The Project Gutenberg eBook of Kruununtorppari: Kuvaus kiveliöstä, by Väinö Kataja

Vallesmannin virkahuoneessa puhelee kaksi miestä. Vallesmanni on vanha mies, ja vanha on hänen vieraansakin, Romakkaniemen Jooseppi, uudistalokas kaukana olevan Moinajärven rannalta.

Kevätkeliä hyväkseen käyttäen on Jooseppi lähtenyt nimismiehen puheille tiedustamaan, mitä alkaa kuulua Romakkaniemen uudistalon perinnöksihaku-hommasta.

Hyvät tuttavat ovat vanha nimismies ja Romakkaniemen Jooseppi. Kunnon mieheksi on nimismies Joosepin tuntenut ja senvuoksi pitääkin häntä hyvänä vieraana. Ja kannattaakin pitää. Ei ole ollut Joosepin tapana tyhjänä kirkolle saapua yksinäisen järvensä rannalta. Aina on tuomista ollut. Milloin metsälintua laukku pullollaan, milloin säkillinen järvisiikaa, milloin mitäkin. Ja kun nimismiehen tuli lähteä Moinajärvelle pitämään kruununkatselimista uudistalolla, oli silloin aina Jooseppi veneineen vastassa Alpaslahden rannalla, johon rantamailta tuleva polku päättyi. Viime kesänä oli viimeinen katselmus pidetty, ja siinä oli käynyt selville, että talo oli kaikin puolin siinä kunnossa, että siitä voi täyden veron maksaa ja että talon voi perinnöksi lunastaa.

Siitä he nyt puhelevat, ja hyviä uutisia on nimismiehellä Joosepille annettavana. Tyytyväisenä ja hyvillään kuuntelee Jooseppi nimismiehen puhetta. Hänen toivonsa alkaa siis nyt vihdoinkin täyttyä hänen saadessaan talonsa perintötaloksi. Siihen hän on pyrkinyt ja sitä varten työtä tehnyt koko elämänsä ajan. Monta kymmentä vuotta on kulunut, ennenkuin lyömättömään kiveliöön on talo tullut. Sitkeästi on siinä Jooseppi työtä tehnyt ja toivonut. Joko sitten nyt nuoruuden toivo alkaisi toteutua? Ei ole köyhän miehen helppo elää kaukana kiveliössä, johon ei mikään tie vie. Ei sinne synny talo touhulla ja suupieksämällä. Sitkeää, äänetöntä työtä siihen tarvitaan.

Ja kun Jooseppi nyt palauttaa muistiinsa menneet vuosikymmenet, tuntuvat ne kuluneen kuin virranjuoksu. Nuorena, vastanaineena miehenä hän rupesi Moinajärven rannalle kruunun asukkaaksi ja talon oli nyt siihen korkean Romakkaniemen juurelle tehnyt.

Mutta miehen näköinen onkin vielä Jooseppi. Kun hän siinä istuu nimismiehen virkapöydän päässä, näyttävät hartiat pöydän levyisiltä. Leveät, vankat kämmenet hyväilevät harmajaa partaa, ja sinisistä silmistä loistaa melkein lapsellinen ilo. Hän onkin ollut nuorena komea mies ja voimastaan kuuluisa, vankin isävainajansa kuudesta pojasta. Mutta nyt on jo paras voima kulunut kiviä vääntäessä ja vartalon notkeus kangistunut niityn raivauksessa. Mutta helpompien päivien ja huolettoman elämän toivo virkistää nyt häntä, ja vähä väliä ilmestyy hänen kasvoilleen päiväpaisteinen hymy.

"Joko häntä sitten saanee vähän huolettomammat päivät?" arvelee hän vielä vakuudeksi.

"Jo sinä nyt tarvitsetkin. Vanhaksi alat jo tulla ja koko ikäsi olet raatanut kuin karhu. Ei sinne vain joka mies olisi taloa tehnyt. Eipä ole muihin Moinajärven niemiin asukasta tullut, vaikka maita olisi…"

"Eipä taida tämä nykyinen polvi… se ei luota maatyöhön, vaan pyrkii rahallisiin ansioihin."

"Samanlaisia ovat kuin muutkin nuoret miehet. Puulaakin töissä kulkevat kesät, talvet. Eikä näytä olevan apua sanomisesta."

"Ahtaallehan se ottaa elämän joskus kiveliön asukkaalla, niinkuin minullakin. Kun joutuu tiettömien korpien taakse kauas ihmisten ilmoilta, ottaa joskus lujalle. On siinä ollut monta mustaa päivää minullakin, kun lapset olivat pieniä…"

"Vallesmanni sen ymmärtää ja on nähnyt siksi monta kertaa meidänkin elämämme…"

"Paljon kurjempia paikkoja on tässä pitäjässä muita. Romakkaniemi on parhaiten hoidettu kruunun uudistalo koko pitäjässä…"

"Jos pojat olisivat alkaneet tehdä työtä siinä, niinkuin uskoin, kun vielä olivat pieniä, niin pian me olisimme siitä tehneet hyvän talon. Paljon olisi vielä korpia ja lihavia ojanvarsia, joihin saisi niittyä… Mutta ei käy enää minultakaan työnteko niinkuin ennen… Mutta jos nyt käy niinkuin vallesmanni sanoo…"

Jooseppi hämmästyi sanattomaksi. Tuo vallesmanni oli aina pitänyt hänen puoltaan. Hän tuli niin hyvilleen, että teki mieli mennä vallesmannia kaulasta kiittämään.

Hetken mietittyään arveli Jooseppi: — Se ei olekaan enää kruunu isäntänä sitten.

Se lause lähti sydämen pohjasta, jossa vuosikymmeniä oli vartonut ilmoille päästäkseen ja nyt pääsi ja helpotti niin, että Joosepista tuntui kuin olisi äkkiä nuortunut.

"Kyllä minä vielä kaikki vallesmannin hyvät työt muistan… jahka tästä pääsen omaksi isännäksi ja saan velat maksetuksi."

"Täällä ne ovat Romakkaniemen uudistalon paperit kaikki… tässä on se ensimmäinen päätös, jossa tila päätettiin perustettavaksi… täällä ovat sitten katselmuspöytäkirjat ynnä muut… ja kiinnekirja täällä lukon takana."

Jooseppi nousi katsomaan ja näki, että siinä oli hänen nimensä ja senaatin sinetti ja koreita nimiä.

"Joo. Monta palavaa on tuon paperin takia tehty. Tiennevätkö herrat, kuinka lujassa se on ollut?"

Nimismies katseli ulos ja väliin Jooseppia, joka siinä hyvillä mielin puheli. Olisi ollut sanottava vielä Joosepille yksi asia, mutta ei hennonnut häiritä hänen hyvää mieltään. Saattaapa sen sanoa toistekin, ajatteli hän.

Mutta Jooseppi ei huomannut, että nimismies istui omissa mietteissään ja ikäänkuin säälien katseli häntä. Hän vain hyvillä mielin jaaritteli.

"No nyt minä saan asua kuin kotonani ainakin", tuumaili hän. "Eikä taida enää vallesmannikaan käydä katselmuksia pitämässä?"

"Ei käy enää. Nyt saat tästä puolin itse purkaa ja rakentaa ja raivata niittyä ja tehdä peltoa."

Yhä paremmalle tuulelle Jooseppi tuli sitä mukaa kuin ehti asiaa mielessään hautoa. Romakkaniemen uudistalossa oli hyvää metsää, jota Jooseppi oli hoitanut kuin silmäteräänsä, toivoen sitten saavansa sen myydä, kun talo lunastettaisiin perintötilaksi. Hän oli rakennuksiinkin käyttänyt huonompaa metsää ja säästänyt parhaat männiköt. Sitä säästömetsää vastaan hän oli tukkiyhtiöltä ottanut lainaa, jotta pikemmin saisi talonsa valmiiseen kuntoon. Sen tiesi nimismieskin, mutta tiesi myöskin erään toisen asian, joka koski Romakkaniemen metsää, mutta jota ei nyt tahtonut Joosepille sanoa.

"Ja niin minä olen päättänyt — ja semmoinen on Leenankin mieli — ettei myydä kuin sen verran, että puulaakin velka saadaan maksetuksi. Loppu kasvakoon, kun ei ole muuta välttämätöntä tarvetta."

"Ei sen Leenan asiat ole oikein hyvin. Kun nuorin poika hukkui, niin siitä asti on näin kevätaikoina tinkinyt höperöimään. Ja uskon asioita sotkee joukkoon. Ei näy kirjastakaan saavan apua. öisin pelkää kuolevansa… ja muuten murehtii kaikista asioista. Mutta kyllä minä luulen, että kun kuulee, että jo on meillä kiinteet taloon, niin ilostuu ja ehkä alkaa parata."

"On sitä siihen säästämällä vähin karttunut, kun parhaat puut olen jättänyt kaatamatta. Ja onhan nähnyt vallesmannikin, että pirtin hirretkin ovat aivan honkaa ja vikanaista aihkia…"

"En ollut muistaakaan… en ollut muistaakaan", puheli hän ja rupesi selailemaan papereitaan.

Jooseppi alkoi jo epäillä, että eihän vain liene siellä joku paha paperi hänelle, mutta kun muisti, ettei ollut muita velkoja kuin puulaakiin, niin rauhoittui.

"Sinne päin pitäjää tulee nyt ensi kesänä maanmittaritöitä. Kruununmaat tulevat kaikki mitattaviksi, kaikki kiveliötkin siellä Moinajärvenkin ympäristöllä…"

"Joo. Sinne tulee hyvää ansiota, sillä maanmittarit tarvitsevat rivakoita, sitkeitä miehiä työhönsä. Saisit siellä jo ilmoitella nuorille miehille… omille pojillesikin. Ja työtä riittää koko ensi kesän ja ehkä vielä tulevankin."

"Vaan on siinä mittaamista ja hakkaamista ennenkuin on Moinakiveliökin linjoitettu. Paljonkohan maksavat palkkaa… jos tulisi asiasta puhetta…"

"Ja siinä teidän talossanne sopii maanmittarien asua, kun työt suurimmaksi osaksi tulevat Moinajärven ympäristölle. Siinähän on teillä huoneita juuri kyllä, ja aina siinä rahaäyrin saatte vaivastanne tekin."

"No jos tyytynevät… On siihen jonkun kerran metsäherrakin yöksi jäänyt ja vallesmannikin, he, he…"

"Oojaa… Saavat kiittää, kun pääsevät erämaassa semmoiseen siistiin paikkaan, sen minä takaan."

"No, saattelee siinä jo ruokaansa syödä!" kehahti Jooseppikin, nimismiehen kiitoksesta yltyneenä.

Kotiaan päin, Moinajärven rannalle, johon kirkonkylästä on alun kuudetta penikulmaa, hiihtelee Jooseppi, Romakkaniemen isäntä. Keveästi hiihtää vielä vanha, vaivaantunut mies, ja tanakasti jalka liikkuu, käsi sauvaa työntää.

Puoliyön aikaan on Jooseppi noussut suksilleen ja oikaissut suoraan kirkonkylästä asumatonta takalistoa kohden. Saatuaan pienet ostoksensa sullotuksi laukkuunsa ja nimismiestä puhuteltuaan hän on hyvillä mielin lähtenyt taipaleelle. Lyhyt on jo Pohjolan keväinen yö. Taivaan talvinen pimeä on tiessään, ja illan ja aamun vinkat jo iskevät silmää toisilleen. Ei yö enää yöltä tunnu, vaikka hämy vielä metsillä öitänsä viettää.

Talollisten rajalinjoja noudattaen Jooseppi hiihtelee hankea pitkin, jonka yökylmä on kovettanut suksenkantavaksi. Ensimmäisen vastaleen päälle kun on työntänyt, helpponee kulku, ja loivassa myötäleessä luistavat sukset kuin olisi rasvaa alla. Hämyn vuoksi ei vielä erota muuta kuin metsän puut ja talvisen taivaan… Jooseppi vaipuu omiin ajatuksiinsa. Tie on tuttu, ennen moneen kertaan hiihdetty; tuttuja ovat myös maat ja vaarat, eikä öinen hämy hidastuta hänen hiihtoaan. Mutta Jooseppi ei muista näin hauskoissa mietteissä ennen hiihtäneensä. Oli ollut joitakuita retkiä, jotka varsinkin olivat mieleen painuneet. Silloinkin kun talviyönä joutui kirkonkylään lääkärin neuvoja kysymään, kun nuorin lapsi syntyi… Ja monena pitkänä vuotena, jona leipä jouluksi loppui ja avuton väkensä täytyi turvatta kotia jättää…

Mutta ne olivat jo ohi ne vuodet, ja sitkeän työn hedelmä alkoi kypsyä. Täysiä olivat jo lapset ja terveitä… nuorin, vaivainen, hukkui… Ollapa Leenakin vielä terve… niinkuin nuorena naimisiin mennessä! Talo nyt valmiina, omana! Perintökirja, keisarin käskystä annettu, valmiina! Ei muuta enää kuin kirjoihin vain merkitään, että Romakkaniemen perintötalo nro 12 Viojärven kylässä. Niin sanoi vallesmanni, paras herra maan päällä…

Jooseppia nauratti ajatellessa, kuinka hyvä vanha vallesmanni oli ollut. Neuvonut oli ja kehoittanut, että "tee sinä se ja se, niin pian olet oma isäntäsi…"

Jos sattuisi nyt metsälle hyvä hinta, niin pian saisi jonkun verran päälle puulaakin velasta, että kykenisi palkkaamaan niityn raivaajia.

Yö alkoi valkenemistaan valjeta, raitis keväinen yö muuttui kirkassilmäiseksi aamuksi. Kun Jooseppi metsän peitosta päästi suksensa myötälettä alas jyrkkärantaiselle metsäjärvelle, hohti jo idän taivaanrannalla hopeista vinkkaa, varhaisen aamun tuloa ennustaen. Häntä auttoi myötäleen antama vauhti järven poikki, ja toiselta rannalta alkoi kohota laaja metsäinen kukkula, jonka poikki oli hakattu kruunun rajalinja…

Jooseppi suuntasi nyt hiihtoaan pohjoista kohden, kun tiesi siellä olevan tasaisempia maita ja siten pikemmin ehtivänsä Ruokojärvelle, jonka rannalla oli uudistalo. Sinne aikoi ehtiä ennenkuin päivä alkaisi lämmittää ja huove pudottaa. Siinä keskipäivän ajan levähtäisi.

— Taitaa sillä olla Ruokojärven Juhanilla omat hommansa… niinpäin olen ollut ymmärtävinäni. Kumpaa tytärtä tuumannee, Liinuako vai Kreetaa? Sinne meille on hiihtänyt tässä joulun pyhinäkin, ja mitäpä varten minua olisi tarvinnut niin hyvitellä ja käskeä käymään, kun muut jo ennen ehtivät? Ja jos oikein sanon, niin enpä parempaa vävyä haluakaan. Työtyrimpi on kuin minun poikani ja käsistään tekevä. Uutta navettaa nytkin oli salvamassa, ja nurkka näkyi nousseen suoraan kuin jouhimänty ja salvos oli tiivis ja siisti. Talon mies on ja maatyöntekijä. Sellaiset ne kiveliön miehiä ovatkin… ja säästäväinen…

— Ja hätäkös nyt on! Jos tahtonee Juhani, niin tulkoon milloin tahtoo meille ja käykööt vihille. Kumpaako miettinee, Liinuako vai Kreetaa… Olisi hauskaakin saada vereksiä voimia taloon, kun omat pojat huippivat kesäkaudet tukkitöissä ja talvet omissa hommissaan ja itselleen keräävät. Sopiipa siihen nyt tullakin… perintötalo, josta työnteolla tulee vielä vankka talo, joka elättää väkensä reimasti. Mitä sanonevatkaan Ruokojärvessä, kun kuulevat, että jo on perintökirja annettu!

Jo oli Jooseppi miettiessään lykkinyt lylyään pitkin kruunun rajalinjaa niin kauas, että alkoi näkyä korkean Viovaaran huippu oikealta. Hän hiihteli nyt Viovaaraa kohden, aikoen sen etelänpuolisen paljukan kautta pyrkiä yli.

Kun hän ehti vaaran kylkeen ja nousi päällemmäksi, läikähti kultaista aamuauringon valoa häntä vastaan, ja koko siintävä, kaukainen avaruus leimahti kuin kirkkaaseen liekkiin. Valoa tulvi tulvimalla asumattoman kiveliön hiljaa herääviin keväisiin metsiin. Hän näki auringon kohoavan kahden suuren lumilakisen kukkulan välistä kirkkaankellertävänä ja valojen kultaavan valkopää-huippuja.

Kun hän ehti paljukan laelle, mistä emävaaran korkein huippu alkoi kohota, levisi hänen nähtäväkseen suuri ja ihana jättiläiserämaa. Niin kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät lumiset vaarain laet kuin kullatut kuvut aamukirkkaan auringon huikaisevassa valossa. Alempana vaarain kupeilla pohotti vielä varjossa olevia metsiä, joiden latvoihin vain päivän säteet osuivat. Näkyi järviä, luikerteli valkoisena, polveilevana juovana metsäjoki, joka toisesta järvestä lähtien kierteli vaarojen juuritse ja koskena kohisi alempana olevaan järveen. Mutta Viovaaran alta sopi jo näkymään rasian muotoinen Ruokojärvi ja pienoinen talo sen korkealta rannalta. Se oli ainoa talo tässä kiveliössä, ja siihen päästyään oli Jooseppi hiihtänyt puoli matkaa.

Nyt hän saattoi jo nähdä kauemmaskin pohjoiseen, jossa päin vaarat näyttivät korkeammilta. Penikulmia laajana pohotti sieltä Moinakiveliö, ääretön erämaa, jonka keskeltä kohosi muita korkeampi kukkula, Moinatunturi.

Jooseppi korjaili varpaallista, laski laukun hangelle ja aikoi siinä panna piippuunsa. Paljukalle sopivat jo päivän säteet lämmittämään, eikä hänellä enää ollut Ruokojärvelle kuin pieni huraus vain, myötämaata järvelle asti.

Suuri on Jumalan luonto, ja suurin on kevät, joka ajaa pimeyden pois! Voi sentään kuinka oli maailmaa pitkälti ja kaunista… oli somia järviä, joiden rannoilla huurteiset lepät kimaltelivat ja sulivat paljaiksi sitä mukaa kuin päivä ehti lämmittää.

Jooseppi tunsi lapsen iloa mielessään. Ja vaikka hän oli hiihtänyt nopeammin kuin ennen, ei hän tuntenut vielä minkäänlaista väsymystä. Oliko sitten hänen hyvä mielensä vaiko keväthangen liukas keli hänen voimiaan lisäämässä? Ollapa, että hän vielä olisi nuori… ollapa sillä iällä, kun yöpyi Moinajärven rannalle ja näki sen unen! Hän työntäisi vieläkin, kiertäisi koko Ruokojärven ja hiihtäisi suoraa Moinakiveliötä kohden… ja vielä ehtisi kotia ennenkuin huove alkaisi punottaa.

Mutta ei ole enää uskallusta yksin niin pitkälle taipaleelle painua… jos päivempänä aurinko alkaisi hyvinkin hankea pehmittää.

Tuli ajatelleeksi tuota Ruokojärven väkeäkin. Yksiin aikoihin he olivat Heikin, Ruokojärven isännän, kanssa taloa tänne kiveliöön alkaneet hommata. Mutta ei ollut Heikistä kiveliöön eläjäksi. Liian hoikka oli varsi, pehmeä käsi ja kuinka lie ollut tervekään. Kituvaa oli elämä aina ollut, ja hätä ja puute ainainen… Ei ollut saanut Heikki parka isoja toimeen, ja jollei olisi ollut vaimon perintöä, niin tuskin olisi takkaansa tulta koskaan sytyttänyt. Järven rannoilta otti heinän kuin läjästä kolmelle lehmälleen, mutta sen isommaksi ei ollut taloa saanut.

Ei ollut oikein maahenkeä, arveli Jooseppi. Laiskaksi ei voinut Heikkiä sanoa. Käsistään teki talvikaudet rekiä ja risloja, keväiset pitkät päivät naputteli veneitä ja niitä rantalaisille myi… Ja hyvänhän sai hinnan, kun rantamailla ei ollut semmoista reki- eikä veneseppää. Mutta kun jauhotavara oli aina ostossa, jäivät sinne komeat rahat, eikä taloon mitään uudistusta liiennyt. Peltoakaan ei ollut kuin neljäsosa mitä Romakkaniemessä, ja sekin huonosti viljeltyä. Jooseppi tiesi, että Heikille oli jo monet kerrat annettu muistutuksia, että ellei alkaisi paremmin taloa asua, niin… Nimismies oli Joosepille niin sanonut.

Tyhjin käsin oli hänkin, Jooseppi, aloittanut. Eipä ollut paljoa muuta kuin puhtaat kämmenet ja kirves, kun Romakkaniemeen maihin nousi ja kalamiesten saunassa ensi vuoden asui, talvenkin…

Mutta ei käynyt Heikkiä yksin syyttäminen, vaikka toimettomaksi Jooseppi hänet arveli. Kovaa olivat kokeneet. Lapsistakin oli ollut murhetta. Tyttäristä varsinkin. Joutuivat rantamaille palvelukseen, siitä menivät ompelijan oppiin — ja köyhäinhoidossa ovat nyt molemmat… äpärälapsia viis' kuus' kummallakin… kuinka käynee nuorimmallekaan, Marille, joka on pappilaan piiaksi mennyt..

Jooseppi alkoi köyttää laukkua selkäänsä, piipun vielä savutessa hampaissa. Silmäili sinne päin, josta oli tullut, ja täältä korkealta Viovaaran paljukalta näki jylhän kukkulaisen erämaan välkkyvän, — nousevan auringon valossa. Sieltä siinsi Jyppyrä, jonka korkeinta huippua peitti sakea männikkö ja jonka hän oli sivuuttanut, tännempää pohotti Ehovaaran valkoinen laki, jonka huippu oli alaston ja sileä. Ei rantamaillekaan päin silmä nähnyt asuttuja tienoita.

Hän kopisti piipusta tuhat, pisti sen taskuunsa ja lykkäsi hiljaiseen vauhtiin, jyrkimpiä rinteitä vältellen. Viovaaran kylki oli harvaa männikköä, niin että hän, kun viistoon ohjaili, helposti saattoi välttää puut ja kiertää louhikot.

Ruokojärven talo näkyi jo aivan selvästi. Ei punaiseksi maalattua pilkkua koko talossa, ja rempallaan muutkin paikat!

Kuuluisi Juhani alkavan taloa korjata, mutta kun kruunu hakkaa metsän, niin… mitäpä siihen sitten enää asumaan, metsättömään taloon…

Siinä alkoi myötäle jyrketä, ja suksien vauhti eneni sitä mukaa. Joosepin täytyi sauvoillaan hiljentää vauhtia, ja sittenkin kiskoi aamukylmä ja vinkeä meno vedet silmiin. Mutta kun metsä loppui, päästi hän suksensa täyteen vauhtiin ja viillätti nyt kuin lentävä metso järveen kallistuvaa myötälettä pitkin, niin että laukun kieli selän takana leijaili.

Puolijärveen auttoi myötäleen antama vauhti, ja siitä Jooseppi oikaisi taloa kohden, lykkäsi lujasti järven törmälle ja oli pian vainioiden takana, josta ei näkynyt muuta kuin seipäitten kärkiä kinoksen alta. Valveilla oltiin jo, koska savu nousi sekä navetan että pirtin piipuista. Pihalle oli sillä välin nostettu sahajalat, joiden päällä köllötti siroja, oksattomia petäjiä.

— Veneen lautojapa täällä miehet sahailevat, — arveli hän ja alkoi asettaa suksiansa seinää vasten. Silloin juuri pyörähti Juhani pihalle aamuvirkkuna ja avopäin.

Mutta Juhanilla tuntui olevan muita mietteitä, koska varsin riensi
Joosepilta kysymään:

"On täällä muuan käärö, mikä lienee. Oinas-Jussi-Pekka sen matkaani toimitti."

Jooseppi silmäili Juhania kysyvästi. Mitähän tuolla pojalla nyt olikaan mielessä? Eiköhän vain ollut jotakin?

Juhani oli komea, nuori mies; pitkä ja solakka vartalo oli isän perintöä. Kasvot olivat punakat ja silmät siniset, mutta niiden ilme oli kalsea ja kylmä. Partaa ei ollut vielä vähääkään. Jooseppi ojensi povitaskustaan Juhanille tulevan käärön.

"Tämä se on .. En huolinut sitä laukkuun panna, kun Jussi-Pekka varoitteli sitä tarkoin säilyttämään", sanoi hän.

Ruokojärvessä olikin jo Joosepin tuloa varrottu, kun emännälläkin oli monta asiaa Joosepin matkassa.

Ja hyvänä vieraana hänet vastaanotettiin, ja uudet aamukahvit pani emäntä tulelle sillä välin kun Jooseppi laukustaan kaivoi taloon tulevia ostoksia.

Isäntä Heikki ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, vaan vetäessään kenkiä jalkaansa kysyi:

"Kuuluu olleen jo lehdessäkin, että Romakkaniemeen on perintökirja annettu…"

"Toissa yönä tässä kävivät rantalaiset, Mäkirovan Heikki ja Jorkun Kalle, niin kertoivat lehdessä nähneensä. Tuli puheeksi, kun kuulivat, että olit hiihtänyt tästä Viovaaran kautta vallesmannin puheille."

"Niinpä ovat nyt asiat", sanoi Jooseppi siihen vain ja alkoi hommata piippuunsa. Hän koetti salata iloaan, mutta Ruokojärven mies näki kyllä, että Joosepin suu oli hymyssä. Ja Joosepista taas näytti niinkuin Heikin silmäin ilmeessä olisi kateutta.

"Mikäpä ollessa… ei vielä liiaksi kovettunutkaan. Puolenyön aikaan lähdin…"

Mutta kamariin toimitti emäntä Joosepin, kahvitti ja levähtämään käski panna siksi aikaa kun hän aterian valmistaisi. Väsymys alkoikin jo Jooseppia vaivana sitä enemmän, kuta korkeammalle päivä kiipesi ja alkoi lämmittää.

"Kuumempi tulee päivä kuin eilen", ennusteli emäntäkin. "Panepa tuohon nyt pitkäksesi, niin minä tässä navettatöiden välissä toimitan lihakeiton."

Emäntä oli jo ehtinyt sokerissa ottaa muutaman tipan hokmannia, jota
Jooseppi oli hänelle apteekista tuonut.

"Jopa lakkasivat madot mouruamasta, kun roppeja sain", lisäsi hän ja meni toimiinsa.

Jooseppi heittäysi pitkäkseen, ja raukaisevan häntä tuntuikin. Mutta ennenkuin ennätti nukkua, avasi Juhani hiljaa oven ja tuli kamariin.

"Jos viette terveisiä tyttärillenne", pyysi Juhani ja näytti, että olisi muutakin sanomista, mutta ei sanonut.

Kerran eräänä syysiltana hän oli metsästysretkellään yöpynyt suuren, seitsensaarisen Moinajärven rannalle, korkean niemen nenään sakeaan kuusikkoon. Yö oli ollut lauha, vaikka taivaankantta peittivät tähdet. Tuulen henki oli tyyntynyt, ja lämmin nuotio, jonka hän oli sytyttänyt kahden kiven väliin, raukaisi ja uuvutti.

Oli tuntunut siltä kuin hän olisikin valveilla ja levähtäisi siinä nuotion lämpimässä. Äkkiä oli siihen viereen ilmaantunut outo mies ja puhunut:

"Yövyit tähän!… Olisit noussut vähän matkaa vielä, niemen juurelle päin, niin olisit nähnyt sen paikan, johon saat talosi rakentaa. Siinä on hyvää, kivetöntä peltomaata, ja loitompana on lihavaa korpea ja korterantainen joki…"

"Kun arvaisit oikealle paikalle talosi tehdä… Minä tietäisin, mutta on kielletty sanomasta… enkä muuta puhu…"

— Mikä lie ollut miehiään, niin kumma kiilto silmissä ja käynti kuulumaton kuin varjolla, — oli hän miettivinään. Sitten hän muka nousi, heitti pari honganpölkkyä lisää nuotioon ja lähti niemen juurelle päin kävelemään, kirves kainalossa. Oli kirkas, kuulakka keskipäivä juhannuksen jälkeen. Äskeinen kuusikko loppui ja männikkö tuli sijaan. Niemen rannoilta päin alkoi kuulua kellojen kalkatusta, ikäänkuin siellä olisi karjaa laitumella. Mitä ihmettä? Oliko täällä joku asukas? Ei suinkaan. Ei yhtään ihmisasuntoa pitänyt vielä olla Moinajärven rannalla. Mutta karjan kellot kuuluivat yhä tarkemmin, kuta juuremmaksi nientä hän käveli.

— Mutta jopa on kummaa… jopa on kummaa, — hän mietti. — Kuka on tänne asumaan tullut ja karjankin jo hankkinut…

Ja kun hän vielä tuokion käveli, ilmestyi hänen eteensä aita ja sievä vainio sen toisella puolen. Oras oli jo pitkänä ja välkkyi siinä päiväpaisteessa kuin vihreä samettikenttä… Ja talo näkyi siinä korkeammalla: aivan uusi pirttirakennus, navetta alempana, aitta järvelle päin… ja kai heinälatoja ja muita huoneita…

Ja yhä hän oli olevinaan valveilla. — Mitä kummaa tämä on? — oli hän yhä miettivinään, sitten nousevinaan aidan yli, ja kun huomasi pientaretta pitkin vievän polun, lähti sitä pitkin taloon nousemaan. Pihalle paistoi päivä niin kuumasti, että melkein tuntui polttavan. Janokin oli. Ei vain yhtään ihmistä näkynyt, ja navetan ovi oli auki. Hän meni pirttiin, jonka keltaiseksi maalatulle lattialle oli ripoiteltu haavanlehtiä. Ketään ei näkynyt. Hän koetti istua penkille, joka täytti koko sivuseinän. Mutta kun hän istahti, romahti penkki poikki ja koko sivuseinä kaatui. Hän siunaili hädissään ja läksi juoksemaan järvelle päin, niemen nenää kohden… Mutta silloin hän näki, että Moinavaarasta suoraan aukeni kuin tulinen tie, joka räiskien tuli yli korkeimman laen, jatkui yhtä tulisena poikki leveän järven ja näytti taloa kohden tulevan. Ja yhä tulisemmaksi ja kuumemmaksi kävi… hänenkin kasvojaan jo poltteli…

"Herra Jumala!" huusi hän ja silloin vasta heräsi, heräsi siihen, että nuotio oli syttynyt suureen loimoon ja poltteli hänen kasvojaan.

Mutta hän jäi siihen paikalleen istumaan eikä heti päässyt selville, oliko tämä unta vai totta. Niin vilkkaassa unessa oli hän ollut.

Kun hän nyt sitä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua mieleensä palautti, muisti hän tuon unensa yhtä tarkoin, pienimpiin seikkoihin asti.

Siitä kun oli oikein hereille päässyt, oli lähtenyt nousemaan niemeen päin… ja silloin teki päätöksensä, että siihen rupeisi kruunulle torppariksi.

Samana syksynä hän jo toi Leenan ja lapsenkin ja asettui asumaan rantalaisten kalasaunaan, jossa kalamiehet kesäisin oleskelivat, kun pyydystivät Moinajärven lihavia asujamia. Siinä meni se talvi, ja toisena hän oli jo oman katon alla.

Näitä Jooseppi mietiskeli, kun Ruokojärven uudistalosta nousi harjulle ja lähti läpi lyömättömien metsien kotiaan päin hiihtämään. Mikä sen nyt oli tuon unen mieleen johdattanut? Ei ollut sitä muistanut kymmeniin vuosiin, vaikka ensi aikoina Leenan kanssa usein siitä puheli. Eikä ollut muuta kertaa sillä lailla unessa mitään ilmoitettu eikä neuvottu. Pahana enteenä oli Leena pitänyt sitä suoraa linjaa, joka tulisena kulki Moinavaaran jyrkimmän laen yli ja näytti Romakkaniemeä lähestyvän…

Lienee ennustanut, että tulee Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi — niinkuin kuuluu tulevankin jo tänä kesänä.

Jooseppi oli kiivennyt Hirviharjun laelle, mistä jo siinsi suuren, seitsensaarisen Moinajärven lahtia ja niemien neniä, ja jylhänä, armottomana jättiläisenä kohosi Moinatunturin kupera laki penikulmia laajasta alustastaan.

Aamu oli kirkas ja kylmä niinkuin eilinenkin aamu, jolloin hän saapui Ruokojärvelle, ja kylmää riittäisi vielä niin kauan, että ehtisi kotia ennenkuin huove rupeisi pudottamaan. Jooseppi jouduttikin hiihtoaan: alkoi jo olla kiire kotitöihin. Vaimoväet siellä yksin taloa pitivät ja olivat kai jo pitkästyneetkin. Ei ollut Jooseppi näin kauan aikonut viipyäkään, mutta kun päivisin täytyi rokulia pitää huoveen takia, ei ehtinytkään takaisin niin pian kuin oli arvellut.

— Vaan jos nyt kuluikin jokunen päivää liiempaa, niin hyviä kuultiin uutisia, — mietiskeli hän ja oikaisi nyt hiihtoaan sakean korven poikki suoraan sitä ilmaa kohden, jossa tiesi Romakkaniemen olevan, mutta jota ei korkean Susisaaren vuoksi vielä näkynyt.

— Vielä pitää pari heinälatoa salvaa tässä kevään korvalla Sammaljoen niitylle… eikä ole hätää ehtiäkään… syksyllä jo on hirret paikalle ajettu. Ollapa, että pojat olisivat kotona… vaan ne eivät… Sinne pyrkivät tukkitöihin ja porometsiin. Ja menkööt… mutta eivät ne minun talossani isännöitse. Pari pellon ojaa koko kuluneena syksynä saivat kaivetuksi, kaksi vankkaa miestä…

Ja kun hän oli laskeutunut Hirviharjulta maahan pistävän lahden pohjukkaan, mietti hän:

— Eiköhän olisi ollut Ruokojärven miehelläkin muuta työtä kuin veneen lautoja sahata! Kun ei kelvollista niittylatoa ole yhtään ainoaa — mutta talo on olevinaan…

— Olenpa kuullut, että Juhanissa olisi miestä talonkin työhön, mutta eivät kuulu olevan pojan ja isän välit nykyisinkään oikein hyvät… Poromiehenä Juhani oleilee, ja jos lienee perää, mitä raitio Juuso, Meltas-paliskunnan mies, sanoi, niin pojalla on pankissa jo kelpo summa, josta isä ei kuulu mitään tietävän…

— Kumpaako sitten aikonee, Liinua vai Kreetaa — en tuota kysynyt — enkä tahtonutkaan kysyä. Mutta työtätekeviä ovat molemmat ja muutenkin… Ja olisipa se kelpo vävy tervetullut… semmoinen säästäväinen mies. Jo oli Jooseppi hiihtänyt ulos lahden pohjukasta ja saapunut järven ulapalle, jossa kiva hanki tinki suksea lipeämään. Yli vaarain lakien heloitti jo aurinko, ja sen kilo alkoi lämmittää. Suuren järven pinta kimalteli ja välkkyi kirkkaassa valossa, niin että silmiä huikaisi. Korkearantaista ja louhikkorintaista Susisaarta kohden Jooseppi lykkeli, ja kun sen ohi kerran ehtisi, alkaisi Romakkaniemi näkyä. Tästä Susisaaren kuvetta pitkin ei ollut kulkutietä koskaan muulloin kuin keväthankien ja syyskuivien aikana, jolloin Hirviharjun kautta oikaistiin Ruokojärvelle ja siitä taas rantamaille, kirkonkylään. Kesäisin pääsi maisia maita kulkien ja järvien lahtia kiertäen polkua pitkin Ruokojärvelle, mutta venekulkua ei näiden kahden järven välissä ollut. Romakkaniemen kesäreittinä oli koskinen Lumijoki, joka Moinajärven eteläisimmästä lahdensopukasta puski kolkon kiveliön halki pienempien järvien kautta rantavesille. Se oli vaivaloinen kulkutie, eikä sitä Jooseppikaan käyttänyt kirkkotienään.

Mutta jo oli Jooseppi sivuuttanut louhikkorintaisen Susisaaren, ja kun hän ehti pohjoispäähän, alkoi Romakkaniemen nenä näkyä. Ensin näkyi korkea hiekkaranta, jonka rinnasta päivä jo oli lumen sulattanut, niin että kellertävä hiekka paistoi lumisen rantatörmän alta. Korkeammalta, niemen juurelta päin, näkyi jo talokin: uljas punaiseksi maalattu asuinrakennus, navetta latoineen, aittaa, tallia ja muita huoneita. Notkossa peltojen päässä kyyrötti sauna, jota ei ollut punattu. Talolta se näytti, näytti varsinkin täällä kiveliössä, jossa naapurit eivät voineet sitä häpeään saattaa.

— Romakkaniemen perintötalo Moinajärven rannalla, — hymähti Jooseppi, kun hyvillä mielin katseli kotoaan kohden, jota kirkkaan aamuauringon valo sopi valaisemaan. — Ei se nyt enää ole kruunun torppa eikä uudistalo, vaan se on perintötalo, jossa kruunu ei enää isännöitse…

Hyvältä tuntui Joosepin sydämessä ja mieli niin hauskalta, että itselleen täytyi hymytä. Mutta siinä olikin paras elämä kulunut, ja siihen hän oli ahkeruutensa ja voimansa uhrannut.

Jo näkyi savu nousevan vaaleana kirkasta taivasta kohden. Kuului kuin koirain haukuntaa ja väliin kuin poronkellon kalkatusta.

Mutta kun hän saapui lähemmäksi rantaa, näki hän Pontun, vanhan typihäntäisen porokoiransa, täyttä laukkaa kynsivän häntä vastaan pitkin kovaa järvihankea. Ponttu oli vainunnut isäntänsä tuloa ja tuntenut hänet jo jäälle. Ulisten ja hyppien Jooseppia vastaan se ilonsa ilmaisi, suu kummassa irvistyksessä.

"No no, no no, so, so, so", hyvitteli sitä Jooseppikin, otti kintaan kädestään ja antoi sen haistella paljasta kämmentä.

Noustessaan venevalkamasta törmälle hän huomasi heti vieraan poron saunan luona, pulkasta luppoja syödä nopostelemassa. Joku vieras kai oli taloon yöpynyt, mutta poromiehiä se ei ollut, sen tunsi Jooseppi poron valjaista ja koirasta, joka haukkua jäyskytti, pulkan kupeella ärhentäen.

Jooseppi hiihteli pihaan päin ja näki samalla toisen tyttärensä Liinun tulevan navetasta, sylissään korkea läjä pestyjä viilipyttyjä.

Liinu oli pitkän solakka, sinisilmäinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat kullankeltaiset ja kasvot loistivat. Hipiä oli hieno kuin silkki ja liikkeet notkeat ja virkut. Kauniiksi tytöksi häntä oli mainittu jo muuallakin, ja rippikouluajalla sanottiin lukkarin häneen rakastuneen.

Jooseppi nosti suksensa tikapuita vasten porrasten edessä, sukaisi kerran partaansa ja lähti nousemaan portaille.

"Terveisiä laitettiin Ruokojärvestäkin — Juhaniltakin", muisti hän vielä sanoa.

"Ruokojärven kauttako te olette tullut?" kysäisi Liinu eikä ollut terveisistä millänsäkään.

Emäntä Leena oli koko ajan ollut vuoteen omana. Houraillutkin oli ja pelännyt Joosepille jotakin pahaa tapahtuvan. Ei ollut mikään lohdutus auttanut, kertoivat tyttäret. Sillä Kreetakin, vanhempi tytöistä, oli pirtissä ja istuen takan luona kuori perunoita lihakeittoon, jota oltiin Kemppaiselle valmistamassa. Nyt oli Leena vihoviimein päässyt nukkumaan eikä herännyt Joosepin tulostakaan.

"Tuo Kemppainen tässä jo puhui, että perintökirja on tälle talolle annettu."

Kreeta ei vivahtanutkaan sisareensa. Hän oli lyhempi ja tukevampi, mustatukkainen ja ruskeasilmäinen, vakavan näköinen, mutta muuten miellyttävä.

"Vai sanoi Kemppainen niin! Mistä hiidessä sen nyt jo koko maailma tietää?" virkkoi Jooseppi siihen.

Mutta tyttäret huomasivat, että isä tällä kertaa rantamailta palatessaan oli paljoa puheliaampi kuin ennen, ja käynnissäkin oli ikäänkuin ylpeämpää ryhtiä.

"Niin ovat nyt asiat. Sopisi nyt poikainkin elää talossa, joka perintönä kulkee isästä lapseen! Mutta mitä ovat tehneet talon työtä sitten kun miehiksi tulivat? Luetut ne päivät ovat. Ja siellä olkoot puulaakissa — minä tässä kyllä vielä toimittelen, mutta kun tulee kutsu minulle pois, niin kyllä minä teidän vaivanne ja työnne, tyttäret, muistan — jospa vaikka miehenkin tahtoisitte ottaa…"

Tytöt silmäsivät toisiaan. Tuolla tavalla ei isä koskaan ennen ollut puhunut. Mitä kaikella lie tarkoittanutkin!

Ja sillä aikaa kun Jooseppi meni talliin ja muutenkin isännän silmällä katseli, miten tytöt hänen poissa ollessaan olivat taloa hoitaneet, juttelivat sisaret keskenään.

"Terveiset oli Ruokojärven Juhani laittanut — sinulle", virkahti Liinu ikäänkuin hyvitelläkseen sisartaan, joka aamukauden oli ollut huonolla tuulella.

Mutta samassa tuli Kemppainen pirttiin. Hänelle oli vuode valmistettu kookkaaseen tupaan, johon porstuasta oli ovi oikealle. Tuvan päässä oli vielä kaksi sievää kamaria, pihanpuolinen Liinun nimessä ja metsänpuolinen Kreetan.

Kemppainen oli jo ikämies, joka oli puulaakin hommissa vanhentunut. Koko ikänsä metsiä hiihdellyt ja ajattajana ollut. Puulaaki oli hänet nyt Joosepin puheille lähettänyt kuulemaan, joko metsän kaupoista sovittaisiin. Haukotellen hän alkoi panna paulakenkiä jalkaansa, ja kuultuaan, että Jooseppi jo oli kotia saapunut, hän näytti virkistyvän.

Kreeta meni nyt lehmänhoitoon, ja Liinu jäi keittoa valmistamaan ja huoneita siistimään.

Kemppainen alkoi Joosepin kanssa puhella asioistaan. Puulaaki oli vielä tänä keväänä aikonut ehtiä hakkauttaa Romakkaniemen metsän ja uittaa tukit valtaväylään.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Jooseppi kuivasti Kemppaisen puheisiin.
Hän tunsi nyt olevansa isäntä, hänkin.

"Mitäs helvettiä se on?" kivahti Kemppainen. "Kiittäkää, ettei puulaaki jo ennen ole alkanut teitä ahdistella… olisi käynyt teille niinkuin Särkirovan miehellekin, että myytiin koko talo."

"Eipäs nyt, mies, leveile… Ei tässä olla niin jäniksenpassilla liikkeellä. On niitä muitakin metsänostajia kuin teidän puulaakinne."

"Omansa saapikin — puheen mukaan, mutta ei ennen. En minä anna paksun lumen aikana metsääni hakata — ja vie ne terveiset, jos tahdot…"

Kemppainen oli toivonut Joosepin heti suostuvan, ja niin olivat puulaakin isännätkin uskoneet. Ja semmoinen oli ollut puhe, kun rahaa Joosepille lainasivat, että heti kun talo perinnöksi saataisiin, puulaakin annettaisiin metsästä ottaa omansa. Kemppaista harmitti kovasti, ettei hän onnistunut asiallaan.

Ja niin hän työntyi ulos, valjasti ja lähti hankea pitkin viillättämään poikki järven Alpaslahtea kohden, josta kesäisin polku vei rantamaille päin. Jooseppi katseli sivuikkunasta hänen menoaan, ja tuntui kuin olisi joku salainen pelko ilmaantunut hänen sisimpäänsä. Äsken ei tuntenut, mutta nyt tuntui.

— Vaan saanhan minä vallesmannilta neuvoja, jos rupeavat hätyyttämään, — lohdutteli hän itseään.

Pääsiäisaamuna varhain ajaa hurautti Ruokojärven Juhani Romakkaniemen pihalle uljaalla porohärällään, niin että kello kilkatti kuin tuskassa ja valjaat välähtelivät punaisen kellertäviltä.

"Jopahan tuli Juhani", virkahti Jooseppi, joka tulijan ensiksi osui ikkunasta näkemään. "Pääsiäisen aikana aikoikin tulla."

Tytöt olivat molemmin ulkosalla, Jooseppi ja Leena vain pirtissä. Leenakin oli jo niin toipunut, ettei enää houraillut, ja jaksoi vähin liikuskellakin huoneessa.

Jooseppi oli Leenallekin selittänyt, mitä Ruokojärven Juhanilla oli mielessä. Kunnon mieheksi tiesi Leenakin Juhanin, vaikka usein oli kuullut mainittavan hänen omituisesta kitsaudestaan.

"Jos Liinua ajattelisi ja hänet kihlaisi, olisi se paremmin minun mieleeni", puhui hän sängystään Joosepille, joka valmistausi vierasta vastaanottamaan.

Ja kääntäen laihtuneet, ryppyiset kasvonsa ja suuret, surumieliset silmänsä Jooseppiin päin hän jatkoi:

"Sillä ei sitä hyvä peri Liinua… niin on luonnoltaan tullut tätivainajaansa, jonka tukkilaiset raiskasivat kuoliaaksi ja jonka muistat…"

"Elä nyt anna taas niille omille ajatuksillesi valtaa", nuhteli
Jooseppi, mutta emäntä jatkoi:

"Sinä et mitään huomaa, joka olet hyvää sukua, mutta minun puolellani on paljon huonoja… Kun pitikin tulla tuon Liinun tätivainajaansa, että välistä kun katson, niin pahaa tekee… Samanlainen on varsi ja silmäin kiilto ja hameen heiluttaminen… vaikka en ennen ole puhunut sinulle. Jos maailmalle joutuisi, Liinu, niin hullusti kävisi… niinkuin Ruokojärven tyttärillekin."

"Elä nyt vaivaa itseäsi taas niillä mietteilläsi, kun nyt olet päässyt jaloillesi monesta aikaa. Mihinkäs ne nyt tästä joutuisivat, perintötalosta… ja hyvät tyttäret ovat molemmat… ja vävyjä tässä tarvittaisiinkin", puheli Jooseppi vaimolleen, jonka taas uskoi alkavan hourailla.

"Kreeta on jäykempi — hän kyllä maailmassa elää", jatkoi Leena, aina
Jooseppia silmiin katsoen ja hänen katsettaan etsien. "Se on perinyt
sinun kovan luontosi ja työinnonkin… Koeta sinä nyt puhua Juhanille
Liinusta…"

Emäntä oihkaisi ikäänkuin johonkin paikkaan olisi kovasti koskenut, kääntyi makaamaan seinään päin, ja Jooseppi kuuli hänen höpisevän:

"Molemmat poikani helvetti perii, vaan tyttäreni viepi jo tässä elämässä… Jeesus Kristus…"

Jooseppi näki, että Liinu ja Kreeta jo olivat ilmaantuneet pihalle ja puhuttelivat Juhania, joka antoi porolleen luppoja pulkasta.

— Tottapahan vieraastaan huolen pitävät, — arveli hän, mutta meni kuitenkin pihalle hänkin, puserosillaan ja avopäin. Lämmin ja hauska kevätaamu olikin.

Ja kun kysyttiin, kuuluiko erinomaisempia, kertoi Juhani viikolla käyneensä kirkolla.

"Jopa kummaa kuulen! Ja terve oli minun käydessäni… eikä kipujakaan valitellut."

Joosepin mieleen jysähti epämääräinen pelko siitä, että jos nyt vanha vallesmanni kuolisi… Liekö muistanut käyttää perintökirjaa henkikirjurilla — niinkuin sanoi tarvittavan?

"Jopa on kumma, — ihmetteli hän vieläkin. Tuliko puheeksi, oliko vaarallinen tauti?" tokaisi hän sitten.

Mutta hajamielisenä oli Jooseppi, kun hän Juhanin kanssa kävi sisälle. Hän vei Juhanin tupaan, käski istumaan ja haki sängyn alta sikaarilaatikon.

Istuivat siinä sitten väkevää sikaaria poltellen toinen toisessa päässä pöytää, eikä kumpikaan puhunut mitään. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja lämmitti katon räystäitä, niin että lumi alkoi sulaa. Mutta etelän taivaalla, auringon alla, näkyi hienoa pilveä kuin usvaa, ja etelästä päin kävi tuuli.

"Olisi tuolla kaapissa tilkkanen hokmannia, jos tahtoisit panna sekaan", tarjosi Jooseppi.

Mutta Juhani ei sanonut tahtovansa. Muissa mietteissä istui, ei vain kyennyt mitään puhumaan.

"Kumpaako tytärtä sinä sitten meinaat, jos sillä asialla olet?" kysyi
Jooseppi vihdoin, kun he olivat jääneet kahden kesken.

Juhani katsoi hämmästyneenä. Eikö Jooseppi sitä tiennyt? Eikös Liinu ollut sanonut?

Ja sitten alkoikin puhe luistaa. Juhani kehui, ettei hän aivan varaton ollut: pitäjän säästöpankissa oli sievoinen summa, ja muuten oli viidettäkymmentä poroa. Eikä ollut kepulikalu sormuskaan, jonka hän nyt oli Liinulle tuonut. Mutta vasta ensi kekrinä menisivät yhteen. Siihen mennessä aikoi Juhani hommata talonpaikkaa.

Jooseppi kuunteli hymyssä suin. Eipä ole vain monta nuorta miestä, joilla olisi semmoisia säästöjä.

"On tässä sijaa sinullekin, jos tässä halunnette aloittaa elämänne", ehdotti hän.

"Olisin minä isältä sen kotitorpan ostanut, mutta siihen kun jäisivät ruokittavikseni molemmat, ja kukaties vielä osaisivat siihen sisaretkin äpäräsikiöineen… niin eroon haluan."

Juhanin silmät vilkuivat kylmästi, ja ohuet huulet näyttivät värähtelevän.

"Uuden navetan olen siihen salvannut, ja se riittäköön. Tukinuittoon lähden tästä vesien auettua…"

Kylmä oli Juhanin äänikin, kalskahteli kuin pakkasrauta, ja tunteeton hänen kylmänharmaa silmänsä.

"Kyllä siinä pian yhden miehen ansio syötäisiin ja kulkijoille jaettaisiin, jos antamaan rupeisin", sanoi hän kuin selitykseksi, kun ei Jooseppi mitään virkkanut.

"No niin. Sopinette sitten Liinun kanssa. Leenan ja minun puolestani ei ole mitään vastustelemisia."

Emäntä näytti nyt olevan paremmalla tuulella. Näytti siltä kuin olisi jokunen ilonsädekin silmistä välähtänyt.

"Jo minä Kreetalta kuulin… Kyllä nyt Liinu turvassa on, kun Ruokojärven Juhanin miehekseen ottaa… Menikö se sinne Juhanin puheille?" puheli hän, nyt virkeästi.

"Herra on kuullut rukoukseni… Muistatko sinä, Jooseppi, kun sinä minua aloit hyväillä?"

"Enpä tuota enää niin muista", arveli Jooseppi, mutta tunnossaan hän päätteli, että Leena taas houri, vaikka näytti olevan selvänä.

"Minäpä muistan niinkuin tämän päivän", puheli emäntä, ja silmiin oli ilmaantunut omituinen kiilto. "Kun Järvirovasta yhdessä lähdimme suksilla naapuriin, kysyit sinä: 'Leena, etkös rupeaisi minulle vaimoksi?' Minä hiihdin jälessä, sinä edellä latua aukaisten. 'Vaimoksesi rupean, vaan en huoraksesi', vastasin minä. Sillä minä muistin sisarvainajan, Eveliinan, jonka tukkilaiset raiskasivat. Etkös sinä muista häntä? Katsopa tuota Liinun käyntiä ja naurua ja liikkeitä…" Emäntä tuntui väsyvän puhuessaan. Mutta kysyi vielä: "Koska ne aikovat vihillä käydä?"

Leena ei siihen vastannut mitään. Jooseppikin nousi tuolilta, sängyn vierestä, ja kävi kaatamassa lisää kahvia pannusta.

"Sanoin minä, että olisi tässäkin sijaa, jos tahtovat tässä ensiksi olla", selitteli Jooseppi, kahvia juodessaan.

Mutta emäntä ei puhunut siihenkään mitään. Itselleen mitä lie höpissyt, koska huulet liikkuivat.

— Mistä se lienee tuo Leenan tauti oikein kotoisin? — mietiskeli hän. — Eivät siihen näy auttavan lääkärinkään lääkkeet eivätkä neuvot. Olisiko sukuvikaa? Leenan veli oli tullut mielenvikaan ja siinä tilassa koskeen hypännyt, äitinsäkin kuului vanhemmiten hourailleen… Mikä hänet ymmärtänee ja tietänee…

Ison, jalkaniekan ja kuparirintaisen pannun oli Kreeta kahvia keittänyt sulhasmiestä varten, ja siinä se takan nurkalla tuoksui, ihan Joosepin nokan alla. Ei malttanut Jooseppi kauan katsella ennenkuin kaatoi taas kuppinsa täyteen.

Mutta silloin Ponttukin, joka oli isännän sängystä kiiluvin silmin katsellut hänen liikkeitään, hypähti lattialle ja koettaen häntänsä tyveä heilutella käveli nöyränä ja silmät sulavina Joosepin luo. Jo puraisi Jooseppi palasen sokerista ja heitti sen Pontulle.

Mutta tuvassa istuivat kahden kesken Juhani ja Liinu hiljaisella äänellä keskenään supatellen. Ja Liinu oli jo pannut päähänsä Juhanin antaman valkoisen silkkihuivin ja sormeensa paksun sormuksen.

Kun hän ensimmäisenä syksynä asettui tänne vanhaa kalasaunaa tiivistämään talvea varten ja hirsiä kartanon paikalle veistämään, jäi Leena vielä lapsen kanssa kotitaloonsa, Järvirovaan. Mutta talven tullen, parhaan munakan aikana, hän toi Leenankin kolmitakkareessä kirkkaana marraskuun päivänä järven yli vetäen. Ikävää oli ensi talven aikana Leena pitänyt, kun viikkomääriä piti olla kaksistaan lapsen kanssa sillaikaa kun hän, Jooseppi, hiihti metsiä ja haki elatusta. Mutta nälkää ei ollut koskaan. Ruokaa antoi kiveliö, ja järvi jakoi antimiaan. Silloin oli Leenakin hyvillä mielin kerran kertonut, että kun muut häntä pelottivat lähtemästä Romakkaniemeen, niin kauas ihmisten ilmoilta, oli Meltas-äijä lohduttanut ja sanonut:

"Sen Honkasaajon Joosepin kanssa uskallat lähteä, mutta enpä minä muihin nuoriin miehiin luottaisi. Kova on kiveliö ja kovaa miestä kysyy", oli vielä lisännyt.

Epäilleet sitä olivat kaikki, mitenkä tyhjä mies kiveliöön talon tekee. Mutta ei epäillyt Jooseppi. Tiesi, että luonnon valmistamia niittyjä oli järven lahtien perissä, joihin korvista juoksi ojia, ja että oli polvikahlama heinikkoa korvissa, joista ensi vuosina heiniä keräsi. Ja kun hän oli kirvesmies ja tekijä, sai Leena kolmantena talvena jo kolmen lehmän nännejä tunnustella uudessa, somassa navetassa.

Kun vanha vallesmanni ensi kerran kävi Moinajärvellä, siitä saattoi olla parikymmentä vuotta aikaa, oli hän kädestä pitäen Jooseppia kiittänyt ja sanonut:

"Niin saapi yksikin mies paljon valmista, kun kaiken aikansa työhön käyttää, mutta mitä ovat nyt muut tällä ajalla saaneet!" Ja kiittänyt oli Leenaakin.

— Eikä ole omallatunnollani, että olisin laiskana ollut, — mietiskeli Jooseppi, kun lumen lähtiessä varhain aamulla veisteli navettaan hinkaloita.

Paljon hän oli taas tänäkin keväänä ehtinyt, senkin jälkeen kun kirkolta palasi. Kaksi uutta niittylatoa oli salvanut, ja pian valmistuisivat hinkalot, hyvinkin siksi, kun kevätkylvön teko alkaisi.

Piha oli jo lumeton, mutta vainioilla vielä näkyi paksuja kinoksia. Järven rannoille oli näinä viimeisinä päivinä ilmaantunut porovettä, mutta jäät olivat vielä kivat ja liikkumattomat. Mutta kevät huokui jo ilmassa, ja suuri, siintävä kiveliö ympärillä tuoksui kevättä ja verestä voimaa. Jos sateeksi panisi, ei monen päivän asia olisi ennenkuin järven jäätkin löyhtyisivät. Suvituuli oli tänäänkin kaiken päivää pehmeästi puhallellut etelän ilmoilta, ja komea männikkö, joka talon taakse, niemen juurelle, oli säästömetsäksi jätetty, huojui hiljaa pihkaisine havuneuloineen. Yli navetan harjan, siihen kohden pihaa, jossa Jooseppi hinkaloita salvoi, sopi Moinatunturin laki pilvien rajalta näkymään. Valkoiselta pohotti vielä sen kalju huippu, mutta sen rinteillä ja alhaalla juurella vihannoivat iänikuiset jouhimänniköt ja maanvanhat kuusikot.

Hetken hän siinä vielä naputteli, ja tarkkaan kävi vielä kirves salvokseen. Mutta olipa Joosepilla nyt kevätaikana monenlaisia huoliakin. Kemppaisen käynti oli ensinkin harmittanut, ja pelkoakin tuntui, että puulaaki ehkä haastaisi saamisestaan. Ei ollut kuitenkaan haastetta vielä kuulunut, eikä ollut tullut vallesmanniltakaan perintökirjaa, jonka hän oli luvannut lähettää, jahka kirjoihin merkittäisiin, että Romakkaniemi oli perintötalo.

— Mutta tottapa lähettää, tuumi Jooseppi, kun osuu luotettava kulkija, jonka matkaan uskaltaa panna. Ei sitä semmoista kirjaa kaikkien räkänokkain kanssa sovi lähettää. Ei ole kuulunut sanomia vallesmannistakaan, onko paranemaan päin vai yhäkö sairastaa… Toipuvan luulisi vielä, kun on semmoinen vankka ja lihava mies! Ja minun ikäiseni! Kun kuuluu syntymäpäiväkin olevan sama. Viikkoa ennen Mikonpäivää täyttyy kummallakin kolmeseitsemättä.

Oli vielä yksi asia, joka Jooseppia harmitti. Liinu oli kammoissaan Juhanin kihloista. Itkeä vikisi eikä tullut kangaspuita liikutelleeksi niinkuin olisi pitänyt, vaikka itselleen kutoi ja Kreeta toimitti navettatyöt ja hoiti äitiä. Mikä nyt sitten, jos Juhani olikin jylkynluontoinen ja visu? — Hulluahan on sitä murehtia, — päätteli Jooseppi, — mutta kun yhteen menevät, niin siellä sopikoot… ja jopa on minusta näinä päivinä ollut tyynempänä Liinukin…

Jooseppi nopsautti kirveensä kiinni pälkkimättömän hirren vesanteeseen, otti tupakkaa kukkarostaan ja haukkasi uuden mällin poskeensa. Verkalleen hän käveli rantaan. Sinne vei tie vanhan saunan ohi, joka siinä vieläkin suuren kiven vieressä kyyrötti. Siinä se oli ensimmäisen talven asunto, eikä ollut sitä tullut puretuksi, vaikka vallesmannikin oli siitä joskus maininnut.

— Lahotkoon siihen loppukin… eipä se siinä ole kenenkään tiellä, — mietti Jooseppi.

Mutta rantaan ehdittyään ja päästyään rantaporeen yli kahta rankaa pitkin, jotka siihen oli sillakseen nostanut, hän lähti rantajäätä pitkin kävelemään. Metsän laidassa, vähän matkaa järven lahden pohjukasta, oli Joosepilla pato purossa, joka juoksi metsempää kiveliön halki, Säkkijärvestä. Siinä oli hänellä ensimmäinen kevätkalan pyyntipaikka. Syvään, virtavaan puroon, joka aukeni aikaisin keväällä, hän oli rakentanut kuusennäreistä padon, jossa oli vanneniekka merta pyydyksenä. Ja kalaa siitä lähti joka hakemalla, illoin aamuin. Puolillaan oli nytkin merta välkkyvävatsaisia haukia ja synkkänaamaisia ahvenia. Hyvillään Jooseppi nosti merran kaloineen rannalle, jossa jo kuusten eteläpuolella oli täplä törmää paljaana. Siihen hän jätti kalat potkimaan sillä välin, kunnes oli reikään pannut toisen merran, joka oli edellisen päivän päiväpaisteessa kuivanut. Irroitettuaan kalat ja ripustettuaan merran kuusenoksaan kuivamaan hän lähti, kalat pajukoukussa riippumassa, takaisin. Mutta nyt eivät pysyneet miehen ajatukset siinä, mitä oli tekemässä.

— Jahka saan kevätkylvöt kylvetyksi, niin lähden kirkolle… ennen tästä ei jouda eikä sovi lähteä. Täytyy ottaa selko, mitä vallesmannikin arvelisi… Häneltä ne kuitenkin parhaat neuvot saa.

Ei ollut sattunut ketään kulkijaa sitten kun Ruokojärven Juhani oli kihlausmatkallaan käynyt. Romakkaniemen kautta ei kulkenut tukkilaistenkaan tie, eikä ollut taloon Juhanin lähdön jälkeen ketään vierasta ilmestynyt. Välijoesta, jossa oli asukkaita ja joka oli kolmen neljänneksen päässä Romakkaniemestä, ei ollut ketään tullut. Olivat kai välijokelaisetkin käyttäneet toisia teitä, jos olivat käyneet rantamailla.

Jooseppi oli saapunut vanhan saunan kohdalle ja aikoi jo astua telalle poreen yli mennäkseen, kun sattui silmäämään järven selälle, Alpaslahteen päin. Pitkin päiväpaisteista järven jäätä hiihteli sieltä mies puserosillaan ja laukku selässä.

— Mikä kulkija lienee, mutta rantamailta se on tulossa, koska Alpaslahdesta päin hiihtää, — arveli Jooseppi ja jäi siihen seisoa töllistelemään. — Romakkanientä kohden näkyy hiihtävän… Tottapa talossa käy.

Jooseppi lähti nousemaan pihaan, antoi kalakimpun Kreetalle ja aikoi jatkaa työtänsä. Mutta vähän väliä hän silmäsi järvelle, jossa tulija lähestyi vinhaa kyytiä. Eipä ollut niin monia kulkijoita Romakkaniemen kautta, ettei uteliaana puheille käynyt. Välistä oli ollut sellaisia talvia, ettei käynyt kukaan rantamailla niin syrjäisessä kiveliössä. Ja unohtuipa Jooseppikin nyt kirves käteen hiihtäjää katselemaan, unohtui, vaikka aina työssä ollessa oli semmoisessa touhussa, ettei päätään nostanut, kun tyttäretkin puhuttelivat. Mutta nyt saattoi Joosepin uteliaisuuteen olla syynä sekin, että hän rannasta päin odotti sanomia ja viestejä. Ja kun hiihtäjä lähestyi rantaa, kipristi Jooseppi kulmiaan, että tarkemmin näkisi. Pian hän näytti tulijan tuntevan, koska itsekseen arveli:

— Jos ei kahta samanlaista miestä ole, niin tuo ei ole kukaan muu kuin
Juho-veli Honkasaajosta…

Ja kun tulija saapui rantaan ja suksiaan kantaen nousi maalle Joosepin äskeisiä rankoja myöten, tunsi Jooseppi hänet varmasti nuoremmaksi veljekseen Juhoksi, joka vieläkin asui kotimökissä toisen järven, Lampsijärven, rannalla. Moinajärveltä oli sinne kolmen penikulman matka. Ei ollut Juho-veli käynyt Romakkaniemessä kymmeneen vuoteen, eivätkä olleet veljekset koko sinä aikana toisiaan tavanneet. Rakkaita toisilleen he kyllä olivat aina olleet, mutta vähän liikkuvia kun kumpainenkin olivat, niin eivät olleet yhteen sattuneet niin pitkään aikaan. Kotonaan mökissään istuskeli Juho kaiket talvet, astioita uurtaen ja vasuja valmistellen. Hän eleli rauhallisesti vanhan nuorenmiehen elämää ypö yksin. Kesäisin kalasteli ja syksyllä rantamaille vei veneenlastin järvisiikoja ja pieniä sillejä. Ja kerrottiinpa, että ukko oli vuosien kuluessa kerännyt melkoisen säästön ja että monen talollisen velkakirja oli ukon punaisessa, raudoitetussa arkussa.

Tervetullut oli vieras Romakkaniemeen, ja leveään hymyyn vetäysi Joosepin naama, kun hän puhuttelemaan kävi ja kättäkin pisti, vaikka toinen näytti pitävän sitä joutavana kohteliaisuuden ilmauksena.

"Rantamailla olin käymässä", jutteli Juho-veli siinä pihalla, asettaen suksiaan hinkalokehän varaan päivän puolelle kuivamaan, "niin tuli mieleeni, kun poikkimaisin Viojärvelle tulin, että hiihdänpähän nyt Romakkaniemenkin kautta, koska järvissä selkäjäätkin ovat vielä lujat. Ja lujat näkyvät olevan vielä tässäkin järvessä… Ajattelin: käynpä katsomassa, koska kuuluu Leenakin sairastelleen koko talven."

Mutta Juho veli näki heti, että työtä oli talossa tehty sitten hänen viime käyntinsä. Talli oli kokonaan uusi ja päärakennukseen oli jatkettu kaksi kamaria. Peltoa oli paljon tehty uutta, ja niemen juuriniityllekin eli Sorsalahteen oli kolme kookasta heinälatoa ilmestynyt.

"Montako sinulla nyt on lypsävää?" tiedusti hän, kun ensin oli hyvillä mielin nähnyt, mitä Jooseppi oli puuhaillut.

"Kymmenen niitä nyt on lypsävää, mutta kolmetoista on kytkysessä.
Enempikin pitäisin, vaan enpä halua, että heinät loppuvat kesken."

"Ohoo. Oletpa niittyä raivannut sitten viime käyntini… Seitsemän oli silloin kytkysessä… Taisipa tulla niitty tuosta Ahmaojasta!"

"Tuli, veikkonen… ja vieläkin on raivaamatta vihainenkin vanha virsta parasta leppäistä ojanvartta."

Niin siinä veljekset haastelivat, nyt monesta aikaa toisensa kohdattuaan. Mutta näkyi päällekin päin, kumpi veljeksistä oli talon omalla hartiavoimallaan korpeen tehnyt ja kumpi talvet nikkaroi astioita ja kesät kalasteli. Puolta leveämpi oli Joosepin käyrä selkä ja puolta leveämmät kämmenet, jotka tumman tervaisina ja mahtavina roikkuivat pitkien, raajakkaiden käsivarsien päässä. Hintelä oli Juho-veljen muukin ruumis Joosepin leveään persoonaan verrattuna. Ainoastaan kasvojen ilmeessä ja harmahtavan parran mallissa, joka kulki korvalta leuan alitse toisen korvan alle, oli yhtäläisyyttä, ja siitä heidät tunsi veljeksiksi.

"Mutta lienetkö kuullut — olisiko sattunut kuluneella viikolla kulkijaa — että kuollut on vanha vallesmanni — paras ystäväsi ja herrasi!" kertoi Juho, kun olivat pirttiin nousemassa.

"Jopa kuoli liika hyvä herra… Onkin ollut minulla tunnossa siitä asti, kun kuulin, että oli sairastunut…"

"Kolmeseitsemättä olisi viikkoa ennen Mikonpäivää täyttänyt", jatkoi hän. "Yks'ikäisiä olimme päivänkin päälle. Muistan kuin tämän päivän, kun aloin tähän Romakkaniemeen immisoonia hakea. Piti olla papinkirja matkassa, että kruunu näkee, ettei ole liikoja kirjoituksia. Sitä kun vallesmanni katselee, niin remahtaa nauramaan, että 'perhana olla, kun olemme yks'ikäisiä miehiä'. Siinä sen kuulin ensi kerran…"

Ja kun he astuivat pirttiin ja vierasta alettiin kestitä, ei Jooseppi lakannut vallesmanni-vainajaa kiittelemästä, vaan muisteli yhä uusia hyviä töitä.

Leenakin kääntyi vuoteellaan, kun kuuli, kuka vieras oli taloon tullut. Kertoi ensiksi, että Ruokojärven Juhanista tulisi vävy taloon, kun oli kihlannut Liinun, — kertoi sen hymysuin, Juhoon katsellen.

"Mutta kuuluuhan sillä olleen Välijoen Villelläkin tästä talosta naimahomma", muisteli Juho.

"Minuun ei asia kuulu, vaan jos niin visu on se Juhani kuin kerrotaan, niin ei se vaimolleen täyttä ateriaa anna", tuumaili Juho.

Tuoretta kalakeittoa veli Juholle tarjottiin ja parhaan mukaan harvinaista vierasta kestittiin. Mutta syötyä tulivat puheeksi kruununmaan asukkaat ja uudistalojen metsät. Juho-veli tuntui olevan sitä mieltä, että huonosti ja nylkyrin tavoin kohteli hallitus kovan kiveliön asukasta.

"Onhan nyt sinullakin, Jooseppi, elettävä talo tässä", puheli Juho, kun kahden kesken istuivat tuvassa, "ja perintökirjan olet saanut. Ja mitä velkaa lienet puulaakista ottanut, sen säästömetsällä maksaisit…"

"Niinpä vainkin. Ja kyllä kai sen tarvitsisit. Sillä teepä talo asumattomaan järvenniemeen, kauas muista ihmisistä, niin siinä yhden miehen ruumis jo vitsaksi vääntyy! Mutta mistä tiedät, eikö kruunu hakkaa parhaita puita metsästäsi ja myy omaksi hyväkseen ja laiskojen herrojen palkoiksi!"

"Ei, ei ole minun kirjoissani semmoisia pykäliä, että kruunu hakkaa…
Pois se… Mistä helvetistä sinä semmoisia…!"

Jooseppi nousi istumasta, kummallinen levottomuus näytti tärisyttävän rauhallista miestä. Ei ollut kirosanaa sen miehen huulilta kuultu sitte kun poikasena ollessa.

"Enpä häntä ole juuri sinun kohdaltasi kuullut, vaan lienet kuullut
Tievon Pekasta, jolla kappelissa oli kruunun talo?"

"Kävi niin, että kruunu hakkasikin parhaat puut metsästä ja puulaakin velka jäi maksamatta ja puulaaki haki velkansa pois, talo myytiin ja mies sai marssia matkoihinsa…"

"En ole kuullut… Eikä puhunut vallesmanni-vainaja kruunun hakkuusta mitään."

"Ja jos kruunu sillä lailla alkaa tästäpuolin asukastaan kohdella, niin kiveliöiksi jäävät kaikki kruununmaat — kukapa lähtee elinajakseen työtä tekemään, kun ei mitään toivoa ole vanhan päivän varasta. Kuuluu tulleen uusi asetus, vaan en muista vuosilukua, että joka sen vuoden jälkeen vasta on immisoonia hakenut, niin niistä kruunu parhaat puut hakkaa…"

"Voipi olla. Mutta ei puhunut vallesmanni-vainaja mitään, vaan kehoitti tekemään peltoa, raivaamaan niittyä ja joka kohdalle uusimaan, että pikemmin perintötaloksi saa…"

"Täällä pitäisi olla yksi syynipöytäkirja vielä tallella. Se on vallesmanni-vainajan omaa kirjoitusta, eikä siinä puhuta kruunun hakkuusta mitään", sanoi hän. Vihdoin hän löysi repallaan olevan paperiarkin, vei sen Juho-veljen nokan alle ja sanoi: "Lueppas sinä tämä… kuinka sinä käsität… Tämä se juuri on… Ei siitä vaan Leena ole sitä paikkaa löytänyt."

Veli Juho olikin taitava sekä kirjoituksen että kirjan lukija ja selvän tuntui saavan, kun verkalleen luki, Joosepin tarkkaan kuunnellessa:

Vuonna 1899, syyskuun 30 päivänä, toimitti allekirjoittanut kruununnimismies apumiesten itsellisen Pekka Kävyn ja lautamies Justinus Vitsamaan kanssa katselmuksen Romakkaniemi-nimisellä 1/8 manttaalin kruununuudistalolla n:o 8 Viojärven kylässä X:n pitäjässä, tilan haltijan Jooseppi Honkasaajon eli Romakkaniemen saapuvilla ollen.

Tätä toimitusta koskevista kirjoista havaittiin, että sittenkun Keisarillinen Suomen Senaatti kesäkuun 10 päivänä 1896 antamallaan päätöksellä oli vahvistanut läänin Herra Kuvernöörin maaliskuun 24 päivänä 1894 antaman päätöksen, jonka kautta tämä tila on päätetty perustettavaksi ja verotettavaksi 1/8 manttaalin suuruiseksi, oli tilan haltija lokakuun 5 päivänä 1897 tekemässään hakemuksessa pyytänyt päästä siihen asukkaaksi, minkä johdosta Kuvernöörinvirasto lähetepäätöksessä marraskuun 14 p:ltä 1898 oli määrännyt tämän katselmuksen tilalla pidettäväksi; ja kävi toimitus seuraavalla tavalla…

"No siinä sen nyt kuulet", sanoi Jooseppi. "Ei yhtään sanaa ole siitä, että kruunu hakkaa…"

"Ei näy olevan. Enkä minä sanonutkaan, että se sinun kohdallesi sattuu, vaan sen olen kuullut, että kappelissa käy muillekin samalla tavalla kuin Tievon Pekalle."

"Sitä en tiedä, mutta kehuivat ne kappelilaiset, että vireä on mies, se
Pekka."

"Tässä kun kevät joutuu ja kylvöni saan tehdyksi, on ollutkin aikomukseni rantaan lähteä… siitäkin perintökirjasta kuulemaan…"

Niin siinä veljekset puhelivat, ja tarkkaan kyseli Juho, visu ja vireä, kuinka säästäen talossa elettiin.

Ja Juho sai vielä tietää, että ruokaa oli kesäksi. Oli kolme sadan kilon säkkiä ruisjauhoja, suoloja ja ulkonakuivattua poronlihaa… Olipa aitan hinkalossa jokunen tynnyri kauniita, valkean sinerviä ohria, hallavuosien varalta siemeniksi säästettyjä.

Pari päivää viipyi Juho vieraana veljensä talossa, jossa pidettiin hyvää hoitoa. Mutta koska kesä näytti alkavan tulla tositeolla, suori Juho suksensa, köytti laukun selkäänsä ja laittausi taipaleelle.

Halki Moinajärven hän lähti hiihtämään niitä kukkuloita kohti, jotka näkyivät kaukana taivaanrannan tasalta. Niiden lähettyvillä oli Lampsijärvi, jonka rannalla Juholla, Honkasaajossa, oli näpsä mökkinsä.

Lautisulana lainehtii saivovesinen Moinajärvi, ja rantakoivikot käyvät lehteen. Valo on vallannut pimeimmät korvetkin ja kiveliön kaukaisimmatkin rotkot. Linnun laulu ei lakkaa, vaikka laine väsyy puolenyön kirkkaana hetkenä. Yksinäisen metsäjärven rannoilla on iloa ja elämää ja luhikko-ojanteissa vilkasta liikettä. Niemien nenistä ja saarien selistä kuuluu käkien kukuntaa, ja peuraparvi ui kahakäteen rannalta toiselle. Ihanasti hymyilevät lehdet, ja erämaan vankat metsät huokuvat viimeiset kylmät jäässä olleista rinnoistaan.

Poissa on pimeä ja kylmä paennut, ja valo ja lämmin ovat nyt herroina. Ei kukaan enää muista pakkasöiden pimeää, ei kukaan ajattele kylmää, kun lämmin etelä puhaltaa ja yötä päivää aurinko paistaa.

Polkua pitkin, joka Romakkaniemestä lähtee Välijokeen, kävelee Liinu nopein askelin. Uuden saunan vierestä lähtee se polku, joka yhdistää naapurit, nousee männikköön talon taakse ja painuu metsään. Varhainen on aamu, hiljainen on ympäristö. Tuntuu kuin sykähtelisi ilosta erämaan sydän ja kovan kiveliön silmä kyyneltyisi nyt, kun valo ja lämmin täyttävät maan ja taivaan. Polku on kaita ja pounikkoa paikoin, vuoroin taas kivikkorovaa ja jäkäläkangasta. Mutta päivä paistaa sille puiden lomitse, ja kanervakankaalla, jossa kellertävä hiekka peittää polkua, tuntuu se jalkaa lämmittävän, kun Liinu avojaloin kävellä keikuttaa. Ei ole nyt Liinun suu hymyssä, eivät naura silmät eikä poskille kuoppaa ilmesty. Vakavana kävelee Romakkaniemen komea tytär, ja itkettyneet ovat siniset silmät. Mutta miellyttävästi notkahtelee vartalo ja kauniisti kaartuu jäntevä nilkka, kun hän kiveltä toiselle hypähtää ja loikkaa pienien purojen poikki. Heilahtaa silloin pitkä kullankeltainen palmikko pyöreiden lanteiden päällä.

Surun viestiä on Liinu viemässä lähimpään naapuriin Välijokeen. Kuolon sanomaa saattamassa. Kylmänä makaa nyt Romakkaniemen toimelias ja työtyri emäntä Leena, joka melkein kaksi vuotta on kitumalla kuihtunut. Poissa on nyt Joosepin jäntevä kumppani, joka yhdessä miehensä kanssa talon kiveliöön teki ja muhkean karjan kasvatti. Poissa on rohkeamielinen vaimo, joka miestään seurasi asumattoman järven niemeen, vaikkei kattoa pään päälle ollut. Toivonut ja toivonut oli Jooseppi, että iloiset sanomat virkistäisivät Leenan mieltä ja että kun tulisi kesä ja linnut alkaisivat laulaa ja kevätkylvöt oraalle nousisivat, silloin Leena toipuisi ja vielä virkoisi entiseksi emännäksi.

Hyviä uutisia hän saikin kuulla: talon tiesi nyt olevan oikein oman, mieleisen tiesi saavansa vävypojan. Ruokojärven Juhanin, — eikä minkäänlaisia pahoja asioita olisi pitänyt olla —, mutta sittenkään ei enää elämään virkistynyt. Kun järven jäät suvituulilla murenivat, kun pihan nurmi jo vihannoi ja ensimmäinen pääsky toi terveiset eteläisiltä mailta, silloin umpeen painuivat toimeliaan vaimon silmät ja huulet tiiviisti yhteen pusertuivat.

Jooseppi ei ollut näinä viime aikoina vaimoaan ymmärtänyt, vaan oli aina uskonut hänen hourailevan, kun lapsista huolehti, kummia unia sanoi näkevänsä ja pelkäävänsä jotakin kauheaa, mikä oli tulossa. Semmoista oli ollut koko Leenan suku ja varsinkin äitivainaja, joka oli nähnyt näkyjä siihen asti, kunnes tuli mielenhäiriöön.

He olivat olleet siinä kaikin äidin vuoteen vieressä, kun loppu lähestyi, Jooseppi sängyn laidalla istuen. Viimeiseksi oli sairas tahtonut puhua, mutta ei voinutkaan. Silmien ilmeessä oli tervettä älyä, huulet liikahtelivat, mutta ääntä ei kuulunut. Syvän surullinen oli katse, jonka hän loi tyttäriinsä ennenkuin silmät ummistuivat.

Liinu tunsi kylmiä väreitä pitkin selkäpiitään kulkevan, kun muisteli äidin loppua. Hän ei olisi tahtonut äidin vuoteen viereen tullakaan, mutta Kreeta ja isä pakottivat. Ja kun Liinu nyt kävellessään palautti muistiinsa kuluneen talven tapahtumia ja äitivainajan hajanaisia puheita, uskoi hänkin, samoin kuin isä, että äidiltä oli järki luiskahtanut. — Olihan sekin outoa, — mietti Liinu, — että äiti niin väkisin työnsi minua Juhanille vaimoksi. Äidille mieliksi piti niin tehdä. Joulusta asti, jolloin Juhani ensi kerran kosi, hän siitä puhui ja Juhania kiitteli…

Tuntui kuin olisi jokin helpotus tullut Liinulle, kun hän nyt muisti, että äiti oli poissa eikä enää ollut pakottamassa Juhanille menemään. Vastenmielinen oli Juhani Liinun mielestä, vaikka olikin punaverinen. Kylmä oli hänen katseensa, eivätkä hänen puheensa lemmeltä tuntuneet. Toista olisi Välijoen Ville, pulska tukkipoika, jonka laulu kuului kesäisin järveltä kiveliöön asti. Mutta Villeä äitivainaja ja isä moittivat viinaan meneväksi ja rentuksi. Äiti ei sallinut Villen olla talossa yötäkään.

Monissa mietteissä Liinu kävelee. Hänen vilkas mielensä kuvittelee kummia juttuja, hän muistaa rippikouluaikaansa ja iloisia iltoja kirkonkylässä. Kerrankin, kun salaa mentiin Mäkelän riiheen yösydännä tanssimaan. Sinne tuli herrojakin, keitä lienevät olleet, punssia tarjosivat ja tanssata vihkaisivat… Taivas, jos se olisi tullut rovastin tietoon!

"Sinäpä olet korea tyttö", oli eräskin sanonut ja pyrkinyt suutelemaan. Liinu ei ollut arvannutkaan välttää, ja niin herra oli suudellut ihan vasten huulia…

Mutta nyt Liinu ehtii jo kapean joen rannalle, jonka toisella puolella on vähäinen talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen. Se on kruununtorppa, vasta vuosikymmen toista sitten rakennettu. Pieniä peltotilkkuja on siinä ympärillä, vanhan kuusisen aidan ympäröiminä. Se on Välijoki — Romakkaniemen lähin naapuri —, jossa asuu Iisakki Väylä vaimonsa ja kahden jo täysikäisen lapsensa kanssa.

Hän seisahtuu törmälle. Talon rannassa on vene, mutta ei näy ketään liikkeellä. Liinu huutaa. Jo kuulevat sisälle, ja joku silmää ikkunasta ulos.

Se on Ville. Näppärästi hän rientää pirtistä ja sieltä rantaan, kun on tuntenut tulijan. Hyvällä sysäyksellä on vene kapean joen toisella rannalla, ja Liinu tarttuu siihen keulasta kiinni. Uljas nuori mies on Ville, katse on avonainen ja silmien ilme lempeä. Mutta roima on varsi ja ääni miehekäs. Kysyvin katsein hän silmäilee Liinua eikä saa sanaa suustansa. Ruokojärven Juhanin morsiamen tietää Liinun olevan eikä siksi puhuttele enää kuin ennen. Tapasivathan kiveliönkin asukkaat toisensa silloin tällöin, vaikka taival olikin pitkä. Talvi-illoin, kun puhteet olivat pimeät ja pitkät, hiihtivät Romakkaniemen tyttäret joskus Välijokeen tarinoimaan, varsinkin silloin, kun tiesivät Villen olevan kotosalla, ja välijokelaisetkin kävivät vuorostaan Romakkaniemessä. Hiihteli silloin aina Villen ja Mantan matkassa Josefiinakin, Välijoen tanakka emäntä, joka kerran oli karhunkin ampunut. Ja silloin kerrottiin molemmin puolin mitä oli satuttu kuulemaan uutisia. Erään kerran oli Liinu, kun yksin kotia palasi, eksynyt ladulta; tuisku oli sen puhaltanut umpeen. Mutta kun oli ollut myötätuuli ja hän oli huutanut, oli huudon Välijokeen kuullut Ville… ja sitten saattanut Liinun kotia asti.

Niitä matkoja ja illan hauskoja kai nyt nuori mies muisteli, koska ei ryhtynyt puheisiin.

"Meillä kävi kuolema", sanoi Liinu, kun he jo olivat päässeet toiselle rannalle.

"Äiti… Me olimme Kreetan kanssa sitä odottaneet, kun hän heikkeni päivä päivältä, mutta isä ei uskonut…"

"Meidän äiti kyllä sanoi, kun hangen aikana palasi: 'ei näe
Romakkaniemen Leena enää ensi juhannusta'."

"Apua läksin hakemaan: isääsi, äitiäsi, Mantaa ja sinua… Eihän sitä ruumista muutoin saa kirkollekaan, jos ei saa miehiä kantajiksi Viojärvelle asti…"

"Kotosalla tässä olemmekin kaikin", sanoi Ville ikäänkuin lohdutukseksi
Liinulle.

Mutta kun Ville koetti tavoittaa Liinun katsetta, vältti Liinu. Ei ennen niin tehnyt, vaan suoraan silmiin katsoi ja nauroi.

Romakkaniemen isossa pirtissä höyläsi Jooseppi arkun lautoja Leena-vainajalle. Lämpöiset olivat päivät, ruumis oli pian saatava hautaan, ja vaivaloinen ja pitkä matka oli kirkolle.

Kovin tuntui nyt Joosepista huolekkaalta elämä entiseen verraten. Siitä asti kun veli Juho kävi, ei Jooseppi ollut saanut oikeaa lepoa yöllä eikä päivällä. Monet asiat huolettivat: puulaakin velka, vallesmannin kuolema ja perintökirja. Mutta hän ei joutanut lähtemään rantamaille tiedustamaan. Kevätkylvön aika lähestyi, ja keli kävi huonoksi. Täytyi ensin kevätkylvöt toimittaa, niin sitten olisi aikaa. Mutta juuri kun hän kylvi viimeiset siemenet, sattui tämä kaiken muun huolen lisäksi — Leenan kuolema… Ei ollut Jooseppi uskonut, että Leenan loppu oli tulossa, vaan odottanut, että hän siitä vielä toipuisi ja kesän päälle kokonaan paranisi. Mutta toisin oli käynyt. Samoja luulojaan ja uniaan Leena yhä oli selitellyt houraillen eikä sanonut kipuja missään olevan. Kolmekymmentä vuotta he olivat yhdessä eläneet. Hyvä kumppani oli Leena ollut, taitava ja työtyri emäntä siihen asti kun alkoi niitä luulojaan selitellä ja uskon asioista puhella. Sitten hän ei enää huolehtinut talonkaan töistä, vaan luki kirjaa ja väliin itki… Monta kovaa oli koettu Leenan kanssa ja pyritty siihen, että Romakkaniemi saataisiin oikeaksi omaksi. Ja nyt juuri olisivat huolettomammat päivät alkaneet, tulikin kuolema kesken kaiken.

Kun he joskus nuorempina olivat kuolemasta puhuneet, oli Jooseppi aina uskonut ensin kuolevansa, jotta Leena sitten saisi hänet hautaan saattaa.

— Mutta ei näy käyvän mikään ihmisen mielen mukaan, — mietiskeli Jooseppi, kun hikipäissä arkkua viimeisteli. — Ei mennyt toivo toteen poikainkaan, Eelin ja Pennen, suhteen. Eivät pysyneet kotona, vaan tukkilaisten joukkoon antausivat, ja mitä elämää siellä nyt viettänevätkään. Sekin oli Leenaan koskenut, vaikkei hän siitä suoraan puhunut.

Ei ollut elänyt se nuorin poika, joka oli Leenan mielestä ollut kaikkein rakkain ja josta oikeaa kiveliön miestä kumpikin toivoi… Hukkui ihan kotirantaan, aivan kuin vetehinen olisi järveen vetänyt.

Ja kun Jooseppi sai arkun valmiiksi, istahti hän höyläpenkille, ja raskas huokaus nousi rinnasta.

— Niinpä tämä tuntuu autiolta minunkin elämäni, kovin yksinpä tunnen olevan, — mietti hän. — Oli ollut sentään hyvin hauskaa ja tunnolle helpottavaa, kun huoliansa sai Leenalle jutella ja yksissä tuumin elämänsä järjestää…

Ja kun hän vielä katseli arkkua, löytäisikö silmä siinä virhettä, tuumaili hän:

— Enpä minä olisi uskonut, että minä Leenalle arkkua olisin tekemässä…

Hän nousi, kävi pihalle ja puheli Kreetalle, joka kesänavetalta tullen kantoi isoa maitopyttyä kesäkellariin päärakennuksen pohjoispäähän. Lehmät oli Kreeta jo laskenut laitumelle. Kellot kalkattivat kasvattimännikön takaa, ja karja tuntui painuvan Sorsalahden niityn aidanvartta takakorpea kohti.

Jooseppi seisahtui keskelle pihaa. Päivä paistoi jo korkealta, lämmin oli ja järvi tyven. Ei ollut vielä ehtinyt kylvö itää, mutta nurmi kasvoi jo pitkänä ruohona pihalla ja peltojen pientareilla. Jooseppi osui luomaan katseensa Moinatunturille, jonka harmaja, puuton laki sädehti auringon valossa.

Ja siinä samassa hän taas muisti sen unensa, jonka näki, kun tämän niemen nenään yöpyi. Karjan kellot kuuluivat nytkin. Joko tulisi nyt Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi? Kumma se uni sittenkin oli ollut — entä jos nyt toteutuisi? Vallesmanni-vainaja oli sanonut tänä kesänä maanmittarien tulevan, heti vesien auettua. Mutta eipä ollut vielä kuulunut…

Keskelle pihaa hän laskeusi pitkäkseen, pää oikean käden varaan, katse järven poikki Moinatunturin lakeen päin tähdättynä.

— Olisipa nyt tyven järvellä ruumista kuljettaa, kun joutuisivat sieltä avuksi Välijoesta, — mietiskeli hän. Sieltä pohotti Alpaslahti järven toiselta rannalta korkean kuusikkonsa suojasta.

Mutta ei tuntunut olo hyvältä Joosepista siinä pihallakaan. Kolkkoa ja ikävää oli kaikki. Hän nousi, käveli maitokellarin ovelle ja katsoi kellariin, jossa Kreeta parhaallaan siivilöi maitoa. Jooseppi oli avopäin, niinkuin hänen tapansa oli kesäisin.

Siinä tuli kauhean ikävä, kun mieleen johtui Leena ja aamu, jolloin hän ensi kerran oli tässä kellarissa maitoa siivilöimässä. Ei ollut Kreetakaan äitinsä näköinen, vaan tukevampi, ja tylympi oli katse kuin Leena-vainajalla, mutta muuten töittensä puolesta hän oli äitiinsä paremmin kuin Liinu, joka teki kaikki hätiköimällä.

"Saadaanpa kuulla, ollaanko Välijoessa kotosalla", sanoi Jooseppi vihdoin Kreetalle.

Muuta eivät puhuneet. Ponttukin kävellä vätysteli kellarin luo, Joosepin viereen asettui ja haukotteli. Jo tuli kissakin maitotilkalleen. Kreeta ojensi mirrille kupposen, josta se kehräten alkoi latkia — vanha tummanharmaa kissa. Eikä uskaltanut Ponttu mennä häiritsemään äkeän vanhuksen ateriaa.

Siihen on Romakkaniemen isoon kolmilaitaiseen nuottaveneeseen kannettu musta arkku, kannettu sitä varten tehdyillä sapilailla, jotka on tarpeellisen kauas toisistaan yhdistetty väännetyillä koivuvitsoilla. Siinä he vielä pyörivät maalla ja veneessä, välijokelaiset Josefiina ja Manta, punaverinen, nokkela tyttö, Iisakki ja Ville ja Romakkaniemen Jooseppi tyttärineen.

Kirkolle ollaan nyt rakasta vainajaa saattamassa. Ponttu häärii siinä rannalla, uikuttaa ja pyrkii veneeseen, mutta Jooseppi komentaa sen pihaan. Ja kun vene työnnetään vesille, ei Romakkaniemeen jää ketään muita kuin Kreeta yksin Pontun ja vanhan kissan kanssa.

Peränpitäjäksi asettuu Jooseppi. Manta ja Liinu tarttuvat airoihin ja istuvat soututeljolle. Etukeulassa istuu Josefiina, itkua puserrellen, ja piitan päällä Ville. Ja niin raskas, kankea kolmilaita lähtee järven poikki Alpaslahtea kohden, johon Viojärvestä tuleva polku loppuu.

Ei ole leikin asia, kun kiveliön asukas kuolee tiettömän erämaan järven rannalla. Kaukana on kirkkomaa, johon ruumis on saatettava, kaukana pappi, joka mullat heittää. Mutta ei ole muuta tietä, vaan pitää mennä. Ei ole Moinajärvestä vesireittiä muuta kuin kuiva Lumionjoki, jota ei kuivina kesäaikoina pääse veneellä kulkemaan.

Kun ruumissaatto saapuu Alpaslahteen, on ilta, mutta korkealta paistaa vielä aurinko ja ihanalta näyttää Joosepin silmään Romakkaniemi, jonka rakennukset on viime kesänä punaisiksi maalattu. Mutta suru nyt täyttää hänen sydämensä, ja hänestä tuntuu kuin hän Leenan kuoleman jälkeen olisi vanhentunut ja voimat vähentyneet.

Mutta Alpaslahdessa nostetaan ruumispaarit veneestä, ja nyt alkaa raskas taival Viojärvelle asti, sillä ruumista on kannettava kahden järven välinen taival. Vaivaloinen on polku, nousee ensin jyrkkänä ja kallioisena ja jatkuu sitten mutkikkaana kivikkorovaa pitkin, kunnes näyttää aukean, leväisen jänkän laitaan loppuvan. Siihen jänkän laitaan asti kantavat Jooseppi edellä ja Välijoen Iisakki jäljessä. Mutta sitten he laskevat arkun kuivalle maalle, ja vettä tippuva palava on kummallakin.

"Siinä on nyt ensimmäinen kuolija Moinajärven rannalta… kenen vuoro nyt joutunee? Vaikka viikon päästä jo minutkin vietäisiin…"

"Mutta ilolla se tämä vainaja maailman murheista lähti ja nyt taivaassa saa juhannusta viettää", puhelee Josefiina itkunsa seasta.

Ville ja Manta tarjoutuvat nyt kantajiksi, mutta Jooseppi ei sano heihin tässä jänkällä luottavansa. Sittenkun on jänkän poikki päästy ja alkaa kovempaa maata, vaihtuvat kantajat.

Surkean surkeaa on kulku leväisen, heiluvan jänkän poikki. Polveen asti uppoaa jalka vettä ja ruskeaa ruostetta roiskuvaan suohon, ja välistä mies on silmälleen menossa.

Mutta kun viimein pääsevät jänkän toiseen rantaan, ovat molemmat miehet niin uuvuksissa, ettei tahdo paikalta kyetä.

"Saisi se kruunu sen verran asukkaistaan huolta pitää, että tuon jänkän porrastaisi", sanoi Välijoen Iisakki, tuimasti katsellen.

"Eipä niistä meille takamaan asukkaille isoa hyötyä teistä ole, vaikka niitä saa korjata", arveli Jooseppikin tyytymättömällä äänellä.

Mutta kun he siinä olivat tuokion levänneet ja miehet hikensä kuivaneet, lähdettiin taas liikkeelle. Nyt kävi Ville edelläkantajaksi ja Manta, tanakka tyttö, jälkeen. Jänkän laidasta alkoikin taas tasaista harjua, joka vastaleena kohosi korkealle Viovaaralle. Korkeimmalle laelle nousi polku, sillä kahden puolen oli louhikkorantoja, joiden sivu ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta kun nousu yhä jyrkkeni, levähtivät kantajat, ja Josefiina astui Mantan sijalle kantajaksi.

Viovaaran laelle päästyä oli aamu jo alkanut, kirkas, kastehelminen aamu. Romakkaniemen takaa nousi aurinko, ja suuri, saarekas Moinajärvi välkkyi siellä kaukana. Kolkkona jättiläisenä törrötti Moinatunturin paljas laki, mutta kullankeltaisina heräilivät kiveliön metsät. Mutta eipä näkynyt Viovaaran laelle Välijokea, joka oli piilossa synkän korven takana. Sensijaan etelästä päin ja lännestä, jonne oltiin menossa, kimalteli suurten vaarain välistä yksinäisiä järviä kuin erämaata valvovia silmiä. Jo sopi näkymään Viojärvikin, jonka rannalla pienoinen Viojärven kylä oli.

Vuoroin vaihtuivat kantajat, ja vihdoin ruumiinsaattajat uupuneina saapuivat Viojärvelle, jossa oli kolme verotaloa ja kaksi mökkiä. Viojärven pohjoispäästä lähti kapea, mutta syvävetinen ja hauskarantainen Viojoki, joka laski kaukaisista erämaista tulevaan valtasuoneen, ja tämä vuorostaan kuljetti kaikki metsäjärvien vedet suureen valtaväylään Tornionjokeen. Viojärveltä oli kirkolle asti venekulku kaiken kesää, ja senvuoksi viojärveläiset elivätkin onnellisemmassa asemassa kuin romakkaniemeläiset, välijokelaiset ja monet muut järvikyläläiset. Harvoin sattuu kuolema kesäiseen aikaan noilla yksinäisillä järvien rannoilla, ikäänkuin suuri Luoja olisi tahtonut pitää henkeä sairaassa siihen asti, että ruumis saatettiin kirkolle rekikelillä. Mutta osui joskus. Kerrottiinpa Pahtajärven miehestä, että kun vanha vaari keskellä kiireintä heinäaikaa otti ja kuoli, ei Pahtajärven mies lähtenyt kiireenä aikana ruumista kirkolle kuljettamaan, vaan kaivoi kuopan kaltioon ja pani äijän sinne… Ja kun ei ketään kulkijaa käynyt talossa koko kesänä, ei kukaan tiennyt vaarin kuolemasta. Kun sitten tuli rekikeli ja jänkät kantoivat, kaivoi Pahtajärven mies äijän kaltiosta, pani arkkuun ja ajoi kirkolle.

Mutta eipä ollut osannut niin viisaana olla Pahtajärven mieskään rovastia puhutellessa kuin oli ollut älykäs ruumista kätkössä pitämään.

"Ka, keskellä kuuminta ja kiireintä heinäaikaahan se per — … otti ja kuoli…"

Vanhantalon pirtissä Viojärven rannalla muisteltiin tätä Pahtajärven miehen tekoa.

Mutta talon rannassa hommailivat ruumiinkuljettajat, ja arkku oli jo nostettu veneeseen. Siinä oli vieraskin vene, vasta aamulla kirkolta päin siihen tullut. Kuului olevan kaksi maanmittaria, jotka ryhtyisivät Moinakiveliötä linjoittamaan ja mittaamaan. Kamariin oli herroille tehty vuode, siellä he nyt olivat levähtämässä.

Herrojen saattomiehet, Ylinivan miehet kirkonkylästä, juttelivat
Joosepille, kun venevalkamassa yhteen sattuivat.

"Ne ovat sitten niitä, joista vallesmanni-vainaja keväällä puhui", sanoi Jooseppi. "Puhuivatko mitään siitä, aikovatko meille niinkuin kesäasuntonsa sijoittaa?"

"Kyllä ne siitä puhuivat, mutta tässä aikoivat levähtää", tiesivät miehet kertoa.

Veneen luona he kaikki hommailivat, mutta tästä tuli Mantan ja Liinun lähteä takaisin. Toiset, Jooseppi, Iisakki, Josefiina ja Ville, lähtisivät vainajaa hautaan asti saattamaan. Rannalla seisoivat tytöt, kun vene loittoni järvelle ja Jooseppi ohjaili sitä Viojoen suuta kohden. Itkuun Liinu ratkesi ja Mantakin. Tulipa siihen Vanhantalon emäntäkin lähtöä katsomaan ja kyynelsilmin vainajasta puheli.

"Onneen ja iloon hän on kostunut", vaikeroi hän. "Jospa meidänkin vaelluksemme noin päättyisi!"

Ja taloon levähtämään emäntä kutsui tytöt. Keiton oli jo valmistanut ja kahvit keittänyt.

Mutta sitten vasta kun ruumisvene oli Viojärven päähän ehtinyt ja joen suulle näkyvistä häipynyt, nousivat tytöt, emännän kutsua noudattaen, loivaa rantatörmää ylös taloon.

Kaunis on iltapäivä, kun ruumisvene hyvää kyytiä viiltää pitkin mutkikasta Viojokea. Somia, koskisia polvia pistelee joki, kun korkeiden törmäinsä välissä virtailee. Veneen perässä istuu Jooseppi, joka parhaiten tuntee joen mutkat, ja Ville soutaa. Iisakki ja Josefiina istuvat keskellä venettä, piippu suussa kummallakin.

Hauskalta tuntuu nyt kulku, kun virta vie ja linnut laulavat ja valoisana välkkyy Pohjolan kesäinen yö. Ja tieto siitä, että rantamaille ollaan menossa, tuntuu elävän mieltä ilahduttavan, vaikka ollaan kuollutta kuljettamassa. Mutta alajuoksultaan on pieni Viojoki virtava kuin myllynränni, ja veneen vauhti enenee sitä nopeammaksi, kuta likemmäksi päästään Porolompaloa, johon joki laskee ja jossa se yhtyy erämaista tulevaan valtasuoneen. Mutta tarkoin tuntee Jooseppi joen polvekkeet, äkkimutkat ja pikkukoskien juonteenperät. Vilahtavat vain menijäin silmiin korkeat, heinävät joen törmät ja liikkumattomat metsät molemmin puolin.

Vihdoin saavutaan väljemmille vesille ja pauhaaville koskille, joille ei ruumislastissa uskalla laskea, vaan arkku kannetaan kosken niskalta johtavaa polkua pitkin kosken alle. Ja niin kuljetaan vaivoja säästämättä, lepoa nauttimatta, kunnes on päästy kirkonkylän rantaan.

Kun Manta ja Liinu ovat vähän maistelleet Vanhantalon emännän keitosta, aikovat he heti lähteä paluumatkalle. Kiire on kummallakin. Välijoessa ei ole ketään kotona, ja Romakkaniemessä oli Kreeta arka kuin veden kala yksin ollessaan. Ruskeassa rapakossa ovat tyttöjen hameenhelmat, vaikka he ovat niitä kuoruksissakin kantaneet. Molemmilla on varrelliset pieksut, joiden suut on tiukkaan köytetty punasinirantuisilla sukkarihmoilla polven alta kiinni. He vaihtavat kenkiinsä uudet heinät, kiinnittävät sukkarihmoja ja sitten aikovat lähteä.

"Taitaa tulla nyt sinne Moinakiveliöönkin väkeä tänä kesänä, kun kuuluvat kymmenen miestä tarvitsevan töihinsä nämä maanmittarit. Ja semmoisia tahtoisivat, jotka ennenkin ovat maanmittarintyötä tehneet."

"Kun ei tullut puheeksi… Meidän Ville on monena kesänä ollut maanmittarintöissä", sanoi Manta, vetäen tiukkaan sukkarihmaa pullean pohkeensa yläpuolelle.

"Taitavat miehet olla lujassa nyt, kun tukinuitot ovat keskissä, — siellä ovat vielä keväisillä matkoillaan meidänkin pojat… Mutta hyvää palkkaa kuuluvat lupaavan tottuneille", puheli emäntä. "Väsyksissä sanoivat olevansa, mutta mistäpä nyt niin olisivat väsyneet, kun veneen pohjalla olivat maata köllöttäneet, — sanoivat nuo Ylinivan miehet. — Nyt nukkua köröttävät eivätkä käskeneet tulla herättämään…"

"Kuuluukin kuolleen se vanha maanmittari, Päänlunti, joka meilläkin kerran kävi", sanoi Liinu.

"Outoja nämä ovat. Ensi kertaa kuuluvat olevan näillä mailla ja täällä päin. Oikein hauskoja herroja tuntuivat olevan."

Mutta ennenkuin tytöt ehtivät lähteä, muisti emäntä vielä Liinulta kysyä:

"Hyvähän se mies on, Juhani, ja rahaa kuuluu olevan pankissa… kuinka lienee muutoin sinun mieleisesi. Eivät häntä tämän kylän tytöt hyvänä pidä…"

"Itsepä on ottamassa… tottapa oikeaan osaa", sanoi siihen Liinun puolesta Manta.

Juuri kun emäntää hyvästeltiin, ilmestyi toinen herroista pihalle. Hän näytti nuorelta, komealta mieheltä, ja tytöt nähtyään hän virkkoi:

"Kas, onhan sillä emännällä kaksi komeaa tyttöä, vaikka vakuutti, ettei ole."

"Olisihan tämä muutoin, mutta kun ovat näin valoisat yötkin, ettei saata nukkua."

"Eivät nämä ole meidän kylän tyttöjä. Tämä Manta on Välijoesta ja tämä
Liinu on Romakkaniemestä. Ruumista ovat tähän olleet saattamassa…"

Siinä samassa lähtivät Manta ja Liinu kujaa kohti, josta polku poikkesi navetan taitse Alpaslahteen päin. Nopein askelin he astuivat, Manta edellä ja Liinu perässä.

"Sepä näytti mukavalta herralta", sanoi Liinu, kun he olivat ehtineet talon näkyvistä.

"Nämä ne ovat niitä herroja, joista isä on puhunut. Ne taitavat tulla meille asumaan", kertoi Liinu. "Kuuluvat alkavan Moinakiveliötä mitata."

"Niin kuuluvat. Teille tulee sitten vieraita paljon, jos miehetkin siihen asettuvat", sanoi Manta.

"Itsellä niillä kuuluu eväät olevan. Vanhantalon emäntä kertoi, että kirkolta tulee toinen veneenlasti eväitä tuomaan."

Niin tytöt juttelivat. Mutta ehdittyään Viovaaran laelle, josta
Moinajärvi ja Romakkaniemi alkoivat näkyä, he istahtivat levähtämään.

"Toista olisi kuitenkin olla rantamailla kuin täällä rämpiä rapakkojänkkiä", alkoi Manta puhella, ja hänen silmänsä syttyivät kuin tuleen ja posket punoittivat kuin puolukat. "Jahka ensi syksyyn elän, niin palvelukseen lähden… Hyvät palkat saa ja talon ruuan ja — hauskoja iltamia joka sunnuntai…"

"Katunut olen", jatkoi Manta, "kun en jo viime syksynä lähtenyt. Mikonpäivän sunnuntaina kun kirkolla kävin, tarjosi Maaherran isäntä kaksisataa rahapalkkaa ja vuosivärkit…"

"Olisin minäkin lähtenyt, mutta vanhemmat eivät ole päästäneet. Äiti on aina pannut vastaan…"

"Sitähän se loruaa meidänkin äiti… Niistä Ruokojärven tyttäristä aina esimerkkiä ottaa… Mutta pakkoko on ruveta huoraksi, niin että jos miehen tahtoo, niin oikein omakseen ottaa… Ja siellä niitä on vara valita… Ei ensimmäisen räkänokan tuumiin ole pakko suostua…"

"Kuinka en muistaisi! Silloin oli hauskaa sinullakin. Herratkin kävivät piiriin ja myötäänsä pyysivät. Muistatko sitä yhtä, joka kahvitkin laittoi ja kun pääsi kahden kesken, niin kerjäili suuteloa ja käsiä puserteli…"

"Mutta sitten kävi kummasti, kun ei hyvällä uskonut, vaan kärtti ja puristelemaan kävi ja povia tunnustelemaan, niin minä…"

"Eivät ne kaikki herrat ole semmoisia, vaan tukkilaiset ne vasta härkiä ovat", sanoi Liinu.

Mutta lehmäänsä hoitamaan oli Mantalla kiire, ja vartoi kai Kreetakin, kun illalla olivat luvanneet palata ja saattoi olla jo lähellä puolta yötä. Kiireesti he taas lähtivät astumaan ja saapuivat leväisen jänkän laitaan. Siinä he kuorivat hameensa vyötäisilleen ja alkoivat hyppiä mättäältä mättäälle, rapakkopaikkoja vältellen.

"Helkkari, kun putosi toinen jalka ihan reiden juurelle asti", huusi
Manta, joka oli jäänyt Liinusta jälkeen.

Mutta kostuivat tytöt vihdoin Alpaslahteen Romakkaniemen kookkaan kolmilaidan luo. Ihmeellinen yö oli. Taikka oliko yö ollenkaan vai oliko vasta ilta, päivänlaskun aika, vai oliko aamuvarhainen, päivännousun aika? Sitä eivät tytöt tienneet, vaan koettivat arvailla. Romakkaniemen takaa loisti aurinko tulipunaisena ja melkein säteettömänä. Saarien metsiköt kumottivat kullalta, ja järvi kiilteli kuin kuvastin. Etelän taivaalta näytti vaaleaa pilveä leviävän pitkin untuvanpehmoista taivaan kantta.

He työnsivät veneen vesille, ja Liinu istui soutamaan. Yön hiljaisuus ja erämaan yksinäisyys vaikuttivat tyttöjenkin mieliin.

"Mutta minä muistan… Toissa kesänä, kun Raitikoskella oli tukinuitto.
Siellä oli niin komea tukkipoika, Juntunen, etten ole koskaan nähnyt."

"Oli sunnuntai-ilta, ja kosken rannalla pidettiin tanssia. Se Juntunen ensin soitti, mutta sitten kun rupesi tanssimaan, niin minua ensiksi pyysi. Se hukkui sitten Juopakoskeen… Olet kai kuullut?"

"Jos semmoisia ystäviä kostaisi, niin semmoiselle vaimoksi menisi…
Lauletaanpa jotakin, että Kreetakin kuulee meidän tulossa olevan."

Maantien varrell' on katajapensas, ja siinä on tikkelperi. Ja tään kylän poikain liivintaskuss' on Saksan silinteri.

Kauas vuoriseen ympäristöön kierteli laulu, ja kaiku kertoi sen ensin lähimmiltä kukkuloilta, sitten kierrellen kaukaisuuteen ja vasta pitkän ajan perästä kertoen sen laulajille.

"Kihlat se väkisten antoi, mutta en ole sormusta pitänyt enkä huiviakaan kuin kerran…"

"No sitä minäkin. En huolisi minäkään, vaikka kahden kirnussa olisin.
Silmätkin semmoiset totiset ja tylyt…"

"Aivan uusi, vastatervattu vene… nyt näkyy paremmin, kun ei aurinko kilota…"

"Jos ei vain liene se Kemppainen, puulaakin mies, niin sitten se on
Väänänen, joka viime kesänä oli heinänteossa…"

"Häm, häm", virkkoi Manta, viekas katse pienissä terävissä silmissään. "Siellä on Kreetallakin omansa… Onpa se komea mies, vaan kuuluu olevan kirjaton, niinkuin kaikki muutkin etelän puolen miehet…"

Siitä Väänäsestä he sitten juttelivat koko välin, kunnes saapuivat Romakkaniemen rantaan juuri silloin, kun aurinko paistoi kasvattimännikön läpi törmälle ja venevalkamaan.

Toisen päivän iltana näkivät Romakkaniemen tytöt, jotka kahden olivat kotona, savun nousevan Alpaslahdelta. Siitä he arvasivat siellä jonkun tulijan olevan, joka halusi päästä taloon.

Ikävä olikin heillä ollut, kun kahden kesken olivat. Nyt vasta tuntui äidin kuolema ikävältä. Ei ollut toisella toiselle mitään uutta sanomista. Äänettöminä he tekivät töitään eivätkä monta sanaa puhuneet. Ei ollut joutanut Välijoen Mantakaan kumppaniksi, kun lehmä tarvitsi kotimökillä hoitajaa.

Kun Kreeta tuli lypsämästä ja laski kellarin eteen pytyn, huomasi hän savun ensiksi. Siitä hän ilostui ja juoksi sanomaan Liinulle, joka rannassa pesi saunan edessä vaatteita.

"Kun eivät vain ole jo niitä maanmittariherroja", arveli Liinu. "Mutta ne ne ovatkin! Muita kulkijoita sieltäpäin ei ole…"

Yhdessä he päättivät lähteä Alpaslahteen. Tulisessa kiireessä Kreeta siivilöitsi maidon, ja kumpikin pukeusi parempiin vaatteisiin, panipa Liinu vielä palmikkoonsa nauhankin, niinkuin oli nähnyt kirkonkylän tyttöjen pitävän.

"Niin. Se heräsi nukkumasta ja puhui selvää suomea. Oli Välijoen Villen kokoinen mies ja vähän huulipartaa… Ei se ylpeältä näyttänyt… sirovartaloinen herra."

Ehdittyään likemmäksi Alpaslahtea he erottivat, että kolme miestä seisoi rannalla. Tulikin oli jo vähennyt, ettei enää noussut kuin vaaleaa pilvisavua, joka pysähtyi kuusten juurelle siihen lähelle, jaksamatta enää kohota kesäkirkkaaseen ilmaan. Erottivat senkin, että kaksi niistä oli tavallisen jätkän puvussa, mutta kolmas näytti herralta, ja Liinu tunsi hänet samaksi, joka oli häntä puhutellut Vanhantalon kartanolla.

Mutta kun kaikki kapsäkit ja muut kamppeet oli kannettu veneeseen ja vene lykätty vesille, käski nuori herra miesten ruveta soutamaan ja tyttöjen istua joutilaina.

Täällä kiveliössä eivät miehet koskaan soutaneet silloin kun naisväkeä oli veneessä. Mutta nuori herra ei sittenkään sallinut tyttöjen soutaa.

"Vai olette sisaruksia", puheli hän veneen perästä. "Enpä olisi sitä uskonut. Ette ole toistenne näköisiä vähääkään."

Kreeta ja Liinu eivät näyttäneet sisaruksilta. Kreeta mustatukkainen, tanakkaa tekoa ja jolealuontoisempi, Liinu vaaleaverinen, pitkä, solakka ja notkealiikkeinen.

"Vai saan minä kamarin — ja sauna on ja kylpeä koska mieli tekee", jutteli hän taas veneen perästä. "Ja maitoa saan… hyvä on."

Sitten hän kertoi itsestään. Etelä-Suomesta hän oli kotoisin ja ensi kertaa täällä pohjoisessa. Tulisi ehkä täällä päin olemaankin. Tänä kesänä tuskin ehdittäisiin koko Moinakiveliötä mitata.

Puhuessaan hän tähtäsi vuoroon Kreetaa, vuoroon Liinua silmiin ja hymyili. Komea mies hän olikin tyttöjen mielestä, pitkä, mustatukkainen ja hyväluontoinen. Puheli kuin tuttavilleen. Liinu ei oikein uskaltanut häntä katsoa silmiin. Näytti kuin nuori herra olisi tahtonut ihan lävitse katsoa.

Ja kun hän muisti, minkälaista leväjänkkää pitkin ruumista oli kannettu, alkoi hänelle selvitä erämaan asukkaan elämä. Kauheaa! Tämmöistä hän ei ollut osannut ajatellakaan.

Ja kun hän ei kotvaan puhunut mitään, vaan istui omissa ajatuksissaan, rohkaisi Kreeta mielensä ja alkoi kysellä. Mikä oli nimi? Kuinka vanha hän oli? Oliko veljiä ja sisaria? Oliko jo vaimo ja lapsia, vaikka niin nuorelta näytti?

Herra hymähti, sytytti savukkeen ja selitti. Janne Leppiniemi oli nimi. Ei ollut sisaria yhtään. Yksi oli velimies Helsingissä. Ei ollut vaimoa vielä tiedossakaan.

Liinun mielestä varsinkin oli tämä herra miellyttävä. Eivät olleet kirkonkylän herrat noin somia, eivät puhutelleet noin ystävällisesti. Tällä oli katse lempeä ja puhe lauhkea, toisilla ilkeä, ja käytös röyhkeä, varsinkin metsäkyläläisiä kohtaan, joita rantamailla pidettiin tyhmempinä.

Leppiniemi näytti taas vaipuvan omiin mietteisiinsä. Järven selälle hän silmäili, katseli saaria ja kukkulaista ympäristöä. Outoa oli tämä luonto hänelle ja kirkas valo omituista. Talo, joka tuolta korkealta niemeltä paistoi ilta-auringon valossa, näytti somalta punaiseksi maalattuine rakennuksineen. Ei se köyhältä näyttänyt, vaikka viljelykset olivatkin pieniä. Kuinka he kuitenkin näin hyvin elivät, tiettömän erämaan takana! Talon tytöt olivat hyvin puettuja, puhtaita ja miellyttäviä impiä. Varsinkin tuo toinen, Liinu. Hänen kasvojensa ilme oli herttaisen hyvä, ja sinisten silmien loisto niin kirkas kuin tämä ihmevaloinen ilta.

"Olipa ikävää, kun en saanut isäänne puhutella, vaikka hän siitä ohitse meni", sanoi hän pitkän ajan perästä.

Leppiniemi selitti, että toinen, Nyykreeni-niminen, lähti
Vanhastatalosta Ruokojärveen, jonka takaa hän aloittaisi mittaustyöt.
Sinne olivat jo työmiehet edeltä päin menneet. Mutta tänne
Romakkaniemeen saapuisi Nyykreenikin muutaman päivän päästä.

"Ja lisää tänne tulee minullekin miehiä. Vanhantalon isäntä lupasi toimittaa."

"Se on sauna", vastasi Liinu, hänkin sinne päin silmäten. Ja nyt vasta Leppiniemi huomasi Liinun pitkän, vaalean palmikon ja sinisen nauhan sen latvassa.

— Kylläpä tuon tytön liikkeet ovat miellyttäviä, — ajatteli hän. — Pohjola on paljon kauniimpi kuin koskaan uskoin. Kaunista, puhdasta väkeä ja siistejä taloja sydänmaassakin!

Rannalla olivat Ponttu ja kissa vastassa. Ponttu näytti äkäiseltä oudot vieraat nähtyään, mennä murjotti taloon päin hiljaa äristen ja lyhyt typihäntä pystössä kuin kynttilän pää. Mutta kissa hyppäsi veneeseen ja naukuen Kreetan syliin.

Tämä huomasi tytön naurussa semmoista viehkeyttä, että tunsi kuin jotakin sanatonta suloa olisi sydämeen uponnut.

Hän katsoi kelloaan. Oli puolenyön aika, mutta aurinko oli vielä korkeammalla Moinatunturin huippua, jonka harmaja laki näytti sädehtivän.

Omituinen, turvallinen tunne, kuin olisi kotiin tulossa pitkältä matkalta, valtasi hänet, kun hän tyttöjen seuraamana nousi kapeaa rantapolkua venevalkamasta taloon.

Täydellä terällä polttaa keskipäivän kuuma aurinko Joosepin mustaa niskaa ja harmaan takin selkää, kun hän hikipäässä kävelee pitkin kirkonkylän hietaista ja pölisevää maantietä.

Maalarin mökillä on pidetty hautajaiset ja tuttavia kirkonkyläläisiä kutsuttu jatkoksi, sekä kantajiksi että suruvieraiksi. Vehnäskahvit on Josefiina, nokkela nainen, toimittanut ja miehille sikaarit, naisille kampiaiset. Kaikki on nyt toimitettu. Maalarin mökillä levähtävät vielä välijokelaiset ja tarinoivat sillä aikaa kun Jooseppi kulkee asioillaan.

Nuorelta, uudelta nimismieheltä on Jooseppi saanut perintökirjansa. Vanha vallesmanni oli ehtinyt ennen kuolemaansa panna sen kuoreen ja siihen kirjoittaa Joosepin osoitteen. Hyvin on siis se asia käynyt. Jooseppi on tiedustellut tältä uudelta nimismieheltä kruununhakkuustakin, mutta hän ei sanonut tietävänsä, koska vielä oli outo eikä tuntenut näitä asioita.

Häntä neuvottiin metsäherran luo. Hän sen tietää, jos tahtoo sanoa. Mutta kiukkuinen, ylpeä ja tuima herra on tämä nykyinen metsäherra, joka kuuluu olevan aatelissukua ja kaukaa etelästä tullut. Ei ole Nyyperi-vainajan veroinen, joka antoi kättä kiveliön miehellekin ja tuttavana naurusuin puhutteli, eikä tunnu tämä osaavan suomenkieltäkään. Hän ei käsitä, mitä Jooseppi tarkoittaa; ei käske istumaan vanhaa, harmaantunutta miestä, vaan purkaa kiukkuaan.

"Saate stämmingi kaikki nyybyggiläiset… Kruunun maalla laiskana syömä… semmottii lorvi te olla…"

"Ei siellä laiskana kauan hengissä pysy", sanoo Jooseppi, "kiveliön keskellä!"

— Onpa semmoinen kirja nyt taskussa, että saat konstisi koettaa, — arvelee hän, kun metsäherran luota palaa. — Tämänaikaiset herrat taitavatkin olla aika piruja. Mikä lienee tämä uusi vallesmannikin, paha on katsanto ja liikkeet ärtyiset… Mikä lieneekään?

Jooseppi ei ole tavannut puulaakin miehiä kirkonkylässä. Muuten on kuulunut huhuja, että tulee toisia metsänostajia. Uusi puulaaki kuuluu alkavan liikkua nyt näillä mailla.

Maalarin mökillä tietää Nällhuuti, kansan asianajaja ja tietävä mies,
Joosepille sitä kertoa. Neuvoo vielä:

"Elä sinä, mies, hätäile myymään metsääsi — kyllä metsä kalusta aina käy. Ei ole kukaan sitä katunut, ettei myynyt metsäänsä, vaan sitä on moni katunut, että myi…"

"Polkuhinnasta se puulaaki sinun metsäsi ottaa, kun velassa olet. Mutta odota toista ostajaa, niin eri hinnan lupaavat", neuvoi yhä Nällhuuti.

Jooseppi kuunteli tyytyväisenä, ja Josefiina toimitti Nällhuutillekin hautajaiskahvit.

"Lieneekö sinulla selvillä, kuinka paljon olet puulaakista rahaa ottanut ja montako velkakirjaa olet antanut?" tiedusti Nällhuuti.

"Mutta minä olen nähnyt senkin, että pahoin puulaaki pettää oppimatonta kansaa. Viime talvikäräjilläkin oli kumma juttu. Vehkalahden mies, Kolarista, joka oli puulaakista ottanut metsää vastaan rahaa ja kymmenen eri velkakirjaa antanut, joutui puille paljaille. Kaikki kymmenen velkakirjaa oli laskettu korkoineen yhteen ja kirjoitettu sitten yhteen velkakirjaan koko summa, että asia muka olisi selvempi. Ja sen ison velkakirjan alle käsketään Vehkalahden miehen kirjoittaa nimensä. No, hän kirjoittaa, mutta ei pyydäkään takaisin ennen antamiaan velkakirjoja. Ne jäävät puulaakin haltuun, samoin kuin isokin velkakirja. Joo. Ja puulaaki hakkaa metsän, saa saakurin uljaita puita, ja kun sitten on kaikki raiskannut, ettei linnunistuinta kuulu jääneen, niin haastetaankin Vehkalahden mies käräjiin ja kaikkien velkakirjojen, niin pienten kuin sen ison, sisältöä vaaditaan…"

"Jopa oli helvetin hullu mieheksi se Vehkalahden mies", keskeytti
Välijoen Iisakki, joka makasi sängyssä selällään.

"Kävi niin, että velkakirjain sisältö tuomittiin… Mutta asia on vielä kesken."

"Ovat ne tainneet ennenkin pettää, mutta ei ole tullut niin yleiseksi tiedoksi", sanoi Nällhuuti.

Nyt Jooseppi ei kuitenkaan enää joutanut kuuntelemaan Nällhuutin puheita. Piti vielä käydä Mäkelän puheilla, jolla oli Romakkaniemen tieosa korjattavana.

Kalliiksi oli tänä kesänä tullut tienkorjuu, kertoi Mäkelä. Tämä uusi nimismies oli määrännyt Romakkaniemen tiehen kolme uutta rumpua tehtäväksi. Olisi huutokaupalla myynyt ne tehtäviksi, mutta Mäkelä oli ehtinyt väliin.

"Julman täsmällinen mies tämä uusi vallesmanni, ja karjuu kuin peto tientarkastuksessa", selitteli Mäkelä. "Lämminneet ne ovat tämän tarkastuksen aikana kaikki tientekovelvolliset."

"Ei siitä tullut herrainpäivillä helpotusta manttaalimiehille?" kysyi
Jooseppi.

"Lieneehän siitä puhetta ollut, ja luvattu on kyllä, mutta kesken on se laki vielä", tiesi Mäkelä.

"Ei se vain tällä hommalla meidän asiamme parane — tieasia ei ensinkään."

Mutta koska Mäkelä ei ollut nylkyri ja Joosepilla oli kovin vähän rahaa, kun oli vaimovainaja juuri hautaan saatettu ja monenlaisia menoja siitä ollut, tyytyi hän siihen, että Jooseppi syksyllä maksaisi puolet järvikaloilla, toiset puolet rahalla.

Kun Jooseppi palasi Mäkelän luota maalarin mökille kirkon viereen, juttelivat siellä vielä Välijoen Iisakki ja Nällhuuti. Kruununuudistaloista he kuuluivat puhuvan, Iisakki selittäen oman kruununtorppansa asioita.

Sitten Jooseppi kävi vielä kahdessa kirkonkylän porvarissa minkä mitäkin pikkutarvetta ostamassa. Ostipa molemmille tyttärilleen tuliaisiksi mustat silkkihuivit ja tötterön rusinoita, joista Liinu oli korvaan kuiskannut Vanhantalon rannassa erotessa.

Josefiinakin oli ostanut laukkunsa täyteen minkä mitäkin tarvetta. Mutta raskaampaa tavaraa ei mitään otettu. Talvikelillä oli Jooseppikin ja samoin Välijoen Iisakki kesäeväät hommannut kaukaiseen kotiinsa. Ei olisi nyt jaksanut lastia sauvoakaan väkevävirtaista jokea ylös.

Vihdoin he olivat valmiit lähtemään paluumatkalle, joka vastavirtaan oli monin verroin vaivaloisempi kuin tullessa.

Vasta kun he ovat kovimmista koskista ylös sauvoneet, jättäneet monitaloiset kylät taakseen ja saapuneet yhä harvenevaan jokitörmäasutukseen, vasta sitten he alkavat keskenään vilkkaammin jutella, kukin havainnoitaan kirkonkylältä kertoen. Ja Porolompalolla levähtäessä, ennenkuin lähdetään Viojokea vastavirtaan puskemaan, sukeutuu puhetta monenlaista. Ei ole Porolompalossa muuta asuntoa kuin viheliäinen torppa Viojoen suussa, kruununmaalla. Porolompalo on torpankin nimi, ja siinä asuu kruunun metsävahti Airis-Mikko silmäpuolen vaimonsa kanssa. Mutta kesän aikana siinä käy monenlaisia kulkijoita sekä erämaahan, suuriin järvikyliin, menijöitä että sieltä palaaviakin. Tukkilaisten käymäpaikka se myös on, vaikkeivät tukit koskaan kauan viivy Porolompalolla, se kun on virtava muihin lompaloihin verrattuna.

Tarkkaan tiedustelee torpan vaimo, kielevä Anna-Kreeta kirkonkylän kuulumisia, ja tarkkaan selittää Josefiina. Miehet makaavat lattialla, kullakin laukku päänsä alla. Kun vaimot pauhaavat juorujaan, toinen kysyy, toinen selittää, lyhytvartinen piippu suussa kummallakin, oikaisee siinä Joosepin vieressä Välijoen Iisakki polvensa suoraksi ja virkkaa:

"Eipä siitä tainnut tulla kruununmaan asukkaalle mitään hyötyä näillä jälkimmäisillä herrainpäivilläkään. Nällhuuti sanoi, että tiukemmalle vain ottavat… että kuka ei kykene maata viljelemään eikä taloa rakentamaan, niin pois ajetaan, ja työvaivat myydään. Ennenkuin nyt saa talon perinnöksi, on mies harmaa ja haudassa. Ja hakkaahan se kruunu kuulemma tästä puolin jokaisesta uudistalosta parhaat puut…"

Jooseppi kuuntelee Iisakin puheita. Mutta sitten hän nousee istumaan, kolistaa piippuaan, panee uutta tupakkaa ja kysyy:

"Jos eläisi vanha vallesmanni, niin kyllä tietäisi ja oikein puhuisi.
Mutta kuoli liika hyvä mies…"

"Oikein puhut. Mutta minkäpä sille nyt mahtaisi vallesmanni vainajakaan, kun hallitus asetuksiaan tiukentaa… Kyllä nyt saa, saakeli soikoon, kruunu tästä puolin vartoa, kuka kylmään korpeen alkaa taloa tehdä. Sen verran minä sanon…"

"Lieneekö nyt juuri niinkuin Nällhuuti sitä selitteli?" puuttui Ville puheeseen.

Ville on mielessään myös kuvitellut, että hän hakisi kruunulta torpan paikan Moinajärven Reponiemeen ja naisi Romakkaniemestä. Mutta näistä mietteistään hän ei ole kellekään puhunut.

"Niin, tienneekö sentään Nällhuutikaan, vaikka on lakia oppinut kaikkia pykäliä", arvelee Jooseppikin Villen puolella.

"Mutta mitäs sanoisit, jos sinultakin parhaat puut hakattaisiin?" kysyy
Iisakki, Jooseppiin kääntyen.

Siihen Jooseppi ei vastaa. Kerran kaksi nousevat sieraimet kuin pahaa henkeä puhaltaen, ja silmissä välähtää kummasti. Mutta Iisakin jaaritteluista hän ei ole tietääkseenkään.

Ja siihen kesken puheitansa nukahtavat Iisakki ja Ville. Jooseppi valvoo ummessa silmin, eikä tunnu nukuttavan. Enemmän on nyt huolia kuin silloin, kun köyhänä miehenä Romakkaniemeen meni. Enemmän totisesti, vaikka lapset jo ovat täysi-ikäisiä. Nyt vasta Leenan kuolemakin alkaa oikein tuntua, ja nyt vasta hän ymmärtää menettäneensä hyvän vaimon. Ja muutenkin, nyt tulee väsymys jo pienestäkin ponnistuksesta ja parin vuorokauden valvonnasta. Ennen sai valvoa ja tehdä työtä vuorokausimääriä eikä väsymystä tuntunut. Ei muu nytkään pahasti mieltä kaiva kuin se, että kenties kruunu sittenkin hakkaa metsän parhaat puut… juuri ne, jotka hän on metsäänsä säästänyt, käyttäen vain huonoimmat rakennuksiinsa. Eipä ollut vallesmanni vainajakaan sitä pykälää tiennyt, koska ei ollut siitä mitään puhunut.

Ja hän tuntee kummallista vihaa nousevan sydämeensä, semmoista, jota ei ole koskaan ennen kokenut. Häntä melkein pyörryttää, ja pahaa tekee sydänalassa. Ohimoilla jyskyttää veri kuin vasaralla.

"Nyt sinä olet oma isäntäsi", oli vallesmanni-vainaja sanonut, kun viimeisen kerran kättä puristi. Tiesikö sitten hänkään!

"Puhuttelin kyllä. Vartavasten menin pappilaan ja kaivolla kohtasin…
Hullusti kävi Marillekin… raskaana on. Johan minä sanoin…"

"Niin näkyi käyvän. Saihan sen arvatakin, kun jätkäin kanssa oli aina mellastanut…"

Jooseppi kuunteli vaimojen puhetta ja unohti hetkeksi omat mietteensä. Leena-vainaja oli aina pelännyt sitä tyttäristään, varsinkin Liinusta. Ei laskenut tukkijoelle käymäänkään eikä jätkien sallinut pitkälti talossa majailla. Niin he olivat tähän asti säilyneet. Jos nyt saisi kaksi kelpo vävymiestä… Tai ehkäpä vielä kostuvat pojatkin kotia, kun kuulevat äidin kuolleen. Sopisi Eelin ottaa tuo Välijoen Manta, tanakka tyttö…

"Tuskin siitä Romakkaniemeen niinkään hyvää vävyä Ruokojärven Juhanista tulee, kuin Jooseppi taitaa uskoa", sanoi Josefiina, joka oli toivonut Liinua Villelle.

"Hassunahan sitä kuuluvat pitävän koko miestä, Juhania… Tukkijoella kun oli ollut, niin oli ollut niin visu, ettei raaskinut syödä… siellä oli kuollut vasikka Isollajärvellä eräässä talossa, niin salaa oli sen nylkenyt ja lihat syönyt… Jätkät saivat tietää sen ja toisena päivänä olivat Juhanin laukkuun tukkineet itsekuolleen lampaan karitsan ja muuta moskaa… kissan raatokin kuului olleen", selitteli Anna-Kreeta.

Juhanin saituudesta oli ennenkin ollut monenlaisia puheita. He nauroivat molemmin. Ja Anna-Kreeta vielä lisäsi:

"Kuuluuhan se olleen hänen setävainajansa semmoinen saita, että viimeiseksi söi hevosen kavion ja siihen kuoli… Setäänsä kai se on tullut Juhani…"

"Muistan kuulleeni… Lampisjärven äijä, se kätki kaikki rahansa metsiin ja louhikkoihin, eikä kukaan ole onnistunut löytämään", sanoi Josefiina.

Jooseppi oli kyllä kuullut tuommoisia puheita, mutta ei Juhanista ainakaan tätä ennen. Senvuoksi kai Liinu oli murehtinut ja salaa itkenyt.

Mutta väsymys voitti vihdoin Josefiinankin, ja piippu suussa hän kallistui Anna-Kreetan sänkyyn nukahtaakseen. Nukkui sitten Jooseppikin, ja kilpaa kuorsasivat kaikki sillä aikaa kun päivä oli kuumimmillaan. Mutta kun illempana viileni, lähtivät he mutkikasta Viojokea ylöspäin sauvomaan.

Kun he pääsivät Vanhantalon rantaan, oli siinä kolme ihka uutta venettä rinnakkain venevalkamassa. Jooseppi arvasi heti, että Ruokojärven Heikki oli jo veneitään rantamaille viemässä, komeita, keltaruskeassa tervassa olevia veneitä. Ruokojärvestä johti kapea Ruokojoki Viojärveen, niin kapea, että siitä vene hädintuskin mahtui. Mutta sitä myöten oli Heikki joka kevät veneitä kuljettanut ja hyvät hinnat niistä saanut. Usein oli hänellä ollut kaksi uutta venettä, mutta kolmea ei ennen ollut näkynyt.

"Jos lie Juhanin tuo kolmas", arveli Ville. "Veneen teossa se hiljan keväällä oli, kun Ruokojärven kautta kuljin."

"Juhanin tekemä näkyy olevan tuo kolmas", virkahti Jooseppi, tuntijan silmällä veneitä katsellen.

Noustessaan taloon he tapasivat siellä Ruokojärven Heikin ja Juhanin.
Välijoen Josefiina, toimekas eukko, alkoi sekä Vanhantalon väelle että
Ruokojärven miehille valmistaa vehnäskahvia. Semmoinen oli ollut
Joosepin kanssa puhe, että paluumatkalla pidettäisiin Vanhassatalossa
loput hautajaisista.

Joosepin palatessa kotiansa oli ohra jo vihannoivalla oraalla. Viikon päivät, vähän runsaamminkin, hän oli viipynyt kirkonkylämatkallaan, mutta sillä välin oli luonto käynyt kukkaan. Lehti lepatti jo melkein täytenä, kauniisti vihannoi ohran tuuhea oras, ja rantaluhta ulottui polveen.

Mutta Jooseppi ei ollut koskaan ennen niin raskain askelin kotitörmää taloon noussut kuin nyt. Ponttu heilutti hänelle typihäntäänsä ja oli jo rannassa vastassa, rantakoivuissa lauloivat linnut, ja lupaavalta näytti nuori oras. Mutta alakuloinen oli vanhan miehen mieli, ja sairaalta tuntui ruumis. Eikä mikään tuntunut ilahduttavan… Eikä koskaan ollut tuntunut koti näin kylmän tyhjältä, ei silloinkaan, kun ensi talvi asuttiin vanhassa saunassa ja karhuntalja oli vuoteena ja luhtaheinät pään pohjana.

Terveiset hän toi kirkolta tyttärille, vähin kertoi kuulumisia ja sen, mihin hauta kaivettiin ja äidin ruumis kätkettiin. Tuliaiset hän myös jakeli ja vuorostaan kuunteli, mitä tytöt olostaan kertoivat, mutta ei muuta sanonut. Sitten hän istui yksin Leena-vainajan sängyssä ja mietiskeli, väsynyt, voimaton ilme ennen terveenjykevillä kasvoillaan.

Sanan olivat tytöt veljilleen kaikkien kulkijain matkassa lähettäneet, mutta mitään ei ollut pojista kuulunut.

Koettaessaan syödä Jooseppi jauhatti palaa suussa pitkän aikaa eikä tuntunut nälkää. Silloin hän pani pitkäkseen ja sanoi olevansa väsyksissä.

Leena-vainajan eläessä hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän jäisi yksin… eikä sitäkään, miltä tuntuisi, jos toinen kuolisi ja toinen yksin jäisi… Heillä oli ollut semmoista ahertamista kaikkina näinä vuosina Romakkaniemessä, kun toivossa tehtiin työtä ja valmistettiin taloa, ettei väsymystä, tautia eikä kuolemaa ollut muistettukaan. Yhä vain työtä kesät talvet, niin että unenkin silmistä usein vei…

Silloin vielä, kun lapset olivat pieniä ja tässä ympärillä kaikin minkä mitäkin auttoivat, oli Leena-vainaja aina iloinen, aina naurusuin, vaikka oli ollut koviakin päiviä. Mutta siitä ne olivat alkaneet Leenan huolet ja unettomat yöt, kun Eeli ja Pentti väkisin menivät tukkilaisten joukkoon ja aina suuremmiksi varttuivat, ja kun hukkui nuorin poika, Aukusti, jota molemmin aina kaipasivat.

Ja nyt viime aikoina oli tullut lisäksi tytöistäkin huolia… Kyllä Jooseppi sen nyt ymmärsi, miksi Leena valvoi, ja nyt arvasi, että vainajalla olisi ollut paljon sanomista hänelle, muttei kaikkea sanonut. Kenties Leena ei tahtonut hänelle kaikkia kiusauksiaan ilmaista, vai uskoiko, ettei isä kuitenkaan ymmärtäisi äidin huolia… Kun tytöt kertoivat maanmittari-herroista, että molemmat olivat pyrkineet tänne asumaan, kuunteli Jooseppi heidän puhettaan välinpitämättömästi.

"Eivät ne käy kuin sunnuntaisin täällä. Kiveliössä ovat yötäkin, kun toisen pitäjän rajalta ovat lähteneet linjoja tuomaan. Syyskesällä vasta joutuvat Moinakiveliöön… Voita ne meiltä ostivat, itsellään heillä olikin muut eväät, ja saunan pyysivät lämmittämään…"

"Hyviä herroja näyttivät olevan ja terveiset käskivät isännälle sanoa. Se pitempi, Leppiniemi nimeltään, meinasi, jotta jopa täällä on hyvä talo keskellä kiveliötä. Se kävi maitokellarissakin ja kesänavetalla ja oli ihmeissään."

"Sitähän se juuri kummailikin, kun kuuli, että isä oli yksin kaikki rakennuksetkin salvanut."

"Ei siitä, vaan hän näytti kartasta, mistä kulkee kruunun ja
Romakkaniemen rajalinja, jonka sanoi uudestaan aukaistavan…"

"Aukaistavanko? Se on kylliksi selvä… vesatkin olen katkonut", sanoi
Jooseppi, ja näytti siltä kuin hän olisi säpsähtänyt.

Jooseppi ei päässyt entiseen työvauhtiinsa, ja lisäksi hän oli vähäpuheinen. Paljon olisi ollut töitä tehtäviä nyt juhannuksen tienoissa. Sorsalahdessa oli kaksi sarkaa kesken kuokkimista ja ojamullat hajoittamatta. Ne olisi pitänyt saada kylvökuntoon, risut poltetuiksi ja tuhka hajoitetuksi. Sillä ruista hän aikoi niihin Jaakonpäivän tienoissa kylvää.

Reetkin olisi pitänyt tervata päiväpaisteeseen kuivumaan. Eräänä päivänä hän kantoi ne tallin päähän, johon etelän aurinko sopi lämpimästi paistamaan, ja aikoi ruveta niitä tervaamaan. Kankea tervakin oli lämpöisessä paisteessa pytyssä nurkan juurella niin notkistunut, että venyi kuin parhain öljy. Mutta kun hän sai pankkoreen jalakset sivellyiksi, niin siihen jäi…

Taas eräänä päivänä hän ryhtyi panemaan uusia hinkaloita navettaan, mutta kesken jäi sekin työ. Sitten eräänä iltana hän lähti kuokka olalla Sorsalahteen, johon polku vei kesänavetan kautta.

Tytöt olivat lypsämässä, ja hän kuuli heidän keskenään supattamalla puhelevan ja väliin nauravan…

Eivätkö ne enää äitiä muistaneetkaan! Hänen oma sydämensä oli murheesta haljeta! Ei tullut kummastakaan äitinsä veroista.

Hän seisahtui navetan kynnykselle, istahti sitten kynnykselle, pani piippuunsa, mutta ei puhunut mitään.

"Eiköhän siitä pian aikaa tule sade, joka paarmat vähentää", sanoi
Jooseppi.

Siinä ne olivat hinkaloissaan lehmät, täynnä korven mehevää ruohoa. Valkoisia nupoja kaikki. Siitä yhdestä ainoasta lehmästä, Hillankukasta, jonka Juho-veli hääpäivänä lahjoitti heille, hänelle ja Leena-vainajalle, polveutui koko karja. Se oli ollut hyvä lypsylehmä ja kaksikymmentä kertaa Romakkaniemessä poikinut, ennenkuin joutui vanhuuttaan jalattomaksi…

Karja oli ollut Leenan ylpeys. Siitä hän huolehti ja sitä vaali, ja hyvin lehmät Leenan hoidossa menestyivät. Ja semmoinen talonvaimo oli Leena, että kirkonkylän kauppias aina kummasteli sitä voin paljoutta ja hyvyyttä, kun syyskelillä kirkonkylään vietiin.

Jooseppi nousi, käveli verkkaan Sorsalahteen ja alkoi kuokkia. Mutta toisaalla kulkivat hänen ajatuksensa.

— Jos eläisi nyt vielä vanha vallesmanni, niin hänen puheilleen lähtisin heti… Hän sen kyllä tietäisi, onko kruunulla oikeutta hakata minun metsääni, — tuumi hän.

Nällhuuti oli kyllä puhunut siihen suuntaan Välijoen Iisakille, ja semmoisen käsityksen hän oli itsekin saanut uuden metsäherran puheista, vaikkei tullut oikeaa tolkkua.

Kun hän ennen työskenteli kuokkamaalla, nousi kuokka rivakasti, otti leveän ja paksun palan, paksu juuri katkesi kuin korte, ja sitkeä vesa taittui. Mutta nyt hän kuokkiessaan kesken lyönninkin unohtui mietteisiinsä ja nakkasi sitten kuokanpalan eri suuntaan kuin oli ollut aikomus.

— Jos sopisi puhutella näitä maanmittareita, — ajatteli hän. — Kyllä kai hekin tietävät…

Mutta silloin nousi kuin vihanpuuska heitäkin kohtaan. Mikä ne tänne lähetti linjoittamaan ja hakkaamaan juuri tänä kesänä?

Työstä ei tullut mitään. Pois piti heittää kuokkiminen. Ei ollut rauhaa tehdä työtä. Selvyys ja varmuus piti saada!

Jooseppi jätti kuokkansa suuren kannon oksaan ja käveli pihaan. Ja suoraan kaapilleen hän meni ja alkoi sieltä penkoa.

Hän ei osannut kirjoittaa eikä kirjoitusta lukea, mutta lyijykynällä hän oli itse opetellut merkitsemään muistiinpanojansa paperille ja almanakkaan. Siellä oli sekin paperiarkki, johon hän oli puulaakista ottamansa rahasummat merkinnyt. Siihen hän oli pannut jokaisen summan, sillä monta eri kertaa oli täytynyt ottaa.

Saatuaan sen käsiinsä hän istahti pöydän luo ja alkoi laskea yhteen.
Tämännäköisiä olivat Joosepin muistiinpanot:

    IIIII O k. 11,10 i 13
    IIII O k. 4,31 a 14.
    IIIII O k. 2,29 i 31.
    ooo O k. 0,34 i *7.

Ensimmäinen otto oli viisisataa markkaa, ja se erä otettiin täyden kuun aikana sinä vuonna ja sinä päivänä, johon sen vuoden almanakan laitaan oli pantu merkki. Toisella kerralla hän oli ottanut neljäsataa markkaa ja kolmannella kerralla taas viisisataa. Neljännellä kerralla ei ollut puulaakissa rahaa, ja siksi hän otti kolme sadan kilon jauhosäkkiä, jotka nekin oli oikein merkitty sekä muistipaperiin että almanakan syrjään.

Hän kävi "kirjansa" läpi, laski yhteen, mutta ei muistanut koroista mitään.

— Paljon on ottoja, — mietti hän. — Jos vain kruunu hakkaa metsän, jota vastaan on velkaa otettu ja jota olen niin säästäen pitänyt, niin…

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun. Jos puulaaki alkaisi hätyyttää, niin kävisi huonosti — niin paljon oli velkaa. Ja kun hän miettiväisenä alkoi koota papereitaan takaisin laatikkoon, päätti hän lähteä juhannuksen jälkeen tiedustamaan asian laitaa ja ottamaan varman selon. Ennen heinäntekoa olisi parhaiten aikaa, kun Sorsalahden sarkain kuokkimisen jättäisi tältä kesältä.

Ja näissä mietteissään ja huolissaan hän käveli edestakaisin pihalla ja väliin huoneissa, joissa tyttäret tekivät juhannussiivousta. Sitten hän kävi verkkojaan kokemassa ja otti Pontun veneeseen, mutta kovin vähäpuheinen hän oli palatessaan, vaikka järvi oli runsaasti jakanut antimiaan.

Niinkuin laululinnun elämää viettää kansa kesäisin valoisassa Pohjolassa. Kauaksi aikaa ei lintunen kätke päätänsä siiven alle, ei lepoa kaipaa, vaan laulaa ja iloitsee. Ja niin iloitsevat myös kolkko kiveliö ja erämaan ihmiset. Ei tule yötä, ei päivä lopu. Tulvillaan välkkyvää valoa ovat pimeät korvet, ja laulusta raikuvat yksinäisen metsäjärven rannat.

Hymysuin tuli juhannus Moinajärvenkin rannalle. Laine lipatti iloisesti hiekkarantaan, kummalliset valot liitelivät vaarojen lakia pitkin lämpimänä autereena, ja kaiku kierteli kaukaisten, kukkulaisten kiveliöiden halki.

Juhannusaattona oli Romakkaniemessä vilkasta liikettä ja iloista elämää. Maanmittari-herrat olivat palanneet metsästä juhannukseksi taloon kylpemään ja lepäämään. Työmiehet olivat hajaantuneet mikä minnekin muihin järvikyliin, kun juhannuksena osui olemaan kaksi pyhää. Mutta olipa Välijoen Ville, joka myöskin oli linjan hakkuussa, saapunut herrain matkassa heidän tavaroitaan kantaen Romakkaniemeen. Mantakin oli Välijoesta tullut juhannuspyhiksi naapuriin, kun muihin järvikyliin oli pitempi matka.

Saunan lämmityshommissa olivat nyt naiset. Manta ja Kreeta kantoivat jo järvestä kirkasta vettä uudella sangolla saunaan, joka tuprutti väkevää sauhua kirkkaaseen ilmaan. Liinu valmisteli vereksistä koivunoksista pehmeitä vihtoja, ja Ville väänsi siroja koivunvesoja siteiksi.

Mutta pihan nurmella pitkänään makailivat herrat Joosepin kanssa puhellen. Nyykreeni-niminen oli lyhyt ja paksu herra, nuori vielä, mutta alkua ihramahaan. Nauroi puhuessaan, taliset silmät pullollaan kuin kuopistaan putoamassa. Hän miellytti Jooseppia enemmän kuin Leppiniemi, joka harvoin hymähti. Nyykreeni oli talonpoikaisempi mies Joosepin mielestä ja tuntui ymmärtävän maamiehenkin elämää. Talonpojan poika kuului olevankin ja työtä tehnyt niinkuin muutkin. Vieläkin kehui kirveen olevan miehen kädessä, kun hän sen otti kouraansa; vieläkin sanoi ojanluonnin käyvän, vaikka heti lähtisi yrittämään.

Kiertäen ja varovasti Jooseppi koetti ottaa selvää, mikä kruunulla oli tarkoituksena, kun nyt näitä kiveliöitä näin mittautti. Olivathan kruunun ja yksityisten rajat selvät.

"Mutta niitä ei ole näitä maita ennen mitattu eikä kartoitettu… nyt ne mitataan, ja kruunu luettaa joka puun, että saadaan tietoon sen omaisuus", selitteli Nyykreeni.

Jooseppia harmitti. Poikaseltahan Leppiniemi näytti Nyykreenin rinnalla. Vanhempi virkamies kai Nyykreeni olikin.

Monta kertaa pyöri Joosepin huulilla kysymys, kuinka hänen metsälleen kävisi, mutta ei oikein uskaltanut.

Ja kun hän vihdoin pääsi puheessaan niin pitkälle, että kysyi, ei
Nyykreeni sanonut sitä asiaa varmaan tietävänsä.

"Mutta jos käykin kruununhakkuu, niin eihän kruunu ota kuin suurimmat puut — jäähän tähän metsää", koki Nyykreeni tietämättömyyttään peittää.

"Mutta sepä onkin niin, että minä olen parhaat puut säästänyt ja huonoimmat, aihkit ja kelohongat rakennuksiin käyttänyt", sanoi Jooseppi, mutta tunnossaan hän päätti, että tämä oli kumma juttu, kun eivät tienneet, vaikka olivat olevinaan herroja.

Saunasta ei enää noussut paksua savua, ainoastaan hienoa höyryä, ja sieltä tuoksui jo sieraimiin miellyttävä haju. Manta meni siitä herrojen sivu.

Leppiniemi oli sillä välin mennyt saunan luo ja haastatteli Liinua, joka ohkaisessa puvussa ja avopäin näytti sanomattoman miellyttävältä.

"Täällä on kummallista olla täällä Pohjolassa, kun on näin valoisaa", jutteli hän ja istui kivelle melkein Liinun viereen. "Kun yöt ovat yhtä valoisat kuin päivätkin. Eikä täällä tunnu tarvitsevan nukkuakaan kuin silloin tällöin."

Hän katseli, kuinka Liinun sievät kätöset latoivat lehviä somiin vihtoihin ja kuinka hän sitten, kun Ville hänelle ojensi siteen, näppärästi pyöräytti sen varpujen tyvien ympärille.

"Kukas nyt tällä aikaa nukkuisi", puheli Liinu eikä malttanut olla katsahtamatta Leppiniemen kauniisiin silmiin. "Me emme ole nukkuneet pariin viikkoon öillä, päivillä hetken, kun aurinko on kuumimmillaan…"

"Täällä onkin tähän vuodenaikaan tapana öisin tehdä työtä ja päivin levähtää. Viileämpää kuitenkin on yöllä eikä ole niin paljon syöpäläisiä."

"Mutta öisin mekin tästäpuolin ryhdymme linjatöihin", sanoi Leppiniemi innostuen.

Sääsket ja paarmat olivatkin ahdistelleet kuluneella viikolla ihan hirveästi.

"Mutta nyt juhannuksen jälkeen niitä vasta oikein ilmaantuu, jos ilma näin lämpimänä pysyy", sanoi Ville, ja häntä kadutti, ettei hän ollut ymmärtänyt istua sille kivelle, jonka Leppiniemi oli itselleen valinnut.

Nyykreeni oli innostunut auttamaan. Kreetan kanssa hän tuli rannasta, kantaen isolla saavilla vettä.

"Kyllä tänne nyt jo saisi alkaa riisua", sanoi sitten Kreeta saunasta ja heitti puukupilla vettä kiukaalle.

"No elä nyt!" vastasi Nyykreeni naurahtaen ja tarttui kaulasta Kreetaa, kun tämä saunan ovella pyrki ohitse.

Mutta kun kylpy oli valmis ja tuoreita lehviä oli pantu lauteille ja seinän rakoihin, riisuutuivat herrat saunaan. Saunan luokse kivien päälle he jättivät vaatteensa niinkuin edellisillä kerroilla olivat nähneet muidenkin tekevän.

Manta lähti kylvettäjäksi. Ei jättänyt päälleen muuta kuin alushameen ja ohkaisen röijyn, jotka otti Liinulta lainaksi, etteivät omat vaatteet kastuisi.

Hyvä oli löyly, ja tasaisesti Manta sitä anteli, kastellen vihtaa saavissa ja siitä kiuasta pitkin tiputellen. Sillä lailla tuli tasainen, pehmoinen ja miellyttävä löyly.

"Mistä Manta sen on oppinut?" kysyi Nyykreeni, joka maata retkotti selällään lauteilla.

Niin jaarittelivat puolipimeässä saunassa, johon vähän tuli kesäistä valoa katonrajassa olevasta pienestä reiästä.

Vihtain roiskinaa, hauskoja mielihyvän huudahduksia kuului sisältä ja väliin kiukaan kivien sähisevää pihinää. Mutta vähään aikaan ei kuulunut isompaa ääntä.

Äkkiä ponnahti saunan matala, mustunut ovi auki, ja Manta pullahti kuin pyssynsuusta saunan eteen.

"Saatanan härkä, kun ei anna pestä rauhassa", kirosi hän saunan edessä. "Elä sinä luule, että se on niin löyhässä kuin näyttää", jatkoi hän sitten hiljaisemmalla äänellä.

"Pitäisi valella kiehuvalla vedellä tai panna muurasmättääseen", kiukutteli Manta, kun uudestaan alkoi hangata Nyykreenin selkää.

Kun herrat olivat kylpeneet, saunan edessä kuivaneet ruumiinsa ja pukeutuneet, lähtivät toiset kylpyyn.

"Lähdemmehän sitten Susisaaressa käymään ja verkkoja kokemaan?" kysyi hän.

Liinun kaula oli paljaana, ja posket punoittivat. Päällä oli vain lyhyt raitainen alushame, niin että paljaat jalat näkyivät melkein polvesta asti. Liinu piirteli oikean jalan varpaalla pihan nurmea, katsomatta silmiin Leppiniemeä, ja virkkoi:

Liinu räpsäytti kämmenellä Leppiniemeä käsivarteen ja juoksi nauraen saunalle.

Juuri kun Jooseppi oli saunaan riisuutumassa, näki hän Välijoen Iisakin laukku selässä kävellä vihmovan polkua pitkin Välijoesta päin. Pian sitten Iisakkikin huomasi Joosepin siinä saunaanlähtöhommassa, kiirehti hänen luokseen ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi:

"Oli minulla ajatus mennä lauttahommiin rantavesille. Niinpä se tuntuu raskaalta tuo linjan hakkuu vanhalle miehelle."

"Sopisikin sitten, että ottaisimme saattajan Vanhastatalosta
Porolompaloon asti."

"Niin… taikka jos joutaisi vene lainaksi", sanoi Jooseppi, ja he menivät saunaan, karvaiset ruumiit välkkyen ilta-auringon valossa.

"Leikilläänpä tietenkin, mutta on sillä rajansa leikilläkin. No, sitten hän pyysi anteeksi ja lupasi silkkihuivin vaivoista. Leppiniemi on paljoa mieluisempi herra."

"Niin minustakin, mutta Kreeta sanoi, että Nyykreeni on mieluisempi, kun on lihavampi…"

Alastomaksi riisui itsensä Liinukin eikä huomannut, että Leppiniemi huoneestaan, ikkunan pielestä, tähtäsi häntä kuin vaaniva peto.

Iisakin seurassa lähti Jooseppikin rantamaille heti kun he olivat kylpeneet ja Iisakkikin vielä aterioinut. Villen tuli lähteä Viojärvelle asti, Vanhastatalosta noutamaan herrojen juhannuseväitä, jotka oli sinne tuotu kirkonkylästä.

Jooseppi kokosi kaikki paperinsa, asiaan kuuluvat ja kuulumattomat, ja kääri ne yhteen rullaan, jonka köytti kiinni paksulla verkkolangalla ja pani laukkuunsa. Hän tahtoi ottaa kaikki paperinsa matkaan, jos sattuisi tarve tulemaan, kun aikoi Nällhuutinkin puheilla käydä.

Jooseppi istui veneen perään, Ville kävi soututeljolle, ja Iisakki istui piitalla.

"Taidan muuttaa rantamaille asumaan", puheli Iisakki, kun puheeksi oli tullut huono toimeentulo täällä erämaassa. "Siellä sentään saa työtä monenlaista. Rovasti ehdotti, että hän antaa torpan asuakseni, jos rengiksi rupeisin ja Josefiina karjanhoitajaksi."

"Pakko lienee jättää niin minun kuin monen muunkin, jos asetukset semmoisia ovat kuin olen kuullut. Eikä täällä niin helppo ole elää, että kannattaisi kruunun kadehtia."

"Oikein puhut. Sen verran sanon, että lepoa jo ruumis tahtoo, kun lyömättömään kiveliöön talon tekee."

"Minä en nyt juuri välitä, mutta tunnen monta kruununmaan asukasta, joilla on pieniä lapsia, ja jos pois joutuvat torpistaan, niin köyhäinhoitoon käy tie. Semmoista huolta se hallitus maansa raivaajista pitää… hohoo…"

"Taitaa kruunu ja hallitus uskoa, että sinäkin olet Romakkaniemestä noin vaan kädenkäänteessä talon tehnyt, — että liika hyvä on miehen olla… niin että joutaa siltä hyvyyttä vähän metsäherroillekin. Jos todeksi käy se puhe, että Romakkaniemenkin metsä joutuu kruunun hakattavaksi…"

"Mutta sen minä sanon, että syy on sitten näissä pikku herroissa — vorstmestareissa; ei sitä keisari tiedä, että leivän vievät suusta kovan korven muokkaajalta. Metsäherrat! Ne ovat juuri niitä herroja, joita hallitus elättää lystikseen. Ymmärtäväiset miehet sanovat, että viikossa oikea kynämies kirjoittaa sen, mitä metsäherrat kokonaisena vuotena. Ja palkkaa on monta sataa kuukaudessa… eikä muuta työtä kuin viheltää. Mutta jos keisari kerran saa niistä tiedon, niin paremmin alkaa asukkaistaan huolta pitää."

"Vallesmanni-vainaja on kuitenkin minun ja monen muun parasta katsonut, sen ymmärrän."

Mutta rauhallisen Romakkaniemen pirtissä alkoi iloinen leikki ja hauskat hommat.

Moinatunturin laen yli paistoi sydänyön aurinko sateettomin, veripunaisin kasvoin. Kiveliö uinahti hetkeksi, laulu lakkasi rannoilta, laine nukahti rannan valkoiselle hiekalle. Mutta valkosiivin ja kirkkain kasvoin liiteli kesäisten ilmojen hengetär siunaten ja kätensä levittäen uinahtavan erämaan yli…

Erämaan ihanimpana yönä vettyi kovan kiveliönkin kylmä silmä, ja sen jäinen sydän suli ja lämpeni.

Kaksi viikkoa viipyi Jooseppi kirkonkylämatkallaan. Porolompalosta hän sai paluumatkalla kumppanikseen Airis-Mikon, joka nimismiehen asialla ollen lähti viemään rahoja maanmittareille, työpalkoiksi linjan hakkaajille. Kahden he puskivat Viojokea ylös Mikon näppärällä koskiveneellä.

Raskain mielin Jooseppi palasi. Herroja hän ei tosin tavannut muita kun rovastin, joka ei tiennyt antaa asiaan paljoa "valaistusta". Mutta sen sijaan hän viipyi Nällhuutin luona monta päivää. Viisas mies oli Nällhuuti. Otti selvän Joosepin papereista ja tutki asetuksia ja lakipykäliä. Ja hän tuli siihen ikävään päätökseen, että kruunulla oli oikeus hakata Romakkaniemen metsä, kun perustamispäätös oli jälkeen vuoden 1892 annettu. Kumma, ettei ollut jo ennen hakkauttanut!

Niin oli Nällhuuti tutkinut, mutta sittenkin Jooseppi epäili. Eihän vallesmanni-vainaja ollut siitä maininnut, vaikka muissa asioissa neuvoi. Saattoipa erehtyä Nällhuutikin tai käsittää väärin asetukset.

Puulaakin herrojen puheilla hän oli myös käynyt, ja he olivat luvanneet vartoa ensi talveen. Jos he silloin saisivat metsää sen verran kuin Joosepin velka teki, niin ei vielä hätyytettäisi. Mutta jos kruunu hakkaisi parhaat puut, niin silloin velka haettaisiin ulos.

Jooseppi jäi kuin kiehuvaan koskeen. Ei tiennyt, pääsisikö rannalle vai eikö. Toisella puolella puulaaki velkakirjoineen, toisella kruunu vaatimassa hänen metsäänsä. Epätieto ja toisinaan pimeät toivottomuuden puuskat tekivät hänestä levottoman miehen, jolla ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jos välistä saikin tuntonsa tyynnytetyksi joksikin aikaa, niin sitä kamalampana sitten kuvasteli tulevaisuus.

Väliin hänelle tuli semmoinen lapsellinen usko, että oli unohdettu hänen metsänsä, kun vanha metsäherra oli päässyt ylempään virkaan eikä tämä nuorempi tuntenut asioita. Varmaan se oli kruununkirjoista jäänyt pois, koska vallesmanni-vainajakaan ei ollut siitä mitään maininnut…

Mutta Nällhuuti oli vakuuttanut, ettei asiaa sillä tavalla unohdettu.
Kyllä herrat pitäisivät huolen.

Kun Vanhantalon ranta alkoi näkyä ja he pääsivät virtavalta joelta
Viojärvelle, virkkoi Airis-Mikko, puheen käännyttyä kruununtorppiin:

"Kuuluvat tulevan pois haastettaviksi tältäkin taustalta Välijoen
Iisakki ja Ruokojärven Heikki."

"No, kun eivät ole täyttäneet asumavelvollisuuksiaan eivätkä kruunun kanssa tehtyä kontrahtia", tiesi Mikko.

Jooseppi loi Mikkoon synkän silmäyksen. Mitä oli Mikko sitten toimittanut kruunun maalla asuessaan? Ei rikkaa ristiin. Ei pottumaata ollut viheliäinen pirtin taakse viitsinyt kuokkia!

"Mutta taitaapa olla sille nuorelle metsäherrallekin kousinpitäjänsä. Keisarin käskyä täytyy hänenkin totella… niinkuin kaikkien muidenkin."

"Saattaa niin olla, mutta keisarin käsky se onkin, että ajetaan pois… joka ei kruununmaata oikeinpäin viljele…"

Jo nousi Joosepille vimma. Niinhän tuo Mikko puhui kuin olisi herra itsekin! Kelvoton!

"Mitäs sinä olet kruununmaalla toimittanut… kysyn", sanoi Jooseppi kiukkuisella äänellä.

"Minähän olen kruunun palvelija, jolle tulee panksuuni", hän sanoi, eikä Jooseppi siihen enää mitään virkkanut.

Kun Jooseppi osui yksinään menemään nurkan taakse, seurasi emäntä perässä. Sanoi kahdenkeskistä asiaa Joosepille.

"Ajattelin sinulle tässä kahden kesken puhua, että pysy sinä kotona, koska kuuluvat siellä juhannusyönä juoneen ja tanssineen. Olivat saaneet Ruokojärven Juhaninkin maistelemaan…"

"Ne maanmittarit. Koko laukullisen vei Välijoen Ville väkevää. Tuntui, että siinä oli, kun laukkua liikutteli."

"Minä oikein säälin sinua. Leena-vainaja sentään oli emäntien emäntä…"

— Kyllähän minä miespoloinen lujalle tulin vanhoilla päivilläni, vaikka luulin nyt pääseväni helpommalle ja kiusattomaan elämään. Kaikki kovat koettelemukset tulevat yhtaikaa.

Raskain mielin ja tuntien outoa uupumista hän lähti yksin kävellä vätystämään Alpaslahteen vievää polkua. Ei ollut laukku raskas, mutta sittenkin se tuntui painavan ja rasittavan kuumana paistepäivänä. Avopäin hän käveli, pitkä, harmaja tukka paidan kaulukselle venyen.

Viovaaran laella hän levähti. Siinä taas Leena-vainaja muistui mieleen. Leena se osasi tytötkin kousissa pitää, jyrkän sanan sanoi eikä päästänyt kylille mellastamaan. Mutta miten kävisi nyt, kun Leenan silmät eivät olleet näkemässä! Kun olisivat edes pojat, Eeli ja Penne, kotiutuneet… nyt heinäntekoajaksi! Saisivat alkaa isännöidä nyt, ja hätäkös olisi valmiissa talossa, jossa oli lypsävä karja ja viljaa antavat pellot. Kirkonkylässä oli Jooseppi tavannut tuttavia tukkilaisia, jotka olivat kuljettamassa lauttoja meren suulle, ja heiltä kuullut, että hänen poikansa olivat jo keväällä menneet Ounasjoelle eivätkä suinkaan tulisi rantamaille muualta kuin Kemijokea.

Siinä korkealla Viovaaran huipulla tuntui viileämmältä ja raitis tuulenhenkäys etelästä vilvoitti hänen kuumaa otsaansa ja puhalsi avonaisesta paidanrinnasta suoraan ihoon.

Hän nousi ja lähti. Mutta ei käynyt kävely nyt enää niinkuin ennen, vielä kolmantenakin kesänä. Raskaalta tuntui jalka, ja vaikka luuli jo nousevansa kiven yli, niin ei noussutkaan, vaan töksähti kiveen.

Kun Romakkaniemi ja Moinajärvi alkoivat näkyä, ei hän tuntenut mielensä niin ilostuvan kuin ennen. Vaikka päivä paistoi ja järvessä pienoiset laineet liplattivat, näytti kuitenkin kuin sen rannoilta olisi vieras hymy myhäillyt; ja vaikka niemennenän pitkät koivut ja männikkö talon takana olivat ennallaan, tuntui Joosepista kuin kalseat väreet olisivat siellä kahakäteen leijailleet.

Romakkaniemen rannasta työnnettiin vene vesille, ja se lähti
Alpaslahteen päin.

Silloin kuului metsän takaa hakkaamista ja kaatuvien puiden parahtavaa ryskettä. Hakkuu ja ryske tuntuivat tulevan Moinavaarasta päin, tältä puolen tunturin.

Jooseppi kuunteli. Maanmittarit olivat jo siis ehtineet Moinakiveliöön, vaikka olivat sanoneet, että vasta syyskesällä sinne joutuisivat. Yhä kovemmin kuului ryske, ja Joosepista näytti kuin järvi sen ryskeen kuullessaan tyyntyisi ja rantametsät kummastellen ja pelokkaina sitä kuuntelisivat…

Noutajavene lähestyi Alpaslahtea, ja Jooseppi tunsi jo noutajankin. Se oli menneenkesällinen heinäntekijä, Väänänen, etelän puolen mies, joka puheen mukaan nytkin oli tullut Romakkaniemeen heinätyöhön.

Väänänen kertoi kuulumisia omilta matkoiltaan. Hyvät palkat oli tukinuitossa maksettu. Moneen taloon oli heinäntekijäksi pyydetty, mutta kun kerran oli Joosepille lupautunut, tahtoi hän sanassaan pysyä.

Viikon päivät hän oli jo ollut talossa, isäntää odotellen, — niin hän kertoi. Oli hommannut viikatteet varsiinsa ja tervannut haravat päiväpaisteeseen kuivumaan. Sitten hän oli kolmatta vuorokautta hakenut lehmää.

"Lehmääkö?" kysyi Jooseppi ikäänkuin nyt vasta heräten omista ajatuksistaan.

"Niin, Punakorva jäi kotia tulematta. Ei tullut sitten aamullakaan. Ja minä läksin hakemaan. Kolmatta vuorokautta sain hakea ennenkuin löysin. Katajajänkällä oli kaltioon mennyt ja siihen kuollut", kertoi Väänänen.

"Se oli paras maitolehmä", sanoi Jooseppi hetken kuluttua. Ja kun Väänänen ei tiennyt siihen mitään arvella, jatkoi Jooseppi: "Minkä edellä se nyt karjaakin alkanee vastustaa."

Mutta tunnossaan hän päätti, että Leena-vainaja nouti pois nimikkonsa. Leenan mieluisin ja rakkain lehmä oli Punakorva ollut. Vei lehmänsä mennessään…

Kun he pääsivät puolijärveen, silmäsi Jooseppi taaksensa Moinakiveliöön päin.

Hän säpsähti ja muisti nyt taas ihan elävästi sen unensa, jonka silloin syysyönä näki, kun ensi kerran maihin nousi Romakkaniemeen ja siihen yöpyi…

Sillä suoraan Moinatunturin laen yli kulki nyt suora, leveä linja, jota oltiin paraikaa hakkaamassa, ja se näytti viivasuorana tulevan Romakkaniemeä kohden, niinkuin unessakin oli näyttänyt. Päivä paistoi pitkin linjaa, jonka pää jo oli tulossa kuusikkokorvessa vaaran alimmalla rinteellä… juuri niinkuin unessa oli nähnyt…

Leena oli pitänyt sitä linjaa huonona enteenä, kun joskus siitä unesta tuli puhe.

"Se on se maailman tie, jota pitkin pahennus tänne Romakkaniemeen vielä kerran tulee… pahennus ja häväistys, sillä se tie on tulisen helvetin tie…"

Hänellä oli ollut kummalliset aavistuksensa, Leena-vainajalla, pelkonsa ja luulonsa, joita Jooseppi aina oli uskonut mielenvian oireiksi. Puhumattomaksi kävi Jooseppi. Hän oli saanut täällä järvensä niemessä kolmattakymmentä vuotta elää, toivoa ja tehdä työtä. Maailmalta ei kuulunut mitään, eikä kukaan Leenan ja hänen yksinäistä rauhaansa häirinnyt. Ne olivat hauskimmat vuodet, kun lapset eivät vielä olleet ripillä käyneet. Yhdessä tehtiin työtä. Uljas talo rakennettiin, ruokaa oli, ja karja menestyi ja lisääntyi. Mutta sitten tulivat nämä suuret tukkiliikkeet tänne ympäristölle. Jätkäjoukkoon menivät pojat, sillä siellä liikuteltiin rahaa. Vaateliaammiksi ja tyytymättömiksi olivat tytötkin tulleet sitten kun rippikoulun kävivät ja jonkun kerran joulukirkossa…

Sitä oli Leena pelännytkin, aina muistaen onnetonta sisartaan, joka jo rippikouluaikana oli syntiin langennut. Jos olisi saanut elää edes yksin! Mutta nyt tuli tuo linjan hakkuu ja monet muut…

Entä jos lieneekin sitten tuo linja se, joka tuo onnettomuuden suoraan kujaansa pitkin Romakkaniemeen?

Mutta kun he saapuivat ihan lähelle rantaa, heräsi Jooseppi mietteistään ja kysyi:

"Eipä muuta. Terveinä täällä ovat kaikki pysyneet, mutta minusta näyttää, että nuo herrat liiaksi isännöivät teidän poissaollessanne."

Kesän kuluessa Jooseppi sairasteli vähä väliä. Eikä oikein tervettä päivää ollut yhtään. Heinänteon aikana täytyi toisinaan panna maata keskellä parasta poutapäivää.

Kummallista se oli Väänäsestä, eivätkä tytötkään voineet olla ihmettelemättä. Ennen, muina kesinä hän liehui, varsinkin kuumina poutapäivinä, avopäin ja paitahihasillaan, niin ettei hänelle kukaan kestänyt. Ja monesti hän silloin muistutti sekä Kreetalle että Liinulle: "Liikkukaapa… liikkukaapa!" Nyt hän ei näyttänyt välittävän, tekivätkö toisetkaan, kun ei itse kyennyt työhön.

Kun tytöt kysyivät, tunsiko hän missään erittäin kipuja, sanoi hän vain, että voimaa oli vähän.

Äitivainajaa he arvelivat hänen niin murehtivan, ja niin arveli Välijoen Josefiinakin, kun näki Joosepin laihtuneen ja harmaantuneen muutamassa viikossa.

Kummallisen levottomaksi hän oli käynyt. Tytöt olivat nähneet hänet useana yönä valvomassa ja kaikennäköisiä papereita tutkimassa ja toisesta pinkasta toiseen latomassa. Silloin he aina olivat kuulleet hänen itsekseen ääneen puhelevan ja joskus naureskelevankin. Siitä he eivät olleet kenellekään kertoneet, mutta sen oli huomannut kerran Välijoen Josefiinakin, kun sattui heinäaikana taloon yöpymään.

Joskus sunnuntaisin, kun hän aamulla varhain lähti verkoille, joita tavallisesti laski toisen niemen, Reponiemen taakse, hän ei palannut ennenkuin iltamyöhällä.

Silloin hän oli vähäpuheinen eikä käynyt juttelemaan maanmittarienkaan kanssa, jotka pyhänajaksi aina tulivat taloon saunomaan ja levähtämään. Välisti hän pysähtyi keskelle pihaa seisomaan ja katseli suoraan Moinatunturin lakea kohden, jonka yli vastahakattu linja suorana juoksi järven rantaan asti.

Mutta sattui päiviä sellaisiakin, että hänet tapasi entinen työinto, ja silloin hän taas yritti kahdesta miehestä. Puhelipa sellaisina päivinä Sorsalahden uudisviljelyksestäkin ja tulevista hommistaan. Kerran jo, kun soudettiin järven toiselle rannalle, Luomalanjoelle, heinäntekoon, hän alkoi puhella Väänäselle aikovansa jäädä syyskalan pyyntiin koko avoveden ajaksi. "Kun ei kuulu omia poikia kotiin", oli hän sanonut.

Niin kului sitten kesä, heinänteko loppui, ja ohra tuleentui leikattavaksi. Jooseppi oli leikkuuaikana ollut melkoisen terve, mutta hyvin vähäpuheinen. Joskus hän oli nähnyt Liinun itkevän, mutta ei ollut kysynyt syytä. Mutta sitten hän oli kerran aterioidessa kummastellut sitä, ettei Ruokojärven Juhani ollut koko kesänä käynyt talossa. Siihen ei kumpikaan tyttö ollut mitään vastannut.

Kauniina syyspäivänä, kun lehti lepatti kellastuneena ja sänkipellot paistoivat alastomilta ja ensimmäinen riihi oli lämpiämässä, otti Jooseppi vanhan luodikkonsa seinältä ja läksi Pontun seuraamana metsään.

Mutta vähän oli metsälintua näkynyt, eikä Ponttukaan enää jaksanut kaasikkoa pitkin niin nuuskia kuin ennen nuorempana. Välijokeen vievällä polulla Jooseppikin enimmäkseen pysytteli. Raskaalta tuntui sammalikko kävellä. Ja niin hän hiljakseen saapui Välijokeen asti, vaikkei aikonut siellä käydäkään.

Josefiinakin tuli jo porrasten edessä vastaan. Jooseppi ei ollut sitten
Leenan kuoleman käynyt naapurissa.

"Mitäpä leskelle kuuluu?" kysyi Josefiina ja alkoi toimittaa kahvipannuaan takkaan.

"Kovin sinä miesparka taidat kaivata Leena-vainajaa, kun noin olet laihtunut ja harmaantunut."

Kun Josefiina oli keittänyt kahvit ja täyttänyt kupit, kutsui hän
Jooseppia pöydän päähän juomaan.

"Saisit sinä pitää silmällä siellä kotonasi niitä herroja. Kovinpa ne olivat juhannusyönä rakkaanluontoisiksi käyneet, ja teilläkin on kaksi komeaa tytärtä. Manta kertoi, että väkisten suutelivat häntäkin… Ville-pahuksen olivat juottaneet humalaan… tänne tuli itku kurkussa. Sitä Liinua niin murehtii."

"Lie mitä lie, mutta pois minä talostani semmoiset kyyditsisin. Jos Leena-vainaja olisi elossa, eivät olisi ne herrat Romakkaniemessä vanhenneet."

Jooseppi vaipui mietteisiinsä. Hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Itse hän oli aina elänyt siveästi eikä koskaan ketään muita rakastanut kuin Leena-vainajaa.

"Olihan se lihavampi herra, Nyykreeni, luvannut Mantalle rahaa, jos alastomaksi riisuu ja sitten tanssii", kertoi Josefiina.

Jooseppi ei tuntunut oikein käsittävän, mitä herrat noilla vehkeillään olivat tarkoittaneet. Mutta sitten johtui hänelle mieleen se, mitä Leena-vainaja oli sanonut, mitä aavistellut ja mistä varoitellut. Muisti siinä samassa sen suoran, leveän linjan, jota Leena-vainaja oli helvetin tieksi sanonut, ja hänelle selveni äkkiä…

Sokea ja tyhmä hän oli ollut, kun ei ollut mitään huomannut! Senvuoksi olivatkin Kreeta ja Liinu häntä toimittaneet rantamaille juhannusaattona ja senvuoksi järvelle, verkkoja kokemaan sunnuntaiyöksi, kun herrat tulivat taloon!

"Ruokojärven Juhanille he olivat maksaneet hyvän palkan — Juhani kun ei mitään väkevää maista, — ja panneet viemään kirjettä poikki kairan Rovaniemeen…"

Joosepin valtasi silmitön viha. Se kohdistui ensiksi kaikkiin herroihin, jotka olivat roistoja ja nylkyreitä — pettäjiä, jotka käyttivät rehellisen miehen hikeä hyväkseen. Mutta sitten vasta hänen vihansa vimma täyteen voimaansa nousi näitä maanmittareita kohtaan. Ne olivat tulleet tänne linjojaan raivaamaan ja hänen rauhallisen kotinsa häväisseet. Niillä saattoi olla tiedossaan Romakkaniemenkin metsä, vaikkeivät sanoneet… saattoivat olla puulaakinkin kanssa yksissä tuumissa!

Hänen rintansa kohosi pari kolme kertaa raskaasti, outo tuli leimahti silmissä, ja hänen kookas nyrkkinsä putosi raskaasti pöytään, niin että kahvikupit lentelivät lattialle.

"Elä nyt sentään niin pahaksesi pane… Ei se nyt vielä… mutta halusin sinulle huomauttaa", koki hän selitellä.

Mutta kun ensimmäinen vihapuuska oli mennyt, valtasi Joosepin semmoinen voimattomuus, että pirtti pimeni. Hän vapisi ja pääsi vaivoin sänkyyn pitkäkseen.

Toinnuttuaan hän lähti kiirein askelin kotiaan päin. Kiivaasti hän nyt astui, eivätkä polun kivet tai risut hänen kulkuaan nyt hidastuttaneet. Juoksun hölkkää sai Ponttu isäntänsä jäljessä panna.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli viskata kaikki herrain kamppeet järveen, ja Kreetan ja Liinun… niin. Hän ei ollut oikein selvillä, kuinka hän sitten…

Oli jo iltahämy, kun Jooseppi kotinsa pihalle ehti, mutta järvellä kajasteli vielä päivän vinkka, niin että hän näki veneen poistuvan sivu puolijärven Alpaslahteen päin.

Ruokojärven Juhani seisoi pihalla järvelle katsellen. Ketään muita ei näkynyt liikkeellä.

Ja hän sai kuulla Juhanilta, että ne olivat kaksi maanmittarien lähettämää miestä, jotka olivat tulleet heidän kamppeitaan noutamaan. Itse he olivat jo menneet rantamaille. Kuului keskeytetyn linjojen hakkuu täksi kesäksi.

— Parhaiksi ehtivätkin pois tieltäni, — mietti Jooseppi, mutta ei virkkanut siitä Juhanille mitään.

Juhani näytti olevan kuivalla tuulella, ja hänen jääkylmät silmänsä toljottivat melkein liikkumatta kuopissaan. Huulet olivat tiiviisti yhteen puserrettuina, ja sieraimissa kävi hermostuneita väreitä, ikäänkuin vaimas olisi nahan alla liikkunut.

Jooseppi ja Juhani eivät olleet tavanneet toisiaan sitten juhannuksen, jolloin Viojärven Vanhassatalossa tulivat vastakkain. Juhani olikin kaiken kesää ollut rantamailla, lautan sounnissa enimmäkseen. Vasta nyt hän oli palannut. Kotonaan, Ruokojärvellä, oli käväisemällä käynyt. Isä sairasteli sitä keuhkotautiaan, ja äitiä vaivasivat vatsamadot.

He menivät yhdessä pirttiin. Pilkotuista honkapuista Jooseppi laittoi tulen takkaan. Loimuavan tulen vieressä Jooseppi vähän hätkähti, kun sattui katsahtamaan Juhaniin. Kummallisen kylmältä näytti Juhani. Poskilihakset olivat litistyneet niin liki leukoja, että hän näytti, myötäänsä purevan hammastaan. Nälkiintyneeltäkin hän näytti, ja paljon oli kesän aikana laihtunutkin.

"Läksin vähän tiedustelemaan siitä keväällisestä asiasta", alkoi Juhani soinnuttomalla äänellä puhua.

"Niin, mutta siinä on vähä muutakin. Puulaakin miesten puheilla kävin, ja ryöstöön aikoivat panna teidän velkakirjanne. Sanotaan kruunun tästäkin metsän hakkaavan… Taitaa tulla talokin myytäväksi, sillä eihän irtaimisto riitä puulaakin velkaan, joka kuuluu nousevan kuuteentuhanteen korkoineen…"

"Ei ikäpäivänä minun velkani ole niin suuri", karjaisi Jooseppi, niin että pirtti jymisi.

"Minulla on paperilla joka penni, mitä olen ottanut. Ja mitä metsään kuuluu, niin sitä ei niinkään hakata. Laki se on maassa vielä", sanoi Jooseppi sitten vähän tyynempänä.

"Mutta puulaakille oli ilmoitettu, että jos tahtovat västinkiä välttää, niin ei saa mennä Romakkaniemen metsää hakkaamaan, vaikka Jooseppi lupaisikin", selitti Juhani vuorostaan.

"Ei taida sitten Liinullekaan liietä mitään", virkahti vihdoin Juhani, syrjäsilmällä Jooseppiin katsellen.

"Tavaraako sinä sitten luulit saavasi, kun Liinun kihlasit?" sanoi
Jooseppi halveksivasti.

"Kai nyt vaimonkin tulisi joku vuosi myötäjäisillään elää, ettei heti miehen tarvitsisi ruveta elättämään… luulen…"

"Ottakoon kaksi lehmäänsä ja vaatteensa, mutta muuta en anna eikä ole antamista…"

Juhani mietti hetkisen, puhui sitten houkuttelevalla äänellä, salaa
Jooseppia silmäillen:

"Jos panisitte kaiken irtaimiston ja vaikkapa talonkin minun nimeeni — tehtäisiin oikea kauppakirja — niin ei pystyisi puulaakikaan saamaan, kun koko talo irtaimistoineen olisi minun… Tässä kun on tuo Väänänenkin, joka on kirjoitusmies, niin… Sillä lailla ei puulaaki saisi mitään, kun kruunu kuitenkin metsän hakkaa…"

Jooseppi mietti. Nyt hän vasta käsitti, mitä Juhani oli miettinyt, kun
Liinun kihlasi… Romakkaniemen isännäksi se olikin himoinnut… saita!

"Kävin Nällhuutin puheilla, ja kun hän kuuli, että tulen vävyksi, niin sanoi, että se olisi ainoa pelastus… muuten kävisi Joosepille huonosti, sanoi. Vasaran alle joutuu talokin…"

"En minä myy taloani, jonka itse korvesta olen kuokkinut… Tee sinäkin talo, ota vaimo ja syö ruokaa eläkä rääkkää itseäsi nälällä", sanoi Jooseppi jyrkästi.

"Kun vaan kauppakirjat saisit, niin ulos kujasta varmaan ajaisit minut", murahti Jooseppi Juhanin puheisiin.

"No jos kuitenkin kolme lehmää Liinulle annatte ja lampaat ja mitä on poroja, tämänvuotiset ohrat kaikki… sitten sänky ja patjat… niin Mikkelinä menemme yhteen…"

"Mutta minä vaadin sitten kihlani pois ja huivista rahan", sanoi
Juhani, nyt vuorostaan hänkin nousten seisomaan.

"Saatte katua, ettette myynyt minulle", sanoi hän väräjävällä äänellä ja painui ulos, paiskaten vankan pirtinoven semmoisella vauhdilla kiinni, että seinät helisivät.

Jooseppi jäi yksin. Kuumina paloivat hänen ajatuksensa ja koko maailma tuntui olevan nurinpäin. Hän ei jaksanut ajatella yhtään asiaa loppuun. Sai kustakin huolestaan sirpaleen mieleensä, mietti sitä hetken, koettaen päästä selvyyteen, mutta samassa muistui toinen asia ja sekoitti edellisen.

Sitten äkkiä välähti hänen mieleensä eräs ajatus, jota hän ei ollut ennen hoksannut…

— Hallituksen puheille tästä pitää lähteä! Siellä varmaan tiedetään… Kruunu pitää asukkaansa puolta… ei se ryöstä… Herrain lakia on, jos kruunun nimessä minulta metsän hakkaavat… Hallituksen puheille ja vaikka keisariin asti!

Hän innostui siitä niin, että alkoi kävellä pitkin lattiaa. Se oli onnellinen ajatus, viimeisessä hädässä tullut… Kun ei sitä ennen ollut hoksannut eikä Nällhuutikaan ymmärtänyt neuvoa!

Hän pudotti päreitä orrelta, sytytti yhden ja pisti toiset kainaloonsa. Kaapilleen hän käveli, palava päre hampaissa, ja alkoi koota papereitaan, asiaan kuuluvia ja kuulumattomia kokoon.

Siinä hommassa hänet Kreeta tapasi, kun myöhemmällä palasi Alpaslahdesta maanmittarien kamppeiden noutajia saattamasta. Mutta niin oli Jooseppi ajatuksissaan, ettei muistanut kysyä mitään Liinusta, joka oli aikonut käydä Viojärvellä.

Väänänen, joka iltamyöhään oli Sorsalahdella ojamultia hajoitellut, havaitsi Joosepin käytöksessä kummallisen muutoksen tapahtuneen.

"Äkkiäpä ne herrat lähtivätkin. Viime sunnuntaina eivät vielä lähdöstään mitään maininneet", sanoi hän. "Taisivat saada kaikki tehdyksi", hän lisäsi hetken perästä, kun Jooseppi ei näyttänyt hänen puhettaan kuulevan.

Kreeta istui loisteen lämpimään ja tuijotti pitkään kellertäviin liekkeihin. Hänen silmäinsä alle oli ilmestynyt mustia juovia, ja hän näytti entisestään laihtuneelta.

Mutta seuraavana yönä Jooseppi ei nukkunut lainkaan. Väänänen kuuli hänen tuvassa kävelevän edestakaisin, paperirulla vuoroin kummassakin kädessä, ja itsekseen puhelevan…

Syyskierällä, kun järvet jo olivat jäässä, pehmeät pounikot miehen kantavina ja alastomat jänkät lujina, panteen peittäminä iljankokenttinä, oli lautamies liikkeellä järvikylillä. Jalkaisin hän kulki todistajansa kanssa toiselta järveltä toiselle, ja paljon oli haasteita. Muutamia järvikylän isäntiä oli haastettu maantiekorjuun laiminlyömisestä, toisia taas olivat kauppiaat saamisista kovistamassa.

Viojärven Vanhassatalossa lautamies levätessään kertoi retkistään. Kaksi kierrosta oli vielä käymättä, pisimmillä nurkilla asiat toimittamatta, Ruokojärvellä ja Romakkaniemessä ja Välijoessakin.

"Mutta tyhjän saat siellä käynnistä", sanoi Vanhantalon isäntä lautamiehelle ja jatkoi katkeralla äänellä: "Ei ole Ruokojärven mies enää monen päivän vastuksena kruunulle eikä kunnalle — hyvä, jos hengissä kohtaat. Kuolleet olisivat sinne nälkäänkin, jos ei tämän kylän väki olisi ruokaa toimittanut… Kaiketi siitä hallitus kintaansa paikkaa, kun mokomankin hallanpesän saa haltuunsa… 'Rakennus- ja viljelysvelvollisuuksien laiminlyömisestä'… Kukahan hullu siinä vain rupeaa raatamaan pohjattomassa kivikossa, jossa ei parhaanakaan vuonna saa kuin lentäviä kaunoja… No, niinkuin sanoin, tuskin on hengissä enää Heikki parka — niin että lähtee se sieltä haastamattakin…"

Lautamieheltä meni mieli vähän noloksi. Hän oli uskonut, että Vanhantalon miehestä saisi puolustajan, kun ei hänelle ollut haastetta ja kun muutenkin Vanhatalo oli varakas mies, jolla ei ollut velkaa herroille eikä talonpojille.

"Sepä tietty. Entä mitäs sanot, jos mies on kuolleena!" naurahti
Vanhatalo vähän pilkallisesti.

"Eihän siinä ole Välijoessa yhteen kuukauteen ketään asunut — siihenkin torppaan saa nyt 'asuma- ja rakennusvelvollisuuksia' mennä täyttämään vaikka vorsmestari itse… Siinä on talo eikä ole lukittu", naurahti taas Vanhantalon viisaannäköinen, laihankalpea isäntä.

Lautamies oli luullut, että Vanhantalon isäntä oli tavallinen typerä järvikyläläinen, mutta eipä näyttänyt olevankaan.

"Etkä ainakaan tällä kierroksella kohtaa Välijoen Iisakkia. Kesällä jo hän meni rantamaille eikä ole takaisin kuulunut. Eikö näkynyt siellä päin?"

"Mutta käydä siellä kuitenkin täytyy." Lautamiehen äänestä tuntui kuin hän ei oikein uskoisi Vanhantalon isännän puheita.

"Niinpä tietenkin. Käydä käsketyn pitää. Sittenpä hänet tietänet, kun joka loukon koluat", arveli Vanhatalo.

Tuli sitten puhe Romakkaniemestä. Lautamies ei tuntunut tietävän Romakkaniemen elämästä mitään. Mikonpäivän aikana hän oli tavannut Joosepin Nällhuutissa ja siinä antanut puulaakin haasteen. Mutta nyt oli jälestäpäin vielä löytynyt muuan velkakirja, jolla pojat Eeli ja Penne olivat puulaakista ottaneet rahaa lainaksi ja jossa Jooseppi oli takauksessa. Siitä velkakirjasta nyt piti asianomaisille toimittaa haaste. Ei tiennyt lautamies sitäkään, että Jooseppi oli jo riihenpuinnin aikana lähtenyt isompia herroja puhuttelemaan metsäasiassaan.

"Jos hallitusmiehet oikein tietäisivät Joosepin kohtalon, niin en usko, että puhtaaksi ryöstäisivät ahkeran ja siivon miehen vanhoilla päivillään, vaikka kruunulla olisikin oikeus metsä hakkauttaa. Mutta olisi sopinut Joosepinkin toisella tavalla metsäänsä hoitaa — niinkuin moni muu on tehnyt, — niin lukupuut ne olisivat, jotka kruunu saisi. Mutta omakseen luuli saavansa… Ja jos vanha vallesmanni vielä eläisi, niin uskon minä, että asia muuttuisi", puheli Vanhatalo.

"Minkäpä sille mahtaisi vallesmanni-vainajakaan, kun asetukset ovat muuttuneet", arveli lautamies.

"Muuttuneen kuuluvat, mutta minusta näyttää, että jos kruunu näin rupeaa repelöimään ja määriä tekemään kruununmaan asukkaalle, niin ei ole yhtään uudistalon halukasta — saa pitää itse korpensa ja kiveliönsä. Kuuluvatkin olevan nämä nykyiset virkaherrat kuin ilmiperkeleet kruununmaan asukasta kohtaan, — kruununvoudista alkaen… Luulenpa, että kuluu aikaa, ennenkuin Välijokeen ja Ruokojärveen uudet asukkaat tulevat, — ja miten käynee Romakkaniemellekin, — ei siinäkään vatsa ihrotu, jos ei muualta ruokaa tuo…"

Eipä ollut lautamiehellä Vanhantalon isännän puheisiin vastaan sanomista. Hänenkin täytyi myöntää, että raskasta oli kiveliön asukkaan elämä.

Peltojen laitaan, vainioiden taakse isäntä saattoi lautamiehen todistajineen ja neuvoi, miten polku kulki Moinajärvelle.

"Kun Viovaaran laelle nousette, — ja vaaran alla on merkitty kivi, jonka sivu polku vie — niin kun arvannette järvelle katsoa ja Romakkaniemeen päin, näkyy talo niemeltä niinkuin Mooses vuorelta", hän neuvoi.

Kirkas ja kylmähkö oli lokakuun päivä, vahvassa kuurassa oli maa, ja hiljaisuus vallitsi alakuloisessa syysmetsässä. Polkua noudattaen poistuivat miehet Vanhastatalosta Viojärven rannalta Moinakiveliötä kohden.

Kun he olivat kävelleet jänkän poikki, joka nyt rennosti kantoi miehen, virkkoi toinen:

"Tästä ne ovat kantaneet", virkkoi siihen toinen, mutta sitten he ajattelivat kumpikin tapausta äänettöminä itsekseen, miettien kai, että jänkkä kesällä oli heiluva levä. Hyvin he osasivat Vanhantalon isännän neuvomaa polkua, johon kuura oli tasaisemmasti tarttunut, niin että se näytti luikertelevalta valkoiselta nauhalta, joka kierteli kalliopahtoja ja louhikoita. Ei ollut näistä miehistä kumpikaan käynyt näin kaukana kiveliössä, vaikka omaa pitäjää oli tämäkin. Talvisin ei ollut teitä, ja raskas oli kulku kesäisin.

Viovaaralta he näkivät suuren, seitsensaarisen Moinajärven kirkkaana kiiltelevän syysjäässään ja punaisen talon sen toisella rannalla, korkean Romakkaniemen juurella.

"Onpa kyllä… Tämä se on sitten Moinakiveliötä, ja tuo harmaja korkea huippu on Moinatunturi..,"

Ikävää oli ollut elämä Romakkaniemessä näinä viikkoina, kun Jooseppi oli ollut matkallaan, josta ei kukaan mitään tiennyt. Väänänen oli tyttöjen kera puinut riihet, ja he olivat yrittäneet syyskalaakin nuotalla, mutta vähiin oli saalis pysähtynyt, kun Jooseppi, kalamies, ei ollut neuvojaan antamassa.

Välijoen Manta oli mennyt kirkonkylän Maaherralle karjakoksi ja Josefiina, yksin jäätyään, myynyt lehmänsä Lampsijärven Mäkelään ja muuttanut Romakkaniemeen, jossa oli sijaa ja lämmintä hänellekin. Ville oli jo varhain syksyllä mennyt toiseen pitäjään, ja sanomain mukaan hän oli nyt tukkitöissä. Iisakki oli ruvennut pappilaan isäntärengiksi ja monet sanat Josefiinalle lähettänyt, että hänenkin piti tulla. Hyvän torpan oli rovasti antanut heille asuttavaksi.

Mutta eipä pitänyt Josefiina kiirettä rantamaille lähtemään kiveliöstä, jossa oli parhaan ikänsä ollut. Hän aikoi nyt ensiksi olla Romakkaniemessä, kun tytöt pyysivät, ainakin niin kauan kunnes Jooseppi kotiutuisi, josta ei tiennyt millä hetkellä tulisi.

Väänänen toimitteli talon töitä, mutta raskasmielisiä ja ikävässä he olivat kaikki. Nyt vasta tytötkin saivat tietää, minkä vuoksi isä koko kesän oli murehtinut ja minkälaiset talon asiat olivat…

Ja pian huomasi Josefiina, kuinka tyttöjen omat asiat olivat. Sitä hän oli pelännyt, sillä hän oli Mantan puheista saanut kylliksi käsitystä. Jopa hän oli kerran ottanut tytöt lujalle, ja itkien he olivat tunnustaneet, kuinka herrat heidät pettivät…

"Pettivätkö? Ei suinkaan väkivallalla, jos ei teidän puoleltanne olisi ollut suostumusta…"

"Parhaat naimamiehet! Oppilaitahan ne kuuluvat olleen molemmat…
Kirkonkylällä olivat kehuneet, että heillä oli ollut hauska kesä
Moinajärven rannalla."

Silloin tytötkin ymmärsivät, ettei tarvinnut enää odottaa… Kavalasti nuo herrat olivat lähteneetkin. Eivät hyvästiä sanoneet eivätkä itse kamppeitaankaan tulleet noutamaan. Epätoivossa oli Liinu perään lähtenyt, mutta korjanneet olivat luunsa herrat jo Vanhastatalosta.

Kaiken tämän kurjuuden ja ikävän lisäksi ilmestyi eräänä päivänä metsäherra miehineen ja alkoi leimata Romakkaniemen metsää. Niinpä leimattiin säästömetsänkin kauniit, sirot petäjät, jotka talon takana niemen juurella kasvoivat, Joosepin paras puisto, jota hän oli hoitanut kuin parasta peltoa!

Väänänen kirosi, ja kun metsänleimaajat pyrkivät taloon yöksi, tarjoili hän heille kujasta halkoa. Metsässä he saivat kyyröttää, eikä Väänänen antanut tyttöjen myydä maitoakaan, vaikka kultaa maksettaisiin.

"Jumala otti Leenan pois, niin ettei ole tätä kurjuutta näkemässä… Kuinka käynee Joosepin… Kestänevätkö miesparan aivot kaikkea yhtaikaa?" huokaili Josefiina.

Kun Kreeta ja Liinu näkivät outoja tulijoita järvellä, kiipesivät he ullakolle piiloon ja varoittivat Josefiinaa mitään heistä ilmoittamasta.

Väänäsen kanssa tulivat vieraat pirttiin. Josefiina tunsi lautamiehen ja alkoi kirkonkylän kuulumisia udella. Mutta Väänänen istui pitkissä mietteissä penkillä ja syljeskeli.

Josefiina oli kyllä asian arvannut, mutta yhtäkaikki hänen terävä luontonsa syttyi tuleen.

"Vai niin", sanoi hän kiukkuisella äänellä. "Vai on asiaa. Kyllä minä asian arvaan. Siellä on talo — ottakaa siitä ja viekää vaikka housuntaskussa vorsmestarille… Vähemmällä siitä nälkäpaikasta ja hallanpesästä, mikä Välijokikin on, lähtee kuin haasteilla ja uhkauksilla… Saa tulla meidän puolesta eläjä ja asukas mistä tahtoo. Sopii nyt kruunun tulla linnaansa…"

Mutta kun Josefiina kerran oli päässyt hyvään vauhtiin, jatkoi hän, mäiskien luutaa varteen, niin että akkunat helisivät:

"Ja jos luulette, että on omaisuuksia ja irtaimistoja, joita kruunu himoitsee ja hallitus halajaa, niin saan mainita, ettei ole muuta pyöreää kuin reikä takapuolessa…"

Sen sanottuaan hän meni luuta kädessä ulos. Lautamies istui todistajineen nolona. He eivät olleet sattuneet noin suulasta eukkoa matkalla kohtaamaan.

Mutta Väänänen alkoi tiedustella Joosepin asioista, ja saatuaan kuulla, kuinka iso velka oli puulaakiin, hän arveli:

Siihen lautamies ei puhunut mitään. Kun hänelle mainittiin, että Jooseppi ei ollut tavattavissa ja että Välijoen Iisakki oli rantamailla, alkoi hän hommata lähtöä. Mutta sitä ennen hän aukaisi laukkunsa, ja miehet alkoivat aterioida. Lautamies kysyi, eikö saisi maksua vastaan karjan antimia.

Piiloutunut oli Josefiinakin ja tytöt olivat ullakolla. Mutta Väänänen toimitti viilipytyn vieraille, ymmärtäen, että lautamies oli viaton tässä asiassa. Hänen mukaansa Väänänen pani kirjeen postikonttoriin vietäväksi, ja se oli osoitettu hänen kotipitäjänsä kirkkoherranvirastolle. Niine hyvineen lautamies sai todistajansa kanssa lähteä liikkeelle Moinajärven rannalta.

Väänänen käveli heidän matkassaan rantaan, vanhan saunan luo asti. Hänellä oli mateenkoukkuja ulompana lahdella, ja niitä oli hän aikeissa lähteä kokemaan. Mutta saunan luona hän muistikin, ettei kirvestä ollutkaan matkassa. Hän aikoi juuri palata sitä noutamaan, kun näki Susisaaren takaa miehen ilmaantuvan ja kävelevän taloon päin. Sitä tietä eivät tähän vuoden aikaan muut kulkeneet kuin ruokojärveläiset, ja Väänänen arvasikin heti, ettei tulija ollut kukaan muu kuin Ruokojärven Juhani.

Väänänen jäi seisomaan, katsellen vuoroin lautamiehen ja hänen todistajansa jälkeen, jotka jo kävellä huiskivat kaukana järvellä, ja vuoroin Susisaaresta päin tulevaa Ruokojärven Juhania.

Mitä saattoi olla Juhanilla asiaa? Viime kerralla täällä käydessään hän oli eronnut vihassa ja ottanut kihlansa takaisin Liinulta. Mitä se tänne nyt vielä tuli nuuskimaan?

Eipä ollut näiden kahden miehen tervehdys toisilleen kovinkaan ystävällinen, kun he rannassa tulivat vastakkain.

"Niin on Jooseppi pyytänyt, kun etelään lähti. Mutta mihinkäs sinä sitten olet viiruamassa?"

Ja niin miehet lyhyviä, kuivia ja pisteleviä sanoja vaihtaen nousivat rannasta pihalle.

Vasta monta tuntia talossa oltuaan Juhani ilmoitti asiansa. Hän kutsui Liinun kahden kesken porstuan peräkamariin ja alkoi uudestaan esitellä naimahommia. Hän oli kyllä kuullut, kuinka sekä Kreetan että Liinun asiat olivat, mutta tahtoi antaa Liinulle anteeksi hairahduksen. Ja kun lapsi syntyisi, niin… olkoon hänen nimessään… Viatonhan lapsi oli.

Liinu säpsähti. Hän ei ollut enää odottanut kosijaksi Juhania, joka oli isän kanssa viime kerralla niin pahasti riitaantunut. Oliko Juhanilla todellakin nyt naimisen tarkoitus?

Hän katsoi Juhanin harmaisiin silmiin, jotka vilkuen ja jääkylminä pälyivät kuopissaan, ohuihin huuliin ja sinisenlaihoihin kasvoihin ja muisti, että Juhani oli syönyt itsekuolleen vasikan raadon…

Mutta se olisi kuitenkin hänen pelastuksensa, eikä häpeä enää olisi niin suuri! Juhani uskoi Liinun vaikenemisen olevan suostumuksen merkin — eikä hän ollut sitä epäillytkään — ja virkkoi:

"Siirrettäisiin nyt heti sinun tavarasi pois Ruokojärveen — ulosottoon ne muuten menevät. Kun nyt isäsikin on poissa, niin sopisi ohriakin ottaa, ja hyvä olisi nyt kylmän aikana siirtää, — jänkät ja järvet kantavat…"

Liinu ei vastannut. Juhani tuntui nyt kauhean tylyltä. Hän muisteli
Välijoen Villeä, rakkaan luontoista ja reipasta poikaa…

"Mutta minä en tohdi mitään liikuttaa, ennenkuin isä tulee", sanoi
Liinu vihdoin, ollen kahdella päällä, suuressa tuskassa.

"No ymmärräthän itsekin, että jotakin sinullakin pitää olla, kun yhteen menemme. Lehmiä, joista saat karjanantia, ja viljaa, joista leipää leivot… Ja sillä lailla sinä pääset äpärälasta tekemästä. Äitisi jos eläisi, niin pakottaisi…"

"Mutta minunko sitten pitäisi kärsiä ja ruveta sinun kanssasi raatoja syömään!" tokaisi Liinu niin tuskaisena ja asemastaan huolissaan, ettei tiennyt mitä puhui.

"Saat vielä syödä raatojakin, kun sen pirun penikan synnytät maailmaan… Kiitä, jos sinut pelastan, porton."

Liinu ratkesi itkuun. Hänellä ei ollut koskaan ollutkaan kyllin kovaa luontoa — ja nyt oli itku hyvin löyhässä.

Mitä hän tekisi, suostuisiko tuolle tylylle miehelle vaimoksi — vai kärsisikö häpeän?

Hän itki ja vapisi. Silloin hän vielä muisti Välijoen Villen. Hyvästellessä oli Ville kättä puristanut ja sanonut, ettei hän Liinua koskaan unohtaisi. Mutta Ville ei tiennyt, että hän… niin, että hänet oli petetty.

Ja sanaakaan enää sanomatta hän pyörähti pois huoneesta ja juoksi navettaan itkemään. Kreeta riensi hänen jälkeensä tietämättä, mikä nyt oli hätänä, kun sisar näytti olevan niin huolissaan ja murheissaan. Mutta heidän jäljessään kävellä hyssytti vielä Josefiina ja nähdessään molempain päät yhdessä itkemässä sanoi:

"Minä olisin tästä talosta myöskin saamassa, mutta kun on aikomus ottaa tuo Liinu vaimokseni, niin olkoon, kunhan saan myötäjäiset", alkoi Juhani selitellä Väänäselle, ikäänkuin Liinu jo olisi suostumuksensa antanut.

"Mitäpä se sinuun kuuluu, oli tai ei. Vierashan sinä tässä olet ja etelän puolen mies lisäksi."

"Mutta et tästä liikuta mitään, ennenkuin isäntä tulee", sanoi Väänänen. "Minun on Jooseppi käskenyt taloa hoitaa siksi, kunnes itse palaa herroja puhuttelemasta."

Mutta tumma puna nousi Väänäsen otsalle, ja silmät salamoivat. Väänänen oli vankka ja paksu mies, puolta vankempi Juhania. Vähän arasti silmäsi Juhani Väänäsen hartioita.

"Jos halunnet vanhaa henkeäsi säästää, niin tuki suusi", sanoi
Väänänen.

Ja hetken perästä näkyi Ruokojärven Juhani kävelevän Susisaaren rantaa pitkin Ruokojärveä kohden.

Sydäntalven kylmä kuu loistaa totiselta taivaalta. Sen valo himmentää revontulien loimua ja tähtien kirkkautta.

Hiljaisuus on erämaan metsissä, pakkanen vain paukahtelee kivan hongan korossa ja huurteisten korpien kuivissa kuusissa. Kuin hautakummut paistavat vaarojen puuttomat, lumiset laet, äänettöminä, kuolleina. Mutta rannattoman kiveliön keskeltä siintää järvensilmiä vaarojen välistä kuin valkoisia keitaita kuun hopeavalossa.

Tainnoksissa on erämaa, kylmetyksissä kiveliö, ja paksut jäät peittävät sinertävien järvien kirkkaita silmiä.

Viojärveltä päin hiihtää mies verkkaan, laukku selässä, Moinakiveliötä kohden. Hän ei noudata kesällistä polkua, vaan nousee loivimpia rinteitä ja halkaisee suot ja jänkät mistä sattuu.

Hiihtäjä on Romakkaniemen Jooseppi, joka nyt vasta palaa syksylliseltä matkaltaan.

Väsyneesti hän hiihtää, ja kolkoilta tuntuvat nyt tutut vaarat ja aukeat maat. Kovin on alakuloinen hänen mielensä ja umpi edessä, jos mitä ajattelisi. Romakkaniemeen päin hän kuitenkin hiihtää, vaikka sydän tuntuu verta vuotavan ja mieli itkevän kivenkovaa kohtaloa.

Matkallaan hän ei ollut saanut mitään toimeen. Virastoissa hän kyllä kävi ja herroja puhutteli. Vartoa käskettiin, että asiasta otettaisiin selvä. Ja kun vihoviimein tuli tieto, ei muuta lohdutusta annettu kuin se, että kruunulla oli oikeus hakkauttaa Romakkaniemen metsä. Silloin hän oli kokenut selittää, että siten menisi hänen metsänsä puhtaaksi, että vain huonoimmat puut hän oli omiksi tarpeiksi käyttänyt — mutta siihen ei ollut osattu mitään selittää. Senkin hän oli sanonut, että oli pitänyt ottaa velkaa kyetäkseen maata viljelemään ja taloa rakentamaan siihen kuntoon, että saisi sen perinnöksi. Millä hän siis nyt velan maksaisi, kun kruunu hakkaisi metsän? Siihen olivat herrat kyllä osanneet vastata, että mitä menit ottamaan velkaa ja sekaantumaan asioihin puulaakin kanssa. Ja kun hän siihen selitti, kuinka raskasta ja kovaa oli korven elämä, kun tiettömän erämaan takana asui, oli vain naurahdettu ja sanottu, ettei hän suinkaan ollut köyhä, koska oli nytkin uudet sarkavaatteet yllä…

Pois täytyi lähteä. Yksi ja toinen neuvoi vielä isompain herrain puheille, mutta hukkaan meni sielläkin. Ja kun hän mainitsi siitä, ettei vallesmanni-vainaja ollut puhunut kruununhakkuusta mitään, vastattiin, että kyllä vallesmanni tiesi, mutta ei sanonut…

Takapuolitse kirkonkylää hän oli hiihtänyt. Ei tehnyt mieli tutun kylän läpi hiihtää eikä tuttavia puhutella…

Viojärven Vanhassatalossa hän oli levähtänyt, mutta kun tuli korea kuutamo, jatkoi hän taas matkaansa. Siellä hän oli kuullut sanomat kotoaan, ja silloin oli hänen viimeinenkin voimansa loppunut. Oli kerrottu ulosotosta, jonka tämä nuori nimismies oli Airis-Mikko mukanaan Romakkaniemessä tehnyt. Kaikki irtaimisto oli mennyt puulaakin velkaan, joka ei siitä isosti vähentynyt, ja talo oli lisäksi julistettu ulosottoon. Mutta vielä oli viimeinen isku, jonka Vanhantalon isäntä lopuksi sanoi ja joka koski Kreetaa ja Liinua… Se tieto teki niin pahaa, ettei puukon isku olisi voinut pahempaa tehdä.

Mitä pahaa hän oli tehnyt elämässään, että hänen loppuikänsä oli tämmöistä kärsimistä?

Ja kun hän nyt yksin hiihti talvisena yönä, kulki jäänyt elämä uudelleen hänen mielessään. Hän ei muistanut viettäneensä työtöntä päivää. Lapsena piti lähteä kotimökiltä, Honkasaajosta; renkipoikana sai palella pakkaspäivinä, ja raskas, raskas oli lapselle työ… Sitten hän raatoi tukkimetsissä ja tutustui Leenaan… Silloin alkoi mieli tehdä omaa kotia, kun ikävältä tuntui vieras katto pään päällä…

Hän oli ehtinyt Viovaaran laelle. Suurena valkoisena lumikenttänä näkyi järvi saarineen, jotka olivat kuin kokoon kutistuneet pakkasen käsissä. Kuun kalpeassa valossa siinti talo korkean niemen juurelta, yksin, kuin hyljättynä ja ikävöiden…

Joosepin rinnassa vihlaisi kuin tulinen viillos, joka pani väräjämään joka solun ja jäsenen…

Miehuutensa parhaat vuodet hän siinä muisti, Leena-vainajan, rakkaan ja hyvän, ainoan ystävän raskaan elämänsä varrella.

Hänellä ei ollut enää ketään, jonka vuoksi eläisi. Ei mitään, mitä omaksensa sanoisi. Pojat hummaamassa maailmalla ja tytöt häväisseet isänsä ja kotinsa!

Mitä hän teki Romakkaniemessä? Nyt tuntui viimeinenkin jänne katkenneen, ja toivoton yksinäisen ja väsyneen tie oli umpinaisena edessä…

Mutta ajatuksissaan hän sittenkin hiihteli Romakkaniemeen päin ikäänkuin vanhaa uraa, jota ennenkin oli järven yli hiihtänyt.

Tullessaan lähemmäksi rantaa ja katsahtaessaan taloon hän havaitsi, että koko suuri, kaunis kasvattimännikkö, oksattomat jouhipetäjät, oli kaikki talon takaa kaadettu. Ja niemen sivulla näkyi syvä tukkitie, joka näytti lähtevän Lumijoelle päin… Puulaaki oli siis jo aloittanut metsän hakkuun. Hän ikäänkuin jähmettyi suolapatsaaksi ja katsoi hetkisen kylmin, elottomin silmin siihen aukeaan paikkaan, talon taakse, jossa korkeat männyt ennen talviöinä humisivat ja kesäilloin suloisesti soittivat.

Silloin hän muisti Juho-veljensä, Honkasaajossa, lapsuutensa kodissa…
Ja hän käänsi ihan maan rannasta sukset pohjoiseen päin ja lähti kuin
hätyytetty peto hiihtämään niitä vaarojen lakia kohden, jotka kohosivat
Moinajärven pohjoispäässä ja joiden takana oli Lampsijärvi ja
Honkasaajo, lapsuudenkoti, järven korkealla rannalla.

Mutta kun hän ehti Moinatunturin laen kohdalle, osuivat silmät väkisin siihen leveään, suoraan linjaan, joka laen yli juoksi järven rantaan saakka. Kuun kalpeassa valossa se näytti Joosepista kaamealta hirviöltä, joka kulki silmää räväyttämättä ja väistymättä, niellen ja hävittäen kaikki, mitä sen eteen osui.

Ja taas hän muisti sen unen, jonka oli ensi yötä Romakkaniemessä viettäessään nähnyt. Tuota pitkin oli onnettomuus, köyhyys ja häpeä tullut… Se oli helvetin tie, joka alkoi pahasta maailmasta ja päättyi tänne kiveliön keskelle. Sitä myöten oli tulvimalla tulvinut ensin huonoja viestejä, sitten syntiä ja häpeää ja nyt viimeksi köyhyys ja kertomaton kurjuus, julma häviö.

Ja hänelle selkeni sekin, ettei Leena-vainaja houraillut, kun aavisti pahaa tulevan, kun luuloistaan kertoi ja pelkäsi.

Siksi hän oli kiirehtinyt Liinua naimisiin, kun uskoi sisarvainajansa luontoiseksi… Eikä hän itse ollut ymmärtänyt eikä aavistanut mitään!

Päälle päätteeksi oli kaikki sattunut yhtenä jonona, kaikki onnettomuudet ja raskaat murheet. Ensin vanhan vallesmannin kuolema, sitten Leenan, masentaen niin mielen, ettei jaksanut juuri mitään tehdä eikä ajatella. Sitten tulivat huolet puulaakin velasta ja kruununhakkuun pelko, ja sitten ne maanmittarit, jotka juuri olivat helvetin tien aukaisijoita ja hänen häviönsä ja häpeänsä viimeisiä suorittajia.

Mutta niin masentunut, niin väsynyt oli hänen mielensä ja niin tylstynyt hänen sydämensä, ettei hän enää jaksanut suuttua… eikä oikein selvästi sitäkään tuntea kuinka kovaonninen hän oli…

Mutta helpotuksena tuli mieleen, ettei ollut enää pitkä aika kuolemaan. Hän tunsi sen. Elämä tuntui olevan kuin kerälle kerittyä nauhaa, joka huomaamatta yhä väheni, sydämen alla kierrellen. Kun kerä kuluisi loppuun, silloin lakkaisi elämä, tuska ja murhe loppuisivat.

Hän loi silmänsä taivasta kohden, jossa tähdet kimaltelivat. Kuinka se näyttikään kirkkaalta ja pyörryttävän korkealta!

— Jumala ja herrojen Herra… Näkeekö ja tunteeko, kuinka täällä taistelee kärsivä ihminen? Näkee kyllä, kaikki tietää ja suurena tilipäivänä puheilleen käskee!

— Kun pitkäisen leimaus nyt jyrähtäisi… tuo idän taivas halkeaisi kahtia ja suuri valaistus kirkastaisi länttä ja Herra pilven partaalla viittaisi kokoon kaiken maailman syntiset…

— Jooseppi Pekanpoika… kärsinyt ja kovaa kokenut… astu tänne taivaan iloon…

Sairaloisessa mielenjännityksessä ja kummissa haaveissaan hän hiihti niin, että höyry nousi harmaista hiuksista. Hän saapui Moinajärven päähän ja kääntyi siitä metsäistä ojan vartta noudattaen Lampsijärveen päin.

Oliko oikein totta se eletty elämä Romakkaniemessä, vai oliko hän vielä nuori, naimaton mies, joka kulki metsäojan varsilla saukonrautoja virittämässä?

Varhain aamulla hän pääsi Juho-veljen luo, lapsuuden kotiin, Lampsijärven Honkasaajoon. Eikä moneen viikkoon jaksanut vuoteesta nousta.

Vasta kevättalvella, jolloin lumi vielä oli paksuimmillaan eikä kevään kevät vielä ollut mitään mahtanut kiveliön kinoksille, vaikka valon valta oli enentynyt, joutui Romakkaniemi myytäväksi.

Porolompaloon asti oli kruununvouti, talon myyjä, apulaisineen hevoskyydillä päässyt, askeltietä kävelyä ajaen. Mutta siinä nousikin herroille tie pystyyn. Ei ollut Viojärveen päin muuta kuin suksen latu, jota poromiehetkin jolloinkulloin kulkivat.

Airis-Mikko oli herroille hommannut ajoporot, että siitä pääsisivät porokyydillä matkaa jatkamaan. Mikolle oli tämä uusi vallesmanni asiasta ilmoittanut ja pyytänyt häntä oppaaksi herroille. Mutta kiukkuaan purki kruununvouti, joka oli outo täällä pohjoisilla mailla. Hän ei ollut ennen istunut poronpulkassa eikä ollut erinomainen hiihtäjäkään, vaikka oli nuori mies. Ja hintelä, laiha ja vähäruokainen herra oli hänen kirjurinsakin, niinkuin nälkiintynyt koira herransa perässä. Puulaakin puolesta oli Kemppainen matkassa. Hän oli jo saapunut porollaan vuorokautta ennen Porolompaloon ja siinä herroja vartonut.

Silmäpuoli Anna-Kreeta hääräsi siinä, savuava piippu suussa, ja teki kruununvoudille selvää Romakkaniemen väestä. Leena-vainajan kuolemastakin mainitsi ja lopuksi selitti, että kun viime kesänä kaksi nuorta maanmittaria siinä majaili, kihlasivat he molemmat tytöt, Nyykreeni-niminen Kreetan ja Leppiniemi-niminen Liinun. Ja naimisiin he olivat luvanneet mennä, rouvikseen ottaa salon tyttäret. Mutta eivätpä ottaneetkaan…

"Vai eivät ottaneet", sanoi kruununvouti, joka akkunasta katseli, kuinka Mikko poroja pihalla valjasteli.

Kruununvouti ei näyttänyt vähääkään miettivän sitä, mitä kuuli
Anna-Kreetan puhuvan.

"Ovatko he komeitakin tyttöjä?" kysyi nyt kirjuri, hänkin heräten velttoudestaan.

"Komeita ovat vieläkin. Liinu onkin maailman kauneimpia tyttöjä. Rovastikin oli rippikouluaikana ihmetellyt — sanonut, ettei niin sirovartista tyttöä ole koko pitäjässä. — Mutta hullusti kävi kummallekin…"

Herrat eivät oikein halunneet kuulla Anna-Kreetan jaarituksia, mutta hän jatkoi vielä:

"Liika raskas murhe tuli yhden miehen hartioille. Ensin kruunu metsän vei, sitten…"

Silloin juuri tuli Mikko sisälle ja kuultuaan, mistä Anna-Kreeta herroille puhui, karjaisi närkästyneenä:

"Jopa kohta", ilmoitti Mikko, hakien vielä jotakin pahansiivoisesta sängystä.

"Olisipa hanki nyt niinkuin välisti keväällä jo tähän aikaan on, niin pian tästä oltaisiin Viojärvellä, mutta nyt ei. Tie pudottaa, ja lämmin on päiväkin liiaksi poron verelle."

Edellä ajaa Mikko, entistä suksenlatua noudattaen, kruununvouti pulkassaan Mikon perässä ja sitten kirjuri, hoikkasäärinen herra. Mutta viimeksi on jäänyt Kemppainen, sikaari suussa istuen.

Hitaasti kuluu matka, sillä tie on löyhä, ja kun on keskipäivän aika ja lämmin paiste, kävellä vätystävät porot suu auki saaloen.

Niin kävelee neljä poroa peräkkäin Viojoen vartta Viojärvelle. Tämä matkue on kai nyt viimeinen, ennenkuin Romakkaniemen hävitys on täydellinen.

Mutta sitä ei ajattele Mikko, eikä sääli kruununvoutikaan muuta kuin omaa ruumistaan, jonka täytyy siinä olla nipistyksessä ahtaassa pulkassa. Kirjuri ei mieti mitään, ja Kemppainen on hyvillään siitä, että puulaaki taaskin on tämmöisen uskotun toimen hänelle antanut. Mutta kun kruununvoudin roikka vihoviimein ehtii Viojärvelle ja nousee Vanhantalon pihaan, on siinä ruumisarkku poronreessä, ihan rappusten edessä.

Heti tunnetaan Vanhassatalossa, että hän on kruununvouti, sillä häntä on näinä päivinä varrottu matkalla Romakkaniemeen taloa puulaakin saatavasta myymään.

"Jopa oli riivatun pitkä matka ja huono tie", oihkaa kruununvouti, kun kirjuri kiskoo hänet pulkasta pönkilleen — lihavan ja kankean miehen, vaikka hän on vielä nuoren näköinen.

Ulos on tullut Vanhantalon isäntäkin ja kuullut kruununvoudin puheet.
Sitten hän astuu tervehtimään.

"Jopa on huono tie tänne", sanoo kruununvouti uudestaan, ikäänkuin isäntää moittien.

"Eikö ollut ketään taipaleella, että olisi myydä paukauttanut", naurahtaa Vanhatalo pistelevästi. "Herrain asia se on katsoa, että tiet ovat hyvät, ja määrätä moukat tekemään. — Vai oli huono tie…"

Vanhaataloakin on viime käräjissä sakotettu maantienkorjuun laiminlyömisestä.

Kruununvouti ymmärtää yskän, mutta eipä tiedä lakipykälää, jolla kykenisi suulasta miestä vähän nolaamaan. "Ohoo… täällä on ruumis… Kuka se vainaja on?" kysyy hän eikä ole tietävinäänkään Vanhantalon äskeisestä vastauksesta.

"Tästä se on naapurista — Ruokojärvestä, uudistalokas Heikki Ruokojärvi eli Järppi", selittää Vanhatalo. "Satuitte vastakkain, riitaveljet. Heikki tahtoi näyttää herra kruununvoudille, että hän lähtee haastamattakin kruununtalosta pois… tuossa on nyt menossa eikä vastaan pane… ei pane", lisää hän sitten.

Kruununvouti katsahtaa kiukkuisesti Vanhaantaloon. Tuon kasvoista ei saa selvää, tekeekö pilkkaa vai onko niin tyhmä. Laihat kasvot ovat pienet, silmät harmaat ja katse terävä kuin nuoli. Tyhmäksi ei tuota miestä oikein voi uskoa.

Mutta kun mennään sisälle suureen tupaan, johon Vanhatalo herrat opastaa, virkkaa kruununvouti taas:

"Ajattelin, että jos herrat hauskemmakseen ajelevat… näitä kruununtaloja katsellen, koska ne tuntuvat olevan niin rakkaat — kruunulle. Vai Romakkaniemeen… Noo. Olisipa siitäkin talosta jo uskonut vähemmällä väellä lopun saavan."

Kruununvouti kävelee edestakaisin lattialla ja suuttuu yhä enemmän tuolle miehelle. Hän ei tunne peräpohjalaisia, etelästä päin kun on kotoisin… Ennen ei hänelle ole talonpoikainen mies koskaan noin uskaltanut puhua. Hävytön ja suulas lurjus!

"En minä ole mitannut", sanoo Vanhatalo tyynenä. "Mutta nälkä tulee välillä yksisuolisella miehellä, sen verran tästä ainakin on matkaa."

Mutta Vanhantalon kasvoissa ei yksikään väre ole muuttunut. Levollisena hän nousee ja virkkaa:

Ja äänessä helähtää semmoinen varmuus ja häikäilemättömyys, ettei kruununvoudilla ole mitään sanomista.

Kruununvouti kävelee taas edestakaisin ja purkaa kiukkuaan, kirjurilleen ruotsiksi sopottaen. Mutta mikäs auttaa! Kaukana kiveliössä he nyt ovat, teitä ei ole eikä oikein turvaa mihinkään. Yö on tulossa. Kahdessa muussa talossa Viojärvellä ei ole muuta lämmintä huonetta kuin perheen tupa, jossa koko talonväki asuu ja nukkuu. Tähän siis täytyy yöpyä, jos ei tahdo kinokseen panna maata. Ei siis auta kiukkuileminen. Ei ole lähellä viheltävää junaa, johon sopisi hypätä ja ajaa… niin, vaikka hiiteen täältä tiettömästä erämaasta…

"Tämä onkin niin saatanan laaja nimismiespiiri, että puolikin riittäisi, ja harvaan asuttu", sanoo hän, mutta sitten hän alkaa tyyntyä.

"Taitaa olla parasta yöpyä tähän", hän sanoo. "Tästä on mäkinen väli Romakkaniemeen. Eikä siellä taitaisi nyt juuri olla sijaa vieraille, kun on kaksi lapsivaimoa talossa… Oli se kummaa, että piti juuri tuon Joosepin kohdalle noin onnettomasti sattua. Mitä ajatteleekin Jumala, kun siivoa ja ahkeraa miestä noin rankaisee. Yhtenä ainoana vuonna hän menetti kaikki, vaimonsa, metsänsä ja nyt talonsa, ja molemmat tyttäret joutuivat herrain raiskattaviksi… Liika kovakourainen se on kruunukin turvatonta kiveliön asukasta kohtaan. Mies raataa ikänsä, taloa valmistaa, peltoa tekee, niittyä raivaa… kun talo alkaa elettäväksi tulla, niin silloin kaikki menettää…"

"Jaa, jaa… Se on asia, jota minä en voi auttaa", sanoo kruununvouti, vielä vähän äskeisessä kiukussaan.

Nyt kruununvouti yltyy vimmaan ja komentaa puheilleen Airis-Mikon, joka ruokkii poroja. Hän tiedustelee, eikö olisi muita taloja, joihin pääsisi yöksi, kun tässä talossa sekä isäntä että emäntä ovat niin hävyttömiä ja suulaita, ettei tänne voi jäädä. Mutta Mikko ei sano olevan. Toisissa taloissa on vähän sijaa ja likainen hoito.

"Tässä se majaili aina kulkiessaan vanha vallesmannikin ja hyvä tuttava olikin tämän isännän ja emännän kanssa", selittää Mikko.

Mikko ei uskalla puhua siihen mitään. Sen hän on tullut huomaamaan, ettei herroille saa panna vastaan silloin kun ne näyttävät olevan suutuksissa. Hiljaa silloin pitää olla ja nöyränä, sillä se miellyttää herroja.

"Näyttää pakastavan yöllä, aamukylmäsellä kun lähdemme, olemme pian
Romakkaniemessä… niin että jos sopisi tässä levähtää", houkuttelee
Mikko.

"Onko tästä sitten parempi tie kuin tähän asti?" tiukkaa kruununvouti, äreänä Mikollekin.

"En nyt tiedä paremmasta, mutta pääsee tästä porolla. Viikolla kuuluu entinen Välijoen Ville käyneen rantamailla, ja on tästä, kuulin ma, poromiehiäkin hiihdellyt", kokee Mikko selittää.

"Niin te sanotte, että pääsee ja pääsee, — niinhän te sanoitte kotonannekin, että pääsee… Mutta minkälaista pääsemistä tämä on? Frågas billigt…"

Mikko ei tohdi panna äkäiselle herralle vastaan, vaikka kielellä jo pyörii tuima vastaus. Täytyy kärsiä ja nieleskellä karvaat palat alas sen, jolla on metsänvartijan virka.

"Samanlaisia lorveja te olette kaikki… Kun tulee se ryssän laki, niin kyllä teistä sinni otetaan… jäfla tuppar!"

Mutta eipä ole vielä ryssän laki voimassa, ja niin täytyy korskean herrankin tyyntyä ja pyytää siivosti yösijaa.

Samana aamuna, jona kruununvouti läksi Viojärven Vanhastatalosta
Romakkaniemeen päin, oltiin Romakkaniemessä aikaisin liikkeellä.

Jooseppi sairasteli yhä vieläkin Honkasaajossa Juhon luona, joka kohteli murtunutta miestä veljenrakkaudella. Ei näyttänyt enää Joosepista eläjää tulevan. Kova vilutauti oli loputkin voimat vienyt, ja toisinaan hän houraili monta päivää yhteen menoon. Eikä ollut vuoteesta yrittänytkään nousta.

Romakkaniemeen oli Kemppainen palkannut tulemaan miehiä, jotta huutokauppa voitaisiin pitää. Jätkämiehiä ne olivat kaikki ja istuivat penkillä keskenään jutellen, varhaisena kevätaamuna.

Josefiina hommaili vieläkin talossa. Ei ollut sopinut jättää kahta turvatonta tyttöä yksin, kun synnyttämisen aika oli tullut. Ja molemmat he olivatkin sekä Kreeta että Liinu vuoteessa, ja vieressä oli kummallakin pieni poikanen. Toisesta pitäjästä oli Välijoen Villekin saapunut ja ilmoittanut, ettei hän vieläkään jättäisi Liinua, vaan anteeksi antaisi, omakseen ottaisi, ja yhdessä he muuttaisivat pois toiseen pitäjään, jossa hän oli hankkinut hyvän toimeentulon.

Heidän matkassaan ei Josefiina kuitenkaan aikonut lähteä, vaan tahtoi mennä rantamaille, tuikeaksi eukoksi Iisakille, pappilan torpparille.

Kirjansa oli Väänänenkin saanut kotipitäjästä ja selvästi näkyi vieläkin rakkaana pitävän Kreetaa, hellää ystävää, jonka herrat saivat viekoitella. Ja keskenään he olivat jo asiansa myös päättäneet ja aikoivat vesien auettua siirtyä naapuripitäjääseen, jossa oli alkanut iso tukkiliike.

Täksi päiväksi oli pakkohuutokauppa kuulutettu. Tänään siis myytäisiin puulaakin velasta Joosepin lyömättömästä korvesta viljelty talo, "ellei laillista estettä väliin tulisi". Ja mitäpä estettä tulisi? Niillä, jotka tahtoisivat täällä kaukana elää ja kykenisivät työhön, ei ollut pääomaa, eikä puulaaki uskonut velkaa. Ja ne taas, joilla oli rahaa, eivät kiinnittäneet omaisuuttaan erämaan yksinäiseen taloon, johon tietä ei ollut tullut eikä mennyt kesällä eikä talvella.

Siitä puhelivat ne jätkämiehet, jotka Kemppainen oli toimittanut huutokauppaväeksi ja jotka olivat tukinhakkuupaikalta hiihtäneet kiveliön poikki Romakkaniemeen. Puhelipa siinä Väänänenkin joukkoon, ja kun hän kertoi, kuinka Joosepille oli oikeastaan käynyt tässä asiassa, silloin tuli jätkienkin sitä surku. Eräs pitkä, vaaleaverinen nuori mies kertoi hänen isälleen käyneen samalla lailla ja lasten silloin hajaantuneen maailmalle. Missä nyt lienevät? Yksin hän oli lähtenyt tänne kauas pohjan perille.

Siinä oli joukossa vielä Ruokojärven Juhanikin, joka oli aamuvarhaisella tänne hiihtänyt. Vähäpuheisena hän istui, kapeat kasvot laihoina ja verettöminä. Juhanin tiedettiin koettaneen hakea eukkoa monelta haaralta tänä talvena, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta vaimoksi kitsaalle miehelle, vaikka kaikki tiesivät hänet varakkaaksi. Ja Josefiina ennusti hänelle samanlaista loppua kuin oli hänen sedälläänkin, Lampsijärven äijällä, joka saituudessaan meni niin pitkälle, että söi hevosenkavion ja siihen kuoli…

Pirtin sivuakkunasta sopi Alpaslahti näkymään, ja sinne miehet vähä väliä katsahtivat nähdäkseen, milloin kruununvoudin roikka ilmestyisi. Kemppainen oli jo monta päivää sitten mennyt kruununvoutia vastaan Porolompaloon — herrat olivat niin määränneet — ja aikonut siellä vartoa ja yhtä matkaa sitten tulla Romakkaniemeen, kertoivat jätkät.

Mutta siinä odottaessa tuli puhetta monenlaista, kun aika tahtoi käydä pitkäksi. Muuan jätkä, nuori ja vilkas mies, virkkoi saatuaan kuulla, mitä tietä talon tyttäret kumpikin olivat lapsen saaneet:

"Mutta elatuksen ne kai haastavat herroilta. Ja sitä tuomitaankin herrasmiehiltä sen verran, että tuntuu, ja kaikki kulut lisäksi. Niin lähtee, että paukkuu."

"On niitä semmoisia, eivätkä he tahdo penniäkään ennenkuin asia on päättynyt", tiesi nuori jätkä. "Ja jos vielä saattaisi näyttää, että naimisen varjolla ovat narranneet, ja jos kihloja jonkunkaanlaisia ovat antaneet, niin sitä suurempi eläke lapselle tuomitaan", selitti hän lisää.

"Ei ole vaikeakaan näyttää toteen", sanoi nyt Josefiina. "Tässä on muori, joka tietää paljon, ja tyttäreni Manta vielä enemmän. Sormus on kummallakin, ja Manta on monta kertaa nähnyt… ja herrat olivat kumpainenkin sanoneet, että rouvakseen ottavat. Minunkin mieheni Iisakki, joka nyt on pappilassa, on herrain omasta suusta kuullut…"

Niin siinä miehet juttelivat. Tuli sitten puhe Joosepistakin, joka sairasti yhä eikä jaksanut tulla kuulemaan, kun talo myytiin.

"Tuskin olisi saattanut tulla, jos tervekin olisi", sanoi Väänänen. "Pahakseen on pannut nämä asiat kaikki. Kesällä luulin jo monta kertaa, että hourata siitä alkaa… Ja kumma oli, ettei alkanut. Mutta nyt tautivuoteella onkin houraillut. Ei tuntenut minuakaan, kun puheilla kävin. Minulle kertoi hänen veljensä Juho, jonka luona hän sairastaa, että kotorantaan asti hän oli hiihtänyt, kun talvella isompain herrain puheilta palasi, mutta kun näki tuon kannikon, jossa hänen parhaat puunsa ennen huojuivat, oli se tehnyt niin pahaa, ettei taloon, omaan kotiinsa, malttanut tulla, vaan rannasta lähti Lampsijärveen hiihtämään…"

Miehet kuuntelivat äänettöminä, ja muuan vanhempi jätkä alkoi kertoa samantapaisia esimerkkejä muualta Pohjois-Suomesta.

"Jo se on nyt saanut kruunu Moinakiveliön tyhjäksi… Pois on käsketty meidät — ja siellä on nyt Välijoessa mökki kylmillä. Ruokojärvikin on tyhjänä. Keuhkotautiinsa on kuollut Heikki, ja köyhäinhoitoon joutuu kai Kaisakin, kivuloinen ja vanha…"

"Tuossa on sen Ruokojärven Heikin poika… Olisi pojalla ollut varaa toimittaa isänsä hautaan, mutta ei penniä kuulu antaneen. On kerrottu, että Viojärven Vanhatalo on kuolleen ja kuolinpesän ottanut haltuunsa…"

Kuusikosta ilmaantui ensin Mikko poroineen täyttä laukkaa, myötäle kun oli. Vasta hetken perästä kaahotti kruununvoudin poro, raskas mies kuin jauhosäkki pulkassa. Poro koetti kynsiä Mikon poron kantapäillä, mutta kun oli painava taakka pulkassa, ei jaksanut laukassa seurata, ja järvelle päästyä piteni väli pitenemistään. Kirjuri ja Kemppainen tömähtivät melkein peräkkäin jäälle, mutta siinä Kemppainen tempasi hihnaa, ja yhtenä suittuna nelisti hänen ajokkaansa kirjurin ja kruununvoudin porojen ohitse ja pääsi yhä lähemmäs Mikkoa.

Ulos pihalle pullahtivat Romakkaniemen pirtistä jätkätkin ja näkivät, kuinka ryöstömiehet, poronkellon kalkattaessa, ajaa karauttivat tekemään viimeistä häviötä kiveliön taloon.

Ja kirkas, kaunis ja tyven oli huhtikuun varhainen aamu ja kirkas päivä, jona Romakkaniemi pakkohuutokaupassa myytiin ja puulaakin omaksi joutui.

On taas kesä ja juhannus. Jälleen kaunistavat välkkyvät valot Pohjolaa, ja laululliseksi on uudestaan käynyt iloitseva kiveliö.

Suuren, seitsensaarisen Moinajärven rannalla ei kukaan ole kuulemassa, kuinka linnut visertävät kilvan ja kiitollisina, kuinka käki kukkuu leipää lehteen, kuinka kaiku kiertää korkeuksien huipuilta toisille ja kuinka laine loiskii valkoista rantahiekkaa vasten — yksin kuin itkuvirttä veisaten.

Sorsa poikineen ui talon venevalkamaan, ja jänikset lyövät leikkiä pihanurmella.

Autioiksi ja asukkaitta on talo jäänyt; ovet pönkittyinä se näyttää kuolleitten majalta. Rikkaruohoa kasvavat nyt pellot, joissa tähän aikaan ennen vankka oras vihannoi. Rannikkona, oksain ja latvain peittämänä kuolon kenttänä on nyt Joosepin entinen kullankeltakyIkinen jouhimännikkö. Kuollutta kaikki, missä ennen nuori elämä ja toivo sykähteli.

Särkyneestä akkunasta puhaltaa illan tuuli sisälle ja ulvoo ja itkee kuin ikävöiden ja kaivaten. Nyt eivät kilkata karjankellot, kun päivä lännen maille painuu, eikä ammu lehmä veräjän takana kesänavetan luona. Ei näy vireätä vanhaa miestä avopäin Sorsalahdessa kuokkimassa.

Siihen on jäänyt talo asukkaitta. Ei ollut ketään halukasta tulemaan erämaan taloon, josta metsä on raiskattu ja joka on kaukana tiestä ja muista ihmisasunnoista. Puulaaki saa pitää omanaan! Siihen kai lahoo, vainio metsittyy… ja hallitus haukottelee…

Ja niin on sitten Moinakiveliö asukkaitta niinkuin on ollut ennen vanhaan. Karhut tekevät sinne pesänsä, ja ahmat vaanien nuuskivat poron jälkiä…

Eikä kai kauan kestäne, ennenkuin unohtuu, että siinä kerran, tuossa niemellä, on ollut talo, jossa oli vireä vanha mies isäntänä.

Mutta juhannusaattona on sentään saivovetisen, seitsensaarisen Moinajärven selällä vene, joka näyttää pyrkivän Romakkaniemeä kohden. Viojärven Vanhantalon isäntä on lähtenyt juhannuskalaan nuorimman tyttärensä kanssa. Maukkaampi ja lihavampi kala on kirkkaan Moinajärven siika, juhlakalaksi otollisempi kuin liejupohjaisen Viojärven mustapäinen ahven tai kissastunut, punasilmäinen särki.

Susisaaren taakse hän on heittänyt verkot, tehnyt tulen rannalle, ja lämpöisenä, laulullisena iltana hän nyt odottaa aikaa, jolloin lähtisi kokemaan.

Silloin alkaa kuulua koiran ulvontaa Romakkaniemestä päin. Välisti haukkuu, välisti ulvoo kuin valittaisi… Ja yhä ulvoo ja uikuttaa.

Kuka siellä lienee autiossa, asumattomassa talossa? Eihän siellä suinkaan ole kukaan käynyt, kun tyttäret miehineen hiljan keväällä muuttivat pois? Olisiko jostakin muusta järvestä sinne poikennut kalamiehiä?

Ja yhä uikuttaa ja ulvoo koira, valittaa haikeasti ja pitkään. Silloin
Vanhatalo työntää veneensä liikkeelle ja lähtee tyttärineen
Romakkanientä kohden.

Hänelle johtuu mieleen Jooseppi, joka vielä oleskelee veljensä luona ja kuuluu jäiden lähtiessä jo olleen virkumpi jalkeillakin, ja käyneen kevätkalan pyynnissä veljensä kanssa. Surkeaa hänestä on ajatella, että piti elettävästä talosta noin häviö tuleman, ja niin monenlainen häviö…

Kun vene on ehtinyt Susisaaren takaa, niin että Romakkaniemi alkaa näkyä, havaitsee Vanhatalo veneen olevan syrjittäin talon rannassa, venevalkamaa ylempänä. Koira näkyy siinä juoksevan edestakaisin pitkin rantahiekkaa ja kuuluu yhä ulvovan.

Mutta kun he tulevat likemmäksi, tuntee Vanhatalo Pontun, Romakkaniemen
Joosepin vanhan typihäntäkoiran…

Ponttu kuuluu jo talvella viedyn Joosepille Lamsijärveen! Mikä sen tänne entisen kotinsa rannalle nyt on lähettänyt ulvomaan?

Mutta Vanhantalon isännänkin kova luonto säpsähtää, kun hän huomaa, että veneen pohjalla selällään retkottaa mies verkkojen päällä. Heti hän näkee, että se on Jooseppi. Avopäin ja puseroisillaan on ukko siihen kuollut.

"Kotirantaansa tuli kuolemaan, vanha kalamies, kalamiehistä parhain", sanoo hän, tunnustellen kuolleen kättä.

Ja hänen silmäänsä nousee kyynel, kun hän sovittaa Jooseppi-vainajan laihtuneet kädet ristiin rinnalle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRUUNUNTORPPARI: KUVAUS KIVELIÖSTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kruununtorppari: Kuvaus kiveliöstä

KRUUNUNTORPPARI

VÄINÖ KATAJA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE