The Project Gutenberg eBook of Nivernain kaunotar: Kertomus eräästä vanhasta aluksesta ja sen väestöstä, by Alphonse Daudet

      Esipuhe.
   I. Päähänpisto.
  II. "Nivernain Kaunotar".
III. Matkalla.
  IV. Tukala toimeentulo.
   V. Maugendren kunnianhimo.

Alphonse Daudet (s. 1840, k. 1897) kuuluu nykyaikaisista ranskalaisista kirjailijoista kaikkein suosituimpiin. Hän on eteläranskalainen; todella herkullisella huumorilla, mutta samalla sydämellisellä lämmöllä on hän kuvannut rakkaita maakuntalaisiaan pienehköissä novelleissa, joista tässä mainittakoon "Taraskonin Tartarin", ja samoin persialaisia tapoja. Suurempiakin romaneja on hän kirjottanut ja luonnollisesti päässyt niissä syvemmälle sielunelämää kuvatessaan, mutta niissäkin enin viehättävät pienet värikkäät ja elävät erikoiskuvat, temmaten mukaansa, ei "jännittävällä juonella", vaan teeskentelemättömän sieluelämän ja esityksen hienolla suloudella. — Yksi näitä kirjallisuuden hienoimpia "pikkuhelmiä" tarjotaan tässä vihkosessa suomalaiselle lukijalle.

Ollaan Temple-korttelissa, Eufents-Rouges-kadulla. Tämä on kapea kuin viemäritorvi; katuojissa seisovaa vettä; kadulla mustia likalätäköitä, homeen ja likaveden lemua ammottavista porttikäytävistä.

Molemmin puolin katua hyvin korkeita taloja kasarmimaisine akkunoineen ja likaisine ruutuineen ilman verhoja; ne ovat asuntoja päiväläisille, kotona työskenteleville, muurarien asumuksia ja yömajoja.

Alakerrassa kauppapuoteja. Joukko ruokakauppoja, kapakoita, hedelmäkaupustelijoita, leipomoita, ja yksi teurastajankauppa, josta sai sinipunertavaa ja keltaista lihaa.

Kadulla ei näy ajopeliä, ei hienoja pukuja, ei tyhjäntoimittajia jalkakäytävillä, ainoastaan hedelmäkaupustelijat tarjoavat huutaen halliensa romuja, ja työläisiä tulvii tehtaista, kokoonkääritty pusero kainalossa.

Oli kuukauden kahdeksas päivä, se jolloin köyhien tuli maksaa vuokransa, ja jolloin odotukseen kyllästynyt talonomistaja ajaa onnettomat kadulle.

Se on se päivä jolloin näkee kulkevan kärryjä täynnä kaikenlaisia huonekaluja, rautasänkyjä ja ontuvia pöytiä, jalat ylöspäin, rikkinäisiä patjoja ja kyökkikapineita. Eikä löytynyt edes oljenkupoa alustaksi näille silvotuille alakuloisille huonekaluille, jotka olivat väsyneet juonitellen kulkemaan alas likaisia portaita, ja tekemään harharetkiä ullakon ja kellarikerroksen välillä. Yö on käsissä. Kaasu-liekit sytytetään yksi erältänsä ja heijastuvat katuojiin ja puotien akkunoihin. Usva on kylmähkö. Kävelijöillä on kiire.

Laivuri Louveau seisoo selkä tiskiinpäin hauskassa lämpimässä ravintolahuoneessa kilistäen lasia erään Villetin puusepän kanssa. Hänen suuri kunniallinen, punakka ja arpinen merimiesnaamassa loistaa leveässä hymyssä, joka panee hänen korvarenkaansakin keinumaan.

"Kauppa on siis sovittu, isä Dubac, te ostatte minulta puulastin siitä hinnasta, minkä olen määrännyt."

Kilistellään, isä Louveau juo pää kenassa, silmät puoleksi suljettuina ja maiskuttaen, ikäänkuin arvostellakseen valkoista viiniään.

Entä sitte? Ihminen ei ole täydellinen ja isä Louveaun heikkous oli valkoviini. Ei hän suinkaan ole mikään juoppo — ei millään muotoa! Hänen eukkonsa, joka on itse viisaus, ei sietäisi juominkeja, mutta joka elää, kuten merimies, päiväkaudet jalat vedessä ja pää auringon paahteessa, hän tarvitsee silloin tällöin tilkkasen.

Ja isä Louveau käy yhä iloisemmaksi, hän hymyilee sinkki-tiskiä vasten, minkä hän näkee ikäänkuin sumun keskeltä ja joka muistuttaa hänelle niistä rahoista, jotka hän huomenna tulee pistämään taskuunsa hankkimastaan puutavarasta.

Louveau kyllä tulee olemaan täsmälleen yhtymäpaikalla. Kauppa on ylen edullinen ja niin hyvällä alulla, ett'ei nyt sovi vitkastella. Ja iloisa merimies lähtee Seinen vartta alaspäin, huojuvin askelin, ja tuupaten vastaantulevia paria, vallatonna kuin koulupoika, joka kiirehtii kotiinsa, taskussaan hyvät todistukset. Mitä sitten tästä sanonee äiti Louveau — hän, joka on itse viisaus — kun saapi kuulla, että miehensä sai heti myytyä puulastinsa, ja että kauppa on niin edullinen?

Vielä vaan yksi tai kaksi tällaista saalista, niin voivat he ostaa uuden aluksen, sillä tämä "Nivernain Kaunotar" oli jo ruvennut pahasti vuotamaan.

Tätä ei hän lausu miksikään moitteeksi, sillä tämäkin oli ollut kelpo alus nuoruudessaan, mutta kaikkihan lahoo ja vanhenee, ja isä Louveau kyllä itsestäänkin tunsi, ett'ei hän enään ole niin ketterä kuin ollessaan Marne'lla lautturin oppilaana.

Mutta mikä ihme tuolla? Naisia kerääntyy erään portin eteen; ohikulkevat pysähtyvät, puhellaan ja poliisikonstaapeli, joka seisoo joukon keskellä, kirjoittaa muistiinpanojaan.

Joku yliajettu koira, kiinni ajanut vaunu, katuojaan kompastunut humalainen, ei mitään merkillistä…

Ei! Se on pieni poikanaskali, joka istuu puutuolilla tukka pörrössä ja posket hillolla tahrattuina, ja pyyhkien silmiään rystöillään. Hän itkee. Valuvat kyyneleet muodostavat poikaraukan pesemättömille poskille kummallisia kuvioita.

Totisena ja arvokkaana, niinkuin kuulustelisi rikoksellista tekee rauhan suojelija kysymyksiä pienokaiselle samalla tehden muistiinpanoja.

Muuan ohikulkeva nainen, kansan nainen, hyvin ruma ja likainen ja taluttaen kahta lasta, astui esiin väkijoukosta ja sanoi järjestysmiehelle:

Hän laskeutui polvilleen, niisti poikaa, kuivasi hänen silmänsä ja suuteli hänen tahratuita poskiaan.

Heidän nimeänsä ei kukaan ollut kuullut. Taloon tulee ja sieltä lähtee vuokralaisia yhtä mittaa. Tiettiin ainoastaan sanoa, että he olivat asuneet täällä yhden kuukauden, maksamatta penniäkään, että talonomistaja oli äskettäin heidät häätänyt ja että oli hauska päästä heistä.

"Ei mitään. Mies ja vaimo joivat päiväkaudet ja tappelivat iltasin. He eivät olleet sovinnossa muulloin, paitsi kun oli kysymyksessä lasten, kahden pojan kurittaminen, jotka kerjäsivät kaduilla ja näpistelivät puotiloissa. Siisti perhe, kuten näette."

He olivat muuttaessaan tahallaan jättäneet hänet tuuliajolle. Tämmöistä kyllä on ennenkin tapahtunut muuttopäivinä. Poliisi kysyy:

He olivat lähteneet aamupäivällä, mies työntäen kärryjä, vaimo kantaen mytyn esiliinassaan ja molemmat pojat kädet taskussa. Ja ota nyt heidät kiinni, mistä saat!

Pienokais-raukka oli istunut täällä jo kahdestatoista. Äitinsä oli nostanut hänet tuolille, sanoen: "ole kiltti." Siitä lähtien oli hän odottanut. Kun hän itki nälissään, oli hedelmäkaupustelijatar vastapäätä antanut hänelle leipäpalan ynnä hilloa. Mutta tämä kestitys oli aikoja loppunut, ja pienokainen oli taas ruvennut itkemään. Kovin oli polonen peloissaan! Pelkäsi koiria, mitkä lähellä kuljeksivat, pelkäsi pimeän lähenemistä, pelkäsi outoja ihmisiä, jotka puhuttelivat häntä, ja hänen pikku sydämensä sykki rajusti povessa, ikäänkuin kuoleman kielissä olevan linnun.

Ihmisjoukko hänen ympärillään vaan lisääntyi, ja poliisi tarttui äkämystyneenä hänen käteensä, viedäkseen poliisi-asemalle.

Kaikki kääntyivät puhujaan. Tällä oli suuret punakat, perin rehelliset kasvot, jotka nauraa hölöttivät niin että suupielet miltei ulottuivat messinkirenkaisiin korviin.

Louveau seisoi keskellä joukkoa, kädet ristissä ilostuneena valkoviinistä, mainiosta kaupasta ja väkijoukon kiitoksesta.

Uteliaat seurasivat häntä sitte poliisi-asemalle ennenkuin hänen innostuksensa ehti laimeta.

"Francois Louveau, herra komisarius, nainut mies, ja sen voin vakuuttaa, että vaimoni on kelpo ja järkevä nainen. Tämä minulle onneksi, herra komisarius, sillä ymmärrykseni on vähän heikko — ho ho — vähän heikonpuolinen. En ollut mukana kun ruuti keksittiin. Francois ei ollut mukana ruutia keksittäessä on vaimoni tapa sanoa."

Ei koskaan hän ollut niin kaunopuheinen. Hän oli kerran päässyt alkuun, ja tunsi itsensä varmaksi, varmaksi kuin mies, joka on tehnyt hyvän kaupan ja tyhjentänyt pullon valkoviiniä!

"Laivuri, herra komisarius, omistan Nivernain kaunottaren, mainio alus ja oiva miehistö! Tiedättekö, tämä miehistöni vasta on ensi luokan! Kysykää vain sulku-miehiltä pont-Marie'stä Clemency'n saakka! Tunnetteko Clemency'ta — herra komisarius?"

"Clemecy'ssa on kauniit paikat, uskokaa pois! Kaikkialla metsää, somaa metsää, hyödyllistä metsää, sen kaikki puusepät hyvin tietävät. Sieltä minä ostan puutavarani. Vakuutan, että tavarani on hyvässä maineessa. Minulla on tarkka silmä, nähkääs! Olen vähän heikkopäinen, — en ollut mukana ruutia keksittäessä, siinä vaimoni on oikeassa — mutta minulla on kuitenkin tarkka silmä. Katsokaa — otan esimerkiksi puun niin vahvan kuin Te, suokaa anteeksi, herra komisarius, — kiedon sen ympäri nauhan — kas näin." — Hän kävi komisariukseen käsiksi ja kiersi hänen ympärinsä nauhanpätkän minkä oli ottanut taskustaan.

"Ei, tahdon vaan näyttää teille, herra komisarius, — kiedon nauhan puun ympäri, näin, ja kun olen mitannut, niin kerron — minä kerron — niin, millä kerron, en nyt oikein muista. Vaimoni ymmärtää laskut. Vaimollani on terävä pää."

Yleisöllä oli kovin hauskaa, ja itse herra komisariuskin suvaitsi hymyillä pöytänsä takaa.

"Ei hänestä ainakaan kapitalisti tule. Meidän perheessä ei ole koskaan löytynyt kapitalistia. Hänestä tulee merimies, reipas merenkulkija, niinkuin muutkin."

"Sitä kysytte! — Yksi jo kävelee, toista imetetään ja kolmas on kohta tulossa. Eikö siinä kylliksi tämmöiseltä tuhmeliinilta! Tämän kanssa niitä tulee neljä, mutta viis siitä! — jos on muonaa kolmelle, niin löytyy sitä neljällekin. Elää hiukan ahtaammasti, pingottaa hieman vyötään ja koettaa saada puutavarastansa paremman hinnan."

Hänen korvarenkaansa heiluivat, niin makeasti nauroi hän, luoden läsnäoleviin tyytyväisen katseensa. Paksu kirja pantiin hänen eteensä. Koska ei hän ollut kirjoitustaitoinen, piirsi hän ainoastaan ristin alareunaan.

"Ottakaa pienokainen mukaanne, Francois Louveau, kasvattakaa se hyvin! Jos saan sen syntyperästä mitään vihiä, niin kyllä ilmoitan teille. Mutta ei ole luultava, että vanhempansa koskaan tulevat häntä tiedustelemaan. Mitä teihin tulee, niin näytätte kunnon mieheltä, niin että teihin voi luottaa. Totelkaa aina vaimoanne. Nyt hyvästi! Älkää juoko liiaksi valkoviiniä!"

Synkkä pimeys, jäähdyttävä usva, tuntemattomien kotiinsa rientävien ihmisten vilinä, kaikki tuo oli omiansa saamaan miesraukan selväksi. Tuskin oli hän päässyt kadulle, yksikseen, leimattu paperi taskussaan ja taluttaen holhottiansa, ennenkuin jo tunsi intonsa asettuvan, ja hän oivalsi minkä suuren tyhmyyden taas oli tehnyt. Tällainen hän siis aina tulee olemaan? Sama tuhmeliini, sama lavertelija? Hän ei voinut astua tietään sekoittumatta asioihin, mitkä eivät hänelle kuuluneet!

Hän kuvaili itsekseen, kuinka äkäiseksi mamma Louveau tulee! Mikä vastaanotto, hyvät ystävät, mikä vastaanotto häntä odottaa!

Ei hän ikinä uskalla mennä kotiinsa. Yhtä vähän uskaltaa hän palata poliisikamariin. Mitä tuli hänen tehdä?

He astuskelivat siinä, usvassa. Louveau puhui kovaa, viittoellen itsekseen, täten valmistaen puhetta. Vihtori laahasi kenkiään loassa, ja antoi vetää itseään eteenpäin kuin kuollutta esinettä. Hän oli täydellisesti nääntynyt.

Silloin pysähtyi Louveau, otti pienokaisen syliinsä ja kietoi nahkatakkinsa hänen ympärilleen.

Pienokaisen käsien puristus palautti häneen hieman rohkeutta. Hän jatkoi kävelyänsä.

Ei enään auttanut. Kai hänen tuli antautua kahakkaan. Jos muori ajaa heidät ulos, niin mitäs muuta kuin palauttaa poika taas poliisikamariin, mutta mahdollisesti hän kuitenkin tulee jäämään yhdeksi yöksi, ja siinä tapauksessa hän saisi ainakin kelpo ruoka-aterian.

He saapuivat Austerlix-sillalle, missä Nivernain Kaunotar oli kiinni. Pimeässä tuntui vieno, mutta tympäsevä tuoreen tukkipuun tuoksu. Suuri joukko pienempiä aluksia kellui joella. Venheiden liikunta sai lyhdyt heilumaan ja ristiin rastiin sidotut kettingit nirskumaan.

Päästäkseen omaan alukseensa täytyi Louveaun kavuta kahden porraslavalla yhdistetyn proomun poikki. Hän lähestyi horjuvin askelin ja tutisevin polvin, mitä lisäsi vielä lapsi, joka oli kietonut kätensä kovasti hänen kaulaansa.

Mikä pimeys. Ainoastaan pienen lampun valo välkkyi kajuutan akkunasta, ja valonsäde oven alta oli Nivernain Kaunottaren ainoa elonmerkki iltauinahduksessaan.

Vaimonsa seisoi selin oveen päin, kumartuneena kamiinan yli, mutta tunsi hänen askeleensa, ja sanoi kääntymättä:

Perunat hyppivät kirisevässä rasvassa ja ovea kohti tupruva höyry hiesti kajutan ikkunat.

Francois oli pannut pojan lattialle, ja poika raukka tunsi huoneen lämmön sulattavan kohmettuneita käsiään. Hän hymyili ja sanoi lapsellisella äänellään:

Äiti Louveau kääntyi ympäri. Hän osoitti keskellä permantoa seisovaa ryysyistä poikaa ja ärjäsi miehelleen:

Laivuri nauroi, niin että suupielet tavottelivat korvia ja yritti olla välinpitämättömän näköinen, mutta olisi toivonut olevansa ulkona kadulla.

Mutta kun eukko yhä katseli uhkaavasti häneen odottaen selitystä, kertoi hän änkyttäen koko jutun, aivan sekaisin, silmissään rukoileva ilme kuin löylytystä pelkäävällä koiralla.

Vanhemmat olivat heittäneet poika-paran, ja hän oli tavannut hänet kadulla itkemässä. Oli kysytty: "Kuka ottaa hänet?" Hän oli vastannut: "Minä." Ja poliisikomisarius oli sanonut: "Viekää mukaanne."

"Olet hullu, olet juonut liikaa. Onko koskaan kuultu sellaista typeryyttä? Tahdot kai, että meidän kaikkien tulee kuolla kurjuuteen? Olemmeko mielestäsi liian rikkaita? Onko meillä liiaksi muonaa? Liiaksi yösijoja?"

"Mutta, pöllöpää, ajattele itseäsi, ajattele meitä! Aluksesi on täynnä reikiä, aivan kuin minun kauhani. Ja kuitenkin sinua huvittaa ottaa luoksesi kadulta toisten lapsia!"

Kaiken tämän oli mies-parka jo sanonut itselleen. Hän ei yrittänytkään vastaväitteisiin. Hän notkisti niskansa kuin rikoksentekijä, joka odottaa syyttäjän loppuvaatimusta.

"Ole hyvä ja kanna heti tämä lapsi takaisin poliisikomisariukselle. Jos hän alkaa rettelöidä, niin sano, että vaimosi ei suostu. Ymmärrätkö?"

"No, no, älä suutu. Luulin tehneeni hyvää. Olen erehtynyt. Mitäs siitä sen enempää? Vienkö hänet takaisin nyt heti?"

Tämä kunnon miehen nöyryys lepytti eukko Louveaun. Ehkä hänkin itsekseen kuvaili omaa lastaan eksyksissä yksinään pimeässä kurottamassa kätensä ohikulkeville.

"Ei se käy päinsä enään tänä iltana, konttori on suljettu. Ja koska nyt kerran olet hänet tänne tuonut, niin et kai voi ajaa häntä kadulle. Olkoon hän täällä tämän ajan, mutta huomen aamulla."

Ja äiti Louveau oli niin vihoissaan, että tulta kohentaessaan kipinät sinkoilivat korkealle ilmaan.

Tuli hiljaisuus. Emäntä kattoi pöytää kovin huonolla tuulella, kolhi lasia, heitti haarukoita.

Pelästynyt Clara pysyi hiljaa nurkassa. Pienin ynisi sängyssä, ja ottolapsi katsoi kiiltävin silmin hehkuvia hiiliä kaminassa. Ehkä hän ei eläessään ennen ollut nähnyt kunnollista tulta!

Vielä korkeammalle kohosi ilonsa, kun hän istui pöydässä, ruokaliina leuan alla ja annos perunoita edessään. Hän ahmi ruuan kuin tiainen, jolle ripotellaan leipämuruja lumisateella.

Äiti Louveau lisäsi hänelle runsaasti ruokaa, sisässään liikutettuna nälkääntyneen lapsen ruokahalusta. Pikku Clara oli ihastunut ja hyväili häntä lusikallaan. Louveau istui nolona eikä tohtinut katsoa ylös.

Kun pöytä oli korjattu ja lapset käyneet levolle istui vaimo Louveau tulen ääreen, otti pikku vieraan polviensa väliin, ja alkoi häntä hieman siistimään.

"Emme voi antaa hänen mennä levolle noin likaisena. Lyön veikkaa, ettei hän ennen ole nähnyt saippuaa eikä kampaa."

Lapsi kieri kuin kynä hänen käsissään. Kun hän oli pesty ja kammattu, oli hän koko siivon näköinen tuo polonen poikanaskali, nokka vaaleanpunainen kuin villakoiran, ja pienet nyrkkinsä pyöreät kuin omenat. Vaimo katseli työtänsä hieman tyytyväisenä.

Isä Louveau heitti piippunysänsä, ihastuneena kun sai taas esiintyä. Ensi kertaa häneltä kysyttiin illan tapahtumia, ja olihan yksi kysymys melkein kuin armahdus.

Hän tarttui poikaan kahden käden hänen ympärilleen kuin puiden Ciemency'ssa ja kietoi nauhan. Eukko Louveau katseli häntä ällistyneenä:

"Ukko raukka, mitä mielettömiä päähänpistoja sinulla onkaan! Lapsi ei ole sama kuin hirsi."

Francois parka! Onni ei suosinut häntä tänä iltana! Hän peräytyy nolona, ja vaimo Louveau asettaa pienokaisen Claran sänkyyn.

Pikku tyttö nukkuu sikeästi ja täyttää koko sängyn. Hän tuntee epämääräisesti, että jotain pannaan hänen viereensä, hän levittää kätensä, työntää toverinsa syrjään, pukkaa kyynärpäällä häntä silmiin, kääntyy ja nukkuu uudestaan.

Kadonnut pienokainen tuntee miellyttävän lämmön leviävän ruumiissaan, ja huomaa oudoksuen, että jotain hyväilevän käden tapaista solahtaa hänen päänsä yli, ummistaessaan silmänsä.

Sinä aamuna häntä hyvin kummastutti, ett'ei äitiä näkynyt kajuutassa ja että toinen pää oli ilmestynyt pääpielukselle hänen päänsä viereen.

Hän hieroi silmiänsä pienillä käsillään, kävi toverinsa tukkaan kiinni ja ravisteli häntä.

Vihtori parka heräsi eriskummallisen kivun tunnon valtaamana, mihin oli syypäänä pahat sormet, mitkä kutittivat häntä kaulaan ja nipistivät nenään; hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, kun unennäkö yhä vaan jatkui.

Neiti Clara näytti hyvin miettiväiseltä. Hän nosti pikku sormensa ylös, ikäänkuin kysyen:

Tavarain siirtäminen maalle oli alkanut. Dubac, Villet'in puuseppä, oli saapunut jo kuuden aikana hevosineen päivineen ja Louveau oli ryhtynyt työhön suuremmalla innolla, kuin tavallisesti.

Kunnon mies oli valvonut koko yön, niin häntä kidutti ajatus että hänen seuraavana päivänä tuli palauttaa takaisin komisariukselle tuo poika, joka oli niin nälissänsä ja kylmän kohmeessa.

Hän odotti uutta kohtausta aamulla, mutta äiti Louveau'lla oli toista mielessä, sillä hän ei puhunut sanaakaan Vihtorista.

Ei hän muuta toivonut, kuin saada jäädä unohduksiin, karttaa vaimonsa katsetta, ja hän teki työtä täydellä voimalla peläten, että jos vaimo näkisi hänet joutilaana, tämä huutaisi hänelle:

"Kuuleppas, koska ei sinulla näy olevan muutakaan tehtävää, niin voit viedä pojan sinne, mistä hänet olet tuonutkin."

Lankkutapulit vähenivät tuntuvasti. Dubac oli jo vienyt kolme kuormallista ja äiti Louveau, joka seisoi porrassillalla rintalapsi sylissä, tuskin ennätti laskea ohikulkevia lankkuja.

Francois valitsi tahallaan hirsiä, pitkiä kuin laivan mastoja, ja muurin paksuisia.

Jos parru oli liian raskas, huusi hän avukseen miehistöä, joka nosti puun hänen selkäänsä.

"Miehistön" muodosti yksi puujalkainen merimies ja tämä oli Nivernain Kaunottaren koko henkilökunta. Hän otettiin aikoinaan armeliaisuudesta, ja nyttemmin oli hänelle tullut tavaksi olla täällä.

Raajarikko kumartui syvään puujalkansa yli, puu vivuttiin suurella vaivalla, ja Louveau kulki vyö kireänä lanteilla hitaasti pitkin siltaa, kyyristyneenä taakkansa alla.

Kuka olisi tahtonut häiritä miestä, joka oli niin ahkera työssään?
Eukko Louveau ei ajatellut sinnepäinkään.

Hän astuskeli edes takaisin kannella, koko huomionsa oli kohdistunut rintalapseensa, Mimileen. Tämä Mimile oli aina janoissansa. Aivan niinkuin isänsä. Janoissaan — hän Louveau! Ei ainakaan tänään.

Aina siitä asti, kun hän aamulla ryhtyi työhön, ei valkoviinistä ole ollut kysymystäkään. Oli tuskin ollut aikaa hengittää ja pyyhkiä otsaansa, vielä vähemmin pistää naukkua poskeensa.

Ja vastikään, kun Dubac esitti, että mentäisi tyhjentämään lasillinen, niin Francois oli miehuullisesti vastannut:

Myös Clara on muuttunut, sillä kello on jo yli yksitoista, ja tyttöä, joka tavallisesti ei kauvan viihdy sängyssä, ei vieläkään ole näkynyt. Eukko Louveau kapuaa alas kajuuttaan tutkiakseen, miten on laita.

Francois jää kannelle kädet suorina ja läähättäen, kuin olisi saanut hirren vatsaansa. Jo nyt pamahtaa! Vaimonsa on muistanut Vihtorin: hän tuodaan ylös, ja sitten ei muuta kuin komisariuksen luo.

Hän ei käsitä tätä äkkinäistä iloisuutta, ja hän seuraa vaan mukana kuten automaatti, tyrmistyneenä mielenliikutuksesta.

He olivat käyneet käsiksi liemi-kulhoon, minkä äiti noustessaan oli asettanut niin lähelle, että lapset pienillä käsillään siihen ulottuivat. Kun heillä oli vaan yksi lusikka, töhrivät kumpikin toisensa, niinkuin linnunpojat pesässään, ja Clara, joka leikki syödessä, ojensi nauraen suunsa lusikkaan.

Tosin oli heille sattunut vähän leivänmuruja sekä silmiin että korviin, mutta mitään ei ollut säretty tai kumossa, ja pienokaisilla oli niin ylen hauskaa, että oli mahdotonta suuttua heihin. Eukko Louveau nauroi edelleen.

Francois palasi kiiruusti jälleen työhönsä ihastuneena asiain käänteestä.

Purkamisen aikana oli hänellä tapana päivemmällä ottaa pieni loma, hän nimittäin kuleksi läpi kaikki merimies-kapakat Point-du Jour'ista Bercy'n rantalaituriin saakka. Siten kesti purkaminenkin viikon päivät, ja vaimo Louveau oli aina hirveällä tuulella.

Mutta tällä kertaa — ei mitään valkoviiniä, ei mitään vitkastelemista, raivoisa halu työhön, kovaan, tarmokkaaseen työhön.

Oli aivan kuin poikakin puolestaan olisi älynnyt, että hänelläkin oli täällä tehtävää, sillä hän koetti kaikin tavoin huvittaa Claraa.

Ensi kerran elämässään oli tyttö koko päivän itkemättä, loukkaamatta itseään, repimättä reikiä sukkiinsa.

Hänen toverinsa oli niin lystikäs, puhdisti hänen nenänsäkin. Hän oli aina valmis antamaan tukkansa, sen kautta pidättääkseen Claran kyyneleitä. Ja tämä repi molemmin käsin pojan takkuista päätä ja ärsytti sävyisää ystäväänsä aivan kuin sylikoira villakoiraa.

Eukko Louveau näki loitolta kaiken tämän. Hän arveli itsekseen, että tuollainen lapsenpiika oli hyvä olemassa. Vihtorin sopisi jäädä siksi, kun purkaminen on loppunut. Ennen kun tulee lähtö on kyllä aikaa lähettää hänet takaisin.

Sen takia ei hän illalla puhunut sanaakaan pojan palauttamisesta, mätti vain häneen perunoita ja kietoi peitteisiin niin kuin eilenkin.

Näytti siltä, että Francois'in holhotti oli tullut perheen jäseneksi, ja Clara nukkui illalla käsivarsi hänen kaulassaan niin että hän kumminkin oli ottanut pojan hoiviinsa.

Kolme päivää kesti Nivernain Kaunottaren purkaminen. Kolme päivää uutteraa työtä, ilman väli-aikaa, ilman viivytystä.

Hinauslaiva ei voinut saapua kuin seuraavana päivänä, ja Francois piilottelihe loppu-päivän välikannella missä korjaili laivan sivuja, ja häntä vaivasivat nuo sanat, jotka yhtämittaa kolme päivää soivat hänen korvissaan:

Ah, tuo komisarius! Hän oli yhtä pelätty Nivernain Kaunottaren kajuutassa kuin pahantekijäin piireissä. Hänestä oli tullut jonkinlainen pöpö, jonka avulla äiti Louveau sai Claran vaikenemaan.

Joka kerta kun hän mainitsi tämän pelätyn nimen, niin katsoi poika häneen silmillä, joiden tuskallinen ilme puhui hänen aikaisesta tutustumisestaan kärsimyksiin. Hänellä oli hämärä aavistus, että tämä sana merkitsi suuria vaaroja hänen tulevaisuudelleen.

Komisarius! Se sisälsi: ei Claraa, ei hyväilyä, ei lämmintä kamiinaa, ei perunoita. Palaamista synkkään elämään, päivällä ilman leipää, yöllä ilman sänkyä, aamusin ilman suuteloa.

Ah, kuinka innokkaasti hän kävi eukko Louveau'n hameeseen kiinni, kun
Francois illalla ennen lähtöpäivää vapisevalla äänellä kysyi:

Näytti kuin olisi hän mielellään keksinyt tekosyyn saadakseen pitää
Vihtorin.

Clara puolestaan kieri lattialla, itkusta menehtymäislllään, ja hän oli päättänyt saada kouristuksia, jos leikkitoverinsa riistettäisiin häneltä.

"Ukko-parka! Sinä olet tehnyt tyhmyyden — kuten tavallista. Nyt saamme siitä kärsiä. Tämä poika on meihin kiintynyt, Clara on häneen mielistynyt, ja kaikille meille olisi vaikeata erota hänestä. Minä koetan pitää hänet, mutta siinä pitää jokaisen olla minulle avuksi. Ensi kerralla kun Clara heittäytyy permannolle potkimaan, taikka sinä juot itsesi pöhnään, niin minä vien hänet komisariukselle."

Louveau'n koko naama loisti. Se oli siis päätetty asia. Hän ei enää tule maistamaan.

Hän venytti suupielensä korvarenkaihin asti, ja lauloi kannella, antaessaan touvia hinaajalle, joka veti perässään Nivernain Kaunottaren ja koko joukon muita laivoja.

Matkalla pois Pariisista, maaseudulle, missä pienet talot puutarhoineen päilyvät vedenkalvossa.

Matkalla pitkin kivitettyjä rantavallia, missä hinaajamiesten askeleet kilahtivat.

Matkalla pikku-vuorelle, Yonnen kanavaan, minkä sulut olivat sille kuin makuusijoja.

Francois seisoi nojautuneena ruorirattaaseen, päättäväisesti pitäen raittius-lupauksensa; hän ei ollut kuulevinaan sulkumiesten ja viini-kapakoitsijain tarjouksia; kaikki he ihmeekseen näkivät hänen vaan jatkavan matkaansa eikä ensinkään käyvän rannassa.

Pontevasti täytyi hänen ohjata Nivernain Kaunotarta, estääkseen sitä pysähtymästä anniskelupaikoissa.

Vuosikausia tehdessään tätä matkaa oli laiva niin tarkkaan oppinut tuntemaan pysähdyspaikat, että seisahtui itsestään kuin raitiotie-hevonen.

"Miehistö" seisoi keulassa ainoalla jalallaan, käytti alakuloisena pitkää keksiään, työnteli ruokoja sivulle, käännähytti kauniisti mutkissa, ja puski vastaan suluissa.

Hänestä ei ollut paljonkaan hyötyä vaikka yöt päivät kuuli hänen puujalkansa tömisevän kannella.

Hiljainen ja nöyrä ollen, kuului hän niihin, joilta kaikki tässä maailmassa on mennyt myttyyn. Koulutoveri oli puhkaissut häneltä toisen silmän, kirveen isku oli katkaissut hänen jalkansa sahassa, ja avoin hana oli hänet kaltannut sokeritehtaassa.

Hän olisi joutunut mierolle, tai kuollut nälkään, ell'ei Louveau — jolla aina oli tarkka silmä — olisi ottanut häntä, sairashuoneesta päästessään, palvelukseensa auttamaan laivan ohjausta.

Tämä tapaus oli aikoinaan ollut aiheena ankaraan kahakkaan — aivan kuin nyt Vihtori.

Terävä pää oli ensin vimmastunut, Louveau oli lurpattanut korviansa, — ja Miehistö jäi kuin jäikin vihdoin paikalleen.

Nyt kuului hän Nivernain Kaunottaren eläinnäyttelyyn, yhtä suurella oikeudella kuin kissa ja kaarne.

Louveau piti peräsintä niin hyvin ja Miehistö ohjaili niin mainiosti, että Nivernain Kaunotar, kaksitoista päivää sen jälkeen kuin oli lähtenyt Pariisista, noustuaan jokea ja kanavoita, kiinnitettiin Corbigny-siltaan, missä sen tuli rauhassa ja levossa nukkua koko talvi.

Joulukuusta helmikuun loppuun pysyvät jokilaivurit paikallaan. He korjaavat laivojaan ja vaeltelevat metsissä kauppoja hieromassa.

Kun polttopuut eivät ole kalliita, pidetään kajuutat hyvin lämpiminä, ja jos kaupat syksyllä ovat sujuneet hyvin, on tällainen keskeytys työssä hyvin otollinen lepo.

Nivernain Kaunotarta valmistettiin talvehtimiseen. Ruori nostettiin paikaltaan, vara-masto laskettiin välikannelle, ja koko yläkansi tuli vapaaksi leikkiä ja juoksua varten.

Koko matkan oli hän ollut ujo ja typertynyt. Hän oli kuin häkkilintu, joka kummastelee vapauttaan siihen määrin, että unhottaa sekä lirityksensä että siipensä. Ollen liian nuori nauttimaan ympäröivän luonnon ihanuudesta, oli tämä matka kohti silmänkantamattomia tehnyt häneen mahtavan vaikutuksen.

Eukko Louveau, joka huomasi, kuinka umpimielinen ja vaitelias hän oli, sanoi pitkin päivää: "Hän on kuuromykkä!"

Kun hänelle oli selvinnyt, että tämä ei ollut unta, ettei hänen ollut pakko palata ullakko-kamariinsa ja että, huolimatta eukko Louveaun uhkauksista, komisariusta ei tarvinnut pelätä, niin kyllä puhkesi hän puhumaan.

Hän oli kuin ruukku-kasvi, joka, seisottuaan kellarissa, nostetaan akkunalaudalle.

Silmät, jotka olivat kuopallansa kaarevan otsan alla, eivät enään harhailleet joka taholle, ja vaikka hän yhä vielä oli kalpea ja totinen, oppi hän jo kuitenkin nauramaan ja tepastelemaan Claran kanssa.

Pikku tyttö rakasti sydämellistä toveriansa, niinkuin siinä ijässä rakastetaan, huvin vuoksi saada riidellä ja taas sopia.

Vaikka tyttö oli itsepäinen kuin pieni koni, oli hänellä kuitenkin hyvin hellä sydän, eikä tarvinnut muuta kuin mainita komisariusta saadakseen häntä vaikenemaan.

Mimile oli täsmälleen puolentoista vuoden vanha, ja kajuuttaan tuli monta kehtoa ja paljon lisää työtäkin, sillä ei kannattanut pitää palvelustyttöä, kun oli näin monta ruokittavaa.

Vaimo Louveau oli niin ärtyisä ja äkäinen, että itse Miehistön puujalka vapisi.

Ei kukaan seutuvilla häntä säälinyt. Kun kirkkoherra mainitsi laivurin toisille esimerkiksi, ei kansa ujostellut lausumasta hänelle mielipidettään:

"Sanokaa herra kirkkoherra, mitä tahdotte, mutta kun itsellä on kolme lasta, niin kyllä on mieletöntä ottaa lisäksi toisten lapsia. Mutta sellainen se Louveaun joukko aina on ollut. Tahtovat väkisinkin tulla huomatuiksi; ei niille kannata mitään puhua."

Kukaan ei suonut heille pahaa, mutta ei ollut heillä mitään sitäkään vastaan, että saisivat pienen muistomarjan.

Kirkkoherra oli hiljainen mies, joka pian oli valmis omistamaan toisten mielipiteitä, ja viimeksi aina muisteli jonkun raamatun-lauseen muuttuneen mielipiteensä tueksi.

"Seurakuntalaiseni ovat oikeassa", ajatteli hän sivaltaen kehnosti ajettua leukaansa, "Kaikkivaltiasta ei pidä kiusata."

Mutta kun Louveaun perhe kieltämättä oli kunnollista väkeä, niin hän kävi heidän luonaan sielunpaimenena heitä tervehtimässä.

Hänen saapuessaan eukko paraikaa valmisti Vihtorille housuja vanhasta nutusta, sillä pojalla ei ollut tullessaan mitään sälyjä, ja eukko ei koskaan kärsinyt ryysyjä ympärillänsä.

Hän tarjosi tuolin kirkkoherralle ja kun tämä alkoi puhua Vihtorista viitaten että tämän hänen korkea-arvoisuutensa piispan välityksellä saisi Autunin lasten-seimeen vastasi eukko Louveau pelkäämättä, niinkuin hänen tapansa oli, puhui hän kenen kanssa hyvänsä:

"Varmaa on, herra kirkkoherra, että poika on meille rasitukseksi, ja tunnustan, että Francois, hänet tänne tuodessaan taas kerran näytti olevansa aika tyhmyri. En ole kovasydämisempi kuin miehenikään; jos minä olisin tavannut Vihtorin, niin kyllä se olisi minuun koskenut, mutta olisin sittenkin jättänyt hänet paikallensa. Mutta kun hän nyt kerran on meillä, niin ei sovi häntä pois ajaa, ja vaikka hän tuleekin meille raskaaksi taakaksi, niin emme aijo keneltäkään mitään pyytää."

Vierotetuksi tultuaan ja siitä raivostuneena, tämä poika-naskali kosti kieltäytymällä seisomasta omilla jaloillaan. Hän oli saamaisillaan hampaita ja yritteli puremaan ihmisiä.

Liikutettuna tästä näystä ojensi kirkkoherra kätensä ottolapsen yli, sanoen juhlallisesti:

Hän poistui ihastuksissaan, että oli keksinyt tilaisuuteen niin sopivan lauselman.

Hänen muristessaan ja alinomaa puhuessaan palauttamisesta komisariuksen luo, oli terävä järki kiintynyt tähän kalpeanenäiseen raukkaan, joka aina oli hänen kintereillään.

Kun Louveau joskus arveli, että häntä hyväiltiin liiaksi, vastasi vaimo aina:

Kun poika tuli seitsemän vanhaksi, lähetettiin hänet Claran seurassa kouluun.

Vihtori aina kantoi vasun ja kirjat. Hän tappeli urhoollisesti puolustaakseen muonavasua Morvan-lapsien tunnottomalta ruokahalulta.

Hän oli yhtä kelpo työssä kuin tappelussa ja vaikka hän kävi koulua ainoastaan talvella, jolloin he eivät kulkeneet joella, oli hän lukukauden lopussa yhtä edistynyt, kuin toiset lapsetkin, jotka olivat yhtä kömpelöitä ja meluavia, kuin heidän puukenkänsäkin ja haukottelivat aapista pitkin vuotta.

Vihtori ja Clara palasivat koulusta halki metsän. Lapset huvittelivat katselemalla työmiesten metsänkaatoa. Kun Vihtori oli kepeä ja ketterä, sai hän usein kavuta ylös puunlatvoihin kiinnittämään nuoraa, jolla puu kaadettiin. Hän näytti sitä pienemmältä mitä korkeammalle kiipesi ja kun hän oli latvassa, Clara oikein pelkäsi. Hän oli niin uskalias, keinui uhalla, ärsyttääkseen tyttöä.

Hän oli tukkikauppias, laiha ja kuiva kuin luuranko. Hän asui yksin kylän ulkopuolella keskellä metsää. Ei kukaan tiennyt, oliko hänellä tuttavia.

Kylän uteliaat olivat kauvan kummastelleet, kuinka yksin ja hiljaa hän eleli, tämä tuntematon, joka oli saapunut kaukaa Niévrestä, ja puuhannut lautapihan toisista erilleen.

Kuusi vuotta oli hän tehnyt työtä oli sää mikä tahansa, keskeymättä, kuin työmies, vaikka hänellä sanottiin kyllin löytyvän "mynttiä"; hän teki suuria kauppoja ja kävi usein Corbignyssä neuvottelemassa notarion kanssa säästöjen sijoittamisesta.

Kerran oli hän kertonut kirkkoherralle, että hän oli leski. Mitään muuta ei hänestä tiedetty.

Kun Maugendre näki lasten tulevan, heitti hän sahan ja jätti hetkeksi työnsä haastellakseen lasten kanssa.

Hän oli erittäin mieltynyt Vihtoriin. Hän opetti häntä veistämään kaarne-veneitä.

"Kun et enään huoli Vihtorista, niin anna hänet minulle. Minulla ei ole perillisiä, minä teen uhrauksia hänen hyväkseen, lähetän hänet kaupunkiin kouluun. Hänen tulisi käydä ja suorittaa tutkinto metsäopistossa."

Mutta Francoista elähytti vieläkin kaunis tekonsa. Hän ei suostunut, ja Maugendre odotti kärsivällisesti, että jatkuva lisäys Louveaun perheeseen taikka sattuva rahapula kyllästyttäisi laivurin ottolapsiin.

Näytti siltä kuin vastoinkäyminen olisi ruvennut asuskelemaan Nivernain
Kaunottaressa yht'aikaa kuin Vihtori.

Siitä alkaen kaikki meni nurinpäin. Puut saatiin vaivalla myödyiksi.
Miehistö loukkasi aina jonkin ruumiin osansa juuri purkamisen edellä.
Ja kun eräänä päivänä oli lähdettävä Pariisiin, sairastui eukko
Louveau.

Francois oli kuin puusta pudonnut kirkuvien lasten joukossa. Hän sekoitti ereyksestä liemet ja rohdot. Hänen tyhmyyksistään kävi sairas niin kärsimättömäksi, että hänen oli pakko luopua vaimonsa hoitamisesta ja jättää tämä tehtävä Vihtorille.

Turhaan hän mittaili nauhallansa; hän otti saman mitan kolmekymmentäkuusi kertaa peräkkäin, aina vaan laski väärin — tiedättehän, tuo merkillinen laskeminen.

Tilauksen hän toimitti päin seiniä, lähti levottomalla mielellä Pariisiin, joutui kunnottoman ostajan käsiin joka käytti tilaisuutta ja veti häntä pahasti nenästä.

Hän palasi laivaan aivan masentuneena, istui sängyn viereen ja sanoi epätoivossaan:

Eukko Louveau parani hitaasti. Hän taisteli onnettomuutta vastaan, teki mitä voi saadakseen tulot ja menot vastaamaan toisiaan.

Jos heillä olisi ollut varoja ostaa uusi laiva, olisi kauppa voinut sujua paremmin, mutta kaikki säästöt olivat loppuneet vaimon kipeänä ollessa, ja nykyiset tulot riittivät ainoastaan lähellä loppuaan olevaan Nivernain Kaunottaren paikkaamiseen.

Hän ei enään ollut neljänvuotias lapsi, jolle voi tehdä vaatteita vanhasta takista, ja joka tyytyi ruoanjäännöksiin.

Hän oli kahdentoistavuotias; söi kuin aikamies, vaikka vielä oli hoikka, ja jäntereinen, eikä hänelle vielä voinut uskoa keksiä, sillä välin kun Miehistö oli jollain tavoin viottunut.

Viime matkalla oli ainoastaan mitä tarmokkaimmilla ponnistuksilla päästy Seineä ylös Clemencyyn.

Nivernain Kaunotar vuoti joka paikasta; paikkaaminenkaan ei enään auttanut, olisi pitänyt laudoilla vuorata koko laiva, taikka mieluummin kiskoa laiva maalle ja ostaa uusi.

Eräänä maaliskuun iltana — päivää ennen lähtöä Pariisiin — kun
Louveau tehtyään tilin puutavarasta, huolestuneena sanoi jäähyväisiä
Maugendrelle, pyysi puukauppias häntä tulemaan kotiinsa tyhjentämään
lasillisen.

"En ole aina ollut niin yksin, kuin nyt olen, Louveau. Muistan ajan, jolloin minulla oli kaikkia, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi: vähän varallisuutta ja vaimo, joka rakasti minua. Olen menettänyt kaikki. Oma syyni!"

"En ole koskaan ollut mikään häijy ihminen, Francois. Mutta minulla oli pahe…"

"On se minulla vieläkin. Rakastan liiaksi rahaa. Tämä on kaiken onnettomuuteni syy."

"Sen kerron sinulle. Kun menimme naimisiin ja saimme lapsen, juolahti mieleeni lähettää vaimoni Pariisiin, etsiäkseen imettäjä-paikan. Se on hyvin tuottava toimi kun mies sillaikaa kykenee hoitamaan taloutta. Vaimoani ei miellyttänyt erota pienokaisesta. Hän sanoi: 'Rakas ukkoseni, kyllä meillä riittää tuloja ilman sitäkin. Jos saamme enemmän, niin ne ovat veri-rahoja. Meille ei siitä olisi mitään hyötyä. Sellainen sopinee köyhille, joilla on paljon joukkoa. Säästä minua surusta, joka syntyy kun täytyy erota teistä.' Mutta en ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviin, pakotin vain hänet lähtemään matkalle."

"Kun vaimoni oli saanut paikan antoi hän lapsen eräälle muijalle, jonka piti tuoda se kotiin. Vaimoni seurasi sitä rautatienasemalle. Senjälkeen on se ollut kateissa."

Molemmat vaikenivat. Louveau liikutettuna siitä, mitä oli saanut kuulla, Maugendre masentuneena muistoistaan.

"Rangaistukseksi olen vetäytynyt tällaiseen elämään. Olen elänyt kaksitoista vuotta erossa maailmasta. Mutta nyt en enään voi jatkaa. Pelkään yksinäistä kuolemaa. Jos tahdot olla armelias, niin anna minulle Vihtori sen lapsen sijaan, minkä olen kadottanut."

Louveau oli hyvin hämillään. Vihtori oli hänelle kyllä kallis. Ja jos hänen annettaisi mennä juuri nyt, kun alkaa olla hyödyksi, niin olisi kaikki tähänastiset uhraukset olleet turhat.

"On päivän selvää, Francois, että jos otan hänet, niin korvaan sinulle kaikki hänestä johtuneet kulut. Tämä olisi myös pojalle edullista. En voi koskaan nähdä noita metsäopiston oppilaita ajattelematta: olisi voinut minunkin pojastani tulla sellainen herra kuin nämä täällä. Vihtori on ahkera ja pidän hänestä. Tiedät hyvin, että tulen häntä kohtelemaan kuin omaa poikaani. No, onko se päätetty?"

Nivernain Kaunottaren kajuutassa puhuttiin tästä illalla, kun lapset olivat menneet levolle.

"Katso, Francois, me olemme tehneet tämän pojan hyväksi kaiken, mitä meille on ollut mahdollista. Jumala tietäköön, että mielellämme pitäisimme hänet. Mutta kun nyt hänelle tarjoutuu tällainen tilaisuus, eikä se voi olla hänelle muuta kuin onneksi, niin täytyy meidän vaan rohkaista mieltämme."

Tahtomatta kääntyi hänen silmänsä sängyn puoleen, missä Vihtori ja
Mimile nukkuivat lapsen rauhallista, huoletonta unta.

He kuulivat laineiden loiskivan aluksen laitoihin; silloin tällöin kuului veturin kimeä kirkaisu halki pimeän.

Vihtori oli lähes viisitoista vuotias. Hän oli kasvanut koko pitkäksi; tuo muinoinen pieni, kalpeanenäinen, oli nyt voimakas, leveäharteinen, säyseä-eleinen nuorukainen.

Hän oli niin monta aikaa kulkenut Nivernain Kaunottaressa, että tunsi väylän melkein yhtä hyvin kuin vanha laivuri; hän tiesi karit, äkkäsi syvemmät paikat ja oli taitava sekä keksissä että ruorissa. Hänellä oli punainen vyö ja merimies-pusero.

Kun Louveau jätti ruorin hänelle, kävi Clara, joka jo oli koko suuri tyttö hänkin, sukan-kudelma kädessä istumaan hänen viereensä. Tyttö ihaili hänen rauhallisia kasvonpiirteitään ja voimakkaita liikkeitään.

Paisuneena syystulvista oli Seine murtanut patojaan ja syöksyi aavaa merta kohti, kuin vapaaksi laskettu peto.

Levottomat laivurit kiirehtivät purkamaan lastiaan, sillä joki oli jo rantalaiturien tasalla, ja sulkupäälliköiden jokatuntiset sähkösanomat eivät tietäneet hyvää.

Kerrottiin, että lisä-joet myös olivat murtaneet patojaan ja tulvineet lakeuksille, ja että vesi vaan yhä nousi.

Rantalaiturit olivat täynnä touhuilevaa väkeä; yhtenä vilinänä hyöri ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia, ja yli kaiken könötti kaikkialla höyryhanat pitkine siipineen.

Hinausmiehistö pakeni suojistaan, rantalaiturit tyhjentyivät ja pitkä jono kärryjä työntyi ylös jokiäyräitä kuin marssiva sota-joukko.

Viivästyminen raivoisan joen kautta, ja lisäksi pakollinen lepo pimeinä öinä, pani Louveaun epäilemään, saaneeko hän puulastinsa ajoissa paikalleen toimitetuksi.

Kaikki pani parastaan, työtä jatkettiin iltamyöhään lyhtyjen ja rantalaiturin kaasu-liekkien valossa.

Oli kauhea yö: alinomaa kuuli kettinkien ratisevan, laitojen natisevan ja aluksien törmäävän yhteen.

Nivernain Kaunottaren varaukset olivat mennä hajalleen ja laiva vaikersi kuin sairas, jonka tuskat ovat suurimmillaan.

Louveau, vaimonsa, Vihtori ja Miehistö nousivat aamun koittaessa, mutta lapset jäivät vuoteisiinsa.

Seine oli yöllä vieläkin kohonnut. Se aaltoili merenä, ja sen vihreän, luisuvan pinnan yli liiteli lyijynharmaat pilvet.

Ei huomannut rantalaiturilla minkäänlaista elonmerkkiä. Ainoatakaan venettä ei liikkunut joella, mutta sen sijaan kattojen ja aitauksien pirstaleita, mitkä virta vei mukanaan. Siltojen takana häämötti halki usvan Notre-Damesin hämärä varjokuva.

Kiire oli käsissä, sillä vesi oli jo kohonnut yli alimmaisen lastauspaikan paalu-rakennuksen, aallot nuoleskelivat lautakäytäviä ja ajoivat kumoon halkopinoja.

Kun Francois, hänen vaimonsa ja Dubac täyttivät kärryjä, ulottui vesi heidän sääriinsä.

Myllynkiviä täynnä oleva vene oli riuhtaissut itsensä, töksähti rantalaituriin ja halkesi keulasta perään asti.

Tyrmistyneenä kauhusta tämän haaksirikon nähdessään, kuulivat he takanansa hätähuudon.

Vihtori oli jo syöksynyt alas kajuuttaan. Palattuaan kannelle, kantoi hän pienokaista sylissään. Clara ja Mimile seurasivat häntä, kaikki kurottivat kätensä rantalaituriin päin.

Ja Miehistö ryntäsi toisesta laidasta toiseen, kuin mielipuoli, saamatta mitään aikaan!

Vihtori oli äkkiarvaamatta tullut laivan päälliköksi ja kun hän näki edessään typertyneen auttajansa ja vaikeroivat lapset, tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi pelastamaan heidät. Hän komensi:

Kolme kertaa yritys uudistettiin. Mutta Nivernain Kaunotar oli jo liika loitolla rannasta, köysi suistui aina veteen.

Ja voimakkaasti tarttuen ruoriin, onnistui hänen saada jo poikittain ajelehtiva laiva oikeaan suuntaan.

Louveau, joka seisoi rannalla, oli kerrassaan suunniltaan. Hän oli heittäytyä jokeen yllättääkseen uimalla lapsensa, mutta Dubac piti häntä kiinni vyötäisistä, ja eukko Louveau peitti silmänsä käsillään päästäkseen mitään näkemästä.

Nivernain Kaunotar pysyi nyt keskellä uomaa kiitäen hinaajalaivan nopeudella kohti Austerlix-siltaa. Vihtori seisoi tyynenä ruorissa, rohkaisi pienokaisia, antoi Miehistölle käskyjä.

Hän tiesi varmasti pitävänsä oikeaa suuntaa, sillä hän ohjasi suoraan kohti punasta lippua, mikä oli pystytetty keskimäiseen siltakaareen jokipursille viitaksi.

Mutta, oi taivas! oliko silta kyllin korkea päästäkseen laskemaan sen alitse?

Nivernain Kaunotar syöksyi kovaa vauhtia ja suurella jyminällä sillan alle, mutta nopeudesta huolimatta näki Austerlix-sillalle kokoontunut väkijoukko, kuinka puujalkainen mies keksillä iski harhaan ja romahti kumoon, ja kuuli pojan ruorissa huutavan:

Nivernain Kaunotar oli sillan alla. Siltaholvin hämärässä erotti Vihtori selvästi pilari-jalustaan kiinnitetyt mahtavat rautarenkaat, holvin janat ylhäällä, ja taustana palasen taivasta, jolle seuraavat sillat muodostivat kehykset.

Sittemmin näköpiiri ikäänkuin laajeni, muodostui häikäiseväksi valomereksi, samaan tapaan kuin tullessa kellarista päivänvaloon, raikuva hurraa-huuto kuului ylhäältäpäin, ja katedraali tuli näkyviin, kuin olisi nähnyt joella ankkuroidun rekatin.

Äkkiä laiva pysähtyi. Siltavartijan oli onnistunut heittää hara niin että se sattui laivan raiteeseen.

Nivernain Kaunottaren nähtiin kääntyvän, nytkivän köyttä, mutta alistuen tottelemaan uutta voimaa, mikä sitä ohjasi, verkkaan laskevan de la Tournelle rantalaituriin, mukanaan miehistönä pikkulapsia ja viidentoistavuotias laivuri.

Ah, mikä ilo, kun ei ketään kaivattu illalla höyryävän lihakulhon ääressä, nyttemmin kunnolleen ankkuroidun ja kiinnitetyn laivan kajuutassa.

Tosin aamupäivän mielenliikutukset melkoisesti vähensivät ruokahalua, mutta jokainen tunsi kaiken kauhun jälkeen itsensä kuin huolista vapaaksi. Painajainen oli hävinnyt. Voi vapaasti hengittää. Yli pöydän iskivät he silmää toisilleen sanoen:

Ja Louveau nauroi, että suupielet tavottelivat korvia ja loi lapsijoukkoon lempeän katseen.

Näytti kuin olisi sattunut onnellinen tapahtuma, ikäänkuin Nivernain Kaunottarella ei olisi ollut ainoatakaan reikää pohjassaan, taikka kuin olisivat sen omistajat voittaneet suurimman voiton arpajaisissa.

Laivuri mätki nyrkillään Vihtoria selkään, — se oli hänen tapansa osoittaa lempeyttään.

"Mikä reipas poika tuo Vihtori! Kuinka hän tarttui ruoriin! Näitkö! Miehistö? Minä, vaikka olenkin laivuri — ha, ha, — en olisi voinut tehdä sitä paremmin."

Kunnon laivuri kulki kahden viikon ajan pitkin rantalaitureita julkilausumassa ihastuksensa tuosta oivallisesta tempusta ruorissa.

"Ymmärrätte, alus ajeli! Silloin hän tuli! Pamahti!" Hän teki liikkeen kädellään osoittaakseen tuon tempun.

Eräänä aamuna, kun Vihtori ja Louveau pumppasivat kannella, tuli kirjeenkantaja tuomaan kirjeen, joka oli suljettu sinisellä leimalla.

Hieman hermostuneena, aukaisi laivuri kirjeen, mutta kun hänen lukutaitonsa ei ollut paljon parempi, kuin laskutaitonsakaan sanoi hän Vihtorille:

"Herra Francois Louveauta, laivuria, kehoitetaan ensitilassa saapumaan polisi-komisariuksen virastoon."

Louveau oli poissa koko päivän. Kun hän illalla tuli kotiin, oli hänen hyvä tuulensa kuin poispyyhkitty. Hän oli alakuloinen, ärtyisä ja vaitelias.

Eukko Louveau ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kun lapset olivat pujahtaneet kannelle leikkimään, kysyi hän:

Hän oli kiukusta tulipunainen, ja lähti ylös läimäyttäen oven jälkeensä kiinni.

Ja miten oli Francoisin laita? Siitä päivästä muuttui hänen käytöstapansa, puheensa, mielensä, kaikki. Hän söi vähänlaisesti, nukkui huonosti, ja puhui yöllä unissaan.

Kun eukko Louveau hämmästyneenä kysyi, mikä häntä vaivasi, niin hän vastasi jyrkästi:

"Ei mikään! Olenko sen näköinen, kuin minulta mitään puuttuisi? Olette kaikki yhtyneet liittoon minua vastaan!"

Jo luuli hän miehensä hulluksi, kun tämä eräänä iltana piti suurta elämää Maugendren takia.

Matka sujui loppuun, ja pian saapuivat he Clemencyyn. Clara ja Vihtori pakinoivat koulusta, ja kun poika sanoi, että tulee hauska taas tavata Maugendreä, puhkesi Louveau tuimasti:

"Antakaa minun olla rauhassa Maugendreltä! En tahdo olla hänen kanssaan missään tekemisissä."

"Hän on — — — hän on — — — mitä sinun siihen tulee? Mahtanen olla isäntä talossani?"

Sen pahempi hän oli siksi isäntä talossaan, ettei, niinkuin tavallisesti, laskenut maihin Corbignyn luona, vaan jatkoi pari penikulmaa ylemmäksi, keskelle metsää.

Hän selitti että Maugendre ei muuta tahtonut kuin petkuttaa häntä kaupoissa, ja että hän kyllä hyötyy paremmin, kun ostaa toisilta.

Kylä oli liian etäällä, jotta ei voinut ajatellakaan mitään koulunkäyntiä.

Clara ja Vihtori samoilivat päiväkaudet metsää kokoillen polttopuita. Kun taakastaan väsyivät, istuivat he pellonpientareelle taikka maahan kukkien keskelle. Vihtori otti taskustaan kirjan ja antoi Claran lukea siitä. Heitä miellytti nähdä auringon pilkistävän oksien lomitse ja värähtäen kisaavan kirjan lehdillä ja heidän hiuksillaan. Yltympäri surisivat tuhannet pienet hyönteiset, etäämpänä metsien syvä tyyneys.

He olivat myöhästyneet, siksi tuli heidän pitää kiirettä kotimatkalla, joka kulki pitkää puiden varjostamaa tietä.

Metsän hakatusta aukosta näkyi kaukaa Nivernain Kaunottaren masto ja tuli, joka kimelti halki joesta nousevan kevyen usvan.

Siinä vaimo Louveau joen törmällä risu-tulen ääressä valmisti ruokaa. Mimile, pörröttyneenä kuin pölyviuhka ja paita näkyvissä housujen reijistä, istui vieressä, pitäen pataa silmällä hellin katsein. Pikku sisar kierieli maassa. Louveau ja Miehistö polttivat piippujaan.

Eräänä iltana ruoan aikana näkivät he miehen, joka metsästä päin läheni heitä.

Se oli puukauppias. Hän oli paljon vanhentunut ja harmaantunut.
Tullessaan nojautui hän kurikkaan, ja tuntui puhuessaan hengästyneeltä.

Hän näytti niin väsyneeltä, että eukko Louveaun tuli häntä sääli.
Huolimatta miehensä nurjamielisyydestä työnsi hän vieraalle tuolin.

Hän puhui hitaasti, miltei kuiskaten. Suru oli tehnyt hänet hiljaiseksi. Hän kertoi muuttavansa pois paikkakunnalta ja lähtevänsä kauvaksi Niévren toiseen päähän.

"Kaikki on nurinpäin! Lopetan kauppani. Olen nyt rikas, minulla on rahaa, paljon rahaa. Mutta mitä tästä kaikesta? En kumminkaan voi ostaa takaisin sitä onnea, minkä olen kadottanut."

"Mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän kärsin yksinäisyydestä. Ennen voin unohtaa kaikki työssä ollessani, mutta nyt minulta puuttuu työhalukin; minua ei miellytä enään mikään. Sentähden muutan, ehkä se virkistää mieleni."

Samassa näkyivät Clara ja Vihtori tiellä, kantaen risu-kuormaansa. Kun he huomasivat Maugendren, laskivat he kantamuksensa maahan, ja riensivät hänen luokseen. Hän otti heidät ystävällisesti vastaan, kuten tavallisesti, ja sanoi Louveaulle, joka yhä pysyi synkkämielisenä:

"Hyvästi, Vihtori. Tee ahkeraan työtä ja pidä vanhemmistasi, se on velvollisuutesi."

"Tulin ajatelleeksi, että jos minulla olisi poika, hän olisi tämän näköinen."

Louveau seisoi hänen edessään julmistuneena ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

Mutta juuri kun puukauppias oli lähtemäisillään, heltyi Francois hieman ja huusi hänen jälkeensä:

Hän lausui tämän ärtyisästi, kuin vasten tahtoansa, eikä odottanutkaan myöntävää vastausta.

"Ei kiitoksia! Minun ei ole nälkä — ja katso, koskee kipeästi nähdessä toisten onnea, kun itse on niin masentunut."

Louveau ei sinä iltana virkannut mitään. Koko yön hän käveli edestakaisin kannella ja aamulla hän lähti pois sanomatta kenellekään mitään.

Kirkkoherran asunto oli kirkon lähellä. Se oli suuri nelikulmainen talo, edessä pihamaa, takana ryytimaa. Kanat kävivät portaiden ympäristössä noukkimassa. Lehmä lieassa ammui ruohikossa.

Tehtyään tämän päätöksen oli Louveaun helpompi olla. Kun hän aukasi portin, sanoi hän itsekseen, että hän palatessaan tulee olemaan vapaa surustaan.

Hän tapasi kirkkoherran istuvan ruokasalissaan vilvoittelemassa. Pappi oli lopettanut ateriansa, ja sen päälle nukahtanut pää painuneena messu-kirjalle.

Hän heräsi, kun Louveau astui sisään, pani merkin kirjaan, sulki sen ja pyysi laivurin istumaan.

"Niinkuin tiedätte, herra kirkkoherra, en kuulu tämän maailman viisaitten joukkoon. Olen suuri tyhmeliini — ha, ha, — niin sanoo vaimoni."

Tämä esipuhe rohkaisi häntä koko lailla ja hän kertoi historiansa kovin hengästyneenä, puna kasvoillansa, itsepintaisesti tarkastellen lakkinsa lippua.

"Muistatte, herra kirkkoherra, että Maugendre sanoi teille, että hän on leski? Viisitoista vuotta sitten lähti hänen vaimonsa Pariisiin hakemaan imettäjä-paikkaa. Hän oli näyttänyt lapsensa lääkärille, niinkuin on tapana, viimeisen kerran sen imettänyt ja sitten antanut sen menense'lle."

"Hän on nainen, herra kirkkoherra, joka palauttaa imettäjien lapset takaisin maalle. He kantavat niitä vasussa kuin kissan poikia."

"Löytyy kunnollista väkeä, jotka ovat ruvenneet tähän ammattiin, herra kirkkoherra. Mutta rouva Maugendre sattui tapaamaan sellaisen, jota ei kukaan tuntenut, velhon, joka varasteli lapsia ja vuokrasi niitä toisille heittiöille, mitkä laahasivat onnettomia pitkin katuja, herättääkseen niiden avulla yleisön sääliä."

"Täyden totuuden, herra kirkkoherra. Tuo ilkeä akka oli vienyt monta lasta, muun muassa Maugendren. Tämän hän piti siksi, että se täytti neljä vuotta. Oli aikomuksensa opettaa sitä kerjuuseen, mutta se oli kunnollisen miehen lapsi, ja kieltäytyi kurottamasta kättänsä. Silloin heitti hän sen kadulle — kävi sille kuinka tahansa. Mutta puoli vuotta takaperin, kun hän oli kuolemaisillaan sairashuoneessa sai hän omantunnon vaivoja. Tiedän minä, herra kirkkoherra, miltä se tuntuu; koskee ja koskee kovasti."

Siinä hän, mies raukka, päivitteli ikäänkuin olisi tahtonut valalla todistaa puheensa totuuden.

"Silloin pyysi hän saada puhutella poliisi-komisariusta. Hän sanoi lapsen nimen. Komisarius on sanonut sen minulle. Se on Vihtori."

Pappi oli mitä suurimman hämmästyksen valtaamana. Hän änkytti muutaman sanan, josta selvästi vaan kuuli: "Lapsi raukka — Luojan sormi" —

Hän nousi, harhaili sinne tänne huoneessa, kävi akkunan luo, täytti itselleen lasillisen vettä, ja pysähtyi vihdoin Louveaun eteen kädet vyön alla.

Hän yritti keksiä sopivan raamatunlauseen, mutta kun ei löytänyt, niin sanoi hän ainoastaan:

"Tämähän juuri on huoleni, herra kirkkoherra. Tämän olen tiennyt jo puoli vuotta, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta sanoa sitä kenellekään, ei edes eukolleni. Olemme nähneet niin paljon vaivaa kasvattaaksemme tätä poikaa, olemme yhdessä niin paljon kärsineet, että en voi sanoa, kuinka meidän käy, jos tulee pakko erota hänestä."

Tämä kaikki oli totta, sillä jos Maugendre oli säälittävä, niin täytyihän Francoisiakin surkutella.

Pappi oikein hikoili näitten tunteiden ristiriidasta, ja rukoili hiljaa taivaasta apua. Ja unhottaen että Louveau oli tullut häneltä pyytämään neuvoa, änkytti hän puoleksi tukehtuneella äänellä:

"Ymmärrän että minun tulee palauttaa Vihtori, herra kirkkoherra. Tunsin sen selvästi pari päivää sitten, kun Maugendre äkkiarvaamatta kävi meitä tervehtimässä. Oli sydäntä vihlovaa nähdä häntä niin vanhana, niin masentuneena, niin käyränä. Minua hävetti kuin olisi minulla ollut taskussani häneltä varastettu raha. En voinut enään yksin kantaa salaisuuttani, ja sen takia tulin tänne kertomaan teille asian."

"Siinä teitte oikein, Louveau", sanoi kirkkoherra, ihastuneena siitä, että laivuri oli päästänyt hänet pälkähästä. "Ei ole koskaan myöhäistä sovittaa erehdystä. Seuraan teitä Maugendren luo. Teidän tulee tunnustaa hänelle kaikki."

Kun hän huomasi laivurin tuskan ja kuinka tämä hädissään hypisteli lakkiansa, rukoili hän hiljaa:

"Pyydän teitä Louveau, — niinkauvan kun olemme molemmat näin päättäväisiä."

Hän katseli tätä silmiänsä nostamatta, kun he istuivat vastakkain
Niversiin päin kiitävässä junassa.

Oli täydellinen ryöstö. Ukko oli vienyt poikansa melkein kiittämättä, niinkuin moukka, joka saatuansa paraimman voiton, livistää tiehensä.

Hän ei tahtonut, että hänen poikansa kauvemmin olisi vanhojen ystäviensä hyväilyn esineenä. Hän on kitsas nyt rakkaudelleen, niinkuin hän ennen oli rahoilleen. Ei mitään lainaa, ei mitään jakoa. Hän tahtoi pitää aarteensa niin yksinään, että ei mikään vieras silmä saisi siihen vilkaistakaan!

Maugendren korvissa suhisee kuin pikajunan kulkiessa. Hänen päänsä on kuuma, kuin veturi. Ja hänen unelmansa kulkevat nopeammin kuin mikään juna, mikään veturi, ja tuokiossa ne sivuuttavat päiviä, kuukausia, vuosia.

Hänen unelmiensa keskipisteenä on Vihtori kahdenkymmenen vuotiaana tummanviheriässä hopeanappi-univormussa. Metsä-opiston oppilas!

Näyttää ikäänkuin oppilas Maugendrellä olisi miekka vyöllänsä, ja kaksireunainen hattu korvalla — niinkuin polyteknikolla — sillä melkein kaikki koulut ja univormut kiertävät sikin sokin Maugendren unelmassa.

Ja mitä vielä? Puukauppias ei kysy mitä nauhukset ja kultaukset maksavat. Onhan hänellä kolikoita maksaa.

Ja Vihtorista pitää tulla "herrasmies", kultakoristeinen kiireestä kantapäähän. Miehet puhuttelevat häntä avopäin. Ihanat immet hurmaantuvat häneen. Ja ukko itse istuu kolkassaan känsäisine käsineen, ja pöyhkeillen sanoo:

Myös "poika" istuu ajatuksiinsa vaipuneena, lakki silmillä, odottaen kullattua kaksireunaista hattua.

Hän ei tahtonut, että isä olisi nähnyt hänen itkevän. Ero tuli niin äkkiarvaamatta. Clara antoi hänelle suutelon, joka vieläkin poskella poltti. Louveau kääntyi poispäin. Eukko oli kalmankalpea. Ja Mimile ojensi hänelle liemi-annoksensa lohduttaakseen häntä.

Ah, kuinka voivat he tulla toimeen ilman häntä? Ja kuinka hän voinee elää ilman heitä?

Tuleva metsäkoulun oppilas on niin ajatuksissaan, että hän aina vaan vastaa: "Jaa, herra Maugendre" — — — kun isä puhuttelee häntä.

Tuleminen "herraksi" ei ainoastaan maksa paljon rahaa, vaan siihen tarvitaan myös paljon uhrauksia ja kärsimyksiä. Tämän Vihtori hyvin aavistaa, kun pikajuna viheltäen luistaa yli rautasillan Niversin laidassa.

Hänestä tuntuu, ikäänkuin nämät kapeat kadut, ikkunat, pienet kuin vankilassa, rikkinäisine liehuvine liinoineen muistuttaisivat hänelle entisyyttään.

He ovat astuneet ulos junasta. Ratapihassa tavallinen nyörinä ja pyörinä kaikkialla — uteliaat tungeskelevat miehet, matkakapineet, selässään tuuppivat, hevos- ja raitiotie-vaunut vyöryvät, ja matkustajat, hihnoihin kierretyt matkavaipat käsissään ryntäävät meluten niihin.

Puukauppias ei hellitä tuumastaan. Hänen piti kaikin mokomin saada aikaan pikainen muutos.

Puoti on uusi, tiski kiiltävä, ja hienosti puetut herrat, mitkä muistuttivat seinässä riippuvia värillisiä kuvia, aukaisivat hymyillen ovea ostajille.

He näyttävät Maugendre-vanhemmalle Modes illustreestä, tupakoivan koulupojan amatsoonin seurassa, herran metsästyspuvussa, ja morsiamen valkosukissa.

Räätälillä sattui olemaan varastossaan yksi tavallinen vanulla täytetty, koulu-univormutakki mikä on edestä ja takaa suoraliepeinen ja kultanappinen. Hän levittää tämän puukauppiaan eteen, joka ylpeillen huudahtaa:

Paitahihasillaan, mittanauha kädessä, lähenee mestari oppilas
Maugendreä. Hän mittailee sääret, vyötäset ja selkärangan.

Tämä toimi herättää nuoressa merimiehessä muistoja, jotka saavat hänen silmänsä vettymään. Louveau-paran hassutus, teräväpäisen suuttumus, kaikki mitä oli jättänyt jälkeensä. Se on ollut ja mennyt.

Tuo virheetön nuori mies, minkä Vihtori näki isossa koetus-peilissä, oli aivan toinen, kuin laivapoika Nivernain Kaunottaressa.

Räätäli potkii halveksien merimiesnuttu-paran leikkauspöydän alle kuin minkäkin ryysymykkyrän.

"Teidän tulee täydelleen luopua entisistä takaperoisista tavoistanne", sanoo ankarasti rehtori, joka ei salannut epäilyksiään.

Ja helpoittaakseen tätä uudestasyntymistä päätetään, että oppilas
Maugendre saa vapautta ainoastaan kuukauden ensi sunnuntaina.

Ah, kuinka hän itkee ensi iltana kylmässä, koleassa makuuhuoneessa, missä toiset pojat kuorsailevat rautasängyissään ja aliopettaja yölampun valossa ahmii salaa romaania.

Kuinka hän tuskaantuu leikkitunnilla, kun toverit tuuppailevat ja rääkkäävät häntä!

Kuinka hän on nolona lukuhuoneessa, missä istuu kumarruksissaan pulpetin yli, peläten aliopettajan kiukkua, kun tämä lyöden nyrkkiään kateederiin yhtä mittaa huutaa samat sanat:

Tämä kimakka ääni herättää hänessä joukon katkeria muistoja, mitkä olivat hänen elämänsä myrkyttäneet. Se muistuttaa hänen ensi lapsuutensa synkkiä päiviä: hökkeli Temple-korttelissa, tappelut, riidat, kaikki nuo mitkä jo olivat unhottuneet.

Ja hän takertuu epätoivoisasti Claran ja Nivernain Kaunottaren muistelmiin, hänen synkän elämänsä ainoihin valonpilkkuihin.

Ja sentähden kai aliopettaja hämmästyksekseen löytää aluksen kuvan piirrettynä joka sivulla nuoren Maugendren kirjoissa.

Aina itsepintaisesti sama alus joka sivulla. Väliin kiipee se hiljaa, ikäänkuin kapeassa kanavassa, pitkin kaitoja kirjansivustoita.

Väliin taas se loiskahtaa keskelle Eukliden oppilauseita, ja rähjää geometriset kuvat ja hienoilla kirjasimilla painetut lisätyt johtoväitteet.

Toisinaan se laskee keinuten täysin purjein yli maailmankartan valtamerien. Täälläpä se oikein viihtyy, levittää purjeitaan ja heiluttaa lippuansa.

Rehtori, kyllästyneenä kaikkiin laveihin kertomuksiin puhuu vihdoin
Maugendre-vanhemman kanssa.

Eikä kukaan ottanut ymmärtääkseen, että oppilas Maugendre oli oppinut lukemaan keskellä metsää Claran olan yli, ja että tämä on aivan toista kuin oppia geometriaa pörröisen opettajan kurissa.

Sentähden oppilas Maugendre siirrettiin "keskiluokalta" "valmistavaan luokkaan". Mutta kyllä onkin suuri ero Corbigny-maisterin ja Nivers-koulun opettajain opetuksen välillä, — yhtä suuri kuin pikku tytön kaniininahkapäähineen ja oppineen miehen kärpännahkasen lakin välillä.

Maugendre-vanhempi joutui epätoivoon. Metsäopiston oppilas kaksireunaisessa hatussa loittonee hänen mielestään pitkin askelin. Hän toruu, pyytää ja rukoilee.

"Tahdotko ottaa tuntia? Tahdotko yksityis-opettajia? Hankin sinulle parahimmat, kalliimmat!"

Oppilas Maugendre on vaan yhä sama laiskuri, ja kuukausi-todistukset osoittavat mitä selvimmin hänen kehnoutensa.

Itsekin hän älyää tyhmyytensä. Hän käy päivä päivältä vaan synkemmäksi ja alakuloisemmaksi.

Jos Clara ja ne toiset näkisivät, mitä on tehty heidän Vihtoristaan!
Varmaan saapuisivat aukaisemaan hänen vankilansa ovet sepo selälleen.
Hyvästä sydämestä tarjoisivat hänelle viimeisen leipäpalansa, viimeisen
lankunpätkänsä.

Sillä hekin ovat onnettomia. Kauppa käy yhä huonommin. Alus vanhenee vanhenemistaan.

Vihtori tietää tämän kaiken Claran kirjeistä, mitkä hän silloin tällöin saapi käsiinsä, senjälkeen kuin rehtori, joka kammoo tällaista "kirjeenvaihtoa", on siihen punaliidulla ärtyisästi suurilla kirjaimilla piirtänyt: "luettu!"

"Ah, kun oisit täällä!" puhuu Claran kyhäelmät, aina yhtä hellät, mutta enemmän ja enemmän alakuloiset. "Ah, jos olisit meillä!"

Ja tosiaankin näytti siltä, kuin olisi siihen aikaan kaikki sujunut hyvin, ja että he tulisivat pelastetuiksi jos Vihtori palaisi.

Niinpä niin, Vihtori on heidät pelastava. Hän ostaa heille uuden aluksen. Hän lohduttaa Claraa. Hän tulee elvyttämään kaupat. Hän on näyttävä, että eivät hyväilleet kiittämätöntä, eivätkä kasvattaneet kelvotonta.

Mutta ennenkuin sitä voi, on välttämätöntä kasvaa mieheksi! Täytyy ansaita rahaa. Tulee hankkia tietoja.

Tehköön nyt mitä hyvänsä, räyhätköön opettaja kateederissa kuinka tahansa, huutaen tuota papukaijalausettaan: "Ettekö voi olla vähän hiljempaa?" — Vihtori ei katso ylös kirjastaan.

Hän ei enään piirrä laivoja. Hän ei välitä paperipalloista, mitkä lentävät vasten hänen naamaansa. Hän ahertaa, ahertaa. — — —

Se on virkistykseksi tämä muistutus Claralta, mikä tapaa häntä itse kouluhuoneessa. Se kehoittaa ja tuopi mukanansa vapauden ja hellyyden lemua.

Vihtori kumartuu pulpetin taakse suudellakseen vinoa, vaivalla kyhättyä vapisevalla kädellä laadittua osoitetta — tuntuu kuin pöytä, millä Clara on kirjoittanut, aina olisi heilunut aallokossa.

Mutta, sen pahempi, tällä kertaa ei aallokko, vaan mielenliikutus on ollut syynä Claran käden epävarmuuteen.

"Kaikki on hukassa, rakas Vihtori, Nivernain Kaunotar on tehnyt viimeisen matkansa. Se on kuollut, ja sen kuolema tuottaa meille häviön. Ovat sen perään ripustaneet mustan taulun: 'Kaupaksi; vanhan aluksen puuosat kelpaavat polttopuiksi.' Meillä on käynyt miehiä, jotka ovat arvioineet ja luetelleet kaikki, miehistön keksistä pikku siskon kehtoon asti. Tulevat arvattavasti myömään kaikki, ettei meille jää mitään. Kuinka meidän tulee käymään? Äiti kai kuolee surusta ja isä on niin muuttunut." — — —

Vihtori ei lukenut kirjettä loppuun. Sanat pyörivät hänen silmäinsä edessä kuin karkeloiden piirileikissä, tuntui kuin joku olisi laukaissut pyssyn hänelle vasten naamaa… hänen korvansa suhisivat. Ah, hän oli jo kaukana kouluhuoneesta! Uupuneena työstä, huolesta ja tuskasta joutui hän kuumehoureisiin.

Tuntui kuin olisi hän ajelehtinut keskellä tuota ihanaa ja viileää Seineä. Hän yritti kastaa päänsä veteen. Silloin kuuli hän epäselvästi kellon soivan. Kaiketi hinaaja, joka solui halki usvan; senjälkeen kuului ikäänkuin vedenpaljouden jyminä, ja hän huusi:

Häntä varisti, kun hän ajatteli pimeyttä siltakaarien alla. Ja keskellä kaikkia näitä näkyjä ilmestyi opettajan kasvot ihan hänen viereensä kattolampun alle, pörröisinä ja pelokkaina.

Lääkäri pudistaa päätänsä, kun isä parka, joka seuraa häntä koulutalon portille saakka, tuskasta vapisevalla äänellä kysyy:

Hyvin huomaa, että lääkäri on huolissaan. Eikä hänen harmaat hapsensakaan ole levollisia. Aivan velttona hän sanoo "ei" ikäänkuin peläten joutuvansa huonoon valoon.

Ei enään puhuta viheriästä univormusta ja kaksireunaisesta hatusta. Nyt on vaan kyseessä saada oppilas Maugendre pysymään hengissä.

Lääkäri on vakavasti määrännyt, että jos poika tointuu, niin hänet on palautettava vapauteen. Jos hän tointuu!

Ajatus, menettää lapsensa, jonka äsken on löytänyt, hävittää kaikki korkealle tähtäävät haaveilut ukossa, vaikka hän onkin niin rikas. Kaikki on lopussa, luopuu unelmastaan.

Hän on valmis omin käsin hautaamaan metsäkoulun oppilaan. Hän tulee itse naulitsemaan ruumis-arkun, jos niin tarvitaan. Hän ei ole siitä murheissaan.

Mutta siinä tapauksessa täytyy pojan suostua elämään. Tämän täytyy puhutella häntä, nousta, kääriä käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa:

Kaikki on ohi. Vanha puu on haljennut ytimiänsä myöten. Maugendren sydän on heltynyt.

"Tulen laskemaan sinut vapaaksi, poikaseni. Saat palata toisten luo kulkeaksesi joella heidän seurassaan. Minulla on kylliksi kun saan ohimennen nähdä sinut silloin tällöin."

Koululla on loma, ja kouluhuoneusto on tyhjä. Ei kuulu muuta ääntä, kuin suihkukaivon suhina linnanpihalla, ja varpusten viserrykset leikkikentällä. Vaunujen kulku on hiljaista ja kumeaa, sillä kadulle on olkia siroteltu.

Tällaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä oppilas Maugendre jälleen toipuu.

Hän kummastelee, kun huomaa makaavansa lumivalkosessa sängyssä, edessä komeat uutimet, mitkä muodostavat hämärän, rauhallisen, eristetyn olopaikan. Hän olisi kernaasti noussut ylös pielusta vasten, raottanut vähän uutimia katsoakseen missä oli, mutta vaikka tunteekin itsensä miellyttävän levähtäneeksi, ei voimansa kuitenkaan riitä. Hän jää odottamaan.

Kuuluu kuin astuttaisiin varpaisillaan — kuuluipa tuttu tömisteleminen: ikäänkuin luudanvarsi astuskelisi lattialla.

Sairas kokoaa kaikki voimansa ja huutaa heikolla äänellä, minkä luulee kyllin vahvaksi:

Uutimet vedetään syrjään, ja ikäänkuin valomeressä huomaa hän kaikki rakastetut olennot, joita houreissaan oli ikävöinyt.

Siellähän he ovat, Clara, Maugendre, Louveau, eukko Louveau, Mimile, pikku sisko ja se vanha kaltattu yksijalkainen kurki, laiha kuin keksinsä, nauraen hiljaa leveällä suullaan.

Kaikki kädet ojennettiin, kaikki päät kumartuivat hänen puoleensa, ja hän suuteli kaikkia, hymyili, puristi käsiä ja kysyi:

Mutta lääkärin käskyt ovat ankarat. Ei ole harmaiden hapsien kanssa leikkimistä. Pojan täytyy pistää kätensä peiton alle, olla hiljaa, ei kiihottua.

"Katso, kymmenen päivää sitten — samana päivänä kuin sairastuit — tulin tänne tapaamaan rehtoria ja puhumaan sinusta. Hän sanoi, että edistyt hyvin, teet työtä, kuin orja. Voit kuvitella, kuinka tulin iloiseksi. Pyysin saada tavata sinua. Sinua lähetettiin noutamaan, mutta samassa syöksyi opettajasi rehtorin työhuoneeseen kovin pelästyneenä. Sinua oli kohdannut hermotauti. Riensin sairashuoneeseen; sinä et enään tuntenut minua. Silmäsi hehkuivat kuin kekäleet, ja mikä houre! Ah, poika-raukkani, kovin kipeä olet ollut! En ole ollut täältä poissa minuuttiakaan. Sinä hourailit, puhuit Nivernain Kaunottaresta, Clarasta, uudesta aluksesta — ja minkä mitäkin. Silloin johtui mieleeni Claran kirje; se oli sinulla kädessäsi, ja se annettiin minulle. Ja sen olin unhottanut, ymmärrätkö. Otin kirjeen taskustani, luin sen, aloin lyödä otsaani ja sanoin itsekseni: 'Maugendre, et saa oman tuskasi tähden unhottaa toisten huolia.' Kirjotin kaikille näille ystävillemme, että tulisivat tänne. Ei vastausta. Eräänä päivänä, kun olit hiukan parempi, lähdin heidän luokseen, toin heidät tänne kotiini, missä nyt asumme ja missä me tulemme asumaan siksi kun saamme asiat järjestetyiksi. Vai kuinka Louveau?"

Kaikkien silmät ovat vettyneet, ja — sanokoot harmaat hapset mitä tahansa, — mutta Vihtorin molemmat kädet tulevat peiton alta esille, ja Maugendre saa suutelon millaista ei hän koskaan ennen ollut saanut, oikein hellän, kiitollisen pojan suutelon.

Kun nyt on mahdotonta viedä Vihtoria kotiin, järjestetään kaikki parhaan ymmärryksen mukaan.

Eukko Louveau lähtee kotiin taloutta hoitamaan; Francois tulee valvomaan rakennustyötä, minkä puukauppias oli alottanut Grand-Ruen luona.

Maugendre puolestaan lähtee Clemencyyn. Hän käy siellä tapaamassa eräitä tuttavia, jotka tekevät suuria puukauppoja. He tulevat varmaan riemulla ottamaan palvelukseensa niin kelpo laivurin kuin Louveaun.

Ei, ei mitään vastaväitteitä! ei mitään vastustusta! Tämä on hyvä kauppa, kuten kaikki muutkin, varsin yksinkertainen asia.

Ja Vihtori on ylen onnellinen. Hän siunaa tautiansa. Hän siunaa Nivernain Kaunottaren huutokauppaa. Hän siunaa kaikkia tauteja ja huutokauppoja koko maailmassa.

"Muistatko, Clara, kuinka sinä sukankudin kädessä tulit viereeni istumaan, kun minä pidin perää?"

Clara muistaa tämän niin hyvin, että luo silmänsä alas punastuen, — ja molemmat joutuvat hämilleen.

Sillä hän ei ole enään se pieni poikanaskali punaisessa lakissa, minkä jalat eivät ylettyneet kanteen, kun hän oli kiivennyt ruoritangolle ja istui siinä hajareisin. Ja kun tyttö tulee aamusin, irroittaa huivinsa heittäen sen sängylle, on hän aivan nuoren immen näköinen, niin täyteläiset ovat hänen käsivartensa ja niin hoikka on hän vyötäisiltään.

On niin hauskaa istua valkoisten varjostimien takana, kahden kesken akkunan vieressä, einettä haukkaamassa. He muistuttivat toisilleen varhaisinta lapsuuttansa, leipälientä, jota söivät sängynreunalla samalla lusikalla. Ah niitä lapsuuden muistoja! Ne lehahtavat kuin häkkilinnut siellä sairas-huoneessa, ja pesivät arvatenkin varjostimien poimuissa, sillä joka aamu ilmestyy uusia poikasia, äsken puhkaistuja ja lentoon valmiita.

Jos joku olisi kuunnellut niiden puhuvan menneistä ajoista, olisi luullut kuulevansa kahdeksankymmen-vuotiasta pariskuntaa, joka on tottunut aina vaan katsomaan entisyyteen.

Mutta eikö löydy myös sellaista tulevaisuutta, joka voi olla yhtä mieluinen?

Kyllä löytyy tulevaisuus, ja sitä kyllä usein ajatellaan, vaikka siitä ei koskaan puhuta.

Mutta eihän ole välttämätöntä puhuessa käyttää sanoja. Löytyy erityinen tapa antaa toiselle kättä ja punastua — ja se on paljon kaunopuheisempaa kuin sanat.

Vihtori ja Clara käyttävät tätä kieltä pitkin päivää. Sentähden kai he niin usein istuvat mitään puhumatta.

Siksi kai myös päivät kuluvat niin nopeaan, että kenenkään huomaamatta kuukausi on vierinyt loppuun.

Sen takia tuli lääkärikin pörröttäneeksi hapsensa, ja ajaneeksi potilaan pois sairashuoneesta.

Samaan aikaan palaa Maugendre matkaltaan. Hän tapaa koko perheen kokoontuneena. Louveau parka kysyy levottomasti:

"Jos he huolivat sinusta, kunnon mies? Tarvitsevat laivuria uuteen alukseensa, ja he kiittivät minua tarjoamastani lahjasta."

Louveau on niin ihastuksissaan, ettei hän enään kysy mitään. Ja he lähtivät kaikki Clemencyyn tietämättä sen enempää.

Tuolla laiturilla näkevät upean, ihka uuden aluksen, jonka vernissattu masto kohoaa keskellä vihreyttä, ja jonka kaikki viirit ja liput ovat nostetut.

Viimeinen puhdistus on tekeillä, ja perä, jossa on nimen paikka, on vielä harmaan vaatteen peittämänä.

Louveau ei tahdo uskoa silmiään. Hän on niin liikutuksen valtaamana, että silmäluomet väräjävät, hän töllistää alusta niin, että suu on mennä sijoiltaan, ja korvarenkaat heiluvat kuin kellon kielet.

"Tämä on liiaksi ihanaa! En tohdi koskaan ruveta sellaisen aluksen ohjaajaksi. Se ei ole rakennettu puutavaran kuljetusta varten. Tämä on säilytettävä lasikuvun alla."

Maugendren täytyi puoleksi väkisin työntää mies kannelle, josta
Miehistö viittaa hänelle.

Jaa, kyllä hän on uudistettu, paikattu, tilkitty. Hänellä on aivan uusi keksi, uusi puujalka. Tämä on veneenrakentajan kohteliaisuutta, miehen, joka on ollut mukana maailmassa, ja hyvin suorittanut tehtävänsä.

Kansi on tehty vahatuista lankuista ja reunustettu korkealla laiteella. Lastisuoja on niin väljä, että siihen sopii kahdenkertainen lasti. Ja kajuutta! Ah — kajuutta!

Louveau vetää Maugendren mukaansa kannelle. Hän on liikutettu, hän tutisee mielenliikutuksesta, kuten korvarenkaansakin.

Hyvä oli, että veneenrakentajan — joka on ollut monessa kovassa mukana — mieleen oli juolahtanut asettaa rahi kannelle. Louveau lankee siihen kuin nuijalla lyötynä.

"Mitä? Miksi et? Unhotat vanhan velkani, menosi Vihtorin takia. Ole huoleti, Francois, minä olen sinulle suuremmassa velassa."

Maugendre oli tehnyt parastaan, että yllätys olisi tullut mahdollisimman täydelliseksi, sillä juuri kun he kannella syleilevät toisiaan, marssi metsästä esille kirkkoherra väkijoukon mukana liehuvin lipuin, soittokunta etunenässä.

Koko Clemency ottaa kulkueeseen osaa ollakseen juhlassa mukana. Lippu liehuu tuulessa, musiikki soittaa — tam tarara — kaikkien naamat loistavat ilosta. Kaiken tämän yli ihana auringonpaiste, jonka säteissä hopearisti ja messinkitorvet välkkyvät. Mikä kaunis juhla!

Jo oli poistettu aluksen perään asetettu verho; sen nimi oli maalattu hienoilla kultakirjaimilla sinipohjalle: Uusi Nivernain Kaunotar.

Eläköön Uusi Nivernain Kaunotar! Tulkoon se yhtä pitkäikäiseksi kuin vanhakin, ja tulkoon sille hauskemmat vanhuuden päivät!

Kirkkoherra astui aluksen luo. Hänen takanaan olivat kirkkolaulajat ja soittajat asettuneet riviin. Lippu on taustana.

Kirkkoherra on viitannut heidät luoksensa laiturille. He pitävät toisiaan kädestä, ja vapisevat ujoudesta. He kangertavat sanoja, jotka kuoripoika kuiskahtaa heille, kirkkoherran pirskahtaessa heidän päälleen pyhää vettä.

Eikö ole juuri kuin nuori morsiuspari alttarin edessä? Kaikille ihmisille tämä johtuu mieleen.

Nähtävästi tuntuu asianomaisista samalta, sillä he eivät uskalla katsoa toisiansa silmiin, ja käyvät vain sitä ujommiksi, mitä kauvemmin toimitus jatkuu.

Ja sillaikaa kun Louveau täyttää laseja soittajille, iskee Maugendre silmää eukko Louveaulle, tarttuu molempien nuorien käsiin, ja kääntyen kirkkoherra puoleen sanoo:

Ja tämän yleisen iloisuuden vallitessa kumartuu riemastunut Louveau tyttärensä olan yli, hän nauraa, tämä kunnon merimies, että suupielet tavottelevat korviaan, sillä hän nauttii edeltäpäin pilastaan, ja sanoo veitikkamaisesti:

"Kuule, Clara, nyt on oikea aika — ajatteleppas, jos nyt palauttaisimme hänet poliisikomisariukselle?"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIVERNAIN KAUNOTAR: KERTOMUS ERÄÄSTÄ VANHASTA ALUKSESTA JA SEN VÄESTÖSTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Nivernain kaunotar: Kertomus eräästä vanhasta aluksesta ja sen väestöstä

NIVERNAIN KAUNOTAR

ALPHONSE DAUDET

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE