The Project Gutenberg eBook of Lapset: Kuvauksia lapsille lapsista, by Jalmari Finne

Kenraali Adlercreutzin johtama uusmaalainen rykmentti oli peräytyessään venäläisten edellä saapunut Tampereelle. Mieliala armeijassa oli hyvin katkera sen vuoksi, että vihollista väistettiin ja Adlercreutzin upseerit kuulivat hänen puolikovaa lausuvan ankaria lauseita sodan ylijohtajasta Klingsporista joka kerta kun uusi käsky saapui armeijan peräytymisestä.

Oli maaliskuu ja purevan kova pakkanen. Juuri kun armeija oli lähdössä Tampereelta pohjoiseen päin, saapui uusmaalaisen rakuunarykmentin luo juron näköinen poika ajaen virman hevosen selässä. Hän pysäytti hevosensa torilla olevan ratsujoukon luo ja kysyi, kenelle oli ilmottauduttava sen, joka tahtoi liittyä väkeen. Korpraali kuuli kysymyksen, astui lähemmäksi, tarkasti poikaa, joka oli astunut hevosen selästä alas. Poika oli tanakka ja roteva. Kun hänellä oli oma hevosensa mukanaan, niin pääsi hän pitemmittä mutkitta rykmenttiin. Kuormastosta sai hän uusmaalaisten sinisen sotilastakin ylleen ja sotilastakin päähänsä. Korpraali kysyi hänen nimeänsä. Ehkä hän ei tahtonut sitä sanoa, hänellä oli kai omat syynsä ollessaan sitä ilmaisematta, mutta sille ei pantu sen suurempaa painoa, matkalle oli kiire ja nimen tiedusteleminen sai jäädä sikseen. Vähät nimestä, kun vain kykeni sotilaaksi ja rotevana näytti tuo poika täyttävän paikkansa, ja se tapa, jolta hän ratsuaan ohjasi, osoitti, että hän oli tottunut hevosen selässä istumaan.

Kun armeija ensi kertaa lepäsi matkallaan ja sotilaat vietyään hevosensa talliin istuivat erään talonpoikaistalon pirtissä lämmittelemässä, näki rykmentin tukanleikkaaja, että uudella tulokkaalla oli pitempi tukka, kuin mitä oli sallittu sotilaan pitää. Heti otti hän keritsimet esiin ja tyynenä istui poika katsellen miten pellavanvärinen tukkansa putoili maahan.

— Vai ei ole sinulta nimeä? vastasi sotilas nauraen. Lienetkö edes kastettukaan? Ei auta muu kuin että minä sinulle annan nimen. Karhu. Sopiiko se?

— Sinulla on nimittäin tuollainen pyöreä naama kuin karhulla ja olet tukeva ja tanakka ja astuskelet hajareisin, aivan kuin karhu. Vanhako sinä olet?

Näin oli hän saanut nimen ja Karhuksi kutsuttiin häntä piankin koko rykmentissä, sillä kaikkien huomio kääntyi häneen heti kun hän hevosen selässä näytti taitoaan. Ja siinä hän olikin oikea mestari, hän saattoi pysyä seisaaltaan hevosen selässä ajaessaan täyttä laukkaa ja istuessaan satulassa hän saattoi putoamatta kumartua niin syvälle sivulle, että osasi ottaa minkä esineen tahansa maasta.

Tehdessään miesten huviksi kaikellaisia temppujaan osoitti Karhu kyllä vilkkautta, mutta sotamiesten seurassa hän oli jäykkä, juro ja harvasanainen. Hän ei koskaan yhtynyt sotilaitten keskusteluihin ja vastasi vain lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta aina hän kuunteli toisten puheita varsinkin silloin kun ne sodasta keskustelivat. Ja kun muut innostuivat, niin pysyi hän vaiti, hänen harmaat silmänsä vaan tulivat tummemmiksi. Ja varsinkin Adlercreutzistä puhuttaessa ne hohtivat niin ihmeellisesti ja hän oli silloin kaunis, niin omituinen valo levisi hänen muuten rumille kasvoilleen.

Sotilaat oppivat pitämään tuosta hiljaisesta pojasta, joka aina oli valmis toisia palvelemaan.

Eräänä iltana kun uusmaalaiset rakuunat lämmittelivät eräässä pirtissä, tuli sisään hämäläinen kuriiri. Heti hänen astuttuaan sisään vetäysi Karhu tuvan perimpään kolkkaan. Hän olisi pysynyt siellä, elleivät halot takassa olisi loppuneet ja korpraali käskenyt häntä menemään noutamaan lisää. Sanaakaan sanomatta nouti Karhu pihalta halkoja ja laski ne permannolle takan viereen. Hämäläinen kuriiri katsoi hyvin pitkään häneen ja kun Karhu aikoi jälleen palata nurkkaansa, sanoi hän pilkallisesti:

Karhu tuli aivan kalpeaksi eikä sanonut sanaakaan. Kaikki pirtissä olijat katsoivat häneen. Syntyi pitkä äänettömyys. Lopulta läksi Karhu liikkeelle ja sanaakaan sanomatta, katsomatta kehenkään hän meni pihalle. Hän hengitti raskaasti seisoessaan pakkasessa ulkosalla. Sitten hän meni riihen luo, jonka oveen hän oli sitonut hevosensa, asettui sen viereen seisomaan, siveli sen kaulaa ja toisella kädellään syötti sille heiniä. Hämärässä hän näki, miten hämäläinen sotilas läksi talosta ja kohta huomasi hän rakuunojenkin valmistautuvan lähtöön. Hän päästi hevosensa irti, hypähti satulaan ja ajoi toisten luo. Hänen lähestyessään vaikenivat kaikki ja hän huomasi, miten jokainen häntä väisti. Karhu ei uskaltanut ajaa hevostaan rivin alkupäähän, jossa hän tavallisesti oli ollut ja hän huomasi, miten toinen jo otti hänen paikkansa. Hän pysytteli viimeisten joukossa pihamaalta lähdettäessä, mutta kun hän ajoi hevosensa viimeisen rakuunan rinnalle, niin tämä karautti äkkiä ratsuaan ja jätti Karhun yksin. Karhu näki, miten kaikki häntä karttoivat. Arkana jäi hän yhä kauemmaksi toisista eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Lopulta pysäytti hän hevosensa kokonaan ja antoi toisten ajaa yhä loitommalle.

Hän oli niin iloinnut sotilaitten seurasta ja nyt hän huomasi, miten yksin hän oli, kun kaikkien ystävällisyys oli haihtunut tuon hämäläisen sotilaan kertomuksen johdosta. Ja Karhu tiesi, mitä tämä oli kertonut tovereilleen, eikä hän sen vuoksi uskaltanut puolustaakaan itseään. Hänellä oli häpeäpilkku elämässään ja hän tiesi kaikkien välttävän häntä heti sen tiedettyään.

Kauvan hän antoi ratsunsa seisoa paikallaan. Se kävi jo levottomaksi, mutta Karhu ei sitä huomannut, hän tuumi lähtisikö kokonaan pois sotaväestä.

Silloin kuului hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta kaukaa. Se oli Adlercreutz, joka saapui oman vartiojoukkonsa kanssa. Siellä ei vielä hänestä tiedetty mitään, heidän seurassaan hän siis voi olla vielä jonkun aikaa. Hän odotti ratsujoukkoa tien syrjässä ja liittyi sitten heihin.

Adlercreutz oli jäänyt viimeiseksi armeijasta viiden ratsumiehen keralla. Hän oli levoton, sillä aivan viimehetkellä oli hän saanut vakoojien kautta tietää, että venäläisiä joukkoja kulki pitkin seutua aikoen hyökätä suomalaisiin.

Karhun liittymisen jälkeen eivät he olleet kauvaakaan ratsastaneet kun eräässä tien käänteessä ilmestyi äkkiä heidän eteensä parvi kasakoita. Nyt oli heidän käännyttävä tai hyökättävä kasakoitten rintaman läpi eteenpäin. Adlercreutz tuumi hetkisen, katsahti pieneen joukkoonsa. Heitä oli yhteensä seitsemän ja venäläisiä parikymmentä.

— Eteenpäin! komensi hän. Suomalaiset kannustivat ratsujaan. Syntyi vimmattu taistelu, mutta niin äkillinen oli ollut suomalaisten hyökkäys, että venäläisten joukko hajaantui ja Adlercreutz kiisi täyttä laukkaa miehineen eteenpäin. Penikulman päässä he pysähtyivät suureen kartanoon, jonne edeltäajanut rakuunajoukko oli asettunut yötä viettämään.

Karhu näki entiset toverinsa ja nyt tiesi hän täytyvänsä lähteä pois.
Adlercreutz oli mennyt kartanoon, jonka isäntä lämpimästi otti hänet
vastaan. Karhu seisoi pihamaalla valmiina eroamaan joukosta, kun
Adlercreutz ilmestyi portaille ja huusi:

Nuo viisi miestä, jotka olivat ajaneet hänen seurassaan, riensivät portaitten luo. Adlercreutz laski heidän lukumääränsä ja sanoi sitten:

Karhu tiesi sillä häntä tarkoitettavan, eikä uskaltanut olla lähestymättä. Tultuaan portaitten luo viittasi kenraali heitä seuraamaan häntä kartanoon.

Astuttuaan sisään jäivät rakuunat oven luo riviin, Karhu jäi arkana heidän taakseen.

Adlercreutz lyhyenä, leveäharteisena käveli huoneessa ja kääntyi sitten rakuunain puoleen:

— Se oli lyhyt, mutta tulinen ottelu. Minä saan hengestäni kiittää teitä. Onko kukaan haavoittunut?

Hän kulki miehen luota miehen luo kysellen, ja jokaisen hän tunsi nimeltään. Vaarallisia haavoja ei ollut kellään.

— Sepä oli onnen kauppaa, sanoi kenraali mielihyvillään hykerrellen käsiään.

Toiset väistyivät syrjään, niin että hän nyt ensi kertaa seisoi
Adlercreutzin edessä.

Kenraali katsahti hämmästyneenä rotevaan poikaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hetkisen päästä hän kysyi:

Karhun päässä kiisivät ajatukset nopeasti eteenpäin. Nyt se siis oli tullut, ajatteli hän. Nyt hänen se täytyi sanoa, se, jota hän oli muilta salannut. Ja kenraalilleen hän ei voinut valehdella.

— Etsi sitten onneasi muualta. Minun rykmentissäni ei ole varkaita. Riisu univormutakkisi pois. Heti paikalla. Ei hetkeäkään enää saa se olla ylläsi.

Karhu oli aivan kalpea. Olisihan hän vapaaehtoisestikin lähtenyt pois sotaväestä, mutta nyt hänet ajettiin. Ja sen teki kenraali saatuaan kuulla, että hän oli varas. Hän avasi takkinsa napit ja riisui sen yltään. Adlercreutz oli kääntänyt selkänsä sotilaille ja seisoi ikkunan luona katsellen pihalle. Tuvassa oli aivan hiljaista, sotilaat seisoivat aivan jäykkinä katsomattakaan Karhuun. Tämä kääri takin hellävaroen kokoon ja laski sen penkille. Kenraali kääntyi ja aikoi juuri käskeä häntä poistumaan tuvasta, kun sanat kuolivat hänen huulillaan. Hänen katseensa osui pojan rintaan. Risainen paita oli aivan verinen.

— Minä se olin, sanoi Karhu hiljaa. Hän, joka taistelussa oli ollut niin urhoollinen, oli nyt arka ja ujo.

Adlercreutz käveli hetkisen huoneessa edes ja takaisin. Sitten hän kääntyi Karhun puoleen. Äänensä oli käskevä, mutta samalla hellä:

Karhu sävähti, hän ei ensin tahtonut ymmärtää käskyä. Hänkö saisi pukea takin jälleen ylleen! Sitä ei siis otettaisikaan häneltä pois! Hän saisi siis kuitenkin kuulua rykmenttiin.

Karhu sieppasi takin penkiltä ja puki sen nopeasti ylleen. Mutta vasen käsi ei löytänytkään hihan reikää, hän koetti nostaa kättään, se ei noussut. Hän katsahti arasti kenraaliin, ikäänkuin pyytäen anteeksi sitä, ettei hän osannut noudattaa hänen käskyään. Adlercreutz huomasi pojan avuttomuuden, hän tarttui Karhun hervottomaan käteen, nosti paidan liian ylös, ja ammottava verihaava tuli näkyviin.

Karhun teki mieli sanoa jotain, kiittää, luvata jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Veri kohosi hänen poskillen ja hänen silmänsä olivat tummat katsoessaan kenraaliin.

— Kyllä minä vielä näytän, ajatteli Karhu, ettei hän suotta ollut minulle ystävällinen.

— Tänä päivänä sinä olet sovittanut sen, mitä ennen lienetkin rikkonut. Uusi sellainen teko ja minä mainitsen nimesi päiväkäskyssä.

Päiväkäskyssä! Oikein Karhu säpsähti, sehän oli suurin kunnia, minkä sotilas voi saavuttaa. Nimi päiväkäskyssä! Ja hän tiesi, että niin kauvan kuin vaaroja oli, hän saattoi sen saavuttaa. Ja vaaroja ei sodan aikana puuttunut, eikä siis tilaisuutta urhoollisuuteen.

Kun välskäri sitoi hänen haavojaan ja ompeli käsivarressa olevaa pistimen tekemää haavaa, kysyi hän:

Karhu nauroi ääneen, niin lapsellinen oli hänen mielestään tuo kysymys. Ja hänen naurunsa sointui niin oudolta, sillä hän ei koskaan sitä ennen ollut nauranut.

Haavoistaan huolimatta hän kuljeskeli pitkin pihamaata, kävi viemässä ratsunsa talliin ja puheli sille hiljaa taputellen sitä kaulalle ja kokosi suuren tukon heiniä sen eteen.

Kun kenraali teki iltatarkastuksen, seisoi Karhu rivissä jälleen omalla paikallaan ja kenraali nyökkäsi hänelle astuessaan hänen ohitseen. Karhu oli siitä onnellinen. Kenraali oli ystävällinen hänelle, vankilasta karanneelle varkaalle, kaikkien nähden!

Isossa väentuvassa hän aikoi asettua syrjään muista levolle, kun kuuli vanhan rakuunan Hakalan mainitsevan hänen nimeään:

Hakala kokosi runsaasti olkia tuvan perälle hänelle vuoteeksi. Kun hän astui sinne miesten ohi, ei kukaan enää katsonut vihamielisesti häneen, muutamat nyökkäsivät hänelle ja pari ojensi kättäkin. Kaikki oli siis taas hyvin, kaikki sovitettu yhden teon kautta.

