The Project Gutenberg eBook of Lehtisiä mietekirjastani, by Zacharias Topelius

Ulosantajain esipuhe
Kuinka ajatukset kuihtuvat
Uskoni
Usko ja tieto
Kuolemattomuus
Iankaikkinen elämä
Synti, armo ja omatunto
Paha
Kaikki-yhteisyys
Sallimus
Ihmeteot
Enkelit
Tuhatvuotinen valtakunta
Tuomio ja maailman loppu
Maanpallo maailman-kaikkeudessa
Ihminen maailman-kaikkeudessa
Valo
Elämä
Suku ja yksilö
Minä
Lapsi
Nuoruus
Elämän kesä ja syksy
Rakkaus
Koti
Koulu
Kansa ja isänmaa
Kirkko
Saarnamies
Opettaja
Painetun sanan edesvastaus
Sanomalehdistö
Puolueet
Raha
Työ
Ajatus
Suuruus
Unhotetut
Muistopatsaat
Maine
Kirja
Määräperäisyys maailman historiassa
Perusviivat

ULOSANTAJAIN ESIPUHE

Tähän toistakymmentä vuotta sitten alkoi Z. Topelius koota "Mietekirjansa" hajanaisia lehtiä, jonka ensi suunnitelman hän jo oli laatinut v. 1870. Hänen tarkoituksensa oli antaa jälkimaailmalle tilaisuutta tutustua hänen personalliseen käsitykseensä ajan ja iankaikkisuuden suurista kysymyksistä, ei sen vuoksi, että hän olisi pannut mielipiteilleen mitään ratkaisevaa merkitystä, vaan koska hän tunsi sisällistä tarvetta esittää ne hedelminä pitkän elämän kokemuksista.

Alkuperäinen suunnitelma sisälsi paljon suuremman määrän kirjoituksia kuin mitä tekijä ehti sepittää. Nämä ovat vaan "Lehtisiä mietekirjastani", jotka nyt hänen kuoltuaan julaistaan. Puhtaaksi kirjoittaessaan ja järjestäessään eri kirjoituksia ovat ulosantajat seuranneet tekijän viimeistä suunnitelmaa: kirjan sisällöksi, mutta niitä lehtiä uudelleen painoon toimitettaessa, jotka ovat olleet julaistuina aikakauskirjoissa ja kalentereissa, on seurattu aikaisempia käsikirjoituksia, koska tekijä tuollaista lehteä satunnaisesti julaistessaan siihen usein kokosi ja supisti useampien kirjoitusten sisällön.

Kunkin kirjoituksen alla olevasta päiväyksestä näkyy, että kaikkein useimmat niistä ovat syntyneet v. 1895 eli vähän sen jälkeen kuin tekijä seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista. Sen johdosta Mietekirjan suunta osaksi muuttui. Hengellinen sisältö tuli pääasiaksi, ja lehdet uudesta oikeinkirjoituksesta, naiskysymyksestä, kuvaamataiteesta, tieteistä, kuolemanrangaistuksesta, ruumiinpoltosta y.m. jäivät kirjoittamatta.

Muissakin suhteissa on tätä Topeliuksen viimeistä teosta pidettävä valmistumatonna. Siinä on aukkoja ja puutteita, joita tekijä työtään viimeistellessä aikoi täyttää. Siitä ovat osoitteena käsikirjoitukseen tehdyt reunamuistutukset. Mutta ainoastaan katkonaisimmat ja tekijän itsensä hylkäämät kirjoitukset ovat poisjätetyt. Eräs luku sodasta on ulotettu ja useita kertoja puhtaaksi kirjoitettu, viimeksi Helmikuun 12 p:nä 1898, joka oli viimeinen päivä, jolloin tekijä oli terveenä ja työvoimissaan.

Z. Topelius tunsi, enemmän kuin monet muut kirjailijat, vastuunalaisuutta lausumastaan sanasta. Hän sanoo eräässä tämän kirjan esipuheen katkelmassa: "Jokainen sana, Kaikkivaltiaan: tulkoon! yhtä paljon kuin lapsen soperrus, luopi oman ajatusmaailmansa. Sentähden ei mikään sana voi palata alkulähteeseensä jälkeä jättämättä. Luonnonäänet haihtuvat, ajatus semmoisenaan on itämätön siemen, mutta sana on teko, jolla on edesvastuunsa."

KUINKA AJATUKSET KUIHTUVAT

Olen lukenut monenlaisia määritelmiä ajatuksesta. Filosoofi rakentelee ja sitoo sen mittausopillisiin viivoihin — runoilija ratsastelee sillä pilvissä ja painaa sen tunteiden vahaan — koronkiskuri lyö sen rahaksi, — suutari naulitsee sen kengän pohjaan — tylsämielinen tuijottaa siihen niinkuin huuhkaja päivään, mutta mikä se on, sitä ei voi kenkään sanoa. Se on minä, se on sinä, se on yhtaikaa kaikki ja ei mitään. Kuitenkin on se maailman valtias. Sen historia on maailman historia.

Koettakaamme sitä kuvin esittää — olettakaamme, että se on aalto: että se syntyy meressä ja vaipuu merehen takaisin. Että on lintu: joka lentää ja uupuu. Kukka: joka itää ja kuihtuu. Kautta vuosisatojen voi se kulkea, niinkuin valonsäde kautta avaruuksien, mutta ei ikuisesti — jos se on syntynyt ihmisen aivoissa — se vaipuu alas, uupuu, kuihtuu, sammuu. Siinä on sen rajoitus rajattomassa avaruudessa. Ikuisuuden ajatuksen — Jumalan ajatuksen edessä täytyy sen taipua tahtoen tai tahtomattaan.

Ajatukset ovat sielun kasvimaailma. Tahdotko tietää, kuinka ajatusmaailma itää, niin kysy sitä kevähältä! Kuinka kuihtuu, kysy syksyltä. Kevät katsoo aina eteenpäin, syksy aina jälelleen, mutta syksyllä on se etu, että voi katsoa eteenpäin uusiin keväihin. Siinä on vanhain onni.

Monet kuihtuneet ajatukset ovat vaan kuihtuneita kaprifolioita. Elä tuomitse niitä kuolemaan, ne ovat monikesäisiä. Anna niille sadetta, paistetta ja lämmintä ilmaa: ne voivat vielä tuoksua.

USKONI

Usko on ihmishengen pohja. Henki ilman uskoa on vaan pohjaton meri.
Sentähden alkaa jokainen elämänkäsitys uskolla.

Uskoni on yksityisasia Jumalan ja minun välillä ja liikuttaa muita ainoastaan siinä määrin, mikä vaikutus sillä voi olla. Tunnustan tämän uskoni milloin tahansa ja missä tahansa minun tulee siitä todistaa, mutta minusta on tarpeetonta näytellä sitä pääsylippuna taivaaseen. Tässä on minun nyt vaan esittäminen elämäni perustus.

Olen onnellinen siitä, että olen kasvanut lutherilaisen kirkon uskossa, jota rakastan ja kunnioitan, en sen vuoksi, että pidän tätä kirkkoa erehtymättömänä ja ainoana autuaaksi tekevänä, vaan siksi, että se rehellisesti etsii totuutta Jumalan ilmoitetusta sanasta. Uskon kansakoululapsen tavoin Lutheruksen pieneen katkesmukseen, siis kolmiyhteiseen Herraan Jumalaan, hänen lakiinsa ja evankeliumiinsa. Ja sen minä uskon sielustani ja sydämmestäni, en omasta voimastani, en järkeni ja oppini avulla, vaan Jumalan armosta, joka Kristuksen kautta on kutsunut minut ihmeelliseen valoonsa.

Yhtä en tahdo salata, nimittäin että katson kristinuskon sisimmässä luonteessaan olevan elämää eikä uskoa. Kirkkojen opinkappaleet ovat syntyneet uskon sisällön selittämiseksi ja rajoittamiseksi, mutta ovat ainoastaan puutteellisia inhimillisiä kokeita sovittaa sanoiksi sitä, jota voidaan elää ainoastaan hengessä. Mitä rikkoutumisia, mitä kiusallisen katkeria riitoja kristittyjen kesken onkaan tämä sanoiksi sovittaminen synnyttänyt! Olen sitä mieltä, että kristinuskon koko varsinainen sisältö voidaan lausua muutamin yksinkertaisin sanoin: Uskon Jumalaan Kaikkivaltiaaseen, Isääni, taivaan ja maan luojaan. Uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, Ihmisen Poikaan, minun ja maailman Vapahtajaan. Uskon Jumalan Pyhään Henkeen ja iankaikkiseen elämään.

Ei sanaakaan enemmän, mutta ei myöskään pilkkuakaan vähemmän. Yhdistä kaikki särkyneet kirkot, lahkot ja mielipiteet tähän tunnustukseen, joka sisältyy pääajatuksena kaikkien kristittyjen uskossa; pidä kiinni tästä yhdyssiteestä, älä pane arvoa sen rinnalla oleviin sivuasioihin, ja kaikki tulevat yhtymään Kristuksen ristin ympärillä, samalla kun paljon rauhattomuutta ja paljon pahennusta on katoava maailmasta.

En ymmärrä sitä suvaitsevaisuutta, joka katsoo kaiken uskon yhtä hyväksi, kunhan se vaan on vilpitön. On oleva raja totuuden ja erehdyksen välillä. En tunnusta mitään kristinoppia ilman raamatun Kristusta. Minä tuomitsen erehdyksen, en sitä, joka erehtyy. En voi nähdä kanssaihmiseni sisimpään. En tunne niitä teitä, joita myöten Jumalan Henki voi johdattaa meitä kaikkia pimeyden kautta valoon; tiedän vaan, että niitä on paljon. Miksi olisi minun tieni ainoa oikea, ainoa mahdollinen?

Kristinusko on salaisuus, jonka perille voidaan tulla ainoastaan sisällisen kokemuksen tietä. Sitä puuttuen päättelemme niinkuin sokea väreistä, sen omistaen täytyy meidän taipua niinkuin lapset Jumalan ja raamatun auktoriteetin eteen. Mutta se ei estä meitä ajattelemasta, tutkimasta ja kysymästä, aina kuitenkin nöyrinä pysyen. Raamattu itse on vastaava kysymyksiin, ei niin, että me poimimme siitä ne paikat, jotka tukevat meidän ennakkomielipiteitämme ja jätämme huomaamatta tai kiellämme ne, jotka ovat niiden kanssa ristiriidassa, vaan niin, että heitämme omamme hetkeksi syrjään ja vertailemme näennäisesti ristiriitaisia niinkuin opetuslapset, jotka rehellisesti etsivät totuutta.

Olen oppimaton raamattua tulkitsemaan enkä vaadi mielipiteelleni mitään arvoa. Mutta minä kysyn, niinkuin monet muutkin kysyvät, ja tahdon nyt tehdä pari kysymystä, joihin luulen löytäneeni vastauksen.

Olen esim. löytänyt erehdyttävän käännösvirheen Lutheruksen pienessä katkesmuksessa, toisessa uskonkappaleessa. Lutherus tapasi kreikkalaisessa alkutekstissä sanan hades, kuoleman valtakunta, johon sanaan katolilaiset perustavat oppinsa kiirastulesta. Tätä oppia välttääkseen käänsi Lutherus sanan hades sanalla helvetti, "alas astui helvettiin". Mutta Math. 25: 41:n mukaan on helvetti ennen tuomiota valmistettu ainoastaan perkeleille, ja olisi Kristus siis astunut heidän luokseen. Luen siis sen kaiken toisessa uskonkappaleessa näin: "astui alas kuoleman valtakuntaan".

Tärkeämpää raamatun tutkimuksen vapaudelle on oppi Jumalan kolminaisuudesta, joka epäilijälle on mitä pahin loukkauskivi. Uskallan tehdä selityksen koetuksen 1 Kor. 15: 24—28 perusteella. Paavali sanoo, että lopussa on Kristus, sittenkun kaikki hänen allensa tuomiossa heitetyt ovat, antava valtakunnan Isälle ja myös itse hänen allensa heitettävä, että Jumala kaikki kaikissa olisi. Kun me siis tunnustamme kolmiyhteistä Herraa Jumalaa, ei meitä samalla mikään estä ajattelemasta kolmijakoisuutta rajoitetuksi Kristuksen tehtävään maailman vapahtamiseksi, se on aikaan, ajanjaksoon (aion) maailman luomisesta maailman loppuun. Sen jälkeen seuraa ajaton iankaikkisuus, jolloin jakamaton Jumala on kaikki kaikissa.

Ajatukseni ei voi ulottua yli ajan rajain. Kristus on tässä samoin kuin kaikessa muussakin valinnut nuo inhimilliset vertaukset, Isä, Poika, ja Henki, joiden avulla ajatuksemme voi käsittää pelastustyön, ja panee senvuoksi painoa yhteydelleen Isän kanssa ja jakamattoman Isän ylevämmyydelle. Muistakoot muuten epäilijät, että ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, on samalla tavalla ajassa kolmiyhteinen olento ruumista, sielua ja henkeä, mutta tulevassa elämässä tuomion jälkeen olennoltaan henkeä.

USKO JA TIETO

Usko käsittää ihmisen päävoimat ja on, sekä toimiessaan että levätessään, suurin valta maailmassa. Uskoa verrataan voimaan, joka vuoria liikuttaa; usko kaataa ja nostaa, parantaa ja tappaa? Kuka raivoo niinkuin uskonvimmainen? Kuka kärsii niinkuin marttyyri? Kuka rakastaa niinkuin vastarakkauden saavuttanut, kuka vihaa niinkuin hyljätty? Uskovainen yksin on varma taivaan autuudesta. Ja tämän voiman uskaltaa tieto uhkamielisyydessään kieltää ja sitä pilkata, tuo tieto, joka aina etsii, kysyy, arvelee eikä voi väittää mitään varmaksi tänään, jota ei toinen tieto jo huomenna väittäisi valheeksi! Tieto on Juno-pilvissä, jota ajatus aina on syleilevinään sumussa ja jonka se aina uudelleen kadottaa näkyvistään. Halveksinko tietoa? Kysy minulta, tahdonko palata Ptolemaion maantieteeseen, kysy minulta, olenko koskaan tuntenut ihmishengen sammumatonta janoa tutkimaan ja kysymään! Ja kuitenkin sanon minä, että tieto, joka mittaa tähdet ja valtameret, on heikko lapsi sen jättiläisuskon rinnalla, joka voittaa maailman, joka on nähnyt sen luomisen ja ennustaa sen häviötä.

Monet pitävät uskoa ja tietoa sovittamattomina vastakohtina. Kristityt sanovat: järki ei saa mestaroida uskoa. Tieto taas asettaa ensimmäiseksi ohjeekseen uskon kieltämisen. Molemmat erehtyvät: usko ja tieto sopivat kyllä toisiinsa, täydentävät toisensa ja sisältyvät toisiinsa, niinkuin lähde sisältyy jokeen, niinkuin taru historiaan. Raamattu, joka niin usein rankaisee väärää oppia ja varoittaa siitä tiedosta, joka hulluttaa, ei milloinkaan aseta yhdenvertaiseksi tietoa ja epäuskoa. Kristus sanoo: minä olen totuus. Paavali sanoo: me tiedämme, ketä uskomme. Järkiperäinen tieto sisältyy uskoon todistettuna sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman todistuksia tieteen selviöihin. Luonnontiede rakentaa maailman atoomeista: näytä minulle atoomit, näytä eetteri! Niitä ei ole missään, ne ovat todistamaton usko, ja kuitenkaan ei kukaan epäile niiden olemassa oloa. Lähde kieltää joen pysymällä reunojensa sisällä, joki kieltää lähteen liikkumalla eteenpäin. Ja kuitenkaan ei lähde ole muuta kuin lepäävä joki, joki ei muuta kuin liikkuva lähde. Molempien päämäärä ja tarkoitus on ääretön meri. Usko alkaa ja loppuu Jumalassa, joka on korkein tieto. Tiede alkaa olettamisella, joka ei ole mitään muuta kuin uskoa, ja päättyy äärettömyyden eteen asetettuna kysymykseen. Mitä on tämä sitten muuta kuin kulkua uskosta uskoon, lähteeltä mereen?

Sentähden on usko aina liikkuvan, vaihtelevan ja väreilevän ihmishengen pohja, jonka voimakkuuteen kansojen elinvoima perustuu. Kansa on voimakas ulkonaisesti ja sisällisesti ainoastaan niin kauvan kuin se säilyttää tietoisuutensa Jumalasta, uskonsa. Kun se katoo, alkaa kuihtuminen, jota ei mikään loistava sivistys ajan oloon voi estää. Sivistys koskettaa ainoastaan ihmisen olennon kehää eikä sen sisustaa, ja joutuu, itse katoavainen ollen, kaiken katoavaisen kohtalon alaiseksi.

Uskoton mies on kuin rannaton aalto, juureton ja pohjaton, joka kiertää oman itsensä tai katoavaisten tarkoitusperien ympärillä, jotka siksi kerrakseen kiinnittävät hänen huomiotaan. Miehellä on kuitenkin edes nämä tarkoitusperänsä, mutta uskoton nainen on ristiriidassa oman itsensä kanssa. Vaikka olisi kuinkakin älykäs ja teräväpäinen, ei hän näitä lahjojaan käyttämällä voi löytää elämänsä keskustaa; hänen tekojaan määräävät vaikuttimet ovat kasvaneet kiinni siihen välittömyyteen ja ehdottomaan uhraavaisuuteen, joka on uskon sisin olento. Riistä häneltä tämä elämän pohja, opeta häntä perustautumaan arvostelevaan ajatukseen, ja hän ei ole enää nainen, vaan arvostelun ja tunteen, järjen ja intohimojen sekasikiö, joka häilyy molempien välillä ja joutuu molempien erehdysten uhriksi.

Ollessaan kristillinen elinvoima on uskolla vastakohtanaan epäusko, olkoon että tämä tunnustaa opin ja kieltää elämän, tai peittelemättä kieltää, elämän ja opin. Edellinen muoto on tavallisin; tunnustuksella on kuitenkin niin syvät juuret, että ihmiset sitä ainakin kantavat kuolleena uskona huulillaan, vaikka sydän olisikin kylmennyt ja kovennut. Mutta epäusko siinä merkityksessä, ett'ei mitään uskota, on sisällötön sana. Natura abhorret a vacuo, luonto ei siedä mitään tyhjää. Kun meissä syntyy sellainen tyhjä aukko, hyökkäävät peikot sijaan. Niin eroittamaton on usko ihmisen sisimmästä olennosta, että senkin, joka kaikki kieltää, lopulta täytyy uskoa omaan itseensä. Vapaa-ajattelijat erehtyvät: se Jumala, jonka he kieltävät, palaa ehdottomasti takaisin epäjumalana. Se aikakausi, joka järkeä palveli, oli ääriään myöten täynnä taikauskoa. Sinä, joka kutsut Jumalaa vanhaksi lastentaruksi, polvistu Cagliostron edessä, vaadi vastausta kuolleilta tai palvele omaa itseäsi!

KUOLEMATTOMUUS

Jos meillä takanamme olisi tyhjyys ja edessämme ainoastaan kuolema, hauta ja uusi tyhjyys, mitä varten eläisimme? Mitä varten lempisimme, taistelisimme, kärsisimme, kieltäytyisimme, työskentelisimme, uskoisimme ja ajattelisimme?

Niin, mitä varten? Kaikkihan olisi vaan katoavaa unelmaa, niin vähän kaikkien tähän elämään panemiemme huolien arvoista, että me yhtä hyvin jäädä nukkumaan ensimmäiseen lapsuutemme kehtoon ja odottaa kuolemaa kuin ruveta näkemään niin paljon vaivaa toivottomasta elämästä. Olisihan silloin päiväperhonen onnellisempi meitä, sillä hän syntyy ja kuolee päivän auringon mukana eikä ennätä kysyä, mitä varten on olemassa. Mutta meillä on levottomat ajatuksemme, jotka eivät anna meille mitään rauhaa, meillä on sammumaton onnen janomme, ahnaat aistimme, tutkiva henkemme, joka ei koskaan lakkaa kysymästä. Mitä jää tähteeksi kuolleelle, kun kaikki hänen takanaan ja edessään on ijäksi ohitse? Pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kylmyys, unohdus, horrostila, häviö. Mikä kolkko kaukamaa, katsottuna lämpöisen ihmiselämän valoisilta vaaroilta!

Sentähden ovat ne, jotka eivät usko tulevaa elämää, pakotetut hakemaan toivoa, onnea, palkkaa ja päämääräänsä maallisuuden ahtaiden rajojen sisältä, maallisesta kunniasta, vallasta, nautinnoista ja himojen tyydytyksestä. Se onnistuu heille ehkä nuoruudessa, niinkauvankun pitkä tulevaisuus lupaa heille kaikkea, mutta vanhalla, parantumattomalla sairaalla, elämästään pettyneellä ei ole enää huomista päivää. Ja itsessään nautinnossa kummittelee jo sen toivoton, pikainen loppu. Ilman kuolemattomuutta sotkeutuvat elämän arvoitukset avautumattomiksi umpisolmuiksi.

Ne taas, jotka hakevat palkkaansa jalossa toiminnassa kansansa ja ihmiskunnan hyväksi, eivät voi itseltään salata, että he työskentelevät unhotusta varten. Mitä jää jälelle heidän työstään, kun ei heitä enää ole olemassa? Katoava nimi, uusia tuntemattomia tarpeita ja hauta, jota välinpitämättömät tallaavat. Ilman uskoa elämään tämän elämän jälkeen emme voi antautua edes jaloimpienkaan tarkoitusten hyväksi toimimaan, koska kaikki on päättyväistä, katoavaista, tyydytystä vailla, kysymys ilman vastausta ja olemassaolo ilman jälkeä.

Mitä on elämä, joka kuolee? Hauta vastaa: se on toivottomasti haihtunut toivo! Ei, sanoo Kristus: elämä, joka kuolee, on siemen maassa! Se kylvetään katoavaisuudessa ja nousee katoamattomuudessa; se kylvetään voimattomuudessa ja nousee voimassa. Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut.

Mitkä sanat nämä keskellä katoavaisuutta! Minä kuvittelen mielessäni, että näitä sanoja lausuttaessa vavahtivat vuoret, yö valkeni ja syvä helpotuksen huokaus humahti läpi luomakunnan. Kuolon varjo on vaan elämän sarastusta. Kauhistuksen kuningas rukoilee elämän Herraa ja täydentää hänen töitään.

Ilman iankaikkista elämää olisi Jumalan luomakunta ristiriidassa itsensä kanssa. Luonnontieteet sanovat meille, ett'ei hitunenkaan ainetta huku, ainoastaan muuttaa muotoaan. Olisiko nyt Jumalasta syntynyt, kaikkia hallitseva henki yksin hävityksen lain alainen? Kuinka paljon kuihtuukaan ympärillämme ennen aikojaan, kuolee kehtoonsa, päättyy keski-eräisenä tietämättä edes eläneensäkään!

Kuolemattomuus yksin vastaa kaikkiin kysymyksiin, ratkaisee kaikki näennäisesti ratkaisemattomat pulmat ja avaa äärettömän avarat näköalat tuolla puolen mustan esiripun, jonka takana lyhytnäköinen maallinen silmämme näkee vaan usvia ja yötä. Kuolemattomuus on oikeutta, tuomiota ja laupeutta. Ilman sitä ei Jumala enää olisi rakkaus, hän olisi oikullinen, julma, kova kohtalo.

Sinä, joka kevein mielin tuhlailet maisen elämäsi lyhyitä hetkiä, niinkuin ei niistä koskaan loppua tulisi, muistaos, että painut virran mukana rannatonta merta kohti! Ja sinä, joka petyit elämän luullusta onnesta, joka olet uupunut, olet epätoivossa ja uppoat, etkä enää voi kohottautua ylös, nosta itkettyneet silmäsi sitä äärettömyyttä kohti, jota me kutsumme lopuksi, mutta joka onkin vaan alku, ja kyyneliesi läpi kuumottaa sinulle uusi aamu, jonka aurinko ei ikinä laske!

IANKAIKKINEN ELÄMÄ

Buddhan ja spiritistien mukaan ei iankaikkinen elämä ole muuta kuin loppumattomissa kehityssarjoissa jatkuvaa maallista elämää. Epäilemättä sisältyy aika häviävänä osana iankaikkisuuteen, mutta kuinka äärettömän erilaiseksi muuttuukaan kaikki, kun maailman ja ajan rajoitus katoaa! Siirtyminen äärellisyydestä äärettömyyteen synnyttää uuden olemassaolon, uuden elämän.

Kaikkia kuvittelujamme iankaikkisesta elämästä hämmentää aistillinen käsityksemme, josta emme voi vapautua. Ajattelemme tuolla puolen haudan yhtäällä maallisen paratiisin, toisaalla palavan syvyyden tulikivijärvineen. Se ei ole paljoa korkeampi käsitys kuin villin, joka panee leipää vainajan kirstuun. Hakisimmeko sitten vertauskohtaa henkielämälle filosofian itseensä sulkeuneesta, puhtaasta ajatusmaailmasta? Mahdotonta. Tuo maailma on kolkko ja autio erämaa, "die Wüste des Denkens"… Kristinusko ei voi tyytyä tähän jääkylmään absoluuttisuuteen; se julistaa eloa tykkivän persoonallisuuden jatkuvaa elämää kuolemankin jälkeen. Sen korkein autuus on "Jumalan kasvojen katseleminen", persoonallinen suhde Kristukseen ja yhteys autuaitten henkien kanssa. Ajatuksen erämaan täyttää uhkuva elämä, joka on jatkuvan kehityksen ehto.

Ei mikään riitele vastaan, vaan kaikki saattaa aavistamaan sielujen kehitystä kuoleman jälkeen, kirkkaudesta kirkkauteen Jumalaa kohti, hämäryydestä pimeyteen pois Jumalasta. Monet kristityt eivät tahdo tunnustaa ikuista helvetin rangaistusta ja kieltävät Jumalan rakkauden nojalla sen, että yhden ainoan iankaikkinen kadotus tekisi tyhjäksi kaikkien muiden autuuden. Niin, Jumala on rakkaus, mutta kuinka voi hän itseensä yhdistää ne, jotka eivät tahdo? Jumala ei ole voinut armahtaa perkelettä, kieltämättä persoonallisuuden pääehtoja, tahdon vapautta. Me emme voi päästä Kristuksen selvistä sanoista: "se tuli, joka ei koskaan sammu, se mato, joka ei koskaan kuole".

Yksi toivo vielä on. Raamatussa usein käytetty sana aionios, jonka Lutherus on kääntänyt sanalla iankaikkinen, merkitsee kreikkalaisessa alkutekstissä pitkää ajanjaksoa, jota voi toinenkin seurata. Kristuksen ajallinen tehtävä tapahtuu aikana ennen tuomiota. Täyttämyksen iankaikkisuudessa, kun Kristus on jättänyt kaiken vallan Isälle, katoo aika ja Jumala on kaikki, ja kaikki on Jumala. Siellä ei ole pahalla eikä siis myöskään kärsimyksellä mitään sijaa. Perkeleen ja auttamattomasti paatuneiden kohtaloksi jää siis täydellinen häviäminen, jää se, jota raamattu kutsuu toiseksi iankaikkiseksi kuolemaksi. Ensimmäinen kuolema on ainoastaan persoonallisen olemassaolon uusi muoto.

Sinä, joka vaikeroit iankaikkisen rangaistuksen soveltumattomuutta Jumalan anteeksi, antavaan rakkauteen, sinä joka loukkaudut hyvän ja pahan kaksinaisuudesta, alistu sen äärettömän viisauden alle, joka yhdistää Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden hänen armahtavaan laupeuteensa ja suopi suurimmillekin syntisille parannuksen toivon, kun he vaan tahtovat!

Aika kestää maailman loppuun ja tuomioon. Ensimmäisen kuoleman kautta vapautuneet henget tuovat kanssansa maalliset muistonsa, jotka tekevät heidät joko onnellisiksi tai onnettomiksi, mutta ikäänkuin nukkuvat, tietämättöminä ajan lennosta. Kaikki tarvinnevat enemmän tai vähemmän aikaa vähitellen tottuakseen uuteen olemiseen; Kristus, jolla ei syntiä ollut, tarvitsi vapautumiseensa neljäkymmentä päivää ylösnousemisensa jälkeen. Todenmukaista on, että muut kuolevaiset tarvitsevat pitemmän väliajan, riippuen siitä, missä määrin heidän sielunsa on kiinni maallisissa. Endorin noita kutsui Samuelin hengen esiin kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Ei ole mitään syytä kieltää sitä, että saiturit ja pahantekijät kuoltuaan harhailevat aarteittensa kätköjen tai pahatekojensa paikan ympärillä. Meillä on oikeus ajatella, että rakkaat vainajat ovat näkymättöminä läheisyydessämme vielä jonkun aikaa kuolemansa jälkeen, mutta heidän henkiensä rauhan vuoksi on meidän toivominen heille täydellistä lepoa.

Sillä elämässä ja kuolemassa löytää henki rauhansa ainoastaan lepäämällä Jumalassa. Autuaat henget eivät kummittele. Kadotetut, puuttuvaiset, odottavat, maahan vielä kytketyt henget ovat kuoleman jälkeen vailla kaikkia keinoja halujensa tyydyttämiseksi. Heidän itsetietoinen ajatuksensa elää, heidän muistonsa seuraavat heitä, vaikkakin voimattomina. Kuoleman valtakunnan tyhjyys ja hiljaisuus sulkee heidät heihin itseensä ja sitoo heidät näkymättömillä siteillä. Vielä elää heidän tahtonsa siihen suuntaan kuin ennenkin. Kristus ei unhota heitä, hän tarjoo heille vielä viimeisen toivon. Kun se hyljätään, asettuvat pahat henget hänen sijalleen. Ylöspäin tai alaspäin kulkeminen on yhä heidän vallassaan, mutta se on vaan passiivista vastaanottamista eikä aktiivista toimintaa, niinkuin elämässä. Elkää luulko, että kehitys pysähtyy! Sen täytyy tuomiolla esittää ratkaiseva tulos.

Heittäkää pois kaikki unelmat maallisista paratiiseista tuolla puolen ajan! "Mitä ei mikään silmä ole nähnyt eikä mikään korva kuullut ja mikä ei minkään ihmisen sydämmessä ole syntynyt", sen on Jumala säilyttänyt uskollisilleen. Paikan äärettömyys ja kaikki loistavat tähtimaailmat ovat avoimina heidän silmiensä edessä. Aikain etäisyyttä ja menneiden sukupolvien unhotusta ei ole heillä enää olemassa. He lepäävät Jumalan kaikkivaltiudessa, Jumalan rakkaudessa ja Jumalan kiitoksessa, mutta he lepäävät alati enenevässä, alati täydellisemmässä kirkkaudessa. Kristuksen kirkastuminen on ainoa kuva, joka meillä on iankaikkisesta elämästä.

SYNTI, ARMO JA OMATUNTO

Elämä ja kuolema ovat yhdistetyt synnistä ja armosta, Eevasta ja Mariasta, lankeemuksesta ja sen hyvityksestä. Vanhurskaus on ihmismaailman perusajatus, pyhyys on Jumalan. Ilman syntiä ei olisi mitään vanhurskautta: se on ihmisen suuri puute. Ilman armoa ei olisi mitään pyhyyttä: se on Jumalan täydellisyys. "Jumala katseli ihmisten lapsia, ja katso, heidän joukossaan ei ollut yhtään vanhurskasta, ei ainoatakaan." Ihminen katsoi ylös Jumalaan Kristuksessa, ja katso, siellä oli enemmän kuin vanhurskautta, siellä oli lain täyttämys yli kaiken inhimillisen mitan, siellä oli vanhurskaus muuttunut Jumalan pyhyydeksi.

Me emme voi ajatella vanhurskautta ilman koettelemusta, ilman kiusausta, ilman lankeemuksen mahdollisuutta. Jumala ei ole tahtonut luoda mitään niin valmista, ett'ei sen tarvitsisi kehittyä: hänen täytyisi silloin uusia oma itsensä. Jumala yksin on täysin valmis, iankaikkisesti täydellinen; hänen kehitystään voidaan ajatella ainoastaan hänen luomassaan, joka säteilee hänen suuruuttaan. Mitä Jumala olisi yksistään omassa itsessään ilman sitä, minkä hän on luonut, on meille käsittämätöntä ja sentähden tarpeetonta koettaa saada selville. Filosofia hakee turhaan sanaa, johon Jumalan käsite semmoisenaan sisältyisi. "Absoluuttinen?" — Sisällötön sana.

Kukistetun ylpeyden, mutta samalla myöskin helpoituksen tunne rinnassamme astumme me taas alas tästä käsittämättömyydestä aistiperäiseen inhimilliseen näköpiiriimme kaikkine sen puutteineen. Siellä tapaamme Jumalan ihmishaamussa, kaikkivaltiaana kuninkaana, joksi häntä mielessämme kernaasti kuvailemme, viisaana ja vanhurskaana isänä, joka tuntee niinkuin me tunnemme, joka tuomitsee niinkuin me tuomitsemme korkeimman rakkauden ja oikeuden mukaan, mitä voimme ajatella. Ja silloin huomaamme, että tämä tuttu, inhimillinen Jumala on meitä paljoa lähempänä kuin kaikki kokeemme luoda Jumalaa aistittomista aatteista. Tämän Jumalan, eikä tieteen laatiman Jumalan kanssa me teemme tilimme synnistä ja armosta.

Mitä on synti? Kapina Jumalaa ja hänen siveellistä maailmanjärjestystään vastaan, joka on hänen laissaan ilmoitettu. Useimmat käsittävät sen niiksi ulkonaisiksi rikoksiksi, jotka ovat luetellut kymmenissä käskyissä, ja katsovat olevansa vanhurskaita niin kauvan kun heidän omatuntonsa ei soimaa heitä semmoisista. Kristus on näihin lisännyt ajatussynnit, tunnesynnit ja sanasynnit, joita me kauhistumme, kun tutkimme itseämme, ja joista ei viattominkaan meistä voi vapautua. Jo siitä me ymmärrämme, että vanhurskaus ihmisten edessä ei merkitse mitään sydänten tutkijan edessä. Mutta siihen tulevat lisäksi vielä laiminlyöntisynnit, jotka Kristus erittäin mainitsee tuomiopäivänä. Hyvän laiminlyömisen asettaa hän yhdenvertaiseksi pahan tekemisen kanssa. Mikä kauhistava syvyys tässä tuomiossa! Ei ole kyllä siinä, ett'emme varasta, murhaa, valhettele, panettele, vihastu, kadehdi, vihaa: joka kerta kun olemme laiminlyöneet jonkun rakkauden työn, joka kerta kun emme ole antaneet anteeksi vihamiehelle tai häntä rakastaneet, olemme me rikkoneet täydellisen rakkauden lakia vastaan emmekä voi puolustautua. Se pieni synnin puronen, jonka olemme näkevinämme juoksevan elämämme läpi, paisuu Vapahtajan sanoja kuullessa kuohuvaksi koskeksi, joka tempaa kaiken luulotellun vanhurskautemme kuiluunsa.

Ja kuitenkin on sinulla, vanhurskas Jumala, vielä pelastava siltapuu meitä varten. Ainoa synnitön ihmisten seassa ojentaa meille kätensä, niinkuin hän ojensi sen Pietarille kuohuvissa aalloissa, ja sanoo: "joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut". Synti on kuoleman äiti, Kristus on elämän herra ja elämä Kristuksessa on synnin kuolema.

Tämä on armoa. Tämä on vanhurskauttamista entisen elämämme suhteen, pyhyyttä tulevan elämän suhteen. Joka päivä luiskahdamme vaeltaessamme alas syvään koskeen, ja joka päivä ojentaa meille Kristus taas kätensä jyrkänteiden yli. Joka kerta kun teemme syntiä, kuohuu menneisyyden koko koski ylitsemme, ja joka kerta kun Kristus nostaa meidät, on virta takanamme kuivana kuin kevätpuronen kesän auringossa.

Vedotaan hyvään omaantuntoon. Niin, omatunto on se enkeli, jonka Jumala pani vartioimaan sydämmemme porttia, ja lapsuuden päivinä kuulemme me selvästi sen äänen. Myöhemmin käymme usein vähäkuuloisiksi. Niin pian kun omatuntomme on muuttunut kahlekoiraksi, opimme lahjomaan sitä oma vanhurskaudella. Puolustautua me aina voimme ja me teemme sitä niin kauvan, että talonvartijan haukku vähitellen vaikenee. Sellainen on monen hyvä omatunto. Kokonaan vaieta se ei kuitenkaan koskaan voi. Kun se on kauvan nukkunut ja viimein herää, tuntuu sen ääni läpi kuparimuurien ja ajaa meitä edellään kuin rosvoja yöllä.

On sitkeäunisia ja herkkäunisia omiatuntoja. Herkkäuniset voivat käydä levottomiksi väärinkäsitetystä sanasta, kielletystä ruokalajista, punasesta nauhanpalasta. Tällaisia omiatuntoja täytyy kohdella kuin sairaita lapsia; ei saa "pahentaa yhtä näistä pienimmistä".

Onnellinen se, joka voi rauhallisesti tutkia ajatuksia, sanoja, tunteita ja tekoja Jumalan sanan kuvastimessa, ja tutkia niitä niin, ett'ei käy sanan ääreen ennakolta laadituilla mielipiteillä. Ainoastaan puhdassydämmiset voivat nähdä Jumalan. Ainoastaan ne, jotka heittävät pois kaiken oman viisauden, tulevat osallisiksi Jumalan viisaudesta.

PAHA

"Jumala katsoi kaikkia kuin hän tehnyt oli, ja katso, ne olivat sangen hyvät!" — Mistä tuli sitte paha maailmaan?

Ei, Jumala ei ole luonut pahaa, vaan hän on luonut vapauden. Ilman vapautta olisi Jumalan luoma ilman mitään siveellistä arvoa. Ilman valitsemisen vapautta ei hyvällä ole oikeutta kutsua itseään hyväksi, ja väärinkäytettynä on vapaus pahan alku.

Mitä? — huudahtaa loukkautunut tunteeni, olisiko vapaus, järjellisen olennon korkein etu, vapaus, jonka puolesta maailman parhaimmat ja jaloimmat ovat kaikkina aikoina taistelleet ja vertaan vuodattaneet, olisiko se pahan alku? Muistele historian hirmuvaltiaita, pystytä kunniapatsaita Filip II:lle ja Metternichille, polvistu, orja, Aasian itsevaltiaiden edessä! ja julista tätä oppia silmät häpeästä maahan luotuina!

Kärsivällisyyttä! Vapaus on jokaisen ajattelevan olennon ensimmäinen tarve. Minä palaan vielä siihen. Mutta vapaus on valtaa ja valta viekoittelee. Mahtava tahtoo olla yksin mahtava, vapaa tahtoo olla yksin vapaa. Meidän tulee muistella kertomusta ensimmäisestä luomisesta löytääksemme pahan juurta.

Ensimmäiset luodut olennot olivat enkeleitä, joille oli annettu vapaus, joka oli paljoa suurempi kuin ihmisille annettu, koska he eivät niinkuin hän olleet sidotut aikaan eikä paikkaan eikä maan tomuun. He olivat mahtavampia kuin maailman mahtavimmat; mutta tyytyivätkö he siihen? Eivät, heidän vapautensa oli yhdessä ainoassa kohden rajoitettu siten, että heidän tulisi tunnustaa ja totella luojaansa herranaan ja mestarinaan. Tämä ainoa side painoi heitä, tuntui riistävän vapaudelta kaiken sen arvon. He nousivat tätä ainoata sidettä vastaan saavuttaakseen täydellistä vapautta. Heille oli tuntematonta se, mitä me kutsumme rakkaudeksi ja kiitollisuudeksi.

Kaunein ja lahjakkain näistä onnellisista, vapaista olennoista oli Saatana, — ei se tyhmä, pilkattu, kurja, sarvipäinen ja kaviojalkainen perkele, joksi kansantaru vihassaan ja pelossaan on hänet alentanut, vaan Miltonin Saatana, ylienkeli, jonka äly on terävä ja jonka voima on jättiläisen. Muutamat uskovat, että Saatana oli asunut maailmassa ennen ihmisen luomista ja että hän sentähden vihasi jälkeläistään ihmistä, mutta tätä vaikutinta ei tarvita. Tekemällä tyhjäksi sen, mitä Jumala oli tarkoittanut ihmisellä, kosti hän Jumalalle.

Historian takainen tapahtuma muutamain enkelien kapinasta ja kukistumisesta on meille tunnettu raamatun hämäristä viittauksista. Tämä oli ensimmäinen paha maailmassa, ja se oli syntynyt vapauden väärinkäyttämisestä ylpeydessä ja vallanhimossa. Ja tässä pahassa kehittyivät langenneet enkelit yhä enemmän kärsiessään tappion häpeää ja rangaistuksen kahleita. Alkujaan hyvä Saatana paatui yhä enemmän ja muuttui pahan periaatteeksi, lakkaamatta silti olemasta persoonallisuus.

Voisihan, inhimillisesti puhuen, sanoa, että Jumala on tehnyt kokeita vapauden kanssa. Ensin korkeamman vapauden kanssa, joka ei onnistunut. Sitten rajoitetumman vapauden kanssa, joka annettiin ihmiselle, eikä sekään onnistunut. Mutta Jumala ei kokeile, ja kaikkein vähimmin kokeilee hän luotujen olentojensa onnen kanssa. Kaikki oli ennakolta tiedettyä, kaikki oli koetusta, jossa luomakunnan korkein positiivinen perusajatus olisi voitettava, samalla kun kuona, alhaisempi ja negatiivinen omaan mitättömyyteensä menehtyi.

Seurasivat sitten nuo perityt, itämaiseen pukuun puetut muistot paratiisista, käärmeestä ja ihmisen ensimmäisestä synnistä. Nuo kaksi lasta eivät voineet vastustaa lasten halua makeaan hedelmään. Tämän lasten tarun salaperäinen syvyys on siinä, että se vielä tänäkin päivänä uudistuu jokaisessa lastenkamarissa ja jokaisessa ihmissydämmessä. Kaikki synti on, niinkuin näiden lasten synti oli, ihmisen tahdon kapinoimista Jumalan tahtoa vastaan. Heidän heräävä omatuntonsa, heidän verukkeensa, häpeänsä ja katumuksensa, uudistuu yhä aivan samoissa pääpiirteissä. Vielä tänäkin päivänä hävittää hyvän ja pahan tiedon puu lapsuuden paratiisin. Käärmeen sanat: "Te tulette niinkuin Jumala" kuuluvat vielä jokaisessa ihmissielussa, Kristus antoi näille sanoille toisen merkityksen: "Teidän tulee olla pyhät, niinkuin taivaallinen isänne pyhä on".

Paha syntyi siis vapauden väärinkäyttämisestä ja teki vapaudesta sen vastakohdan. "Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja." Ihminen on maan elävä sielu ja käsittää sen vuoksi koko alemman luomakunnan. Hänen lankeemuksestaan seurasi luonnon lankeemus, kaikkien sota kaikkia vastaan ja kaikki se hirvittävä itsekkäisyys, joka nyt saastuttaa ja surettaa kaikkia eläviä olennoita. Petoeläimiä ja myrkyllisiä kasveja ei ollut paratiisissa. Kuolema seurasi heti kohta lankeemuksen jälkeen. Jumala antoi alastomalle ihmiselle hänen ensimmäiset vaatteensa eläinten nahoista, siis tapetuista eläimistä.

Saatanan, perkeleen, joka on kapinoitsija, murhamies ja valehtelija alusta pitäen, on Kristus voittanut, mutta hänellä on lupa kiusata ja koetella ihmistä tuomiopäivään saakka, koska ainoastaan se, joka on "voittanut", on otollinen tulemaan Jumalan valtakuntaan. Lutherus laulaa: "Kavala, kauhia, On kiivas, kiukkuinen". Ja tämän kavaluuden voima on suurin silloin, kun emme aavista hänen läsnäoloaan tai kiellämme hänen olemassaolonsa. Hänen parhaita temppujaan on se, että hän antaa nauraa ja pilkata itseään, ett'ei kukaan pelkäisi häntä. Kuulosta, ja sinä olet jokaisessa sanassa, jokaisessa itsekkäässä ajatuksessa tunteva hänen käärmeen äänensä sisimmässäsi! Mutta elä pelkää häntä, seiso häntä vastaan, ja hän on pakeneva luotasi: hän on pelkuri, niinkuin kaikki tyrannit. Valvo, rukoile, ja sinä olet paljastava valhettelijan tuhanten valepukujen takaa. "Yksi ainoa sana voi hänet langettaa."

Paha ei ole itsessään mitään. Paha on olemassa ainoastaan sen kautta, että se kieltää hyvän, niinkuin pimeys on olemassa ainoastaan sen kautta, että valoa puuttuu. Ei ole kahta maailman valtiasta, paha ja hyvä, ainoastaan yksi valtias, hyvä. Sillä vastoin tahtoaankin palvelee pahakin Jumalan tarkoituksia, eikä se muuta voi kuin voimattomuudessaan kieltää. Mutta kaikki kieltäminen haihtuu pois omaan tyhjyyteensä. Paha on vaan ohimenevä kohta ajassa ja häviää iankaikkisuudessa.

KAIKKI-YHTEISYYS

Elämä on täynnä arvoituksia. Ensi vuonna, sanoo tilastotiede, tulee tässä maassa tapahtumaan niin ja niin monta tapaturmaa, varkautta, ryöväystä ja murhaa, niin ja niin monet tulevat sokeiksi, kuuroiksi, halvatuiksi, mielipuoliksi, juomareiksi, myrkyttäjiksi, väärentäjiksi, itsemurhaajiksi. Turhaan me vedoten ihmisen vapaaseen tahtoon panemme vastalauseemme, joskaan ei onnettomuutta, niin ainakin rikosta vastaan. Kauhuksemme toteutuvat kaikki nämä ennustukset ja vaikkakin numerot ovat epätasaiset lyhemmiltä ajanjaksoilta, ovat ne aina pysyvät ja säännölliset pitemmiltä. Vähennys yhtenä vuonna synnyttää enennyksen toisena. Kuinka on tämä selitettävissä? Olemme olevinamme vapaita ja huomaamme olevamme luonnon voimain orjia!

Eikä sillä hyvä. Ensi vuonna tulevat nälänhätä, kulkutaudit, sodat, tulvat, maanjäristykset tuhoamaan niin ja niin monta ihmistä. Ensi vuonna tulee niin ja niin monta laivaa joutumaan haaksirikkoon, niin ja niin monta tulipaloa syttymään, niin ja niin monta syntymään ja niin ja niin monta kuolemaan. Pahat ja hyvät, syylliset ja syyttömät joutuvat saman kohtalon alaisiksi. Minkätähden? Niin, minkätähden on kirjoitettu, että Jumala rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen? Onko sitten Jumala julmempi kuin mikään tyranni maan päällä?

Eikä vielä silläkään hyvä: ihminen, esi-isä, on tehnyt syntiä, ja suku sukunsa perästä saa polvi polvelta pitkien aikojen kuluessa kantaa seurauksia hänen synnistään! Ihminen, Kristus, on yksin vanhurskaudessaan täyttänyt Jumalan lain, ja suku sukunsa perästä tulee ikuisiksi ajoiksi osalliseksi hänen vanhurskaudestaan, ne näet, jotka uskovat hänen nimeensä!

Jumala antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille maailmassa. Vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on kätkettynä yhdessä ainoassa sanassa: kaikki-yhteisyys, joka merkitsee kaikkein yhteistä ja keskinäistä vastuunalaisuutta, yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Sama veri, sama liha ja luu, sama henki, sama sielu, samat puutteet ja edut, sama kehitys ja sama tarkoitusperä on maailman järjestyksen kannalta meillä kaikilla. Se on raudankova, kauhea side, rikki repimätön kuparikahle, joka sitoo kaikki ihmiset ilman eroitusta samaan tuomioon.

Me nääntyisimme kaikki tämän taipumattoman kohtalon alle, ell'emme löytäisi kaikkea sovittavaa vastapainoa Jumalan vapaassa armossa, jota eivät mitkään rajoitukset sido. Rakkauden katsantokanta on korkeampi kuin luonnon järjestyksen. Samalla kun suvun kaikki-yhteisyys kietoo meitä synnin ja kuoleman kahleihin, jakavat Jumalan rakkaus ja Kristuksen sovitus korkeampaa oikeutta. Tässä astuu yksilö esiin ja suku väistyy takaisin. Se syyllisyys, joka on meissä kaikissa, on asteettainen syyllisyys, joka riippuu uskosta ja töistä. Mikä ihmeellinen viisaus! Jokainen meistä punnitaan: punnitaan perinnölliset taipumuksemme, voimamme tai heikkoutemme, ympäristömme aina kehdosta alkaen, kasvatuksemme, kohtalomme ja niiden vaikutus aina hautaan saakka, ja niiden mittain mukaan pannaan meidän tiliimme syntiset ajatuksemme ja syntiset tekomme. Toisessa vaakakupissa on Kristuksen sovitus ja ihmisen usko, ja uskokin on pantu asteihin. Uskon mittana on sen vilpittömyys eikä sen voima. Vanhurskaus tuomitsee, armo antaa anteeksi. Lopputuomio lykätään aikain loppuun, mutta luopi se varjonsa jo maalliseenkin elämään.

Miksi nurkua epävapaan luonnonlain taipumattomuutta? Miksi ei kernaammin kääntää kasvojaan siihen armahtavaan rakkauteen, joka tasoittaa kaikki näennäiset vääryydet, vastaa kalkkiin vastaamatta jääneihin kysymyksiin ja antaa aina etsivän, tutkivan, ikävöivän ihmishengen löytää olemisensa tarkoituksen kuivumattomassa alkulähteessään.

SALLIMUS

On jo mainittu, että tilastotiede, joka pitää kirjaa ajan ilmiöistä, lyhyempien ajanjaksojen kuluessa osoittaa paljon epäsäännöllisyyksiä, jota vastoin se näyttää yhä säännöllisempiä tuloksia, kuta pitempi on se ajanjakso, jota tarkastelemme. Kaksikymmen-vuotisesta nuorukaisesta näyttää hänen kulunut elämänsä mutkaiselta, jyrkältä mäeltä; viisikymmen-vuotiaana näkee hän kukkulain ja tasankojen vaihtelevan; seitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana esiintyy kaikki tasankona, koska välimatka tasoittaa kukkulat ja syvänteet.

Historiata kohtaa sama ilmiö sen luodessa katseensa yli vuosituhanten. Kukkulat, jyrkänteet, laaksot ja tasangot kyllä ovat olemassa, mutta katsoja näkee vain meren, jonka aallot haihtuvat kauvas silmän siintämättömiin. Olen nähnyt historiaa esitettävän monelta eri kannalta, ajanjaksolliselta, valtiolliselta, kansalliselta, sivistyshistorialliselta; mutta en ole siinä huomannut maailman johtoa ulkopuolella kristillistä elämän katsomusta. Olen nähnyt aaltoja ja taas aaltoja, mutta en merta. Missä on meri? Missä yhtenäisyys, johtopäätös, johtava käsi? Yksityiskohdat rasittavat ja himmentävät katsettamme. Vähän auttaa, että lopputarkoituksiksi asetamme yleisiä näkökohtia: sivistyksen, jalostumisen, onnen, vapauden, veljeyden. Missä on meillä todistus siitä, että tämä tarkoitus joka hetki vaikuttaa maailman tapahtumiin ja että jokainen näennäinen taantumisaskel kokonaisuuden kannalta katsottuna osoittautuu edistykseksi?

Koetan tuonnempana selittää tätä puhuessani "maailman historian pääpiirteistä". [Esitelmä tästä aineesta, nimeltään "Det providentiela i verldshistorien" kirjoitettiin jo v. 1890 yliopiston 250 vuotis-riemujuhlaan Turussa. Ulosantajan muistutus.] Aine on niin runsas ja tärkeä-arvoinen, että sen voi valaista ainoastaan historia itse.

Koska jokainen ihminen on pienoismaailma, mikrokosmos, ja koska häneen siis sisältyy koko ihmiskunta, uusiutuu maailman hallinto jokaisen yksilön elämässä ja kohtaloissa. Ei ole mitään kohtaa elämässämme, suurta tai pientä, jossa voisimme välttää sen vaikutusta. Vaikea on saada tätä mahtavata vaikutusta sopimaan tahdon vapauteen. Meillä on tässä yksi inhimillisen olemuksen salaperäisimpiä arvoituksia. Filosofia ja sen determinismi ovat purreet hampaansa rikki tähän kivikovaan pähkinään. Antiikin kohtalo ja muhamettilaisten fatalismi tekivät ihmisestä orjan. Ainoastaan kristillinen maailmankatsomus vapauttaa meidät yhdistämällä Jumalan ja ihmisen rukouksessa: "tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa!"

On verrattain helppoa ajatella sallimuksen johtoa suuressa, mutta yhtä helppoa ei ole ajatella, missä johto päättyy pienessä? Taistelussa joudutaan tappiolle, valtaistuin kukistuu, laiva joutuu haaksirikkoon, ystäviä pelastuu hengenvaarasta, sen me kyllä ymmärrämme, se oli niin sallittu, mutta mitä se on, kun jalkani kompastuu, hammastani pakottaa, kun lehti putoaa puusta tai nappi liivistäni? Kristus on sanonut: Teidän hiuksenne ovat kaikki luetut.

Kun on kysymys maailman hallinnosta, täytyy meidän luopua tavallisista käsitteistämme, mikä on pientä ja suurta. Jalka, hammas, lehti ja nappi ovat yhtä hyvin sijoitetut tapausten sarjaan kuin taistelu, valtaistuin, laiva ja ystävän pelastus. Se, mitä me kutsumme sattumaksi, on vain kykenemättömyytemme nähdä yli tapausten syiden ja seurauksien. Putoavalla lehdellä on entisyytensä puun kasvamisessa, maanlaadussa ja vuodenajassa, ja tulevaisuutensa siinä kasvullisuudessa, jota tämä lehti on edistävä, sittenkun se itse on mädäntynyt. Liivini napilla on entisyytensä nappitehtaassa, rihmassa, räätälissä ja siinä, millä tavalla minä kulutan; tulevaisuutensa on sillä siinä, mikä kerran on tuleva tästä napista, kun se on murentunut atoomeiksi. Kaikki tämä on meille yhtä arvaamatonta pienessä kuin suuressakin. Kuka voi sanoa, mikä hedelmällinen kasvullisuus vielä voi versoa pudonneesta lehdestä tai mitä uusia elimistöjä kerran on syntyvä napin atoomeista?

Alentuuko se käsi, joka ohjaa maailmoita, suuntailemaan korttipelin pieniä tapahtumia? Me häpeämme sitä tunnustamasta ja kuitenkin uskovat monet hyvään ja huonoon onneen pelissä, ennakolta määrättyyn myötä- tai vastoinkäymiseen tuhansissa pikku asioissa! Taikausko on vaan uskon irvikuva. Lakkaa hakemasta lukemattomia sommitelmia, joista et koskaan voi saada selkoa, ja etsi sallimuksen johtoa kaikessa, jossa sinulle ja maailmalle näyttää olevan järjellinen merkitys. Käy rauhallisesti levolle köyhänä, neuvotonna ja auttamatonna tietämättäsi, mistä huomenna olet löytävä leivän tai keksivä keinon; isäsi taivaassa tietää tarpeesi.

Mikä suuri tyydytys sinulle tietäessäsi, että on olemassa aina valvova silmä, aina uupumaton rakkaus kaitsemassa tuota aina vaihtelevaa ja ylen heikkoa ihmiselämää!

IHMETEOT

— Se on sitä, joka on ristiriidassa tunnettujen luonnonlakien kanssa tai jota ei niiden avulla voida selittää.

— Kuinka rohkenemme siis epäillä ihmetekoa? Sehän voidaan selittää uuden, vielä tuntemattoman luonnonlain avulla.

— Näytä se ensin tosiasiaksi, niin tahdomme me tutkia sen syitä ja seurauksia.

— Eivätkö raamatun ihmeet ole todistettuja tosiasioita, henkilöiden näkemiä, jotka kahdeksantoista vuosisataa on tunnustanut luotettaviksi?

— Anteeksi, todistajain luotettavaisuutta ei kukaan ole epäillyt, on ainoastaan epäilty heidän ja heidän aikakautensa kykyä oikein arvostella näitä luultuja tosiasioita.

— Mutta jos Jumala on kaikkivaltias, niin voipihan hän jotain tarkoitustaan varten muuttaa luonnonlain tai siksi kerrakseen lakkauttaa sen voiman.

— Ei, hän on luonut ne muuttumattomasti vaikuttaviksi, koska hänen luomakuntansa ilman sitä ei voisi pysyä.

— Siitä, että sama voima muuttumattomasti synnyttää saman vaikutuksen, niin pitkälle kuin kokemuksemme ulottuu.

— Kokemuksemme ei ulotu pitkälle. Olisiko Jumala tässä ainoassa tapauksessa, mitä luonnonlakeihin tulee, rajoittanut kaikkivaltiutensa?

— Olen jo huomauttanut, että ilman sitä tulisi hänen luomakuntansa kukistumaan. Jos aurinko olisi pysähtynyt minuutiksikaan Ajalonin laaksossa, olisi maailman järjestys tullut häirityksi ja koko aurinkokunta olisi romahtanut pirstaleiksi.

— Ei pidä käyttää tieteen raskainta moukaria murskatakseen niin hentoa perhosta kuin on rahvaanluulo. Eikö ole silminnähtävää, että raamattu tässä mainitsee vaan rahvaanluulon? Emmekö sano, että aurinko seisoo kolme päivää yhdessä kohti kevät- ja syyspäivän tasauksen aikana?

— Ahaksen päiväkellosta ja auringosta Ajalonin laaksossa ei puhuta rahvaanluulona, vaan ihmeenä.

— Raamatun ihmeet tarkoittavat aina ihmisten uskoa. Tosiasia on, että Israelin kansa näki illan valkenevan, olkoon syy siihen nyt sitten mikä tahansa, näki siinä ihmeen ja sai rohkeutta voittamaan. On vaikeamminkin selitettävä ihme, johon Vapahtajakin vetoo, nimittäin Joonas merieläimen vatsassa. Ja kuitenkaan ei kertomuksessa (Joon. 2 luku) panna mitään painoa eläimeen, mutta sitä enemmän meren syvyyteen. Sellaista on luettava lapsen uskolla. Ei ole sekotettava pääasiaa sivuasioihin.

— No hyvä. Maailman avaruuden mekaniikka perustuu vetovoimaan, painolakiin. Jos painolaki hetkeksikään lakkautetaan, sortuu koko maailma. Ja kuitenkin sanotaan, että Vapahtaja kulki veden päällä.

— Painolaki, joka on aineen mekaniikka, ei voi sitoa aineetonta henkeä. Jos nyt aineen mekaniikka hetkeksi lakkautetaan joka kerta kun ihminen tai eläin vapaasta tahdostaan nostaa kättä, jalkaa tai siipeä, kuinka paljon nopeammin liikkuukaan henkiruumis? Ja Jumalako olisi sidottu lakiin, joka ei voi sitoa hyönteistä! Tarkistakaa luonnonlakinne korkeamman mittakaavan mukaan! Joka kesä muuttaa aurinko ja kasvikunta veden rypäleessä viiniksi, ja nyt ei Jumala muka olisi voinut jouduttaa tätä muutosta Kanaan häissä! Joka päivä synnyttävät vielä vaillinaisesti tunnetut elimelliset vaikutukset terveyttä tai tauteja; niin, pelkkä ajatus voi tehdä meidät joko sairaiksi tai terveiksi, mutta Jumala ei muka voisi silmänräpäyksessä tehdä sairaasta tervettä! Jokainen kevät herättää eloon kuolleen luonnon, mutta Jumala ei muka voisi herättää kuollutta haudastaan! Kuinka kurjan voimattomaksi teette te tuon Jumalan, jota te teeskennellen kutsutte kaikkivaltiaaksi!

— Niinkauvan kun ei kenenkään ole onnistunut esittää tieteellisesti varmaa todistusta siitä, että Jumala on näkyväisiä tarkoituksiaan varten käyttänyt muita keinoja kuin luonnonvoimia, emme katso velvollisuudeksemme uskoa ihmeitä.

— Hyvä! Onko maailmankaikkeus tieteellisesti todistettu? On. Ovatko sen alku, sen loppu, sen laajuus, sen liikunta, sen keskipiste myöskin todistetut? Eivät. Siis on maailman kaikkeuskin jo ihme. Samaten myöskin luonnonlait, koska me vaan voimme huomata niiden vaikutukset, mutta emme tiedä niiden alkua ja sisällistä olentoa. Samaten ihmishenki. Samaten sinun ja minun persoonallisuuteni. Kaikkialla todistettuja ilmiöitä, mutta vaikuttimet, pohja, alku ja loppu ovat tuntemattomat. Mikä sitten tässä maailmassa lopulta ei ole ihmettä? Me epäilemme todistamattomia tosiasioita, kun kaikki ympärillämme ja me itsekin olemme todistamattomia. Me olemme lasten kaltaisia, jotka tuntevat tien ainoastaan omalle portilleen, mutta rupeavat näyttämään matkamiehelle tietä maailman laitaan. Tunnemme ainoastaan vähäisen murtoman aineen luonnonlaeista ja vielä vähemmän hengen laeista. Tämän päivän keksinnöt voittavat aina eiliset, ja kuitenkin me kirjoitamme lakeja maailman hallitsijalle: tuon hän voi tehdä, tuota ei voi. Suokaa anteeksi: onko tämä järkeä?

Sanokaa: kunnes me voimme nöyryyttää ylpeytemme korkeamman järjen edessä, joka yhtämittaa osoittaa meidän erehtyneen, mutta jota me emme koskaan voi lakata mestaroimasta!

ENKELIT

Käytetään väärin rahvaanluuloa ja kulutetaan sitä niin kauvan, ett'ei lopulta kukaan siihen usko. Ei ole enkelien vika, että jokainen kisälli maalaa niitä seinälle, että jokainen narri sekoittaa niitä kaunopuheliaisuuteensa ja että jokainen keikari häikäilemättä kohtelee niitä kuin mitä muutakin taikauskoa.

Uskon enkelien olemassa oloa, en ainoastaan sen vuoksi, että ne sisältyvät pääajatuksena raamatun kertomukseen maailman luomisesta, vaan koska ne ovat välttämätön rengas älykkäiden olentojen ylenevässä sarjassa. Uskon näkymättömän henkimaailman olemassa oloa, joka kaikkialla ympärillämme täyttää suuren tyhjyyden taivaan ja maan välillä ja jota ilman ei voi ajatella ainaista yhteyttä näiden välillä. Pilkatkoot luonnontutkijat enkelien siipiä ja sanokoot niitä sopimattomiksi kasvannaisiksi — ja kuka voi väittää, että enkeleillä on siivet sentähden, että me kuvailemme heitä lentävinä? Tehkööt vaan filosoofit heistä vertauskuvia tai ruumiittomia ajan aatteita ihmisten mielikuvituksessa. Jos kerran kysymme tieteeltä neuvoa, niin hyväksyn kernaammin seuraavan Godet'n laatiman kehityssarjan, joka määrittelee suvun ja yksilön suhdetta tahdon vapauteen nähden: 1) elimetön luomakunta on suku ilman yksilöitä; 2) elimellinen luomakunta, kasvit ja eläimet, on epävapaa sukuunsa sidottu yksilö; 3) ihminen on suvun yhteydessä oleva vapaa yksilö, jonka tahto on riippumaton; 4) enkelit ovat vapaita, suvuttomia yksilöitä. Ei ainoatakaan näistä renkaista voida jättää pois, murtamatta ankarasti johdonmukaista ajatussarjaa.

Meidän on ajatteleminen jokainen enkeli erikoisena luotuna olentona, jolla ei ole esivanhempia eikä jälkeläisiä. Heidän vapautensa on suurempi kuin ihmisen, koska he eivät niinkuin hän ole sidotut aikaan, paikkaan tai aineelliseen ruumiiseen. Muuten kuvaa raamattu heitä kuolemattomiksi, ruumiittomiksi sukupuolettomiksi palvelijoiksi, jotka ovat määrätyt auttamaan Jumalaa hänen johtaessaan luonnonvoimia ja ihmisten kohtaloita, siis maallisiin tarkoituksiin. Mutta se ei estä, että heidän tehtävänsä ulottuu yli koko maailman-kaikkeuden, joka näkyy siitä, että he ovat Jumalan ylistyksen tulkkia koko luomakunnassa, samalla kun heidän historiansa osoittaa, että he itse ovat kehityksen alaisia. Tämä heidän yhtäläisyytensä ihmisen kanssa selittää myöskin heidän vilkkaan osanottonsa kaikkeen, joka on tärkeää Jumalan valtakunnalle ihmismaailmassa. He surevat ja iloitsevat ihmisten kanssa, auttavat Jumalan valituita heidän taisteluissaan, vaaroissaan ja kiusauksissaan, vastaanottavat heidän henkensä kuolemassa, julistavat maailman tuomion ja ovat sen elonkorjaajia.

Keskenään ovat he jaetut luokkiin, joilla on vähempi tai enempi voimaa ja vapautta. Enkelit esiintyvät ainoastaan maailman-historiallisten tapahtumain aikana, mutta näkymättöminä ovat he alinomaisessa toiminnassa. Enkelien vartiotoimi ja heidän suojeluksensa ilmenee kauttaaltaan maailman historiassa. Olen aivan varma siitä, että ainoastaan epäuskomme ja Jumalasta ja yliluonnollisesta poiskäännetyt ajatuksemme estävät meitä tuntemasta heidän läsnäoloaan useissa elämämme tilaisuuksissa. En ole koskaan nähnyt, en koskaan kuullut yliluonnollisia olennoita, mutta minä olen — samoinkuin monet muutkin — useissa tilaisuuksissa aivan selvästi huomannut heidän läsnäolonsa hämmästyessäni jotain ihmeellistä pelastusta tunnetuista tai tuntemattomista vaaroista tai jotain yht'äkkistä hyvän tai pahan vaikutusta. Sellaiset tilaisuudet jäävät usein huomaamatta. Me kutsumme niitä sattumiksi, mutta maailmanjärjestys ei tiedä sattumista; tai kutsumme me niitä sallimukseksi ja unhotamme nuo tämän sallimuksemme aina toimivat välikappaleet.

Ei voi lukea mitään hellempää ja suloisempaa kuin Kristuksen sanat lapsille: "heidän enkelinsä taivaissa alati näkevät taivaissa olevan isäni kasvoja". Jumala on lapsia niin isällisesti läsnä sentähden, että maailma monine kirjavine vaikutuksineen ei vielä ole ehtinyt tunkea hänen ja heidän väliinsä.

Taivaan ja maan vaiheilla, mutta lähinnä maan ilmakehää, tulee meidän vielä ajatella oleviksi demonit eli pahat henget, langenneet enkelit. Jo nimityksessä "langenneet" on kätkettynä alempi kanta, ja Paavalikin ajattelee heidät asuviksi ilmakehässä. Niinkuin hyvät enkelit ovat kehittyneet korkeampaan vapauteen, ovat pahat kehittyneet orjuuteen. Heitä kuvataan kahleisiin sidottuina, koska he ovat kahlehditut pahuuteen ja itsekkäisyyteen eivätkä voi siitä irrottautua. Vapautettuina hävittäisivät he luomakunnan, mutta heidän on vaan sallittu kiusata, pettää ja hävittää niin kauvas kuin kahletta ulottuu, samalla kun heitä painaa se nöyryytys, että heidän pahatkin ajatuksensa edistävät Jumalan tarkoituksia.

Buddha, spiritismi ja rahvaanluulo sekoittavat kuolleiden henget enkeleihin. Mutta kirjoitettu on, että ainoastaan lapset ja Jumalan lapset kerran tulevat "enkelien kaltaisiksi", niin, jopa tuomitsevatkin (langenneita) enkeleitä. Ei kukaan kuollut voi nousta ylös enkelinä. Enkelit ovat korkeampia luotuja olentoja ilman perhesiteitä, mutta me toivomme kerran vielä voivamme nähdä poismenneet rakkahimpamme ja itse heiltä tunnettaa.

Jos silmämme eivät olisi luodut vain aistilliseen näkemiseen, jos me voisimme ajatuksen silmällä nähdä sitä, mikä nyt on meille näkymätöntä, niin tulisimme havaitsemaan jotakin, joka muistuttaa tomuhiukkasia valaisevaa auringon sädettä hämärässä huoneessa. Näkisimme yht'äkkiä ilmassa ympärillämme vilisevän lukemattomia eläviä ja alati liikkuvia olennoita; keksisimme kaikkialla enkeleitä ja pahoja henkiä häärimässä määrätyissä tehtävissään, ja heidän seassaan harhailevia, vielä unen horroksissa olevia olennoita, jotka äskettäin vielä ovat olleet maan päällä. Samaten kuin joka hetki hengitämme bakterioita, aavistamattakaan niiden olemassa oloa, vaikka ne vaikuttavat joko vahingollisesti tai hyödyllisesti ruumiiseemme, niin huomaisimme me myöskin ihmeeksemme, että suuri osa siitä, jota me luulemme joko satunnaisiksi vaikutuksiksi tai oman tahtomme vapaiksi teoiksi, todellisuudessa onkin noiden näkymättömien olentojen vaikutusta, jotka lähenevät ja hallitsevat meitä kukin lajinsa mukaan, ollen hyviä, jos me itse hyviä ollen olemme heidän kaltaisiaan, tai pahoja, jos me lähenemme heitä pahoine ajatuksinemme tai taipumuksinemme. Me näkisimme silloin alinomaisen eri vaikutuksien kilpailun. Meidän täytyisi luopua osasta toimintavapauttamme menettämättä kuitenkaan omaa päättämisoikeuttamme. Me tulisimme vissiin määrään saakka säilyttämään vapautemme ja seuraamaan tai vastustamaan heitä, mutta se hetki voisi tulla, jolloin me kadottaisimme vastustusvoimamme ja vaipuisimme orjina tottelemaan meitä voimakkaampia himoja. "Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja". Mutta me oppisimme myöskin avonaisin silmin paremmin vaarinottamaan järjellisten olentojen vapautta. Me näkisimme niinkuin Elisan palvelija Dothanissa taivaan sotalaumain loistavissa tamineissa puolustavan meitä pahan vaikutuksia vastaan.

Hyvä on, että me heikot olennot, jotka helposti horjumme ja helposti kaadumme, emme ole yksin tässä koettelemusten maailmassa.

Daniel antaa meidän uudella tavalla tutustua enkelien salaperäiseen tarkoitukseen. Hän esittää heidät joukkopersoonallisuuksina, maailman historian eri kansain edustajina, Persian ruhtinaana, Median ruhtinaana. Enkeli muuttuu siinä kansan pääominaisuudeksi, kansanhengen ilmestysmuodoksi persoonallisuutena, suojelusenkelinä. Se kuuluu meistä itämaiselta tarulta, mutta saa toisen merkityksen, kun muistamme, mikä voima on aatteiden yhdynnässä. Kun useita yksilöjä, erittäinkin suuria kansanpaljouksia yhdistää rukous, laulu, kauhu, henkinen kulkutauti, uskonnollinen heräys, harhaoppi tai ajan kysymys, jota tavallisesti kutsumme ajan hengeksi, voipi se levitä hämmästyttävällä nopeudella ja voimalla. Me sanomme: se on aate! Niin, mutta tämä aate muuttuu toimiessaan maailman historiaksi.

TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA

Tuhatvuotinen valtakunta on ensimmäisten kristittyjen lohduttava toivo siitä, että, yhtä varmaan kuin heidän rakastettu herransa ensitulemisensa aikana astui maahan köyhänä ja halpana palvelijan haamussa, yhtä varmaan kuin hän silloin kärsi kiittämättömyyttä, pilkkaa ja ristin kuolemaa, yhtä varmaan on hän kerran palaava kuninkaallisella kunnialla taivaan pilvissä ja paneva kaikki vihamiehensä astinlaudakseen. "He saavat nähdä, ketä ovat pistäneet." Maailman tuomio ja loppu eivät tule, ennenkun tämä Herran toinen tuleminen on sitä ennen tapahtunut.

On paljon juutalaisuutta tässä käsityksessä — kosto, hyvitys, voitonriemu, Israelin voitto ja Jerusalemin asettaminen maailman pääkaupungiksi. Herran apostolit tulevat istumaan kahdellatoista valtaistuimella ja tuomitsemaan Israelin kahtatoista sukua. Zebedeuksen poikain julkea rukous kunniaistuimesta ja Esaian kaunis ennustus ikuisesta rauhasta tulevat toteutumaan jo ajassa, sillä missä ovat ihmiset maailman lopussa?

Mutta kuka ei samalla tässä käsityksessä tunne syvää ja liikuttavaa, koko ihmiskunnan rinnasta nousevaa huokausta? On ikäänkuin itkevät, autioille poluille eksyneet lapset näkisivät kaukaa pimeässä yössä valonsäteen tuikkavan kotoaan. Niin paljon kärsiviä, kuolevia, etsiviä, hapuilevia sukupolvia oikeutta huutamassa, niin monta vuosisataa pisaroina häviämässä iankaikkisuuteen, eikä vielä sittenkään näy mitään loppua maailman murheista! Vuosituhannet odottavat, mutta yhä näyttää rauhan ja rakkauden aikakausi olevan yhtä kaukana kuin ennen! Onko Jumala siis lupauksensa unohtanut? Ei, hän on luvannut uskollisilleen sabbatin levon jo ajassa, ja hän on sen heille antava. "Niin, tule, Herra Jeesus!" Ja tuo rakastettu, hartaasti toivottu vastaa: Katso, minä tulen pian ja palkkani tulee kanssani!

Milloin on hän tuleva, lohduttaja, kaikesta pahasta pelastaja? Ennustukset ovat hämärät ja näennäisesti ristiriitaiset, ovat kaukaisia maisemia ja muodottomia kuvia. Vapahtajan sanoissa (Math. 24) ovat tuhatvuotinen valtakunta ja maailman loppu asetetut kohta jälkeen Jerusalemin hävityksen roomalaisten kautta. Apostolit odottivat Herraa jo eläessään. Kautta vuosisatojen ovat ennustajat ajan merkkien mukaan, Danielin ja Johanneksen Ilmestyksen mukaan, puhuneet tästä pikaisesta tulemisesta ja tuskin on yksi ajan määräys osoittautunut vääräksi, kun jo toinen osoittaa lähimpään tulevaisuuteen. Kaikista uusin puhuu huhtikuusta 1898. Eräs englantilainen lady on kutsunut Vapahtajata asumaan talossaan Lontoossa ja sisustaa nyt huoneitaan mitä komeimmalla tavalla häntä vastaan ottaakseen.

Mitä on meidän kaikesta tästä ajatteleminen? Onko meidän kuunneltava haaveilijoita, jotka alinomaa näkevät Ihmisen pojan merkit taivaalla? Tai onko meidän uskominen uutta teologiaa, joka koettaa päästä ihmeellisestä ennustuksesta selittämällä, että tuhatvuotinen valtakunta ja maailman tuomio ovat jo osittain toteutuneet maailman historiassa? Mutta Herra sanoo, että hän on tuleva niinkuin salama, niinkuin varas yöllä, kun häntä vähin odotamme. Pois kaikki ajan laskut ja kaikki selitykset! Meidän on otettava vaaria merkeistä, odotettava häntä jo tänään ja odotettava yhä edelleen, vaikka hän viipyisikin kymmeniä tuhansia vuosia! Meidän ei ole tultava kärsimättömiksi, vaikka merkit meidän aikanamme tulevat yhä selvemmiksi, vaikkakin vastakohdat käyvät yhä räikeämmiksi, vaikkakin esiriput lankeavat haudan ja tulevan elämän salaisuuksien eteen, vaikka kehitys suin päin liukuu viettävätä pintaa ja vaikka ihmiskunta puolen vuosisadan aikana on saanut luonnon voimia enemmän valtaansa kuin ennen puolen vuosituhannen. Meidän tulee odottaa, odottaa ja valvoa ja katsoa, ett'ei öljy lampuissa sammu, ennenkun ylkä tulee. Hän tulee kyllä, tulee yhtä varmaan kuin aamu seuraa mustaa yötä ja pilvet jo punottavat idässä!

Mutta ne, jotka silloin elävät, saavat nähdä mullistuksen, josta meillä tuskin voi olla käsitystäkään. Ensimmäinen ylösnousemus kutsuu Jumalan uskollisimmat uuteen kirkastettuun elämään maailmassa. Elävät tapaavat jo kauvan sitte kuolleita, kaikki maallinen hallitus lakkaa, kaikki maalliset asiat henkevöityvät ja luonnonelämän ja henkielämän väliset aidat katoovat. Meillä ei ole mitään kokemusta semmoisesta, mutta me voimme käsittää, että se uusi ihminen, joka silloin asuu maailmassa ja on saavuttanut historian lopputarkoituksen, on kohotessaan myöskin nostava alemman ja alimman luomakunnan lankeemuksen kirouksesta ja aineen orjuudesta vapauteen ja uuteen ja korkeampaan olemukseen. Mitä toiveita! Mikä unelma! sanovat toiset. Olkoon vaan unelma, niinkuin tämä elämä on unelma, josta me heräämme iankaikkisuuteen: Onnelliset ne, jotka hiljaisuudessa odottavat! Herra kysyy: "Kun Ihmisen Poika tulee, onko hän vielä löytävä uskoa maailmassa?" Oi, tule, Herra Jeesus, ja kohtaa meitä uskossamme!

TUOMIO JA MAAILMAN LOPPU

Buddhaopin sielujen vaellus, jonka mukaan on olemassa yhä jatkuva sarja maallisia, aineeseen kytketyitä olemusmuotoja, on loppumatonta kidutusta Kristuksen oppiin verraten, että me kerran kuolemme ja sitten tulemme tuomiolle. Buddhan oppi särkee hengen yhteyden tuhansiin toisistaan tietämättömiin pirstaleihin. Meistä näyttää siltä kuin sielujen vaellus paljastaisi perittyjen taipumusten ja ennen aikojaan keskeytyneiden olemusmuotojen selittämättömät arvoitukset. Mutta se olento, joka kerran oli kivi, kerran heinänkorsi, kerran sammakko, kerran krokodiili tai ihminen, oli jokaisessa näissä olemuksensa muodoissa eri olento. Se koettelemus, jota tällä tarkoitetaan, ei ole enää itsetietoinen oman itsensä koettelemus, vaan kokonaan riippuvainen olemisehdoistaan ja ulkonaisesta ympäristöstään. Buddhan opilta puuttuu kristinopin kaksi ruhtinaallista aateluskirjaa: jumalankuva ja ihmishengen vapaa itsensä määrääminen.

Ei mikään ole elämässä niin varmaa, ei mikään yön ja päivän tavoin seuraa toistaan niin täsmälleen kuin tuomio seuraa rikosta. Tuomio seuraa ihmiskuntaa, tuomio kansoja, tuomio joka ihmistä hänen itsensä tähden, tuomio ajatuksia, sanoja ja tekoja, tuomio kaikkea elämää, joka vapaan tahtonsa avulla voi valita hyvän ja pahan. Ne, jotka kevytmielisesti ajattelevat Jumalan kaikkea anteeksi antavaksi Jumalaksi, joka peittää kaikki sokealla rakkaudellaan, eivät ole lukeneet maailman historiaa eivätkä tarkastaneet elämää ympärillään eivätkä omia kokemuksiaan. Tuomion täytyy seurata joka rikosta, muuten ei olisi mitään pyhää ja vanhurskasta Jumalaa, ainoastaan tuomio vanhurskaudessa ja tuomio armossa. Nykyisyys todistaa siitä joka hetki; mutta jos me etsimme todistusta menneisyydestä, tapaamme me sen kansan, joka muodostaa maailman historian keskustan, Juudaan kansan, ja joka vielä tänäkin päivänä todistaa tuomion vanhurskautta ja yhtä varmasti on kerran todistava lupauksen armosta.

Noiden tuhannen vuoden jälkeen, jotka Kristuksen valtakunta on oleva olemassa maan päällä, katoavat kaikki ajan määräykset hämärään kaukaisuuteen. Onko tuomiota ja maailman loppua odotettava heti tämän tuhatvuotisen valtakunnan loputtua tai onko niiden välillä vielä oleva aika, joka on täynnä taisteluja ja mullistuksia, siitä väitelkööt eri raamatun selitykset. Yksi asia on vaan varma, se, että kaikki yritykset selittää ennustuksia jo osaksi maailman historiassa toteutuneiksi, ovat turhia vääristyksiä. Nimittäkää jo päättyneitä aikakausia tulevain tapahtumain kuvastuksiksi tai kutsukaa niitä maailmanhistorian logiikaksi, sen me kyllä ymmärrämme, mutta elkää juljetko kieltää ilmoitetun sanan todistusta aikain päättymisestä!

Se on Anti-Kristus, synnin ihminen, joka viimeisinä aikoina on nouseva kaikkea vastaan, jota vielä pidetään pyhänä maailmassa, ja jonka jo Johannes oli tuntevinaan, se on hän, joka on johtanut raamatun tulkitsijat harhaan, Hänellä on voinut olla edeltäjiä; Muhamettia, Paavia, Napoleon I:stä (Apollyon) on pidetty Anti-Kristuksena, — tai olkoon hän personoitu synti, Jumalan pilkka, aikain epäusko, mutta hänet kuvataan kuitenkin siksi varmasti persoonallisena, että hänen täytyy olla joku vielä tuntematon henkilö. Godet sanoo nerokkaasti: Anti-Kristuksen täytyy olla juutalaisen. Tuo valittu kansa, joka ristiinnaulitsi Kristuksen, on ainoa, joka voi synnyttää hänen täydellisen vastakohtansa.

Raamattu käyttää voimakkaita sanoja niistä tapahtumista, jotka käyvät edellä ja valmistavat maailman loppua. Taivaan voimat vapisevat, tähdet putoavat, vuodet pakenevat, maa kääritään kokoon kuin vaate, kansat kuihtuvat, kuolleet nousevat ylös. Kaikki tapahtuu yhtäkkiä ja odottamatta tulen kautta eikä, niinkuin nyt kuullaan kamariviisaiden ennustavan, siten että vedet kuivuvat ja auringon valo vähenee, kunnes kaikki elämä jäätyy niinkuin kuussa. Lähempänä raamattua on yhteentörmäyksen mahdollisuus maan ja jonkun pyrstötähden kanssa, jota mahdollisuutta tähtitiede ja fysiikka eivät uskalla kieltää. Onhan maailman avaruus täynnä kosmillista tomua, murskautuneiden maalimain pirstaleita, jotka kerran ovat olleet, mitä meidän maamme nyt on, ja ennustavat sen kohtaloa.

Tavallisesti käsitetään maan loppu maailman kaikkeuden loppuna. Mutta raamatun käsitys käy selville sen ennustuksesta, että nykyistä maata seuraa uusi taivas ja uusi maa, "joissa vanhurskaus asuu". Kirkastettu ihmishenki muuttuu uuteen ja korkeampaan olemukseen jollekin taivaankannen loistavista auringoista, joissa kaikki on valoa Jumalan kirkkauden loisteessa. Vaan eivät nämäkään auringot ole ikuisia, niillä on aikansa ja ne katoovat väistyäkseen vielä täydellisempien luotujen tieltä, ja niin voimme me ajatella uuden siirtymisen maailmasta maailmaan, kirkkaudesta kirkkauteen. Mutta ei mikään ajallinen ja aineellinen asia sovellu täysin ikuisuuden aatteeseen. Ja niin pysähdytään lopulta siihen tuntemattomaan, näkymättömään, aineettomaan keskustaan, jota kaikki kappaleet kiertävät ja joka ei voi olla mikään muu kuin kaiken luomakunnan alkulähde, ikuinen henki, Herra Jumala.

Mikä syvyys maailman tuomiossa, jommoisena Kristus esittää sen Math. 24 luvussa! Ei mitään varsinaista rikosta panna kadotettujen syyksi, ainoastaan laiminlyöminen; ei mitään varsinaista hyvettä lueta autuaitten ansioksi, ainoastaan rakkauden käskyjen täyttämys. Sisäiseen ytimeensä keskitettyinä todistavat nämä tuomiot vaan itsekkäästä epäuskosta tai uhrautuvasta uskosta. Sielun taipumus Jumalaan tai hänestä pois jää ratkaisevaksi. Ja toinen kuolema, täydellinen tyhjyys on toivottomain armo. Siis kuitenkin armo viimeiseen saakka. Mitä muuta voidaan vaatia rakkauden Jumalalta? Armoa elämässä, armoa kuolemassa ja armoa tuomiolla, kaikki, kaikki, vaan vanhurskautta ja armoa!

MAANPALLO MAAILMANKAIKKEUDESSA

Kristitty, joka takertuu vanhaan uskoon siitä, että maa ja ihminen ovat maailman keskipiste, pyörii maailman kanssa kehässä itsensä ympäri eikä pääse koskaan vapaaksi. Epäilijä, joka on vapautunut kaikesta uskosta keskustaan, ei myöskään löydä kehää, vaan suistuu haparoivana toivottomaan kaokseen. Vapautta on vaan äärettömässä avaruudessa, mutta sillä täytyy olla kiinnekohtansa Jumalassa, jossa kaikki rajat ja kaikki mitat katoavat.

Mikä hyppäys uskon tutusta, kodikkaasta maailmasta käsittämättömään, kauhistuttavaan tuntemattomuuteen! Mitä jää jälelle kristinopista, kun maa on alennettu mitättömäksi saareksi äärettömässä maailman meressä ja ihminen katoavaksi tomuhiuteeksi äärettömässä luomakunnassa? Eikö Kopernikus ole suistanut Kristusta valtaistuimeltaan?

Iisakki Newton ja monet suurimmat luonnontutkijat ovat vastanneet tähän kysymykseen kieltävästi, ja kuitenkin on mahdotonta kieltää Kopernikuksen järjestelmän kristinuskoa vastaan tekemien väitteiden merkitystä. Se saa monet omattunnot levottomiksi ja on kolmensadan vuoden kuluessa ollut uudenaikaisen epäuskon päälinnoitus, jota näyttää olevan vaikea, jopa mahdotonkin hävittää.

Ensiksi on huomautettava, että aseet ja taistelutanner ovat erilaiset. Kristityt tunnustavat tieteen tuomio-oikeuden kaikissa niissä asioissa, jotka kuuluvat tiedon piiriin, mutta vaativat itselleen samaa tunnustusta hengellisissä elinkysymyksissä. Tiede on rajoitettu, usko rajoittamaton. "Luonnollinen ihminen ei tajua mitään siitä, mitä Jumalan henkeen kuuluu."

Olen jo huomauttanut, että usko ja tieto eivät ole vihollisia, eivät ole sovittamattomia; ne täydentävät toisensa, ne sisältyvät toisiinsa. "Me tiedämme, ketä me uskomme." Järjellinen tieto sisältyy uskoon todistettuna, sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman todistuksia tieteen selviöihin.

Asettukaamme hetkeksi uskon ulkopuolelle tieteen alalle tutkiaksemme sitä kristinuskoa hävittävää tulosta, joka muka on seurauksena Kopernikuksen järjestelmästä.

Miten kieltää tämä järjestelmä kristinuskon? Siten, että se siirtää maan, ihmisen ja maailman vapahtajan luomakunnan keskeltä sen kaukaisimpaan kolkkaan.

Missä on tämä todistettu? Missä on keskipiste? Missä on kehä? Missä on kolkka? Ensimmäinen tosiasia on ääretön, rajoittamaton avaruus. Toinen on aurinkokuntain ja kaikkien taivaankappalten liikunta eteenpäin, josta loogillisella välttämättömyydellä seuraa kolmas: tuntematon maailman keskusta, jonka ympäri kaikki kiertää. Ja nämä kolme tulosta johtavat yhtä suurella loogillisella välttämättömyydellä neljänteen, nimittäin maailmankaikkeuden keskinäiseen kaikki-yhteisyyteen kaikissa sen osissa.

Onko näissä tieteen havaannoissa mitään, joka kieltää kristinuskon? Emmekö päinvastoin näe niistä Luojan kaikkivaltiutta ja viisautta, suurenmoista kehityssarjaa, yhteistä syyllisyyttä, tuomiota, armoa ja koko maailmankaikkeudelle yhteistä pelastusta, joka kaikki on kuin kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu tähtitaivaaseen? Miten olisi siis Kopernikus kieltänyt Kristuksen?

Siten, että hän on siirtänyt pelastuspaikan pieneen, vähäpätöiseen taivaankappaleeseen, joka tahdottomasti seuraa toista, mahtavampiin taivaankappaleihin verrattuna vähäpätöistä aurinkoa. Maailman vapahtajako olisi astunut alas noin katoavan pieneen paikkaan luomakunnassa? Ihmiskunnanko syyllisyys ja pelastus vaikuttaisi koko luomakuntaan? Mahdotonta!

Voi sinuas epäusko, sinä pieni pullisteleiva sammakko, sinä lankeat samaan ansaan kuin se esi-isäimme lapsellinen usko, joka tahtoi pitää maata kaiken keskustana! Sinä et usko, sinä vaan mittaat. Ja millä sinä mittaat? Samalla mitättömällä maallisella mittapuulla, jolla turhaan olet koettanut mitata taivaanavaruuksia ja jonka tuhat kertaa olisi pitänyt vakuuttaa sinua omasta riittämättömyydestäsi. Mikä on luomakunnassa pientä ja mikä suurta? Mikä ero on sekunnin ja vuosituhannen välillä? Mikä on suurempi ja mikä pienempi: aurinko, joka on 324,000 kertaa maata suurempi vai tuo pieni bakterio, jota täytyy suurentaa 5000 kertaa, ennenkun näemme sen tuskin näkyvänä pisteenä? Mene, mittaa äärettömyys ja sano sitten, että maa ei ole mitään, niinkuin aurinko ja niinkuin kaikki tunnetut suuruudet eivät ole mitään, mutta elä puhu tämän kurjan verrannollisen mittapuusi turvissa maan pienuudesta!

Usko tuntee muitakin henkiolentoja kuin ihmisen, mutta ei tiedä muiden taivaankappalten asukkaista. Tiede tietää yhtä vähän ja saa tyytyä mahdollisuuksien laskemiseen. Suurissa tulipalloissa ei voi ajatella olevaksi mitään elimellistä elämää. Raamattu ja historia osoittavat, että Jumala käyttää suuria joukkoja pienten kehityksen pohjana ja että hän mielellään viljelee niitä tarkoitustensa välikappaleina. Todenmukaista on, että elimellinen elämä ja äly ainoastaan kiertotähdissä löytävät olemisensa ehdot.

Myönnä aluksi todeksi, että Kopernikuksen järjestelmä ei mitään vaikuta kristinuskoon! Tämä järjestelmä on löytänyt ihmeellisen avaimen maailmankaikkeuden koneistoon, mutta se on vasta alullaan eikä ole vielä läheskään sanonut viimeistä sanaansa. Sen vastaiset keksinnöt tulevat näyttämään uusia, vielä aavistamattomia yhtymäkohtia kristillisen maailmankatsomuksen kanssa. Jo nyt myönnetään, ett'ei mikään estä valonsädettä, joka leimahti Jerusalemissa Kristuksen ristinpuusta sinä ja sinä päivänä, jatkamasta vielä tänäkin päivänä matkaansa läpi avaruuden. Spektraalianalyysi tutkii muiden säteiden kanssa taivaankappaleita ja jatkaa suurien keksintöjen tekemistä maailmojen yhteydestä. Yksi olettaminen tunkee tieltään toisen. Miksi vaihtaisivat kristityt varman uskonsa näin epävarmaan tietoon?

IHMINEN MAAILMANKAIKKEUDESSA

Jos on katsottava turhamaisuudeksi, että ihminen luulee olevansa luotu Jumalan kuvaksi, annettakoon se hänelle anteeksi sentähden, että hän tuntee ainoastaan alhaisempia, itsensä alapuolella olevia elimistöjä, joihin hän voi verrata itseään. Hän hakee korkeampaa vertauskohtaa, mutta löytää yläpuolella itseään ainoastaan Jumalan. Kun ei hänellä ole mitään aavistusta Jumalan persoonallisesta muodosta, olettaa hän väärinkäsitetyn ilmoitetun sanan johdosta, että hänen oma muotonsa on jälkipainos Jumalan muodosta, vaikkakin äärettömästi pienennettynä. Mutta ilmoitettu sana ei voi tarkoittaa ulkomuotoa. Jumalan kuva ihmisessä on käsitettävä henkisesti ja ajateltava älyllisesti, vapaalla tahdolla, omallatunnolla, kehityksen mahdollisuudella ja kuolemattomuuden elon siemenellä varustetuksi hengeksi. Ihminen luulee kuitenkin oman muotonsa täydellisemmäksi ja kuvaa sen vuoksi Jumalan ja enkelit inhimillisissä muodoissa, varustaen kuitenkin enkelit siivillä, koska hän ajattelee heidät lentäviksi.

Hän ei tyydy kuvaamaan Jumalaa ainoastaan ihmisen muotoisena, hän antaa hänelle myöskin ihmisen ajatuksia, sanoja, tunteita, haluja ja himoja. Nauramme Homeron jumalille, jotka aseilla varustettuina käyvät taistelemaan kuolevaisten rivissä, mutta mitä on vanhan testamentin vihastuva, vihaava, kostava ja julma Jumala muuta kuin ihmisen kuva. Ne ovat lasten käsityksiä ja lasten lauseita sellaiset, että Mooses näki Jumalan selän. Vähitellen muuttuu Jumala rakastavammaksi ja henkisemmäksi olennoksi, kunnes Kristus, samalla kun hän selvyyden vuoksi käyttää inhimillisiä vertauksia, nimenomaan sanoo: Jumala on henki ja tahtoo, että häntä on palveltava hengessä ja totuudessa.

Emme tapaa mitään olentoa maailman-kaikkeudessa, johon voisimme verrata itseämme. Me voimme lapsellisten esi-isäimme tavoin ajatella olevamme luotujen olentojen ensimmäisiä tai voimme me niinkuin pessimistit pitää itseämme epätäydellisimpinä. Luultavinta on, että olemme väliasteessa meitä korkeampien ja toisten meitä alempien olentojen välillä. Jo Herder huomautti, että maamme on keskellä aurinkokuntaa, josta seuraisi, että olemme kehittyneempiä kuin nuoremman Venustähden asukkaat ja kehittymättömämpiä kuin Marsin, joka on vanhempi kuin maanpallo. Asukkaista juoksevassa tilassa olevalla Jupiterilla ja kaukaisemmilla kiertotähdillä, kiintotähdistä puhumattakaan, ei meillä ole mitään käsitystä. Vertaamalla maanpalloa niihin joudumme ajattelemaan, että kaikki taivaankappaleet ovat, ovat olleet tai tulevat olemaan asutut. Mutta varmaa se ei suinkaan ole. Meistä näyttää mahdottomalta, että auringossa ja pyrstötähdissä voisi olla eläviä olentoja. Tuo suuri määrä hengetöntä maailman avaruudessa harhailevaa tomua on ehkä tarkoitettu synnyttämään uusia taivaankappaleita tai ylläpitämään aurinkojen lämmön säteilyä. Kuka sanoo, ett'ei avaruuksissakin ole erämaita?

Kuuta arvellaan asumattomaksi, ilman vettä ja ilmaa, ikäänkuin meidän uteliaisuutemme kiusaksi. Tähän olettamiseen ei meillä ole muuta todistusta kuin maassa eläväin elimistöjen tarpeet. Vaan kuka sanoo meille, ett'ei elämää voi olla ilman vettä ja ilmaa? Ollen lähin naapurimme kuun jälkeen on Marstähti joutunut uusimpain tutkimustemme esineeksi. On luultu siellä huomattavan järjellisten ihmisten mietittyjä töitä, kanavia; haaveillaan liikeyhteyden aikaansaamista mittausopillisten kuvioiden tapaan tehtyjen merkkitulien avulla. Ei mikään ole mahdotonta. Spektraalianalyysi osoittaa, että aurinkokuntamme aineelliset osat ovat, muutamia vielä tuntemattomia aineita lukuunottamatta, samat kuin maanpallon ja viittaavat yhteiseen alkuperään.

Ollen maailman kansalainen voi ihminen vedota eräihin yhtäläisyyksiin maailman-kaikkeuden kanssa. Hänen päänsä on pallonmuotoinen samoin kun taivaan kappaleet, hänen kiireensä on kuin taivaan kupukansi. Jos oletamme kiekuran liikunnan perusvoimaksi, tapaamme ihmisessä sen pehmoset aaltoviivat. Ihmisen silmissä tuikkaa tähtien valo. Veren kulku sydämmeen ja sieltä pois muistuttaa vetovoimaa ja taivaankappalten liikkeitä. Ihmisen ajatus on samoinkuin maailmankaikkeus riippumaton ajasta ja paikasta. Ihmishenki on syvyyteensä ja liikevoimaansa nähden sukua äärettömälle maailman avaruudelle ja hakee vaistomaisesti jotain kiintonaista paikkaa lepoa löytääkseen. Näihin vertailuihin nähden tuntuu hiukan köyhältä, johtaa ihmisen elimistöä alemmista ja alimmista olemusmuodoista. Lähintä puuttuvaa rengasta ihmisestä apinaan, hännällistä ihmistä, ei valitettavasti ole löydetty, yhtä vähän kuin on löydetty tuota luultua alkulimaa, protoplasmaakaan.

Miksi ei tahdota tunnustaa ihmistä vapaaksi luoduksi olennoksi? Miksi tahdotaan sitoa hänen olemistaan alempain elimistöjen asteettaiseen kehitykseen? Eikö hänellä maallisessa ruumiissaan jo ole tarpeeksi tomua ja katoavaisuutta? Miksi vielä kytkeä hänen vapaa henkensä aineen kehityssarjaan? Olen nähnyt erään kirjan kansikuvan, jossa tahdotaan todistaa, että koiran ja ihmisen sikiöt ennen syntymistä ovat hiuskarvalleen toistensa näköiset. Miksi unohti tekijä liiallisessa ujoudessaan varoittamasta luontoa? Olisihan luonto voinut yhtäläisyyden eksyttämänä tunnustaa koiran herrakseen ja haltijakseen.

Oi sinua ihmeellinen ihmisolento, joka kukistat maan ja mittaat taivaat, kuinka ylpeilisitkään sinä voimistasi, jos et samalla olisi turvaton lapsi, joka kantaa aarteensa hauraassa saviastiassa, minkä tuulenpuuska voi maahan murskata! Ihminen on kuin kukkanen kedolla; kun tuuli sen yli puhaltaa, ei se enää ole siinä, eikä tunne enää paikkaansa. Mutta Herran armo kestää suvusta sukuun niille, jotka häntä pelkäävät.

VALO

Niin, minä rakastan sinua, taivaan puhdas valo, Jumalan ihanuuden loisto, joka valaiset maat ja rakennat sillan maailmain välille. Ei mitään säihkyviä jalokiviä, ei mitään vartiotulia, ei palatsien sähkötulia, ei sammuvia ilotulia, ei mitään näyttämön valaistuksia, ei revontulten kalpeaa loimua, ei edes salaman terävää säilää, joka lävistää ukonpilven, voi verrata sinun hyödylliseen valoosi. Ainoastaan talviyön korkea, aavisteleva tähtitaivas vetää vertoja rauhalliselle kauneudellesi. Rakastan kirkkaita värejäsi nähdessäni niitä sateenkaaren vivahduksissa, aamun ruskossa tai auringon laskiessa kullan kirkkaana meren helmaan. En tiedä mitään komeampaa kuin on musta pilviseinä idässä, laskeva, kirkas aurinko lännessä ja niiden välissä vihertelevä maisema, jonka yli vaakkuu mustaa pilveä vasten välkkyvä valkea kalalokki. Sameat värisekoituksesi, tuhkanharmaat pilvet ja untelot usvasi eivät ole minua varten. Aamuhämärä on minulle rakas, koska se odottaa aamua, mutta iltapuhde vaikuttaa minuun kuin surullinen hyvästin heitto. Rakkaampi on minulle pimeimmillään oleva yön varjo ja minä tiedän, ett'ei se voi enää mustemmaksi muuttua, vaan että sen helmasta on puhkeava syntymätön valo. Yö on luomakunnan äiti, samoinkuin jouluyö on Vapahtajan syntymähetki, mutta ainoastaan sentähden, että kaikki korkeampi elämä syntyy kuolemasta, kaikki pysyvä ilo syvästä surusta ja kaikki taivaallinen toivo toivottomasta nykyisyydestä, josta kaikki toivo näyttää kadonneen. Yön ja päivän vaihtelu tuottaa lepoa silmälle ja tyydyttää sydämmen häilyväisyyttä. Emme rakastaisi valoa, ell'emme pelkäisi pimeyttä. Napaseutujen naapurit ovat saaneet suuren lahjan, kun heille on annettu keskeytymätön pitkä päivä ja pitkä yö.

Vastakohtain voima on täällä herättänyt kiihkeän elämän halun, jota päiväntasaajan mailta puuttuu. Voima näkyy nukkuvan talviyössä, mutta sen tarmo on kevätauringon herättämänä kykenevä vuoria murtamaan. Ikävöiden tähystelee pohjoismaalainen tammikuussa ensimmäistä aamun valoa, hänen sydämmensä heltyy ensimmäisen tähden ilmestyessä loppupuolella heinäkuuta, sittenkun taivaan kauniit lyhdyt ovat olleet kolme kuukautta kadoksissa!

Valo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren. Kaikki aineelliset kappaleet: maa, vuori, ilma, vesi, metsä, kasvit, eläimet ja ihminen ovat alkujaan itsestään loistavia. Se on vaan meidän silmämme, joka voi tajuta niiden nyt heikontunutta valoa. Mutta se esiytyy välistä siellä, missä emme olisi sitä aavistaneetkaan, ilmassa, vedessä, lahossa puussa, eräiden eläinten fosfori-välkkeessä ja uudempien havaintojen mukaan myöskin ihmisen silmässä, sormenpäissä ja sydänalassa. Sähkövalo ei ole muuta kuin keskittynyttä, kaikissa kappaleissa piilevää valoa. Se on ollut voimakkaampaa kiertotähtien aikaisempina aikoina ja sitten vähentynyt. Tiede on nyt osoittanut oikeaksi, että Moos. 1: 3:n valo luotiin ennen kun auringon säteet tunkivat läpi sumujen sakeuden; alkuaikain jättiläismetsät kasvoivat sähkövalossa. Fysiikan unelma, että kaikki punnitsemattomat aineet: valo, lämpö, sähkö, magnetismi ovat ainoastaan eri ilmauksia samasta alkuvoimasta, alkaa yhä enemmän toteutua. Ja kun kaikesta tästä syntyy liikettä ja voimaa, on niinkuin olisi meidän täten suotu kurkistaa luomisen äärettömään koneistoon ja me näkisimme kellon yhden ainoan ponnistimen panevan liikkeelle lukemattomia vaihdepyöriä.

Optiikan nerokkaat keksinnöt — valoaaltojen heijastus, imeytyminen, yhdyntäsekoitukset, taittumiskulmat, valopaino, napautuminen, värispektrumit, kiinnitys valokuvauksessa — ovat kaikki tieteen kauneimpia tuloksia, ja kuinka paljon on kuitenkin vielä selittämätöntä! Kuinka nähdä, kuinka tuntea tuota eetteriä, joka väreilynsä kautta saattaa valo-aallot heilahtelemaan biljoonia kertoja sekunnissa? Eetterin olemassa olo on välttämätön olettaa, mutta missä on se todistettu? Jos maailman avaruus olisi, niinkuin oletetaan, täynnä eetteriä, niin pitäisi sen vastustuksellaan taivuttaa pyrstötähden häntää niiden elliptisillä radoilla. Tapahtuuko niin? Ei. Eetteriltä, jos sitä lie olemassa, puuttuu kaikki tiheys ja paino ja yhtäkaikki se muka väräjäisi ja värähdykset synnyttäisivät valoa? Mitä on sitten tämä valo? Onko se vaan toisen voiman ilmiö? Onko se syy vai seuraus, voima vai ominaisuus, yksinomaan aineellinen vai yksinomaan ihanteellinen vai niiden sekoitus? Emme tiedä. Ehkä on sen salaisuus paljastettu muille, uskotuimmille tähdille, joille valonsäde maailmasta on tuhansien vuosien perästä kertova, mitä täällä tätä nykyä tapahtuu. Teleskoopin kantomatkaa ei rajoita mikään muu kuin vaikeus valmistaa tarpeeksi suurta täydellisesti läpikuultavaa linssiä. Valokuvaus ratsastaa valonsäteen päällä valloittamaan maailman avaruutta, ja missä olisi raja, jos voitaisiin lisätä levyn tunteellisuutta lisääntyvän matkan mukaan?

Ei, valo ei ole elementti, niinkuin muut kokoonpantu aineesta, vaikkakin se vaikuttaa elementteihin ja sen ilmiöt voidaan niissä laskea ja mitata; valo on henkivoimaa, joka johtuu suoraan maailman hengestä, Jumalasta. Koko sen esiintyminen viittaa siihen. Kun se tulee, niin kaikki herää, syntyy uudesta, kasvaa, kukkii, iloitsee ja toivoo. Kun se katoo, niin kaikki hapuilee, häviää, katoo tuntemattomaan tyhjyyteen. Käyskelen kotiseutuni polkuja aamun valossa: kaikki on tuttavallista, rakasta ja iloista, Jumalan kirkkaus kulkee kanssani ja tasoittaa kaikki polut, paljastaa kaikki kätketyt kuilut. Kulen saman tien yön sakeassa pimeydessä; kaikki on toisin, tuntematonta ja eksyttävää, uhkaavaa; kuilut aukeavat, jalkaa livettää; missä olen? Jumalani, anna kasvojesi valaista minua, ohjaa minua kotiini!

Mitä on valo? Esi-isämme kumartivat aurinkoa; ne olivat lasten luuloja, jotka vielä häikäsevät meitä, kun me palvelemme kultaa, komeutta, kunniaa, kaikkea, joka loistaa ja hurmaa. Valo ei ole Jumala; se on vaan hänen hameensa lieve. "Valo on Jumalan vaatteus" (Ps. 104: 2).

ELÄMÄ

Sanokaa minulle, arvoisat herrat filosoofit, fysioloogit ja runoilijat: mitä on elämä? Eipä silti, ett'en voisi elää sitä ajattelematta, mutta onhan hetkiä, jolloin tekee mieli kysyä.

No niin, vastataan minulle: elämä on ilmiö, fyysillinen ja älyllinen, ruumiillinen ja henkinen. Elämä on kyky liikkua, tuntea, ajatella, vastaanottaa vaikutuksia. Elämä on aivojen, sydämmen, keuhkojen, hermojen toimintaa, verenkulkua, hengitystä kaikkine niihin kuuluvine seikkoineen. Muutamat lisäävät: se on tietoisuus; Spencer sanoo: se on yhteys ympäristön kanssa. Onko vielä useampia vastauksia? On, lukemattomia. Hyvä. Sanokaa minulle nyt, mikä on valekuollut, tylsämielinen, mielipuoli, suonenvedon kangistama? Onko hän elävä vai kuollut?

Onko vaikea määritellä näin laajaa käsitettä. Voi sanoa Calderonin tavoin: elämä on unelma. Tai Salomonin tavoin: elämä on varjo, savu. Tai kreikkalaisen viisaan tavoin: elämä on savun varjo, skia kapnes.

Ehkä uskallan minä vaatimattomasti lisätä: elämä on elimellisesti kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jonka keskellä on verrannollinen voima. Elämä on psykillisesti ja henkisesti kysymysten kiertokulkua, ja vastauksista riippuu sen tulos.

Yksi on varma: että kullakin elämällä on tarkoituksensa, tehtävänsä ja ett'ei mikään elämä häviä jäljettömiin itseensä ja ympäristöönsä nähden. Mitä varten se muuten olisi olemassa? Ei ole mitään sattumaa luomakunnassa, ei mitään hyödytöntä tai tarkoituksetonta. Meistä näyttää siltä kuin tuhlaileisi luonto äärettömästi synnyttäessään elämää, joka pian katoaa ja kuitenkin on häviö uuden elämän ehto.

Tässä avartuu näköpiiri, ja vastaväitteiden luku lisääntyy moninkertaisesti. Kenen on edesvastaus epäonnistuneesta elämästä, jonka jälet pysyvät? Perityt taipumukset, yhteiskunnan kasvatus ovat tehneet kurjan ja rikoksentekijän semmoisiksi.

Turhaa kaunistelua. Jos kaikki rikokset ja kaikki kurjuus ovat toisten tuottamia, ei ihmiskunta ole muuta kuin tahdoton lammaslauma. Jos ulkoapäin tulevat vaikutukset olisivat yksin määrääviä, olisi kaikki mekaniikkaa. Näitä vaikutuksia vastaan, jotka meitä kaikkialla ympäröivät, meitä uhkaavat, meitä kiusaavat, on meillä vastapainona tahdon vapaus. Tahdon kasvatuksesta ja vastustusvoimasta riippuu lopulta kaikki. Vapautus edesvastauksesta tulee vasta sitten, kun ulkonainen pakko tai siveellinen syyntakeettomuus on todistettavasti hervaissut tahdon vapauden.

Minun nuoruudessani ei ollut Darwinia, mutta oli kuitenkin jo mielipiteitä, jotka pitivät kiinni generatio aequivoca'sta, puolustivat elämän syntymistä suoraan elottomasta aineesta. Mooseksen luomishistoria oli luonnonfilosoofien ivan esineenä. Oken esitti viehättävän olettamisen ensimmäisen ihmisen synnystä. Ihminen oli auringon valon, ilman ja kosteuden vaikutuksesta syntynyt suuren intialaisen kukan kuvussa, joka oli niin suuri ja ruokainen, että se voi kantaa lasta kahden tai kolmen vuoden vanhaksi. Runollista! Entäpä uskottavaa?

Sitten tuli uusi tiede, biologia, joka alkoi tarkemmin tutkia generatio aequivoca'a. Ja katso, silloin huomattiin tarkimpien tutkimusten kautta, että missä ei elimellistä elämää ennen ollut olemassa, siinä oli mahdoton synnyttää elämää suoraan aineesta! Elämä syntyy ainoastaan elämästä, ilman korkeampaa herätystä on ja pysyy aine kuolleena. Jokainen uusi elämä on uusi luomistoimi. Hyvästi, protoplasma, alkulima, kehitysteoria kaikkine siihen kuuluvineen!

En ole tarvinnut Henry Drummondin vakuutusta tästä totuudesta, jossa usko ja tieto yhtyvät täydellisessä sopusoinnussa. Olen pienestä pitäen vihannut materialistista maailmankatsomusta. Ihmishengen etsiminen aivoista ja elävän elimistön etsiminen raadosta on minusta aina ollut yhtä arvotonta kuin että ihmisruumis olisi hiiltä, vetyä, happea, typpeä, fosforia ja kalkkia. Miksi tonkia liassa, kun on saanut silmät katsoakseen ylös? Ihminen on tuhkaan puettu henki! Ihmisyys ei yksin riitä. Ilman jumaluutta päättyy kaikki ihmisyys auttamattomasti eläimellisyyteen.

Ei ole minulla mitään syytä oman elämänkatsantoni vuoksi halveksia muiden katsantoa. Tunnustan materialismin voiman analyysin teossa. Mutta sitä nimetöntä sisällistä maailmaa, jonka idealismi asettaa ainaiseen ja erottamattomaan yhteyteen ulkoapäin tulevain vaikutusten kanssa, en voi koskaan kieltää. Tämä sisäinen maailma, sen veriset taistelut, sen riemuisat voitot, sen surkeat tappiot, sen syntiinlankeemus ja ylösnousemus annossa, sen vaihtelut, toiveet, surut ja ilot ovat näkymättöminä olleet elämäni koko todellisuus, jota vastoin ulkonaiset tapahtumat ovat vaan koskettaneet sen kehää.

Kaikki luonnossa katsoo elämää korkeimmaksi hyväksi ja puolustaa sitä vaistomaisesti. Ihminen yksin näkee ja hakee jotain korkeampaa. Hän yksin voi kärsimättömyydessään katsoa elämää kuormaksi. Kuolemanrangaistusta ja itsemurhaa ei saa asettaa yläpuolelle siveellistä maailmanjärjestystä.

Ja kuitenkin on elämä kaikkine mahdollisuuksineen rikkaista rikkainta. "Kun se parhaimmillaan on ollut, on se ollut vaivaa ja työtä." Niin, parasta ja hyödyllisintä ihmiselämässä on sen työ rakkaudessa ja uskossa.

SUKU JA YKSILÖ

Mitä on siemen? Tulevan kasvin syntymätön elämä, ajatus, joka odottaa sanaa, kysymys, joka odottaa vastausta. Tulevaisuus, suuruus, kauneus, taistelu, voitto, tappio, kaikki on kätkettynä tähän mitättömään siemeneen, jonka varpunen voi niellä. Kaikki on mahdollista, ei mikään ole varmaa. Tuuli tempaa siemenen ja sirottaa sen minne sattuu, ei kukaan tiedä paikkaa. Ehkä putoaa se mereen, tai vuorelle; missä on sen tulevaisuus? Ehkä hedelmälliseen maahan ja tekee tainta. Vielä ei ole sen tulevaisuus taattu: rikkaruoho sitä tukahduttaa, eläimet ja ihmiset tallaavat sitä, halla tappaa sen, sade huuhtoo sen pois, aurinko kuivaa sen. Monet ovat ennenaikaisen kuoleman mahdollisuudet. Ja kuitenkin voittaa elämä. Yksi sadasta juurtuu ja korvaa ne yhdeksänkymmentä yhdeksän, jotka hävisivät. Eikö tämä tapahtuisi ennakolta määrätyn lain mukaan?

