Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KOTKAT

Kirj.

Hilja Haahti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

    I. Odotuksen säveliä
   II. Muistojen tarina
  III. Kotka ja Helmi
   IV. Helmin ystävät
    V. Työmailla
   VI. Taistelu
  VII. Ratkaisu
 VIII. Suolle
   IX. Kuorman kantajia
    X. Aimo
   XI. Liljan päiväkirja
  XII. Syväin vetten pauhinassa
 XIII. Vapauteen
  XIV. Levitetyin siivin

I.

Odotuksen säveliä.

Nuori tyttö istui flyygelin luona ja soitti. Hän ei voinut nähdä koskettimia, sillä pimentyvä hämärä kietoi hänet huntuunsa. Sävelkin oli hunnutettu, niinkuin kieli, joka syvällä soi ja helähtelee, vaan on liian pyhä kaikuaksensa vierasten korvain kuultavaksi.

Mitä hän soitti? Sellaista, jota ei yksikään voi oppia toiselta. Sellaista, jota ei kukaan kirjoita nuotteihin. Se ei ole taiteellista — ja kuitenkin se on tosinta taidetta, sillä se tulkitsee elävän sydämen värähdyksiä paremmin kuin ehjäpiirteisin ja väririkkain loistosävellys.

Yksinäinen vaeltaja louhisella erämaan tiellä. Hieta polttaa, kivet leikkaavat, kalliot kohoavat kolkkoina ja paljaina. Mustat linnut vaakuvat ympärillä. Ilta pimenee…

Kerran, kauvan sitte hän on nähnyt kaksi tähteä, joiden valo oli lempeä ja suloinen. Toinen osasi laulaa — se oli ihmeellistä. Mutta se sammui yön salamoihin. Sitte pian sammui toinenkin. Kerrotaan että aurinko sen otti.

Ah, jospa louhet alenisivat ja hieta puhkeisi kukkimaan! Jospa ne tähdet eivät koskaan olisi sammuneet!

Laulava tähti ei palaja… Se tuikkii nyt uudessa, ihanammassa maassa.

Mutta mikä hohtaa lännen taivaalla? Mikä lähenee ja kirkastuu?

Tähti, toinen tähti!

Aurinko antaa tähtensä takaisin. Vaeltaja kurkottaa molemmat kätensä ylös sen puoleen. Suuri ikävöiminen ja valtava riemu täyttää hänen olentonsa. Ja yhtäkkiä hän kohoaa polttavalta hiekalta, yli louhikon ja kallioiden, vapaaseen ilmaan kuni kotkan siivillä. Hän ei olekaan enää sama kuin ennen. Kotka hän onkin, ja tähtikaarros on hänen lentonsa loppumaton piiri. Yhtäkkiä toinen kotka on hänen rinnallansa. Nyt hän sen tietää. Tämä on se, jota hän ikävöitsi. Tähti ja kotka yhdellä kertaa. Siivekäs tähti…

Ylös, levitetyin siivin kohti korkeutta ja kirkkautta!

— — —

— Helmi, pidätkö sinä kellosta huolta?

Leveä valojuova hulmahti sisälle, leikaten huoneen pehmoista tummuutta. Vanhan naisen hyväntahtoiset kasvot kurkistivat ovesta, ja hänen äänensä pysähdytti sävelvirran, joka oli tulvinut kasvavalla vauhdilla, yhä voimakkaammin aalloin.

Nuori tyttö käänsi päätänsä, jotta valo lankesi hienopiirteisille kasvoille. Silmät olivat suuret, harmaat, tukka tumma, poskilla hetken puna, joka innostuksesta oli kohonnut.

Hän huoahti syvään, ja kädet painoivat säräjävän soinnun, kun hän antoi niiden lipua helmaansa. Väkivaltainen havauttaminen sävelmaailmoista ei ollut hänelle mieleen. Kasvoihin tuli tuskainen ilme.

— Täti, mihin minua tarvittaisiin?

— Eihän nyt mitään erityistä, mutta aika kuluu. Sinä olet harjoitellut soittoläksyäsi koko iltapäivän, ja minä ajattelin, että kun ainoa enosi on tulossa —

— Harjoitellut läksyä?

Tyttö oli noussut seisomaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, hyvin hentovartaloinen. Musta puku teki hänet vielä hennomman näköiseksi. Riitta neiti, isävainajan sisar, näytti tavattoman pyylevältä hänen rinnallaan.

— Mutta täti, ettekö siis ensinkään ymmärrä…?

— Mitä minun tulisi ymmärtää? Minä arvelen, että katsoisimme vielä kerran, onko enosi huoneessa kaikki kunnossa. Ja sytytä lamppu tännekin, mitä sinä pimeässä oleksit?

— Täti kulta, enkö minä nyt saisi olla rauhassa? — Se purkausi huulilta vastustamatta, mutta Helmi sitä jo samassa katui, kun täti pahastuneena kääntyi menemään:

— Oikullinen tyttö, kuka sinua ymmärtää? Vanha tätisi ei mihinkään kelpaa. Jos tulen, olen tiellä, ja jos jotakin pyydän, niin sinä tuskastut. Hyvä, että joudut enosi käsiin. Paavali Kotka on kumminkin mies, olkoon sitte mimmoinen ihmeellinen ihminen tahansa.

Helmi oli jo heittäytymäisillänsä tädin kaulaan pyytääksensä anteeksi, mutta viimeiset sanat pidättivät hänen. Hän antoi oven laueta kiinni ja jäi pilkkopimeään, joka nyt tuntui läpitunkemattomalta. Ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen rinnassansa. Hän löi pianoa umpimähkään, rauhatonna, rajusti, silmät täynnä pusertuneita kyyneleitä.

Miksi täti ei voinut ymmärtää, että hän ei suinkaan ollut välinpitämätön sen suuren asian suhteen, joka tänä iltana oli tapahtuva? Läksyä! Hänkö harjoittaisi läksyä? Pois musiikkiopistosta hän aikoi huomenna jäädä, ihaillun opettajansa nuhteidenkin uhalla. Kuinka ei täti tietänyt, kuinka ei joka ihminen tietänyt, että hän juuri Kotka-enostansa oli soittanut, ja äiti vainajasta, ja kaikesta siitä vaikeasta ja haikeasta, joka hänen sydämensä kaipuuta oli lietsonut pitkinä vuosina…

Kyllä enon huone oli kunnossa, oli pienintä yksityiskohtaa myöten. Se oli tosin isän entinen huone jykevine huonekaluineen, mutta tuskin sitä samaksi tunsi. Varta vasten hän oli antanut uudestaan päällystää sohvan ja tuolit kauniilla sammalvihreällä villakankaalla, vaikka täti piti sitä suurimpana hulluutena ja tuhlauksena, kun kerran entiset koreakukkaiset plyysipäälliset olivat aivan eheät. Mutta tänä vuonna Helmi oli tullut täysi-ikäiseksi, ja tänä vuonna myöskin, isän kuoltua, ottanut haltuunsa koko omaisuuden. Itse hän hoiti varojansa ja vastasi niistä. Enon täytyi saada asua huoneessa, jossa oli pelkkää kaunista hänen ympärillänsä, päällisistä ikkunaverhoihin, jopa kirjoitusmattoon ja kynänpyyhkimeen asti, jotka Helmi omin käsin oli ommellut.

Oi eno, eno, kuinka Helmi oli häntä ikävöinnyt! Mutta junalle hän ei voinut eikä tahtonut mennä. Sen hän oli jo kirjoittanut, ei eno odottanutkaan. Tavata hänet ihmisjoukon hälinässä… Ehkä he eivät tuntisikaan toisiansa kymmenen vuoden eron jälkeen. Pitäisikö hänen katsoa silmiin jokaista herraa ja kysyä sykkivin sydämin ehkä ihan ventovieraalta: — Oletteko hän, jota odotan, minun Kotka-enoni? — Kuka? — sanoo vieras kummastellen ja kääntyy pois. — Ei, täällä kotona Helmi tahtoi pohjaan asti tyhjentää kaihonsa maljan ja sitte heittäytyä avoimeen lämpimään syliin!

Ihmeellinen ihminen, sanoi täti enosta. Se oli se sana, joka Helmin pidätti heltymästä. Hän ei voi sietää, että enosta käytetään semmoisia sanoja. Nimittäin siinä merkityksessä. Sillä ihmeellinen hän kyllä onkin, vaikka toisella tavalla: jalo ja ylevä yli kaiken, uhrautuvaisempi kuin kukaan muu, itsekieltävämpi, voimakkaampi ja kuitenkin hellempi. Hän on Kotka — mutta koska tavallinen maalintu on Kotkaa ymmärtänyt?

Taas Helmi soitti, soitti rumia ja räikeitä epäsointuja, melkein toivoen, että joku tulisi torumaan. Mutta kukaan ei tullut.

Kello löi kerran. Puoli — puoli mitä? Säpsähtäen soittaja hypähti paikaltansa. Hän juoksi pöydän luo, raapaisi tulta, nosti pois sinipunervan iiriskukan muotoisen lampunkuvun ja sytytti valon.

Puoli yhdeksän. Siis ei kumminkaan puoli kymmenen. Viisi minuuttia vailla tunti, sitte Hangon juna tulee.

Helmistä se oli melkein helpotus. Kuinka tuntuikin kummalliselta, että hän olisi ajatellut äskeisiä ajatuksiansa ja soittanut katkeria säveleitänsä juuri sinä hetkenä, jolloin enon juna saapui.

Hyvää ja kaunista hän tahtoi soittaa ja ajatella. Mutta miksi on sydän niin ristiriitainen ja paha? Juuri hänen sydämensä? Eikö oloilla ole siinä osaa? Voivatko ruusut puhjeta erämaan hiekasta?

Helmi nojasi pään käteensä. Sinipunerva valo ympäröi häntä. Se oli hänen huoneensa väri, vieno ja pehmoinen.

Pienen sohvan yläpuolella oli pitkä ja kapea seinähylly. Siinä seisoi kokonainen sarja kehyksiin pantuja valokuvia. Keskimmäinen oli suurin, kaunis nuoren naisen kuva. Helmin vanhempi sisko, olisi vieras sanonut. Samannäköinen, silmät vaan tummemmat ja lempeämmät ja huulilla rakkaampi, surunvoittoinen hymy. Ei hän ollut sisko, äiti hän oli. Eikä hän kuvassa paljon vanhempi ollut kuin Helmi nyt, ehkä kaksi tai kolme vuotta. Silloin oli Helmi kuuden vuoden vanha. Samana vuonna nuo lempeät silmät sammuivat ainiaaksi.

Eikö hänkin aikanansa ollut vaeltaja kivikkopolulla ja hiekka-aavikolla? Mutta missä hän kulki, siellä ruusuja puhkesi, vaikka hän lopuksi astuikin hennot jalkansa uuvuksiin ja sortui karulle tielle.

Kapean hyllyn yläpuolella, juuri keskimmäisen kuvan kohdalla oli vahva ulkoneva seinäjalusta ja sen päällä Thorvaldsenin Kristuskuva. Se näytti ojentavan siunaavat kätensä yli valokuvaryhmän, mutta erityisesti yli äidin suloisten kasvojen.

Helmi muisti kerran kuulleensa legendan. Kristus istui opetuslastensa joukossa, ja kaikki toiset puhelivat, mutta Johannes oli vaiti. "Miksi olet vaiti?" kysyi Jeesus. "Herra, minä ajattelen, koskahan sinun valtakuntasi tulee." "Katso ulos", sanoi Jeesus. "Mitä näet?" "Yötä ja pimeyttä", kuului vastaus. "Tule kanssani", sanoi Jeesus. He nousivat ja vaelsivat ulos yöhön. Ihmisiä tuli vastaan, ne näyttivät kaikki pimeiltä. Ja polku oli epätasainen, eikä voinut määrää nähdä. Silloin Jeesus pysähtyi. "Katso nyt taaksesi", kehoitti hän Johannesta. Johannes katsoi ja huudahti hämmästyksestä. Kaikki ihmiset, joita Jeesus pimeydessä oli puhutellut, olivat saaneet auringon hohteen kasvoihinsa. Koko seutu hohti, ja kivikko oli muuttunut ruusutarhaksi. Nyt Johannes ymmärsi kaikki. Missä Jeesus kulkee, siellä yökin on valkeus.

Äiti oli kulkenut Jeesuksen kanssa; siksi hänen kasvonsa hohtivat ja hän oli oppinut taidon luoda hohdetta ympärillensä. Eno myöskin kulki Jeesuksen kanssa. Helmi luuli varmaan, että hän omisti saman lahjan kuin äitikin.

Mutta hän, Helmi?

Rakastihan hän Jeesusta. Haaveilevalla ihailulla hän rakasti, samankaltaisella kuin äiti vainajaa ja enoa kaukaisessa maassa, mutta vielä paljon enemmän.

Ei sillä tavalla kuin Riitta täti, joka ennen aina kuljetti häntä kuumiin kokoushuoneisiin ja asetti hänet tuntikausiksi kuuntelemaan pitkää postillaa, ja pani nurkkaan, jos hän oli tarkkaamaton.

Mutta ei niinkään kuin äiti ja eno. Tai äidistä hänellä oikeastaan vaan oli se tunne, sillä hän ei voinut muistaa. Enosta hän sen tiesi. Eno ei haaveillut Jeesuksesta, hän eli hänen elämäänsä.

Sitä Helmi ei vielä ollut oppinut. Mutta hän tahtoi oppia, hän ikävöitsi koko sielustansa.

— Tule, Kotka-eno, tule pian ja opeta minua! Helmi kohotti katseensa, ja tuntui kuin Kristuskuva olisi juuri hänetkin tahtonut sulkea syliinsä, hänet, yksin jääneen orpotytön. Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, ja nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvaan.

— — —

— Lapsi, mutta mikä sinun oikeastaan on?

Riitta täti kumartui hänen puoleensa. Helmi nousi ja kiersi kiihkeästi käsivartensa tädin kaulan ympärille.

— Anteeksi, täti, antakaa minulle anteeksi!

— No hyvänen aika, kyllähän minä… Älä nyt tuolla tavalla…

Sitte täti silitti hänen tukkaansa, katsoi häntä silmiin ja sanoi: —
Kotkan poikanen!

Lämmin tunne valahti läpi Helmin sydämen. Hämmästyneenä hän loi silmänsä ylös.

Ymmärsikö täti häntä siis kuitenkin? Ehkä kuitenkin?

— Mennään nyt teepöydän luo, — sanoi hän äkkiä iloisesti, tarttuen tädin käteen. — Ja mennään sitte enon huoneeseen. Mennään kaikkialle, mihin te vaan tahdotte!

II.

Muistojen tarina.

Tänä iltana minuutit ovat pitkät kuin tunti. Kellon näyttäjät eivät kulje ollenkaan, ei ollenkaan.

Helmi seisoo jälleen omassa huoneessansa valokuvahyllyn luona. Juna saapuu aivan heti. Sitte eno ottaa kantajan ja ajurin — ei, hän sanoo kantajalle, että on suuri joukko tavaroita, Ameriikasta asti… Se kestää kovin kauvan. Junassa on ollut paljo matkustajia, paljo siirtolaisia, jotka palaavat yhtaikaa kuin heidän pappinsa. Sillä tietysti he kaikki ovat enoa ihailleet. Niin, mutta vihdoin eno kuitenkin saa tavaransa. Hän huutaa ajurin ja sanoo talon ja numeron. Hartikan kivimuurille on pitkä matka, se on Helsingin laitapuolella. Ajokin kestää kauvan…

Helmi katuu, että hän ei lähtenyt junalle. Tietysti hän kumminkin olisi löytänyt enon. Ne Ameriikasta tulleet tavarat olisivat hänet ilmaisseet.

Helmi ei saa mitään lepoa. Hänen täytyy katsella melkein kuluneiksi katseltuja valokuviansa.

Nyt juna tulee! Puolen tunnin päästä eno voi olla täällä. Tai ehkä ei niinkään pian.

Valokuvat, teidän seuranne on ainoa, joka nyt soveltuu. Kertokaa vanhoja tarinoita. Kun te kerrotte, viihtyy sykkivä sydän ja hetket rientävät.

— — —

Siitä on pitkä, pitkä aika. Kuolema oli käynyt talossa, ja taas tuntui sen kylmien siipien havina.

Kaarina Kotka oli silloin hyvin nuori, melkein lapsi vielä. Hänen veljensä Paavali oli aivan lapsi, ensimmäistä vuotta sen kaukaisen pikkukaupungin lyseossa, missä perhe niihin aikoihin asui.

Helmin hyllyllä on kuva, jossa sisar istuu tuolilla ja veli seisoo vieressä. Kuva on vanha ja vaalahtunut, mutta tytön lempeät ja pojan säihkyvät silmät ovat hyvin näköisensä. Sen tietää, kun vertaa isoihin kuviin.

He rakastivat toisiaan hellästi, senkin näkee kuvasta.

Isä oli kuollut, äiti kuolinvuoteellansa. Onnellinen, sopusointuinen koti oli hajoamassa. Kuka silloin olisi jaksanut ajatella käytännöllisiä puuhia, rahojen hoitoa, perinnönjakoa ja muuta sellaista vaikeata?

Asioitsija Hartikka oli erittäin järkevä ja erittäin ystävällinen. Hän tarjoutui ilmaiseksi kaikkeen, sulasta myötätunnosta ja ihmisystävyydestä.

Helmi ottaa käteensä kuvan, joka on keskimmäisestä vasemmalla. Nuoren tytön ja pienen koulupojan yhteiskuva oli oikealla puolella.

Tämä on Ville Hartikka. Se on isän kuva siltä ajalta, jolloin hän ensi kerran tuli äidin lähempään tuttavuuteen. Laiha, parraton, suuri leuka ja terävät silmät.

Nuori Kaarina katsoi häneen kuin taitavaan setään, joka osaa auttaa, kun joudutaan ymmälle. Olihan hän viisitoista vuotta vanhempi. Hän nosti sairaan lesken korkoja, hän suoritteli välit vuokralaisten kanssa, hän tiesi että nyt oli paras myydä tehtaan osakkeet, koska siellä oli vararikko pelättävissä, ja talletukset hän sijoitti toisiin edullisempiin osakkeihin. Kaikki hän ymmärsi, kaikesta hän piti huolta. Silloin hän perehtyi perheen asioihin, kun hän toimitti pesänkirjoitusta isännän kuoleman jälkeen.

Jos hänen apunsa oli tarpeen lesken vielä eläessä, sitä välttämättömämpi se oli, kun lapset aivan orvoiksi jäivät.

Kaarina oli menehtyä suruunsa. Hän oli aivan neuvoton. Pieni Paavali, "Paavo veikko", toimi ripeämmin ja neuvokkaammin kuin hän. Mutta hautajaisia ei varmaankaan olisi saatu toimeen, ellei asioitsija Hartikka olisi tuonut vanhempaa sisartansa, Riitta neitiä, Kaarinan avuksi kaikkea johtamaan. Itse Ville Hartikka juoksi pastorinkansliat, arkkukaupat, ilmoituskonttoorit ja muut. Ja Kaarina itkien ompeli suruharsoja, sulki aina välimmiten Paavo veikon syliinsä, eikä voinut kuvitella tulevaisuutta ensinkään.

Herra Hartikalle hän oli äärettömän kiitollinen. Tämä olikin nyt entistä huomaavaisempi, joskus niinkin hellä ja suojeleva, että se Kaarinasta tuntui vähän pahalta.

Eräänä päivänä hän pyysi Kaarinaa vaimoksensa.

Kaarina pelästyi ja rupesi itkemään. Hän veti tytön syliinsä, suuteli häntä ja kutsui kauniiksi morsiameksensa.

— Älä ota sitä miestä! — sanoi pieni Paavo sisarellensa, silmät mustina säihkyen.

Mutta Hartikka puhui kauniisti Kaarinalle, kuinka he pitävät Paavalia omana poikanansa. Kaarina ja Paavali eivät sitte enää ole orpoja ja yksinäisiä, heillä on koti taas ja hyvä olla. Kahden kuukauden kuluttua häät vietettiin.

Seitsentoistavuotias kyyhky parka! Ei hän rakkaudesta mitään tietänyt, ei nuoruudestakaan. Lastenkammarista hän astui avioliittoonsa, antaaksensa elämän pikku tyttöselle.

Mutta vaikka hän lapsensa syntyessä ei vielä ollut kahdeksaatoista täyttänyt, varttui hän naiseksi silloin. Hänen sydämessänsä puhkesi uusi helottava kukkasmaailma, ja kaikki sen monihohteiset ruusut lapsi sai omaksensa.

Eivät ne tukahuttaneet niitä kukkasia, jotka Paavo veikkoa varten entuudesta kasvoivat. Ei Paavali koskaan kadehtinut Kaste Helmen osaa.

Kaste Helmi! — —

Helmi ottaa hyllyn oikealta puolelta kuvan, jossa suloiset äidin kasvot kumartuvat yli pienen pitsikäärön, joka kehdossa lepää.

Mitähän nuori äiti on uneksinut, antaessansa hänelle tämän nimen?

Että hän olisi kallis taivaan kastepisara erämaan hiekassa. Että hän virvoittaisi äidin nääntyvää sydäntä ilolla ja rakkaudella.

Äiti sai paremman virvoittajan. Itse Herra, Jeesus löysi hänet ja sanoi hänelle: "Vaimo, mitä itket?" "Itken sitä, että mieheni ei ymmärrä minua eikä rakasta minun sydäntäni. Hän rakastaa kasvojeni kauneutta, varteni nuortevuutta, rahojeni helinää ja osakkeitteni voittoa." "Rakastatko sinä häntä?" "En, Herra. Kuinka minä voisin häntä rakastaa? Minä pelkään, että alan inhota häntä."

Silloin Jeesus katsoi nuorta vaimoa rakkaasti ja surullisesti suoraan sydämeen.

"Lapsi parka, minä ymmärrän sinua ja minä rakastan sinun sydäntäsi. Rakastan, jotta se liekki sinutkin sytyttäisi. Ja hänen sydäntänsä minä rakastan myöskin, sillä minä annoin henkeni syntisten ja puuttuvaisten ihmislasten tähden. Nouse ja seuraa minua!"

Siitä ajasta asti Kaarinan kasvot saivat kauniin, lempeän hohteensa, ja siitä asti hän sitä runsaammin kylvi ruusuja muille, mitä enemmän piikit pistivät hänen sydäntänsä.

Mistä Helmi sen tietää? Kuvat kertovat, mitä ne voivat, mutta eivät ne kaikkea kerro.

Helmillä on toinenkin muistojen lähde, toinen aarre. Se on kirjekäärö pienen peilikaapin lukitussa laatikossa.

Niitä kirjeitä ei ole koskaan postissa lähetetty. Ne ovat menneitten vuosien kuluessa osotetut hänelle. Paavo eno on ne kirjoittanut irtonaisille lehdille. Hän sai ne kaikki yhtaikaa yhdentoista vuotiaana, kun eno kävi hyvästi jättämässä ennen lähtöänsä Ameriikkaan.

Helmi unohtaa ajan, avaa peilikaapin, purkaa siteen ja levittää kirjeet helmaansa.

Tässä on muutamia:

Kaarinan Kaste Helmi!

Katsele usein äitisi kuvaa! Tule sellaiseksi kuin hän oli! Ainoastaan vahvemmaksi ja uljaammaksi. Sinua elämä ei saa musertaa. Muista, että olet Kotkan sukua, vaikka oletkin Hartikan tyttö. Äitisi oli kyllä kyyhkyn kaltainen, mutta sisimmässään hän kotkana lensi. Hänen henkeänsä ei kukaan voinut panna pakkovöihin.

Minä olin nuori kiihkomieli, oikea kotkanpoikanen. Isäsi ja minä — me emme sopineet yhteen. Tunsin, että hän ei voinut kärsiä minua, ja minä häntä uhmailin lakkaamatta. Kerran hän määräsi minut laskemaan yhteen tilikirjan sarekkeita. Minä vedin paksut ristit yli sivujen ja lähdin hiihtämään. Kun tulin kotiin, sieppasi hän nahkavyönsä ja rupesi lyömään. Kaarina oli kauheassa tuskassa, itki ja vaikeroitsi, peläten minun puolestani. — Ville, — kuiskasin minä. — Lakkaa hänen tähtensä! Kun hän jonakin päivänä lähtee ulos, iske silloin kaksi vertaa niin kovasti! — Hän katsoi minua pitkään, pani vyön uumillensa eikä sen koommin lyönyt minua enää koskaan.

Hän rakasti äitiäsi omalla tavallaan, vaikka hän oli karkea mies. Ei hän kelvoton ollut; kyllä sinä voit häntä kunnioittaa, niinkuin isää kunnioitetaan. Minunkin olisi pitänyt monessa suhteessa olla hänelle kiitollinen.

Ehkä elämä ei olisi minua niin ankarasti pidellyt, jos helpommalla olisin oppinut Jumalan läksyn…

— — —

"Jeesus on turva myrskyssä", lauloi äitisi. Se kaikui niin syvälle sydämeeni, etten sitä sittemmin milloinkaan voinut unohtaa.

Oikeastaan kaikki luulivat, että minä olin jumalaton poika, kun olin niin uhmapäinen ja uppiniskainen. Se on tottakin. Kellä ei ole Jumalan Henkeä, ei se ole hänen omansa. Mutta tiedätkö, Helmi, että minä nyt en aikoisi papiksi, ellen olisi niitä äitisi säveleitä jo silloin kuunnellut…

— — —

Helmi tyttönen!

    Jos sydämesi on lämmin ja herkkä, älä koskaan mene naimisiin
    miehen kanssa, joka on intohimoinen metsästäjä.

    Saat nähdä verisiä sisuksia, raadeltuja rintoja, koiria kielet
    lerpallaan…

Kaarina käänsi päänsä pois ja olisi paennut sisimpiin huoneisiin, mutta hänen täytyi omin käsin tulla jäniksiä nylkemään, kun palvelustyttö ei osannut.

Sitte aterioilla hän kumminkin aina sai kuulla, että hän ei kyennyt laittamaan kunnollista jäniksen paistia. Milloin se oli sitkeätä, milloin kitkerän makuista. — Suolaista se ainakin oli, sillä Kaarina suolasi sen kyyneleillänsä. Ehkä se sentähden ei maistunut sille, joka jäniksen ampui.

— — —

Pidäthän, Helmi, kukkasista? Äitisi rakasti niitä ja vaali hellästi kuin hentoja lapsosia. Mutta sinulle hän taittoi niin monta kuin tahdoit. Kesäisin hän sitoi seppeleitä hiuksillesi, milloin lemmikeistä, milloin unikukista, milloin niityn kirjavasta suvirunsaudesta. Sinä olit kuin kukkakuningatar. Usein olit puettu valkoiseen pukuun, usein myöskin sinipunervaan, koska äitisi huonekalut olivat sinipunervalla päällystetyt. Sitte te käsi kädessä leijailitte lehtoihin ja metsiin, missä linnut kirkkaita säveliänsä visertelivät. Äitisi lauloi silloin. Muistatko vielä hänen suloista ääntänsä? Hän sanoi toivovansa, että saisit sydämeesi kaikki lintujen liverrykset ja hänen oman sydämensä syvimmät sävelet.

Olit hyvin pieni, kun sinäkin jo lauloit. Se oli äitisi suuri riemu, se varsinkin, että sinä et koskaan tahtonut pysähtyä opittuihin säveliin. Hän kysyi sinulta joskus, vaikka hyvin tiesi: — Mikä laulu se on? — Äidin Helmen oma laulu, — vastasit varmasti. — Äänesi ei ollut voimakas ja ihana, kuten Kaarinan. Sinä sirkuttelit niinkuin pieni linnunpoika. — Ei hänestä tule laulajatarta, — sanoi äitisi. — Hän oppii soittamaan ja säveltämään.

Olen iloinen, että isäsi antaa sinun ottaa soittotunteja. Kuulin Riitta tädin valittavan, ettet opi sukkaa kutomaan etkä perunoita keittämään ja tahdot unohtaa koululäksysikin, kun aina vaan soitat.

Soita, soita, äitisi sävellintunen! Kyllä on toisia, jotka pitävät huolen sukista ja perunoista ja luvunlaskusta.

— — —

Oi Helmi, Helmi! Se oli haikea päivä, jota en voi koskaan unohtaa.

    Äitisi lepäsi lumivalkoisena kuin kuihtunut ruusunkukka. Me kaksi
    orpoa jäimme isäsi ja Riitta tädin huostaan.

    Silloin minä viimeisen kerran ja rajummin kuin koskaan ennen
    päästin hillittömän tuskani ja kuohuvan katkeruuteni puhkeamaan.

    — Ville Hartikka, sinä olet hänen tappanut! — minä huusin. —
    Hän on kärsinyt ja rasittunut, sinä olet ollut hänelle tyly ja
    kova. Sydänvikaa hänellä ei ennen ollut. Sinä sen hänelle tuotit.
    Millä sinä vastaat hänen kuolemastaan?

Kun isäsi nosti silmänsä minuun, näin että ne olivat itkusta turvonneet. Mutta sanani saivat niihin kamalan ilmeen, pohjattoman epätoivoisen ja samalla vihasta raivoisan.

Hän ajoi minut talosta pois. Minä menin anteeksi pyytämättä. Äitisi haudalla en katsonutkaan häneen, vaikka sydämeni kovin tykytti ja kyyneleitä taukoamatta tulvi silmistäni. En itkenyt yksin äitiäsi, itkin itseäni myöskin. Sinut minä kiihkoisesti pusersin syliini. Kuolinvuoteellansa Kaarina oli pannut sinun kätesi minun käteeni. — Paavo veikko, rakasta Kaste Helmeä! — se oli hänen viimeinen sanansa minulle.

Helmi, tiedä, että minä sinua aina rakastan!

Sain omaisuuteni vuosikoron ja pääomasta mitä opintoihin tarvitsin. Helsingissä voi kyllä hyvinkin halvalla elää, ja luultavasti olisin asettunut jonnekin syrjäkaupungin ruokamatamien vuokraloihin, ellei kohtalo olisi toisin johdattanut. Vanhemmillani ja Kaarinalla oli entisiä rakkaita ystäviä, eräs hyvä ja hieno perhe. Se avasi minulle kotinsa ovet.

Miksikä tieni piti johtua sillä tavalla? En minä sitä tahtonut.

— — —

"Jeesuksen rakkaus, se on niin syvä, ettei hän kurjimman kuolevan sois, Jeesuksen turviss' on olla niin hyvä, ei luotansa heitä hän ketäkään pois. Rajattomassa rakkaudessaan kuinka hän omansa hyljätä vois?"

Olen joutunut tuliahjoon. Kunpa se polttaisikin! Sitä minä tarvitsen. Kaarinan säveleet ovat soineet minulle siitä asti kuin niitä lapsena kuuntelin, mutta ne ovat soineet kuin omantunnon syytös. Nyt täytyy ratkaisun vihdoinkin tapahtua.

Vapahtaja, minä tahdon kuulua sinulle. Etkö voisi armosta antaa minulle jotakin tehtävää, jotain erityistä ja vaikeata liitoksi välillemme? Tahdon olla sinun palvelijasi sieluineni, ruumiineni. Tahdon olla ehjästi ja kokonaan, nyt ja ijäksi.

Eihän tämä ole sanottu sinulle, Helmi. Ja kuitenkin se on sinulle.

Meidän on molemmin käytävä sitä tietä. Sinun ja minun. Äitisi muisto velvoittaa. Äitisi viimeinen pyyntö liittää meidät yhteen.

Herra Jeesus odottaa sinua myöskin. Tule, Kaarinan Kaste Helmi!

— — —

Helmi, rakas lapsi!

Tiedätkö, miten lennetään kotkan siivillä?

Ja tiedätkö, mitä on kevät, elämän riemuisa kevät? Oletko nähnyt koko luonnon puhkeavan niinkuin taikaiskusta yhtenä yönä?

Minä olen nähnyt, minä olen tuntenut, minä tiedän!

— — —

Äkkiä Helmi säpsähtäen heittää kirjeet käsistänsä, hypäten pystyyn.
Mikä aika nyt on? Ovi käy. Onko eno tullut?

Ei, Riitta täti se on.

Kiireesti Helmi keräilee kirjeet ja työntää ne laatikkoon.

— Missä hän viipyy? — kuuluu tädin huolestunut ääni, — aikaa sitte hänen olisi pitänyt ehtiä. Kello käy yhtätoista.

Helmi juoksee eteisen ovelle ja alas portaita. Ei mitään ajuria näy hiljaisella kadulla.

Helmi tähystelee joka puolelle. Yksinäinen kävelijä pieni reppu kädessänsä ilmestyy juuri kulman takaa.

Tummat silmät katsovat syvälle hänen silmiinsä ja käsi laskeutuu hänen olallensa.

— Sinä olet Kaarinan Kaste Helmi? Olethan?

— Eno, Kotka-eno!

Hän sulkee Helmin syliinsä ja suutelee häntä otsalle. Helmi on ihan vaiti ja sydän väräjää.

Muistojen tarina on loppunut. Nyt alkaa toinen: tulevaisuuden unelmoitu tarina, jonka rikkaus on oleva hänen omansa.

III.

Kotka ja Helmi.

Teekeittiö porisi iloisesti, tuoreet leivät tuoksuivat, munat, makkarat ja kukkakaalit odottivat vadeillansa. Riitta täti tarjosi lakkaamatta.

— No kun tulet niin pitkältä matkalta.

— Arveletteko, ettei laivassa syödäkään? — Paavali Kotkan ääni oli miehevän reipas, mutta nauru helähti niinkuin sen, joka liian usein ei ole tottunut nauramaan.

Helmi katseli häntä. Musta tukka, mustat silmät, voimakkaat kasvojen piirteet, ne hän muisti ja tunsi. Täysparta vaan teki hänet oudon, melkeinpä vierasmaalaisen näköiseksi. Sekin oli aivan musta, ja valkoiset hampaat hohtivat kun hän puhui.

— Se nyt oli hyvä, että jätit tavarasi huomiseen. Ehkä siellä näin illalla ei ollutkaan kuorma-ajureita. Kyllä täältä meidän talostakin saa, mutta pitäisikö olla kaksi?

— Hyvä täti, en minä tarvitse kuorma-ajuria. Minulla on yksi ainoa arkku. Siinä ovat vaatteeni ja kirjani.

Tädin ja Helmin silmät levenivät.

— Minkätähden sinä tulit jalan?

Kotkan kasvoille varjostui vakava ilme.

— Ensi askeleeni minä kuljin muistojen teitä. Sydän on täysi, kun kymmenen vuoden perästä palajaa rakkaille paikoille. Tahdoin nähdä talon, jossa ennen asuin.

Täti vaikeni, eikä Helmikään rohjennut kysyä enempää.

— Mennään nyt katsomaan sinun nykyistä asuntoasi.

Huone oli suuri ja kaunis, hienosti ja aistikkaasti sisustettu. Erityisellä hiljaisella mielihyvällä Helmi näytti sammalvihreitä päällisiä.

Eno sanoi:

— Ei sinun olisi pitänyt minua varten laittaa näitä.

Kotka eno on hyvin vaatimaton. Helmi iloitsi, kun hän nähtävästi ei ollut osannut toivoakaan näin kaunista ja mukavaa. Onhan parempi antaa liian paljon kuin liian vähän.

Katsottiin sali ja Riitta tädin kammari, vieläpä keittiökin kirkkaine pannuineen ja kattiloineen. Täti osaa kyllä pitää järjestystä.

Vasta viimeiseksi Helmi vei enon omaan huoneeseensa. Sinipunerva vieno valo tervehti kaukaisten muistojen heijastuksena. Helmi näki, että kyynel kyyneleen perästä vieri ruskettuneille miehekkäille kasvoille.

— Eno, tahtoisitko olla yksin? — kuiskasi Helmi.

— Jää sinä luokseni.

Riitta täti oli poistunut, he istuivat kahden kesken Kaarinan sinipunervassa sohvassa.

— Kuinka hyvin kaikki on säilynyt, Helmi!

— Olen pidellyt niitä kuin silmäterääni. Juhlatiloissa vaan otan päällisverhot pois.

— Tässä siis hänen suurennettu kuvansa. Niin näköinen ja kaunis.
Voitko muistaa hänet tällaisena, Helmi?

— En tiedä muististako vai kirjeistä. Mutta selvästi hän elää sydämessäni. Kiitos, eno, niistä kirjeistä, jotka silloin sain! Tiedätkö, luin niitä juuri…

Taas varjo kulki Kotkan kasvojen yli.

— Helmi, en tehnyt oikein, kun annoin ne sinulle. Minä soisin, että ne poltettaisiin.

— Miksi? — kysyi Helmi hämmästyneenä.

— Monesta syystä. Sinunkin tähtesi.

— Minä olen niistä äärettömän onnellinen! Ne ovat antaneet minulle äitini muiston. Ne ovat solmineet hänelle marttyyriseppeleen, melkein pyhimysseppeleen…

— Niinpä niin, lapseni. Pyhimysseppeleet eivät sovellu ihmisille. Niitä emme saa kietoa rakkahimmankaan pään ympärille. Herramme Jeesus yksin on mahdollinen saamaan kunnian, ja hän antaa armosta kruunun, kenelle hän tahtoo.

— Olihan äiti kumminkin marttyyri, — sanoi Helmi arasti, ikäänkuin ihmetellen, eikö hän saisikaan vastakaikua sille, mikä pyhänä tulena, juuri enon vaalimana tulena hehkui hänen sydämessänsä, — tarkoitan, kärsihän hän viattomasti, kuolihan hän niinkuin karitsa, toisten syystä…

— Isäsi syystä, tahdoit sanoa?

Helmi painoi päänsä alas.

— Lapsi, minun tulee sinulta pyytää anteeksi, pyytää hartaasta sydämestä. Sanoit, että olen antanut sinulle äitisi muiston. Ainakin olen isäsi muiston turmellut sinulta. Se oli suuri synti ja korvaamaton tappio.

— Nyt minä sinut ymmärrän, Kotka-eno! Sinä olet hyvin jalo. Oi, älä pelkää, että olisit vahingoittanut minua. Totuus ei koskaan vahingoita.

— Totuus voi olla yksipuolinen ja tyly. Rakkaus peittää kaikki, ja kuitenkin se näkee syvimmälle. Minä olin hyvin vähän käynyt taivaallisen Mestarin koulua.

— Eno, sinä vaan syytät itseäsi. Olenhan minäkin kokenut jotakin. Ei minun tarvinnut kirjeistä lukea, millainen isäni oli. Joka päivä minä sen tunsin, että olin kuin erämaan vaeltaja, niinkuin kukkanen vieraassa maaperässä…

— Helmi, lapsi, vaikene! Jumala tietää, mihin hän kukkasensa istuttaa.
Ne olosuhteet, joihin meidät on pantu, ovat meille parhaat mahdolliset.

— Sinä et tiedä, eno, millaista minun elämäni on ollut. Jo aivan varhain. Minä rakastin kaikkea kaunista, eikä kukaan minua ymmärtänyt. Kerrankin isä oli ostanut minulle viheriäisen esiliinan. Voitko ajatella ruohonviheriäistä esiliinaa? Ja ennestään minulla oli räikeän sininen hame. Täti tahtoi panna yht'aikaa ne minun ylleni, kun menin vieraisille. Minä en ottanut, ja minulle annettiin vitsaa. Kun se oli lopussa, muistan, että sanoin iloisesti: "Kiitos, saanko minä nyt mennä ilman esiliinaa?" He joutuivat aivan ymmälle. Minä sain mennä.

— Juuri niinkuin minä, — sanoi eno puoliksi itsekseen. — Kotkan poikanen.

— Minun piti oppia taloustoimia, käsitöitä ja muuta kaikenlaista, mikä ei minun luonteelleni sopinut. Eno, tiedäthän miltä tuntuu, kun lintunen pannaan kuormaa vetämään? Hän nääntyy, ellei Jumala lähetä pelastusta. Juuri niin kävi äidinkin.

— Tai hänestä tulee väkevä kotka. Siivet kasvavat ja vahvistuvat, ne nostavat kuorman kevyesti, ja lintu liitää korkealle. Jumala ei aina pelasta kuormasta, hän kasvattaa kantamaan sitä. Minä toivon, Helmi, että pienet vastuksesi ovat sinua karaisseet.

Pienet vastukset? Mitä eno tarkoitti? Hänen katseensa oli sanomattoman hellä, mutta sanat kovat kuin kivi.