Ei hän voinut nukkua. Haavoja kivisti hiukan, mutta mielensä oli niin pehmeä ja hyvä. Ja tietämättä miksi, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän itki hiljaa.

Koko tupa nukkui, kuului vain miesten raskas hengitys. Ja Karhusta tuntui kuin jotain kovaa, tylyä, katkeraa, joka oli hänen mieltään painanut ja ahdistanut, olisi alkanut sulaa pois. Hän oli vapaa omasta häpeäntunteestaan ja tunsi olevansa toisten arvoinen, sillä se, jolle Adlercreutz oli nyökännyt, oli yhtä hyvä rakuuna kuin kuka muu tahansa.

Karhu nieli kyyneleensä, rukoili iltarukouksensa, rukoili kaikkien puolesta, rukoili varsinkin kenraalinsa puolesta. Hän ei saanut kuolla, hänen täytyi elää siksi, kunnes hän, Karhu, oli saanut tulla hänen päiväkäskyynsä, kunnes Adlercreutz omalla kädellään kirjoittaa hänen nimensä paperille, jonka kuningas saa lukea.

Lopulta painuivat hänen silmänsä umpeen, tuvassa kuului vain nukkuvien miesten hengitys ja sirkan sirinä uunin takaa.

Armeija kulki yhä pohjoista kohden antautumatta taisteluun venäläisten kanssa. Sotilaat olivat alakuloisia ja katkeria, he olisivat tahtoneet taistella, mutta sitä ei sallittu. Talonpoikien avulla venäläiset jakelivat suomalaisille kirjoituksia, joissa heitä kehoitettiin antautumaan. Kun sellainen kerran joutui Karhun käsiin, niin häpesi hän sitä, että sellaista uskallettiinkaan ehdoittaa suomalaisille.

Silloin tällöin uskalsivat sotilaat kysyä päälliköltäänkin, milloin aletaan taistella. Adlercreutz oli vaiti.

Armeija saapui Siikajoelle. Suomalaisen armeijan asema oli nyt niin edullinen, että Adlercreutz päätti ryhtyä taisteluun. Se tieto herätti sotilaissa tavatonta riemua. Vihdoinkin saatiin siis ryhtyä otteluun.

Taistelu oli kiivas, suomalaiset taistelivat monta tuntia urhoollisesti, mutta täytyi heidän lopulta peräytyä. Karhu näki tämän ja oli vimmoissaan. Täytyisikö armeijan taaskin lähteä pakoretkelle!

Äkkiä saapui hyökkäyskäsky. Adlercreutz oli nähnyt heikon paikan vihollisten rintamassa ja sitä kohden hän äkkiä lähetti ratsuväkensä. Hurraa-huudoilla ottivat sotilaat tämän hyökkäyskäskyn vastaan. Innoissaan joutui Karhu hämäläisten joukkoon, jotka etumaisina ryntäsivät. Hän iski kuin vimmattu, huusi ja hyökkäsi eteenpäin. Hän tiesi kenraalin katselevan kunnaalta joen toiselta puolelta ja odottavan taistelun tulosta, josta niin paljon saattoi riippua. Nyt tiesi Karhu sen hetken tulleen, jolloin hän voisi näyttää urhoollisuuttaan. Kasakan pistin osui häneen, hän pysyi horjumattomana hevosensa selässä. Mutta eräs vihollinen osui miekallaan hänen otsaansa. Hän tunsi kaiken mustenevan ympärillään, hän horjahti, koetti pidellä hevosen harjasta kiinni, mutta hän putosikin alas hankeen. Kun hän kylmässä lumessa virkosi tajuntaansa, huomasi hän taistelun loitonneen ja suomalaisten peräytyvän. Hän näki vieressään kuolleen upseerin, se oli hämäläisten johtaja, luutnantti Kihlström. Hänen miekkansa oli vielä hänen kädessään. Karhu koetti nousta, horjahti, nousi uudelleen. Hän tahtoi päästä taisteluun, hänen täytyi jaksaa nousta. Jo jaksoi hän pysyä seisaallaan, hän tahtoi rientää taisteluun, mutta hänellä ei ollut asetta. Hän otti miekan kuolleen luutnantin kädestä ja alkoi astua hangessa taistelevia kohden. Hevonen, jolla ei ollut ratsastajaa, kiisi hänen ohitseen, hän sieppasi sen kiinni, hyppäsi satulaan ja riensi sinne missä hämäläiset taistellen peräytyivät. Miekkaansa heiluttaen ja huutaen hän kiisi eteenpäin. Hämäläisten avuksi tuli uusmaalaisia rakuunoita, hänen omaa väkeänsä. Ne tunsivat hänet, ja yhdessä he ryntäsivät jälleen venäläisiin. Karhu oli kuten kirkastettu ajaessaan ratsun selässä, hän oli avopäin, kalpea ja silmät kiiluivat tummina. Hänen kasvoilleen valui verta otsassaan olevasta haavasta. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin se, että heidän täytyy voittaa nyt, kun kenraali kunnaalta seurasi taistelua. Vähitellen alkoivat venäläiset peräytyä, ne taistelivat vielä vimmatusti, mutta lopulta pakenivat. Voitto oli suomalaisten!

Oli tullut jo ilta. Joen jäällä asteli hiljaa hevonen ja sen selässä makasi nuori mies, joka oli tarttunut lujasti hevosen ohjaksiin. Ne olivat kietoutuneet hänen käsiensä ympäri ja estivät häntä putoamasta. Karhu irroitettiin pyörtyneenä satulasta ja vietiin Siikajoen pappilaan, jossa haavottuneita sidottiin.

Hän oli tainnoksissa koko ajan. Nyt makasi hän olkivuoteella toisten haavottuneiden joukossa.

Adlercreutz käveli sairaiden välitse kuten etsien jotakuta. Avatessaan silmänsä näki Karhu hänen seisovan vieressään. Hän katsoi päällikköönsä ja tämä näytti ymmärtävän hänen katseensa, sillä hän sanoi:

Karhu aikoi nousta, mutta ei jaksanut, hän putosi raskaasti vuoteelleen ja kaikki pimeni hänen silmissään. Kun hän ne jälleen avasi, näki hän kenraalin seisovan koko esikuntansa seurassa hänen vieressään. Ja hän näki, miten Adlercreutz irroitti rinnastaan kunniamerkin, joka annettiin urhoollisuudesta taistelutantereella, ja kiinnitti sen hänen rintaansa veriseen paitaan sydämen kohdalle.

— Minun kenraalini! sanoi Karhu hiljaa. Nyt minä kuolen! Hänen silmänsä ummistuivat ja hengitys tuli yhä heikommaksi, kunnes vihdoin taukosi.

Seuraavana aamuna laskettiin Siikajoen sankarit suureen yhteiseen veljeshautaan, ja liput painuivat alas, kun kenraali heitti kourallisen multaa erään vaaleatukkaisen pojan rinnalle, jossa loisti talviauringon valossa kunniamerkki.

Kyllä se Napukka nimeään vastasi, pieni se oli, tavattoman pieni, vaikka olikin jo seitsemän vuoden vanha. Olisi luullut, ettei sillä ikää ollut kolmea vuotta enempää. Ja ruma se oli. Tukka oli likaisen keltainen ja törrötti joka suuntaan, eikä sitä millään harjalla olisi saanut jakauksella pysymään. Naama oli aivan pyöreä ja sen keskellä pikkuinen pysty nokka, silmät olivat pienet ja pyöreät ja suu suuri. Ja sitten sääret! Ne olivat aivan väärät, ne olivat aivan kuin padan korvat. Ruma se Napukka oli, todella ruma. Mutta viisas poika se oli, osasi jo lukea ja kirjoittaa, ja minkä se kerran luki, sen se myös muisti. Eikä ollut vielä muuta kuin seitsemän vuotias! Ja kun sen kanssa keskusteli, niin huomasi, että ymmärsi se maailman menosta enemmän kuin monet aikamiehet. Sodasta Napukka varsinkin tiesi tarkoin kaikki, tunsi kaikkien päälliköiden nimet, tiesi kaikki armeijaosastot ja missä ne milloinkin olivat. Ainahan seudulle sattui tulemaan sotamiehiä, ja niiltäkös Napukka kyseli. Ja kun hän oli niin hauska poika ja niin viisas, niin vastasihan jokainen.

Jokainen piti Napukasta ja teki mielellään kaiken sen, mitä poika pyysi. Ja parasta oli tehdäkin, sillä jollei Napukka saanut tahtoaan täytetyksi, alkoi hän huutaa, parkua oikein vimmatusti. Eikä se ollut mitään tavallista parkunaa, hänen äänensä soi kuin torvi, niin että kuulijan korvia vihloi. Paimenessahan Napukka oli äänensä sellaiseksi saanut, huutamalla ja hoilaamalla pitkin metsää. Ja kyllä karja sen kuuli ja tuli sitä kohden. Jokainen, joka ensi kertaa kuuli Napukan äänen, aivan hämmästyi, kuinka sellainen suuri ääni tuli niin pienestä ruumiista. Olisihan ihminen jaksanut vähän aikaa kuunnella tuota toitotusta, mutta kun Napukka jaksoi huutaa vaikka kuinka kauvan, niin johan sitä lopulta suostui vaikka mihin, jotta hän taukoisi. Tämän Napukka tiesi ja käyttikin parkunaansa hyväkseen. Hän ajatteli pikku päässään näin:

— Kullakin on oma voimansa. Voittaa se pikkuinenkin sen ison, voittihan Taavettikin Koljatin. Ja minun linkoni on minun kurkkuni.

Ei Napukalla ollut enää isää eikä äitiä, hän oli aivan orpo, ja eli ihmisten armoilla. Anttilan talossa pidettiin häntä mielellään, sillä poika oli viisas ja vilkas. Kesällä hän oli paimenessa ja sai karjan tottelemaan itseään. Kun hän ensi kertaa paimensi Anttilan karjaa, niin härkä tuli vihaisena Napukkaa kohden ja aikoi viskaista tuon nulikan ilmaan. Mutta Napukka parkasi, voi, hyvänen aika, kuinka hän parkasi. Härkä jäi silmät selällään ja häntä pystyssä tätä ihmettä katsomaan. Ja kääntyipäs, kääntyipäs poispäin eikä uskaltanut puskea. Mutta kun härkä kääntyi, niin silloinpas Napukka sivalsi sitä karahkalla selkään, ja siitä päivästä oli Napukka Anttilan karjan komentaja. Talvella hän oli opettanut lapsia lukemaan ja kova komento kävi tuvassa, jossa Napukka opettajana oli. Maantielle kuului kun Napukka parkaisi jollekulle laiskurille. Kauppilan Eemeli, joka oli pitkä poikaroikale, jo yhdentoista vanha, mutta ei osannut vielä lukea, ei kerran tuntenut i:tä. Mutta silloinkos Napukka huusi hänen korvaansa i—i niin kovaa, että Eemeli toiseen päivään asti ei sillä korvalla kuullut yhtään mitään. Mutta sen jälkeen Eemeli oppi ja pian luisti lukeminen kuin vettä vain.

Sota läheni kylää. Viereisessä pitäjässä oli venäläisiä sotilaita ja pian ilmestyi Anttilaan suomalaista sotaväkeä. Venäläiset ajoivat heitä takaa. He asettuivat talon luo suurien kiviröykkiöiden suojaan, ja pitivät uskollisesti puoliaan. Venäläisiä lähestyi yhä enemmän, ne alkoivat saartaa pientä parvea. Talosta, joka sijaitsi kunnaalla, näki etäälle joka taholle. Seuraavana päivänä ilmestyi venäläisiä jo talon toisellekin puolelle, metsän laitaan. He luulivat varmaankin suomalaisten joukkoa suuremmaksi ja sen vuoksi viivyttelivät lopullista hyökkäystä. Eräänä yönä koettivat suomalaiset murtautua venäläisten rintaman läpi, mutta heidän täytyi palata taloon takaisin.

Tämä pieni, kymmenmiehinen joukko oli tarkastelumatkallaan eronnut pääjoukosta, joka oli penikulman päässä. Jos heille vain saataisiin sana, niin silloinhan he voisivat tulla avuksi. Mutta miten pääsisi venäläisten rintaman läpi. Eräänä iltana eräs sotilas koetti pujahtaa talosta ja venäläisten huomaamatta päästä metsään, mutta he saivat hänet kiinni ja hän joutui vangiksi.

— Ei mies pääse pujahtamaan täältä pois, sanoi korpraali, ei muu kuin nainen tai lapsi. Ja jollei sanaa saada pääosastolle, ei meistä parin päivän päästä ole ainoatakaan hengissä.

Nyt kysyttiin talon naisilta, lähtisikö kukaan heistä tälle vaaralliselle retkelle. Naiset kiljaisivat kauhusta kuullessaan asiasta. Mennä venäläisten rintaman halki! Se on mahdotonta!

— Kyllä minä tiedän, vakuutti Napukka. Mikkolan lähellä on pääjoukko.
Minun pitäisi mennä sanomaan heille: Tulkaa meille, meillä on vieraita.

— Mutta sinun täytyisi pujahtaa venäläisten ohitse. Ne ottavat sinut kiinni.

— Oho! Minut kiinni! No, kylläpä ne sitten olisivat aika jehuja. Eihän teidän iso sonnikaan uskaltanut käydä minun kimppuuni, ei silloin venäläinenkään.

— Poika näyttää terävältä, voihan koettaa. Jos ne hänet saavat kiinni, niin eivät ne toki lapselle mitään pahaa tee.

Asia päätettiin, Napukka sai lähteä. Jotta häntä perillä uskottaisiin, sai hän pienen paperipalan mukaansa. Sille oli Korpraali kirjoittanut asiansa. Ensin annettiin Napukalle hyvä ateria, jotta hän jaksaisi matkan kulkea.

Hän meni navetan parvelta hakemaan saappaitaan. Juuri kun hän aikoi ne vetää jalkaansa, hän tuumi, minne hän kätkisi kirjeen, jotta venäläiset eivät sitä saisi käsiinsä, jos sattuisivat ottamaan hänet kiinni. Jos sen pistäisi saappaasen, niin sieltä se varmasti haettaisiin. Äkkiä häntä alkoi kovasti naurattaa. Hän oli löytänyt varman piilopaikan, sellaisen, ettei sieltä kukaan hakisi. Hän riisui paikatut housunsa jalastaan, ratkoi istuimen kohdalla olevan paikan yhden reunan irti ja pisti kirjeen sinne. Ja kun hänellä aina oli neula ja lankaa vaatteittensa parsimista varten, niin ompeli hän pian reunan taas kiinni. Nyt oli kirje turvassa, sellaisessa paikassa, ettei sieltä kukaan ymmärrä sitä etsiä.

Hän veti housut taas jalkaansa, kiskaisi saappaat jalkaansa ja meni pihamaalle.

— Koetetaan, vastasi isäntä. Se on viisas poika, ja minä uskon, että hän jollain koiranjuonella ajaa asiansa. Se poika on tottunut saamaan tahtonsa täytäntöön.

Tuo isännän lause miellytti Napukkaa. Mutta se korpraali oli typerä. Oli muka niin varma asiastaan, vaikkei Napukkaa tuntenutkaan. Se suututti, ja hän päätti kiusallakin toimittaa asiansa.

Napukka juoksi mäen rinnettä tietä alas. Kun hän väärine säärineen livisti ja tomu pöllysi hänen ympärillään, niin olisi luullut suuren kerän menevän alas. Maantie kulki peltojen halki. Venäläisiä ei näkynyt missään. Napukka oli heittänyt juoksunsa ja käveli. Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän tiesi, että tuolla, missä tie jatkuu metsään, siellä niitä venäläisiä on. Hän koetti eroittaa niitä. Ei ketään näkynyt. Kaikki oli rauhallista.

— Parasta on sentään valmistua, jos tässä saisi niinkuin ravata, ajatteli Napukka, riisui saappaat jalastaan ja otti ne käteensä.

Yhä lähemmäksi hän tuli metsän reunaa. Ei näkynyt vihollista, ei missään. Jo oli hän ensimäisten puiden kohdalla, kun kuula suhahti hänen ohitseen. Nytkös Napukka sai jalat alleen. Hui, kuinka sitä mentiin. Saappaat hän heitti tien sivuun ja ravasi täyttä kyytiä. Mutta takaa kuului juoksua. Se tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi. Napukka ponnisti voimiaan, mutta takaa-ajaja tuli jo aivan kintereillä. Samassa se jo ennätti hänet, sieppasi Napukasta kiinni, ja siinä hän nyt oli räpistelemässä venäläisen sotilaan kynsissä.

Mutta siitäkös sotilas välitti. Hän tarttui Napukkaa niskasta kiinni ja vei häntä eteenpäin. Napukka oli niin hämmästynyt, ettei ymmärtänyt edes huutaakaan.

Sotilas vei Napukan läheiseen torppaan. Siellä oli venäläisten upseeri, partaleijuinen mies. Sotilas selitti hänelle jotain, jota Napukka ei ymmärtänyt. Upseeri viittasi ja pari sotilasta alkoi etsiä Napukan puvusta jotain. Napukka hosui vastaan, sillä hän arvasi niiden etsivän, onko hänellä kirjettä. Jo oli takki tutkittu, jo kopeloitu povesta, ja jo ne lähensivät käsiään housujakin kohden. Silloin Napukka vimmastui, hän katsoi vihaisesti upseeriin, joka hänen mielestään oli aivan Anttilan sonnin näköinen. Ja Napukka parkaisi! Voi, hyvänen aika, kuinka hän parkaisi! Sotilaat aivan hölmistyivät ja upseerikin astui askeleen taapäin, niin hän hämmästyi sitä suurta ääntä, joka tuosta lapsesta lähti. Napukka huomasi heidän hämmästyksensä ja parkaisi vielä huikeammin. Mutta silloin sotilaat remahtivat nauruun. Ne nauroivat niin, että Napukkaakin nauratti. Mutta nauruun hänellä ei ollut aikaa. Hän koetti livahtaa ovesta pakoon. Siellä oli sotamies tiellä ja tämä aikoi siepata hänet kiinni, mutta Napukka livahti käsistä ja pujahti pöydän alle. Upseeri tavoitti nauraa hohottaen häntä sieltä, Napukka syöksyi hänen sääriensä välistä pakoon. Ja nyt alkoi oikea ajo. Napukka kirkui ja sotilaat nauroivat. Poika välähteli kuin salakka sinne ja tänne, vuoroin oli hän penkillä vuoroin penkin alla, milloin oli hän siellä milloin täällä, väisti heidän käsiään, livahti heidän jalkojensa välistä. Lopulta hän hyppäsi tuvan pöydälle ja parkaisi siinä entistään kovemmin. Hän oli niin hullunkurisen näköinen seisoessaan vääräsäärisenä ja suuri suunsa ammollaan keskellä pöytää, että venäläiset unohtivat tarttua häneen. He nauroivat, ja kuinka he nauroivat! Upseeri piti vatsastansa kiinni. Hi-hi-hi, hirnui hän. Ja sotilaat ulisivat hohoho. Pihalla olevat sotilaat kurkistivat ikkunasta ja nekin nauroivat. Ovi aukeni ja nauravia sotilaita katsoi tupaan.

Nyt Napukka kiljaisi oikein kimeästi. Ja siihen vastasi sotilaitten naurunräjähdys. Samassa hyppäsi Napukka lattialle ja riensi ovelle. Hän pujahti etummaisten sotilaitten jalkojen välistä, ne kaatuivat ja kaatoivat pari muutakin ja keskellä hälinää pääsi Napukka pihalle. Hän livisti minkä ennätti porttia kohden, eikä kukaan ymmärtänyt pidättää. Mutta samassa jo syöksyi miehiä tuvasta. Jo oli Napukka portilla, kun tuli este. Torpan sika makasi keskellä tietä. Että se juuri sillä hetkellä oli tullut siihen makaamaan! Napukka kaatui sen päälle ja hädissään tarttui sian harjaksiin. Mutta tästäpä sika pelästyi, se nousi pystyyn ja lähti aika kyytiä juoksemaan pitkin tietä. Napukka kiljaisi kauhusta, sika vinkaisi ja kiisi eteenpäin. Napukka makasi suullaan sen selässä, hän siirtyi samassa hajareisin istumaan, jotta ei putoaisi.

Sotilaat aivan ällistyivät tätä merkillistä ratsastusta, mutta sitten remahti nauru. Ja sitä naurua kuului vielä sittenkin kun Napukka jo oli kaukana.

Sika pujahti erään aidan alle ja Napukka putosi maahan. Hän nousi istualleen ja ihmetteli itsekseen. Sotilaita ei näkynyt missään, maantie oli edessään. Hän ei oikein voinut käsittää, kuinka kaikki oli tapahtunutkaan. Hän oli ollut venäläisten vankina, vaan taas vapaana. Äkkiä muisti hän asiansa, tunnusteli oliko kirje paikallaan ja lähti sitten eteenpäin juoksemaan.

Kauvan sai hän juosta ja jo jalkoja väsytti, olisi tehnyt mieli istua, mutta se asia oli toimitettava. Vihdoin viimein näkyi Mikkolan talo. Jo näkyi suomalaisia sotilaitakin. Pian oli Napukka perillä.

— Odottakaa pikkuruisen, sanoi Napukka. Hän riisui housut jalastaan. Paita lekotti tuulessa hänen väärien sääriensä ympärillä, mutta kukaan ei nauranut, aivan kuin arvasivat, että tuo pieni mies toi tärkeitä tietoja. Napukka repäisi housujen istuimessa olevan paikan irti, otti kirjeen ja ojensi sen sotaherralle.

— Tässä se on. Siellä meilläpäin on pahoja vieraita. Tulkaa sinne pian ja oikein himphamppua, sanoi hän.

Ja kyllä kiire syntyikin. Heti kun kenraali oli lukenut kirjeen, huusi hän komennussanoja. Hevosia tuotiin esiin, miehiä nousi satulaan ja kohta ajoi joukko täyttä laukkaa Anttilaa kohden. Napukka istui erään sotilaan takana. Jo tultiin lähemmäksi torppaa. Tuolla oli aidan takana sikakin. Se katseli kummastellen ratsujoukkoa. Napukka näki sian, kiljaisi sille. Silloinkos se pelästyi, se kiisi pitkin niittyä minkä alta pääsi.

Torpan lähellä syntyi vimmattu taistelu. Napukka seisoi sotilaan takana satulassa ja huusi, huusi kuin hullu, ilosta ja innosta. Jo lähtivät venäläiset pakoon ja sekös Napukkaa nauratti. Lepistö vain kahisi kun ne menivät karkuun.

Anttilassa oli ilo suuri kun apujoukko saapui, vaara oli ohitse, venäläiset pakenivat.

Napukka oli hiipinyt syrjään. Nurkan takaa hän katseli sotamiehiä, varsinkin tuota komeata kenraalia, jolle hän oli kirjeen antanut. Hän oli taistelussa ollut urhoollisin kaikista, taistellut aivan vimmoissaan, mutta kuinka lempeän ja hyvän näköinen hän oli nyt.

Ja hän tuli äkkiä niin ujoksi ja hän koetti livahtaa piiloon korpraalia, kenraalia ja sotilaita. Mutta eräs sotilas näki hänet.

Ja nyt juoksi usea mies hänen jälestään ja saivathan ne hänet kiinni ja toivat kenraalin eteen.

— Siinähän se minun uusi sota-torveni on! sanoi kenraali. Mikä sinun nimesi on?

— Olet kyllä, mutta mies sinä olet ajamaan asiasi, oikein aika mies, sanoi kenraali.

— Totta kai nyt sen verran osaa tehdä, sanoi Napukka. Ja teinpäs minä sen, tein kiusallakin, vaikka tuo korpraali ei sitä uskonut.

— Eihän se. Mitäs se semmoinen uskoisi. Hän aikoi lähettää naisia sille asialle, ei tytöt sellaista osaa tehdä.

— Kun ne saappaani jäivät sinne metsän syrjään tien viereen, menen ne hakemaan, etteivät ne juuttaat vie ainoitani, sanoi Napukka.

— Elä mene, sanoi kenraali. Kuule, rankaisemmeko korpraalia, rankaisemmeko? Lähetämme hänet hakemaan ja oikein hevosen kanssa.

Kuinka Napukkaa nauratti. Korpraali hakemassa hänen saappaitaan, tuo suuri mies hänen pieniä saappaitaan ja oikein hevosen kanssa. Oli se kenraali sentään hyvä kenraali. Ja Napukka nauroi ja kenraali nauroi. Ja sitten nauroivat kaikki. Napukka katsoi korpraaliin.

Sillä aikaa kun korpraali oli hakemassa saappaita, kertoi Napukka retkestään. Joka kerta kun hän huusi ja parkaisi, räjähtivät sotilaat nauruun. Ne nauroivat aivan kuin venäläisetkin ja kenraali piteli samoin vatsastaan kiinni kuin se venäläinen upseerikin. Ja kun sikaratsastus tuli esiin, niin ei tahtonut Napukka saada ääntään kuulumaan, niin kaikki nauroivat.

Samassa hän tuli hyvin, hyvin vakavaksi, hän katsoi miehiin ja katsoi sitten omiin vääriin sääriinsä. Ja sitten loi hän katseen kenraaliin. Hän ei uskaltanut sanoa, että eihän vääräsäärinen pääse sotilaaksi.

Mutta oli aivan kuin kenraali olisi arvannut hänen ajatuksensa, hän taputti Napukkaa olalle ja sanoi niin hellästi, niin sydämellisesti:

Eikä kukaan sanonut enää mitään. Napukka katsoi vain kenraaliin ja suuret ilon kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

— Niinhän se on, sanoi hän hiljaa, sydänhän se on. Ja onhan se kurkkukin ja se huuto —.

— Onhan se sekin, sanoi nauraen kenraali, taputti häntä olalle ja meni tupaan. — Mikä tuon sotaherran nimi on? kysyi Napukka eräältä sotilaalta.

— Minä pidän niin että — ja jollet sinä pidä, niin olet tyhmä mies, sanoi Napukka. Kun minä tulen suureksi, niin minä palvelen häntä.

Sotilaat kokoontuivat ja lähtivät pois. Vielä viimeiseksi nyökkäsi kenraali Napukalle. Napukka seisoi kujan suussa ja katseli heidän lähtöään, hän aikoi huutaa heille oikein kunniahuudon, mutta kurkku tuntui niin kuivalta, ei lähtenyt ääntäkään.

Ja sotaväki loittoni yhä, jo tulivat ensimäiset metsän reunaan. Silloin ponnisti Napukka ääntään, ja heleä, kirkas huuto kaikui läpi seudun. Kaikki sotilaat kääntyivät ja Napukka eroitti kenraalin heiluttavan hattuaan.

Ja Napukka katseli siksi kunnes viimeiset katosivat metsään, katseli vielä kauvan senkin jälkeen. Ja äkkiä hän huomasi suurten kyynelten valuvan pitkin poskiaan. Hän seisoi aitan nurkan luona ja itki, itki ilosta ja sydämessä tuntui niin ihmeellisen kepeältä.

Kauhajoen luona rakentelivat suomalaiset varustuksiaan. Toinen armeijaosasto von Döbelnin johdolla oli asettunut Kauhajoen kirkon luo odottamaan vihollisen hyökkäystä, jonka odotettiin tapahtuvan kahta tietä, Lappväärtistä ja Nummijärveltä. Vakoilijat olivat olleet liikkeellä ja olivat tiellä tavanneet vihollisparvia.

Seitsemänkymmentä talonpoikaa, jotka juuri äskettäin olivat saaneet sotilastakin ylleen ja olivat siis aivan vasta-alkajia sotatoimessa, saivat korjata seitsemän siltaa, jotka vihollinen oli polttanut ja hävittänyt.

Toiset rakentelivat vallituksia joen reunalle. Uteliaina vilkuilivat miesten silmät toisinaan lyhyeen, hinterään mieheen, jolla oli musta side otsallaan, ja joka seisoen maantiellä katseli työn edistymistä. Jokainen oli kuullut puhuttavan von Döbelnistä, tuosta uljaasta kenraalista, mutta harvat olivat hänet nähneet. Ja nyt hän seisoi tuolla, tuo sotilaitten epäjumala, kaikkien ihailema sankari.

Uusien sotilaitten joukossa oli 17 vuotias nuori mies, joka erosi kaikista muista reippautensa ja ulkomuotonsa puolesta. Millä ilolla hän nosti puita ja kiviä vallitukseen; kirves, jota hän katkoessaan puita heilutti kädessään, näytti kuin kasvaneen kiinni käteen. Voimakkaasti se iski runkoon, jätti jälkeensä syvän ja sileän jäljen. Pari kolme lyöntiä ja puu oli kaatunut. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei hän huomannut kenraalia, ei huomannut silloinkaan, kun tämä jo lähestyi ja miesten työinto yhä vain kiihtyi. Döbeln katseli miehiä ja iloitsi pohjalaisten reippautta, mutta suurimmalla ilolla katseli hän tuota 17 vuotiasta miestä, joka työssä liikkui niin reilusti. Tuo nuori mies oli tavattoman tumma. Tukka oli pikimusta, ylähuulessa näkyi jo tumma viiksen juova ja parta oli alkanut tummentaa leukaakin. Kesäaurinko oli polttanut hänen kasvonsa aivan ruskeiksi. Vartalo oli hento, mutta jäntevä, koko ruumis näytti olevan aivan jäntereitä. Hänen vieressään oleva mies lainasi häneltä kirveen, hän olisi voinut levätä hetkisen, mutta työn vimma paloi hänessä. Edessään oli miestä korkeampi mänty. Poika tarttui siihen, kiskasi, puu ei noussut maasta, poika karjasi kiukusta, kiskasi uudestaan ja jo nyhtäsi hän yhdellä vedolla männyn juurineen maasta.

— Pois tieltä! huusi hän ja suuressa kaaressa lensi heittämänsä mänty vallitusta kohden. Eräs mies kumartui syvään välttääkseen puuta osumasta päähänsä. Poika nauroi nähdessään kyyristyvän sotilaan. Mutta samassa oikasi sotilas ruumiinsa ja poika tunsi tuon kumartuneen sotilaan kenraalikseen. Tunsi hänet tuosta mustasta otsalla olevasta siteestä. Nauru kuoli pojan huulilla ja hän jäi aivan kivettyneenä seisomaan. Döbeln nauroi vain ja sanoi:

— Se oli kaunis heitto, vaikkakin minun pääni oli vaarassa, sanoi kenraali ja taputti Maunua olalle ja jatkoi matkaansa.

Maunu katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Kenraali oli puhutellut häntä!
Taputtanut vielä olallekin! Kiittänyt häntä työstä!

Hän sylkäsi käsiinsä, tarttui suureen kiveen, jota kaksi miestä oli hitaasti vyöryttänyt eteenpäin, mutta jättänyt paikoilleen.

— Etkö siitä lähde! huusi Maunu, ponnisti koko ruumiillaan, kivi heilahti, ja vyöryi eteenpäin, ja, kuten olisi se ollut lumipallo, hän kuljetti sen vallituksen luo.

Jo oli kivi paikoillaan. Hän oikasi ruumiinsa, vilkasi sinnepäin, jonne Döbeln oli mennyt. Kenraali seisoi paikallaan ja katseli häneen päin. Hän hymyilikin, kenelle? Hän nyökkäsi, kenelle? Hänellekö, Maunulle? Maunu vilkasi ympärilleen, lähellä ei ollut ketään muuta kuin hän, hänelle siis hän nyökkäsi. Tuntui niin hyvältä ajatella, että kenraali oli katsellut, miten hän vyörytti kiveä. Maunu nosti oikean kätensä korkealle ilmaan ja heilutti sitä. Uudelleen nyökkäsi kenraali etäältä. Se oli siis hänelle!

Maunun päivettyneen ihon alla näkyi ilon punastus. Hän iloitsi ja häpesi. Hän tuli äkkiä ujoksi, häpesi sitä, että oli kättään heiluttanut kenraalille, hyppäsi vallituksen toiselle puolelle ja ponnisti ja teki työtä siellä niin, että vieressä oleva mies sanoi:

Yhä tiheämpään tuli tietoja vihollisen lähestymisestä ja sotamiehet intoilivat päästä taisteluun. Kenraalin oli vaikeata hillitä enää sotilaitaan.

Yötä päivää seisottiin valmiina taisteluun, ja yhä odotti kuitenkin kenraali. Sotilaat eivät sitä ymmärtäneet, sillä ainahan Döbeln ennen oli syöksynyt taisteluun heti kun vain tilaisuus ilmestyi.

Eräänä päivänä kokosi kenraali kaikki pohjalaisensa ja porilaisensa ja piti heille puheen:

— Toverit! Vihollinen lähenee, ja Jumalan avulla saamme heistä voiton. Huomisaamuna saa taistelu alkaa. Silloin otaksun venäläisten olevan niin lähellä, että vallituksiemme avulla voimme heidät tuhota. En kehoita teitä urhoollisuuteen, siitä te olette tunnettuja, vaan tyyneyteen ja kylmäverisyyteen taistelussa, kun inhimillinen tulisuus siellä niin usein saa liian suuren vallan.

— Minä tarvitsen vaikeaan tehtävään miehen, joka tuntee tarkoin seudut täältä Närpiöön, jatkoi kenraali, tältä seudulta olevat miehet astukoot esiin.

— Siinä voi henki olla vaarassa, jatkoi kenraali, uskaliaimmat vain jääkööt.

— Hyvä on, sanoi Döbeln, astui miesten ohi tarkastaen jokaista. Moni miehistä oli vanha sotaurho, jonka kasvoissa näkyi arpia edellisissä taisteluissa saaduista haavoista. Oli joukossa nuoriakin ja niistä erottautui heti Maunu Ferm tumman muotonsa kautta. Döbeln pysähtyi hänen eteensä.

Pappilassa Döbeln ojensi Maunulle kirjeen, joka oli ommeltu öljyvaatteiseen säiliöön.

— Vie tämä kapteeni Gyllenbögelille Närpiöön. Matkaa on kuusi penikulmaa. Nyt on keskipäivä. Huomisaamuna kuudennella tunnilla täytyy sinun olla takaisin tuoden hänen vastauksensa. Matka on vaikea, vihollisen parvia risteilee tällä välillä. Sinun täytyy välttää niitä, urhoollisuus ei ole pääasia vaan viisaus. Kirje on ehdottomasti vietävä perille ja tuotava vastaus. Ota kuriirihevonen. Ja nyt Jumalan haltuun.

Ylpeänä meni Maunu talliin ja valitsi paraimman ratsun, hyppäsi satulaan ja lähti iloissaan matkalle.

Maunu ajoi täyttä laukkaa maantietä pitkin Kauhajoen kirkonkylästä Lappväärttiin päin. Tultuaan Keturin kylään, penikulman päähän Kauhajoelta, kävi hän hiukan neuvottomaksi. Närpiöön päästiin maantietä vain Lappväärtin kautta, ja siellähän oli venäläisiä. Hän kuuli Keturissa niiden jo etenneen sieltä Karijoelle asti, joka oli puolivälissä Keturin ja Lappväärtin välillä. Sitä tietä oli siis mahdotonta päästä perille Närpiöön. Mutta jos ajoi metsän halki pohjoiseen päin Teuvalle, neuvoi eräs talonpoika, niin pääsi sieltä metsätietä sitten suoraan Närpiöön. Jos hän tahtoi onnistua matkallaan, niin oli tämä tie ehdottomasti turvallisin. Keturista Teuvalle oli kaksi penikulmaa aivan asumattoman seudun läpi. Maunu tiesi, että hänellä ei ollut aikaa heittää hukkaan ja läksi matkalleen. Talonpoika viittasi kädellään:

Katsoen aurinkoa määräsi Maunu matkan suunnan, samoin piti hän silmällä metsässä puita, varsinkin honkia, joiden pohjoinen puoli runkoa aina on tummempi ja oksat pohjoisen puolella lyhemmät ja niin kutsutut "pohjoisoksat" aivan suorat. Vaikeata oli ratsun keralla päästä eteenpäin. Siellä, missä oli aukeata, saattoi hän ajaa täyttä laukkaa, mutta kivikoissa ja keskellä metsää täytyi hänen usein astua alas hevosen selästä ja taluttaa ratsuaan.

Niin hyvin oli hän kuitenkin laskenut ilman suunnat, että lopulta suoraan hänen eteensä ilmestyi Teuva. Hän ajoi suurimman talon pihalle ja juotti hevostaan talon kaivolla, kun talon isäntä, liukaskielinen ukko tuli häntä puhuttelemaan. Ukko oli tavattoman ystävällinen, niin ystävällinen, että se oudoksutti Maunua. Ukko alkoi tiedustella, minne tämä sotilas oli matkalla ja oli valmis tulemaan oppaaksi. Hän toi ladosta heiniä Maunun hevoselle ja sen tehtyään pyysi Maunua käymään tupaan lepuuttamaan jalkojaan. Maunu asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden ja kysäsi katsoessaan yli viljavan, lakean seudun, jossa kylätiet kulkivat kolmeen suuntaan, mikä niistä vei Närpiöön. Ukko viittasi erästä tietä, ja heti heräsi Maunussa epäilys siitä, että se ei ollut se oikea. Tuvassa ei ollut muita kuin kymmenen vuotias poika, jonka ukko sanoi pojanpojakseen. Kalle, se oli pojan nimi, lähestyi heti Maunua ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista. Ukko sanoi menevänsä hakemaan vieraalleen jotain haukattavaa, ja heti hänen mentyään kysyi Maunu Kallelta:

Kalle vei Maunun ikkunan luo ja viittasi aivan toiseen suuntaan kuin ukko oli näyttänyt. Samassa huomasi Maunu ukon kulkevan nopeasti pihan poikki hänen hevostaan kohden ja kumartuvan sen vatsan alle ja puuhailevan jotain satulavyön kanssa. Maunu arvasi heti hänen jotenkin vahingoittaneen sitä, ehkä leikanneen sen poikki, joten satula ei pysyisi hevosen selässä. Maunu ei sanonut mitään, hän käveli vain tuvassa ja katseli ympärilleen. Oven suussa oli hevosen valjaita naulassa riippumassa, hän otti kuten ohimennen sieltä lujan hihnan, ja pisti sen salavihkaa taskuunsa.

Samassa saapui ukko sisään ja toi Maunulle maitoa ja leipää, jotka hän nopeasti oli noutanut toisesta tuvasta.

— Meillä ei ole ketään muita kotona kuin minä ja Kalle-poika, sanoi hän, siksi täytyy minun palvella vierasta.

Maunu söi hyvällä ruokahalulla, mutta koko ajan hän piti ukkoa silmällä. Tämä oli mennyt tuvan nurkkaan ja aikoi ottaa seinältä alas kiväärin. Samassa nousi Maunu ja tuli hänen luokseen, tarttui kivääriin, kuten tarkastaakseen sitä ja huomasi sen heti samallaiseksi, kuin venäläiset käyttivät sodassa. Kiväärin laski hän kädestään penkille, kiitti isäntää ruuasta ja kätellen häntä veti häntä hiljaa ovea kohden. Ukko seurasi aivan ulos asti. Portailla hän pysähtyi ja Maunu riensi pikku Kallen seurassa hevostaan kohden. Hän tarkasti satulaa, sen vyö oli leikattu poikki! Hän vilkaisi tupaan päin, ukko oli kadonnut portailta. Nopeasti otti Maunu hihnan taskustaan ja sitoi sen avulla vyön lujaan kiinni.

— Kalle, tule taakseni satulaan, niin neuvot minulle tietä Närpiöön ja saat ratsastaa vähän matkaa.

Hän nosti pojan satulaan. Samassa kuului laukaus. Ukko seisoi tuvan ovella ja ampui Maunua kohden. Kuula suhahti ohitse.

Maunu oli pannut Kallen taakseen satulaan ja ajoi nyt täyttä laukkaa eteenpäin.

— Tule itse ottamaan! huusi Maunu takaisin. Kuului uusi laukaus, kuula osui maahan lähelle hevosen jalkoja. Maunu huomasi, että ukko koetti ampua hevoseen, hän ei tohtinut ampua Maunua kohden peläten osuvansa pojanpoikaansa, joka istui satulassa Maunun takana.

Kalle neuvoi tietä, ja metsänrajassa Maunu laski hänet satulasta maahan ja kiitti häntä. Ei ollut aikaa puhella, sillä tietä pitkin kiisi jo parvi venäläisiä ratsain.

Maunu kannusti hevostaan, se kiisi eteenpäin hurjaa vauhtia kuin lintu.
Döbeln piti aina hyviä hevosia, ja tämä oli hänen nopein juoksijansa.
Maunu tiesi sen vuoksi, että venäläiset eivät häntä saavuta.

Eivätkä ne saavuttaneetkaan, kääntyivät varmaankin takaisin huomatessaan takaa-ajon turhaksi.

Maunu saapui Närpiöön ja ojensi Döbelnin kirjeen Gyllenbögelille. Heti sen luettuaan, kutsui kapteeni Gyllenbögel upseerinsa ja jakoi heille määräyksiään. Hän oli suostunut Döbelnin ehdoitukseen ja valmistui pienen joukkonsa kanssa lähtemään Lappväärttiin hyökätäkseen takaapäin venäläisiin.

Käskyt jaettuaan hän kirjoitti vastauksensa Döbelnille ja antoi sen Maunulle. Kirje oli suljettu öljytystä kankaasta tehtyyn koteloon. Paitsi tätä kirjettä ojensi hän toisen samallaiseen koteloon suljetun kirjeen vietäväksi hänen rouvalleen, sillä Kauhajoen kautta oli jonkimmoinen mahdollisuus saada se lähetetyksi etelään, Turkuun.

Annettuaan hevosensa levätä valmistautui Maunu paluumatkalle. Muuta tietä ei ollut kuin Teuvan kautta, ja siellä oli joukko venäläisiä. Samaa tietä hän ehkä nytkin voi päästä, ja ehkä hänen onnistuu nytkin livahtaa niiden käsistä.

Oli tullut ilta, valoisa kesäilta, Maunu ajoi täyttä laukkaa Teuvalle päin. Hän ajoi nuo kolme penikulmaa yhteen mittaan, pysähtymättä muuta kuin juottaakseen silloin tällöin hevostaan. Kun hän tuli metsän laitaan, josta keskellä viljelyksiä näkyi Teuvan pieni kylä, pysäytti hän hevosensa ja tuumiskeli, ajaisiko suoraan kylän halki vai kiertäisikö pitkin metsää aukeaman toiselle puolelle. Hän piti jälkimmäistä tekoa viisaampana, sillä kylässä hän voisi joutua monilukuisen vihollisen käsiin.

Hän ajoi hiljaa metsän halki, monasti hän käveli ja talutti hevostaan. Hän koetti pysytellä metsän piilossa, mutta samalla kuitenkin pitäen silmällä Teuvan kylää. Maantie, joka Teuvasta johtaa Lappväärttiin oli autio, ei näkynyt liikettä missään.

Jo lähestyi hän tietä ja aikoi mennä sen toiselle puolelle metsään, kun pitkin tietä Lappväärtistä Teuvaa kohden tuli kasakkaparvi. Se näki Maunun! Nyt olivat viisaat neuvot kalliita ja sukkeluus ja nopeus ainoa pelastuksen mahdollisuus. Hän hyppäsi hevosen selkään ja ajoi nopeasti metsään.

Mutta hänen hevosensa oli pitkästä ratsastuksesta uupunut, venäläiset tulivat yhä lähemmäksi. Hän kuuli niiden huudot aivan selkänsä takana. Metsässä tuli aukea niitty eteen. Maunu ajoi sen yli, kun samassa lensi hänen takaansa silmuköysi. Silmu osui hänen kaulaansa, vetäytyi samassa kireälle ja Maunu putosi hevosen selästä. Samassa oli kymmenen kasakkaa hänen ympärillään. Maunu taisteli kuin hullu vastaan, hänellä ei ollut aseita, hän käytti nyrkkiään ja iski oikeaan ja vasempaan. Mutta lopulta joutui hän kiinni, taisteli vielä maassa kuin vimmattu, niin että kun hän vihdoin köytettynä makasi maassa oli hänen pukunsa aivan risainen.

Kasakat olivat sitoneet hänen kätensä ja jalkansa. Eräs oli ottanut hänen hevosensa kiinni, ja nyt heitettiin hän sen selkään ja koko joukko ajoi Teuvaa kohden.

Maunu puri hammasta kiukusta ja häpeästä maatessaan sidottuna oman ratsunsa selässä.

Teuvalla tuli talon isäntä pihamaalle vastaan ja nähdessään Maunun huusi hän ilkeästi:

— Kas, siinähän se Döbelnin kuriiri on. Hyvästipä hoidit asiasi. Nyt sinä et enää lähde tästä talosta.

Maunu irroitettiin hevosen selästä ja makasi nurmella. Ukko kumartui hänen puoleensa ja tutki hänen taskunsa. Pian löysi hän öljykankaan sisään suljetun kirjeen ja riensi sen kanssa tupaan, jonka ovelle ilmestyi venäläinen upseeri.

Muutamat kasakat kantoivat Maunun talliin ja heittivät hänet sinne ja tallin ovi sulkeutui ja Maunu kuuli, miten yksi kasakka jätettiin sen eteen vartijaksi.

Maunu olisi itkenyt, jollei hän olisi ollut niin kiukuissaan. Hänet oli Döbeln valinnut monesta sotilaastaan kuriiriksi, ja näin huonosti hän oli hoitanut asiansa. Hän makasi jalat köytettyinä ja kädet selän taakse sidottuina ja yö kului yhä pitemmälle ja Döbeln odotti häntä Kauhajoelle kello kuudeksi aamulla.

Talli oli pimeä. Katossa oli aukko, jonne johti tikapuut ja josta päästiin tallin parvelle. Kesäyön varhain nouseva aurinko loisti sinne jostain aukosta, koska parvi näytti valoisalta.

Maunu kieritteli itseään lähemmäksi tikapuita ja saapui vihdoin niiden juurelle. Hän katsoi ylös. Tuolla parvella välkkyi jotain kirkasta. Kattoparruun oli pantu korjuun viikate. Niin, viikate se oli, sen hän näki varmasti. Sillä hän voisi katkoa siteensä, mutta se oli siellä ylhäällä parrun varassa ja hän makasi alhaalla tallissa kädet ja jalat köytettyinä. Hän päätti päästä sinne ylös, hänen täytyi sinne päästä keinolla millä tahansa. Ponnistaen voimiaan hänen onnistui vihdoin päästä seisaalleen ja lopulta aivan tikapuitten varaan. Hän asettui selin niihin, tuki selän taakse sidotuilla käsillään itseään, koukisti polviaan, ja pääsi nousemaan jo yhden pienan. Hän hengähti helpoituksesta. Varovasti, hyvin varovasti, jotta ei tallin oven takana oleva vahti kuulisi, hän sitten ponnistaen käsillään ja jaloillaan nousi piena pienalta ylemmäksi. Lopulta oli hän parvella. Viikate oli hänen edessään, mutta millä hän sen saisi alas, kun hän ei voinut nostaa käsiään. Kiukkuisena hän tarttui hampaillaan viikatteen terän päähän ja alkoi kiskoa. Se irrottautui yhä enemmän, se tuli parrun päältä yhä pitemmälle. Lopulta se putosi alas.

Se kilahti! Henkeään pidättäen kuulosteli Maunu. Vahti ei varmaankaan ollut kuullut viikatteen putoamista, sillä Maunu kuuli hänen astelevan tallin oven edessä.

Äkkiä heittäytyi Maunu selälleen ja alkoi hangata käsiensä nuoria viikatteen terää vastaan. Hän tunsi vihlasevan tunteen käsissään ja samassa jotain lämmintä ja kosteaa. Hän arvasi terällä loukanneen kätensä ja veren valuvan siitä. Mutta siitä hän nyt välitti vähät, köysi oli saatava poikki, se oli pääasia. Hän hankasi ja hankasi ja äkkiä hän tunsi köyden heltiävän. Kädet olivat vapaat! Nopeasti nousi hän istualleen, sieppasi verisin käsin viikatteen ja nopeasti katkoi jalkojensa ympärillä olevan köyden.

Mutta tallin parvelta oli päästävä pois. Sen päässä oli aukko, josta valo tuli sisään. Hän hiipi sen luo ja katsoi ulos. Ketään ei näkynyt missään. Nopeasti sitoi hän siteinään olleet köydet yhteen, kiinnitti toisen pään hirteen ja lipui köyttä myöten alas.

Hän seisoi nyt tallin takana tietämättä, minne päin hän suuntaisi kulkunsa. Talli oli nurkittain navetan kanssa ja sen takaa kuului hiipiviä askeleita. Maunu aikoi lähteä juoksemaan, kun navetan nurkan takaa astui esiin pikku Kalle, ja hänet nähdessään alkoi iloiten viittoa. Nopeasti hiipi Maunu hänen luokseen.

— Sinä olet päässyt karkuun! sanoi hiljaa Kalle. Sepä hyvä. Minä aijoin jo kiivetä parven kautta talliin ja katkaista köytesi.

— Hevosesi on tuolla metsän laidassa. Minä vein sen sinne laitumelta, jossa venäläisten hevoset ovat. Se on sidottu puuhun, mutta satulaa sillä ei ole. Sen ottivat venäläiset.

— Ryömi pitkin pellon ojia, minä näytän, miten paraiten pääset ja kuljen ojan viertä rinnallasi. Minua ei kukaan epäile, kun käskivät minun paimentaa hevosia.

Kallen opastamana ryömi nyt Maunu pellon ojia pitkin. Kesti kauvan ennenkuin hän pääsi metsän reunaan, mutta lopulta kuitenkin hän tuli sinne aivan likaisena mullasta ja kätensä verisinä ja mustina.

Siellä oli hänen oma hevosensa. Hän hyppäsi sen selkään, taputti pikku Kallea päähän ja alkoi ajaa Keturia kohden metsän halki. Hän joudutti ratsua ja saapui vihdoin Keturiin. Siellä juotti hän hetkisen hevostaan ja kysyi paljoko kello oli. Se oli viisi! Hänellä oli siis tunti aikaa.

Vielä tunti aikaa ja vain penikulma ratsastettavana! Hän tiesi saapuvansa ennen määrä-aikaa perille Kauhajoelle.

Hän ajoi täyttä laukkaa maantietä myöten. Jota lähemmäksi Kauhajokea hän tuli sitä vaikeampi hänen oli olla. Hän oli määräajan sisällä käynyt Närpiössä, mutta miten hän oli hoitanut asiansa? Jättänyt tärkeät kirjeet vihollisen käsiin! Ja äkkiä selvisi hänelle, mitä se merkitsi. Hän ei ollut ainoastaan hoitanut huonosti päällikkönsä asiaa, mutta koko maan asiaa. Venäläiset saavat tiedon sotasuunnitelmasta, ja sen sijaan että suomalaiset saisivat voiton, he ehkä joutuvatkin tappiolle. Ja kaikki se oli hänen syynsä. Hän tunsi itsensä niin kelvottomaksi raukaksi. Mutta käyköön kuinka tahansa, hänen täytyy mennä Döbelnin eteen, sillä hän oli luvannut tulla. Rangaiskoon päällikkö häntä, hän sen ansaitsi, kunhan ei vain ajaisi häntä kokonaan armeijasta pois.

Döbeln oli kiivas, hän suuttuu varmasti silmittömästi. Maunu toivoi, että Döbeln sen verran hillitsisi itseään, että hän saisi selittää ja sanoa, että hän oli koettanut parastaan, vaikka ei ollut onnistunut. Hän ei ollut tahtonut pilata sotasuunnitelmaa ja saattaa omaa kenraaliaan ja tovereitaan vaaraan.

Maunu heitti ohjakset pois, hyppäsi alas hevosen selästä, ja antoi lähimpänä olevan sotilaan viedä sen talliin. Itse riensi hän pappilaan, avasi oven ja pysähtyi oven suuhun. Döbeln istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Hän nousi äkkiä nähdessään Maunun ja astui häntä kohden.

Hän tiesi Döbelnin tavattoman tuliseksi mieheksi ja odotti myrskyä.
Döbeln ei sanonut mitään. Hän seisoi paikallaan luoden terävän katseen
Maunuun, joka oli pakoitettu luomaan silmänsä maahan. Sitten läksi
Döbeln liikkeelle, käveli kiihkeästi tuvassa edes ja takaisin. Maunu ei
uskaltanut katsahtaakaan häneen, seisoi vain kalpeana paikallaan.

— Miksei hän soimaa tapansa mukaan, ajatteli Maunu, se olisi paljoa helpompaa kuin tämä vaitiolo. Jos hän edes riehuisi, löisi häntä, ajaisi hänet ulos, häpäisisi häntä koko miehistön edessä. Se olisi helpompaa kuin seisoa siinä oven suussa ja kuulla hänen kiihkeään astuvan. Ja Maunu käsitti, mitä tiesi tuon kirjeen joutuminen venäläisten käsiin. Siinähän Gyllenbögel ilmoitti hyökkäävänsä venäläisiin takaapäin. Nyt ne tiesivät aikeen ja voivat olla varuillaan ja tuhota Närpiön pienen sotajoukon. Ja tämä kaikki oli tapahtunut hänen kauttansa, juuri hän oli ollut tuo kelvoton kuriiri! Hänen olisi pitänyt kuolla ennen kuin antoi kirjeen ottaa. Ja joskin kenraali antaisi tämän kaiken anteeksi, niin eihän hän enää koskaan saisi olla hänen kuriirinaan, ei Döbeln koskaan enää katsoisi ystävällisesti häneen, kääntyisi ehkä poispäin kun hänet näkisi, ei koskaan nyökkäisi hänelle. Toverit unohtaisivat ehkä tämän onnistumattoman retken, kun hän selittäisi kaiken, mutta ei Döbeln. Hänen asioillaan täytyi joko onnistua tai kaatua.

Samassa puhkesi myrsky. Döbeln oli kävellyt yhä kiivaammin, koettanut hillitä itseään, mutta lopulta puhkesi suuttumus esiin:

— Tolvana! Koira! Sellainenko sinä olet! Jokainen venäläinen akkakin voi voittaa sinut. Mikä mies sinä olet, joka et yksinäsi vastusta vaikka kymmentä? Tiedätkö sinä, mitä sinä tämän kautta olet pannut vaaraan? Tiedätkö? Suuren yrityksen, joka olisi varmasti onnistunut, ellet sinä olisi raukkamaisena antanut käsistäsi Gyllenbögelin kirjettä.

Ja hän jatkoi suuttumuksen purkausta. Vuoroin hän käveli, vuoroin seisoi Maunun edessä, joka ei uskaltanut katsoakaan ylös. Ja kiukkuisina sinkoilivat sanat. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja Maunu toivoi hänen lyövän häntä korville, sillä sen hän oli ansainnut.

Hetkeksi taukosi puhetulva. Döbeln käveli taas pitkin huonetta silloin tällöin lausuen jonkun kiivaan sanan. Jälleen seisahtui hän Maunun eteen.

— Täällä povitaskussa, vastasi Maunu. Se oli vahavaatteeseen ommeltu kuten sekin —

— Se kirje, jonka Gyllenbögel antoi minulle toimitettavaksi tätä tietä hänen rouvalleen.

— He tyhjensivät taskuni ja ottivat pois kaikki, mitä siellä oli. Se oli tässä taskussa, sanoi Maunu ja pisti kätensä sinne. Käsi ei löytänytkään taskun pohjaa, se meni syvemmälle, ja hänen sormensa tunsivat jotain kovaa takin päällisen ja vuoren välissä. Maunu repäisi sotilastakkinsa auki, kiskaisi vuoren irti ja permannolle putosi öljyvaatteeseen suljettu kirje.

Maunu kumartui ottamaan sen ylös. Hän katsahti siihen ja kiljahti. Sehän oli kapteenin kirje Döbelnille. Venäläiset olivatkin saaneet hänen rouvansa kirjeen käsiinsä!

— Sehän on, sopersi hän, se on — hyvä Jumala — se on se kirje — se oikea — kapteenin kirje — se on tässä — venäläiset saivatkin väärän — se oikea — se on —

Döbeln sieppasi kirjeen, repäisi kankaan rikki, otti kirjeen ja luki sen. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän hengähti syvään ja huudahti:

Maunu aivan vapisi. Kirje oli siis sittenkin pelastunut, hän ei siis ollutkaan saattanut sotaväkeä vaaraan. Itse hän oli kyllä huonosti hoitanut tehtävänsä, mutta sattuman kautta oli asia onnistunut. Ja vaikka kenraali nyt ajaisi hänet pois, niin samapa se, kun Döbeln vain oli onnistuva aikeissaan taistelun suhteen.

Döbeln käveli jälleen tuvassa, käveli ja vihelteli hiljaa, pysähtyi sitten Maunun eteen ja sanoi:

Maunu ei uskaltanut katsoa ylös, niin häntä vielä hävetti. Hän alkoi kertoa, kertoi kaiken mitä oli tapahtunut alusta siihen asti, kun hän oli saapunut jälleen Döbelnin luo. Hän lopetti kertomuksensa sanoen:

Döbeln hymyili, hän hymyili! Nyökkäsi hiljaa päätään ja hänen tummat silmänsä kiiluivat niin veitikkamaisesti. Hän oli taas tuo hyvä, tuo iloinen kenraali. Ja Döbeln tarttui Maunun rintaan takin nappiin, nykäisi siitä ja sanoi:

Maunu aivan värisi, hän katsoi vain Döbelniin, koetti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Kaikki oli anteeksi annettu, hän tiesi sen nyt, ja hän olisi tahtonut kiittää siitä ja sanoa, että hän on valmis menemään vaikka tuleen. Mutta eihän hän osannut puhua.

— Seis! Kuule, takkisi on aivan rikki. Uusia sotilastakkeja tuskin kohta saamme. Ja ehjästi täytyy sinun olla puettu. Tottahan toki, sellaisen pojan. Tuolla oven pielessä on vanha takkini. Olethan samaa kokoa kuin minä. Samaa kokoa — ja — no, samaa sorttiakin. Revi sentään kenraalinmerkit siitä pois.

Maunu sieppasi takin naulasta ikäänkuin peläten jonkun riistävän häneltä sellaisen aarteen.

— Käske adjutanttini tänne. Miehille saat sanoa, että taistelu alkaa, me olemme valmiita.

Maunu syöksyi ulos. Talon kuistilla seisoivat adjutantit, ne lähetti hän kenraalin luo, itse syöksyi hän pihalle huutaen:

Hän aivan hyppi ilosta. Hänen intonsa sytytti muutkin tuleen ja kartanossa syntyi iloinen hälinä.

Maunu astui esiin. Auringon kirkkaassa valossa, uudessa takissaan, ruskettuneena ja säteilevänä näytti hän tavattoman kauniilta.

— Pojat! Vihollinen tulee Lappväärtistä päin meitä kohden. Varustukset ovat valmiita. Voitto on varma, sillä Gyllenbögel hyökkää häneen takaapäin. Me voimme antaa venäläisille kelpo löylyytyksen. Mutta ennen kaikkea, ei uhkamielisyyttä; tyyneyttä, se vie varmasti voittoon. Minä sain tiedon Gyllenbögelin lähdöstä liikkeelle, sen toi tämä sotilas. Hän on matkansa tehnyt hyvin ja minä tahdon sen sanoa kaikkein kuullen. Hän on taistellut matkallaan kuin paholainen — no sen näköinenkin hän on, tumma ja kiiluvasilmäinen.

Kenraalin puhe loppui nauruun. Tummana ja ruskettuneena näytti Maunu todellakin joltain kauniilta pimeyden enkeliltä. Hän erosi aivan täydellisesti kaikista muista suomalaisista. Sotilaat nauroivat täyttä kurkkua. Kenraalin lause oli hetkiseksi rikkonut sotilasjärjestyksen. Döbelnin suupielissäkin näkyi naurun väre ja silmät loistivat.

Pian palasi vakavuus hänen kasvoilleen, käsi viittasi ja nauru taukosi.
Döbeln sanoi:

— Vararatsuni hänelle. Hän on tänään minun kuriirini. Hän saa ajaa heti jälestäni. Minä tarvitsen varman miehen sinne, missä vaara on suurin ja vaikein tehtävä.

Maunun sydän löi niin että rinta tuntui ahtaalta. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä ilosta. Hän nielaisi kuten vaikean palan alas kurkustaan. Kenraalin varahevonen tuotiin hänelle, hän hyppäsi sen selkään. Ja silloin hän sai puhelahjansa, hän huusi niin että kajahti:

Pohjalaiset yhtyivät riemulla huutoon, se nousi, se laski, se nousi jälleen, kaikui lähimetsästä. Döbeln istui ratsunsa selässä, suorana, kauniina, hän nosti hattuaan sotilailleen, noille sankareille, jotka jumaloivat häntä, hän tiesi sen, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä sokeasti taisteluun isänmaan puolesta. Ja hänen rintansa nousi hänen syvään hengittäessään.

Eversti Sandels oli joukkoineen Toivalan talossa. Oli syyskuun iltapäivä. Taistelu oli tauonnut, venäläiset olivat peräytyneet. Joka päivä oli ollut pieniä kahakoita, ja miehet eivät viikkokausiin olleet nukkuneet muuta kuin täysissä pukimissa.

Ikkunasta näkyi, miten Sandels istui mietteissään tuvan pöydän ääressä. Lämpöisessä tuvassa oli hän avannut sotilastakkinsa, everstinhattunsa hän oli laskenut syrjään ja piti päässään vanhaa kulunutta sotilashattua. Hän piirsi edessään olevalle paperille hanhensulalla jotain kartan tapaista. Sotilaat, jotka pihamaalla puhdistivat aseitaan, näkivät sen ja tiesivät päällikkönsä laskevan suunnitelmia uusiin hyökkäyksiin, sillä hänen oli varjeltava Toivalan salmea ja estettävä venäläisiä pääsemästä pohjoiseen päin.

Sotamiesten joukossa oli pieni rumpalipoika Eero, 12-vuotias pojanvekara, joka vasta lyhyen aikaa oli ollut rumpalina, mutta suuren iloisuutensa ja sukkelan kielensä tähden jo tullut kaikkien sotilasten lemmikiksi.

Jalassaan oli hänellä lapikkaat, harmaat risaiset sarkahousut, ainoa sotilaallinen vaatekappaleensa oli takki. Se oli alkujaan ollut täysikasvuisen miehen, nyt lekotti se hänen hennon vartalonsa ympärillä muodostaen suuria laskoksia vyötäisillä, missä vyö kiinnitti sen piukemmalle. Päässä ei ollut lakkia, vaan sen sijaan hän oli kietonut jonkun vanhan rääsyn päänsä ympärille, ja tuon hullunkurisen päähineen alta näkyivät hänen kalpeat kasvonsa ja pienet vilkkaat silmänsä.

Rumpunsa hän oli heittänyt syrjään ja seisoi nyt tuvan portailla matkien Sandelsia, hänen komennustapaansa ja jyrisevää, töykeää ääntään.

Tavan takaa sotilaat remahtivat nauruun. Päivän kiihkeä taistelu oli unohtunut.

Eero kääntyi katsomaan ja vetäytyi säikähtyneenä syrjään — Sandels seisoi hymyillen hänen takanansa.

— Minä olen rumpali, vastasi Eero heleällä pojanäänellään, katsoen
Sandelsia suoraan silmiin, ja suupielissä leikki hymy, sillä hän näki
Sandelsin silmien nauravan ja tiesi, että matkimisesta ei seuraisikaan
mitään toruja.

— Ei ole jaksettu kasvaa, tokaisi Eero. — Mutta sama kai se on, kun vaan jaksaa rumpua lyödä.

— Ettekö kuullut tänään? vastasi Eero, ja hänen sisuaan hiukan kaiveli, sillä hän tiesi rummuttaneensa oikein vimmatusti, olivathan kädetkin niin jääneet kiinni rumpukapuloihin, että kun hän tuli torpalle, niin tuskin sai niitä auki, ja piti hieroa niitä yhteen, ennenkuin sormet liikkuivat.

— Kyllä minä kuulin, kyllä minä kuulin, melkein liiankin hyvin, sillä eihän sen yli tahtonut enää minun ääneni kuuluakaan.

Eero punastui ylpeydestä. Sotilaat nauroivat Sandelsin lauseelle, ja
Eero vilkaisi kiukkuisesti heihin.

— Mutta, jatkoi Sandels, sinä olet melkein liian nuori rämpimään metsiä kylmässä ilmassa meidän kanssamme. Ei sitä lapsi kestä. Vanhako sinä olet?

Eeroa aivan pelästytti ajatus, että hän ei saisikaan seurata sotaväkeä.
Äkkiä hän muisti erään seikan.

— Katsotaan, katsotaan, sanoi hän. Mutta et sinä juuri sotilaan näköinen ole. Takki sinulla on, mutta tuo lakkisi on vähän harakanpesän näköinen.

— Niinkö tämä? sanoi Eero tarttuen päässään olevaan riepuun. Ne viholliset ampuivat hattuni pois päästäni, enkä minä silloin joutanut sitä hakemaan. Ja sitten jälestäpäin en enää löytänyt koko kapinetta. Risainen se jo olikin, eikä juuri tätä parempi.

— Ei se ole akkaväen riepuja, sanoi Eero suuttuneella äänellä, miehen housunkappale se on. Se on ollut minulla täällä povella takin täytteenä, kun se on liian avara.

— Hyvä on, hyvä on, sanoi Sandels, mutta otahan se nyt pois, ei se sovi Sandelsin rumpalille.

Eero viskasi heti rääsyn syrjään, ja Sandels hymähti nähdessään hänen pienen päänsä paljaana, sillä siitä oli tukka leikattu melkein päänahkaa myöten.

— Niin onkin, sanoi Eero nauraen helakasti. Minä olin täällä salmen toisella puolella renkipoikana, ja kun isännällä oli paha tapa pöllyttää tukasta, niin leikkasin sen aivan lyhyeksi. Ja kylläpä silloin isännän käsi lipesi.

Sandels nauroi, taputti häntä olalle ja aikoi mennä. Hän oli jo astunut askeleen, kun hän käätyi jälleen Eeroon päin ja sanoi:

— Koska sinä olet Sandelsin rumpali ja koska osaat matkia Sandelsia, niin pitää sinulla olla Sandelsin hattukin.

Hän otti päästään sotilashatun, laski sen Eeron päähän ja hattu vajosi korviin asti.

Eero oli aivan tulipunainen, hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan, mutta silmät katsoivat kirkkaalla ilmeellä Sandelsiin. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, ja hän nielasi sanansa alas. Sydän sykki aivan kurkkuun asti.

Eero seisoi aivan liikkumattomana paikallaan, hänen silmänsä olivat vaan kääntyneet oveen, josta Sandels oli mennyt. Sitten hän äkkiä kiljahti ilosta ja hyppäsi korkealle ilmaan.

— Nyt kun sinulla on Sandelsin hattu, täytyy sinulla olla Sandelsin rohkeuskin, jottet hattua häpäise.

Eero katsoi pitkään, hyvin vakavasti nauraviin sotilaihin. Hän oli hetken vaiti, mutta silmissä oli kummallinen tuli ja huulet pusertuivat yhteen. Hän heitti pienen päänsä hiukan taapäin, ojensi lyhyen lapsenvartalonsa suoraksi ja sanoi lyhyesti ja varmasti:

— Hm! siinä on poikaa! sanoi vanha Flink hänen mentyään. Ja sotilaat alkoivat jälleen puhdistaa kiväärejään.

Aitan takana otti Eero hatun päästään, hän silitteli sitä, hyväili sitä, painoi rintaansa vasten, pani sen uudelleen päähänsä, otti taas pois, hän ei tietänyt miten olisi sitä pidellyt, ja koko ajan hän melkein puoli kovaa, ilosta väräjävällä äänellä sanoi: Sandelsin hattu! Sandelsin hattu! Hän pyöri ympäri, hyppeli ilmaan Ja sitten istui alas kivelle ja piti hattua sylissään hiljaa hyväillen sitä.

Äkkiä taukosi hän hyväilemästä tuli hyvin vakavaksi, ja samassa juosta livisti hattu kourassa saunan luona olevalle kaivolle. Kiireesti hän nosti vettä kaivosta, laskettuaan ensin hatun varovaisesti kaivon kannelle. Ja sitten hän pesi naamansa, hankasi varsinkin päälakeaan ja sanoi itsekseen:

Sitten kun hän oli kuivannut naamansa takin hihaan, pani hän hatun jälleen päähän ja astui ylpeänä, nenä pystyssä pihamaalle, sieppasi rumpunsa ja päästi oikean juhlarummutuksen.

Väsyneet sotamiehet olivat menneet levolle aittaan, saunaan ja navetan ylisille. Vanha korpraali Flink oli jäänyt vartiaksi pihamaalle.

Mutta Eero ei voinut nukkua. Hän liikkui pimeässä pihamaalla Sandelsin hattu päässä ja hänen oli niin lämmin, niin hyvä olla, vaikka yö olikin kylmä.

Hän hiipi tuvan ikkunan alle ja katseli, miten Sandels yhä istui pöydän ääressä laskelmiaan tehden. Toisinaan hän katsoi ylös, niisti talikynttilää, joka oli alkanut läpättää ja jatkoi taas työtään. Kynttilä valaisi hänen hieman kaljua päätään.

— Niin, ajatteli Eero, hänen hattunsa on nyt minulla, kun ei vaan hänen päätään paleltaisi.

Ja hän katsoi kauan, hyvin kauan Sandelsiin, kunnes vanha Flink ajoi hänet pois.

Hänen päässään pyöri monia ajatuksia, muistoja menneestä ilottomasta elämästään ja sitten taas ne palasivat Sandelsiin.

Hän oli orpo. Hänen isänsä ja äitinsä olivat jo aikoja sitten kuolleet, Eero tuskin muistikaan heitä, niin kauan siitä oli. Hän oli kulkenut talosta toiseen, ensin kerjuulla ja sitten ansaiten ruokansa sillä työllä, minkä hän jaksoi tehdä. Sitten hän joutui renkipojaksi, mutta kun hänen isäntänsä oli raaka ja kovakätinen, niin hän karkasi eräänä päivänä, tuli sotilaiden luo, ja kun rumpalipoika niiltä oli kaatunut, pyrki hän sen sijaan. Korpraali Flink antoi hänen pärryttää rumpua kokeeksi, ja kun se onnistui kohtalaisen hyvin, pääsi hän uuteen virkaansa.

Korpraali oli ensimmäinen ihminen, joka Eerolle oli ollut hyvä. Flink oli vanha mies jo, ja osotti hyvyyttään omalla karulla tavallaan. Sandelsia oli Eero ihaillut. Hän vasta oli urhoollinen ja komea. Kun hän istui ratsun selässä ja komensi, niin oli hän niin juhlallinen, niin suuri, ja hän sai kaikki sellaiseen intoon, että Eerokin oli päivällä rummuttanut kuin hullu, huutanut hurraata ja taas rummuttanut.

Ja nyt tuo mies, jota Eero vaan etäältä oli katsellut, oli puhutellut häntä, oli taputtanut häntä olalle ja oli antanut hänelle aivan oman hattunsa. Hänelle, Eerolle! Hän olisi tahtonut mennä hänen luokseen ja sanoa hänelle, kuinka paljon hän rakasti tuota harvapuheista miestä.

Hän hiipi jälleen lähemmäksi ikkunaa, vilkaisi Flink-vanhukseen päin, tämä ei liikahtanutkaan, istui vain portailla kivääri vieressään seinää vasten nojaten.

Eero oli aivan vimmastua. Nukkuu, kun saa olla Sandelsin vahtina!
Nukkuu, kun pitäisi vartioida.

Samassa hän muisti, että ukko oli vanha, ja taistelu oli ollut kuuma ja ukko oli urhoollisesti ampunut ja tehnyt todellisia urotöitä.

Nyt hän oli väsynyt. Miksei hän saisi levätä, kun kerran uupui. Eero arveli mennä hakemaan jonkun toisen hänen tilalleen, kun äkkiä ajatus heräsi hänessä. Miksi ei hän voisi seisoa vahtina? Toisia sotilaita väsytti ehkä myöskin. Häntä ei ainakaan väsyttänyt. Ja jos jotakin tapahtuisi, niin voisihan hän herättää ukon.

Hän hymyili omalle tuumalleen, otti kiväärin seinän luota ja istahti tuvan portaalle nukkuvan ukon viereen. Sotilaat olivat opettaneet häntä ampumaan, hän tiesi miten kivääri ladataan, miten se laukaistaan, hän oli jo monasti ampunut maaliin ja aina osunut hyvin, vaikka kivääri olikin ollut kovin raskas. Hän oli kerran ampunut haukankin lennosta ja silloin oli Flink kertonut siitä kaikille ja sotilaat olivat kehuneet häntä. Hän tutki kivääriä, se oli ladattu, jos jotain sattuisi, niin kyllä hän osaa ampua. Ja sen hän tekee, jos vaan joku tulisi ahdistamaan Sandelsia. Hänen Sandelsiaan! Tulisivatpahan vaan, niin näkisivät miten hän ottaisi vastaan!

Hän oli niin sanomattoman iloinen. Hän sai varjella ihailemaansa miestä tuolla sisällä.

— Mitähän hän sanoisi, jos tietäisi minun olevan vahtina, ajatteli hän hymyillen, nauraisi kai taas ja taputtaisi olalle.

Hän hiveli hiljaa kädellään sitä kohtaa, johon Sandelsin käsi oli osunut taputtaessaan häntä olalle.

Hän katseli ylös taivaalle, jossa näkyi tähtiä, ja laski kätensä ristiin pitäen kivääriä sylissään. Ja hän rukoili Jumalaa suojelemaan kenraalia. Hänhän taisteli Suomen vapauden puolesta, taisteli oman henkensä uhalla, Jumalan täytyy auttaa sellaista miestä!

Äkkiä hän tarttui kivääriinsä ja tuijotti pimeään. Hän kuuli aitan takaa askeleita. Kuka se oli? Kaikkihan nukkuivat. Nyt se tuli lähemmäksi. Astui pihamaan yli. Nyt se läheni ikkunaa. Aitan takaa lähestyi useampia. Keitä ne olivat?

Valo ikkunasta osui ensimäiseen mieheen. Nyt Eero näki hänet selvästi. Hän oli venäläinen sotamies. Ja nyt hän nostaa kivääriään, tähtää tupaan päin —

Samassa syntyi eloa. Flink hyppäsi pystyyn. Aitasta, saunasta, navetan ylisiltä juoksi sotilaita. Sandels ilmestyi tuvan ovelle.

Aitan takaa tulleet venäläiset pakenivat, suomalaiset ajoivat takaa.
Laukauksia kuului.

— Minä, huusi Eero sellaisella ylpeydellä, että Sandels hymähti. — Hän tähtäsi teihin ikkunan läpi, jatkoi Eero, ja sitä hän ei saanut tehdä. Hän ei saanut ampua teitä. Ei, ei.

Hän vaikeni, sillä hän tunsi miten kaikki seisoivat aivan hiljaa. Sandels seisoi kauan paikallaan katsoen ylös tähtiin. Sitten astui hän hiljaa Eeron luo, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja sanoi hiljaa, mutta niin, että kaikki sen kuulivat:

— Jumala siunatkoon sinua, lapsi, sinä olet tänä yönä pelastanut henkeni!

Kuinka suloiselta tuntui Eerosta! Hän katsoi ylös Sandelsiin ja suuret ilon kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

— Nythän hänen täytyy nähdä, kuinka paljon minä hänestä pidän, ajatteli hän.

Äkkiä sanoi Sandels tavallisella äänellään, mutta kaikki jyrkkyys oli siitä kadonnut:

Ja samassa hän nosti Eeron syliinsä, kepeästi kuin höyhenen. Eeron hattu oli pudota alas.

Sandels ennätti tarttua siihen sillä kädellään, joka oli Eeron hartiain alla, ennenkuin se putosi, ja taivuttaen päätään, pani hän hatun omaan päähänsä.

Sitten astui Sandels Eero sylissään tupaan, laski hänet omaan vuoteesensa, veti ryijyn hänen peitokseen ja sanoi:

Sandels istahti jälleen pöydän ääreen, niisti kynttilän, ja ryhtyi työhön.

— No, lupaan, sanoi Sandels naurahtaen. Mutta elä nyt enää lörpöttele, vaan nuku!

— No, minä lupaan, sanoi Sandels tarttuen käsillään pöydän reunaan, että sinä saat seurata minua, minne vaan tahdot. No, joko nyt olet tyytyväinen?

— Hyvää yötä, sanoi Eero, mutta niin hiljaa, että Sandels ei enää sitä kuullut.

Eero olisi tahtonut saada hatun vuoteesen, mutta Sandels oli unohtanut sen päähänsä.

— Saanhan minä sen aamulla. Lupasihan hän antaa sen takaisin, ajatteli
Eero.

Ja sitten hän makasi aivan hiljaa ja katseli ja katseli Sandelsia — kunnes silmät painuivat umpeen ja hän nukkui.

— Retki on vaarallinen, sanoi Sandels, mutta välttämätön. Suuri joukko herättäisi vain venäläisten huomiota. Valitkaa sen vuoksi paraimmat ja luotettavimmat miehet noin kymmenen miestä kaikkiaan.

— Puolen tunnin päästä, vastasi Sandels. Kuten jo sanoin, aion hyökätä takaapäin venäläisten kimppuun. Kun he pakenevat, joka on luultavaa, tulevat he tännepäin ja silloin täällä olevat miehet ottavat heidät lämpimästi vastaan —

Enempää ei Eero kuullut. Hän oli noussut vuoteesta ja toisten huomaamatta pujahtanut pihamaalle.

Sandels lähtee retkelle ja sinne hänkin pääsee. Onhan hän sen luvannut. Mutta kun hän saa Sandelsin hatun päähänsä, niin täytyy hänen siivota pukuaankin.

Saappaat hankasi hän heinillä loasta puhtaiksi. Housut riippuivat hiukan rempallaan, mutta kun oikein nosti ne ylös ja kiristi nahkahihnalla, niin pysyivät ne ylempänä. Takissa oli tahroja. Vedellä ja hihallaan hankaamalla sai hän pahimmat lähtemään. Mutta reikiä oli myöskin. Niitä ei mitenkään ennättänyt korjata. Ehkä Sandels ei sitä niin huomaakaan, kun vaan rumpu on kunnossa. Eero puhdisti sitä, hankasi ja kiillotti, kiillotti ja hankasi, kunnes se oli melkein uuden näköinen.

Ja kun puolen tunnin päästä Flinkin valitsemat miehet seisoivat pihamaalla rivissä, kiväärit olalla, odottaen Sandelsia, niin asettui Eero avopäin rivin päähän. Sotilaat hymähtivät nähdessään hänet, luullen hänen aikovan antaa heille lähtiessään kunniarummutuksen.

— Hyvä on! sanoi hän nähdessään paraitten sotilasten seisovan valmiina. Sitten osuivat hänen silmänsä Eeroon.

Eeron sydäntä oikein kouristi se ajatus, ettei hän pääsisikään retkelle. Hän astui askeleen eteenpäin Sandelsia kohden ja hänen lapsekas äänensä vapisi hieman:

— Minulla ei ole ketään muuta kuin te, sanoi Eero hiljaa. Ja jatkoi sitten itkusta melkein vapisevalla äänellä: Te lupasitte!

— No niin, Jumalan nimeen sitten! sanoi Sandels vakavasti. Jumala on sinulle antanut sankarin sydämen, hän sinua myöskin varjelkoon.

— Hattuni! huusi Eero poikaäänellään ja osoitti rumpukapulalla
Sandelsin päässä olevaa sotilashattua.

— Vai niin, sanoi Sandels, otti hatun ja pani sen Eeron päähän ja painoi sen, kuten kiusalla, niin alas, että silmät tuskin näkyivät reunan alta. Flink juoksi tupaan hakemaan Sandelsin everstihattua.

Enempää ei kuulunut, sillä Eero, koko naama naurussa, vilkaisi sivultapäin häneen, ja pärryytti rumpuaan sellaisella vimmalla, että varikset aitan katolta lensivät rääkyen pakoon.

He kulkivat metsää myöten ja tehtyään suuren kaaren pääsivät he vihdoin eräälle kalliolle, josta näkivät vihollisen alempana laaksossa. He olivat asettuneet kallion viereen, sillä se oli näyttänyt turvalliselta, kun sinne ylös pääsi vain yhdestä ainoasta kohdasta. Siinä oli kallioiden välissä kapea rotko, joka kasvoi lyhyttä metsän alkua. Eero, joka näillä seuduin oli saanut olla karjassa, tunsi erään polun, jota myöten he takaapäin saapuivat ylös kalliolle. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että hän täten oli ollut tarpeeseen.

— Oli, oli, vastasi tämä. Mutta nyt saa leikki alkaa. Valmiina miehet, laskekaa nyt sade venäläisiin.

Laukaus kuului. Eräs venäläinen kaatui. Toiset hyökkäsivät kivääreihinsä ja nähdessään missä vihollinen oli, alkoivat he kiivaasti ampua. Syntyi vimmattu laukausten vaihto. Venäläisiä oli viisi kertaa enemmän. Heidän kuulansa vinkuivat Eeron yli, joka rumpuaan pärryyttäen seisoi Sandelsin vieressä.

— Mene sinä syrjään, huusi Sandels ja lykkäsi hänet kalliolla olevan suuren, miehen korkuisen lohkareen taakse.

Lahkare oli kuin sinne vieritetty, se lepäsi kallion reunalla aivan sen rotkon kohdalla, josta saattoi ylös nousta. Se oli melkein heltiämäisillään, muutama alla oleva kivi sitä pidätti.

Yhä kiivaammaksi tuli laukausten vaihdos. Eeron mielestä viimein suomalaiset alkoivat ampua harvemmin. Miksi? Eihän kukaan ollut kaatunut, sillä venäläisten kuulat osuivat kalliolla oleviin puihin, joiden takana suomalaiset olivat.

— Sitten saamme iskeä kiväärin tukilla, vastasi Sandels, mutta pois ei mennä.

Jo alkoivat venäläiset huomata, että laukauksia sateli harvemmin. He luulivat miesten kaatuneen. Kun he näkivät Sandelsin seisovan siellä, alkoivat he huutaa riemusta. Vihdoinkin oli hän heidän käsissään. He alkoivat rynnätä ylös tuota kapeaa uomaa. Yhä useampia heitä tuli. Tuon tuostakin joku pysähtyi, latasi ja laukasi, ja suomalaisten täytyi ruudin puutteessa olla toimettomia.

Flink veti Sandelsin pois vaarallisen rotkon kohdalta, sotilaat väistyivät erään kallion taa ollakseen kuulilta suojassa.

Hän tajusi vaaran. Kohta ne saapuvat ja ampuvat hänet! Ne kapusivat yhä lähemmäksi. Jumala taivaassa ei voinut sitä sallia! Ne eivät saa viedä häneltä Sandelsia.

Kivi! Jos hän saisi sen liikkeelle, jos hän saisi sen vyörymään alas.
Yhä lähemmäksi tulivat viholliset!

Hän tarkasti kiveä. Nuo alla olevat pienet kivet kun vain saisi pois. Hän tempoi ja riuhtoi, jo heltisi yksi. Hän unohti oman vaaransa ja tuli aivan kiven eteen. Jo heltisi toinen. Kivi heilahti hiukan. Venäläiset äkkäsivät vaaran ja kuulia sateli häntä kohden. Yksi kivi kun vielä heltiäisi! Hän tempoi sitä. Jotain pistävää tunsi hän äkkiä vasemmassa olkapäässään ja sitte ei hän enää voinut vasenta käsivarttaan liikuttaa.

Mutta samassa viimeinen esteenä oleva kivi heltisi. Suuri lohkare heilahti ja vieri alaspäin.

Venäläisiä oli päässyt jo aivan lähelle. Paasi vyöryi heidän ylitsensä.
Se kiisi alaspäin yhä hurjempaa vauhtia.

Hän näki, miten pienet puut taittuivat, miten paasi irroitti muita kiviä ja kuinka kivivirta syöksyi kauhistuneitten venäläisten yli.

— Hurraa! huusi hän. Äkkiä polte olkapäässä kävi kovemmaksi. Hän kosketti oikealla kädellään sitä. Jotain lämmintä, kosteaa osui sormiin. Hän veti kätensä takaisin.

Kun hän avasi silmänsä oli Sandels hänen vieressään kumartuen hänen puoleensa. Hän oli avannut Eeron takin, kiskasi univormunsa auki ja repäsi suuren palan paidastaan rinnan kohdalta ja koetti sillä tukkia haavaa Eeron olkapäässä.

— Ei, sanoi Eero hymyillen. Hän oli kalman kalpea ja tunsi itsensä niin väsyneeksi.

— Voittaneet, olemme, sanoi Sandels, viholliset pakenevat tuolla niityllä. Meiltä ei ole kaatunut ketään.

— Me olemme voittaneet! Hurraa, sanoi Eero. Huuto kuoli hänen huulillaan. Silmät painuivat umpeen. Oikea, terve käsi kohosi ylöspäin ikäänkuin etsien jotain. Sandels nosti sen kaulaansa. Eero painautui hiljaa hänen puoleensa. Hänen oli taas niin hyvä, niin lämmin olla.

Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, niin hän näki Sandelsin kumartuvan hänen puoleensa, näki hänen kauniiden silmiensä katsovan syvälle hänen silmiinsä, näki hänet niin läheltä, niin hyvänä niin hellänä. Ja sitten hän tunsi hänen huulensa painuvan hänen kylmille huulilleen.

Heikko puna välähti Eeron poskille. Sitten painuivat silmät umpeen. Pää hervahti taapäin. Oikea käsi putosi alas Sandelsin kaulalta.

Sandels laski varovasti kuolleen maahan, paljasti päänsä ja rukoili hänen vieressään.

Sotilaat seisoivat avopäin ja vaiti ympärillä ja suuret kyyneleet valuivat Flinkin poskia myöten.

Kun sotilaat etsivät puita, joilla he kantaisivat ruumiin, näki Sandels Eeron hatun, joka hänen kaatuessaan oli pudonnut maahan. Hellästi hän nosti sen ylös, katsoi kuolleeseen ja hymyili.

— Ja sen takin alla oikea suomalainen sydän, sanoi Sandels, kun sotilaat nostivat ruumiin paarille, jonka he olivat kahdesta nuoresta männystä ja kuusen oksista tehneet.

Sandels kulki jäljestä, päässään Eeron hattu, oma everstihattunsa oikeassa kädessään ja Eeron rumpu vasemmassa, rumpukapulat oli hän pistänyt povelleen ja ne pistivät esiin univormun alta aukosta, jonka hän oli reväissyt etsiessään sidettä.

— Döbeln tulee viikon päästä tänne! lausui A:n kartanon herra rouvalleen. Hän kirjoitti ennen Ruotsiin lähtöään haluavansa käydä meitä tapaamassa. Meidän täytyy ottaa hänet vastaan suurella kunnialla!

— Sepä vasta hauskaa! huudahti kartanon rouva. No, kun v. Döbeln tulee meille, niin kyllä hän saa nähdä tulevansa ystävien luo.

Sota oli loppunut, joukot hajaantuneet rauhanteon jälkeen ja sotapäälliköt palasivat Ruotsiin.

Kartanon herra oli ollut hyvä ystävä v. Döbelnin kanssa, olihan Döbeln ollut heidän tyttärensä Annan kummikin.

13-vuotias Anna istui äitinsä luona, kun isä toi tuon uutisen. Hän aivan punastui ilosta. Kotona oli aina puhuttu v. Döbelnistä, hänen urhoollisuudestaan, jaloudestaan, hienosta käytöksestään, ja Anna oli oikein ahmimalla kuunnellut kaikkea. Hänen mielestään oli v. Döbeln paljoa lähempänä häntä kuin isää ja äitiä. Olihan Döbeln hänen kumminsa. Hän oli luonut itselleen kuvan tuosta miehestä, jolla aina oli musta side otsalla, jota sotilaat jumaloivat, joka oli jaloin, paras kaikista, ja joka oli juuri hänen, Annan kummi.

Talossa pantiin perinpohjainen siivous toimeen suuren vieraan kunniaksi, kevättuuli sai avoimista ovista puhaltaa sisään, mattoja tomuutettiin, hopeoita kiilloitettiin. Koko talossa kävi sellainen touhu, että vanha kanamummo, Maija-Kaisa, siunaili ja ihmetteli. Hänen muistinsa oli hyvin huono, eikä Döbelnin nimi pysynyt siellä yhtä vähän kuin vesi seulassa, mutta varmuuden vuoksi hän hoki:

Keisari ja kuningas olivat korkeinta mitä Maija-Kaisa tiesi, ja kun hän pani ne yhteen, niin eiköhän se jo riittänyt nimeksi niin suurelle herralle.

Ja hän puheli kanoilleen tästä vieraasta ja selitti heille, sillä kukaan muu ei häntä viitsinyt kuunnella. Kun kukon ääni sattui olemaan käheä, niin Maija-Kaisa oli aivan onneton, jollei se nyt kirkastuisikaan siksi, kunnes suuri vieras tulee.

Heti ensimäisenä päivänä kuuli Anna isän ja äidin keskustelevan, minkä pienen lahjan kumpikin heistä antaisi Döbelnille. Isällä oli Döbelnin isän hopeinen nuuskarasia ja äidillä hänen äitinsä jalokivisormus. Ne aikoivat he antaa suurelle sankarille muistoksi hänen Suomesta lähtiessään.

— Itse keksiä! Niinkuin olisi niin helppoa keksiä lahjaa sellaiselle suurelle herralle, ajatteli Anna.

Hän rukoili äitiä sanomaan jotain, rukoili ja pyysi, mutta äiti käski
Annaa itse miettimään.

Anna kulki pitkin huoneita ja mietti ja tuumi. Hän istui salissa suurien muotokuvien alla ja ajatteli siksi kunnes päätä oikein pakoitti. Ja kun hän oli miettinyt, mitä tuollaiselle suurelle herralle voisi antaa, niin ei hän löytänyt muuta kuin sukat, ja niitäkään ei enää ennättäisi millään tavoin kutoa. Isälleen Anna oli laittanut joululahjaksi yömyssyn, mutta eihän sekään sopinut sotasankarille.

— En minä tiedä, mitä röökinän passaa tehdä, sanoi Stiina, minä laitan hänelle kauniin kakun.

Ja Stiina riensi Maija-Kaisan luo ja tilasi häneltä tuoksi tulopäiväksi kolmekymmentä munaa.

— Hyvänen aika, eihän ne kanat muni paljon näin varhain keväällä, voivotteli Maija-Kaisa aivan onnettomana.

— Jos minä koettaisin puhua kanoille järkeä, sanoi Maija-Kaisa ja huuteli koko kanalauman koolle.

Anna oli seurannut Stiinaa kanakopille ja päätti neuvottomuudessaan turvautua Maija-Kaisaan.

— Herrajestas, mitä tuo lapsi kysyy! Mistä se Anna semmoista on päähänsä saanut?

— Minulleko? Oli kyllä, silloin kun minä olin nuori, mutta siitä on jo niin pitkä aika.

— Kun hän viimeisen kerran tuli kotiin, ennenkuin hän sitten hukkui, niin olinhan minä kasvattanut häntä varten —

— Niin, ja kun hän tuli, niin olin minä pannut sen hänen pöydälleen.
Se oli niin kaunis, siinä oli kaksi kukkaa ja yksi nuppu.

Sellaisen Annakin arveli mielestään voivansa antaa Döbelnille. Ruusun.
Se sopisi. Tuntui oikein suloiselta, kun asia oli selvinnyt.

Mutta voi onnettomuutta! Samassa muisti Anna, että hiiret olivat talvella pureskelleet kellarissa kaikki ruusut, parissa oli nyt lehtiä, mutta ei nupunalkuakaan näkynyt. Jollei nyt jotain ihmettä tapahtunut, niin täytyi hänen kai sittenkin antaa Döbelnille yömyssy tai kutoa sukat, vaikka saisi yötä päivää valvoa.

Oikein pakkasi itkettämään sellainen paha onni. Että ne hiiret juuri tänä talvena olivat olleet niin pahoja!

Anna tuli sisälle. Isä istui kirjoituspöydän ääressä ja järjesteli papereitaan. Kuullessaan Annan tulevan huoneesen hän sanoi:

— Pue yllesi ja mene neiti Henrietten luo ja vie nämät paperit hänelle. Sano, että niillä on kiire ja että hän koettaa kopioida ne neljän päivän kuluessa.

Anna otti käärön kainaloonsa. Kartanon maalla asui vanha neiti, joka isälle teki pieniä kirjoitustöitä. Hän asui pienessä mökissä vanhan palvelijattaren kanssa, luki joutoaikoina ranskalaisia romaaneja ja ompeli kauniita korutöitä. Hän oli asunut kartanon maalla niin kauan kuin Anna muisti, oli aina ollut hänelle hyvä ja Anna sanoikin häntä tädiksi.

Tämä oli hyvin onneton kuullessaan että papereilla oli kiire, sillä hän oli loukannut oikean kätensä ja kirjoittaminen kävi hankalasti. Mutta eipä hän tahtonut myöskään luopua työstä, sillä puhtaaksikirjoitus tuotti hänelle hiukan tuloja.

Anna oli jo menossa, kun hänen silmänsä osuivat ikkunan laudalle. Siinä oli ruusu! Yksi kukka oli jo auennut ja siinä oli kahdeksan nuppua!

— Minä — kun — änkytti Anna, kun kummi — von Döbeln tulee, niin antaisin sen hänelle.

— Lapseni, lapseni, sanoi vanha neiti, jos sinä annat minun kukkani hänelle, niin yhtähyvin minä sen annan itse. Sen minä teen. Ja nyt sinä et saa enää pyytää sitä minulta.

Annan sydäntä oikein kaiveli kun hän oli sanonut, mitä varten hän ruusua tarvitsisi, nyt täti Henriette sai toteuttaa sen, minkä hän suurella vaivalla oli keksinyt. Kylläpä maailmassa oli paljon vääryyttä!

— Sano nyt isällesi, sanoi täti Henriette, kun Anna aikoi lähteä, että minä koetan tehdä parastani, mutta ei ole sanottu, saanko minä työn valmiiksi. Olipa sekin malööri, että minun juuri nyt piti saada käteni kipeäksi.

Samassa välähti ajatus Annan päässä. Mitä, jos hän auttaisi! Hänellä oli kaunis käsiala, sillä äiti oli vaatinut, että hän oppisi hienosti kirjoittamaan.

— Kyllä, kyllä, kyllä minä viitsin, mutta — minä en tee sitä ilmaiseksi. Minä tahdon ruusun palkaksi.

Annaa pahoitti niin, että hänen teki mieli sanoa jotain pahaa, kuten
Stiinan oli tapana, kun kyökissä jotain pilaantui.

Oikein teki mieli itkeä harmista. Nyt sitä sittenkin sai turvautua myssyyn ja sukkiin.

— Kuule, etkö sinä voisi auttaa minua kirjoittamisessa, jos minä leivon sinulle makean tortun.

Mutta mitähän ajatuksia lienee tädissä äkkiä herännyt kun hän hetken kuluttua lisäsi:

Seuraavana päivänä oli Anna tädin luona. Ensi alussa luisti kyllä kirjoitus, mutta kun hän ei siitä ymmärtänyt sanaakaan, niin tuntui se kuolettavan ikävältä. Mutta joka kerta kun hän katsahti ruusuun, niin kynä taas alkoi luistaa.

Kartanossa ei ihmetelty Annan poissaoloa. Kun hän ensi kerran sanoi menevänsä tädin luo, niin virkkoi äiti:

— Se on hyvä pysy sinä siellä, niin et ole täällä tiellä, kun taloa siistitään.

Ja Anna kirjoitti ja kirjoitti. Alussa oli hän luullut, että täti kirjoittaisi edes osan. Mutta kun tämä ei näyttänyt ryhtyvänkään siihen, niin se ensiksi harmitti, mutta sitten hän iloitsi siitä; sillä kun hän yksin suoritti koko työn, niin oli ruusu aivan hänen oma ansaitsemansa, eikä täti päässyt edes osallakaan antamaan sitä kummille.

Ulkona suli lumi ja pieniä puroja virtasi kaikkialla. Olisi ollut niin hauskaa saada niitä tikulla kaivella, ja johdella vettä pieniin järviin ja niistä taas vetää jokia. Mutta ei auttanut, kirjoitettavaa oli paljon ja se oli saatava neljässä päivässä valmiiksi.

Vihdoin viimein oli viimeinen sana kauniisti paperille kirjoitettu ja viimeinen piste painettu. Nyt oli ruusu hänen, nyt ei täti Henriettellä ollut enää mitään oikeutta siihen. Ja kuinka kaunis se oli! Joka päivä oli uusia kukkia auennut! Kannatti sitä katsella ja kannatti sen antaa!

Anna vei paperit isälle. Keskellä touhua tämä ei katsonutkaan niihin, sanoi vain: hyvä on!

Tuli vihdoin tuo odotettu päivä. Talo oli siistitty ylhäältä alas asti.
Vierashuone loisti koko komeudessaan.

Äiti oli itse palmikoinut Annan vaalean tukan ja järjestänyt nauhat hänen pukuunsa.

Ja nyt sai vain odottaa! Mutta pitkältäpä se odotus tuntui. Entäs, jollei kummi tulisikaan: Ei hän sentään sellaista surua voinut tuottaa, arveli Anna.

Mikä hälinä siitä syntyi! Anna katseli ikkunasta. Tuolla tulivatkin jo vaunut. Nyt ne ajavat pihamaalle. Isä, äiti ja Anna riensivät portaille vastaan.

Tuossa nyt oli kummi, v. Döbeln. Hän oli aivan sen näköinen kuin Anna oli ajatellut, ehkä vielä kauniimpi. Hän syleili isää, suuteli äitiä kädelle ja sanoi sitten:

Vieras vietiin saliin, sinne ei Anna saanut mennä. He puhelivat siellä ja kummin pehmeä, miehekäs ääni kuului tuon tuostakin. Ei kai kellään ollut niin komeata ja kaunisäänistä kummia!

Kohta mentiin aterialle ruokasaliin. Anna pujahti kyökkiin. Siellä komeili pöydällä Stiinan kaakku, oikea taideteos, se oli sokeroitu ja päällä oli kirjoitus, jonka Stiina itse oma kätisesti oli sokurista valmistanut: "Kenrali won Tööpelille rakautessa ja kuniotukse kans." Ja vieressä seisoi Maija-Kaisa kädet ristissä, olihan hänelläkin osansa siihen, sillä hänen kanansahan olivat munineet siihen käytetyt munat.

Samassa Anna aivan pelästyi. Hänen lahjansa! Ruusu! Hän sieppasi suuren huivin hartioilleen ja pujahti kyökin ovesta ulos. Maa oli märkää, ja hänellä oli ohuet kengät jalassaan. Niitä muuttamaan ei nyt enää ollut aikaa. Kyökin porstuassa oli Stiinan suuret kengät. Ne Anna veti omien kenkiensä päälle. Ja nyt, minkä vain pääsi, tädin luo.

— Tässä se on, riensi täti sanomaan ojentaen tuohisessa olevan ruusun Annalle. Mutta odota, sanoi hän, ulkona tuulee, se voi rapistaa lehtiä kukista, odota kunnes tuon jotain sen ympärille.

Ei Annalla ollut aikaa odottaa, hän kiertoi huivinsa kukan ympärille ja riensi ulos. Ulkona tuuli tuntui kylmältä ohuen puvun läpi, mutta mitä siitä, kun ruusu vain säilyi.

Raskas se ruukku oli. Piti vaihtaa aina vähän päästä toiselle ja toiselle käsivarrelle.

Lopulta oli hän kotona. Ja nyt joutuin vierashuoneeseen, ennenkuin kummi ennättää tulla sinne. Ruusu oli saatava paikalleen ja myös jotain muuta, jota Anna oli sen lisäksi valmistanut ja joka oli hänen povellaan. Se oli runo, jonka hän itse oli tehnyt, kirjoittanut kauneimmalla käsialallaan. Se kuului:

    Kun kummi tulee tänne,
    Niin minä silloin annan
    Tämän ruusun hänelle.

Huivi otettiin ruusun ympäriltä, paperi pantiin oksalle. Hän katsoi siihen vielä kerran. Oli se sentään kaunis. Viisi kukkaa oli auennut. Se oli enemmän kuin siinä ruusussa, jonka Maija-Kaisa oli antanut tyyrmannille.

— Vai niin, sanoi v. Döbeln hymyillen. Ja mikä tämä paperi on? Runo!
Minulle?

Döbeln hymyili, kumartui alas, otti Annan pään hellästi käsiensä väliin ja suuteli häntä.

Anna vavahti ja katsoi sitten alas. Voi hirveätä! Hänellä oli vielä
Stiinan kengät jalassaan. Ja hän karkasi pois kuin nuoli huoneesta.

Hän oli juossut pääovesta ulos ja aikoi kiertää pihan kautta kyökkiin.
Mennessään vierashuoneen akkunan ohi hän pysähtyi ja katsoi ylös.
Kummi kumartui juuri sen kauneimman ruusun puoleen. Hän näki Annan ja
nyökkäsi hänelle.

Kun hän kyökin porstuassa riisui Stiinan kenkiä jalastaan niin hän ajatteli:

— Hän suutelikin minua! Kyllä kai se kuului asiaan, koska
Maija-Kaisakin puhui siitä!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPSET: KUVAUKSIA LAPSILLE LAPSISTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Lapset: Kuvauksia lapsille lapsista

LAPSET

JALMARI FINNE

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE