The Project Gutenberg eBook of Suomi Jäämerellä, by Väinö Voionmaa

Alkulause.
1. Jäämeri ja Jäämeren maat.
2. Muinaisaikain talous- ja valtasuhteet Jäämerellä.
3. Uusi aika. Jäämeren rannikkojen valtiolliset jaot.
4. Suomen pyrkimys Itä-Varankiin.
5. Suomalaiset siirtolaiset Jäämerellä.
6. Maailmantalous ja Jäämeren kysymys.
7. Muurmanin rata.
8. Suomen satama Jäämerellä.
Jäämeren kirjallisuutta.

ALKULAUSE.

Koko kansamme, erotuksetta kaikki sen kerrokset ovat täydellisesti yksimielisiä siitä, että nyt on tullut hetki Suomen päästä Jäämerelle, josta maamme nurjain kohtalojen kautta vastoin kaikkea oikeutta on vuosisatoja ollut suljettuna pois. Jäämeren avaaminen Suomelle ei merkitse ainoastaan vanhan vääryyden hyvittämistä ja pohjoisimman Suomen paikallisen elinkysymyksen ratkaisemista, vaan myöskin suurenarvoisen tuotantolähteen ja tärkeän siirtola-alueen avaamista koko maallemme. Se on lisäksi oleva itsenäisen Suomen ensi askel ulos suureen vapaaseen maailmaan. Ja se on oleva ensimäinen elonmerkki "suurenevasta Suomesta".

Kun ei ole olemassa suorastaan mitään ajanmukaista kirjallisuutta, joka yleistajuisessa muodossa esittäisi kansalaisille Jäämeren kysymystä suomalaiselta kannalta, voinevat seuraavat lehdet täyttää jonkinlaisen puutteen. Tämä kirjanen tahtoo ennen kaikkea asiallisesti valaista Jäämeren kysymyksen eri puolia: uuden tarkastelun perusteella osoittaa Suomen historialliset, maantieteelliset ja kansalliset oikeudet pääsyyn Jäämerelle sekä uusimpain luotettavain lähteitten mukaan esittää Jäämeren luonnosta, talouselämästä ja tulevaisuuden toiveista tietoja ja näkökohtia jatkuvan keskustelun pohjaksi. Toisinaan on täten tullut poiketuksi aineen ahtaimmista rajoista. Mutta Suomen Jäämeren kysymyksen ymmärtäminen ja arvosteleminen vaatii vertailuja ja laajoja näköaloja. Siltä on päähuomio aina luonnollisesti ollut keskitetty siihen Jäämeren nurkkaan, joka kaikissa oloissa ja suhteissa on meille tärkein ja johon meillä on riidaton oikeus, nim. Itä-Varankiin.

V. V.

1. JÄÄMERI JA JÄÄMEREN MAAT.

Pohjoisnapaa ympäröivä Pohjois-Jäämeren alue eli "arktinen alue" on saanut muusta maailmasta eroavan luonteensa etupäässä maapalloisen asemansa ja siitä johtuvain luonto-olojen vuoksi. Silmäys karttaan sanoo, että arktiseen alueeseen kuuluu keskellä oleva laaja meri ja sitä ympäröivät kapeat kaistaleet Europan, Aasian ja Amerikan mantereista ynnä niitä reunustavat tiheämmät tai harvemmat saaristot. Alueen etelärajana on matematismaantieteellisesti pidettävä napapiiriä (66 1/2° pohj. leveyttä). Muissa suhteissa sitävastoin ei näin säännöllistä rajaa voida vetää arktisen alueen ympärille. Jos pidämme alueen ilmastollisena rajana sitä lämpökäyrää (isotermiä), joka ilmaisee 0 asteen keskimääräistä vuotuista lämpötilaa, niin raja painuu Itä-Siperiassa ja Labradorin seuduilla Pohjois-Amerikassa 50. leveysasteelle saakka, mutta nousee Ruijan tienoilla paljon yli 70. leveysasteen, s.o. melkoista pohjoisemmaksi napapiiriä. Samoin metsäraja, jota kasvistollisesti pidetään arktisen ja viileän kasvillisuusvyöhykkeen rajana ja joka yleensä seuraa sitä lämpökäyrää, joka osoittaa keskimääräistä 10 asteen lämpötilaa vuoden lämpimimpänä kuukautena, on Beringin salmen ja Labradorin seuduilla paljon etelämpänä, mutta Keski-Siperiassa, Suomi-Skandinaviassa (Fennoskandiassa) ja Länsi-Kanadassa melkoista pohjoisempana napapiiriä. Arktisten merienkään rajaksi ei napapiiri hyvin sovellu, sillä Jäämeren lahdista Vienanmeri ja Hudsoninlahti tunkeutuvat napapiiriä paljon etelämmäksi. Jäämeren alueen rajat ovat siis melkoisen horjuvia. Jonkinlaisena yleispiirteisenä rajana voidaan kuitenkin aina pitää napapiiriä.

Pohjois-Jäämeri eli arkipäiväisemmin vain Jäämeri on oikeastaan suuri Atlantin valtameren lahti, joka ulettuu Islannista Beringin salmelle saakka. Jäämeren yhteyttä Atlantin kanssa välittävät Grönlannin itäpuolella olevat leveät ja länsipuolella olevat kapeat salmimeret. Merimaantieteellisesti voisi Jäämeren etelärajana pitää Grönlannin kaakkoisnurkan, Islannin ja Färsaarten merkitsemää linjaa, jolla kohdalla meren pohjassakin on korkeampi kynnys; jos merenpinta alenisi viisisataa metriä, syntyisi tälle linjalle kuiva maasilta Europasta Amerikkaan. Asemaltaan Jäämeri on sellainen kolmen mantereen "välimeri" kuin etelässä oleva Europan Välimeri; suuruudeltaan se viimeisten laskujen mukaan on 14.3 milj. km s.o. viisi kertaa suurempi kuin Europan Välimeri; muodoltaan se on epäsäännöllinen ympyrä; jokseenkin keskellä sitä on pohjoisnapa.

Tehkäämme kartalla nopea kiertoretki Jäämeren eri osiin. Norjan-Islannin-Grönlannin-Huippuvuorten välillä on n. 4 milj. km2 laaja tuhansiin metreihin syvä Europan Pohjoismeri eli Norjanmeri. Se on luonteeltaan puolittain atlanttinen meri, ja toiset maantieteilijät sen lukevatkin Atlantin meren osaksi. Sen läntinen osa, Grörlanninmeri, on maajäisine rantoineen, uiskentelevine jäävuorineen, ajojäineen ja kylmine merivirtoineen täysin Jäämeren luontoinen. Ikuisen jään valtakunnan tultasyöksevinä portinvartijoina ovat täällä suuri "satujen saari" Islanti ja pieni meren keskellä seisova Jan Mayenin saari. Tämän meren itäinen, Norjaan rajoittuva, varsinaiseksi Norjanmereksi kutsuttu, Golf-virran sulana pitämä, kalastukselle ja meriliikkeelle sopiva osa taas on kaikissa kohdin Atlantin meren kaltainen, johon se taloudellisesti ja politisestikin mitä lähimmin liittyy.

Huippuvuorten ja Grönlannin välisen n. 600 km:n leveän salmen kautta tullaan Grönlannin merestä pohjoisnapaa ympäröivälle Napamerelle. Mikäli sitä tunnetaan, se on 9.3 milj. km2 laaja, hyvin syvä, melkein saareton, alituisen jääkannen peittämä ulappa, ikuisen jään rajaton valtakunta, jossa ei ole mitään sanottavaa kasvi- tai eläinelämää.

Napameren kummallakin puolella on matalampia saarekkaita lahtimaisia merenosia eli rantameriä. Amerikan puolella olevassa rantameressä on lukuisain suurten mannersaarien muodostama Kanadan arkipelagi vaarallisine jäävirtoineen. Aasian ja Europan puolella olevassa rantamerialueessa on ensinnäkin huomattava luoteisimman Siperian edessä oleva Karan- eli Kaarianmeri (n. 0.3 milj. km2). Se on Napameren avonainen lahti, jonka Novaja Semljan kaksoissaari erottaa läntisemmistä merialueista. Vaikka Karanmeri tavattoman kylmyytensä vuoksi onkin "Europan jääkellari", niin sen asema Europan lähellä, sen osittainen soveltuvaisuus laivaliikkeelle ja sinne laskevat mahtavat Ob ja Jenisei joet antavat sille jonkinlaisen taloudellisen merkityksen. Karanmeren kaikki taloudelliset ja politiset suhteet ovat suuntautuneet länteenpäin, minne tärkeimpinä pääsyväylinä ovat Novaja Semljan eteläisen saaren ja Vaigatsh-saaren välinen Karansalmi (Karan portti) sekä Vaigatshin ja mantereen välillä oleva Jugor-salmi.

Novaja Semljan länsipuolella olevaa merialuetta voisi nimittää Europan Jäämereksi; sen rajoina olevat saaret, Karhusaari, Huippuvuoret, Frans Joosefin maa ja Novaja Semlja, kuuluvat kaikki Europpaan, ja se on itse välittömässä avonaisessa yhteydessä Europan Pohjoismeren kanssa, jonka lahtena tai rantamerenä sitä parhaiten onkin pidettävä. Muodoltaan Europan Jäämeri on neliömäinen, alasivu kuitenkin eteläänpäin taittunut, ja pinta-alaltaan n. 1 milj. km2.

Se on kieltämättä koko Jäämeren tärkein osa. Atlantin meren laivaliike voi sinne esteettömästi jatkua, sen eläimistö tarjoo pyyntimiehille runsaita ja arvokkaita saaliita, sinne laskevat Pohjois-Venäjän suuret, kulkuteiksi enemmän tai vähemmän kelpoiset joet ja sen rannoilla asuvat Europan sivistyskansain pohjoisimmat etuvartijat.

Niinkuin Europan Pohjoismeressä, niin Europan Jäämeressäkin on jyrkkä vastakohta olemassa Europpaa lähempänä ja siitä ulompana olevan merialueen välillä. Eteläpuoli, jota sen ääressä olevan Lapinmaan mukaan on kutsuttu Lapinmereksi, on suuressa määrin Norjan länsipuolella olevan meren kaltainen. Norjasta Kuollan niemen puoliväliin saakka Lapinmeren rannat pysyvät vuoden ympäri sulina ja paljon laajemmillakin aloilla vesi on vaarallisista jäävuorista vapaa sekä pitemmän tai lyhemmän osan vuotta merenkululle auki. Runsaan merieläimistönsä ja luontaisten elinkeinojensakin kautta se lähinnä kuuluu varsinaisen Norjanmeren yhteyteen. Paljon pienempi taloudellinen arvo on Lapinmeren pohjoispuolella olevalla Barentsinmerellä, joka monessa suhteessa on verrattava Grönlannin mereen, sekä Lapinmerestä lounaaseen pistävällä matalalla Vienanmerellä, joka viimemainittu kuitenkin asuttujen, kehityskykyisten ympäristöjensä ja eteläisten liikeyhteyksiensä vuoksi välillisesti on Jäämeren tärkein perukka.

Europan Jäämeren talouselämälle tarjoavat sen saaret sopivia tukipisteitä. Seitsemän suuren ja monen pienen saaren muodostama, n. 65.000 km2:n laajuisen Huippuvuorten saariston läntisiä, jopa pohjoisiakin salmia ja vuonoja Golfvirran vielä lämmin vesi pitää kesäisin sulana, jotavastoin saariston itäpuoliset vedet, missä kulkee kylmä polarivirta, ovat aina täynnä ajojäitä. Huippuvuoria paljon kylmempi ja vaikeapääsyisempi on vasta v. 1873 löydetty Frans Joosefin maa, Jäämeren ahdistetun eläimistön etäinen pakopaikka, sekin n. 50.000 km2 laaja saaristo. Novaja Semljan kaksoissaaret, alaltaan 91.791 km2 ovat kesäisin sulan Europan Jäämeren ja kylmän, harvoin kesälläkään jäistä vapaan Karanmeren jyrkkänä rajana. Kaikki nämä Jäämeren saaret ovat korkeita, jäitten ja aaltojen epätasaisiksi syövyttämiä vuorimaita. Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maassa on alkuvuoren päällä samanlaisia vaakasuoria hietakivi- ym. vuorikerroksia, joita tavataan Grönlannissa, joten ne kaikki näyttävät olevan jätekappaleita samasta muinaisesta laajasta mantereesta. Novaja Semljan vuorirakenne muistuttaa lähinnä Uralin vuoristoa. Kaikkien näiden jää- ja lumipeitteisten saarten vuorissa on säilynyt merkkejä täällä aikain aikoina vallinneesta lämpimästä ilmastosta ja etelämaisesta palmukasvillisuudesta. Silloin varmaan ovat syntyneet Huippuvuorten kivihiilikerrokset ja Novaja Semljan petrolilähteet, jotka samoinkuin Grönlannin ja Ruijan rannikkojen malmit ja muut vuorenaarteet ovat pakottaneet Jäämerellä uudelleen arvioimaan melkein kaikki entiset arvot.

Jäämeren alueelle ominaista on sen luonnonelämän suuri yhdenmukaisuus. Jää on siellä yhdistänyt meren ja maan suureksi yhtenäiseksi luonnon valtakunnaksi. Kaikkialla samanlaatuinen ilmasto, yli koko Jäämeren liikkuvat jäävirrat ja koko alueen ympäri ulettuva melkein katkeamaton maavyöhyke ovat siinä määrin helpottaneet kasvien ja eläinten yleistä leviämistä, että ne joka paikassa Jäämeren piirissä ovat pääpiirteittäin samanlaatuisia.

Kaiken elimellisen elämän alkuna näyttävät täällä olevan pienet leväkasvit, joita on kaikkialla, merivedessä, jäissä, lumissa ja mailla. Meri on täynnä pienen pieniä pii-leviä; niitä esiintyy usein niin suurin määrin, että jäät niistä saavat keltaisen värin. Täällä kirjaimellisesti toteutuu sana: "missä on vettä, siellä on elämää"; jos sulattaa kivikovan jääpalan, niin keskeytynyt elämä siinä heti alkaa uudelleen. Jäämeren pohjassa kasvaa suuria ruskoleviä, joita tuulet ajavat rannoille korkeiksi röykkiöiksi. Meren kasvillisuudesta viime kädessä saa ravintonsa Jäämeren suunnaton eläinmaailma, ensin pienimmät vesieläimet, sitten kalaparvet, lukemattomat linnut, hylkeet ja vihdoin jättiläismäiset valaat.

Maalla on omat pii-levänsä, jotka joskus värjäävät lumen punaiseksi. Kukintakasveja on Jäämeren mailla tavattu n. 400 eri laatua, joten sikäläinen kasvillisuus ei ole lainkaan niin köyhä kuin luulisi. "On merkittävä seikka — Jäämeren tutkija William S. Bruce kirjoittaa — että kulkekoonpa retkeilijä kuinka kauas pohjoiseen hyvänsä, käyköön kuinka autiossa seudussa tahansa, niin varmasti hän tapaa yhden tai useamman lajin kukallisia kasveja. Ainakin hän löytää siellä unikon, voikukan tai kivirikon, ja kaikista niistä Jäämeren unikko (Papaver radicatum) on kestävin. Ei ole sitä paikkaa Huippuvuorilla, Frans Joosefin maalla, Novaja Semljalla tai muualla niin karua, autiota ja tuulenpieksämää, etten siellä olisi löytänyt Jäämeren unikkoa kasvamassa, vaikkapa surkastuneenakin, niin kasvamassa ja kukkimassa kuitenkin; ja missä olot ovat vähänkään suotuisammat, siellä se aivan rehoittaa ja loistaa. Samaten Jäämeren unikko tavataan Grönlannin rannikoilla ja Amerikan pohjoispuolella olevassa saaristossa, missä vain mitään voi kasvaa. Unikon jälkeen punainen kivirikko (Saxifraga oppositifolia) on luultavasti sitkein arktinen siemenkasvi, ja suotuisissa paikoissa se on vielä rehevämpi kuin unikko…"

Arktiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen luetaan metsärajan pohjoispuolella olevat seudut. Tämän vyöhykkeen kasviyhdyskuntia on tapana yhteisellä nimellä kutsua "tundraksi", jolla nimityksellä kuitenkin varsinaisesti tarkoitetaan sammal- ja jäkäläkankaita ja soita, jotka peittävät Jäämeren rannikoilla olevia tasankoalueita Pohjois-Venäjällä, Siperiassa ja Kanadassa. "Arktisen alueen kasvillisuuden yleinen luonne on erittäin yksitoikkoinen. Karua on koko luonto. Silmän kantamalta ei näy ainoatakaan puuta, tuskin edes pensasta, ainoastaan pieniä maassa matavia varpuja, kituvia ruohoja ja heiniä, joiden varret ja korret ovat suureksi osaksi sammalten ja jäkäläin peitossa. Tundran yleinen väri on ikävänlainen, ruskean vihertävä, mutta syyspuoleen on väririkkaus runsaampaa. Silloin saavat kasvien lehdet koreat syysvärinsä. Seutujen valtavärit vaihtelevat silloin ruskeasta (vaivaiskoivu ym.) heleän tulipunaiseen (karhunmarja) ja koreankeltaiseen (enimmät pajut). Missään muualla eivät kasvien koreat syysvärit pistä niin selvästi silmään kuin autiolla tundralla… Poikkeuksena tundraseutujen yksitoikkoisuudessa ovat viljavimmat vuorten rinteet, kalliopengermät ym. sellaiset paikat, jonne on keräytynyt rapautumissoraa riittävästi ja jotka ovat edes jonkun verran suojattuina tuulilta. Etenkin ovat kalkkikalliot kasveille suotuisia. Puita ja isoja pensaita ei tosin ole sielläkään, mutta sinne ovat saapuneet pohjoisten seutujen kauneimmat kukkakasvit. Tunturivuokon kukkiessa ovat rinteet lumivalkeita sen runsaista kukista; toiset rinteet saattavat olla punasinerviä Saxifraga oppositifolian kukkiessa (esim. Varankivuonossa). Varsinkin lintuvuorien penkereillä on kasvillisuus keräytynyt todellisiksi luonnon kukkatarhoiksi. Mutta nämä ovat vain vähäpätöisiä poikkeuksia, jotka ainoastaan hyvin vähässä määrässä häiritsevät arktisten seutujen kasvillisuuden suurta yksitoikkoisuutta." (A.K. Cajander.)

Eläimistökin on kaikkialla Jäämeren alueella pääasiallisesti yhdenlaatuinen. Koko alueen tunnuksellisin eläin, jään valtakunnan kuningas, on jääkentillä lakkaamatta kuljeskeleva, hylkeitä pyydystelevä jääkarhu (Ursus maritimus). Varsinaisista maaeläimistä ovat ihmiselle hyödyllisimmät myskihärkä (Ovibos moschatus) ja peura (Rangifer tarandus). Enemmän lampaan kuin naudan sukuinen myskihärkä elää nykyään ainoastaan Amerikan napamaissa, mutta on muinoin ollut yleinen pohjoisessa Europassakin. Peura elää villinä kaikissa Jäämeren maissa ja on levinnyt kauas napapiirin eteläpuolellekin; Suomessa se on aikoinaan ollut yleinen Laatokan seuduillakin. Sen esiintymistä Frans Joosefin maalla ja Huippuvuorilla on pidetty todisteena siitä, että nämä saaret ovat ennen olleet mantereitten yhteydessä; edellisestä saaristosta peura kuitenkin on jo hävinnyt ja jälkimäisessä saaristossa on se häviämäisillään, kun europpalaiset urheilijat sitä kilvan surmaavat ja norjalaiset metsästäjät ovat viime aikoina ruvenneet sitä myrkylläkin tappamaan, "hävittäen ei ainoastaan villipeuroja, vaan myöskin karhuja, naaleja, lintuja ja muita eläimiä ja muuttaen siten luonnonrikkaat Huippuvuoret kolkoksi kalmistoksi". Lappalaiset ja jotkut muut pohjoiset kansat ovat kesyttäneet peuran "poroksi" ja saaneet siitä mitä monipuolisimman hyötyeläimen. Muista maaeläimistä mainittakoon vielä sukunsa tuhkimus, typerän tunkelias Jäämeren kettu eli naali (Canis lagopus), ja pari jyrsijöihin kuuluvaa sopulilajia (Myodes), jotka usein suunnattomin joukoin kulkevat tundroilla, jänis ja susi. Varsinaisista metsäeläimistäkin monet ovat levinneet lähimmille napamaa-alueille.

Yleisin kaikista arktisista linnuista on pulmunen (Plectrophanes nivalis), "joka esiintyy suunnattomin joukoin ja löytää itselleen koti- ja pesäpaikan jokaisessa arktisessa maassa, olkoon se kuinka kolkko hyvänsä". Frans Joosefin maalle se saapuu huhtikuun puolivälissä ja muuttaa sieltä lokakuun loppupuolella. Tärkeimpiin Jäämeren maitten lintuihin kuuluvat metsäkanan sukuiset kiirunalajit (Lagopus), joiden liha on maukasta ravintoa. Arktisten lintujen oikea valtakunta on kuitenkin itse Jäämeren avaroilla vesillä. Siellä tavataan "lintuvuoria", korkeita ja jyrkkiä rantakallioita, joilla kiislat, ruokit, lunnit, lokit, merimetsot ja muut vesilinnut pesivät suunnattomin joukoin; aurinkoa pimentävinä pilvinä lentelee lintuja sellaisten lintuvuorien ympärillä. Taloudellista hyötyä kaikki nämä lintuparvet tuottavat ainoastaan höyhenillään ja munillaan. Arvokkaimpia siinä suhteessa ovat haahkat (Somateria mollissima ja spectabilis). Islannissa, Huippuvuorilla ja muilla Jäämeren saarilla pesivät haahkat sisustavat pesänsä mitä hienoimmilla untuvilla, joita ne nyppivät omasta rinnastaan. Ihminen riistää pesästä untuvat ja munat, ja haahkaemä kahdesti uudelleen sisustaa pesänsä, toisella kerralla uroslinnultakin otetuilla untuvilla; 24 pesän lasketaan tällä tavoin tuottavan kilon untuvia.

Jäämeren merieläimistön runsaudelle vetää koko maailmassa vertoja ainoastaan Eteläisen Jäämeren eläimistö. Tämä Jäämeren eläinrikkaus ei riipu niin paljon lajien lukuisuudesta kuin saman lajin yksilöjen paljoudesta. Merieläimistä herättävät enintä huomiota valaat, joita on sekä suuria hetulasuisia että pienempiä hammasvalaita. Valaitten kuningas, 24 m:n pituuden ja 150.000 kg:n painavuuden saavuttava musta Grönlannin valas (Balcena mysticetus), joka ennen tuhansittain risteili Jäämeren selillä, on jo luultavasti sukupuuttoon hävinnyt; v. 1897 skotlantilaiset valaanpyytäjät vielä saivat saaliikseen 13 näitä valaita, mutta v. 1907 eivät enään ainoatakaan. Sen sijaan porhaltelee Jäämerellä vielä mahtava sinivalas eli jättiläisvalas (Balanoptera Sibbaldii); se ei ole yhtä painava ja paksu kuin Grönlannin valas, mutta on sitä pitempi, maailman pisin eläin, joskus 30 metrin mittainen! Pienemmistä valaslajeista ovat muita merkittävämpiä maitovalas (Delphinopterus leucas) ja sarvivalas (Monodon monoceros). Ne ovat molemmat 4-6 m:n pituisia ja monessa muussakin suhteessa toistensa kaltaisia, ja niitä pyydystetään ahkerasti sekä rasvan että nahan ja ravinnoksi käytetyn lihansa vuoksi. Maitovalas liikkuu kaikilla arktisilla rantavesillä ja se on helposti tunnettava kermanvaaleasta väristään. Sen retket ovat niin säännöllisiä, että kokeneet pyytäjät, jotka tarkoin tuntevat, mitä rantaa ja mitä tietä se milloinkin kulkee, tavallisesti saavat ajetuksi maalle koko matkueen. Sarvivalas on tunnettava uroksen 2-3 m:n pituiseksi, suoraan eteenpäin ulkonevaksi kasvaneesta yläleuan etuhampaasta. Tällä kierteisellä hammasluulla oli ennen vanhaan kaupassa hyvin suuri arvo, sitä kun näette luultiin raamatun pyhän "yksisarvisen" sarveksi ja sen jauhetta kun senvuoksi pidettiin ihmelääkkeenä. Jäämeren lämpimämmissä osissa tavataan myöskin pyöriäinen eli merisika (Phocaena communis), mustaselkäinen ja valkovatsainen, lihava ja iloinen, parin metrin pituinen pikkuvalas.

Jäämeren lukuisista hyljelajeista on arvokkain mursu (Trichechus rosmarus). Se on jykevä otus, painoltaan 1000-2500 kg ja koiras varustettu 2/3 m:n pituisilla alaspäin kasvavilla torahampailla, joita se käyttää simpukkain kaivamiseen ja taisteluaseekseen. Mursukin on ennen ollut yleinen Jäämerellä, mutta hillittömän pyynnin vuoksi se jo on hävinnyt laajoilta alueilta. Jäämeren tavallisia hylkeitä ovat Grönlannin hylje (Phoca groenlandica), muita suurempi partahylje (Ph. barbata), kuplahylje (Cystophora cristata) ja Suomenkin vesillä tavattavat norppa eli kiehkuraishylje (Phoca foetida), kirjava hylje (Phoca vitulina) ja halli eli harmaahylje (Halichoerus grypus). Hylkeenpyynti on yhä vielä Jäämeren tärkeimpiä elinkeinoja ja kymmeniä ellei satojatuhansia hylkeitä saadaan joka vuosi Europan lähellä olevista Jäämeren osista.

Lintujen, valaitten ja hylkeitten ohella vilisee Jäämeressä lukematon joukko alempia eläimiä kaloista yksisoluisiin alkueläimiin saakka. Nämä eläjät saavat ravintonsa mittaamattomain kelluvain leväjoukkojen muodostamilta meren niityiltä ja itse ne ovat meren korkeampain asukkaitten loppumattomina laitumina. "Kahta katkalajia (Anonys nugax ja Onissimus Edwardsii) vilisee Jäämeren vesissä niin suuria joukkoja, että ne syövät suuren linnun ruhon kaikki pehmeät osat ja jättävät käsistään putipuhtaan luurangon 24 tunnin kuluessa. Luonnontutkijat ovat usein käyttäneet tätä apukeinoa työssänsä. Huippuvuorten Jäävuonon suusta, 197 syllän syvyydestä Monacon ruhtinas sai haaviinsa koko neljäkymmentä naulaa suuria punaisia äyriäisiä (Pandanus borealis), yhteensä 1.775 kappaletta; nämä äyriäiset eivät ainoastaan olleet eläintieteellisesti mielenkiintoisia, mutta ne havaittiin myös erinomaisen maukkaaksi syötäväksi ja ne käytettiin siihen tarkoitukseen laivalla. Vesi kihisee kotiloeläimiä, etenkin Clio borealis lajia, jolla Grönlannin valas elää, ja nuolimatoja (Sagitta), joilla on läpinäkyvä kotilo. Barentsinmeressä olen koonnut haaviini naulan toisia pieniä hankajalkaisia (Calanus jinmarchicus) muutamassa minutissa. Nämä äärettömät joukot eläineliöitä ovat perusravintona lintu-myriadeille, hylje- ja mursuparville ja lukuisille valaille. Ja on muistettava sekin, että itse ihminenkin tarpeen tullessa voi saada runsaan ruuan meren pienistä äyriäisistä, jos hänellä vain on keinoja, millä koota niitä." (William S. Bruce.)

Surkein olento Jäämeren maailmassa lienee ihminen. Arktiset maat ovat näihin saakka olleet maailman harvimpaan asuttuja, niiden väestö on kuulunut kansain alimpaan köyhälistöön. Miljonain neliökilometrien laajuisissa Jäämeren maissa asuva väkiluku nousee tuskin yli 800.000-900.000 hengen. Tähän väestöön on silloin luettu Jäämeren rannikoilla ja saarilla asuvat arktiset alkukansat, vaikka niiden asuma-alat osittain ulettuvat napapiiriä melkoista etelämmäksikin, sekä mainituille seuduille muuttaneet sivistyskansoihin kuuluvat asukkaat. Alkukansoista ovat lukuisimmat Europassa asuvat lappalaiset (n. 30.000 henkeä), Siperian jakutit (230.000) ja Amerikan eskimot (40.000 henkeä). Viimemainitut ovat melkein yksinomaisesti merikansaa, joka kalastuksen ja hylkeenpyynnin alalla on saavuttanut melko korkean kulttuurikannan; Europan ja Aasian arktiset kansat taas ovat parhaasta päästä mannerkansoja, joiden pääelinkeinoja ovat metsästys, sisävesikalastus ja poronhoito. Europpalainen kulttuuri on jo kuitenkin tunkeutunut Jäämerellekin ja saanut johtavan aseman sen talouselämässäkin, josta alkukansat vuosi vuodelta joutuvat yhä syrjemmälle. Niin on käynyt erityisesti siinä Jäämeren alueen osassa, joka tässä on tutkielmamme esineenä.

Pohjoisimman Europan rannikko on vuonojen ja lahtien uurtelema. Norjan pohjoisrannikolla, Ruijassa, on vuono vuonon, niemi niemen, saari saaren vieressä Suomen Enontekiön lähelle pistävästä komeasta Jyykeänvuonosta (Lyngenfjord) Utsjokea lähellä olevaan avaraan Varanginvuonoon saakka. Tämän vuonon itäpuolella on kapean kannaksen mantereeseen yhdistämä Kalastajaniemi. Varangista itäänpäin kutsutaan rannikkoa Muurmanin-rannaksi. Se on matalampi kuin Ruijan rannikko ja Kuollanvuonoa lukuunottamatta lahdeton. Suuren Kuollan niemimaan alavan itä- ja kaakkoisrannikon nimenä on Turjan-ranta.

Kapeahkon merensalmen kautta päästään Jäämerestä monihaaraiseen Vienanmereen. Se päättyy luoteessa vuori- ja vuonorantaiseen, saariston reunustamaan Kannanlahteen, jonka molemmin puolin olevia rantoja kutsutaan Karjalan-rannaksi. Vienanmeren eteläisenä päänä on satamaton, matala Äänislahti, jonka rannat pakoveden aikana ovat kuivilla kilometrien leveydeltä. Lahden suussa ovat kuuluisat Solovetsin luostarisaaret. Kolmas Vienanmeren perukka on suppilomainen Vienanlahti, mihin suuri Vienanjoki laskee. Laivaliikkeestä johtuneella nimityksellä kutsutaan Vienanlahden länsirantaa Kesärannaksi ja itärantaa Talvirannaksi. — Itäpuolella Vienanmeren suuta on Meseninlahti ja sen takana pistää kauas mereen omituisen muotoinen Kanin-niemi, jonka takana alkavat Petshoran seudut.

Taloudellisesti voidaan Europan Jäämeren maat sopivasti jakaa eri vyöhykkeisiin. (1) "Merivyöhykkeessä", s.o. Jäämeren saarilla ja lähimmillä rannikoilla ovat vanhastaan tärkeimpiä olleet merieläimistöön perustuvat elinkeinot: meri- ja jokikalastus, "lintuvuorilla" pesiväin vesilintujen untuvain ja munain keräys, hylkeen- ja valaanpyynti. (2) Mantereella saa kasvillisuus etelään mennessä yhä suuremman arvon, vaikka sillä täälläkin on eläimistön rinnalla ainoastaan toisarvoinen merkitys. Pitkin Europan koko pohjoisinta rannikkoa kulkee missä kapeampana missä leveämpänä korkea, vesiköyhä "tunturivyöhyke", jota käytetään porojen syöttömaaksi ja jolla on merkitystä myöskin villipeurain, syötäväin lintujen (riekkojen, kiirunain) ja turkiseläinten pyydysmaana. Tämä vyöhyke täyttää koko Ruijan, pohjoisimman ja koillisen osan Kuollanniemeä, Vienanmeren suun seudut, koko Kaninniemen ja sen takaiset rannikot sekä etelämpäinkin seutujen korkeimmat kohdat. (3) Tunturivyöhykkeen eteläpuolella alkaa vähitellen varsinainen "metsä- ja järvivyöhyke", monipuolisen metsästyksen ja sisävesikalastuksen vanha tuottoisa alue.

Tämä alkuperäinen elinkeinojärjestelmä on parin viime vuosisadan kuluessa perinpohjin muuttunut. Etelästä käsin Jäämeren rannikoille muuttaneet uutisasukkaat ovat sopiviin paikkoihin vuonojen pohjiin ja jokivarsille raivanneet niittyjä sarvikarjanhoitoa varten ja pieniä viljelysmaita perunan, ohran ja muidenkin viljelyskasvien kasvattamista varten. Sen ohella ovat merenkulku ja kauppa kehittyneet. Viime vuosikymmenet ja viime vuodet vihdoin ovat nähneet metsäliikkeen, vuorityön, suurkaupan ja suurmeriliikkeen Jäämeren maissa nopeasti nousevan ja alkavan siellä aivan uutta aikakautta.

Jos Europan Jäämeren maihin luemme, paitsi tähän mereen kuuluvia saaria, kaikkien Europasta Jäämereen laskevain jokien alueet (Jäämeren vesistöalueen), siitä karttuu n. 1,4 milj. km2:n laajuinen maa-alue, jolla nykyään asuu päälle miljonan ihmistä. Meidän kannaltamme on kuitenkin oikeampaa lukea Europan Jäämeren maihin ainoastaan ne seudut, jotka luonto-olojensa puolesta ratkaisevasti kuuluvat Jäämeren piiriin ja joiden talouselämä kokonaan tai hyvin huomattavaksi osaksi on Jäämerestä riippuva. Täten kuuluvat Jäämeren maihin Finmarkin amtti (Ruija) Norjasta, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat Suomesta, koko Arkangelin lääni (siihen luettuna Novaja Semlja) sekä kaukaiset isännättömät ja asumattomat saaret Karhusaari, Huippuvuoret ja Frans Joosefin maa. Koko tämän maa-alueen pinta-ala tekee miljonan km2 ja väkiluku viimeisten tietojen mukaan tasaluvuin 1/2 miljonaa. Tarkemmin laskelmat näkyvät seuraavasta:

    Norjassa (Ruija) 40 815 38 065
    Suomessa 29 175 3 582
    Venäjällä 836 059 449 400
    Isännättömiä saaria 119 656 —
                yhteensä 1 025 705 491 047

Europan valtoihin kuuluvat Jäämeren maat jakaa Vienanmeri kahteen luonnon- ja talousmaantieteellisesti erilaiseen osaan, joista läntiseen, Lapin alueeseen, kuuluvat Norjan ja Suomen osat Jäämeren rannikosta sekä Kuollan piirikunta Arkangelin lääniä ja itäiseen, Vienan-Petshoran alueeseen, taas Arkangelin lääni ilman Kuollan piirikuntaa seuraavalla tavalla:

    Lapin alue 224 990 50 787
    Vienan-Petshoran alue 681 059 440 260
                  yhteensä 906 049 491 047

Vertailu näiden alueiden välillä osoittaa maa-alan ja väkiluvun etujen olevan kokonaan Vienan-Petshoran alueen puolella. Eteläisemmän asemansa, maaliikenteensä ja suunnattomain metsävarainsa kautta tällä alueella on puolellaan kaikki taloudellisetkin tulevaisuuden edut. Näissä kohdin tuo pienialaisempi ja pieniväkisempi Lapin alue ei voi kilpailla sen kanssa. Välittömään kilpailuun samoilla urilla ne eivät muutenkaan sovellu, koska Vienan-Petshoran alue on pääasiassa maa-alue, Lapin alue taas pääasiallisesti merialue. Mutta suhteellista kilpailua niiden välillä voi syntyä, ja silloin Lapin alueella suurempia mahdollisuuksia tarjoavain meri- ja vuorityöetujensa vuoksi kenties kuitenkin on voiton mahdollisuuksia.

Edellä esitettyjä laskelmia katsellessa näyttää Suomen osuus Jäämeren maissa ja niiden talouselämässä tosiaan vain pisaralta meressä. Mitä merkitsevät Suomelle kuuluvat 2.8 % Europan Jäämeren maitten pinta-alasta ja viheliäinen 0.7 % sen kokonaisuudessaankin vähäisestä väestöstä! Hiukan toivokkaammalta näyttää maamme osuus Jäämeren maitten Lapin alueesta: 13 % pinta-alasta ja 7 % väestöstä. Mutta tältä pieneltä saavutukselta riistää melkeinpä kaiken todellisen arvon se, ettei Suomen alue uletu Jäämeren rantaan asti. Suomi on tässä merimaassa usealla sopimuksella, viimeksi v. 1826 tehdyllä, jolloin Suomen etujen valvominen on törkeästi laiminlyöty, työnnetty mereltä pois, siltä mielivaltaisesti suljettu pääsy Jäämerelle. Siten on epäsuotuisten valtiollisten olojen vuoksi Suomelle tullut kokonaisuudessaan mitä luonnottomin pohjoisraja. "Suomenmaa on, näet, — lausuu K.F. Ignatius — tällä rajalla kokonaan pois suljettu kalarikkaasta, Lapinmaan väestölle välttämättömän tarpeellisesta Pohjois-Jäämeren rannikosta, vieläpä monessa paikoin aivan soukalla maakaistaleella siitä eroitettu. Niin on esm. matka Koltapahdasta Jyykeän- (Lyngen-) tai Kaavuonolle (Kaafjord) 3.5 peninkulmaa, Somasoaivista Naavuonolle (Quaanangerfjord) 2.5 peninkulmaa ja Rajalasta Utsjoen pitäjässä Varankivuonolle niin-ikään ainoastaan 2.5 peninkulmaa."

Suomen Jäämeri-asema ei kuitenkaan ole niin huono kuin miltä se näyttää. Jos Suomen Lapilta vastaiseksi puuttuukin merta, niin puuttuu Ruijalta sisämaata; ja se on meidän aikanamme hyvin arveluttava puute sekin. Se nyt tosin ei meille ole mikään apu. Mutta Suomella on muutamia etujakin, joita toisilla ei ole. Suomen Lapin asema koko Jäämeren Lapin alueen keskustassa, lähellä tärkeää Varanginvuonoa, Jäämeren Lapin suurimman sisämaanvesistön ympäristöllä, on huomattavan edullinen. Suomen Lapilla on paremmat metsänkasvuolot, mukavammat sisämaiset luonnolliset kulkuväylät, edullisemmat asutusalueet, suuremmat talous- ja kulttuurielämän mahdollisuudet kuin sen naapurialueilla. Suomen Lappi on lyhyesti sanoen koko Jäämeren Lapin alueen maantieteellinen sydän ja siitä syystä myös sen tuleva talous- ja sivistyskeskus. Sen erottaminen Jäämereltä on väkivaltaa Jäämeren omaa talous- ja sivistyselämää vastaan.

Kuten seuraavasta tulemme näkemään, on Suomella ilmeisiä ja kumoamattomia historiallisia, kansallisia ja taloudellisia oikeuksia päästä Jäämerelle. Ennen tai myöhemmin, tavalla tai toisella ovat ne oikeudet toteutuvat. Suomen valtiollinen itsenäisyys on luonnollisena seuraamuksenan vaativa meille kauan kaivattua itsenäisyyttä myöskin Jäämerellä.

2. MUINAISAIKAIN TALOUS- JA VALTASUHTEET JÄÄMERELLÄ.

Jäämeri ja sen pitkät rannikot olivat vanhempina aikoina kauan aikaa ihmeitten, noituuden ja kauhujen satuseutuja etelämmässä asuvain kansain mielikuvituksessa. Jossakin sielläpäin oli skandinavialaisten muinaistarujen sumuinen "Niflheim", toinen maailman kuohuvista alkuääristä. Jäämeren skandinavialaisia toisintonimiä oli "Trollabotn" (Noitapohja), ja karjalaisesta "Kannanlahden" nimestä skandinavialaiset väänsivät Vienanmerelle nimen "Gandvik" (Taikalahti). Suomalaistenkin aikaisimmat käsitykset Jäämeren seuduista ovat olleet aivan taru- ja taikaperäisiä. Sinne esi-isämme sijoittivat "summan Sariolan", joka on Niflheimin suomalainen vastine, sinne salaperäisen "Ruijan" ja "Turjan". Suuren loitsumaineensa kaikkien naapuriensa keskuudessa lappalaiset saivat kaiketi osaksi siitäkin, että asuivat tuon kammotun taikameren puolella.

Näitä satuja ja käsityksiä vielä paransivat ja levittivät klassillisen muinaisajan ja keskiajan kirjailijat, etunenässä kunnianarvoisa kirkonmies Bremenin Aatami (kirjoitti v:n 1070 vaiheilla), joka Jäämeren seutujen asukkaiden joukkoon pani myöskin yksisilmäiset kyklopit, yksijalkaiset, koirankuonolaiset, ihmissyöjät ja suomensukuisista vepsäläisistä (ves, wizzi) tekaisi "valkoisen kansan" (weiss, vit — valkoinen), jonka lapset muka syntyivät valkoisen karvan peittäminä; siitä lorusta sitten sai "Valkoinen meri" pysyvän nimensä.

Mutta oli sellaisiakin miehiä, jotka ennakkoluulottomina uskalsivat lähteä omin silmin tutkimaan tuon tuntemattoman maailman salaisuuksia. Englannin kuninkaan Alfred Suuren (871-901) kirjoittamassa maantieteessä on jälkimaailmalle säilynyt kertomus merkillisestä matkasta, jonka kuninkaan palveluksessa oleva norjalainen Ottar oli tehnyt Vienanmerelle. Suomennamme tähän kertomuksen mielenkiintoisimmat kohdat:

"Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisessa osassa Länsimeren rannalla. Kuitenkin sanoi hän tämän maan siitä ulottuvan vielä kauas pohjoiseen; mutta maan siellä olevan asumattoman, paitsi mitä muutamissa paikoin silloin tällöin oleskelee lappalaisia (Finnas), jotka talvella metsästävät ja kesällä kalastavat heidän meressänsä.

"Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti pitkin rannikkoa pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen kuin valaanpyytäjät tavallisesti kauimmaksi menevät. Sitten kulki vielä pohjoista kohti, niin kauas kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen maa kääntyi itäänpäin, taikka meri antoi maahan päin; kumminko oikein, ei hän tiennyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tahi vähän pohjoisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin paljon kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjoista, siitä syystä että maa siellä kääntyy etelään taikka meri antautuu maahan päin, kumminko oikein, ei hän tiennyt. Sitten hän laski etelää kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaisin, sillä he eivät uskaltaneet jokea myöten purjehtia ylemmäksi, peljäten vihollisuutta; koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa lähtönsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellänsä, paitsi muutamia kalastajia ja linnustajia ja metsästäjiä, jotka olivat lappalaisia. Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.

"Permalaiset (Beormas) olivat varsin hyvin viljelleet maansa; mutta he (Ottar ja hänen miehensä) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Turjan lappalaisten maa (Terfenna land) oli kaikkialla autiota, paitsi missä metsästäjiä oleskeli tahi kalastajia taikka linnustajia.

"… Hänestä tuntui, että lappalaiset ja permalaiset puhuivat jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti, paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden; sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissansa; joita matkustajat toivat mukanansa muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi laivanköydeksi. Nämä valaat (mursut) ovat paljon pienempiä kuin muut valaat; eivätkä ole seitsemää kyynärää pitempiä…

"Hän oli sangen varakas mies… Mutta heidän (norjalaisten) varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka lappalaiset heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja linnunhöyheniä ja mursunluuta ja sellaista laivanköyttä, joka on tehty mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman pitää suorittaa viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yksi karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, toinen mursun ja toinen hylkeen nahkasta.

"Hän sanoi, että Norja on sangen pitkä ja sangen kapea… Asumaton vuorenseljänne on itäisellä puolella, ulettuen yhtä pitkältä kuin asuttu maa. Tällä seljänteellä oleskelee lappalaisia…"

Ottar nimenomaan mainitsee tehneensä retkensä tiedonhalusta, joskin mursunluun hankkiminen oli sivutarkoituksena. Se oli sekä tarkoituksiltaan että tuloksiltaan suurenmoinen löytöretki. Sen kertomuksesta, niin harvasanainen kuin se onkin, selviää useita tärkeitä seikkoja.

Jäämeren luonto monipuolisine riistarikkauksineen on siinä kuvattu. Näemme siitä, että lappalaisia jo kauan ennen Ottarin retkeä oli asunut Jäämeren rannikkoseuduilla osittain sisämaan tuntureilla poronhoitoa ja villipeuran ja turkiseläinten metsästystä, osittain autiolla merenrannalla kalastusta, linnustusta sekä hylkeen- ja mursunpyyntiä harjoittaen. Kaikesta päättäen jo kauan ennen Ottarin aikoja norjalaiset olivat joutuneet suhteisiin lappalaisten kanssa ja ruvenneet tekemään heidän alueellaan maitse kauppa- ja verotusretkiä, joilta saivat saaliikseen pohjan peräin ja Jäämeren arvokkaita tuotteita.

Ottarin antaman kuvauksen vahvistavat ja täydentävät merkilliset lappalaiset muinaislöydöt, joita on kaivettu esille Varanginvuonon rantamilta, etenkin Kälmeijän (Kjelmön) saarelta Paatsjoen suun lähellä. Löydöt ovat 7-11. vuosisadoilta ja sisältävät monenlaisia, parhaasta päästä peuranluisia esineitä, kuten ongenkoukkuja, nuolenkärkiä, hylkeenpyynnissä käytettyjen harpuunien kärkiä, ahraimia jokilohien pyyntiä varten ym. Löydöissä on joukoittain kalain, lintujen — kuten meidän aikanamme jo sukupuuttoon hävinneiden siivettömäin ruokkien (Alea impennis) —, peurain, kirjavain hylkeiden, Grönlannin hylkeiden, harmaiden hylkeiden, merisikain eli pyöriäisten, majavain ym. ravinnoksi käytettyjen eläinten luita; sitävastoin on vähemmin jälkiä mursunpyynnistä. Saviastiain kappaleet ja pienet rautaesineet osoittavat, ettei Jäämeren lappalaisten silloinen kulttuuri ollut niinkään alhainen. "Tunkeutuessaan pitkin Pohjois-Norjan rannikkoa pohjoiseen norjalaiset tapasivat lappalaisia erämiehiä eli merilappalaisia. Tästä kosketuksesta korkeamman kulttuurin kanssa ovat lappalaiset paljon oppineet, mutta toiselta puolen ovat norjalaisetkin saaneet oppia lappalaisten pyynti- ja metsästyskulttuurista, joka hyvin soveltui niihin seutuihin. Sen kautta syntyi meripyynnin korkeampi kehitys." (Fridtjof Nansen.)

Luonnon edut, s.o. lauha talvi, ympäri vuoden sula meri ja meren sekä lintuvuorien riistarikkaus, siten näille kaukaisille rannoille houkuttelivat ja siellä ylläpitivät alallaan verraten korkealle kehittynyttä lappalaisasutusta ja -kulttuuria jo silloin kuin paljon etelämmässä olevat sisämaat vielä olivat asumattomia erämaita.

Ottarin retki avasi tien muille norjalaisille retkeilijöille, joiden kautta koko Ruijan ranta ja myöhemmin "Muurmaninrannan" (s.o. Normannien eli Norjalaisten rannan) nimellä tunnettu Kuollanniemen pohjoisrannikko tulivat Norjan vaikutuksen ja vallan alaisiksi. Norjalaisten ja islantilaisten satujen tietopiiri ulettui vielä paljon kauemmaksikin itäänpäin, aina Petshoran tienoille saakka. V. 1194 norjalaiset valaanpyytäjät löysivät Jäämeren äärillä uuden, "Svalbard'iksi" nimittämänsä kylmän maan, luultavasti Huippuvuoret, ja v. 1307 Norjan hallitusmiehet perustivat Varanginvuonon suulle Varjakan eli Vuoreijan linnan (Vardöhus). Meren herruus Jäämerellä joutui täten pysyvästi Norjalle.

Muistettavalla matkallaan Ottar päätyi Vienanmeren rannalle, suuren Vienanjoen suuhunko, kuten yleensä on luultu, vaiko Kuollan niemen etelärannikolle laskevan vuolaan Varsugan suuhun, kuten Nansen olettaa, jääköön tässä ratkaisematta. Hän tapasi siellä kukoistavan permalaisen asutuksen ja viljelyksen. Hyvään alkuun päästyään norjalaiset tämän tästäkin tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä permalaisten maahan. Kuuluisin niistä on Thore Hundin ja hänen miestensä v. 1026 tekemä Vienan retki, jolloin norjalaiset permalaisten kauppapaikalle tultuaan ensinnä ostelivat paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja ja sen jälkeen kaupparauhan irtisanottuaan yöllä ryöstivät metsässä olevan aidatun kalmiston ja Jumalan-kuvan saaden saaliikseen suuret määrät hopeaa ja muita kalleuksia.

Norjalaisten kertomukset permalaisten oloista ovat kaikissa kohdissaan uskottavia — pitäähän A. Ahlqvist Jumalan-kuvan jutussa "ihan jokaista sanaa totena" — ja kaikki epäilykset haihtuvat, kun luemme vanhain arabialaisten maantieteilijäin kertomuksia heille tunnetuista pohjoisimmista maista. Eräs näistä arabialaisista kirjoittajista, 1100-luvulla elänyt Abu Hamid kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat Bulgarista Isu nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen majavannahkoja; Isun asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja. Permalaisten rikkauden lähde oli siis Mustan- ja Kaspianmeren takaisessa arabialaisessa maailmassa, jonne Volgan kauppiaiden välityksellä hankittiin Jäämeren maitten kallisarvoisia turkiksia. Muutamalla mielikuvituksen värittämällä piirteellä Abu Hamid kuvaa koko vaihtokaupan Persiasta Jäämeren valaanpyyntivesille ja Jäämereltä Persiaan. Arabialaisten käyttämä Isu nimi lienee sama kuin muitten keskiajan kirjailijain mainitsemat Ves ja Wizzi, jotka tarkoittavat vepsäläistä heimoa, jonka alueen kautta luonnolliset kauppatiet muinoin kulkivat Vienanmerelle ja Jäämerelle.

Vienanmeren rannoilla asuvain turkis- ja hopearikkaiden permalaisten kansallisuudesta tuskin voi olla eri mieliä. He olivat kaikissa tapauksissa suomensukuisia ja kaikesta päättäen karjalaisia, tarkemmin sanoen nykyisten Vienan karjalaisten esi-isiä, jotka jo varhain olivat saapuneet Vienan vesille ja siellä kehittyneet eteviksi Jäämeren pyytäjiksi ja turkiskauppiaiksi. Siihen saamme todisteita monelta taholta. Vienanmeren ympäristöissä on permalais-aikaan palautuvia karjalaisia paikannimiä (Kannanlahti — Gandvik). Kun myöhemmin Vienan permalaisten nimi historiasta katoo, karjalaiset esiintyvät heidän yleisperillisinään sillä tavoin, ettei mikään todellinen kansanvaihdos tunnu mahdolliselta. Kalevalakin näyttää käsitystämme tukevan. Karjalaisille runoille on koko Jäämeren elämä tutunomainen ja kotoinen. Niinkuin omista näkemistään ne puhuvat Jäämeren luonnosta, valaista, mursuista ja mursunluisista hevossuista ja ruoskanvarsista. Sivumennen sanoen ovat karjalaiset kuten lappalaisetkin nähtävästi oppineet mursunpyynnin norjalaisilta, koskapa sana "mursu" lienee lainaus norjalaisesta "rosmar" sanasta; muuten on meidän "norsummekin" alkuaan sama kuin mursu ja norsunluu siis oikeastaan karjalaista mursunluuta.

V. 1137 mainitaan Vienanmeren rannalla suolan keittämistä — sekin varmaan vanha karjalainen merielinkeino. Myöhempäin historiallisten tietojen mukaan ovat Vienan-karjalaiset olleet tunnettuja Jäämeren valaanpyytäjiä, kalastajia ja laivanrakentajia. Koko tämä keskiaikainen karjalainen Jäämeren-kulttuuri ei voi olla aivan lyhyessä ajassa kehittynyt, vaan täytyy sillä olla juurensa Ottarin ja permalaisten ajoissa.

Vienan karjalaisten ja norjalaisten kauppa- ja sotasuhteita jatkui vuosisatain halki. Norjalaiset sadut kerskuvat senpuolisten monista voitokkaista Vienan-retkistä. Ja vienalaiset kostivat parhaansa mukaan tekemällä maitse ja meritse sotaretkiä Pohjois-Norjaan. Kilpailun ja vihollisuuden pääsyynä olivat varmaan lappalaiset, joita Vienan karjalaiset todennäköisesti jo ammoisista ajoista verottivat ja riistivät samaan tapaan kuin norjalaiset.

Kesken näitä norjalais-lappalais-karjalaisia suhteita esiintyy Jäämeren näyttämölle uusi tekijä: venäläiset. Kun jo v. 1096 etäisen Petshoran asukkaita ja parin vuosikymmenen kuluttua Laatokan seutuja mainitaan Novgorodin verollisina, lienee venäläisten valtiollinen ylivalta jo siihen aikaan ollut pohjattuna Vienan-karjalaisillakin alueilla. Kreikkalaisen kirkon ja edistyneempien elinkeinojen yhteisin voimin novgorodilainen valta ja asutus varmoin askelin lähenivät Jäämeren rantoja. Novgorodin ja Norjan hallitsijain kesken syntyi vähitellen vallanjako Jäämerellä. V. 1251 mainitaan Novgorodin ruhtinaan toimittaneen lähettiläitä Norjan kuninkaan luo, ja lienee silloin syntynyt jonkinlainen sopimus riidanalaisten seutujen käyttämisestä. Uusi pysyvämpi sopimus tehtiin v. 1326. Sen mukaan kumpikin valta sai määrätyllä tavalla verottaa omia lappalaisiansa koko sillä alueella, joka ulettui Malangin vuonolta pitkin Kuollan rantoja Kannanlahden Vieljokeen saakka; muuten oli veronalaisuuteen nähden rotu ratkaiseva, niin että karjalaiset jäivät Novgorodin alaisiksi ja että norjalaiset saivat verottaa "puolikarjalaisia", joilla oli lappalainen (s.o. Norjan alainen lappalainen) äiti; kummankin valtakunnan kauppiaat saivat esteettömästi kulkea toisen valtakunnan alueella.

Vaikka Norja nimellisesti pysyi Muurmaninkin rannan valtiollisena yliherrana, jolle vielä 1600-luvun alussa Kuollan kaupungin asukkaat maksoivat lohiveroa, niin tosiasiallisesti kuitenkin Norjan valta täällä jo keskiajalla taantui ja Venäjän kasvoi. Syynä Norjan vaikutuksen heikkenemiseen oli pohjoismaiden unionista aiheutuva Norjan valtiollinen taantuminen, Norjan kaupan syrjäytyminen Hansan kauppavallan tieltä ja ehkäpä myöskin kalastuksen vilkastuminen Norjan länsirannikolla, joka veti huomiota pois Jäämereltä. Sillä välin venäläisen kirkon valta 1300-luvulla vakaantui Vienansuun pääpaikassa Holmogorissa; v. 1429 perustettiin Vienanmeren saaristoon Solovetsin luostari, koko Vienan-Petshoran alueen kuuluisa kulttuurikeskus. Seuraavalla vuosisadalla kohosi jo venäläisiä luostarirakennuksia Kuollan ja Petsamon vuonojen perukoille Muurmaninrannalla.

Jäämeren rannikkojen isäntäin joukkoon ilmestyivät viimeisiksi vielä suomalaiset ja ruotsalaiset. Samalla tavoin kuin Jäämeren kalastajalappalaiset olivat joutuneet norjalaisten ja karjalais-venäläisten alaisiksi, Fennoskandian sisäosissa kiertelevät lappalaiset joutuivat voimakkaampien ja edistyneempien naapurikansain, suomalaisten (hämäläisten) ja ruotsalaisten riistettäviksi. Lappalaisten alamaisuus oli järjestynyt yksinkertaisen rotu- ja perheorjuuden tapaan, siten että suomalaisilla tai ruotsalaisilla isännillä oli takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli suorittaa omistajilleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi isäntänsä veronalaisuudessa kaikkialla, missä kiertelikin; asiakirjallisten tietojen mukaan hämäläiset isännät keskiajalla omistivat verolappalaisia kaukana Perä-Pohjolassa ja Länsipohjassa.

Ottarin usein mainitussa kertomuksessa sanotaan, että pohjoisen Norjan erotti Ruotsista ja Kainuunmaasta (Pohjanlahden suomalaisista seuduista) niin leveä seljänne, että sen yli kulkemiseen tarvittiin paikoin kaksi viikkoa, paikoin vain kuusi päivää ja että kainulaiset (suomalaiset) kevyillä veneillään tunturijärviä pitkin soutaen ja veneitään maata myöten kantaen toisinaan kävivät hävittämässä Norjan seutuja ja norjalaiset samoin Kainuunmaata. Sodalliset suhteet kuitenkin aikaa myöten muuttuivat rauhallisemmiksi. Lappalaisten perääntyessä viimein Ruijan alueelle saakka heidän suomalaiset ja ruotsalaiset isäntänsäkin joutuivat veroasioissaan kulkemaan Jäämeren rannoilla. Tällaisia verotusretkiä pidettiin muinoin niin luonnollisina ja oikeutettuina, etteivät norjalaiset niitä estäneet; he itsekin nauttivat samanlaisia oikeuksia vieraalla alueella. Näin suomalaiset ja ruotsalaiset saivat ensimäisen jalansijan Jäämerellä.

Suomalais-ruotsalaisten Lapinoikeuksien omistajina esiintyivät myöhemmällä keskiajalla "pirkkalaiset". Todennäköisesti he olivat Pohjanlahden perukoille asettuneita suomalaisia ja ruotsalaisia ammattikauppiaita, jotka vähitellen olivat hankkineet itselleen hämäläisten ja muitten vanhain Lapinkävijäin oikeuksia. Nähtävästi jo 1200-luvulla Pohjanlahden pirkkalaiset olivat järjestyneet säännöllisiksi kauppiaskunniksi, jotka määrättyjen lappalaisten keskuudessa tai määrätyissä lappalaiskylissä harjoittivat kauppaa ja verotusta Ruijaan saakka. V. 1498 mainitaan pirkkalaisilla olleen esi-isiltä perittyjä oikeuksia sellaiseen Lapinkäyntiin.

Unioniajalla, jolloin kaikki Skandinavian maat ja Suomi kuuluivat samaan valtakuntaan ja Norja oli joutunut sisällisen heikkouden tilaan, olivat olot Ruotsin valtakunnan turvissa toimiville pirkkalaisille varsin suotuisat. Ruotsalaisen vaikutusvallan kasvaminen näkyy siinäkin, että läntisten lappalaisten käännytys suureksi osaksi tapahtui Upsalan arkkipiispan johdolla.

Keskiajan loppuun päättyy Jäämeren kysymyksen ensimäinen pitkä aikakausi. Sen kuluessa aluksi kolmen kansan, lappalaisten, norjalaisten ja karjalaisten pohjoisimmat etuvartijat asettuivat pysyvästi Jäämeren äärille, lappalaiset varsinaisen Jäämeren rannikoille, norjalaiset heidän länsipuolelleen Haalogalantiin ja karjalaiset itäpuolelle, Vienaan. Yhteisesti ja toisiltaan oppia ottaen nämä kansat harjoittivat tuottavia Jäämeren elinkeinoja ja kohottivat nämä elinkeinot verraten korkealle kannalle. Lappalaiset kuitenkin jo varhain menettivät elinkeinollisen itsenäisyytensä — mikäli heillä sitä oli ollutkaan — ja joutuivat norjalaisten ja karjalaisten riistettäviksi.

Ensimäinen tärkeä tapahtuma Jäämeren tunnetussa historiassa oli norjalaisen meriurhon Ottarin Vienan retki, jonka kautta norjalaiset joutuivat Vienan karjalaisten kanssa vuosisatoja kestäneisiin kaupallisiin ja sodallisiin kosketuksiin ja joiden aikana norjalaiset Jäämeren vesillä ja rannoilla saavuttivat pysyvän valtiollisen ylivallan. Toinen suuri vaihe oli se, kun Novgorodin valta saatettuaan Vienan karjalaiset alaisuuteensa ja perittyään karjalaisten vanhat Lapin oikeudet alkoi merkillisen venäläisen vaikutuskauden Jäämerellä. Vaikka Jäämeren rannikko nimellisesti jäi suureksi yhteisalueeksi, jossa kumpikin valta sai verottaa omia lappalaisiansa, niin tosiasiallisesti koko Kuollan puoli Jäämeren aluetta joutui pysyvästi venäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kolmas merkkitapaus Jäämeren kysymyksen vanhassa historiassa vihdoin oli suomalais-ruotsalaisten pirkkalaisten saapuminen lappalaisineen Jäämeren rannikoille ja siitä johtuneet Ruotsi-Suomen oikeudet Jäämereen.

Suuressa maailmassa ei kaikesta tästä kehityksessä tiedetty mitään; Europan sivistyskansain tietopiirissä Jäämeren seudut koko ajan pysyivät merihirviöitten ja satujen Taikamerenä.

3. UUSI AIKA: JÄÄMEREN RANNIKON VALTIOLLISET JAOT.

Uusi sangen vaiherikas aikakausi alkoi Jäämeren äärillä, kun nämäkin etäiset seudut joutuivat suurten löytöretkien tielle, Länsi-Europan kauppakansain vaikutusalaksi ja yritteliäiden merkantilististen hallitsijain koekentäksi.

Kun espanjalaiset ja portugalilaiset sulkivat muitten kansain merenkulkijoilta eteläiset pääsytiet Intiaan ja Kiinaan, englantilaiset ja hollantilaiset alkoivat etsiä luoteisia ja koillisia pääsyväyliä idän rikkauksien lähteille. V. 1553 Hugh Willoughby ja Richard Chancellor lähtivät kolmella laivalla Englannista purjehtimaan "koillisväylän" kautta Kiinaan. Norjan rannikolla laivat myrskyssä eksyivät toisistaan. Willoughby harhailtuaan siellä täällä Jäämerellä kuoli miehistöineen viluun ja puutteeseen jossakin samojedien rannoilla. Chancellor oli onnekkaampi. Hänen laivansa saapui Vienanjoen suuhun, länsieuroppalaisille uuteen, tuntemattomaan maailmaan. Englantilaiset heti ymmärsivät löytönsä merkityksen. He ryhtyivät viipymättä kauppasuhteisiin moskovalaisten kanssa, jotka Novgorodin valloitettuaan olivat tulleet Vienankin herroiksi. Englantilaisten perustama kauppaseura, "Moskovan kauppakomppania", sai Venäjällä tullivapauden ja muita erioikeuksia, joita se nautti lähes sata vuotta. Vienan suulla olevan P. Mikaelin luostarin lähelle englantilaiset perustivat pienen Archangelin (Arkkienkelin) linnoituksen ja kauppasiirtolan, jonka viereen venäläiset puolestaan v. 1584 perustivat samannimisen kaupungin. Ennen Pietarin kaupungin perustamista (1703) Arkangeli oli lähes vuosisadan ajan Venäjän ainoa ja senvuoksi korvaamaton merisatama.

Pian ilmestyivät hollantilaisetkin Jäämeren markkinoille. Hollantilainen Willem Barents löysi v. 1594 Novaja Semljan ja kahden vuoden kuluttua Karhusaaren sekä Huippuvuoret. Täyteen lastattuja kauppalaivoja jo lähetettiin Karanmeren kautta pyrkimään Intiaan, mutta takaisin niiden täytyi palata ja sankarillinen Barents kuoli kylmän kouriin talvehtiessaan Novaja Semljalla. V. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, löydettiin se huone, jossa Barents miehineen oli talvea viettänyt; kaikki oli koskemattomassa kunnossa ja erinomaisen hyvin säilynyt. Tästä etevästä, onnettomasta tutkijasta on Barentsinmeri saanut nimensä.

Paremmalla menestyksellä hollantilaiset ryhtyivät Vienan kauppaan, jota varten he v. 1608 perustivat suurehkon kauppaseuran. Mutta Venäjän kauppaa monin verroin tuottavammaksi tuli 1600-luvun alkupuolella vauhtiin päässyt valaanpyynti Jäämerellä. Englantilainen Moskovan komppania sai v. 1613 Englannin kuninkaalta yksinoikeuden valaanpyyntiin "pohjoisella valtamerellä". Englantilaiset eivät kumminkaan voineet sulkea Jäämerta sinne pyrkiviltä Tanskan, Hampurin, Bremenin, Hollannin, Ranskan ja Espanjan pyyntilaivoilta. Pulasta koetettiin päästä jakamalla Jäämeren lahdet, satamat ja rannikot eri kansain valaanpyytäjäin kesken, mutta jättiläisosan veivät hollantilaiset, jotka nyt pitkiksi ajoiksi saivat isäntävallan Jäämerellä. Valaan (Grönlannin valaan) pyyntiä he harjoittivat pääasiallisesti Huippuvuorten ja Novaja Semljan vesillä. Pienelle Huippuvuoriin kuuluvalle Amsterdamin saarelle syntyi "Smeerenbergin" (Rasvalan) kauppala, johon oli ajopuista tai Hollannista tuoduista palkeista rakennettu taloja, varastohuoneita ja kapakoita ja jossa 2.000 hengen suuruinen väestö kesäkuukausina ahkeroi valaanrasvan keittämisessä ja valaanluun valmistamisessa. Niin suuressa kukoistuksessa oli nyt valaanpyynti, että Hollannissa väiteltiin siitä, kumpiko siirtolakaupunki oli kaupalle tärkeämpi, Javan Batavia vaiko Huippuvuorten Smeerenberg. Tilaston mukaan kuului Hollannin Jäämeren laivastoon v:n 1680 aikoina 200 alusta ja 14.000 merimiestä, ja aikajaksona 1669-1778 hollantilaiset tappoivat Huippuvuorten vesillä 57.590 valasta, arvoltaan 93 milj. Suomen markkaa. Mutta jo 1600-luvun lopulla Huippuvuorten pyynti alkoi vähentyä, Smereenberg autioitua ja valaanpyynnin keskus siirtyä Grönlannin puolelle. Kuitenkin ehti englantilainen valaanpyytäjä Scoresby v. 1822 päättyneen merimiesaikansa kuluessa Huippuvuorten vesillä yhdellä ainoalla laivalla pyydystää valaita 4 miljonan markan arvosta, ja pienempäin valaitten ja hylkeitten pyynti kukoistaa siellä tänäkin päivänä.

Ajan henki saattoi Skandinaviankin valtakunnat uskonpuhdistusajalla lujittamaan valtaansa äärimmäisessä pohjolassa ja pyrkimään mikäli mahdollista osallisiksi Jäämeren uuteen talouselämään. Tarmokkaimmin vaikkeivät onnekkaimmin näitä päämääriä tavoittelivat Ruotsin Vaasa-kuninkaat. Heidän alotteestaan Jäämeren kysymyksessä tapahtui tärkeitä valtiollisia ratkaisuja.

Kustaa Vaasa otti kruunun haltuun pirkkalaisten oikeudet ja laski siten pohjan Ruotsin valtakunnalliselle politikalle Jäämeren puolella. Veronkanto ja oikeudenkäyttö pirkkalaisten Lapin alueilla joutui valtion voutien käsiin. Levittääkseen Ruotsin valtaa Jäämeren rannikolla Kustaa Vaasa asetti sinne erityisiä kruununkalastajia. Hän ei näytä kuitenkaan pyrkineen siellä mihinkään määrättyihin tai kaukaisempiin päämääriin, vaan tavoitelleen kahmalokaupalla kaikkia mahdollisia hetkellisiä etuja. Harkitumman merkantilistisen ohjelman merkkejä näkyy Kaarle IX:n toimissa Jäämerellä. Hän m.m. kehitti monipuolisemmin Lapin verotusta, edisti ruotsalaissuomalaista uutisasutusta Jäämeren rannikolla ja antoi perustamalleen Gööteporin kaupungille erioikeuden Jäämeren kauppaan.

Nämä pyrkimykset pakottivat selvittämään epäselviä valtiollisia valtasuhteita ja valtakuntain rajoja Jäämeren Lapissa.

Siellä oli jo vanhastaan olemassa jonkinlaisia alueellisia ylioikeuksia eli valtiollisia alueita. Norjalaiset olivat jo varhain ottaneet valtiollisen ylivallan merellä ja sen likimmällä rannikkovyöhykkeellä, maa Kölin tunturien itä- ja eteläpuolella oli riidatonta Ruotsin valta-alaa ja Kuollan niemellä oli Venäjä vähitellen vallannut itselleen alueellisen isännyyden. Mutta koko tämä alueellinen valta oli sangen horjuvaa laatua. Sen näet ei katsottu rikkovan niitä henkilöllisiä verotusoikeuksia, joita eri valtakunnilla vanhastaan oli toistensakin nimellisillä alueilla. "Asukkaiden verotusta vieraan valtakunnan alueella — Isak Fellman näistä seikoista kirjoittaa — oltiinkin sellaisen valtakunnan puolelta taipuvaisia hyväksymään, milloin se perustui vanhaan tapaan. Sillä ainakin alkuansa vaadittiin sellaisissa tapauksissa ainoastaan henkilöllistä veroa, eikä sen kautta tahdottu omistaa mitään alueellista yliherruutta enempää kuin sitä sen kautta katsottiin perustetuksikaan. Huolimatta siitä, mihin valtakuntaan maan voitiin katsoa kuuluvan, tavattiinkin senvuoksi Lapissa eri valtakuntain veronkantajia ottamassa veroja samoilla seuduilla toistensa rinnalla ja yhdessä. Kun joku suurempi tai pienempi joukko jonkun valtakunnan veronalaisia lappalaisia asettui toisen valtakunnan alueelle, seurasivat siis heitä sinne myöskin heidän entiset veronkantajansa, ottivat siellä esteettömästi heiltä veron, saivatpa päälle päätteeksi vapaan kyydin ja kestityksen. Omain voutiensa avulla siten Ruotsi kantoi Lapinveroa Norjan alueella, Norja sekä Ruotsin että Venäjän ja Venäjä niin Ruotsin kuin Norjankin alueella."

Lapin vanhimmissa oloissa tämä järjestelmä oli aivan luonnollinen. Niinkauan kuin lappalaiset olivat näiden seutujen ainoita asukkaita ja viettivät kiertelevää metsästäjän, kalastajan ja poronpaimentajan elämää, jossa kaikki riippui pyydystäjän nuolesta ja suksesta, hänen henkilöllisestä taidostaan ja kyvystään, ei muunlainen verotus kuin henkilöllinen ollut mahdollinen.

Maata ei voitu verottaa, koska sen tuottavaisuus niinkuin sen asutuskin olivat aivan epämääräisiä. Näin ollen ei maan omistamisella ja hallitsemisella Lapissa voinut olla suurtakaan taloudellista tai valtiollista arvoa. Lappalaisten henkilöllinen verotus sitävastoin oli taloudellisten ja valtiollisten oikeuksien yleisesti tunnustettu perustus; kaikki sen hyväksyivät, koska kaikki sitä tarvitsivat. Ylipäiset aluerajat eivät voineet eivätkä saaneet estää laillista verottajaa vapaasti verottamasta omia lappalaisia toisenkin valtakunnan nimellisellä alueella.

Muinainen aluevalta Jäämeren mailla siis suuresti poikkesi itsenäisten valtakuntain säännöllisestä aluevallasta. Koko Lappi oli ikäänkuin kaikkien pohjoisten valtakuntain yhteinen suuri siirtomaa, suuri yhteisalue, jonne ne kukin olivat karkoittaneet lappalaisensa siltä vapauttamatta heitä vanhoista alamaisuussiteistä.

Ajan pitkään ei tällainen järjestelmä kumminkaan voinut kestää. Pohjan perille kaikkialta mantereen puolelta tunkeutuvan uutisasutuksen kautta lappalaisten alueet pienenemistään pienenivät. Heidän täytyi lakata kovin laajoista kiertoretkistä ja supistaa elinkeinollinen toimintansa rajoitetuille pienille maa-alueille. Kun lappalaisten olot jonkinverran vakaantuivat tällaisiksi, voitiin ruveta verottamaan lappalaiskyliä tai niiden metsästys- ja kalastusalueita, joilla nyt oli säännölliset asukkaansa ja käyttäjänsä. Siten Lapissakin pääsi alkuun puhdas maaverotus ja verottajan maavalta. Kun eri valtakuntain virkamiesten toiminta tämän mukaisesti yhä enemmän keskittyi ja rajoittui määrättyihin paikkoihin ja alueisiin, niin sekin oli omiaan tukemaan käsityksiä tästä uudenlaisesta maaverotukseen perustuvasta valtakuntain aluevallasta.

Tämä valtakunnallinen maavalta ja aluevalta nyt vuorostaan tuli uusien oikeuksien lähtökohdaksi ja perusteeksi. Lappalaisilta, jotka syystä tai toisesta pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi asettuivat vieraan valtakunnan alueelle, ruvettiin siellä maan käyttämisen korvaukseksi ottamaan veroa, kiinnittämättä huomiota siihen, oliko tulokkaan jo ennestään maksettava veroa toiselle valtakunnalle. Näin syntyi tuo Jäämeren seuduilla niin yleinen ja ominainen verotapa, että samat lappalaiset saattoivat maksaa veroja kahdelle jopa kolmelle valtakunnalle. Tällaisia kaksinais- ja kolminaisveroja saattoi syntyä muillakin tavoin, esim. siten, että lappalainen turvaa tai muuta sentapaista etua saadakseen oli ruvennut antamaan vieraalle verottajalle lahjoja tai kestitystä, joista sitten tuli pysyvä vero, mutta maavalta sittenkin lienee ollut pääsyitä mainitun omituisen verotavan syntymiseen. Niinpä Kaarle IX koetti v. 1593 saada selvitetyksi, keneltä niistä kolmesta kuninkaasta, joille Tornion ja Kemin lappalaiset maksoivat veroa, he olivat "saaneet maan ja veden, josta he voivat saada elatuksensa", ja Tornaeus kertoo lappalaisten maksavan veroja kahdelle kolmelle hallitsijalle ei senvuoksi, että he tunnustaisivat heidät kaikki herroikseen, vaan senvuoksi, "että heillä on vapaus niiden herrain maalla kalastaa ja metsästää". Kun 19. vuosisadan alussa tutkittiin, mistä syystä Kemin Lapista maksettiin veroa Venäjälle, niin havaittiin, että se oli ennen muinoin suostuttu maksu metsästys- ja kalastusoikeuksista Venäjän puolella, ja koska majavain ja villipeurain pyynti Venäjän puolella oli lakannut, mainittu verokin lakkautettiin v. 1814.

Lapin ja Jäämeren valtiollisia kysymyksiä eivät mainitunlaiset olot olleet omiaan selvittämään. Päinvastoin; kilpailevat ja toisiaan kadehtivat valtakunnat siitä saivat vain tervetulleen aiheen verotuksen ohella nyt aluevallankin perusteella pyrkiä täydelliseen politiseen ylivaltaan Jäämerellä. Kustaa Vaasan valtio-oppi oli siinä kohden hyvin yksinkertainen: missä Ruotsilla oli verotusoikeus, siellä sillä oli maa, ja missä sillä oli maa, siellä sillä oli verotusoikeus. Sellaisilla perusteilla ruotsalaiset katsoivat valtapiirinsä ilman muuta ulettuvan Jäämereen, ja Olaus Magnus merkitsi karttaansa Jäämeren rannalle: "Hvcvsq' exteditr regnv svecie" (Tänne saakka ulettuu Ruotsin kuningaskunta).

Vastakkaisten alue- ja verotusvaatimusten yhteensovituksesta syntyi Jäämeren riitain kuluessa vielä sellainenkin käsitys ja vaatimus, että seuduilla, joissa oli kahden valtakunnan lappalaisia, oli veroista tuleva kummallekin osalliselle puolet, seuduilla taas, joissa oli kolme valtaa, kullekin kolmannes. Tämän mukaan siis jakamattomat alueet olivat yhteismaita, joiden alueeseen kullakin osakkaalla oli yhtä suuret oikeudet — selvä teoria kylläkin, mutta ilman historiallista pohjaa.

Ruotsin ja Venäjän v. 1595 Täyssinässä tekemä rauha ei Jäämeren kysymystä ratkaissut. Rauhansopimuksessa jälkimäinen valta myönsi edelliselle oikeuden kantaa veroa lappalaisilta Pohjanmaalta Varankiin saakka, toisin sanoen Venäjä luopui tältä alueelta kantamasta Lapinveroa ja jätti oikeutensa Ruotsille. Ruotsin ja Venäjän välille samassa rauhanteossa määrätty raja käytiin seuraavana vuonna etelästä käsin Rajasuohon (Kuhmoniemellä) saakka pohjoisessa. Siitä eteenpäin piti rajan kulkea suoraa linjaa Inarijärven poikki ja sieltä Varangin ja Näytämön välitse Jäämereen. Tämä raja ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen valtakunnan raja, koska ei Venäjällä enempää kuin Ruotsillakaan ollut mitään ehdottomia alueellisia yli-oikeuksia Jäämeren rannoilla, jotka päinvastoin valtiollisesti ja alueellisesti vanhastaan kuuluivat Tanska-Norjalle. Täyssinän rauhan raja siis oli yksinomaan vain kahden valtakunnan veroalueellinen raja, eli nykyaikaista sanontaa käyttääksemme "intressipiirien" raja, jonka länsipuolella Venäjä luovutti veronkanto-oikeutensa Ruotsille. Sovitun rajan perusteella ruotsalaiset eivät vaatineetkaan itselleen mitään määrättyä aluetta tai yksinoikeutettua aluevaltaa Jäämeren rannalla, vaan ainoastaan Venäjän ja Ruotsin osaa eli 2/3 Varangin länsipuolelta tulevasta Lapinverosta ja sen mukaista oikeutta alueeseen. Kuinka vähän Täyssinän rauhan kautta vanhat olot Ruotsin ja Venäjän rajaseuduillakaan muuttuivat, näkyy siitä, että Maanselän, Kitkan ja Kuolajärven lappalaiskyläin asukkaat, joiden piti muuttaa Venäjän puolelle rajaa, mutta jotka sitä eivät tehneet, Täyssinän rauhan jälkeenkin vanhaan tapaansa maksoivat veroa Venäjälle, vaikka asuivat Ruotsin kiistämättömällä alueella. Samalla tavoin jäi Ruotsille edelleen vero-oikeuksia itäpuolella Täyssinän rauhan rajan.

Tällaisesta epäselvästä tilasta Jäämeren rannoilla Kaarle IX tahtoi irtautua. Hän asettui Jäämeren politikassaan lopuksi täydellisen valtakunnallisen aluevallan kannalle, jonka mukaan toisella valtakunnalla ei tulisi olla minkäänlaisia oikeuksia toisen valtakunnan alueella, ja pyrki saamaan sellaista järjestystä aikaan Jäämeren rannikoilla. Lähtien siitä vaatimuksesta, että Ruotsille kuului 2/3 isäntävallasta n. 30 peninkulman pituisella alueella Jäämeren rannikkoa, hän oli taipuvainen luopumaan tästä vaatimuksesta ainoastaan sillä ehdolla, että Ruotsille lohkaistaisiin yksinomaisuudeksi Alattion-Varangin välinen kappale mainitusta rannikosta.

Kaarle IX:n vaatimuksissa ilmestyy ensi kertaa täysin selvänä määrätty maantieteellinen ajatus, joka ei milloinkaan sen jälkeen ole menettänyt oikeutustaan, nimittäin se, että Jäämeren rannikko olisi jaettava siihen ulettuvain valtakuntain kesken poikittain, niin että kukin valtakunta saisi yhteisen meren ääreltä rannikkokappaleen täydelliseksi omaisuudekseen.

"Varmasti voi otaksua — lausuu tämän johdosta Santeri Ingman (Ivalo) tutkimuksessaan 'Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta 1603-1613' — ettei Kaarlo ajaessaan mainittua suunnitelmaansa paljokaan tullut ajatelleeksi riidanalaisella paikkakunnalla elävän asujamiston etuja. Hänen pääpyrintönään oli epäilemättä vain saada Ruotsi pohjoisessakin ulottumaan meren partaalle ja se seikka, että hän jo selvästi oivalsi tuon tärkeyden, osottaa sekin kuinka etäälle tähtäävä valtiollinen silmä oli tällä Kustaa Vaasan nuorimmalla pojalla. Mutta meille on aivan ilmeistä, että Kaarlon tarkottama politiikka ja Lapin kansan etu sulivat yhteen. Sillä Kaarlon tavottelema Jäämeren maiden jako olisi ollut luonnollisin, näiden seutujen oloja, niiden elinkeinoja, niiden tarpeita vastaava jako. Lapissa kuuluvat näet rannikko ja sisämaan tunturit niin läheisesti toisiinsa, ihmiset ja eläimet tarvitsevat elääkseen niitä molempia niin tärkeästi yhteen aikaan, että niiden erottaminen toisistaan pakostakin koituu turmioksi noille seuduille — kuten se on koitunut."

Tanska-Norjalla näet oli Jäämeren kysymyksessä myöskin maantieteellinen kanta, vanha aluevaltainen kantansa, josta se väsymättömällä sitkeydellä piti kiini. Se kanta oli aivan päinvastainen kuin Kaarle IX:n; sen mukaan rannikko oli jaettava pitkinpäin, niin että koko rannikko pitkin pituuttaan oli kuuluva Norjaan, sisämaa taas jäävä muille. Kölin tuntureja oli vanhaan tapaan pidettävä valtakuntain rajana ja sen pohjoispuolella asuvain merilappalaisten verottamisoikeus jätettävä Norjan yksinoikeudeksi. Tanskan kuninkaan Jäämeren ja Lapin asiantuntijana käyttämä hollantilainen Simon van Salinghen, joka matkusteli Ruijassa ja Kuollassa vv. 1597-1598, arveli, että siitä lähtien, missä Kölin tunturit päättyivät, olisi niitä jatkavaa Jäämeren ja Pohjanlahden vedenjakajaa pidettävä Norjan ja muitten valtain rajana, joten koko Kuollan niemimaa olisi edelleenkin jäävä Norjalle.

Osoitteeksi siitä, kuinka suurta huomiota näihin aikoihin puolelta jos toiseltakin pantiin Lapin kysymyksiin, mainittakoon, että Simon van Salinghen laati riidanalaisista Jäämeren seuduista ensimäisen seikkaperäisen kartan (julaissut E.G. Palmén Fenniassa 31, n:o 6) ja että Kaarle IX:n toimesta ruotsalaiset retkikunnat tekivät Lapissa tutkimuksia, joiden tuloksena m.m. oli Andreas Bureuksen v. 1611 julkaisema huomattava Ruotsin valtakunnan pohjoisinten osain kartta.

Ruotsin ja Tanskan-Norjan Jäämeririidat ratkaistiin Knäredin rauhantekoon v. 1613 päättyneessä sodassa. Tässä rauhassa Ruotsin täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikon herruuteen ja tunnustaa Tanskan-Norjan ylivalta näillä seuduin aina Varankiin saakka idässä.

Lapin alueellinen jako astui tässä rauhanteossa suuren askeleen lopullista ratkaisuaan kohden. Jako tapahtui Tanskan-Norjan vaatimalla tavalla; Ruotsi-Suomi teljettiin sisämaahan ja jäi yksinomaan mannervallaksi, rannikko ja sen mukana merivalta joutui entistä lujemmin Tanskan-Norjan käsiin. Jäämeren rannikoilla tuli nyt olemaan kahdenlaisia selvästi erotettavia valtiollisia alueita, nim. erityisiä ja yhteisiä. Norjan erityiseksi alueeksi jäi rannikkovyöhyke Varankiin saakka idässä; sen eteläpuolella oleva sisämaa tuli Ruotsin erityiseksi alueeksi; Venäjän erityiseksi alueeksi olivat Täyssinän rauhan ja käytännön kautta tosiasiallisesti joutuneet Kuollan seudut. Jakamattomaksi yhteisalueeksi jäi se Varanginvuonon eteläpuolella oleva epämääräinen alue, jossa kaikkien kolmen valtakunnan erityiset alueet lähenivät toisiaan. Tämä yhteisalue, norjalaisten Faellesdistrikt, ei ollut muuta kuin viimeinen valtiollisesti jakamatta jäänyt kappale muinaisesta koko Lapinmaan käsittävästä yhteismaasta, joka nyt oli supistunut näin vähiin. Se pysyi edelleenkin kolmen valtakunnan yhteisenä taloudellisena alueena, jossa lappalaiset vanhaan tapaansa harjoittivat kierteleviä elinkeinojansa, maksaen veroa kahdelle tai kaikille kolmelle isännälle.

Mutta yhteisalueenkin valtiollinen jako oli vain ajan kysymys. Käytännössä näet Norjan valtiollinen valta oli yhteisalueen rannikolla ainoa mahdollinen ja sisämaassa taas valtiollinen valta tosiasiallisesti yhä enemmän keskittyi Ruotsille. Näiden olojen mukaisesti Ruotsi ja Tanska-Norja Strömstadin rajasopimuksessa v. 1751 jakoivat niille kahden kuuluvan osan yhteismaasta siten, että raja vedettiin Tenojoelta kaakkoiseen päin Kolmisoaivin rajapaikkaan; rannikkopuoli jäi Norjalle, sisämaan puoli Ruotsille. Kun täten jaetun alueen itäpuolella oleva rannikkoseutu Strömstadin sopimukseen mukaan oli Norjan ja Venäjän yhteismaata, josta ainoastaan Norja ja Venäjä olivat oikeutettuja kantamaan veroja, niin siis Ruotsi-Suomi jo Strömstadin sopimuksen kautta tuli valtiollisesti lopullisesti suljetuksi Jäämereltä. Tämän mukaisesti Venäjä ja Norja sitten v. 1826 keskenänsä jakoivat viimeisenkin jakamatta jääneen osan Jäämeren rannikkoa. Niiden välinen raja — Norjan Jäämeren rannikon nykyinen itäraja — tuli kulkemaan osittain hyvin mutkikkaalla tavalla: ensin Mutkavaarasta Paatsjoelle, sitten Paatsjokea myöten Boris-Glebin kreikkalaiskatoliselle kirkolle, joka ynnä sitä ympäröivä maa-alue virstan laajuudelta joka taholle tuli Venäjän puolelle, vaikka kirkko oli joen länsirannalla; sitten raja kulki kaakkoiseen päin pienen Jaakopin joen lähteille ja vihdoin tätä jokea myöten Jäämereen.

Suomea, jonka alueeseen Haminan rauhassa v. 1809 oli yhdistetty Kemin ja Tornion Lapit Muonion ja Tornion jokiin saakka lännessä ja joka siis näissä Lapinmaan osissa oli perinyt Ruotsin kaikki oikeudet, ei Venäjän ja Norjan välillä v. 1826 sovittu raja suoranaisesti koskenut. Kuitenkin Suomea kohtaan silloin tapahtui huutava vääryys, kun Suomen valtiolaitoksia kysymättä, Suomen saamatta edes omain edustajainsa kautta ottaa osaa rajaneuvotteluihin, v:n 1826 sopimuksen tekijät yksipuolisesti menivät määräämään myöskin Norjan ja Suomen välisen rajan Kolmisoaivista Norjan, Suomen ja Venäjän rajain yhtymäkohtaan, Mutkavaaraan.

Näin oli vuosisatain kuluessa Lapin valtiollinen ositus vihdoinkin tullut loppuun suoritetuksi. Mutta vieläkään ei Lapin taloudellinen jako ollut täydellinen. Strömstadin sopimuksessa v. 1751 nimenomaan vahvistettiin Ruotsi-Suomen lappalaisten vanhat oikeudet harjoittaa kalastusta, hylkeenpyyntiä ja porojen kesälaiduntamista Norjan alueella, samoinkuin Norjan lappalaisten oikeudet syöttää porolaumojansa talvisin Ruotsi-Suomen alueella. Mutta v:n 1826 sopimuksessa Norja ja Venäjä, taaskin asianosaista kysymättä, mielivaltaisesti syrjäyttivät Suomen lappalaisten vanhat vahvistetut taloudelliset oikeudet Jäämeren rannikolla. Mainitussa sopimuksessa kiellettiin nimenomaan toisen sopimusvallan alamaisia syöttämästä porojaan toisen alueella ja kalastusoikeudetkin määrättiin lyhyen ajan kuluessa kokonaan lakkautettaviksi. Sillä perusteella norjalaiset alkoivat estää Suomen asukkaiden elinkeinollista toimintaa Ruijan puolella. Turhaan tehtiin Suomen puolelta yrityksiä saada asiat palautetuksi Strömstadin sopimuksen pohjalle. Kun mitkään sovittelut eivät auttaneet, niin keisari Nikolai määräsi, että Suomen raja oli syksystä 1852 suljettava Norjan lappalaisten poroilta ja Suomen alamaisten luovuttava syöttämästä poroja, kalastelemasta ja metsästämästä Norjan puolella. Itämaisen sodan selkkaukset kuitenkin keskeyttivät enemmät toimenpiteet tältä puolelta ja antoivat Ruotsi-Norjalle tilaisuuden v. 1855 maksaa Venäjälle kukkuramitalla. Marraskuussa 1855 Ruotsi ja Norja tekivät Englannin ja Ranskan kanssa sopimuksen, jossa Ruotsi ja Norja sitoutuivat olemaan vaihtamatta Venäjälle mitään osaa alueestaan tai sallimatta Venäjän miehittää mitään osaa alueestaan tai nauttia siellä mitään laiduntamis-, kalastus- tai muuta oikeutta; Englanti ja Ranska puolestaan sitoutuivat asevoimin auttamaan Ruotsi-Norjaa torjumaan Venäjän sellaiset yritykset. Selvää selvemmin oli tällä "marraskuun sopimuksella" riistetty Suomelta viimeisimmätkin toiveet Länsi-Varangissa. Kaikki taloudellinenkin yhteisyys Lapin valtiollisten eri osain välillä oli näin lopullisesti lakannut.

Sillä tavoin, monisatavuotisen kehityksen uurtamina piirteinä, ovat Jäämeren seutujen nykyiset valtiolliset rajat syntyneet. Uuden ajan ensimäisinä vuosikymmeninä Jäämeri tuli äkisti vedetyksi silloisen maailmantalouden toimintapiiriin. Pohjois-Europan taloudellisesti kehittymättömät vallat eivät pystyneet siellä astumaan mahtavampain englantilaisten ja hollantilaisten kilpailijain rinnalle. Mutta niiden merkantilistinen etu vaati niitä kuitenkin tekemään voitavansa Venäjän merikaupan palauttamiseksi Itämerelle ja itse pyrkimään niin suurelle osalle Jäämeren rikkauksista kuin mahdollista. Varmaan sellaisissa uudenlaisissa tarkoituksissa pohjoiset valtiot ryhtyivät valtiollisesti ja taloudellisesti valtaamaan ja jakamaan Jäämeren rannikoita. Kilpailussa Ruotsi-Suomi jäi vähimmälle osalle ja tuli kokonaan tungetuksi pois mereltä. Vuosien 1613, 1751 ja 1826 rajasopimukset ja vihdoin kahden suurvallan takaukset ovat täydellisesti musertaneet Kaarle IX:n suuret suunnitelmat ja Suomen toiveet Ruijassa. Mutta kasvuvoimaisen kansan ja maan luonnollisia oikeuksia eivät keinotekoiset ja väkivaltaiset salvat ajan pitkään voi ehkäistä, ja niinpä on Suomi löytänyt uusia teitä ja keinoja pohjoisten päämääräinsä saavuttamiseksi.

4. SUOMEN PYRKIMYS ITÄVARANKIIN.

Jäämeren vuonoista on avara Varanginvuono Suomea lähin ja Suomelle tärkein. Joukko jokia — Näytämönjoki, Uutuanjoki ja suuri Paatsjoki —, joiden kautta Inarijärven ja Suomen Pohjois-Lapin vesistöt laskevat Varanginvuonoon, muodostavat leveän luonnollisen valtatien Suomesta Jäämerelle. Ikäänkuin tämän valtatien mahtavina portinpielinä seisovat molemmin puolin Varanginvuonon 5-6 peninkulman levyistä suuaukkoa suuret Jäämereen pistävät vuoristoniemet, Varjakanniemi (Varjaknjarg) lännen ja Kalastajaniemi idän puolella. Itse Varanginvuono on suuri kengänmuotoinen merenaukko, jonka kärki on länteen ja kanta itään päin. Vuonon leveästä anturasta pistää vielä eteläänpäin lukuisia pienempiä vuonoja, jotka osittain ulettuvat aivan lähelle Suomen rajaa ja joista tärkeimmät ovat Reisivuono (Buggöfjord) ja Näytämönvuono (Neidenfjord), johon Näytämön ja Uutuan joet laskevat. Kaksihaaraisen Utsavuonon idempään haaraan laskee Paatsjoki. Molempain haarain välisen niemen nenässä on Etelä-Varangin kirkko ja sen vieressä Akkulanniemen (Kirkenäs) tunnettu liikepaikka satamineen. Länteenpäin Utsavuono mantereen ja Saalomansaaren (Skogerö) välisen Ristivuonon (Korsfjord) salmen kautta on yhteydessä Näytämönvuonon kanssa. Varanginvuonon kantapäästä pistää etelään pitkä Petsamonvuono (Peisenfjord) ja itäänpäin Kalastajaniemen sisään kaksi vuonoa, Maattivuono (Maddefjord) etelämpänä ja suustaan peninkulman leveä, syvä Pummanginvuono (Bumenifjord) pohjoisempana.

Varanginvuonon vedet ovat ikivanhoista ajoista saakka olleet tunnettuja riistarikkaudestaan. Siellä on vanhastaan pyydetty useampia lajeja turskaa, silliä, Ruijan-pallasta (suurta kampelaa), Ruijan-ahventa ja muita arvokkaita syömäkaloja sekä rasvarikkaita haikaloja, hylkeitä jopa valaitakin. Valaat ovat kuitenkin jo niin harventuneet, että niiden pyytäminen Norjan merialueella on viime aikoina ollut kokonaan kielletty, jotavastoin taas hylkeet ovat niin lisääntyneet, että kalastajat ovat niistä pääsemättömissä.

Luonnonrikkautensa ja liikenteelle sopivan asemansa vuoksi Varanginvuono jo varhain tuli laajan rannikkoalueen merielämän keskukseksi. Sen rannoilla ovat muinaislappalaisen kulttuurin huomattavimmat jäännökset (vrt. edellä), Varjakan niemen koillisimpaan kärkeen norjalaiset keskiajalla rakensivat Varjakan eli Vuoreijan linnan (Vardöhus) ja 1500-luvun lopulla perustettiin Varjakan niemen etelärannalle Vesisaaren kaupunki (Vadsö).

On helppo käsittää, että Varangin kalastus ja kauppa vähitellen tulivat suorastaan elämäntarpeeksi sisämaan lappalaisillekin. Mitä kipeimmin senvuoksi koski Suomen Lapin asukkaisiin v. 1826 tapahtunut yhteisalueen jako, jolla suurin ja paras osa Varanginvuonon rannikosta erotettiin Norjan yksinomaiseksi alueeksi ja joka Suomen Lapin väestöltä riisti sen vanhat oikeudet ja edut Varanginvuonolla. Myöhempäin aikain kehitys on tehnyt tämän tappion kahta kipeämmäksi. Suomen ollessa teljettynä sisämaahan ovat näet norjalainen asutus ja kulttuuri Varangissa viime vuosisadan ja erittäinkin viime vuosikymmenien kuluessa ihmeteltävästi edistyneet. Kymmeniätuhansia ihmisiä asuu nyt tuon vuonon ympärillä. Vilkkain elämä on keskittynyt Vesisaaren ja Vuoreijan kaupunkeihin, joista edellisessä v. 1910 oli 1.905 ja jälkimäisessä 3.014 asukasta, sekä Kirkenäsin tehdaskylään. Tärkeimmät asutukset ovat yhdistetyt toisiinsa hyvillä maanteillä, ja säännöllinen höyrylaivaliike pitää yllä läpi vuoden keskeytymätöntä yhteyttä eteläisen Norjan kanssa. Elinkeinot ovat viime aikoina Varangissa suuresti edistyneet, varallisuus kasvanut ja suuret tulevaisuudentoiveet pitävät asukkaissa vireillä tarmoa ja yritteliäisyyttä.

Varanginvuonon itäpuoliset seudut, s.o. Petsamonvuonon ja sinne laskevan Petsamonjoen, Maattivuonon ja Pummanginvuonon rannat sekä koko Kalastajaniemen läntinen osa, kuuluivat vanhastaan venäläisten vaikutuspiiriin ja tulivat ne v:n 1826 jaossa lopullisesti yhdistetyiksi Venäjän alueeseen. Pitkin Paatsjokea ja pientä Jaakopinjokea kulkeva valtakunnan raja tuli rajaksi norjalaisen Ruijan ja venäläisen Muurmanin rannikon välillä. Varanginvuonon itäisilläkin seuduilla olivat olleet loistoaikansa. Venäläinen lähetyssaarnaaja Trifon oli 16. vuosisadan keskivaiheilla Petsamonvuonon pohjukkaan perustanut väekkään luostarin, joka suuren pyhyytensä, tsaarin antamain erioikeuksien ja hollantilaisten kauppiaiden kanssa tehtyjen kauppasopimusten kautta sai yhtä suuren kirkollisen kuin taloudellisen merkityksen koko Muurmanin rannikolla. Mutta jouluna 1589 Pekka Vesaisen johtama suomalainen partiojoukko hävitti mainion Petsamon niin perinjuurin, ettei se siitä ole milloinkaan noussut, vaikkei viroittamisyrityksiä ole puuttunut. Kukoistavaan norjalaiseen Länsi-Varankiin verrattuna venäläinen Itä-Varanki on tähän päivään asti pysynyt yksinäisenä hyljättynä takamaana. Se on sekä maan että meren puolella ollut vailla väestöllisiä ja taloudellisia tukikohtia ja hyviä kulkuneuvoja eikä senvuoksi ole vielä tullut mainittavasti asutuksi ja taloudellisesti käytetyksi.

Vuoden 1826 onnettoman sopimuksen jälkeen Itä-Varangin seudut äkkiä saivat Suomeen nähden uuden arvon. Ensimäinen, joka sen täydellisesti oivalsi ja joka siihen johti Suomen viranomaisten huomion, lienee ollut Utsjoen kirkkoherra, Lapin suuri tuntija ja kuvaaja Jaakko Fellman. Tarmokkaasti hän kokonaisen sukupolven ajan ponnisteli pelastaakseen Suomen oikeuksia Jäämerellä. Jo v. 1822, kysymyksen herättyä yhteisalueen jakamisesta, Fellman valtiosihteeri R.H. Rehbinderille toimittamassaan kertomuksessa esitti, ettei Varanginvuonon eteläpuolisia seutuja luovutettaisi Norjalle, ja teki samalla ehdotuksia kauppalan perustamiseksi Paatsjoen suuhun, valaanpyynnin alkuunpanemiseksi ym. Mutta eivät hänen kirjalliset esityksensä eivätkä hänen suulliset huomautuksensa v:n 1826 jakoa toimittavan komisionin jäsenille saaneet torjutuksi Suomea vastaan tapahtuvaa kuulumatonta väkivaltaa. Fellman alkoi silloin ajatella, että Suomen lappalaisille ja siirtolaisille olisi hankittava korvaus Venäjän alueella Itä-Varangissa. Jo v:n 1825 muistoonpanoissaan hän suunnittelee Suomen Lapille ja erityisesti Lappiin perustettavalle Viaporin rangaistusvankien siirtolalle "mukavaa kauppa- ja laivauspaikkaa", joksi olisi sopiva "Jäämeren rannalla Paatsjoen ja Karelsgammenin eli Bommensnäsin (= Kalastajaniemen luoteiskärjen) välinen autio Jäämeren rannikko, jota nykyään käyttävät jotkut harvat Venäjän lappalaiset ja nekin vain kesän aikana". Keväällä 1826 Fellman hyvästellessään merenrannalle muuttavia lappalaisia kirjoittaa päiväkirjaansa: "Yksinäisyydessäni usein ajattelin, että jos suuri Keisarimme tuntisi asian oikean laidan, niin hän tälle kovaosaiselle kansalle lahjoittaisi KaJastajaniemen eli Carlsgammenin kesäoleskelupaikaksi ja kalastuspaikaksi, missä he oman pappinsa palvelemina omassa kirkossaan voisivat rukoilla Jumalaa ja kiittää häntä meren yltäkylläisyydestä saamastaan jokapäiväisestä leivästä; sillä tämä kalainen rannikko on asumaton, autio ja tyhjä, ja meikäläiset lappalaiset mieluummin maksaisivat tästä edusta kymmenyksiä eli veroa Venäjälle kuin, niinkuin nyt tapahtuu, verottomina viruvat köyhässä seudussa ilman kiinnekohtaa lähellä olevassa meressä."

Paria vuotta myöhemmin Fellman Oulun läänin ja Arkangelin kuvernementin vv. 1828-1829 toimitetun rajajärjestelyn johdosta samasta asiasta kirjoittaa: "Mitä hartaimmin toivottavaa sen vuoksi olisi, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Suomen ja Arkangelin kuvernementin nykyään tapahtuvan rajajärjestelyn yhteydessä luovuttaisi meidän lappalaisillemme yhden tai kaksi niistä Jäämeren rannalla olevista niemistä, joita he ikimuistoisista ajoista ovat kesäisin porolaumojansa varten käyttäneet, mutta joita Kuollan piirikunnan asukkaat yhä enemmän ovat alkaneet pitää yksinomaisena omaisuutenaan, koska heillä niiden rannoilla 50-100 vuoden aikana on ollut kalastuskotansa, kun taas meikäläiset, paimentolaisia ollen, eivät ole älynneet hankkia itselleen pysyvää jalansijaa maassa." Tällä kerralla Fellman kuitenkin näyttää arvelleen, että Jäämeren kalastus olisi edelleenkin jäävä Kuollan lappalaisille, poronhoito Jäämeren rannalla taas Suomen lappalaisille.

Mutta viranomaiset v. 1829 olivat yhtä välinpitämättömiä ja kuuroja kuin v. 1826. Lapin oikeudet ja edut tulivat toistamiseen täydellisesti syrjäytetyiksi. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin näkyy Suomen korkeimmissa hallituspiireissä heränneen tunto siitä, että Suomelle v. 1826 tosiaan oli tehty vääryyttä. Venäjän taholla suunniteltiin voimakeinoihin ryhtymistä Varanginvuonon uudelleen avaamiseksi Suomen Lapin asukkaille. Kun siinä tarkoituksessa kysymys Suomen rajan sulkemisesta Norjaa vastaan oli tullut päiväjärjestykseen, Fellman v. 1851 vielä kerran tarttui kynään Lapin purevassa kysymyksessä.

"Keskustellessani kuvernööri Lagerborgin kanssa — hän kertoo — ja puheen sattuessa Venäjän ja Norjan v. 1826 toimitettuun rajanjärjestelyyn, tulin minä lausuneeksi, ettei Utsjoen ja Inarin lappalaisia sen kautta muodostuneissa oloissa suurimmillakaan uhrauksilla Suomen valtion puolelta voitaisi tehdä niin onnellisiksi, kuin he tulisivat Norjaan yhdistymisen kautta. Heiltä on nyt, minä lisäsin, riistetty ikivanha oikeutensa Jäämeren kalastukseen, joka osalle heistä on mitä tärkein toimeentulon lähde; ja Norja olisi aivan varmaan mielellänsä ottanut vastaan ne monet sadat miehet, jotka siten olisi saanut avukseen ammentamaan runsasta turskaa ja pyydystämään meren petoja Varanginvuonon tyhjentymättömästä kalasumpusta. Suomen valtiolle taas, jolle nämä pitäjät tuottavat ainoastaan menoja, olisi sellainen luovutus ollut puhtaaksi voitoksi, edellyttäen, että sopiva korvaus olisi saatu sikäläisistä laajoista metsämaista."

Kuvernööri siihen vastasi vain, ettei kukaan uskaltaisi keisarille esittääkään, että mitään osaa valtakunnan alueesta luovutettaisiin pois.

"Niinpä niin; sellaista toimenpidettä en minäkään tosissani tarkoittanut, varsinkin kun on käytettävänä toinenkin keino sikäläisen väestön hyvinvointiin kohottamiseksi. Se voisi nimittäin tapahtua — ja siten tehtäisiin meidän lappalaisillemme ainoastaan kohtuullista oikeutta — luovuttamalla heille alue, ei kuitenkaan liian ahdas, pohjoisen valtameren äärellä…"

"Mutta joskin kalastus Norjan alueella inarilaisilta kiellettäisiin — hän jatkaa — niin eihän puutu keinoja hankkia heille toiselta taholta korvausta siitä, mitä he ovat menettäneet, Holmgårdsfjällin luona oleva oivallinen Brashamnin satama, joka ympäristöineen olisi siksi hyvin sopiva, on v:n 1826 rajanjärjestelyn kautta joutunut Norjalle. Se ei voi siis enään tässä asiassa tulla kysymykseen. Mutta kaikki olisi autettu, jos maamme menestystä harrastava Hallitsijamme tahtoisi Suomen lappalaisten käytettäväksi luovuttaa joitakuita venäläisten käyttämättömiä tunturiseutuja Jäämeren rannalla, itäpuolella Jaakopinjokea. Mitäpä Venäjän lappalaiset, kun ei heillä ole edes poroja, tekevät Petsamon tai Pummangin tuntureilla, jotka sitävastoin lienevät meidän tarkoitukseemme sopivia, koska kummankin näiden tunturin luona on, mikäli muistan, sellainen satama, johon suuremmatkin alukset pääsevät. Mutta jos ei tahdota meikäläisille luovuttaa Petsamon suuta, jossa on Venäjän lappalaisten kylä ja lähettyvillä myöskin Trifonin muinaisen luostarin paikka, niin voitaisiin kaiketi haitatta heille luovuttaa Karelsgammen eli Kalastajaniemi. Sillä siellä ei luultavasti asu ainoatakaan venäläistä. Yksi ainoa Venäjän lappalaisperhe siellä kalasteli lohta pienessä joessa siihen aikaan kuin minä sillä seudulla kävin; ja ainoastaan ulkona olevalla avomerellä harjoitti joukko Muurmaninkävijöitä turskankalastusta. Siellä ei puutu poronlaidunta, ja siellä on hyviä kalastuspaikkoja, joskaan ehkä ei yhtä edullisia kuin lännempänä. Läheisillä Haaneiansaarilla (Henöarne) on myöskin hyvä tilaisuus kerätä munia, untuvia ja lakkoja. Kalastajaniemen rannoille ajautuu joskus valaita, joiden korjaaminen tuottaa hyviä tuloja. Olen itse nähnyt Grönlanninvalaan joutuvan sillä tavoin korjatuksi sen itärannalla.

"Mutta luonnollista on, että meikäläisten lappalaisten sen korvaukseksi pitäisi maksaa joku pienempi vuotuinen vero Venäjän kruunulle. Sen pitäisi kuitenkin olla kiinteä ja senvuoksi kerta kaikkiaan määrätty, kenties korkeintaan viisi hopearuplaa kultakin venekunnalta. Maksua poronlaitumesta pitäisi tuskin ottaa kysymykseen. Arvatenkaan ei ainakaan sikäläinen väestö pitäisi sitä tarpeenvaatimana. Sillä meidän lappalaistemme porolaumat ovat aina olleet hyvänä ruoka-aittana sille väestölle ja vielä parempana Kuollan alemmalle kansanluokalle.

"Viimemainittu järjestely olisi epäilemättä parempi kuin kaikki sovittelut Norjan kanssa. Sillä niinkauan kuin Suomen lappalaisilla on mitään 'faelles' (yhteistä) norjalaisten kanssa, eivät asianomaiset hallitukset voi olla, kuten sanottu, silloin tällöin joutumatta ikävyyksiin näiden lappalaisten keskinäisten riitaisuuksien vuoksi, jotka ainoastaan olisivat omiaan häiritsemään valtakuntain naapurirauhaa ja joiden ratkaiseminen vaatisi kalliita sovinto-oikeuksia."

Fellmanin valaisevat ja asialliset esitykset ja neuvot eivät kuitenkaan vaikuttaneet asiain kulkuun; Suomen lappalaisille ruvettiin hankkimaan korvausta Norjan puolelta sillä seurauksella, että Länsi-Varanki v. 1855 tuli vielä entistäkin jyrkemmin ja lopullisesti suljetuksi Suomelta.

Suomen Jäämeren kysymys oli enään mahdollinen ratkaista ainoastaan Venäjän puolella. Kuusikymmentä vuotta on se kysymys sen jälkeen odottanut ratkaisuaan, toisinaan pitempiä aikoja unohdettuna, mutta aina avonaisena, aina kiristävänä. Koska asian vaiheitten seikkaperäinen esitys, niin mielenkiintoinen kuin se muutamissa suhteissa voisikin olla, tässä tulisi liian pitkäveteiseksi, merkitsemme tähän vain lyhyesti tärkeimmät pääkohdat siitä painetusta selostuksesta, jonka toht. Gunnar Sarva on kesällä 1917 Senaatin Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut. [Suomen pääsy Jäämerelle. Selonteko kysymyksen aikaisemmista vaiheista. Senaatin Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut Gunnar Sarva. Helsinki 1917.]

Jotta Suomen Lapin asukkaat saisivat jotain korvausta niiden tulojen menettämisestä, jotka aiheutuivat Norjan rajan sulkemisesta, keisari v. 1854 antoi Suomen lappalaisille oikeuden harjoittaa kalastusta ja hylkeenpyyntiä sillä kohdalla Venäjän Jäämeren rannikkoa, joka oli lähinnä Norjan rajaa, lukuunottamatta jokisuita, jotka rantaoikeuden mukaan kuuluivat niiden varsilla asuville asukkaille, niitä kalastusalueita, joita Venäjän lappalaiset jo aikaisemmin olivat ruvenneet käyttämään, ja niitä lahdelmia, joihin jo oli järjestetty maihinnousupaikkoja. Oulun läänin kuvernööriä kehoitettiin varustamaan valtion laskuun kaksi tai kolme laivakuntaa, jotka harjoittaisivat kalastusta kesän tai kaksi Jäämeren rannikolla, jotta saataisiin selville, kannattiko tämä elinkeino kaukana asuville Suomen lappalaisille.

Oulun läänin kuvernöörin toimesta pantiin v. 1858 toimeen koekalastus, jolloin huomattiin, että kalastaminen Jaakopinjoen itäpuolella ei tuottanut sen suurempia vaikeuksia kuin Norjankaan puolella, jota paitsi kalansaaliskin oli yhtä runsas. Mutta Suomen alamaiset eivät voineet matkan pituuden takia kuljettaa saalistaan kotiin, jonka takia heidän oli pakko myydä kalansa itse paikalla usein polkuhintaan jollekin venäläiselle kauppiaalle, jollei heille hankittu kalain säilytyshuonetta ja heille myönnetty oikeutta harjoittaa kauppaa myös ulkomaalaisten kanssa. Siitä syystä kuvernööri v. 1861 ehdotti, että Suomen alamaisia varten perustettaisiin kaksi kalastusasemaa, että koko se asumaton rannikkoalue, joka Jaakopinjoesta ulettuu toiselle puolelle Falkvuonoa, sekä noin 30 virstan levyinen alue sisämaasta ynnä Heinäsaaret ja jos mahdollista Kalastajasaarennon länsirannikko liitettäisiin näihin kalastusasemiin niiden yksinomaan käytettäviksi ilman veronmaksuvelvollisuutta sekä riippumatta Venäjän viranomaisista, että kalastusasemilla käyvät suomalaiset matkoillaan saisivat laiduntaa porojaan sekä käyttää metsää kotitarpeikseen ja tullitta myydä kalastustuotteitaan ja samoin tullitta tuottaa tavaroita omiksi tarpeikseen sekä että Suomen alamaisille määrättäisiin Boris Glebin tienoilla Paatsjoen rannalla paikka, jonne he saisivat sijoittaa aluksensa ja kalastustarpeensa siksi ajaksi, jolloin kalastusta ei harjoiteta, sekä rakentaa varastohuoneita ja asumuksia.

Tämän kysymyksen käsittelyn aikana tuli päiväjärjestykseen toinen siihen läheisesti liittyvä kysymys. Hallitsijan tiedustellessa senaatin mieltä Rajajoen asetehtaan alueen luovuttamisesta Venäjälle senaatti v. 1863 ehdotti, että jos Rajajoen alue erotettaisiin Suomesta, olisi Suomelle korvaukseksi luovutettava se Jäämeren rannikkoalue, jonka järjestämisestä kalastusasemaksi aikaisemmin oli ollut puhe.

Tämä mielipide saavuttikin keisarin huomion ja 15 p. helmik. 1864 julaistiin asetuskokoelmassa keisarillinen julistus, joka määräsi Rajajoen asetehtaan erotettavaksi Suomesta, mutta samassa ilmoitti, "että vastineeksi kysymyksessä olevasta maasta vasta tulee annettavaksi Suomelle joko se rantamaa Jäämeren luona itäpuolella Jaakopinjokea ja lähellä Stolboan lahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikaksi suomalaisille lappalaisille kysymys tätä ennen on nostettu, taikka, krateerauksen ja arvostelemisen jälkeen, rajalla Suomea kohtaan olevia käytettäviä tiloja yllämainitusta (Arkangelin) kuvernementistä."

Venäjän ministerien rettelöimisien tähden ei lupausten lunastamisesta kumminkaan tullut mitään. Keisari ei ratkaissut riitaisuuksia puoleen eikä toiseen ja Pohjois-Suomen Jäämerenkävijäin asema jäi yhtä kurjaksi kuin ennenkin.

Tämä Pohjois-Suomen asukkaiden hädänalainen tila saattoi kuitenkin Oulun läänin kuvernöörin uudestaan tarttumaan asiaan käsiksi. Hän hankki asiantuntijain lausunnon oloista Jäämeren rannikolla sekä siellä kalastavain Suomen lappalaisten tilasta. Nämä lausunnot hän oman kirjelmänsä ohella v. 1880 lähetti senaatille, ehdottaen, että korvaukseksi v. 1864 luovutetusta Rajajoen asetehtaan alueesta sekä myös niistä tappioista, joita Pohjois-Suomen asukkaat olivat kärsineet Norjan rajan sulkemisen johdosta, Suomelle luovutettaisiin ikuiseksi omaisuudeksi se osa Jäämeren rannikkoa, joka ulettuu Jaakopinjoen suusta Petsamonvuonoon, sekä rannikon takana olevaa sisämaata 20:n tai 30:n virstan leveydeltä ynnä Heinäsaaret ja alueeseen kuuluva kalavesi. Sitäpaitsi kuvernööri ehdotti, että Norjan rajan itäpuolelta Suomelle luovutettaisiin kapea, useimmilta kohdilta vain kilometrin tai kahden levyinen maakaistale, jolle voitaisiin rakentaa tarpeellinen kulkutie ja pysähdyspaikkoja, jossa porolaumoja saatettaisiin laiduntaa matkalla Jäämeren rannikolle ja sieltä palatessa ja josta voitaisiin koota tarpeellisia rakennusaineita ja rehuvaroja. Viimemainitun alueen sisäpuolelle jäisi myös Boris Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, joka joutuisi samanlaiseen asemaan kuin Valamon ja Konevitsan luostarit Laatokassa. Suomelle luovutetulla alueella olisi voimassa Suomen oikeus ja sitä hallitsisivat suomalaiset viranomaiset, mutta kaikki asukkaat, niin suomalaiset kuin venäläiset, säilyttäisivät omistus- ja nautinto-oikeuden taloihinsa ja kalastuspaikkoihinsa.

Ennenkuin kuvernöörin ehdotus ehti tulla käsittelyn alaiseksi senaatissa, oli samasta asiasta nostettu kysymys myös eduskunnassa. Valtiopäivillä 1882 edustaja Rob. Castrén porvarissäädyssä ehdotti anottavaksi, että v:n 1864 julistuksessa annettua lupausta ryhdyttäisiin täyttämään. Asiasta antamassaan mietinnössä talousvaliokunta huomautti, ettei v. 1854 suomalaisille myönnetty oikeus kalastuksen ja hylkeenpyynnin harjoittamiseen Venäjälle kuuluvalla Jäämeren rannikolla ollut osoittautunut suomalaisille edulliseksi, vaan että suomalaiset pyrkivät yhä edelleen Norjan rannikolle niin suurissa joukoin, että se muistutti todellista siirtolaisliikettä. Tämä johtui monesta asianhaarasta. Norjan puolella suomalaiset helpommin saivat asuinsijoja siellä ennestään runsaasti asuvain suomalaisten luona; Norjassa oikeuslaitos muistutti enemmän kotimaan oloja; uskonto oli siellä sama; kalansaalis oli helpommin myytävissä ja tarvittava pääoma helpommin saatavissa, sillä kaikissa kalastuspaikoissa oli suomalaisia ja suomea taitavia kauppiaita; siellä oli sitäpaitsi lääkärejä ja sairaaloita, liikevälineitä ja muita sivistyksen tarjoamia etuja. Näin ollen ei siirtyminen Norjaan ollut ehkäistävissä muilla keinoin kuin siten, että Suomen alamaisille rajan itäpuolella valmistettiin samoja etuja kuin heillä oli tarjolla sen länsipuolella. Siitä syystä oli välttämätöntä, jos tahdottiin saada suomalainen siirtokunta syntymään Jaakopinjoen itäpuolelle, että siellä pantiin voimaan suomalainen hallinto- ja oikeusjärjestelmä. Tähän tuntuikin olevan tilaisuus, koska v:n 1864 julistuksessa oli luvattu korvaukseksi Rajajoen asetehtaan alueelta vaihtoehtoisesti maakappale Jäämeren rannikolla. Ottaessaan harkittavaksi, kuinka laajaksi viimemainittu maakappale oli mitattava, oli talousvaliokunta erikoisesti pitänyt silmällä, että siinä ensiksikin tulisi olla hyvin suojattu merisatama, jonka ääreen voitaisiin perustaa kaupunki tai kauppala, että siihen toiseksi kuuluisi edes pieni metsäalue, josta asukkaat saisivat välttämättömimmät rakennus- ja polttopuutarpeensa, ja että se lopuksi käsittäisi ne alueet, joissa jo ennestään asui suomalaisia. Rannikko Jaakopinjoesta itään on aluksi jyrkkärantaista, joten siihen ei voida perustaa minkäänlaatuista kalastajapaikkaa. Vasta Petsamonvuonon suulla on kauppalan perustamiseksi sopiva paikka Nurmensätti (Normansset). Tämä paikka on suojattu Jäämeren myrskyiltä, ja jos mieli mitään kauppalaa ollenkaan perustaa Suomelle luovutettavalle alueelle, oli alue ulotettava ainakin puheena olevaan satamaan. Yhtä tärkeätä oli myös, että alue sisältäisi sopivan metsäpalstan, sillä Jäämeren rannikko on aivan puutonta. Metsäalue alkaa vasta 10-12 peninkulmaa etelämpänä, missä metsää kasvaa sekä Paatsjoen että Petsamonjoen rannalla. Edelliseltä joelta olisivat puut kuljetettavat vaikeaa kiertotietä Jäämeren kautta. Senvuoksi oli välttämätöntä, että luovutettava alue ulotettaisiin Petsamonjokeen saakka. Talousvaliokunta ehdotti siis, että luovutettavan maa-alueen raja kulkisi Konnustunturista kolme peninkulmaa suoraan itään sille pienelle järvelle, josta Paatsjoen itäinen lähdehaara saa alkunsa, sitten 4 peninkulmaa koillista kohti Petsamonjoen lähteille ja edelleen mainittua jokea pitkin Petsamonvuonon pohjaan. Tämä maa on noin 40 neliöpeninkulman laajuinen ja se saattoi ensi silmäyksellä tuntua kovinkin suurelta verrattuna Rajajoen asetehtaan 12 neliökilometrin suuruiseen alaan. Mutta jos otti huomioon, että se käsitti ainoastaan vuoria, vaaroja ja soita ja vain eteläosassa jonkun verran kitukasvuista metsää, joten maanviljelys siellä oli aivan mahdoton ja koko alue niin ollen oli katsottava joutomaaksi, ei sen arvoa suinkaan sopinut pitää suurempana kuin Rajajoen asetehtaan alueen. Suomelle sillä oli arvoa yksinomaan siltä kannalta, että Suomi jälleen pääsisi nauttimaan sopimuksen mukaista kalastusta Jäämeressä. Jos vielä otettiin huomioon kolmas näkökohta, nimittäin että alueeseen liitettäisiin ne rannikkoseudut, joissa jo oli suomalainen asutus, tuli sen käsittää vielä Kalastajaniemen läntinen rannikko, jossa sijaitsi useita suomalaisia asutusryhmiä, jotka olivat omiaan antamaan tukea suomalaiselle uutisasutukselle. Siitä syystä raja olisi vedettävä Petsamonvuonon pohjukasta Kalastajasaarennon kannakseen Muotkaan sekä sieltä edelleen pohjoista kohti mereen itäpuolella Vaitokupaa. Koko tällä alueella ei ollut mitään vakituista venäläistä asutusta, vaikka muutamia venäläisiä kalastajia kesäiseen aikaan saapui Nurmensättiin kalastusta harjoittamaan. Sitävastoin on Paatsjoen rannalla Boris Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, johon saapuu venäläinen pappi pari kertaa vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Tämän kirkon asema voitaisiin helposti järjestää jotenkin samalla tavalla kuin Valamon ja Konevitsan luostarien. Luonnollisesti venäläiset kalastajat saisivat vapaasti käydä kalastusta harjoittamassa sillä alueella, joka luovutettaisiin Suomelle, joten ystävälliset suhteet suomalaisten ja venäläisten välillä edelleen pysyisivät rikkumatta.

Tämän anomusehdotuksen kaikki säädyt hyväksyivät, pappissäädyssä lausuttiin kuitenkin epäilyksiä, että anottu maa-alue oli liian pieni eikä siltä kannalta vastannut täysin tarkoitustaan.

Hallitsijalle antamassaan lausunnossa, joka myöskin koski Oulun läänin kuvernöörin v. 1880 tekemää esitystä, senaatti lämpimästi puolsi valtiopäiväin anomusta, huomauttaen, että se nojautui oikeudenmukaisiin ja tunnustettuihin perusteihin, nimittäin osittain siihen, että asujamisto maan pohjoisimmassa ja köyhimmässä osassa oli menettänyt ikivanhan oikeutensa tärkeään tulolähteeseen sekä että edullisesti sijaitseva maa-alue maan kaakkoisrajalla oli erotettu Suomesta ja yhdistetty keisarikuntaan, osittain taas siihen, että keisari Aleksanteri II jo v. 1864 nimenomaan oli luvannut korvaukseksi luovuttaa Suomelle maa-alueen, jolloin hän ensi sijassa oli ajatellut Jäämeren rannikkoa.

Edellä selostetuista esityksistä ja lausunnoista tulee kaikella selvyydellä näkyviin, kuinka moninkertaisilla perusteilla Suomella on ollut oikeus vaatia pääsyä Itä-Varankiin ja mistä syistä Suomi on ollut pakotettu ja oikeutettu vaatimaan tämän alueen täydellistä liittämistä Suomeen. Olisi nyt luullut, että tuo vuosikymmeniä avoinna ollut kysymys nyt vihdoinkin v:n 1882 valtiopäiväin anomuksen johdosta olisi saanut Suomelle suotuisan ratkaisun. Mutta paha onni ei vieläkään luopunut Suomen Jäämeren kysymystä seuraamasta. Valtiopäiväin anomukseen ei tullut mitään vastausta. Vanhentuneena ja unohtuneena koko asia lienee 1890-luvulle tullut poistetuksi Senaatinkin diarioista. Venäjällä jo silloin alkanut vihamielisyys Suomea vastaan ja Venäjän vallan viimeiset vuosikymmenet Suomessa, maamme sortovuodet, eivät luonnollisesti lisänneet asian onnellisen ratkaisemisen toiveita. Mutta vaikka hetken toiveet raukesivatkin, niin itse kysymys ei kuollut eikä Suomen hyvä oikeus Jäämereen voinut raueta. Se jäi odottamaan tulevaisuutta, joka vihdoin onkin tullut, paljon suurempana ja lupaavampana sekä Jäämerelle että Suomelle kuin menneen vuosisadan kuusi- ja kahdeksankymmenluvuilla osattiin ajatella.

5. SUOMALAISET SIIRTOLAISET JÄÄMERELLÄ.

Ennen Suomen pääsyä Jäämerelle ovat suomalaiset ehtineet sinne. Suomalainen siirtolaisuus Jäämeren rannalla taas on lähinnä ollut seuraus kansallisesta ja valtiollisesta kehityksestä Lapissa.

Nykyinen Suomen Lappi ei muodosta erityistä luonnonmaantieteellistä kokonaisuutta eikä sillä ole selviä luonnollisia rajoja; Lapin nykyiset rajat ovat suureksi osaksi jokia, vaikka jokien väliset tunturit olisivat rajoiksi paljon sopivammat. Sen vesistöt laskevat Pohjanlahteen, Vienanmereen ja Jäämereen. Se on Ruotsin, Norjan ja Venäjän Lappien yhteinen yhtymäkohta, ja kaikilla niillä on ollut monenlaisia suhteita siihen. Sen lappalainen asutus ja kulttuuri on ollut hyvin hajanainen. Jaakko Fellman lausuu, että Suomen Lapin eri osain asukkailla on vain vähän tai ei mitään kosketuksia sen toisten seutujen asukkaiden kanssa. "Viimemainittu seikka — hän jatkaa — riippuu kuitenkin, paitsi pitkistä matkoista ja vaivaloisista kulkulaitoksista, myöskin maakunnan pinnanmuodostuksesta, joka sen jakaa toisistaan erillisiin alueisiin. Likemmin kuin muihin Lapin osiin liittyy näet tässä suhteessa Utsjoki Ruijaan, Inari Venäjän Lappiin, Enontekiö Länsipohjaan ja Ruotsin ja Norjan Lappeihin, Kuolajärvi ja osa Sodankylää osittain Venäjän Lappiin, osittain Pohjanmaahan ja Venäjän Karjalaan, Kuusamo viimemainittuun maakuntaan ja etelässä lähellä oleviin Oulun läänin osiin." Mahtavain Kemin ja Tornion jokien ja niiden laajain vesitieverkkojen kautta Suomen Lapin suuri pääosa kuitenkin on aina ollut luonnollisessa ja historiallisessa yhteydessä suomalaisen Pohjanmaan ja sen kautta koko Suomen kanssa. Nämä Lapin seudut, ns. Kemin ja Tornion Lapit, tosin pirkkalaisajan jälkeen hallinnollisesti yhdistettiin Ruotsin Länsipohjaan, joten Suomelle ei jäänyt mitään sanottavaa Lappia. Mutta rauhallisella viljelys- ja kulttuurityöllä Suomi valloitti itselleen Lapin. Pohjanmaan ja Tornion kauppiaat pitivät edelleenkin Kemin ja Tornion Lappien kauppaa käsissään. Enemmän merkitsi, että Kemin Lappi ja Inari v. 1633 ja Utsjoki v. 1747 tulivat yhdistetyiksi Suomen kirkon piiriin, vaikka valtiollisesti vielä jäivätkin varsinaisen Ruotsin yhteyteen. Tuo kirkollinen valloitus oli suomalaisten pappien työtä, jotka lähetyssaarnaajain tavoin perustivat kirkkoja Lappiin ja siellä suomenkielellä opettivat kansaa ja sille saarnasivat.

Lapin varsinaisia valloittajia kuitenkin ovat suomalaiset uutisasukkaat. Ensin kalastajina, sitten kaskenpolttajina ja vihdoin säännöllisinä maanviljelijöinä suomalaiset tulokkaat vähitellen ovat asuttaneet Lapin ja työntäneet pois lappalaisen asutuksen Saariselkään asti. Saariselän pohjoispuolellakin ovat lappalaiset jo Inarissa vähemmistönä ja ainoastaan Utsjoella on heillä vielä vastaiseksi suojattu turvapaikka. Asutustaistelu Lapissa on, useista vastenmielisistä piirteistään huolimatta, ollut korkeamman talous- ja kulttuurimuodon taistelua alhaisempaa vastaan. V. 1754 todistettiin Kuusamosta, että "maa, jonka muinoin yksi ainoa lappalainen oli omistanut, on nyt riittävä kahdellekymmenelle uutisasukkaalle". Rotutaistelu, joka aikaisemmin tavallisesti päättyi lappalaisten peräytymiseen ja pakenemiseen, on myöhempinä historiallisina aikoina useimmiten saanut ratkaisunsa siten, että lappalaiset ovat vapaaehtoisesti sulautuneet suomalaisiin ja omistaneet heidän elintapansa ja elinkeinonsa.

Omalla työllään siis Suomi jo oli valloittanut Kemin ja Tornion Lapit, kun ne Haminan rauhassa 1809 Muonion ja Tornion jokia myöten Suomen Lappina valtiollisestikin yhdistettiin Suomeen.

Näin oli Suomi saavuttanut ensimäisen pysyvän jalansijan matkallansa Jäämerelle. Asutun Suomen luonnollisena pohjoisena jatkona Suomen Lappi oli tullut suomalaiseksi. Se pistää nyt korkeampaa taloutta, kansallisuutta ja kulttuuria edustavana niemenä Ruotsin, Norjan ja Venäjän lappalaisalueitten keskelle. Historiallisen kehityksen kautta Suomen Lappi on lakannut olemasta sitä ympäröiväin lappalaisalueitten yhteisenä takamaana ja on muuttunut niiden kaikkien keskukseksi. Siitä on tullut uusi, omanlaatuinen kokonaisuus, joka pyrkii saavuttamaan luonnollisia rajoja tullakseen maantieteelliseksi kokonaisuudeksi. Hyvän asemansa, Suomeen johtavain yhä paranevain yhteyksiensä, pintasuhteittensa ja maataloudelliselle toiminnalle soveltuvain luonnonetujensa kautta sillä on mahdollisuuksia edelleenkin pysyä hallitsevassa keskusasemassaan. Tällä mantereisella pohjallaan ja etelästä voimia imevillä juurillaan Suomen Lappi ja Suomi ovat Jäämeren rannikollakin saavuttavat tärkeissä suhteissa turvatumman ja edullisemman aseman kuin niiden yksinomaan meren varassa elävät naapurialueet.

Suomen tie Jäämerelle on täten tullut viitoitetuksi. Yhtä suoraviivainen ja luonnollinen kuin sen kulku Saariselälle on ollut, yhtä selväsuuntainen on sen ura Jäämerelle. Helposti ja luontevasti kulki Suomen kirkko ja valtio vedenjakajan yli Inarin laajalle vesistölle ja Tenojoen latvoille. Maantieteellinen pääväylä Saariselältä Jäämerelle kulkee Inarinjärven ja sen suuren laskujoen Paatsjoen mukana läheiselle ja leveälle Varanginvuonolle. Tätä päätietä ja useita sivuteitä pitkin ovat suomalaiset etujoukot jo kauan sitten saapuneet Jäämerelle.

Vanhimpana ja suurimpana ryhmänä heistä ovat Ruijan suomalaiset, joita norjalaiset kutsuvat kainulaisiksi (kvaener). Lapin kuuluisa tuntija Jaakko Fellman esittää heidät v. 1821 seuraavin sanoin: "He ovat merkillisiä siitä, että he ovat maapallon pohjoisimpia maanviljelijöitä ja ensimäisiä, jotka ovat alkaneet tähän osaan maata vakavasti asuttua. Koskei maanviljelys ilmaston ankaruuden vuoksi ole kannattavaa, ovat he asuinpaikoikseen valinneet sellaisia paikkoja, missä he edullisesti voivat harjoittaa karjanhoitoa. He eivät eroa lappalaisista niin paljon vaatetukseltaan kuin tavoiltaan. Kainulaiset ovat Ruijan kunnollisimpia asukkaita, norjalaisiakaan luvusta poisjättämättä, erittäinkin mitä uutteruuteen, huolellisuuteen, rauhalliseen ja hiljaiseen olemukseen ja varsinkin mitä uutisviljelysten ja kotiteollisuuden harrastukseen tulee. Merimieselämän turmiollinen vaikutus, suuremman voiton levoton tavoittelu, ilman että sitä osataan hoitaa ja säästää siitä pahan päivän varalle, ei ole koskaan ilmennyt kainulaisissa siinä määrin kuin näiden seutujen lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten muuttoa ylös Ruijaan tapahtui jo vanhempina aikoina, mutta pääasiallisesti kuningas Kaarle XII:n hallitusaikana, jolloin he tässä etäisessä maanääressä etsivät turvapaikkaa sodan levottomuuksilta. Sen jälkeen on heidän lukunsa vähitellen lisääntynyt ja kasvaa yhä sillä tavoin, että monet Lapin rajoilla tai Lapissa asuvat uutisasukkaat katovuosina muuttavat tänne, sekä joskus sitenkin, että kun yksi ja toinen rikollinen onnistuu karkaamaan vankeudestaan, hän rangaistusta välttääkseen etsii itselleen asuinpaikan täällä Ruijan rannoilla jonkun syrjäisen kallion lovessa. Nykyään on näiden kainulaisten lukumäärä niin suuresti kasvamassa, että itse lappalaiset pelkäävät joutuvansa heidän tungettavakseen pois omalta maaltaan. Heidän asuntonsa ovat enimmäkseen Sisä-Suomessa yleisten pirttien tapaisia, ja nämä suomalaiset ovat päälle päätteeksi näillä tienoilla ainoita, jotka vielä käyttävät saunoja. — Ruijan huomattavin suomalainen siirtola on Alattiossa (Alten), sekä vuonon että joen varrella. Siellä asuu toista tuhatta henkeä. Vain harvat heistä osaavat norjankieltä."

Viime vuosikymmeniin saakka on Ruijan suomalainen asutus ollut kasvamaan päin. Taloudellisena syynä tähän siirtolaisuuden lisääntymiseen lienee ollut vilkastunut Jäämeren kalastus. Suomalaisia tavataan Ruijassa nykyään sekä talollisina että kalastajina ja kaupunkilaisina. V:n 1900 väenlaskun mukaan oli Tromssan ja Ruijan amteissa 7176 suomalaista asukasta. Muutamin paikoin suomalaisten suhteellinen lukumäärä oli sangen huomattava: Vesisaaren kaupungin (Vadsö) asukkaista oli suomalaisia yli 44 %, Etelä- ja Pohjois-Varangin pitäjissä 43-46 %, parissa muussa pitäjässä 34 %. Viimeisten tietojen mukaan olisi Pohjois-Norjassa suomalaisia noin 12.200. Suomeapuhuvain lukumäärän on arveltu nousevan ainakin noin 30.000:een, sillä suuri joukko Ruijan lappalaisista ja norjalaisista on suomentaitoisia. Suomalaisten kansallinen tulevaisuus Ruijassa näyttää kuitenkin synkältä sen jälkeen kuin Norja on ruvennut kaikin keinoin suomalaista väestöä norjalaistuttamaan. Perikato on kaiketi ensimäiseksi perivä Länsi-Ruijan (Tromssan amtin) suomalaisen kansallisuuden. "Että se vielä on siksikin voimakas… niin että se yksityisissä tapauksissa saattaa voittaakin maata norjalaiselta kielialueelta ja paljon suuremmassa määrässä lapinkieleltä, se johtuu suomalaisten tunnetusta kielikonservatismista, Suomen rajan ja suomeapuhuvan Pohjois-Ruotsin läheisyydestä, tämän asutun ja yhtenäisen suomalaisen kielialueen välisistä kauppasuhteista, lukuisain suomalaisten osallisuudesta merikalastukseen ja tunturilappalaisten suomenkielen taidosta" (J.E. Rosberg 1915).

Itä-Ruijan, semminkin Varangin seutujen suomalaisten kansallisuusoloja 1880-luvun alussa on A.V. Ervasti laajasti kuvaillut klassillisessa matkakertomuksessaan "Suomalaiset Jäämeren rannalla". Joka taholla hän siellä näki suomalaisten ja norjalaisten välillä kansallisuusvihan leimuavan. Ervastin parannusehdotukset tätä pahaa vastaan eivät näinä maailmansodan aikoina ole huvittavaisuutta vailla. "Ei sovi kieltää — hän kirjoittaa —, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin norjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen työhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava; sen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi. Suomalaisia vihataan siksi, että he eivät tahdo äitinkielestään luopua, vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on sanottu, että paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan rannalle kuulua? Ja tyytymättömyys yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin suuri, että meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin täydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi ilmestyä Varangin tienoille, jokainoa suomalainen itäpuolella Tenoa yhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten."

"Liian etäälle — Ervasti lopettaa — sentään sorruttaisiin aineestamme, jos tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia keinoja, joilla voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä; meillä nyt vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden pitäisi muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan paras tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain suojelus, näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi käsitys asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada heidän suostumuksensa esim. yleiseen kansan-äänestykseen etelä-Varangissa, jonka kautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla tulisivat ratkaistuksi."

Kuluneet kolmekymmentäviisi vuotta ovat osoittaneet, etteivät olot Varanginvuonolla ehkä kuitenkaan ole juuri niin hullusti, kuin innokas fennomani luuli, eivätkä myöskään parannettavissa hänen suosittelemallaan lievemmälläkään keinolla.

Venäjälle kuuluvalla läntisellä Muurmanin rannikolla, s.o. Norjan rajan ja Kuollanvuonon välisellä rannikkoalueella, asui 1880-luvun alussa päälle 700 suomalaista. Kuinka suuri heidän lukumääränsä nykyänsä on, emme voi arvioltakaan sanoa; moninkerroin suurempi mainittua lukua se ei kumminkaan voi olla. Pääosa suomalaisia asunee nyt niinkuin ennenkin Petsamon ja Kalastajaniemen länsirannikon seuduilla, s.o. Itä-Varangissa. Itäisellä Muurmanin rannikolla on suomalaisten lukumäärä ollut hyvin vähäinen. Ervastin retken aikana ei suomalaisten tila Länsi-Muurmanin eli "Ryssän rannalla" ollut ilahduttava. Siirtolaisten valitukset koskivat hänen mukaansa pääasiallisesti hengellisen hoidon puutetta, maanomistuksen turvattomuutta ja oikeudenhoidon kehnoutta. Ervasti puolestaan lisäsi niihin vielä yhden valituksen: väkijuomain ylenmääräisen nauttimisen tuottaman turmion. Huonojen olojen vuoksi Ryssän rannan suomalaiset olivat ruvenneet joukoittain siirtymään Amerikkaan; yhtenä ainoana keväänä 1882 läksi sieltä uudelle siirtoretkelle Atlantin yli 60-70 henkeä eli noin 1/12 rannikon koko suomalaisväestöä. Suomalaisten tilan parantamiseksi ajateltiin papin ja opettajan lähettämistä heidän luoksensa, mikä ohjelma sitten on osittain tullutkin toteutetuksi. "Vaan paras neuvo — Ervasti arveli — ja ainoa tehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi. Ne epäkohdat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.

"Suomen lakeja — sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi; vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä paljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista toivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralainen lausui, kun hänen kanssa tästä puhelin, oli: 'Laittakaa te raja Tuulomajokea myöten, että meki pääsemme Suomen alle'."

Vuosisatoja kestäneen, voimakkaan ja voitokkaan pohjoiseen suuntautuneen suomalaisen kansanpaineen äärimmäisenä kärkenä unohdetut kansalaisemme ovat saapuneet Jäämeren rannoille. Karkoittaen heikompia lappalaisia tieltään suomalaiset uutisasukkaat kaskitulineen ja sahroineen kävivät Lapin rajain yli. Sulattaen lappalaiset joukkoonsa, temmaten heidät mukaansa toiset polvet uutisasukkaita sitten katkaisivat Saariselän taipaleet. Koko Suomen Lappi on ollut heidän mukanaan kulkemassa pohjoista kohti. Kuta pohjoisemmaksi Suomen Lapin eteläraja takautui, sitä kauemmaksi pohjoiseen siirtyi sen pohjoinen kärkikin. Haluttu päämäärä on jo vähäksi osaksi saavutettu: suomalainen kansallisuus on jo kauan elänyt hiljaista elämäänsä Jäämeren rannoilla. Viimeinen ja pahin sulku, valtiollinen rajaeste, on kuitenkin vielä lopullisesti puhkaisematta. Vasta sen murruttua voi myöskin pohjoisimmalle suomalaiselle taloudelle ja suomalaiselle kulttuurille alkaa uusi odotettu vaikutusaika ja Jäämeren seuduille se edistyksen ja vaurastumisen aika, jonka luonnon ja historian olot näyttävät määränneen siellä alkamaan suomalaisessa muodossa.

6. MAAILMANTALOUS JA JÄÄMEREN KYSYMYS.

Viimeisten vuosikymmenien kuluessa on Europan Jäämeren ja sen maiden taloudellisessa käytössä tapahtunut perinpohjainen muutos. Sorrettu lappalainen pyyntimies ei siellä enään maksa turkiksia ja mursunnahkaköysiä norjalaisille verottajilleen, norjalaiset kalamiehet eivät siellä enään yksinään kalastele eivätkä etuoikeutetut englantilaiset ja hollantilaiset kipparit ole ainoita Vienankävijöitä. Kaikki Pohjois-Atlantin merenkulkijat ottavat nyt osaa Jäämeren meriliikkeeseen. Kaikilta tahoilta kiiruhtaa sinne pyyntiaikoina kalastajia ja Jäämeren eränkävijöitä. Suuret kansainväliset yhtiöt harjoittavat siellä nykyaikaista puutavaraliikettä ja vuorityötä. Kahdessa kohdassa tulevat jo suuret rautatiet sisämaasta Jäämeren rannalle. Rotuvaltaiset, luonnontaloudelliset alkuajat samoinkuin ahtaan merkantilisminkin vuosisadat ovat Jäämerellä olleet ja menneet ja uusi, maailmantaloudellinen aikakausi on siellä alkanut.

Kalastus on yhä edelleenkin Jäämeren tärkein elinkeino. Lapinmerestä saadaan pääasiallisesti turskia, silliä, kilohailia, lohia ym. maailmanmarkkinoilla haluttuja kaloja. Korkeimmalla kannalla on Ruijan kalastus, jota tuhannet norjalaiset ja suomalaiset kalastajat siellä harjoittavat koko kevät- ja kesäkauden ja jonka vuotuinen tuotantoarvo paikalla on viime aikoina tehnyt 12-14 milj. kruunua (nykyisin moninkertaisesti enemmän).

Norjan kalastuselinkeinossa viime vuosikymmeninä tapahtuneet suuret edistykset ovat perinpohjin muuttaneet Ruijankin kalastuksen luonteen. Työläs ja hengenvaarallinen kalastus avonaisista veneistä on suuresti helpottunut ja tullut turvalliseksi moottorialusten tultua yleiseen käytäntöön. V. 1901 oli Norjan kalastajilla vasta yksi ainoa moottorialus; v. 1914 niitä oli 7.352, joista 4.882 katettua. Tällaisten tukevain katettujen moottorialusten varassa on ulkomerellä vuoden kylmimpänä ja pimeimpänä aikana tapahtuva suursillinpyynti ja Islannin kalastus tullut mahdolliseksi. Toisen suuren edistyksen ovat saaneet aikaan uudet keinokkaat säilytystavat: ilmanpitävä (hermetinen) rasioiminen ja keinotekoinen jäähdytys. Näillä keinoin ei ainoastaan ole paljon edullisempi ja paljon laajempi kalainvienti tullut mahdolliseksi, vaan itse kalastuskin on suuresti hyötynyt, kun syöttikala voidaan jäähdyttää ja sitä siten entistä mukavammin hankkia ja säilyttää. Kun vielä lisäämme, että Norjassa on viime aikoina otettu käytäntöön kokonaan uusia kalastusalueita (matalikkoja) ja että ennen halveksituistakin kalalajeista sopivalla valmistamisella on ruvettu saamaan hyviä hintoja, niin eipä ihmettä, että Norjan ja Ruijan kalastajista, joita vielä vuosikymmen pari sitten pidettiin säälittävinä "kalastajaparkoina", nyt on tullut omavaraista, itsetietoista ja yhä korkeammalle sivistystasolle pyrkivää väkeä.

Siinä on esimerkki valmiina ja ura osoitettu tulevalle suomalaiselle kalastukselle Itä-Varangissa!

Hartaasti kalastelevat venäläisetkin Muurmanin rannallaan. Ennen sotaa siellä tavallisesti oli kesäisin kalassa nelisentuhatta kalastajaa tuhannella vanhanaikaisella aluksella. Miljoniin rupliin on kuitenkin senkin kalastuksen vuotuinen tuotantoarvo laskettava.

Tärkeitä merielinkeinoja Jäämerellä ovat valaan- ja hylkeenpyynti, vaikka ne ovatkin entisestään taantuneet. Vielä 1880-luvulla saivat ruijalaiset vuosittain satoja suuria valaita. Nykyään pyydetään Länsi-Siperian ja Novaja Semljan vesillä ahkerasti viiden metrin pituista valkovalasta eli "bjelugaa" (Delphinopterus leucas), jota väestö sielläpäin käyttää ravinnokseenkin. Vahingollisuutensa ja öljyisen maksansa vuoksi on jää-hai vihaisen ajon esineenä kaikkialla, missä se vain esiintyy. Hylkeitä pyydetään yleisesti eikä mursunkaan pyynti ole vielä loppunut. Kansainvälisten sopimusten mukaan pitäisi ranta-asukkaiden erioikeutetun hylkeenpyynnin Jäämerelläkin ulettua ainoastaan kolmen meripeninkulman (à 1,852 km) päähän rannasta. Valkoisellamerellä ei Venäjä kuitenkaan ole myöntänyt vieraille hylkeenpyytäjille oikeutta harjoittaa pyyntiä 12 meripeninkulmaa lähempänä maata.

Vienanmerelle ja Petshoran alueelle keskittyneen metsäliikkeen uusin kehitys on ollut suurenmoinen, mutta kun lukija oman maamme vastaavasta kehityksestä voi itselleen luoda kuvan Jäämerenkin metsäliikkeestä, sivuutamme sen tässä kokonaan kiinnittääksemme huomiomme mielenkiintoisempaan seikkaan — Jäämeren vuorityöhön.

Kuten tunnettu on Ruotsin Lapissa yksi Europan tärkeimpiä rautavuorialueita (Gellivaara, Kiirunavaara, Svappavaara ym.), jonka malmeja Ofotenin vuonon perällä olevan Narvikin sataman kautta laivataan suureen maailmaan. Kun vuoripohja koko Fennoskandian pohjoisosassa on samaa laatua, luulisi raudanpitoisia vuorilajeja löytyvän muittenkin maitten Lapeissa eikä vain Ruotsin. Todella onkin viime vuosikymmeninä Ruijassa löydetty uusia suuria rautamalmialueita. Niiden malmi ei tosin ole parhaanlaatuista. Mutta sen louhiminen on kuitenkin osoittautunut kannattavaksi, sillä malmilöydökset ovat maanpinnalla tai lähellä sitä, joten niitä ei tarvitse kaivaa suurista syvyyksistä, ja rouhentamalla malmi sekä magnettisella tavalla erottamalla siitä arvokkaampi rauta-aine (ruotsalaisen Gröndalin menettelytapa) saadaan jopa 68 % puhdasta rautaa sisältävää malmijauhetta, jolla on suuri kauppa-arvo. Vv. 1908-1909 rupesi mahtava norjalais-saksalainen yhtiö tämän ohjelman mukaan käyttämään Paatsjoen suun länsipuolella olevia Kontionveden (Björnvandet) malmivuoria. Malmin kuljetusta varten rakennettiin sieltä 8 km:n pituinen rata Etelä-Varangin kirkolle eli Kirkeneesin (Akkulanniemen) satamapaikalle, jonne sijoitettiin suurenmoiset rouhennus- ja eristyslaitokset. Tuotanto on lyhyessä ajassa noussut huomattavan suureksi, mihin tietysti sota-ajan huippuhinnatkin ovat yllyttävästi vaikuttaneet. Vv:n 1913-1915 on siellä valmistettu keskimäärin yli 1/2 milj. tonnia malmijauhetta eli "konsentraattia", josta melkoinen osa on vielä puristettu kokoon sopiviksi "briketeiksi". Työvoiman luku Etelä-Varangin rautakaivoksilla on viime aikoina noussut puoleentoistatuhanteen mieheen, joille v. 1915 maksettiin työpalkkoja 3 milj. kruunua. Mainittakoon vielä, että tätä suuremmoista liikettä harjoittavan yhtiön (Aktieselskabet Sydvaranger) osakepääoma nykyisin tekee 23 milj. kruunua, josta ruotsalaiset äskettäin ovat saaneet haltuunsa 3 milj.

Ja kaikki tämä tapahtuu Inarinjärvestä laskevan Paatsjoen suussa, vain kappaleen matkaa Suomen rajasta! Kun lännessä Ruotsi ja pohjoisessa Norja ovat Lapeissaan saaneet käyntiin näin suurenmoisia laitoksia, olisi ihmeellistä, ellei Suomenkin Lapissa ja Suomelle tulevalla Itä-Varangin alueella olisi samansuuntaisia mahdollisuuksia; anteeksiantamatonta on, ellei Suomen puolelta tehdä yrityksiä näiden mahdollisuuksien tutkimiseen ja toteuttamiseen.

Samaan aikaan kuin Jäämeren yhdellä äärellä näin on pantu alkuun rautakaivostyö, on sen toisella äärellä, Huippuvuorilla ruvettu kaivamaan kivihiiliä, joilla jo nyt on ja vielä enemmän vastaisuudessa tulee olemaan suuri, ellei aivan ratkaiseva merkitys Ruijan ja Muurmanin rannikkojen talouselämässä.

Jo vanhat hylkeen- ja valaanpyytäjät palellessaan Huippuvuorilla kaivoivat maasta pienempiä määriä "merihiiliä" polttoaineekseen. Meidän aikamme tutkijat ovat todenneet melkein kaikkialla Huippuvuorilla olevan kivihiillä ja viime vuosikymmenen uudistetut tutkimukset ovat saaneet selville, että Huippuvuorten kivihiilikerrokset ovat suunnattomat, kuuluvat maailman rikkaimpiin hiilikerroksiin. Hiilikerrokset ovat siellä lähellä maanpintaa ja helpot kaivaa ja Huippuvuorten pitkät vuonot helpottavat hiilen laivaamista. Kun Huippuvuoret ovat herratonta maata, on siellä kaivosalueitten valtaaminen ollut vapaa, kunhan siitä vain on tehty ilmoitus siellä olevaan yhteiseen konttoriin; tapalaki kuitenkin säätää, että ken ei kahteen vuoteen valtaamaansa maata asuta tai muuten käytä, menettää oikeutensa. Nyt on siellä jo toistakymmentä vuotta ollut työn alaisena suurempia säännöllisiä kivihiilikaivoksia. Amerikkalaisten perustama yhtiö "The Arctic Coal Cy" alkoi v. 1905 kaivaa Advent Bay'n vuonon eteläpuolella olevia hiilikerroksia. Saatiin mainiota hiiltä, joka ilmarataa myöten voitiin lastata kaivoksesta suoraan laivoihin ja sitä tietä edelleen kuljettaa Norjaan. Vuotuinen tuotanto on tehnyt muutamia kymmeniätuhansia tonneja. Kaivospaikan viereen on kasvanut pieni Longyear'in kaupunki, jossa asuu väkeä ympäri vuoden. Yhtiön työntekijäin lukumäärä on ollut kesäisin 300 ja talvisin 100 miestä.

V. 1916 tämä yhtiö joutui suuren "Det store Norske Spitsbergen Kulkompani" nimisen yhtiön haltuun. Sen osakepääoma on 9 1/2 milj. kruunua ja sen aikomus kuuluu olevan kohottaa vuotuinen hiilentuotantonsa 200-300.000 tonniksi. V. 1917 saatiin kaivetuksi vain 30.000 tonnia, mutta niistä saatiin Longyear Cityn rannassa 4 1/2 milj. kruunua! Osataan sitä siis "gulashata" nykyään Huippuvuorillakin.

Hiilikaivoksilla ovat Huippuvuorilla kokeilleet useat muutkin yhtiöt, jotka kumminkaan eivät ole jatkaneet työtään alkua pitemmälle. Jo v. 1913 oli Huippuvuorten huijaushalu niin suuri, että sinne tehtiin koko 17 tutkimusretkeä. Tarmokkaimmin on toiminut äskettäin perustettu Bergenissä sijaitseva norjalainen miljonayhtiö "AS. De norske Kulfelter", jolla on kaivoksensa englantilaisten perustaman ja huligaanien v. 1909 hävittämän hiilikaivossiirtolan Advent Cityn lähellä. Yhtiö arvioi alueensa hiilivarat 500 miljonaksi tonniksi ja laskee voivansa ensi vuosinaan lähettää vuosittain 70.000-150.000 tonnia hiiliä Arkangeliin, Kuollaan, Ruijaan ja Islantiin.

Varmalta näyttää, että hiilensaanti Suomen tulevalla Jäämeren alueella on oleva varsin mukava. Se on Jäämeren tulevalle laivaliikkeelle ja teollisuudelle suurenarvoinen etu, joka tulisi vieläkin suuremmaksi, jos olisi meikäläisissä tarmoa perustaa hiiliyhtiö itse Huippuvuorille.

Huippuvuorilla on muitakin arvokkaita mineraaleja kuin hiiliä. Jo v. 1872 muudan ruotsalainen yhtiö siellä yritti fosfattien kaivattamista. Äskettäin on siellä englantilainen yhtiö louhinut marmoria.

Valaanpyynti-, hiili- ja matkailijalaivat tekevät kesäelämän Huippuvuorilla sangen vilkkaaksi. Laivaliikettä kestää vain kolme kuukautta, mutta jäänmurtajain avulla voisi purjehduskautta helposti pidentää. Langattomalla lennätinlaitoksella Huippuvuorten asukkaat voivat laivaliikkeen estettynä ollessa seurata maailmantapauksia, joten elämä talvisinkaan ei siellä enään ole niin yksinäistä ja yksitoikkoista kuin luulisi.

Sitä myöten kuin Jäämeren seutujen elinkeinoelämä ja asutus on edistynyt, on yleinen meriliikekin siellä vilkastunut. Ruijan rannikolla on jo kauemman aikaa ylläpidetty säännöllistä nopeaa höyrylaivaliikettä, mikä onkin koko Ruijan elinehto. Arkangelin vanha historiallinen meriliike on Vienanmeren puuliikkeen ja Arkangelin rautatien valmistuttua saanut uuden merkityksen ja vihdoin on maailmansota synnyttänyt Muurmaninkin rannoilla suuren meriliikenteen, josta sodan alkaessa ei kenelläkään ollut vähintäkään aavistusta.

Mutta maailmansodan päätyttyä on poikkeuksellinen meriliike Jäämerellä lakkaava ja ovat Jäämeren maitten omat vakinaiset talouskysymykset jälleen astuvat etualalle. Vanha kysymys "koillisväylästä" on silloin tuleva uudelleen esille ei kuitenkaan enään Kiinan uneksittuna porttina, vaan Siperian suurten Ob- ja Jenisseijokien suuhun johtavana meritienä. Länsi-Siperia on meidän aikanamme jättiläisaskelin edistynyt ja sen voin ja vehnän tuotanto sekä muukin maataloudellinen tuotanto on jo tullut tärkeäksi tekijäksi Pohjois- ja Länsi-Europan taloudellisessa elämässä. Siperian voin vienti, joka alkaessaan v. 1894 teki vain 6.500 kg, nousi v. 1911 jo 70 miljonaan kg:aan; voita on kannattanut lähettää sieltä Englantiin saakka, vaikka kuljetusmatka on ollut äärettömän pitkä ja hankala. Siperian vehnän tuotanto taas on viime aikoina tehnyt vuosittain n. 100 milj. puutaa (à 16.38 kg). Tätä suurtuotantoa ei Siperian rata kykene palvelemaan ja tulisi viljan pitkä rautatiekuljetus muutenkin aivan liian kalliiksi. Siitä hinnasta, mikä Englannissa on saatu Siperian vehnästä, on suurempi puoli mennyt kuljetusmaksuihin, vaikka onkin käytetty kaikkein halvinta tietä, nimittäin Arkangelin kautta. Näin ollen on ruvettu harkitsemaan, eikö Siperian tärkeitä tuotteita tai osaa niistä voitaisi edullisemmin kuljettaa Europpaan pitkin Ob- ja Jenissei-jokia Karanmerelle ja sieltä laivoilla edelleen. Jokikuljetusta Siperiassa on jo kauan voitu harjoittaa niiden suulle saakka. Enemmän on epäillyttänyt Karanmeren laivaliikekysymys. Jo 1500-luvun lopulla englantilaiset löysivät Karanmeren ja seuraavan vuosisadan alkupuolella he ja hollantilaiset harjoittivat uutteraa turkiskauppaa Obin ja Jenissein suuseutujen alkuasukkaiden kanssa. Sittemmin Karanmeren kulku jäi täydelliseen unheeseen, kunnes P. v. Krusenstern ja A.E. Nordenskiöld 1860- ja 1870-luvuilla tekivät sinne retkiä ja ihmeekseen havaitsivat sikäläisen meren sulaksi. Aivan niin mukavaksi tämä meritie ei kuitenkaan ole osoittautunut; niistä 140 laivasta, jotka v:n 1887 jälkeen näihin saakka ovat Siperiaan pyrkineet, on ainoastaan 92 päässyt perille; muut ovat joutuneet haaksirikkoon tai jäät ovat ne pakottaneet palaamaan takaisin. Toisin vuoroin on laivaliike ollut kokonaan mahdoton. Kun lisäksi purjehdusaikakin Karanmerellä on ainoastaan kahden kuukauden pituinen ja jokien suut hiekkasärkkäin vuoksi kovin matalat ja hankalat liikkua, näyttää tämän meritien käytännöllinen arvo olevan sangen kyseenalainen.

Muutama vuosi sitten teki itse Fridtjof Nansen venäläisten vieraana Karanmeren kautta matkan Siperiaan selvittääkseen sikäläisiä merenkulkumahdollisuuksia, mutta vaikka hän antoi Karanmerestä varsin edullisen arvostelun, ovat toiset asiantuntijat tuominneet "koillisväylän" aivan kelvottomaksi. Sen sijaan he puolestaan suosittelevat uuden pohjoisen tien avaamista Siperiaan sillä tavoin, että Obin varrella olevasta Obdorskista, minne jokikulku on hyvä, rakennettaisiin 425 km:n pituinen, verraten halvoilla kustannuksilla aikaansaatava rautatie Karanmeren ja Europan Jäämeren välillä olevalle Jugorin salmelle, mistä meriliike länteenpäin on suuren osan vuotta esteetön; vielä parempi olisi, jos rata rakennettaisiin Petshoran suulle. Monet katsovat, että "koillisväylän" kysymys tällä tavoin tulisi parhaiten ratkaistuksi ja että siten saataisiin avatuksi uusi tärkeä liikeväylä maailmankaupalle. Kysymys ei ole Suomenkaan Jäämeren-politikalle aivan vähäarvoinen.

Jäämeren politikka ei meille ole maailmanpolitikkaa, vaan omaa kotimaista politikkaamme. Me emme pyri Jäämerelle maailmankaupan keinottelijoina hyötyäksemme muitten tarpeilla ja muitten kustannuksella, vaan me pyrimme sinne niin sanoaksemme napapiiriläisinä ja kotiseutulaisina avataksemme omalle syrjäiselle maallemme uusia tarpeellisia toimeentulolähteitä, oman kansamme yritteliäisyydelle ja tarmolle uusia tarpeellisia koetuskenttiä "jään ja tulen pohjolassa". Tämäkin taloudellisten tarkoitustemme vilpittömyys ja luonnollisuus antaa Jäämeren pyrkimyksillemme erityisen siveellisen oikeutuksen.

Suomelle kuuluu asema keskellä Jäämeren kalastusalueita, vuorikaivoksia, meriteitä. Mutta voidakseen käyttää hyväkseen tätä asemaa, järjestääkseen siellä kalastuksen ja kalantuonnin etelään, löytääkseen ja avatakseen Lapin vuorenaarteet, päästäkseen välittömään liikeyhteyteen Siperian tuotantolähteitten kanssa täytyy Suomen päästä Jäämeren kanssa mukavaan ja katkeamattomaan maayhteyteen, jonka ainoastaan rautatien rakentaminen voi tarjota. Se johtaa huomiomme Jäämeren mielenkiintoisiin rautatiekysymyksiin.

7. MUURMANIN RATA.

Enemmän kuin edelläkerrotut länsimaiset yritykset Jäämerellä ovat Suomen Jäämeren kysymykseen vaikuttaneet ne suuret muutokset, joita viime aikoina on tapahtunut Venäjän suhteissa Jäämereen. Tarkoitamme tietysti Venäjän Jäämerelle rakentamia rautateitä, etupäässä Suomen itärajan takana kulkevaa suurta Muurmanin rataa.

Venäjän Jäämeren-radat on osittain suunniteltu ja rakennettukin jo ennen maailmansotaa. Vanhin näistä radoista on Arkangelin-Vologdan rautatie. Kun Venäjä 1700-luvun alussa oli päässyt Itämerelle ja silloin perustetusta pääkaupungistaan saanut uuden tärkeän merisataman, Vienanmeren kauppa rupesi suuresti taantumaan. Yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa se kuitenkin jälleen alkoi vilkastua, etupäässä Vienan seutujen puutavarain kasvavan kysynnän ja viennin johdosta, joka erityisemmin v:n 1894 jälkeen voimakkaasti nousi. Arkangelista tuli uudelleen laajain alueitten taloudellisen elämän reippaasti edistyvä keskus. Menneen vuosisadan lopussa Arkangelissa ja sen esikaupungissa Solombalassa oli jo 20.000 asukasta. V. 1900 klareerattiin sieltä 528 lähtevää laivaa, joiden kantavuus nousi 281.454 rek. tonniin. Tärkeimpänä vientitavarana olivat puutavarat, mutta sen ohella lähetettiin ulkomaille myöskin joltisia määriä pellavia, pellavan siemeniä, kauroja ja rukiita.

Tämä huomattava liike oli antanut aiheen yksinkertaisen kapearaiteisen radan rakentamiseen Arkangelista Vologdaan, joka rata valmistui v. 1898. Vologdan kautta kulkee Pietarin-Siperian pohjoinen rata, ja Arkangeli ja Vienanmeren seudut pääsivät täten kauan kaivattuun joskin puutteelliseen rautatieyhteyteen Venäjän pääpaikkain ja koko suuren maailman kanssa.

Maailmansodan syttyessä ja Itämeren meriteitten täydellisesti katkettua Arkangelista äkkiä tuli koko Europan-Venäjän tärkein tuontisatama. V. 1914 sen liike muutamassa kuukaudessa kasvoi kymmenkertaiseksi edelliseen vuoteen verrattuna. Sellaiseen tehtävään Arkangeli ei ollut valmistunut, ja kuumeellisella kiireellä ryhdyttiin sen kaikkia liikennelaitoksia parantamaan. Satamaa korjattiin ja tarpeellisia varastosuojia rakennettiin. Vienanjokea myöten järjestettiin tavarain laivaus Kotlasiin ja sieltä Suhonaa myöten Vologdaan ja Pietariin. Arkangelin ja Pietarin välille järjestettiin suora automobilikulku. Arkangelin-Vologdan rata levennettiin normaalilevyiseksi ja varustettiin kaksiraiteiseksi. Pitkin Vienanjoen vartta rakennettiin sitten aivan uusi 500 km:n pituinen rata Arkangelista Kotlasiin, joka viimemainittu paikka jo ennestään oli yhteydessä Pietarin-Siperian radan kanssa. Vienanmeri oli näin päässyt entistä paljon parempaan yhteyteen Pietarin ja entistä paljon suorempaan yhteyteen Siperian kanssa.

Mutta kaikilla näillä ponnistuksilla vaikeudet vain osaksi saatiin voitetuksi. Arkangeliin johtavaa laivareittiä vaivasivat Vienanjoen suussa olevat hiekkasärkät ja itse Arkangelin satamakin oli liian matala. Suuri haitta oli siitäkin, että Arkangelin radan päätekohta oli joen etelärannalla, mutta satama pohjoisrannalla. Pahinta kumminkin oli se, että voittamattomat jääesteet keskeyttivät Arkangelin meriliikkeen seitsemän kahdeksan kuukauden aikana vuodessa.

Tehtiin suunnitelmia Arkangelin radan jatkamiseksi Mesenin lahden suussa olevaan Lapomushaan, jonka satama on jäässä ainoastaan kaksi kuukautta vuodessa. Mutta kun ei siitäkään näyttänyt tulevan sitä apua, jota valtakunnan äärimmilleen kiristynyt tarve ehdottomasti vaati, kääntyivät katseet kokonaan uudelle taholle — Muurmanin rannikolle.

Kuollan niemimaan pohjoisrannikon suuret luonnolliset ja taloudelliset edut olivat jo vanhastaan tunnetut. Muurmanin rannikko itäpuolella Kalastajanientä on yksijonoista kasvutonta vuorirantaa, jonka saarettomia rantajyrkänteitä vastaan Jäämeren aallot rajusti ryntäilevät. Satamia on harvassa, sillä suojaisia lahtia on vähän ja jokien suut ovat hiekkasärkkien tukkeamat. Mutta verrattoman edun tälle kolealle rannikolle tuottaa Golfvirta, joka täällä saakka jaksaa pitää meren ympäri vuoden sulana. Talvi on täällä lauhempi kuin Pietarissa ja Moskovassa, kesä sen sijaan on viileämpi. Katariinan satamassa tehtyjen havaintojen mukaan on ilman keskilämpötila keväällä (maaliskuun lopulta kesäkuun puoliväliin) lähes +3°, kesällä (kesäkuun puolivälistä elokuun alkuun) yli +11°, syksyllä (elokuun alusta lokakuun puoliväliin) yli +3° ja talvella (lokakuun puolivälistä maaliskuun loppuun) -7 1/2° C. Kevät on sateitten ja sumujen aika. Silloin muuttolinnut saapuvat ja kalastus alkaa. Maaliskuun puolivälissä saapuvat vieraat kalastajat Muurmanille ja huhtikuun alussa alkaa säännöllisesti kalastuskausi. Elokuun puolivälissä lähenee syksy, sumut leviävät taas merelle, vaivaiskoivuista varisee lehti, muuttolinnut ja vieraat kalastajat lähtevät, ja syyskuun lopussa on rannikko autiona ja tyhjänä. Talvi on tavallisesti hyvin luminen, mutta kylmä on harvoin -10 tai 15°:tta suurempi.

Jonkun matkaa Kalastajaniemen itäpuolella pistää suoraan etelään mantereeseen 60 km:n pituinen, syvä Kuollanvuono. Sen pohjukassa, jonne lounaasta päin laskee Suomen puolelta alkunsa saava suuri Tuulomanjoki ja kaakosta päin Kuollanjoki, on jokien välisellä niemekkeellä Kuollan kaupunki. Tämä nykyisin mitätön kaupunkipahanen on aikoinaan ollut koko Kuollan hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Kuudennellatoista vuosisadalla siellä oli venäläinen luostari ja v. 1582 paikka linnoitettiin suureksi harmiksi norjalaisille, jotka siten menettivät viimeisenkin valtansa Muurmanin rannikolla. Jäämeren kalastuksen sekä hollantilaisten ja englantilaisten ylläpitämän kaupan varassa Kuollan kaupunki pysyi voimissa läpi vuosisatain. Sata vuotta sitten laskettiin siellä olevan 1.100 asukasta. Jaakko Fellman ja M.A. Castrén, joista edellinen vieraili Kuollan kaupungissa kesällä 1829 ja jälkimäinen talvella 1841, antavat sen oloista myötätuntoisia kuvauksia; kaupungissa on niihin aikoihin varallisuutta ja alkuperäisten tapain keskellä hiukan suuren maailmankin kulttuuria. V. 1854 pitivät englantilaiset kaupunkia pommittamisen arvoisena. Sen jälkeen Kuollan kaupunki näyttää melkoisesti taantuneen, niin että siellä 1860-luvulla oli ainoastaan 500 asukasta. Hiljoilleen mutta varmasti on sieltä kuitenkin venäläinen asutus ja kulttuuri levinnyt Jäämeren rannoille.

Yhdeksänkymmenluvun alussa Muurmanin kysymys rupesi Venäjällä tulemaan yleisemmän huomion esineeksi. Silloisina hätäaikoina muistuivat mieleen Jäämeren loppumattomat ja niin helposti saatavissa olevat kalarikkaudet. Arkangelin kuvernöörin Engelhardtin ja ministeri Witten alotteesta hallitus ryhtyi tarmokkaisiin toimiin Muurmanin kalastuksen ja venäläisen asutuksen edistämiseksi. Ensimäisenä työnä oli sopivan sataman hankkiminen Muurmanin rannalla. Siksi olisi kyllä kelvannut Kuollan kaupunkikin, sillä Kuollanvuonon pohjukka on talvisin vain niin heikossa jäässä, että nykyaikaiset höyrylaivat siinä helposti tulevat toimeen eikä Tuulomanjoen luomia hiekkasärkkiäkään ole vaikea ruopata. Mutta koska lähempänä merta vuono tarjosi paljon avarampia ja mukavampia satamapaikkoja, niin valittiin uuden sataman paikaksi Kuollan kaupungista nelisen peninkulmaa pohjoisempana oleva mainioksi tunnettu Katariinan satama. Sen viereen, alastomille kallioille vuonon länsirannalle ryhdyttiin v. 1895 rakentamaan Aleksandrovskin kaupunkia ja satamalaitoksia, jotka v. 1898 juhlallisesti vihittiin tarkoitukseensa. Katariinan satama on niin syvä, että suuret valtamerilaivat voivat laskea suoraan rantalaitureihin, mutta pääsy satamaan on siksi kapea, ettei kaksi laivaa voi siinä sivuuttaa toisiaan; asia näytti kuitenkin olevan helposti autettavissa. Amiraali Makarovin alotteesta ruvettiin puuhaamaan erityisen sotalaivaston perustamista Jäämerelle ja sen sijoittamista Kuollanvuonolle.

Engelhardt ja Witte olivat suunnitelleet rautatienkin rakentamista Kuollaan. Myöhemmin ruvettiin sitäkin yritystä alulle panemaan, kuuleman mukaan Makarovin vaatimuksesta. Rata Pietarista Petroskoihin (Petrosavodskiin) Äänisen länsirannalla oli jo melkein valmiiksi rakennettu ja linja Petroskoista Muurmanille saakka viitoitettu, kun syttyi maailmansota, joka näytti pitkiksi ajoiksi keskeyttävän kaikki ajatuksetkin Muurmanin radan rakentamisesta.

Mutta se ei ole ollut ainoa asia, joka tässä sodassa on käynyt toisin päin kuin on laskettu. Kuta ilmeisemmäksi Arkangelin sataman ja ratain riittämättömyys suunnattoman valtakunnan palvelemiseen kävi, sitä suuremmaksi havaittiin ympäri vuoden sulan Kuollanvuonon ja sen monen peninkulman pituisen yhtämittaisen satama-alueen arvo. Matka sinne oli yhtäkaikki kovin pitkä ja rautatie vasta viitoitettu. Ajateltiin senvuoksi ensiksi johtaa rata Kuollanvuonolta Suomen Rovaniemeen. Mutta kun Rovaniemestä Pietariin oli vielä 1.207 km:n matka ja kun nähtävästi ei tahdottu tuottaa Suomelle Kuollan liikenteen etua, Venäjä v. 1915 päätti muitta mutkitta jatkaa Pietarin-Petroskoin rataa suorinta tietä Kuollaan. Ja se rata on rakennettu.

Muurmanin rata alkaa Laatokan eteläpuolella Svankan asemalta Pietarin-Vologdan radalla ja kulkee ensin koillista ja sitten pohjoista suuntaa Petroskoihin, jatkuu sieltä Sorokkaan Vienanmeren rannalla, kulkee edelleen pitkin rannikkoa yhä pohjoisessa suunnassa Kannanlahteen ja menee sieltä suoraan Kuollan niemimaan poikki suuren Imandran järven ohi Kuollanvuonolle. Rata on kokonaisuudessaan 1.456 km:n pituinen s.o. kilometriä pitempi kuin rautatiematka Joensuusta Rovaniemelle ja suunnilleen yhtä pitkä kuin matka Berlinistä Napoliin. Radan rakennuskustannukset laskettiin 150-180 milj. markaksi, mutta ne ovat luultavasti olleet paljon suuremmat. Syksyllä 1915 valmistui rataosa Petroskoista Sorokkaan saakka ja Kannanlahden-Kuollanvuonon rataosa avattiin suurilla juhlallisuuksilla lokakuussa 1916; Sorokan-Kannanlahden rataosa jäi muita myöhäisemmäksi, mutta sekin valmistui keväällä 1917, jolloin siis koko Muurmanin rata oli liikenteelle avattuna.

Merkillisintä tässä jättiläisyrityksessä on ollut sen nopea suorittaminen. Sanomalehdissä ja aikakauslehdissä siitä on ollut päätähuimaavia kertomuksia. Työhön ryhdyttiin eteväin amerikkalaisten ja venäläisten insinöörien johdolla. Amerikkalaisilla insinööreillä oli hämmästyttävä kyky viedä rataa eteenpäin monta kilometriä päivässä vaikka minkälaisten esteitten läpi. Soihin ajettiin kiviä ja puita loppumattomiin, kunnes rata vihdoin kesti; on laskettu, että kymmenesosa koko radan pituudesta on rakennettu puisille porrastuksille. Sääskistä oli radan rakentajille hirvittävä vitsaus. Sääskipilviä leijaili soitten päällä, eivätkä työmiehet voineet millään puolustautua niitä vastaan. Amerikkalaiset, jotka Panaman kanavan rakennuksella olivat tapelleet moskitoja vastaan, vaativat petrolia ruiskuttaakseen sitä suot täyteen, mutta he vaativat petrolia niin mahdottoman paljon, etteivät saaneet mitään. Amerikkalaiset eivät saaneet rataa valmiiksi syksyksi 1915 ja talven pakkasten ja lumien tullessa he pettyneinä matkustivat pois. Mutta venäläiset jatkoivat työtä 40-50 asteen pakkasessa ja riehuvassa lumimyrskyssäkin ja lopuksi rata tuli kuin tulikin valmiiksi. Mustimpana ja surullisimpana piirteenä radan kuuluisassa rakennushistoriassa on työhön käytettyjen itävaltalaisten ja saksalaisten sotavankien kohtalo. Siitä julmasta maailmansodasta, jota Muurmanin rataa rakennettaessa käytiin Karjalan korvissa ja Kuollan tunturilaaksoissa antavat Gustav Schröerin koruttoman totuuden kielellä kirjoitetut yksinkertaiset kuvaukset mitä järkyttävimmän kuvan.

Muurmanin radan päätekohdaksi Kuollanvuonolla ei valittu Aleksandrovskia. Witten kukistumisen jälkeen jätettiin tämä satamapaikka rappeutumaan, vaikka siihen valtio oli uhrannut jo 1 1/2 milj. ruplaa. Keinottelijat olivat Aleksandrovskista hyötyneet kylliksi ja tarvitsivat uusia ansioaloja. Aleksandrovskia vastaan tehtiin se muistutus, että siellä saattoi jonkun päivää vuodessa olla jääesteitä, jotavastoin vuonon itäpuoli oli ehdottomasti koko vuoden sula. Siitä saatiin syy etsiä radalle uusi päätesatama vuonon itärannalla. Kulkulaitosministeri Trepov valitsi siksi Kuollan kaupungista 10 km pohjoisempana olevan Semenovin pienen kylän. Paikalle annettiin nimeksi Romanov — senhän piti tehdä Venäjän keisarisuvun nimi vielä yhdellä tavalla kuuluisaksi koko maailmassa ja alkaa uusi loistava Venäjän valtakausi pohjoisilla valtamerillä.

Venäjän sota on nyt loppunut ja aika tulee arvostella Muurmanin radan merkitystä rauhan aikana. Epäilemättä on radalla oleva taloudellista arvoa; sen eteläosa tulee varmaan olemaan tärkeä karjantuotteiden kuljetustie Pietariin, sen keskinen osa on vilkastuttava metsäliikettä ja metsäteollisuutta Vienan Karjalassa ja sen pohjoispää on tuleva suureksi vientitieksi Muurmanin rannikon kalastustuotteille. Radan suuret nähtävyydet — Karjalan komeat kosket ja sinisalot, Imandran suuri tunturijärvi ja vihdoin itse Jäämeri — tulevat vetämään sinne matkailija- ja urheilijaliikettä. Mutta yleensä eivät asiantuntijat sittenkään ennusta radalle suurempaa tulevaisuutta, sillä siltä puuttuvat tarpeelliset talousmaantieteelliset edellytykset: tuottoisa maa ja luomiskykyinen kansa. Ruotsalainen Kjellén pitää Muurmanin rataa vain Venäjän "syrjäkatuna". Ei ole luultavaa, että Muurmanin radan yhdistäminen Arkangeliin Sorokasta lähtevällä yhdysradalla on suuremmassa määrässä lisäävä Kuollan radan merkitystä.

Mutta vaikkapa Muurmanin radan merkitys suurelle Venäjälle ei tulisikaan niin mullistavaksi kuin sen intoilijat ovat luulotelleet, niin pienelle Suomelle tällä radalla on tavattoman suuri ja muutamissa suhteissa suorastaan ratkaiseva merkitys. Meidän maamme itäisten ja pohjoisten osain talouselämälle ei tuollainen pitkin koko itärajaamme paikoin hyvinkin lähellä kulkeva suuri kantarautatie voi olla yhdentekevä. Tapahtuisi varmaan suuri virhe, jos Suomi jättäisi yhdistämättä rautatieverkkonsa Muurmanin rataan ja siten hylkäisi sen meille tarjoamat ilmeiset edut. Mutta ei yksinomaan etuja tarjoa Suomelle itärajamme takainen Jäämeren rata. Se on venäläinen rata, joka kaikkialle varsillensa levittää ja juurruttaa venäläistä kansallisuutta ja venäläistä talouselämää. Samalla kuin se rautaisena rajana kerta kaikkiaan katkaisee suomalaisen ja karjalaisen kansallisuuden ja sivistyksen pääsyn Vienanmerelle se muodostaa pitkän ja tukevan kantalinjan koko Vienan Karjalan lopullista venäläistyttämistä varten.

Mutta Suomen Jäämeren kysymyksen kannalta on arveluttavinta se, että suurvenäläinen Jäämeren rata varmaan on yhä enemmän levittävä ja vahvistava Jäämerellä Venäjän taloudellista ja valtiollista vaikutusta, jonka kanssa suomalainen vaikutus ei pysty kilpailemaan edes Itä-Ruijan jo suomalaistuneilla seuduillakaan, ellei Suomi kiireesti seuraa Venäjän esimerkkiä hankkimalla itselleen oman Jäämeren sataman ja Jäämeren rautatien.

8. SUOMEN SATAMA JÄÄMERELLÄ.

Sama maailmansota, joka loihti rajamme taakse Muurmanin radan, saattoi
Suomenkin Jäämeren kysymyksen päiväjärjestykseen.

Edellä on jo kerrottu vireillä olleista aikeista johtaa Muurmanin rata Suomen Rovaniemeen. Vaikka rata tuli rakennetuksi toiselle taholle, katsoi Venäjän sotahallitus kuitenkin tarpeelliseksi, arvatenkin Norjan rajan valvomiseksi ja mahdollisten sota- ja muonitusliikkeiden helpottamiseksi Lapin alueilla, rakennuttaa maantien Inarin Kyrön kylästä (mihin Rovaniemeltä tuleva maantie päättyi) pitkin Inarijärven etelärantaa ja Paatsjoen vartta Petsamonvuonolle. Hanketta kannatti parhaansa mukaan hra Borovitinovin johtama Suomen suuriruhtinaanmaan senaatti, joka nöyräselkäisesti tarjoutui rakennuttamaan tuon 217 kilometriä pitkän, suurimmaksi osaksi Venäjän puolella kulkevan tien — Suomen valtionvaroilla. Tierakennus olikin Suomen tie- ja vesirakennusten ylihallituksen johdolla jo täydessä käynnissä, kun viime vuoden maaliskuun vallankumous saattoi koko kysymyksen uuteen asemaan.

Tien rakentamiskustannukset oli alkuperäisesi laskettu 2 1/2 milj. markaksi. Selvisi kuitenkin, että rakennustyön loppuunsaattaminen suuresti vaikeutuneissa elintarve-, työ- y.m. oloissa olisi nostanut kustannukset kokonaiseen 10 milj. markkaan. Samalla heräsi aivan luonnollisesti se ajatus, että Suomen valtio voisi omaan laskuunsa rakennuttaa koko tien ja jättää sen sodan ajaksi venäläisten sotilasviranomaisten käytettäväksi sillä ehdolla, että tie ynnä siihen liittyvä, Suomelle v. 1864 luvattu Jäämeren alue sodan loputtua yhdistettäisiin Suomeen; ellei tähän ehtoon suostuttaisi, olisi Venäjän itsensä kustannettava Venäjän puolella oleva osa tiestä. Uusi suomalainen senaatti ei kuitenkaan katsonut hetkeä sopivaksi Suomen Jäämeren kysymyksen esilleottamiseen ja kun tien edelleen rakennuttaminen kaikesta päättäen olisi jäänyt Suomen yksinänsä kustannettavaksi, senaattimme viime syksynä kokonaan keskeytti tien rakentamisen.

Harrastus Suomen pääsyyn Jäämerelle on kuitenkin kansassamme lakkaamatta pysynyt vireillä. Suomen itsenäisen tasavallan syntyminen ja Venäjän täydellinen murskautuminen ovat avanneet aivan uusia mahdollisuuksia kysymyksen onnelliseen ratkaisemiseen. Koko maamme ja kansamme on täysin yksimielinen siitä, että nyt jos koskaan on ratkaisu tapahtuva ja isänmaallemme tehty vuosisatain vääryys hyvitettävä.

Kuten tunnettu ehti "punainen hallitus" tehdä Venäjän bolshevikkihallituksen kanssa sopimuksen Suomen pääsystä Jäämerelle. Kohtuullinen alue Jäämeren rannikolla luovutettiin Suomelle, mutta asiaankuulumattomilla ehdoilla, jota paitsi alue luovutettiin Suomen sosialistiselle tasavallalle eikä Suomen tasavallalle. Tunnustettu oikeusvaatimuksemme on senvuoksi uudelleen tunnustettava ja tällä kertaa ilman mitään korvausehtoja; korvaus on jo ennakolta maksettu. Kun Suomen kansa vihdoinkin on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, on se myöskin ratkaiseva Jäämeren kysymyksensä järkkymättömän oikeutensa perustuksella.

Ei mikään kansa voi menestyä, ellei sillä ole elämäänsä ja toimintaansa varten riittävää ja sopivaa alaa. Tarpeellisen tilan hankkiminen ja sen oikein käyttäminen on senvuoksi aina ollut kansain ensimäisiä ja tärkeimpiä pyrkimyksiä, niiden keskinäisen kilpailun ja kiistan arimpia esineitä.

Kun siis kohtalo tai historia on kaikilta puolin ahdistetulle Suomen kansalle säilyttänyt Jäämeren rannalla sopivan alueen ja siihen liittyvät arvaamattomat kehitysmahdollisuudet, niin kansamme varmaankaan ei ymmärtäisi omaa historiaansa, omaa elämäntehtäväänsä, ellei se rientäisi tarjona olevaa tilaisuutta hyväksensä käyttämään.

Jäämeri ei ole enään lappalainen meri eikä Jäämeren kysymys enään koske vain muutaman lappalaisen kalakeittoa ja jäkälämaata. Ei ole mitään järkeä eikä oikeutta pidättää jonkun sadan taantuneen ja jälkeenjääneen eläjän hyväksi, olkoonpa heidän kielensä ja kulttuurinsa muuten kuinka mielenkiintoinen ja säilymisen arvoinen tahansa, suuria taloudellisia etuja, joita sadattuhannet ihmiset ja kokonaiset valtiot voivat hyödyksensä käyttää. Lappalaiskysymykset täytyy voida ja ne epäilemättä voidaankin ratkaista tyydyttävällä tavalla uhraamatta niiden vuoksi koko maallemme tärkeitä etuja.

Jäämeri on aina ollut suomalaisille läheinen meri. Puolentuhatta vuotta ovat suomalaiset hellittämättä sinne pyrkineet. Turhaa työtä kumminkin tekivät siellä pirkkalaiset ja Pekka Vesaisen partiojoukot. Riistämällä ja väkivallalla ei Jäämeren rannikkoa ole saatu Suomelle vallatuksi. Vasta rauhallisina uutisasukkaina ja kalastajina ovat meikäläiset saaneet Ruijassa ja Muurmanin rannalla jalansijaa, vaikka sen pysyväisyys uusissa oloissa onkin tullut kyseenalaiseksi.

Mutta Jäämeren kysymys ei ole muutaman tuhannen tai kymmentuhannen suomalaisen siirtolaisenkaan kysymys. Se on koko Suomen yhteinen elinkysymys. Itsenäisen Suomen valtiolliselle asemalle on Jäämeren asia mitä tärkein. Kaikilla muilla pohjoismailla ja Itämeren mailla, niin monta kuin niitä onkin, kaikilla muilla paitsi Suomella, on tie vapaa muillekin merille kuin Itämerelle; kaikilla Skandinavian mailla on esteetön ja turvattu pääsy Pohjanmerelle ja Atlantin valtamerelle. Suomi yksin on aidattu Itämeren piiriin, sen meriliike ja kauppa muun maailman kanssa on kokonaan riippuva Itämerestä ja sen valtasuhteista. Saksalaisten suurten voittojen kautta on Itämeren vapaus mennyttä ja tämä meri uudelleen, niinkuin ennen keskiajalla, tullut suljetuksi saksalaiseksi mereksi. Epäitsenäisellä pohjalla on itsenäisen Suomen meripolitikka, jos sen täytyy rajoittua yksinomaan Itämerelle. Suomen heikko meriasema kaipaa kipeästi vahvistamista. On suorastaan onnellinen sattuma, että meillä tällaisessa tukalassa asemassa on käsissämme avain uudelle ovelle, pääsy vapaalle, suurelle, sulalle Jäämerelle. Olkoon, että Itä-Varankiin on pitkä matka, että paljon on tehtävä ennenkuin siellä saadaan suomalainen meriliike ja merielämä edes alkuunkaan. Suomen tasavallan tulevaisuudelle on kuitenkin suurenarvoinen jo se paljas tietoisuuskin, että maallamme kuitenkin on mahdollisuus päästä maailman merille elintarpeita noutamaan ja etujamme valvomaan, jos vastoin luuloa Itämeren meritiet meillä vielä kerta katkaistaisiin.

Edellisillä sivuilla on useammastikin huomautettu, mikä suuri taloudellinen merkitys itse Jäämerelläkin on koko maallemme yleensä ja Pohjois-Suomelle erikseen. Varanginvuono on yhä edelleenkin Jäämeren "tyhjentymätön kalasumppu" ja sen edessä avautuvat vapaat kalastus- ja pyyntialueet, jotka voivat tuottaa hyvän toimeentulon suomalaiselle kalastajalle siinä kuin norjalaisellekin sekä hankkia meille suomalaista silliä ja livekalaa siinä kuin norjalaistakin. Itä-Varangin päästyä liikenneyhteyteen Suomen kanssa on Pohjois-Suomen tuonti ja sen metsäntuotteiden vienti varmaan melkoiseksi osaksi kulkeva Jäämeren kautta.

Eivät ainoastaan saavutettavat isänmaalliset edut vedä Suomea Jäämerelle, vaan sillä taholla uhkaavat kansalliset ja taloudelliset vaarat käskevät meitä kiiruhtamaan askeleitamme. Ennen Suomea ovat Suomen naapurit ehtineet Jäämerelle ja lujittaneet siellä asemansa. Norjalaiset ovat jo ammoin sitte tulleet sinne laivoillansa, venäläiset ovat nyt uudella voimalla saapuneet sinne koko valtakuntansa ponnistuksella ja englantilaisilla pääomilla rakennetulla rautatiellä. Jäämerestä kannattaa nyt mahtavainkin valtioiden kilpailla. Tosiasiallisesti on parhaillaan kaikessa äänettömyydessä käymässä Jäämeren uusi taloudellinen ja kansallinen jako, jossa Suomi taaskin jää paljaille puille, ellei se nyt valvo etujansa paremmin kuin oli mahdollista valvoa v. 1826, 1864 ja 1882.

Mutta tällä kertaa me tahdomme ja voimme valvoa etujamme. Suomi on tosin myöhästynyt Jäämereltä. Se ei ole sinne rientänyt höyrylaivoilla ja vetureilla, vaan on sinne tullut pitkällisellä, hitaasti etenevällä uutisasutuksella. Tässä seikassa sekä Suomen Lapin ja Itä-Varangin erinomaisessa asemassa kaikkien Lappien ja koko Jäämeren rannikon keskuksessa on meillä etukin, joka oikein käytettynä on korjaava entiset erehdykset ja laiminlyönnit. Suomen kasvot ja kädet ovat Jäämerta lähempänä kuin muitten ja sen on velvollisuus nyt siellä käyttää silmiään ja käsiään.

Suomen kaikkien tähänastisten vaivaloisten saavutusten säilyttäminen ja Suomen tulevaisuuden perustaminen Jäämerellä edellyttää kahta ehdotonta asiaa: satamaa ja sinne johtavaa rautatietä.

Itä-Varangin suurin merkitys Suomelle on siinä, että siellä on tarjona sopivia ympäri vuoden sulia luonnonsatamia. Ensi sijassa siinä kohden tullevat kysymykseen lännestä Kalastajaniemeen pistävät Maattivuono ja suustaan peninkulman levyinen Pummanginvuono. Tarkempia tietoja Itä-Varangin satamaoloista ei tosin ole käytettävissämme. Mutta A.V. Ervasti, joka kesällä 1883 kävi katsomassa Suomelle pyydettyä aluetta Jäämeren rannalla, kirjoittaa näistä seuduista:

"Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko itäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan (Kalastajaniemen) länsisyrjä. Täällä löytyy Pummankin, Kervanan ja Vaitokupan kylänpaikoilla tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun paikkaan voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin varsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat olisivat laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä; Pummanki tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä että syvä (kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä olevan 40-50 syltää)."

Satamaa meidän tuskin tarvitsee Jäämerellä etsiä; me voimme nähtävästi sen vain valita.

Suomelle on Jäämerellä riittävä yksi ainoa nykyaikainen satama. Ne, jotka tätä vähäksyvät, muistakoot historian opetuksia, että yksi hyvä satama on parempi kuin kymmenen tai sata huonompaa. Yhdestä ainoasta satamasta Venetsia ja Genova muinoin hallitsivat Välimeren jopa Mustanmerenkin maailmoita; syrjäisestä Traven nurkastaan Lyypekki keskiajalla piti käsissään koko Itämeren kauppavaltaa. Omana aikanamme on Itävallalla yksi ainoa huomattavampi satama (Triest) ja kuitenkin se on merivalta, ja Unkarin meriliike edistyy edistymistään ainoastaan Fiumen sataman nojalla. Mitä haittaa, jos meilläkin on Jäämerellä yksi ainoa satama, kunhan sieltä on tie auki avaraan maailmaan! Ja maailmalle meidän täytyy päästä. "Eihän nykyaikana ole ajateltavissakaan sellaista kulttuurikansaa, jonka tieteellinen ja taloudellinen toiminta ei käsittäisi koko maailmaa" (Fr. Ratzel). Me emme pyri satamastamme maailmanmeriä hallitsemaan; meille riittää, kun kesäisin näemme Jäämeren suomalaisen kalastajalaivaston satain moottorien ja kalastushöyryjen viilettävän Suomen satamasta Jäämeren riista-aitoille tai kun Jäämeren leudossa talviyössä kirkkaassa sähkövalossa Pummangin möljillä katselemme tavarain kiireellistä siirtämistä suomalaisiin juniin mahtavista suomalaisista höyrylaivoista, jotka välittävät Suomen ja Amerikan liikennettä lyhempää ja joutuisampaa tietä kuin Hangon laivat…

Jos vielä rohkenisimme tulevaisuutta kuvitella, niin näkisimme suomalaisten tieteellisten retkikuntain omasta satamastamme suuntaavan hyvin varustettuja laivojaan mainehikkaille tutkimusmatkoille napaseutujen maailmoihin, joissa monet koko maailmalle tärkeät ja mielenkiintoiset tutkimustehtävät odottavat ratkaisuansa; onhan — vain yhden sellaisen mainitaksemme — äskettäin aljettu aavistaa Jäämeren ilmaston ja Intian monsuunien ja Itä-Europan ilmain keskinäisiä riippuvaisuussuhteita, joista samalla riippuu satain miljonain ihmisten toimeentulo. Ja näkisimme edessämme uudet virkistys-, matkailu- ja urheilualueet, bakterittoman ilmansa, ylhän luontonsa, hurmaavain valo- ja väri-ilmiöittensä, ihmeellisen eläinmaailmansa kautta verrattomasti paljon viehättävämmät kuin mitkään muut…

Suomen Jäämeren sataman elinehtona on rautatie, joka yhdistää isänmaamme uuden etäisen osan sen vanhaan suureen runkoon, luo liikettä maantieteellisesti tärkeällä Itämeren-Jäämeren kannaksella ja ylläpitää Suomen molempain meririntamain taloudellista yhteyttä. Rata Rovaniemestä Itä-Varankiin tulisi olemaan 50-55 penikulmaa pitkä. Sen rakentaminen meidän oloissamme olisi kansallinen suurtyö, mutta suurtyö kansallisesti suuria tarkoituksia varten. Vaikka keskustelu radan tarkemmasta suunnasta ja sen merkityksestä vielä on liian aikaista ja valmistamatonta, lainattakoon tähän kohtia hra Ali Tornbergin "Perä-Pohjalaisessa" v. 1917 julkaisemasta kirjoituksesta, josta näkyy, mitä Lapin rajoilla ajatellaan tästä rautatiestä.

Rata lähtisi Rovaniemen radan päästä pohjoista kohden pitkin Ounasjoen länsirantaa noin 60 kilometriä sekä siitä mainitun joen poikki edelleen Kittilän-Sodankylän rajaseutuja Vesman ja Porkosen sekä Sattasen ranta-alueiden kautta Inarin kultamaille sekä edelleen Inarin Törmäsen ja Kyrön kylien kautta Paatsjoen suuhun ja pitkin Paatsjokea rajan yli Venäjän puolelle Salmijärveen sekä sieltä sulaan talvisatamaan Pohjois-Jäämeren rannalla.

Kiistämättä olisi tällä radalla maailman kauppaan nähden suurempi kantavaisuus kuin millään nykyisin rakennettavaksi esitetyistä radoista.

Vaikeasti rakennettava ei mainittu rata myöskään olisi, ja tarvittaisiin siinä tuskin ainoaakaan isompaa siltaa. Paikoin tulisi rata kulkemaan kilometrejä tasaisia kangasmaita, ja kulun tunturienkin yli voisi ehkä suuremmitta vaikeuksitta järjestää loivia tunturirinteitä ja kuruja pitkin. Lisäksi olisi Sodankylän-Inarin-Petsamon maantiestä suuri apu rakennusaineiden ja ruokavarojen kuljettamiseen rakennusaikana ja varmastikin voitaisiin rata kuljettaa isoimman osaa pitkin mainittua maantietä ja vähillä kustannuksilla.

Pakkolunastuskustannukset tästä radasta, verrattuina Tornion-Lyngenin rataan, olisivat aivan mitättömän pienet, se kun tulisi kulkemaan miltei yksinomaan Suomen valtion omistamia metsämaita paitsi pienen matkan Ounasjoen varrella, jonka asukkaat luultavasti olisivat halukkaat tätä tarkoitusta varten luovuttamaan ilmaiseksi tarvittavan rata-alueen.

Empimättä olisi tällä matkalla monia arvokkaita vesiputouksia — mainitakseni vain Paatsjoen voimakkaat kosket ja putoukset — jotka helposti radan valmistuttua saataisiin teollisuuden palvelukseen.

Vaieten ei myöskään voi sivuuttaa sitä raaka-aineitten runsautta, mitä olisi tämän radan varrella ja mikä voitaisiin edullisesti käyttää teollisuuden hyväksi, jos rata kerran saataisiin rakennetuksi. Tällä alueellahan ovat Suomen valtion suurimmat metsäalueet ja lisäksi osa sellaisissa paikoissa, joista ei edes arvottomamman puun hakkuu ja uitto kannata.

Ikävä seikka on myöskin se, että me kotimaassa tiedämme vähemmän ja toivomme yhäkin vähemmän tämän tien varrella olevista malmi- ja kultakaivoksista, joihin kumminkin useat siellä vuosikausia toimineet ulkomaalaiset kiinnittävät huomionsa ja toiveensa ja joista radan valmistuttua voitaisiin varmastikin saada koko joukon rikkauksia.

Sanotaan ehkä, että maassa on nyt muuta tehtävää kuin Jäämeren satamain ja rautateitten suunnittelemista. Siihen vastaamme, että nyt juuri, kun seisomme valtiollisen itsenäisyytemme alkupäässä, kun juuri olemme päässeet suuresta sisällisestä onnettomuudesta, kun kansan kaikki voimat ovat äärimmilleen jännittyneet, kun sadan ja satain vuosien säästetty ja hillitty tarmo vihdoinkin pääsee purkautumaan, nyt juuri on aika suurtekoihin, nyt on sellainen hetki, jolloin muitten suurten tehtäväin joukossa Jäämeren kysymyskin on ratkaistava sillä ainoalla tavalla, jolla se todella voi tulla ratkaistuksi — ajanmukaisen sataman perustamisella Itä-Varankiin ja suuren rautatien rakentamisella Rovaniemeltä sinne.

JÄÄMEREN KIRJALLISUUTTA.

Seuraavassa ei luetella lähimainkaan kaikkea Suomen Jäämeren kysymystä koskevaa kirjallisuutta, vaan ainoastaan se tärkein kirjallisuus, jota tätä teosta varten on voitu hyödyksi käyttää.

Ahlqvist, Aug., Kalevalan karjalaisuus. 1887. Ailio, Julius, Kesäkausi Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla. 1899. Brehm, A.E., Pohjoisnavalta päiväntasaajalle (ss. 1-24 Lintuvuoret Pohjolassa, 25-44 Tundra ja sen eläinmaailma). 1891. Cajander, A.K., Suomen kartasto 1910 (Karttalehti n:o 20 Lapin kasvillisuusvyöhykkeet). 1911. Ervasti, A.V., Suomalaiset Jäämeren rannalla. 1884. Grotenfelt, Kustavi, Suomen historia uskonpuhdistuksen aikakaudella 1521-1617 (ss. 265, 290, 385-386 Ruotsin ja Venäjän Jäämerta koskevia sopimuksia). 1902. Ingman (Ivalo), Santeri, Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka I (väitöskirja). 1894. Ingman (Ivalo), Santeri, Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta 1603-1613 (Hist. Arkisto XIV). 1895. Inha, I.K., Maantiede ja löytöretket I (ss. 214-220 Pohjan miesten retket Vienaan, 229-245 Amerikan ensimäiset löytäjät), II (ss. 438-457 Koillisväylä. 457-462 Luoteisväylä). 1912-1914. Ivalo, Santeri, Juho Vesainen. Romaani. 1909. Koskinen, Yrjö, Suomalaisten uutis-asutuksesta Jäämeren rannikolla (Kirjall. Kuukauslehti 1868, ss. 63-69). Nansen, Fridtjof, Pohjan pimeillä perillä. Norjalainen Napaseuturetki 1893-1896. I-II. 1897. Nansen, Suksilla poikki Grönlannin. 1896. Nybergh, Hugo, Jäämerenrata (Uusi Päivä 1918: 10). Rosberg, J.E., Lappi. 1911. (Samzelius, Hugo,) Arkkienkelin kaupunki (U. Suometar 1901, 14 p. maalisk.). Sarva, Gunnar, Suomen pääsy Jäämerelle. Selonteko kysymyksen aikaisemmista vaiheista. Senaatin Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laadittu. 1917. Ståhlberg, Ossian, Jäämeri-satama (Uusi Päivä 1918: 16). Thauvon, J.F., Matkamuistelmia Venäjän Lapista. 1868. Tietosanakirja, art. Kuollan niemimaa, Lappi, Napamaat. Tornberg, Ali, Rautatie Pohjois-Jäämerelle (Perä-Pohjolainen 1917: 71). Viitanen, F.O., Pohjois-Ruotsin suomalaiset. 1917.

Aktieselskabet Sydvaranger (Farmand 1916, ss. 59, 76).
AS, Sydvaranger (Affärsvärlden 1916, ss. 1221-1227).
Andersson, Gunnar, Spetsbergens koltillgångar och Sveriges kolbehov
   (Svensk Export 1917, ss. 673-683, 703-712). — Valaiseva esitys.
Andree, Karl, Geographie des Welthandels. Mit geschichtlichen
   Erläuterungen. I (ss. 412-429 jäämeristä, 493-512 valaan- ja
   hylkeenpyynnistä). 1867.
Balen, C.L. van, De handelsweg over zee naar Siberië (Tijdschrift
   voor Economische Geographie 1915, ss. 299 seur.).
Blink, H., De russische gewesten en zeehavens aan de noordelijk
   ijszee en de spoorweg naar de Moermanskust (Tijdschrift voor
   Econ. Geogr. 1917, ss. 273-280).
Bruce, William S., Polar exploration (Home University Library). 1911.
Castrén, M.A., Nordiska resor och forskningar I (ss. 143-151 kuvaus
   Kuollan kaupungista). 1852.
Fellman, Isak, Handlingar och uppsatser angående Finska Lappmarken
   och lapparne. 1915.
Fellman, Jacob, Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I-IV
   (I ss. 564-577 kuvaus Kuollan kaupungista, I ss. 224, 382-383,
   388, III ss. 290-291, IV ss. 206-219, 246- 247, 258-259 lausuntoja
   lappalaisten pääsemisestä Jäämerelle). 1906.
Friis, J.A. En Sommer i Finmarken, Russisk Lapland og Nordkarelen.
   1871.
Friis, J.A., Klosteret i Petschenga. Skildringer fra Russisk Lapland.
   1884. — Viehättäviä historiallisia ja romantisia kuvauksia
   Petsamon vanhasta luostarista.
De Geer, Gerard, The Coal Region of Central Spitzbergen (Ymer 1912,
   ss. 335-380).
Holten-Bechtolsheim, H., Norsk-russiske greensestridigheder indtil
   freden i Teusina 1595 (Nordisk Tidskrift 1915, ss. 256-270).
Ignatius, K.E.F., Några anteckningar rörande nordliga Finlands
   östra gräns (Hist. Ark. V. ss. 10-21). 1875.
Kihlman (Kairamo), A. Osw., Pflanzenbiologische Studien aus Russisch
   Lappland (Acta Soc. Pro fauna et flora fennica T. VI, Nr 3). 1890.
   — Perustava teos alallaan.
(Koroleff, Herman,) Finlands rätt till område vid Ishafskusten I-II
   (Hufvudstadsbladet 1918: 13, 15),
Krassnow, Andreas v., Russland (Länderkunde von Europa von Alfred
   Kirchhoff, III). 1907.
Nansen, Fridtjof, Gjennem Sibirien. 1914.
Nansen, Fridtjof, Nebelheim. Entdeckung und Erforschung der
   nördlichen Länder und Meere I (ss. 181-206 Ottarin ja Adam
   Bremeniläisen ajat, 229-249 lappalaisten muinaisuus), II
   (ss. 78-127 Vienanmeren vanha taloushistoria). 1911.
Nordenskiöld, A.E., Vegas färd kring Asien och Europa I (ss. 35-65
   koillisimman Europan löytöhistoria). 1880.
Nordenskiöld, Otto, I Vegas fotspår, Ymer 1915: ss. 16-26
   (Siperian laivaliikkeen kehityksestä).
Palmén, E.G., Simon van Salinghens karta öfver Norden 1601
   (Fennia 31, n:o 6). 1912.
Pohle, Richard, Wald- und Baumgrenze in Nord-Russland (Zeitschrift
   der Gesellschaft für Erdkunde zu Berlin 1917, ss. 205-229).
Relation om förhållandet med gränsen emellan Norrige och Finland,
   afgifven af Landshöfdingen i Uleåborg (Suomi 1843, ss. 291 seur.)
Rosberg, J.E., Finnarna i Tromsö amt (Terra 1915).
Rydberg, O.S., Sverges traktater med främmande magter. I
   (ss. 504-513: Freds- och gränstraktat mellan Norge och Novgorod
   1326, juni 3). 1877.
Schott, Gerh., Geographie des Atlantischen Ozeans. 1912.
Schröer, Gustav, Flykten från Murmanbanan. 1917.
Sibiriens udenrigshandel gjennem Obs og Jenissejs mundinger
   (Meddelelser fra Norges oplysningskontor for naeringsvejene
   1916, s. 144).
Staël von Holstein, Lage, Ett svenskt-norskt Spetsbergen
   (Statsvetenskaplig Tidskrift 1917, ss. 217-237).
Sund, Oscar, Udviklingen af Norges fiskerier. (Farmand 1916,
   ss. 78-80).
Welle-Strand, Edvard, Det russiske hinterland (Nordisk Tidskrift 1917,
   ss. 18-26).

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMI JÄÄMERELLÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.