— Mutta itsehän sinä, eno, kirjoitit minulle! — huudahti Helmi. — Kirjoitit, että äidin "sävellintunen" soittaisi huoletonna, sillä Luoja antoi sille sävelten lahjan.

— Olen pyytänyt sinulta anteeksi kirjeitäni. Paljon pahaa olen niillä saanut aikaan.

— Eno, minä en ymmärrä sinua! Odotin sinua niinkuin tähden valoa pimeälle tielle. Luulin tuntevani sinut. Muistanhan, kuinka sinä tulit taivaan enkelinä silloin kun minä olin kasvava tyttö. Sinä osotit minulle muutamana päivänä enemmän hellyyttä kuin olin saanut osakseni kuuteen vuoteen, sitte äitini kuoleman. Lähtiessä sinä itkit, heitit syliini nämä kirjeet ja vielä kerran palasit suutelemaan minua. Etkö sinä enää ole hellä minulle?

Eno kumartui ja suuteli hänen otsaansa jälleen.

— Helmi, Helmi, etkö käsitä, että sanani soivat ankarilta juuri siksi, että sinua rakastan? Elämä on kuitenkin suuri hautausmaa. Meidän on pakko yhtenään astua yli toiveittemme multakumpujen. Kristitylle se on hautausmaa kaksin verroin. Hänen täytyy antaa oma itsensä ristin kuolemaan, eikä se ole helppoa. Kiitä Jumalaa, että hän näkee vaivaa sinusta! Kiitä kärsimyksistä!

Helmi vaikeni. Tuli niin ihmeellinen oltava. Hän tunsi enosta pettyneensä, ja kumminkin hänen sydämessänsä versoi väräjävän odotuksen oraita, ikäänkuin kevät olisi lähestynyt.

Hänen mieleensä muistui se päivä, jona hän uudisti kasteensa liiton.
Opetus oli ollut elävää ja vakavaa, se oli jättänyt jäljet jokaiseen.
Silloin Helmikin oli sanonut Jeesukselle: "Ota minut omaksesi! Jumalan
Karitsa, sinua tahdon seurata, jos minne viet!"

Sinä päivänä hän oli saanut enolta Ameriikasta kirjeen ja sormuksen. Sormus oli yhä vieläkin hänen sormessansa. Siihen oli merkitty juuri se lause: "He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee." Kirje ei kuulunut sarjaan, jota hän tänään oli katsellut. Se oli todellinen lähetetty kirje, täynnä palavan rakkauden ja kehoituksen sanoja. "Helmi, anna itsesi Jeesukselle! Se on elämän ainoa onni. Äläkä sitte onnu puolelle ja toiselle. Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä ja kokonainen! Ole kotkatyttönen, joka ei pelkää avaraa taivasta ja huimaavia korkeuksia. Älä milloinkaan anna katkaista siipiäsi. Tule siksi, miksi Jumala on sinut aikonut: hänen Poikansa kuvan kaltaiseksi. Hän oli kotka ja karitsa samalla kertaa. Helmi, seuraa häntä, vaikka se särkisi sydämesi! Se on onni kuitenkin."

Eikö siitä soinut sama sävel kuin enon äskeisistä sanoista? Eikö tämä ollutkin se Kotka-eno, jossa hän näki ihanteensa?

Oli, juuri hän. Ja Helmi ojensi hänelle molemmat kätensä. — Sinä olet oikeassa, eno. Kiitos, että olet tullut ohjaamaan minua. Onko aivan totta, että tulit minun tähteni? Kuinka on mahdollista, että olen sinulle niin rakas?

Eno siveli hänen pehmeitä hiuksiansa. Hänen silmissään oli miettivä, melkein uneksiva kaukokatse. Sitte hän kääntyi tytön puoleen.

— Minä kerron sinulle jotakin. Sinä tiedät, että lähdin siirtolaispapiksi Ameriikkaan. Ei heillä silloin ollut sielunpaimenia, niinkuin nyt. Kun olin herätykseen tullut, paloi tuli sydämessäni. Tahdoin laskea itseni Jumalan alttarille uhriksi. Ei ollut helppo lähteä, mutta minä lähdin kuitenkin. Minä kiitän Jumalaa kovimmastakin, mitä sitä ennen olin kärsinyt, sillä muuten en olisi voinut kaivaa syvää hautaa, johon onneni itse multasin. Oi Helmi, kun on vapaaehtoisesti tarjonnut kaikkensa, silloin on kiitollinen, jos Jumala jonkun murusen antaa takaisin sydän raukan viihdykkeeksi. Minä sain enemmän kuin murusen, sain sinut. Etkö ymmärrä, että olet minulle kallis?

— Eno, uskallanko kysyä?

— Mitä, Helmi?

— Sinä et ole mennyt naimisiin. Oletko rakastanut kerran?

Helmi kuiskasi sen sykkivin sydämin. Hän pelkäsi olleensa liian rohkea.

— Älä kysy. Itsekäs sydän pyytää paljon, mitä Jumala ei ole antanut.

— Tarkoitatko siis, että rakkaus on synti? — huudahti Helmi levottomana.

Kotka liikahti äkkiä, luoden tyttöön läpitunkevan silmäyksen.

— Sinä, Helmi, olet siis rakastunut? — Sanoista soi kuin syvä pettymys.

Helmin poskille kohosi polttava puna ja hän joutui hämillensä.

— En, eno… minä vaan tarkoitin… mitenkä minä olisin rakastunut?
Tietysti minulla on ystäviä, mutta…

Eno oli hetken vaiti. Sisäinen mielenliikutus lainehti hänen rinnassansa. Sitte hänen äänensä oli hyvin lempeä, kun hän jälleen puhui.

— Ehkä Jumala sinulle antaa kirkkaan tien. Hyvää yötä nyt, lapseni.
Olen matkasta väsynyt.

Riitta täti oli juuri tulossa muistuttamaan, että oli keskiyö.

— Jatkakaa huomenna, kyllähän puhumista riittää.

— — —

Paavali Kotka sulki oven, etsi kukkarostansa pienen avaimen ja avasi käsilaukkunsa. Hän otti esille yötarpeet ja raamatun, sitte jotain joka helähti. Se oli valokuvakehys laseinensa. Siitä katseli nuoren tytön kuva. Hyvin hento, hyvin vaalea.

Kiihkeästi hän peitti sen monilla suudelmilla ja monilla kyynelillä.

Mitä auttaa, jos luulee lemmen haudanneensa? Mitä auttaa multa, joka arkulle kumajaa? Lempi elää kuitenkin…

Nopeasti hän pisti kuvan takaisin laukkuun ja kiersi lukon kiinni. Hän jäi istumaan pöydän ääreen pää käden varassa. Tunteet ja ajatukset ajelivat toisiansa.

Miksi hän oli jättänyt siirtolaiset, ne joiden tähden hän kerran uhrasi kalleimpansa?

Eiväthän he häntä nyt enää tarvinneet. Oli tullut toisia työntekijöitä, yhtä hyviä, ehkä parempia kuin hän. Helsingissä oli papin virka avoinna. Hän oli hakenut ja päässyt ehdolle. Täälläkin oli tehtävää yllin kyllin, enemmän jokaisella paikalla kuin yhden miehen voimia riittikään. Sanotaan, että voimat ovat pääoma, josta ei koskaan pidä käyttää muuta kuin korot. Hän ei tahtonut olla niin säästäväinen. Jos Herra tarvitsi, oli pääomakin kaikki tarjona. Se oli ainoa, mitä hän nyt enää voi antaa.

Ville Hartikka oli Kaarinan rahoilla ostanut suuren kivimuurin ja muuttanut Helsinkiin sitä hoitamaan. Paavali Kotka oli lahjoittanut koko omaisuutensa köyhille ja kurjille. Sadat häntä kaivaten siunasivat, kun hän palasi kotimaahan.

Sadat siunasivat — sadat kirosivat.

Ei hän siitä välittänyt. Niin tapahtuu aina, kun Jumala ja perkele käyvät sotaa.

Mutta ellei hän saakaan virkaa, johon hän on vaalissa? No niin, onhan muita paikkoja. Suomessa ei ole pappeja liiaksi, juuri äsken sanomalehdissä valitettiin niiden puutetta.

Miksi kumminkin sydänalaa omituisesti kaiveli tämä ajatus, se että joku toinen voisi saada Helsingin viran? Miksi melkein tuntui kuin hän siinä tapauksessa olisi turhaan tullut Ameriikasta kotiin?

Siksi, että on olemassa hienon hienoinen hopealanka, joka hänet yhdistää pikku tyttöseen. "Rakasta Kaste Helmeä!"

Siksi, että Helsingissä on kivimuurien keskellä keltainen puutalo, jonka ikkunoilla ennen ruusut kukkivat ja kanarialintunen lauloi. Verhojen välistä katseli vaaleakutrinen pää, nyökäten tervetultua, kun nuori ylioppilas palasi heprean ja jumaluusopin luennoilta. Ja Helsingissä on myöskin katu, joka siltä talolta johtaa pois ja ulos, suurelle portille, meren rannalle ja kuusen alle. Ei hän ole vielä käynyt sitä tietä, mutta hän tietää, että sinne on viety keltaisen talon kaikki ruusut, valkeat ja punaiset. Eivätkä entiset asukkaat sen jälkeen enää viihtyneet talossansa. He myivät sen ja muuttivat muuanne.

Siksi vielä, että sydän parka myöskin pyytäisi osaansa. Hän kuvitteli, että tyttö, joka oli orvoksi jäänyt, antaisi koko hellyytensä yksinäiselle enolle.

Mitä jos eno onkin tarpeeton? Jos löytyy jo toinen, joka tyhjän sijan on täyttänyt paremmin kuin eno koskaan olisi voinut? Houkkio, sinä unohdat, että lapsi on kasvanut neitoseksi. Nuori nuorelle, sykkivä sydän toiselle elämän keväässä sykkivälle. Mitä on viileä sukulaisrakkaus tämän tunteen rinnalla, tämän suuren ja suloisimman?

Kotka pyyhkäisi otsaansa, joka tuntui kuumalta. Lientyneet piirteet lujistuivat jälleen.

Niin, se oli tie — hänen tiensä. Kuinka monta kertaa Herran täytyi opettaa, ennenkuin hän oppi sen?

    Ota, jos sydäntä kirveltääkin,
    lähemmä ristiäs saata vain…

Hänen katseensa kohosi ylös, ja sielun silmillä hän näki ristiinnaulitun, orjantappurakruunu otsallansa. Eikö se riittänyt hänelle? Hänen sydämensä suuri, pyhä lempi, tämä yksi ja ainokainen!

Helmi oli ojentanut kätensä, sanoen: "Kiitos, eno, että olet tullut ohjaamaan minua." Olkoonpa niinkin, että Helmin sydän oli maallisen ystävän valinnut. Hänen sielunsa tarvitsi taivaallista. Helmin sielun ohjaamiseen eno oli kutsuttu.

Nyt hän tiesi, että heidän kuitenkin tuli kulkea käsitysten. Hänen oli oikeus jäädä Helsinkiin, hänen täytyi jäädä. Ellei hän vakinaista papin paikkaa saisi, pyytäisi hän jäädä apulaiseksi, vaikkapa ilman palkkaa. Kyllä Jumala kotkanpojat ruokkii.

Silmä selvänä, mieli varmana hän riisuutui, sammutti lampun ja painui rukoukseen.

IV.

Helmin ystävät.

Seuraavan päivän iltapuolella Helmi pujahti omasta asunnostansa talon pihalle ja siitä ylös toisia portaita, neljänteen kerrokseen asti.

— Terve, Helmi!

— No siinäpä sinä olet!

Nuori valkotukkainen mies ja ilosilmäinen, punaposkinen rouva ottivat hänet eteisessä vastaan. Maisteri Arvi Toivio, viransijainen luonnontieteen opettaja, ja hänen pikku vaimonsa Hertta.

— Me olemme juuri paistaneet lättyjä, kuuleppas! Tulit parahiksi. Nyt puuttuu vain Aimo. Hänet kutsuttiin jo kolmanteen umpisuolen leikkaukseen tänäpäivänä.

— Älä tuki korviasi, älä hirmustu, Helmi! Mitä jos sinun joskus pitäisi olla semmoisessa mukana? — Arvi Toivion ääni oli veitikkamainen, leikillä kiusoitteleva. — Joutuisit sairaanhoitajaksi, kuinkas sitte?

— En ikinä! — Helmi heitti huivin hartioiltansa ja astui Hertan kanssa käsikkäin kodikkaaseen ruokasaliin, joka samalla oli vastaanottohuoneena. — Minä en tiedä mitään niin kauheata. Toivon, että kelpaan edes epäsoitannollisten lasten harjoitusmestariksi, ellen muuhun.

— Älähän pahastu, lupa leikkiä laskea. Kyllä me tiedämme, että sinä et ole tavallisia kuolevaisia. Vai harjoitusmestariksi? Ensi luokan taiteilija sinä olet, yläilmojen yli-ihminen —

— Arvi, jätä hänet jo rauhaan, — torui Hertta yhtä uhkuvan iloisena kuin miehensäkin. — Olkoon hän vaan ilmojen lintu, hän on kumminkin meidän herttainen, kultainen ystävämme. No Helmi, älä nyt suotta ole noin totinen. Aikanaan sinä opit leikkauksista kuulemaan, jos tarvitaan. Tulithan sinä talouskoulussakin toimeen, et vallan usein kaakkuja polttanut, vaikka sinulla onkin soittosormet. Mutta kuule, kerroppa nyt jotakin. Me olemme hyvin uteliaat. Enosi tuli siis eilen?

— Kyllä hän tuli.

— Sanot sen juuri kuin et olisikaan erityisen ihastunut.

— Semmoisiahan ne tytöt ovat, tuulihattuja, aina arvaamattomia, — alkoi Toivio jälleen vallattomana, silmää vilkuttaen.

Ovikello helähti, Hertta pyörähti avaamaan.

— Nyt Aimo tulee. Arvi, huudappas kyökkiin. Ai, mutta Leena onkin ulkona. — Johan sinä pääsit, Aimo — katso kuka täällä on! — Niin, Leenan minä lähetin asioille, tulkaa itse noutamaan lättyjä! Aimo, sinäkin saat lättyjä.

— Kiitos, kiitos, — vastasi reipas ääni. Eteisestä astui ruokasaliin sorja, harteva nuorukainen. Ei hän ollut kaunis eikä hän ollut ruma. Hänellä oli avonainen katse ja puhdas otsa.

Helmi tervehti häntä keveästi punastuen. Ei hän koskaan ennen ollut punastunut tervehtiessään Aimo Lehtistä, Hertan veljeä. Näkiväthän he toisensa melkein joka päivä. Mitä siinä oli punastumista?

Helmi ei tietänyt minkätähden hänen mieleensä johtui enon eilinen kysymys, joka soi vääjäämättömältä vakuutukselta: "Sinä, Helmi, olet siis rakastunut?"

Kehen muuhun hän olisi voinut olla rakastunut, ellei Aimoon?

Helmi oli ollut Hertan parina talouskoulussa, tuli hyväksi ystäväksi ja pääsi morsiusneitoseksi häihin, jotka vietettiin maalla Hertan vanhempain kodissa. Aimo oli hänen sulhaspoikansa. Helmi ei koskaan ollut osannut ajatella, että häät voisivat olla niin hauskat. Hän oli aina kuvitellut vakavaa, melkeinpä pelottavaa juhlallisuutta, joka saa morsiamen itkemään ja vierittää häävieraiden sydämiin kylmiä väreitä.

Nuori pari muutti asumaan Helmin kivimuuriin, neljänteen kerrokseen, jossa oli halvinta. Hertan vanhemmat olivat kyllä varakkaat, mutta tytär arveli, että oli hupaista elää niukemmallakin, kunhan se vaan tapahtui kuluilla oman kullan kukkarosta. Helmi puolestaan pyysi vuokraa kaksisataa markkaa vähemmän kuin entiseltä asukkaalta ja toimitti kaikkiin kolmeen huoneeseen oikein sievät uudet seinäpaperit. "Hertalle herttaista". Yhdessä mallissa oli mansikanoksia ja heinän helpeitä. Sen huoneen sai Aimo, lääketieteen kandidaatti, joka opintojensa tähden oleskeli Helsingissä, asuen siskonsa nuoressa kodissa.

Ei Helmi koskaan ennen ollut ajatellut, että hän olisi rakastunut
Aimoon. Eikä suinkaan hän ollutkaan…

— — —

Hertta otti hellan syrjältä kukkuraisen lättyvadin, Arvi etsi kaapista sokurin, Aimo sai tuoda lautaset ja Helmi lusikat.

— Kas näin, nyt pidämme pitoja. Vähänhän nämä ovat jäähtyneet, olisi pitänyt panna uuniin tai syödä heti. Mutta seurassa on hauskempi syödä jäähtyneitäkin, eikös ole?

Kaikki vakuuttivat, että Hertta oli oikeassa. Ja niin syötiin ja pakinoittiin.

— Onnistuiko leikkaus hyvin? — kysäisi Toivio Aimolta. — Kuinka mädän lisäkkeen sinä tällä kertaa —

— Mutta Arvi, onko tämä nyt lättykeskustelua! Etkö näe, että Helmiltä jää pala kurkkuun?

Hertta nauroi sitä sanoessaan, mutta Aimo ei viitsinyt nauraa.

— Antakaa minun täällä olla vapaa niistä asioista. Lääkäritkin ovat ihmisiä.

— No ihmisiä tietenkin —

— Pitkin päivää täytyy kovettaa sydämensä ja olla kylmäverinen kuin teurastaja, muuten kaikki on hukassa. Suokaa minullekin vähän lepoa, kodikkaisuutta ja elämän runoutta.

— Elämäsi runous, se on viulu, — sanoi Helmi sydämellisesti.

— Mutta viulua en voi soittaa, ellet sinä säestä.

— Kodikkaisuus, se on sitte sama kuin Hertan paistokset, — tokaisi
Arvi, pyörittäen suuhunsa kokonaisen lätyn yhdellä siemauksella.

— Jospa nyt soisitte Helmillekin sananvuoroa, — kehoitti Hertta. —
Me emme vielä saaneet kuulla hänen enostansa mitään.

— Meidän piti soittaa, — keskeytti Aimo. Hän ei näyttänyt olevan yhtä utelias kuin Hertta.

— Soitetaan vaan, niin minä tulen iloiseksi taas. On aivan kuin paino sydämelläni. En tiedä mistä se johtuu.

— Minä arvaan, — sanoi Aimo lyhyesti. — Sävellintunen tarvitsee
päivänpaistetta. Tummat pilvet eivät ole häntä varten. — Tule, Helmi.
Tässä on muutamia viulusovituksia Wagnerin oopperoista. Tämä on
Mestarilaulajista. Säkenöivä, riemuisa, raikas — tule koettamaan!

He soittivat yhdessä erinomaisesti. Helmeilevä sävel leikki laulavan ympärillä kuin kevätaamun auringonsäde; laulava lepäsi ja soljui helmeilevässä, niinkuin puro kukkaisella niityllä.

Mutta yhtäkkiä Helmi eksyi tolalta pois. Säde peittyi pilveen, pilvi alkoi nyyhkyttää.

Aimo lakkasi soittamasta.

— Mikä sinua vaivaa, Helmi? Etkö tahtoisi olla avomielinen. Voit luottavasti kertoa meille, ole varma siitä.

— Ei se mitään ole, — kuului nyyhkytysten seasta. — Hyvin joutava asia.

— Eikö eno tuonut lapselle tuliaisia? — yritti Arvi lyödä leikiksi. Mutta Herttakin huomasi, ettei pila ollut paikallansa, ja loi mieheensä pidättävän katseen. Aimon silmät säihkyivät; hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin Arvi hyväntahtoisena, mielipahoillaan laski kätensä yhä rajummin nyyhkyttävän Helmin olalle.

— Anna anteeksi, en minä pahaa tarkoittanut. Tiedäthän, että minä olen parantumaton veitikka, mutta on minulla sydänkin. Kerro nyt. Vai menenkö minä pois?

— Ei, älkää välittäkö. Tuhma minä olen, — sai Helmi sanotuksi. — Soitto vaan oli niin kaunista ja iloista, että… että minä muistin turhia surujani.

— Puhummeko nyt mieluummin muista asioista? — kysyi Aimo.

Helmi pudisti päätänsä.

— Voinhan minä kertoakin. Ettehän naura minulle? Tai naurakaa jos tahdotte. Muistatko, Hertta, niitä sammalvihreitä päällisiä, jotka minä suurella vaivalla sain hankituksi enon kammariin? Ei hän huoli niistä, ei hän huoli koko huonekaluista.

— Mitä?

— Miksi hän ei huoli?

— Ne ovat liian hienot hänen mielestänsä. Kaikki on viety varastohuoneeseen ja vinnille.

— Tyhjät seinätkö hänelle jäivät? — kysyi Arvi, taas hyvällä tuulella.

— Ette voi arvata, kuinka rautaisen jäntevä ja kuinka toimekas eno on. Jo ennen aamiaista hän puheloitsi sinne ja tänne. Syötyä hän lähti ulos, tuli kotiin, kutsui talonmiehen ja toisen miehen, ja sitte he nostivat kaikki pois, jotta tosiaankaan ei ollut muuta jäljellä kuin tyhjät seinät.

— Ja sinä kun puuhasit niin paljon ja järjestit kaikki parhaasi mukaan! — huudahti Hertta surkutellen.

Helmi nielaisi kyyneleen ja kertoi edelleen.

— Vankilan varastosta hän sai pari pöytää, kaappeja ja tuoleja. Ne olivat puiset, osittain valkoisiksi maalattuja, osittain maalaamattomia. Puuseppätehtaasta tuotiin pölkkyjä ja pitkiä lautoja penkeiksi. Vuoteeksi hän valitsi harmonikkasängyn. Suuri maalipönttö ja iso pensseli hänellä myöskin oli uusien tavaroittensa joukossa. Hän aikoo itse maalata.

— Kyllä hän sentään on intresantti, — virkkoi Hertta vilkkaasti. — Luulen, että huoneesta tulee omituisen kaunis. Mutta minä säälin sydämeni pohjasta sinun hukkaan menneitä vaivojasi, ja joka tapauksessa semmoinen menettely —

— Semmoinen menettely on tylyä ja kiittämätöntä, — sanoi Arvi, tällä kertaa täydellä vakavuudella.

— Aivan Paavo Kotkan tapaista, — mutisi Aimo, kääntyen toisaanne.

Viimemainittuja sanoja Helmi ei kuullut, edelliset hän kuuli.

— Älä moiti enoa, Arvi, — sanoi hän värähtävin huulin.

— Itsehän annoit meille moitteemme aiheen, ja sinulla on siihen täysi syy. Mutta kuules, pikkuinen Helmi, tavallaan minä onnittelen sinua. Viime viikkoina olen usein ajatellut, että sinun pääsi on vähällä mennä viiroon. Anna puolijumalasi romahtaa kokoon, niin olet paljon onnellisempi.

Helmiä kovin loukkasi Arvin puhe. Se oli puoleksi leikkiä, mutta pohjaltaan täyttä totta. Sitä oli vaikea kuulla.

Yhtä vaikeata oli eilen ollut, kun eno sanoi äidistä: "Pyhimysseppeleet eivät sovellu ihmisille."

On katkeraa, on mahdotonta elää, ellei saa rajattomasti ihailla ketään koko maailmassa! Edes kuollutta, tai jotakuta, joka on kaukana merten takana. Ehkä ihannekuva ei kestä likeistä kosketusta, ehkä se todellakin romahtaa… Silloin, silloin olisi onnellisempaa kulkea yksin ja hyvässä uskossa kaukaa ihailla sitä mikä ei olekaan mitään…

— Minä en yleensä harrasta pappeja, — kuului Hertta sanovan. — Ne ovat olevinansa.

Helmi ponnahti katkerista ajatuksistansa. Mihin hän oli joutunut?

Hyvä Jumala, anna minulle anteeksi!

Eikö tapaus tosiaankin ollut turha ja mitätön? Eikö hän tehnyt tikusta asiaa? Enolla oli omat syynsä, oma makunsa. Olisiko Helmi itse pitänyt siitä, että hänelle olisi työnnetty huoneen kalustus, joka syystä tai toisesta oli hänelle vastenmielinen?

Ainakaan Helmi ei nyt ollut kauniisti tehnyt. Hän oli ystävilleen mustannut enoansa, vieläpä saanut Hertan puhumaan pahaa papeista moisen vähäpätöisyyden tähden.

Helmi häpesi. Kesken soittoa hän lisäksi oli itkenyt, Aimon nähden.

— Nyt minä olen pilannut lättykemunne, — sanoi hän, nousten istualta. Lujatahtoisella ponnistuksella hän karisti pois herkkyyden jätteet. — Älkää olko millännekään, jatkakaa, minä lähden. Uskon, että eno kaikesta huolimatta on oikeassa. Luotan pappeihin ylimalkaan ja häneen erittäin. Ei se niin vähästä järky.

— Helmi! — sanoi Aimo pyytävästi, astuen lähemmäksi askeleen.

Silloin Helmiltä lujuus laukesi.

— Tunnettehan te lintunne, hän sanoi. — Milloin pääsky, milloin kotka, milloin — hyttynen, joka turhia hyräjää. Nyt minä soitan.

Hän istui pianon ääreen. Sävelet pyysivät anteeksi, sävelet liensivät tyhjiin mielipahan ja pettymyksen, ne nostivat lämmön laineita, ne helähtivät laulamaan keväästä, nuoruudesta ja jostakin hellästä, sanomattomasta…

Lopetettuaan hän nousi, ojensi kätensä ystävilleen ja lähti, huulilla onnen hymy.

— — —

— Minun olisi tullut häntä varoittaa, — sanoi Aimo miettiväisenä.

— Ne ovat vanhoja asioita, siitä on pitkä aika.

— Siksipä sinä Hertta et voi niitä arvostella, ja Arvi tietää ne pelkältä kuulemalta.

— Emme voi niihin koskea. Helmillä ei ole aavistustakaan. Sanoinhan minä jo hyvin paljon ja Arvi vielä enemmän…

— Tiedän sen, sanoitte turhiakin. Mutta pitäkää varanne, minä pidän myöskin. Se ainoa piirre riitti, jonka Helmi kertoi. Paavali Kotkan kovuus ja yksipuolisuus on entisellään, tai oikeammin sanoen, se tietysti on kasvanut. Niin käy aina sellaisten ulkokullattujen. Rakkaudesta he puhuvat, mutta heidän erikoisalansa on sydänten särkeminen. Helmin sydäntä hän ei saa särkeä, siitä on edesvastuu meidän.

Sinä iltana tehtiin Hartikan kivimuurin neljännessä kerroksessa, Hertan tyhjentyneen lättyvadin ympärillä, luja kolmiliitto Paavali Kotkaa vastaan. Yhdelle liittolaiselle se ei ollut leikkiä, se oli kirvelevä totuus.

Helmi ei todellakaan aavistanut mitään, itse asianomainen tietysti vielä vähemmän. Hän pyyhki juuri viimeisiä pensselinvetoja penkkeinänsä, ja Helmi seisoi vieressä, ihmetellen kuinka huone oli puhtoinen, tyylikäs ja todella ihastuttava. Hänen sydämensä suli vallan vahaksi, kun hän valkoiselta pöydältä löysi ompelemansa kirjoitusmaton ja kynänpyyhkimen.

— Eno kulta, sinä olet todellinen esteetikko!

— Mitä lienenkin, uskaltavathan ainakin rantajätkät ja kerjäläiset istua näille penkeille.

Helmi katseli enoa hohtavin silmin. Hän oli kuitenkin ihanteen kuva. Hän oli oikea mies. Hän oli sen Mestarin seuraaja, joka tuli köyhäksi köyhien tähden.

Jumala häntä siunatkoon!

V.

Työmailla.

Paavali Kotka saarnasi vaalia täysille kirkoille. Moni ruotsalais-suomalainen eukko, joka oli käynyt aamusaarnassa, meni vielä päiväsaarnaakin kuulemaan. Kotkalla oli kaunis messuääni, eikä hän tietysti paperista saarnannut. Se nyt tosin ei ollut mitään tavatonta, siihen oli Helsingissä kyllä osittain totuttukin. Tavatonta oli se, että kun hän kiinnitti mustat silmänsä kuulijaan, tuntuivat ne katsovan aivan sisimpään asti, ja kun hän kantavalla, soinnukkaalla äänellä sanoi sanan, kävi se läpi luiden ja ytimien, milloin tuomion torven pauhulla, milloin laupeuden lempeänä tuulenhyminänä.

Hän piteli koko seurakuntaa käsissänsä. Monelle se tuntui tuskalliseltakin, mutta samalla se viehätti. Se, joka oli ensimmäisellä vaalisijalla, veti kaiken aikaa nukuttavasti yhtä nuottia, ja se, joka oli kolmannella, katsoi tuon tuostakin kirjansa väliin. Sitäpaitsi hän kerran ennen oli esiintynyt puoluekokouksessa ja joskus kirjoittanut valtiollisiin sanomalehtiin. Kotka oli tullut Ameriikasta, se oli hänen paras suosituksensa. Ei kukaan oikein tietänyt hänen valtiollista kantaansa. Muuan itsevalittu lähetystö oli ennen vaalipäivää käynyt kysymässä, mutta oli saanut vastaukseksi: — Minä olen Jumalan palvelija. — Siis jokaisella puolueella oli vielä tilaisuus tavoitella häntä.

Oliko hän evankeelinen? Oliko herännäinen? Ei, hän on täysverinen sosialisti, sanoivat toiset. Riitta neidin palvelustyttö oli puhunut maisteri Toivion Leenalle ja Leena oli kertonut ajuri Vilkreenille ja Vilkreenin vaimo oli kuullut talonmieheltä melkein samaa, että pastori piti vanhaa ja nuorta neiti Hartikkaa jumalattomina yläluokkalaisina ja oli puhdistanut huoneensa niinkuin Jeesus puhdisti ruoskalla temppelin, ja itse hän makasi kovalla puualusella, koska kerjäläistenkin niin täytyy maata, ja köyhiä varten hän olikin tullut Ameriikasta asti. — Toiset eivät tahtoneet kuulla semmoista. He sanoivat, että Vilkreenin vaimo juoruaa. Mutta he olivat päättäneet äänestää Kotkaa, koska hän oli raittiusmies. — Hiljaisten uskovaisten piirissä ei tahdottu vielä langettaa arvostelua. Oliko Paavali Kotka heidän miehiänsä? Ken tietää? He olivat kumminkin tunteneet Jumalan hengen väkevän tuulahduksen, ja silloin he eivät empineet vaalin suhteen. Jumala oli kyllä pitävä huolen omasta asiastansa. Hän oli herättävä palvelijan mielensä jälkeen. Tässä oli ainesta; esirukouksilla he tahtoivat sen kantaa Jumalan istuimen eteen, parhaan Mestarin valmistettavaksi.

Niinpä tapahtui, että ensimmäinen, "nukuttava", sai kolmenkymmenenseitsemän markan ja viidentoista pennin äänet. Kolmas, "puoluemies", sai muutamia satoja omilta hengenheimolaisiltansa. Kaikki muut äänet Kotka kokosi mitä erilaisimmista piireistä.

Silloin oli maaliskuu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä hänen tuli astua virkaan.

— Niinhän se olisi, — sanoi Martta, Hartikan nuori palvelustyttö. — Mutta oikeastaan pastori hoitaa virkaa jo nyt. En minä ole ennen semmoista ihmistä nähnyt, joka raataa ja tekee työtä nääntyäkseen, vaikkei kukaan pane pakkoa.

Martta oli oikeassa, mitä pastorin viranhoitoon tulee. Kun hänellä ei vielä ollut saarnavuoroja kirkossa, saarnasi hän etukaupunkien huviloissa kenenkään kutsumatta. Yhdistykset ja seurat huomasivat pian sen tavattoman ilmiön, että Helsingissä löytyi työkykyinen ja työnhaluinen puhuja, jolla oli aikaa. Ne iskivät häneen joka puolelta, eikä hän antanut kieltoa kellekään. Sunnuntaisin hän saattoi puhua neljässäkin paikassa. Viikolla hän tutustui sairashuoneisiin, vankiloihin, pimeyden pesiin ja rauhan koteihin. Arvaamatta saattoi avautua matala ovi jossakin Hermannin perukassa. Sisälle astui mustatukkainen ja mustapartainen mies, joka ensin säikähytti lapset itkemään ja aiheutti aran ja oudoksuvan katseen vaimonkin silmistä. Kuka olisi uskonut, että hän hetken perästä istui hyvänä tuttuna kaikkien keskellä? Nuorin ryysymekko keikkui hänen polvellansa, riemusta nauraen, kun kello naksui korvan juuressa; toiset nielaisivat viimeisiä vehnäpullan palasia hänen tuomisistansa, ja vaimo kuunteli kyynelsilmin, kuinka lempeästi hän puhui Jeesuksen rakkaudesta.

Ensin hän vaan etsi muiden majoja, mutta pian alkoivat kädet kolkuttaa hänen omaakin oveansa. Riitta neiti huokaili, että Martan aamu kuluu kohta pelkkään pastorin huoneen siivoamiseen kaikenlaisten likaisten ihmisten jäljiltä. Silloin Helmi keksi keinon: — Täti, minä puhdistan enon valkoiset penkit joka päivä, minä siistin hänen huoneensa kokonaan! — Täti ei voinut olla huomauttamatta, että eihän Helmi koskaan ollut edes omaa lattiaansa pyyhkinyt. — Vaikka vaan! Martta tehköön sen vastakin. Mutta saatte nähdä, että eno on tyytyväinen siivoojatyttöönsä.

Aamuhetkistä tulikin Kotkan ja Helmin herttaisimmat. Muuten he olivat yhdessä surullisen vähän, arveli Helmi. Siihen ei mitään voinut. Helmi oli paljon musiikkiopistolla, luki läksyjä kotona ja harjoitteli soittoa vähintäin kolme tuntia päivässä. Kotka kulki omia teitänsä, joiden pituutta kello ei määrännyt, ei edes aina ruoka-ajatkaan. Iltasin hän melkein säännöllisesti oli poissa kokouksissa ja yhdistyksissä.

Aamulla kello seitsemältä Kotkalle vietiin maitolasillinen ja pari korppua. Silloin Helmikin tuli kahvikuppinensa ja istuutui hänen viereensä.

— Kauvanko olet jo ollut ylhäällä, eno?

— Hiljaisen aamuvartion ajan.

Helmi arvasi, että aamuvartio voi olla hyvinkin pitkä. Sattui joskus, että Kotka oli kalpea, niinkuin sellainen, joka on liian vähän nukkunut.

— Eno rakas, sinä väsytät itseäsi.

— Jeesus rukoili usein koko yön. Onko liikaa, että hänen palvelijansa edes aamulla rukoilee?

— Mutta nousisit myöhemmin ja tekisit vähemmän työtä.

— Sinä olet ahkera omassa työssäsi, enkö minä olisi Mestarin työssä?

Helmin sydämeen koskivat sanat "omassa työssäsi". Hänellä oli salainen tunne, että niihin kätkeytyi nuhde.

— Saanko tänään tulla kanssasi jonnekin?

Kotkan silmät välähtivät ilosta.

— Onko sinulla aikaa?

— Ehkä… minä koetan. Jos soittaisin hiukan vähemmän… ja voinhan ehdottaa Hertalle, että käymme vasta huomenna keväthattuja ostamassa.

Helmi siirsi kahvikupin ja maitolasin tarjottimelle.

Samalla Kotka otti kaapista valkoisen pitkän mekon. Helmi huudahti hämmästyen ja punastui korvia myöten.

— Eno — lääkärin mekko?

— Tai siivoojan. Minkätähden sinä sen tekisit puolestani? Jos haluat auttaa — niin, se on eri asia. No, alammeko nyt?

Helmi yritti estellä, mutta hän oli samalla äärettömän ihastunut ja iloinen. Eno ei ollenkaan ollut kömpelö ja saamaton. Ameriikassa totutaan kaikenlaiseen, varsinkin poikamiehinä ollen. Kilvan he häärivät harjoineen ja riepuineen, ja kymmenessä minuutissa kaikki oli tehty.

— Tule nyt tänne, — sanoi eno hellästi. — Siihenkö jakkaralle tahdot istua? Nojaa sitte polveeni hetkinen. Olethan voittanut minuutteja, nyt on oikeus olla jouten.

— Kertoisit jotakin elämästäsi, eno. Ameriikan oloista, suurista rakennuksista, suomalaisista ja kaikesta muusta.

Kotka henkäsi syvään. — Ah, lapsi, mieluummin en enää muistele niitä.
Ne ovat takanani kuin pitkä, raskas uni. Etehen elävän mieli.

Helmi ei sitä ymmärtänyt. Miksi eno ei mielellään kertonut siitä, mikä oli rakkainta hänen sydämellensä? Tiesihän Helmi, että lähtö oli aikoinaan ollut vaikea uhri, mutta enon rakkaus Jumalaan ja avuttomiin Suomen siirtolaisiin oli ollut niin suuri, että hän kaikki siteet ilolla katkaisi.

— "Jokainen laulaa rakkahimmastansa —" lausui Helmi puoliääneen tutun laulun säkeitä.

— Mitä sanoit? — Kotka näytti säpsähtävän.

— Puhuin ajatuksissani.

— Emmekö rukoilisi yhdessä? Pyysit tänään tulla kanssani, ja minun on aikomus käydä kirurgisessa sairashuoneessa. Ehkä et ennen ole ollut siellä?

— En, — sanoi Helmi. Hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään. Ilo, pelko ja odotus siinä risteilivät. Sairashuone oli kauhun valtakunta, mutta se oli myöskin Aimon jokapäiväisen elämän alue ja kallis sarka enon työmaalla.

— Niin, rukoillaan, — jatkoi hän. — Eno, hae minulle myöskin pari rauhoittavaa sanaa!

Vastausta odottamatta hän lennähti pöydän luo ja otti raamatun. Se oli silmänräpäyksen teko. Kirjan välistä putosi jotakin. Nuoren neidon valokuva.

— Helmi! — huudahti Kotka, mutta hillitsi itsensä samassa hetkessä.

He katsoivat toisiinsa vaieten. Helmi ymmärsi nähneensä sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Kymmenet kysymykset nousivat hänen huulillensa, mutta hän pidätti ne kaikki, kuiskaten ainoastaan: — Anteeksi, eno.

Kotka sanoi: — Sitä kuvaa ei ole kenenkään silmä nähnyt sen jälkeen kuin minä sen sain.

— Hän on suloinen, — sanoi Helmi.

— Oli suloinen.

— Vaan nyt…?

— Suloisempi entistään, lilja Jumalan tarhoissa.

— Oi eno…

Lämpiminä laineina Helmin tunteet tulvehtivat enoa kohden. Äkkiä hän kietoi kätensä enon kaulan ympäri ja suuteli häntä.

He olivat molemmat syvästi liikutetut. Värähtävin äänin Kotka luki: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu". Sitte he lankesivat polvillensa.

— Herra, ota minut kokonaan! Ota Helmi kokonaan, ehjemmin päivä päivältä! Anna voimaa luopuaksemme kaikesta sinun nimesi tähden!

— — —

Helmi oli ensiksi vähän hajamielinen soittotunnille tullessansa, mutta vähitellen hän pääsi vauhtiin, unohtaen koko muun maailman. Hänellä oli läksynä Beethovenin sonate pathétique. Kun hän lopetti, oli opettaja haltioissaan.

— Minulla ei vielä koskaan ole ollut oppilasta, joka käsittäisi Beethovenia niin hienosti ja syvästi kuin te. Teidän soitossanne on hehkua ja lentoa ylenmäärin, mutta siihen yhtyy herkkä runollisuus, niinkuin juuri äsken, siirtyessänne ensimmäisestä osasta adagioon. Voin todellakin onnitella teitä.

Helmi ei sanonut mitään, hän punehtui ilosta. Ei ollut tapana, että ijäkäs opettaja-taiteilija täten tuhlasi kiitoslauseita.

— Näytettä varten me valitsemme jonkun näistä sonaateista, niin vanhoja tuttuja kuin ne ovatkin. Niin, ei ole ensinkään helppo soittaa vanhaa ja tavallansa kulunutta. Esimerkiksi kuutamosonaatti on oikeastaan loppuun asti kilkutettu, mutta se on aina uusi ja kuolematon, jos osaa valaa siihen yksilöllisen elävän hengen. Mitä sanoisitte, jos ottaisimme sen?

— Minä olen kuullut Reisenauerin sitä soittavan, — sanoi Helmi hämillään.

— Ja pelkäätte minun ja yleisön vertailevan.

— Niin.

— Onhan teillä sitte ainakin ihanne mielikuvituksessanne mallina.

— Mutta… mutta minä en voi seurata malleja. Jos koetan, en osaa edes sen vertaa kuin muuten. Olen varma, että minun monessa kohdassa täytyisi soittaa toisin, vaikka tietäisin ja muistaisin kuinka hän —

— Juuri niin! — huudahti opettaja, lyöden innostuksesta kätensä tuolin selkäpuuhun. — Siinä on juuri se, mitä minä toivoisin kaikilta oppilailtani. Oma itsensä ennen kaikkea, mutta semmoinen oma itse, jonka säveltäjämestarin henki on läpitunkenut. Nähkääs, Reisenauer on lasisärmiö, ja minä olen, ja te myöskin. Kun aurinko paistaa särmiön läpi, täytyy lasin heijastaa valoa omilla värivivahteillansa. Muutamat ihmiset ovat särmiöitä, mutta eivät ole lasista, ja toiset ovat lasista, mutta ovat pelkkiä litteitä levyjä eikä mitään värisärmiöitä. Te kuulutte niihin oikeisiin. Siis te myöskin saatte soittaa kuutamosonaatin ja näyttää mihin kykenette.

Koko tunti oli tavallisuudesta poikkeava. Se oli Helmille kuin voittojuhla. Riemusta ja innostuksesta hehkuvana hän nuottilaukkuinensa juoksi portaita alas.

— — —

Mikä suuri vastakohta! Jykevä ovi, sen äärellä vartija kojussaan. Suuri, kajahteleva eteinen, pitkät käytävät ja omituinen löyhkä, haavain ja lysoolin sekainen. Isot salit suorine vuoderiveineen, tyynyineen, lakanoineen, peittoineen, jotka kaikki olivat niin säännöllisesti asetetut, että melkein teki mieli epäillä, makasiko niissä eläviä ihmisiä.

Paavali Kotka istui syrjimmäisen vuoteen viereen. Vahankeltaiset kasvot kääntyivät häneen päin. Puolittain sammuneet silmät katselivat syvistä kuopista.

— Miltä nyt tuntuu?

— Pian… minä… pääsen…

— Jumalan rauha teille! Hyvä on nukkua Jeesuksen haavojen turviin. Te olette kilvoitellut hyvän kilvoituksen.

Lekottava katse selveni ja kirkastui.

— Kiitos…

Huoneen läpi astui kiireisin askelin nuori mies. Hän tuli vastakkaiselta puolelta, eikä hänellä ollut valkoista mekkoa yllänsä. Ei nyt ollutkaan lääkäreitten käyntiaika. Sentähden Helmi aivan säpsähti, nähdessään että se oli Aimo. Hän tuli suoraan sen vuoteen luo, jonka ääressä Kotka ja Helmi olivat.

Tuntui ihmeelliseltä tavata täällä. Aimokin näytti hämmästyvän. Sairasasioista he eivät yleensä olleet edes keskustelleet. Aimo tiesi, kuinka vaikeata kaikki sellainen oli Helmille.

— Sinä, Helmi…

Kättä ojentaessaan hän huomasi Paavali Kotkan sairaan pääpuolessa. Aimon kasvoihin tuli jäykkä ilme, hän teki nopean kumarruksen, viittasi kädellään hiukan poispäin, käännähti ympäri ja kumartui sairaan puoleen.

Helmi olisi tahtonut esitellä enonsa, mutta ymmärsi, että sairaan tila vaati lääkärin koko huomion.

— Lapseni… näkisin…

Aimo kohotti päänsä. — Pursimiehenkatu. Matka ei ole pitkä, ehkä on vielä mahdollista ehtiä. Helmi, saisinko sinua pyytää? Tässä sairaalan edessä on ajureita, ota, aja hänen kotiinsa. Tuo lapset. Näethän, minä en voi päästä. Sinulle se on helpompaa kuin tänne jääminen.

Viimeiset sanat lausuttiin hellällä äänellä, ja katse kohtasi Helmin katsetta. Se oli vaan silmänräpäys, sillä kohta Aimo taas ei nähnyt muita kuin sairaan. Helmi oli jo käytävässä ja riensi nuolena pois.

Silloin Aimo tuokioksi kääntyi Paavali Kotkaan päin. — Aimo Lehtinen, — sanoi hän nimensä, kiinnittäen silmänsä läpitunkevasti toisen mustiin silmiin. Kotka peräytyi, hillitsi kohta itsensä ja tervehti, puristaen Aimon kättä sanoja vailla. Sitte he jäivät keskenään äänettöminä sairasta tarkkaamaan. Kotka lausui silloin tällöin muutaman sanan: —Jeesus vapahtaa. — Hän on luvannut: en minä jätä sinua. — Hän antaa sinulle ijankaikkisen rauhan.

Helmi ennätti takaisin. Hän toi kolme pientä tyttöä, jotka olivat kyynelissä ja säikähdyksissään ja samalla ylen onnelliset, kun ensi kerran elämässään pääsivät issikalla ajamaan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kaikki oli lopussa.

— Minä saatan lapset kotiin, — sanoi Aimo, silittäen säälivästi nuorimman päätä. — Mikähän näiden osaksi tulee?

Jäykkyys oli nyt sulanut hänen kasvoistaan. Ääni oli tavallistakin pehmoisempi.

Mutta pienokainen piteli Helmin kättä kuin puristimessa. Toisella kädellään Helmi kuivasi kyyneleitänsä.

— Katsokaa, hän etsii minulta turvaa. Minäkin tulen.

Samassa hän muisti ajan kulun. — Ei, en voikaan. Minut on kutsuttu säestämään erästä toveria. Voi, mitä minä nyt teen?

Kotkan silmäys tuntui vastaavan syvällä nuhteella, mutta hän ei kieltänyt eikä käskenyt.

— Mene, Helmi, — sanoi Aimo. — Jos toivot, käymme yhdessä heitä katsomassa ennen hautajaisia. Minä teen nyt, mitä voidaan tehdä.

— Minä lähden kanssasi Helmin sijasta, — sanoi Kotka.

"Kanssasi"? Helmi ihmetteli. Epäilemättä hän oli kuullut väärin.

Hänestä oli kaunista katsella, kun pappi ja lääkäri yhdessä astuivat katua pitkin kolmen likaisen pienen orvon kanssa.

Se oli vielä kauniimpaa kuin Beethovenin sonate pathétique.

Helmi ymmärsi sinä hetkenä, ettei hän rakastanut ainoastaan toista heistä, ei yksin sitä, johon hän sukulaissiteillä ja lapsuuden ihastelevilla muistoilla oli yhdistetty. Hän rakasti toistakin, sitä joka lähetti hänet soittamaan, koska se oli Helmin oma kukkasarka, mutta itse meni alttiina sinne, missä tosi elämän kovaa peltotyötä tehtiin.

Tarvitaan tarhureita, tarvitaan peltomiehiä, korven raivaajia, suon ojittajia!

Niin, Helmi rakasti niitä molempia, jotka nyt juuri kääntyivät hänen näkyvistänsä. Helmi tiesi senkin, kumpaisen rinnalla hän olisi tahtonut käydä, jos olisi pitänyt valita.

Mutta hyvä, että he kulkivat yhdessä!

Ei Helmi aavistanut, että he yli pienten päiden katsoivat toisiansa vakavin katsein.

— Aimo, väärin kannat katkeruutta minua vastaan! Sydämeni on ollut murheesta pakahtumaisillansa. En voinut kumminkaan tehdä toisin. Minun täytyi.

— Täytyi surmata hänet, joka rakasti sinua!

— Älä puhu sanoja, joiden kärki käy omaan sydämeesi. Sinä et tunne
Kristuksen rakkautta, joka vaatii —

— Vaiti! — huudahti Aimo. Hän taisteli hillitäkseen kiivastumisensa. — Sitä Kristusta en tunne enkä tahdokaan tuntea.

Lapset kulkivat nyt edellä, mutta yksi kääntyi katsomaan taaksensa.

— Paras on, ettemme puhu tästä enempää, jatkoi Aimo. — Olkaamme yhdessä, koska kohtalo on johtanut meidät yhteen. Lilja sisko nukkuu levossa, eikä hän kertaakaan syyttänyt sinua. Kyllä minäkin vaikenen.

Vähäistä myöhemmin he puuhailivat pienessä huoneessa, kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillänsä. Kotka teki tulta ja Aimo riisui pienintä lasta levolle.

VI.

Taistelu.

Paavali Kotka, hän oli suon perkaaja.

Pääkaupungissa on suota monenlaista. Etukaupungeista ja laitakaduilta usvat kohoavat, mutta hienoissa puistoissa ja komeissa kivimuureissakin hallan henki väijyy.

Oli kylmä ilta. Vielä tuonaan oli satanut lunta, vaikka oltiin jo kevään kynnyksellä. Maa tuntui kylmältä jalkojen alla, ja tuuli vinkui paljaissa puissa.

Kotka oli viipynyt myöhään Kallion alueella ja oikaisi Eläintarhan teitä pitkin Töölönlahden yli vievälle rautatiekannakselle. Hän oli väsynyt päivän monenmoisesta työstä. Oikeinpa hän oli iloinen siitä, että tänään sai viettää iltansa kodin rauhassa. Ei se ollut tapahtunut moniin aikoihin, mutta hänestä tuntui, että se jo Helmin tähden alkoi käydä välttämättömäksi.

Hänen silmänsä olivat sairashuoneella auenneet tytön suhteen. Hän oli varma siitä, että herkkä sielu oli vaarassa.

Vaara tuli taiteen sireenisävelinä. Oi niitä säveliä, miten ne maailman ihanuuden tenholla sydämen kietovat!

    Revi rikki ne paulat, kukkaispaulat,
    et ennen kotkana lentää voi!

Toisaaltakin vaara tuli. Se läheni nuoren, miellyttävän, maailmallismielisen miehen muodossa. Ihmeellistä, että tämä nuorukainen oli juuri Aimo Lehtinen. Mitä se Jumalan johdatus merkitsi? Mitä tarkoitti se, että Kotka itsekin jälleen joutui näiden ihmisten pariin?

Paavali Kotkan ajatukset kulkivat kauvas, kymmenen vuoden taa. Ne löysivät sen keltaisen talon, jonka ikkunalla ruusut kukoistivat ja vaaleakutrinen pää nyökkäsi hänelle. Hän oli ihanin kukka, yhdeksäntoistavuotias Lilja. Siellä oli Aimokin, lyseon yläluokkalainen, ja pieni Hertta, joka kumminkin oli niin suuri, että suuttui, jos jumaluusopin ylioppilas leikillä tahtoi ottaa hänet polvellensa keinumaan.

Siitä kodista oli Kotkalle puhjennut lemmen kevät ja nuoruuden onni. Sieltä oli myöskin hänen elämänsä haikeus kotoisin. Kaikki oli nyt taistelujen takana, ja hän, joka ne kerran aiheutti, nukkui syvällä nietoksen alla. Paljasoksaiset ruusupensaat vaan kertoivat siellä, että maailma on suuri, suuri kalmisto, täynnä kalleimpien toiveitten hautakumpuja, täynnä oksia, joista lehdet ja kukat ovat karisseet.

Juuri sen hän oli Helmille sanonut jo tulonsa iltana. Helmi ei ymmärtänyt. Mutta hän oli kokenut, hän oli kärsinyt. Hänen tuli varjella Kaarinan Kaste Helmeä. Ennen kaikkea varjella hänet Jumalalle.

Melkein hän tunsi ja aavisti, että toiset tahtoivat varjella samaa
Helmeä häneltä.

Pieni Helmi — oliko hän kotkalintu? Olisiko hänellä voimaa irtautua kaikesta, irtautua omasta itsestänsäkin, voidaksensa vapain siivin liidellä taivaan kirkkautta kohti?

Kotka astui eteenpäin syvissä mietteissä, äkkiä havahtuen, kun kannaksen korvalla vilahti jotakin mustaa hänen edessään. Hän erotti pian, että se oli horjuva olento, mies raukka.

Näky oli valitettavasti laitakaupungin tavallisia. Mitä siihen voi tehdä? Ymmärtääkö juopunut, jos hänelle sanoo vakavan sanan?

Kotka oli vähällä käydä ohitse, kun mies alkoi häntä puhutella.

— Kuulkaas herra…

Kotka astui lähemmäksi.

— Pitäkääs tätä pulloa!

Mies kannatti toisella kädellään tuppivyötänsä, joka yritti pudota, mutta ei saanut sitä kiinnitetyksi, kun pullo oli toisessa kädessä.

— Pankaa se maahan, — sanoi Kotka. Mutta mies tuijotti häneen tylsästi, niinkuin sellainen nerokas keksintö ei olisi hänen päähänsä mahtunut.

Kotkan täytyi omalle itsellensä hymyillä, ottaessaan käteensä miehen pullon. Mies sai vyönsä kuntoon, koetti astua jonkun askeleen, mutta hoipertui aitaa vasten.

— Minne tahtoisitte mennä? — kysyi Kotka yhä pulloa pidellen. Hänestä tuntui arveluttavalta jättää mies siihen yksinään, illan pimeyteen meren partaalle. Ranta oli aivan sulana.

— Akkani tykö minä —

— Missä te asutte?

— Tuota noin, eikö herra tiedä? Vilanterilla.

— Millä kadulla?

— Enhän minä kadulla… Mitäs me kaduista! Akka minulla on ja —

Kotka rupesi taluttamaan miestä. He astuivat yhdessä kannasta pitkin.

— Minä olen vähän mukava mies!

Kotka kulki aivan ääneti.

— Te olette sentään oikein hyvä. Kuulkaas herra…

Mies horjui yhä enemmän. Puolivälissä Kaisanientä hän alkoi tuntea puistatuksia, jotta hampaat kalisivat.

— Ettekö te veisi minua johonkin, missä on lämmin?

Kotka aprikoi, mitä hänen tuli tehdä omituisessa asemassansa. Hän ei voinut saada selkoa miehen asunnosta, poliisin putkaan hän ei tahtonut häntä saattaa, eikä majapaikkaan voinut tarjota juopunutta.

Hän teki reippaan päätöksen.

— Odottakaa tässä, — sanoi hän, asettaen miehen penkille. — Minä huudan ajurin.

Hän sanoi oman kotinsa katunumeron. Sähkövaloisen kaupungin läpi, hienojen kävelijäparvien ohi heitä vietiin, pastoria, juopunutta miesrähjää ja pulloa, joka yhä oli Kotkan kädessä.

— Mutta mihinkäs te minua kuljetatte? — toisteli mies tuon tuostakin.

— En minä tässä asu, — sanoi hän säikähtyneenä, kun pysähdyttiin suuren kivimuurin eteen.

— Minä asun, — sanoi Kotka.

— En minä tänne…

Suurella vaivalla Kotka sai hänet talutetuksi portaita ylös. Hän soitti kelloa. Martta avasi oven, ja Riitta neiti kurkisti ruokasalista.

— Varjelkoon! — huudahti vanha neiti, vetäytyen takaisin. — Mitä sinä nyt tuot?

Martan silmät olivat selällään, mutta suuressa kunnioituksessansa pastoria kohtaan hän ei rohjennut sanoa mitään.

— En minä tänne, — toisti mies entistä pontevammin. — Täällä on herraskaisia.

— Sytytänkö pastorin lampun? — kysyi Martta.

— Pastorin? Onko täällä pappikin? Jumal' auta, pois minä —

Mies puhkesi kiroilemaan julmasti ja karkeasti. Martta peräytyi pelästyneenä, ja Riitta neiti huusi ruokasalista, että Paavali kohta ajaisi mokoman rahjuksen ulos. Mutta Kotka tarttui väkevästi miehen käsivarteen, pakotti hänet sisälle oman huoneensa ovesta ja lukitsi sen.

— Minä käsken teitä vaikenemaan! Te olette Herran palvelijan kodissa, ei tänne ole lupa kutsua pahoja henkiä.

Juopuneen järki sekaantui yhä himmeämmäksi ja hän kiroili yhä kovemmin.
Kotkan mieleen johtui äkillinen ajatus. — Missä on Helmi?

Helmi tuli juuri kotiin Hertan luota. He olivat keskustelleet keväthatuista ja tulleet siihen päätökseen, että vanhat kelpasivat vielä tämän vuoden. Orvot pikku lapset Pursimiehenkadun varrella tarvitsivat paremmin sekä ruokaa että vaatteita. Muuan täti oli ottanut heidät huostaansa, mutta hän oli köyhä vaimo, jolla oli kyllin raatamista omain lastensa elatukseksi.

— Soita, Helmi! Saulista paha henki väistyi, kun Daavid soitti harppuansa. Soita pyhiä säveleitä!

Helmi seisoi pianon luona, tuntien ihanan velvoituksen, onnellisena tehtävästä, joka tarjottiin. Enon ja hänen huoneensa olivat vastakkain, eteisen kummallakin puolella. Kotka oli avannut lukitun ovensa, ja Helmin ovi myös oli auki.

Hän ei voinut valita kirkkovirttä eikä hengellistä laulua. Vastakohta tuntui liian kamalalta, kun kiroukset yhä kuuluivat. Mitä hänen piti soittaa?

Sormet kulkivat koskettimilla, kunnes ne tapasivat Tannhäuserin pyhiinvaeltajakuoron säveleet. Ne kaikuivat mahtavina ja juhlallisina, täynnä syvää, ylentävää vakavuutta. Nyt Veenuslaulu kietoutuu mukaan. Synti tulee, kiusaus kutsuu. Se on vaarallista, se kestää liian kauan, se viehättää ja kietoo kukkapaulojen tenholla. Helmin täytyy hypätä yli kuin kauhistusta paeten. Jo alkavat vaeltajakuoron sävelet taas soida. Ne paisuvat, ne voittavat, ne riemuitsevat! Kiusaus on väistynyt, kirkkaus koittaa, taivaan rauha laskeutuu taistelun jälkeen, kuni kilvoituksen seppele, armosta saatu.

Kun Helmi lopetti, oli Kotkan huoneessa kaikki hiljaa. Mies makasi nukkuneena lattialla. Silloin Helmi uudestaan hiipi soittokoneen luo, virittäen laulun yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä lampaasta ja yhdestä, joka katosi.

"— Sull' on yhdeksänkymmentä yhdeksän, eikö siinä kyllin ois? — Ei! — kuultiin paimenen ääntävän, ja hän kiirehti korpeen pois…"

Kotka oli nostanut oman tyynynsä miehen pään alle ja peittänyt hänet omalla vaipallansa. Nyt hän tuli Helmin luo ja laski kätensä hänen olalleen, laulun jatkuessa:

"— Miksi vuorelle tie on verinen, rakas, kallis Herrani? — Kas, siihen vuos' veri paimenen, kun hän lammasta etseili…"

— Helmi, lapseni!

— Mitä, eno?

— Oletko sinä hänen lampaansa?

— Hän tietää, että minä tahtoisin olla, — sanoi Helmi, hämmästyen odottamatonta kysymystä.

— Hänen lampaansa seuraavat häntä.

— Minne minun tulisi seurata?

— Vuorelle, jonka tie on verinen. Eksyneitä etsimään.

— Enkö ole saanut auttaa sinua tänä iltana? Olin hyvin onnellinen siitä, että pyysit minua.

— Pyhiä säveleitä minä pyysin.

— Rakas eno, eivätkö ne tulleet pyhitetyiksi? Ne vastasivat tunteitani, en voinut toisin.

— Wagner oli tämän maailman ihminen, jonka jumala oli taide. Luuletko sinä, että taide voi käännyttää syntisen ja pelastaa sielun helvetin pauloista?

— En… Mutta kiroukset hiljenivät, mies on saanut levon, — yritti
Helmi puolustaa.

— Niin, Helmi, uneen voit tuudittaa sillä soitolla, mutta sielua et kykene auttamaan. Ei se kurja mies parka mitään saanut omalletunnollensa.

— Eihän hän olisi mitään ymmärtänytkään! Päihtynyt hän oli.

Kotka oli vaiti hetken.

— Ehkä olet oikeassa miehen suhteen. Jumala on antava minulle tilaisuuden puhua hänen kanssansa, kun hän herää. Mutta sinulle, Helmi, minun myöskin täytyy sanoa sana. Kaikki tai ei mitään! Jos tahdot olla Herrasi oma, on hänellä kokonainen oikeus sinuun.

— Mitä tarkoitat, eno?

— Hän on sentähden puolestasi kuollut, että et eläisi itsellesi, vaan hänelle. Onko sinulla rohkeutta siihen?

— Millä minä olen hänet kieltänyt?

— "Sinä päivänä hän sanoo niille, jotka hänen vasemmalla puolellansa ovat: minä isosin, ettekä minua ruokkineet, minä janosin, ettekä minua juottaneet, olin sairas ja vankina, ettekä —"

— Minä ymmärrän, että tarkoitat eilistä tapausta. Enhän voinut velvollisuuttani laiminlyödä! Mieleni teki tulla kanssanne, minä vakuutan, olisin tullut paljon mieluummin kuin jäänyt pois. Ei se itsekkäisyyttä ollut, minähän olin sidottu.

— Katkaise siteet!

— Soittoniko? Tarkoitatko, että soitto on paula — että säveleet ovat syntiä?

— Ei sellaisenaan. Tarkoitan vaan, että Herralla on laajat työmaat, ja sinä seisot joutilaana torilla, vaikka kutsumus käy.

— Enhän voi repiä itselleni enempää aikaa! — huudahti Helmi melkein epätoivoisena.

— Uhraa vähempi suuremman tähden! Etkö jo soita kyllin hyvin? Etkö jo ole tarpeeksi paljon saanut itsellesi? Tahdosta on tässä kysymys.

— Minä en tahdo! — huudahti Helmi kiihkeästi. — En tahdo enkä voi lopettaa soittoani!

— Hyvä että sanot sen selvästi. Sano nyt sekin, miksi eilen olisit mieluummin orpoja vaalinut kuin mennyt lauluja säestämään. Siksi, että Aimo Lehtinen meni orpojen kanssa!

— Eno!

— En saa lahjoa totuutta. Tee nyt ratkaisusi.

— Jätä minut, eno! Sinä olet tyly ja julma, sinä särjet minun sydämeni, sinä —

— Hyvää yötä, Helmi. Jumala olkoon sinulle armollinen!

— — —

Helmi seisoi soittokoneen luona kuin huumaantuneena.

Tämäkö oli se Kotka-eno, jota hän oli ikävöinnyt ja odottanut? Hänkö se oli, joka Helmin mielikuvituksessa oli elänyt täydellisintä Jeesuksen elämää, jonka kasvot hohtivat ja olento säteili, koska hän oli ollut Jeesuksen kanssa? Oliko hän sama, joka kertoi Kaarinan Kaste Helmelle äidin suloisesta muistosta? "Soita, soita, sävellintunen!" Sitähän äiti oli toivonut, että lapsi saisi sydämeensä kaikki lintujen liverrykset ja hänen tunteittensa syvimmät sävelet. Ja nyt eno pyysi, jopa vaati häntä luopumaan Jumalan lahjasta, joka hänelle oli annettu ehkä vastauksena äidin rukouksiin!

Rakkaus syntiä, soitto syntiä, syntiä kaikki, mikä elämässä on ihaninta! Siksi se tuli, vaikka eno ei sitä selvin sanoin myöntänytkään.

Helmi istahti soittokoneensa ääreen. Illan tähti tuikahti ikkunasta. Sydän suli haikeaan kaihomielisyyteen ja helliin, kaukaisiin muistojen unelmiin.

Unta kaunista kerran näin tähtösestä laulavasta, kuinka se kutsui viihdyttäin itkeväistä orpolasta.

    "Lapseni", lauloi tähtönen,
    "kuuletko ihmekieltä?
    Monilta salattu, harvoille avattu,
    etsivä herkkää mieltä.

Käännä kaihosi maasta pois, suo mun tietä näyttää! Luojan lahja, aiottu sulle, sävelin henkesi kaipuun täyttää…"

— Kauniisti sinä soitat, — sanoi joku.

Riitta täti!

— Täti, saanhan minä soittaa? — huudahti Helmi, syleillen vanhaa neitiä. — Sanokaa, täti, kieltääkö Herra Jeesus minua soittamasta?

— Mitä ihmeitä sinä nyt puhut? Kuka sinua kieltäisi?

— Eno tahtoisi, että minä rupeaisin… niin, en oikein tiedä miksi. Enhän minä papiksi pääsisi. Ehkä sairaanhoitajaksi, ehkä lähetyssaarnaajaksi — en tiedä…

— Kuules tyttö, — sanoi Riitta neiti, nyökyttäen harmaata päätänsä, — minä sanon sinulle yksinkertaisen ajatukseni. En minä ole teitä Kotkia koskaan ymmärtänyt, äidistäsi alkaen. Te olette toisenlaisia ihmisiä, hyviä ja ylenintoisia. Hän oli semmoinen — eikä Ville raukka, sinun isäsi, voinut häntä koskaan unohtaa, vaikka heillä olikin välistä ollut vaikeata keskenänsä. Minä sanoin Villelle jo ennen hänen naimistaan: älä sinä nokkonen kukkasta ota! Hän otti kuitenkin, enkä minä ihmettele, että kävi niinkuin kävi. Mutta sitä minä ihmettelen, että te Kotkat ette keskenännekään tule toimeen.

— Ehkä Kotkien täytyy lentää kunkin yksinänsä, — sanoi Helmi miettiväisenä. — Ehkä heitä ei ymmärrä kukaan muu kuin Jeesus ystävä.

— Älä semmoista puhu, se on ylpeyttä. Ihmiset on pantu toisillensa avuksi. Ja nyt minä sanon, mitä äsken oli mielessäni. Kun vaan katsot, että sinäkin olet muille avuksi etkä vastukseksi, niin soita sitte niin paljon kuin tahdot.

— Entä sukankudin ja puuronkeitto? — sanoi Helmi hymyillen kesken kaikkea. Hän muisti Riitta tädin ponnistuksia hänen lapsuusaikanansa.

— Niin, kyllä niitä tarvitaan, et sinä ilman elä. Minä olen vähällä ymmärrykselläni koettanut opettaa sinulle jokapäiväisiä asioita. Pidä sitte itse huolta siitä, ettet rupea miehellesi ristiksi, kun menet naimisiin. Ja jollet menekään, niin koeta ajatella muita enemmän kuin itseäsi. Silloin teet Herran Jeesuksen työtä, jos keität tai soitat, niin minä ajattelen.

— Kiitos, — sanoi Helmi liikutettuna. Kyllä hän usein oli väärin arvostellut vanhaa täti rukkaa, pitänyt halpana ja liian jokapäiväisenä. Nyt tuli niin hyvä ja lämmin olla, että täytyi painua tädin povelle.

— Tule nyt illallista syömään, ettei kaikki jäähdy, — kehoitti Riitta neiti, kyyneleet silmissä ja hämillään Helmin odottamattomasta luottamuksesta ja hellyydestä. — Paavali sanoi, että hänen ei ole nälkä. Vein minä kumminkin sinne sisälle maitoa ja voileipää. Ei hän riisuutunutkaan ole eikä luvannut riisua koko yönä. Minä en saa häntä järkiinsä.

— Varmaan hän hoitelee vierastansa, — sanoi Helmi. Hänen tuli yhtäkkiä kovin sääli enoa.

— Kyllä juopunut aamuun asti nukkuu, — sanoi Riitta täti vähän tuikeasti.

— — —

Päivän sarastaessa mies heräsi. Kotka oli vain keveästi uinahtanut väkevässä viinan ja lian löyhkässä, joka miehestä levisi. Kohta hän oli jalkeilla, valmiina mihin tarvittiin.

— Missä… missä minä olen? — sopersi mies hämmästyneenä.

Kotka selvitti sen lyhyesti. Miehen ilme osotti häpeätä, ja hänen päänsä oli riipuksissa kuin piiskatun koiran.

— Sanokaa nyt nimenne. En soisi, että tuttavuutemme tähän päättyisi.

— Kalle Rahkanen. — Hyvin väkinäisesti se läksi huulilta.

Kotka kirjoitti muistiin hänen nimensä ja osotteensa. Sitte hän otti pullon, joka oli pöydällä, ja näytti sitä omistajalle.

— Tämä on vielä puolillansa. Minä pyydän sen palkakseni yösijasta. Se ei ole paljon — vai kuinka?

Mies katsoi häneen kysyväisesti, ikäänkuin epäillen, tarkoittiko pastori täyttä totta.

Kotka astui ikkunan luo, avasi sen ja heitti pullon katuun yhdellä käden käänteellä.

— Kas näin. Jumala teitä auttakoon, että toiste tekisitte itse samalla tavalla, kun perkeleen kiusaus kohtaa teitä tässä haamussa. Hyvästi nyt. Me näemme vielä toisemme.

Mies ojensi kätensä, katsoi pastorin silmien ohitse, kääntyi syrjäkaria menemään ja livisti ovesta ulos, portaita alas, katse luihuna ja epäselvänä.

Silloin Kotka huokasi syvään, vaipuen penkillensä istumaan. Suo on petollinen ja työ on kovaa. Jospa olisi edes pieni pehmoinen käsi, joka silittäisi työmiehen otsaa, kun uupumus yllättää.

Helmi, Helmi, vedätkö sinä kätesi pois?

VII.

Ratkaisu.

Muuan parvi ylioppilaslaulajia, joka oli tehnyt kesäisen kiertomatkan maaseudulle, tuumitteli uutta samankaltaista seuraavaksi kesäksi. Päätettiin panna toimeen muisto- ja neuvottelukokous. Ei tuollaista kuivaa tavallista, joka kiireiden kesken vaivalla haalitaan kokoon jonnekin ylioppilastalon joutilaaseen nurkkaan, vaan iloinen ja runollinen juhlahetki kevätkauteensa valmistautuvassa Alppilassa. Ohjelmaa siellä piti olla, laulua ja muuta, ja herttaisia vieraita myöskin, varsinkin neitoja niiltä seuduilta, joilla viime kesänä käytiin. Niitä oli kumminkin liian harvoja Helsingissä. Sentähden täytyi kutsua myöskin sellaisia, jotka kesää viettivät uuden aiotun matkan alueella. Kun ei matkasuunnitelma vielä ollut määrätty, mahtui tähän laajennukseen jokaisen laulajan mielitietty.

Arvi Toivio ja Aimo Lehtinen olivat laulajia kumpainenkin. Aimon ja Hertan kotihuvila oli ollut laulajapoikien suloisin lepopaikka edellisen kesän retkellä. Siellä oli uitu ja poltettu kokkoa, siellä nautittu viilipiimää ja mansikoita, siellä leikitty ja tanssittu ympäristön nuorten kera nurmikolla riippukoivujen alla.

Tietysti Arvin ja Hertan ja Aimon piti ottaa juhlaan osaa, vaikka nuoret miehet eivät tällä kertaa aikoneetkaan laulumatkalle mukaan. Aimo oli kesän ajaksi määrätty virkaatekeväksi kunnanlääkäriksi siihen pitäjään, jossa hänen vanhempansa nykyään suvet talvet asuivat, ja Arvi sanoi, ettei akallista miestä enää saa laulumahdillakaan kesäpesästä liikkeelle.

Aimo oli kutsunut Helmin. He olivat sitäpaitsi luvanneet yhdessä esiintyäkin, Aimo soittaen viuluansa, Helmi säestäen.

Helmi oli pannut pois surupukunsa, jota hän koko talven oli käyttänyt isän kuoleman jälkeen. Hän seisoi valmiina valkoisessa, ilmavassa harsopuvussa, joka hänellä oli ollut yllään morsiusneitosena Hertan häissä. Tukkaansa ja rintaansa hän oli kiinnittänyt tummanpunaisia neilikoita.

Hän oli hyvin onnellinen. Sydän sykki riemusta ja odotuksesta. Kohta
Aimo hänet noutaa!

Se joka ensin astui sisälle, ei kumminkaan ollut Aimo, vaan Paavali Kotka. Hän oli päällysvaatteissaan, juuri menemässä ulos. Oven suuhun hän pysähtyi, luoden pitkän silmäyksen Helmiin.

— Kaarinan kukkatyttö, — sanoi hän sitte hellyydestä väräjävällä äänellä. — Kuinka sinä muistutat häntä!

Helmi oli odottanut aivan toisenlaisia sanoja. Sydän täynnä kiitollisuutta hän juoksi suoraan enon syliin.

— Olenko todellakin äidin näköinen nyt? Ja sinä iloitset siitä, eno, iloitset minun kukkasistanikin! Ota tämä, — hän irroitti yhden neilikoista, — se tuoksuu sinulle minun iloani!

Kotka katseli punaista kukkaa, silmissään yhä äskeinen hellä ilme, johon nyt sekottui syvää surumielisyyttä.

— Kukat kuihtuvat, Helmi lapseni, kaikki maailman kukat — punaneilikat ja valkoiset liljat. Minulle on olemassa yksi ainoa ruusu, Golgatan veripunainen. Ei se petä sydämen ikävöimistä, ei se kuihdu milloinkaan.

— Eno, — huudahti Helmi, mieli palavana säälistä ja rakkaudesta, — elämä ei ole kalmisto eikä erämaa! Miksi en saisi poimia kukkasia? Miksi et sinä poimi? Eivät ne vaalenna sitä yhtä, joka on sinulle ihanin — ja minullekin. Niin, eno, minullekin… sillä ilman sitä ne toiset eivät merkitsisi mitään… Hän puhui yhdessä henkäyksessä, silmät säihkyvinä, täysin käsittämättä sanojensa kantavuutta.

— Ilman sitä toiset eivät merkitsisi mitään, — toisti Kotka puolittain itsekseen. — Mutta ilman toisia, Helmi, jos ne kadottaisit riittäisikö sinulle tämä ainokainen?

Helmi ei vastannut, kello soi.

— Nyt tulee Aimo!

Hän astui sisälle juhlapuvussansa ja nouti hymyilevän, säihkysilmäisen tytön, jonka tukassa ja rinnalla punaiset neilikat yhä hehkuivat ja tuoksuivat kevään ihanuutta. Mutta syvällä sydämessä tuntui nyt piikki; Kotka oli sen työntänyt, se pisti hellittämättä.

— Minun morsiusneitoseni, — sanoi Aimo hiljaisella ihastuksella.

Helmi loi häneen kauniin katseen, mutta ääni soi vähän väsyneeltä: — Niin, Aimo, ne olivat elämäni onnellisimmat päivät. Toivoinhan minä tänäänkin juhlailtaa…

Paavali Kotka sanoi nyt hyvästi. Hän kertoi menevänsä työmies Rahkasta etsimään, sitä silloista päihtynyttä, joka oli viettänyt yön hänen huoneessansa, niinkuin Aimokin oli Helmin ja Hertan kautta kuullut.

Helmi ja Aimo olivat myös valmiit. Riitta täti tuli toivottamaan heille paljon hauskuutta. Aimo auttoi Helmin ylle päällystakin, ja he menivät ulos. Kahdet ajoneuvot odottivat, toisissa Arvi ja Hertta. Molemmat ajoivat Kotkan ohi; nuoret iloiset silmät katsoivat häneen ja kädet viittasivat tervehdyksen. Niin hän jäi yksinäistä tietänsä astumaan.

— — —

Pihalla leikki joukko meluisia lapsia, monesta eri työläisperheestä. Kotkan kysyessä Rahkasen asuntoa joku huolettomasti näytti sormellaan muuatta ovea, toisten lasten töllistellessä, toisten tuskin kääntäessä päätänsä.

Huone oli perin niukasti ja huonosti kalustettu, puhdistamaton ja epäjärjestyksessä. Kahdenmaattavan sängyn peitto riippui lattiaa viistäen. Himmeällä ikkunalla verenpisara ja myrtti kituivat pölyä ja kuivuutta.

Nuori nainen kääntyi lieden luota, kun koputus kuului ovelle. Hämmästyneenä hän peräytyi, nähdessään pastori Kotkan. Hän tunsi vieraan, sillä viime pyhänä hän oli käynyt rukoushuoneella. Nopeaan hän pyyhki kätensä esiliinaan, sipaisi hihansuulla kasvojansa ja niiasi.

— Oletteko Rahkasen vaimo? — kysyi pastori tervehtien.

— Olen, Elli Rahkanen.

— Miehenne ei ole kotona?

— Ei ole. — Vaimon pää painui alas. Käyttäen taas esiliinaansa pyyhkeenä hän siivosi tuolin ja tarjosi sitä. — Pastori on hyvä ja käy istumaan.

Kotka ihmetteli, että vaimo tiesi, kuka hän oli. — Onko miehenne kertonut minusta?

— Miehenikö? Ei hän käy kirkossa…

— Hän oli yhden yön vieraanani, viikko takaperin.

— Pastorin vieraana!

Parilla sanalla Kotka kertoi, mitenkä se tapahtui. — Ettekö häntä kaivannut? — kysyi hän tutkivasti.

Vaimo purskahti itkemään.

— Hän on hyvin usein poissa. Ja kun hän ei ole kotona, on minun helpompi olla.

— Onko teillä lapsia?

— Me olemme vasta kolmatta vuotta naimisissa. Kaksi on ollut, ne ovat kuolleet molemmat.

— Siis on teillä nyt runsaasti aikaa, vai kuinka?

Vaimo huomasi silmäyksen, joka kiersi huonetta. Hämillään hän tarttui esiliinaansa vielä kolmannenkin kerran, pyyhkäisten pöydän kulmaa, kun ei sopinut muuta tehdä.

— Pastori kai ajattelee, kun täällä on tämmöistä… Minä käyn tehtaassa. Kalle on hyvä kivimies, mutta hän juo palkkansa, niin että minun on pakko. Kuka vuokran maksaisi ja millä minä eläisin? Sitte iltasin ei tahdo olla enää kykyä mihinkään. Se niin väsyttää, alinomainen jyske ja seisominen…

Paavali Kotkan sydäntä pusersi omituisesti. Hän oli tottunut kurjuuden näkemiseen ja kuulemiseen Ameriikan suurkaupungeissa, mutta se ei koskaan muuttunut hänelle niin tavalliseksi, ettei olisi järkyttänyt sydäntä.

Vaimo oli nuori, ehkä vasta Helmin ikäinen, vaikka niin kelmeä ja kasvot kuihtuneet. Nuorempi hän oli kuin Kaarina kuollessansa.

Paavali rupesi puhumaan hänelle lempeästi ja ystävällisesti. Hän kysyi, ja toinen vastasi. Pian oli nuoren vaimon elämäntarina hänen tiedossansa.

Elli oli pienestä tytöstä palvellut herrasväissä, oikein hyvissä paikoissa. Mikä sitte tulikaan, kun teki mieli enemmän vapautta. Toiset tytöt kehuivat, että tehtaalaisilla on joka ilta vapaa, ja hän päätti myöskin pyrkiä tehtaaseen. Kyllä hän pian huomasi olleensa ymmärtämätön, mutta ei kehdannut heti taas erotakaan. Entinen emäntä kysyi, oliko hänen hyvä olla, ja hän vastasi "on", vaikka itku tuppausi kurkkuun. Työ oli aina vaan yhtä ja samaa, kuumakin oli tehdassalissa, niin että pyrki saamaan yskän, kun tuli ulos pakkaseen, eikä sitte ollut kotia missään, yösija vaan erään työmiesperheen huoneen nurkassa. Hänen oli ikävä ihan nääntyäksensä. Sentähden hän rupesi ottamaan korvausta vapaista illoistaan, käveli paljon ulkona ja kävi tanssipaikoissa, tutustui Kalleen ja oli iloinen kun naimisella pääsi pois tehdastytön elämästä. — Niinhän minä luulin, enkä tietänyt meneväni ojasta allikkoon. Kalle joi, siitähän koko surkeus tuli. Nyt minä olen tehtaassa taas, ja vielä kaikki muu kurjuus kuormanani. Vasta minä nyt olen ruvennut käymään kirkossakin ja rukoushuoneessa, eihän se ennen maistunut… Viime pyhästä minä pastorin tunnen.

— Niin se on. Työtä tekeväiset ja raskautetut tarvitsevat Jeesusta, ja hän ottaa ne vastaan.

Kotka puhui helliä sanoja, lohduttavia ja rohkaisevia. Nuori vaimo kuunteli, nyyhkien aina välillä. Kun pastori nousi lähteäkseen, kiitteli hän kerta kerralta, ikäänkuin olisi ollut vaikea erota ja irtautua.

— Nyt minä koetan hakea miehenne. Luulitte hänen poikenneen anniskeluun tuolla kulmassa, niinkö? Minä kyllä pidän huolen, ettei hän rahojansa lopeta tänä iltana. Asettakaa te jotain keittoa pöytään ja koettakaa vähän järjestellä huonetta hauskemmaksi, vaikka olettekin väsyksissä, sen neuvon minä antaisin teille. Nyt Jumalan haltuun! Jos luulen tarpeelliseksi, palajan vielä tänne takaisin miehenne kanssa.

Kotka käveli katua pitkin, ajatellen tehtävää, jonka hän oli ottanut. Herra Jeesus tuli maan päälle syntisiä pelastamaan; oliko liiaksi vaadittua, että hänen palvelijansa astuisi kapakan seinien sisälle?

"He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee."

Päättäväisesti Kotka tempasi oven auki ja tuli anniskelun kauppaan.
Kalle Rahkanen ei ollut siellä. Kotka kulki katua eteenpäin; siinä oli
varsinainen kapakka, jossa miehiä näkyi istuskelevan. Jo ikkunasta
Kotka tunsi etsimänsä kasvot.

Kun pastori ilmestyi oven aukkoon, kääntyivät kaikki silmät sinnepäin. Hän oli niin kookas, että päänsä ulottui kamanaan asti, ja tummat silmät sulkivat läpitunkevaan katseeseensa koko kurjuuden kuvan siinä ympärillä.

— Minä haen kirvesmies Kalle Rahkasta, — sanoi Kotka kuuluvalla äänellä.

— Tuoss' on, — vastasi yksi mies, osottaen toveria sormellansa.

Rahkanen näytti ensin hämiintyvän, mutta kokosi sitte rohkeutensa, tokaisten terhakasta: — Mitäs pastori minusta?

— Ai pappi… Vie sun s—

Miehet olivat jo puolihumalassa ja rähisivät häikäilemättä, kun ensi yllätys oli mennyt ohi. Se vihollinen, jota he palvelivat, yllytti vastarintaan.

Mutta rohkea hyökkääjä ei säikähtänyt. Varmoin askelin hän astui Rahkasen luo, laski painavasti kätensä hänen olalleen, katsoi häntä niin, että mies rauhatonna vilkui sivulle ja toiselle, ja sanoi sitte äänellä, jota täytyi totella: — Me menemme nyt.

Rahkanen nousi, pää riipuksissa kuten Kotkan asunnossa silloisena aamuna. Silmissä kiilui salaviha, mutta estelemättä hän seurasi yli lattian. Kompasanat ja kiroukset satelivat ympärillä. Vasta ovella mies yritti tehdä tenän.

— En saa—… en lähdekään! En, sanon minä!

— Se on oikein! — kuului takaa.

Mutta Kotka oli väkevä. Ennenkuin mies tajusikaan, oli hän ulkona kadulla. Silloin Kotka muutti menettelytapansa, alkaen puhua ystävällisesti ja lempeästi.

— Teillä on nuori vaimo kotona, teidän Ellinne. Hän siistii huonetta teitä varten. Muistatteko, että olette Jumalan edessä luvannut häntä rakastaa ja olla hänelle hyvä ja uskollinen? Menkää nyt kotiin hänen luoksensa, antakaa hänelle rahoista loput, mitä vielä on, syökää sitte ja ruvetkaa nukkumaan.

Mies tuntui vähän heltyneeltä, ainakin vapautuneelta, kun kiusauksen paikka oli jäänyt selän taakse. Ei hän äksyillyt, ei juuri kironnutkaan, mutta silmissä säilyi epäselvä katse.

— Nähkääs, parastanne minä tarkoitan. Mitä hyötyä minulla olisi itselläni siitä, että etsin ja autan teitä?

— Nauroivat, ne vietävät, — puhui mies itsekseen, nyrkkiänsä puistellen housuntaskussa.

— Miksi menittekään sinne? Ellin täytyy käydä tehtaassa, rasittua ja heikontua, kun te juotte rahat. Pullossa on paholainen, ettekö sitä tiedä? Kun hän saa pikkusormen, vie hän koko käden.

— Vie, kyllä se vie, oikein pastori puhuu, että kyllä se vie…

Kotka oli saattanut miestä ohi anniskelun. Nyt oltiin jo Rahkasen asunnon portilla. Hän aprikoi, mitä tehdä, mutta päätti sitte kääntyä kotiin. Ehkä mies ja vaimo parhaiten suorittivat asiansa kahden kesken.

— Hyvästi nyt, Rahkanen, muistakaa olla hyvä Elliä kohtaan! Ja muistakaa, mitä minä opetin teitä tekemään pullolle, kun kiusaaja panee sen käteenne. Mitä minä tein? Sanokaa, muistatteko sen vielä?

— Rikki paiskasitte, — huusi Rahkanen äänellä, joka yhtäkkiä muuttui julmaksi.

Kotka hämmästyi, mutta sanoi rauhallisesti: — Olkoon nyt Jumala kanssanne. Pankaa mieleenne, että te ette jaksa itse auttaa itseänne. Hän auttaa, kun rukoilette.

Hän keskeytti puheensa, sillä miehen silmät samertuivat ja käsitys näytti sekaantuvan. Syvästi huoaten hän kääntyi menemään.

Muutaman askeleen hän oli astunut, kun kivi suhahti läpi ilman. — Rikki paiskasitte pullon! — kuului käheä, raivostunut ääni. Toistamiseen suhaus kuului. Paavali Kotka tapasi takaraivoansa, sai kätensä täyteen pursuavaa verta, tunsi kaiken mustenevan ympärillänsä ja kaatui pyörtyneenä katuun.

— — —

Alppilassa telefooni soi. Pyydettiin tavata neiti Helmi Hartikkaa.

— Ei juuri nyt voi tavata. Hän soittaa paraikaa. Neljännestunnin perästä.

Nuori herra sanoi sen viinurille, joka tuli ilmoittamaan.

Aimo ja Helmi olivat äsken lopettaneet yhteiskappaleensa. Oli kiihkeästi pyydetty, että Helmi yksinkin soittaisi jotain.

Hän oli nyt taas ihan sekoittumattoman onnellinen. Enon työntämä piikki ei pistänyt enää. Hän oli tanssinut rintansa vapaaksi, poskensa hehkuviksi tummien neilikkain tuoksussa. Yksi niistä koristi nyt Aimonkin rintaa — hän oli pyytänyt sen ja saanut. Helmin sydän sykki rajattomasta riemusta. Kaikkialla hohti punaisia neilikoita, koko maailma oli hänen ympärillänsä keväinen kenttä täynnä kukoistusta, toivoa, lemmen aavistusta ja onnen runsautta. Hän oli soittanut kuin unessa, mutta Aimo oli kuiskannut, että se ei koskaan vielä ollut niin täydesti sopeutunut hänen säveliinsä.

Mitä hän nyt soittaisi näissä tunteissaan? Yksi, yksi laulu vain vastasi sykkivän sydämen sointuja. Riemuisa morsiuslaulu:

"Kaunis, kaunis vihreä seppele…"

Itse hän sille sommitteli muunnelmia, helkytteli, värähytteli, välkytti auringonsäteitä, viserrytti lintujen kuoroja, taikoi kukkaset puhkeamaan ja koko juhlanuorison ihastuksesta riemuitsemaan.

Hänet ympäröittiin joka taholta.

— Soittakaa vielä! Soittakaa sama uudestaan!

Ei, se oli mahdotonta. Samat kukkaset eivät puhkea kahta kertaa, sydämen sävelet helkähtävät eivätkä enää palaja. Mutta ilma-aalto kantaa ne rajattomiin avaruuksiin, ja ne soivat ijäisyyteen asti.

— Neiti Hartikkaa pyydetään telefooniin.

— Pyydettiin jo äskenkin, — sanoi sama ylioppilas, joka oli ottanut tiedon vastaan.

Helmistä se oli outoa — mikä saattoi olla syynä? Riitta tätikö oli levoton, vai pelkäsikö eno hänen tanssivan liian kauvan?

Telefooniin mennessänsä hän näki ajatuksissaan enon, joka jäi kadulle yksin kulkemaan, kun he viittasivat hyvästiksi. Omituinen levottomuus valtasi hänen mielensä, melkein peläten hän tarttui kuulotorveen.

Hetken perästä hän tuli Aimon luo. Hän oli aivan kalpea ja sai tuskin sanoja suustansa.

— Eno on tuotu kadulta kotiin… tajutonna, ehkä kuolleena, vaikka he eivät sanoneet. Joku on heittänyt häntä kivellä päähän.

— Lähdetään heti, — sanoi Aimo.

Tieto Helmiä kohdanneesta onnettomuussanomasta levisi nopeasti. Aimo ymmärsi, että asiasta puhuminen ja toimetonna odottaminen oli Helmille sietämätöntä. Siksi hän hevosta telefoneerattuaan heti vei hänet ulos, vastaan kävelemään. Hertta ja Arvi olisivat tulleet mukaan, mutta Aimo pyysi heitä jäämään.

Hänen täytyi edes saada olla Helmin kanssa kahden. Tänään hän oli aikonut sanoa, että hän Helmiä rakasti enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli aikonut pyytää sitä sydäntä, jonka panttina punainen neilikka tuoksui hänen rinnallansa, ja sitä kättä, joka soitti "kauniista, kauniista vihreästä seppeleestä", niin armaasti kuin se yksin, joka aavistaa, että seppele kohta hänenkin hiuksillensa lasketaan…

Nyt oli tilaisuus häneltä riistetty, mutta sitä ei saanut ajatella.
Ihmishenki saattoi olla vaarassa, Helmille rakkaan ihmisen henki.
Mitä siitä, että Paavali Kotka Aimolle itselleen oli vastenmielinen?
Hän oli lääkäri; jo siltä kannaltakin oli luonnollista, että kaikki
persoonalliset näkökohdat jäivät unhoon.

— Rakas Helmi, ole vahva!

Ensi kerran hän sanoi Helmiä "rakkaaksi". Helmi ei edes huomannut, että hän sanoi jotakin erikoisempaa.

Ajuri tuli. Ah, kuinka lyhyt oli menomatka ollut, ja kuinka nyt hetket tuntuivat loppumattomilta! He eivät vaihtaneet monta sanaa. Kotioven edessä Aimo pysähtyi maksamaan ajuria, Helmi sanoi "kiitos" ja syöksyi jo samassa ylös portaita.

Aimo oli aikonut mennä mukaan, mutta jäi empimään. Ehkä hän olikin tarpeeton. Arvattavasti oli lääkäri jo kutsuttu — hänhän sitäpaitsi olikin vaan kandidaatti. Oli tuntunut niin luonnolliselta seisoa Helmin vieressä nyt koettelemuksen hetkenä, niinkuin äsken ilossa. Mitä hän ajattelikaan! Itse sairas ei häntä tarvinnut, Helmin tädille hän oli jotenkin vieras, ja Helmi itse — niin, Helmiin hänellä ei ollut oikeutta, ja tokko Helmi edes kaipasikaan häntä?

Aimo odotti hetken. Ei kukaan tullut kutsumaan. Silloin hän hitaasti ja hiljaa meni ylös yksinäiseen huoneeseensa.

Oli pimeä. Hän näki valon alempaa vastapäätä, toisen kerroksen ikkunoista. Mitä sisällä liikkui, sitä hän ei nähnyt, vain joskus varjon, joka kuvastui vaaleita uutimia vastaan.

Aimo ei luottanut pappeihin eikä uskonut kaikkeen raamatun sanaankaan, mutta hän uskoi rukoukseen ja oli omalla tavallaan rukoillut lapsuudesta asti. Sentähden hän tälläkin hetkellä huokasi: — Jumala, siunaa ja suojele Helmiä!

— — —

Helmi makasi polvillaan maassa, pää painautuneena Kotkan peittoon. Hän nyyhkytti, jotta sydän oli haljeta. Siinä lepäsi eno, tosin elävänä, mutta sen näköisenä, ikäänkuin tuonen sanansaattaja ei enää olisi viipynyt kaukana. Kasvot olivat kalpeat kuin palttina, veri paennut huuliltakin, ja silmät olivat ummessa, samalla kuin hän lakkaamatta puhui sekavia, katkonaisia sanoja.

— Jeesus ja kaksi muuta pahantekijää… He ottivat kiviä ja tahtoivat sinua heittää… Herra, minä en voinut sinua suojella. He osuivat sinuun ja osuivat minuun myöskin. Kiitos, että minäkin sain osani…

— Eno, eno kulta, — kuiskasi Helmi.

— En minä tahtonut hänen sydäntänsä satuttaa, sinä sen tiedät. Hän oli hyvin hento… Hento sydän särkyy, jos siihen koskee…

— Missä hän on? Herra, saanko minä nähdä hänet? Saanko nyt nähdä ja jäädä hänen luoksensa? Herra, älä lähetä minua Ameriikkaan! On kauheata, julmaa mennä Ameriikkaan!

— Eno, täällä sinä olet. Et sinä enää lähde Ameriikkaan, — lohdutti Helmi. Hän ei tietänyt mitä tehdä, hän vaan silitti houraavan otsaa ja suuteli hänen käsiänsä kyynelten virratessa.

Kotka avasi silmänsä, katsoen terävästi Helmiä.

— Et sinä ole hän. Hän oli Lilja. Kuka sinä olet?

— Oi eno rakas, Helmihän minä olen, Kaarinan Kaste Helmi!

— Niin, Helmi. Minä kävin suolla ja tarvitsin apua. Hän jätti minut yksin. Hänellä oli paljo punaisia kukkia. Tuossahan ne ovat, — hän kohotti sormensa. — Ne veivät Helmin.

— Eno, eno! — huudahti Helmi suuressa tuskassa. Sanat olivat kuin puukonpistoja hänen sydämeensä.

— Herra Jeesus, minkätähden Helmillä on kukkia päässä? Sinulla ja minulla on orjantappuroita ja verta!

Silloin Helmi nousi, riisti neilikat hiuksistansa ja rinnaltansa, heitti ne kaikki ympäri vuodetta ja huudahti syvän mielenliikutuksen vallassa:

— Ei ole enää Helmillä kukkasia. Eno, nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi! Jos sinä elät tai kuolet, niin Helmi tulee!

Sairaan katse näytti kummastuneelta, ja siinä välähti taju, kuten unesta heräävän.

— Kuinka sinä sanoit, Helmi?

Helmi tarttui molemmin käsin Kotkan käteen.

— Sanoin, että minä kuljen sinun kanssasi. Eno, Jumalan kiitos, sinä elät! Minäkin tahdon elää — en itselleni, vaan hänelle, joka on sinun elämäsi voima.

Kotka ei jaksanut vastata. Pää painui patjalle, silmät sulkeutuivat, mutta kalpeille huulille levisi kirkas hymy. Hän oli ymmärtänyt Helmin lupauksen ja ottanut sen vastaan.

VIII.

Suolle.

Paavali Kotka toipui nopeasti. Lääkäri sanoi, että hänen ruumiinrakenteensa oli tavattoman vahva ja sen vastustuskyky harvinaisen joustava. Sen lisäksi hoito oli taitavaa ja huolellista — siinä Helmi sai hyväksyvän katseen. — Neiti on aivan kuin luotu sairaanhoitajattareksi. —

— Se kaikista kauhein toimi, — ajatteli Helmi itseksensä hymyillen. Ei se silloin vastenmieliseltä tuntunut, ei edes vaikealta, kun rakkaan omaisen pelastus oli kysymyksessä.

Helmin oli täytynyt paljon laiminlyödä musiikkiopistoa. Flyygeli oli väliaikaisesti siirretty ruokasaliin, jotta sairas ei häiriintyisi, mutta sittekin soittoharjoitukset jäivät puolta vähemmälle. Opettaja ei ollut tyytyväinen. — Onko tämä todellakin välttämätöntä? Muistakaa, että lukukausi lähenee loppuansa. Minä odotan ja vaadin, että te loistatte tutkinnossa ja näytteessä! Jos teiltä käy huonosti, saa koko laitos häpeän, minä ennen muita. Teidän pitäisi pikemmin lisätä kuin vähentää tavallista harjoitusmääräänne. — Helmi oli alakuloinen, kulkiessaan sinä päivänä opistolta kotiin. Jos milloinkaan, hän tunsi sen sanan totuuden: "Ei kenkään voi palvella kahta herraa."

Hän tiesi tahtovansa palvella yhtä ainoata. Hän tiesi myöskin, mitä se hänelle merkitsi. Joko hänen tuli alistua huonontuneeseen todistukseen, opettajiensa epäsuosioon ja sanomalehtien ankaraan arvosteluun, tai hänen tuli jättää enon hoito toisiin käsiin, Kotkan suosarka ainiaaksi, itse käydäkseen kukkatietä, omaan onneen, ihmisten kiitokseen, taiteilijan kunniaseppeleitä kohti.

"Herra Jeesus, miksi Helmi hakee kukkaseppeleitä? Sinulla ja minulla on orjantappuroita ja verta!"

Se kaikui ja soi hänen sydämessänsä. Se ahdisti kuin ankarain aaltojen pauhina. Hän tunsi tulleensa siihen hetkeen, jolloin toden takaa oli pantava kyseeseen suuren lupauksen täyttäminen.

"Helmillä ei ole enää kukkasia. Nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi,
Kotka-eno. Jos elät tai kuolet, niin Helmi tulee!" Sen hän oli luvannut.

Ja kehoituksena kaikuivat rippikoulukirjeen sanat enon kynästä: "Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä ja kokonainen! Ole kotkatyttö, joka ei pelkää!"

— Minä eroan musiikkiopistosta! — Se ajatus tuli rohkeana kuin kotkan siipien suhahdus. Se hämmästytti häntä itseänsäkin, mutta samalla hän tunsi koko olentonsa terästyvän uljasta päätöstä toteuttamaan. Niin, se oli ainoa keino. Hän oli tarjoutuva Herran viinimäen työntekijättäreksi, ja Kotka-eno oli ratkaiseva, millä paikalla häntä parhaiten tarvittiin. Siinä oli hänen uhrinsa, ehjän elämän hinta.

Kotiin tultuansa hän meni suoraan enon huoneeseen. Kotka makasi tyynyjen nojassa, raamattu käsissään, "opetellen jälleen lukemaan", kuten hän leikillisesti sanoi. Hän näytti hyvin iloiselta. Tyytyväisyys hohti hänen katseestansa, ja rakkaus enti Helmiä vastaan.

— Tule tänne, Helmi tyttöseni. Sydämeni on taas täynnä kiitosta.
Tiedätkö, sairaus on usein suloinen asia. Tämä on ollut minulle oikea
Jumalan lahja.

— Onko? — sanoi Helmi hajamielisesti. Hänen ajatuksensa oli kokonaan kiintynyt siihen tärkeään kysymykseen, josta hän oli tullut puhumaan.

— Niin, etkö ymmärrä? Tiedäthän, että lepo on työmiehelle tarpeen, ja hiljaisuus Jumalan kasvojen edessä. Emme itse uskalla ottaa lepoa, meidän täytyy tehdä työtä niin kauvan kuin päivä on, mutta rakas Isä antaa lahjansa oikealla hetkellä.

— Niin, — sanoi Helmi, yhä omissa ajatuksissaan.

— Olen juuri lukenut Nehemian kirjaa. Se on hyvin ihmeellinen. Rukous ja työ, aina vaan ne kaksi voimaa. Niillä Herran temppeli rakennetaan.

Helmi tuli tarkkaavaisemmaksi. Hän kysyi:

— Eikö Nehemian kirjassa myöskin ole tämä lause: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä?"

— On, se on juuri tässä neljännessä luvussa. Olipa niitäkin, jotka toisella kädellä tekivät työtä, toisessa pitivät aseen. Sellainen oli asema vihollisen uhatessa. Se sopii hyvin meidän aikaamme.

— Joka sotii, saa haavoja, — sanoi Helmi miettiväisesti. — Sinä, eno, olet Herran sotilas, minä olen pieni työmuurahainen.

— Voi olla sotilas, saamatta kiveä päähänsä, — virkkoi Kotka samaan iloiseen tapaan kuin pitkin aikaa. — Kysymys on pelottomuudesta ja kokonaisesta uhrautumisesta.

— Eikö sitä tarvitse sekin, joka tekee hiljaista työtä? — Helmi katsoi häntä silmiin. Ei eno aavista, mitä hän on tullut ilmoittamaan!

— Kyllä, Helmi, tavallaan. Mutta hän tarvitsee vielä runsaammin kärsivällistä rakkautta. "Ei enkelien siipiä ja kultakruunuja, vaan enkelien palvelevaista mieltä." Olen hyvin iloinen siitä, että sinä olet sellainen enkeli.

— Eno, sehän on liikaa, — arveli Helmi hämillänsä.

— Ei se ole liikaa. Äsken kerroin, miksi sairauteni on ollut minulle suloinen. Aioin muutakin lisätä, mutta johduimme aineesta pois. Nyt minä sen sanon sinulle: sairaana oppii tuntemaan kultaisia sydämiä! Tässä on yksi, kaikkein kultaisin.

Helmi oli kiitollinen enon antamasta tunnustuksesta. Kuitenkaan ei eno käsittänyt hänen uhrinsa suuruutta, siitä hän oli varma. Ei hän itsekään ollut käsittänyt, ennenkuin tänään.

— Riitta täti on toinen, — jatkoi Kotka. — Hän on keittänyt marjamehuteetänsä, paistanut munakkaitansa ja ostanut vasikanpaisteja, niin että minä kohta tulen perin pilatuksi. Nämä pehmeät patjat täytyy jo pian karkoittaa, muuten minä opin niihin. Muistatko, kuinka Hudson Taylor teki? Hän makasi paljailla sängynpohjilla, ennenkuin lähti Kiinaan, ja seuraus oli, että hän makeasti voi nukkua epäjumalantemppeleitten kivirappusillakin.

— Mutta sinä, eno kulta, et lähde Kiinaan etkä enää edes Ameriikkaan, — sanoi Helmi. Hänen sydämensä heltyi, hän muisti sitä tuskaa, millä eno houreissaan oli puhunut Ameriikkaan lähdöstä. — No niin, entäs muita kultasydämiä?

— Et ole vielä huomannut, mitä minun kirjoituspöydälläni on.

— Ruusuja! Keltä, eno?

Helmi katseli ihastellen. Niitä oli kapeassa lasissa kolme: tummanpunainen, vaaleanpunainen ja valkoinen.

— Sinun ystävältäsi Hertta Toiviolta. Kyllä hän on herttainen, oikein nimensä mukaan. Minä tunsin Lehtisen perheen, kun Helsingissä opiskelin, ja nyt olen saanut uudistaa tuttavuuden. En olisi luullut, että pieni Hertta sellaisella rakkaudella muisti minua.

Helmi näki kyyneleitä Kotkan silmissä. Itse hän äkkiä tuli niin iloiseksi, ettei tietänyt miten sen selittäisi.

— Vai tunsitko sinä heidät? Siitähän minusta näytti, kun olit Aimon seurassa. Miksi et ennen kertonut minulle? Niin, eno, he ovat todellakin parhaat ihmiset, mitä voi ajatella. Ihan tekisi mieleni heti juosta sinun puolestasi kiittämään. En olekaan käynyt siellä pitkään aikaan, kerran vaan sitte kuin sairastuit. En ole ehtinyt. Saanko mennä, ethän tarvitse minua nyt?

— Hertta oli täällä, minä jo kiitin häntä.

Se oli melkein pettymys Helmille; mutta kun hän kerran oli ystäviänsä muistanut, ei hän voinut niin pian kääntää heistä ajatuksiansa.

— Menen hetkeksi kuitenkin, — sanoi hän. — Olipa ikävä, etten ollut kotona, kun Hertta taas kerran tuli tervehtimään.

Helmi tuli omaan huoneeseensa. Se oli jäänyt sanomatta, mitä hän aikoi. Hän oli tahtonut sanoa Kotkalle: — Nyt, eno, valitse minun kulmani suurella suolla! Kauvan olen haaveillut Jeesuksesta; nyt tahdon seurata Karitsaa, mihin ikänä hän menee. Tässä minä olen, valmiina minne lähetetään. — Miksi hän taas empi, miksi sanat kielelle kuolivat?

Ei, päätös kyllä oli peruuttamaton. Hän vaan tahtoi nähdä rakkaat ystävänsä, hän tahtoi sen saman sanoa heillekin — ennen kuin Kotka-enolle…

Pöytänsä ääreen hän pysähtyi hämmästyneenä. Siinäkin oli maljakko kukkineen, ei ruusuja, vaan tummanpunaisia neilikoita. Pieni kortti kuoressaan ilmaisi antajan.

Aimo kirjoitti:

Helmi!

En ole nähnyt sinua sitte kuin lahjoitit minulle sydämeltäsi punaneilikan, jota pyysin. Ota vastatervehdykseni! Uskollinen sairaanhoitaja, älä kokonaan unohda lääkäri-ystävääsi

Aimoa.

Kaikki himmeni Helmille sinä hetkenä, himmeni ja valkeni. Huone tulvahti kuin päivänpaistetta täyteen. Hänen sydämessään soi kevätlintujen säveleitä tuhatkielin, niin, hän itse oli lintunen, povi lauluja tulvillaan.

Helmi oli lapsikin. Helmi hyppeli, riemuitsi, painoi korttia vasten rintaansa, tunnusteli kukkain tuoksua, suuteli niitä, ja lopuksi ihan pyörällä päin istui sinipunervaan sohvaan, kukkamaljakko edessään.

Aimo rakasti häntä! Varmaan, varmaan, varmaan!

Mitä silloin merkitsi musiikkiopiston jättäminen? Kerran hän kumminkin oli sen jättävä. Mitä merkitsi koko maailma tämän onnen rinnalla?

"Uskollinen sairaanhoitaja". Ne sanat yhtäkkiä iskivät häneen. Enon lääkäri oli sanonut, että hän oli kuin sairaanhoitajaksi luotu. Sitä apua eno parhaiten tarvitsi köyhiensä kurjissa kodeissa — sitä Aimokin tulevalta puolisoltansa, jos he kerran yhdessä kulkisivat Pursimiehenkadun mataliin majoihin ja Hermannin kaukaisiin hökkeleihin.

Tarvitsiko hänen epäillä? Tarvitsiko laskea ratkaisua enon käsiin? Ei, hän menee suorana ja uljaana Kotkan luo ja lausuu: — Eno, päätökseni on tehty. Huomenna ilmoitan eroavani musiikkiopistosta. Toukokuun ensi päivänä, samana päivänä, jona sinäkin virkaasi astut, alkaa kirurgisessa sairashuoneessa hoitajattarien kurssi. Siihen minä menen — ja sitte käytä minua! Näetkö, sinun kotkatyttösi ei pelkää!

Ja hän astui varmoin askelin enonsa eteen, ja hän sanoi ne sanat silmää räpäyttämättä.

Oliko Paavali Kotka iloinen? Hänen olisi pitänyt olla. Miksi kumminkin tuntui, ikäänkuin sille, joka onnellisesti on pyydystänyt laululinnun ja saanut sen suljetuksi häkkiin? Samassa silmänräpäyksessä Helmin sielussa välähti rinnakkaiskuva: ilmojen kotka, suljettu eläintarhaan, taivaana rautalankaverkko, uljaat siivet katkottuina, jotta ihmislapset saisivat kuivan hyötynsä sen kärsimyksistä ja ikävöimisestä!

Kauhun väre kävi läpi Helmin olennon, ja Kotka tunsi kiitollisen riemun sijaan omituista lamautumista. Heidän täytyi rukoilla, heti, palavasti! Vihollinen kiusaa, ja voiton ratkaisuhetkellä hän on vaarallisin.

Paavali Kotka pani kätensä Helmin pään päälle, ja Helmi polvistui.

— "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…"

Noustuaan Helmi oli tyyni, mutta kalpea. Ei — unta se ei ollut, se oli totta nyt. Jumalan kasvojen edessä se oli vahvistettu.

— Tässä minä olen. Jumala minua auttakoon!

— — —

Kaikki panivat vastaan, mutta Helmi pysyi lujana. Riitta täti puhui oikein vakavasti: — Kun nyt olet soittanut vuosikaudet, niin ei kesken jättäminen kelpaa. Semmoinen vaihemielisyys on pelkäksi vahingoksi. Kyllä se on totta, että isäsi ja minä panimme sinut talouskouluun, mutta silloinhan sinä otit yksityistunteja ja soitit kaiken aikaa kumminkin. Emme me sinusta tahtoneet emännöitsijää emmekä karjakkoa vasten luontoasi, ymmärräthän sen! Ei kukasta kapustaksi. Sairaanhoito nyt on vihoviimeistä sinulle.

— Niin minäkin aina ajattelin, — vastasi Helmi. — Nyt minä ajattelen toisin.

— Paavali Kotkan konsteja kaikki, — mutisi täti pahalla mielellä. —
Kyllä saatte nähdä, mikä siitä tulee.

Musiikkiopistossa pianonsoiton opettaja suuttui ja sydäntyi. — Minä en salli teidän erota! — hän suorastaan ilmoitti. Helmi käyttäytyi nöyrästi, mutta täydellisellä varmuudella: — Minulla on oikeus, ei kukaan voi minua pidättää. Olen hyvin pahoillani, että tuotan teille vaikeutta. Oi, uskokaa, se ei ole helppoa minullekaan… Silloin opettaja koetti houkutella ja taivuttaa, maalaili taiteen ihanata uraa, loistavaa tulevaisuutta ja Helmin lupaavia lahjoja. — Teette väärin, syntiä te teette, kun heitätte menemään sen kaiken, mikä teillä jo vallan on käsissänne. Mieletön te olette! Ei meillä kasva taiteilijoita, niinkuin sieniä sateen jälkeen — niin, tusinataiteilijoita kyllä kasvaa, mutta niistä taivas varjelkoon! — ja siis ei ole meillä varaa heittää hukkaan yhtään ainoata todellista. En minä suostu antamaan todistustakaan, jos juoksette pois ennen näytettä.

Sitä ei voinut auttaa. Helmi jätti jäähyväiset, ja opettaja kääntyi jyrkästi pois. Helmi sai sen vaikutuksen, että hän oli hyvin vihastunut. Tuntui niin haikealta, että sydän oli pakahtua. Vaan kun Helmi oli ovessa lähtemässä, tuli opettaja vielä hänen perässään. Suuret kyyneleet olivat pusertuneet vanhan miehen silmiin, hän ojensi tytölle molemmat kätensä ja sanoi syvässä mielenliikutuksessa: — Teidän kuutamosonaattinne!

Niissä kahdessa sanassa väreili vanhan taiteilijasydämen koko rakkaus nuoreen taimeen, jota hän oli ihmisten iloksi kasvattanut. Niihin sisältyi hänen pettymyksensä ja valituksensa, hellä nuhde ja harras, tunteisiin vetoava pyyntö.

Helmi ei voinut sitä kestää. Hän purskahti ääneen itkemään ja riensi alas portaita, kuin omaa sisintänsä paeten.

Kaikkein vaikeinta kumminkin oli ystävien luona yläkerroksessa. Helmi ei uskaltanut heille mitään kertoa, ennenkuin ero musiikkiopistosta oli tapahtunut ja kurssi-ilmoitus tehty. Toisin hän oli aikonut, mutta sitte hän vaistomaisesti oli alkanut pelätä Aimoa. Entä jos hänkään ei ihastu, vaan on pahoillaan kuten kaikki muut?

Toiviot joutuivat suuresti hämmästyksiinsä; Aimo ei mielentilaansa näyttänyt.

Hertta torui ja hymyili vuorotellen. Hän ei oikein ollut selvillä, tahtoiko Helmi sairaanhoitajaksi Kotkan vai Aimon tähden. Arvi kiusotteli Helmiä tapansa mukaan. — Kuuleppas, sehän oli semmoinen asia, josta tälle neitoselle ei ennen saanut puhuakaan. Nyt sinä saat itse nähdä, kuinka ihmisiä leikellään. Minä olin kerran erään tohtorin luona — ei se tämä Aimo ollut sentään — kun telefooni siellä soi. Joku kuului sairashuoneelta kysyvän, mitä piti tehdä potilaalle. "No ottakaa pois pari kylkiluuta ja nyrkinkokoinen kappale lihaa", käski tohtori. Semmoista sairashuoneessa tehdään.

— Hyi! — sanoi Hertta. — Ole nyt sinäkin Arvi vaiti, älä kaikkea kerro. Ei se kumminkaan taida olla edes totta. Helmi jo pyörtyy vähemmästäkin.

— Anna hänen puhua, — sanoi Helmi hyvin kalpeana.

— Entäs kun ihmisiä nukutetaan, — jatkoi Arvi. — Siinä ne makaavat, silmät muljollaan; suu auki ja kieli velttona. Kieli putoo usein kurkkuun, eikö niin, Aimo? Silloin otetaan pitkät pihdit ja kiskaistaan se ulos, jotta ruskahtaa. Hoitaja niillä pihdeillä vetelee, tai jollei vetele, niin pitää leuvoista kiinni. Onko lystiä, Helmi?

— Arvi, mitä sinä ajattelet! — huudahti Aimo, joka näki Helmin yhäti kalpenevan, vaikka hänen käytöksensä muuten oli tavattoman hillitty ja tyyni. — Antakaa Helmin olla rauhassa!

— Annetaan, annetaan, — sanoi Arvi, vaihtaen Hertan kanssa merkitsevän katseen. — Minä lähdenkin nyt "Vanamon" kokoukseen.

— Ja minä keitän teille teetä, — sanoi Hertta. — Kas, se on niin että Leena on ulkona…

— Meidän Leena on aina ulkona, — nauroi Arvi. — Lieneekö se tapa muillakin nuorten rouvien palvelustytöillä? Siitä on se seuraus, että ellei Hertta keitä, joutuu se huvi minun osakseni. Hyvästi nyt! Älä kanna kaunaa, Helmi, ollaan hyviä ystäviä, eikös niin?

Helmi ei estänyt Herttaa teenkeitosta. Hän jäi mielellään Aimon kanssa kahden. Sitä juuri hän hartaimmin oli toivonutkin.

— Aimo, — sanoi hän hiljaa, — ymmärrätkö minua?

— En ymmärrä, — oli vakava vastaus.

— Minä en tahtoisi elää itselleni… en tahtoisi elää turhaan… katso, enon vuoteen ääressä olen oppinut —

Hän takertui. Ei syntynyt selvää ajatuksen muotoa. Hän ei saanut uskottavaksi, mitä halusi sanoa, sillä hän itse tunsi epäröivänsä.

— Siis kurssin käytyäsi — mitä sinä aiot?

— Aion… aion hoitaa köyhiä sairaita, joita eno löytää… Aion palvella Herraa…

— Helmi! — huudahti Aimo, päästäen nyt valloilleen kaikki pidätetyt sanat ja tunteet, — sinä olet harhaan johdettu etkä tiedä mitä teet! Minä sanon sinulle, että löytyy henkisiä murhaajia ja henkisiä itsemurhaajia. Sinä olet toisten taluttamana menossa henkistä itsemurhaa tekemään!

Helmi sai rohkeutensa takaisin ja alkoi puolustautua.

— Olethan sinä lääkäri, työskentelethän itsekin sairashuoneessa. Minä olen silmissäsi käyttäytynyt niinkuin tyhmä lapsi, joka pelkää pienintä naarmuakin. Ehkä olen vahvempi kuin luuletkaan. Ehkä saat nähdä, että minä voin tehdä sen, mistä tähän asti en ole kestänyt edes kuulla puhuttavan.

— Mutta taiteesi, suuri lahjasi, jonka Jumala on antanut!

— Sinä myös olet taiteilija, vaikka olet lääkäri.

— En ole. Huvikseni minä soitan, tai ehkä oikeammin siksi, että näen lakkaamatta ympärilläni rumaa, raakaa, ikävää ja sydäntä särkevää… Henkeni kaipaa vastapainoa, minä löydän sen sävelissä — sinun sävelissäsi vielä paljon täydemmin kuin omissani. Mutta taitelijaksi minä en koskaan olisi kelvannut. Taidelahja on jumalainen kipinä, jota ikävöimisellänsä ei voi ottaa, vielä vähemmin ostaa rahalla ja soittoharjoituksilla. Ken sen on saanut ilmaiseksi, hän sille eläköön!

— Eikö siis taiteilijan tulisikaan elää tosi elämää? — sanoi Helmi hiljaa.

— Me nyt kerran elämme tosi elämää, siitä ei pääse mihinkään, jos tahtoisikin. Ethän sinä ole varjo, enkä minä. Kenen tulisi iloita, ellei minun, lääkärin, siitä että harrastuksesi on kääntynyt sairaihin ja kärsiviin? Sinä tarvitset tosi elämää, josta taiteesi ammentaa, ja elämää, jolle annat, mitä sävelissä olet unelmoinut. Mutta sinä et saa vajota tänne alas!

— Vajoanko alas, jos seuraan Jeesusta ylös vuorille — "minne tie on verinen", niinkuin eno kerran sanoi…?

— Sinä tunnet Jeesusta enemmän kuin minä, — sanoi Aimo hillitymmin ja syvällä vakavuudella. — Minä en ole niitä, joita nimitetään uskovaisiksi. Sen minä kumminkin voin sinulle vakuuttaa, että en mitään niin halaja kuin kohdata totuutta. Jos se tulivoimalla kerran minun sydämeni kohtaa, en ole empivä. Mutta sano rehellisesti, niinkö sinä olet huomannut, että hän, jota palvelet, tahtoo katkaista kotkien siivet? Sinun täytyy tunnustaa, että se ei ole sinun kokemuksesi — vai onko?

— En ole aikonut katkaista siipiäni! Juuri nyt, jos koskaan, olen tarvinnut niiden lentovoimaa. Luuletko, että tämä on ollut helppoa minulle? Luuletko, että on helppoa juuri nyt, kun sinäkään et ymmärrä minua etkä hyväksy mitä olen tehnyt? Minun täytyy seisoa Kotka-enoni kanssa ihan kahden…

Helmin ääni tukahtui. Hänen suuri, syvä murheensa liikutti Aimoa ihan sydänjuuria myöten. Hänen täytyi pelastaa tämä lapsukainen!

— Helmi, — sanoi hän hellästi, — tahdon näyttää sinulle kuvan, jota aivan tahallamme emme ole ennen näyttäneet.

Hän meni omaan huoneeseensa ja nouti sieltä albumin. Ensi lehdellä oli yksinkertaisen puurakennuksen kuva. — Tämä on vanhempaini entinen talo, — kertoi Aimo, kääntäen lehden. — Tässä ovat isä ja äiti, — taas lehti kääntyi, — ja tässä, katso, meidän vanhin sisaremme Lilja, joka nuorena kuoli…

Helmi huudahti nähdessään kuvan.

— Mitä, Helmi? Tunnetko sen?

— Minä luulen sen nähneeni… en tiedä…

— Hän oli uskovainen, — jatkoi Aimo, ikäänkuin Helmi katseillaan ei olisi mitään kysynyt. — Usko teki hänet onnelliseksi ja hyväksi, minä näin sen, eikä sellaista unohdeta. Hänen elämänsä tähden uskovainen tyttö on minun ihanteeni. Sinussa, Helmi, minä olen etsinyt ihanteeni kuvaa.

— Voi Aimo, minun uskoni ja elämäni on ollut hyvin puolinaista!

Aimo katsoi häntä tutkivasti ja syvästi silmiin.

— Se on mahdollista, — sanoi hän sitte. — Muuten et olisi antanut toisen ihmisen taluttaa itseäsi, luulotellen että Kristus sinua talutti.

— Kuinka? — huudahti Helmi.

— Älä pelkää! Minähän olen lääkäri, tottunut veistä käyttämään.
Sydämeni ei ole niin kova kuin miltä kuuluu, minä ajattelen nyt sinua
yksin. Sitäpaitsi puhun kanssasi ehkä viimeisen kerran pitkään aikaan.
Pianhan minä lähden maalle, viransijaisuuteni alkaa.

— Se on totta, — sanoi Helmi. — En ymmärrä — en ole sitä ensinkään muistanut… Nytkö jo? Eikö sinun pitänyt vasta kesällä lähteä?

— Toukokuun ensi päivästä, — vastasi Aimo.

Se oli säälimätön totuus, joka vaikutti Helmiin aivan musertavasta. Eikö hän siis päivääkään saanut Aimon kanssa työskennellä? Ainakin yhden kuukauden — niin hän oli ajatellut. Aimo olisi helpottanut hänen ensi askeleensa uudella kivikkotiellä. Aimon katse olisi auringonsäteenä hänen mielensä kirkastanut keskellä suon sumuja.

Hertta toi kuppeja pöytään, liikkui edes takaisin, jutteli pajatteli ja esti toisia pääsemästä kiinni keskeytettyyn keskusteluun. Omituinen masentunut tunnelma painosti heitä, kunnes Helmi nousi, sanoakseen hyvästi.

Silloin Aimo, Hertasta huolimatta, solmi entisen keskustelun langat.

— Helmi, tiedätkö miksi puhuin sisarestamme, ja näytin hänen kuvansa? Sinulle varoitukseksi. Hän, rakas, suloinen Lilja, murtui toisen tähden, siksi että hän oli liian heikko kulkemaan yksin, kun ei saanut toisen kanssa kulkea. Se toinen rakasti häntä — jos julmuus on rakkautta — ja seurasi Kristusta — jos rakkauden irvikuva on Kristus. Helmi, rakas Helmi — muista, että nyt olen sinua varoittanut!

— — —

Helmi itki paljon sinä iltana. Kaikki hänen sisimmässään oli kääntynyt sekasortoon. Hän aavisti, mitä Aimo oli tahtonut sanoa, mutta hänellä ei ollut salaisuuden avainta. Hän uskoi Aimon rakkauteen, mutta ei voinut heittäytyä sen varaan. Eno oli taas tänään väsyneempi ja heikompi, varmaankin mielenliikutuksen tähden; Helmi ei nyt hänen kanssaan uskaltanut puhua sydämensä tuskasta ja rauhattomuudesta. Niin hän seisahtui äitinsä kuvan ja Kristuksen siunaavien käsivarsien eteen. Palavasta, avuttomasta sydämestä kohosi rukous: — Herra, johdata minua oikeata polkua! Herra, sinä olet minun ainoa, ainoa apuni!

Äidin kaunis kuva seinällä katseli lempeästi lasta, joka kyyneliinsä nukkui, ja Kristuksen siunaavat käsivarret olivat ylhäältä ojennetut hänen puoleensa.

Silloin Helmi näki unta:

Suuri, lohduton, harmaja suo, mutainen rannasta rantaan. Kaunis, kirjava, kukkainen niitty, loistava kasteen pisaroissa. Paljo lintuja, äärettömän paljo. Oli joku, jonka kasvoja Helmi ei nähnyt, mutta hän kuuli äänen, joka soi kuin pyhäkellojen kutsumus: "Lennä, lennä, lennä!" Toiset linnut lensivät suolle, toiset niitylle. Koko maa oli täynnä viserrystä.

Kuka on tuo tumma, joka kulkee paula käsissä? Hän pyydystää suon lintuja niitylle ja niityn lintuja suolle. Viserrys muuttuu haikeaksi valitukseksi. Linnut räpyttävät siipiänsä. Muta vangitsee, kukat vangitsevat. Tuhannet äänet huutavat apua, Helmikin huutaa ja herää.

Hän vaan ennätti vielä kuin utupilvessä nähdä sen, jonka ääni niin taivaisesti soi. Hänet valtasi lohdullinen tunne: Tämä tulee särkemään kaikki paulat!

Oli pilkko pimeä, kun Helmi heräsi. Ihmeellinen rauha täytti hänen sydämensä, ja hän nukkui uudestaan levolliseen ja virkistävään uneen.

IX.

Kuorman kantajia.

Rautalankaverkko oli lauennut nuoren kotkan pään yli. Helmi oli vangittu suuriin, kolkkoihin sairassaleihin. Pitkät vuoderivit tauluilla merkittyine ihmisolentoineen olivat hänen sävelkoskettiminansa, kaikenlaisten lääkeaineiden tuoksu ja monien huokausten haikeus hänen henkensä ilmapiirinä. Helmi muisti sen pahoinvointisen ja kouristavan vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut, kun hän ensi kerran astui enonsa kanssa näiden ovien sisäpuolelle. Silloin hän tosiaan ei olisi voinut aavistaa, että tämä tuskien talo piankin tulisi hänen pysyväiseksi olinsijaksensa.

Ei ilmaa, ei iloa, ei vapautta!

Hienot, taipuisat soittosormet hankasivat lukkoja kiiltäviksi, seiniä puhtaiksi, lääkärien teräaseita kirkkaiksi kirpelissä liuvoksissa. Pienet, valkoiset kädet rohtuivat ja turposivat, hento varsi väsyi ihan poikki katketaksensa. Hän huokasi syvään, pysähtyi jonkun vuoteen ääreen, yritti lausua hellän, osaaottavan sanan ja kohentaa tyynyä vähän mukavammaksi. Kohta kuului virallinen ääni: — Neiti Hartikka on hyvä ja pitää työstänsä huolen! Tyynyn pitää olla suorassa, ei sitä noin saa vääntää. Katsokaa, että siivous on toimitettu, kunnes lääkärit tulevat!

Helmi ei pyörtynyt, kun hän ensi kerran oli leikkaushuoneessa mukana, eikä hän väistynyt yksin yöllä valvoessaan, kun kuoleman enkeli kolkutti suuren, kumajavan salin ovelle. Hän alistui kohtaloonsa.

Turhaan Riitta täti nuoren Martan kanssa pani keittiössä parastansa. Työn on tapana ruokahalua höystää, mutta Helmi ei syönyt. Eikä hän voinut nukkuakaan, vaikka juuri oli valvonut koko yön ja aivan uuvuksissa saapui kotiin. — Soita vähän, Helmi! — pyysi täti parhaimmassa tarkoituksessa. Silloin Helmi melkein säikähtyi ja vakuutti aivan aiheettoman kiihkeästi, ettei hän sitä tee. Tädin poistuttua hän kiersi flyygelin lukkoon ja hautasi avaimen syvälle laatikkoonsa.

Hertta toi hänelle usein pari kukkaa tai kauniin hedelmän, kun hän aamulla työhön lähti tai illalla työstä palasi. — Torituliaisia! — sanoi hän heleästi hymyillen. Sitte hän kertoi uutisia: — Aimo on kirjoittanut sitä ja sitä. Aimo kysyy, kuinka Helmi voi. — Ilokseen hän huomasi väsyneen katseen elostuvan, mutta toisena päivänä se oli yhtä väsynyt jälleen. Entisen Helmin oli sairashuone haudannut.

Paavali Kotka oli jo täysin terve ja virassa, puuhasi jälleen, kuten ennen sairastumistansa, ja lisäksi seisoi kansliassa neljä tuntia joka päivä. Sitäpaitsi hänellä oli tuskallinen jälkinäytös vaivanansa: oikeudenkäynti tapaturman johdosta. Rahkanen oli heti joutunut poliisin talteen ja oli nyt syytteessä juopumuksesta ja pahoinpitelystä. Hän oli jo oikeudessakin seisonut, mutta päätös odotti sairaan parantumista ja lääkärin loppulausuntoa. Parin päivän perästä raastuvanoikeuden taas piti istua.

Elli, Rahkasen vaimo, oli käynyt Kotkan luona itkemässä miehensä häpeää ja pastorin onnettomuutta, johon he olivat syypäät. Kotkasta tuntui hyvältä, että Elli sanoi "me". Hän oli lohduttanut minkä voi. — En minä syytä teidän miestänne, kaupunginviskaali on syyttänyt, ja hänen on siihen pakko. Minä en aio käyttää asiamiestä, saavun itse oikeuteen, niin saatte omasta suustani kuulla, että nyt puhun teille totta. Olen antanut anteeksi; sehän on kristityn luonnollinen velvollisuus.

Kerran hän oli mennyt Rahkasta tapaamaan, mutta tämä ei ollut kotona. Toisella kertaa hän oli, mutta tahtoi puikkia tiehensä. Kotka sai hänet pidätetyksi, mutta asema oli kovin tuskallinen eikä puhe tahtonut sujua. Uhkaava oikeudenistunto ja katkera häpeä olivat kuorena miehen sydämellä. Kotka mietti ja rukoili, vaan ei vielä löytänyt neuvoa. Hän ajatteli näitä ihmisiä paljon, sillä hän oli varma siitä, että nyt oli heidän etsikkoaikansa ja Jumala oli juuri hänet aseeksensa tarkoittanut.

Kaikki tämä, viran uuden edesvastuun ohella, täytti niin suuressa määrin Kotkan mielen, että Helmin muuttunut olento pitkäksi aikaa jäi häneltä huomaamatta. Usein heillä oli eri atria-ajat, usein myöskin tapasivat toisensa ihan kiireimmiten. Kotka katsoi Helmiä rakkaudesta ja hyväksymisestä loistavin silmin, kysyi jotakin, sai vastauksen ja oli tyytyväinen. Silloin Riitta täti ei kauvempaa malttanut, vaan ryhtyi asiaan: — Paavali, — sanoi hän, — eikö sinulla ole silmiä päässä? Tyttö laihtuu ja kalpenee päivä päivältä, kohta hänestä on vaan varjo jäljellä. Sinä hänet tähän saatoit. Pidä sitte myöskin huolta hänestä! Veisit edes joskus kävelemään tai toimittaisit hänelle vähän rauhaa päästä Jumalan huoneeseen sanaa kuulemaan. Ei hän tällä tavalla kauvan kestä.

Kotkan muoto muuttui vakavaksi. Päivällisellä hän tarkasteli Helmiä toden takaa, ja seuraus oli, että hän tänään päätti omistaa iltansa hänelle yksin.

Toukokuu oli loppumassa, kesä odotti vuoroansa. Meri välkkyi suurena ja siintävänä, nuori vihannuus oli heleän hentoinen, ja tuomet puistoissa puhkeilivat. Ilta oli lempeä, leuto ja tyyni.

Kotkan mielessä heräsi ajatus, joka siinä jo kauvan oli valmistunut. Helmi oli hänen sydänlapsensa — hän tahtoi vetää hänet kokonaan sydämellensä. Luottamus herättää luottamusta, rakkaus rakkautta. Tähän aikaan Helmi ehkä parhaiten juuri sitä kaipasi ja tarvitsi.

Kun Helmi sairashuoneelta palasi, odotti ajuri portaitten edessä.
Paavali Kotka otti tyttönsä aivan erityisellä herttaisuudella vastaan.
— Mene nyt pian muuttamaan pukua! Minä olen suunnitellut pienen
suloisen iltaretken, joka on meitä molempia vahvistava ja virkistävä.

Mielihyväkseen hän huomasi, kuinka se Helmiä ilahutti. Tuota pikaa hän oli pukeissa, ja he ajoivat rinnatusten ulos kevätillan ihanuuteen.

Helmi hengitti syvästi, taas kerran rinnan täydeltä raikasta ilmaa, ihaili puistojen puita, joiden uusia lehtiä hän tuskin vielä oli ehtinyt huomata, loi pilkottavalle merelle kaihoavan katseen ja ihmetteli sitte, mihin eno häntä oikeastaan vei.

— Ensin vähän kiertelemme kaartelemme, että sinä virkenet. Nyt käännymme tästä — ajuri, uudelle hautausmaalle! — niin, Helmi, sinne on matkamme määrä.

Helmi ensin katsoi enoa pitkään, mutta ajatuslangat yhdistyivät, ja äkkiä hän rohkaisi mielensä, kysyen:

— Eno — hänenkö haudallensa?

— Niin. Toivon, että ymmärrät minua, ymmärrät kuinka paljon sinua rakastan!

— Kiitos, oma rakas eno!

Lapinlahdenkatua pitkin, ohi hautakiviveistämöiden ja työväenasuntojen, he saapuivat uuden hautausmaan portille. Aurinko juuri laski meren ja metsän taakse, kullaten ja purppuroiden taivaan rannan. Joku yksinäinen lintu vielä visersi, sitte kaikki oli hiljaa. Suuren käytävän viileässä pimennossa lehdet vienosti lepattelivat, ja vanhat puut kuiskaten kertoivat menneitä muistoja ja monien kyynelten tarinoita.

Kotka pysähdytti ajurin. He astuivat alas, ja Helmi huomasi hänen kätensä vapisevan, kun hän ojensi rahan. Helmin kysyvään katseeseen hän vastasi:

— Luulen että viivymme. On rauhallisempaa, kun kukaan ei odota.

Kapea polku vei monien kumpujen lomitse, kierrellen ja mutkitellen Se päättyi aivan meren rannalle. Siinä kasvoi kuusi, jonka juurella oli valkoinen risti. Kumpua ympäröi ruusupensasten seppel, ja ristin eteen oli asetettu vaaleanpunainen hyasintti ruukussaan. Marmorissa kiilsi kultakirjaimin: Lilja. Sitte syntymä- ja kuolinvuosi. Alle oli kaiverrettu:

"Rauhan kaikki sielut saivat, jotka kärsi tuskat, vaivat —"

Paavali Kotka laskeutui polvilleen paljaalle maalle, vaipuen äänettömään rukoukseen. Helmin sielussa soivat ne säveleet, jotka Schubert kerran oli sepittänyt ristirunon sanoihin. Hän oli ne monasti kirkkolaulajaisissa kuullut. Tällä hetkellä ne hänelle muuttuivat eläviksi.

He istuutuivat vihreälle penkille kuusen varjoon. Aurinko oli laskenut, hehku himmentynyt. Kaitaisia punapäärmeitä ja irtonaisia rusopiirtoja vielä soilehti taivaalla. Meri kohisi kuin kaukaisena kaikuna päivän taisteloista. Se tummeni tummenemistaan, ja aalto aallon jälkeen uinahti rannan lepoon.

Silloin Paavali Kotka kertoi Helmille haudatun lempensä tarinan:

— Sinä näit hänen kuvansa. Hän oli nuori ja ihana. Minun sieluni taisteli Jaakobintaisteluansa; olin yksinäinen, työssä, kaipauksessa ja suuressa murheessa. Kun hän hymyili, unohdin huolet. Kun hänen päänsä nyökkäsi kukkien takaa ikkunasta, ei työn kuorma enää tuntunut, kutsui vaan lepo ja koti, missä hän odotti. Hän kirjoitti runoja. Joskus hän arastellen luki muutamia säkeitä, ja ne soivat koko päivän korvissani kuin hopean helinä. Hän oli valo ja riemu, mutta hän oli minulle myöskin synti ja kiusaus. Kuinka monta kertaa silmäni kulki raamatun riveillä, ja rivien välistä hohti hänen katseensa! Minä rukoilin, mutta yhtäkkiä huomasin, että puhuinkin hänen kanssansa enkä Jumalan. Silloin minä riistäysin irti koko tarmoni voimalla. Oli aika, jona tuskin katsoin häneen, koska en tahtonut. Tuli sitte toinen aika, jona en voinut. Seisoin kasvoista kasvoihin Vapahtajani kanssa — se oli minun suuri effata-hetkeni. Hän ei ollut mukana, ainoastaan Herrani ja minä — sanomattomassa, pyhässä yksinäisyydessä. Silloin minä sanoin Herralle, joka täynnä pohjatonta rakkautta laski lävistetyt kätensä pääni päälle: "Ole minun elämäni kuningas! Sinä tulit tulta sytyttämään tänne maailmaan, ja mitä sinä toivot, kuin että se jo palaisi? Polta minutkin alttarillasi! Ristiinnaulitse minut! Anna minun kärsiä, lähetä minut sinne, missä työ on vaikein ja uhri raskain! Menen riemulla sinun tähtesi!" — Siihen aikaan kuulin kertomuksen nuoresta tytöstä, joka oli ennen kodissamme palvellut. Hän oli lähtenyt Ameriikkaan, joutunut viettelijän uhriksi, langennut syntiin ja kuollut — eikä kukaan tietänyt, minne ja miten hän oli edes haudattukaan. Hänen vanha äitinsä sanoi minulle Helsingissä, katkerasti itkien: "Eikö nyt ole ketään pappia, joka hakisi lapsi paran ja toimittaisi siunattuun multaan?" — Ei tosiaankaan ole paljon pyydetty, minä ajattelin. Itse olisin kysynyt ja vaatinut: Eikö ole pappia, joka ottaisi lapsen jo ajoissa suojaansa ja varjelisi susien kynsistä? Ja eikö ole pappia, joka etsisi eksyneitä? — Se oli ensimmäinen tulikipinä minulle. Pian seurasi toisia. Tulisi pitkäksi kertoa niistä nyt. Minä vaan tunsin, että kohtaloni oli ratkaistu. Herrani ääni julisti: "Olen rukouksesi kuullut. Sinä saat juoda sen kalkin, jota anoit, ja sillä kasteella, jota halasit, minä sallin sinun tulla kastetuksi. Sinä olet se paimen, jonka olen valinnut lampailleni kaukana suurten merten äärissä. Mene, minä lähetän sinut!" —

Helmi oli kuunnellut henkeänsä pidättäen, keskeyttämättä ainoallakaan sanalla. Nyt hän välittömästi huudahti huolestuneena: — Mutta eno — miksi sinä sellaista rukoilit?

— Etkö ymmärrä? Rakkaus tahtoisi tarjota suurimman mahdollisen vastalahjan sille jolta kaiken on omaksi saanut…

— Eikö se ole suurin vastalahja, että mitään pyytämättä annamme hänen ratkaista kaikki?

Kotka istui vaiti, miettiväisenä. Sitte hän kysyi: — Etkö sinä koskaan pyydä mitään? Eikö lapsikin tee ehdotuksia isällensä? Hän ratkaisee silloinkin, sillä valta ei ole meidän käsissämme.

Helmin korvissa kaikui joku lause siitä, että Jumala antoi heidän vaeltaa mielensä jälkeen, koska he olivat häntä kiusanneet. Laulettiinhan virressäkin:

    "Mä kyll' en saa, en tahdokaan
    armolles määrää panna…"

Hän tunsi itsensä kumminkin epävarmaksi ja kokemattomaksi, eikä uskaltanut enää mitään sanoa.

— Jumala tietää, ettei se ollut helppoa, — jatkoi Kotka. — Mikä ensi innostuksessa nosti minut yli kaiken maallisen, se tuntui yhtäkkiä kuormalta, jota oli mahdoton kantaa. Se tapahtui eräänä päivänä, kun odottamatta vahingossa näin Liljan polvistuneena rukoukseen. Hän — kukkanen, lintunen, sulotar ja maailman lapsi!

Oliko hänkin tietämättäni ollut mukana? Oliko meitä ollut kaksi sokeata
Jeesuksen huoneessa samalla kertaa?

Minä kysyin häneltä, ja hän sanoi, että minä hänet olin johdattanut Jeesuksen luo. Kuinka? Milloin? Se oli ihme, jota minun oli vaikea käsittää, vaikka kuulin sen hänen omilta huuliltansa. Mutta siitä hetkestä asti me ilman sanoja ja ilman lupauksia tietoisesti kuuluimme yhteen. Kahden me istuimme Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän sanoi, että minä häntä opetin, mutta minä tiedän, että Jeesus opetti meitä molempia. Hän oli varmaan minua pitemmällä… Hänen kasvonsa hohtivat taivaallista valoa, hän säteili hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Jos sinä, Helmi, olisit ollut vanhempi, kun äitisi kuoli, muistaisit hänen olentonsa taivaallisen sulouden. En ole ketään nähnyt niin Kaarinan kaltaista kuin hän oli siihen aikaan. Anna anteeksi, Helmi, äitisi muiston tähden, jos rohkenen sanoa, että hän oli vieläkin suloisempi!

Silloin minulle selveni, että hänestä täytyi tulla omani, koska häntä rakastin, rakastin niin pohjattomasti, niin tulisesti, kuin nuorukainen koskaan voi neitosta rakastaa…

Niin, Helmi tiesi, kuinka voi rakastaa!

— Hän ja elämäni kutsumus, — jatkoi eno, — siinä se oli, koetuksen kivi ja ratkaisun tienhaara. Luulin järkeni menevän, kun se astui eteeni. Kuinka minä hänet veisin Ameriikkaan? Minä vaeltaisin ympäri siirtolaisia etsimässä, eläisin köyhänä, kulkisin kurjuuden paikat, pelastaisin, palvelisin, antaisin vaikka henkeni. Mutta hän? Hento, ylellisesti kasvatettu, hemmoteltu ja hellitelty tyttö! Hän ei koskaan suostuisi minua sinne seuraamaan!

— Rakkaus seuraa vaikka minne! — huudahti Helmi kiihkeästi. Kotkan katse kohtasi Helmiä. Tyttö painoi päänsä alas. Kyllä eno oli ymmärtänyt.

— Oikein sanoit, rakkaus luulee voivansa seurata vaikka minne, — hän vastasi kuin unelmissaan. — Tuli hetki, jona en enää voinut hillitä hehkuvaa, kuohuvaa, taistelevaa sydäntäni. Sanoin hänelle kaikki, tunnustin rakkauteni, panin valinnan hänen eteensä ja odotin tuomiotani. Odotin ja pelkäsin, ja kuitenkin aavistin, että ehkä ei uhria vaadittaisikaan, ehkä minun kukkaseni olisi enemmän kun rohkenin toivoa: uljas, ehjä lemmessään, altis hänkin kanssani kärsimään ja taistelemaan…

— Hän oli! — Helmi tiesi sen varmaan, ei toisin voinut ollakaan.

— Niin, hän oli — oi Helmi — en voi sinulle kertoa siitä hetkestä, se oli sellainen, että vieläkin tunnen muistosta huumaantuvani. En sitä antaisi pois sen tuskankaan hinnalla, joka pian vuorenpainoisena oli sydämeni musertava… Runoilija sanoo, että suloisempaa on lempiä ja kadottaa, kuin ainiaaksi jäädä lemmen onnesta osattomaksi…

Kotka vaikeni. Helmikin oli vaiti. Tyttö ei rohjennut häiritä muiston kellojen pyhää sointia, eikä kyennyt sanoilla jatkamaan hän, jolle ne soittivat elämän heleimpiä ja tummimpia säveleitä, ijäti unohtumattomia.

Ilta oli pimennyt, meren kohina vaimennut vaimenemistaan. Kuu kulki esille pilven takaa, luoden välkkyvän, hopeisen juovan hiljaa värähtelevälle veden pinnalle. Haaveelliset, salaperäiset varjot laskeutuivat kivistä, risteistä ja puiden ojennetuista oksista. Kalmisto valmistui yöhön uinumaan.

— Eno… ja sitte? — kuiskasi Helmi vihdoin.

— Oli toukokuun ilta, — jatkoi Kotka, yhä katseessa unelmien etäisyys, — sellainen kuin tämä nyt, yhtä kuutamoinen ja ihana, vain viileämpi ja myöhäisempi. Me istuimme Kaivopuiston kallioilla. Emme muistaneet aikaa; silmänräpäys ja elämä sulivat meille yhteen. Vihdoin huomasin Liljan värisevän. "Ei, ei minun ole kylmä", hän vaan vakuutti. Hän ei tahtonut lähteä, hän piteli kiinni hetkistä, ikäänkuin olisi aavistanut niiden lyhyyden. Vielä kotipihalla me kauvan seisoimme tuomien alla. Helmi, olen nähnyt ne tuomet vielä nytkin kukassansa. Pelkäsin, että talon uusi omistaja olisi hakkauttanut ne pois, hävittänyt keltaisen talonkin ja rakennuttanut kivimuurin sen sijalle, mutta Jumalan kiitos, hän ei ole sitä tehnyt…

Kotka hengähti syvään.

— Toisena päivänä Lilja makasi kuumeessa. Lääkäri sanoi, että kohtaus oli pian ohimenevää laatua, nähtävästi pienestä kylmettymisestä aiheutunut. Huolestuttavampi oli Liljan yleinen heikkous. "Hän ei saa tehdä paljon työtä, ei millään tavalla rasittua eikä vaivata itseänsä. Jos hän olisi köyhän lapsi, en uskaltaisi ennustaa hänelle pitkää elämää. Hyvät olot ovat hänen pelastuksensa. Lääkkeet eivät paljon auta. Parasta ravintoa, täyttä lepoa, säästämistä ja vaalimista!"

Ymmärrätkö, Helmi, mikä kuolintuomio se oli minulle?

Taistelu alkoi uudestaan, entistä kauheampana. Minä en ollut köyhä, perintöni oli kylläkin suuri, mutta minä olin luvannut itseni ja rahani Herralle. Saisinko antaa Liljalle sen, mikä oli Herran?

— Tietysti! — tahtoi Helmi huudahtaa. — Niinhän fariseuksetkin arvelivat, että isä ja äiti voivat nähdä nälkää, koska heidän lahjansa oli "korban", uhrattu… Etkö muista, eno, mitä Jeesus siitä sanoi?

Se oli Helmin mielessä ja kielellä, mutta hän ei saanut sanoja huuliltansa. Eno oli niin ylevän kaukaisen ja niin murheellisen näköinen, että hänen täytyi vaieta.

— Sinä tiedät taisteluni tuloksen. Minä näin sen kauhistavan selvästi: ken on niin heikko, että kylmettyy toukokuun iltailman henkäyksestä, hänelle ei voi rahallakaan elämätä ostaa se, joka aikoo Ameriikkaan siirtolaisten kulkupapiksi. Siis: joko Lilja, kotimaa, onni, lempi ja rikkaus — tai tuska ja yksinäisyys hänen jäljissään, jolla ei ollut, kuhun päänsä kallistaisi…

— Eno — kuinka sinä voit! Kuinka sinä voit!

Helmistä tuntui, että uhri oli yli-inhimillinen, mahdoton. Oliko se siis oikeakaan?

— Ihminen voi paljon, kun on toinen voimanantaja. Luulen myöskin, että uhrimieli on hehkuvin ja välittömin heti suuren ratkaisun jälkeen, kun elävä Jeesus koko ihanuudessaan on ilmestynyt meille, kun ensi rakkauden tuli palaa… En tiedä kumminkaan, mitä olisin voinut, jos olisin saanut hänen silmänsä nähdä. Mutta hän makasi sairaana, eivätkä hänen omaisensa tietäneet, mitä välillämme oli tapahtunut. Jumala sen niin johdatti…

Minä muistan sen yön, unettoman yön, jona kamppailin kuin kuoleman tuskassa. Helmi, sellainen on Getseemane! Ei minulta kalkkia otettu pois, mutta enkeli vahvisti minuakin…

Lähdin ilmoittamatta mitään, suin päin sinun kotiisi, Helmi. Ensimmäiseltä pysähdysasemalta kirjoitin Liljan isälle, kerroin kaikki, tunnustin kaikki, pyysin ainoastaan, että hänelle ei lähtöäni ilmoitettaisi, ennenkuin hän oli vahvempi, — ei ennenkuin minäkin uskalsin kirjoittaa ja avata hänelle koko sydämeni epätoivoisine taisteluineen. Silloin hän oli ymmärtävä rakkauteni, etten itseäni ajatellut, vaan hänen tähtensä sen tein — hänen ja Mestarin tähden…

Silloin, Helmi, minä ne kirjeet toin sinulle, heitin helmaasi, tietämättä muuta, kuin että nyt jäi kaikki taakseni, nyt en voinut jatkaa niin kuin siihen asti. Yksinäisinä hetkinä olin ne kirjoittanut, en oikeastaan sinua varten, vaan omalle itselleni. Minulla ei ollut uskottua ketään, sinut siksi valitsin haaveissani. Olen jo pyytänyt anteeksi sitä pahaa, minkä niiden kautta tein. Epätoivoiselle voinet anteeksi antaa…

Omatuntoni minua myöskin syytti tylyydestäni isääsi vastaan. Anteeksipyytämättömät synnit eivät anna rauhaa; olin tuntenut niiden tutkaimen, olin tuntenut ja taas väistänyt. Joka menee Herransa kanssa ristiinnaulittavaksi, hän ei voi mennä sovittamattomin sydämin. Jo tuloni isäsi kotiin oli sovitus. Syvemmällekin minä nöyrryin, sanoihin ja tunnustukseen. Vaan se tapahtui vasta, kun isäsi ensin oli puristanut kättäni, heltyneenä, hänkin pyytäen anteeksi minulta…

— Onko se totta? — puhkesi Helmin huulilta. — Eno, isä pyysi anteeksi sinulta?

— Niin, Helmi, nyt sen kuulet. Emmekö ole häntä väärin tuominneet? Jumala olkoon meille armollinen! Sovitettuina me kumminkin erosimme, se on lohdutukseni.

— Eno, minua värisyttää…

— Tule, Helmi, lähdetään. Minä unohdan ajan taas uudestaan, kuten sinä iltana Kaivopuiston kallioilla… Nyt on hyvin lämmin, et ole voinut kylmettyä.

— En, en.

— Minun tulee pitää sinusta huolta. Helmi, ei rakkauteni sinuun kuitenkaan ole ollut mikään haave, vaan täysi todellisuus, Kaarinan muiston ja viimeisen pyynnön vahvistama. Minulla oli sydän, joka janosi rakkautta — oi Helmi, kuinka se oli janonnut pitkinä vuosina! Liljalle olisin lahjoittanut sen kaikki pyhät kätköt ja ennen pakosta pidätetyt tunteet… mutta minä en saanut häntä täysin ja rajattomasti rakastaa kuin yhden ainoan illan elämässäni! Niinä päivinä, jotka kodissasi silloin vietin, minä annoin sulkujen laueta, ja se sanomaton, jota sydämessäni kätkin, se tulvi tuskansuloisena sinun ylitsesi…

— Niin, eno, minä muistan ne ihmeelliset päivät!

— Helmi, lähtekäämme nyt. Minä huomaan takertuvani, en osaa kertoa järjestyksessä enää mitään. Sanokaamme jäähyväiset. — Sitte äänellä, joka oli hellä ja pehmoinen, haihtuva kuin kuiskaus: — Lilja!…

Oli pimeämpi jälleen. Kuu oli kulkenut pilven taa. Helmi ei tietänyt, mitä eno puhui itsekseen. Ehkä hän rukoili.

Kun he vierekkäin, hitaasti kävelivät takaisin tummaa käytävää pitkin, silloin Kotka vasta alkoi taas puhua Helmille.

— Minun täytyy lopettaa, mitä olen alottanut. Vielä on muutama lause lisättävää.

— Sinä lähdit Ameriikkaan.

— Niin, suoraa päätä, omilla rahoillani, ilman tuen ja paikan tietoa, osaamatta englanninkieltä… Sinä voit sanoitta arvata, mitä sain kestää. Ensimmäinen vuosi teki minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Sitte sain viran, olin jo oloihinkin tutustunut, Jumala auttoi helpommalle…

— Ja Lilja? — Kysymys oli arka ja pelokas.

— Ennen lähtöäni kirjoitin. Vastauksen ja valokuvan sain Ameriikassa. Se oli kuin enkelin kirje… Silloin hän jo olikin Jumalan enkelien luona, ijankaikkisessa ihanuudessa…

He astuivat ääneti eteenpäin, syvässä mielenliikutuksessa kumpikin. Lapinlahdenkadun päässä he istuutuivat raitiovaunuun. Ei sanaakaan vaihdettu, kunnes he oman ovensa takana seisoivat.

Silloin Helmi kysyi:

— Eno, oliko Lilja Aimon ja Hertan sisar?

— Oli, — vastasi Kotka.

— — —

Helmi tiesi, että hänen täytyi aamulla varhain olla kovassa työssä sairashuoneella. Kotka tiesi, että häntä odotti tuskallinen oikeudenistunto, jota varten hän kyllä olisi voimansa tarvinnut. Siitä huolimatta he kumpikin valvoivat. Uni pakeni ajatuksia, jotka aaltoina ajelivat, ja muistoja, jotka hiljaa utusiivin olivat nousseet kummun alta.

Ei kertaakaan Helmi ollut soittokonettansa avannut sen jälkeen kuin hän sairaanhoitajaksi antautui. Tänä yönä hänet yhtäkkiä valtasi ikävöiminen, niin voittamaton ja ylivoimainen, että hän ei kyennyt vastustamaan.

Hopeankirkkaita säveliä helisi hänen ympärillänsä, niinkuin aaltojen leikkiä auringon kimmellyksessä, ja syvien, tummien vetten vyöryt toisaalla kohisivat, kasvaen, paisuen, tulvien ylitse, yhdistyen valoisiin sointuihin, valmistuen kuin suureen, ihmeelliseen symfoniaan…

Hän nousi vuoteellensa istumaan. Sydän sykki kovasti, otsaa kuumotti ja suonet tykkivät ohimoilla.

Häntä veti voima, niinkuin kosken kinahmi. Yöpuvussaan hän hyppäsi vuoteeltansa, hiipi eteisen ja salin läpi ja tuli ruokasaliin, jossa flyygeli seisoi yhä vielä lukittuna. Taas hän palasi takaisin, nouti avaimen, nosti kannen, painoi paljaan jalkansa metallipolkuselle. Sormi hiipaisi kosketinta. Helähdys… niin aavemaisena nukkuvassa talossa. Säikähtyen Helmi hypähti istuimelta, unohti kannen auki ja juoksi pois vuoteeseensa, niinkuin pahantekijä, rikoksesta tavattu.

Hän värisi, jotta hampaat kalisivat. Tuska ja ahdistus piiritti häntä.
Hän luuli nääntyvänsä epätoivoon.

— Minä en jaksa! Minä en jaksa! Se soi minun sisässäni, se särkee minut. Minä tulen mielettömäksi, ellen saa sitä laskea tulvehtimaan!

Miksi siis en soita? Vain yhden kohdan minä soittaisin: sen, missä he seisoivat tuomien alla, valkokukkien tuoksussa… Ei, minä soittaisin enon Getseemane-yöstä, ne tummat, tummat ja kuohuvat sävelet… Ei, mieluummin sen, että Lilja jäi yksin itkemään ja ikävöimään…

En minä voi mitään soittaa, muuten minä soitan kaikki. En voi soittaa tuntia, en minuuttiakaan, sillä muuten en lakkaa, ennenkuin he taintuneena kantavat minut pianon äärestä. Enkä sitte enää koskaan jaksa avata sairashuoneen ovia! —

— — —

Helmin taistellessa Riitta täti haki ruokasalista rottaa. Mikä muuten olisi pimeässä säikähyttänyt hänet hereille?

Paavali Kotka ei sitä vienoista helähdystä kuullut. Hänen oman sydämensä sävelet helähtelivät voimakkaammin.

— — —

Helmi ei sairastunut, vaikka hän itse oli luullut. Hän vaan meni aamulla työhönsä vielä tavallistakin kalpeampana ja hiljaisempana.

Kotkan olennossa sitävastoin ei voinut huomata mitään jälkiä illan ja yön liikutuksesta. Tyynenä, vakavaryhtisenä hän astui oikeussaliin, kumarsi herroille, tervehti katellen syytettyä ja hänen itkusilmäistä vaimoansa sekä asettui paikalleen. Luettiin edellisen istunnon pöytäkirja, josta huomattiin rikos täysin todistetuksi, sekä lääkärin lausunto, jossa monilla tieteellisillä sanoilla selitettiin, että pastori Paavali Kotka oli pahoinpitelystä saanut vaikean vamman ja kauvan maannut sairaana — minkä kaiken johdosta yleinen syyttäjä julisti loppuvaatimuksensa syytetyn rankaisemiseksi.

Se kuului välinpitämättömästi ja virallisesti: Maksakoon Rikoslain 43 luvun 6 §:n 1 kohdan mukaan sakkoa juopumuksesta 30 markkaa, sekä pahoinpitelystä saman lain 21 luvun 11 §:n 1 kohdan mukaan pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta, eli rangaistukset lain mukaan yhdistämällä pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta 3 päivää…

Kipurahavaatimuksen sijasta Kotka lausui: — Kalle Rahkanen, minä en sinulta mitään pyydä. Jumala sinua siunatkoon ja armahtakoon!

Kun tuomio julistettiin, puhkesi Elli äänekkääseen itkuun. Rahkanen painoi päänsä syvälle alas, ilmoittaen tyytyvänsä päätökseen. Kotka saattoi häntä vankivaunuille, ystävällisenä kuin omainen, ja murheellista Elliä hän lähti hellällä osanotolla viemään hänen yksinäiseen kotiinsa.

Kansa katseli ja kohotti Kotkan marttyyriksi ja pyhimykseksi. —
Katsokaa, katsokaa! Pastori on kuin itse Jumalan enkeli!

Hän tunsi itsekin voimaa, varmuutta ja tyydytystä. Viimeisetkin jätteet illan herkkämielisyydestä ja yön kaihoista olivat kadonneet.

X.

Aimo.

Kauniin Lehtolan peilikirkkaat ikkunat katselivat Syväjärven sinisiin laineisiin. Avoimelta kuistilta voi melkein pudottaa kiven veteen jyrkän kallion seinämitse. Yltympäri koivut nuokkuivat ja humisivat. Kaikki oli koskematonta luontoa, paitsi lähinnä huvilaa muutamat käytävät ja krokettikenttä, vihreä kylvönurmi, kukkapenkeret sekä rehtorinrouvan runsas kyökkikasvitarha.

Täysinpalvellut rehtori Löf, jonka lapset olivat suomalaisia Lehtisiä, istui jo varhaisesta aamusta kiikkutuolissansa järvikuistilla. Ensin hän vaan istui järveä katsellen, puhalteli savuja sikaristansa ja hyräili välillä vanhoja ylioppilaslauluja. Sitte tulivat edellisen päivän sanomalehti, kahvitarjotin ja rehtorinrouva sukankutimineen. Vanhukset istuivat vastapäätä toisiansa. Rouva kaatoi kahvia, hienot kasvot kääntyneinä järveltä pois, miehensä puoleen, ja huolehti, oliko "isä" ottanut tarpeeksi sokeria ja saanut hiukan tummaksi paistuneen piparkakun, joka hänestä oli maukkain. Rehtori nyökäytti tyytyväisenä päätänsä. — Kyllä, kyllä hän oli saanut. — Entä oliko kaulahuivi paikallaan, niskanapin varassa? — "Äiti" oli hyörinyt kasvitarhassaan, kun "isä" vielä pukeutui. — Oli se hyvin, Hertta kiinnitti sen — mutta kas, "äidin" pitsimyssy on luiskahtanut vähän vinoon. — Noin, nyt se on korjattu. Juodaan nyt kahvia ja katsotaan sitte mitä maailmalle kuuluu. —

Vajassa Arvi Toivio hakkasi puita, jotta kalske kajahteli, ja laiturilla Hertta huuhteli valkoista puseroa.

— Reippaita lapsia, — sanoi rehtori mielihyvillänsä, laskien sanomalehden syrjään. — Katsos, äiti, Herttaa!

— Yhtä punaisina posket kuin ennenkin. En luule, että hän on rasittunut. Arvi on hyvä hänelle.

— On, hyvä poika. Eikö nyt mistään löytyisi hyvää tyttöä tuolle meidän Aimollemme? Huomaatko, äiti, hän on vähän ohutnenäiseksi käynyt. Ja otsa rypyssä niinkuin minkäkin filosoofin!

Aimo tuli metsän puolelta, keveässä urheilupuvussa, heilutellen
muutamia pitkiä heiniä kädessänsä. Vajan ohi kulkiessaan hän heitti ne
Arvin puukasalle. — Löysinpä jotain samoillessani, — sanoi hän. —
Onko sinulla tuota?

— Calamagrostis, harvinainen laji! — Arvi löi kirveen tukkiin ja pudisteli paidanhihojansa lastuista. — Kiitos, veli hopea!

Samassa hän jo pitkine jalkoineen harppasi "Melaansa" hakemaan.

Aimo kulki eteenpäin venerantaan, juuri kuistin sivulle, missä kallio katkesi, antaen tilaa valkealle, aaltojen uurtelemalle hiekalle. Hän vihelteli ajatuksissaan, tähyili tiukasti epämääräiseen etäisyyteen ja alkoi sitte liikutella venettä teloilta.

Silloin hän kuuli isänsä kutsuvan kuistilta.

— Mitä, isä?

Hän huomasi samassa, ettei ollut vielä hyvää huomentakaan toivottanut. Vanhukset nukkuivat, kun hän metsään lähti. Ripeästi hän vetäisi veneen takaisin, juoksi portaita ylös ja tervehti vanhempiansa huomaavaisella hellyydellä.

— Aioitko ongelle? — kysyi isä.

— Ei kala juuri näin myöhään syö.

— Minä luulen, että olet laihtunut, — sanoi äiti, tarkastellen tutkivasti poikansa kasvoja. — Kuule Aimo, kuinka sinun laitasi oikein on? Ethän vaan ole kipeä?

Siitä asti kuin Lilja nuorena maan multaan peitettiin, ei äitiä jättänyt huoli lasten terveydestä.

— En, en, — Aimo hymyili. — Tervehän minä olen ja koetan muitakin parantaa. Lääkärin ei ole lupa sairastella. — Äiti, saanko laittaa pari voileipää? Lähden aamupäivällä kirkonkylään vastaanottotunnilleni.

— Kyllä minä ne laitan. Hyvä että sinulla edes on ruokahalua. Katso nyt, isä, hänellä on ihan mustat juovat silmien alla.

— Niin, niin, Aimo poika, pidä vaari vaan, että pysyt reippaana! — Isä löi sorjaa poikaansa olalle. — En minäkään ole tyytyväinen sinun muotoosi enkä oikein mielialaasikaan. Onko sinulla sydänsuruja, sanoppas?

Kysymys oli leikillisen tutkiva, mutta Aimon se sai totiseksi.

— Minun kai olisi pitänyt puhua jo varhemmin. Ei ole helppo tulla kertomaan edes isälle ja äidille, että on rakastunut… Nythän minä sen sanoin.

Isän silmät selkenivät. — No, onko se surun asia? Istu nyt oikein tuohon tuoliin ja kerro juurta jaksain. Tietysti tyttökin sinua rakastaa, vai kuinka?

— Luulen…

— Kuka hän on? — kysyi äiti levottomana. Ken ei hämmästyisi niin suuresta uutisesta, ja kuka äiti ei sydämen vapistuksella kuulostaisi kultapoikansa valitun nimeä?

— Äiti, hän josta pidit niin paljon, minun viimekesäinen morsiustyttöni!

Vanhan rouvan hienot piirteet kirkastuivat huomattavasti. Kyllä, kyllä hän oli pitänyt siitä tytöstä, tullut heti hänen tädikseenkin, koska hän oli Hertan rakas ystävä. Vai niin, vai niin, hänestä siis oli tuleva tytär taloon. — Jumala siunatkoon sinua, Aimo poikani, ota hänet vaan ja ole onnellinen!… Niin, minä ymmärrän, sinä olet epäröinyt meidän tähtemme, koska hän on Paavo Kotkan sisarentytär. Ihmeellinenhän se johdatus on… mutta kun tyttö on hyvä, niin emme me sentähden sinun onneasi estä — eikö niin? — vai mitä sinä sanot, isä?

— Paavon minä kyllä läksyttäisin, jos hän astuisi eteeni, — isän lempeät kasvot rypistyivät kaikkein ankarampaan rehtorinilmeeseensä, — mutta sisarentytär… Suoraan sanoen, Aimo, olisit sinä voinut toisesta suvusta vaimosi hakea, mutta kun hän nyt kerran on jo haettuna, niin mitä siitä sitte enempää on puhumista. No, pää pystyyn vaan! Tässä saat isän käden ja siunauksen!

Aimo oli liikutettu ja kiitollinen. Hän vakuutti, että isä ja äiti eivät voisi saada suloisempaa, lahjakkaampaa, armaampaa tytärtä. — Teitä hän rakastaisi, olisi meidän kotimme kukkanen, soittaisi niin ihanasti, että unohtaisimme päivän työt ja illan unen —

— No, no, kyllä jo vähempikin riittää. — Rehtoria nauratti. Sellaisia hupsuja nuo nuoret rakastuneet. Aimokin!

— Et ole vielä puhunut hänelle? — kysyi äiti.

— En selvään… Mutta hänen pitäisi tietää, mitä minä ajattelen.

— Sinun pitää kai sitte myöskin tietää, mitä hän ajattelee, — hymyili isä.

— Niin — niin luulenkin tietäväni… pohjimmalta…

— Mitä sitte muuta kuin menet ja sanot suoraan ja kuulet itsekin selvin sanoin, että hän tulee vaimoksesi. Sittehän kaikki on hyvin. Missä hän nyt on?

— Helsingissä, sairaanhoitajattarena…

— Sairaanhoitajattarena! — huudahti äiti. — Se hento, hieno tyttö?
Eikö hän käynyt musiikkiopistoa?

— Kävi, mutta erosi huhtikuussa. Muistatte kai sanomalehdistä, että juopunut mies heitti Paavo Kotkaa kivellä päähän. Helmi ensin hoiti häntä ja senjälkeen päätti ruveta sairaanhoitajattareksi kokonaan.

Aimon ääni oli mahdollisimman levollinen, ikäänkuin kaikki olisi ollut aivan luonnollista hänen mielestänsä.

— Kuule, — sanoi isä, luoden häneen terävän katseen, — minkälainen se tyttö oikeastaan on? Ei suinkaan hänkin vaan liene jumalinen haaveilija, niinkuin enonsa?

Aimon silmät leimahtivat.

— Uskovainen tyttö hän on, juuri sellainen, jota minä halajan!

Äiti ei sanonut mitään, hän kumartui poikansa puoleen ja suuteli häntä. Aimo tunsi äkkiä silmäinsä kostuvan, hillitsi itsensä, nousi ja kääntyi nopeasti sisälle, samalla kuin Hertta laulellen hyppeli rannalta ylös kuistin portaita.

— — —

Aimo oli paluumatkalla kirkonkylästä. Hän souti yksin. Vene keinui hiljakseen päivänpaisteisilla laineilla. Kultakipinät säkenöivät silmiin, kun katsoi veden kalvoon, ja yllä taivas avartui heleän sinisenä ja hohtavana.

Aimo veti airot sisään ja antoi veneen kiikutella. Mikä lämmön ja valon kyllyys, mikä uhkuva runsaus kesäistä ihanuutta!

Eikö siitä olisi riittänyt murunen hänellekin, joka oli jäänyt kuumaan kaupunkiin raskaan kuorman kantajaksi? Helmi pieni, eikö hän saanut tästä mitään, ei mitään? Oli kuin rikos nauttia yksinänsä.

Aimo itse oli viettänyt pari kesää Helsingin sairaaloissa. Ainahan siellä tarvittiin sekä lääkäreitä että hoitajattaria. Tietysti ei toisin voinut ollakaan. Tänäkin kesänä Aimo nurkumatta olisi jäänyt, jos ei olisi tarjoutunut tämä sopiva viransijaisuus. Lääkärit ovat kärsivän ihmiskunnan palvelijoita, hoitajat samoin, eivätkä he saa itseänsä ajatella. Sehän on selvä ja luonnollinen asia.

Mutta Helmi, Helmi — hän ei ollut sairassaleja varten! Sen Aimo kyllä jo kohta oli tietänyt. Ja nyt tulevat Arvi ja Hertta ja kertovat, että hän siellä kärsii ja kuihtuu, ei soita enää, ei hymyile enää, nääntyy kuten kukkanen päivän puutteessa.

Siitä ajatuksesta voi joutua ihan suunniltansa.

Ihmiskunnan hyväksi Helmikin on luotu, iloksi ja ihastukseksi kuten lintunen, joka tuolla saaren puussa visertää. Minä soudan ohi — sydämeni sykähtää, minä puhkean laulamaan, jos ilo rinnassani kajahtaa vastaan. Jos olen murheellinen niinkuin nyt, silloin sinun laulusi, pikku lintu, lohduttaa ja lientää huoleni painoa, ja taas minä jaksan ponnistella eteenpäin.

Mitä olisi metsä ilman lintuja, mitä kodit ilman säveliä, mitä kärsivä, taisteleva ihmiskunta ilman pienoista Kaste Helmeä ja hänen siskojansa, niitä jotka heijastavat kaikkia taivaan värejä kuultavassa, kirkkaassa sielussaan ja lahjallansa virvoittavat huokaavan, janoavan, kuivuuteen turtuvan maanpiirin?

Ei murusia hänelle, vaan koko tämä kauneus, rikkaana, runsaana, ylivuotavaisena! Helmi, minä haen sinut pois, suljen syliini, tuon tänne ja sirotan ylitsesi kesän kaikki kukkaset ja päivän kullan! —

Aimo tarttui airoihin, vetäisi muutaman kerran reippaasti, ikäänkuin soutaaksensa samaa vauhtia Helsinkiin asti, mutta pysähtyi taas äkkiä jääden miettimään. Silmien väliin ilmestyi syvä, huolekas ryppy.

Ellei hän tahtoisi tulla? Jos Kotka olisikin jo ratkaisevasti voittanut? Silloin hän jo tavallaan voitti, kun Helmi pyynnöistä ja varoituksista huolimatta meni sairaanhoitajakurssiin; mutta Aimo ei vielä siitä huolehtinut, sillä usein näennäinen voitto koituu sitä varmemmaksi tappioksi. Entä jos tappiota ei tullutkaan? Kotka iskee kyntensä kiinni, ei päästä saalistansa, nujertaa sen eikä tyydy ennenkuin on hengen vienyt…

Taas Aimo tarttui airoihin, alkaen raivon voimalla soutaa.

— Minä matkustan Helsinkiin, matkustan huomispäivänä!

Vene törmäsi laituriin ja Aimo lähti astelemaan käytävää pitkin. Koivun alla pöydän ääressä hän näki äitinsä, joka lajitteli siemenjäännöksiä.

— Aimo!

— Tässä olen.

— Minun mielestäni meillä olisi paljo puhumista. Sydämeni on niin täynnä… sinä siunattu poikani, olen niin iloinen ja onnellinen…

— Äiti kulta!

— On ollut niinkuin taakkana omallatunnollani se Paavo Kotkan asia. Hän oli niin yksinäinen ja orpo raukka, eihän hänellä ollut mitään turvaa maailmassa. Aivan hän oli kuin oma poikani. Me sitte hänet kokonaan hylkäsimme Liljan tähden, emme enää edes kirjoittaneet hänelle, emme olisi tietäneet, vaikka hän olisi menehtynyt matkallensa. Kun kuulimme, että hän oli kotiin tullut, silloin minun oikein veti sydäntäni Helsinkiin. En sitte kuitenkaan saanut lähdetyksi — tuntui niin kummalliselta…

— Oi sinua, rakas hyvä äiti…

— Sinä ja Hertta tunnette hänet, olette nähneet, millainen hän nyt on. Tottahan olette käyttäytyneet hyvin häntä kohtaan? Tai mitä minä semmoista kysynkään, nyt kun tiedän että —

— Äiti, älä huolehdi. Me muistamme kyllä kenen lapsia olemme; ei
Paavolla pitäisi olla valittamista.

Äiti katsoi poikaansa vähän oudoksuen. Ääni kalskahti kovalta, aivan kuin jään helske sulamattomasta sydämestä. Ihmeellistä. Aimo oli kumminkin hyvin nuori, kun Liljan kohtalo ratkaistiin.

— Minä ajattelin, että hän sovittaisi välin ja ehjentäisi entisyyden — sinun morsiamesi, pieni suloinen Helmi…

Silloin se puhkesi Aimon sisimmästä:

— Mutta ei hän vielä olekaan morsiameni! En tiedä, tuleeko hän omakseni milloinkaan! Juuri Paavo Kotka on syynä siihen. Ellei hän olisi tullut sotkemaan, olisi Helmi nyt täällä ja kaikki hyvin!

— Kerro, Aimo, — sanoi äiti. Hänen äänensä vavahti, mutta se oli vastustamattoman hellä ja kutsuva.

Kuinka onkaan suloista sen, jolle vielä äidin sydän sykkii! Se syke voi avata lapsen sydämen, vahvimmallakin sinetillä suljetun. Aimo oli maailmalla oppinut itseänsä hillitsemään ja salaisuudessa taistelemaan taistelunsa. Nyt tuntui aivan kuin päivä olisi paistanut yli kaiken jäisen ja kätketyn ja lämmin tulva huuhtonut pois talven kirren. Sitä myöten kuin hän kertoi, suli katkeruus, ja toivo orasti kevätvihantana jälleen.

— Mitä sinä nyt neuvot, äiti?

— En ole heti selvillä. Sallitko minun keskustella isän kanssa?

— Isän? Etkö mieluummin puhuisi Hertalle, hän jo melkein tietääkin kaikki, ja Arvi myös…

— Isänkö yksin sulkisit ulkopuolelle?

— Niinkuin tahdot, äiti…

Se oli Aimon viimeinen vaikea voitto.

Mutta sitte tuntuikin, niinkuin vapautetun purosen, joka pääsee hyppimään yli kivien ja kantojen, meri kirkkaana edessään.

Mistä tulikaan tämä sydämen kevennys?

— — —

Aimo lähtee Helsinkiin ja pyytää Helmiä omaksensa. Se oli perheneuvottelun päätös.

Hän lähtee aamujunalla, viipyy perillä sen päivän ja yöjunalla palaa takaisin. Yhden vuorokauden poissaolosta ei kukaan voine moittia. Onhan naapuripitäjässä lääkäri.

— Mutta ellei Helmi tahdo?

— Poika parka, ole sitte mies ja kanna kohtalosi!

— Ei, sillä minä tiedän, että hän kuitenkin rakastaa minua!

— Kun tiedät, niin ole viisas valloittaja! Hätä keinon keksii, sanotaan. Tottahan rakkaus on yhtä kekseliäs.

Äiti oli istunut aivan vaiti. Hänellä oli oma ajatuksensa.

— Vieläkö sinä, Aimo, osaat rukoilla? — kysyi hän hiljaa, kun he yhdessä jäivät huoneeseen, toisten mentyä pois.

Aimo säpsähti. Äiti näytti syvästi murheelliselta.

— Osaan, — vastasi Aimo silloin. — Huonosti osaan, mutta äiti — auta sinä minua!

— Jumalan kiitos, lapseni!

— — —

Kohta on lähdettävä aamujunalle. Aimo seisoo äitinsä oven takana, sykkivin sydämin.

— Äiti!

Ovi avataan.

— Voitko tehdä suurensuuren uhrauksen?

— Kaikki mitä Jumala suo, sinun tähtesi.

— Viime yönä se ajatus ei jättänyt minua. Jos Helmi tuntisi Liljan kohtalon, näkisi hän vaaransa ja olisi pelastettu!

— Jos luulet parhaaksi, niin kerro. Ei se ole mikään uhraus minulle.
Tee se vaan hienotunteisesti äläkä aseta Paavoa liian synkkään valoon.
Kuka tietää, mitä hän on kärsinyt. Aimo poikani, meidän tulee oppia
antamaan anteeksi.

Aimon pää oli painunut alas äidin puhuessa.

— En sitä tarkoittanut… minä todella pyydän jotakin kallista.
Ajattelin, että Lilja itse puhuisi parhaiten…

— Hänen runonsa ja päiväkirjansa! Nekö veisit Helmille?

— Äiti, voisitko niitä käyttää arvokkaampaan tarkoitukseen?

Vanha rouva ei hetkeen vastannut. Sitte hän hitaasti kääntyi pois, meni huoneeseensa, avasi vanhan kaapin ja otti sen sisimmästä kätköstä sinikantisen vihkosen. Hän katseli sitä, ja kyynelet sumensivat hänen silmänsä.

— Aimo! — hän kutsui. — Tule. Ota siis, mitä pyysit. Minä rukoilin illalla ja pitkin yötäkin. Ehkä sinun ajatuksesi oli Jumalan vastaus.

— Niin minäkin olen ajatellut, — sanoi Aimo hiljaa.

— Tiedän, että isällä ei ole mitään tätä vastaan. Jumala olkoon kanssasi!

Aimo syleili äitiänsä ääneti, liikutetuin mielin.

Kun hän oli astunut pari askelta poispäin, kutsui äiti hänet takaisin. Ankara sisällinen taistelu ja mielenliikutus kuvastui hänen olennostansa.

— Jos tapaat Paavo Kotkan, anna hänenkin lukea ne runot!

— Äiti!

— Niin — Jumalan ääni käskee minun sydämessäni. Meidän Liljamme toivo varmaankin toteutuisi, jos teemme sen.

— Miksi Lilja siis ei näyttänyt hänelle runojansa jo silloin?

— Heillä oli vaan yksi ainoa ilta; sekin yllätti hänet ja loppui liian lyhyeen. Eihän hän sitä ennen meillekään mitään näyttänyt, hän oli niin arka ja kaino.

— Enimmät hän kirjoittikin vasta sairasvuoteella, — sanoi Aimo miettiväisenä.

— Nyt vasta tunnen, että olen maksanut velkamme Paavolle, — sanoi vanha rouva syvään huoahtaen. — Kaikki, kaikki Jumala johtaa…

— — —

Tuntia myöhemmin juna jyrytteli lähiasemalta Helsinkiä kohden, Aimo mukana. Sinikantinen vihko oli hänen seuralaisenansa. Kuinka rauhattomia ajatukset ovat, kuinka väkeviä kaukaisetkin muistot ja oman rinnan nuoret, tulvivat tunteet!

Se minkä hän hetken hehkussa ilman levottomuutta ja taistelua olisi Helmille sanonut keväisellä kävelyllä Alppilasta kotiin, se tuntui nyt vaikealta, ikäänkuin vastukset vuorenkorkuisina olisivat kohonneet.

Tuli sellainenkin kysymys: olenko minä kelvollinen Helmille? Minä voin kyllä astua hänen eteensä ja sanoa, jos vaaditaan: elämän kirjavassa vilinässä olen pysynyt raittiina ja puhtaana, vaikka se nuorelle lääkärikokelaalle monasti on vaikeampaa kun toiselle. Olen aina ollut vanhempieni kunnon poika, hyvä veli, toveri ja ystävä, hiukan suljettu tosin, mutta sydämessäni sitä lämmintunteisempi. Mikä antaisi paremmat takeet sille, jota lemmin koko rakkauteni voimalla? Miksei hän minusta saisi puolisoa, joka hänet on tekevä onnelliseksi?

Mitä, mitä minulta puuttuu? On aivan kuin minulla ei olisikaan mitään antamista, niinkuin odottaisin kaiken häneltä, olisin tyhjistä tyhjin ja kaipaavista kaipaavaisin!

Sitäkö minä kaipaan, mitä tiedän hänen omistavan?

Minäkin uskon jotain, menen vanhempaini kanssa joskus kirkkoonkin, rukoilen sydämessäni ja mietin paljon. Mutta ei se riitä. Minun henkeni elää omalla tavallaan, mutta minä olen nähnyt, että on olemassa toinenkin elämä, salaperäinen ja selittämätön. Lilja sen ensimmäisenä näytti minulle, ja nämä rivit, joita kädessäni kannan. Se on ihmeellistä. Hän astui läpi kuoleman porttien niin nuorena, toisen uhrina, jäi ilman kaikkea elämän kauneutta ja rikkautta, joka olisi odottanut — eikä hän sortunut, vaan voitti, ei tuominnut, vaan antoi anteeksi. Niin kerrotaan hänen tehneen, joka muinoin kuoli Golgatan ristillä. Lilja luki itsensä hänen opetuslapsiinsa, ja totisesti hän niihin kuului, jos joku. Mutta se ei ollut hänelle muinaisuutta ja oppia, se oli elävää todellisuutta. Hän ojensi kätensä sille samalle Jeesukselle ja sai voimaa, aivan kuin ystävän kosketuksesta… Nyt kun nämä rivit uudestaan luen, minä ymmärrän sen paremmin kuin silloin. Äitini on sittemmin täydentänyt, mitä Liljan tarina alotti, ja nyt viimeiseksi on sen eteeni tuonut hän, jota rakastan, Helmi, minun Helmini…

Ellei vaan olisi Paavali Kotkaa! Kun häntä ajattelen, purkaantuu aina, mitä ne toiset ovat rakentaneet…

Niin, minä en ole uskovainen, mutta Helmi on. Hän sanoi uskoansa ja elämäänsä heikoksi. Heikko tai vahva — se on kuitenkin todellisuus, jonka ulkopuolella minä olen. Kuinka minä siis löydän hänen sydämensä? Kuinka hän minun sydämeni löytää?

Jumala, sinä joka olet, sinua minä huudan! Enkö minäkin voisi saada sitä uutta, salattua elämää, enkö voisi kohdata Helmin sydäntä sinussa?

— — —

Juna saapui Helsinkiin. Aimo ajoi Hartikan kivimuurille. Ei hänellä ollut juuri mitään kantamista, mutta hän ei voinut kävellä, hänen täytyi päästä nopeammin.

Hartikan ikkunat valkeine, liehuvine uutimineen näyttivät niin asutuilta ja ystävällisiltä kaiken kaupunkilaisen kesäalastomuuden rinnalla. Vieressä, yllä ja alla osittain peitetyitä, osittain liidutuita tai aivan paljaina ammottavia ikkunoita. Sellaisia Toivionkin ikkunat olivat, ja kolkko, autio koko heidän asuntonsa.

Aimo soitti puhelimella kirurgiselle sairashuoneelle, kysyen neiti
Hartikkaa. — Kyllä — odottakaa — hän tulee kohta.

— Helmi!

— Kuka —?

— Etkö tunne, minä olen Aimo. Tulin äsken kaupunkiin, lähden illalla taas. Milloin saisin sinua tavata?

— Oi miten vahinko — juuri tänään! Meillä on tavallista kiireempi, tiedäthän — kesällä on monella vakinaisella virkalomaa. Minä sain kotona nukkua koko viime yön ja juuri vasta tulin tänne takaisin. En minä tänään enää voi päästä vapaaksi…

Aimo oli kuin lamaan lyöty. Siis koko matkako turha? — Minä jään huomiseksi! — välähti hänen mielessään. — Ehkä ei kukaan sairas odota. Ja jos odottaakin, olkoot, jääkööt… Eikö lääkärin onni ja elämä mitään merkitse?

En minä kuitenkaan kelvoton ole. Koska Aimo Lehtinen ennen tahallaan on pettänyt paikkansa? Ei, ei, sitte en minä milloinkaan Helmille kelpaisi, en olisi hänen arvoisensa…

— Saanko tulla sairashuoneelle sinua tapaamaan pikimältään? Minulla olisi vähän tuomisia sinulle…

— Tule, tervetultua! — Ääni oli iloinen, oikein säkenöivä.

Aimo soitti telefoonin kiinni hiukan keveämmällä ja toivokkaammalla mielellä. Ehkä matka kuitenkaan ei ollut aivan turha.

Suuressa käytävässä he tapasivat toisensa kiireen ja touhun lomassa.

Aimo sulki koko Helmin katseeseensa, kalpeat kasvot tummine silmineen, siniruutuisen puvun, valkoisen esiliinan ja päähineen — silmäyksen täyden suloutta ja armautta täällä surun ja kärsimyksien keskellä.

— Olethan sinä vähän laihtunut — mutta ihmeellistä, et ole sennäköinen kuin pelkäsin, olet eloisa ja kukoistava kuitenkin! Mistä se tulee?

— Jumala auttaa, — sanoi Helmi yksinkertaisesti.

— Tiedätkö, minkätähden olen täällä? Yksin ja ainoastaan sinun tähtesi. Hertta ja Arvi säikähyttivät minut niin, etten enää voinut kestää —

— Oi teitä hyviä, rakkaita ystäviä! Kuinka se on mahdollista? Ja nuoko ovat minulle myöskin, nuo kauniit, sinipunervat iiriskukat? Sinä Aimo, sinä tiedät, että äitini piti niistä…

— Minun äitini lähetti nämä, — sanoi Aimo.

— Nyt minun täytyy mennä — voitko odottaa? Tahtoisin kuulla niin paljon Hertasta ja kaikista… Oi sano äidillesi paljon, paljon kiitoksia ja kaikille terveisiä… Kiitos, Aimo, että tulit! En ymmärrä… sehän oli aivan, aivan liikaa ystävyyttä…

Poissa hän oli. Aimo seisoi siinä, sinikantinen vihko vielä povitaskussansa. Kaikki oli käynyt toisin kuin hän ajatteli.

Mikä ihmeellinen muutos oli Helmissä tapahtunut? Vai oliko se hetkellistä — oliko mahdollista, rohkeniko hän uskoa, että jälleennäkemisen ilo noin kirkasti hänet?

Ei Aimo voinut tässä seisoa huomiota herättämättä. Hän kulki ympäri sairashuonetta ja tervehti tuttujansa, mainiten lyhyeen, niinkuin sivumennen, että hän oli asioilla kaupungissa ja pistäytyi nyt tännekin. Puolen tunnin kierroksen jälkeen hän uudestaan pääsi Helmin läheisyyteen.

— Sano, viihdytkö täällä?

Helmin katse muuttui surunvoittoiseksi.

— Olen oppinut vähitellen. Ensin luulin nääntyväni, se oli äärettömän vaikeata.

— Sinä näytät iloiselta nyt.

— Tahdotko että kerron? Täällä käy nuoria naisia kesäisin jakamassa sairaille kukkia ja pieniä lehtisiä. Heti ensimmäisenä sunnuntaina eräs ohikulkiessaan katsoi minua ystävällisesti ja kysyi, tahtoisinko minäkin kukkasen. Samalla hän antoi kortin, johon oli painettu ainoastaan: "Jumala auttaa".

Aimo näytti kummastuneelta.

— Niin, näetkö, tiesinhän minä sen kyllä ennenkin. Ei sitä voi järjellä selittää, miksi joku sana joskus sattuu ihmeellisesti, aivan kuin saisi sen suoraan taivaasta. Nyt minä tiedän, että se on totta, Jumala on auttanut.

Aimosta tuntui siinä heidän puhuessaan, niinkuin Helmi olisi liidellyt hänestä kauvas, kauvas pois. Nuoren kotkan siivet olivat kasvaneet, hän oli nyt lentovalmis, Aimo tunsi sen — ja peräytyi.

Hän ei voinut tarjota vihkosta, joka oli hänen povellaan. Vielä vähemmin hän nyt voi pyytää Helmiä omaksensa. Juopaa hän oli aavistanut, sen laajuutta ei. Hän ei löytäisi Helmin sydäntä eikä Helmi hänen.

Niin se oli. Yhdessä ainoassa paikassa he voivat toisensa kohdata.
Hänen jalkainsa juuressa, "joka auttaa".

— Hyvästi nyt, Helmi, — sanoi Aimo ojentaen kätensä. — Syksyllä kohtaamme. En enää pelkää sinun puolestasi.

Miksi Aimo oli niin syvän vakava, kun hän sen sanoi? Kokonaan muuttunut oli hänen olentonsa. Helmi loi häneen kaikkein kirkkaimman katseensa ja sanoi herttaisesti ja lämpimästi:

— Kiitos, Aimo, vielä kerran. Niin, ei sinun tarvitsekaan pelätä — mutta kyllä minä syksyä odotan!

— Odotatko? — sanoi Aimo. Hän tunsi uuden toivon ja rohkeuden virtailevan sydämeensä. — Minä myös! Helmi, valmista meille iloinen kohtaaminen ja minulle kevät syksyn keskellä!

Hän kääntyi menemään, mutta palasi takaisin.

— Helmi, tahdotko rukoilla puolestani? — sanoi hän hiljaa, katsoen syvälle hänen silmiinsä.

Vastausta hän ei odottanut. Hän lähti kiireisin askelin ja taakseen katsomatta.

XI.

Liljan päiväkirja.

Syksy oli tullut.

Maalla siitä kertoivat punapuolukat metsissä, kellastuneet puut, sänkipellot ja savuavat riihet. Pääkaupungissa harvat ehtivät tarkkaamaan, että meri kohisi raskaammin tai että lentäviä lehtiä lakaistiin kokoon. Siellä syksy merkitsi vilkastunutta liikettä, koulujen avaamista ja kotiinpalanneita kesämuuttolaisia.

Helmillä oli ollut pieni loma heinäkuussa, ja Paavali Kotka oli asettanut omansa samaan aikaan. Silloin he yhdessä Riitta tädin kanssa olivat vuokranneet pari kalastajanhuonetta saaristosta. Aava, mahtava meri soitti ajanaikaisia säveliänsä siinä ympärillä. Suurenmoinen luonto puhui valtavasti sydämelle, joka oli väsynyt. Joka aamu ja ilta Paavali Kotka ammensi Helmille toista virvoitusta, johtaen häntä Jumalan sanan syvyyksiin. He istuivat kimaltelevalla rannalla tai kiipesivät rosokalliolle, horsmain ja katajien keskelle. Helmi ei sittemmin koskaan voinut unohtaa näitä ihmeellisiä jumalanpalveluksia kahdenkeskisessä hiljaisuudessa, meren ja tuulen suurten urkujen säestäessä. Ne antoivat hänelle uusia voimia ja uutta mielen kirkkautta. Paavali Kotkaan hänen sydämensä niinä hetkinä liittyi lujemmin kuin ennen milloinkaan.

Mutta sitte taas tuli entinen työ, valvonta ja uupumus. Henki lentää, ruumis vaipuu. Nuori kotka ei tietänyt, että salainen kaihon poltto uuvutti kovimmin. Silmä loisti rauhaa, mutta pää painui patjoille.

Juuri siihen aikaan "yläkerran" ystävät palasivat.

Nyt, kun Aimo näki Helmin, hän todellakin oli kalpea ja laiha. Kalvennut oli Aimokin. Hänen olentonsa kertoi syvistä sisäisistä taisteluista, ja hänen katseessaan asui ennen tuntematon vakavuus. Kumpikaan ei näyttänyt olevan sen "iloisen kohtaamisen" tunnelmassa, josta Aimo kesällä oli hyvästiksi puhunut.

Sinikantinen vihko oli Aimolla nytkin maalta mukanansa.

Eräänä iltana Hertta tuli Aimon huoneeseen, silmät kyynelissä.

— Kuinka kauvan sinä aiot tätä jatkaa? Mitä sinä oikein odotat?

— Hertta sisko, en minä sitä voi selittää.

— Olin äsken Helmin kanssa kävelemässä. Tiedätkö mitä hän sanoi? Näin:
"Olen liian väsynyt. Kaikkein suloisinta olisi päästä äitini luo."

Aimo säpsähtäen nosti päänsä käden varasta.

— Niin hän sanoi. Minä torumaan: "Olet nuori ja elämä on edessäsi. Kuinka sinä tuolla tavalla puhut?" Hän vastasi: "Ennen minä pelkäsin kuolemaa, mutta tänä kesänä taivas on tullut minua lähemmäksi. Nyt minä enemmän pelkään elämää".

Silloin Aimo nousi.

— Olet oikeassa, Hertta, tämä ei kelpaa!

— Ja tiedätkö: ensi yönä hän valvoo taas. Minä en ymmärrä, mitä ne kurssi-ihmiset ajattelevat, eikö heillä ole silmiä vai eikö ole sydäntä?

— Tietysti he ajattelevat: joka leikkiin on ruvennut, se leikin kestäköön. Jääköön joka jaksaa ja erotkoon ken ei jaksa; mutta täysi työ on tehtävä sen, joka työssä on.

— Kuinka sydämetöntä! Minä heille sanoisin sinun sijassasi —

— Enpä tiedä. Luulen että he ovat oikeassa.

— Mitä? — Hertta aivan hämmästyi.

— Jos minä toisia johtaisin, en minäkään sallisi tehtävistä tingittävän. Mitä hoitajia sellaisista tulisi?

— Mutta pitääkö Helmin siis nääntyä? — huudahti Hertta.

— Ei, hänen pitää erota!

Päättäväisesti hän veti laatikon auki, otti Liljan päiväkirjan, tempasi hattunsa ja sanoi:

— Hertta, nyt minä menen!

Ei hän mennyt tunnustamaan Helmille rakkauttansa. Ei hän myöskään tullut Kotkan syyttäjänä. Hän tuli varmana ja vakavana, mutta hänen olentonsa oli nöyrä ja hillitty, huolimatta sydämen levottomasta tuskasta.

— Helmi, varmaankin sinulla yövalvontasi aikana on joku vapaa hetki. Tulin tuomaan sinulle lukemista — vihkosen, jonka jo kauvan olen aikonut antaa. Nämä ovat Liljan, minun sisarvainajani runoja ja ajatuksia.

— Liljan!

— Niin, hänen, josta kerran sanoin sinulle muutaman sanan. Luulit silloin tuntevasi hänen valokuvansa —

— Se on enolla. Aimo, minä tiedän kaikki. Hän oli enon morsian.

— Paavo on kertonut —?

— On. Se oli haikea tarina. Minun on syvästi sääli heitä molempia…

Aimo tunsi tukilautojen vajoavan jalkojensa alta. Helmi tietää! Mitä siis nämä rivit enää hyödyttävät?

Niiden täytyy hyödyttää! Lilja itse puhuu toisin kielin kuin Paavali Kotka. Jumala on paneva voiman näihin sanoihin. Ah Jumala, pane se voima! Auta, auta — pelasta ristiverkosta nuori kotka, joka nääntyy!

— Niin, tahdotko lukea nämä lehdet?

— Oi kiitos, Aimo… Se on niin suuri rakkauden osotus — suuri luottamus, tarkoitan — minua aivan värisyttää…

— Hyvää yötä, Helmi. Ole nyt vahva! Sinähän tiedät… sinä sanoit itse, että Jumala auttaa…

— — —

Yön hiljaisuudessa, monien palvelusten lomassa, kutsujen ja käskyjen keskeyttämänä Helmi luki. Hän kulki kuin unessa, ympärillä toinen maailma, sisäisessä näkemyksessä toinen.

Soi — soi — taas lakkaamattomia säveleitä… Ken voisi kertoa, mitä ne soivat?

— — —

"Sydämeni kirja."

Mitä minä nyt tähän kirjoittaisin? Sydämeni on levoton, oikkuisa, surullinen ja onnellinen. Yhtaikaa paistaa päivä, sataa ja tuulee. Minun täytyy kirjoittaa! Tämä vihkonen ei kielittele, — eihän?

Oikeastaan arvelen, että minun tulisi kirjoittaa siitä, siitä uudesta, suuresta ja ihmeellisestä, joka nyt täyttää koko olentoni. Mutta Herrani, sinähän tiedät sen, ja minäkin tiedän. Eikä se tuota minulle rauhattomuutta, sehän juuri on minun rauhani. Se on syvää ja kirkasta niinkuin ihana meri. En tiedä kuinka se tapahtui. Melkein kuin lapsi illalla pimeässä pelkää, ristii kätensä ja nukkuu rukoukseen — ja kas, yö kuluu niin äkkiä, että jo samassa, kun silmänsä avaa, onkin aamu ja kirkas auringonpaiste…

En osaa siitä kertoa enkä uskalla. Tuntuu kuin pistäisin käteni kirkkaaseen veteen, sekottaisin pohjan ja samentaisin sen taitamattomuudellani. En ole siitä kenenkään kanssa puhunut, en hänenkään, jolta vielä elävämmin kuin omalta, rakkaalta äidiltäni opin pimeätä pelkäämään ja panemaan käteni ristiin… Kaikkein vähimmän hänen kanssansa! Oi kuinka minun on ihmeellinen olla. Luulen kuulleeni joskus, että merenkin vesi voi syvyyksissä olla ihan tyyni, vaikka pinta kuohuu ja kuplailee. Minullakin on sydämeni syvyydessä taivas, mutta pinnalla kaikki ne levottomat tunteet, joiden nostajana on hän, hän, hän!

Mä toivon enkä toivo, en tiedä mitä tahtoisin, mä vuoroin häntä pelkään, ja lemmin kuitenkin. Mä kuljen häntä kartellen ja vuotan häntä kaihoten… Oi sydän, sydän nuori, sua käsittäisi ken?

Olin lapsi vielä, ehkä kahdentoista tai neljäntoista vuotias, kun luin sadun paimentytöstä ja kultakutri ritarista, joka tuli kuten keväinen säde kukkasen luo ja nouti hänet armaaksensa. Silloin minä Lehtolan kalliolla istuin ja haaveilin…

Mä istuin rannan paadella armaasta unelmoiden, näin sinisilmät kaunihit ja kiillon kiharoiden…

Niin, se oli silloin!

Ne haihtuivat, ja edessäin nyt vain on muoto vakaa, on katse varma, vilpitön, mi jalon miehen takaa.

    Mä kukkasesta haaveilin
    ja kevätsätehistään;
    nyt tuntehille sydämein
    en kuvaa löydä mistään.

    Uneksin päivät täyttyvän
    vain lemmen nautinnoilla;
    nyt pyydän työtä uutteraa
    Jumalan vainioilla.

Eloni mietin antaaksein mä armahalle yksin; nyt kaikki, kaikki Herralle kanssansa käsityksin!

Isä sanoo häntä jöröksi ja äiti haaveilijaksi ja Aimo ja Hertta eivät pidä hänestä ollenkaan. Toiset tytötkään eivät pidä, kun hän ei tanssi ja puhuu aina vakavia asioita. Jospa he tietäisivät!

Muut kun mustaavat sinua, mulle muotos valkeneepi, muut kun puutteistas puhuvat, ehommaksi elvyt mulle. Kaunihina, kirkkahana, ylväsnä ylitse kaiken näen nousevan kuvasi, tahi väistyvän välehen, katehilta kaikkoavan helmenä heleimpänä syvälle sydämeheni.

Juuri siitä minä pidän, mitä he halveksivat, juuri sillä hän on voittanut sydämeni! Sillä siinä me yhdistymme. Kukaan ei näe, kukaan ei tiedä. Se on kätketty ala, mutta se on pyhä ja suloinen. Oi, kuinka rakas hän on minulle juuri sellaisena kuin hän on!

Rakastaako hän minua? Vai eikö rakasta? Hyvä Jumala — enhän minä ennen ole sitä näin oikein ajatellut…

Hän on ollut hyvin kummallinen minua kohtaan. Minä olen itkenyt koko pitkän illan. En tiedä millään häntä loukanneeni, mutta aamulla hän ei katsonut ikkunaan, ja nyt, kun menimme kirkkoon, hän ei tullut kanssani, vaan lähti yksin toista tietä, ihan turhaan. Ei, kyllä se on varma, että hän ei rakasta minua.

Mä tunnen sen suuren tuntehen, se rintani valtaa ja täyttää, sen liekki nousevi leimuten, ja uudelta maailma näyttää.

Mun riemuni, onneni, kaikkeni vain yksi on ainokainen. Ah, miks hänen täytyvi olla myös mun tuskani polttavainen?

*

Mä antaisin sulle kaikki, mitä talletin aarteenain, ne kainot, kätketyt tunteet, jotka nähnyt on taivas vain,

    Mä antaisin sulle lemmen
    niin suuren ja hehkuvan,
    sua seuraisin minne tahdot,
    vaikk' äärihin maailman!

    Kun ulkona pilviä nousis,
    kotilietemme kirkas ois,
    ja myrsky jos ylläsi riehuis,
    sen lempeni loihtisi pois.

    Minä jakaisin riemusi, murhees,
    sun työsi ja toimintas,
    ja taistelut, uhraukset,
    kaikk' kestäisin rinnallas.

Sano, etkö sä tiedä, armas, etkö ymmärrä tunteitain? Vai etkö sä lahjasta huoli, min saisit sä ainoa vain?

*

Mä vastausta pyyntöihin en saanut muuta kuin: sä tyydy Herran tahtohon, hän kuninkaasi, isäs on! Ja hän ei sitä tahtonut, ja siksi —

Ei, en voi kirjoittaa sitä sanaa, sillä se ei ole totta. En ole alistunut. Enkä sitäkään voi lopullisesti uskoa, että se olisi Jumalan tahto!

Mä tahdoin hänet unhottaa, mut en mä voinutkaan, pois pyyhin kuvan kallihin, ja kirkastui se vaan.

    Niin oli minun lempeni
    kuin liljan kukkanen:
    mä varren poikki katkaisin,
    se nousi jällehen.

Ja kevätpäivä paistaa nyt, ja oksat silmikoi, ja liljan kukka kehkiää — en estää voi, en voi!

*

Jos tietäisit, jos tietäisit sua kuinka kaihoan, et silloin hetkeä viipyä vois, sinut illan tuuli mun luokseni tois, jos tietäisit sua kuinka kaihoan!

Tämä on ihmeellinen aika. Se on kuitenkin tapahtunut, se sanomaton, se odottamaton! Ei hän ole huuliansa avannut, mutta minä näen sen hänen silmistänsä. Olen onnellinen — oi en löydä sanoja, kaikki on niin suloista ja ihmeellistä…

Kuinka voi yhtäkkiä pimein yö vaihtua kirkkaimmaksi valoksi?

Jeesuksen jalkain juuressa se on tapahtunut. Oi minun siunattu, armollinen Vapahtajani, sinä jota saan suurimmasta ja kalleimmasta kiittää, sinä vielä tämänkin olet minulle lahjoittanut!

— — —

Hän puhuu sellaista, joka pelottaa minua. Kieltäytymisestä ja uhrautumisesta, lähdöstä Ameriikkaan, kotimaan ja kaikkien rakkaitten jättämisestä Jeesuksen tähden. Tarkoittaako hän täyttä totta — en ymmärrä…

Kerran minä kirjoitin sellaiset sanat:

    Sua seuraisin minne tahdot,
    vaikk' äärihin maailman…

En minä silloin ajatellut juuri mitään. Mutta olisiko se ollut aavistus? Jos hän ja minä kuulumme yhteen, silloinhan minäkin —

Ei, mahdotonta se on!

"Vilukukkanen, pohjolan lapsi, voitko lähteä lännempään? Mä hellästi juuresi nostan, vien laaksohon lämpimään."

    Vilukukkanen valkea pelkää
    ja kuiskivi kuitenkin:
    "Vie minnekkä tahdot, armain,
    sua kuolohon seuraisin!"

    Oi kuinka se koskee, riistää…
    Vilukukkanen loistaa vaan.
    Niin kuuma on paahde päivän…
    Hän on autuas tuskassaan.

    Ei juurtunut pohjolan kukka,
    pään kallisti, kuihtui pois,
    vaan kohtaloaan ei koskaan
    elon auvohon vaihtanut ois…

Sekö olisi minunkin osani? Oi, silloin minä riemuitsisin kuten vilukukkanen, minun valkea lempikukkani!

— — —

Ei katkeria kaihon ajatuksia. Jumalan nimessä iloista rohkeutta!

Tule, antaos kätesi, armahain, niin lähdemme matkalle rinnakkain, ja kolmaskin kanssamme kulkee. Tule, seurassa ystävän taivaisen on retkemme varma ja turvainen, hän meidät suojaansa sulkee.

Tule taistohon, työhön ja toimintaan, tule lemmenkukkien poimintaan, tule oudoille, pitkille teille! En kanssasi pelkää — tullos vain! Me lähdemme rinnoin riemukkain, valo taivahan loistaa meille.

Istun ikkunan ääressä. Kuun hohde paistaa pöydälleni. En näe rivejä, mutta kynä kulkee. Poskeni polttavat.

Mun sydämeni, hiljaa… mitähän sykintäsi outoja kertoo? Sen tiedänpä, tiedän!

Paperi on valkoinen, kylmä ja mykkä. Minun täytyy kertoa jollekin, joka elää, muuten rintani riemu pakahduttaa minut!

Nukkuvatko linnut kaikki? Niin herätkää, herätkää ja kuulkaa!

    On juhla, on riemu, on onni!
        Nyt taivas loistaa
        ja välkkyvi vuoret,
        hääkukkihin puhkee
        jo niityt nuoret,
    ja valkeina tuomet ne viittaa,
             ne viittaa —
    kuin morsiansiskoset mulle
             ne häihin viittaa.

    On juhla, on riemu, on onni!
        Sen kuiskasi äsken
        hän lehdossa juuri,
        ja silloin se puhkes,
        mun suveni suuri!
    Nyt se omanani on
        mitä vuotin — — mihin luotin — —
    Oi linnut, mä laulan, nyt kuulkaa:
        Mua lempivi armain!
        Mua lempii!

Luulen, että olen riemusta sairas. Isä ja äiti ja lääkäri luulevat minun kylmettyneen, mutta en minä ole kylmettynyt. Lääkäri sanoo minua hyvin heikoksi, mutta hän ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua. Eivät he kukaan aavista, että tällaisen nuoren tyttösen sydämessä tunteiden aallot voivat käydä niin korkeina, niin korkeina… että ne aivan yrittävät murskata, kuten pienen lastulaivan.

Oi hän, hän, minun armaani, ainoani! Kuinka voin elää näkemättä häntä koko tämän päivän? Ja ehkä vielä huomennakin ja ylihuomenna! Lääkäri, se vanhapoika, joka ei mitään tiedä rakkaudesta, hän määrää minut vuoteessa makaamaan.

Menköötpä sitte nämä muutamat päivät. Vanhapoika raukka, kuinka minun on häntä sääli! Päivä päivältä hän menee tyhjään kotiinsa, äreän talousmamsellin luo… ja minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään niin kirkkaan, että silmä huikenee ja sydän sylkähtää ylivuotavasta onnesta…

Olen nukkunut… Oisiko kaikki siis unten houretta vain? Kenties ei kenkään multa ole ryöstänyt armastain?

    — — Oi ihaninta iltaa,
    ja väikettä uinuvan veen,
    ja kirkasta kuudansiltaa,
    kevät-yötäni muistoineen!

    Hän, hän oli luonani silloin,
    sydänlempensä kuiskasi hän…
    Ja nyt — oi kohta hän saapuu
    luo vuottavan ystävän! — —

    Olen nukkunut… liian kauvan!
    Mikä polttavi poskellain?
    Mitä tahdot, katkera kyynel?
    Sano, missä on armahain?

    Ei… vaiti… sen kyllä tiedän…
    mä valvon… se totta on:
    Hän on poissa — ja mulle on jäänyt
    vain kaipaus pohjaton!

Onko nyt kesä? Ei ole. Syksy, pimeä, toivoton, iloton. Suljen silmäni. Näen sisäisiä näkyjä, sellaisia joita näkee kuumehoureissa murtunut, epätoivoinen sielu.

On ilta synkkä, tulet taivahan sammui, rajuna myrsky syyspuiden oksia tempoo. Jo hiillos hiipui, sysimusta yö mun ympäröi.

Liekki vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti vaalimatta tulen tummaisen…

Säikyn säkeneitä, itken kyyneleitä katkeraan… ei lienny liekki kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa — ja muistot mennehet nousee uudestaan.

Silloin kevät armas kukki, silloin lehdon linnut lauloi, silloin syttyi nuori lempi… Ruusut kaikki kuihtui pois, linnut vaikeni — lempi jäi — Pilvet loi varjojaan, myrskyt sai riehumaan, ja kesän onni sammui syksyn kyyneliin.

Lempi vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti säälimättä tuskan tummaisen…

Tutkin pilven teitä, viihdän kyyneleitä kuivumaan… ei lienny kaiho kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa, ja muistot menneet nousevat uudestaan. Ainiaan uudestaan syys itkee päivänpaistettaan.

*

Oi salli mun sulkea silmäni ja uinua hetkinen vain, niin hetken sen armahan ainoan kevätmorsian olla sain.

    Kevät ei tule konsaan, konsaan ei
    mulle auvoa antamaan.
    Kun halla sen toivehet kerran vei,
    se nyt kukkivi haaveissa vaan.

Hänen kirjeensä! Olen itkenyt sydämeni sulaksi, itkenyt hänen kanssansa. En voi selittää tunteitani — ne ovat taas kuin meren aallot, ihmeellisessä liikkeessä. Hän on minua lähellä, niin lähellä kuin oman sydämeni sykähdys…

Kuin valonsädevyö siltana kantaa, kuin veden läikky lyö kaukaista rantaa, kuni pääskynen lentää kotilehtoon, tuulonen entää yli merten ja maiden, sanat saattaen yhteen idän ja lännen, aamun ja ehtoon —

niinpä sillat ne käy, estehet vaipuu, siivet kantaa pois kauvas määrähän varmaan: sydänten sillat, viestit kaihotun armaan, siipyet lemmen kaipuun!

*

        Mun ainoani!
    Hetken, hetken lyhyen vain
    vasten rintaasi levätä sain,
    pyhä suudelma, muisto hellä,
    käen kukahdus keväimellä —
        oi ainoani!

        Sä armahin,
    tulit ja lähdit, erkani tiet,
    lempeä pyysit, lempeni viet;
    tunnen polttavat kyynelesi,
    omakin särkyi sydämesi —
        ja kuitenkin —

Mutta kyynelten alta minä alan nähdä Jumalan lempeät silmät, hänen isänrakkautensa. Olen saanut äidiltäni suurta lohdutusta. Hän ymmärtää minua syvemmin ja paremmin kuin olisin voinut koskaan aavistaa. Ja kuitenkin on niin kuin hän sanoo kirjeessänsä: Jumala yksin voi auttaa!

    Oi kallis, kallis sä ystäväin,
    hohtava tähti mun retkelläin,
    oi tähti mun retkelläin!
    Sä sammuit helmahan auringon —
    taivahan tahto se raskas on…
    taivahan tahto näinkö raskas,
          näin raskas on?

    Sua menneistä kiitän
    ja muistosi liitän
    nyt unteni aarteihin armaimpiin.
    Hetkisen vain
    sen valohon luoda silmäni sain,
    silloin jo pois
          tähteni multa riistettiin.

    Vaan ethän sammunut kuitenkaan,
    sydämeeni jäit sä yhä loistamaan,
    jäit viitaksi kirkkausmaan.
    Sä kutsut helmahan auringon —
    taivahan tahto — näinkö mulle
          se parhain on?
    Taivahan tahto parhain,
          aina se parhain on.

*

Hän oli niin kallis mun syämmellein, hän oli mun armaani, ainoisein, vaan Herra otti hänet multa.

    Mä oisin kanssansa kulkenut,
    elon taistot uljasna taistellut,
    vaan Herra otti hänet multa.

    Mä oisin vaipunut rinnoilleen
    ja laulanut huolensa unheeseen,
    vaan Herra otti hänet multa.

    Nyt hiljaa, hiljaa sydämeni oi…
    Oma viihdytyslauluni sulle nyt soi,
    kun Herra otti hänet multa.

    Sydän kärsivä, kiittäös Jumalaa,
    hän taivasta varten kasvattaa,
    siks otti hän armaani multa.

*

Oi, kerran nämä kyynelet mun kruunussani kun helmet suuret, loistoiset säteillen salamoi. Mä tiedän sen, siks kyynelsilmin hymyilen.

Ja kerran huokaukset nää mun harpussani niin ihanasti väräjää, kun uusi virsi soi. Siks huoaten jo hiljaa kuiskaan kiitoksen.

Muistan näinä aikoina usein pientä runoa, jonka olen lukenut. Se ilahduttaa minua ihmeellisesti. Ehkä tämä ei olekaan lopullista, ehkä kaikki, kaikki vielä kääntyy…

    "Äl' usko, että tottumaton käsi
    syvyydet synkät voisi pohjata!
    Jos toivot tuskan liekin lientäväsi,
    sun itse täytyy tulta tuntea.
        Muita pystyt auttamaan
        kärsimyksen hinnoin vaan;
        perämiesnä purtta viet,
        jos sä itse tiedät tiet;
        oppahaksi toisien
        kypsyt kautta kyynelten."

*

    Miksikä pilvet
    taivaalla kulkee?
    miksikä sulkee
    murheet ja kyynelet
        tomun lapsien tien?

    Pilvet ne kaartaa,
    pilvet ne kulkee,
    kastetta itkevät
        yli harmajan maan.
    Murheet ne saartaa,
    tuskat tien sulkee —
    oi tunnen miksi,
        ja levon, lohdun saan.

    Pilvi kun itkee,
    vertyvi maa,
    niin kyynel murheen
    myös viljan kalliin
    voi kasvattaa.
        Se viljan kalliin
        voi kasvattaa!

    Sua Herra kiitän
    kyynelten tiellä,
    en sorru siellä,
    se uuden voiman
        ja valon sieluuni loi.
    Sain lahjan siellä
    kyynelten tiellä:
    ken itse kärsi,
        myös muita auttaa hän voi.

    Sua Herra kiitän,
    sua Herra kiitän,
    ja kerran luonas
        se kiitos kirkkaammin soi!

Olen väsynyt taisteluista ja murheista, mutta sielussani on rauha. Nyt minä sen ymmärrän. Ei se ollut Jumalan tahto, se oli hänen oma tahtonsa! Sillä kuinka Jumala olisi tahtonut murtaa hänen sydämensä ja surmata minut? Minä olen kuoleva, minä tiedän sen nyt. En saanutkaan sitä kärsimyksen hedelmää, joka viime aikoina valoi toivoa ja lohdutusta mieleeni. En saanut olla avuksi enkä hyödyksi kellekään. Mutta minä lepään Jumalan isänsydämellä, ja siinä on hyvä olla. Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi, erehdyksetkin, omat ja muiden. Hän lähti pyhässä haaveinnostuksessa. Miksi Jumala ei olisi voinut häntä täällä käyttää? Tai jos se oli Jumalan kutsumus, eikö hän olisi voinut vahvistaa minua? Sitä minä yhä uneksin, että olisin tullut terveeksi ja vahvistunut, ja sitte hän jonakin odottamattomana, ihanana hetkenä olisi seisonut vieressäni ja tullut minua noutamaan… Ah ei, ei se ollut suotu! Mutta Jumala oli alusta toisin tarkoittanut. Me kuuluimme yhteen, ei muu kuin kuolema olisi saanut meitä erottaa. Oi, mielelläni olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa! Nyt minä kuitenkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Hän on yksin, minä olen yksin, suru on vienyt voimani — oi armaani, mitä, mitä sinä teit minulle? Miksi omin käsin onnemme surmasit?

Välähdys tummaan ilmahan kerran piirtyy, väräjävi, hohtaa, sammuvi, siirtyy —

Tuulonen vain: hetken humajavi lehdikoissa; mistä? minne? tullut — poissa —

Elämämme, oi — Murhetta paljon, riemuja hetki, sitte kauvas kiitävä retki — Lyhyt, suloinen, hyvästi!

— — Sammunut tuike syttyvi päivänä uudestaan, nukkunut tuuli herää voiman myrskynä laulamaan.

    Pääsky uupunut
    oksalle painoi pienosen pään,
    kotka mahtava
    siipensä nostaa riemulla liitämään — —

Oi minun Kotkani, tiedätkö, minustakin tulee kotka! Nyt jo kuulen siipien suhinan. En sinua syytä, en tuomitse, oi armas, älä pelkää. Jeesuksen jalkain juureen minä vaivun, pyydän että hän ottaisi armossa vastaan minun henkeni ja sinun uhrisi oman kuolemansa tähden…

Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä armas — älä anna sen painaa itseäsi epätoivoon! En minäkään sure nyt enää. Katso, ehkä en olekaan elänyt turhaan. Ehkä nämä rivitkin voivat palvella. Nehän ovat sydänverelläni kirjoitetut…

Ja sitte paras ja viimeinen lohdutus: Hän on hyvä, hän joka on mahdollinen saamaan kunnian ja kiitoksen ja ylistyksen! Minä uskon, minä tiedän: Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden! Oi kuinka olen onnellinen, että minun tähteni ei yhtään helmeä ole puuttuva sinun kruunustasi! — — —

XII.

Syväin vetten pauhinassa.

Oli puoliyö, kun Helmi oli lukenut loppuun. Silloin taistelu alkoi täydellä todella.

"Sinun virtasi pauhaavat kovin; yksi syvyys pauhaa siellä, toinen täällä. Kaikki sinun vesilaineesi ja aaltosi käyvät minun ylitseni…"

Ensin Helmi ajatteli ainoastaan enoa ja Liljaa. Heidän kohtalonsa valtasi kokonaan hänen sydämensä. Se esiintyi hänelle nyt uutena ja selvänä, kuin kirkkaitten salamain valossa. Nyt hän ymmärsi kaikki: enon sanat elämän erämaasta ja toiveitten hautakummuista, hänen kuumekauhunsa Ameriikkaa vastaan, hänen totisen katseensa ja sydämensä kätketyn murheen, hänen yksinäisen uskollisuutensa ensimmäiselle ja ainoalle lemmelleen. Senkin Helmi ymmärsi, mikä hänelle oli haikeinta ollut, — hän saattoi käsittää Aimon ankarat sanat miehestä, "joka rakasti Liljaa, jos rakkaus on julmuutta, ja seurasi Kristusta, jos rakkauden irvikuva on Kristus." Ja Hertta sanoi, että papit ovat olevinansa… Kotka-enon tähden hän oli väärän ja ankaran tuomion langettanut. — Helmi oli yhtäkkiä siirretty ikäänkuin uuteen kohtaan, mistä hän asioita katseli. Se merkitsi täyttä mullistusta ja kumousta, kaiken käsittämistä toiselta kannalta, hämärien tunteitten ja epämääräisten aavistusten selkenemistä ennen odottamattomaan muotoon — aivan kuin joku saisi avaimen, joka avaa monta ovea yhtaikaa, kaikkien rakkaitten sydänten ovet. Tuli muistoja, tuli pikku piirteitä, tuli yksityistapauksia, jotka löysivät oman luonnollisen paikkansa, kuten helmet nauhassa. Helmi oli yhdellä heitolla joutunut ympyrän ulkopuolelta sisäpuolelle, kehän yli, jopa keskipisteeseen. Hän näki ja tiesi, mitä eno ei vielä tietänyt, ja toisaalta senkin, mistä Aimolla ja Hertalla ei ollut aavistusta. Hän tunsi pitelevänsä käsissään paljon lankoja, kultalankoja, hopealankoja, mustia ja harmaita lankoja… ja hänestä tuntui kuin tarjottaisiin hänelle korkeata kutsumusta: niiden kaikkien suorimista ja yhdistämistä, särkyneen ehjentämistä, siltojen rakentamista sydänten välille. Hänen päätään huimasi. Aallot tulvivat niin, että hän tuskin jaksoi pystyssä seisoa, silmällä tähdäten, minne oli määrä. Hänen oli vaan sääli, äärettömän sääli enoa ja Liljaa, enoa melkein vielä enemmän…

Eno, eno raukka! Kuinka hän ei ymmärtänyt Jumalan suurta laupeutta, Jumalan päivänpaistetta elämässänsä? Rakas isä tarjoaa kaunista, kirkasta tietä, ja lapsi vaan rukoilee vaikeata, sitä parempi, mitä vaikeampaa! Vihdoin isä suostuu, sydän hellänä ja murheisena. "Mene siis, ymmärtämätön lapseni! Mutta en minä sinua yksin lähetä, tulen kanssasi, seuraan sinua silmilläni, muuten sorrut. Ja lopulta minä kaikki parhaaksi käännän." Lapsi lähtee, kestää ja kärsii, kasvaen sankariksi, suureksi ja ihanaksi. Mutta hän on kuin ne sotasankarit, joiden vaununpyöriin ruhjoutuu, ken tielle sattuu. Nuori Lilja oli uhreista ensimmäinen. Ja kuitenkin — onnellinen hän! Hän ei kironnut kuolemansa tuottajaa, hän näki syvemmälle sankarinsa sydämeen, hän oli suuri ja ihana hänkin, suuri rakkaudessa ja uskossa, taistelussa ja voitossa!

Uhreista ensimmäinen… Kuka siis on oleva toinen? Minäkö? Minä, Helmi?

Se ajatus sysäsi syrjään kaikki muut. Se tuli uutena, yllättävänä. Helmi pysähtyi, Helmi hämmästyi, mutta kun se kerran oli tullut, ei hän enää päässyt siitä irti. Johdonmukaisuuden voimalla se ahdisti häntä.

— Sitäkö Aimo tarkoitti varoituksellansa? Senkötähden hän nämä lehdet käsiini toi?

Aimo ei ole uskovainen, Aimo ei ymmärrä Kotkaa, hän on puhunut kovia ja vääriä sanoja. Hertta ymmärtää häntä vieläkin vähemmän, hän näkee vain pinnan ja tuomitsee arvostelematta. Tosin Aimo on ollut hyvä enolle… ehkä minun tähteni… ja Hertta toi hänelle kolme kaunista rauhan ruusua, Aimon tumman ruusun, oman heleänsä ja Liljan lumivalkoisen… Nyt minä senkin ymmärrän! Minun ystävä rakkaani, molemmat rakkaat ystävät, te tarkoitatte parasta. Mutta minähän en tässä voi teitä seurata, minähän seuraan Karitsaa, mihin hän menee, — minähän —

"— — olen antanut ihmisen taluttaa itseäni, kuvitellen että Kristus minua talutti — —"

Niin sanoi Aimo!

Voi meitä, jotka olemme rajan yli astuneet — kuinka sokeita mekin usein olemme — ja kuinka varmoja! Ehkä he sieltä toiselta puolelta näkevät joskus selvemmin… esimerkiksi meidän erehdyksiämme… ja kuka tietää, minä hetkenä hekin astuvat yli rajan…

Mitä on merkinnyt näinä aikoina Aimon katse, niin syvä ja vakava? Ja sanat, jotka hän kuiskasi: "Helmi, tahdotko rukoilla puolestani?"

Helmi kätki kasvonsa käsiinsä. Aaltojen pauhina kuului yhä kovemmin.
"Yksi syvyys siellä, toinen täällä." Herra, mitä on tästä tuleva?

Eikö Isä ollut hänellekin osottanut päivänpaisteista armon tietä, ihanaa kuin niityn kukkainen polku? Eikö "laulava tähti" viitannut hänen askeleitansa? Eikö siellä odottanut sävelten suloinen maailma, Luojan lahja, onnen rikkaus?

— Eihän se muille olisi ehdoton onni. Nämä tytöt täällä ympärilläni, tuo Liisi, joka juuri kulkee oven ohi, tuo Laina, joka tänäkin yönä varmaan on joka vapaan hetkensä lukenut lääkärikirjoja — he eivät vaihtaisi tätä osaansa mihinkään toiseen, he kiusaantuisivat pianon ääressä niinkuin minä täällä olen kärsinyt ja kiusaantunut. Miksi niin? Koska he ovat sulotuoksuisia suon kukkia, mutta minä olen niityn kukka… tai lintu, kotka, niinkuin minä kerran olen uneksinut. Jumala on antanut kullekin määrätyn paikan. Saammeko rankaisematta tehdä Luojan suunnitelmalle väkivaltaa? Emmekö tule onnettomiksi silloin? Omassa oikeassa osassamme me olemme onnelliset, olkoon se ulkonaisesti katsoen valoa tai pimeyttä; sillä mitä Isä on meille valmistanut, se on valoa, aina, aina… yönkin varjojen keskellä, itse kuolemassakin!

Mutta minähän tulin tänne, ollakseni Herran työssä kokonaan, antaakseni koko elämäni hänelle. Enhän kevytmielisesti tullut. Jos se on totta, mikä nyt sydämessäni liikkuu, jos kaikki ponnistukseni ja uhraukseni ovat olleet pelkkää suurta erehdystä… ovatko ne sitte menneet kokonaan hukkaan? Oi Herra, sehän olisi liian haikeata! Julmaa se olisi! Annatko todellakin lastesi erehtyä, kun he rehellisesti tahtoisivat sinun oikeata tietäsi kulkea?

"Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi." Ja kuinka Lilja kirjoitti? "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden!"

Oi Jumala, en minä mitään helmiä pyydä, minä pyydän vaan armoa, selvyyttä, lohdutusta…

Pieni kello soi. Helmi tempautui ajatuksistansa, rientäen yksityishuoneeseen, missä muuan vanha rouva makasi. Ystävällisesti palvellen Helmi auttoi häntä, ojensi juomaa ja korjasi käärettä. Vanhus oli maannut sairaalassa koko kesän. Hän oli keväällä kaatunut ja loukkaantunut, eikä vanha ruumis jaksanut niin pian toipua entiselleen.

— Kiitos, neiti, — sanoi hän herttaisesti, kärsivällinen hymy huulillansa. — Te olette minun pikku päivänsäteeni täällä.

— Minäkö? Oi, enhän minä mitään —

— Kyllä minä ymmärrän. Te tarkoitatte, ettette ole mitään erityistä puhunut ettekä tehnyt. Katsokaa, ei se siitä riipu. Muutamien kasvot loistavat — se tulee taivaasta. Kiitos, rakas pikku neiti — kas noin, nyt minä taas koetan nukkua.

Niin — se taru ihmisistä, joiden kasvot hohtivat, koska Jeesus pimeydessä oli puhutellut heitä! Oliko mahdollista — oliko totta, että sama hohde, joka äidin kasvot oli kirkastanut — ja nuoren Liljan hänen elämänsä viime aikoina — että se nyt säteili Helmistä myös?

— Kiitos, minun Herrani! Nyt minä tiedän, että en ole turhaan kärsinyt. Sinä sallit minun käydä tätä tietä, jotta saisin osakseni "pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Oi Herra, minä ymmärrän laupeutesi suuruuden ja hyvän, ihmeellisen johdatuksesi! "Sydämeni riemuitsee, kun niin mielelläsi autat." Minun Herrani, kiitos ja ylistys, ijankaikkinen ylistys sinulle!

Minä saan siis lähteä täältä. Nyt kun valo heijastuu, yli öisen taipaleeni, kun näen, että se on ollut vaan siunattu välitie — nyt minä saan lähteä! —

Helmin se valtasi ensi hetkessä välittömänä riemun huumauksena. Väsymys oli kuin pyyhkäisty pois. Kuinka, kuinka hän vielä äskettäin oli kuolemankaihoisena kulkenut?

Tuntui kuin rautalankoja olisi katkeillut, taivas avartunut ja elämä auennut kutsuvampana, täyteläisempänä, rikkaampana kuin ennen milloinkaan. Sama elämä se oli — mutta sen valaistus oli toinen, tuhat vertaa ihanampi entistänsä.

— — Nyt uusi on sillä kirkkaus, mun suuren päiväni heijastus — —!

— Säveleet, soikaa, soikaa! Oi kulu ja riennä, yö! Missä on soittimeni? Kun pääsen kotiin, en tahdo nukkua. Minä soitan, soitan pelkäämättä ja selvällä päivällä, soitan, että jokainen kuulee, miltä kotkalle tuntuu avara ilma ja vapaus!

Vapaa, vapaa! Oi Jumalani — se miltei tukahduttaa… Ei — mutta se on riemua niin suurta, että se ei rintaani mahdu, sen täytyy kajahtaa, sen täytyy päästä ilmoille…

Sinä Aimo, sinulle tahtoisin soittaa, sinä joka tulit kuin pelastaja, Jumalan lähettiläs, minun vankilani ristikot särkemään! Sinä minun rakastettuni — nyt olet taistellut täyden oikeuden minuun. Minä olen sinun, minä hetkenä tuletkin!

Viritä kaunis viulusi — säestäjä on valmis. Kuinka me soitamme — suurten vetten pauhinasta, myrskystä joka kohisi ja tyyntyi, aaltojen kimmellyksestä rauhaisella rannalla…

Mutta minä unohdin, Aimo… Sinulla ehkä onkin vielä omat taistelusi jäljellä. Sinun on vielä käytävä läpi syväin vetten pauhinan. Ihmeellistä — minusta tuntuu kuin aallot jo kuohuisivat likelläsi. Se lähenee lähenemistään, olen nähnyt sen silmistäsi. Niinpä tule, tule vetten halki minun luokseni! Minä odotan, kunnes tulet; ja odottaessa minä täytän pyyntösi, olen jo täyttänyt: joka päivä, lakkaamatta rukoilen puolestasi.

Silloin olet ymmärtävä Kotka-enonikin, olet ymmärtävä täydesti, ja täydesti antava hänelle anteeksi, niinkuin suloinen Lilja siskosi anteeksi antoi. Jospa olisin saanut nähdä Liljan! Hän oli oikein sinun siskosi, vielä enemmän kuin Hertta. Olenhan minä Herttaankin erityisesti kiintynyt — en tiedä miksi, vaikka hän on hyvin erilainen kuin sekä sinä että minä. Siksi kai, että hän on reipas ja iloinen, minun haaveilijasydämeni täydennys ja vastapaino. Mutta Liljaa olisin vielä ihan toisin rakastanut ja ihaillut. Niinkuin sinua? — en, en sillä tavalla, ymmärräthän, sinä minun ainokaiseni — mutta ehkä niin kuin äitini muistoa, tai niinkuin Kotka-enoani…

Rakas Kotka-eno, hän on minua auttanut taivaan tiellä. Hän on taluttanut minua — oikein sanoit, Aimo. Näetkö, minä olinkin lapsi ja tarvitsin taluttajaa. Olin emoton lintu, ja hän opetti minua lentämään. Mutta nyt, nyt on tullut kohta, joka ratkaisee. Minun täytyy valita oma tieni. Hyväksyykö hän sen? Tuomitseeko hän minut? Saanko jatkaa matkaa hänen kanssansa, vaikka vapain siivin — vai yksinkö minä nyt jään?

Yksin — niinkö kysyn, kun sinä, Aimo, olet kanssani kulkeva!

Mutta sinä et kulje vielä. Olen kuitenkin sisäisesti yksin, vaikka sinua lemmin, kunnes syvät vedet ovat kumpaisenkin lastun heittäneet ristin juurelle. Käsitätkö sinäkin sen? Oi Aimo — juuri sekö sinua viivyttää? Kiitos, armaani — siitä minä rakastan sinua vieläkin enemmän! Sillä silloin tiedän, että se on sinulle täyttä totta, että tahdot tulla ja tuletkin varmaan — —

Mitä sanoo Kotka-eno, jos minä nyt lähden täältä sairashuoneelta suoraan musiikkiopistolle ja ilmoittaudun oppilaaksi uudestaan? Tai ylihoitajattaren luo, ja ilmoitan eroavani täältä?

Jos hän suuttuisi, jos hän käskisi minut pois silmäänsä edestä — sen voisin kestää. Mutta jos hän tulee murheelliseksi, hän, joka jo on niin paljon kärsinyt… jos hänen mustista silmistänsä pusertuu pisaroita… sitä en jaksa, sitä en kestä!

Minun täytyy. Jumalani, Vapahtajani, anna minulle voimaa!

Vai olenko väärässä? Hourinko, haaveilenko jälleen? Herra, etkö sinä antanut häntä oppaaksi ja seuralaiseksi orvontielleni? Mutta annoit sinä muutakin… annoit kotkan siivet, joiden piti kasvaa…

Herra, auta minua päätökseen ja selvyyteen!

— — —

Säveleet soivat… sydän on niin täynnä… aallot, aallot, kuinka te kohisette…

Isä, ellei hän mun kanssani käy, miten saatan luoksesi tulla? Mitä vastaan juurella istuimen, jos hän ei myötäni mulla?

    Mä tiedän — hänkin saapuva on,
    vaan yksinkö, tietä toista?
    Sama kutsuhan meille annettiin
    kodin kirkkahan kartanoista!

    Kaksinpa liitävät kotkatkin,
    sinitaivas lentonsa määrä,
    ja jos mun nuoreksi kotkaksi loit,
    se oisiko luonto väärä?

    Ei — konsaan ei! — Mun sydämein
    sua aatelislahjasta kiittää,
    ja vaikka se taiston tuskihin vie,
    se armosi mulle riittää.

Isä, ellei hän mun kanssani käy, syyn kerron nyyhkytyksin: ei kotkasi katkonut siipiään, siksi täytyi sen saapua yksin!

— — —

Kun aamu valkeni, astui Helmi ulos sairaalasta tyynenä ja varmana. Aallot olivat vaipuneet, päivä kimalteli vaahtokuplasilla, ja hiljaa, hiljaa maininkisäveleet soivat, vienoina ja ihanina.

Hän meni kotiin, avasi lukitun flyygelin ja alkoi soittaa. Riitta täti ja Kotka-eno nukkuivat vielä. He heräsivät säveliin ja hämmästykseen. Mutta Helmi vaan soitti hymyillen, kunnes puhkesi kyyneliin…

Koko aamupäivän hän nukkui rauhallisesti. Iltapäivällä hän pukeutui parhaisiin pukimiinsa ja lähti ulos mitään sanomatta.

— — —

Ylihoitajatar puhuu, selittelee, kehoittaa, mutta arvelee toisaalta, että voihan se olla parasta. Neiti Hartikka on kyllä oppinut yhtä ja toista, sairaat näkyvät pitävän neiti Hartikasta, mutta itsehän jokainen tietää —

Musiikkiopiston johtaja kirjoittaa Helmin uudestaan oppilasluetteloon, nähtävästi mielihyvillään, ilman ainoaakaan vastaväitettä.

Mutta vanha soitonopettaja toruu: — Oikullinen tyttö! Kerran olette juossut pois; mistä minä tiedän, ettekö taas mene? Nyt te olette laihduttanut itsenne ja pilannut sormenne. Voinko minä puhaltaa niihin voimaa ja notkeutta? Tekisin oikeimmin, jos en enää ottaisi teitä vastaan!

Silloin Helmi katsoo häntä sydämellisesti, hiukan veitikkamaisestikin, ikäänkuin hän kyllä tietäisi:

— Minun kuutamosonaattini!

Opettaja kääntyy pois, koettaen turhaan peittää mielenliikutusta.

— Te olette pikkuinen… pikkuinen… niin, mikä juuri? Ei teidän kanssanne voi tulla toimeen. Milloin te nyt sitte tahtoisitte ensimmäisen tunnin? — —

— — —

Palattuansa Helmi ei tavannut Kotkaa kotoa. Hän oli mennyt Rahkaselle, valmistamaan vaimon mieltä huomiseksi. Silloin piti Kallen päästä vankilasta. Sitte illemmalla Kotkan oli määrä saarnata rukoushuoneella. — Niin, ehkäpä oli hyväkin Helmille, että vaikein säästyi viimeiseksi… Mitä Riitta tätiin tulee, sai Helmi jotenkin viileän hyväksymislauselman. Täti torui melkein kuin vanha soitonopettaja — ei siitä, että Helmi jätti sairashuoneen, sillä se toki oli ainoa mahdollinen järkiteko — mutta siitä, että se tapahtui noin päätäpahkaa, äkillisestä mielenjohtumasta, kysymättä keltään ja neuvottelematta kenenkään kanssa. — Pyrytuulena sinä menit ja samalla tavalla tulet takaisin. Semmoinen lepakko tyttö! Tuleeko sinusta koskaan tavallista ihmistä?

— En luule, täti kulta, — sanoi Helmi herttaisesti hymyillen. Mutta minusta nyt ainakin tulee onnellinen ihminen. Etkö iloitse siitä vieläkin enemmän?

— — —

Sitte yläkertaan, kevein askelin ja sykkivin sydämin.

Leena avasi oven. Helmi pysähtyi salin kynnykselle. Hertta istui pöydän ääressä käsitöineen, Arvi keri lankaa, vyyhti kierrettynä kahden tuolin seluksille, ja Aimolla oli kädessä kirja; josta hän juuri oli lukenut ääneen.

— Kas, Helmi!

— Ja niin hienona…

Ihmetellen Hertta katsoi hänen silmiinsä, kun hän tervehti. — Mikä loiste niissä? Nyt minä tiedän: sinä olet soittanut!

— Ihan kuin olisi nielaissut elohopeata, — sanoi Arvi. — Oletteko kuulleet entisestä tytöstä, joka tahtoi kirkkaita silmiä, ja apteekkiherrat narrasivat hänelle, että —

Aimo käänsi selkänsä, astuen suoraan Helmin luo. Katse oli ensin tutkiva, sitte voitonriemuisa.

— Helmi, sinä jätät sairaalan!

— Olen jo jättänyt!

He jäivät seisomaan vastatusten, silmä silmässä. Molempien sydämessä ilo ja liikutus tulvehti yli ääriensä.

— Mitä?! — huudahtivat Hertta ja Arvi. Aimo kysyi ainoastaan: — Mitä sanoo enosi?

— Hän ei vielä tiedä — eno raukka…

— Nyt kolmiliitto on voittanut! — riemuitsi Hertta.

Sitä Helmi tietysti ei ymmärtänyt.

— Niin, näetkös Helmi, — Arvi alkoi selittää, — meillä on täällä ollut salaliitto pappistyrannia vastaan… Jaha, jaha, keino on siis tepsinyt! Minä onnittelen, Aimo, sinä olet hyvä keksimään.

— Liljako sai sinua auttaa? — kysyi hellästi Hertta, jolle asiain tila nyt myöskin selvisi. — Muistatteko, sitähän hän toivoi hartaimmin, ettei hän olisi elänyt turhaan, että hänen kärsimyksensä tulisi hyväksi muille.

Aimo ei voinut sanoa mitään. Niin, varmaan se oli totta. Jos Lilja tämän tiesi ja näki autuaiden asunnoista, varmaan hän iloitsi enkeli-iloa. Vai vähänkö he merkitsivät hänelle sen yhden rinnalla, jolle he parhaillaan mielihaikeutta tuottivat? Kestääkö rakkaus vielä tuolle puolelle kuolemankin?

Silloin Helmi sanoi: — Te annoitte minulle Liljan tarinan. Mutta nyt minä tunnen velkani — teille ja enolle —

Hänen aikansa oli tullut. Hän tahtoi kertoa kaikki.

— Ehkä te tuomitsette enoa väärin, niinkuin minäkin usein olen tehnyt, teidän edessänne varsinkin. Ei hän ole julma, hän on vaan kärsinyt yli-inhimillisen paljon…

Tällä hetkellä, onnensa yltäkylläisyydessä, Aimokaan ei sitä pitänyt mahdottomana.

— Saanko kertoa teille hänen tarinansa?

— Tule, Helmi, istu tähän keskellemme.

— Kerro, kerro, jos tiedät…

Ja Helmi alkoi. Kaukaisesta menneisyydestä hän lähti, siitä ajasta asti, jona orpo sisko ja veli itkivät yhdessä, heitettyinä vennon maailman jalkoihin. Sisko sai turvan, mutta hänen sydämensä murtui — niinkuin Liljankin. Oi niitä nuoria, herkkiä sydämiä! Henki voi liidellä kotkan teitä, mutta hento ruumis ei kestä. Paavo kesti, sillä hän oli vahvempi. Ruumis ja henki kestivät, ja sydänkin — karaistumisen hinnalla — kovettumisen, niin oli Helmi joskus ajatellut — mutta ei ole se sydän kova, ah, ette tiedäkään, kuinka herkkä ja hellä se vieläkin on pohjimmalta! Sitte tuli Lilja, kevät ja rakkaus…

— Tahdotteko kuulla? Me istuimme hänen haudallansa, kun ilta pimeni.
Näin eno itse on minulle kertonut: — —

"Hänen tähtensä ja Mestarin tähden minä sen tein."

— Vielä tänä päivänä hän ei aavista, että suru surmasi Liljan. Hän luulee, että sen teki sama heikkous, josta lääkäri puhui. Hän on kaihossaan kiitollinen, ettei ainakaan hänen tarvitse itseänsä syyttää, että Liljalla oli viimeiseen asti kaikki mitä voitiin pyytää, lepo, hoito ja mukavuus — ja kuitenkin täytyi niin käydä… Eno raukka, ymmärrättekö — hänen sydämensä pakahtuisi, jos hän saisi lukea —

Kuulijat istuivat sanattomina hämmästyksestä. Tällainen Paavali Kotka oli vieras ja uusi heille.

— Tässä on teille takaisin Liljan "sydämen kirja", — sanoi Helmi, ojentaen sen Aimolle. — Kiitos, että sen toit. Ja nyt tekin tiedätte…

— Minä olen äidilleni luvannut, että veisin sen Kotkalle myös, — sanoi Aimo silloin, äänessä empiminen ja epävarmuus.

— Sehän on mahdotonta!

— Niin, Aimo, pannaan se laatikkoon, — ehätti Herttakin väliin. Hänen hyvä sydämensä oli aivan heltynyt ja hätäännyksissä.

— Minusta sentään voisi tehdä semmoiselle herralle hyvää… mutisi Arvi. Loppu ei yrittänytkään kuuluville. Hän kyllä tiesi, että joku hänet keskeyttäisi tavallisuuden mukaan.

— En tiedä, — sanoi Aimo miettiväisenä. — En tiedä, saammeko häntä säästää. Sinunkin tähtesi, Helmi!

— Ei, ennen kärsin vaikka mitä, kuin näen enon tuskasta nääntyvän!
Minähän olen nyt selvillä omasta puolestani, en minä enää järky.

— Kuulehan, Helmi. Sinä puhut usein kotkista, kuinka niiden pitää saada liidellä, muuten ne kärsivät. Ne tahtovatkin liidellä, vaikka hengen uhalla. Minä alan kunnioittaa sinun enoasi. Hän ansaitsee sen, että hänkin pääsee pauloistansa. Anna minun repiä ne rikki! Minua aavistuttaa, että se ei ole mahdotonta.

Niin, sitä kieltä Helmi käsitti. Hänellä itsellään oli pyhyyden jano, vapaan, ylhäisen ilmapiirin kaipaus niin polttava, että hän tiesi siihen halajavansa hinnasta mistä tahansa. Ja jos hän sitä halasi, pieni Helmi, tottahan paljon enemmän hänen Kotka-enonsa.

Kuinka hän tunsi sydämensä värisevän…

— Olet oikeassa, Aimo, nyt niinkuin ennenkin. Anna se hänelle — tai jos tahdot, minä annan!

— Uljas tyttö, — sanoi Aimo ihastuksesta loistavin silmin. — Oi sinä
Helmi —

— Minun täytyy nyt mennä — suokaa anteeksi, ystävät… Tai eihän minun täydy, mutta tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin tahtoisin olla oikein lähellä enoa, niinkuin pitäisi hyvittää hänelle jotakin…

— Onko hän kotona nyt?

— Ei, hän saarnaa rukoushuoneella. — Helmi katsoi kelloansa. — Vielä minä ehtisin.

Aimo auttoi takin hänen yllensä ja otti samalla oman hattunsa.

— Tuletko saattamaan?

— Saanko tulla kanssasi sinne?

Helmi tuli hyvin iloiseksi. Hän ei itsekään tietänyt, miksi sydän alkoi tykyttää aivan kuin jonkin ihmeellisen ja ihanan odotuksesta. Aimo ja hän yhdessä Paavo enon puhetta kuulemaan! Yhdessä Herran huoneeseen — kaikkien nähden yhdessä! Niin, mutta mitä siitä… eihän se ollut pääasia. Se on pääasia, että Aimo tulee, että he molemmat tarvitsevat Herraa Jeesusta. Läpi syväin vetten pauhinan he saavat kuulla hänen äänensä. Oi Jeesus, näetkö sinä, että Aimokin tulee? Niin älä nyt päästä häntä, ennenkuin olet siunannut…

Heidän astuessaan sisälle alettiin juuri virttä.

    — — "Sinua Jeesus odotan,
    Sydämeheni halajan" — —

Helmistä tuntui, niinkuin Aimo olisi säpsähtänyt. Eikä hän laulanut ensinkään, hän vaan katsoi koko ajan naapurin ojennettuun virsikirjaan.

Paavali Kotka nousi puhujapaikalle. Silmissä oli syvä ilme, tumma ja liekehtivä. Kun hän rukoili, oli se alusta alkaen korkeata nousua. Sitte hän puhui kuin unessa, unohtaen ympäristönsä, huutaen sitä, jonka hän näki sielunsa palavan uskon silmillä.

"Väkevät repivät alas taivasten valtakunnan"…

Tänä iltana sen voimat virtailivat. Helmin omassa sydämessä oli autuas ilo ja rauha, mutta hän taisteli sen rakkaan mukana, joka istui hänen rinnallansa. "Jeesus tulee", oli Kotkan teksti. — Olen ikävöinnyt nähdä häntä — niitä silmiä, jotka itkivät Jerusalemin tähden ja minun tähteni… käsiä, jotka hän siunaten laski lasten pään päälle ja minunkin päälleni, kun olin pieni… Oletko sinä häntä ikävöinnyt? Ja onko hän tullut luoksesi?

Hän on minun, ja kuitenkin minä häntä yhä huudan. Tule Herra Jeesus! Huudatko sinäkin? Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman. Sano hänelle, että olet siihen valmis! Hän tulee. Mikä estää sinua ja minua? Hän kolkuttaa ovea, salpa on sisäpuolella. Emmekö me näe, missä se on?

"Joka avaa, sen luokse minä tulen ja pidän ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani."

— Tule, tule pian, tule nyt, sinä siunattu Vapahtaja, kahleitten katkaisija, rauhan antaja!

— — —

Aimo ja Helmi kulkivat kotiin, pitkän matkaa äänettöminä.

— Helmi, — alotti Aimo viimeisessä kulmauksessa.

Helmi odotti, ikäänkuin se ihmeellinen puhkeaisi nyt.

— Minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua. Helmi, tiedämmehän me molemmat sen.

Josko Helmi tiesi? Ah, löytyy sellaista, jota tiedetään, ja kuitenkin se tullessansa on ihme ja ilmestys, niinkuin ensi pääskynen puistossa pitkän talven jälkeen…

Katu oli hiljainen ja pimeä. Aimo pysähtyi, ottaen Helmin käden omaansa.

— Minä olen odottanut sinua ja sinä minua. Tahdotko odottaa vielä huomiseen? Ja saanko silloin tulla?

— Tule, — kuiskasi Helmi.

— On parempi, että sinä nyt ensin puhut enosi kanssa, — jatkoi Aimo. He kulkivat taas edelleen. Hänen olentonsa oli rauhallinen, mutta ääni värähteli. — Ja minulle on parempi olla yksin. Ymmärrätkö, minun täytyy kohdata… minun täytyy…

— Niin, sinä otat pyhän vieraasi vastaan. Kyllä, kyllä minä ymmärrän!

— Minun Helmini, minun omani! — He seisoivat jo porraskäytävässä. Äkkiä, tunteiden tulvehtiessa, Aimo kumartui Helmin puoleen ja suuteli häntä.

— Hyvää yötä, sinä rakas, rakas! Kuinka hän on hyvä, joka antoi minun löytää sinun sydämesi…

Sitte Aimo lähti. Hänen oli kiire valmistamaan huonetta sille, jonka äänen hän tänä iltana oli kuullut. "Minä tahdon pitää ehtoollista sinun kanssasi ja sinä minun kanssani".

Ylivuotavassa onnessa ja riemussa hän vaipui polvillensa, eikä huulilta tullut muuta kuin: — Kiitos, kiitos, kiitos…

XIII.

Vapauteen.

Varhaisena aamuhetkenä, kun he tavan mukaan yhdessä istuivat Kotkan pöydän ääressä, silloin Helmi oli sen sanonut.

Eno ei ensin tahtonut uskoa; mutta kun hän käsitti, että se oli täyttä totta — oi mikä murtumus kuvastui hänen kasvoillansa!

— Taas yksi toiveitten hautakumpu lisää… Helmi, Helmi, minun lapsi raukkani!

— Sinä tiedät, eno, kuinka rakas olet minulle — mutta minä en voi tehdä toisin. Minun täytyy kuulla Jumalan ääntä enemmän kuin ihmisen.

— Jumalan?

— Jumala on lahjoittanut minulle elämän, minä en saa antaa sen mennä hukkaan. Sinä et tiedä minun tuskaani, eno… kuinka minä nousin keskellä yötäkin, kun säveleet soivat… enkä saanut niitä ilmoille…

— Mutta lapsi, miksi et soittanut, ja keskellä päivää? Minä viimeisenä olisin kieltänyt sinua.

— Ei — sillä silloin en olisi jaksanut kauvempaa!

— Ja nyt et jaksa kauvempaa. Älä syytä Jumalaa, Helmi. Paina pääsi ja sano, että olet liian heikko. Jumala on heikoille armollinen — Helmi rakkaani, en minä sinua tuomitse. Mutta haikeata on nähdä kaiken tyhjäksi raukeavan, mitä kauneinta on uneksinut…

— Eno, eno, miksi sinä sellaisia uneksit?

— En ole muuta pyytänyt kuin ehjää elämää Jumalalle. Siitä on tullut ristin tie — luonnollistahan se on. Kunhan vaan Jumalan valtakunta edistyisi ja Kristus saisi kunnian! Mutta kaikki raukeaa tyhjiin. Rahkasetkin ovat olleet pettymyksenä minulle — en ole huomannut mitään tosi muutosta heissä. Ei edes minun sairauteni kantanut hedelmää. Ja nyt sinä, sinä, minun viimeinen ja kallein toivoni…

Itkien Helmi heittäytyi hänen kaulaansa.

— Minä en koskaan ole nähnyt sinua tällaisena, eno. Epätoivoinen puhuu noin. En minä voi muuta, en voi. Itketkö sinäkin? Oi eno, älä minun tähteni! Onhan sinulla Jeesus, hän auttaa.

— "Hän on minun, ja kuitenkin minä yhä häntä huudan", — toisti Kotka kuin kaikua, joka korvissa soi. — "Tule, auta Herra Jeesus!" — kohosi jatko hänen huuliltansa syvyyden huokauksena.

— Niin sinä sanoit eilen. Ja sitte lisäsit jotain laaksoista ja kukkuloista.

— "Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman." — Taas hän puhui kuin mietteissänsä. — Hän ei pääse tulemaan, ennenkuin olemme kaikki siihen valmiit. Sinäkin olit siellä ja kuulit sen…

— Niin oletko valmis, eno? — kuiskasi Helmi.

— Tähän suruun ja pettymykseen, tarkoitat? Miksi en omasta puolestani — sinua minä säälin, sinun tähtesi minä murehdin.

— Entä jos tämä vaan on alkuna siihen, mitä on tuleva…

Eno katsoi äkkiä ylös, tutkivasti kuten kerran ennen, ensi iltana tulonsa jälkeen.

— Onko Aimo Lehtinen tähän syypää?

Helmi punehtui, mutta säilytti rauhansa ja mielenmalttinsa.

— Jumala on sen tehnyt — usko minua, eno, ei minun päätökseni ole heikkoutta, vaan suurta armoa. Ei se myöskään ole tapahtunut Aimon tähden. Aimo kyllä rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Tänään hän tulee luokseni ja sanoo sen teillekin. Mutta se mitä nyt olen tehnyt, se on eri asia, se ei riipu —

— Helmi!

Enon ääni oli kerrassaan muuttunut; keskeyttävä sana kajahti kirkkaana, vaativana ja ankarana. Helmin täytyi vaieta, mutta samalla hänen mielensä terästyi ja rohkeutensa kasvoi. Tämä ei ollut vaikeinta, vaikein oli jo ohi.

Silloin se puhkesi — kuin tuomion jyrähdys mustista ukkospilvistä.

— Petä sitte itseäsi, kulje sitte omia teitäsi ja syytä Herraa Jumalaa, jolla on yksinoikeus sinuun! Valitse vaan sydämesi omatekoinen rakkaus ja maailman kunnia! Mutta tiedä kenen hylkäät: sen Mestarin, joka on sinun tähtesi kärsinyt ja kuollut ja kutsunut sinuakin seuraamaan jälkiänsä, mihin ikänä hän menee…

Kotkan silmät leimahtelivat, hän seisoi suorana, pelottavana, puhuen yhä kiihtyvällä kiihkolla. Mutta Helmi ei säikähtynyt, hän tunsi vaan varmistuvansa.

Kotkapari kallion kaidalla huipulla — silmä vasten silmää, yllä viimeinen jännitetty verkko — sen takana avara ilma, korkea taivas ja vapaus…

Helmi sanoi selvällä, heleällä äänellä:

— Tietoisesti minä valitsen Herran Jeesuksen, ollakseni ijät kaiket hänen omansa. En pyydä muuta tietä kuin sitä, jonka hän minulle osottaa. Minä valitsen säveleet, jotka hän itse minulle antoi, että minä häntä palvelisin. Ja sen, jota rakastan, otan vastaan hänen kädestänsä. Eno, se on täyttä totta… oi älä katso minuun niin musertavasti! Enhän minä mihinkään kykene, hän itse sen tekee…

— Millä sinä, Helmi, sanoistasi vastaat? — Kotkan ääni oli hillitympi, mutta silmäys yhtä vakava kuin ennen.

— Ellet usko minua, en millään voi vastata, — sanoi Helmi surumielisesti. — Mutta ehkäpä tämä voi selittää jotakin. — Hän purki paperikäärön ja ojensi Liljan vihkosen. — Nyt, eno, tarvitaan sitä, että olet valmis ja vahva… Eno, eno rakas… olenko tehnyt pahaa sinulle?

Kotka oli kalvennut, nähdessänsä käsialan vihkosen kannella. Vahva mies horjahti, Helmi yritti avuksi, mutta samassa eno oli jo taas voimansa koonnut.

— Mistä… mistä sinä tämän sait? — Kotkan käsi oli kiinteästi tarttunut vihkoon, hän avasi sen ja sulki jälleen, jännityksestä vapisten.

— Liljan äiti lähettää sen luettavaksesi. Rakkauden tervehdyksin hän lähettää sen. Oi minun Kotka-enoni… älä nyt murru! Minun täytyi se tuoda — sinun tähtesi…

— Mene… mene, Helmi…

Tyttö oli jo ovella. Nyt se sulkeutui, ja Paavali Kotka oli yksin.

— — —

— Pyhäkkö, kuinka minä uskallan sinun verhosi taakse? Herra Jumala, ole minun väkevyyteni!

Minun Liljani hentonen käsi on nämä rivit piirtänyt, minun kevätkukkani henkäys on kulkenut näiden lehtien ylitse…

Oi armahin, minustako sinä näin haaveilit? Että minä olisin sinun päivänsäteesi… ja kaiken tahdoit antaa minulle — ja Herralle "kanssani käsityksin"… jo silloin!

Kuinka sinä liikutat sydäntäni, sinä hellä, sinä suloinen, joka et nähnyt virheitäni, tahdoit vaan sydämessäsi suojata "muiden mustatessa"! Ja minä — minä en aavistanut. Sinä itkit minun tähteni, kun kartoin sinua. Olinko tyly? En, en tahallani, mutta minä en ymmärtänyt… Anna anteeksi, että sait kauvan odottaa. Mutta tulihan se lopuksi, löysimmehän toisemme "Herran jalkain juuressa." Sinä sanot sen niin kauniisti, sinä koetat kaiken parhaaksi kääntää.

Valmis olit painumaan povelleni — valkea vilukukkanen — vaikkapa kuihtumisen uhalla! Jalo ja uljas sinä olit — ja sinut, sinut minä kadotin! Herra, eikö se ollut kovaa — liian kovaa? Ei — sinä sen tiedät… Herra, ole armollinen minulle, etteivät muistot käy yli voimien…

Oi sitä toukokuun iltaa!

"On juhla, on riemu, on onni! Nyt taivas loistaa ja välkkyvi vuoret, hääkukkihin puhkee ja niityt nuoret…"

Liljani, omani, onneni!

— — —

Mitä, mitä on tämä?

Minunko tähteni heikko ja sairas? Sen jännitetyn odotuksen ja taistelun tähden?

"Lääkäri ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua"…

Herra Jumala, armahda… Onko se totta?

"Minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään niin kirkkaan —"

Herra Jumala, armahda…

Nämä runot ovat kauheita, ne vievät järkeni… Lilja, Lilja, minä en jaksa, minä en kestä!

Älä syytä minua, älä muserra sydäntäni!

Yhäkö sinä odotit minua?

Kuinka? Eikö Jumalan tahto, vaan minun? Erehdystä? Haaveinnostusta?

"Mielelläni minä olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa. Nyt minä kumminkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Suru on vienyt voimani. Armas, mitä, mitä teit sinä minulle? Miksi omin käsin onnemme surmasit?"

Herra Jumala, armahda, armahda!

Joka kirjain syöpyy kuin tuli minun sydämeeni…

"Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä, armas, älä —"

Lilja, Lilja, minä menetän järkeni… Herra Jumala, armahda minua!

— — —

Hän kiemurteli tuskissa, hän väänteli käsiänsä, hän makasi maassa, huutaen apua, niinkuin hukkuva äärimmäisessä hädässä.

— Minä, minä murhaaja!

Ja taas yhä uudestaan: — Herra, armahda, armahda…

Hän makasi siinä ja hetket vierivät. Kuinka kauvan, hän ei itsekään tietänyt.

Silloin ovea naputettiin.

Se oli vaan Martta, joka ilmoitti, että Rahkanen oli siellä, se juoppo ja vanki, ja vaimo oli myös mukana.

Kotkasta oli ensi hetkessä mahdotonta selvittää ajatuksiansa. Rahkanen, niin, hänen piti päästä vankilasta tänään…

Äkkiä hänet valtasi välitön tunne. Hän riensi eteiseen. Synkkä mies seisoi silmät alas painuneina, vaimo arkana vierellään. He eivät uskaltaneet oven suusta eteenpäin. Mutta Kotka otti Ellin molemmat kädet omiinsa ja sulki sitte Rahkasen syliinsä aivan tavattomassa mielenliikutuksessa. Mies tuijotti pastoria kuin ihmettä. Hän ei tietänyt, oliko tervehdys pilkkaa vai totta.

— Tule, Kalle, ja te myöskin, Elli. — Hän veti heidät huoneeseensa.
— Ei, ei sinne ovipenkille. Istukaa tähän viereeni.

Elli katsoi kummastellen hänen itkettyneitä silmiänsä ja pörröistä tukkaansa. Huonekin oli siivoomatta vielä.

— Anteeksi, jos me häiritsemme herra pastoria. Mutta Kallea niin hävettää tulla kotiin, kaikki ihmiset katsovat ja osottavat sormellansa. Niin että jos pastori vielä meitä armahtaisi ja lähtisi mukaan… Emme me sitä ansaitse, mutta kun pastori aina on ollut hyvä meille… Sitte eivät toiset niin halventaisi, kun näkisivät, ettei pastorikaan vallan katso ylön…

— Ihmiset osottavat sormellaan sinua, Kalle? Eikä kukaan osota minua… Minäkö ylenkatsoisin teitä? Voi sinua raukkaa, sinä heitit vaan kiven, ja tiedätkö mikä minä olen, jonka pitäisi turvata sinun mainettasi ihmisiä vastaan?

— Mitä pastori nyt noin puhuu — pilkaksi…

Elli sen sanoi melkein pahastuneena. Ja Rahkanen yhä vaan tuijotti.

— Ette te tiedä, ihmisparat… Murhaaja minä olen, syvyyteen sysätty, minä teidän pastorinne…

— Onko pastori tullut hulluksi? — huudahti Elli säikähtyneenä, hypäten tuolilta pystyyn. Silmä samalla mittasi välimatkaa pöydästä oveen.

— En tiedä… ehkä olenkin. Älkää pelätkö, Elli, en minä teitä vahingoita. Menkää te Herran rauhaan. Minä en ole kelvollinen tulemaan kanssanne…

— Eikö pastori nyt selittäisi, mitä tämä merkitsee? — sai Rahkanen vihdoin suustansa.

Kotka sipaisi otsaansa. Päätä huimasi, tuntui kuin kaikki sekaantuisi aivoissa.

— Minä olen hyvin väsynyt ja sairas. En jaksa nyt… Menkää kotiin.
Herra minua armahtakoon…

— — —

Kotka nukkui, sikeään ja raskaasti. Monta kertaa Helmi hiipi huoneeseen, mutta hän ei herännyt.

Vihdoin hän avasi silmänsä.

— Eno rakas!

— Kuinka se olikaan, Helmi… Sinä erosit sairaalasta. Koska et jaksanut…

— Koska me olimme valinneet sen tien, eikä Jumala. — Helmi istui sängyn laidalle, hellänä kuin sairaan lapsen vaalija. — Näetkö eno, Jumala on niin hyvä. Ei hän ketään kiduta, hän rakastaa ja armahtaa. Hänellä on paljo päivänpaistetta meille, jos me vaan ymmärrämme ottaa vastaan.

— Päivänpaistetta? Niin, niin, lapseni, päivänpaistetta sinulle. Sinä olet ollut minun auringonsäteeni. Kyllä Jumala tekee sinut onnelliseksi.

— Eno, oletko valveilla? Sinun äänesi on niinkuin sen joka näkee unta.

— Olenko minä nähnyt unta? Se oli kauhea uni… että minä murhasin
Liljan, oman morsiameni…

— Kauheahan se oli — voi rakas eno… Mutta minä sanon sinulle jotakin, joka ei ole unta: "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta Herraan, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden." Muistatko, kuka niin sanoi?

— En… en muista…

— Lilja niin sanoi — sinulle juuri.

— Minulle?

— "Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi."
Eikä Jeesus tule, ennenkuin "vuoret alennetaan." Sen sanoit sinä itse.

— Jeesus ja kaksi muuta pahantekijää… He sanoivat häntäkin pahantekijäksi…

Helmi ymmärsi enon hourailevan. Samat kuvat palasivat kuin hänen viimekeväisen kuumeensa aikana.

— Mutta ei hän mitään pahaa tehnyt. Minä olin se toinen, murhaaja joka naulittiin ristiin… Helmi, minut naulittiin ristiin, sillä minä olin murhaaja!

— Sinä olit Herran sotasankari. Joka taistelee, se saa ja lyö haavoja. Etkö sitä muista: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä." Ilman taistelua ei tule rauhaa.

— Rauhaa… rauhaa… Ääni oli haikean valittava.

— Jeesus antaa rauhan, — kuiskasi Helmi. Kuinka hänen sydäntänsä kivisti… ja kuitenkin — tämä varmaan oli ainoa tie…

—"Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." Kaikesta, eno!

Kotka ei puhunut enää mitään. Hän makasi kotvan ihan liikkumattomana.

Äkkiä hän syöksähti istumaan.

— Helmi, en minä sinua murhannut! Joku pelasti sinun.

— Jumala pelasti minut ja pelastaa sinut myös, — sanoi Helmi syvästi liikutettuna. Hän silitteli hiljaa enon otsaa, kostutti pyyhkeellä ja sai hänet viihtymään.

Sitte hän meni keskustelemaan Riitta tädin kanssa. Tarvittiin lääkäriä, se oli selvää.

— Täti, lääkäri tulee kutsumattamme. Aimo Lehtinen on kohta täällä.

— Aimo Lehtinen? Mitä ne nuoret kokelaat ymmärtävät, nouda oikea tohtori. Mitä Lehtinen täältä hakee?

Helmi syleili vanhaa tätiä.

— Kiitos hoidosta ja hoivasta monina pitkinä vuosina! Nyt tulee se, joka vie omaksensa teidän tyttönne… se joka saa kaikki ne kaakut ja sukat, joita minä teiltä opin valmistamaan. Kyllä teillä vaivaa oli, mutta Aimo siitä teitä kiittää, ja minä myös, täti, oikein koko sydämestäni…

— Mitä, mitä sinä puhut? Oletko sinä morsian? No kaikkia pitää kuulla!
— Täti päivitteli päivittelemistään. — Vai lääkärille sinä! Sitäkö se
äkkinäinen sairashuoneeseen meno merkitsi? Ja nyt taas pois tuleminen.
No vihdoinkin minä ymmärrän —

Helmin oli turha selittää, täti pysyi uskossansa. Mutta hän alkoi jo tulla hyvälle mielelle, taputti ja hyväili Helmiä, ja kyyneleet tippuivat yhtämittaa, ja sitte hän taas alkoi ihmetellä ja päivitellä.

Helmi pyysi tätiä menemään enon luo. Hänen täytyi nyt vihdoin päästä yksinäisyyteen. Omatkin tunteet vaativat osansa.

— — —

Sykkivin sydämin Helmi odotti. Hän seisoi omassa huoneessansa seinähyllyn ääressä. Kristuskuva ojensi käsivarsiansa juuri hänelle. Äidin silmät katsoivat häneen — oi miten elävästi ja rakkaasti!

Tiedätkö sinä äiti, kuka kohta tulee? Sinun pienen Kaste Helmesi oma armas. Hän, jonka rinnalla elämä on oleva rikkahin ja suloisin. Jumala antoi hänet sinun Helmellesi.

Nyt eivät säveleet enää sammu, nyt ne laulavat ja soivat sydämessä, nyt koko elämä muuttuu pelkiksi säveliksi. Sitähän sinä toivoit, äiti. Oi, kuinka lapsesi on onnellinen! —

Kellon helähdys, sydämen sykähdys — siinä hän on!

— Aimo!

— Minun tyttöni, minun Helmini!

Sinipunervaan sohvaan he istuutuivat, juuri siihen, mihin Kaarinan silmät katsoivat sanomattomalla hellyydellä, ja Kristuksen käsivarret ojentuivat siunaten heidän ylitsensä.

— — —

Tuli vaikeita päiviä Paavali Kotkan vuoteen ääressä. Aimo ja Helmi yhdessä vaalivat häntä, mutta lisäksi oli kutsuttu "oikea tohtori", sama joka häntä keväällä oli hoitanut. Tauti oli silloisen vamman uusiintumista kovan mielenliikutuksen johdosta. — Heikko pää vielä toistaiseksi, vaikka muuten vankka mies, — sanoi lääkäri. Ensimmäisenä ja toisena päivänä hän käydessään rypisti otsaansa, kolmantena rauhoittui. — Kyllä tulee hyvä; vähän kärsivällisyyttä vaan. Mutta sitte ei pastori saakaan pitkiin aikoihin liiaksi penkoa jumaluusoppia. Mikä helpotus Helmille, että oli toivoa!

— Eno houreissansa muisti minua. "Helmi, en minä sinua surmannut", niin hän sanoi. Minähän olin vähällä surmata Kotka-enoni — minä ja sinä, Aimo. Se olisi ollut kauheata. Sitte omatunto olisi syyttänyt meitä koko elämämme ajan.

— Kaikki kuitenkin käännetään parhaaksi — se on hyvä lause, — sanoi Aimo miettiväisenä. — Minä melkein vihasin häntä. Nyt hän on muuttunut rakkaaksi minullekin, ja menneet velat kuitataan.

— Molemmin puolin, — sanoi Helmi.

— Niin, molemmin puolin. Näetkö, minä arvelen, että tämä on ollut minun "salpani", se josta hän puhui silloin illalla. Mutta luulenpa, että hänen omakin salpansa on auennut…

Silloin Kotka liikahti vuoteellansa. — Niin, niin — elämä ei ole erämaa eikä hautausmaa, hän tiesi oikein. Minä näen sen uuden paisteen… Lilja, Lilja, niinkö Herra tahtoo? Kyllä minä vaellan, vaikka tie on pitkä. Minne minut lähetetään?

He luulivat hänen vielä hourailevan, mutta hän avasi silmänsä suuriksi ja kirkkaiksi.

— Sinäkö siinä olet — Aimo? Ja Helmi, Kaste Helmi?

— Jumalan kiitos, eno…

Hän koetti hiukan nyökyttää päätänsä.

— Pikku linnut, rakentakaa pesänne…

— Että laulaisimme Jumalan kunniaa, — sanoi Helmi kyynelsilmin.

Aimo kumartui alas, painaen huulensa Kotkan kättä vasten. Hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut vastaan Helmin vanhempien siunauksen.

XIV.

Levitetyin siivin.

Riitta tädin ruokasalissa oli hyvin hauskaa ja kodikasta. Pesässä tuli leimusi, levittäen punervaa hohdetta leppoiseen hämärään. Oli pidetty suklaatipitoja, sillä tänään oli kaksinkertainen ilojuhla: Aimo ja Helmi olivat vaihtaneet sormuksia, ja lääkäri oli julistanut Paavali Kotkan täydellisesti terveeksi.

— Nyt on ohitse Riitta tädin osa ohjelmasta, — sanoi Hertta niiaten kiitoksia. — Eikö Helmi jatka?

— Yhdessä, yhdessä, — oikaisi Arvi. — Aimo, noudappas viulusi.

Aimo katsoi Helmiin ja Helmi Aimoon.

— Älkää nyt pahastuko — mutta tämänpäiväisen soiton me tahtoisimme säästää ihan vaan toisillemme…

— Sitte Helmin huoneessa illalla, — sanoi Aimo.

— Silloin Helmi pakkaa.

— Eipähän. Minä olen aikoja valmis. Pieni laukku vaan mukaan. Katsokaas, setä ja täti siellä Lehtolassa eivät odota uusia pukuja, vaan uutta pikku tyttöänsä… Emme me saa viipyä kauvan maalla, tiedättehän sen. Muuten opettaja toruu.

— Niin, niin, pidä huolta vaan, ettei sinua ajeta tiehesi opistosta…

Paavali Kotka oli vaitelias ja kalpea vielä. Vilkas puhelu näytti häntä väsyttävän.

— Emmekö nyt laulaisi jotain? "Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta…"

— Minä olen käheä kuin varis, — sanoi Arvi. — Eilen jalkani kastuivat.

— Eihän se estä, — arveli Hertta vähän hämillään. Hän tiesi, ettei
Arvi ollut tottunut hengellisiin lauluihin.

— Jätämmekö illaksi senkin? Mitä, Hertta? Ei — Hertta kyllä mielellään lauloi mukana.

Mutta saatuaan kirjan käteensä hän ajatteli, että siinä oli aivan liian paljon ohdakkeista, rististä, pimeydestä ja muusta semmoisesta. Nythän oli iloinen kihlajaispäivä. Ehkä laulu valittiinkin vaan Paavali Kotkan tähden, joka juuri oli ollut sairaana.

"Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä…"

Varma kyllä oli, että Kotka sen lauloi syvimmästä kokemuksesta. Mutta ei se kieli nuorille kihlatuillekaan outoa ollut. Tulen ja veden kautta heidätkin oli kuljetettu.

— Kuinka me nyt sitte jatkamme juhlaa? — kysyi Helmi.

— Lauletaanko vielä toinen laulu?

— Minä luulen, että poikain herbaariot odottavat, — sanoi Arvi nousten paikaltansa. — Ne ovat viruneet minun kostean konttoorini hyllyllä jo toista viikkoa. Niihin voi tulla eurotium herbariorum. Helmi, mikä se on? Osaatko sinä latinaa?

— En osaa. Mutta ehkä minä kumminkin tiedän, että se on koi. Mistä se juuri tänä iltapäivänä tulisi?

— Vai koi? Eipähän, sieni…

— Arvi lörpöttelee, — arveli Hertta. — En minä hänen sienistänsä enkä koistansa välitä, mutta meidän täytyy käydä kaupoissa, ennenkuin ne suljetaan. Äiti pyysi, että minä teidän mukananne lähettäisin talvikankaan malleja, ja Arvin pitää valita isälle huopahattu. Ei sitä ainakaan Aimo tee tänään.

Arvin naama kävi nolon ja onnettoman näköiseksi.

— Isälle huopahattu? Miksi et sitä ennen sanonut? Kuinka minä sen osaan ostaa, kun ei ole päätä, mihin koettaa? Ja se on ihan totta, että kasvit pahenevat — on se.

— Sanotaan nyt sitte pian hyvästi, oikein pian. Mene sinä herbaarioittesi luo, kyllä minä ostan vaikka hatunkin. Kiitoksia täti, kiitos Helmi. Ja sinä, Aimo — tietysti et tule illalliselle. Hyvästi, Paavo. Tule nyt pian terveeksi ja iloiseksi.

— Rauha on kalliimpi kuin ilo, — ajatteli Paavali Kotka.

Arvin ja Hertan mentyä hänkin nousi.

— Minä kyllä tiedän, kuinka juhlaa jatkan. Nyt siitä vihdoinkin täytyy tulla tosi, kun voimani sen sallivat. Minä menen Rahkaselle.

— Mikä kiire sinun sinne on? — pahoitteli Riitta täti. — Taas paikalla rupeat itseäsi rasittamaan, tuskin sängystä nousseena. Minua oikein äköittää se Rahkasen vaimo, juoksee täällä yhtenään ja itkee vetistelee —

— Heidän on hyvin vaikea olla kurjuudessa ja naapurien silmätikkuna.
Olen ajatellut, että heidät pitäisi toimittaa pois, jonnekin maalle.
Mutta en minä nyt siitä tällä kertaa, toisen asian tähden minä menen.

— Menemmekö mekin, Aimo?

— Minne? Rahkaselle?

— Ei — mutta jos mekin vähän "jatkaisimme juhlaa" — entisillä muistoilla… Arvaappas, koska minulle selveni, että sinua rakastin?

— Mistäpä minä sen tiedän? Kerro, Helmi — sehän on hauskaa!

— Silloin kun sinä saatoit enon kanssa kolmea pikku orpoa
Pursimiehenkadulle, mutta minusta et huolinut mukaan.

Helmi sai suudelman palkaksi siitä ilmoituksesta.

— Niinpä tule, tule siis.

— Odota. — Helmi keräsi pöydältä leipiä tötteröön. — Heidän pitää saada kihlajaisnamusia myöskin.

— Ja enon me noudamme Rahkaselta. Sitte hän ei viivy liian kauvan.

— — —

Elli Rahkanen oli levittänyt sellaista tietoa, että pastori Kotka oli saanut hulluuden puuskan.

— Niin hurskas ja hyvä mies… Kuinka Jumalakin sallii?

Huhu kulki jo ympäri Helsinkiä. Talossa, missä Rahkaset asuivat, jokainen uskoi siihen. Tosin Elli äskettäin oli käväissyt Hartikan kyökissä ja kuullut Martalta, että pastori olikin vaan houraillut ja kohta rupesi paranemaan; mutta eihän sitä voinut tietää — ehkä se äreä vanha neiti oli käskenyt puhua niin päin…

Sentähden päitä ilmestyi joka ikkunaan, kun Kotka astui sisään Vilanterin talon portista. Lapset pihalla säikähtivät ja juoksivat nurkkiin. Heidänkin korviinsa oli osunut jännittävä uutinen pastorista.

Kalle Rahkanen vaan ei ollut sekaantunut siihen kysymykseen. Hänellä ei ollut työtä. Kaduilla ja pihalla hän näyttäytyi ainoastaan pakosta; enimmäksensä hän istua murjotteli huoneessa synkkänä ja välinpitämättömänä.

— Ellei tässä muu tule neuvoksi, lähden minä juomaan, — oli hän
Ellille sanonut juuri ennen kuin Kotka koputti ovea.

Elli kirkasi, ja Kallekin virkosi tylsyydestänsä. Pastori oli niin oudon näköinen, kalpea ja mustat silmät syvällä päässä. Varjelkoon — mitä hän nyt tulee tekemään?

Kotkaa hymyilytti, kun hän huomasi Ellin kauhun.

— Älkää ensinkään hämmästykö, kyllä minä olen täydessä järjessä ja terve kuumeesta myöskin, enkä minä teille mitään pahaa tee. Taisin viime kerralla kokonaan säikyttää teidät.

— Eikö… eikö se sitte ollutkaan totta? — pääsi Elliltä.

— Sekö, että minä olen murhaaja? Rakkaat ystävät, siitä minä juuri tulinkin teille puhumaan…

He istuivat pöydän ääreen, joka nyt oli siisti ja pyyhitty. Sekä miehen että vaimon katse oli jännityksellä kiinnitetty häneen.

— Minä en tietänyt mitä puhuin, ja kuitenkin se oli totta. Olen pitänyt itseäni jonakin, enkä mitään ole. En ole murhaajaa parempi, sillä kerran oli minulla nuori morsian, ja hän kuoli surusta minun tähteni, kun lähdin papiksi Ameriikkaan. Sitä minä vaan tahdoin sanoa, Kalle, että me olemme kaikki yhtäläisiä syntisiä, minä niinkuin sinäkin. Älä anna rohkeutesi vaipua, Herra nostaa sinut, niinkuin minä totisesti uskon, että hän minuakin vaivaista armahtaa…

Elli, joka aina itki, kun "rakas pastori" puhui, ei tänä iltana itkenyt. Hän oli vaiti, mutta ainoatakaan sanaa hän ei voinut unohtaa. Toinen itki nyt, mies joka vuosiin ei ollut kyyneltä vuodattanut. Ja Kotka tunsi kiitollisella ihmetyksellä, että "kun minä heikko olin, silloin minä väkeväkin olin." Talven valta oli taittunut, ja routa suli kevään siunatuiksi pisaroiksi.

Vielä kevään raikas tuulahdus — Aimo ja Helmi.

— Joko tulet, eno? Meillä on ollut kovin hauskaa. Olemme laulaneet lasten kanssa jäniksestä ja myllystä ja viimeiseksi Herran Jeesuksen pienistä lampaista. Makeiset herättivät riemun — tietysti…

— Sitte me olemme ajatelleet näitä sinun ystäviäsi, Paavo. Kuinka sen maalle muuton laita on? Oletteko päässeet päätökseen?

Ei, ei siitä ollut edes puhuttukaan vielä. Vaan kun ehdotus nyt tuli, oli se kuin taivaan sanoma Rahkasille.

— Jos pääsisikin täältä…

— Mutta kuka meistä huolisi, kun ei ole puhtaat paperit…

— Minä lähden huomenna morsiameni kanssa isäni huvilaan maalle.
Olen siellä kaikkialla tuttu ja voin vaikuttaa hyviin ihmisiin.
Tahtoisitteko muuttaa sinne?

Siitä syntyi ilo ja innostus. Mutta lujimman ja lämpöisimmän kädenpuristuksen Aimo sai Paavali Kotkalta.

— Aimo veljeni — kiitos!

* * * * *

— — Soikaa, soikaa, säveleet, soikaa! Nuori sydän sykkii riemusta, ja rakkaitten sydämet väräjävät vastakaikuna.

Sali on kirkkaasti valaistu. Se on täynnä tuolirivejä ja tuolirivit täynnä ihmisiä. Siellä myöskin Aimo ja Kotka istuvat vieretysten.

Helmi astuu korokkeelle ja asettuu flyygelin ääreen. Aimon sormus kiiltää hänen sormessansa. Hänellä on yllään muistojen valkea puku, mutta ei punaisia neilikoita, ainoastaan vihkonen kainoja narsisseja, vilukukkasen siskoja.

Kaikki silmät katsovat häneen. Hän ei katso kehenkään. Hän uneksii.
Hänen sielunsa on täynnä säveleitä, pyhiä ja suloisia.

Beethoven, Sonate Ciss-moll, on merkitty ohjelmaan. Tavallinen yleisö tuntee sen nimellä kuutamosonaatti. Se on viimeisenä musiikki-illan ohjelmassa, sillä Helmi on oppilaista etevin. —

Vanha opettaja on ylpeä ja onnellinen jo ennakolta. Ellei tämä ole yksilöllistä taidetta, silloin ei mikään. Se on hänen kunniansa, että hän ei ole kaavoihin pakottanut oppilastansa. Kunhan tyttö nyt vaan ei pelkäisi. Naiset ovat semmoisia — eivät uskalla olla rohkeita, eivät antaudu, vaan pidättävät kaikkein parhaat sävelensä — itselleenkö? niin, itselleen tai lemmitylleen — kuka ne tietää? Ja tämäkin on kihloissa. Saa nähdä, tekeekö hän poikkeuksen, uskaltaako hän kaikkien kuullen olla oma itsensä, niinkuin hän on ollut vanhan, jörön ukon oppitunneilla. Hän on kai ajatellut, ettei siellä ole väliä, voi kyllä kaiken sanoa välittömällä vapaudella, sillä vanha ukko ei ymmärrä mitään tunteista ja lemmestä ja askeleista kuutamossa…

Nyt, nyt hän alkaa. Ensimmäiset säveleet helähtävät ilman pelkoa, ilman pidättymistä.

— — —

Adagio sostenuto.

Minä näen hänet, joka käsivartensa ojentaa yli äitini kuvan. Hän ojentaa ne minulle ja koko kärsivälle, huokaavalle ihmiskunnalle. "Tulkaa minun tyköni kaikki." On haavoja, jotka värisevät hellästäkin kosketuksesta, mutta sydän ei pelkää, on turvallista hänen luonansa. Kun hänen silmiinsä katson, on viihdytys ja lepo täydellinen.

Allegretto.

Minä kiitän, minä kiitän sinua, uuden elämän antajaa! "Kun sinä minulla olet, en taivaasta enkä maasta tottele." Elämän pauhina ympärilläni ei ulotu sielun syvyyksiin. Siellä soi se suuri, pyhä, sanomattoman ihana, jonka hiljainen kuiskekin on kaikkea ympäröivää todellisuutta todellisempi…

Presto agitato.

Ah, mistä olenkaan pelastunut! Kuilun äärellä minä seisoin, vaipunut minä olisin, mutta hän valmisti taatun turvapaikan. Kuohu, ylistys, hohda, riemu, menneen kauhun tummaa taustaa vasten! Minun pelastajani, sinun käteesi minä tartun ja sinun kanssasi tahdon kulkea. "Sieluni on päässyt kuin lintu pyytäjän paulasta. Paula on särjetty, lintu on vapaa!"

Kotkan lennossa, levitetyin siivin kohti kirkasta korkeutta!

— — —

Vanha opettaja melkein sulkee hänet syliinsä kuulijoiden ihastusmyrskyn pauhatessa.

— Kuinka vienosti ja runollisesti hän kuvasi kuutamoa!

— Onpa sillä tyttösellä tunteitten tulta. Lemmenkohtaus oli aivan verraton.

Mutta Helmi hymyilee Aimolle ja Kotkalle. He tietävät, mitä hän on tarkoittanut.

— Mistä, mistä sinä Helmi olet saanut sellaisia säveleitä?

— Häneltä, joka loi kotkan siivet ja antoi "laulavan tähden"…

— Moni on saanut paljon, mutta ei ole oppinut sitä käyttämään Jumalan kunniaksi ja muiden iloksi.

— Eno rakas, moni ei näe tähteä, ja monelta siivet katkotaan. Minä tiedän, kuka minulle tähdet näytti… ja kuka toinen suojeli siipiäni!

— Me pyrimme ja erehdymme, — sanoi Paavali Kotka. — Me hapuilemme hämärissä, pilvet päämme päällä. Valkeus kuuluu hänelle, joka on korkein.

Hiljaa he kulkivat juhlaillasta kotiin. Tähtitaivas kaartui ylhäällä suurena ja ihanana. Kolmen sydämen syvyyksissä soi eri värähdyksin sama sävel: — Soli Deo gloria — Jumalalle ainoalle kunnia.