lucia katsoen taivaanlaelle.

— Kumpa kirkastuisikin! sanoi Allan liian kuumin tuntein vain ilmaa tarkoittaakseen.

He kävelivät hitaasti alas puutarhaan päin.

— Sitä minäkin toivon! sanoi Lucia.

— Oletko vielä epävarma?

— Olen, tuli tuskaisesti.

— Mutta minkätähden?

Lucia tarttui umpimähkään ensimmäiseen niistä monista vastaväitteistä, joita hänen neuvottomuutensa oli niin onnettoman paljon kasannut.

— Sinä tulet väsymään minuun.

— Se voisi ehkä olla mahdollista, mutta luultavaa se ei ole. Sinä et juuri ole sitä lajia, johon ihmiset kyllästyvät.

He kulkivat pienen puutarhan läpi juoksevan joen reunaa. Joen vesi juoksi hiljaa ja tyynesti eteenpäin metsän reunustamaan sisäjärveensä, joka lepäsi ja kimalteli iltahämyssä. Juoksevan veden katseleminen rauhoitti.

— Sanoit, että sinulla on monta syytä pyytääksesi minua vaimoksesi, sanoi Lucia viimein kääntämättä päätään. Tahtoisin tietää ne.

He kulkivat juuri pienen kaarisillan yli, joka yhdisti joen rannat. Lucia pysähtyi, ja nojaten käsivartensa sillankaiteeseen hän seisoi odottaen ja katseli joen yhtymistä järveen.

— Se oli Annan jäähyväisajatus, sanoi Allan.

Lucia hätkähti kuin ankarasta tuskasta, mutta ei sanonut mitään. Allan jatkoi:

— Sinä pidit hänestä hellästi ja pidät vieläkin. Sinä tiedät, mikä paikka hänellä on minun muistossani, ja sinä tulet aina pitämään siellä hänen alttarinsa koristettuna. Ja kuten olet rakastanut häntä, rakastat hänen lastaankin ja opetat tuon pienokaisen tuntemaan äitiään.

Allan pysähtyi ja tarkkasi Lucian liikkumatonta olentoa.

Tämä oli vaiti odottaen jatkoa, sillä hän ymmärsi, ettei Allan ollut sanonut muuta kuin alun. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli liikuttanut Luciaa. Hän näki kyynelsumun läpi joen ja järven ja metsän reunan ja alkoi tuntea sen verkon silmukoita, joita Allan kutoi hänen ympärilleen. Hän oli pyytänyt Allanin syitä saadakseen apua päätökseensä. Hän alkoi nyt ymmärtää, mihin suuntaan ne häntä veisivät.

— Poikamiehenä ollessani minua ei ollenkaan haitannut asua niinkuin nyt, mutta senjälkeen kuin minulla on ollut koti, kaipaan sitä enemmän kuin ennen olisin luullut mahdolliseksi. Koti sinun kanssasi olisi koti! Sinä löisit leimasi siihen, siellä minä viihtyisin, ja siellä pikku Sif kasvaisi aurinkoon päin.

Lucia tunsi tämän hänen syynsä totuuden. Hän tiesi, että hän kelpaisi kodin sieluksi.

— Ja sitten lopuksi… sanoi Allan.

Lucia pidätti henkeä, sillä nyt hän aavisti tulevan tärkeimmän, ratkaisevan.

— Sinä tiedät, kuinka kerran hehkuin sinulle. Sinä teit kaikki sammuttaaksesi liekin, joka suututti ja peloitti sinua. Sitten se tuli loukanneeksi minun Valkoliljaani, ja sen jälkeen se peloitti minuakin. Haava koski Valkoliljaan, mutta teki hänet vielä enemmän taivaalliseksi. Hän vetäytyi minusta pois. Ei ulkonaisesti, eikä rakkaudessaankaan, mutta hän loittoni minusta siten, että hänen rakkautensa puhdistui ja tuli ylimaailmalliseksi. Vaikka pidin häntä sylissäni ja tiesin hänen rakastavan minua, tuli hän sisimmässään minulle yhä saavuttamattomammaksi, kuta enemmän hän kärsi itsensä irti itsekkäisyydestä. Ja kun rakastan saavuttamatonta, tuli minun rakkauteni sitä palavammaksi, mitä enemmän hän luisui minusta pois. Ja nyt rakastan häntä niin, kuin voidaan vain pyhää ja iäistä rakastaa.

Tässä hän laski kätensä Lucian käsivarrelle.

— Mutta sinä! sanoi hän. Juuri senvuoksi, että aina olit uskollisesti hänen puolellaan, niin jyrkästi torjuit luotasi minun syntisen taipumukseni, juuri senvuoksi sinä voitit sen ja pidit minut. Ymmärrätkö? Juuri senvuoksi olet nyt minun parhain, uskollisin ystäväni, rakkaimpani, ainoa, ainoa minulle, Lucia.

Hän kumartui pakottaen Lucian kohtaamaan hänen katseensa.

— Onko sinulle uhraus tulla vaimokseni? Pyydän kuitenkin: tee se uhraus! Tarvitsen sinua, juuri sinua!

Lucia veti värisevän henkäyksen tuntiessaan, miten Allan voitti hänen epävarmuutensa.

Vapaus, tuo välttämätön, mitäpä se merkitsisikään hänelle tämän jälkeen, jos hän nyt kieltäisi? Se kävisi vain ammottavaksi tyhjyydeksi.

Mikä kaikkivoittava voima tuo olikaan, joka sai hänet antamaan myöten?

Oliko se rakkautta mieheen, joka tarvitsi juuri häntä, ja jonka hymyilevät silmät nyt saattoivat olla niin täynnä voimaa ja miehekästä vakavuutta?

Vai oliko se kauan sitten vaienneen äänen muisto, joka kerran oli puhunut siitä, mikä nyt oli tapahtumassa?

"Ota Allan huostaasi!"

Lucia nosti pikaisesti päänsä, sillä niin selvästi hän kuuli vielä kerran tuon rakkaan äänen sävyn, ikäänkuin se todellakin olisi puhunut hänelle nyt illan hiljaisuudessa.

Hän katsoi Allaniin, ikäänkuin tahtoen nähdä, oliko hänkin kuullut äänen.

Joko hän oli sen kuullut tahi ei, niin hänen silmänsä rukoilivat samaa rukousta.

Se oli enemmän kuin Lucia jaksoi vastustaa. Hän ojensi Allanille kätensä.

65.

Västanforsin naapurit puhuivat paljon kihlauksesta, kun sen julkaiseminen iski kuin pommi heidän keskelleen. Oli niin paljon muistuttamista sitä vastaan, ja erittäinkin yhdessä muistutuksessa olivat kaikki yhtä mieltä: morsianhan oli vanhempi kuin sulhanen. Jos olisi ollut niin kuin olla piti, olisi morsiamen pitänyt olla seitsemää vuotta nuorempi sulhasta, mutta nyt hän oli sen sijaan seitsemää vuotta vanhempi; siitähän tuli oikeastaan neljäntoista vuoden vajaus. Lucia tuli yht'äkkiä kaikkien Västanforsilaisten mielestä niin peräti vanhaksi.

Paitsi näitä päämuistutuksia oli tapahtumaa vastaan kullakin vielä omat erikoiset väitteensä.

— Että Lucia menisi naimisiin, sitä en koskaan olisi uskonut! sanoi rouva Clareus miehelleen äänellä, joka ilmaisi, että hän piti Lucian kihlausta melkein personallisena loukkauksena. Eikö hänellä olisi ollut paljon rauhallisempaa täällä meillä kuin mennä naimisiin tuollaisen pojan kuin Allan Bentickin kanssa?

— Niin, täällä maailmassa tapahtuu yllättäviä tapauksia myönsi kapteeni. Pahinta on, ettei minulla nyt ole iltaisin ketään, kenen kanssa pelaisin shakkia!

Tohtori Bentick vanhempi puhisi ja harmitteli.

— Hän sitten hankkii toisen vaimon toisensa jälkeen, senkin vekkuli! Ketä hän vain suvaitsee osoittaa, sen hän myös saa! Keksiäppä nyt juuri hänet, joka on niin tarpeellinen meille kaikille täällä Västanforsissa! Mutta sen hän tietysti tekeekin vain meitä kiusoitellakseen — erittäinkin minua — tuo lurjus. Hän ei tietysti suonut vanhalle isälleen Lucian avuliaisuutta! Kuka nyt käy minun sijastani potilasten luona? —

— Pikku Anna raukka, nyt hänet on unohdettu, huokasi rouva Sander.

— Uusiin naimisiin meneminen ei toki ole mikään synti, huomautti kirkkoherra.

Rouva Sander katsoi murheellisena pikku Sifiä, joka leikki hänen edessään lattialla.

— Nyt he tietysti ottavat hänet meiltä, sanoi hän.

— Hänen isällään on lähin oikeus häneen, ja kun hän nyt saa jälleen kodin, niin emme voi estää häntä, jos hän tahtoo lapsen luokseen, sanoi Sander katsahtaen pikaisesti tuota pientä päivänsädettä.

— Ja hän saa äitipuolen, pieni raukka! jatkoi hänen vaimonsa. Jospa se edes olisi ollut joku muu kuin tuo maailmallinen ja emansipoitu Lucia Vilde!

Kirkkoherrakaan ei ollut iloinen asiain tällaisesta käänteestä, mutta hänen oikeudentuntonsa saattoi hänet pitämään Lucian puolta.

— Lucia piti meidän Annasta ja tulee kyllä olemaan hyvä hänen lapselleen, sanoi hän.

— Se ei kuitenkaan koskaan ole samaa kuin oman äidin rakkaus. Pikku lapsi parka!

Ja isoäidin silmät kyyneltyivät osanotosta tuota pientä kiharapäistä tyttöä kohtaan, joka istui siinä ja leikki, iloisena ja huoletonna. —

Ne jotka kihlauksesta eniten hämmästyivät ja jotka olivat eniten sitä vastaan, olivat Lucian entiset oppilaat. Brita, Irene ja Liisa olivat eniten kuohuissaan. He olivat asettaneet tuon jumaloidun opettajattaren niin korkealle, etteivät he saattaneet käsittää, että hän voi tehdä jotakin sellaista kuin mennä naimisiin Allanin kanssa. Allanhan oli ollut heidän lapsuutensa leikkitoveri, he olivat aina pitäneet häntä ikäisenään ja vertaisenaan, ja että nyt tuo jumaloitu Lucia saattoi laskeutua hänen tasolleen ja tulla hänen vaimokseen, se oli heistä kerrassaan käsittämätöntä ja vastenmielistä.

Heidän käsitykseensä yhtyi täydellisesti Uno Clareus. Häntä oikein suututti, että hän oli saattanut antaa Lucian arvostelulle niin suuren arvon, että oli asettanut sen alaiseksi yksin kirjalliset tuotteensakin. Nythän hän osoitti, ettei hänellä ole olemassakaan mitään arvostelukykyä, kun hän kerran unohtaa arvokkuutensa siinä määrin, että menee naimisiin vanhoilla päivillään ja vieläpä tuon irvihampaan Bentickin kanssa!

Ainoa, jolla ei ollut kihlausta vastaan mitään muistuttamista, ja joka hyväksyi sen kaikin puolin, oli Erik Sander, nuori Harjun patruuna ja perheenisä. Hänhän oli vanhastaan Allan Bentickin ystävä ja soi hänelle hyvää. Hänellä oli oikea käsitys sekä ystävästään että Luciasta ja hän käsitti, että he sopivat yhteen.

— Lucia on juuri se, jota Allan tarvitsee, sanoi hän puolustukseksi syytöksiin, joita kuuli muiden tekevän. Ja vaikkapa Lucia tekeekin uhrauksen, saa hän kyllä runsaan palkan siitä.

— Oo, hän ei totisesti tee mitään uhrausta! sähisi Brita, kun Erik hänen läsnäollessaan toi esiin todisteitaan. Hän on tietysti ylettömästi rakastunut, kuten kaikki vanhat neidot rakastuessaan. Että saisin nähdä juuri Lucian noin tyhmistyneenä, sitä olisin kaikkein vähimmin uskonut! Uh, ettei vain tulisi tuollaiseksi!

Hyvin vähän siitä, mitä puhuttiin, tuli niiden korviin, joita se lähinnä koski, mutta siitä huolimatta he tunsivat sen. Allan kuitenkin vähemmän, osaksi siitä syystä, että hän oli enimmäkseen Tukholmassa, kiinni työssään, osaksi sen takia, että terävimmät tuomiot eivät häntä kohdanneetkaan. Mutta Lucia, joka joka päivä eli kaiken tuon paheksumisen keskellä, tunsi sen selvästi ja kärsi siitä, hän kun oli hyvin kärkäs siitä, että hänestä pidettiin ja oli sitäpaitsi sillä hemmoiteltu.

Hänen turhamaisuutensa kärsi siitä tietoisuudesta, että häntä niin yleisesti pidettiin Allanille liian vanhana. Sehän oli ollut ensimmäinen vastaväite, minkä hän itse oli tehnyt, ja senvuoksi hän oli valmis tuntemaan, että se joka taholta oli tähdätty häntä vastaan. Hän tunsi myöskin ilmassa, kuinka yleisesti otaksuttiin hänen olevan niin rakastunut, että hän oli kadottanut kaiken järkensä. Se kiusasi häntä tämän otaksuman vääryyden takia. Hänhän tiesi, että se tunne, jota hän tunsi tulevaa miestään kohtaan, oli paljon tyynempää lajia kuin se, joka oli pitänyt häntä koko hänen nuoruutensa ajan niin onnettomasti kahlehdittuna toiseen mieheen. Mutta sitä ei tiennyt kukaan muu, eikä hän tahtonut selittää sitä ihmisille. Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin antaa paheksumisten vastaansanomatta jäädä silleen, niinkuin moitteitakaan ei oltu ilmilausuttu — ainakaan hänelle — ja kärsiä ne. Sehän ei tulisi pitkäaikaiseksi, sillä hän oli yhtä halukas kuin Allan tekemään kihlausajan lyhyeksi. Se tulikin kestämään vain kuukauden.

Lucia laihtui sinä kuukautena huomattavasti. Hänen levoton mielensä kulutti häntä, sillä hänen vanha, kohtalokas päättämättömyytensä yltyi peloittavasti siitä tietoisuudesta, että sillä oli voitolle pääsemiseksi jäljellä enää vain lyhyt aika.

Kerran se meni niinkin pitkälle, että hän huomautti Allanille, eikö kuitenkin olisi parasta, että he purkaisivat kihlauksen. Mutta silloin Allanin kasvot jäykkenivät voittamattoman itsepäisiksi.

— Minulla on sinun lupauksesi, enkä anna sitä sinulle takaisin, selitti hän jyrkästi.

— Mutta jos me olemme tekemäisillämme erehdyksen? huomautti Lucia levottomasti.

— Niin ei ole

— Kuinka voit olla niin varma siitä? kysyi Lucia puoleksi voitettuna.

— Minä olen varma siitä, vastasi Allan vain. Allanin päättäväisyys teki Lucialle hyvää, hän tunsi, että siinä oli sitä terästä, mitä hän tarvitsi, ja hän oli Allanille kiitollinen, että hän seisoi niin lujana hänen horjuvaisuuttaan vastaan, ja hän ikävöi sitä päivää, jolloin hän todella olisi sidottu, eikä hänellä enää olisi mitään tilaisuutta epäröimiseen.

Kihlattujen suhde ei ollut hellä eikä hyväilevä, he olivat hyviä ystäviä ja tovereita, jotka olivat päättäneet kumppanuudesta tulevaisuutta varten. Heidän molemminpuolisessa tunteessaan ei ollut mitään hempeyttä, mutta se oli vahva ja kantava, siihen voi luottaa.

Lucia tunsi kaihoa lähestyvästä erostaan Västanforsista. Hän oli juurtunut sinne, vaikk'ei ollut kovinkaan monta vuotta siitä, kun hän oli tullut sinne vieraana. Nyt hän tunsi ihmiset sekä herrastaloissa että maatuvissa, ja hänellä oli monta ystävää. Itse luontoakin hän rakasti. Hän olisi mielellään vanhentunut tässä ympäristössä molempien vanhojen ystäviensä luona Borgissa. Mutta nyt häntä kutsui toinen tehtävä, eikä hän tahtonut väistyä syrjään.

Häntä kiusasi, ettei kukaan Västanforsissa näyttänyt ymmärtävän häntä siinä, mitä hän nyt teki, ja kun hänen oli mahdoton sitä selittää, saivat hänen vilkkaat kasvonsa näinä viikkoina ylpeän ja jonkun verran uhmailevan umpimielisyyden piirteen.

66.

— Mitä olet ajatellut häistäsi? kysyi Disa Clareus eräänä päivänä.

— Aion ehdottaa Allanille, että tulen Tukholmaan, ja sitten menemme papin luo ja annamme vihkiä itsemme, vastasi Lucia välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä vain jokin vähäpätöinen asia.

— Saatatko todellakin olla niin epäystävällinen minua kohtaan?

— Sinua kohtaan?

Lucia katsoi vilpittömästi hämmästyneenä ystäväänsä, ja hänen hämmästyksensä suureni, kun hän selvästi huomasi Disan loukkaantuneeksi.

— Minkätähden tahdot kieltää minulta ilon valmistaa ainakin sinun hääsi, kun minun nyt täytyy erota sinusta?

— Rakas Disa! virkkoi Lucia liikutettuna. Luulin sinun paheksuvan koko asiaa.

— Olenko sanonut paheksuvaa sanaakaan?

— Et. Sitä ei kukaan ole tehnyt — minulle. Mutta tunnen, mitä ajatellaan.

— Ellen minä saa pitää sinulle häitä, pitävät kaikki sen minun puoleltani sinun naimisiin-menosi paheksumisena. Ja jos menet täältä suoraa päätä muualle vihittäväksi, niin luullaan sinun häpeävän sitä, mitä teet.

Lucia tunnusti, että siinä oli perää, ja hän mietti.

— Enhän tiedä, miten Allan tahtoo, sanoi hän epäröiden.

— Hän tietysti mukautuu siihen, mitä sinä siinä asiassa päätät.

— Mutta, Disa, jos me vietämme häämme täällä, niin Annan isänhän pitää vihkiä meidät. Etkö luulisi sen olevan hänestä vaikeaa?

— Hän käsittää tavallisesti asiat järkevästi eikä ole tuntehikas.
Voinhan kysyä häneltä.

— Mutta tee se siten, että hän helposti voi kieltää, velvoitti Lucia häntä kysymään. Muuten haluan puhua ensin Allanin kanssa. Ja jos häät tulevat pidettäviksi täällä Västanforsissa, en tahdo, että meidät vihitään kirkossa, vaan täällä Borgissa.

— Kernaasti niin, myönsi rouva Clareus, joka ymmärsi Lucian hienotunteisuuden siinä, ettei tahtonut tulla vihityksi saman alttarin edessä, missä Anna Sander oli morsiamena seisonut.

Kuten Disa Clareus oli otaksunut, jätti Allan kaikki häitä koskevat seikat Lucian päätettäväksi.

— Ainoa, mistä välitän, on se, että sinä menet naimisiin kanssani.
Miten se tapahtuu ja missä, sen saat yksin ratkaista.

Myöskin mitä kirkkoherraan tuli, osoittautui, että rouva Clareus oli otaksunut oikein. Kun hän kysyi asiaa kirkkoherralta, sai hän selvästi sen käsityksen, että tämä olisi tuntenut itsensä syrjäytetyksi, ellei häntä olisi pyydetty vihkimään.

— Miten erilaisia ihmiset ovatkaan! oli kaikki, mitä Lucia sanoi, kun hänen ystävänsä ilmoitti hänelle saamastaan vaikutuksesta, mutta hänelle teki hyvää, että Annan isä tahtoi vihkiä hänet.

Siis häät pidettiin Borgissa, ja kaikki naapurit kutsuttiin. He tulivatkin jokaikinen, ei ainoakaan jäänyt tulematta. Miten paljon lie ollutkaan sanomista kihlauksesta, tunnuttiin nyt, kun siihen oli ehditty tottua, oltavan täydellisesti sovinnolliset avioliiton suhteen.

Kun Brita Sander ja Irene vihkimisen jälkeen onnitellen suutelivat Luciaa, tunsivat he omassa tunnossaan, tietoisuudessaan kaikki, mitä olivat hänestä sanoneet.

Mitä pahaa tai alentavaa hän oikeastaan tekee! kysyivät he nyt itseltään. Koko Lucian olennon sulous vaikutti heihin uudelleen, kuten niin monesti ennen, ja sai heidät häpeämään. Minkätähden hän ei saisi seistä morsiamena, hän, joka kypsyneestä iästään huolimatta vielä voi näyttää niin ihastuttavalta kuin tänään? ajattelivat he ja kaikki muut enemmän tai vähemmän tietoisesti. Että hän oli seitsemää vuotta miestään vanhempi, sitä ei huomannut. Ja vaikkapa se olisi näkynytkin, niin mitäpä se olisi tehnyt, kun Allan ilmeisesti oli enemmän kuin tyytyväinen? Hän ei osoittanut entistä poikamaista ja yltiömäistä iloaan, mutta hän näytti mieheltä, joka oli saavuttanut päämääränsä.

Kun hääilta tuli, ei Lucia seurannut miestään. Tukholman juna meni vasta seuraavana aamuna, ja viimeisen yönsä Västanforsissa tahtoi Lucia viettää vanhassa huoneessaan Borgissa. Allan seurasi isäänsä Forsiin ja nukkui siellä.

— Sinä olet nyt joka tapauksessa minun etkä voi enää muuttaa mieltäsi, sanoi Allan tyynellä omistusoikeudella, jättäessään vaimolleen hyvästit. Tulen noutamaan sinut asemalle huomenaamuna. —

Disa Clareus saattoi Lucian hänen huoneeseensa, ja kun hän oli mennyt, tuli Irene sisään ja oli niin katuvaisen ystävällinen, ettei Lucia voinut olla häntä vähän kiusoittelematta.

— Sinä ja Brita olette kai keskenänne löylyyttäneet minua aika tavalla? sanoi hän hymyillen.

— Miksi niin luulet? kysyi Irene punastuen.

— Huomaan sen teistä ja teidän nykyisestä suuresta ystävällisyydestänne. Teitä hieman hävettää, että olette olleet niin pahoja? Eikö niin?

Lucian kysymyksessä ei ollut mitään kärkeä, hän silitti hyväillen Irenen punastuvaa poskea ja hymyili hyväntahtoisesti tämän hämmästykselle.

— Ensin se meidän mielestämme oli hullua, tunnusti Irene. Mutta nyt emme ymmärrä, että niin ajattelimme.

— Olen kyllä tuntenut ihmisten paheksumisen, mutta nyt tunnen myös, että se on poissa. Se ei ole ehtinyt hävittää mitään, tiedän, että minulla on kaikki ystäväni jäljellä, sanoi Lucia sydämellisesti.

He suutelivat toisiaan sydämellisesti. Ja sitten Irene meni.

Lucia istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos tähtikirkkaaseen yöhön.

Hän ajatteli menneitä, Västanforsissa viettämiään vuosia, ihmisiä, joita oli oppinut siellä tuntemaan ja joista oli oppinut pitämään, ja niitä elämän kohtaloita, joiden hän oli nähnyt kehittyvän ja jotka olivat häntä itseäänkin koskettaneet. Kaikki kulki kuin elävinä kuvina hänen ohitseen.

Hänen katseensa osui viipymään nuoressa koivussa, joka eräänä myrskyisenä syysiltana hänen Västanforsissa olonsa ensi aikana oli opettanut hänelle läksyn kestäväisyydessä. Hän oli silloin nähnyt sen myrskynpuuskissa taipuvan, mutta sitten jälleen nousevan ja seisovan suorana, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän muisti, kuinka hän silloin oli ihmetellyt, voisiko ihmiselämänkin käydä myrskyssä samoin. Nyt koivu ei enää ollut nuori, mutta se oli kasvanut ja seisoi siinä vakavana. Hän oli nähnyt sen riisuvan lehtensä joka syksy ja vihannoivan uudelleen joka kevät ja niissä vaiheissa vain voimistuvan.

Hän ajatteli itseään ja niitä muutoksia, jotka hän oli täällä Västanforsissa kokenut. Tuo kerran niin raateleva suru ei enää raadellut. Levoton mieli oli saanut rauhan ja vakiintunut, ja hän katsoi nyt eteenpäin kaksinkertaista tehtäväänsä kohti, jonka hän oli ottanut uskollisesti täyttääkseen, johon hän oli vihkiytynyt — Allania ja Sifiä.

Hän katsoi kaukonäköisin katsein Forsiin, tohtorintaloon päin. Nukkuikohan hän nyt, hänen miehensä, vai lepäsikö valveilla ja ajatteli häntä, joka tänään oli vannonut hänelle uskollisuutta? Tuntui hyvältä ja turvalliselta, että se oli nyt tehty, hän ei katunut sitä. Hän ajatteli siunausta, joka oli luettu heille kummallekin.

Sitten hän käänsi kaukonäköisen katseensa sinnepäin, missä pappila oli tähtiä kimaltelevan järvensä äärellä. Siellä makasi nyt päivänpaisteinen, kiharainen lapsi viimeistä yötään isovanhempien luona. Aamulla tuo pienokainen tulisi seuraamaan häntä hänen lapsenaan, hänen kasvatettavakseen. Lucia tunsi edesvastuun. Hän päätti noudattaa sitä periaatetta, että kaikessa, mikä koski pienokaista, hän pitää lapsen äitiä ajatuksissansa. Annan hengessä, Annan suuntaan olisi lapsi kasvava.

Lucia käänsi katseensa ylös tähtiin, jotka tänä syysyönä säteilivät kirkkaina Västanforsin yllä. Hän tuli silloin ajatelleeksi noita monia asuntoja Isän kodissa.

Oliko Anna Bentick nyt yhdessä niistä? Voiko hän siellä yhä rukoilla maan päällä olevien rakkaittensa puolesta, että nekin ehtisivät perille? Sillä päästä sinne ja saada muita mukaansa, on kuitenkin elämän päämäärä ja tarkoitus, sen Lucia tunsi olentonsa syvyydessä tänä suurena, hiljaisena hetkenä. Sitä elämänkäsitystä hänellä ei ollut ollut Västanforsiin tullessaan, se oli vasituinen hedelmä siitä, mitä hän menneinä vuosina oli oppinut, nähnyt ja kokenut, se tuntui ikäänkuin tähtikirkkaudelta hänen sisimmässään. —

Ajatuksissaan hän kulki edelleen noille, nyt yönaikana hiljaisille, Västanforsin teille. Hän kulki tupien ja talojen ohi, kaikkialla hänellä oli ystäviä. Hän näki tähtien tuikkivan järvien ja suurten metsien yläpuolella, pellonsarkojen ja ketojen, työskentelevien masuunien ja pajojen, vuorien ja laaksojen yllä.

Aamulla hän jättäisi tuon kaiken ja tämän Borgin, joka oli ollut hänen kotinsa. Se oli kaihoisaa. Mutta kaihoon sekaantui onnellinen tietoisuus, joka katkaisi kaiholta kärjen: hänen ei tarvinnut katkaista niitä siteitä, jotka sitoivat hänet Västanforsiin. Vaikka hän nyt meni pois, oli hän itse asiassa enemmän kiinni täällä nyt kuin tähän saakka. Samoinkuin nuo pesistään ulos lentäneet Västanforsin eri talojen lapset tuon tuostakin tulivat tänne vierailemaan tuntien tulevansa kotiin, niin hänkin tästälähtien tulisi tänne jälleen. Vaikka hän ei ollut syntynyt eikä kasvanut täällä, oli hänestä nyt kuitenkin tullut Västanforsin lapsi. Jo hänen rakkautensa kaikkeen ja kaikkiin täällä oli antanut hänelle jonkinlaisen lapsenoikeuden, ja nyt tänään hän sitäpaitsi oli naimisiin-menonsa kautta tullut Forsin tohtorintalon tyttäreksi ja pappilaisten lapsenlapsen äidiksi. Siis hänellä oli nyt kolminkertainen lapsenoikeus tähän rakkaaseen seutuun. Tuo ennen juureton oli nyt juurtunut.

Ajatukset tulivat ja menivät, muistot elivät ja tulevaisuus Lucian edessä oli täynnä tehtäviä. Vihdoin hän meni vuoteeseen ja nukkui, tähtien vielä tuikkiessa Västanforsin yllä.