Ja mitä on ihmiselämän historia muuta kuin siemenen historiaa? Se äidinkohtu, joka sitä kantaa, on itse alkanut ja läpikäynyt pitkän sarjan vaikutuksia. Toinen sarja sattumuksia, jotka kuitenkin ovat ennakolta määrättyjä renkaita maailman järjestyksessä, vie yhteen määrätyn miehen ja määrätyn naisen, ja heistä saa alkunsa kolmas lapsi. On mahdotonta, ett'ei tämä yhtyminen olisi ennakolta määrätty. Kutsukaa ennemmin mitä tahansa sattumaksi: lapsi ei voi olla sattumus. Lapsi on uusi, itsenäinen, henkinen olento, jolla on tehtävänsä ja vastuunalaisuutensa, jota ei koskaan voida luoda sattuman niskaan. Mutta molempain vanhempain vaikutukset, sekä ruumiilliset että henkiset, sisältyvät lapseen ja yhtyvät siinä muihin elämän ja ympäristön vaikutuksiin. Tuloksena on joka kerta kolmellainen yhteys perinnöllisiä taipumuksia, elämän kasvatusta ja omaa kehitystä. Kiellätkö sinä perisynnin? Miks'ei yhtä hyvin kieltää perityitä jäseniä, perityitä taipumuksia? Suku on ruumiin ja sielun pääpiirteihin nähden keskenään kaikkiyhteistä, niinkuin meri on sitä veteensä nähden. Aallot ne ne vaan pinnalla vaihtelevat. Ja lopputarkoitus on yhtäkaikki yhteistä: henkevöitynyt uusi ihminen. Mikä suuremmoinen ajatus vapauttaa meri vesihöyryiksi! Mikä maailman uudistus vapauttaa ihminen tomun orjuudesta "Jumalan lasten ihanaan vapauteen"!

Suku hallitsee meitä ruumiillisesti ruumiin toiminnan kautta, jota kukaan ei voi välttää, mutta henkisesti voi se meidän vapaassa tahdossamme synnyttää vaan taipumuksia. Stellae inclinant, nonnecessitant. Ei mikään perisynti, eivät mitkään perityt vaistot, himot ja halut voi vapauttaa meitä omasta syystämme. Ne kiusaavat meitä, vaivaavat meitä, eivät anna meille mitään rauhaa, mutta ne eivät orjuuta meitä, me olemme ennen kaikkia muita luotuja saaneet voiman vastustaa heitä vapaalla tahdollamme. Siinä on valtamme salaisuus maailmassa, ja siinä on meidän tuomiomme. Ei kukaan ole vanhurskas Jumalan edessä, koska ei kukaan ole kestänyt siinä taistelussa, joka on pantu taisteltavaksemme. Kaikki olemme kokonaan taikka osaksi kutistuneet aineen orjuuden alle, jonka voittamiseen vapaa henkemme on saanut voiman.

Jokainen yksityinen ihminen kätkee itsessään koko ihmiskunnan ja on osallinen sen edesvastauksesta. Sama voima, sama heikkous, samat tarpeet, samat viholliset, samat taistelut, sama juuri ja sama pohja Jumalassa. Jokainen rikos ihmistä vastaan, jokainen hyväteko on rikos tai hyväteko kaikkia vastaan. Kristuksen selitys käsitteestä "lähimmäinen" sitoo meidät kaikki yhteen. Se ratkaisee samalla kertaa sen, missä määrin kuolemanrangaistus ja rangaistus yleensä on oikeutettu. Murhayritys yhtä ihmistä vastaan on murhayritys kaikkia vastaan. Yhden oikeuden loukkaaminen on kaikkien oikeuden loukkaamista. Itsemurha on rikos ei ainoastaan itsemurhaajaa vastaan, mutta myöskin sitä ihmiskuntaa vastaan, johon hän kuuluu ja josta hän on vastuunalainen. Kokonaisuus on jokaista osaansa suurempi. Oikeus on kaikkien oikeuden yhteys, eikä voi olla riippuvainen yksilön mielivallasta.

Jos nyt tämän mukaan jokainen rikos periaatteellisesti on rangaistava suuruutensa mukaan, niin olisi meillä olemassa Vanhan Testamentin laki, joka määrää silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Mutta sentähden on Kristuksen rakkaus lähetetty maailmaan, ei päästämään laista, vaan lakia täyttämään. Rakkaus on korkeampi kuin oikeus, koska rakkaus yksin on täydellisin oikeus. Toinen ihminen ei voi tuomita toisen sisäisimpiä tarkoituksia, koska hänellä aina voi olla salaisia vaikuttimia, jotka tekevät, että inhimillinen oikeus itse asiassa muuttuu vääryydeksi ja tuomitsee umpisilmin. Sentähden sanoo Kristuksen laki: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, etsi toisessa samat lieventävät asianhaarat, jotka löydät itsessäsi. Ja seuraus tästä on se, että laki: hammas hampaasta ja silmä silmästä, verrattuna toisen tuntemattomiin vaikuttimiin, tähtää yli maalinsa ja tappaa tutkimatta. Kristuksen laki ei enää pane kuolemanrangaistusta täytäntöön sen ehdottomassa ankaruudessa, mutta hän on pannut sen täytäntöön omassa itsessään, yksi kaikkien edestä, koska hän kantoi koko ihmiskunnan syyllisyyden, ja koska tämä syyllisyys, johon sisältyi luomakunnan kapina luojaa vastaan, välttämättömästi oli rangaistava.

Onko siis Jumala ollut sokea kaikkien ihmisten heikkoudelle, niille lukemattomille lieventäville asianhaaroille, joita nämä voivat esiintuoda synnin kiusausten puolustukseksi? Ei, hän on nähnyt kaikki, ja sentähden hän on sälyttänyt synnin rangaistuksen, kuoleman, sen ainoan synnittömän ja pyhän niskoille, joka yksin voi kärsiä kaikkien muitten edestä, koska hän kärsi syyttömästi. Tämä on armoa ei ainoastaan teoloogien selitysten mukaan, mutta myöskin yleisinhimillisessä merkityksessä. Korkein oikeus punnitsi samalla vaa'alla kaiken synnin ja kaiken heikkouden.

Leo Tolstoi väittää, ett'ei rangaistus ole oikeutettu, ja perustaa mielipiteensä Kristuksen sanoihin. "Sinun ei pidä oleman pahaa vastaan", sinun pitää voittaman paha hyvällä. Kenelle sanoi Kristus nämä rakkauden sanat? Samoille lyhytnäköisille ihmisille, joille hän ennen oli sanonut: "elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" Ja kuitenkin rankaisi hän ei ainoastaan viikunapuuta, joka ei kantanut hedelmiä, vaan myöskin farisealaisia, Jerusalemia ja Juudaan kansaa, ja viimeisellä tuomiolla hän on sanova niille, jotka ovat hänen vasemmalla sivullansa: "menkää pois minusta, te kirotut!" Ei, Kristus ei ole kieltänyt rikosta eikä myöskään rangaistusta.

Tolstoin mukaan ei Paavali olisi kristitty, koska hän on sanonut, ett'ei esivalta miekkaa hukkaan kanna, ja saman kirjailijan mukaan olisivat yhteiskunta ja laki epäkristillisiä, koska ne eivät voi pysyä pystyssä pahaa rankaisematta. Erehdys on siinä, että Kristus on varoittanut yksityistä ihmistä oman käden oikeudesta, ja Tolstoi on sovittanut nämä sanat yhteiskuntaan ja lakiin, välittämättä siitä, että hän sen kautta hävittää sekä lain että yhteiskunnan, jotka eivät voi pysyä pystyssä ilman tuomio-oikeutta. Kristus on sanonut: "minä en ole tullut laista päästämään, vaan lakia täyttämään", nimittäin rakkauden korkeampaa lakia. Samaten ei kristillisen yhteiskunnan lakia kaikkine sen puutteineen peruuteta, vaan täydennetään sitä rakkauden lailla. Sillä jos Jumala on antanut Mooseksen laille oikeuden tuomita Israelin kansaa, niin on hän myöskin laatinut rakkauden lain tuomitsemaan samalla oikeudella Kristuksen kansaa. Tässä on vaan kysymys kaiken sen vihan ja koston poiskitkemisestä, jotka hämmentävät Mooseksen lakia "heidän sydämmiensä kovuuden tähden". Kristuksen laki saa tuomita ja rangaista, mutta ei vihata ja kostaa. Rangaistuksen rakkaus on siinä, että sen tulee poistaa rikos ja johtaa rikollinen takaisin loukkaamansa ihmiskunnan helmaan. Ja rangaistuksen oikeus on siinä, että rangaistu on saanut sen oikeuden, joka sillä on vaadittavana yhteiskunnalta, nimittäin sovituksen syyllisyydestään.

MINÄ

Missä on itsevaltias, joka hallitsee kaikkia eläviä olennoita kehdosta hautaan ja tuolla puolellakin haudan, — joka seuraa sinua uskollisemmin kuin varjo, missä kulkenetkin, joka suojelee sinua kaikkia vastaan, paitse itseäsi vastaan, joka vartioi sinun pienimpiäkin askeleitasi, ylentää sinut yli kaikkien muiden ja polkee kaikki muut, joka aina puolustaa sinun oikeuksiasi ja etujasi, mutta joka myöskin sisällisen voiman häntä pakottaessa voi lahjoittaa sinut pois, lahjoittaa pois oikeutesi ja etusi? Missä hän on tuo, joka ei koskaan jätä sinua, ei edes hulluuden yössä, hän, jonka sinä aina näet, jota kuulet, jonka tunnet ja jota puhuttelet, jolle uskot salaisimmat ajatuksesi ja jolta aina kysyt neuvoa suurissa ja pienissä tarpeissasi, mutta joka niin usein pettää sinut ja jättää sinut avuttomaksi, silloinkun häntä enin olisit tarvinnut? Missä on hän, jota vaistomaisesti rakastat yli kaiken muun maailmassa ja jota kuitenkin katumuksen hetkenä voit inhota, vihata ja syntymättömäksi toivoa?

Niin, kuka on hän tuo salaperäinen aina vaihteleva, uskollinen ja uskoton ruumiin ja sielun valtias, joka aina määrää ajatuksesi, päätöksesi ja toimesi? Sinä ajattelet Herraa Jumalaa taivaassa, tuota korkeinta, ensimmäistä, viimeistä ja ainoata, mutta hän ei petä koskaan, ei muutu koskaan niinkuin maallisen elämän haltija. Hän se siis ei voi olla. Sinä ajattelet suojelusenkeliäsi, joka sinua kaikkialla seuraa. Mutta hänkään se ei voi olla, hän ei ylennä sinua, ensiksi sinua masentamatta. Vielä vähemmin voi se olla joku maan mahtavista, jotka vallitsevat tänään ja huomenna ei kukaan enää tiedä, missä heidän sijansa on.

Hyvä; etsi häntä sielusi sisimmästä salakammiosta, siellä on hänen valtaistuimensa ja asuntonsa; hänen nimensä on Minä ja vielä varmemmaksi vakuudeksi Minä Itse. Hän on tarun peikon kaltainen: hänen voimansa on hänen nimessään, eikä hänen taikavoimansa vaikuta siihen, joka tietää hänen nimensä. Sille, joka tietää hänen nimensä, voipi hän käydä vastukselliseksi seuralaiseksi, ahdistelevaksi, irvisteleväksi epäjumalaksi, josta turhaan koetamme vapautua. Niille, jotka eivät tunne hänen nimeänsä, on hän sitävastoin mitä miellyttävin seuraystävä, mitä älykkäin ja luotettavin neuvonantaja ja välittäjä, joka tietää kaikki, ymmärtää kaikki ja osaa ennustaa kaikki paremmin kuin kukaan muu. Jos epäilet tämän valtiaan kaikkitietoisuutta, teet majesteettirikoksen; jos loukkaat häntä, on se kuoleman synti; jos laiminlyöt tai unhotat hänet, silloinkun hän vaatii kaikkien huomiota, on se joko anteeksiantamatonta sokeutta tai mitä suurinta hävyttömyyttä.

Semmoinen on tämän mahtavan miehen peritty luonne, kun hän esiintyy mitä erilaisimpiin pukuihin puettuna, milloin vaateliaana, milloin teeskennellyn vaatimattomana. Hän on raudasta ja savesta tehty jättiläinen, hän voi olla sitkeä ja hauras, itsepäinen aina parantumattomuuteen saakka ja nöyrä aina siihen määrin, että kieltää perityn luonteensa. Hän kovenee loukkauksista, hän heltyy rakkaudesta. Hän voi hellyytensä hetkinä, niin, jopa kautta koko elämänsä kieltää, unohtaa ja uhrata tämän taipumattoman itsensä, joka on juurtunut häneen syntymästä saakka. Kovan ulkonaisen painon alla voi hän tulla toisen tahdon orjaksi; rakkauden vastustamattoman sisäisen ponnistuksen voimasta voi hän muuttua mitä rakastettavimmaksi, luotettavimmaksi ja hellimmäksi toisten etujen valvojaksi.

Hänen nimensä, hänen kaikkea polkevan perityn luonteensa ja hänen olojen mukaan aina vaihtelevan olentonsa takana piilee nimittäin yksi luomakunnan perusajatuksia, joka elähdyttää kaikkia eläviä ja joka on elämän sisin juuri, jonka vuoksi sen myöskin täytyy löytyä alkulähteenä elämän luojassa ja ylläpitäjässä, nimittäin personallisuus. Personaton Jumala personallisten olentojen maailmassa olisi kaiken elämän kuolema. Ilman personallisuutta olisi kaikki elimellinen elämä tuomittu avuttomasti menehtymään luonnon voimien ja muiden elävien olentojen ylivoiman alle. Personallisuus on annettu kaikelle, joka yksilönä elää, sen olemisen säilyttämiseksi ja suojelemiseksi. Sen ensimmäinen tunnusmerkki on oman elämän suojeleminen joko vastustuksen, paon eli petoksen kautta. Ne eläimet, jotka eivät voi puolustautua, pakenevat; ne kasvit ja eläimet, jotka eivät voi paeta, naamioivat itsensä pettääkseen ja eksyttääkseen vihollistansa. Kasvikunnassa ja suurimmassa osassa eläinkuntaa on, lukuunottamatta perhettä ja sikiöitä, jotka ovat suojeltavat, jokainen yksilö jokaisen toisen yksilön vihollinen tai ainakin hänen onnestansa välittämätön. Ihmismaailmassa kilpaili jokainen alkujaan naapurinsa kanssa olemisen tarpeista, ja oli siis vihollinen. Hitaasti ovat ihmiset kehittyneet tunnustamaan käsitteitä lähimmäinen ja veljenrakkaus, mutta personallisuuden synnynnäinen itsekkäisyys pysyy ja ajaa yhä yksilöitä, kansanluokkia ja kansoja tuimiin taisteluihin olemisen puolesta.

Näin on Minä Itse kaikkina aikoina pysynyt maallisen elämän haltijana, sillä erotuksella kuitenkin, että hän kasvi- ja eläinmaailmassa on pysynyt tiedotonna tai puolitietoisena yksilönä, jota vastoin hän ainoastaan ihmismaailmassa on saavuttanut täydellisen olemusmuotonsa itsetietoisena personallisuutena. Tässä olemuksessa, samoinkuin kaikissa muissakin, on eri asteensa. Kaikki elimellinen elämä pitää huolta suvun jatkumisesta, mutta jo kasveissa ja vielä enemmän eläimissä tulee siihen halu yhtyä yhteiskuntiin ja toimia yhteisin voimin. Korkeammissa eläimissä näkyy yhteisen itsepuolustuksen jälkiä; ihmisessä kehittyy kaikkiyhteys-ajatus: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Kaikki tämä osoittaa vääräksi väitteen yksinänsä hallitsevasta minästä.

Luomakunnan laki on se, että jokainen voima sidotaan vastapainonsa kautta: vetovoima keskipakoisuusvoiman kautta, elämän ilmiöt katoavaisuuden kautta, valo pimeyden, itsekkäisyys rakkauden, ylpeys nöyryytyksen ja rikos tuomion kautta. Inhimillinen laki ja yhteiskunta ovat rakennetut vastapainojen pohjalle ja lopputuloksena on tasapaino. Mutta kuinka paljon yli kaiken korkeammalla mahtanee olla se ikuinen personallisuus, joka ei ainoastaan pidä kädessään kaikkia tasapainon taistelevia ja toisiaan hävittäviä voimia, vaan vielä sen lisäksi voi niistä kehittää elämän suuren tarkoituksen: oikeuden, totuuden, kauneuden, hyvyyden ja pyhyyden, ja lopputarkoituksenaan kaiken täydellisyyden!

LAPSI

Joskin elimellinen elämä on kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jolla vaan keskustassaan on jotain verrannollista voimaa, niin on tämä voima kuitenkin elämän tarkoitus, sen raison d'être. Lapsuus ja vanhuus ovat alku ja loppu, hyvää-huomenta ja hyvää-yötä. Maailmanhistoriallisessa merkityksessään on elämä kuolematonta voimaa, ja Jumalan voimassa ainoaa todellista, koska kuolema on ainoastaan ylimeno elämästä elämään.

Elämän lyhyt kiertokulku kehityksen sisässä, jonka laajuus on ainoastaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on nöyryytys ihmishengen ylpeydelle, mutta sopii ihmeellisen hyvin kiertotähtien kulkuaikoihin. Muutamien satojen tai tuhansien vuosien vanha ihminen olisi kuin kuivettunut, aikojen homeen peittämä mumia, joka olisi kauhistus ihmiselle itselleenkin. Nyt ehtii inhimillinen suuruus tuskin pöyhistäytyä, ennenkun sen vuori jo särkyy. Elinvoimien uudistus jouduttaa kehitystä. Alkuunpanija kuolee pois keskentekoisesta työstään; seuraava sukupolvi täydentää ja laajentaa työtä. Eläissään hän kätkee itsessään kaiken edellisen elämän ja jättää suuren perintönsä lisättynä jälkeläisilleen.

Lapsi alkaa siinä, missä kaikki elämä alkaa, äidin kohdussa, sen ensimmäinen elämä on kasvin elämää. Se elostelee, juo, nukkuu, itkee ja hymyilee siitä tietämättään. Salaperäisiä elimellisiä muutoksia tapahtuu. Aivot ja pääkallo vahvovat, ruuansulattimet kehittyvät, hampaat näyttäytyvät. Ruumis ja sielu kasvavat yhtä rintaa. Ensimmäinen, toinen ja kolmas ymmärrettävä ääni syntyy tavallisesti sattumalta, ja saadaan niiden jatkoa usein kauvankin odottaa. Neljäs ääni on kuin auringonnousu; se on ensimmäinen itsetietoisuuden ilmaus. Sitten seuraavat ensimmäiset askeleet, ensimmäinen tahto, ensimmäinen mielikuvitus matkimisen muodossa, ja ensimmäinen tunne, joka ilmestyy joko mieltymyksenä tai inhona. Lasten taudit ovat kehitysasteita. Kolmen ja neljän vuoden välillä esiintyvät taipumukset ja muisto. Kahdeksan ja kymmenen vuoden vaiheilla on lapsimaailman näköpiiri niin laajentunut kuin se voi olla särkymättä, ja nyt alkaa elämän, kirjan ja koulun vaikutuksen alainen päiväntasausaika. On vanhamaisia lapsia, samoinkuin on myöhään kehittyneitä.

Ruumiin kehitys on ajanut sielunkehityksen edelle. Mutta kahdennellatoista vuodella — aikaisemmin tai myöhemmin — syntyy niin syvä kuilu, ett'ei elämässä sen syvempää. Mikä on tavallinen lapsi? Elä vastaa minulle: viaton lapsi. Ei, lapsi ei ole viaton siinä tarkoituksessa, että se olisi ilman syntiä, itsekkäisyyttä, kateutta, itsepäisyyttä ja muita vikoja, perityitä tai opituita; ne ilmaantuvat jo ennen kuin lapsi tuskin voi puhuakaan. Lapsi on viaton ainoastaan siinä tarkoituksessa, että se ei ole teoistaan vastuunalainen. Se ei voi yhdistää syytä ja vaikutusta, tekoa ja sen seurausta; se toimii välittömästi hetkellisten vaikutuksien mukaan. Rikos ja rangaistus, syy ja anteeksianto ovat hyvin tunnetuita, mutta vaikuttimet ovat tuntemattomia. Ja tämä syyntakeettomuus ja välittömyys, joka on lapsen heikkous, on samalla sen suurin voima. Aiheeton teko voi mennä harhaan ja vahingoittaa, mutta harkinnan puutteesta syntyy tarkoituksien puhtautta ja hartautta ja luottamusta, jotka epäilemättä ovat niitä ominaisuuksia, joita Kristus vaatii taivaan valtakuntaan pyrkiviltä. Täytyy ymmärtää tämä ollakseen lasta halveksimatta. Nostakaamme ennemminkin katseemme sameasta näköpiiristämme kohden uskollista, kirkasta lapsensilmää.

Syynä on se, että lapsi näkee maailman kokonaisena ja rikkomatonna, se on, niinkuin sanotaan, objektiivisena. Täysikasvuisen mielessä olevaa juopaa luonnon ja hengen välillä ei ole tässä satumaailmassa. Leikkikalu elää ja on sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä laulaa, kukka iloitsee ja suree; kaikella luonnossa on elämänsä, äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta, ja lapsi ymmärtää heidät. Jos lapsi yhtäkkiä muutettaisiin satoja penikulmia entiseltä paikaltaan, ei se hämmästyisi siitä vähääkään. Tässä korkeassa ja rakastettavassa objektiivisessa katsantotavassa tunnemme me alku-ihmisen ja hänen kadotetun paratiisinsa. Käärmeitä piilee sen kukkien alla, mutta lapsi ei ymmärrä niitä eikä pelkää niitä. Miksi opettaa sitä pelkäämään?

Juopa! juopa! Ensimmäisen nuoruuden portilla seisoo rakennusmestari, joka on kohottanut korkeita muuria maailmassa, mutta muurin lapsuuden Eedenin ympärillä repii hän säälittä maahan. Mietintö särkee maailman pirstaleiksi. Se tunkee kuin teräskiila luonnon ja hengen väliin, se kysyy ja kaikki särkyy. Lapsikin kysyy ja kysyy usein itsepintaisesti, mutta se ei tutki vastausta, se uskoo. Mietintä ei mitään usko, se vaatii todistuksia. Ja tämä maailman ensimmäinen ja suurin pedagoogi, joka alkaa opetuksensa jo ennen minkään koulun alkamista, ei lakkaa ennen kuin hän on repinyt lapsen onnellisen ja ehyen maailman tuhanneksi repaleeksi tuulen viedä.

Elkäämme nurkuko sitä, mikä on välttämätöntä. Mietintä on henkivoima, maailman voima, sen täytyy tulla, se on kehityksen ponnistin ja sen ehto. Mutta se ei saa tulla ennen aikojaan. Se ei saa muuttaa nuppua ja kukkaa heti kohta hedelmäksi, sillä siitä syntyy epäkypsä raakile. Voi teitä vanhemmat, tädit ja viisaat koulumestarit, jotka ennen aikojaan tahdotte nostaa ymmärtämättömän lapsen omalle, muka korkeammalle kannalle; jos te voisitte aavistaa, minkä maailman te olette hävittäneet, ei kaikki viisautenne riittäisi ostamaan takaisin niitä uskon ja onnen aarteita, jotka olette riistäneet paljaaksi ryöstetyltä lapseltanne.

Ei ole mitään hedelmällisempää maanalaa hyville ja huonoille siemenille kuin lapsen sydän. Sana itää, saatu vaikutus juurtuu, rakkaus kantaa hedelmiä. Sanotaan, että lapset helposti unohtavat. Niin, heidän mielensä on onneksi syntyjään keveä. Elämän pienet ja suuret surut kulkevat heidän ohitsensa kuin jäljettömät tuulenpuuskat. Unhotus on siinä, että he elävät aina uusista vaikutuksista, niinkuin perho elää auringosta. Onnellinen aika, jolloin

    Pahe oli peikko vain
    Ja surut unohdin,
    Kun muista, paitse luvustain
    Huoletta iloitsin.

Niin, onnellinen aika, kun luulee olevansa kaikki, uskoo kaikki, tietää kaikki ja taitaa kaikki.

NUORUUS

Elämä on kuin maisema, jossa on kaksi yhtäsuuntaista metsäistä harjannetta ja niiden välissä syvä laakso. Lapsi on likinäköinen, hän seisoo ensimmäisellä kukkulalla, kirkkaassa ilmassa taivaan sineä vastaan ja näkee allaan kukkivan maailman. Nuorukainen on liukunut rinnettä alas laaksoon, jossa kaikki tuulet temmeltävät, ja katsoo ylös taivasta kohti, mutta näkee sen korkealla päänsä päällä, ja maailma esiintyy hänelle tulevaisuuden näköpiirinä laakson aukeamassa. Hän pyrkii korkeammalle, hän kiipee ylemmä. Ylös täytyy hänen päästä, vaikka aina pilviin saakka. Mies on kiivennyt vähän matkaa vastapäätä olevan kukkulan rinteelle eikä useinkaan näe entisyyttä allaan eikä tulevaisuutta päänsä päällä, koska puut peittävät hänen näköalansa. Hän elää nykyisyydessä, jossa kaikki halujen ja kunnianhimon esineet vetävät puoleensa hänen huomionsa. Vanhus on vaikeuksien kanssa taistellen saavuttanut vastapäisen kukkulan harjan, hän näkee taivaan tulevaisuutena päänsä päällä ja maailman menneisyytenään alhaalla laaksossa. Taas tuntee hän hengittävänsä raittiimpaa ilmaa, myrskyt eivät enää ulotu tänne, hänen katseensa kantaa pitkälle, mutta hän tuntee olevansa uupunut kiipeämisestä ja etsii itselleen suojaisen lepopaikan harmaiden kallioiden välissä.

Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eivät elämän ensimmäiset ja viimeiset asteet olisi verrattain korkeampia, vaikkakin voimassa heikompia, eikä pidä väliasteiden sentähden niitä kumpaakaan halveksia. Eroa niiden molempien välillä tulee meidän tarkastaa.

Nuoruus näyttää olevan nopeata nousemista. Ja kuitenkaan ei ole elämässä mitään syvempää lankeemusta kuin lapsesta nuorukaiseksi. Koko tuo rikkomaton objektiivisten huomioiden maailma, joka on lapsen onnellinen Eedeni, on särkynyt loistaviksi pirstaleiksi, ja jokainen pirstale tahtoo olla erikoinen maailma. Luonto on kadottanut elämänsä, äänensä ja myötätuntoisuutensa, se ei enää ymmärrä entistä lapsen kieltään, ei tunne enää sitä tuttavallista henkeä, joka asui lapsessa. Nuoruuden vasta kasvanut, etsivä henki ei enää tunne omaa itseään luonnossa. Molemmat rakastavat yhä edelleen toisiaan, niin, lapsuuden ystävyys on muuttunut rakkauden hehkuksi. Luonto pukeutuu ihanimpaan kukkaisloistoonsa miellyttääkseen nuoruutta ja nuoruus etsii unelmoiden ihanteensa luonnosta. Mutta he eivät enää voi sinutella toisiaan. Haaveet asettuvat huomioiden sijalle. Entinen vapaa veljeys on muuttunut rakkauden ujoudeksi, he eivät etsi toisissaan enää todellisuutta, vaan vertauskuvia. Ihanteellinen usvaharso on vetäytynyt heidän välilleen; he ovat vieraantuneet toisistaan. Minä en ole enää sinä, ja sinä et ole enää minä; käykäämme etsimään toisiamme!

Onko tämä lankeemus? On, aivan varmaan. Voivatko luonto ja henki, jotka kerran olivat yhtä, haleta kahtia menettämättä vastinettaan? Voivatko osat, kukin erältään, vastata kokonaisuutta? Ja kuitenkin on ero korkeamman edistyksen ehto. Me tapaamme sen viimeisessä asteessa.

Olen jo maininnut, mikä on se leppymätön, välttämätön voima, joka erottaa nuo molemmat. Se on mietiskely, ihmiskunnan voittamaton halu verrata itseään ympäristöönsä voidakseen syventyä omaan itseensä. Mietiskely sisältää aina kysymyksen: mitä, miksi, mihin? Se alkaa tiedottomasti lapsen kiusailevissa kysymyksissä, mutta lapsi ei voi pitää kiinni ajatuksesta, vaan päästää sen. Lakkaamatta uudistuu kysymys, kunnes lapsi löytää vastauksen omassa itsessään. Mietiskely on seppä, joka yöt ja päivät takoo kylmää rautaa, kunnes se alkaa hehkua.

Ikärajaa ei voida määrätä, koska se muutamilla alkaa aikaisin, toisilla myöhemmin, riippuen saaduista vaikutuksista. Keskirajan voi olettaa olevan kahdentoista ja kolmentoista ikävuoden vaiheilla. Sen jälkeen käy kehitys niin pian, että yhden tai kahden vuoden kuluessa huomion maailma on muuttunut tunteen ja ajatuksen maailmaksi. Ruumiillinen kehitys alkaa ja henkielämä seuraa hitaammin jälestä. Syntyy sisäisiä ristiriitaisuuksia, epävarmuutta, ujoutta ja kömpelyyttä. Personallinen itsetietoisuus on herännyt ja luulee kaikkialla näkevänsä kiittäjiä tai laittajia. Lapsi ei tahdo enää kutsuttaa lapseksi ja sellaisena kohdeltaa. Lapsi, mikä loukkaus! Ei mikään ikäkausi halveksi niin suuresti lapsuuden leikkejä kuin tuo kolmen-, neljän- ja viidentoista vuoden muka korkeampi viisaus.

Parin tai kolmen vuoden kuluttua on tämä ylpeys jo haihtunut ja lasta katsotaan vieraaksi olennoksi, mutta jota kuitenkin voidaan sietää. Tuhannet muut asiat tunkevat esiin, rakkaus kaikkine asteineen ja muotoineen, kunnia, jolla ei ole mitään maalia liian korkeata, oma voima, rohkeus, itseluottamus, joka pyyhkii sanan "mahdotonta" kielensä sanakirjasta, suuruuden ihailu, kauneus, nero, uljuus; ja lopuksi nuo ihannoivat unelmat, jotka joskus löytävät tyydytyksensä rakkaudessa, joskus isänmaassa, toisen vuoron taas häviävät johonkin tuntemattomaan taivaan ja maan välillä. Ajatusmaailma on tässä ijässä suuri ja rikas, mutta vielä suurempi ja rikkaampi on tunteitten maailma. On ihmeellinen viehätys nuoruuden haaveissa. Niiden kauneuden salaisuus on niiden rajattomassa innostuksessa. Oi, tuota innostusta, joka voi sulkea syliinsä kaikki, kieltäytyä kaikesta ja kyetä kaikkeen, sitä ei voi mikään muu korvata! Elkää uskoko tunteiden pysyväisyyteen, mutta uskokaa niiden vilpittömyyteen! Nuoruus voi pettää itsensä, mutta vilppi on sen luontoa vastaan. Olen vanhaksi käynyt ja usein pettynyt, mutta uskon nuoruuteen niinkuin siihen, mikä on parasta minussa itsessäni. Eikä koskaan voi nuoruus asettaa päämaaliaan tarpeeksi korkealle, jos mieli jotain jäädä jälelle, sittenkun elämä on kyninyt kotkalta siipihöyhenet. Ken ei ole kerran elämässään lähtenyt maailmaa valloittamaan? Kaiken toivominen ei auta vielä kaikkeen kykenemään, mutta se on uskomista voiton mahdollisuuteen!

Kenellepä elämä tarjoisikaan niin paljon kuin nuorukaiselle? Koko tuo äärettömän pitkä, rajaton tulevaisuus on hänen, ja kuitenkin voi hän uhrata elämänsä mitättömästä asiasta. Katumetelien aikana Pariisissa v. 1848 nähtiin nuorten poikain yhtämittaa kaatuvan kartessikuulain satuttamina, ja yhtä mittaa kiipeili uusia poikia katuvarustusten päälle saadakseen olla mukana näkemässä.

Nuoruus on elämän vastustamaton liikevoima. Ei kaikki suuri ole nuorison luomaa, mutta kaikki suuri on alkanut nuorison unelmissa ja vakaantunut sen uhrautuvassa innostuksessa. Jumala itse, sanoo Almqvist, ei ollut neljääneljättä vuotta vanhempi kuollessaan maailman edestä.

ELÄMÄN KESÄ JA SYKSY

Kesällä tulee suurin lämpö aina suurimman valon jälkeen. Korkein hengen kehitys ilmaantuu tavallisesti myöhemmin kuin suurimmat ruumiilliset voimat. Tavallisesti on ruumiillinen kehitys korkeimmillaan kolmannella-, äly neljännellä- tai viidennelläkymmenennellä ikävuodella. Mutta luonnonlait täydentävät toisiaan. Tylsämielinen ja mielipuoli voivat olla ruumiillisesti voimakkaita, vaikka sielu lepää, ja monet kuuluisimmat runoilijat ja oppineet ovat tuotantonsa korkeimmillaan ollessa olleet ruumiiltaan kukistuneita. Ruumis ja sielu taipuvat ihmishengen vapauden alle, mutta hengen taistelu lihaa vastaan ja lihan taistelu henkeä vastaan pysyvät kaikkina aikoina yhtäläisinä.

Monet, ja varsinkin herkkäveriset luonteet, pysyvät pohjaltaan lapsina tai nuorukaisina vielä vanhoillaankin, niin, jopa aina kuolemaansa saakka. On niinkuin tuntisi keväisen ilman tuulahduksia Joulukuussa. Ei mikään ole näiltä onnellisilta voinut hävittää lapsuuden välittömiä vaikutuksia eikä nuoruuden ihanteita. Kylmä järki nauraa heille; minä rakastan heitä — ja tunnen heidät.

Elämän taistelun tavallinen meno on se, että välitön vaikutus ensiksi kalpenee ja että kokemus kovakätisesti oikoo haavekuviamme. Keski-ikäisellä miehellä ja naisella on liian paljon tekemistä ympäristönsä ja todellisuuden kanssa ehtiäkseen haaveilla. Lukuunottamatta surujen arpia ja rakkaita muistoja ovat menneisyys ja tulevaisuus menettäneet merkityksensä. Tarkastakaa historian kirjoittajaa ja muinaistutkijaa! Tutkivatko he mennyttä niinkuin olisivat he itse siinä eläneet? Eivätkö he tee sitä enemmän ajatellen sen tuloksia nykyisyydessä?

Keski-ikäinen kutsuu tulevaisuudeksi virkaylennyksiä, eläke-ikää, pääomaa, lasten kasvatusta, virkoja ja avioliittoja, perheen perinnöitä ja etuja, tai myöskin Jumalan valtakuntaa ja iankaikkista elämää. Kuinka nykyisyys kokonaan kiinnittää tämän ikäluokan huomiota, näkyy muun muassa sananlaskusta "terveys ennen kaikkea". Terveys on lapsuudessa, samoinkuin kyyneleetkin, hyvin helposti haihtuva huoli, ja nuoriso ajattelee sitä ainoastaan silloin, kun henki on vaarassa. Keski-ikäinen sitävastoin pelkää aina olevansa sairas, turvautuu rohtoihin ja tekee vuosisopimuksia lääkärien kanssa. Ei kukaan rakasta elämää niinkuin se, jolle se on saanut käytöllisen merkityksen; on vielä niin paljon tekemistä, täytyy pitää tarkasti elämätään.

Ammatti, toimeentulo, virka, ammattitutkinnot, koti, perhe, lapset, talous, seuraelämä, puoluetaistelut, politikka, kokoukset, naapurit vievät keski-ikäisen ihmisen ajan. Se ei ole työ, joka kuluttaa elämän lankaa, vaan sisällinen ja ulkonainen rauhattomuus, surut, pelko, epäilys, odotus, pettynyt toivo, rakkaus ja ystävyys, omat ja muiden hairahdukset, erehdykset, epäluulot, pettymykset, katumus, kuvailut, hullutukset, tavat, paheet — ne ovat ne, jotka elämän lankaa kuluttavat. Ei ole enää kykyä unohtamaan eikä aikaa hyvittämään. Keskittämällä tahdon voimamme nykyisyyteen toimitamme me käytännössä mitä voimme. Jos me pidämme kirjaa elämästämme, huomaamme me, että toimintamme summa on suurin keski-ijällä. Mutta nykyisyydessä eläminen on samalla kahleutumista sen vaatimuksiin, kykenemättömyyttä lepäämään muistoissa ja löytämään lohdutusta toivossa. Päivä toistaan seuraa, ja mitä on meidän syöminen, mitä juominen ja millä itseämme vaatettaminen?

Kristus sanoo: hakekaa ensin Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta! Missä ei tämä vastaus anna elämälle uutta sisältöä, siellä kuihtuvat ruumis ja sielu sitä mukaa kuin elämän ajalliset päämaalit katoavat. Uupumus ottaa osansa, hermot ja jänteet höllenevät, ajatus aaltoilee yhä hitaammin, ja ennenkun aavistammekaan, päädymme siihen rauhan suvantoon, jota kutsutaan vanhuudeksi ja joka ei ole rauhallinen sen vuoksi, että olisimme siinä suojatut myrskyiltä ja huolilta, vaan koska maalliset velvollisuudet painavat vähemmin ja koska elämän sudet, intohimot, silloin tavallisesti ovat lakanneet ulvomasta.

Eivät kaikki vanhat ymmärrä vanhuuden etuja. Tavat ja intohimot riippuvat sitkeästi kiinni meissä vielä vanhuutemmekin päivinä ja kieltäymys on vaikeasti opittava taito. Vanhuus riisuu yöksi ensin koristeensa, sitten elämän arkivaatteet, lopuksi läheisimmän ympäristönsä. Se, joka voi tyynesti toimittaa tämän riisuntansa ja haudata menneisyytensä tai kätkeä maahan rakkaimpansa, voi toivoa ne jälleen näkevänsä; se, joka ulkomaailman pala palalta murtuessa hänen edessään, kuitenkin voi säilyttää itsensä ja uskonsa, hän on voittanut vuosiensa vihat, hän ei huku yöhön, vaan odottaa aamua. Hänen ehtoonsa on kuin pohjolan juhannusyö, jolloin aamu ja iltarusko ojentavat toisilleen kätensä yhtyvässä valossaan.

Silloin, vasta silloin, on tämä ruumiillisesti voitettu, mutta henkisesti murtumaton kiipeilijä saavuttanut vastapäisen kukkulan, maallisen elämän kukkuloista korkeimman. Kaikki vanhukset katsovat takaisin pitkää, kulettua taivalta, kaikki seisovat he tornissa — ja elävät muistoissaan, mutta niille, jotka ovat saavuttaneet tuon kukkulan, avautuu ääretön taivaanranta, korkeampi kuin lapsuuden, avarampi kuin nuoruuden, aukeampi kuin keski-ijän. Tämä vanhus on palannut takaisin lapsuuden katsantotapaan siinä, että ulkonainen ja sisällinen maailma, luonto ja tietoisuus ovat hänessä yhdeksi kutoutuneet. Hän ei mietiskele enää, hän tuntee, ja joskin hän vertailee, ei hän arvostele. Hän on saanut takaisin välittömän vaikutuksen lahjan, mutta sitä hallitsee nyt tietoisuus ja jalostaa tyytymys. Enkelit ja luonto eivät enää puhu, ja kuitenkin tajuaa hän heidän äänettömän kielensä. Hän elää, ei kuitenkaan enää hän, vaan se äärettömyys, joka samaan syliinsä sulkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ja jota kristityt kutsuvat jumalaksi. Tottahan on, että katselijan täytyy olla kristitty ajatellaksensa kaikkea ennakolta näkevää ja kaikkea yhdistävää ja rakastavasti suojelevaa personallista Jumalaa, jossa hän ei katoa, vaan jossa hän yhä pysyttää olemisensa yksilönä. Hänen tulee olla kristitty ollakseen pelkäämättä hävitystä, joka aina seisoo epäilijän oven edessä, mutta myöskin vanha pakana kuolee rauhassa aavistellessaan koittavaa aamua katoavan elämän takana.

Mikä erilainen ehtoo! Yksi alkaa yönsä kärtyisenä ja nurkuvana, toinen uupuneena, tylsänä ja välinpitämättömänä, kolmas lähtee valveilla ja toivovana tuohon tuntemattomaan maahan, varmana siitä, että hän käy elämästä elämään, heikkoudesta voimaan, inhimillisestä keskentekoisuudesta hengen täydellisyyteen, epäilyksestä avaruuteen, uskosta näkemiseen, hämärästä kirkkauteen, olemisen kuohuvasta koskesta sen rauhalliseen lähteeseen Jumalassa.

RAKKAUS

Miksi jakautuu vapaa ihmisolento kahteen toisistaan niin suuresti eroavaan vastakohtaan kuin ovat mies ja nainen? Koska kaikella pitää olla vastakohtansa, ett'ei häviäisi itsekkäisyyteensä. Kahtia jako on laskettu vaan maallista elämää varten. Haudan tuolla puolen ei ole miestä eikä naista.

Että mies ja nainen, vaikka eroavatkin suuresti toisistaan ruumiin muotojen, kehityksen ja henkisten taipumustensa kautta, kuitenkin ovat yhtä, se käy selville siitä, että se kuolematon osa, joka heistä jää jälelle, on yhtäläinen molemmilla, samoin kuin heitä molempia yhdistää sama syntymä ja kuolema, sama edesvastaus, ihmisoikeus ja kansallisoikeus Jumalan valtakunnassa.

Kapalolapsi, vaikka hänen sukupuolensa onkin jo määrätty, on kuitenkin tiedottomuudessaan luomakunnan alkuolento, jakamaton ihminen. Hajaannus näyttäytyy jo varhain lahjoissa ja taipumuksissa, mutta liikuttavaa on lapsuudessa se, jota kutsutaan viattomuudeksi ja jota minä kutsun syyntakeettomuudeksi, nimittäin, että lapsessa aina on jälellä jotain jakamattomasti inhimillistä.

Seitsemännestä ikävuodesta viidenteen- ja kuudenteentoista ja välistä kauvemminkin, on olemassa sotakanta pojan ja tytön välillä. Poika esiintyy toimivana, ahdistavana, ylpeänä, tyttö vastaa kyynelillä, mutta on kärtyisä ja arka. He ovat kaksi vastakkaista sähkövirtaa, jotka räiskähtelevät kohdatessaan. Koti ja yhteiskoulut koettavat tasoittaa näitä virtoja saattamalla ne yhtämittaiseen yhteyteen keskenään ja onnistuvatkin, joskaan ei sammuttamaan kipinöitä, niin ainakin tekemään ne vaarattomiksi.

Kun virrat noin karkoittavat toisiaan, näyttäytyy samalla vastakkainen voima, sisäinen vetovoima. Sota jatkuu yhdenikäisten kesken, mutta lapsuuskin luopi itselleen ihanteita ja hakee ne yläpuolelta itseään. Poika halveksii pieniä tyttöjä, mutta rakastuu samalla muutamia vuosia vanhempaan tyttöön. Koulutyttö ihailee hiljaisuudessa nuorta opettajaa, joka hänestä on kaiken täydellisyyden kukkula. Se on tuo pyhä, puhdas ensimmäinen rakkaus, joka uskoo kaikkeen ja on valmis uhraamaan kaikki, eikä pyydä mitään muuta kuin saadakseen olla tuntematon ja kätketty. Ei sanaakaan. Ei selityksiä. Pieninkin epäilys olisi onnettomuus ja ilmitulo olisi pyhyyden raiskausta.

Tämä kaino liekki voi joskus muuttua todellisuudeksi ja kehittyä avonaisiksi suhteiksi, mutta useimmiten sammuu se ja jää rakkaaksi lapsuuden muistoksi, niin kauniiksi ja araksi, ett'ei sitä saa epäpyhin käsin kosketella. Rakkaus ja runous, sanoo Bulwer, ovat lapsentauteja, mutta onnellinen se nuorukainen, joka ikänsä päiväntasausmyrskyissä säilyttää tämän rakkautensa ensimmäisen pyhän muistonsa rikkomatonna. Se on oleva hänen suojelusenkelinsä kiusauksen hetkinä, se pysyttää hänen sydämmensä salakammioissa uskon kaikkeen puhtaaseen elämässä, uskon hänen omaansa ja naisen siveelliseen arvoon.

On puhuttu ja kirjoitettu niin paljon rakkaudesta, että se, joka on tuntenut kaikki sen virit ja myrskyt, tuskin tietää mitä lisäisi. Jos sanon, että kuusitoistavuotiaan rakkaus on toinen kuin kaksikymmentäkaksivuotiaan ja kolmekymmenvuotiaan taas toinen kuin neljä- tai viisikymmenvuotiaan, niin on se samaa kuin on sanottu sata kertaa ennen. Jos sanon, että kahdeksantoistavuotiaan naisen rakkaus on leikkiä verrattuna kolmekymmen-vuotiaan naisen rakkauteen, joka on hänelle koko hänen elämänsä, on sekin ennen sanottu. Jos lisään, että mustasukkainen mies tappaa sekä kilpailijansa että rakastettunsa, mutta mustasukkainen nainen ainoastaan kilpailijansa, on sekin jo ennen koettu. Ainoastaan ensimmäinen rakkaus on, seuraaviin verrattuna, epäitsekäs. Kaikessa maallisessa rakkaudessa, jopa korkeimmassa ja puhtaimmassakin, äidin rakkaudessa, on itsekkyys kätkettynä salaisena ehtona. Kaikki, äitikin, pyytävät jotain takaisin, nimittäin vastarakkautta. Jos hänen täytyy siitäkin luopua, murtuu hänen sydämmensä.

Rakkauden sisin juuri on kuitenkin itsensä ja kaiken kieltäminen sen vuoksi, jota rakastetaan. Suomenkielessä ei ole sanaa semmoiselle antautuvalle alttiudelle. Roomalaiset ymmärsivät caritas-sanalla merkitsemällään rakkaudella toista kuin sanalla amor. Taivaallinen rakkaus, caritas, ei vaadi palkkaansa. Paavali on kirjoittanut sen ohjelman 1 Kor. 13 luvussa. Sen korkein esikuva on Jumalan rakkaus Kristuksessa. Sen maalliset seuraajat taistelevat kaiken ikänsä itsekkäisyyttä vastaan ja voittavat, verta vuotaen Jumalan voimassa. Ei se ole patsaspyhimys, joka ylpeydestä uhraa itsensä, ei katumuksen tekijä, joka tahtoo olla oma vapahtajansa, ei hyväntekijä, joka merkitsee nimensä keräyslistaan ihmisten kiitoksen vuoksi, ei sotilas, joka kuolee kunnian vuoksi, ei tiedemies, joka toivoo suuren keksinnön kautta tulevansa kuolemattomaksi, ei mikään kansa tai yhteiskunta tai yksityinen, joka riemuiten rientää voittamaan, olkoonkin vaikka suuren aatteen vuoksi, — ei, sanalla sanoen, kukaan eikä mikään niistä, jotka etsivät omaa kunniaa ja palkkaa; vaan ne, jotka unhotettuina työskentelevät, kärsivät, taistelevat ja kuolevat rakkautensa vuoksi. Ne ovat ne, jotka ihmetellen kysyvät tuomiopäivänä: Herra, milloin näimme sinun isoovana, alastonna, sairaana tai vangittuna ja tulimme tykösi? He ovat unohtaneet kiitoksensa sentähden ett'eivät odottaneet palkkaansa. Ilmaiseksi ovat he saaneet, ilmaiseksi antavat he takaisin.

Mitä voin minä tämän jälkeen lisätä maallisesta rakkaudesta? Miksi tulevat niin monet avioliitot onnettomiksi tai ainakin pettyvät rakkaudestaan? Sentähden, että jokaiseen tällaiseen yhteyteen tarvitaan molemminpuolista kieltäymistä. Mistä tulevat niin monet pettyneet toiveet, kylmenneet ystävyyden suhteet, rikotut lupaukset ja odottamattomat pettymykset? Siitä, että me itsekkäinä olemme käyneet toisiamme kohtaamaan ja pyytäneet palkkaamme, silloinkun meidän olisi pitänyt antaa rakkautemme.

Rakkaus on kuin elämän perusajatus ja seuraa sitä kehdosta hautaan ja haudan toiselle puolelle. Rakkaus rakentaa, yhdistää, sovittaa ja sitoo yhteen kaikki, mihin koskee. Ota pois rakkaus, ja maailma on oleva, mitä luullaan kuun olevan, hedelmätön erämaa. Vetovoima on rakkauden tiedoton valta elottoman aineen yli, mutta se on pakkovalta, joka sitoo eikä koskaan päästä. Rakkaus totuudessaan on itse vapaa ja kaikkea vapauttava. Elä usko tottumusta, elä velvollisuutta, käskyä, ihailua, intohimoa, elä usko selittämätöntä hypnoottista vaikutusta, joiden usein nähdään sitovan kaksi olentoa toisiinsa; usko ainoastaan sitä rakkautta, joka antaa vapaasti ja ottaa vapaasti! Onnettomat ne kansat ja yksityiset, jotka vihaavat! Vaikkakin viha olisi seurauksena verisistä vääryyksistä! Viha on raskas paino, joka auttamattomasti vetää uhrinsa pohjattomaan kuiluun. Kartago vihasi Roomaa ja hävisi. Puolalaiset vihasivat venäläisiä, ranskalaiset vihaavat saksalaisia, irlantilaiset vihaavat englantilaisia eivätkä ymmärrä, ett'ei vihalla ole tulevaisuutta; vihalla ei ole muuta toivoa kuin kosto ja kosto kilpistyy takaisin kostajaan. Mitä olisi maailma ilman anteeksi antoa? Mitä olisi taistelu ilman sovitusta? Taivu, itsevanhurskas, itserakas ja jäykkä sen Jumalan edessä, joka on rakkaus, ennenkun hän antaa sinun hävitä vihan pohjattomaan kuiluun!

KOTI

Perhe, yhteiskunta, valtio vastaavat nuorella ijällä kotia, koulua, isänmaata. En määrittele niitä, valaisen niitä omalta kannaltani. Olen lähtenyt rakastetusta kodista, joka oli juureni aina viidenteen kymmenenteen vuoteeni saakka. Erosin aina kaipauksella tästä kodistani, palasin sinne aina ikävöiden. Isäni jälkeen, joka minun ollessani kolmannellatoista kutsuttiin pois työstään isänmaan palveluksessa, oli minulla äiti, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Rukoilin sen vanhan pihlajan juurella, jonka alle kaksi pientä veljeäni oli haudattu, mutta minä olin saanut pitää sisaren, jonka maailmankatsanto erosi paljon omastani, mutta joka kuitenkin oli minulle niin rakas, ett'ei mielipiteiden eroavaisuus koskaan häirinnyt sopuamme. Löysin puolison, joka oli uskottuni sekä suruissa että iloissa, ja Jumala antoi meille hyviä, lahjakkaita lapsia, jotka ovat jakaneet kanssamme surut, ilot ja toiveet, lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen. Meillä oli jokapäiväinen leipämme alinomaisessa luottamuksessa Herraamme, paimeneemme. Meille suotiin paljon ystävyyttä ja paljon rakkautta, terveyttä, työvoimia ja mieluinen vaikutusala. Kun tähän lisään iankaikkisen elämän siemenen, jonka äitini varhain kylvi, ja Jumalan varjeluksen kurituksessa ja lohdutuksessa, on käsitykseni kodista täten juurineen paljastettu.

Enhän voi asettaa onnellista kotiani malliksi kaikille kodeille, mutta vertaillessani tulen minä siihen tulokseen, että kodin vaikutukseen perustuu hyvä tai paha meissä koko elämäksemme. Sen vaikutukset jäävät kulumattomiksi läpi elämän vaihtelevien kokemusten. Äitini kuoli seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana, ja viimeisenä hetkenään, kun kaikki välillä oleva oli unhotettu, kulkivat hänen ajatuksensa taas takaisin hänen lapsuutensa kotiin, kun hän oli kymmenen vuoden vanha.

Isässä, äidissä ja sisaressa opimme me ensin rakastamaan ihmisiä. Hevonen, koira, lammas ja linnut saattavat meitä tutustumaan elämään ja luomakuntaan. Kotipihamme koivu, lapsuutemme järvi, poriseva purosemme opettavat meitä ensiksi rakastamaan isänmaatamme. Kun lapsena palasin koulusta, syleilin minä riemuissani haapojani puutarhassamme, ne levittivät lehtensä minun ylitseni ja tervehtivät minua lehviensä suhinalla. Näistä puista kasvoi maani ja kansani; tuulen suhinasta puhui minulle luonnon kieli.

Kaupunkien lapset, jotka asuvat vuokratuissa asunnoissa, kasvavat ilman tätä kasvattavaa rakkautta vakituiseen kotiin. Perhe on meille isänmaa, mutta jos perheen jäsenet ovat kadonneet virkahuoneeseen tai seurapiireihin, jää lapsille ainoastaan muisto palvelusväestä, tovereista ja kirjoista. Nämä lapset ovat vaarassa kasvaa itsekkäiksi ja ahdasmielisiksi. Ystävä voi johtaa heitä, isänmaallinen juhla voi ylentää heidän ajatuksiaan, mutta lapsuuden vaikutukset ajavat toisiaan takaa alinomaisessa vaihtelussa ja hyviä esimerkkejä täytyy, niinkuin satuja, aina uudelleen esittää.

Kodit ilman jumalanpelkoa kasvattavat lapsia ilman pohjaa. Kodit, joissa uskonto on ulkonaista tapaa, kasvattavat sunnuntai-kristityitä. Kodit, joissa lapsia pakotetaan kuulemaan saarnoja, joita eivät ymmärrä, kasvattavat ulkokullatuita. Kiroukset, riidat, panettelut, juorut, epäjärjestys ja valhe, istuttavat lapsiin samoja vikoja. "Pienilläkin padoilla on korvat." Sana, josta sitä kaikkein vähimmin aavistamme, on tarttunut ja itää. Mitä kodin kuriin tulee, on kokemukseni se, että kaikki liiottelu on vahingollista. Ankaria, kiivaita vanhempia ja järjetöntä kuritusta koettaa lapsi välttää hätävalheilla ja silmänpalveluksella. Höllyys synnyttää tottelemattomuutta, suositteleminen ylvästelyä ja kateutta. Ruikuttelevat nuhteet synnyttävät välinpitämättömyyttä. Hyvin pedagoogiset isät asettavat kasvatuksen ohjeeksi vapauden ilman muuta rajoitusta kuin ilmeiset lainrikokset ja avonaisen uhkan. Olen nähnyt enemmän huonoja kuin hyviä seurauksia tästä järjestelmästä. Se on ikkunain auki pitämistä kaikille tuulille. Vaikutuksia tulvii kaikilta tahoilta ja tarpeen on, että ne kotona tarkastetaan. Kokemukseni on se, että kuritus on oikeutettu valheesta ja tahallisesta tottelemattomuudesta kolmesta seitsemään vuoteen kaikille, ja pojille kahdestatoista kolmeentoista vuoteen. Lievemmät rangaistukset, niinkuin aresti (ei kuitenkaan pimeässä huoneessa), nurkkaan paneminen ja pakotus pyytämään anteeksi sovitetaan rikoksen laadun mukaan. Rakkaus ei ole rakkautta, jos sitä ei yhdistetä kuritukseen. Lapsen tulee nähdä vanhempien surevan heidän tottelemattomuuttaan. "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee".

Vaikk'ei kodin vaikutus olekaan yhtä tärkeä aikaihmiselle, on se kuitenkin aina voimakas. Anna hänen nauttia järjestyksestä, puhtaudesta, hauskuudesta ja tyynestä ja lempeästä yhdyselämästä, niin ei hänen ole tarvis hakea huviaan ulkoapäin kaikista sen karkeammissa ja hienoimmissa muodoissa. Anna hänelle kaiken tuon vastakohta ja hän on pakeneva tuota kotia, jossa hän viihtyy huonosti ja joka on hänelle vaan pakollinen yösija.

Kiittäköön se, joka on saanut hyvän kodin, joka päivä Jumalaansa tästä siunatusta lahjasta, ja verratkoon kohtaloaan ei ainoastaan tämän maailman onnettomiin, kodittomiin paimentolaisiin, vaan myöskin niihin vanhoihin naimattomiin miehiin, jotka viettävät raihnaisen vanhuutensa palkattujen palvelijain hoidossa ja lopettavat itsekkään elämänsä haudassa, jonka partaalla ei kukaan rakkauden kyyneliä vuodata!

KOULU

Harvoista aineista on keskusteltu niin paljon kuin nuoren ihmislapsen kasvatuksesta koulussa ja harva ansaitsee suurempaa huomiota. Koulu on kodin käytävä elämän itsenäiseen toimintaan ja koe yhdistää kodin ja elämän kokemukset. Pinttyneimmät pedagoogit ajattelevat koulua omaa tarkoitustaan varten olemassa olevaksi. Olkoon menneeksi, vaikka tavallisen ihmisjärjen onkin vaikea käsittää ja ajatella jotain muusta erillään seisovata, jolla on alku takanaan ja jatko jälessään.

Tunnustan nyt kuitenkin harhaoppisen kasvatusoppini. Muutamien tuhansien vuosien käytännön ja kahden tai kolmensadan vuoden periaatteellisen keskustelun jälkeen on koulu minun mielestäni niin vähän saavuttanut tarkoitustaan, että se on siitä kauvempana nyt kuin kaksi tuhatta vuotta sitten. Persialaiset asettivat perussäännöksi: totella ja puhua totta. Kreikkalaiset tahtoivat kasvattaa ihmisen ruumiin ja sielun sopusointuun. Syynä siihen, ett'eivät he täysin saavuttaneet tätä oikeata päämaalia, oli se, että he liiaksi rakastivat aistillisesti luonnonihanaa, jonka vuoksi hengen korkeampi maailma, huolimatta heidän suurista filosoofeistaan, jäi toiseen alempaan sijaan.

Kristinusko loi katseensa iankaikkiseen elämään ja piti maallista olemista vaan katoavana kehitysasteena. Aistillinen kauneus oli siitä vaan side ja kiusaus. Kun keskiaika pitkällisen raakuuden jälkeen perusti oppineen koulunsa, tuli henkinen tarkoitus pääasiaksi ja maallinen tarkoitus sai merkityksensä ainoastaan sikäli kuin se oli henkisyyden palveluksessa. Keskiajan skolastiikka asetti tärkeimmäksi ajatuksen kasvatuksen uskon kurin alla ja siitä seurasi, että myöhempinä aikoina koulun ensimmäiseksi ja lopulta ainoaksi opettajaksi ajatuksen tulkkina ja sanansaattajana tuli kirja. Tämän itsevaltiaan tieltä täytyi kaiken muun väistyä: ruumiin terveyden ja sielun perusvoiman, kaiken muun paitse ajatuksen itsensä, jota oli rikastutettava ankariin sääntöihin asetetuilla tiedoilla. Tunnen tämän koulun, olen itse läpikäynyt sen, jommoisena se vielä kuusikymmentä vuotta sitten yksin hallitsi patukkansa, teologiansa ja latinansa avulla mistään muusta välittämättä. Se koulu oli kuitenkin johdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, se tiesi, mitä tahtoi, ja osoitti kykenevänsä kasvattamaan luonteita. Se oli raudankovan kirkon raudankova tytär, laki ilman evankeliumia; se oli 17:s vuosisata, ei 19,:s. En toivo sitä takaisin, mutta kirjoitan haudalleen: requiescas in pace.

Kun se kukistui v. 1844, tuli sen sijaan uusi koulu, joka kerralla tahtoi poistaa kaikki puutteet ja kokeilla kaikkien aikain kasvatusopillisten kokemusten kanssa. Nyt piti oppia kaikkea ja ehtiä kaikkea, vaikkakin vanhan kaavan mukaan. Alettiin opettaa voimistelua, laulua ja piirustusta, mutta kirja pysyi yhä pääasiana, ajatuksen kehittäminen pääsuuntana, muut sivuasioina. Kun nähtiin, ett'ei kaikkea ehditty opettaa ja että lapset rasittuivat, alettiin riidellä siitä, mikä on välttämätöntä ja vähemmän tärkeää, etupäässä latinasta. Pyyhittiin, paikattiin, jatkettiin, kokeiltiin eikä kuitenkaan koskaan valmistuttu, ei koskaan päästy rauhaan ja tasapainoon. Niin on nyt ollut viisikymmentä vuotta, ja miten koulu edistyneekin, pysyy se aina kokeilevana, niinkauvankun se pyrkii kasvattamaan tietoa sen sijaan, että kasvattaisi ihmistä.

Mitä on tieto, kirjatieto, järjen harjoitus? Suuri rikas maakunta hengen valtakunnassa, mutta ei läheskään koko tämä valtakunta, jota hallitsevat aivan toiset, tietoa paljon suuremmat voimat. Missä on tunne, joka niin usein kulkee omia teitään, tiedolta kysymättä? Missä on mielikuvitus, joka ei mistään tiedosta välitä? Missä tahdon voima, joka on valtakunnan laillinen hallitsija, kun tieto on vaan sen neuvonantaja? En näe näitä voimia oppineessa koulussamme, jonka kuitenkin pitäisi tuntea ne, ja jos ne sattumalta siellä esiintyvät, kiinnitetään niihin vaan varsin vähän huomiota. Millainen on terveyden hoito ruumiin arimpana kehityskautena? Kotilukuja jatkuu, rasitusta jatkuu, lääkäreiltä kysytään neuvoja voimistelusta, josta useinkin kolmas osa oppilaista saa olla poissa heikkouden ja haluttomuuden vuoksi. Leikit, juhlat, kesäkävelyt ovat satunnaisia. Ilmanvaihdosta ja aterioista on nyt pidetty parempaa huolta, mutta liikettä lyödään vielä laimin. Ja missä on nyt sitten lopuksi se tieto, jonka hankkiminen yhä on koulun tärkein tehtävä? Mitä saavat oppilaat kirjoistaan tietää luonnon elämästä, vapaasta elämästä? Tuntevatko he linnun ja hänen laulunsa? Osaavatko erottaa rukiin ohrasta, petäjän kuusesta, ketun koirasta? Mitä tietävät he mittausopista nuo kirjanoppineet, jotka eivät osaa vapaalla kädellä piirustaa ympyrää, tai edes vetää suoraa viivaa? Mitä tietävät he matematiikasta, jota eivät koskaan saa panna käytäntöön? Mitä tietävät he historiasta, joka on kangistunut nimiin ja vuosilukuihin, tai maantieteestä, joka on vaan piirretty kartalle? Ja mitä tietävät he noista heiltä niin paljon aikaa ja työtä kysyneistä vieraista kielistä, kun tahtovat tulla toimeen ulkomailla? Eikö se kaikki ole humbugi-tietoa, jonka tarkoitus on loistaa ja joka unohtuu, kun koulu on lopussa?

Mikä on ihminen? Näen hänet oppineessa koulussa ainoastaan vihreänä, kypsymätönnä raakilana, joka on pantu uuniin kypsymään. Näen hänet karkeampitekoisena, mutta luonnollisempana ja todellisempana kansakoulussa, näen hänet siellä usein kieroksi kasvaneena, mutta enempi käsin tehtynä. Parhaiten tunnen hänet "lastentarhoissa" [Fröbelin pikkukoulut], joissa hänen luonnollisia juuriaan hoidetaan ja kastellaan. Puhu pedagoogille ihmisestä ja hän on kertova kauniisti kaikista kasvatustavoista, mutta hänen oma kasvatustapansa, johon hän on pinttynyt ja jota hän on käyttänyt niin suurella menestyksellä, on kuitenkin lopulta ainoa oikea. Kuka uskaltaa epäillä hänen menestystään? Tahdotaanko moittia häntä kodin ja myöhemmin elämän vaikutuksista? Minä vastaan: eikö ole koulun asia poistaa menneisyyden pahoja vaikutuksia ja estää vastaisia? Jos koulu nyt kasvattaa rasittuneita, heikkohermoisia, verettömiä, mielikuvitusta vailla olevia, tahdottomia, epäkäytännöllisiä, todellisessa elämässä saamattomia oppilaita, onko se elämän syy? Tuloksissa on koulun tuomio.

En voi olla sitä lausumatta: koko oppineen koulun nykyinen perustus, tieto ja taas tieto ainoana tarpeellisena, on perin väärä. Todistuksena siitä on yhä jatkuva mielten kuohu, tyytymättömyys ja nuo alinomaiset muutokset koulun alalla, vaikka kaiken hyvän opetuksen tulee olla pysyväistä. Paikkaukset eivät mitään hyödytä, koko järjestelmä on alusta alkaen muutettava. Koko ihmisen tulee astua osansa tiedon sijaan, ja se tulee vasta silloin oikeaan arvoonsa hengen kehitysjaksossa. Se on suuri ja vaikeasti ratkaistava kysymys, mutta se on ratkaistava. Mistä päästä alkuun?

En tahdo sanoa, että ainoa mahdollinen tapa — vaikka onkin ainoa, minkä minä tunnen — ratkaista tätä kysymystä, on se katsantotapa, jota on koetettu toteuttaa Fröbelin lastentarhoissa. Ala niistä ja järjestä ne ensimmäiseksi renkaaksi siinä sarjassa, joka alkaa koulusta ja asteettain viepi yliopistoon. On olemassa pitkä kehitysjakso tässä nyt vielä vaan vasta-alkajille aiotussa, puoleksi leikkiin perustuvassa, puoleksi totisessa alussa. Alota istuttamalla lapseen käsitteet jumalanpelko, vapaus, totuus, järjestys, tottelevaisuus, työ, kieltäymys, rakkaus, elämänilo; hoida huolellisesti kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti, ajatusta, tunnetta, mielikuvitusta, tahdon voimaa, sovita ne kaikki varmoihin itseperäisiin ja kouluijälle helposti tajuttaviin tapauksiin; kehitä ja koettele niitä sovittelemisen kautta; käy tunnetusta tuntemattomaan; kehoita huomioiden tekemiseen; järjestä edistys ja vaatimukset kyvyn ja taipumusten mukaan; elä rasita vähempi-lahjaisia eläkä kiihoita lahjakkaampien kunnianhimoa; laita, että työ tehdään mielellään eikä vastenmielisesti; saata oppilas ymmärtämään, että hän on osa luokasta, koulusta ja isänmaasta; opeta hänet rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähinnä häntä hänen luotuja tekojaan luontoa, ihmisiä, eläimiä, kasveja; opeta hänelle, mikä on pysyväisen suurta, todellista jaloa, nöyrää ja lämminsydämmistä, vaatimatonta ja hyvää, — ja joskaan tämä koulu ei kykene tasoittamaan kaikkia elämän epätasaisuuksia tai voittamaan kaikkia sen kiusauksia, on se kuitenkin ainakin minun nähdäkseni ratkaissut kahdennenkymmenennen sataluvun koulukysymyksen.

KANSA JA ISÄNMAA

Se elämä, joka virtailee ulos kodista ja koulusta, jakaantuu kahteen jokihaaraan, realiseen eli käytännölliseen ja ihanteelliseen. Valinta riippuu milloin taipumuksista, milloin pakosta, milloin ympäristöstä. Käytännön mies toimittaa enemmän yksityiskohdissa, ihanteiden mies enemmän laajuudessa. Käytännön miehen tehtävä on hetken, ihanteitten miehen tehtävä tulevaisuuden; edellisen ahdas, mutta varma, jälkimäisen rajoittamaton, mutta epävarma.

Kansa ja isänmaa ovat käsitteitä, jotka jakavat ihmiskunnan parsiin. Ne ovat olleet olemassa niin kauvan kun historia muistaa, ja ne tulevat olemaan niin kauvan kun eri maat tarjoavat eri elinehtoja. Muukalainen oli aina raakalainen, helleeni ja juutalainen olivat aina valituita. Kansat ovat yksilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien, mutta etupäässä heidän itsekkäisyytensä kollektiivisia inkarnatsiooneja. Se itsekkäisyys, jota yksilö koettaa voittaa toisten vuoksi, pääsee valloilleen kansoissa, ilmaantuu heissä säälimättömämmin ja väistyy ainoastaan väkivallan tieltä. Väkivallan, viekkauden ja kaikellaisen vääryyden harjoittamista kansansa ja isänmaansa hyväksi kutsutaan isänmaan rakkaudeksi; maansa vihollisten hävittäminen, ryöstäminen, tappaminen ja tuhoaminen on kunniakasta ja urhokasta. Oman kansan ja oman maan ylistäminen ja muiden halventaminen on kansallista itsetuntoa. Onnellisia ne kansat, joita luonto ja asema pakottaa pysymään nöyrinä; he voivat vielä toivoa itselleen tulevaisuutta.

Se oli ainoastaan Kristuksen suuri sydän, joka voi sulkea koko ihmiskunnan samaan veljen syliin ja julistaa oppia rakkaudesta kaikkia kohtaan. Hänen sanansa kulkevat kaikkea yhdistäen, kaikkea sovittaen maailman yli ja loiskivat kuin kevätsade jäävuoria vastaan. Kaikkialla kohtaa niitä vastarinta. Kansat tarttuvat aseihin toisiaan vastaan, viekastavat ja pettävät toisiaan. Yksilöt joutuvat käsikähmään, jopa itse uskonnotkin sotivat. On käytännöllisiä kansoja, niinkuin englantilaiset, ja ihanteellisia, niinkuin ranskalaiset ja saksalaiset. Mutta ovatko he silti vähemmin itsekkäitä? Englantilaiset kulettavat samassa laivassa raamatuita, epäjumalankuvia ja opiumia. Saksalaiset tahtovat omikseen anastaa jokaisen suuren aatteen ja persoonallisuuden. Eroavaisuus näkyy siinä, miten nämä kansat sivistävät vieraita valloitettuja kansoja. Englantilainen järjestää, käyttää kaikki hyväkseen, hallitsee niin kauvan kun voi, mutta jättää, sittenkun on pakotettuna luopumaan saaliistaan, vapauteen kasvatetun kansan. Saksalainen alistaa kaikki kauppaetujensa alle, saksalaistuttaa, sivistää, polkee ja jättää poistuessaan köyhän kansan, joka on kadottanut uskon omaan itseensä. Ranskalainen tuhlaa verensä kunnian vuoksi, sivistää vallan vuoksi, ei halveksi voittoa, mutta uskottelee itselleen, kun on pakotettu jättämään valloituksensa, että hän on sivistyttänyt raakalaisia.

Niin ihmeellinen on maailman hallituksen mekaniikka, että tämä kaikkien itsekkäisyys toisia kohtaan on aina vaikuttava liikevoima, joka vie kansoja, yksilöitä ja ihmiskuntaa eteenpäin. Mitä olisi tämä suuri ihmissuku, koottuna yhteen ainoaan suureen laumaan ilman eroittavia rajoja ja kansallisuuksia? Mitä olisi tämä suku ilman tarpeita, ilman kilpailua, ilman harrastuksia, vaatimuksia ja vastakohtia, niin, mitä olisi se ilman himoja, kateutta ja halua johonkin kaivattuun ja toivottuun? Ei voi ajatella sellaista viatonta, mutta samalla myöskin tahdotonta ihmiskuntaa muullaisena kuin Itämaiden muinaisten, suunnattoman suurien valtakuntain kaltaisena, joissa hirmuvaltias hallitsi orjia. Minkä kautta on Eurooppa, maan osista pienin eikä suinkaan rikkain, vähitellen kohonnut kaikkia muita mahtavammaksi? Sen kautta, että sopivasti sijotetut meret, maat ja vuoret ovat muodostaneet rajoja ja synnyttäneet toisistaan erotettuja kansoja. Näiden kansain yhteys ja kilpailu ovat synnyttäneet Euroopan sivistyksen, jota vastoin Aasian arot ja Afrikan erämaat ovat milloin yhdistäneet kansoja suuriksi laumoiksi, milloin eroittaneet heidät toisistaan. Euroopassa on Venäjä samoista syistä jäänyt takapajulle, mutta leviää kevättulvan voimalla itäänpäin.

Luulisi, että maanpallon 1,500 miljoonaa asukasta, jotka jokainen ovat itsekkäitä yksilöitä ja joista ei kukaan ole täysin toisensa kaltainen ruumiin ja sielun puolesta, tarjoisivat tarpeeksi vaihtelua, mutta yksilön kokonaisuus ei riitä, edistys vaatii sen lisäksi vielä moninaisia kansoja. Ei mikään ole hullumpaa kuin katoolisen kirkon vaatimus puustavin yhtäläisyydestä samassa uskossa. Sitä ei Kristus ole koskaan tarkoittanut puhuessaan "yhdestä lammashuoneesta ja yhdestä paimenesta"; hän on lisännyt, että "Jumala tahtoo palveltaa hengessä ja totuudessa", puustavista riippumatta, mutta hengessä. Ei mikään ole valtiollisesti lyhytnäköisempää kuin panslavisuuden ja pangermanisuuden yritykset sulattaa eri kansoja pakottamalla heitä oppimaan häiritseväin kieltä ja käsitystä isänmaasta siten vahvistaakseen valtion yhteyttä. Oletetaan, että n.k. suuret kansat kerran tulevat nielemään pienet kansat paljoutensa vetovoiman avulla. Aineen painolakeja ei kuitenkaan voida sovittaa vapaaseen ihmishenkeen. Pakko mikä hyvänsä synnyttää vastustusta eikä edistä yhteyttä, mutta hajoittaa sitä. Poista pakko ja pane sijaan vapaus, silloin on olettaminen oikea, vaikka onkin epätietoista, onko siitä kehitykselle hyötyä. Historia todistaa, että kehitystä ja edistystä autetaan parhaiten siten, että eri katsantokannat saavat murtua toisiaan vastaan ja sen kautta kilpailla keskenään.

Ovatko siis kansa ja isänmaa itsekkäisyytensä vuoksi esteenä ihmisten sovulle ja onnelle? Eivät. Esiintyen itsekkäisinä ulospäin valmistavat he keskuudessaan vaikutusalaa rakkaudelle ja tarkoitusperää kieltäymykselle. Kansa ja isänmaa ovat välttämättömiä renkaita kehityksen ketjussa, ja on niiden tarkoitus ketjun maallisessa päässä sulautua ihmiskuntaan. Kristuksen tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole enää oleva kansoja eikä vieraita, ainoastaan omaisia, uskotuita ystäviä saman isän helmassa.

Maantiede ja tilastotiede ovat yksimieliset siitä, että jokainen maa asemansa, ilmastonsa ja hedelmällisyytensä kautta kasvattaa sen kansan, joka siinä asuu, ja päinvastoin, että jokainen kansa sivistyksensä voiman kautta luopi uudestaan sen maan, jossa se asuu. Sovita tähän tosiasiaan maailman hallitus ja me ymmärrämme, että Jumala on antanut jokaiselle maalle ennen määrätyn kansan ja jokaiselle kansalle ennen määrätyn maan, jossa se voi toteuttaa samaten ennen määrättyä tehtävätään. Tarkasta vaan tuota pientä, ahdasrajaista Palestiinaa! Eikö tämän kolmen maanosan ja kahden valtameren, itä- ja länsimaiden välillä oleva pieni maa, johon sisältyy kaikki luonnon ja historian vastakohdat, ole edeltäpäin määrätty suorittamaan tehtävää maailmassa? Ja eikö meille kaikki sano, että ennustukset siellä tulevat toteutumaan ja että Jerusalem aikain täyttyessä on määrätty maailman pääkaupungiksi?

Sosialistit sanovat olevansa kosmopoliitteja. Mitä on kosmopoliitti? Maailmanmatti ilman maata ja kansaa, "ein hiesiger", joka luulee olevansa kotonaan kaikkialla, mutta ei ole kotonaan missään. Onko hän kristitty? Rakastaako hän ihmisiä? Ei, hän rakastaa vaan itseään, ei välitä kenestäkään muusta. Hävitköön maailma, kunhan hän vaan löytää laudanpalasen sen päällä pelastuakseen.

Isänmaakin voi muuttua epäjumalaksi ja onkin muuttunut siksi monelle, toisille on se kaunis nuoruuden unelma. Ja kuitenkin on tässä aatteessa jotain pyhää, jotain suurta, ylentävää, sovittavaa, yhdistävää. Isänmaa on monen turva, monen koti, monen hauta, ja kuitenkin on se niin kokonaan minun, että kannan sen sydämmessäni ja katsantotavassani. Se sisältää kaiken, joka on minulle rakasta ja kallista maailmassa, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden, työn palkan, rakkauteni huolenpidon ja elämäni lähimmän päämaalin. Sano, voiko kuolla tämän maan edestä? Voi — ja elää! On helpompi kuolla kuin elää aatteelleen; voimamme on heikkoutta, tahtomme häilyväisyyttä. Mutta tietäen tai tietämättään ovat kaikkina aikoina monet tuhannet eläneet, kärsineet ja kuolleet tämän maan puolesta, joka joka aamu kutsuu meitä seuraamaan isiemme jälkiä. Kyllästy tähän maahan, valita sen köyhyyttä, pudista sen tomu jaloistasi, muuta pois rikkaampiin maihin, koeta unohtaa lapsuutesi kehto, äitisi rukous! Turhaan, sinä et pääse erillesi kansastasi ja maastasi, sinä viet sen mukanasi, minne maailmassa matkannetkin, se on sisin juuresi, et voi siitä irtautua, ja jos voitkin, tunnet voimiesi ja hyvinvointisi kukkulallakin ollessasi, että jokin, joka antoi elämällesi sen sisällön, on sinussa kuollut.

KIRKKO

Olen sanonut ja pysyn siinä, että rakastan ja kunnioitan lutherilaista kirkkoamme, ja olen onnellinen siitä, että olen syntynyt sen helmassa, että minua on sen käsivarsilla kannettu kasteeseen ja kristinuskoon, eikä tämä perustu tottumukseen tai auktoriteettiuskoon, vaan elämässä kypsyneeseen vakaumukseen. En mistään hinnasta tahtoisi vaihtaa tunnustusta, joka tyydyttää tietoisuuttani Jumalasta ja on kasvanut kiinni sydänjuuriini; mutta siitä huolimatta olen minä kirkon nykyisiin muotoihin nähden paljonkin eriävällä kannalla. Tämän aineen koskettaminen ei ole minulle vaikea sen vuoksi, että pelkäisin oikaisua kirkon oppineemmilta ja kokeneemmilta jäseniltä, vaan siihen nähden, ett'en tahtoisi lisätä niiden monien toisistaan eriävien ajatussuuntain lukua, jotka nyt ampiaisparvien tavoin surisevat tuon vanhan kunnianarvoisen temppelin ympärillä ja eksyttävät uskovia.

Valtiokirkko vai kansankirkko? Epäilemättä jälkimäinen. Kirkko laissa määriteltyine uskoineen ja valtio palkkaamine pappeineen olisi kristinuskon asettamista lasikaappiin ja sen kansanjuurien repimistä. Kansankirkko ilman yleistä lakia, jätettynä ilman johtoa päivän vaihtelevien mielipiteiden heiteltäväksi, olisi sielujen laillistettua anarkiaa. Jonkunlainen kompromissi näiden molempien kesken olisi saatava aikaan siten, että valtio, s.o. kansan oikeudentunto, tukee kristinuskoa järkähtämättömänä pohjanaan, mutta tunnustaa omantunnon vapauden yksilön järkähtämättömänä oikeutena.

Kuinka yhdistää nämä kaksi ehtoa? Valtio sanoo: me olemme kristitty kansa, me tunnustamme kristinuskon kaikkien lakiemme, laitoksiemme ja kaiken kasvatuksemme pohjana. Jokaisen tuomarin, virkamiehen ja opettajan täytyy tunnustaa Jeesus Kristus, vaikka hän kuuluisikin muihin uskontunnustuksiin kuin lutherilaiseen. Lutherilaisten uskonnon opettajana tulee hänen olla lutherilainen. Kaikissa oppilaitoksissa, paitsi teknillisissä ammattikouluissa, opetetaan uskontoa oppilaiden uskontunnustuksen mukaan. Kristinuskoon kuulumattomat saakoot elää meidän lakiemme turvissa sillä ehdolla, että noudattavat lakejamme, ja harjoittaa elinkeinoja, mutta käännytystyö olkoon heiltä kielletty. Avioliiton rakentaminen kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä olkoon myös sallittu sillä ehdolla, että lapset kasvatetaan kristinuskoon. Vapaa eriuskolaislaki, ei mitään ehtoollispakkoa, vapaa sielunpaimenten vaali, ei mitään keisarinpitäjiä. Valtio valvoo, seurakunta vallitsee ja hallitsee. Ei mitään pappisylimystöä.

Tämä viimemainittu on onneton perintö katooliselta ajalta, samoinkuin pappisvalta valtion armosta on onneton perintö juutalaisilta. Pappisylimystö, kirkkoherrat kirkon paimenten sijassa ovat sietämättömät siellä, missä etevimpien ja ensimmäisten tulee olla kaikkien palvelijoita. Ruotsalainen "prest". (pappi) tulee sanasta presbyteros, joka merkitsee seurakunnan vanhinta. Pappi on pyhän hengen välittäjä ja palvelija, joka ei voi syntyä jokapäiväistä leipää varten tuomiokapitulin valtakirjan kautta. Ei myöskään saa sallia jokaisen suulaan suutarin esiintyä sananjulistajana ja kirkon palvelijana. Kolportöörit hakevat häikäisykeinoja ja saastuttavat usein Jumalan sanaa. Tarkastus on tarpeellinen ja tapahtuu ehkä sopivimmin seurakunnan valitsemien kokeneiden kristittyjen avulla, jotka muodostavat kirkkoraadin. Tämän valtuuttaa taas toimeensa synoodi, jonka eri maanpaikat valitsevat.

Tunnettuja ovat ne kiihoitukset ja ne vehkeet, jotka usein seuraavat papinvaaleja, ja ankarat pakkomääräykset ovat sen vuoksi puolustettavissa. Saakoon kirkkoraati sitä varten määräävän vallan, valitusosoituksella synoodiin. Uusi laki sisältäköön kaikki kansankirkon itsehallinnon osat.

Kaupunkien kirkot olkoot auki joka päivä niinkuin katoolisetkin niille, jotka tuntevat tarvitsevansa siellä hakea Jumalaansa. Hänellä on vähän iloa meidän sunnuntai-kristillisyydestämme. Maalaiskirkoissa jätettäköön tämä riippuvaksi lähinnä asuvien toivomuksista. Seurakunnan sielunpaimen on vapautettava kunnallisista toimista, jotka nyt nielevät niin suuren osan hänen kallista aikaansa.

Nykyisistä kirkonmenoista on monta väärinkäytöstä poistettu, mutta toisia on vielä jälellä. Evankeliumin kahteen kertaan lukeminen on koulukäsky, ja Isä meidän (miksei nyt jo "Meidän isä"?) lukeminen kolmeen kertaan saman jumalanpalveluksen aikana on katolilaisten lörpöttelevää paternoster'ia. Saarnan vanhastaan pinttynyt jakaminen ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan on kaikkea elämää tappava jäännös teoloogisista kouluaineista. On hyvä, että koko seurakunta ottaa osaa virren veisuuseen, eikä niinkuin monin paikoin kuuntele valmista urkulehteriltä, mutta kun kirkkoveisuu useinkin on hyvin vaillinaista, olisi hyvä, jos harjoitetut kansakoulunoppilaat joka seurakunnassa johtaisivat virren veisuuta.

Virsikirjojamme, sekä ruotsalaista, että suomalaista, on komiteain toimesta paljonkin parannettu entisestään, mutta ne ovat kuin ovatkin paikatuita. Kansan hyvinkin yleisen epäluulon niihin oikeuttaa niiden liiaksi uudenaikainen kieli. Olen ruotsalaisessa virsikirjakomiteassa turhaan koettanut osoittaa, että virsi on luonteeltaan henkevöitynyt kansanlaulu. Puustavi kuolettaa. Voima ei ole sanoissa, vaan elämässä.

Jumalan henki käy tuulahduksen tavoin läpi maailman eikä sen kulkua voi kukaan laskea. Kaikki ajan vihurit puhaltavat nyt kirkkomme puutteellisia muotoja vastaan, ja moni ennustaa sen pikaista häviötä. Minä en usko niin käyvän. Minä uskon, että se tarvitsee uutta puhdistusta vanhalla pohjalla, ja se on tuleva ensi vuosisadalla. Minä uskon, etteivät kuoleman portit tule olemaan sitä mahtavammat. Ruoho katoo, kansa on kuin ruoho, mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.

SAARNAMIES

Kun huomasin itseni kykenemättömäksi lääkärin toimeen, kävin miettimään, eikö minun ehkä pitäisi ruveta lukemaan jumaluusoppia. Mutta tuo dogmatiikka, joka haihduttaa kristinuskon ytimen elottomiksi ajatusdogmeiksi, pelotti minua ja tuntui epämiellyttävältä. Minulla oli rakas ystävä ja sukulainen, pappi, joka toden teolla järjesti elämänsä evankeliumikirjan mukaan; ihailin yhtä tai kahta "kuninkaallisesta papistosta", jotka puhuivat Jumalan hengen sanoja janooville sieluille, mutta useimmat sielunpaimenet olivat minusta palkkapaimenia, joiden sanat kantoivat kauhtanaa ja kaulusta, mutta jotka mielessään ja elämässään palvelivat Mammonaa. Meillä ei ollut silloin vielä valtiopäiviä, mutta kun sittemmin näin pappissäädyn koolla, ei ystävyyteni ja kunnioitukseni useita sen jäseniä kohtaan voinut estää minua saamasta samaa vaikutusta, jota tunsin katsellessani apteekkarien kokousta, mistä tuulahti vastaani rohtojen ja sairashuoneiden lemua.

Nämä univormuihin puetut sielujen parantajat tuntuivat minusta yhdessä joukossa nähtyinä kovin epähenkisiltä keskustellessaan maallisista asioista, ja kaikki papin toimen loisto näytti häviävän säädyssä. Luovuin jumaluusopista.

Toisen kerran näin minä lahjakkaan koulunopettajan esiintyvän ilman papin kaulustaa, ainoastaan tavalliseen mustaan takkiin puettuna, Tukholman baptistikirkossa ja puhuvan sieluille elämän yksinkertaisia sanoja ilman noita tavallisia puheenparsia. En hyväksy baptistien keppihevosta, uutta kastetta, joka on minusta Vapahtajan sanain halveksimista: "sallikaa lasten tulla minun tyköni elkäätkä kieltäkö sitä heiltä"; mutta tuo vilpitön, sytyttävä, elävä elämä, joka pulppusi tämän baptistipapin sanoista, oli minusta parempaa kristillisyyttä kuin moni oikeauskoisen kansankirkon kirjoitettu saarna.

Omat puutteellisuudet ovat opettaneet minua varovasti arvostelemaan muiden puutteita. Tunnen osanottoa tuota vast'alkavaa saarnamiestä kohtaan, joka ahkerasti harjoitteleikse ja tarkkaan miettii ainettaan ja varmuuden vuoksi kirjoittaa saarnansa. Hän tahtoo tunnollisesti täyttää velvollisuutensa, mutta hänen puhujalahjansa eivät ole keskinkertaista paremmat ja kaipaavat harjoitusta. Hän on lukenut saarnansa kuin ulkoläksyn, mutta muisti pettää ja hänen täytyy tuon tuostakin katsoa paperiin. Saarnatuolissa on hämärä, hän ei pääse heti päästä kiinni, hän pysähtyy, etsii, änkyttää muutamia sanoja ja hakee taas. Suuri, äänetön, odottava seurakunta tuolla alhaalla kirkossa leviää kuin pilvi hänen silmäinsä eteen ja hämmentää hänen ajatustensa juoksua. Hän ei näe enää mitään, ei muista mitään, lopettaa saarnansa kesken kaikkea ameneen ja turvautuu käsikirjan määräämiin rukouksiin saarnan jälkeen. Ne hän onneksi muistaa ja hätätilassa on hänellä kirjansa. Nuo monet päät tuolla alhaalla kumartuvat, saarna on päättynyt ja nöyryytetty nuori saarnamies hiipii alas rappuja ja katoo sakastiin. Ei mitään kirkkopahennusta ole tapahtunut, ainoastaan muutamat tottuneet kirkossa kävijät ja pappien arvostelijat kuiskaavat toisilleen apostoolisten jäähyväissanojen jälkeen: "hän hätääntyi".

Seuraavana sunnuntaina näen minä toisen papin kirkon puhujalavalla. Hän on sileäleukainen keski-ikäinen mies, kaulassa hyvin kiilloitettu kaulustin, ja sujuvalla puhelahjalla varustettu taitava saarnamies. Ei aikoihin ole hän enää saarnojansa kirjoittanut, eivätkä ne tuota hänelle suurta vaikeutta. Hän on silmäillyt päivän tekstiä ja merkinnyt kohdat 1, 2, 3 saarnaoppaastaan. Hän puhuu tunnin ajan kuin kirjasta: ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin edespäin. Kyllähän usein kerrotaan samoja asioita, täytyyhän kuulijoihin tyrkyttää sanoja, kun puuttuu ajatuksia, mutta sanatulva jatkuu keskeymättä ja tavanmukaisen kolmantensa ja neljäntensä jälkeen pääsee hän onnellisesti loppuun. Vanhat kirkkomiehet sanovat toisilleen: se oli hyvä saarna! Joka merkitsee sitä, että kaikki kävi niinkuin pitikin, vaikk'ei jättänytkään mitään jälkeä. Ja saarnamies itse sanoo kotiin tultuaan vaimolleen: oli vahinko, mamma, ett'et ollut kirkossa tänään!

Seuraavana sunnuntaina esiintyy vaalisaarnaaja, hänkin vanhempi pappismies, joka on kokenut ammatissaan ja harjaantunut voittamaan ääniä papinvaaleissa. Hän on perinpohjin valmistautunut sulattamaan kovimpiakin sydämmiä, joskaan ei vaalimiesten, niin ainakin heidän vaimojensa. Hän alkaa heti tuolla laulavalla äänellä, jota moni pitää jumalisuuden oikeana leimana. Tämän itkevän esityksen kanssa on sopusoinnussa selonteko kaikesta siitä liikuttavasta, jonka siihen tottunut ja taitava saarnamies voipi puristaa jokaisesta saarnatekstistä. Ei kestä kauvan, ennenkun eukkojen kokoon käärityt nenäliinat etsivät juoksevia kyynelvirtoja. Lopulta kuuluvat tukahdetut nyyhkytykset, jotka ovat jokaisen saarnamiehen oikea ylpeys, vastaavan hänen omaan itkuiseen ääneensä. Tämä pappi on välttämättä valittava. Semmoinen jumalinen mies! Ja kuinka hän saarnaa! Hän voisi kiviä liikuttaa…

Jos näihin kolmeen lisätään neljäs, joka kuivasti kuin sanakirja ja kylmästi kuin talvinen uusikuu esittää katkismuksen pääkappaleet uuvuttavalla yksitoikkoisuudella, tai viides, joka päin vastoin kuin hänen kolmas virkaveljensä julistaa puustavin tuomiota kaikkien eri tavalla ajattelevien yli, — niin missä on pappi? Missä on rakkauden evankeliumi, joka on eroittamattomasti yhdistetty vanhurskaan Herran Jumalan pyhyyden vaatimukseen? Missä on lohduttaja kaikissa suruissa, auttaja kaikissa vaikeuksissa, Kristuksen seuraaja kaikille niille, jotka tekevät työtä ja ovat raskautetut? Sanoja, sanoja, sanoja! Missä on hän, joka sanoi: ne sanat, joita puhun teille, ovat henkeä ja elämää?

Tiedätkö sinä, saarnamies, joka seisot siinä yläpuolella seurakuntalaisiasi heidän luottamuksensa kutsumana ja kutsumana Mestarisi olemaan hänen kylvömiehenään tuolla suurella, hedelmällisellä vaimolla, tiedätkö sinä, kenelle sinä puhut? Ymmärrätkö sinä, ett'et seiso siinä täyttämässä virkavelvollisuuttasi ja sitten hyvän omantunnon rauha rinnassasi istuaksesi odottavaan päivällispöytääsi? Oletko unhottanut puhuvasi sadoille, ja taaskin sadoille janooville sieluille, jotka tunkeilevat ympärilläsi juodaksensa sanoistasi iankaikkisen elämän virvoittavaa vettä? Tänne tullessaan ne eivät tule kouluun eivätkä kinkerille tavaillakseen opituita läksyjään ja saamaan todistusta kristinopin taidostaan. Tänne tulevat he vapaasti ja ilman pakkoa Kristuksen seurakunnan jäseninä, monet ehkä tottumuksesta ja tavasta, mutta monet myöskin sielun sisimmästä tarpeesta kuullakseen Jumalan äänen puhuvan sinun huuliltasi. Mitä annat sinä heille? Mikä tuomio odottaa sinua, jos sinä annat heille kiviä leivän asemasta, sanoja hengen asemasta? Paljon syvemmälle täytyy sinun nöyrtyä kuin nöyrryt tuossa painaessasi alas pääsi ja ajattelemattomasti ladellaksesi Isämeitääsi; — nöyrry, tomu, iankaikkisen hengen eteen, jonka edustaja olet! Kuule hänen ääntänsä, joka sanoo sinulle: Samuel! Ja vastaa niinkuin Samuel: Herra, sinun palvelijasi kuulee! Katso, hän käy maailman läpi meidän aikanamme ja kaikkina aikoina niinkuin meren aalto ja pyörremyrsky, mutta sinä matelet maassa ulkoa opittuine sunnuntailäksyinesi! Mene, seuraa häntä, puhu, mutta elä puhu omia sanojasi, voimaton, vaan puhu hänen sanojaan, jos tahdot, että sielut sinua kuulevat ja huomaavat siitä muun hedelmän kypsyvän kuin henkisen unen tai muun palkan koituvan kuin palkkapaimenen palkan: nuo määrätyt tynnörisi jyviä vuodessa!

Niin, minä tiedän, että Jumalan henki puhuu kuuluvasti meidänkin aikanamme, puhuu heikoin tomusta tehdyin kielin, mutta kuitenkin kielin, joissa Mestarin voima puhuu. Näiden rasitetuilla olkapäillä lepää vielä muodoissaan puutteellinen kirkko Kristuksen sanan kalliolla. Tule sinäkin yhdeksi heistä!

OPETTAJA

Kirkon ja papin, kansan ensimmäisen opettajan, jälkeen tulee monihaarainen sarja muita opettajavoimia, joiden tehtävänä uudemmassa yhteiskunnassa on valaista jokaista majaa maassa ja jokaista älyn aluetta. Tässä on ensin huomautettava, että tieto ei vielä muodosta luonnetta, elämän pohjaa, vaikka se sisältyykin siihen ja ett'ei opettajan toimi vielä ole kasvatusta, vaikka se vaikuttaakin siihen. Se suuri, keskiajasta peritty erehdys, että tieto olisi samaa kuin siveellinen jalostus, on ominainen ajan koko katsantotavalle ja heittää, samalla kun se virittää valistuksen soihdun, eksyttävän häikäisevän valon suuriin aukkoihin ihmisen kasvatuksesta.

Opettajan tulee vaikuttaa oppilaaseen yhtä paljon oman esimerkkinsä kuin antamainsa tietojen kautta. Vaikkakin tämä myönnetään, heikontaa hänen kasvatustaan usein tuo erehdys, että tieto riittää kaikkeen. Opettajan tulee herättää yhtä paljon kuin opettaa; tuleehan koko hänen tehtävänsä olla älyn herättämistä. Opettajan tulee ohjata taipumuksia oikealle uralle, ei kohdella niitä kuin kuollutta ainetta, ei kohdella puuttuvia taipumuksia samalla tavalla kuin eteviä. Koulun suurimpia vikoja on aina se, että annetaan samat läksyt ja asetetaan samat vaatimukset sekä hyvä- että huonolahjaisille oppilaille. Ainoastaan tylsämielinen on vailla mitään taipumuksia. Olemassa olevan taipumuksen keksiminen ja ohjaaminen vaatii samaa suurta taitoa, jota valtiomies tarvitsee valitessaan kykeneviä apumiehiä ja sotapäällikkö valitessaan oikeaa miestä oikealle paikalle. Kuinka monet taipumukset menevätkään hukkaan, kun niitä pakotetaan muille aloille kuin mitkä luonto on niille osoittanut, ja kuinka moni elämän onni murtuukaan herätessään liika myöhään tietoisuuteen oikeasta tarkoituksestaan!

Opettajan työ on usein raskasta, mutta hänen edesvastuunsa musertaisi hänet, jos hän voisi arvata kaikki opetustapansa seuraukset siinä elämässä, jota hän valmistaa. Jos hän tekee parhaan kykynsä mukaan velvollisuutensa, täytyy hänen samoinkuin lääkärinkin lohduttaa itseään sillä, että on onnistunut jonkun kerran, vaikkakin olisi paljoa useammin ollut onnistumatta. Se, että osa edesvastauksesta kohtaa kotia ja elämän vaikutuksia, voi jossain määrin lohduttaa hänen omaatuntoaan, mutta ei voi kuitenkaan vapauttaa häntä osallisuudesta ihmisen hunningolle joutumiseen.

Useimmat nuoret opettajat astuvat toimeensa luottaen kokoamaansa tietovarastoon ja luulevat vaan tarvitsevansa avata ilmareiän antaakseen oppinsa tulvailla oppilaihinsa. Kuinka pian tulevatkaan he huomaamaan, että kaiken kylvön menestys on siinä maassa, johon siemen lankee! Onneksi on lapsuuden ja nuoruuden kylvövainio herkkä kasvamaan. Opettajan innostus tarttuu; jos hänen esityksensä on elävää, herättää se elämää, jos se on kylmää ja kuivaa, haukottelee nuoriso. Elköön hän luulko, että oppiaine elähyttää; se voi enemmän tai vähemmän kiihoittaa huomiota, mutta värityksensä ja eloisuutensa saa se vasta hänen esityksestään. Hän puhuu sille ikäluokalle, jolloin mielikuvitus on vireimmillään ja värittää kaikkea. Olen nähnyt opettajia, joiden on onnistunut innostuttaa oppilaitaan niin kuivaan aineeseen kuin kielioppiin, samalla kun toiset ovat torkkuneet kuunnellessaan niin elähyttävää ainetta kuin on historia.

Opettajan asema kouluun ja luokkaan synnyttää vaatimuksia erehtymättömyydestä, jota eivät kaikki opettajat voi täyttää. Lapsilla ja nuorilla on tarkka silmä huomaamaan heikkouksia, vikoja, omituisuuksia puheessa, tavoissa, puvuissa ja arvostelevat he säälittä tuota muka erehtymätöntä. Paraskin ja rakastetuinkin opettaja ei pienimmänkään erehdyksen sattuessa pääse tämän ampiaisparven käsistä ja saapi alistua kärsimään sen salaista pilkkaa. Jos hän kiivastuu, pahentaa hän vaan asiansa; jos hänestä tulee koulun narri, on hän hukassa. Paras keino noita ampiaisia vastaan on kylmäverisyys; mutta jos hän sen lisäksi on tunnettu oikeamielisyydestään, joka enemmän kuin mikään muu vaikuttaa nuorisoon, voi se samalla rakastaa häntä ja nauraa hänelle. Kuria, joka niin usein koettelee opettajan kärsivällisyyttä, ylläpidetään parhaiten siten, että sattuvia hairahduksia käsitellään ankaralla oikeudella ja samalla kertaa lempeydellä. Liiallinen ankaruus nostaa kapinaan, velttous synnyttää vallattomuutta. Paitse valhetta ja petosta ovat lasten rikokset usein ainoastaan elämän ilon hillittömiä hairahduksia. Opettaja, joka osaa samalla kertaa herättää kunnioitusta ja luottamusta, pysyy kauvimmin oppilaittensa suosiossa.

Minun kouluaikanani hallitsi vitsa koulussa, ja minä olen yhäkin sitä mieltä, että kohtuullinen ja oikea ruumiillinen kuritus neljäätoista vuotta nuoremmille ei haittaa oppilasta eikä opettajaa. Nykyaika on kasvattanut usein liiallista itsetuntoa. Yksilö astuu usein liiaksi edelle yleisen järjestyksen. Laki, että ruumiillinen kuritus on poistettu, mutta että se, joka on ansainnut kurituksen, on asetettu ulkopuolelle lakia, tuottaa häpeää. On myönnettävä, että opettajan asema nyt on parempi kuin patukan aikana. Epävarmaa on, onko hän tullut oppilasta lähemmä, mutta hillittömän kiivastumisen vaara on nyt pienempi ja hän on oppinut pitämään parempaa vaaria itsestään; oppilas vuorostaan kasvattaa häntä. Vaikka hän yhäkin saa olla säästäväinen, ei hän enää, käytyään kelpaamattomaksi sekä koululle että kirkolle, näe nälkää odottaessaan kirkkoherran paikkaa.

PAINETUN SANAN EDESVASTAUS

Ajatus istui ääneti yksinäisessä luostarikammiossaan, kyllästyi hautomaan omaa itseään, lähti maailmalle ja löysi sanoja. Sana tuli ajatuksen ruumiiksi, muuttui toiminnaksi ja loi maailman.

Sana oli katoava ääni, etsi jalansijaa ja löysi kirjoituksen. Kirjoitus säilytti sanan, mutta oli kytketty lehteensä, haki siipiä ja löysi painokoneen. Tiedonannon kannalta katsoen on sana ajatuksen toukka, kirjoitus sen kotelo, painokone sen täysivalmis perhonen. Nämä kolme kehitysmuotoa jakavat maailman historian itsensä mukaan.

Jokaisessa näistä muodoista kasvaa ajatuksen voiman kanssa myöskin sen vastuunalaisuus. Jumala yksin tuomitsee sanattoman ajatuksen. Puhuttu sana tuomitaan todistajain sanan mukaan, kirjoitettu todistaa itse itsestään, painettu sana seisoo kaikkien tuomioistuimen edessä. Sillä puhuttu tai kirjoitettu sana on keskustelua muutamain harvain kanssa, painettu on keskustelua koko maailman kanssa.

Painettua sanaa ei voi mikään rajoittaa ajan ja paikan rajain sisällä. Se syntyy tänään ja elää vuosisatoja. Se osaa kaikkialle, tulvailee läpi kaikkien porttien ja rakojen. Päästyään kerran liikkeelle, ei se ole minkään ihmisvoiman kiinni saatavissa. Lyö kuoliaaksi se kurikalla: lyöt ilmaan! Polta se: polta ajatus! Sensuuri on hullutusta; ei ole mitään muuta sulkua painetulle sanalle kuin kaiken lukutaidon hävittäminen. Mutta sekin sulku murtuu, sillä jos joku kansa saataisiinkin palautetuksi raakalaisen tietämättömyyden kannalle, olisi aina joku tietäjä, joka osaisi merkkejä selittää.

Mutta nyt ei kirjoitettu sana, joka lyö maahan ja nostaa maasta, kuolettaa ja antaa elämää, ole ainoastaan toimintaa, mutta tuhatkertaista toimintaa, joka lähtee tuhansin jaloin ja tuhansin käsin aikaansaamaan pahaa tai hyvää. Kuinka on tämä toiminta todistettava ja tuomittava? Vapaa yhteiskunta voi yhtä vähän tulla toimeen ilman painolakia kuin kivihuoneista rakennettu kaupunki voi tulla toimeen ilman paloruiskua. Kuinka vangita sana, joka on joustava kuin ilma? Valaoikeuksienko avulla? Sitä on koetettu: keino on välistä parempi, välistä huonompi kuin ei mikään keino.

Kysymys on pulmallinen. Vapaa, lain kautta järjestetty sananvapaus on yhteiskunnan elinilma. Ei ole mitään muuta kestävää muuria sanan väärinkäytöstä vastaan kuin yleisen mielipiteen paino, joka rajottaa sen käyttämisen. Paino painoa vastaan.

On turhaa sanoa kirjailijalle: hyvä herra tai rouva, ettekö ymmärrä, että se sana, jonka heitätte maailmalle tänään, tulee tuomitsemaan teitä haudallanne? Se ei ole enää teidän ettekä tiedä, missä se tulee juurtumaan; ette aavista, missä se hedelmänsä tekee, ja edesvastaus on teidän.

Yhtä turhaa on sanoa kustantajalle: hyvä herra, tarkastakaa sitä teosta, jonka julkaisette, sillä te saatte osanne sen tuomiosta! Kirjailija kirjoittaa hetken innostuksessa; te arvostelette kylmäverisesti hänen työtänsä, sen tähden on teidän edesvastuunne suurempi. Jos te myrkytätte kaivon, ette voi edes puolustautua sillä, että se, joka siitä juo, syyttäköön itseään, sillä te olette reklaameillanne tehneet kaiken voitavanne houkutellaksenne siitä juomaan.

Kaikki tämä on jo sanottu satoja kertoja ennen ja yhtä usein unhotettu. Mutta vaikka huonon kirjallisuuden lukijaa olisikin sata kertaa tätä ennen muistutettu hänen osallisuudestaan tähän pahaan, tahtoisin minä kerran vielä sanoa hänelle: miksi ostatte te semmoista, jota teidän paremman arvostelunne täytyy halveksia? Ettekö tiedä, että juuri te ylläpidätte ja edistätte tuota kurjaa kirjallisuutta? Ilman teidän pennejänne ja markkojanne ei sitä ilmestyisi. Ilman lukijakuntaa kirjoittaa kirjailija yksinpuheluja ainoastaan latojalle; se väsyttää lopulta ja kannattaa huonosti. Hyvä herra tai neiti, te ette ansaitse parempaa kirjallisuutta kuin mitä luette ettekä voi vaatia, että arvostelullenne mitään arvoa annettaisiin!

Painoasetus on välttämätön, mutta on aina heikkouden merkki. Ei ole mitään muita tokeita kurjaa sanaa vastaan kuin yleinen ylenkatse. Ei mistään hinnasta, ei edes väärinkäytösten pelossa saa kansa luopua vapaan sanan oikeudesta.

Ell'en olisikaan niinä kohta viitenä kymmenenä vuotena, joiden kuluessa olen ollut tekemisissä paperin ja painomusteen kanssa, muuta oppinutkaan, niin olen kuitenkin oppinut pelkäämään sanan edesvastausta. Elämä on paljoa enemmän vaikutuksia kuin tekoja. Kun nyt jumalallinen ja inhimillinen laki tuomitsee noin ankarasti tekoja, kuinka paljoa ankarammin onkaan tuomittava vaikutus, joka on teon juuri!

Olin kuusitoistavuotias kokematon ylioppilas, kun eräässä huutokaupassa sain käsiini aikoinaan paljon luetun, mutta nyt jo kauvan sitten unhotetun kirjan nimeltä "Nouveau Parterre du Parnasse François", painettu Haagissa v. 1739. Se oli valikoima sen ajan uusinta runoutta, erittäin sukkelaa, mutta samalla hillitöntä pilaa kaikesta, mikä on pyhää ja puhdasta. Että kirja oli ollut ilmaus aikansa korkeimmasta sivistyksestä ja vaikuttanut sen etevimpiin edustajiin, se näkyi sen omistajain kansiin kirjoittamista omakätisistä nimikirjoituksista: Hedvig Charlotta Nordenflycht, Carl Gustaf Tessin, Carl Fredrik Mennander. Ja mitä likaa kuitenkin, näistä kuuluisista nimistä huolimatta! Se takertui kiinni nuorukaisen vilkkaaseen mielikuvitukseen, se tahrasi hänen pilaantumattoman maailman katsomuksensa ja tarvittiin vuosien taisteluita, lankeemuksia ja parannuksia sen poistamiseksi, joka ei ehkä koskaan oikein onnistunut. Kuinka monta nuorta sydäntä olikaan tämä ainoa pieni 272-sivuinen duodeesi jo turmellut yhden vuosisadan kuluessa!

Tottahan on, että inhimilliset intohimot eivät koskaan katoo. Kaikissa maissa ja kaikissa suuremmissa kaupungeissa tulee aina olemaan roskajoukkoa. Mutta tämä roska ei saa koskaan pöyhistäytyä kansan edustajaksi, sen kirjallisuus ei saa anastaa itselleen ajan suunnan merkitystä! Jos se sitä koettaa, on vakaa sana, johon he vetoovat, nouseva heitä vastaan, paljastava heidät ja antava heidät ylenkatseelle alttiiksi.

Jokainen sana on siemen, josta vaikutuksia itää, mutta painettu sana on kaikkien oma, se on rajoittamaton. Painettu sana lentää ulos maailmaan kuin haavan untuva, jota kevättuuli levittelee: ei kukaan tiedä, mihin se kerran on juurtuva; ei kukaan voi laskea niitä taimia, jotka tänään, huomenna tai miespolvien kuluttua versovat sen siemenestä. Harvoin ajattelemme sitä nuoruutemme päivinä. Kirjoitusmuste vuotaa niin keveästi kynästä ja tuntuu niin omituisen viehättävältä, mustenee ja saa täysikelpoisuuden mainekirjan, kun painomuste sen jalostaa. Mutta se sana ei ole enää minun…

SANOMALEHDISTÖ

Kolme kotkaa lähti levitetyin, joka kerta kasvavin siivin lentämään ajatuksen munasta: puhuttu sana, kirjoitettu sana ja painettu sana. Kaikki ovat muodottoman äitinsä ajatuksen muodostuneita olentoja, mutta ensimmäinen on häviävä ääni, toinen katoava muoto, kolmas elää siitä harhaluulostaan, että se rajattomasti hallitsee aikaa ja paikkaa. Sanon sitä harhaluuloksi, sillä painetunkin sanan rajoittaa aine ja ihmiskunnan oma olemus, mutta tämä harhaluulo tekee painetusta sanasta maailman vallan. Jokainen painettu sana, joka ei vapaaehtoisesti suostu elämään ja kuolemaan sinä päivänään kuin syntyy, tahtoo käydä kaikkien luo, vaikuttaa kaikkiin ja elää kaikkia muita vanhemmaksi.

Olen puhunut kirjain painamisesta ja tahdon nyt puhua jokapäiväisestä painetusta sanasta, jota tavallisesti kutsutaan sanomalehdistöksi. Sen elämä on päiväperhosen elämää; sitä kilvan tavoitellaan sillä hetkellä, kun se esiintyy; se voi saada kuohumaan maat ja kansat, se voi hetken kuohuvien tunteiden tulkkina ilahduttaa, surettaa, haavoittaa ja parantaa; mutta huomenna on se jo niin unohtunut kuin ei sitä koskaan olisi ollut olemassakaan. Sanomalehdistön lapsuuden aikana säilytti sanomalehdistö vielä huomisena päivänään ajatuksia ja asioita, jotka ansaitsevat jäädä elämään. Lehti nidottiin ja varustettiin ainehistolla, tutkijat hakivat siitä aineksia historian ja päivän tapahtumain esittämiseen. Tämä ylijäämä on nyttemmin harvinaista. Kaikki kirjoitetaan ja elää päivän kysymyksiä silmällä pitäen, jotka huomenna väistyvät toisten tieltä; tämän päivän oraakeli on huomenna makulatuuria, ainoastaan muutamat kirjastot täyttävät vielä hyllynsä noilla menneen elämän arvottomilla tähteillä.

Ja kuitenkin voi ainoastaan pinttynyt virkavaltainen, eikä edes hänkään, kieltää jokapäiväisen sanomalehdistön merkitystä hetken suurvaltana. Se tunkee kaikkialle, koskettaa kaikkia ja jättää aina uudistuvia vaikutuksia, jotka vähitellen iskevät ihmisiin joskaan ei vakaumusta, niin kuitenkin aina katsantotapoja. Elä sano minulle, että sinä vaan uutisten vuoksi joka päivä luet sanomalehteä, jonka mielipiteitä et hyväksy, niin, jota halveksitkin. "Sano minulle, kenen kanssa sinä seurustelet, ja minä sanon sinulle, kuka sinä olet." Sana on sielun ravintoa; emme voi joka päivä nauttia samaa ruokaa voimatta siitä joko hyvin tai pahoin. Onhan ryhdittömiä lehtiä, niinkuin niitä on johdonmukaisia ja tarmokkaita; seuraa tuuliviirin heilauksia, ja tottumus tekee sinut yhtä ryhdittömäksi.

Sanomalehdistö on meidän aikanamme pysyväinen puhujalava ja perpetuum mobile'ksi muuttunut kirjoituskynä. Ei kukaan, ei matalimman majan asukas, ei edes koulutyttökään, joka ahmii esillä olevaa nurkkanovellia, vältä sen vaikutusta. Päivän mielipiteet, arvostelu, katsantotavat tarjotaan lukijalle valmiiksi laitettuina. Hänen ei tarvitse etsiä, ei kysyä, ajatella, ei epäillen ja koetellen taistella itselleen vakaumusta. Se tulee hänen luokseen joka aamu kutsumatonna puhuen tuolla tuntemattomalla kielellä, joka on edustavinaan yleistä mielipidettä ja jonka salaperäinen voima suurimmaksi osaksi on siinä, että se on tuntematon. On tahdottu saada aikaan se muutos, että kirjoittajat panisivat nimensä johtavain kirjoitusten alle, ja olisihan jo tämäkin tarkastus toivottava, olisi mies sanan takana, mutta useimmat toimitukset tahtovat pysyttää nimettömyyttä, koska nimi poistaa sanalta sen orakelimaisen salaperäisyyden loiston. Ja niin synnyttää tottumus saada mielipiteensä tarjottimella esitetyksi haluttomuuden itse tutkia sitä kysymystä, joka on esillä. Ainoastaan muutamilla harvoilla on voimaa vastustaa yhä uudistuvia vaikutuksia. Muutamat panevat vastalauseitaan, mutta yhtyvät lopulta siihen mielipiteeseen, jota heille joka päivä syötetään. Tällä tavalla sanomalehdet luovat yleistä mielipidettä, samalla kun ovat olevinaan vaan sen tulkkeja. Ja lukija, suuri yleisö, tottuu yhä enemmän olemaan punnitsematta itsenäisesti asioita, luullen sitä kuitenkin tekevänsä, kun se ottaa omanaan pussista sen, mikä sinne jo ennen on säkistä pistetty.

Samalla kun sanomalehdet selittävät ja tulkitsevat päivän yleistä mielipidettä ja keskittävät sen polttopisteeseensä, seuraa heidän jokapäiväisestä vaikutuksestaan se perusteellisuuden ja todellisen vakaumuksen puute, joka nykyään on niin yleinen n.s. sivistyneessä kansanluokassa. Nykyään luetaan kyllä enemmän kuin koskaan ennen, mutta luetaan ohimennen ja unohdetaan, pian, yksi vaikutus karkoittaa tieltään toisen, pelätään ajattelemisen vaivoja ja valitaan helppoa lukemista. Lukijan pintapuolisuus on yhtä suuri kuin kirjoittajan. Ainoastaan aikakauskirjoissa tavataan vielä tarkoin mietittyjä kirjoituksia; sanomalehtien käsikirjoitukset eivät ehdi kuivaa, ennenkun ne nakataan latojan käsiin, ja tämä, jota kirjainten hurja riento yökauden kuluttaa, heittää samalla kuumeentapaisella kiiruulla vedoksensa unisen korjaajan eteen. Se on leipurinsällin yötyötä sitä varten, että se yleisö, joka on nukkunut rauhassa, saisi syödä tuoreet lämpöset aamukahvinsa kanssa.

Aika ajoin näkyy selviä merkkejä siitä, että niin suuri yhteiskunnallinen voima kuin sanomalehdistö tarvitsee tehokasta tarkastusta. Sensuuri, tuo vapaan sanan vanginvartija, joka siivilöi hyttysiä ja nielee kameleita, on yhtä voimaton kuin vihattu. Sulje virran väylä ja vesi tulvii rannalle! Tehokkaampi on sanomalehtien oma keskinäinen tarkastus, sana sanaa vastaan, mielipide mielipidettä vastaan, oikea väärää vastaan, totuus valhetta vastaan, puolustus panettelua vastaan, silloinkuin tätä lain käyttöä ovat tukemassa puolueettomat tuomarit, joita ei kuitenkaan valitettavasti aina ole olemassa. Sekä sanomalehdet että yleisö ovat inhimillisesti heikkoja, heitäkin vaivaa ammattikateus, puolueellisuus, itserakkaus ja usko omaan erehtymättömyyteensä. Ainoa täysin tepsivä tarkastus olisi lukijain, tilaajain toimeenpanema. Elä osta, elä lue, elä kannata häväistyssanomalehdistöä, ja se kuolee nälkään. Mutta mistä löytää tarpeeksi yleistä ja päättäväistä oikeudentuntoa tämän rangaistuksen toimeenpanemiseksi? Missä häväistyslehdet elävät ja kukoistavat; siellä ei yhteiskunta parempaa ansaitse.

Meillä ovat tuohon suuntaan käyvät yritykset toistaiseksi vielä menneet myttyyn. Meidän sanomalehtemme eivät myy sanaansa, eivät ota lahjoja, eivät alennu hallituksen tai rahapohattain kuuliaisiksi palvelijoiksi. Meidän sanomalehdistömme on vielä rehellinen. Sitä voidaan kuitenkin moittia siitä, että se on raskas ja riitaisa ilman sukkeluutta ja leikillisyyden suolaa ja että se helposti muuttuu mieskohtaiseksi. Siltä puuttuu kokonaan kirjoitustavan hienoutta ja sulavuutta ja riidat pienistä kysymyksistä jatkuvat loppumattomiin suomalaisella itsepäisyydellä, samalla kun siltä puuttuu suuria näköaloja ja suuret, päivän näköpiirin ulkopuolella olevat kysymykset useimmittain jäävät koskematta.

Sanomalehtimiehen toimi, joka tähän saakka on ollut sivutoimi muiden rinnalla, muuttuu vähitellen ammatiksi. Se anastaa nykyään harjoittajansa kaiken ajan, kysyy valpasta silmää, terävätä arvostelua, paljon edellä käypiä opintoja, taitoa, hienotuntoisuutta ja mukautumiskykyä, se hermostuttaa helposti ja kuluttaa pian. Tottumus milloin kiitettynä, milloin pilkattuna lausumaan yleistä mielipidettä antaa sanomalehtimiehelle omissa silmissään arvon, jota hänen personallisuutensa ei aina vastaa. Hän tahtoo olla valtiomies ja valtiotalouden tuntija, arvostelija ja reportteri, samalla kun hän on kronikoitsija, uutisten urkkija ja liikemies. Hänen korvansa kuuntelee kaikkialla, hänen huomionsa on suunnattuna tuhansille tahoille, ja kuitenkin täytyy hänen täsmälleen ja nopeasti käsittää, mitä asema vaatii. Harva voi täyttää näitä vaatimuksia, hän on syntynyt paistinkääntäjäksi ja hänet on pantu kokiksi, ja sentähden tavataan tässä kirjavassa joukossa usein haaksirikkoon joutuneita olennoita, jotka eivät ole kelvanneet tai viihtyneet olemaan muilla aloilla.

Olen kaksikymmentä vuotta ollut sanomalehtimiehenä sanomalehdistömme viattoman lapsuuden aikana, tunnustan sen yhteiskunnalliseksi tarpeeksi ja aikamme puhuvaksi kieleksi, mutta pidän oman vakaumukseni enkä niele sitä muilta saamana lämpöisenä, minä vaikenen ja kuulen.

PUOLUEET

Puolueet ovat vapauden ja hirmuvaltiuden äpärälapsia. Heidän äitinsä on äänestysuurna, joka kaikkine puutteineen kuitenkin tahtoo esiintyä yksilöllisenä vapautena, joka on kutsuttu aseihin puolustamaan yleistä vapautta. Mutta puolue ei tyydy tähän. Se muodostuu ja järjestyy voittaakseen vallan omalle käsitykselleen, joka puolueelle merkitsee valtaa vallan vuoksi. Valta on siis puolueen oikea isä ja synnyttäjä, tuo valta, joka ollen itsessään epävapaa, koska se kieltää muiden vapauden, on yleisen vapauden verivihollinen. Vallan asettaminen päämääräksi on, huolimatta kaikista puheista, kaikista hyvän asian harrastuksista ja kaikesta uskosta omanvoiton pyytämättömyyteen, todellisuudessa vaan oman vapauteni ja kaikkien vapauden toisiinsa sekoittamista, samalla kun se alentaa äänestysuurnan itsekästen pyyteiden nuotan peräksi.

Jos väitetäänkin, että valta vapaassa maassa on kansantahdon ilmaus ja että se siis vaan on vapautta, niin ei silti voida väittää, että puolueen tahto olisi kansan tahto. Puolueen sisimpänä tarkoituksena on päin vastoin kaikkien muiden tahdon syrjäyttäminen valmistaakseen tilaa vaan muutamain harvain tahdolle. Tälläkin tiellä päätyy puolue lopulta epävapauden auttamattomaan umpikujaan.

Jos taas väitetään, että puolue tahtoo koota kansantahdon, keskustella siitä ja sitä selvittää, niin on sen katsantokanta jo alusta alkaen kierossa, koska kaikkea katsotaan vaan yhdeltä puolen. Ja jos tahdotaan puolustaa puolueen olemassa olon oikeutta sillä, että vastapuolueen katsantokanta on yhtä yksipuolinen ja että oikeuden tulee syntyä juuri näiden kahden vastakohdan taistelusta, niin olisi tämä oikein, jos ainoastaan mielipiteet murtuisivat toisiansa vastaan, mutta sen voivat ne tehdä ilman puoluetta. Kun kaksi puoluetta taistelee keskenään, on mielipide sivuasia ja valta pääasia.

Epävapaus on niin syvästi juurtunut koko puoluejärjestykseen, että puolue on pakotettu tappamaan kaiken yksilöllisen vapauden omassakin piirissään. Ei mikään itsevaltius ole ankarampi kuin puoluekurin. Ainoastaan ehdoton alistuminen tuottaa voiton. Johtajat tekevät vaalilistan. Mutta, — väittää joku kapinoitsija vaalikarjassa, jota ajetaan kuin lammaslaumaa uurnalle — tämä nimi vaalilistallamme on kelvoton, sen omistaja on taitamaton, epäluotettava, huonomaineinen! — Vaiti! — Tämä toimenpide on mahdoton, epäkäytännöllinen, väärä! — Tottele! — Ja karja kulkee uurnalle vastoin vakaumustaankin saavuttaakseen edes jotakin, puolueen voiton, vallan.

Paitsi puolueen voittoa on olemassa toinenkin vaikutin, vastapuolueen tappio. Puoluejohtajat tietävät varsin hyvin, että tämä viimeinen vaikutin usein on voimakkaampi kuin edellinen ja käyttävät sitä taitavasti hyväkseen. Mielipiteiden taistelu värittää aina puoluetarkoituksia varten henkilöitä. Jonkun nimen värillä, todellisella tai luulotetulla, on tavallisesti ratkaiseva merkitys. Englannissa ja muualla esittävät ehdokkaat toki ohjelmansa ennen vaalia. Meillä äänestetään nimien mukaan, jotka valmiina syötetään valitsijoille.

Lista tehdään ja tarkastetaan ennakolta, joko puolueen toimikunnan tai muutamain luotettavain valitsijain keskuudessa. Vastapuolue harjoittaa kiihoitusta, pieninkin hajaannus voi tuottaa tappion. Pois kurittomat, se on, ne itsenäiset, jotka uskaltavat ajatella ja toimia oman vakaumuksensa mukaan! He ovat noita "villiä", jotka puolueiden väliin puristettuina harvoin saavat aikaan muuta kuin haja-ääniä. Jos ei puoluetta olisi, voisivat itsenäiset liittoutua jossain määrätyssä asiassa ja saada äänensä kuuluville. Mutta puolueelle on asia, samoinkuin isänmaakin, sivuasia ja puolueen voitto pääasia.

Epävapaus on kaiken puolue-elämän tunnusmerkki. Johtajat itsekin, jotka tanssittavat nuoralla nukkejaan, ovat vuorostaan riippuvaiset joukkojen kannatuksesta ja ovat pakoitetut tinkimään vakuutuksensa kanssa pysyäkseen johdossa. Niinkuin kaikki itsevaltiaat kuluvat he pian. On harvinaista ja vaatii yhtä harvinaisia lahjoja, että vanha johtaja niinkuin Gladstone on voinut pitää puolueen ohjia kädessään melkein ikänsä loppuun saakka. Tavallisesti syntyy muutamien vuosien kuluttua nuorempi puolueryhmä, jonka ohjelma on jyrkempi ja keinot ankarammat, poistaakseen vanhat johtajat. Aika on kasvanut vanhoista vaatteistaan ja vaatii uusia miehiä uusille aatteilleen. Oikein, mutta ei sekään edusta koko totuutta! Sillä siihen tulee nuoremman sukupolven levottomuus vallan perimiseen. Aina ja aina vaan tuo valta! Missä on isänmaa?

Onhan kyllä ymmärrettävää, että yhtäläiset mielipiteet tahtovat ryhmittyä ja taistella yhdessä. Se on joukkojen painolakia ja on välttämätön menestymiselle, Ilman sitä olisi tahtojen anarkia mielipiteiden anarkiaa ja yleinen mielipide mahdoton. Mutta yleisen asian puolesta yksissä taisteleminen ei ole vielä puoluetaistelua. Mielipiteet voivat yhtyä yhdessä asiassa ja erota toisessa. Puolueen oikea tunnusmerkki on juuri erilaisten kysymysten yhdistäminen samaan sotahuutoon, vaikk'ei sillä olisikaan asian kanssa mitään tekemistä. Kaikki sanovat olevansa samaa mieltä itse asiasta, mutta kun ratkaisun hetki tulee, vaatii puolue taas osansa, ja kykenevin edustaja saa väistyä kenen keikarin tieltä tahansa, joka vaan tunnustaa oikeata väriä.

Onko tällainen puoluekarja kelvollinen äänestämään maansa onnesta tai onnettomuudesta?

RAHA

Raha, sinä niin monien epäjumala, niin monien epätoivo, niin monien toivo ja pettymys! Rakastanko sinua? En. Vihaanko ja pelkäänkö sinua? En. Halveksinko sinua? En. Olet minulle samantekevä tullessasi, tarpeenkin hetkenä tullessasi, ja yhtä vähän välitän sinusta mennessäsikin samaa tietä, jota tulit. Ainoastaan silloin, kun sinun avullasi voin auttaa tarvitsevia, olet minulle arvokas, onneakin arvokkaampi.

Sanotaan, että olet onnen antaja. "Es ist jedes Menschen Pflicht dem Glücke die Hand darzubieten" [Jokaisen ihmisen velvollisuus on tarjota onnelle kätensä], sanovat saksalaiset raha-arpajaispaperin tyrkyttäjät. Onni ja raha ovat heille ja monelle muulle sama asia. Tämä on yksi kaikkein kimmeltävimpiä valheita, joita ajan ilmassa välkkyy. Onni ja raha ovat toisiinsa verrattavat ainoastaan kestämättömyyteensä nähden, toinen päämaalina, toinen keinona, hurmaavana päämaalina, kehnona keinona! Olen tuntenut kunnioitettavia, rehellisiä miehiä, jotka odottamattoman perinnön tai arpajaisvoiton kautta ovat menettäneet ruumiinsa ja sielunsa. Olen tuntenut niitä, jotka ovat rikastuneet ahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta ja jotka ovat sanoneet itselleen: "sielu, sinä olet koonnut paljon hyvää moneksi vuodeksi; syö, juo, vietä hyviä päiviä!" Ja noita hyviä päiviä viettäessään ovat he kuulleet äänen sielunsa salaisesta syvyydestä sanovan: "sinä hullu, tänä yönä otetaan sinulta sielusi pois!"

Nopea rikastuminen synnyttää ylpeyttä, hidas itseluottamusta, köyhyys kateutta ja epätoivoa. Elämän viisaus on rukouksessa: "köyhyyttä ja rikkautta elä minulle anna, Herra; anna minulle ansaitsemani osa!"

Ja jos minä olisin yksi Ameriikan miljoonamiehistä, mistä saisin minä ostaa omantunnon rauhan, rakkauden iloissa ja suruissa, toivon iankaikkisesta elämästä ja mistä terveyden, jota ilman kaikki maalliset tavarat ovat minulle arvottomat? Voin herkutella kaikissa nautinnoissa, voin ajaa takaa kaikkia hetken huveja täyttääkseni tyhjyyttä sielussani ja karkoittaakseni ikävyyttä, joka seuraa minua minne mennenkin ja kuitenkin riippuu kyllästys elämään kuin lyijypaino nautinnon liiallisuudessa. Laahustan sieluani perässäni, ja tämä sielu on nyt niin luotu, ett'ei se löydä lepoa eikä rauhaa missään muualla kuin Jumalassa.

Se etu on rikkailla, että he voivat lieventää toisten puutetta, tukea nuorison horjuvia askeleita, lohduttaa monta murheellista, rohkaista epätoivoisia ja hyväätekevissä laitoksissa jättää jälkeensä siunatun muiston. Usein olen ollut kiusauksessa sen vuoksi toivomaan itselleni rikkauksia. Mutta sitten ovat nämäkin tarkoitukset tuntuneet minusta kovin katoavaisilta ja kovin rajoitetuilta. Aika on hävittävä tekoni ja muistoni. Niiden tarpeiden rinnalla, joita minun on onnistunut poistaa, on ilmaantuva uusia ja aina uusia ja lopulta tulevat kaikki miljoonat katoamaan kuin pisarat mereen. Silloin ovat ne siemenet pysyvämmät, joita köyhä saarnamies tai opettaja kylvää ihmissieluihin; mutta näitä siemeniä ei ole rahassa. Kuka voi tyydyttää janoovia ihmissieluja kullalla?

Kaikki, paitse saituri aarteensa ääressä, ovat yksimieliset siitä, että raha ei ole mitään itsessään, vaan ainoastaan välineenä jonkun muun saavuttamiseen, että se on vaihtotavaraa niinkuin kaikki muukin. Rahapulat syntyvät, niinkuin markkinapulat, kun tavaran tarjonta ja kysyntä joutuvat pois tasapainostaan. Mutta niin kauvan kun luonnontuotteet välittivät vaihtoa, rasittivat sitä, samoinkuin spartalaisten rautarahain käyttämistä, kuletukset ja välimatkat. Silloin otti saatana palasen helvetin hehkua ja heitti sen kultakimpaleena ihmisten keskeen. Ja kun kultakin huomattiin liika raskaaksi voidakseen valua kädestä käteen, otti hän palasen paperia, merkitsi siihen kullan arvon ja pani sen kiertämään setelinä tai vekselinä. Nyt oli kaikki keveätä kuin lentävä paperilappu, nyt kiersivät miljoonat helpommin kuin ennen pikkurahat, nyt oli kultakuva saanut siivet ja nyt tuli siitä joukkojen epäjumala. Yöt päivät suitsuttavat he kiitosuhrejaan tälle paperileijalle; kullankaivaja rientää muuttamaan aarteensa vekseliksi ja kulta kimmeltää nyt vaan raskaana arvoaineena rahapajain valinkauhoissa, kultaa kirkkojen ristejä ja vahvistaa tulevaisuuden lupaukset morsiamen sormessa. Saatana on saavuttanut tarkoituksensa, hänen tulensa hehku lentää jokaisen tuulenpuuskan mukana ympäri maailman, "und es ist jedes Menschen Pflicht dem Glücke seine Hand darzubieten".

Sinä pieni 5 markan seteli, tai sinä suuri 500:n seteli, eli sinä miljoonain kreditiivi, sinä et paina edes niin paljon kuin kurja kupariraha ja pieninkin tuulenpuuskahdus puhaltaa sinut pois helpommin kuin sen; sinut hävittää kipinä, joka ei taida mitään kuparille. Sinun merkityksesi on niissä numeroissa ja sanoissa, jotka ihmiskäsi on piirtänyt hienolle lehdellesi, ja ilman niitä et olisi arvokkaampi kuin mikä hylkypaperi tahansa. Väärentäjä voi jäljentää sinut nykyaikaisilla keinoillaan, lapsi voi repiä sinut, mustetahra voi pilata sinut, ja kuitenkin on sinussa ihmisten onni, tuhannet sinua halajavat, sinä olet työmiehen palkka, tutkijan keksinnön tarkoitus, saarnamiehen leipä, vaihtajan tai keinottelijan toivo tai epätoivo. Mene tiehesi, sinä et ansaitse et rakkautta, et ylenkatsetta, sinä olet kultaa tänään ja tuhkaa huomenna! Täytä hetkellinen tehtäväsi ja katoa jäljettömiin!

Muutamat luulevat, että maan sisusta on suurimmaksi osaksi kultaa, joka painonsa vuoksi on uponnut syvimmälle ja että se määrää taivaankappaleen pyörinnän akselinsa ympäri. Se on vertauskuvallista, ehk'ei olekaan muuta. Mutta jos onnistuisimme saamaan käsiimme tuon loistavan sisustan, jos löytäisimme vuoria puhtaasta kullasta tai hopeasta, tokkohan raha silti katoaisi? Ei, keksittäisiin uusi vaihdon välittäjä, platina tai joku muu aine, joka olisi yhtä harvinaista kuin kulta ja siis yhtä kallisarvoista. Raha, sen himo, epäjumala olisi jälellä yhtä itsevaltiaana. Raha on kuolematon, niinkuin ihmisen onnen etsintä, nautinto, valta. Helvetin hehku on kärventänyt meihin liika syvän palohaavan voidakseen enää parantua umpeen.

Kateus murisee: omaisuus, tavara on sen varastamista, jolla ei mitään ole! Miksi ei siis työ ole laiskalta varastamista, tieto tyhmältä varastamista, pienet tarpeet suurilta tarpeilta varastamista? Tasoita työ, tieto ja tarpeet yhtäläisiksi kaikille, ja raha on katoova. Mutta perustaaksemme sellaisen malliyhteiskunnan, täytyisi 1,500 miljoonaa ihmistä valaa samaan muottiin, niinkuin savenvalajan savikukot, ja ihmiskunta alennettava heinäsirkkalaumaksi ilman tahtoa ja vapautta.

Raha on valtaa, kun se tehdään välineeksi, raha on helvetin hehkua, kun se tehdään tarkoitukseksi.

TYÖ

Kuningas Taavetti sanoo: "Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta ja kun se paras ollut on, niin on se tuska ja työ ollut."

Polttavan aurinkonsa alla asuvat itämaalaiset rakastivat lepoa ja katsoivat sen rangaistukseksi, että Jumala lankeemuksen jälkeen antoi ihmiselle tuskaa ja työtä. Kaikki kansat, joihin kristinusko ei ole päässyt vaikuttamaan, katsovat työtä vapaalle miehelle alentavaksi ja rasittavat sillä naisia ja orjia. Kristinusko on julistanut työn kunnian, ja sen tytär sivistys tekee työtä uupumatta. Sosiaalidemokraattien korkeimman palkan vaatimus mahdollisesti pienimmästä työstä sotii sekä kristinuskoa että sivistystä vastaan.

Koska elämä on voimaa, on työ elämän tarkoitus ja sen päiväpuoli. Yöpuoli, lepo, tuntuu niin suloiselta siksi, että se on työn äiti. Ota pois voiman uudistus, ja lepo on ainoastaan kuoleman etehinen.

Ei kuitenkaan kukaan tee työtä vaan työtä tehdäkseen. Työ on keino eikä tarkoitus; se on tie johonkin edessä olevaan. Ja tästä toisesta riippuu työn arvo.

Kaikenlainen epäitsekäs ruumiillinen tai henkinen työ oman leipämme tai perheemme leivän hankkimiseksi palvelee, tietäen tai tietämättään, korkeampaa tarkoitusta, Jumalaa, ihmiskuntaa, isänmaata. Ainoastaan itsekkäät tarkoitukset, valta, kunnia, voitto, nautinto alentavat työn orjuudeksi, koska ne, ollen itse katoovia, kytkevät työmiehen tomuun, joka katoaa. Niin synnynnäinen on äärettömyys vapaassa ihmishengessä, että jokainen äärellinen, persoonallinen halu on vaan voimaton yritys puhaltaa elämää savesta tehtyyn epäjumalaan.

Kiitä Jumalaa siitä, että hän rankaisi siunauksella, eikä kirouksella kahden lapsen tottelemattomuuden paratiisissa! Niin voi ainoastaan Jumala rangaista.

Mitä olisimme me ilman työtä? Ajattelemattomia, epävapaita, nukkuvia olennoita, jotka otamme aina vastaan, mutta emme koskaan anna takaisin, jotka emme kykene muuttamaan tahtoamme toiminnaksi, mutta jotka kuitenkin yhä ikävöimme, etsimme ja kysymme, edessämme äärettömyys ja sisässämme palava janomme iankaikkiseen elämään, jota varten me synnyimme.

AJATUS

Mitä on se, joka on minä, sinä, hän, se, kaikki ja samalla ei mitään? Mitä on se, joka asuu kokospähkinän suuruisessa kuoressa ja joka ei kuitenkaan mahdu maailman rajain sisälle? Mitä on se, joka yhtämittaa syntyy ja yhtämittaa kuolee, kukoistaa ja kuihtuu ja elää kaikkina aikoina? Mikä on se samalla heikoin ja voimakkain kaikista maallisista voimista, tuo aina liikkuva luopääsemätön, joka ollen eetteriä ja valoa keveämpi, ei ole sidottavissa, vangittavissa, kuritettavissa, hukutettavissa, laskettavissa, punnittavissa, mitattavissa, pyyhittävissä, leikattavissa, tulitettavissa eikä verotettavissa? Mitä se on, sensuuri? Mitä se on, suurinkvisiittori? Sinun pitänee tietää se. Se oli päivällä raskaana huolenasi, yöllä epätoivoisena unenasi. Sinä tapoit sen, ja se eli yhä; sinä sammutit sen, ja se loisti yhä; sinä kutsuit koko maailman todistajaksi, että olit haudannut sen ikuisen unhotuksen helmaan, ja katso, silloin seisoi se edessäsi keskellä toria ja puhkesi puhumaan kaikille, jotka tahtoivat kuulla, ja jokainen ymmärsi sen!

Kauhun ja häpeän valtaamana tarjosi ajatuksen vanginvartija käsivartensa uskon vanginvartijalle, ja molemmat menevät he hirttäytymään siihen ihmeelliseen ansaan, jonka he tahtoivat hävittää maailmasta, ja jota he itse eivät voineet paeta.

Ajatus, tuo paljon maailmoita matkustellut, oli paluumatkalla purjehdusretkeltään maapallon ympäri ja istuutui perhona lepäämään puhtaalle paperipalaselle.

Minusta oli kuin olisivat perhosen siivet hymyyn lehahtaneet. — Jos minä aina olisin oma itseni, sanoi perhonen, mitä olisi sitten maailma? Minä olen sinä, ja minua kutsutaan rakkaudeksi, minä olen hän tai se, ja minua kutsutaan itsekkääksi haluksi. Maailman historia on kokoonpantu minusta, sinusta, hänestä, siitä, mutta yläpuolella heitä on välittömyys.

— Se, joka on minä, mutta jota minä en ole. Se, joka käsittää minut ja käsittää kaikki, mutta jota minä en käsitä.

— Mitä? Onko siis jotain, jota sinä et hallitse? Tiedätkö sinä, kaiken herra, että tämä ainoa kukistaa valtaistuimesi?

— Tiedän, mutta minä nousen sitä vastaan, en voi tunnustaa mitään herraa. Etsin hänen nimeänsä vangitakseni ja sitoakseni häntä; olen hakenut kaikkia nimiä ihmisten huulilta ja kaikkia sanoja omasta ajatusmaailmastani. Vielä en ole onnistunut sitoa häntä mihinkään nimeen enkä mihinkään käsitteeseen, mutta minä etsin yhä, ja minä olen löytävä hänet. Asevarastoni on tyhjentymätön.

— Silloin kiellän minä hänet. Olen usein kieltänyt hänet, pilkannut häntä ja luullut ijäksi päiväksi vanginneeni tai tuhonneeni hänet, mutta hän on ilmestynyt uudestaan, mahtavampana kuin ennen, ja sitonut minut näkymättömillä kahleilla, joita en voi välttää. Tuo julkea! Minähän tässä hallitsen taivaita ja maita! Lepäisinkö ennen kun olen voittanut väkevämpäni?

— Sinä kepeäsiipinen perhonen, mitä uskallat sinä sanoa! Sinä kiellät sen, joka on luonut sinut ja tehnyt sinusta maailman herran. Etkö vuoda sinä hänen ikuisesta alkulähteestään?

— Niinhän on minulle sanottu, mutta todistettu sitä ei ole. Jos minun onnistuu löytää alku, jossa kaikki polveutuu itsestään atoomien sattuman kautta, silloin olen minäkin irtautettu ja vapautettu kaikista siteistä.

— Perho, perho, miksi etsiä alkua, joka alentaa luomakunnan atoomien leikkikaluksi? Olet jo itse ollut pakotettu myöntämään, että tämä keksintösi ei enää ole ajatus, mutta voimatonta uhkaa! Etkö ymmärrä, että julkeudellasi et kiellä ainoastaan alkuperääsi, mutta myöskin itsesi.

— Todista se! Enkö ole kuolematon? Enkö ole kaikkivaltias? Minähän olen maailmankin luonut! Ja minäkö nöyristyisin!

— Tämä välitön ja sanoin selittämätön, jolle turhaan haet nimeä, tämä sinun kieltämäsi, pilkkaamasi, tappamasi ja taas ylösnoussut hallitsijasi on itse alentanut itsensä niin, että astui alas aistimaailmaasi maallisessa ruumiissa, on ajatellut ajatuksiasi ja taistellut taistelujasi, mutta ilman uhkaa, ilman ylpeyttä, ilman kateutta ja vallanhimoa. Olet kieltänyt hänet, ja hän on tunnustanut sinut rakastetuksi, kadonneeksi, jälleen löydetyksi lapsekseen; olet häntä häväissyt, lyönyt, panetellut ja tappanut hänet, ja hän on antanut sinulle kaikki anteeksi; olet vyöryttänyt kallion hänen haudalleen ja painanut sinettisi siihen ja kuitenkin on hän voitollisena noussut ylös haudastaan elämän herrana, mutta ainoastaan rakastaakseen sinua, antaakseen sinulle taas anteeksi ja pyhittääkseen sinut. Oletko enempi kuin hän, ett'et tahdo kohota hänen luokseen, kun hän on kumartunut sinua kohti, ja tulla hänen ihanuutensa perilliseksi, niinkuin hän on pukeutunut sinun kurjuuteesi?

Perhonen leyhytteli levottomasti siipiään, niinkuin olisi taas tahtonut sanoa: todista minulle, että kaikki tämä on totta!

Minä jatkoin: — Epäileminen on synnynnäinen oikeutesi, mutta etsi myöskin, se on yhtä synnynnäinen velvollisuutesi! Elä etsi nimiä, elä sanoja, elä monimielisiä käsitteitä: etsi välittömyyttä lapsen sekoittumattomissa mielijohteissa, ennenkun se vielä on herännyt sinun särkyneeseen ajatusmaailmaasi; etsi sitä omassatunnossa, katumuksessa, uskovaisen rukouksessa; etsi sitä luotujen kappalten yhteydessä ja tarkoituksessa; etsi sitä elämän sanoissa, jotka ovat vuotaneet suoraan ikuisista lähteistä; yhdistä nämä kaikki toisiinsa, elä kiellä itseäsi, mutta kiellä julkeutesi ja kutsu itseäsi uskoksi, mutta jos tämä sana pelottaa sinua, kutsu itseäsi tutkimuksen tulokseksi! Tee tämä varmuudella, ja sinä olet löytänyt sen totuuden, jota olet etsinyt.

Taas liikahtivat perhon siivet. Olin kuulevinani tukahdutetun huokauksen: mikä on totuus? — Ja samassa oli hän kadonnut teille tietämättömille.

Poissa! Minä houkko! Selittää ajatukselle sitä, mitä on mahdoton ajatella, eikö se ole sama kuin jos tahtoisin pakottaa sanan sanomaan sitä, mikä on mahdoton sanoa? Milloin ymmärtää ajatus sitä ihmeellistä, joka kaukana hänen havainnoistaan elää hengen korkeampaa elämää meissä ja korkealla meidän päällämme? Hän vaatii todistuksia, ja me tarjoomme hänelle todistuksia historiasta ja elämästä, että henkimaailma kaikkialla vaikuttaa aistimaailmaan, mutta uskooko hän meitä? Ei, hän ei voi uskoa, niinkuin me uskon ymmärrämme, hän voi vaan kysyä, vertailla, tulla vakuutetuksi ja tietää. Niinpiankun hän kohtaa jotain yliaistillista, pudottaa hän siipensä, ja hänen ääretön rikkautensa muuttuu auttamattomaksi köyhyydeksi. Hän voi istua apostolin vieressä vankilassa, Lutheruksen vieressä luostarin kammiossa ja palvella heitä jumalallisen sanan kieliä taitavana tulkkina, mutta jos he kysyvät häneltä sanan tarkoitusta ja sisältöä, vastaa hän: se olen minä. Sehän on hän, joka on keksinyt jumaluusopin. En sano, että hän teeskentelee; hän luulee todellakin, että hänen oppinsa on elämää.

Poista vaan tämä ainoa salaperäisyys, jota hän kutsuu välittömyydeksi, koska se ei ole syntynyt hänen välityksellään, ja hän on rikkaista rikkain, mahtavista mahtavin. Hän etsii sanaa eikä useinkaan löydä. Hän löytää sen vihdoin ja esiintyy köyhänä ja heikkona; ei kukaan kuule häntä, kaikki ylenkatsovat häntä. Hän lankee kalliolle, kukoistaa ja kuihtuu; orjantappuroihin ja tukehtuu; tielle ja häviää; hedelmälliseen maahan ja juurtuu. Hän kasvaa, levittelekse ja sulkee syliinsä ajat ja sukukunnat, muuttuu maailman ajatukseksi ja muuttaa historian. Nämä ovat valituita ajatuksia; paljoa useammat kuolevat ensimmäisiä sydänlehtiä tehdessään; toiset leimuavat revontulten tavoin yli jonkun aikakauden, mutta kalpenevat jo seuraavana ja turhaan etsit niitä enää taivaalta. Ajatus on kuin virtaileva ilma, se tarttuu ja muuttuu kulkutaudiksi, johon monet sairastuvat; toisen kerran puhdistaa se ilman kuin pauhaava myrsky. Sillä se on kaikellaisten mielijohteiden kaltainen, hyvien ja huonojen, kuka voi seurata sitä, kuka vartioida?

Vapaus on hänen elinehtonsa. Takertuneena tapoihin ja etuluuloihin kutistuu hän kääpiöksi, epäilys loukkaa häntä, turhamaisuus huikasee häntä, kunnianhimo häiritsee hänen yörauhaansa, kateus raatelee häntä tulisilla nuolilla, viha kiukustuttaa häntä, kosto vainoo häntä. Välistä repii hän itsensä rikki mustasukkaisuudesta, välistä liiallisesta miettimisestä, välistä jonkun aatteen vuoksi, joka häilyy hänen edessään, mutta jolle hän ei voi antaa muotoa. Kuta vapaammaksi hän tuntee itsensä, sitä onnellisempana, sitä mahtavampana käy hän taistelemaan, ja voittamaan. Olen nähnyt hänet kuninkaallisen korkeana tutkijan matalassa työhuoneessa; olen tuntenut auringon lämmön hänen loistavista silmistään, kun hän on paljastanut jonkun vääryyden tai puolustanut viatonta; olen nähnyt ihmiskunnan kruunun kimmeltävän hänen kumartuneella otsallaan, kun hän nöyränä, näkymättömänä, kieltäytyvänä on polvistunut kärsivien majoissa. Vaikkakin hän usein inhimillisessä vajavaisuudessaan on niin heikko kuin sammuva kipinä, jonka tuulahdus karkoittaa, varjo sammuttaa. Kuinka ihmeteltävän suuri ja voimakas voikaan hän olla toiste, kun mittailee taivaiden valtamerta, tai ihmissydämmen syvyyttä!

Liihoitteleva perhonen, en polvistu edessäsi, sillä sinä et ole mikään Jumala, vaikka joskus luulet olevasi, mutta minä rakastan vapauttasi, ihmettelen voimaasi, siunaan sinua tekemistäsi jaloista töistä maailmassa.

SUURUUS

Ajattelen jotain suurta nimeä menneisyydessä tai nykyisyydessä, ja kysyn itseltäni: mitä on suuruus? Onko se vaan mainetta vai onko sisäistä arvoa? Ja koska kaikki suuri ja pieni ovat vaan verrannollisia käsitteitä, joiden arvo saadaan vertailemalla niitä johonkin pienempään tai suurempaan, mikä on sitten tavallista suurempaa, mikä sitten kohoo yli ihmisten yleisen tasapinnan, tuon jokapäiväisyyden, joka mahdollisesti on hyvin kunnioitettavaa, hyvin rakastettavaa, mutta joka tavataan useimmilla, joskaan ei kaikilla?

Jos kysyn tuolta maineelta, joka on takertunut kiinni johonkin henkilöön ja tungettelevasti toitottaa hänen nimeään, maineelta, joka niin usein sekoittaa parjauksen kiitokseen ja toisen kerran ylistää jotain pikku piirrettä, kun toisen kerran taas unohtaa urotyön tai sitä vääristelee, niin vastaa minulle tämä maine: suuruus on loistava urotyö, suuruus on toimintakyky, joka voi kaikki mitä tahtoo, suuruus on äly, joka kaikki vallitsee, joka murtautuu läpi vuorten ja milloin kohottaa milloin polkee jalkainsa alle kaiken, mikä tielleen sattuu. Suuruus voi kantaa vastoinkäymiset, onnettomuudet, niin, jopa kukistumisensakin, mutta ei alentumistaan; suuruus ei voi alentua alhaiseen, jota se ylenkatsoo, eikä jokapäiväiseen, josta se notkeasti kohotakse ponnistelevain voimainsa avulla. Se voi rikkoa ja katua, mutta ei nöyrtyä; se voi murtua, mutta ei taipua; se voi lahjoittaa pois kaikki ja kuitenkin säilyttää oman itsensä. Se on oikullinen siksi, että sillä on itsessään oma mittansa, ja jos se sen mukaan mittaa muita ja huomaa ne olevan olemassa ainoastaan häntä itseään palvellakseen, niin elkäämme sitä ihmetelkö, sillä se on luotu hallitsemaan ja valittu johtamaan ihmislaumoja.

Nämä ovat maineen tunnusmerkit, jotka, niinkuin näkyy, sopivat useimpiin historian mainioimpiin miehiin, ei kuitenkaan kaikkiin. Ensimmäinen vaillinaisuus niissä on niiden ominaisuuksien täydellinen puute, jotka jumalallinen laki määrää ihmisten ylimmäksi ojennusnuoraksi, nimittäin nöyryyden, itsensä kieltämisen ja rakkauden. Meistä näyttää pikemminkin siltä kuin inhimillinen itsekkäisyys ylistäisi omia voittojaan tässä jumaloimassaan suuruuden kuvassa. Onko kukaan laskenut niitä verisiä uhreja, jotka musertuvat voittajan riemuvaunun alle? Itkeekö kukaan säälin kyyneltä kaiken sen hävinneen ihmisonnen tähden, kaiken sen siveellisen turmeluksen ja kurjuuden ja kaikkien niiden loukattujen ihmisoikeuksien tähden, joita tämä miekkaa, valtioviisautta tai älyä aseinaan käyttävä voittaja tarvitsee tehdessään itselleen tietä yli ihmisten päitten? Ja onko kukaan muistanut kaikkea sitä, mitä tämä näin ylevä henkilö olisi voinut tehdä, mutta ei ole tehnyt, kohottaakseen, lohduttaakseen, jalostaakseen ja onnelliseksi tehdäkseen noita inhimillisiä olennoita, jotka tahdottomina häntä tottelevat ja joilla kuitenkin, kullakin erikseen, on ollut vaatimuksensa elämän korkeampiin tarkoituksiin nähden?

Ei, minä en kysy maineelta, minä en tunnusta oikeaksi sen antamaa todistusta. Kysyn jumalalliselta sanalta, kysyn historian omaltatunnolta ja siltä lahjomattomalta sisälliseltä tuomarilta, joka jakaa oikeutta minulle ja kaikille muille. Ne sanovat minulle, että maineen antamat tunnusmerkit kuvaavat kuorta ja ulkonäköä, mutta eivät kosketa suuruuden todellista arvoa. Ainoastaan yhdessä kohden koskettaa maine todellista suuruutta, nimittäin siinä, että se vaatii ylhäältä päin, vaatii tahdon voimaa, joka on tavallista mittaa isompi, mutta joka useammin tavataan vähän huomatuissa ja unhotetuissa kuin niissä, jotka maine julistaa suosikeikseen.

Suuruuden korkeammat tuomarit sanovat minulle 1) ett'ei ole mikään suuruus se, joka ei voi kieltäytyä ja uhrautua korkeamman tarkoituksen hyväksi; 2) ett'ei ole mitään suuruutta ilman tätä korkeampaa tarkoitusta, jonka äly käsittää ja tahto toteuttaa; sekä 3) että nöyryys ja rakkaus liittyvät läheisesti käsitykseen tästä samasta tarkoituksesta, jonka vuoksi voi uhrata kaikki.

Ei voi heikoilta kuolevaisilta, joiden koko elämän läpi kaikellaiset eri vaikuttimet virtailevat, vaatia täysin johdonmukaisia tahdon ilmauksia, niin että heidän silmänsä aina olisivat suunnatut tuohon korkeaan elämän päämäärään. Annan heille anteeksi heidän epäjohdonmukaisuutensa ja erehdyksensä, en lue heikkouksia enkä syntejä, kunhan suunta vaan on oikea. Niin, menen niin pitkälle, että elämä voi olla suurimmaksi osaksi hukkaan mennyt ja kuitenkin loppukohtauksessaan saada suuruuden leiman.

UNHOTETUT

Seisoa kaiken maailman epävakaisen suosion parvekkeella, olla sen oikkujen orjana ja sen kateuden esineenä ja aina pelätä heikkoutensa paljastamista, se ei enää ole oman elämänsä elämistä. Tehdä työtä unhotettuna varjossa elämänsä kutsumusta täyttääkseen, ilman mainetta ja ilman kateutta, se on oman elämänsä elämistä ja maansa ja Jumalansa palvelemista.

Nöyryyttävää ihmisten ylistyksessä on ristiriitaisuus oman tietämänsä puutteellisuuden ja toisten antaman arvon välillä. Suomalainen sananlasku sanoo: "Ei niin hyvä kuin kiitetään, ei niin huono kuin laitetaan". Kristus sanoo suuressa arvossa pidetyistä: "He ovat saaneet palkkansa". He ovat kuluttaneet pääomansa, saaneet sen mitä ovat hakeneet, tyydytetyn turhamaisuuden katoavan nautinnon, kunnian tänään, unhotuksen huomenna. Seneca sanoo: "He ovat ahertaneet kaiken elämänsä hautakirjoitustaan varten". Mitä jää jälelle? Haudan tuolla puolen ei ole riemukaaria, ei laakeriseppeleitä, ei kätten taputuksia, ei ylisteleviä sanomalehtiä, ei edes sitä lohduttavaa tyhjyyttä, jota muutamat sanovat uskovansa. Ett'eivät he sitä usko, siitä on todistuksena se, että he tuolla puolen haudan toivovat kunnioitettua nimeä. Niin, kunniallinen, joskaan ei kunnioitettu nimi on kyllä kallisarvoinen perintö ajassa, mutta ei siinä iankaikkisuudessa, johon kuollut käy sisälle. Raamattu ei sano, että nimi seuraa häntä sinne. Nimi on olento; ajan nimet ovat lumeen kirjoitetut. Raamattu sanoo, että valitut saavat uuden nimen. Kuollutta seuraavat teot — ja tuomio.

Ihmiselämä tarvitsee muistamista ja osanottoa niinkuin se tarvitsee aurinkoa ja rakkautta. Ainoastaan narri ja tylsämielinen tyytyvät omaan itseensä. Tunnustaminen elähyttää ja kohottaa, silloinkun se ei ylpistä, unhotus lamauttaa ja painaa, silloinkun ei elämän tarkoitus ole sille vastapainona. Almqvist on sanonut: "Köyhänä oleminen on turvautumista omaan itseensä". Unhotus on yksinäisyyden köyhyyttä: jos sinulla on yksikään, joka sinut ymmärtää, olet rikas! Jos tämä ainoa sinulta otetaan pois, jää kuitenkin yksi, joka kaikki ymmärtää ja kaikki muistaa, ystävä Jumala.

Kun sinulla on tämä ainoa ystävä ja Jumala rinnallasi, voit sinä kestää kaikkien muiden unhotuksen painon. Työsi suuntautuu ulospäin, maailmasi ja painopisteesi sisäänpäin. Kieltäymys on suurvalta, joka terästää yksilöt ja kasvattaa aikakaudet. Unhotettu työ on elämän salainen säästökassa ja sukupolvien jälkimaailmalle jättämän perinnön loppusumma.

Jos muisto kuoleman jälkeen olisi ainoa lohdutus ja ainoa palkinto vaikeuksissa ja murheissa vietetystä elämästä, mitä varten ovat sitten nuo lukemattomat eläneet, joiden tuntemattomia hautoja jälkimaailma välinpitämättömästi tallaa? Työmiehen lapset, ehkä lastenlapsetkin muistavat häntä vielä: neljännen sukupolven muistosta on hän kadonnut. Mutta, sanot sinä, hänen tekonsa elävät. Niin, ne elävät seurauksissaan, koska ei mikään ihmiselämä katoa aivan jäljettömiin. Mutta nämä työt tai seuraukset ovat menettäneet kaiken personallisen leimansa, joka voisi antaa niille lohduttavaa arvoa. Teon kuolemattomuus, joka maailman viisaiden silmissä korvaa personallisen kuolemattomuuden, on vaan virvatuli. Tottahan on, että jokaisessa muistossa on jotain personallista. Historia katselee kaikkea suurin joukoin, ja kuitenkin on personallisuus sen elävä sielu. Kansantaru etsii kaikilta personallisuutta ja piirtää sen puumerkin kaikkiin tapahtumiin tai esineihin, jotka ovat sille jonkin arvoisia. Mutta kaikki tämä on ajan käsitystä, ja kuollut on ajan ulkopuolella.

Elköön realismi ylpeilkö tästä tunnustuksesta, joka perustuu kaikkien korkeimpaan idealismiin, kristinuskoon. Köyhyys ja kieltäymys, eikä personallinen kunnia ovat kristillisiä. "Kaikki kukkulat alennetaan ja kaikki laaksot ylennetään."

MUISTOPATSAAT

On virtoja ja vastavirtoja useimmassa ihmissydämmessä. Toisaalta tarve kohottaa omaa suuruuttaan toisten pienuudella, toisaalta tarve kohottaa omaa pienuuttaan toisten suuruudella. Tehdään niin mielellään nollia tai epäjumalia. Nolla on lähimmäiseni, epäjumala on nimi, joka heittää loistoaan minunkin nimeeni.

Kun Norja oli saanut pyhän Olavin, ei Ruotsikaan enää voinut tulla toimeen ilman pyhimystä ja keksi pyhän Eerikin. Kun Ruotsi vielä sen lisäksi sai pyhän Brigitan, ei Suomi tahtonut olla huonompi ja keksi pyhän Henrikin. Vielä tänäkin päivänä vaatii paavin arvo, että hän keksii ainakin yhden uuden pyhimyksen.

Mutta pyhimyksen kunniakehä alkoi himmetä, ja palattiin roomalaisten vanhaan tapaan, jotka palvelivat Caesaria jumalanaan. Muistopatsaiden pitkä sarja alkoi keisareilla ja kuninkailla, jotka vuorostaan pystyttivät patsaita sotapäälliköilleen. Heitä seurasivat suuret löytöretkeilijät, tiedemiehet, ajattelijat, runoilijat, kansallissankarit, teollisuuden harjoittajat. Hautakuvat olivat kauvan ikuistuttaneet suuria ja pieniä ihmisiä.

Suomi lienee ainoa maa, joka on rikkonut tämän arvoasteikon, sillä sen ensimmäinen muistopatsas pystytettiin tiedemiehelle, toinen ja kolmas runoilijalle. Heitä seurasi siviilisäätyyn kuuluva hallintomies, piispa ja lopuksi keisari, josta muualla on ollut tapana alottaa.

Suotakoon kansalle kernaasti se inhimillisen heikkouden tyydytys, että saa kuuluistuttaa itseään suurissa miehissään. Rakkaudelle on jotakin annettava anteeksi ja saakoon esimerkki edes jossakin muodossa jäädä pysymään. Kuolema, joka tasoittaa suuret ja pienet, kohottaa poismenneet jalustalle. Puutteet katoavat, elämän merkitys jää jälelle sekoittumatonna. On puhdistavaa ja virkistävää nähdä jotain, johon kateus ei pääse käsiksi.

Jos jatketaan niinkuin on alotettu, nähdään ensi vuosisadalla enemmän kuolleita marmorissa ja pronssissa kuin eläviä kansojen ensimmäisissä riveissä. Kiveen hakattu kansa vaikuttaa kovin aavemaisesti. Haetaan haudoista sitä elävää suuruutta, jota ei enää tavata elävien joukossa.

Jos marmori tai pronssi voisi hymyillä, kuinka usein väreilisikään säälivä iva noiden jalustalle asetettujen ihmiskunnan sankarien kankeilla huulilla! Vanitas vanitatum.

MAINE

Byron heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa kuuluisa. Tunsiko hän olevansa onnellisempi silloin kuin ennen taistellessaan tuntematonna runouden kruunun puolesta? Ehkä, ehkä ei. Hän löysi kunnian, mutta rauhaansa ei hän löytänyt. Hänen koko elämänsä oli rauhaton aalto. Oikeutetuimmassakin taistelussa tarvitsee sielu hengähtää päämääränsä varjossa.

Kunnianhimo ei tunne mitään lepoa. Pieni personallisuus asettuu aina suuren tarkoitusperän eteen ja himmentää sen varjollaan. Ajallinen tarkoitus sekaantuu aina suureen tulevaisuuden ajatukseen. Kaarle IX olisi tarkkanäköisyyteensä katsoen ollut Ruotsin suurin kuningas, ell'ei hänen olisi tarvinnut taistella säilyttääkseen valtaistuinta suvussaan.

Kristinusko antaa suuren arvon rakkaudelle, pienen maineelle. Suurimmat ja jaloimmat ihmiset ovat tunteneet suurempaa onnea lapsen tai tuntemattoman talonpojan vilpittömästä ihailusta kuin istuessaan riemuvaunuissaan riemuitsevien joukkojen heille hurraata huutaessa. Ylistyspuheet ja julkiset kunnianosoitukset tuntuvat heistä nöyryytykseltä, koska tuomari heidän sisässään punnitsee heitä kultavaa'alla ja huomaa heidät liian köykäisiksi. Herjattaessa ja paneteltaessa vaipuu vaaka joskus liika syvälle. Mielittely on aina loukkaus, koska se alentaa mielitellyn arvostelun mielistelijän arvostelun alle.

Jos tutkimme ylistellyn miehen tai naisen arvoa, tapaamme joskus hiukan kunnioitusta ja rakkautta, mutta aina paljon vaahtoa. Useimmat ihailijat matkivat, mitä muut ovat sanoneet ennen heitä; muutamat tuomitsevat mieltymystensä mukaan, toisia ihastuttavat erityiset valon välähdykset. Arvostelijat taas mittaavat ennen tekemänsä kaavan mukaan. Ylen harvat ymmärtävät personallisuuden kokonaisuudessaan; yksi ainoa suora ja tarkkanäköinen ystävä on enemmän arvoinen kuin tuhansien ylistykset.

Elämän tarkoitus on kaikki, sen maine ei ole mitään. Tarjoa Ferdinand Lessepsille Aasia ja Afrika alusmaiksi, jos hän täyttää Suezin kanavan soralla, ja hän on vastaava: olkaa hyvä ja odottakaa, kunnes olen kaivanut Panaman kannaksen! Mutta tarjoudu vaihtamaan nuorukaisen 20 vuotta hänen 82 vuottaan vastaan, jos hän tahtoo luopua maailman-historiallisesta maineestaan ja hän on vastaava: kernaasti, saanhan sitten aikaa yhdistää kaksi uutta maanosaa toisiinsa.

KIRJA

Mikä on kirja? Aatemaailman varjo, jähmettynyt sana, paperille valokuvattuna. Ei ei-mitään, ei kaikki. Kirja on aina jotain, aina palanen ihmiselämää, vaan sittenkin ainoastaan palanen. On ainoastaan yksi kokonainen kirja, raamattu, joka yksin käsittää Jumalan ja ihmisen, henkielämän ja luonnon elämän. Kaikki muut kirjat puhuvat ihmisestä tai hänen asioistaan, joka ilman Jumalaa on pyörivä kivi pyörivän pallon päällä.

Kaikki muut kirjat ovat katkelmia, osia. Ei mikään, ei edes kaikkein täydellisimmin sepitetty tieteellinen jäjestelmäkään voi tyhjentää ajatusta tai kokonaan kuvastaa elämää. Ammenna kauhalla valtamerestä! Mutta kaikki kirjat sisältävät pisaroita tästä merestä. Ei mikään kirja ole niin kokonaan aatteita vailla, niin tyhjä, ett'ei siitä löytyisi pohjakerros ihmiselämää. Ei ole mitään niin köyhää ihmiselämää, ett'ei siinä olisi tähteitä ihmisyydestä. Mielisairaan katkonainen ajatuksen juoksu voidaan hetkeksi liittää yhteen, niinkuin stereoskoopin kaksi kuvaa yhdistyvät toisiinsa yhdeksi kuvaksi. Tylsämielinen nukkuva sielu voi välistä hänen katseessaan kuvastaa salattua sisäistä elämää. Kehnoinkin kirja voi sisältää opetuksen. Vanha ilmoituskalenteri, joka aikoja sitten on tehtävänsä täyttänyt, voi todistaa siitä elämästä, joka sen ilmestymisaikana alettiin. Polta rekilaulu, niinkuin poltetaan madonpesä tai kuivanut risukoko, kelpaahan tuhka aina johonkin, mutta elä luule, että se on jälkeä jättämättä kulkenut maailman läpi!

Kirjat voivat elää, se on niitä luetaan vuosituhansien kuluessa, niinkuin muinaisintialaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia, mutta niinkuin eläinmaailmalla on kirjamaailmallakin keinonsa liiallisen tuotannon ehkäisemiseksi. Eivät edes kalliopaasien ja assyrialaisten tiilikivien kirjoitusmuumiat säily häviämästä. Niistä lukuisista lampaiden luista, eläinten nahoista, pergamenteista, papyruksista, lumppu-, riisi- ja puupapereista, joihin ihmishenki on puumerkkinsä piirtänyt kirjoitettuna tai painettuna, on jälellä vaan puoleksi unhotettuja repaleita kirjastoissa.

Mitä on kirjasto? Ihmishengen kirkkotarha täynnä tulevien keväiden siemeniä, mutta vielä täydempänä kuluneiden kesien kuihtuneita lehtiä. Kirjailijan maine on omenankukka: omena syödään tänään; kuka muistaa sen huomenna ja kuka muistaa kukkaa? Ensimmäinen uusi tuulahdus hävitti sen lehdet: joka oli elinehto uusille kukille ensi kevännä.

Kun meidän aikanamme näkee kirjastojen huolellisesti vuosi vuodelta kokoovan kaikkia kirjoja, joutuu ihmettelemään, kuinka kauvan riittää latoja näille kuihtuneille lehdille. Saksan kirjamarkkinoilla kaupitaan vuosittain 30,000 uutta teosta 30 miljoonassa kappaleessa. Se on kalain mätiä ja hyönteisten munia: lyhyen ajan kuluessa täyttyisi niistä meret ja maat, ell'ei luonnonlaki tuomitseisi 99:ää 100:sta ennenaikaiseen häviöön. Mikä läksytys herkkäuskoiselle kirjailijalle, että hänen nimensä on muka oleva kuolematon ja hänen vaikutuksensa pysyvä! Kuka muistaa huomenna niiden kirjain ja kirjailijain nimiä, jotka tänään ovat kaikkien huulilla? Muutamat pysyvät pinnalla yhden sukupolven ja uppoavat sitten vähitellen, nousevat ylös, uppoavat taas syvyyteen ja hautautuvat lopulta luetteloihin, saaden hautauskirjoituksensa kirjallisuushistoriassa.

Vaikutus tekemällä tehdystä kirjasta, joka rakentaa talonsa piirustuksen mukaan, ei voi vetää vertoja eletyn kirjan vaikutukselle, joka kertoo elämänsä tarinan, missä lukija aina tuntee jotain omasta itsestään.

Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! — Puhu, Herra, sinun palvelijasi kuulee!… Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita mietinnän avulla on turhaan koettanut ratkaista; vuosikausien turhat vaivat kantavat odottamattoman hedelmän, ja välikappale, joka epäillen piirtää nimensä kansilehdelle, osaa helposti erottaa sen, mikä hänelle annettiin, siitä, mikä on omaatekemää, mikä vaan on sen varjoa.

On siunatuita kirjoja, samoinkuin on kirotuita kirjoja. Eikö ihmiselämä ole täynnä itsetiedottomia tai puoleksi itsetiedottomia mielijohteita? Miksi ajatus yksin jäisi niiden vaikutusta vaille? Taiteilija ja kirjailija taistelevat usein tuota epätoivoista taistelua teoksensa synnyttämisestä, kunnes Prometheon kipinä antaa eloa kuolleelle sanalle. Kaikki vuosisatoja kestäneet teokset ovat syntyneet inspiratsioonista. Taito valmistaa, henki käskee tekemään. Juhana Gutenberg sovittaa yhteen muutamia puusauvoja ja keksii kirjapainotaidon. Tuomas Kempiläinen kirjoittaa muistiin yksinäisten hetkien ajatuksia hämärässä luostarikammiossa, ja vielä 400 vuotta hänen kuolemansa jälkeen luetaan näitä ajatuksia mökkiläisten majoissa Suomen saloilla…

MÄÄRÄPERÄISYYS MAAILMAN HISTORIASSA

Kaikki tiede alkaa edellytyksellä ja päättyy tulokseen. Historia on rajoitettu, mutta sen ala, aika, jäsen aine, ihmiskunta, ovat rajoittamattomat. Sen takana on jotain, joka on ennen ollut, ja sen edessä on jotain, joka on tuleva.

Sinä tänpäiväinen, joka silmäilet eilistä, ajattele tähtikirkasta yötä, rannatonta valtamerta, laineilla keinuvaa laivaa. Kannella seisoo mies, tarkastellen tähtitaivasta. Yön, avaruuden ja meren yksinäisyys, korkeuksien säteilevä rauha, kaikki häntä virvoittaa, kokoo ja kehoittaa. Tämä mies etsii kiinnekohtaa, mutta missä on löydettävissä kiinnekohta aaltoilevassa meressä?

Hän kysyy: — ihmishenki kysyy aina. Hänestä on kuin seisoisi hän äärettömän, onton pallon sisässä. Hänen päänsä päällä taivaan kumottu malja, hänen allansa meren sitä vastaava peilikuva; kaikkialla tähtiä, kaikkialla ijäisyyttä. Pallo on täydellinen. Kaikki säteet keskipisteestä kulkevat sen kehään; kaikki säteet kehästä heijastuvat takaisin keskipisteeseen. Ja hän on keskipiste. Se on hän, joka vallitsee maailman kaikkeutta.

Tämän katselijan saama vaikutus on ihmisen ensimmäinen vaikutus tähtitaivaan alla, ja jumalaistaru on nimittänyt yön kaiken äidiksi. Siitä käsitys, että universumi kiertää maata. Siitä astroloogin uni tähtien vaikutuksesta. Siitä aina ja aina uudistuva käärmeen kehunta, että ihminen on Jumala. Ja kuitenkin ilmaisee tämä kuviteltu asema maailman keskipisteessä jotain paljon enempää kuin näköhäiriön. Hän, katselija, jonka silmä syttyi katsomaan maailmaa eilen ja sammuu huomenna, — tämä lyhytnäköinen kuolevainen, jonka täytyy turvautua voimakkaampaan kaukoputkeen saadakseen tietää jotain kiertotähtensä lähimmistä naapureista, — hän, tuo häviävässä pienuudessaan turvaton, tuntee solidaarisuutensa luomakunnan kanssa, aukeamattoman yhteytensä historian äärettömyyden kanssa takanaan ja historian äärettömyyden kanssa edessään.

Jokainen ajatteleva olento on pienoismaailma, joka kantaa itsessään maailman kaikkeuden.

Kykenemättä käsittämään palloa käsittää katsojan silmä selvästi sen kehän. Tuo kehä, jota on sanottu kauneimmaksi ja täydellisemmäksi kaikista mittausopillisista viivoista, miksi on se yhtä kova kuin se on kaunis? Miksi sulkee se tämän äärettömän pallon? Miksi rajoittaa se rajattoman, miksi kahlehtii se vapaan henkemme aistilliseen käsitykseen, joka, kuinka avara lieneekin, kuitenkin on liika ahdas äärettömyyttä varten. Jos kaikki luomakunnassa, ja sen kautta kaikki ihmiselämässä, on itsessään lopetettua kiertokulkua, niin ei ole olemassa mitään todellista äärettömyyttä, ei mitään edistystä maailmassa eikä mitään toivoa maailmalle. Personallisuus syntyy atoomien sattumasta, elää päivän, miettii kohtaloaan, kuihtuu ja kuolee. Kuolevainen, miksi kysyt; olethan tuomittu häviämään. Kahlehdittuna kohtalojen ja vaihteiden alati uudistuvaan kehään, laskee historia lannistuneena kynänsä merkitäkseen aikakirjan kuolleen vuosiluvun viereen: "ei mitään uutta auringon alla".

Usko, joka on ennustanut "kirkkaudesta kirkkauteen", väittää vastaan. Tiede, joka vaatii kehitystä, väittää vastaan. Ihmishenki, joka etsii äärettömyyttä, väittää sekin vastaan. Kaikki turhaan. Luonnon vaikutus pysyy: elämä on kehä: luoteen jälkeen vuoksi, vuoksen jälkeen luode. "Kaikki on niinkuin se on alusta alkaen ollut."

Historia seisoo tärkeimmän kysymyksensä edessä. Liikkuuko ihmismaailma? Ja jos se liikkuu, jota tuskin voi epäillä, liikkuuko se kehässä, vai liikkuuko se eteenpäin?

Voidaanko se todellakin avata tuo taipumattoman kehän lukittu portti, joka rajoittaa meidän olemuksemme? Jos se voidaan avata, silloin on historia vapautuva ja ihmiskunta murretuin kahlein virtaava äärettömyyteen.

Tiede aina epäilevä, ei tyydy tähän vastaukseen. Väsymättömästi tutkii tiede yhä maailman avaruutta, kunnes se viimein löytää avaimen, joka avaa lukitun portin — ruuviavaimen! Sama luonto, joka on sitonut olemuksen kehällä, päästää sen kierteellä. Se pallo, josta me kysymme ja josta me otamme mittakaavamme, se aurinko, joka meitä valaisee, ne lukemattomat, mahtavat pallot, jotka säteilevät yöllisellä taivaalla, kaikki ne maailmat liikkuvat eteenpäin ei kehissä, vaan kierteissä.

Ei koskaan ole luonto selvemmin vastannut ihmisen kysymykseen. Tämä vastaus koskee kaikkeen, avaa kehän sitä hävittämättä ja selittää meille liikunnan arvoituksen. Mutta liikunta on elämää: kierre käy elämäämme käsiksi. Kehä ei ole ijäisyys, niinkuin on kuviteltu, luonnon vaikutuksen perusteella. Tuo "käärme, joka puree purstoaan" on sitä, mikä on äärellistä, itsekästä, itsessänsä kiertelevää, siis luonnon elämää niinkuin vuodenaikain vaihtelu, eikä henkielämää, joka edellyttää edistymistä. Tämä korkeampi ja täydellisempi elämä, tämä äärettömyys, jolla on päämäärä ja keskipiste samalla haavaa itsessään ja ulkopuolella itseään, on rikkonut kehän ja muuttanut sen liikunnan kierteeksi. Mutta jos aurinkokunnat pyörivät kierteissä eteenpäin, ei mikään aistillisesti tajuttava olemus, ei edes valekuollut kivikään, voi päästä tästä liikunnan muodosta vapaaksi. Ihmiselämän näennäinen kiertokulku, kansain ilmeneminen ja katoaminen, suvun kehitys, kohtalot ja vaiheet, sanalla sanoen kaikki se aine ja elämä, jota historia on kutsuttu kirjoittamaan muistiin, kaikki se pyörii alinomaisessa liikunnassa eteenpäin, kierteisessä liikunnassa.

Eteenpäin kulkeva liikunta edellyttää päämaalia, ja tämä taas maailman ohjelmaa, maailman hallintoa. Täytyy todella olla kova otsa voidakseen näin selvä johtopäätös silmäinsä edessä kieltää Jumalaa. Mutta oleta, erään tunnetun koulun mukaan, että tämä Jumala on itse aine — eli ihminen, jos se kaikuu kauniimmalta meidän turhamaisuudellemme. Välttääksemme uskonkaavaa kutsukaamme maailman hallintoa määräperäiseksi, jättäen kunkin ajateltavaksi, jos hän voi, miten järkevä on maailman suunnitelma, jonka ovat luoneet ja järjestäneet ja jota johtavat se tai ne, jotka itse ovat olleet luotavat, järjestettävät ja johdettavat.

Määräperäinen — alusta alkaen suunniteltu, varmaan tarkoitukseen valmistettu ja kaikissa yksityiskohdissa loppuun saatettu maailmanjärjestys — se on historian ajatus. Ilman sitä on kaikki mieletöntä sattumaa tai toivotonta kiertokulkua. Sen kautta saa näennäisesti satunnainenkin merkityksensä. Se, mitä me ihmiset sanomme sattumaksi, on vaan meidän oma kykenemättömyytemme käsittää ilmiöitä niiden johdonmukaisessa yhteydessä.

Maailman kellolla on tuntiviisari, historia, ja minuuttiviisari, tilastotiede. Molemmat käsittelevät ne paljouksia, tasoittavat pieniä eriä ja pitävät kirjaa loppusummista rajoitettuja ajanjaksoja varten. Mutta se, mikä meitä tilastotieteessä täyttää kauhulla, on, että me näemme tämän peloitta van kirjanpitäjän alistavan yksinpä ihmisen vapaan tahdonkin luonnonlakien pakon alle. Niistä ei ole mitään muuta pelastusta kuin tuo salaperäinen määräperäisyys, joka, yhtä ankarasti kuin tilastotiede, mutta paljoa hellemmin, painaa sinetin suuren ajattelijan periaatteen alle: "todellinen on järkevää". Se on uskon kannalta: "Herran tiet eivät ole meidän tiemme ja hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme."

Jos me voisimme rakentaa historian näkötornin korkeammaksi kuin Eiffeltornin, niin korkeaksi, että jokainen yksityinen ja lopuksi myöskin kansat silmissämme katoaisivat ihmiskuntaan, silloinhan seisoisimme siinä valtameri allamme. Mutta silloin eivät valtameren aallot niin säännöttömästi kuin näyttävät olevan olisi joka tuulenhenkäyksen heiteltävinä; ne kulkisivat määrättyyn, ei minkään myrskyn häiritsemään suuntaan niinkuin joisto pääuomansa kautta ilmaisee maan kaltevuuden. Me silloin havaitsisimme, joskaan emme voisi sitä ymmärtää, avonaisessa kehässä esiintyvän ihmiskunnan kierteen. Tämän välimatkan päästä katsottuna tulisi, kierteen luonnon mukaan, moni näennäinen edistys näyttämään taka-askeleelta, samalla kun moni tapaus, joka läheltä katsottuna näyttää taka-askeleelta, todellisuudessa osoittautuisi olevansa askel eteenpäin. Moni katkera suru näyttäisi tältä välimatkalta katsottuna antavan aihetta iloon, moni kuolema olisi elämää ja päinvastoin. Semmoinen on kierre. Sen ruuvinmuotoinen liikunta eteenpäin näyttää meille kussakin silmänräpäyksessä ainoastaan puolet pyörivän kehän ympärystässä, jota vastoin toinen puoli, jota tarvitsemme oikean arvostelumme pohjaksi, on meiltä varjossa.

On välttämätöntä muistaa tämä saadakseen käsitystä määräperäisyydestä historiassa ja elämässä. Sillä määräperäisyyden eniten silmäänpistävät piirteet, ne, jotka herättävät meissä nurinaa, koska ne häiritsevät omaa tahtoamme ja meidän käsitystämme maallisesta onnesta, ovat ankara johdonmukaisuus, solidaarisuus, vastuunalaisuus, tuomio, edistys ja lopputarkoitus. Katsottuina tarpeellisen välimatkan päästä, semmoisina, kuin ne näkyvät maailman hallinnon kannalta katsottuina, tulisivat nuo lait, jotka nyt ovat meissä niin säälimättömän kovia, jopa julmiakin, osoittautumaan olevansa — taaskin kierteen luonnon mukaan — rakkautta, armeliaisuutta, vanhurskautta, pyhyyttä. Pienoismaailma yksilössä sisältää sen, että samat määräperäiset ilmiöt tavataan jokaisessa yksityisessä ihmiselämässä. Tullaksemme siitä vakuutetuiksi, tarvitsee meidän vaan luoda itseämme tarkastava silmäys takaisin jokaiseen pitempään taipaleeseen, joka on takanamme.

Erityisesti valaiseva käsitystämme määräperäisyydestä maailmanhistoriassa on juudankansan historia. Ainoa edeltä määrättyyn tarkoitukseensa nähden, erikoinen luonteeltaan ja ollen vielä sanomatta viimeistä sanaansa, tuopi tämä kansa vaiheissaan kaikkialla esikuvallisia piirteitä maailman suunnitelmasta. Meidän oppilaitoksissamme alkaa historiallinen opetus juudankansalla, koska me siinä näemme kristinuskon juuret paljastettuina. Voisimme lisätä: maailman historian juuret. Juutalainen on vielä tänäkin päivänä enne sen taivaalla.

Vertaamalla hänen historiaansa määräperäisyyden ilmaisijana muiden kansain historiaan piirrämme, ryhtymättä sovitteluihin, joita jokainen itse voi tehdä, ja uskaltamatta toivoa onnistuvamme muutamiin riveihin puristaa vuosituhansien arvoitukset, seuraavat.

PERUSVIIVAT

1. Henki on kaikki kaikissa, ensimmäinen ja viimeinen, ainoa itsessään tosi, itsessään hyvä, ja senkautta itsessään vapaa. Se luopi rakkaudessa ja luopi kaikki itsestään, itsessään, itseensä, siis oman esikuvansa mukaan. Koska luotu ei ole luoja, esiintyy se, esikuvaan verrattuna, epävapaana, keskieräisenä, hakien hänessä vapautensa ja täydellisyytensä. Kaikki elämä on kasvatusta häneksi, toivolle asetettua, vapautukseen aiottua. Vapautukseen kasvatus edellyttää vaali vapautta, ja tämä on meidän pallollamme annettu ainoastaan ihmisille. Sentähden elää maapallomme hänessä henkistä elämäänsä, hän on sen sielu ja vapaa tahto, sentähden sen herra. Sentähden vetää hän myöskin koko hänelle alistuvan alemman luonnon joko kanssansa lankeemukseen tai vapautukseen.

2. Kaikki on ennakolta järjestettyä mitä hellimmällä huolella. Maa on alusta alkaen laitettu tyydyttämään asujantensa tarpeita vuosituhansiksi eteenpäin, jokainen vyöhyke elimistöjänsä varten, jokainen maa kansaansa varten, jokainen seutu alkuasukastaan varten, eikä päinvastoin. Vuorovaikutus on olemassa, mutta "meidän päämme ovat kaikki luetut". Moninaisuus eikä yhteys on elämänehto. 1,400 miljoonasta ihmisestä ei ainoakaan ole toisensa kaltainen, ja maanosista pienin on voimakkain monikansaisuutensa kautta. Ennakkohuolenpito vaikuttaa jokaiseen momenttiin maan kehityksessä ja sen asukasten elämän joka vaiheessa.

3. Ihmissuku, joka on kasvanut samasta juuresta, luotu samaa päämäärää varten ja joka on riippuva samoista elinehdoista, on keskenään solidaarinen, suku yksilön kanssa ja yksilö suvun kanssa. [Godet rakentaa seuraavan progressionin, josta viimeisenä hypoteesina: a) epäorgaaninen materia: suku ilman yksilöä; b) kasvi- ja eläinmaailma: suku, joka hallitsee yksilöä; c) yksilö, joka hallitsee sukua; d) enkelit: yksilö ilman sukua.] Yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Yksilön olemassa olo on turvattu hänen persoonallisuutensa (itsetietoisuutensa) kautta ja hänen oman kehityskulkunsa (mikrokosmos) kautta.

4. Lukemattomat yksilöt käytetään ja heitetään pois, näennäisesti arvottomina, toivottomina, jälkeä jättämättöminä, mutta hietajyväsien tavoin sisältyvinä suuren rakennusaineeseen. Monien elämä on hukkaan mennyttä kansalta ja ihmiskunnalta, mutta ei kukaan elä jättämättä jälkeä itseensä ja ympäristöönsä.

5. Muutamat harvat elinvoimaiset yksilöt valitaan ja kasvatetaan kansan tietoisuuteen, johon sisältyy mahdollisuus kaikenpuoliseen kehitykseen. Kansa on kollektiivinen yksilö, jonka luonteenpiirteet esiintyvät kansassa kootun voiman teroittamina ja keskinäisen vastapainon sitomina. Yksilön itsekkäisyys esiintyy kansassa häikäilemättömänä patriotismin nimellä. Sota on raaka itsekäs vaisto, joka kunnialoistostaan riisuttuna paljastaa villipedon. Kansainoikeus on yritys kesyttää tiikerinpoikia, ennenkun ne ovat kasvaneet suuriksi. "Ikuinen rauha" on kaikkien tunnustama solidaarisuus.

6. Fyysillisesti ja henkisesti ovat kansat elimistöjä, jotka ovat itämisen, kukoistamisen ja kuihtumisen lain alaisia, mutta joilla on järjellisten olentojen itsemääräämiskyky, siis vastuunalaisuus hyvästä ja pahasta.

7. Jokainen vastuunalaisuus jaetaan mitan mukaan, jokainen syyllisyys rangaistaan. Yksi kansa lähetetään toimeenpanemaan tuomiota toisen yli. Jokainen aikakausi tuomitsee edeltäjänsä ja saa tuomionsa jälkeentuleviltaan. Historia on tuomio eri asteissa ja vetoo jälkimaailmaan. Korkein tuomioistuin on aikain takana.

8. Nykyisyydellä on aina juurensa edellisessä ja kukkansa tulevassa. Kaikki nopeasti kukoistava kuihtuu pian. Kaikki pysyväisesti suuri alkaa pienestä, palvelee nöyryydessä, kehittyy koettelemuksissa. Kukoistukseen ja lankeemukseen voivat ulkonaiset syyt vaikuttaa, mutta ulospäin suunnattu voima riippuu kansantietoisuuden ja sisäänpäin suunnattu voima riippuu jumalantietoisuuden intensiteetistä.

9. Kansantietoisuus (kansallisuus) syntyy kolmesta yhdyssiteestä: a) kansantieteellisestä: syntyperästä ja kielestä; b) maantieteellisestä: maasta ja luonnonsuhteista; c) traditsionellisestä: uskonnosta, oikeustajunnasta, kulttuurista, yhteiskunnasta, poliittisista kohtaloista, onnettomuuden ja onnen yhteydestä, ystävyydestä ja vihollisuudesta. Ei mikään näistä kolmesta siteestä yksin aiheuta kansallisuutta, mutta historiallinen traditsiooni valtaa edeltäjänsä ja on kansojen kehto.

10. Kulttuuri (sivilisatsioni) on kansan kukka ja siementyminen. Sen laadusta ja sisällyksestä riippuu, lisääkö vai tyhjentääkö sivilisatsioni kansan elinvoimaa. Kun korkein sivilisatsioni tulee sen jälkeen kuin kansa on saavuttanut korkeimman tietoisuuden itsestään ja korkeimman tietoisuuden jumalasta, seuraa mädäntyminen. Kansa voi elostella pitkät vuosisadat, niinkuin madon syömä puu elää kaarnan mehuista. Sen kaatuminen riippuu tuulenpuuskasta.

11. Kullakin kansalla on tehtävänsä maailman suunnitelmassa ja sisältyy se siihen omituisuudellaan. Pienet kansat valitaan kernaammin välikappaleiksi määräperäisten tarkoitusten toteuttamiseksi kuin suuret ja mahtavat. Miksi? Siksi, että valta ylpistyttää, ja heikkous kasvattaa. Inhimilliset käsitykset suuruudesta ja pienuudesta eivät sisälly maailman suunnitelmaan. Ne esiintyvät siinä usein päinvastoin. Mitta on toinen. Kvantitatiivinen väistyy kvalitatiivisen tieltä.

12. Ihmiselämä liikkuu taivaankappalten ja aurinkokuntain kanssa kierteisesti eteenpäin. Sen päämaali on vapautus kasvatuksen kautta totuudessa ja rakkaudessa esikuvan kaltaisuuteen (kohta 1). Kaikki muut päämaalit — ulkonainen vapaus ja onni, tieto, ihmisyys — haihtuvat itsekkäisiin unelmiin. Jos tämä maallinen elämä olisi kaikki, kieltäisi kuolema maailmanjärjestyksen. Jos siveellinen maailmanjärjestys seisoisi yhdessä kohden, jos uskonnot olisivat vaan tuloksia kansain kulttuurin määrästä, ja intelligenssin edistysaskeleet ainoat todelliset [Buckle, Englands Civilisation, sivut 100, 151 ja 102], niin liikkuisi yksi kehä ihmisiä eteenpäin, kun muut seisoisivat paikallaan, joka on järjetöntä. Ihmisyys ilman jumaluutta päättyy eläimellisyyteen. Ainoa järjellinen lopputarkoitus, minkä historia tuntee, on se vapautus, joka yhtyy uskon ihmiselämälle asettamaan päämäärään: "uuteen ihmiseen".

Kenties kysyy joku, jonain kireänä hetkenä, kuinka nämä peruspiirteet ovat sovitettavat suomenkansan historiaan.

Huomautettakoon tässä vaan eräitä kohtia, jotka voidaan erittäin sovittaa meidän kansaamme. Suomenkansassa ilmenee määräperäisyys huomattavimmin selvässä rotuvalinnassa (5), pitkällisessä kasvatuksessa pienuudessa kovien koettelemusten alla (8), pienten kansain tehtävässä (11) ja aina jatkuvassa edistymisessä sisäiseen vapautumiseen ulkonaisen pakon alla (12). Aikalaisten silmissä niin ääretön taka-askel kuin isoviha osoittautui, sata vuotta jälkeenpäin, edistysaskeleena kansan tietoisuudessa. Kansalla, joka on kokenut sellaisia kohtaloita, ei ole oikeutta joutua epätoivoon tulevaisuudestaan. Se voidaan lyödä maahan, mutta se nousee jälleen. Se ei voi kuolla, ennenkun se on kadottanut itsensä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEHTISIÄ MIETEKIRJASTANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.