The Project Gutenberg eBook of Elämän langat
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Elämän langat

Author: Anna Baadsgaard

Release date: July 22, 2020 [eBook #62723]

Language: Finnish

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN LANGAT ***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



ELÄMÄN LANGAT

Romaani

Kirj.

ANNA BAADSGAARD

Suomennos





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.




I.


Talo sijaitsi lehmuskujan varrella juuri sillä kohtaa, mistä tie lähti
isolle aukiolle. Viime vuosina oli sen poikki vedetty raitiotielinja,
mutta ainoastaan kesäisinä sunnuntaipäivinä oli liikenne niin vilkas,
että selvään huomasi pääkaupungin läheisyyden. Arkioloissa vallitsi
rauha ja hiljaisuus kapealla tiellä vanhain jättiläislehmusten alla.
Lapset leikkivät häiritsemättä puutarhaveräjien ulkopuolella, koirat
nauttivat täysin määrin maalaiselämän vapaudesta, ja vanhat pariskunnat
kävelivät verkalleen käsikynkässä, haastellen menneistä ajoista ja
luoden väliin silmänsä ylös puiden latvoihin, jotka kaareutuivat heidän
päittensä päällä nyt niinkuin silloinkin, kun he olivat nuoria ja
maailma oli heille uusi.

Täällä tunsi olevansa ulkopuolella nykyaikaisen elämän hälinää ja
levottomuutta, täällä saattoivat pienokaiset, joiden taistelu ei vielä
ollut alkanut, ja vanhukset, joiden voimat jo olivat uupuneet, nauttia
lepoa ja rauhaa. Siksipä myöskin vanha rouva Rönnov oli miehensä
kuoltua kaksikymmentä vuotta sitten ostanut puistokujan varrella olevan
harmaan talon asuakseen siinä loppuikänsä.

Rouva Veronika Rönnov oli syntynyt maalla ja viettänyt siellä
lapsuutensa, nuoruutensa ja avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Hän
oli jo keski-ikäinen, kun hänen miehensä valittiin valtiopäiville
ja perheen täytyi muuttaa pääkaupunkiin. Siellä poika ja tytär
menivät naimisiin ja uusi sukupolvi kasvoi. Ne olivat työtä ja
puuhaa kysyviä vuosia rouva Rönnoville, jonka koti muodostui
kokouspaikaksi ei ainoastaan sukulaisille ja ystäville, vaan myös
hänen miehensä valtiollisille hengenheimolaisille ja monille
sen ajan mainehikkaimmille miehille ja naisille. Hän oli tuskin
huomannut vuosien kulumista, niin kauan kuin hänen kykyään ja
voimiansa tarvittiin ja elämä vielä sykki rikkaana ja lämpimänä
hänen ympärillään. Mutta kun hänen miehensä kuoli -- äkisti ja ilman
edelläkäypää sairautta sydänhalvaukseen --, silloin hän yht'äkkiä tunsi
tulleensa vanhaksi. Hänet valtasi ääretön väsymys. Ajan monirientoinen
levottomuus, ihmisten kilvoitteleva uurastus, suurkaupungin melu
ja hälinä -- kaikki väsytti ja tympäisi häntä, ja mahdollisimman
pian hän jätti Kööpenhaminassa olevan asuntonsa ja muutti tuohon
harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle, jonne maailman meno kuului
vain kaukaisena humuna ja missä puiden suhina kesät talvet kertoi
hänelle menneisyydestä ja rakkaista omaisista, jotka ennen häntä olivat
siirtyneet suureen hiljaisuuteen.

Hänen poikansa ja tyttärensä olivat seuranneet isäänsä.
Tyttärentytärkin oli kuollut, mutta jättänyt jälkeensä avioliitostaan
eversti Barnerin kanssa pojan, Tagen, joka oli jo saavuttanut
luutnantin olkalaput. Joka kerta hänet nähdessään rouva Rönnov tuli
muistaneeksi muuatta nuorta miestä, joka oli lähtenyt Slesvigin
kolmivuotissotaan hänen sormuksensa sormessaan ja hänen kuvansa
lompakossaan. Romanttinen nuorukainen se oli ollut, kaikessa
erilainen kuin se mahdikas tilanomistaja ja valtiopäivämies, joka
sittemmin oli hänen puolisonsa. -- Vanhasta rouvasta tuntui melkein
käsittämättömältä, että neljäs sukupolvi oli saattanut nousta näin
pian. Hänen ainoa pojantyttärensä, Nina, oli mennyt naimisiin
hovijahtimestari Lindholmin kanssa ja oli neljän lapsen äiti, jota
vastoin Ninan sisarpuolella, seitsemäntoista vuotta nuoremmalla Evalla,
oli avioliitossaan konsuli Valeurin kanssa ainoastaan yksi lapsi,
pieni, vuoden vanha Vivika-tyttönen.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta olivat vierineet rauhallisesti ja
yksitoikkoisesti, niinkuin aika kuluu siltä, joka oikeastaan on
jo tehnyt tilinsä elämän kanssa. Vanhan rouvan voimat riutuivat
vähitellen; hänen katseensa himmeni, ja hänestä tuntui, ettei
aurinko enää paistanut yhtä kirkkaasti kuin hänen nuoruudessaan.
Kuulokin heikontui; äänet saapuivat hänen korviinsa ikäänkuin
jostakin kaukaa. Täytettyään kahdeksankymmentä vuotta hän sai eräänä
päivänä äkillisen halvauskohtauksen, joka teki hänet rammaksi. Kaisa
Borelius, rouva Rönnovin monivuotinen emännöitsijä, joka itsekin
oli yli kuudenkymmenen, auttoi joka aamu vanhaa rouvaa pukeutumaan,
istutti hänet rullatuoliin ja kuljetti arkihuoneen ikkunan ääreen.
Siinä rouva Rönnov istui päivät päästään ja katseli ulos. Lehmukset
kertoivat hänelle vuoden tarinan. Hän näki kevään pukevan puunlatvat
kauniiksi ja lintujen rakentavan pesiään. Hän näki latvusten tummenevan
kesäauringossa ja sateissa. Vihdoin elämän tumma pronssinväri vaihtui
kullanpunaan, joka alkoi leimuta yhä heleämpänä, kunnes vanhat
lehmukset seisoivat kuin palavat tulisoihdut kuulaassa, sinisessä
lokakuun ilmassa. Sitten tulivat myrskyt ja karistivat lehdet maahan.
Kultakasoina ne viruivat runkojen välissä vaimentaen ohikulkijain
askelten äänet. Lehmuskuja kävi tyhjäksi ja autioksi. Lehdetönten
oksien välitse näkyi taivas suurena ja avarana siniharmaine pilvineen,
jotka auringon laskiessa paloivat punaisina. Talot, jotka lehvistö
oli kätkenyt, näkyivät nyt toisella puolen tietä. Neiti Borelius oli
mielissään näköalan väljenemisestä, joka toi naapuritkin näkyviin.
Mutta rouva Rönnov rakasti lehvistöä; hänen mielestään myrsky teki
lehmuskujan niin surullisen autioksi. Vasta lumen tultua hän oli
jälleen tyytyväinen. Talven puhdas ja äänetön rauha puhui hänelle
kuoleman suuresta levosta, joka vähitellen tuli hänen kaipuunsa
päämääräksi.

Tänä vuonna lumi odotutti itseänsä kauan. Sää oli leuto ja usvainen,
vaikka joulu oli jo ohitse. Puutarhan nurmikko pysyi mehevän vihreänä,
ja siellä täällä kohotti pieni kaunokki valkoista kukintoaan kelmeätä
talviaurinkoa kohden. Puissa oli suuria umppuja, ja, mamsseli Borelius
pudisti päätänsä arvellen, ettei tämä tällainen tiennyt hyvää. Maa ei
saanut tarpeellista lepoaikaa, ja siitä koitui vahinkoa vuodentulolle.

Uudenvuodenpäivänä vanha rouva Rönnov istui tavallisuuden mukaan
paikallansa ikkunan ääressä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku,
ja pitkänauhainen pitsimyssy peitti hänen hohtavia, hopeanvalkeita
hiuksiansa, jotka muodostivat laineita ohimoille. Uudenvuodenpäivänä
lapset aina kävivät häntä tervehtimässä, ja kaikki oli valmiina heitä
vastaanottamaan. Arkihuoneen vanhanaikaiset, hienoilla upotuksilla
koristetut huonekalut olivat kiiltäviksi hangatut, ja kaakeliuunissa
paloi valkea luoden hohdettaan matoille ja taulujen kultakehyksille.
Mieto hajuveden lemu sekoittui hyasinttien hunajantuoksuun. Niitä oli
ikkunalla pitkät rivit punaisissa ja vihreissä laseissa; toiset olivat
työntäneet pituutta kuin hoilakat, puolikasvuiset tytöt, toiset olivat
puolittain kätkössä lehtien välissä kuin ujot lapset, jotka pelokkaina
katselivat outoa maailmaa. Rouva Rönnovilla oli erinomainen kukka-onni.
Hän istutti joukoittain sipuleja joka syksy, ja joulun tienoissa ne
kaikki alkoivat kukkia.

Uunin luota nurkasta kuului silloin tällöin hiljaista murinaa.
Siellä makasi vasussaan Jack, rouva Rönnovin vanha terrier-koira,
pehmeillä pieluksilla, virkatun, erivärisistä neliöistä muodostetun
peitteen sisässä. Sen pää oli kääritty kaulahuiviin, ja sikäli kuin
tuota pientä, musta- ja valkotäpläistä koirannaamaa näkyi, oli siinä
sairaalloinen ja nurpea ilme. Koira poti tänään muutakin kipua kuin
tavallista leiniään. Se oli korkeasta iästään huolimatta antautunut
kevytmieliseen rakkausseikkailuun ja saanut selkäänsä eräältä
nuoremmalta ja voimakkaammalta kilpailijaltaan, joka oli purrut siltä
oikean korvan verille. Nyt oli Kaisa sitonut sen, ja koira makasi
hiljaa kuin ainakin heikko sairas surkutellen itseään syvästi.

Ulkona kuvastuivat puut suorina ja mustina vihreänsinistä iltataivasta
vasten. Vastapäisen pienen, matalan, olkikattoisen talon ikkunat
olivat jo valaistut ja loivat lämmintä, punertavaa loistetta hämärään.
Veräjänkorvassa palavasta lyhdystä lähti pitkiä, teräviä, valkoisia
säteitä, jotka piirsivät olkikaton tummalle samettipohjalle hohtavan
ristin. Puiden oksien välitse tuikki iltatähti.

Puistokujassa vallitsi hiljaisuus. Ei mitään työrattaiden kolinaa
tänään, pyhäpäivänä. Silloin tällöin kuului jalankulkijan askelia tai
kaukaista koiran haukuntaa. Sitten kaikki hiljeni, ja pimeys hiipi
verkalleen huoneeseen lyhyen päivän mennessä mailleen.

Vanhan rouvan pää, joka muistutti norsunluuveistosta ikkunasta
hyasinttien yli tulevassa kajastuksessa, painui yhä alemmaksi
rinnoille. Hän huokasi pari kertaa niin syvään, että myssynnauhat
heilahtivat ja valkosilkkinen harsohuivi kohosi. Eikö kukaan
tullutkaan tänään? Kellohan oli jo kohta viisi... Hän ojensi kapean,
vahankeltaisen kätensä ja lyödä kilautti pöytäkelloa, joka oli
ikkunalaudalla kukkien välissä. Vanha koira kavahti unestaan ja
haukahti äreästi, vihoissaan häiritsemisestä.

Heti sen jälkeen ovi aukesi ja Kaisa Borelius tuli näkyviin. Hänen
kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneet, mutta hän ylpeili vieläkin
soreasta vartalostaan, joka tänään pääsi täysiin oikeuksiinsa
komeassa mustassa villapuvussa. Hän astui vanhan rouvan luo, otti
nojatuolin selustassa riippuvan kuulotorven ja huusi siihen hauraalla
vanhanpiian-äänellään, jossa vielä tuntui ruotsalainen sävy:

"Haluaako rouva jotakin?"

"Minä pelkään, Kaisa, että saamme tänään odottaa turhaan", sanoi rouva
Rönnov valittavasti. "Lapset eivät tulekaan."

"Kuinka niin? Hovijahtimestarin herrasväki tulee kyllä ihan varmaan",
lohdutti Kaisa, "ja kun ilma on näin lämmin, saamme kait odottaa rouva
Valeuriakin pienokaisineen".

Samassa kuului todellakin askelia käytävältä, joka johti veräjältä
portaille. Sähkökellon kilinä viilsi hiljaisuutta, ja Jack kavahti
pystyyn raivokkaasti haukkuen ja näytti keltaisia hampaitaan.

"Enkös minä sitä sanonut!" huusi Kaisa voitonriemuisesti kuulotorveen,
ennenkuin laski sen vanhan rouvan syliin ja meni avaamaan.

Rouva Rönnov tuijotti jännittyneenä oveen, kunnes kauan odotetut
vieraat astuivat sisään.

Tulijat olivat hovijahtimestari Lindholm ja hänen rouvansa sekä heidän
neljä lastansa: aikuiset tyttäret Gärda ja Ebba ja pojat Ove ja Fleming.

Hovijahtimestari oli viidenkymmenen paikkeilla, pitkä ja laiha
mies, kasvot värittömät, silmät vaaleat ja vetiset kultakehyksisten
rillien takana. Vaalea, hiukan harmaansekainen tukka oli hyvin
harva, niin että kiiltävä päälaki näkyi selvään. Hänellä oli yllään
hieno englantilaiskuosinen aamupäiväpuku ja jaloissa kellertävät
damaskit. Hovijahtimestari Lindholm luki kunniakseen, että häntä
pidettiin hienona koirien ja hevosten tuntijana sekä erinomaisena
bridgenpelaajana. Mahdotonta olisikin ollut keksiä hänessä muita
harrastuksia -- lukuunottamatta eräänlaista mieltymystä rivoihin
ranskalaisiin romaaneihin. Eduskunnassa hänellä oli paikkakunnan
suurimpana tilanomistajana ollut sijansa jo useita vuosia, ja siellä
häntä nimitettiin "mykäksi".

Hänen vaimonsa ei ollut vielä neljääkymmentä täyttänyt ja oli
edelleenkin huomattavan kaunis. Kasvot olivat ylväät rotukasvot,
nenä hienosti kaartuva, leuka lujapiirteinen, silmät suuret, tummat
ja säihkyvät, pitkien ripsien varjostamat. Hänen hymynsä, joka antoi
suulle hieman ivallisen ilmeen, paljasti ehyet hammasrivit, joissa
kimalteli vain jokunen kultatäyte siellä täällä. Hyvinhoidettu hipiä
oli himmeänvalkoinen; ohut puuterikerros peitti otsan ja silmäkulmien
hienot rypyt. Hän oli harmaassa, ruumiinmukaisessa kävelypuvussa,
ihastuttava siniketunnahkainen puuhka löyhästi hartioille heitettynä.

Molemmat nuoret tyttäret -- pikkutytöt, kuten heidän äitinsä
itsepintaisesti nimitti heitä -- tuntuivat ensi näkemältä
jotenkin vähäpätöisiltä kauniin äitinsä rinnalla. Mutta ken otti
vaivakseen tarkemmin katsella näitä hiljaisia ja yksinkertaisesti
puettuja neitosia, ei voinut olla panematta merkille, että
kahdeksantoistavuotiaalla Gärdalla oli ihmeelliset sametinpehmeät,
ruskeat silmät ja suloinen hymy, kun taas kuusitoistavuotiaan Ebban
valkea iho ja hento, solakka vartalo huokui varhaisen kevätkukan
viileätä viehkeyttä.

Pojista oli Ove äitinsä näköinen ja sen vuoksi hänen lempilapsensa.
Vanttera Fleming sen sijaan sai kärsiä paljon pilkkaa onnettoman
pystynenänsä tähden, jonka luonto oli hänelle suonut. Rouva Lindholm ei
voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että hänen poikansa oli saanut
noin plebeijimäisen ulkomuodon.

Vieraat kokoontuivat rouva Rönnovin nojatuolin ympärille.
Hovijahtimestarinrouva suuteli häntä ohimennen otsalle, huulet
yhteenpuristettuina. Lapset toivat pieniä uudenvuodenlahjoja. Tytöillä
oli kukkia, mutta proosallisemmat pojat olivat valinneet konvehteja,
jotka he itse söivät suuhunsa, ennenkuin lähtivät talosta.

Hovijahtimestari tarttui kuulotorveen ja huusi tavanmukaisen
uudenvuodentoivotuksensa: "Minä toivon, että mummo saa elää vielä monta
vuotta!"

Vanha rouva vetäytyi hieman syrjään -- tuo karkea ääni vihloi hänen
korviaan -- ja vastasi surullisesti hymyillen:

"Ei, Mogens, älä sellaista toivo. Parasta olisi, jos Herra jo pian
korjaisi minut pois."

"Hyi, mummo, kuinka voit niin sanoa", puuttui rouva Lindholm puheeseen,
tuntien samassa ohimenevää tunnonvaivaa sanojensa johdosta. Sillä
olihan vanhan rouvan elämä kieltämättä ikävää. Hän näki ja kuuli
huonosti, ja hänen täytyi viettää kaiket päivät rullatuolissa.
Tavallisesti olivat Kaisa ja Jack hänen ainoana seuranaan. Pitäisihän
tietysti käväistä hiukan useammin häntä katsomassa -- mutta oli melkein
mahdotonta ehtiä tänne maalle, kun oli seuraelämän velvollisuudet
täytettävänä. Sitä paitsi oli niin hirveän hankalaa huutaa torveen
-- ja mitäpä olisi sanottavaakaan vanhalle muijalle, joka eli aivan
erillään maailmasta.

Rouva Rönnov tiesi, minkä arvoinen rouva Lindholmin tilapäinen liikutus
oli, eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän tunsi Ninan
itsekkyyden. Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä tytöille ja
veti heidät lähemmäksi.

"Tulkaa tänne, lapset, että saan katsella teitä! Miten isoiksi ja
kultaisiksi te olette kumpikin tulleet! -- Oletteko olleet monissa
tanssiaisissa tänä talvena? Te olette juuri siinä iässä, jolloin on
nautittava ihanasta nuoruudesta..."

"Mitä mummo ajattelee!" huudahti rouva Lindholm terävästi. "Ebbahan
on ihan lapsi, ei hän vielä ota lainkaan osaa seuraelämään. Gärda
on kyllä ollut suurissa tanssiaisissa paroni Gersdorffilla. Heidän
vanhin poikansa, joka on äskettäin kohonnut yliluutnantiksi, oli hyvin
huomaavainen hänelle. Eikö totta, Gärda, saattoihan paroni Axel sinut
pöytään?"

"Voi, mamma, eihän se nyt mitään..."

Gärdan hienot kasvot punehtuivat, ja hän kumartui nopeasti
tarkastelemaan ikkunalla kukkivia hyasintteja.

Keskustelun katkaisi Jackin ulvonta -- niin kovaääninen, että vanha
rouva Rönnovkin kuuli sen. Ove oli pitkän aikaa härnännyt koiravanhusta
osoittamalla sitä sormellaan, kun se oli niin hullunkurisen näköinen
-- pilkka, jonka Jack hyvin käsitti ja johon se vastasi äkäisellä
murinalla. Mutta kun poika vielä lisäksi tarttui sen etukäpäliin ja
pakotti sen tanssimaan raihnaisilla takajaloillaan, niin se päästi
äänekkään vastalauseen, ikäänkuin huomauttaakseen kärsimästään
vääryydestä koko seuralle.

"Antakaa Jackin olla rauhassa, pojat! Se ei ole tehnyt teille mitään."
-- Vanha rouva puhui oudon tuikeasti ja kolkutti kepillänsä lattiata.
-- "Ove ei ole kiltti eläimiä kohtaan", lisäsi hän ärtyisesti.

"Se on vain pientä poikamaista vallattomuutta", sanoi rouva Lindholm
puolustellen. "Lapset, ettekö löydä mitään kirjoja, joita voisitte
katsella, -- vaikka taitaa olla jo niin pimeä, ettei näe lukea..."

"Gärda hyvä, tahdotko olla kiltti ja sytyttää lamput", pyysi
vanha rouva, joka vapisi mielenliikutuksesta lemmikkinsä kärsimän
pahoinpitelyn tähden.

Ebba oli sysännyt veljensä syrjään, otti vanhan koiran varovasti
syliinsä ja kantoi sen takaisin vasuun. Siihen hän sijoitti Jackin
parhaansa mukaan ja koetti hyväilyillä ja lempeillä sanoilla rauhoittaa
eläintä. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa, jotka vielä olivat hajallaan,
valuivat kaitaisille kasvoille ja tummansiniselle samettipuserolle.
Ove pisti kätensä taskuun ylimielisen näköisenä ja lähti vihellellen
toiseen päähän huonetta.

Sillä välin Gärda oli sytyttänyt lamput -- kauniin, vanhanaikaisen
pronssilampun, jonka varjostin kuivattuine kukkineen oli aina
huvittanut lapsia, ja uuden, nykyaikaisen, joka oli rouva Lindholmilta
toissa jouluna saatu lahja. Nuori tyttö kulki edestakaisin kevyin
askelin ja veti verhot ikkunoiden eteen iloisena siitä, ettei huomio
enää ollut häneen kiintynyt.

Hovijahtimestari seisoskeli kirjakaapin edessä lukien hajamielisenä
kirjanselkien nimikkeitä -- Holberg, Oehlenschläger, Ingemann --
pelkkiä klassikoita. Puh! -- Hän nosti valkoisen, sormuksilla
koristetun kätensä suunsa eteen salatakseen haukotusta. Nämä
velvollisuusvierailut vanha rouvan luona, joihin hänen vaimonsa pakotti
hänet kolme-neljä kertaa vuodessa, tuntuivat hänestä kerrassaan
synninrangaistukselta.

"Ove ja Fleming, ettekö tahdo lukea?" sanoi rouva Lindholm. "Täällä on
Andersenin sadut."

"Ei kiitos." -- Ove kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja mutisi
itsekseen: "Ei tässä nyt sentään ihan sylivauvoja olla."

"Sinulle pitää tietenkin olla Nick Carteria", virkkoi Ebba nousten
seisomaan, huolellisesti käärittyään Jackin virkattuun peitteeseen.
Veljensä kiukkuiseen silmäykseen hän vastasi pistämällä ruusunpunaisen
kielenkärjen ulos valkoisten hammasriviensä välistä.

Vaikka vanha rouva Rönnov ei käsittänytkään kaikkea, mitä hänen
ympärillänsä tapahtui, tajusi hän kuitenkin vaistomaisesti,
etteivät vieraat olleet erinomaisen hyvällä tuulella. Hän pyysi
Gärdaa soittamaan, että Kaisa toisi iltapäiväteen pöytään. Poikien
mieliala kohosi heti, kun he näkivät täysinäiset kakkuvadit, ja
hovijahtimestarikin ajatteli halukkaasti virvokkeita. Mummolla oli
erittäin hienoa vanhaa portviiniä, ja koska oli uudenvuodenpäivä, oli
täysi syy odottaa, että sitä ilmestyisi pöytään.

Eteisen ovikello soi. Ove ja Fleming ryntäsivät avaamaan. Vanha rouva
Rönnov terästi kuuloaan käsi korvan takana.

"Tuleeko ketään?" kysyi hän Gärdalta. "Tulee, mummo kulta", huusi tyttö
torveen, "luultavasti Eva-täti ja Tage. Minä tunnen heidän äänensä."

Eva Valeur, rouva Lindholmin nuorempi sisarpuoli, kaunis vaaleaverinen
nainen, iältään vähän päälle kahdenkymmenen, astui sisään vuoden
vanha pikkutyttönsä käsivarrellaan. Hänen takanaan näkyi pari
luutnantinpoletteja, ja Tage Barnerin voimakaspiirteinen pää kumartui
tervehtimään, niin että lampunvalo osui hänen paksun ruskean tukkansa
valkoiseen jakaukseen. "Hyvää päivää, rakkaat lapset -- voi, miten
pikku Vivika on kasvanut!" -- Vanha rouva puristi lapsen tuokioksi
rintaansa vasten, mutta antoi sen sitten heti takaisin äidille, kun
pienokainen näytti alkavan itkeä. -- "Ota sinä hänet, Eva. Pienet
lapset eivät pidä ryppyisistä kasvoista. -- No, miehesi ei tullutkaan,
näemmä -- eikä Tagen isä myöskään."

Eva-rouva toi paljon terveisiä mieheltään, konsuli Valeurilta. Hänen
oli valitettavasti ollut mahdoton päästä tänään...

Sitten luutnantti Tage otti kuulotorven nuorelta rouvalta ja selitti,
että isänsä, eversti, oli saanut esteitä. Uudenvuoden kunnia tervehdys
linnassa ja muut viralliset vierailut.

"Niin, niin, poikaseni, kyllä minä ymmärrän", nyökkäsi rouva Rönnov
lempeästi. Koko suku tiesi, että vanha rouva piti erityisen paljon
Tagesta, joka kuului olevan hänen miesvainajansa näköinen. -- "Saan
todellakin olla iloinen, kun minulla on teitä näinkin monta koolla
ympärilläni. Ja nyt te kaikki varmaan tarvitsette kupin teetä. Ole
hyvä, Tage, ja työnnä minun tuolini pöydän luo."

Hovijahtimestaria suututti, kun molempien toisten herrain oli
onnistunut livahtaa tiehensä. Mitä peijakasta hän olikaan suostunut
lähtemään Ninan mukaan! Täällä täytyi istua lasten ja naisväen
seurassa, vaikka olisi paljon hauskempaa pelata bridgeä aatelisklubilla.

Vanha rouva Rönnov tahtoi välttämättömästi Tagen viereensä pöytään.
Luutnantin yritys saada Gärda toiselle puolellensa raukesi tyhjiin
viime tingassa, kun Fleming, leveä pojannaama ärsyttävässä hymyssä,
sijoittautui heidän väliinsä. Tage kuiskasi vihaisesti: "Mitä sinä
siinä teet, penikka!" mutta se vain enensi asianomaisen mielihyvää
sukkelan kepposensa johdosta.

Kaisa Boreliuksen tarjoillessa teetä istui vanha rouva Rönnov hymyillen
ja katseli ympärillänsä olevaa rakasta piiriä. Tällaisina hetkinä,
kun hän ylpein mielin tunsi itsensä suvun kantaäidiksi, hän unohti
vanhuutensa ja raihnaisuutensa. Hän nautti ajatuksesta, että nämä
nuoret, terveet ihmiset olivat lihaa hänen lihastaan ja verta hänen
verestään. Kenenkähän kautta hänen sukunsa oli jatkuva, kun hän itse
oli jo aikoja sitten kätketty maan poveen? Hän piti paljon heistä
kaikista -- erittäinkin Tagesta ja Gärdasta. Mutta tyttökulta ei ollut
iloinen tänään, sen hän huomasi selvästi... Olikohan syynä jokin asia,
joka koski nuorta paroni Gersdorffia? Saattoiko Nina uhrata lapsensa
onnen edistääkseen omia kunnianhimoisia suunnitelmiaan?

Keskustelu oli pöydässä vähän vilkastunut. Rouva Rönnov saattoi nähdä
puhuvien kasvoista, että jokin asia kiinnitti erityisesti heidän
mieltään.

"Tage, poikaseni, mitä te pohditte niin innokkaasti?"

"Eva-täti on käynyt lentokentällä ja nähnyt Erik Lindin nousevan
ilmaan."

"Lentokentällä! Herra varjele!" -- Rouva Rönnov laski kiivaasti
teekupin kädestään. -- "Kaikkia hullutuksia ne ihmiset keksivät
tähän aikaan. Kunhan ei vaan Jumala heitä rankaisisi heidän
kevytmielisyytensä tähden."

"Ei se niin vaarallista mahda olla", nauroi Tage ylimielisesti.
"Minäkin tästä jonakuna päivänä lähden mukaan lentoretkelle."

"Jumalan tähden, poikani, ethän tee sitä!"

Vanhan rouvan nuhteleva huudahdus voitti äänellään sen pienen,
pelokkaan oihkauksen, joka pääsi Gärdalta. Mutta Tage kuuli sen
kuitenkin ja hymyili itsekseen suoristaen samalla vaistomaisesti
solakkaa vartaloaan.

Lempeydestään huolimatta vanha rouva Rönnov saattoi käyttää sangen
kovia sanoja puhuessaan nykyajasta, jota hän syvästi paheksui. Hän
vihasi automobiileja ja sähköraitiovaunuja, jotka hänen mielipiteensä
mukaan olivat eräänlaisia uudenaikaisia murha-aseita. Hän ei voinut
sietää, että naiset opiskelivat, kävivät luennoilla yhdessä nuorten
miesten kanssa ja valmistautuivat lääkäreiksi ja juristeiksi. Se
mullisti maailmanjärjestyksen, eikä rouva Rönnov voinut mitenkään
myöntää, että nykyiset olot olisivat entisiä paremmat. Avioliitot
olivat järjestään onnettomia, avioerot kuuluivat päiväjärjestykseen, ja
lasten kasvatus jätettiin vieraiden tehtäväksi. Ja kaiken päälliseksi
naiset vielä vaativat äänioikeutta ja tahtoivat päästä hallitsemaan
maata ja valtakuntaa. Kodin hallitus oli aivan liian mitätön tehtävä
nykyajan naisen voimille.

Eva, joka itse oli suorittanut ylioppilastutkinnon, koetti toisinaan
selittää vanhalle rouvalle, että uuden ajan edistykset vallan hyvin
saattoi yhdistää entisajan ihanteisiin. Kunnollinen ja toimekas
nainen oli ymmärtävä jakaa aikansa kodin ja julkisen elämän kesken.
Ja avioliitot tulisivat onnellisemmiksi kuin milloinkaan ennen, kun
mies ja vaimo kohtaisivat toisensa tasavertaisina tiedoiltaan ja
harrastuksiltaan.

Mutta rouva Rönnovin mielipiteet eivät järkkyneet. Hän vain pudisti
päätään hienosti hymyillen ja luoden veitikkamaisen katseen
silmälasiensa takaa.

"Kernaasti minun puolestani saatte olla tovereita", oli hänen tapansa
sanoa. "Mutta mihinkäs silloin joutuu erotiikka, lemmen runollinen
viehätys? Miehiä ja naisia ei vedä toistensa puoleen yhtäläisyys, vaan
erilaisuus. Niin on laita ollut maailman alusta asti, ja tokkopa se
asia muuksi muuttunee koskaan."

Tage jatkoi puhettaan ilman valloituksesta.

"Armeija tulee tietysti hankkimaan lentokoneita täällä niinkuin
muissakin maissa. Jos meillä aiotaan valmistaa upseereja ilmailijoiksi,
niin minä ilmoittaudun heti. Se on asia, jolla on tulevaisuus edessään.
Ja juuri siksi, että me olemme pieni kansa, täytyy meidän seurata
aikaamme siinäkin suhteessa. Lentokoneet saavat varmasti mitä suurimman
merkityksen tulevaisuuden sodissa."

Hän puhui innokkaasti, kiihtyneenä omista sanoistaan ja siitä
surullisen tuskaisesta katseesta, jonka hän oli saanut Gärdan silmistä.
Tyttö istui liikkumattomana kalpein kasvoin ja suu raollaan, katsoa
tuijottaen kauhistavaan tulevaisuudenkuvaan -- Tage ruhjoutuneena ja
verissään maahansyöksyneen lentokoneen alla...

"Te nuoret ette hellitä, ennenkuin olette saaneet panna henkenne
vaaraan", virkkoi hovijahtimestari. "Minä en käsitä, kuinka te
viitsitte."

"Vaara kohottaa elämännautintoa, eno Mogens. Ihminen panee aina enimmän
arvoa siihen, mitä hän ei turvallisesti omista."

Kuinka sydämettömästi ja kevytmielisesti Tage saattoi puhua! Gärda
nieleksi itkuaan ja tunsi kyynelten suolaisuuden kurkussaan. Hänen
teensä jäähtyi.

Puhe kääntyi politiikkaan. Tagen mielestä eurooppalainen sota oli
odotettavissa läheisessä tulevaisuudessa. Pitäisi sen vuoksi olla
valmiina kaiken varalta. Mutta sitä tanskalaiset eivät olleet
koskaan!... "Ikäänkuin meidän maamme ja sivistyksemme ei olisi
puolustamisen arvoinen!" -- Hän lämpeni ja kiihtyi puhuessaan, ja rouva
Rönnov, joka käsitti hänen nuorta, voimakasta ääntään selvemmin kuin
kenenkään muun puhetta, nyökäytti verkalleen valkoista päätään.

"Tage rakastaa isänmaataan", sanoi hän. "Kenties se tunne herää
uudelleen kaikkein nuorimmassa polvessa. Edellinen sukupolvi oli niin
merkillisen välinpitämätön siinä suhteessa -- eikö totta, Mogens ja
Nina? -- Minä en ole sitä koskaan ymmärtänyt. Minun nuoruudessani oli
tanskalaisten isänmaanrakkaus suuri. Kun sulhaseni lähti sotaan vuonna
48, olimme juuri menneet kihloihin. Ero oli kylläkin vaikea, mutta minä
olin kuitenkin ylpeä hänestä -- ja Jumalan kiitos, hän palasi kotiin
voittajana."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun vanha rouva oli lopettanut
puheensa. Hän istui hetkisen syventyneenä omiin ajatuksiinsa. Hän näki
itsensä nuorena, valkopukuisena, kahdeksantoistavuotiaana tyttönä
sanomassa jäähyväisiä nuorelle luutnantille, joka oli vast'ikään
komennettu sotaan. Hän kuuli sulhonsa hymyn ja itkun välimailla
hyräilevän laulua, joka siihen aikaan oli kaikkien huulilla. Vielä
nytkin, kun hänen korvansa oli suljettu ulkomaailman ääniltä, hän
saattoi muistissaan kuunnella tuota säveltä ja sen kaihoisia sanoja,
jotka kertoivat sotilaan hyvästijätöstä.

Hovijahtimestari Lindholm puri huultansa vihoissaan. Vaikka hänen
täytyikin tunnustaa olevansa valtiollisilta mielipiteiltään
välinpitämätön, minkä seikan mummo sattumalta tiesi, oli hänestä
kuitenkin sopimatonta ottaa sitä puheeksi Evan ja lasten kuullen.
Eduskunnan jäsenenä hän lukeutui vanhoilliseen puolueeseen eikä pitänyt
siitä, että hänen isänmaallisuutensa pantiin epäilyksen alaiseksi.
Mutta hän piti periaatteenaan olla väittelemättä naisten kanssa --
ainakaan vanhain ja kuurojen.

Vaitiolon aikana Kaisa Borelius korjasi teepöydän ja pani esille viiniä
ja hedelmiä.

Lasien kilistessä vanha rouva säpsähti, ikäänkuin olisi havahtunut
unesta.

"Anteeksi, rakkaat lapset", sanoi hän lempeästi, "minä varmaankin
unohdin itseni ja vajosin muistelemaan aikaa, jota ei kukaan teistä ole
nähnyt. Minusta se oli parempi kuin nykyinen. Mutta te, jotka elätte
nykyajassa, näette siinä varmaankin hyviä puolia, joita minä vanha
muija en huomaa. Täytä lasit, Gärda kulta, ja juokaamme uuden vuoden
malja."

Gärda otti viinikarahvin, ja tumma viini säkenöi lampunvalossa. Hänen
kätensä vapisi, niin että rannerenkaan silmukat helisivät ja pari
punaista viinipisaraa läikähti valkoiselle liinalle.

Samassa tarttui lämmin käsi hänen käteensä työntäen sen hellästi
syrjään.

"Anna minä autan", sanoi Tagen hilpeä ääni. "Eihän sinulla, pikku
Gärda, ole voimia käsivarressasi. Kas kuinka kätesi vapisee! Istu sinä
rauhassa, niin minä kaadan laseihin."

Tagen käden kevyt kosketus ja hänen iloinen hymynsä karkoittivat
painajaisen, joka oli vaivannut Gärdaa. Hänen kiduttava, epämääräinen
tulevaisuudentuskansa katosi. Nykyhetki oli onnekas -- nykyhetki oli
Tage, joka seisoi tuossa nuorena ja väkevänä, pitkänä ja komeana,
uhkuen elinvoimaa, joka tarttui kaikkiin hänen lähellänsä oleviin.

"Hyvää uutta vuotta -- onneksi olkoon! Sinun maljasi ensiksi, mummo --
suvun vanhin!"

Tage löi kantapäänsä yhteen, ikäänkuin olisi tehnyt kunniaa
esimiehelle. Vanha rouva Rönnov nauroi, niin että myssyn pitsit
tutisivat ja silmälasit kostuivat, kilistäessään hänen kanssaan.

Fleming ja Ove olivat vallanneet Gärdan ja osoittivat hänelle
ärsyttävää huomaavaisuutta. Mutta nyt Tage sysäsi päättäväisesti pojat
syrjään ja kumartui tytön puoleen.

"Ja sitten me kaksi, Gärda. Kenties meidän uudenvuodentoivotuksemme
kohtaavat toisensa", kuiskasi hän. "Lasit pohjaan sen vuoksi!"

He katsoivat toisiaan lasin reunan yli, vakavina, loistavin silmin.

Hovijahtimestari kilisteli innokkaasti rouva Valeurin kanssa eikä
näyttänyt huomaavankaan, että Nina oli kohottanut lasinsa häntä kohden.
Ohimenevä kalpeus ja vihainen katse pitkien silmäripsien takaa oli
ainoana merkkinä siitä, että rouva Lindholm käsitti miehensä menettelyn
tahalliseksi epäkohteliaisuudeksi. Yleensä hän hallitsi Mogensia
täydellisesti, mutta miehellä oli joskus omat oikkunsa... Rouva
Lindholm kääntyi toisaalle ja toivotti alentuvasti hymyillen hyvää
uutta vuotta Kaisa Boreliukselle.

Kohta sen jälkeen vieraat alkoivat tehdä lähtöä. Kaikilla oli johonkin
mentävää illalla, eikä rouva Rönnov koettanut pidättää heitä. Hänen
vanhat, hienot kasvonsa vain saivat surumielisen ilmeen, ja silmät
vettyivät. Hän ei pitänyt hyvästelystä. Ani harvoin oli hänellä ilo
nähdä lapsensa ympärillään -- ja itse ei hän enää koskaan voinut käydä
heitä tervehtimässä. Nyt palasi jälleen hiljaisuus ja tyhjyys hänen
huoneeseensa, johon nuoret kasvot hetkeksi olivat tuoneet eloa ja väriä.

Toinen toisensa jälkeen tuli sanomaan hänelle hyvästi. Hän tajusi, että
useimmat olivat hyvillään vierailun päättymisestä. Ainoastaan Gärdan
käsi viipyi kauan hänen kädessään, ja tyttö painoi lämpimän, punaisen
poskensa hänen kalpeaa ja kurttuista poskeansa vasten.

"Tuletko taas pian minua katsomaan?"

"Tulen, mummo kulta, mielelläni."

Rouva Rönnov tiesi Gärdan puhuvan totta. Hänen luonteensa oli heikko ja
hellä, hän tarvitsi tukea ja myötätuntoa, mutta ei saanut kumpaakaan
äidiltään. Vähitellen oli Gärda kuitenkin tullut ymmärtämään, että hän
saattoi huoleti uskoa ilonsa ja surunsa vanhukselle, jonka aika ei
koskaan ollut ahtaalla seuraelämän vaatimusten takia ja jonka sydän oli
vuosista huolimatta altis ottamaan osaa nuorten tunteisiin.

Pojat olivat jo ulkona puutarhassa. Ove härnäili huvikseen naapuritalon
koiraa, joka haukkui häntä raivokkaasti aidan takaa, ja Fleming
koetti matkia Tagen käyntiä ja ryhtiä, kierteli olemattomia viiksiään
ja laahasi risua perässään sapelin puutteessa. Hovijahtimestarikin
ilmestyi kiviportaille. Helpotuksesta huokaisten hän veti sikarikotelon
taskustaan; vanhan rouvan hengenahdistuksen takia oli tupakanpoltto
sisällä kielletty.

Mamsseli Borelius oli sytyttänyt eteisen vihreän amppelin ja auttoi
naisia muhvien ja sateenvarjojen etsimisessä. Gärda avasi vielä kerran
arkihuoneen oven ja nyökkäsi vanhalle rouvalle, jonka kasvoille oli
laskeutunut rasittavan päivän tuottama väsymys ikäänkuin kivetyttävä
naamio.

Sitten äänet häipyivät ulos. Kuului askelia hiekoitetulta käytävältä,
ja veräjä paukahti kiinni.

Sisällä huoneessa oli lamppujen suhina ainoa kuuluva ääni. Rouva
Rönnovin pää vaipui rinnoille. Hän ummisti silmänsä väsymyksen
valtaamana ja säpsähti, kun Kaisa astui sisään.

"Tahtooko rouva jotain syötävää?"

"Ei kiitos, Kaisa, en tahdo mitään. Laita vain Jackille ja auta minut
sitten sänkyyn. -- Pojat eivät ole kilttejä koiraparalle."

"Eivät", sanoi Kaisa ja puristi huulensa tiukasti yhteen. "Pojat ovat
luodut kiusantekijöiksi, sen minä aina olen sanonut."

Hetkistä myöhemmin rouva Rönnov makasi vuoteessaan. Tuntui suloiselta
levätä pehmeillä pieluksilla. Viimeisen puolitunnin aikana hänen oli
ollut ihan vaikea pysyä pystyssä. Viininjuonti, johon hän ei ollut
tottunut, oli tehnyt hänen päänsä kuumaksi ja raskaaksi. Nyt tuntuivat
kylmät lakanat miellyttävän raikkailta ja vilpoisilta ihoa vasten, ja
oli suloista oikoa vanhoja väsyneitä jäseniään peiton alla.

Yksinäisyydentunne, joka aina lasten mentyä valtasi niin raskaana rouva
Rönnovin mielen, ei sekään kestänyt kauan. Hänhän ei itse asiassa
ollut koskaan yksin. Hänellä oli niin paljon muistoja pitkän elämänsä
varrelta, että ne saattoivat pitää hänelle seuraa päivät päästään.
Täällä hänen pienessä makuuhuoneessaan olivat seinät täynnä muotokuvia.
Suuri joukko vanhoja ja nuoria, kuolleita ja eläviä ystäviä ympäröi
häntä. Tuossa oli haalistunut kuva, joka esitti hänen vanhempiaan ja
sisaruksiaan. Vuoteen jalkopäässä riippuva muotokuva oli sen nuoren
luutnantin, joka oli taistellut Slesvigin kolmivuotissodassa. Se kuva
oli hänelle rakkain kaikista, ja siksi hän oli sen asettanut niin,
että aamulla näki sen ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Tuollainen
oli hänen ylkänsä ollut, nuori ja solakka, huulilla valoisa hymy kuin
Tagella, ja sellaisena hän tahtoi hänet muistaa, kun viimeinen pitkä
päivä vihdoinkin päättyy ja kaikki elämän kuvat häviävät.

Nuo ensimmäiset dagerrotypiat esittivät hänen lapsiansa pieninä.
Pojalla oli samettipusero ja leveä valkoinen kaulus, tytöllä väljä
kolttu ja pitkät, kirjaillut pussihousut. Hän muisti heidät niin hyvin
noilta avioliittonsa onnellisimmilta vuosilta. Ja nyt he olivat jo
aikoja sitten poissa -- kuolleet, eivät nuoruuden kukoistuksessa, vaan
ikäihmisinä, jotka olivat eläneet elämänsä loppuun. Hänelle yksin
tuli olo täällä maan päällä niin sanomattoman pitkäksi... Kolmannen
ja neljännen polven lapset olivat siellä niin ikään -- pitkä rivi
kasvoja. Muutamat olivat kylmiä ja maailmanviisaita, mutta useimmat
säteilivät vielä nuoruutta, hymyilivät toivon ja kaihon hymyä. Gärdan
ja Tagen valokuvat olivat vierekkäin. Vanhan rouvan ajatuksissa he
kaksi kuuluivat aina yhteen. -- Mutta ei kukaan voinut tietää miten
oli käyvä, oliko kohtalo kehräävä heidän elämänlankansa yhteen vaiko
erottava ne ainiaaksi.

Rouva Rönnov oli oppinut ottamaan päivät vastaan sellaisina kuin
ne tulivat ja olemaan murehtimatta tulevaisuudesta. Hän tiesikin
lohdutuksen kaikkiin suruihin: kerran oli ilta tuleva, viimeinen.
Synkimmätkin pilvet, jotka olivat painaneet hänen elämäänsä, hajosivat
kevyeksi usvaksi nyt, kun hän katseli niitä etäältä, vanhuutensa
rauhasta.

Kun Kaisa Borelius hiukan myöhemmin hiipi huoneeseen äänettömin
askelin, näki hän, että vanha rouva nukkui levollisesti kädet ristissä
lakanalla, valkoisena valkealla vuoteellaan.




II.


Aamiaispöytä oli katettuna hovijahtimestari Lindholmin ruokasalissa.
Perheen talviasunto sijaitsi Rantabulevardin varrella, josta oli
näköala Vapaasatamaan. Kaikki huoneet olivat isoja ja valoisia; rouva
oli tottunut väljiin tiloihin. Hyllyllä ruokasalin korkean tammipanelin
yläpuolella oli vanhoja kupariesineitä kirjavien, talonpoikaistyylisten
fajanssivatien ja lautasien joukossa. Ylinnä seinällä riippui
muutamia jäykkiä perhekuvia tummuneissa kultakehyksissä esittäen
pitsikauluksisia herroja ja lyhytmiehustaisia naisia. Kirkkaan
maaliskuunpäivän auringonsäteet leikkivät pöydällä, taittuivat
hiotuissa laseissa ja sirottivat sateenkaarenvärisiä täpliä valkoiselle
liinalle. Ulkona kaartui kevättaivas korkeana ja valoisana, säihkyen
kuin kulta satamassa olevien laivain tummien mastojen ja raakapuiden
yläpuolella.

Sisäkkö -- pitkä ja uhkea nuori nainen, niska täynnä hiuskiehkuroita
-- loi viimeisen, arvostelevan silmäyksen pöytään, ennenkuin kumahutti
kaksi gongonginlyöntiä, jotka kutsuivat perheenjäsenet aterialle.

Gärda saapui ensimmäisenä. Hän astui sisään iloisesti hyräillen ja
loi tyytyväisen katseen kadulle, jonka jalkakäytävä loisti valkoisena
ja kuivana kevätauringon heleässä paisteessa. Raitiovaunu mennä
huristi ohitse, ja ratsastusrataa pitkin ajoi kaksi ratsastajaa ravia
kiiltävillä, ruskeilla hevosilla. Joku höyrylaiva liukui satamasta
ulos jättäen jälkeensä pitkän savupatsaan kirkkaaseen poutailmaan.
Kaikki näytti niin hilpeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin kaupunki olisi
herännyt ilonpäivää vastaanottamaan.

Ehkä hän tänään kohtaa Tagen, mennessään aamiaisen jälkeen
ranskantunnilleen. Siihen aikaan Tage tavallisesti palasi
ratsastusretkeltään ajaen Tukholmankadun kautta.

"Huomenta!" -- Vanttera Fleming oli ilmestynyt sisarensa viereen ja
sysäsi häntä kyynärpäällään. -- "Mitä sinä niin toimessasi katselet?
Ahaa, kyllä ymmärrän, sinä odotat paria luutnanttia."

"Älä viitsi, Fleming." -- Gärdan alahuuli vapisi hieman. -- "Miksi
sinun aina pitää kiusata minua?"

"Siksi että sinä annat kiusata itseäsi", nauroi poika. "Jollet olisi
milläsikään, niinkuin Ebba esimerkiksi, niin minä pian heittäisin koko
kiusanteon. Mutta sinä olet tullut niin vietävän arkatuntoiseksi viime
aikoina."

Gärda ei vastannut. Rouva Lindholm oli saapunut huoneeseen ja
istuutunut paikallensa pöydän yläpäähän. Hän oli aamunutussa, musta
tukka huolimattomasti niskaan sitaistuna. Kampaaja saapui vasta
päivemmällä. Rouva Lindholmin ulkomuoto esiintyi aina vähimmän edukseen
tähän aikaan päivästä, ja hänen mielialansa kärsi siitä tiedosta.

Väsynein ilmein hän kurkotti päätään, jotta Gärda ja Ebba -- joka myös
oli jo saapunut -- saisivat painaa tavanmukaisen aamusuukkonsa hänen
otsalleen. Sitten hän kääntyi sisäkköön päin, joka astui huoneeseen
tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä tarjottimella.

"Vai niin, siinä on posti. Anna se minulle, Viktoria."

Neliskulmaisessa keltaisessa kuoressa saapunut kirje sai rouva
Lindholmin rypistämään vihaisesti otsaansa. Sepä oli toden
totta hävytön lasku! -- Vahinko, ettei kaupungissa ollut toista
naistenräätäliä, joka tekisi yhtä hyvää työtä kuin neiti Hansen.
Muuten todellakin sietäisi jättää hänet. No niin, odottakoon. -- Lasku
piilotettiin muiden kirjeiden alle. Rouva oli paraiksi ehtinyt tehdä
sen, kun hovijahtimestari astui huoneeseen ja istuutui vaimonsa viereen.

"Missä Ove on?" -- Hovijahtimestari koetti pojan poissaoloa moittimalla
peitellä sitä seikkaa, että oli itse noussut vuoteesta sangen myöhään.
-- "Se poika ei sitten ikinä osaa laittautua ajoissa aterioille."

"Ove oli käheänä ja kuumeessa eilen illalla", sanoi rouva Lindholm
leikaten tomaattia. "Minä itse käskin hänen pysyä sängyssä tämän
päivän."

"Ja jäädä pois koulusta? -- Nina, sinä hemmoittelet pilalle sen pojan.
Häntä ei tietysti vaivaa mikään muu kuin laiskuus."

"Minä luulen tuntevani lasten ruumiinrakennuksen paremmin kuin
sinä, Mogens." -- Vastaus tuli terävällä, jääkylmällä äänellä, ja
hovijahtimestari vaikeni.

"Osaatko sinä ranskanläksysi?" kuiskasi Ebba sisarelleen. "Minä en ole
vilkaissutkaan verbejä; olimme elävissä kuvissa eilen illalla, Tora ja
minä."

Gärdankin ajatukset olivat koskeneet kaikkea muuta kuin säännöttömien
verbien taivutusta. Mutta hän otaksui kuitenkin muistavansa sen verran
kuin oli välttämätöntä.

"Sinun pitää tulla suoraan kotiin tunniltasi tänään", sanoi rouva
Lindholm yht'äkkiä vanhemmalle tyttärelleen. "Minä tahdon ottaa sinut
mukaani vierailulle. Tänään on vapaaherratar Gersdorffin syntymäpäivä,
ja minä luulen hänen panevan arvoa siihen, että sinä onnittelet häntä."

"Kyllä, mamma." -- Gärdan käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi
hiukan. Viime aikoina hän oli hätääntynyt joka kerta, kun oli kuullut
Gersdorffin nimeäkin mainittavan. Ebba silmäili sisartaan halveksivasti.

Samassa Fleming ojensi kätensä munakoria kohden, mutta rouva Lindholm
ehätti ennen häntä ja siirsi korin kauemmaksi.

"Yksi muna riittää aamiaiseksi, Fleming", sanoi hän kuivasti.

Poika lensi punaiseksi ja puri huultaan. Ove sai kaksi, sen hän tiesi,
vähintään kaksi. Ja kuitenkin hän oli muka sairas.

Koko aterian ajan istui hovijahtimestari vaiti ja hajamielisenä. Hän
tuumaili itsekseen, mistä se mahtoi johtua, että hänellä nykyjään oli
huono onni jok'ainoa kerta, kun sai kortit käteensä. Eilenkin illalla
kamariherran luona hän oli hävinnyt niin vietävästi...

Rouva Lindholm, joka oli lopettanut syöntinsä, kääri lautasliinan
hitaasti kokoon ja pisti sen hopearenkaaseen.

"Niin, ehkä sitten nousemme. Lapsillahan on tuntinsa. Oih, suo
anteeksi, Mogens, minä en huomannut, ettet sinä ole vielä juonut
kahviasi."

Murahtaen jotakin vastaukseksi hovijahtimestari tyhjensi kiireesti
kuppinsa ja nousi pöydästä. Aamulehti ja keltakantinen ranskalainen
romaani kainalossaan hän meni huoneeseensa lukemaan ja tupakoimaan.
Viktoria ilmoitti kampaajan saapuneen. "Pyydä neitiä odottamaan
hetkinen. Minun täytyy ensin käydä katsomassa kipeätä poikaani."

"Toivottavasti pienokainen on paranemaan päin", mutisi Fleming
puoliääneen.

Hän pisti kielen ulos suustaan katsellessaan äitinsä suoraa selkää,
joka katosi ovesta. Vihellellen hän sitten kokosi kirjansa ja pingoitti
ne kantohihnaan. Heti sen jälkeen hän riensi portaita alas harpaten
kiireissään useita askelmia kerrallaan.

Tytöt kulkivat yhdessä Rantabulevardia alaspäin. He olivat yhtäläisesti
puetut; kummallakin oli ruumiinmukainen tummansininen kävelypuku
ja pieni, terhakka hattu, jossa oli yksi ainoa rohkeasti liehuva
plyymi sivulla. Mutta Ebban vartalo oli vielä poikamaisen solakka ja
kehittymätön, jota vastoin Gärdalla oli jo pienen naisen pehmeästi
pyöristyneet muodot. Hänen käyntinsä ei ollut yhtä varma ja joustava
kuin nuoremman siskon, mutta siinä samoinkuin koko hänen ulkomuodossaan
ilmeni kainoa viehkeyttä, joka ehdottomasti herätti myötätuntoa ja
suojelemisen halua miehissä, jotka hänet näkivät.

"Äiti on puolueellinen", sanoi Ebba yht'äkkiä. "Ove saa mitä ikinä
tahtoo, mutta Fleming ei mitään. Ja Fleming on kuitenkin paljon
reilumpi."

Gärda ei vastannut. Hänellä ei ollut Ebban halua nähdä selvästi
kaikissa olosuhteissa. Oli paljon sellaista, jota hän mieluummin
oli ajattelematta. Kenties siksi, että hän hämärästi tunsi totuuden
tuottavan hänelle mielipahaa. Häneltä olisi särkynyt kaikki tyynni, jos
hänen olisi täytynyt kovin tuomita ihailtua äitiään -- siltä hänestä
tuntui.

Tänään hän ylipäänsä ei tahtonut ajatella mitään erityistä. Hän tahtoi
vaipua tähän onnelliseen haavetunnelmaan, tähän puhtaasti ruumiilliseen
hyvän tunteeseen, jonka kevätpäivä hänessä synnytti. Ilman huumaava
raikkaus sai sydämen sykkimään nopeammin ja veren laulamaan suonissa.
Kaupunki oli kuin muuttunut. Kadun toisella puolella olevat
hirsivarastot ja Vapaasataman raskaat pakkahuonerakennukset saivat
nekin kevätpäivältä jonkinlaisen kauneuden hohteen. Avendalinkadun
pienissä siirtolapuutarhoissa kukki talventähti ja lumipisara, ja
varpuset sirkuttivat äänekkäässä elämänilossaan.

"Aiotko todellakin mennä Gersdorffille?" kysyi Ebba.

"On kai minun mentävä, kun äiti niin sanoi."

"Joutavia, onhan sinulla tahto itselläsi. Ja parasta on tuoda se
ajoissa esille, ennenkuin on myöhäistä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Gärda tunsi itse, ettei ihmettelynsä kuulostanut täysin vilpittömältä.
Siskon silmiin, jotka tänään olivat sinisemmät kuin koskaan -- melkein
kuin kevättaivas olisi niihin kuvastunut --, tuli jälleen tuo sama
halveksiva ilme kuin äsken aamiaispöydässä.

"Mielestäni sinun on tarpeetonta teeskennellä minulle. Me molemmat
tiedämme varsin hyvin, että äiti tahtoisi naittaa sinut luutnantti
Gersdorffille. Ja koska oletan, ettet sinä hänestä välitä, niin
tekisit sekä oikeudenmukaisimmin että viisaimmin, jos päättäväisesti
vetäytyisit erillesi hänestä."

"Eihän siitä ole ollut puhetta -- sellaisesta", sopersi Gärda.

Ebba kulki pienen matkaa pää ylpeästi kenossa. Tuuli, joka puhalsi
mereltä voimakkaana ja suolaisena, kohotti hänen valkoista harsoaan
ja lennätti sen pois kasvoilta, joiden puhdas hipiä punertui vinhassa
kevätahavassa.

"Sinä et rohkene katsoa totuutta silmiin", sanoi hän. "Se on minusta
raukkamaista."

Gärda katseli katukäytävän kiviä, ja hänen silmänsä vettyivät. Hän
tunsi Ebban olevan oikeassa. Hän oli heikko luonne, joka mieluimmin
työnsi luotansa kaiken raskaan ja ikävän, eikä hän jaksanut elää
epäsovussa lähimpiensä kanssa. Kun äiti joskus oli ollut hänelle
vihainen, oli hän tuntenut itsensä kuin pannaanjulistetuksi, hyljätyksi
ja turvattomaksi olennoksi.

"Asia päättyy nähtävästi niin, että sinä alistut", jatkoi Ebba. "Ja jos
sitten tulet onnettomaksi koko elämäsi ajaksi, niin se on oma syysi."

"Sinun on helppo sanoa noin, Ebba. Mutta koettaisitpa olla minun
sijassani. Mitä silloin tekisit?"

"Minä voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan saisi minua tekemään
sellaista, jota tietäisin tulevani jälkeenpäin katumaan", vastasi Ebba
jyrkästi.

"Miksi tahdot pilata hyvän tuuleni puhumalla tästä kaikesta?" --
Gärda pyyhki kädellään kyyneliä pitkistä silmäripsistään. Hän puhui
valittavalla ja nuhtelevalla äänellä ikäänkuin lapsi, joka tuntee
kärsineensä vääryyttä. -- "Minä olin niin iloinen äsken."

He olivat kääntyneet kulmasta Itäratakadulle. Asemapihalta, jossa
joku juna vaihtoi raidetta, nousi valkoinen, auringon valaisema
savupatsas siniseen ilmaan. Ruotsalaisen kirkon solakka torni
näkyi yli Gröningenin puuryhmäin, joiden lehdettömät oksat olivat
saaneet lämpimän, punaruskean vivahduksen. Tornin vierellä pyörivät
myllynsiivet raikkaassa tuulessa.

Gärda näki kaiken ikäänkuin sumun läpi. Hänen rinnassaan soi valitus:
minä olin niin iloinen äsken. Mutta nyt olivat Ebban sanat synnyttäneet
kokonaisen sarjan synkkiä aavistuksia, jotka pimensivät auringon.

"Minä vain tahdoin varoittaa sinua. Mutta saat tietysti tehdä niinkuin
itse tahdot. Jos sinua himottaa päästä vapaaherratar Gersdorffiksi,
niin..."

"Voi ei!" huudahti Gärda rukoilevasti ja kohotti vaistomaisesti kätensä
ikäänkuin iskua torjuakseen.

Hän näki edessään yht'äkkiä nuoren paronin tylsät ja veltostuneet
kasvot vaaleine kalansilmineen. Hän kuuli tuon itsekylläisen rykäisyn,
jolla paroni aina lopetti lauseensa, ja häntä puistatti ikäänkuin
ruumiillinen pahoinvointi.

He jatkoivat matkaansa ääneti. Kun he kulkivat kadun poikki itäisen
aseman kohdalla, tarttui Ebba kiivaasti sisartaan käsipuolesta ja
tempasi hänet taaksepäin viime tingassa, sillä muuten hän olisi jäänyt
automobiilin alle. Gärda kulki kuin unessa tarkkaamatta ympäristöään.

Kun he olivat ehtineet turvaan vastapäiselle katukäytävälle, ehdotti
Ebba, että he menisivät itäisen puiston kautta. Mutta Gärda, joka oli
nähnyt vilahduksen parista ratsastajasta Tukholmankadulla, pyysi hiukan
vavahtavin äänin:

"Pysykäämme mieluummin tässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Ratsastajat lähestyivät ripeätä ravia. Nuori rakuunaupseeri, joka
istui niin sirosti satulassa ja seurasi ratsunsa liikkeitä notkealla
yläruumiillaan, oli Tage Barner. Ilo valahti kuin lämmin laine läpi
Gärdan suonien. Hän ei ajatellut enää paroni Gersdorffia eikä Ebban
varoittavia sanoja. Hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja ruskeat
silmänsä säteilivät. Mutta yht'äkkiä hänen katseensa liukui syrjään.
Kuka siinä ratsasti Tagen rinnalla? Tuo nuori nainen kalliissa
mustassa ratsastuspuvussa oli punaposkinen, roteva kaunotar, joka ei
kuulunut heidän piiriinsä. Tage näytti juttelevan hänen kanssaan hyvin
innokkaasti.

Vasta ihan kohdalle saavuttuaan luutnantti huomasi sisarukset. Hänen
solakka vartalonsa hytkähti, ja hän teki oitis kunniaa. Mutta hänen
entinen valoisa hymynsä oli poissa. Gärdasta tuntui, kuin hänen
katseessaan olisi ollut jotain kylmää, melkeinpä vihamielistä. Hän
tunsi yht'äkkiä pistävää kipua rinnassaan vasemmalla puolella, ja hänen
silmäinsä edessä häilyi mustia täpliä.

"Siinä oli oluttehtailijan tytär", sanoi Ebba katsellen ratsastajien
jälkeen, jotka etenivät nelistäen.

"Kuka?" kysyi Gärda soinnuttomasti.

"Alice Olsson, rikkaan oluttehtailijan tytär. Kuuluu saavan
myötäjäisikseen miljoonan. Ja Tagella on varmaankin paljon velkoja."

"Niinkö."

Gärda ei kysellyt enempää. Rintaa kalvava tuska ei ottanut
laantuakseen, ja hänen korvissaan kuului herkeämätöntä takomista. Hän
ei tiennyt, oliko se hänen omien valtimojensa säännötöntä jyskytystä
vaiko nelistäväin hevosten kavionkapseen kaikua.

Alice Olsson, kertasi hän ajatuksissaan, ikäänkuin painaakseen nimen
mieleensä.




III.


Ensimmäiset kirkkaat kevätpäivät, jotka kuivattivat kaupungin
katukäytävät ja saivat lapset pelaamaan nappikuoppaa seinävierillä,
aiheuttivat toisia ja suurempia muutoksia siinä maalaismaisessa
esikaupungissa, jossa rouva Rönnov asui.

Siellä saattoi seurata luonnon elpymistä askel askeleelta. Puutarhojen
nurmikot kävivät päivä päivältä vihreämmiksi, krookukset ja hyasintit
työnsivät pitkiä, kapeita lehtiään kuin keihäänkärkiä kosteasta maasta,
ja keltaiset talventähdet avautuivat valoa kohti, loistaen kuin
kukka-auringot penkereillään. Pähkinäpensaiden oksissa keijuivat pitkät
norkot, joista lähti hienoa vihreänkeltaista pölyä lasten käsiin, kun
he poimivat niitä saadakseen "makkaroita" puotileikkiinsä. Kottaraiset
olivat saapuneet jo aikoja sitten, ja Kaisa Borelius väitti kuulleensa
satakielenkin laulua eräänä aamuna, jolloin harmaanlienteä taivas oli
antanut hiljaista, haaleaa kevätsadetta. Vanha Jack ei sekään ollut
jäänyt osattomaksi kevään vaikutuksesta. Se vietti nyt suurimman
osan päivästään puutarhassa, missä se hurjasti ponnistellen kaiveli
multaa kihtisairailla etujaloillaan jahdaten maamyyriä tahi laukkaili
edestakaisin aidanvierustaa vilkkaasti soittaen suutaan puistokujassa
juoksentelevien koirien kanssa. Jackin verivihollinen oli eräs
kiukkuinen, vinonaamainen rottakoira, joka näytti siltä, kuin olisi
joskus saanut halvauskohtauksen, luultavasti vihanpurkauksen johdosta.
Nämä kaksi panivat toisinaan naapurien kärsivällisyyden kovalle
koetukselle haukkua räkyttäessään toisiaan tuntikausia yhtä mittaa.

Kaisalla oli hyvin kiire tähän aikaan, kun yhä kirkastuva päivänvalo
toi näkyviin jokaisen pölyhiukkasen huonekaluilla ja jokaisen täplän
peilien ja taulujen kehyksissä. Punakan ja puheliaan apumuijan kanssa
hän reuhasi talossa kyyditen hiljaista rouva Rönnovia huoneesta
huoneeseen. Kevät oli vanhalle rouvalle vaikea aika. Silloin sattui
niin paljon merkkipäiviä. Hänen miehensä ja lastensa kuolinpäivät
olivat maaliskuussa, ja huhtikuun alussa oli hänen miesvainajansa
syntymäpäivä. Silloin oli Eva Valeurin tapana käydä tervehtimässä
isoäitiään, välisti Gärdan ja Ebban seuraamana. Sattuipa niinkin, että
luutnantti Tage muisti päivän ja pistäytyi viettämässä pari tuntia
vanhan rouvan hauskassa arkihuoneessa, missä kaikki oli järjestetty
muistojuhlaksi vainajalle, joka oli mennyt manalle enemmän kuin
kaksikymmentä vuotta sitten.

Kun rouva Rönnov sinä päivänä tuli arkihuoneeseen, käski hän aina
Kaisan lykätä rullatuolin pöydän luo, jolla hänen miehensä viimeinen
muotokuva oli aistikkaissa tummissa mahonkipuitteissa. Vapisevin käsin
hän järjesti muassaan tuomansa orvokit matalaan kristallimaljakkoon,
jonka asetti kuvan eteen. Siinä oli aina orvokkeja, ei koskaan muita
kukkia. Ehkäpä joku onnen vuosien muisto liittyi noihin sinisiin,
sulotuoksuisiin kevätkukkiin, mutta vanha rouva ei koskaan puhunut
siitä kenellekään.

Kaisa oli toistaiseksi keskeyttänyt väsymättömän siivoustoimensa, ja
talossa vallitsi sinä päivänä täysi rauha. Rouva Rönnovin istuessa
nojatuolissaan ikkunan luona ei kuulunut muita ääniä kuin lintujen
liverrys puutarhasta ja vanhan pöytäkellon hopeankirkkaat lyönnit,
jotka ilmoittivat tuntien kulumista. Kaukaisia, vaalenneita kuvia
kulki vanhan rouvan ajatuksissa. Hän muisteli miestä, jolle tänään oli
kantanut kukkasuhrinsa. Nyt, kun niin monta vuotta oli kulunut hänen
kuolemastaan, vanha rouva muisti hänet aina sinä nuorena miehenä, joka
oli opettanut hänet tuntemaan onnen. Pettymykset, joita avioliitto
sittemmin oli tuottanut, hän koetti unohtaa. Mitäpä siitä, jos mies ei
ollutkaan aina ollut sellainen, kuin hän kerran oli uneksinut; hänen
rakkautensa oli kuitenkin ollut siksi voimakas, että sillä riitti
ymmärtämystä ja anteeksiantoa. Ja nyt elivät ainoastaan hyvät muistot.

Heti aamiaisen jälkeen saapui Eva Valeur. Hänellä ei ollut pientä
tyttöänsä muassaan. Vivika oli vilustunut, eikä häntä saanut panna
kevätilman vaaroille alttiiksi.

"Tänään on kyllä oikein ihana päivä", sanoi rouva Rönnov silmäten ulos
auringonpaisteeseen. "Mutta tietysti ei koskaan voi olla tarpeeksi
varovainen, kun on kysymys lapsista. Kuinka on oma laitasi, Eva? Et
näytä oikein terveeltä."

Eva-rouva, joka peilin edessä kädellään silitti vaaleata tukkaansa,
hymyili surumielisesti omalle kuvalleen. Sitten hän meni vanhuksen luo
ja tarttui kuulotorveen.

"Niinkö sinusta näyttää, mummo? Minua ei vaivaa mikään. Mutta tietysti
ei aina voi olla yhtä keveällä mielellä, ymmärräthän."

"Mitenkä on laita sitten, tyttöseni? Etkö voi kertoa siitä minulle?"

"Voin kyllä, jos kellekään niin sinulle voin uskoa huoleni, mummo
kulta. -- Eihän Kaisa mahda kuulla meidän puhettamme."

"Kaisa on mennyt leipuriin. Kerro sinä vain mitä sydämelläsi on."

Vanha rouva hyväili pojantyttärensä siroa kättä, joka oli polttavan
kuuma.

"Niin, se on... asia koskee... Bengtiä." -- Eva puhui katkonaisesti,
ääni vapisten. -- "Hän ei ole ollut entisellään viime aikoina, häntä
näyttää jokin asia painavan. Ehkä hän on menettänyt rahoja. Mutta minä
en tiedä mistään -- hän ei koskaan puhu minulle liikeasioistaan. Ja
sitten hän on poissa kotoa jok'ainoa ilta, enkä minä aavista missä hän
oleskelee."

"Sinä pikku raukka." -- Vaikka vanhuksen osanotto oli vilpitön, ei hän
kuitenkaan malttanut olla lisäämättä: -- "Mitä siis on hyötyä siitä
uudenaikaisesta kehityksestä ja kaikesta, jonka pitäisi muka opettaa
miestä ja vaimoa niin hyvin ymmärtämään toisiaan. Ethän sinä kuitenkaan
saane Bengtiltä luottamusta osaksesi."

"Se nyt on ihan toista", keskeytti Eva hermostuneesti. "Jos olisin
mennyt naimisiin tiedemiehen tahi taiteilijan kanssa, niin olisin
voinut ottaa osaa hänen harrastuksiinsa. Mutta enhän minä tietysti
ymmärrä pörssiasioita."

"Et, sen minä kyllä uskon." -- Vanha rouva nyökäytti pari kertaa
päätään, sisällisesti jonkun verran hyvillään. -- "Käytännöllisiin
asioihin teillä ei tietenkään ole halua perehtyä. Se soveltui paremmin
meille vanhan ajan perheenemännille."

Lyötyään tämän pienen valttinsa mielipiteittensä hyväksi hän oli valmis
hartaalla osanotolla kuuntelemaan Evan kertomusta.

"Sinun pitää laittaa niin, että miehesi puhuu suunsa puhtaaksi. Kun
aviopuolisoiden kesken syntyy vaitiolo, silloin asiat eivät ole
oikealla tolalla. Parempi hiukan riidellä", lisäsi hän leikillisesti.

"Minä olen koettanut kysyä häneltä, mutta hän työntää minut luotaan --
joko hermostuneesti naurahtaen tahi kärsimättömin, kovin sanoin. Enkä
minä kestä sitä, että Bengt sanoo minulle kovia sanoja."

Puna kohosi äkkiä Evan kalpeille kasvoille, silmäluomet värisivät, ja
siniharmaisiin silmiin tuli kostea kiilto.

"Voi tyttö kulta -- avioliitossa on kestettävä paljon."

"Eikö sitten ole mitään onnea olemassa?" puhkesi Eva kiihkeästi
puhumaan. "Eikö elämä koskaan tule sellaiseksi kuin me kuvittelemme
silloin, kun rakkaus saa meissä vallan?"

Rouva Rönnov tuli tahtomattaankin katsahtaneeksi orvokkien takana
olevaan muotokuvaan.

"Eipä suinkaan, ihan sellainen ei elämän kulku ole. Pettymykset
tulevat. Ensi onni ei voi kestää monia vuosia. Mutta meidän on
koetettava tehdä mahdollisimman parasta siitä, mikä jäljellä on. Ja
ennen kaikkea täytyy meidän oppia antamaan anteeksi ja auttamaan
toisiamme. Emme saa sulkeutua itseemme ja heittäytyä umpimieliseen
äänettömyyteen. Vastoinkäymisiä emme voi välttää -- mutta yhteisesti
kannetut surut voivat usein muodostua uuden onnen perustaksi."

Eva kumartui suutelemaan vanhan rouvan kurttuista otsaa.

"Sinä, mummo, olet niin viisas ja hyvä", sanoi hän liikutettuna.

Rouva Rönnov hymyili.

"Kun Herra on antanut minun käydä tätä elämän koulua enemmän kuin
kahdeksankymmentä vuotta, pitänee minun olla jotakin oppinut", sanoi
hän.

Keittiön ovi kuului paukahtavan kiinni, ja se sai Evan säpsähtämään.
Hetkisen kuluttua astui Kaisa Borelius huoneeseen. Tervehdittyään
nuorta rouvaa hän siirsi kukkamaljakon ja valokuvat pyöreältä pöydältä
pois ja levitti sille liinan.

Eva oli noussut ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. Hän
kumartui kristallimaljakon puoleen ja hengitti orvokkien tuoksua. Kun
hän kohotti päänsä, tuntui hänestä, kuin isoisä olisi katsonut häntä
suoraan silmiin. Miten ankara hänen katseensa oli, ja mikä järkkymätön
tahdonvoima kuvastui hänen lujapiirteisen suunsa ympärillä. Mummolla ei
ollut avioliitossaan varmaankaan ollut aivan helpot päivät.

"Ensi onni kestää harvoin", oli hän sanonut, "mutta kaksi ihmistä voi
sittenkin tulla keskenään hyvin toimeen..." Evalla oli nyt yksi ainoa
palava toivo -- saada ottaa osaa miehensä suruihin.

Kaisa poistui keittiöön ja kuului siellä kalistelevan hellanrenkaita.
Vanha rouva viittasi pojantyttärensä luokseen.

"Oletko Gärdaa nähnyt äskettäin? Luuletko hänen tulevan tänne tänään?"

"Sitä en tiedä. Pikku Gärda parka! -- Nina koettaa kaikin voimin
naittaa hänet nuorelle paroni Gersdorffille. Ja Gärda on niin lauhkea
ja epäitsenäinen, että voi tuskin siinäkään suhteessa vastustaa
äitiään. Paroni on kaikesta päättäen pintapuolinen keikari."

"Samaa tyyppiä kuin Mogens arvatenkin." -- Vanhan rouvan ääni oli
harvinaisen pureva ja ivallinen. -- "Niinpä niin, Nina on ymmärtänyt
järjestää asiansa ja arvelee kai, että tyttären on tehtävä samoin. --
Minä olin luullut, että Tagesta ja Gärdasta tulisi pari", lisäsi hän
huoahtaen.

"Olen kuullut mieheltäni, että Tage ratsastelee nykyjään ahkerasti
rikkaan neiti Olssonin kanssa."

"Olsson -- Olsson, kuka se on?" -- Rouva Rönnov, joka oli sangen
ylimysmielinen, lausui tuon porvarillisen nimen hieman halveksivalla
äänellä.

"Oluttehtailijan tytär, tiedäthän. Sen, joka harjoittaa niin suurta
hyväntekeväisyyttä."

"En tunne", vastasi rouva Rönnov lyhyesti.

He olivat hetkisen vaiti. Eva seisoi ja katseli puutarhaan. Keltaiset
krookukset loistivat kuin pienet liekit, joita nousi kuivasta maasta
valkorunkoisen koivun ympärillä. Kottarainen vihelsi kuusikossa.

"Siinä he tulevatkin, molemmat nuoret!" huudahti Eva rouva Rönnoville.

Gärda ja Tage olivat tavanneet toisensa veräjällä. He olivat tulleet
eri tahoilta, Tage raitiovaunussa ja Gärda asemalta, joka sijaitsi
puistokujan toisessa päässä. Odottamaton tapaaminen sai heidät
molemmat hämilleen. Tage koetti peittää mielenliikutustaan hilpeyden
verholla, mutta Gärda kulki hiljaisena hänen rinnallaan sopertaen
jotain lämpimästä ilmasta ja painellen käsin poskiaan, jotka olivat
karahtaneet tulipunaisiksi. Heidän päästyään kiviportaille virkkoi Tage
soittokellon nappia painaessaan yht'äkkiä muuttuneella äänellä:

"Kumma muuten, että sinä olet yksin liikkeellä tänään -- ilman paroni
Gersdorffia."

Gärda vavahti. Hän kohotti päätänsä ja katsoi suurin, säikähtynein
silmin.

"Kuinka niin?" sopersi hän.

"No, kaikki ihmisethän kertovat teidän olevan kihloissa", sanoi Tage
tylysti, katsomatta häneen.

Gärda vapisi, niin että hänen täytyi kädellään nojautua seinään
pysyäkseen pystyssä. Mutta samassa Kaisa Borelius avasi oven, ja Gärda
oli kiitollinen saadessaan viipyä pimeässä eteisessä jonkun minuutin,
kunnes saattoi jälleen hallita itseään.

Tage nähtävästi katui tylyjä sanojaan. Kun Gärdan piti riisua pitkä
höyhenpuuhkansa, riensi hän auttamaan, ja hänen kätensä viipyi tuokion
hyväilevänä tytön olkapäällä. Gärda puristi kiitokseksi hänen kättään
tahdottoman tulisesti.

Sitten Kaisa Borelius avasi arkihuoneen oven. Heleä auringonpaiste
häikäisi Gärdan silmiä, jotka eivät olleet aivan kirkkaat. Mutta
sanaton kohtaus eteisessä oli keventänyt hänen sydäntään. Hän meni
iloisesti hymyillen emännän luo ja tervehti häntä suudelmalla ja
parilla ystävällisellä sanalla.

Nuorten tulo herätti yleistä iloa. Gärdan olemus täytti menneenkin
sukupolven vaatimukset, mitä naisellisuuteen ja hempeyteen tuli,
ja Tage oli koko talon lemmikki. Ei ainoastaan rouva Rönnov
rakastanut hänessä oman nuoruutensa muistoa, vaan Kaisakin tunsi
sydämensä sykkivän nopeammin kuullessaan nuo tutut, ripeät askeleet
puutarhakäytävältä. Vieläpä Jack-vanhuskin linkutti kankeilla
koivillaan heti nuorta luutnanttia vastaan. Koira oli sanomattoman
mielissään, kun Tage sormillaan pyöritteli sen korvia tai taputti sitä
selkään, niin että ihan piti lyyhistyä kokoon, ja sanoi raikkaalla
äänellään: "Hei, vanha ukkeli, mitäs kuuluu?"

Suklaa tuli pöytään, ja Tage osoitti tavatonta ruokahalua. Hän tyhjensi
kakkulautasen toisensa jälkeen ja puheli herkeämättä koko ajan, raisuna
kuin lupapäivän saanut koulupoika. Hän kertoi uusimmat sukkeluudet ja
pisti sekaan pari sangen rohkeata juttua, joita vanha rouva ei olisi
sietänyt kuulla keneltäkään muulta kuin häneltä. Nyt rouva Rönnov ihan
hytkyi naurusta ja loi vähän väliä silmäyksen ympärilleen ikäänkuin
huomauttaakseen läsnäolijoille, kuinka vastustamattoman herttainen
hänen lemmikkinsä oli.

Mutta virkistävä vierailu ei kestänyt kauan. Heti pöydästä noustua Tage
kuiskasi Gärdalle:

"Emmeköhän me kaksi nyt livahda tiehemme ja lähde oikein pitkälle
kävelyretkelle metsään?"

"Mutta mummoa tulee sääli", sanoi Gärda epäröiden.

"Joutavia, hänellähän on Eva-täti. Eikä hiidessä hän voine vaatia, että
me istuisimme täällä koko päivän. Eikö niin, Gärda, lähdethän sinä?"

Gärdan vastarinta suli Tagen lämpimästä, pyytävästä katseesta. Olihan
tosin hiukan itsekästä lähteä näin pian, mutta heillä oli niin harvoin
tilaisuutta olla kahden... ja kyllähän mummo ymmärsi.

Rouva Rönnov ei koettanutkaan estellä. Hän näytti kyllä hiukan
pettyneeltä, kun Tage niin pian lähti pois, mutta kohta hän kuitenkin
hymyili ystävällisesti ja ojensi heille käden kummallekin.

"Niin, niin, lapset, sehän on selvää, että teillä on hauskempaa
toistenne seurassa kuin Kaisan ja minun. Ja metsä houkuttelee
tällaisena kevätpäivänä. Kiitos käymästänne, vaikk'ette tämän kauempaa
viipyneetkään."

Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuoret jälleen veräjällä ja
viittoilivat hyvästiksi vanhalle rouvalle, jonka valkea pää näkyi
ikkunalaudalla olevien kukkasten yli.

"Kas niin", sanoi Tage pistäen käsivartensa Gärdan kainaloon, "nyt
painumme suoraan ketojen poikki metsään. Siellä poimimme ensimmäiset
valkovuokot ja kuuntelemme leivosten laulua."

Hän lähti astumaan pitkin, ripein askelin. Gärda nauroi harppaillessaan
hänen rinnallaan kokien kaikin voimin pysytellä mukana.

Kun he saapuivat puistokujan päässä olevalle aukiolle, porhalsi
raitiovaunu juuri ohitse, välkkyvän keltaisena kuin hilpeä värifanfaari
puiston ruskeita puita ja vaaleansinistä taivasta vasten. Kaksi Tanskan
lippua liehui kahden puolen kakkumuijan myyntikojua, joka oli jo
avattu ja viekoitteli seudun lapsia karamelleillaan ja leivoksillaan,
raitaisilla sokeripuikoillaan ja kultaisilla appelsiineillaan.
Vaaleakiharainen pikku tyttö, joka tuli kävellen isomman siskonsa
seurassa, pysähtyi kulmassa olevan kirjelaatikon ääreen. Sisko nosti
hänet ylös, niin että hän sai pudottaa kirjeen raosta sisään, mustan
villakoiran seuratessa toimitusta hartaana katsojana.

Tage ja Gärda lähtivät astumaan erästä huvilatietä, jonka varrella oli
hajallaan pieniä kauniita rakennuksia sievien puutarhojensa keskellä,
siellä täällä laajojen vihreiden kenttien erottamina. Ylt'ympäri
levisi aaltoileva maisema, jossa risteili valkoisia teitä ja jota
kaikilta tahoilta reunustivat etäiset metsät, jotka nyt ensimmäisenä,
todella lämpimänä kevätpäivänä olivat orvokinsinisen, kevyen
utuharson peitossa. Enimmissä puutarhoissa olivat omistajat toimessa
lapioineen, kuokkineen, ja tuoreen mullan haju sekoittui näsiäpensaiden
vaaleanpunaisten kukkien imelään tuoksuun ja lehteä tekevien herukoiden
tympeään, helteiseen lemuun. Kysymyksiä ja vastauksia sinkoili
edestakaisin puutarhoissa; kaunis sää oli tehnyt ihmiset iloisiksi ja
puheliaiksi.

Gärdan posket hehkuivat rivakasta käynnistä, ja pehmeät, ruskeat
hiukset tarttuivat ohimoihin lämmöstä kosteina. Tuulenpuuska kohotti
hänen valkoista höyhenpuuhkaansa, joka oli vähällä luisua hartioilta
maahan. Tage otti siitä kiinni ja kietoi sen hänen kaulaansa niin
tiukkaan, että hän nauraen pyysi häntä laskemaan irti ja lyödä
näpsäytti häntä kevyesti sormille.

"Aiotko kuristaa minut! -- Hyi, Tage, sinä se aina olet sama iso,
epäkohtelias poika."

"Kiitos ystävällisestä tarkoituksestasi", vastasi Tage kumartaen
juhlallisesti ja koettaen näyttää loukkaantuneelta. Mutta tuntiessaan
Gärdan pienen käden hyväilevän kosketuksen käsivarressaan hän hymyili
jälleen, ja sopu palasi heti.

Puutarhat loppuivat, ja he kulkivat nyt aukeiden ketojen halki vievää
leveätä tietä, jota reunusti kaksi riviä sähkölennätinpatsaita.
Leivoset livertelivät korkealla heidän päittensä päällä, ja ojanreunat
kasvoivat sakeanaan leskenlehteä, jonka kukat loistivat kuin pienet
kultarahat, joita antelias käsi oli sirotellut lyhytnukkaiselle,
harmaanvihreälle nurmelle. Tien varrella rakennettiin vajaa, ja
työmiesten vasaraniskut kumahtelivat hillittyinä tyynessä ilmassa.

Vihdoin he saapuivat metsänreunaan, ja Gärda huudahti ilosta. Siellä
oli tiheässä vanhoja, ryhmyisiä pajuja, oksat täynnä hopeanharmaita
kissoja, jotka paikoitellen olivat jo puhjenneet keijuviksi
keltakukkaisiksi norkoiksi. Hän alkoi innokkaasti taitella alimpia ja
helpoimmin saatavia oksia Tagen katsellessa hieman nyrpeänä.

"Mitä hyödyttää katkoa oksia? Ne näyttävät kauneimmilta, kun ovat
puussa kiinni", sanoi hän huitaisten kepillä ruohoa. "Tule mieluummin
tänne juttelemaan minun kanssani. Voimme istua ojanpientarelle."

Hän istahti erään puun juurelle ja ojensi pitkät koipensa
kuloheinikkoon, jossa kevään nuoret taimet uteliaina pilkistelivät
suojelevan peitteen raoista muodostaen ruskealle pohjalle isoja
vihreitä läikkiä. Vähän matkan päässä itsestään hän näki Gärdan solakan
tytönvartalon selväpiirteisenä kuvana ilmaa vasten. Gärda nousi
varpailleen kädet ylös kurotettuina koettaen saada kiinni ylemmistä
oksista, jotka lakkaamatta huojuen väistivät hänen kättään. Hän näytti
siinä seisoessaan niin ihastuttavalta, että Tage lakkasi moittimasta
hänen kärsimistyötään ja tyytyi katselemaan hänen liikkeitään ilolla,
jota lisäsi hetken tuottama puhtaasti ruumiillinen hyvän tunne.
Vihdoin Gärda oli tyytyväinen saaliiseensa. Sidottuaan oksakimpun
heinänkorrella hän suoristi viehkeästi tummansinisen hameensa,
ennenkuin istuutui Tagen viereen kaltevalle pientarelle.

Tage tavoitti hänen toisen kätensä, veti siitä hansikkaan pois ja alkoi
hiljaa silitellä sitä. Tuollainen pehmeä, lapsellinen käsi, jossa oli
syvät hymykuopat ja pienet ruusunpunaiset kynnet -- lämmin ja hyvä
kätönen, luotu hellimään ja hyväilemään.

"Kerrankin olen saanut sinut hiukan lähemmäksi itseäni, Gärda! Kuinka
pitkä aika siitä jo onkaan..."

"Sinä et käy enää koskaan meillä", sanoi Gärda nuhtelevasti.

"Toden totta, en uskalla", sanoi hän. "Nina-täti näyttää happamelta, ja
eno Mogens lähtee tiehensä heti kun näkeekin minut. Kaikesta huomaa,
etten ole tervetullut. Ja sittenhän kerrotaan kaupungilla yleisesti
tuota huhua sinusta ja..."

"Ei, älä puhu hänestä", pyysi Gärda. "Miksi kiusaat minua -- sinä
niinkuin kaikki muutkin?"

"Minä en suinkaan tahdo kiusata sinua", sanoi Tage nostaen pienen käden
huulilleen. "Mutta tahdon varman vastauksen kerta kaikkiaan, Gärda.
Hänkö vai -- minä? Vastaa!"

Gärdan ruskeat silmät katsoivat kysyjään kyynelharson läpi. Hän teki
pari turhaa yritystä, ennenkuin sai sanat suustaan.

"Enhän minä voinut tietää, että sinä -- että sinä välitit minusta."

"Etkö?" sanoi Tage. -- Gärdan käsi oli lujasti hänen kädessään, ja nyt
Tage laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet hellästi
rintaansa vasten. -- "Etkö ole aina tietänyt, että minä pidän sinusta,
ihan siitä saakka kuin olimme lapsia, ja että sinä olet ainoa tyttö,
jonka kanssa voin ajatella naimisiinmenoa?"

"Niin no, ehkä", myönsi Gärda naurun ja itkun välimailla.

Tage otti hänen kasvonsa kättensä väliin ja suuteli suutelemistaan
hänen raikkaita huuliaan ja kauniita silmiään, jotka ummistuivat
hänen hyväillessään. Kun hän vihdoin hellitti, kuiskasi Gärda ujon
veitikkamaisesti:

"Mutta pelkkä ajatteleminen ei riitä, täytyy myöskin sanoa se."

"Enkö ole nyt jo sanonut tarpeeksi?" kysyi Tage hilpeästi. "Tahdotko,
että minun pitää kosia oikein vanhan kansan tapaan?"

Gärda väänteli hermostuneesti Tagen takinnappia sormiensa välissä.

"Minulle se kyllä riittää, mutta isä ja äiti... Meidän täytyy sanoa
heillekin ja..."

"Ja sitten tuli lystistä loppu", täydensi Tage. Hänen äsken niin
iloiset kasvonsa synkistyivät. "Me saamme kestää kovan taistelun,
se on varmaa. Minulla ei ole muita tuloja kuin palkkani, ja sillä
en voi elää edes itse. Eikä isälläkään ole mitään. Sotilas ei vuole
puuveitsellä kultaa tässä maassa. Olisi ehkä viisainta lähteä
ulkomaille sotapalvelukseen ja koettaa päästä eteenpäin. Balkanilla
rupeaa näyttämään uhkaavalta..."

"Ei, ei, Tage!" -- Gärda kietoi tulisesti kätensä hänen kaulaansa ja
painautui häntä vasten. -- "Minä en voi kestää sitä ajatusta! Ennemmin
odotan sinua, kunnes tulen vanhaksi ja harmaaksi -- tahi vaikka jätän
koko naimisiinmenon ainaiseksi."

"Älähän nyt", lohdutteli Tage tuuditellen häntä sylissään. "Ei ole
suinkaan varmaa, että minä menettäisin henkeni, jos menisinkin sotaan,
vai kuinka, Gärda kulta? Voisinhan palata kotiin mainehikkaana ja
arvossa ylentyneenä ja saavuttaa sinun vanhempaisikin kunnioituksen.
Vaikka -- jumala paratkoon -- rahansaalis olisi pientä joka
tapauksessa."

He istuivat hetkisen ääneti. Linnut riemuitsivat puiden latvoissa
heidän yläpuolellaan, ja viidakosta kuului kuhertavaa ääntä. Muutamia
ratsastajia ajoi pitkin rautasiltaa, joka kaartui metsänlaidassa olevan
syvän rotkon yli.

"Niin, se raha", sanoi Tage vihdoin raskaalla, väsyneellä äänellä.
"Kuinka on tultava toimeen ilman sitä?"

Gärdan pehmeiden huulien ympärille tuli katkera piirre. Nostamatta
katsettaan hän virkkoi:

"Voithan mennä naimisiin neiti Alice Olssonin kanssa, niin saat rahaa
niin paljon kuin haluat."

"Gärda!" -- Tage tarttui rajusti hänen käsivarteensa. -- "Pidätkö minua
nulikkana, Kun puhut tuolla tavoin -- ja lisäksi juuri nyt! Luuletko,
että minä voin rakastaa toista tyttöä ja myydä itseni toiselle?"

"En, en, älä ole vihainen, Tage", pyysi Gärda hädissään. "En minä sitä
tarkoittanut. Mutta elämä on niin vaikeata, ihminen joutuu tahtomattaan
pakostakin niin monenlaisiin olosuhteisiin. Ja sinun täytynee mukautua
isäsi tahtoon, niinkuin minun on pakko totella omia vanhempiani.
Minusta meidän kohtalomme näyttää ihan toivottomalta."

"Niin et saa sanoa", keskeytti Tage nopeasti. "Aika neuvon tuopi. Minä
teen parhaani -- mutta niinpä täytyy sinunkin luvata, että pysyt lujana
etkä petä minua. Älä anna kenenkään vaikuttaa tahtoosi, pikku Gärda,
äläkä usko mitään pahaa minusta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti
todistaisivatkin minua vastaan. Lupaatko sen?"

Gärdan katse ei ollut milloinkaan ennen niin suuressa määrin
muistuttanut metsäkauriin arkaa silmäystä kuin nyt hänen luodessaan
silmänsä Tageen. Tämä huomasi hänen sisällisesti taistelevan antaakseen
rehellisen vastauksen.

"Minä niin mielelläni tahtoisin, jos vain uskaltaisin. -- Mutta
minä tunnen itseni. En voi kestää sitä, että ihmiset ovat minulle
vihoissaan, kaikkein vähimmin äiti. Jos sinä olisit aina luonani,
olisin kyllä vahva. Mutta kun en näe sinua ja kun toiset koettavat
houkutella minua, niin en tiedä, voinko pysyä lujana... Voi Tage, älä
halveksi minua heikkouteni tähden!"

"Gärda kulta." -- Tytön tuska ja nöyrä itse tunnustus herätti Tagessa
miehen syvän hellyyden, ja hän puhui lainkaan itseänsä ajattelematta,
yksinomaan koettaen lohduttaa Gärdaa. -- "Vaikka tapahtuisikin se
kaikkein kauhein, vaikka sinut pakotettaisiin pettämään minut,
en sittenkään olisi vihainen. Kaikesta surustani huolimatta minä
ymmärtäisin sinut ja puhdistaisin syyllisyydestä rakkaan pikku tyttöni,
joka on ainoastaan liian hento ja hellä. -- Mutta miksi uskoisimme
pahinta? Olemmehan nuoria ja meillä on oikeus luottaa tulevaisuuteen.
Heitä nyt, kultaseni, pois kaikki synkät ajatukset. Tämä hetki ainakin
on meidän, eikä kukaan voi sitä meiltä riistää. Anna nyt minulle
suukkonen ja ole iloinen taas. Ja sitten menemme metsään poimimaan
valkovuokkoja."

Hän nousi reippaasti ja ojensi Gärdalle molemmat kätensä auttaakseen
hänet pystyyn. Suudeltuaan viimeiset kyyneleet hänen poskiltaan hän
pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti häntä eteenpäin polkua myöten,
joka luikerteli metsään.

Sieltä he löysivät jälleen koko sen nuorekkaan ilon, jonka
tulevaisuudentuska hetkeksi oli synkistänyt. Mahdotonta oli hautoa
mielessään raskaita ajatuksia tässä vaaleassa kevätmetsässä,
missä harmaat puunrungot kohosivat sinertävään ilmaan suorina ja
auringonvalaisemina huojuen tuulessa, jonka humina soi latvoissa kuin
hiljainen urkujen sävel. Teräviä, orvokinsinisiä varjoja luikerteli
maassa, ja kaikkialla pyrki vihantaa esille menneenvuotisten ruskeiden
lehtien välistä.

Se ryömi ja mateli maasta ylös. Se työnsi lehtivaippaa syrjään
ikäänkuin kärsimättömillä pikku kätösillä, jotka kolkuttelivat ja
kaivautuivat esille hienoine vihreine sormineen: Antakaa tilaa -- tilaa
meille kaikille -- orvokeille ja valkovuokoille -- käenrieskoille,
kukonkannuksille ja metsätähdille, meille, jotka olemme kevään lapsia
ja seuralaisia!

He olivat hellittäneet toistensa käsistä ja alkaneet poimia kukkia
kilvan ja innokkaina kuin kaksi lasta. Ei ollut kysymys ainoastaan
siitä, kuka enemmän saisi, vaan myös siitä, kuka löysi harvinaisempia
kukkia. Valkovuokko -- kevään kukkasista ehkä kaikkein kaunein -- sai
osakseen vähimmän arvonantoa, sitä kun oli niin äärettömän runsaasti
kaikkialla, että se muodosti puitten lomiin ihan kuin valkotähtisen
linnunradan. Mutta täällä oli kevätesikoita, ja täällä -- Gärda
huudahti riemusta -- loisti lehtien välistä käenkukan helakoita
pieniä kukkia ikäänkuin janoisia suita, jotka himoitsivat ilmaa ja
auringonpaistetta. Siellä oli myös keltavuokkoja ja tervakukkia
vihannan keskellä. He poimivat poimimistaan, kunnes lopulta väsyivät
ja kädet täynnä tuoksuvia kukkia vaipuivat vierekkäin istumaan
sammaltuneelle kannolle.

"Nyt sinä voisit laulaa minulle hiukan", sanoi Tage, kun he olivat
hetkisen levänneet.

Ja Gärda lauloi, katse suunnattuna valkoisiin pilvenhattaroihin,
jotka purjehtivat avaruuden sinisellä merellä kaukana puiden latvojen
yläpuolella.

Hänen lopetettuaan Tage virkkoi lämpimästi:

"Se oli kaunista, kiitos sinulle -- en ole koskaan ennen niin kuin
tänään ymmärtänyt paratiisia -- koko metsä on kuin Eedenin puisto.
Mutta muuten -- kahdelle ihmiselle, joka sydämestään rakastavat
toisiaan, koko maailma on varmaan paratiisi."




IV.


Rouva Eva Valeur oli tavallisuuden mukaan viettänyt iltansa yksin ja
mennyt aikaisin levolle, väsyneenä ja raskain mielin. Hän oli hetkisen
lukenut mielikirjaansa, Herman Bangin "Tien varrella", ja seurattuaan
Franciskan surullista kohtaloa loppuun asti hän oli laskenut kirjan
kädestään ja vihdoin nukkunut.

Myöhemmin yöllä hän havahtui yht'äkkiä ja nousi istualleen sängyssään.
Hänestä tuntui, kuin eteisen ovessa olisi joku käynyt. Oliko hänen
miehensä tullut kotiin? Mutta miks'ei hän tullut makuuhuoneeseen?
Pukupöydällä oleva kello, jota yölamppu himmeästi valaisi, läheni
kahta. Oli siis jo aika mennä levolle sen, joka oli kaiken päivää niin
ankarassa työssä kuin hänen miehensä.

Ehkä hän paraikaa istui konttorihuoneessaan kumarassa iänikuisten
tilikirjojensa ääressä. Mikä kaamea taikavoima piili noissa mustissa
numerosarekkeissa, jotka pitivät hänen ajatuksensa vangittuina ja
hänen aistinsa jännittyneinä kuin kidutuspenkissä? Irvistikö niistä
häviö ja köyhyys? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi tuhatta vertaa
parempi, että hän heittäisi tämän epätoivoisen kamppailun ja julkisesti
selvittäisi asemansa?

Rouva Rönnovin kanssa keskusteltuaan Eva oli uudelleen tehnyt yrityksen
saadakseen miehensä ilmaisemaan mikä häntä painoi. Tällä kertaa mies
ei ollut torjunut hänen kysymyksiään leikinlaskulla. Olkapäitään
kohauttaen hän oli katsonut vaimoonsa harmailla silmillään, jotka
olivat käyneet sameiksi ja värittömiksi surusta ja valvomisesta, ja
vastannut väsyneellä äänellä:

"Mitä hyödyttää puhua sinulle asioista, joita et kuitenkaan ymmärrä.
Anna minun taistella taisteluni yksin. Ei minua kumminkaan voi kukaan
auttaa."

Tämä ääretön toivottomuus, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen
äänensävyssään, vaan koko hänen olemuksessaan, masensi Evan rohkeuden.
Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Ääneti kuin kaksi vierasta
he olivat istuneet vastakkain, kunnes konsuli Valeur vihdoin nousi
ja meni työhuoneeseensa sulkien oven perässään -- ensi kerran heidän
avioliittonsa aikana.

Mikä, mikä oli niin muuttanut Bengtin? Kauhunäyt ajoivat toisiansa
takaa Evan kiihtyneessä mielikuvituksessa. Olikohan Bengt tehnyt jotain
sellaista, josta voi joutua tekemisiin rikoslain kanssa? -- Voi, eikö
ollut hirvittävää, että hän tohti moista ajatella omasta miehestään
-- miehestä, joka oli aina ollut niin kunnianhimoinen ja ankaran
rehellinen! -- Eva inhosi itseään alhaisten epäluulojensa tähden, ja
kuitenkin ne palasivat kerran toisensa jälkeen. Ne vaivasivat häntä
kuin painostava, armoton tuska, kuin paranemattoman haavan kaiveleva
särky. Ja tähän onnettomuuteen verrattuna ei uhkaava köyhyys ollut
hänen mielestänsä mitään.

Kuinka hiljaista kaikkialla! Katuhälinä oli vaiennut. Nämä muutamat
harvat puoliyönjälkeiset tunnit olivat ainoa vuorokauden aika, jolloin
suurkaupunki lepäsi. Mutta sen uni ei ollut tyyntä ja rauhallista
niinkuin maaseudun yölepo. Se oli vain kuumesairaan levotonta horrosta,
jota kamalat unennäöt häiritsivät.

Eva istui yhä vuoteellaan, kädet painettuina jyskyttäviä ohimoita
vasten, kuunnellen tuskaisena hiljaisuutta.

Yölampun heikko suhina ja kellon kevyt tikitys sekaantuivat lapsen
hiljaisen hengityksen tasaiseen ääneen. Kiharainen pää pieluksen
kuoppaan painuneena ja käsi lakanankulman ympäri nyrkkiin puristettuna
Vivika nukkui pienessä sälesängyssään, joka oli vanhempien leveiden
sänkyjen jalkopäässä.

Eva ei voinut kauemmin kestää tätä epätietoisuutta. Hänen täytyi saada
tietää mitä miehellään oli tekeillä, kun tämä ei tullut vaimonsa ja
lapsensa luokse, vaikka oli kotona.

Hän nousi äänettömästi, pisti paljaat jalkansa pieniin
silkkitohveleihin ja heitti yllensä valkoisen, pehmeän aamunutun. Hänen
avatessaan ovea narahti lukko hiukan, ja hän katsoi taakseen tuskaisena
peläten ehkä herättäneensä Vivikan. Mutta lapsi nukkui edelleen
rauhallisesti ja hymyili unissaan.

Eva kulki huoneiden läpi, jotka näyttivät niin omituisen oudoilta ja
kuolleilta yön hiljaisuudessa. Tai eivätkö ne pikemminkin olleet täynnä
salaperäistä elämää, jota hän ei ymmärtänyt? -- Huonekalut tuntuivat
ryömivän nurkkiin, ikäänkuin olisivat kuiskailleet keskenään salaisia
asioita ja yht'äkkiä vaienneet kuullessaan hänen askeleensa. Eikö joku
varjo ollut noussut arkihuoneen ikkunan viereisestä nojatuolista juuri
samalla hetkellä, kun hän avasi oven? Iso seinäkello valmistautui
lyömään; se kakisteli melkein kuin vanha, hengenahdistusta poteva
ukko. Eva pysähtyi ja painoi kätensä sydäntään vasten; häntä kidutti
tämä omituisen vihamielinen ja pöyristyttävä ilma, mikä huokui häntä
vastaan kaikista noista esineistä, jotka päivällä olivat hänen rakkaita
ystäviänsä.

Oven raosta tunkeutui valojuova. Asian laita oli siis niin kuin hän oli
arvellut. Bengt istui konttorissaan ja työskenteli.

Evan sormet vapisivat hänen tarttuessaan oven ripaan. Hänen täytyi
koota koko rohkeutensa tohtiakseen astua edemmäksi.

Konsuli Valeur istui kirjoituspöytänsä ääressä tuijottaen tilikirjaan,
joka oli avoimena hänen edessään. Pöydällä paloi sähkölamppu luoden
kirkasta valoansa hänen kasvoilleen, jotka olivat kalpeat ja kovat
kuin kiveen hakatut, huulet tiukasti yhteenpuristettuina ja syvälle
vajonneet silmät rypistyneiden kulmakarvain varjossa. Hänen laiha,
valkoinen kätensä, jossa vihkisormus kimalteli, seurasi kirjan
numerosarekkeita.

Hän ei ollut huomannut vaimonsa tuloa. Vasta kun Eva kumartui hänen
puoleensa ja laski kätensä hänen olalleen, hän säpsähti kovasti ja
käänsi kasvonsa tulijaan päin, silmissä melkein hurja ilme.

"Mitä sinä tahdot? Miksi tulet tuolla tavoin säikyttämään minua?"
tiuskaisi hän.

Seisoen miehensä tuolin takana Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
painoi poskensa hänen poskeaan vasten.

"Rakas, rakas Bengt, minä kuulin sinun tulevan kotiin ja odotin sinua
turhaan. Miksi et tullut luokseni?"

"Minulla on työ, joka täytyy lopettaa. Ole nyt järkevä, Eva, ja mene
nukkumaan."

Konsuli oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa ja puhui väkinäisen
tyynellä äänellä. Mutta Eva näki, kuinka hänen valtimonsa takoivat,
ja tunsi, että hänen poskensa olivat kylmänkosteat. Hän kumartui
kirjoituspöydän yli ja löi tilikirjan kiinni.

"Nyt sinä et enää saa tehdä työtä tänä yönä, Bengt", sanoi hän
päättäväisesti. "Näenhän minä, kuinka rasittunut ja hermostunut sinä
olet -- sinä et voi salata sitä minulta. Tule nyt ja puhukaamme
keskenämme hetkinen."

Eva veti hänet mukanaan korkeaselkäiselle ruskealle nahkasohvalle,
joka oli eräässä huoneen nurkassa. Hänen ihmeekseen ei Bengt tehnyt
vastarintaa. Ankara jännitys, jossa konsuli oli elänyt viikko viikon
jälkeen, oli nähtävästi saavuttanut sen kohdan, jossa vastavaikutus
pakostakin tapahtui. Hän lyyhistyi kokoon väsyneenä ja velttona ja
painoi päänsä Evan olkaa vasten.

Eva kumartui hänen puoleensa miltei äidillisen hellästi ja silitteli
hyväillen hänen hiuksiaan, jotka olivat alkaneet harmaantua ohimoilta.

"Oi Bengt, kuinka kaukana minusta sinä olet ollut koko tämän ajan!"

"Se on ollut vaikeata minullekin", vastasi mies harvakseen. "Älä luule,
että olen unohtanut sinut ja pikku Vivikan. Teidän tähtennehän minä
tein työtä -- teidän tulevaisuutenne tähden. Mutta siitä ei ollut apua.
Kaikki meni myttyyn, ja nyt en näe enää mitään pelastusta..."

Seurasi vaitiolo, jonka kestäessä Eva kuuli sydämensä jyskyttävän.

"Mitenkä sitten käy, Bengt?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

"Minun täytyy tehdä vararikko, ja velkojat saavat ottaa kaiken mitä
meillä on."

"Mutta eikö ole mitään muuta? -- Eiväthän he voi -- moittia sinua
mistään?" jatkoi Eva hiljaa. Vihdoinkin oli äänettömyys heidän
väliltään murrettu, ja Eva oli päättänyt ottaa asioista selvän, maksoi
mitä maksoi.

Konsulin koko ruumis vavahti, ja hän teki kiivaan liikkeen
riuhtautuakseen irti. Mutta Eva kietoi käsivartensa yhä lujemmin hänen
ympärilleen. Nyt hän ei saanut horjua. Nyt täytyi tulla näkyviin, oliko
hänen rakkautensa kyllin vahva kantamaan heidät yli tämän hetken, joka
ehkä oli heidän elämänsä raskain.

"Kerro minulle kaikki, Bengt", pyysi hän. "Minä en pelkää kuulla
totuutta. Minä olen kyllä luja -- kunhan sinä vain luotat minuun."

Bengt ei vastannut heti. Syntyi uudelleen haudanhiljaisuus heidän
ympärillänsä, ja pöytäkellon tiksutus kuului selvään arkihuoneesta.
Evasta tuntui, kuin tuossa yksitoikkoisessa äänessä olisi ollut
jotain uhkaavaa ja pahaenteistä, ja mielikuva kuolleiden kappaleiden
vihamielisyydestä heräsi hänessä uudelleen.

Mutta silloin Bengt kohotti päänsä ja alkoi puhua katkonaisesti ja
empien, ikäänkuin sanat vastoin hänen tahtoaan olisivat tunkeutuneet
esiin hänen sisimmästään.

"Sinä tiedät, että minulla, ennenkuin menin kanssasi naimisiin, oli
liikekumppani -- tukkukauppias Ernst. Kun hän kuoli, pyysi leski,
että omaisuus saisi jäädä liikkeeseen. Hän huomasi sen itselleen
edullisimmaksi, ja sitä paitsi hän on noita epäkäytännöllisiä ja
arkoja naisia, jotka eivät koskaan uskalla ottaa raha-asioitaan omiin
käsiinsä. Hän on lisäksi kivulloinen, rouva Ernst parka, ja hänellä
on kuuromykkä poika. Niin kauan kuin liikkeeni menestyi hyvin,
saatoin maksaa rouva Ernstille korkeat korot. Mutta sitten alkoivat
vastoinkäymiset ja tappiot vainota minua. Olin mennyt takuuseen eräälle
hyvälle ystävälleni -- sangen suuresta summasta -- jonka vastoin
kaikkia odotuksia jouduin maksamaan, -- pari toiminimeä, joiden kanssa
minulla oli sitoumuksia, teki vararikon. Onnettomuudet ovat tulleet
toinen toisensa perästä viime vuosina. Epätoivoissani ryhdyin muutamiin
keinotteluyrityksiin -- ja kun minulla ei ollut rahoja käsillä, otin
avuksi rouva Ernstin pienen pääoman -- 4.000 kruunua. Olin aivan varma
onnistumisestani ja laskin siten voivani pelastaa uhatun asemani. Olen
elänyt ainaisessa kuumeessa, ja kun menin ulos iltaisin, tapahtui
se vain siksi, että minun täytyi huumata itseäni -- unohtaa tuskani
ja jännitykseni. Ne paperit, joihin olin pannut viimeisen toivoni,
laskivat parissa päivässä kolmanteen osaan alkuperäisestä arvostaan.
Ulkomaiden pörssimaailmassa oli syntynyt hämminki uhkaavien sotahuhujen
takia -- ja se merkitsi minulle perikatoa ja kunniattomuutta. Sillä
ymmärräthän kyllä, että rouva Ernstin pääoma oli mennyttä ja että minä
en näe mitään keinoa sen takaisinmaksamiseksi. Olen suoraan sanoen
rikollinen."

Eva tunsi verensä syöksyvän sydämeen. Hänen poskensa olivat jääkylmät.
Hän oli varmaankin hyvin kalpea, mutta onneksi Bengt katsoi muualle.
Bengt ei saanut tietää, kuinka syvästi tämä tunnustus oli häneen
koskenut. Ja hän pakottautui puhumaan -- levollisia, hiljaisia sanoja,
jotka saattoivat lievittää ja lohduttaa.

"Vaiti, rakas", sanoi hän, "älä puhu noin! Ethän sitä tarkoita. Sinä
tietysti uskoit aivan varmasti voivasi maksaa rahat takaisin. Siksi
hyvin sinut tunnen, että tiedän sen. -- Ja onko sitten mielestäsi aivan
mahdotonta hankkia rahaa? Etkö voisi saada lainaa pankista -- tai
joltakulta liikeystävältäsi?"

"Ystävältä!" kertasi Bengt katkerasti. "Onko olemassa ystäviä silloin,
kun on rahasta kysymys? Ja luuletko, etten ole ollut kaikkialla,
koettanut kaikkea? Ei ole ketään, ei kerrassaan ketään, joka voisi tai
tahtoisi auttaa minua."

Eva kävi ajatuksissaan salaman nopeudella läpi heidän sukulaistensa
ja tuttavainsa rivin. Eversti Barnerilla oli ainoastaan upseerin
palkkansa. Hovijahtimestari eli yli tulojensa, ja maatila oli
kiinnitetty. -- Koko heidän seurustelupiirissään oli asianlaita
kaikkialla sama: ei kellään ollut liikaa, ja useimmilla ei riittänyt
edes omiin tarpeisiin. Ei, Bengt oli varmasti oikeassa, pelastuksen
toivoa ei ollut... Mutta yht'äkkiä hän näki edessään vanhat naiskasvot,
hienot, lempeät, hopeahapsiset, ja samassa hän tiesi, mistä apu oli
tuleva Bengtille ja hänelle.

"On", sanoi hän. -- Hänen äänensä oli saanut selkeän ja iloisen
soinnun, ja hänen miehensä katseli häntä ihmetellen. -- "Minä tunnen
erään, joka sekä tahtoo että voi auttaa meitä, vaikka se veisikin
häneltä viimeisen rovon."

"Ketä tarkoitat?"

"Etkö todellakaan osaa arvata?" -- Eva otti hänen kasvonsa kättensä
väliin ja katsoi häntä silmiin merkitsevästi hymyillen. -- "Erästä
vanhaa naista, josta ei kukaan välitä, koska hän teidän mielestänne
on poissa maailmasta, sekä elämän että kuoleman unohtama! -- Mutta
te erehdytte, maailmanviisaat herrat ja naiset. Hänen sydämensä on
yhtä lämmin ja elävä kuin nuorten. Ja hänen luokseen minä menen
huomispäivänä. -- Voi Bengt kulta, etkö sinä vieläkään hoksaa? -- Vanha
mummomme!"

"Mummo", toisti Bengt hitaasti. "Niin, hänellä on kyllä sangen suuri
omaisuus, kenties hän voisi sen tehdä. Mutta syntihän olisi ottaa hänen
rahojaan."

"Luullakseni ei niiden rahojen menettäminen merkitsisi mummolle
suuriakaan. Hänelle jää kuitenkin riittävästi millä elää, ja hänellä
on niin kovin vähän toivomuksia nyt enää. Toisekseen hän ei voi
kestää sitä, että jonkun hänen omaisensa maineeseen tulisi tahra.
Hänen sukulaisrakkautensahan on samalla kertaa hänen heikkoutensa ja
voimansa. Minä olen aivan varma hänen avustaan, niinkuin olisin jo
saanut hänen lupauksensa. Tahdotko edes tämän kerran luottaa minuun,
Bengt, ja antaa minun järjestää asian?"

Bengt tarttui hänen käteensä ja painoi sen poskeaan ja huuliansa vasten.

"Tahdon, Eva. Minä olen sinulle sanomattoman kiitollinen siitä, ettet
ole työntänyt minua luotasi. Sinun halveksimisesi olisi ollut raskaampi
kantaa kuin kenenkään muun koko maailmassa. Siksi minä niin kauan olin
vaiti."

"Jumalan kiitos, että vihdoin kuitenkin puhuit! Sinä et ole tuntenut
minua oikein, Bengt -- et ole tuntenut meitä naisia. Miehelle, jota
me rakastamme, voimme antaa anteeksi kaiken paitsi uskottomuutta.
Minä olisin lähtenyt kanssasi maanpakoon, olisin valittamatta jakanut
kanssasi vankeuden kärsimykset -- kunhan me kaksi vain olemme
toisillemme kaikki kaikessa."

"Älä lupaa enempää kuin voit pitää", sanoi Bengt raukeasti hymyillen.
"Kenties minä jonakuna päivänä tulenkin ja pyydän sinua lähtemään
kanssani maanpakoon. Olen ajatellut viime aikoina kaikenlaista, ja
eräs seikka on ollut minulle selvänä, nimittäin se, että jos saan
asiani kuntoon täällä kotimaassa, niin lähden pois ja aloitan uudelleen
vieraassa maanosassa. -- Mitä sinä siihen sanot?"

"Se tuuma ei minua peloita. Minä voin olla onnellinen kaikkialla,
kunhan vain saan pitää sinut ja pikku Vivikan -- nimittäin kun sinä
todella olet minun. -- Sillä mies ja vaimo saattavat elää samassa
kodissa ja kuitenkin olla äärettömän kaukana toisistaan. -- Mutta nyt
emme enää ajattele sitä", lisäsi hän nopeasti. "Rakas Bengt, mene nyt
levolle ja koeta nukkua. Sinulla on niin paljon väsymyksenryppyjä suun
ja silmien ympärillä -- ne sinun pitää koettaa saada pois... Sinun
tulee koota voimia myrskyn varalle. Heitä nyt syrjään kaikki murheet ja
tule minun kanssani Vivikan luo. Tulethan?"

Konsuli Valeur siveli silmiään ja huokasi syvään.

"Nukkua -- niin, nyt voin ehkä saada sen siunauksen, mikä rauhallinen
uni on. Kiitos sinulle, Eva! Sinä olet lahjoittanut minulle toivon
takaisin. Ja minä alan uskoa, että kaikki ehkä vielä kääntyy hyvin
päin."

"Siitä minä olen varma", sanoi Eva lempeästi.

Kun he menivät makuuhuoneeseen, tuntui Evasta, ikäänkuin kaikki
olisi muuttunut. Vanhan kellon tiksutus kuulosti tutunomaiselta ja
ystävälliseltä, eikä nurkissa piillyt enää mitään uhkaavia varjoja.
Ehkä se johtui siitäkin, että päivä oli alkanut sarastaa ja valo
tunkeutua sisälle ilmavien ikkunaverhojen lävitse. Mutta pikemmin
lienee kuitenkin syynä ollut se, että hänen miehensä astui nyt hänen
rinnallaan ja että hän oli voittanut hänet takaisin sen surun avulla,
joka heidän oli yhdessä kannettava.




V.


Ebba Lindholm oli sairaana. Hän oli jo pari viikkoa ollut vuoteen
omana, ja päivä päivältä kävivät hänen kätensä läpikuultavammiksi
ja silmänsä suuremmiksi kapeissa, valkoisissa kasvoissa. Lääkäri ei
antanut hänen taudilleen mitään määrättyä nimeä; se oli verenvähyyttä
ja yleistä heikkoutta, sanoi hän. Murrosikä oli vaarallinen useimmille
nuorille tytöille, ja Ebba oli paljon kasvanut viimeisen vuoden aikana.
Hänen tuli nyt vain pysytellä hiljaa jonkun aikaa ja syödä runsaasti
ravitsevaa ruokaa. Ja voimistuttuaan jonkun verran olisi hänen parasta
oleskella maalla raittiissa ilmassa, mieluimmin jossakin Norjan
tunturiparantolassa.

Aika ei tullut hänelle pitkäksi. Monet kävivät häntä tervehtimässä.
Gärda istui hänen luonaan tuntikausia käsitöineen tahi lukien hänelle
jotakin kirjaa lempeällä, himmeäsointuisella äänellään. Fleming pani
tähän aikaan kaikki taskurahansa konvehteihin ja appelsiineihin, jotka
hän poikamaisen kömpelösti, puolittain häpeillen lämpimiä tunteitaan,
antoi sairaalle siskolleen. Ove kävi Ebban luona verrattain harvoin,
mutta hänkin sentään ilmoitti kaikkeinarmollisimmin, että sisko
kernaasti saisi tulla terveeksi. Koti oli muka käynyt niin hiton
ikäväksi sen jälkeen kuin Ebba oli keksinyt ruveta makailemaan. Rouva
Lindholm tuli välisti sairaan huoneeseen juhla-asussa ilahduttaakseen
tytärtään näyttämällä uusia pukujaan hänelle, mutta hovijahtimestari
pysähtyi aina ovensuuhun vaivaten päätänsä keksiäkseen jotakin
sanottavaa.

Väliin tuli Ebban luo hänen ystävättäriäänkin, kirkassilmäisinä ja
terveinä, käveltyään ulkona kevättuulessa ja päivänpaisteessa. He
peuhasivat kuin parvi iloisia varpusia, kertoen hakkailuista ja
tanssiaisista, opettajistaan ja niistä näyttelijöistä, jotka sillä
kertaa sattuivat olemaan ylinnä heidän suosiossaan. Ebba nauroi ja
sai poskensa punaisiksi kuunnellessaan heidän juttujaan, mutta heidän
mentyään hän makasi aina kauan hiljaa, silmät ummessa ja entistä
kalpeampana. Ja väliin hän pyysi Gärdaa sanomaan, ettei hän jaksanut
puhella kenenkään kanssa.

Itse asiassa hän oli kaikkein mieluimmin aivan yksin. Hän tunsi
omituista nautintoa maatessaan siinä raukeana, tyynesti ja huoletta
unelmoiden, lapsuudenmuistojen soluessa ohitse ikäänkuin kinematografin
vaihteleva kuvasarja. Etenkin kesäpäivät maatilalla olivat hauskoja
muistella. Rehevä seelantilainen maisema, joen hopeanauha vihannan
tasangon keskellä ja siniautereiset metsät taivaanrannalla --
heinäsuovan tuoksu kasteisena iltana, kun kellot soivat pienessä
kirkontornissa, joka kohosi kylän olkikattojen yläpuolelle. Siihen
aikaan oli lehmillä tapana ammua pitkään ja kaihomielisesti, ja
karjapiiat ajoivat laitumelle lypsinkiulut roikkuen pienten vankkurien
perässä. Kuski Jens vaihtoi heidän kanssaan pari leikillistä sanaa
ratsastaessaan juottamaan kiiltäviä, ruskeita vaunuhevosia. Hän istui
niin suorana hevosen selässä lakki kallellaan, aivan kuin ennen
vanhaan rakuunaväessä palvellessaan. Hän osoitti hyvin mielellään
ritarillisuutta kartanon nuoria neitejä kohtaan, ja Ebba sai kiittää
häntä ratsastustaidon alkeista. Hän näki aina edessään maakartanon
ilmavat, valoisat huoneet, tulvillaan päivänpaistetta, valkeat
ikkunaverhot huojuen tuulessa, joka puhalsi avoimista ikkunoista
sisään. Hänen muistissaan ei ollut monta sadepäivää.

Hän muisti kotiopettajattarensa, kauniin, nuoren neidin, joka niin
äkisti sai lähteä tiehensä, koska väitettiin pehtorin hakkailevan
häntä. Tai ehk'ei se ollutkaan pehtori? -- Nyt, kun Ebba alkoi
tulla täysikasvuiseksi ja monet elämän omituiset ilmiöt vähitellen
selvenivät hänelle, ymmärsi hän paljon sellaista, mikä ennen oli ollut
hämärää. Eikö asian laita liene ollutkin niin, että hänen isänsä oli
huomannut neiti Smithin ylen viehättäväksi? -- Ebba oli jo kauan
tietänyt, etteivät hänen vanhempansa eläneet onnellisina. Mutta hän
ei siskonsa Gärdan tavoin asettunut äidin puolelle. Ihmiset sanoivat
hovijahtimestari Lindholmia typeräksi ja mitättömäksi. Kenties he
olivat oikeassa. Mutta eikö siinä ollut osaksi äidinkin syytä --
mitenkä mies voisi kehittyä, kun se, joka on häntä lähinnä, ei
vähimmässäkään määrässä osoita luottamusta hänen kykyynsä ja hyvään
tahtoonsa -- kun kaikki hänen tekonsa ja lausuntonsa kohtaavat vain
kylmää ylenkatsetta... Sen verran Ebba oli jo nähnyt sitä ihmeellistä
elämää, joka vielä oli niin uutta hänelle, että hän lujasti uskoi
ihmisten voivan miltei rajattomasti vaikuttaa toisiinsa. Kaikki he
tarvitsivat rakkautta ja luottamusta, niinkuin kasvit tarvitsevat
auringonvaloa, ja monet, monet joutuivat perikatoon vain siksi, ettei
kukaan välittänyt heistä eikä luottanut heihin. Varjojen lailla he
kulkivat toistensa ohitse ojentaen käsiänsä umpimähkään, monesti
väärälle ihmiselle -- koska eivät paremmin ymmärtäneet. Ja harvat
olivat yht'aikaa hyvät ja väkevät, harvoilla oli halua auttaa toisia,
niinkuin oli vanhalla mummolla, joka asui harmaassa talossa lehmuskujan
varrella.

Hänestä Ebba mielellään tahtoi ottaa oppia, jos sai elää kauan. Mutta
tulevaisuus näytti hänestä niin kumman varjomaiselta ja olemattomalta.
Hän ei voinut ajatella vanhaksi-tulemistaan. Ehkäpä hänellä ei
tulevaisuutta ollutkaan, ehkä hän oli kuoleva nuorena niinkuin
kukkaset, jotka yöhalla surmaa aikaisin keväällä.

Eräänä päivänä Gärda oli tuonut siskolleen Oscar Levertinin runokirjan
"Legender och visor". Sitä selaillessaan Ebba tunsi olevansa ikäänkuin
vanhassa taulugalleriassa, joka oli täynnä suuren taiteen tuotteita.
Koko keskiajan mystiikka tuulahti häntä vastaan näistä runoista. Maria
uneksii nuorena neitsyenä puutarhassaan ja saa ympärillään tapahtuvassa
kevään heräämisessä ilmoituksen tulevasta äitiydestään. Pyhä Cecilia
soittaa urkuja, ympärillään joukko nuoria ja kauniita pyhimyksiä,
jotka valkeissa, poimukkaissa puvuissaan hohtavat goottilaisen kirkon
hämyssä kuin valkoliljaseppele. Ja tuossa kuvataan lämmintä iltapäivää
Betlehemissä; Josef on nukahtanut höyläpenkkinsä viereen, Maria
paikallensa ikkunapieleen, ja Jeesus-lapsi hymyilee äitinsä sylissä
pienille enkeleille, jotka harppuineen ovat hiipineet avoimesta ovesta
sisään.

Ne olivat lempeitä, värikkäitä kuvia, valoisia näkyjä, jotka
saivat nuoren tytön unohtamaan sairautensa ja arkipäivän harmaan
yksitoikkoisuuden. Mutta sitten hänen katseensa osui runoon, joka
kokonaan poikkesi toisista:

    Den första fjäriln, som jag sett
    i år, var svart.
    I skog, som våren än ej klädt,
    den flög jag vet ej hvart.
    Till någon sjuklings lägerstad,
    hvars dag var all,
    till egen graf bland multna blad
    i drifva hvit och kall.

Kun hän luki eteenpäin, vapisivat hänen kätensä, jotka pitelivät
kirjaa. Tässä ei ollut maalattujen kirkonikkunoiden himmentämää valoa,
ei urkujen hyminää eikä sädekehäisiä pyhimyksiä. Tässä oli ruotsalainen
maisema routaisine soineen ja rämeineen ja tummine metsineen
varhaiskevään taivaan kylmässä kirkkaudessa. Metsänreunassa köyhä
mökki, jonka kuistilta nuori, kalpea tyttö alakuloisena tuijottaen
seuraili mustan perhosen lentoa alastomien pensaiden ylitse -- mustan
perhosen, joka tietää kuolemaa...

    Jag följde svarta fjärilns flykt
    bland kala snår
    och frågade mig själf så skyggt,
    om jag skall dö i vår.

Kirja valahti peitteelle, ja Ebba vaipui takaisin pielukselle,
kyyneltyneet silmät ummessa. Kauan hän siinä lepäsi hiljaisen itkun
vallassa, kylmän viiman huokuessa runon synkistä, talvisista metsistä
hänen mieleensä saaden nuoret toiveet ja unelmat lakastumaan.

Tarkoittivatkohan nuo sanat häntä itseään? -- Miten raskasta olisikaan
kuolla seitsentoistavuotiaana, ennenkuin oli edes alkanut elää.




VI.


Sill'aikaa kuin Ebban päivät kuluivat hitaasti valoisissa unelmissa tai
hämärässä levottomuudessa, jatkui elämä hänen huoneensa ulkopuolella
rikkaana tapahtumista, jotka koskivat monia hänen lähimpiä omaisiaan.
Eräänä päivänä puhuttiin kaikissa sanomalehdissä konsuli Valeurin
konkurssista, ja heti sen jälkeen tuli Eva pikku Vivikan kanssa vanhan
rouva Rönnovin luokse asettuakseen sinne joksikin aikaa asumaan. Hänen
miehellään oli aikomuksena lähteä Amerikkaan heti saatuaan asiansa
selväksi. Suku oli kuohuksissaan, ja Nina-rouva selitti jokaiselle,
joka tahtoi kuulla, että hän oli aina epäillyt Bengt Valeuria ja
varoittanut Evaa hänestä. Se mies oli onnenonkija, seikkailija -- ja
eikö ollut kauheata, että koko heidän kotinsa nyt meni vasaran alle,
aina hopeita ja häälahjoja myöten? -- Hän ei käsittänyt, kuinka Eva
saattoi ottaa sen kaiken tyynesti ja iloisesti vastaan, niinkuin teki,
ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen! Hovijahtimestari
kertoi klubilla syvimmässä salaisuudessa eversti Bamerille, että
Valeurin juttu oli ollut vähällä käydä hyvin pahaksi; kuiskailtiin
näet hänen kavaltaneen haltuunsa uskottuja varoja, mutta saaneen viime
tingassa vajauksen peitetyksi. Kukahan oli lainannut hänelle rahat?
Jotkut puhuivat vanhasta rouva Rönnovista, mutta jos hän sen oli
tehnyt, niin se oli suorastaan vastoin oikeutta. Olihan se ihan samaa
kuin peijata muilta suvun jäseniltä heille kuuluvaa perintöä.

Eversti ja hovijahtimestari olivat siinä kohden yhtä mieltä,
että kumpikin oli vihoissaan rahatappiosta, jonka he olettivat
kärsineensä konsuli Valeurin kevytmielisyyden takia. Muuten olivat
langosten välit tähän aikaan hyvin kireät. Tage oli huolimatta isänsä
toivomuksesta, että hän menisi kihloihin neiti Alice Olssonin kanssa,
juhlallisesti pyytänyt Gärdan kättä, mutta saanut hänen vanhemmiltaan
jyrkästi kieltävän vastauksen. Ja vaikka eversti Barner kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa oli koettanut selvittää pojalleen, että
hovijahtimestarin tyttäret eivät voineet tuottaa tuleville miehilleen
suurtakaan omaisuutta, maatila kun oli kiinnitysten rasittama ja
alkujaan suuri omaisuus rouvan tuhlailujen vuoksi huvennut puoleen,
niin hän kuitenkin tunsi itsensä Tagen puolesta syvästi loukatuksi
tämän kiellon johdosta.

Molemmat perheet olivat lopettaneet kaiken kanssakäymisen, ja rouva
Lindholm vartioi tytärtään eikä laskenut häntä juuri koskaan yksin
ulos. Hän tahtoi estää Gärdan ja luutnantti Barnerin mahdolliset
kohtaamiset.

Gärda oli käynyt kalpeaksi ja hiljaiseksi. Hänen poskensa olivat
menettäneet pehmeän pyöreytensä, ja usein näkyi hänen turvonneista,
punareunaisista silmäluomistaan, että hän oli itkenyt. Kun hän luki
ääneen Ebballe, sattui monesti, että häneltä jäi kokonaisia lauseita
väliltä lukematta tai että hän pysähtyi yht'äkkiä, mikä osoitti,
että hänen ajatuksensa olivat muualla. Sitten hän äkisti säpsähti ja
korjasi virheensä päästäen anteeksipyytävän, lyhyen, hermostuneen
naurahduksen, joka kuulosti itkuakin surullisemmalta. Tavallisesti Ebba
silloin pyysi häntä lopettamaan lukemisensa, koska häntä muka väsytti,
ja Gärda pani kirjan pois ja istui ääneti siskonsa vuoteen vieressä
tuijottaen huoneen hämäryyteen suurin, toivottomin silmin, samalla kuin
ulkona lehti puhkesi puihin leudossa huhtikuun ilmassa ja elämä vyöryi
solisevana virtana suurkaupungin katuja pitkin.

Häntä painoi tähän aikaan taakka, joka oli miltei ylivoimainen hänen
hennolle mielelleen. Hän ei saanut puhua Tagen kanssa eikä kirjoittaa
hänelle. Hänen kotonaan ei koskaan lausuttu Tagen nimeä. Rouva
Lindholm oli päättänyt, että Gärdan järjetön rakastumus oli katsottava
lapselliseksi päähänpistoksi ja vaitiololla tapettava.

Ja tämä ehdoton vaitiolo siitä ainoasta asiasta, joka kiinnitti
puoleensa hänen ajatuksensa, kidutti häntä enemmän kuin katkerimmatkaan
nuhteet olisivat tehneet. Hänen täytyi väliin kysyä itseltään, oliko
ihan totta, että Tage oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut
häntä, pyytänyt häntä odottamaan ja luottamaan häneen, vaikka mitä
tapahtuisi. Tuo metsässä vietetty onnellinen päivä tuntui hänestä jo
ikäänkuin kaukaiselta unelmalta. Saattoiko hän olla varma siitä, että
Tage vielä ajatteli samoin kuin silloin -- ettei hän ollut alistunut
niiden esteiden edessä, jotka olivat heidän liittonsa tiellä, ja
päättänyt luopua Gärdasta? Jollei niin ollut laita, miks'ei Tage
sitten kirjoittanut hänelle mitään -- edes paria sanaa, jotka olisivat
ilmaisseet hänelle, ettei heidän välillään ollut tapahtunut muutosta ja
että Tage vielä rakasti häntä?

Sekin lohdutus, minkä käynti harmaassa talossa lehmuskujan varrella
olisi tuottanut, kiellettiin häneltä. Rouva Lindholm ei voinut
antaa vanhukselle anteeksi, että hän oli ottanut luoksensa Evan ja
luultavasti auttanut konsuli Valeuria isolla rahasummalla. Koska
mummo niin ilmeisesti suosi yhtä suvun haaraa, oli ymmärrettävää ja
luonnollista, että toiset vetäytyivät hänestä erilleen. Ehkäpä hän
silloin lopulta huomaisi, kuinka väärin oli menetellyt niitä kohtaan,
joka _eivät_ olleet tuottaneet nimelle häpeätä. --

Kerran iltahämärässä rouva Lindholm astui arkihuoneeseen ja näki Gärdan
istuvan lyyhistyneenä nojatuolissa ikkunan ääressä silmiinpistävän
kalpeana harmaan taivaan koleassa kajastuksessa. Hän joutui yht'äkkiä
omantunnonvaivaan. Gärda näytti todellakin riutuneelta; mitäpä jos
hän sairastuisi kuten Ebba. Ja tieto siitä, että juuri samana päivänä
oli saapunut Tagelta kirje, joka oli avaamattomana heitetty uuniin,
pehmitti sekin osaltaan Nina-rouvan sydäntä.

Hän kumartui Gärdan puoleen ja laski kätensä kevyesti hänen
olkapäälleen. Tyttö säpsähti. Puna lennähti hänen poskilleen leviten
aina ruskean tukan peittämän ohimoihin asti. Tämä oli ensimmäinen
hyväily, minkä hän oli äidiltään saanut Tagen kosinnan jälkeen, ja hän
tunsi itsensä nöyrän kiitolliseksi ja onnelliseksi.

"Etkö haluaisi lähteä vähäksi aikaa ulos kävelemään?" kysyi rouva
Lindholm, jolla mielestään oli varaa olla jalomielinen tällä kertaa,
hän kun toivoi tyttärensä olevan jo antautumaisillaan. "Näytät siltä,
kuin tarvitsisit raitista ilmaa. Ja ulkona on niin tyven ja leuto ilma
sateen jälkeen, oikea kevätlämmin."

Tähän aikaan päivästä luutnantti Tage arvatenkin paraikaa poltteli
päivällissikariaan, laski rouva Lindholm. Ei siis ollut luultavaa, että
Gärda tapaisi häntä.

"Kiitos, äiti", vastasi Gärda arastellen. "Kyllähän minä mielelläni.
Etkö sinä lähde mukaan?"

"En, tyttöseni. Tiedäthän, että menen illalla teatteriin ja minun
täytyy kohta pukeutua. Sitä paitsi tukkani käherrys menisi pilalle
kosteassa ulkoilmassa. Lähde sinä nyt vain pian, ennenkuin tulee liian
pimeä."

Gärda nousi tottelevaisesti. Ennen lähtöään hän tarttui äitinsä käteen,
joka oli kapea ja hyvinhoidettu, mutta omituisen kylmä ja kuiva, ja
piti sitä hetkisen hyväilevästi omissa lämpimissä, pehmeissä käsissään.
Nina-rouva käänsi päänsä toisaalle salatakseen hymyä, joka väkisinkin
tempoili hänen suupieliään. Tytön herkkäuskoisuus läheni melkein
typeryyttä.

Yksin jäätyään rouva Lindholm istuutui nojatuoliin, josta Gärda
oli noussut. Pienet, sirokenkäiset jalkansa hän asetti korkealle
jakkaralle. Lyhykäinen lepohetki hämärässä oli niin hyvä hipiälle ja
teki silmät kirkkaiksi. Parasta olisi tietenkin, jos siksi aikaa voisi
heittää mielestään kaikki ajatukset, mutta niitä oli aina monenmoisia
ikävyyksiä, joita oli mahdoton saada kaikkoamaan.

Etenkin nuo kovan onnen laskut kävivät yhä kiusallisemmiksi.
Viimeisessä kirjeessään neiti Hansen oli uhannut periä saatavansa
lain voimalla, ellei pian saisi maksua. Se julkihäpeä oli välttämättä
estettävä. Mutta rouva Lindholm, joka muuten mielensä mukaan hallitsi
miestänsä, kääntyi hyvin vastahakoisesti hänen puoleensa, kun oli
kysymys ylimääräisistä rahasummista. Maatila tuotti kyllä runsaasti
tuloja, mutta talous maksoi paljon, ja sitä paitsi Mogens pelasi --
valitettavasti huonolla onnella.

Olipa syy mikä tahansa, aina hovijahtimestari valitti rahanpuutetta.
Ja siksi oli tarpeen, että Gärda teki hyvän naimiskaupan. Kelpaisipa
elää, kun saisi varakkaan vävypojan, jolta voisi tarpeen tullen saada
hiukan apua. Gärda oli kyllä haaveellisesti rakastunut Tage Barneriin,
mutta sitä ei kannattanut ottaa lukuun. Semmoiset lapset -- mitä he
ajattelivat? Eihän luutnantinpalkalla kotia perusteta. Ja surullinen
olisi heidän kohtalonsa, jos he kihloissa ollen saisivat odotella,
kunnes tulisivat vanhoiksi ja harmaapäisiksi kumpikin. Parempihan
toki oli Tagen naida rikas neiti Olsson. Itse asiassa rouva Lindholm
katsoi toimivansa nuorten parhaaksi käyttäessään heidän erottamisekseen
kaikkia keinoja -- sellaisiakin, jotka eivät olleet kunniallisia, kuten
toiselle osoitettujen kirjeiden anastamista.

Ei, mitäpä hän todellakaan kiusasi itseään ajattelemalla kaikkea tätä!
-- Uusi kävelypuku, jota hänen piti koettaa huomenna, oli varmastikin
somistava häntä erinomaisesti. Pieni orvokinsininen baretti suurine
samettiorvokkeineen sopi siihen mainiosti... Paroni Lerche oli
äskettäin sanonut, että hän oli kauniimpi kuin kumpikaan tyttäristään,
eikä sen tarvinnut todellakaan olla mitään imartelua. Gärdan
pienipiirteiset kasvot tekivät hyvin vähäpätöisen vaikutuksen, ja Ebba,
jolla kieltämättä oli erikoinen ulkomuoto, oli aivan liian kalpea ja
hento. Ainoa lapsista, jota voi todella sanoa kauniiksi, oli Ove. --
Poika kulta! Hän oli harvinaisen lahjakaskin, mutta valitettavasti ei
lukeminen miellyttänyt häntä. Kunpa hän nyt vain saisi reaalikoulun
tutkinnon suoritetuksi tänä keväänä... Olisi kiusallista, jos hän
taaskin jäisi luokalle.

Hiljainen jyrinä katkaisi rouva Lindholmin mietteet. Kävikö ukkonen?
Ilma oli siksi lämmin, että sitä kyllä saattoi pelätä. Hän jo katui,
että oli lähettänyt Gärdan ulos. Mutta kun ääni kuului toistamiseen,
huomasi hän sen johtuvan jostain paljoa maallisemmasta. Rouva
Lindholmin huulille ilmestyi uudelleen ivallinen hymy. Hän oli
unohtanut, että miehensä nukkui päivällisuntaan kabinetissa.

Viktoria näyttäytyi ovessa ilmoittaen, että kello oli seitsemän. Hän
oli vienyt lämmintä vettä rouvan makuuhuoneeseen ja asettanut keltaisen
silkkileningin sängylle... Rouva Lindholm nousi ja lähti täyttämään
velvollisuuksiaan yhteiskuntaa ja seuraelämää kohtaan.

       *       *       *       *       *

Gärda kulki ulkona lämpimänä huhtikuun iltana. Katukivet olivat vielä
märkinä sateen jäljeltä, ja kostea usva kohosi pienistä puutarhoista.
Kastanjapuiden isot, tahmeat lehtisilmikot alkoivat puhjeta ja
hapuillen työntää esiin vihreitä sormiaan ikäänkuin koetellakseen,
oliko kevät todellakin tullut. Pilvet olivat jakautuneet, ja pieni,
kirkas kuu kumotti avaruuden kalpeata sineä vasten korkealla tummien
taloryhmien yläpuolella. Bulevardin sytytetyt lyhdyt punoutuivat
kahdeksi kultahelminauhaksi. Lapset leikkivät katukäytävillä,
ja kulmassa, raitiotiepysäkin luona, näkyi joku kihlattu pari
hyvästelevän. Tyttö veti muhvistaan orvokkikimpun, jonka pisti miehen
napinreikään. -- Oli siis maailmassa onnellisiakin ihmisiä, ajatteli
Gärda ja huokasi mennessään heidän ohitsensa.

Juna porhalsi juuri itäiseltä asemalta. Pitkä, valaistu vaunurivi
mutkitteli kuin tulinen käärme iltahämärän sinertävässä usvassa. Joukko
ihmisiä virtasi odotussalin avoimista ovista kadulle. Gärda, joka
oli joutunut keskelle virtaa, tunsi yht'äkkiä jonkun tarttuvan häntä
käsipuolesta ja kääntyi katsomaan äännähtäen heikosti.

Solakka, mustapukuinen nainen heitti harson kalpeilta kasvoiltaan, ja
Gärda virkkoi kummastellen: "Eva-täti!"

"Näin sinun menevän ohitse ja päätin pysäyttää sinut. Siitä on pitkä
aika, kun viimeksi olemme tavanneet toisemme. -- Voi, Gärda, olen juuri
sanonut jäähyväiset miehelleni! Hän lähti äsken junassa."

Katkera nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Gärda seisoi äänettömänä.
Hän tunsi itse, että Evalla oli syytä pitää häntä kylmänä ja
epäystävällisenä. Mutta hän ei voinut heti päästä erilleen omista
ajatuksistaan ja ottaa osaa vieraaseen suruun.

"Mihin Bengt-setä matkusti?" kysyi hän, kun Eva otti nenäliinan
itkettyneiltä silmiltään ja koki turhaan näyttää tyyneltä ja hillityltä.

"Gööteporiin. Sieltä hän aikoo lähteä Amerikkaan. Ja nyt kuluu monta
vuotta, ennenkuin minä saan nähdä hänet jälleen -- jos se edes koskaan
enää tapahtuu."

"Eva-täti parka", mutisi Gärda.

"Tiedän, että minun pitäisi olla iloinen siitä, ettei ole tapahtunut
vieläkin suurempaa onnettomuutta. Bengt on ollut niin hyvä ja hellä
minulle viime aikoina ja hän on luvannut kirjoittaa kerran viikossa.
Mutta sittenkin on raskasta erota."

"Niin, sen minä kyllä ymmärrän."

Gärda ajatteli miltä tuntuisi, jos Tage matkustaisi kauas vieraaseen
maanosaan Atlantin toiselle puolelle. Nyt he ainakin olivat samassa
kaupungissa, saman sateen ja päivänpaisteen alla, ja aina heillä oli
joku mahdollisuus kohdata toisensa. Surustaan huolimatta hän oli
kuitenkin rikas verrattuna Eva-tätiin.

"Tiedätkö kuka täällä istuu vaunuissa minua odottamassa?" virkkoi
Eva yht'äkkiä, ja heikko hymy valaisi hänen surullisia kasvojaan.
"Ajatteles, mummo, joka ei vuosikausiin ole ollut talonsa ja
puutarhansa ulkopuolella, tahtoi saattaa meitä asemalle, jotta minun
ei tarvitsisi yksin ajaa kotiin. Meidän täytyi kantaa hänet vaunuihin,
hänhän ei voi seisoa jaloillaan. Eikö hän tehnyt siinä äärettömän
kiltisti? Voi, sinä et aavista, mitä hän on minulle ollut tänä aikana."

"Hän on aina ihailtava", sanoi Gärda lämpimästi, "varmastikin paras
ystävä mitä vastoinkäymisessä voi saada. Muut vanhukset tulevat
helposti ärtyisiksi ja itsekkäiksi, mutta hän ei koskaan ajattele
itseään. -- Saankohan minä tervehtiä häntä?"

"Saat tietysti -- vaunut ovat tässä lähellä. Voithan ajaa kappaleen
matkaa meidän kanssamme."

Ne olivat upeat, tilavat vaunut, ja niiden eteen oli valjastettu kaksi
kookasta, ruskeaa hevosta. Rouva Rönnov ei milloinkaan olisi uskaltanut
ajaa automobiilissa, ja hän koetti, mikäli mahdollista, neuvoa muitakin
olemaan käyttämättä näitä uudenaikaisia kulkuneuvoja. Oven avautuessa
kuului sisältä pimeästä lempeä, vapiseva ääni:

"Sinäkö siinä olet, Eva? Taisi olla vaikea hyvästijättö?"

"Oli, olihan se. -- Mutta katsos, minä en olekaan yksin. Tapasin ulkona
Gärdan, ja hän tahtoi mielellään tervehtiä sinua."

"Pikku Gärda" -- rouva Rönnov ojensi vapisevan kätensä ja
tarttui tyttöä käteen. Mummo näytti niin omituisen vieraalta
päällysvaatteissaan, vanhanaikaiselta, mutta silti hienolta pitkässä
silkkikapassaan ja kapottihatussaan, jonka leveät nauhat olivat
solmussa vahankeltaisen leuan alla.

"Täällä vaunuissa on niin pimeä, että tuskin näen sinun kasvosi",
jatkoi hän. "Etkö tahdo ajaa meille kotiin ja jäädä sinne illaksi?"

Gärda tarttui kuulotorveen ja vastasi empien:

"Kiitos, mutta minä en oikein... En tiedä, pitäisikö äiti siitä. Hän
menee teatteriin, ja minä olen luvannut olla Ebban luona."

"Nina osaa huvitella ja luovuttaa velvollisuutensa toisille", vastasi
vanha rouva terävästi. "Saamme siis tyytyä ajelemaan täällä vähän aikaa
pitkin katuja ja jättämään Gärdan hänen kotiportilleen. Tahdotko sanoa
kuskille, Eva."

Ajoneuvot lähtivät liikkeelle kulkien Gröningenin puiden ja Nyboderin
pienten lelutalojen keskitse. Vaunuissa-istujat eivät puhuneet
paljoa. Eva oli laskenut surunsa valloilleen. Kumarassa, pää
ristiinpuristettujen kättensä varassa, hän itki hillittömästi, ja
rouva Rönnov katseli häntä huolestuneen näköisenä. Välisti vanhus otti
silmälasit nenältään ja pyyhki silmiään. Gärda koetti pari kertaa
puhua kuulotorveen, mutta vaunujen tärinässä ja kolinassa vanhuksen
oli mahdoton käsittää hänen sanojaan. Niinpä he siis istuivat ääneti
vastakkain, silloin tällöin vaihtaen ystävällisen nyökkäyksen tai
hymyn, joka tulkitsi heidän iloansa tapaamisen johdosta.

Kun vaunut pysähtyivät Rantabulevardille ja Gärda nousi
hyvästelläkseen, kysyi rouva Rönnov:

"Etkö pian tule meillä käymään? Saat uskoa, että siellä on nyt kaunista
ja keväistä puutarhassa, kun kaikki tulpaanit ja hyasintit ovat
puhjenneet."

Gärda joutui uudestaan hämilleen.

"Kyllähän minä... kovin mielelläni -- mutta nyt on vaikea päästä kotoa,
niin kauan kuin Ebba on sairaana..."

"Sano mieluummin suoraan", virkkoi Eva kohottaen silmänsä, jotka
olivat itkusta punaiset ja kuumat. "Äitisi on kieltänyt sinua käymästä
mummon luona, kun minä olen talossa. Hän ei salli sinun seurustella
vararikontekijän vaimon kanssa."

"Voi, täti Eva..."

"Sinä et voi kieltää sitä, sen kyllä tiesin."

Hän tarttui kuulotorveen vapisevin käsin ja toisti sanansa vanhukselle.
Rouva Rönnovin kasvot kävivät hyvin totisiksi. Hän nyökkäsi pari
kertaa, hitaasti ja painokkaasti, ikäänkuin arvellen Evan olevan
oikeassa.

"Jos niin on laita kuin Eva luulee, tahdon sanoa sinulle erään asian,
tyttöseni. Lasten tulee kyllä totella isäänsä ja äitiänsä, mutta
ei tunnonrauhansa kustannuksella. Tämä on tärkeätä useammassa kuin
yhdessä suhteessa, muista se. -- Tule sinä vain meidän luoksemme, jos
mielesi tekee ja jos pidät meistä. -- Saisit nähdä, kuinka ihastunut
Kaisa on pikku Vivikaan", jatkoi hän kevyemmällä äänellä. "Mutta Jack
haukkuu ja ulvoo heti, kun joku meistä ottaa lapsen syliinsä. Se
on mustasukkainen, se vanha raukka, joka on niin kauan ollut yksin
lemmikkinä. -- Vai niin, sinä menet pois tässä. No hyvästi sitten,
lapsikulta."

Gärda aikoi lausua joitakin anteeksipyyntöjä ja selityksiä, mutta vanha
rouva nyökkäsi hänelle ikäänkuin sanoakseen, että siitä asiasta oli
jo puhuttu tarpeeksi. Evan kädenpuristus oli kylmä ja välinpitämätön,
ja Gärda muisti hänen kasvonsa kuin nuhteen, seisoessaan yksin
katukäytävällä katsellen poistuvien vaunujen jälkeen.

Oikeinkohan oli totta, niinkuin kaikki tuntuivat vihjailevan, että
hänen äitinsä oli itsekäs ja sydämetön? Jos hän totteli äitiään,
tekikö hän siinä väärin toisia kohtaan -- Evaa ja mummoa ja Tagea --
voi, etenkin Tagea kohtaan? --. Kunpa joku tahtoisi sanoa hänelle,
kuinka hänen on meneteltävä, niin hän seuraisi neuvoa, vaikka se olisi
miten vaikeata... Mutta itse hän ei kyennyt päättämään mitään, kun
velvollisuus ja omat toiveet olivat ristiriidassa keskenään -- hänhän
oli vain heikko, kokematon tyttö. Voi, kuinka elämä oli vaikeata...

Oli tullut jo pimeä. Pieni kuunsirppi oli kirkastunut, ja siellä
täällä tuikki tähtiä taivaalla. Lyhtyjen valot kuvastuivat väreilevinä
vesilätäköistä. Vaunuja ei näkynyt enää, ja Gärda läksi hitaasti
astumaan kotiportilleen.

Pitkä, solakka olento, joka oli seisonut piilossa erään porttikäytävän
pimennossa, riensi yht'äkkiä häntä kohden. Gärda huudahti ja vetäytyi
pari askelta taaksepäin. Mutta samassa hän tunsi tulijan, ja hänen
säikähdyksensä muuttui iloksi.

"Tage!" -- Nuo kasvot olivat yht'äkkiä tehneet koko maailman valoisaksi
hänen silmissään, ja esiinpyrkivä hymy pani hänen huulensa värisemään,
-- "Mistä sinä tulet -- voi, kuinka minä pelästyin!"

Tage tarttui niin kovasti hänen käteensä, että ihan kipeätä teki.

"Luuletko, että minä olin täällä ensi kertaa vartioimassa saadakseni
nähdä vilahduksen sinusta", sanoi Tage kiihkeästi. "Ilta illan jälkeen
olen kävellyt edestakaisin ikkunoittesi alla -- mutta jos joku tuli,
niin se aina oli hänen armonsa hovijahtimestarinrouva tai teidän hieno
sisäkkönne. Minun oma pikku Gärdani ei koskaan näyttäytynyt. Ja miksi
et ole mitään vastannut kirjeisiini?"

"Kirjeisiin?" -- Gärdan ruskeat silmät tuijottivat Tageen suurina ja
kysyvinä. -- "En minä ole saanut mitään kirjeitä-"

"Et tänäänkään?"

"En -- en."

"Vai niin." -- Tage survaisi keppinsä vihaisesti katukiviä vasten. --
"Sitten minä tiedän, kuka ne on varastanut. Sinun äitisi, senkin..."

"Tage, Tage!" rukoili Gärda painautuen häntä vasten. Hän oli syvästi
kuohuksissaan saamastaan tiedosta. Hänen äitinsä oli tosin kieltänyt
häntä kirjoittamasta Tagelle ja toimi ehkä parhaan vakaumuksensa mukaan
pidättäessään hänen kirjeitään... mutta se oli joka tapauksessa kovaa.
Sanaakaan virkkamatta hän oli sen tehnyt... Viha leimahti Gärdan
lempeässä mielessä haihduttaen osan sitä ihailua, jota hän lapsuudesta
asti oli tuntenut äitiänsä kohtaan.

He olivat saapuneet portille, mutta eivät pysähtyneet, vaan kävelivät
eteenpäin pitkin märkänä loistavaa katukäytävää huhtikuun-illan
ensimmäisten tähtien alla.

Gärda katseli Tagen lujapiirteistä profiilia, jossa tiukasti
yhteenpuristetut huulet ja syvä ryppy kulmakarvain välissä vielä
kuvastivat suuttumusta ja katkeruutta. Hänen pieni kätensä hyväili
pehmeästi Tagen käsivartta, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää
anteeksi äitinsä puolesta. Tage kääntyi ja loi häneen hymyilevän
katseen, joka lievensi nuorten kasvojen kovaa ilmettä.

"Sääli on sinua, pikku Gärda", sanoi hän lempeästi. "Sääli meitä
kumpaakin. Miksi he panevat niin paljon esteitä meidän tiellemme? Ja
vain viheliäisten rahojen tähden. Me nuoret voisimme kyllä odottaa pari
vuotta, ja kaikki olisi hyvin, kunhan vain saisimme olla ja seurustella
niinkuin muutkin kihlautuneet. Mutta isä koettaa houkutella minua
tekemään rahakkaan naimiskaupan, ei itseni vuoksi, vaan jotta maksaisin
hänen velkansa. Ja sinun äidilläsi on samat tuumat sinun suhteesi.
Heille kävisi ansion mukaan, jos me karkaisimme ja menisimme naimisiin
heidän luvattaan."

"Ei, Tage, sitä minä en voisi tehdä."

"En minä sitä pyydäkään sinulta, niin kauan kuin en kykene sinua
elättämään. Raukkamaista olisi menetellä niin, että sitten olisi pakko
palata vanhusten luo heidän elätettäväkseen. Jos olisin sepänsälli,
niin olisimme voineet jo mennä naimisiin."

"Tokkohan sinä sopisit siksi", virkkoi Gärda naurahtaen hermostuneesti,
itku kurkussa.

"Miksikäs en?" -- Tage ojensi toisen käsivartensa ja puristi kätensä
nyrkkiin, niin että lihakset jännittyivät. -- "On minulla voimia."

"Niin, vahva sinä olet", vastasi Gärda ihailevasti, ja suloinen
väristys kulki hänen lävitsensä. "Mutta kaikki sanovat sinua eteväksi
upseeriksi. Minä olen kunnianhimoinen sinun puolestasi, Tage. En minä
halua tulla sepänvaimoksi, vaan kenraalinrouvaksi, ettäs tiedät."

Hänen pienet, pehmeät kasvonsa olivat saaneet veitikkamaisen ilmeen,
somat valkoiset hampaat loistivat, ja poskiin tuli syvät hymykuopat.
Silmien kostea kiilto ja pidätetyt kyyneleet tekivät hänet vielä
lumoavammaksi, niin että Tage vilkaisi nopeasti ympärilleen melkein
tyhjällä kadulla, kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä. "Kas
vain", sanoi Tage hilpeästi, "sitä ylöspäinpyrkivää pikku neitosta! Ja
minun pitää tietenkin panna parastani, jotta toivomuksesi täyttyisi."

Pitkä, keski-ikäinen herrasmies, ruumiinmukainen vaalea päällystakki
yllä, kulki samassa heidän ohitseen katukäytävällä ja kääntyi katsomaan
heitä. Gärda näki vilahdukselta teräväpiirteiset kasvot, käyrän nenän
ja kylmät, siniset silmät, jotka tähystivät häntä tutkivasti ja hieman
ivallisesti.

"Paroni Lerche", kuiskasi hän hiljaa ja puristi Tagen kättä. "Nyt hän
kertoo äidille nähneensä meidät yhdessä."

Tage suipensi suutaan ikäänkuin viheltääkseen.

"Paraspa sattuikin", virkkoi hän kohauttaen olkapäitään ja katsahtaen
taakseen. Paroni kääntyi juuri Itäratakadun kulmasta. Hän oli
hoikka, hiukan kumara herrasmies; niskajakaus paistoi valkoisena
silinterihatun alta. "Mitä sinä tarkoitat, Tage?" kysyi Gärda
kummastellen.

"Hitto soikoon, etkö tiedä." -- Tage vaikeni yht'äkkiä kohdatessaan
Gärdan kysyvän, lapsellisen viattoman katseen. Ei, tytöllä ei tietysti
ollut aavistustakaan siitä, mistä koko kaupunki puhui, -- hänen äitinsä
ja paroni Lerchen suhteesta. Ja niin suuttunut kuin Tage syystä kyllä
olikin rouva Lindholmiin, oli hänen kuitenkin mahdoton ilmaista
totuutta hänen tyttärelleen. On olemassa asioita, joita kunnon mies ei
millään ehdolla voi tehdä... Ja siksi hän lopetti lauseensa jotenkin
laimeasti: "Paroni on naisten ritari."

Gärda ei kysellyt enempää. Siitä asti kuin paroni Lerche oli pari
vuotta sitten alkanut käydä hänen kodissaan, oli hän aina tuntenut
vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Mutta toisin
kuin useimmat samanikäiset ystävättärensä, toisin kuin Ebba, joka
tahtoi tutustua elämään sen kaikissa muodoissa, ei Gärda ollut koskaan
tuntenut tarvetta saada tietää, mitä voi piillä sellaisessa sanassa
kuin "naisten ritari". Tietysti oli maailmassa paljon pahaa ja rumaa,
mutta mitä hyödytti välittää siitä ja tutkia sitä, kun oli olemassa
niin paljon muuta ja parempaa, johon saattoi käyttää aikansa ja
ajatuksensa?

"Nyt me lähdemme kävelemään Langelinielle", sanoi Tage päättävästi,
johtaakseen keskustelun toisaalle. "Äitisihän on ulkona, eikä kukaan
siis voi estää meitä."

"Mutta Ebba makaa yksin kotona", vastusteli Gärda, tällä kertaa tosin
melkoista myöntyväisemmin kuin äsken käyttäessään samaa veruketta rouva
Rönnovin kanssa puhuessaan.

"Totta kai hän nyt kerran voi olla yksinkin. Ei hän tiemmä ole
kuolemansairas, ja onhan teillä palvelijoita talo täynnä. -- Ei mitään
Verukkeita. -- Nyt sinä tottelet tulevaa kenraalia."

Ja välittämättä Gärdan heikosta vastustuksesta hän tarttui tyttöä
lujasti käsipuolesta ja vei hänet aukion poikki rautasillalle, jonka
mahtava kaari kuvastui mustana iltataivaan sineä vasten. Sen tuolla
puolen oli Langelinie tiheine pensaikkoineen, joiden puolipuhjenneet
lehdet tuoksuivat tyynessä, kosteassa ilmassa, -- Langelinie, mistä
aukeni näköala yli uinuvan Juutinrauman -- ja missä oli monta
yksinäistä, väijyviltä katseilta suojattua penkkiä.

       *       *       *       *       *

Ebba oli nukahtanut hämärässä ja näki kummallista unta. Hän seisoi
keskellä jylhää tunturimaisemaa, jonka hän unessa tiesi olevan
Norjaa. Joka taholla näkyi mahtavia vuoria, joiden huipuilla kimmelsi
häikäisevän valkoinen lumi täyttäen alempana rinteillä harmaiden ja
punertavien graniittilouhikoiden rotkot ja halkeamat. Hänen ympärillään
ei ollut jälkeäkään ihmisistä eikä eläimistä; kaikki oli autiota
ja tyhjää kuin luomisen ensi päivinä, ennenkuin elämä oli alkanut
maan pinnalla. Hän asteli loistavan valkoista jäätikköä pitkin, ja
hänen varjonsa kulki hänen rinnallaan sinisenä juovana kirkkaassa
auringonpaisteessa. Yht'äkkiä hänestä alkoi tuntua siltä, että häntä
ajettiin takaa, että jokin tuntematon ja näkymätön vaara uhkasi häntä.
Hän alkoi juosta, juosta kuin henkensä edestä, uskaltamatta katsoa
taakseen. Veri jähmettyi hänen suonissaan, hän oli tukehtumaisillaan,
mutta ei rohjennut huutaa, jottei siten olisi vielä pikemmin joutunut
kauhistuttavan, välttämättömän tuhon omaksi. Sitten kävi niin, että
hanki, joka äsken oli ollut kiinteä ja tasainen kuin jää, alkoi
yht'äkkiä pettää ja huveta hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka.
Hän tahtoi tarttua kiinni johonkin, mutta hänen kätensä hapuilivat
vain tyhjää ilmaa, ja sanomattomaksi kauhukseen hän tunsi vajoavansa
pohjattomaan syvyyteen ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta ja
hautautuvansa lumen alle...

Hän havahtui kirkaisten ja nousi istualleen sängyssään. Unen synnyttämä
kauhu piti häntä vielä vallassaan, niin ettei hän ensi aluksi
tajunnut missä oli. Vasta vähitellen alkoivat tutut esineet hänen
ympärillään häämöttää pimeästä. Hän näki olevansa omassa huoneessaan.
Tuolla nurkassa oli Gärdan sänky, ja piirongilla tikitti vanha
pöytäkello, jonka hän ripille päästessään oli saanut mummolta, siksi
että hän pienenä ollessaan oli pitänyt siitä niin paljon. Siinä oli
puuteritukkainen posliinityttö, joka kumartui hyväilemään ruskea- ja
valkotäpläistä vuohta. Paljonkohan kello oli? Hän ei voinut nähdä
viisareita paikaltaan. Talo tuntui autiolta. Oliko Gärda mennyt ulos?
-- Unen säikyttämänä Ebba pelkäsi yksinäisyyttä. Hän ajatteli sytyttää
kynttilän, mutta hänen haparoiva kätensä ei löytänyt tulitikkuja
pieneltä yöpöydältä. Pari kertaa hän huusi hillitysti: "Gärda --
Gärda!" mutta vastausta ei kuulunut. Hän nousi vuoteeltaan, heitti
peiton pois ja astui lattialle. Samassa häntä alkoi pyörryttää.
Hän istahti vuoteensa laidalle tarrautuen hennoilla käsillään
sängynpäätyyn. Vihdoin kohtaus meni ohitse, hänen päänsä selveni, ja
kun hän toistamiseen koetti pysyä pystyssä, niin se onnistui. Paljain
jaloin, pitkässä valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka palmikoituna
hän astui lattian poikki ja ulos huoneesta. Hänen täytyi tavata joku
ihminen, joka voisi rauhallisella ilmeellään ja jokapäiväisellä
puheellaan karkoittaa hänen kauhistuksensa.

Tyttöjen kamaria vastapäätä oli kapean käytävän toisella puolella talon
rouvan huone. Ebba oli kuulevinaan äitinsä äänen ja aikoi huutaa, käsi
ovenrivassa.

Mutta samassa kuului sieltä toinen ääni -- miehen ääni -- ja Ebban
suu sulkeutui. Kuka siellä oli -- paroni Lerche? -- Mutta äitihän oli
sanonut menevänsä teatteriin... Ehkä paronin vierailu oli estänyt hänen
lähtönsä.

Ebba aikoi palata huoneeseensa ja mennä makuulle, mutta raukeus valtasi
hänet ja hän nojautui raskaasti ovea vasten. Siinä seisoessaan silmät
ummessa hän kuuli yht'äkkiä huoneesta muutamia sanoja, jotka saivat
hänen sydämensä rajusti tykyttämään tuskasta ja vihasta.

"Rakas, armas Nina", oli ääni sanonut. Kuinka paroni rohkeni puhua
tuolla tavoin hänen äidilleen? -- He suutelivat! -- Ja nyt äiti
puhuu... Ei, sitä vastausta Ebba ei tahtonut kuulla. Hän ei tahtonut
olla sellaisen häpeän ja petoksen todistajana...

Jääkylmänä, koko ruumis väristen ja hampaat kalisten Ebba hoiperteli
huoneeseensa, sulki oven ja pääsi hapuilemalla vuoteensa luo. Siihen
hän heittäytyi, painoi kasvonsa pielukseen ja veti peitteen korvilleen
ikäänkuin kätkeytyäkseen itseltään ja koko maailmalta.

Vilu vaihtui polttavaksi kuumuudeksi. Veri huuhtoi hehkuvina aaltoina
hänen poskiaan. Hän häpesi, häpesi niin, ettei luullut enää milloinkaan
voivansa katsoa ketään silmiin.

Siitä oli jo pitkä aika, kun Ebba oli luottamuksella ja lapsellisella
ihailulla lähestynyt äitiään. Hän tunsi täydellisesti hänen
itsekkyytensä, turhamaisuutensa ja nautinnonhimonsa. Mutta ei hän ollut
kuitenkaan pitänyt mahdollisena, että äiti, jolla oli täysikasvuisia
lapsia ja joka tyttären käsityksen mukaan oli jo vanha, saattoi
antautua vieraan miehen syleiltäväksi ja suudeltavaksi. Tuo kaljupäinen
paroni Lerche, joka puhui vetelästi ja sammaltaen, oli siis äidin
niinsanottu "rakastaja". Olihan aivan hirveätä, että sellaista saattoi
tapahtua!

Nyt oli viimeinenkin side katkennut heidän väliltään. Tästä lähtien
hän kauhistui äitiään ja hänen kosketuksiaan ja suudelmiaan... Parasta
olisi päästä kotoa pois. Lääkäri oli sanonut, että hänet pitäisi
lähettää Norjaan, heti kun hän jaksaa matkustaa. Alussa hän oli
pelännyt ja ollut vastahakoinen ajatellessaan uutta ympäristöä ja
matkaa, joka oli kokonaan erottava hänet omaisista. Mutta nyt tuntui
suloiselta ajatella kaunista vierasta maata. Siellä hän saa rauhaisan
turvapaikan. Siellä tunturien korkeudessa ilma lienee raikasta ja
puhdasta -- ja puhtautta hän nyt kaipasi ennen kaikkea, kun hänen
lapsuusmaailmansa oli tahrattu lokaan...

       *       *       *       *       *

Kun Gärda palasi Tagen seurasta kotiin syyllisyydentuntoisena ja
onnellisena, tapasi hän talon tyhjänä. Hänen vanhempansa ja veljensä
olivat menneet ulos palvelijatkin olivat poissa -- mutta Ebba virui
vuoteellaan heidän yhteisessä makuuhuoneessaan kasvot pielukseen
kätkettyinä ja vavisten kuumeisesta itkusta. Hän ei vastannut siskonsa
kysymyksiin, ja Gärda uskoi syyksi poissaolonsa ja otaksui, että
Ebba oli käynyt levottomaksi ollessaan pimeässä yksin koko suuressa
asunnossa.

Mutta yöllä Gärda heräsi kuullessaan siskonsa valittavan unissaan
ja huutavan moneen kertaan vaikeroivalla ja epätoivoisella äänellä,
ikäänkuin lapsi, joka koettaa pelastua kovasta rangaistuksesta:

"Voi ei, mamma, ei sitä -- ei ainakaan sitä!"




VII.


Eräänä toukokuunpäivänä rouva Rönnovin rullatuoli siirrettiin ulos
puutarhaan, jossa kuusipensaikko loi varjoaan päivänpaisteiselle,
bellis-kukkia kasvavalle pihamaalle.

Hän istui silmät ummessa tuntien tuulen ja auringon hyväilyn
kasvoillaan ja käsillään. Lintujen laulu ja piipitys soi taukoamatta
kaikista puutarhan puista ja pensaista ja ulkoa puistokujan korkeista
lehmuksista. Naapuritalon pihalla kaakatti joku kana touhuten ja
laverrellen, ikäänkuin kutsuakseen koko tarhan kanat katsomaan
ihmetyötä, jonka se kohta aikoi tehdä. Muuten vallitsi kaikkialla rauha
ja hiljaisuus -- lämmin ja leppeä hiljaisuus, joka tuuditti lepoon
kaikki ristiriitaiset ajatukset.

Kun vanha rouva jälleen aukaisi silmänsä, osui hänen katseensa kahteen
kauniiseen puuhun, jotka kasvoivat pensasaidan vieressä. Toinen oli
nuori solkikoivu, jonka hennot, vastapuhjenneet lehdet lepattivat
tuulessa luoden sinertäviä varjotäpliä valkealle rungolle; toinen
oli kirsikkapuu, jonka kukat helottivat pieninä vihkoina ruskeilla
oksilla houkutellen luokseen loppumattomasti mehiläisiä ja perhosia.
Kumpikin puu oli kauneuden ilmestysmuoto. Hiekoitetun käytävän
reunoilla kasvoi nurmikaistaleen takana rivi kevätkukkia, jotka ovat
ihmisille rakkaimmat siksi, että ne nousevat ikäänkuin merkkeinä elämän
heräämisestä pitkän talven mentyä. Hyasinttien raskaat, vaaleansiniset
ja punertavat kukkatertut liittyivät pehmeänä sävelenä tulpaanien ja
keltanarsissien räikeihin värifanfaareihin. Mutta vanha rouva piti
miltei eniten vaatimattomista, tummapukuisista kultaesikoista. Se
kukka johti hänen ajatuksensa parin ihmisiän takaiseen aikaan, jolloin
hän oli ollut lapsi vanhempainsa puutarhassa. Hän oli arvatenkin
jonakuna päivänä pitänyt pienissä lämpimissä käsissään kultaesikkoa
ja katsonut kukan terälehtien tummanpunaisen sametin ympäröimään
kultaiseen kupuun, ja silloin oli kauneudenilo ensi kerran herännyt
hänen lapsensielussaan. Ja vuosien vieriessä keväästä talveen, hänen
oman elämänsä pitkän vaelluksen kestäessä tämä kauneudenilo oli yhä
kehittynyt ja ollut hänelle pettämättömän onnen ja luonnonymmärtämyksen
lähteenä.

Rouva Rönnov saattoi usein olla väsynyt ja kaivata sitä lepoa, jota ei
mikään häiritse. Mutta joka kerta, kun kevät jälleen saapui, hän oli
kuitenkin kiitollinen, että oli saanut vielä nähdä sen. Olihan joka
linnulla oma äänensä, jokaisella puhkeavalla lehdellä ja kukalla oma
kauneutensa. Ja tästä vaihtelevasta moninaisuudesta syntyi vihdoin
kesän suuri, täydellinen sopusointu.

Tänä keväänä vanha rouva ei ollut puutarhassa yksin. Vähän matkan
päässä hänen tuolistaan olivat lapsenvaunut, joissa pikku Vivika nukkui
kohotetun kuomin alla, lämmöstä punoittavin poskin ja pieniä hikihelmiä
ohimojen hienolla iholla, jolle silkinpehmoiset vaaleat kiharat
valuivat valkoisen myssyn alta. Pikku Vivika oli hänkin kuin taimi,
joka kehittyi päivä päivältä raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa.
Lapsi oli koko talon keskuksena. Mummon kasvoille tuli lempein
hymy, kun pikkutyttö kurotti kätensä häntä kohden. Kaisa tunsi
tukahdutettujen äidintunteiden liikahtelevan vanhassa tytönsydämessään,
kun katseli Vivikaa, ja Jack oli voittanut mustasukkaisuutensa ja
makaili nyt vartijana lapsenvaunujen vieressä valmiina karkaamaan
pystyyn ja näyttämään viheliäisiä hampaanjäännöksiään kiukkuisesti
muristen, jos joku syrjäinen tohti lähestyä nukkuvaa pikku prinsessaa.

Kaisa, joka pesi lapsenvaatteita ja ripusti niitä kuivamaan puutarhan
etäisimpään kolkkaan, riensi vähän väliä sormet vettä valuen ja
hame ylös käännettynä katsomaan, oliko pienokainen herännyt ja
ruoan tarpeessa tai oliko aurinko siirtynyt niin, että se paistoi
nukkujaa silmiin. Talouden suurennuttua oli neiti Borelius saanut
työtä lisää toisen verran, mutta hän ei valittanut. Päinvastoin hän
tuskin ihmeeksikään enää koskaan vastasi äreästi tai oli vihaisen
näköinen. Hän saattoi työssään hyräillä särkyneellä äänellään vanhoja,
puolittain unohtuneita lastenlauluja, jotka yht'äkkiä juolahtivat hänen
mieleensä, ja luullessaan, ettei kukaan häntä huomannut, hän luopui
opitusta tanskankielestään ja haasteli ääneen pikku Vivikalle leveätä
Skånen-ruotsiaan.

Eva oli enimmäkseen poissa kaiket päivät. Hän oli saanut paikan
huvilayhdyskunnan koulussa, jossa hän opetti kieliä ja eläinoppia.
Iltapäivisin hän korjaili vihkoja tai antoi yksityistunteja. Hän piti
kunnia-asianaan ansaita niin paljon, että saattoi joka kuukausi maksaa
rouva Rönnoville pienen korvauksen omasta ja lapsen elatuksesta.

"Näetkös, mummo, nyt minulla on hyötyä ylioppilastutkinnostani", oli
hänellä tapana sanoa.

Mummo nyökkäsi ääneti. Hän näki, että työ teki Evalle hyvää, eikä sen
vuoksi tahtonut panna esteitä hänen tielleen. Mutta itsekseen hän
ajatteli, että vanhan ajan kelvollinen perheenemäntä kykenisi kyllä
myöskin ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulisi.

Konsuli Valeurin lähdöstä oli kulunut jo niin pitkä aika, että Eva
saattoi odottaa tietoja häneltä. Joka päivä tullessaan koulusta
kotiin hän kysyi sanattomalla katseella Kaisalta ja rouva Rönnovilta:
"Onko minulle tullut kirjettä?" Mutta tähän asti he olivat vastanneet
ainoastaan päänpudistuksella. Silloin Eva aina huokasi ja ryhtyi
uudelleen kantamaan kaipuun ja epätietoisuuden taakkaa, kunnes uuden
aamun keralla syntyi uusi toivo.

Mummo, joka istui paikallaan kuusien alla, huomasi veräjän aukeavan.
Eva saapui kulkien käytävää pitkin. Hän ei enää ollut entinen hieno,
nuori rouva, joka tarkoin noudatti kaikkia muodin vaatimuksia ja jonka
koko olemuksessa ilmeni rikkauden huolettomuus. Hänen käyntinsä oli
tullut raskaammaksi, ryhtinsä vaatimattomammaksi. Yksinkertaisessa
valkeassa puserossaan ja tummassa hameessaan, jossa oli maantien pölyä,
hän näytti siltä, miksi oli tullutkin -- työtätekevältä naiselta, joka
palaa kotiin väsyneenä päivän vaivoista.

Mutta tänään häntä vartosi ilo. Se oli saapunut neliskulmaisen, valkean
kirjekuoren sisässä, jonka punatakkinen kirjeenkantaja oli tuonut
välinpitämättömän näköisenä. Eihän miehellä ollut aavistusta siitä,
millä kaipauksella ja levottomuudella tuota pientä paperipalasta
odotettiin harmaassa talossa.

Mummo kohotti kirjettä vapisevalla kädellään, ja naururypyt muodostivat
verkon hänen vanhoille, ystävällisille kasvoilleen.

"Onko minulle tullut kirje?" -- Ilosta huudahtaen Eva pudotti
koulukirjat kädestään nurmikolle, ikäänkuin yht'äkkiä karistaen
päältään työn painon. -- "Onhan se Bengtiltä? -- Voi, mummo, ethän vain
narraa minua?"

Mutta samassa hänellä oli jo kirje kädessään, ja yksi ainoa silmäys
tuttuun käsialaan sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei toivo tällä
kertaa ollut pettänyt.

"Jumalan kiitos!" -- Hän hengähti helpotuksesta ja painoi kirjeen
nopeasti huulilleen, ennenkuin avasi sen. "Sinähän unohdat tervehtiä
Vivikaa", sanoi mummo hieman nyrpeästi.

"Sen hän saa suoda anteeksi." -- Evalla oli kasvoissaan nuorekas,
onnellinen ilme, kun hän kohotti silmänsä kirjeestä, josta oli ehtinyt
lukea Bengtin ensimmäiset, rakkautta uhkuvat sanat. -- "Tänään hänen
isänsä on ensi sijalla."

Ja hän jatkoi lukemistaan; hänen vapisevat kätensä pitelivät valkoista
paperia aivan silmien edessä, ikäänkuin hän siten olisi päässyt
lähemmäksi kirjeen kirjoittajaa.

Aika ja välimatka unohtuivat tällä hetkellä. Hän kuuli jälleen
Bengtin syväsointuisen äänen, katsoi hänen totisiin, hieman ankariin
kasvoihinsa, jotka lempeä hymy väliin saattoi kirkastaa. Sen hymyn
tunsi vain Eva, hänen vaimonsa.

Kirje sisälsi paljon hyvää. Bengt, joka muuten oli niin umpimielinen
ja jonka oli vaikea ilmaista tunteitaan, löysi nyt yksinkertaisia ja
lämpimiä sanoja tulkitessaan rakkauttansa Evaan ja pikku Vivikaan,
kaipaustaan, katumustaan ja kiitollisuuttaan. Kaikki oli Amerikassa
niin suurta ja hämmästyttävän uutta, kirjoitti hän, että hän tunsi
itsensä mitättömäksi hiekkajyväseksi tässä äärettömässä vieraiden
ihmisten erämaassa. Mutta vaikutusvaltaisten tanskalaisten ystävien
suosituksesta hän oli jo saanut paikan eräässä konttorissa New
Yorkissa. Palkka ei toistaiseksi ollut suuri, mutta se oli epäilemättä
kohoava, jos johtaja osoittautui tyytyväiseksi häneen. Hänen tuli nyt
tehdä työtä, vain työtä, toivoen sitä päivää, jolloin voisi kirjoittaa
ja pyytää Evaa tulemaan tänne luomaan hänelle uuden kodin -- kodin,
joka keskellä tätä meluista ja levotonta vierasta kaupunkia olisi kuin
pienoinen vihanta ja rauhallinen Tanska.

"Taisit saada hyviä uutisia?" kysyi vanha, rouva, kun Eva kohtasi hänen
katseensa taitettuaan kirjeen kokoon ja pantuaan sen takaisin kuoreen.

"Niin sainkin, kaikki kuulostaa oikein hyvältä! -- Bengt on jo saanut
paikan New Yorkissa. Mutta lue itse, mummo."

Rouva Rönnov ojensi torjuvasti kätensä ja ravisti hymyillen päätään,
niin että myssyn nauhat tutisivat.

"Ei, ei, rakas lapsi -- mitä aviopuolisot uskovat toisilleen, siihen
ei syrjäisten pidä puuttuman. Minä näen silmistäsi, että kaikki on
niinkuin pitääkin teidän kahden välillä, -- ja enempää minun ei
tarvitsekaan tietää."

Eva pisti päänsä lapsenvaunujen kuomin alle. Pikku Vivika oli herännyt
ja katsoa tuijotti suurin, avoimin silmin kirsikkapuun valkeita kukkia,
ikäänkuin kummastellen kevään ihmeitä, jotka hän nyt ensi kerran kykeni
tajuamaan.

Yksi noista valkeista kukista oli pudonnut vaunuihin hänen
peitteelleen, ja pienokainen tarttui siihen innokkaasti palleroisella
kädellään ja olisi työntänyt sen suuhunsa, ellei Eva olisi estänyt.

"Hyi, älä sinä syö kauniita kukkasia. Kuka nyt on semmoinen
materialisti! Kaikki suuhun vain... Kuuleppas, Viva, oma pieni suloinen
linnunpoikaseni, minä tuon sinulle terveisiä isältäsi!"

Hän otti syliinsä pikku tytön, joka oli vielä unen jäljeltä raukea
ja lämmin, tanssi hänen kanssaan ympäri pihamaata kuohuilevan ilon
vallassa ja kohotti hänet lopuksi korkealle sinistä taivasta kohti
kirsikkapuun valkeiden terälehtien sadellessa heidän päällensä.

"Jospa isä olisi täällä, niin kaikki olisi hyvin! -- Mutta
ajatuksissaan hän on meidän luonamme, ja se on tärkeintä kaikesta! Kun
me sen tiedämme, niin kestämme kyllä odotusajan, me kaksi."

Vanha Jack, joka tunsi, että oli tapahtunut jotain hauskaa, nousi
jaloilleen ja alkoi hyppiä vimmatusti haukkuen äidin ja lapsen
ympärillä, kunnes sen vanhuudenraihnaisuus aiheutti yskäpuuskan,
joka päättyi kähisevään hengenahdistuskohtaukseen. Samassa tuli
Kaisa täyttä vauhtia rientäen puutarhakäytävää pitkin, kuivasi märät
kätensä siniruutuiseen esiliinaansa ja sieppasi lapsen pois Evalta,
kauhistuneena rouvan varomattomasta kovakouraisuudesta.

Sitten hän vei pikku Vivikan mukanaan sillä verukkeella, että hänellä
muka oli keittiössä hyvää velliä, johon tulee nahkakuori, jos se saa
seistä. Sitä paitsi oli lapsen jo aika saada ruokaa; se oli nukkunut
pitkään ja saattoi olla nälissään.

Eva istuutui valkoiseksi maalatulle puutarhapenkille, joka sijaitsi
rouva Rönnovin rullatuolin vieressä. Hänen kasvojensa ilme oli
muuttunut. Valtavaa iloa seurasi äkillinen vastavaikutus, ja hän istui
hiljaa, huulet tuskaisen tiukasti yhteenpuristettuina.

Rouva Rönnov kumartui kysyvästi hänen puoleensa.. "Mikä nyt, pikku Eva?
Miksi kävit yht'äkkiä niin totiseksi?"

"Voi, minä tulin ajatelleeksi... tulin ajatelleeksi, että siitä on jo
pitkä aika, kun Bengtin kirje on lähetetty. Minä luen sitä täällä,
iloisena ja onnellisena, mutta tällä välin on hänelle saattanut
tapahtua jotain pahaa Amerikassa. Hän on ehkä sairaana -- kenties jo..."

"Älä sano enempää", keskeytti vanha rouva melkein ankarasti. "Me
ihmiset emme voi tehdä mitään mielettömämpää kuin luoda itsellemme
kuviteltuja suruja. Pitäkäämme kiinni ilosta niin kauan kuin suinkin
ja olkaamme kiitolliset siitä niinkuin auringosta ja keväästä. Silloin
olemme paremmin varustetut ottamaan vastaan synkkiä päiviä, kun ne
todella tulevat."

"Olet oikeassa, mummo. Mutta ihminen ei voi aina pitää ajatuksiaan
kurissa. Itse asiassa minä en ole laisinkaan tyytymätön nykyiseen
elämääni; en valita työtä enkä sitä, että täytyy olla erossa Bengtistä,
sillä minä toivon ja uskon, että tämä on ainoastaan koetusaika -- ja
että minä kerran vielä saan olla yhdessä rakastettuni kanssa meidän
omassa kodissamme. Mutta ellei minulla olisi sitä toivoa -- en tiedä,
kuinka silloin jaksaisin elää."

"Eikä se kohtalo kuitenkaan olisi kovempi kuin tuhansien muiden
naisten, naimatonten ja leskien, joilla ei ole mitään onnea
odotettavissa", sanoi rouva Rönnov. "Vaikka niinkin kävisi, että
kadottaisit Bengtin -- jota ei ole mitään syytä olettaa -- on sinulla
kuitenkin pikku tyttösi. Sinä voit elää nuoruutesi uudelleen hänen
kanssaan, kun hän kasvaa isoksi. Sinä olet rikkaampi kuin moni muu."

Vanha rouva vaikeni hetkeksi. Hän istui keskellä kevään kirkkaita,
väkeviä värejä mustiin puettuna ja kalpeana, nojaten rullatuolin
pieluksiin, valkeassa kukkasateessa.

"Yksi asia meidän tulee aina muistaa", sanoi hän vihdoin lempeästi.
"Niitä ihmisiä, joita me rakastamme, emme voi koskaan kadottaa.
Ei elämä eikä kuolema voi heitä riistää meiltä. Muistossamme,
ajatuksissamme he elävät viimeiseen hetkeemme asti. Ellei näin
olisi laita, olisi hyvin raskasta elää vanhaksi ja nähdä kaikkien
rakkaittensa kuolevan pois."

"Mummo kulta!" -- Eva tarttui liikutettuna vanhuksen hienoon,
valkoiseen käteen --. "Aina sinä saatat minut häpeämään! -- Mutta nyt
en valita enää. Olen iloinen taas, näethän. Pieni pilvi se vain äsken
peitti hetkeksi auringon."




VIII.


Aamu-usva lepäsi vielä tuntureilla laakson toisella puolen. Korkeimmat,
metsäiset huiput olivat ilmavan, sinisen harson peitossa. Mutta
alempana rinteillä erottuivat peltojen ruskeat ja vihreät sarat, ja
hajallaan olevien talojen liuskakivikatot välkkyivät hopealta. Syvällä
laakson pohjassa luikerteli leveä joki kuljettaen pieniä tukkilauttoja
myötävirtaa. Aivan asemakylän kohdalla laski siihen pienempi joki,
joka saapui ylhäältä tuntureilta ja muodosti kosken. Vaahto kuvastui
valkoisina pyörteinä sinivihreätä pohjaa vasten, ja putouksen ainainen
kohina nousi ja laski kesäaamun hiljaisuudessa.

Ebba istui penkillä petäjikön laidassa ylhäällä tunturin rinteellä.
Näköala laakson ylitse oli mahtava, melkeinpä peloittava sille, joka
hänen laillaan oli tottunut tasankomaan lempeään kauneuteen. Tuonne
pohjoiseen, missä joki katosi metsään ja missä tunturit tunkeutuivat
niin lähekkäin, että ainoastaan kapea kullanvärinen aamusarastuksen
juova näkyi niiden välistä, -- sinne hän tuskin uskalsi katsoakaan.

Korkeimmalla tunturinhuipulla, joka kohosi alastomana metsäkiehkuran
keskeltä, pilkoitti lunta siellä täällä, ja pieni valkoinen
pilvenhattara näytti ikäänkuin lepäävän vuoren harjalla. Tuntui kuin
tuo tunturi ja tuo kevyt aamupilvi olisivat lähettäneet hänelle
viestin, jota hän pelkäsi. Tuo kaukainen, synkkä ja ahdas kuilu
muodostui hänen ajatuksissaan manalan portiksi, ja tuo välkkyvä
tunturinhuippu oli iankaikkisuuden vertauskuva. Kosken kohinakin tuntui
lakkaamatta toistelevan samoja sanoja syväsointuisella virrensävelellä:
"Kuolema, iankaikkisuus -- kuolema, iankaikkisuus..."

Hän nousi ja lähti astumaan alaspäin pitkin polkua, joka luikerteli
metsän lävitse, liukkaana varisseista kuusenneulasista. Hetken
kuluttua hän saapui hauskalle aukealle, jossa havupuiden seassa kasvoi
solakoita koivuja ja katajien lomissa korkeita sinisiä ukonhattuja ja
palmumaisia sanajalkoja. Siellä hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja
huoahti helpotuksesta. Kosken kohina kuului tänne ainoastaan heikosti
ja sekaantui puiden huminaan. Hänen ympärillään soi muitakin kesäisiä
ääniä, iloisempia. Linnut livertelivät, mehiläiset ja kärpäset
surisivat, ja silloin tällöin kilahti lehmänkello. Täällä hän saattoi
unohtaa painostavan tuskan, joka hänet oli vallannut tunturin jylhyyttä
kasvoista kasvoihin katsellessa, täällä hän tunsi olonsa tyyneksi ja
turvalliseksi luonnon sulkiessa hänet suojelevaan helmaansa.

Hän oli nyt kolmatta päivää täällä Gudbrandin-laaksossa, jonne oli
saapunut kesää viettämään. Ja lojuessaan huojuvien koivujen siimeksessä
kaltevalla rinteellä hän palautti mieleensä kotoalähdön ja matkan
vaiheet.

Hän seisoi höyrylaivan kannella laiteeseen nojaten ja katsellen
rannalle, noita kaikkia kasvoja, jotka olivat kääntyneet laivaa
kohti nyökäten ja tervehtien -- toiset hymysuin, toiset vesissä
silmin, riippuen siitä, mitenkä hyvästijättö liikutti kunkin mieltä.
Ihmisjoukon takana kulki lakkaamatta automobiileja, ajurinrattaita,
kuormavaunuja kiireesti edestakaisin. Ajomiesten ja lähettien
huudot, hevosten hirnunta ja autojen törähdykset voittivat äänellään
jäähyväissanat, joita vaihdettiin kahden puolen. Sitten kello soi
kolmannen kerran, ja rantaporras vedettiin laivaan.

Muuan matruusi tuli köysineen ja työnsi Ebban syrjään, jolloin eräs
lihava, vilkkaasti jutteleva herrasmies otti heti hänen paikkansa.
Varpailleen kohoutuen hän näki miehen olkapään ylitse viimeisen
vilahduksen rantalaiturilla seisovista omaisistaan. Hovijahtimestari
näytti kovin liikutetulta, rouva hymyili täysin maltillisena -- Ebba
vältti hänen katsettaan -- Gärda seisoi kalpeana itkettynein silmin,
Oven piirteet olivat veltot ja välinpitämättömät, ja hyvänsävyinen
Fleming koki peitellä "miehekästä" suruaan leikillisesti kehoittamalla
Ebbaa varomaan karhuja, jotka kuljeksivat vapaina Gudbrandin-laaksossa.
Sitten kajahti lähtövihellys kuin hurja, valittava huuto, ja heti sen
jälkeen potkuri alkoi jyskyttää. Ebba vavahti yht'äkkiä tuntiessaan
loittonevansa rannasta ja ihmisistä, joiden parissa hän oli elänyt
lapsuutensa päivät. Kaikki liukui pois, ja lopulta näkyi enää vain
muutamia väritäpliä päivänpaisteessa kimaltelevan vedenpinnan
yläpuolella. Niin, nyt oli matkasta tullut tosi. Eikä Ebba tiennyt
iloitako vai surra; hän ei tiennyt, veikö matka elämää vai kuolemaa
kohti.

Sitten hän oli istunut tuolilla laivan kannella hellekatoksen alla.
Lämmin ja raikas ilma, laivan hiljainen tärinä ja veden kohina
tuudittivat hänet raukean mielihyvän valtaan, joka sai hänet unohtamaan
kaikki synkät ajatukset. Juutinrauman kummallakin puolen liukuivat
Tanskan ja Ruotsin rannikot ohitse kaikessa kesäkuun vihannassa
rehevyydessään huviloineen, tuulimyllyineen ja kirkkoineen, jotka
vilkkuivat puuryhmien lomitse vaaleina täplinä. Kronborg kohosi
ylhäisenä harmaine muureineen ja solakkoine torneineen ilman
harmaanvalkeata utua kohti Helsingörin puhdastyylisten vanhain talojen
edustalla, ja vastaisella rannalla sijaitsevan uudestirakennetun
ja suurkaupunkimaisen Helsingborgin kruununa oli mahtava kivinen
jättiläispatsas "Kärnan". Sitten tuli Marienlyst, Hellebäckin ja
Hornbäckin metsät monine iloisine kesämatkamuistoineen. Sofiero ja
Kullagunnarstorp kohosivat korkealla ruotsinpuolisella rannikolla.
Nakkehovedin majakka toi viimeisen tervehdyksen Seelannista, ja sitten
laiva sivuutti aivan läheltä Kullenin jyrkät kalliot, jotka sinersivät
lämpimässä iltapäivänvalossa, Möllen talot hajallaan pitkin rinnettä
kuin kourallinen valkeita kukkia.

Ebba toivoi, että joku olisi laulanut. Se olisi ollut kunniatervehdys,
hymni noille kahdelle hymyilevälle ja valoisalle maalle, Seelannille ja
Skånelle, jotka nyt häipyivät näköpiiriin. Mutta useimmat matkustajat
näyttivät harrastavan vallan muuta kuin luonnon kauneuden ihailemista.
He olivat kerääntyneet kannelle ryhmiin, joissa politikoitiin,
keimailtiin, tupakoitiin tai juotiin kahvia. Muutamat saksalaiset
herrasmiehet tutkivat Baedekeriä ja suunnittelivat jalkamatkoja
Norjassa. Eräät tanskalaiset naiset, jotka olivat hyvin innokkaasti
liehutelleet liinojansa rannikkoa kohden, heittivät vihdoin toivonsa,
että Gillelejessä asuvat tuttavat huomaisivat heidät, ja asettuivat
rauhassa tekemään käsitöitään. Eräs norjalainen ylioppilas haasteli
pienen, yksin matkustavan kööpenhaminalaisneitosen kanssa tarjoutuen
opastamaan häntä Kristianiassa.

Kaksi sievää pienokaista, poika ja tyttö, juoksenteli ja leikki
kannella seuraten mielenkiinnolla matruusien liikkeitä, kun he käärivät
köysiä kokoon tai katosivat salaperäisistä luukuista, jotka johtivat
alas välikannelle. Ebba veti joskus luokseen jommankumman lapsista
saadakseen hetkisen pitää kädessään pientä lämmintä lapsenkättä
ja katsoa silmiin, jotka olivat kirkkaat kuin taivas ja meri. Hän
rakasti lapsia ja kukkia ja lintuja ja iloitsi joka kerta, kun tunsi
voittaneensa jonkun lapsensydämen.

Päivälliskello soi, mutta Ebba ei halunnut noudattaa sen kutsua. Hän
tunsi itsensä väsyneeksi ja meni hyttiinsä, jossa laskeutui makuulle ja
koetti nukkua.

Kun hän jälleen tuli kannelle, paistoi aurinko suurena, hehkuvana
pallona punertavansinisen usvapilven yläpuolella, jonka alla
meri välkkyi hopealta. Hän otti tuolin ja istuutui aivan lähelle
laidetta. Ja uudelleen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, jossa
ajatukset lepäsivät matkaten unen ja toden rajamailla. Silloin hän
kuuli miehenäänen, syvän ja sointuvan äänen, joka puhui laulavaa
norjankieltä. Hän kohotti päätään ja näki nuoren mieshenkilön
seisovan nojaten laidetta vasten, pitkä ja voimakas vartalo piirtyen
selvärajaisena kuvana iltataivasta vasten. Miehellä oli yllään
harmaanruskea urheilupuku, polvihousut ja kaulaan asti napitettu takki.
Pienen, pehmeän huopahatun alta hymyilivät päivettyneet kasvot tummine
silmineen ja valkeine hampaineen, rohkeat ja ylväät kasvot, jotka
lumosivat ihmeellisesti. Ebba tuskin huomasikaan hänen seuralaistaan,
keski-ikäistä, parrakasta herraa; heidän puhelunsa oli keskeytynyt
yht'äkkiä, ja nuori mies silmäili Ebbaa lämpimän ihailevin katsein,
ikäänkuin suojelevasti suhtautuen hänen nuoruuteensa ja hentouteensa.
Ebba karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja käänsi päänsä toisaalle
jääden tähystämään merelle, missä muuan vastaantuleva höyrylaiva
paraikaa ajoi ohitse vetäen jäljessään savupatsasta; joka sitten leijui
pilvenä tyynessä ilmassa. Hän istui kauan samassa asennossa, ja kun hän
vihdoin rohkeni kääntyä, oli nuori mies jo poistunut seuralaisineen.

Mutta ääni oli kaikunut hänen unelmissaan sinä yönä, ja hän oli nähnyt
edessään nuo ahavoituneet kasvot, hymyilevät ja pirteät, tummine,
lämpimine silmineen.

Seuraavana aamuna hän oli jälleen tavannut miehen. Hän oli noussut
makuulta laivan ollessa Hortenin laiturissa ja nähnyt ikkunasta
vilahduksen kirjavista puutaloista, jotka loistivat auringonpaisteessa.
Pian sen jälkeen hän seisoi kannella. Kristianian-vuonon metsäinen,
kallioinen rannikko kulki ohitse sinertävän autereisena, valkoinen
kirkko tai punainen huvila siellä täällä loistaen auringonpaisteessa
-- omituinen, ihmeellisen ihana luonto, jonka kauneus sai hänen
silmänsä kyyneltymään. Leuto tuulenhenki toi muassaan vetten yli
voimakasta kuusimetsän tuoksua, ja hän hengitti sitä täysin siemauksin.
Samassa hän tunsi jonkun seisovan aivan takanaan, ja kääntäessään
päätään hän kohtasi nuoren norjalaisen silmät. Mies kohotti pehmeätä
huopahattuaan ja virkkoi soinnukkaalla äänellään: "Kaunis aamu! --
Oletteko ensimmäistä kertaa Norjassa?" -- Sitten heidän välillään
oli sukeutunut keskustelu. Mies oli sanonut nimensä -- insinööri
Leif Bjerke -- ja Ebba oli sanonut omansa. Ja ennen pitkää oli
norjalainen insinööri, ties millä tavoin, saanut hänet kertomaan paljon
itsestään -- kodistaan, sairaudestaan ja sisaruksistaan sekä matkansa
päämäärästä, joka oli eräs heidän kotilääkärinsä suosittelema kartano
Gudbrandin-laaksossa.

"Saatte nähdä, neiti, että tulette terveeksi Norjassa", oli Leif Bjerke
sanonut, ja hänen katseenpa oli ollut kuin hyväily, joka oli saanut
Ebban sydämen sykkimään. Mutta itsestään ei norjalainen ollut kertonut
mitään.

Sitten he lähestyivät Kristianiaa, ja insinööri Bjerke osoitti hänelle
tunnetuimpia paikkoja ja rakennuksia. Ebba huomasi heti, ettei Norjan
pääkaupunki ollut yhtä komea ja suurkaupunkimainen kuin Tanskan,
mutta ihanat ympäristöt tekivät Kristianiaan tullessa unohtumattoman
vaikutuksen.

Insinööri Bjerke auttoi häntä myös tullissa, hankki automobiilin ja
saattoi itse hänet asemalle, hommasi piletin ja pakaasin -- tehden
kaiken niin luontevasti kuin olisi ollut hänen vanha, hyvä ystävänsä.
Ja kun juna lähti asemahallista, näki Ebba hänen tummat, reippaat
kasvonsa, jotka hymy kirkasti hänen heiluttaessaan hattuansa ja
huutaessaan iloisesti: "Näkemiin!"

Mitä hän sillä tarkoitti? Olihan tuskin luultavaa, että heidän tiensä
enää milloinkaan kohtaisivat toisensa...

Kongstadin kartano sijaitsi korkealla tunturin rinteellä ikäänkuin
pääskysenpesä. Tie, joka vei asemalta sinne koivikon halki, oli
yhtämittaista ylämäkeä. Ebban oli tullut sääli pientä keltaista
hevosta, joka veti kuormaansa niin raskaasti, ja hän astui jo
puolitiessä maahan. Sitten hän käveli vaunujen toisella puolen ja
kyytipoika toisella. Hevonen pysähtyi vähän väliä haukkaamaan ruohoa
tiepuolesta, ja Ebba oli hyvillään saadessaan hengähtää ja luoda
koivujen valkeiden runkojen välistä silmäyksen ihanaan laaksoon, missä
joki virtasi kuusimetsien ja vihreiden niittyjen halki, ohi yksinäisten
talojen ja mökkien, kadotakseen vihdoin hopeajuovana kaukaisten,
ametistinsinisten tunturien väliin.

Lopuksi he saapuivat aukealle kentälle, ja talo näkyi heidän edessään
uudestirakennettuna ja hohtavan valkoisena matalien, punaisiksi
maalattujen ulkohuonerivien ja ruskeiden hirsiaittojen keskellä.
Sitten Ebba oli oppinut erottamaan navetat ja muut karjansuojat
sekä vilja- ja ruoka-aitat. Vanha, ystävällinen eukko, kartanon
omistajan äiti, otti hänet vastaan, ja vaikka Ebba ei paljoakaan
ymmärtänyt hänen tervehdyspuheestaan, joka lausuttiin paikkakunnan
talonpoikaismurteella, tajusi hän kuitenkin helposti hyvän
tarkoituksen. Hänet vietiin suureen, vilpoiseen ruokasaliin, jossa oli
vaaleat, vanhanaikaiset koivuiset huonekalut. Norjan kuningasparin
muotokuvat riippuivat tarjoilupöydän yläpuolella, ja ylt'ympäri oli
seinillä kehyksiin pantuja kunniakirjoja eri maanviljelysnäyttelyistä.
Keskellä pöytää oli isossa ruukussa punasinerviä syreenejä. Tanskassa
syreenit olivat kukkineet loppuun jo aikoja sitten... Mutta Ebba tunsi
omituista iloa saadessaan elää kevään uudelleen.

Koska päivällinen ei ollut valmis, tuotiin sisään kaatokannullinen
makeata maitoa ja vadillinen kotonaleivottuja vohveleita, torttuja ja
ruskeita piparkakkuja, jotka keskellä kesää toivat mieleen joulun. Sitä
paitsi tuotiin asetilla puolukkahilloa, jossa oli erämaisen raikas
maku. Ebban nauttiessa hyvällä ruokahalulla maalaista ateriaansa istui
vanha eukko hymysuin katsellen häntä kirkkailla sinisillä silmillään --
ja nämä silmät, jotka loistivat ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa,
puhuivat hänelle paljon ystävällistä ja rohkaisevaa, jota ei voitu
sanoin lausua, kun Ebba ei ymmärtänyt hänen puhettaan.

Sitten hänet opastettiin huoneeseensa. Se oli ilmava ja valoisa, seinät
maalatut ja huonekalusto puinen. Melkein metsätön tunturi kohosi
aivan ikkunan edessä. Valkoinen tie luikerteli ylös huipulle, ja
siellä täällä häämötti pieninä tummina täplinä ruskeita hirsimajoja,
jotka olivat paikkakunnalle luonteenomaisia. Mutta jos Ebba katsoi
hieman syrjään, näkyi laakso kaikessa hymyilevässä kauneudessaan ja
hopealta hohtava joki sen pohjalla. Kehyksenä oli tuntureita, joiden
aaltomaiset ääriviivat häipyivät näkymättömiin sulautuen iltapäivän
taivaan kullanväriseen utuharsoon. Yhden ainoan tunturin laella oli
lunta. Syvyydestä nousi kohiseva ääni hänen korviinsa -- se oli kosken
pauhu, joka sitten aina illoin tuuditti hänet uneen ja päivin seurasi
häntä kaikkialle, minne hän menikin talon läheisyydessä. Ja koski oli
vähitellen tullut hänen omien vaihtelevien mielialojensa kaiuksi. Se
hymyili hänelle, kun hän oli iloinen, mutta toisin ajoin se haasteli
syvällä, vakavalla äänellä puhuen elämän lyhyydestä ja kuoleman
ainaisesta läheisyydestä, ja väliin se saattoi soida aivan kuin eräs
miehenääni, joka oli synnyttänyt hänessä uuden, oudon kaipuun.

Vanha rouva Kongstad ja Ebba olivat tulleet hyviksi ystäviksi. He
oppivat paremmin ymmärtämään toistensa puhetta, ja Ebba oli saanut
jonkun verran kuulla tuon vanhan naisen elämänkohtaloista.

Hän oli syntynyt tässä kartanossa talon ainoana tyttärenä ja
saanut myötäjäisikseen koko suuren maatilan. Hänen miehensä oli
ollut valtiopäivämies ja, sikäli kuin Ebba saattoi ymmärtää,
hyvin arvossapidetty ja kunnollinen henkilö. Heillä oli ollut
kolmetoista lasta, joista kymmenen oli elossa; vanhin poika, totinen,
harmaapartainen mies, hallitsi taloa isän kuoltua. Useat nuoremmat
pojat ja tytöt olivat Amerikassa.

Vanha rouva Maria Kongstad otti edelleenkin osaa talouteen ja kartanon
hoitoon. Seitsemästäkymmenestäkuudesta ikävuodestaan huolimatta
hän oli vielä rivakka ja hilpeä ja seurasi valppaasti ympäristönsä
asioita. Ebba usein ajatuksissaan vertasi häntä mummoonsa, vanhaan
rouva Rönnoviin. Heissä oli kummassakin sitä lempeätä äidillisyyttä,
mikä on luonteenomaista naisille, jotka ovat nähneet lapsilauman
kasvavan ympärillään, ja he suhtautuivat ihmisten ajatuksiin ja
tunteisiin samalla syvällä ymmärtämyksellä, joka johtui pitkän elämän
kokemuksista. Mutta siihenpä yhtäläisyys loppuikin. Rouva Kongstadilla
ei ollut mummon hienoa sivistystä, hänen vanhanaikaista, hieman jäykkää
arvokkuuttaan, mutta sen sijaan oli maalla luonnon helmassa eletty
elämä vahvistanut hänen terveyttään ja säilyttänyt hänen aistimensa
virkeinä vanhuuteen asti.

Rouva Kongstad oli osoittanut Ebballe polun, joka vei kukkivan
tunturiniityn poikki metsään. Tuo pieni ja pyylevä, hieman kumara
eukko oli kulkenut nuoren tytön edellä varmoin ja kepein askelin ja
vasta veräjällä hän oli kääntynyt taakseen ja nyökännyt, ystävälliset
vanhuksenkasvot mustan silkkipäähineen kehystäminä.

"Kas siinä on veräjä. Nyt kyllä itse löydät tien."

Sitten hän lähti reippaasti astumaan takaisin kartanoon, ja pian Ebba
erotti hänet ainoastaan pienenä tummana pilkkuna helakanpunaisten
ulkohuonerivien välissä.

Ebba oli vanhuksen osoitusta noudattaen mennyt näköalapaikalle, mutta
ainoastaan heti palatakseen päivänpaisteiselle rinteelle metsän
laitaan, missä hän nyt makasi pitkällään ruohikossa katsellen koivujen
hienojen, värisevien lehvien lomitse sinisellä kesätaivaalla verkalleen
ajelehtivia valkeita pilvenhattaroita.

Joku lintu piti hirveätä melua hänen päänsä yläpuolella puussa. Kuului
yhtämittaista kovaa rääkymistä, johon etäämpää vastasi toinen lintu.
Nyt hän näkikin rauhanhäiritsijän. Se oli iso ja harmaanruskea ja
viipotti lakkaamatta pyrstöään lentäen oksalta oksalle puolisoaan
houkutellen. Se oli luultavasti metsäharakka. Sitten kuului viidakosta
kyyhkysten pehmeätä, salaperäistä kuherrusta, joka soi kuin itse
metsänsyvyyden kutsuääni.

Ebba ei ollut vielä milloinkaan tuntenut olevansa näin kaukana
ihmisistä ja elämän levottomasta hälinästä. Ja hän ymmärsi, että tämä
yksinäisyys, tämä kauneus ja hiljaisuus oli lääkettä hänelle. Puhdas,
pihkainen metsäntuoksu lahjoitti terveyttä hänen ruumiilleen, rauhaa
ja elämäniloa hänen sielulleen. Kenties hän todellakin voisi parantua
täällä.

Ja tämän uudistuneen elämisentarpeen keralla heräsi epämääräinen toive
saada jälleen tavata se nuori mies, jonka reipas "näkemiin" vielä soi
hänen korvissaan. Leif Bjerke oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran
laivassa kalpeana ja kivulloisena, huopiin ja huiveihin kiedottuna.
Mitäpä jos hän voisi täällä ylhäällä kohdata toisen Ebban, jonka raikas
metsä- ja tunturielämä on uudestiluonut! Silloin alkaisi elämän onni.

Koivunlehdet lepattivat hänen päänsä päällä, ja valkoiset rungot
loistivat tummanvihreätä kuusikko taus taa vasten. Ylhäällä avaruudessa
ajelehtivat kevyet poutapilvet. Auringonpilkkeet karkeloivat
nurmikolla. Ja kosken kohina oli alkanut hyräillä uusia sanoja --
sanoja, jotka saivat nuoren tytön kalpeat posket punastumaan. "Elämä --
nuoruus, rakkaus..."




IX.


Laaksossa sataa.

Lempeä, hiljainen sade, jonka kuiva, auringonpolttama maa imee
kiitollisena sisäänsä. Kedot vihertyvät silminnähtävästi;
kallionkoloista työntyy esiin uusia, virkeitä vesoja, ja kosteiden
lehtien ja kukkien tuoksu tunkeutuu huoneisiinkin. Kummalliset,
repaleiset sumuharsot leijailevat tunturien yllä, kietovat huiput
verhoonsa tai lepäävät alempana rinteillä kuin valkoiset puuvillatukot.
Katot ja vesirännit rapisevat. Puro syöksyy huimaa vauhtia alas
laaksoon saaden kosken kuohumaan kaksinkertaisella voimalla.
Putoilevien pisaroiden tasainen ääni sulautuu yhdessä joen solinan
kanssa leppoiseksi, nukuttavaksi muminaksi, joka on kuin hiljainen
laulu kesän siunauksesta.

Mutta keskipäivällä ilma seestyy. Sumu hälvenee, ja maiseman värit,
jotka äsken olivat hävinneinä harmaaseen usvaan, syttyvät uudelleen
ensimmäisestä auringonsäteestä. Niityt helottavat smaragdinvihreinä
tummien kuusikkojen välissä; siellä täällä hehkuu punainen talo; joen
pinta saa helmiäisvälkkeen, ja kaukaiset tunturit häämöttävät hennoissa
kukkasväreissä, sinisessä ja sinipunervassa. Ja nyt, kun sumu on
poissa, käy ilmi, että tunturit, joilla tuonoin oli lunta vain siellä
täällä rotkoissa, ovat tänään saaneet huipuilleen ehyen, häikäisevän
valkean vaipan.

Talon vieraat olivat viettäneet aamupäivän huoneissaan, lukuunottamatta
pientä uskollista piiriä, joka aina kokoontui ruokasaliin, kun
herra Jonsson, nuori papinkokelas, luki ääneen. Hän valitsi
tavallisesti Björnsonin kertomuksia -- ja kun Kongstadissa, niinkuin
kesätäysihoitoloissa ainakin, oli puute miehisistä vieraista,
niin herra Jonssonilla oli ympärillään hartaasti kuunteleva parvi
eri-ikäisiä naisia.

Mutta ensimmäinen auringonsäde hajoitti seuran. Hatut, röijyt ja huivit
haettiin kiireimmiten käsille, ja varovaisimmat ottivat lisäksi vielä
kalossitkin ja sateenvarjon. Kaikki tahtoivat ulos nyt, kun ilma oli
kaunis. Kesä oli lyhyt, kesäloma useimmilla vielä lyhyempi. Täytyi
pitää kiinni jokaisesta hetkestä ja korjata talteen kaikki se terveys
ja kauneudenilo, joka on tunturiseudun lahja väsyneille ja kalpeille
kaupunkilaisille.

Ebba, joka istui verannalla, odotti kunnes kaikki olivat menneet. Hänen
ei ollut helppo liittyä vieraisiin ihmisiin, ja hän teki mieluummin
pitkiä yksinäisiä kävelyretkiä. Silloin koko luonto sai eloa hänen
mielikuvituksessaan. Tunturit muuttuivat kunnianarvoisiksi ukoiksi,
jotka vartioivat häntä ystävällisesti; metsä oli lämmittävä äiti, puro
kiiti rotkoissa kuin huimapäinen poika ehtiäkseen tehdä mahdollisimman
paljon vallattomuutta, ja kaikki hienot metsäkukat olivat hänen
rakkaita leikkisiskojaan, jotka nyökkäilivät hänelle niityiltä ja
kedoilta.

Kas niin, nyt katosi viimeinenkin vanha kristianialaisneiti, hame ylös
kurottuna ja isot kalossit jalassa. Nyt oli tie vapaana. Ebba otti
lakkinsa ja valkoisen nuttunsa eteisen naulakosta ja seisoi tuokion
kuluttua pihalla.

Miten ihmeellistä ilma oli tänään! -- Kun sitä hengitti, tuntui kuin
olisi sukeltanut kirkkaaseen lähdeveteen. Mutta lämmintä se ei ollut.
Ebbalta pääsi yht'äkkiä kova aivastus. Olipa hyvä, ettei kukaan ollut
näkemässä, sillä se oli todellakin varsin epäesteettinen kohtaus...
Ainoina todistajina olivat muutamat kartanon kanat, jotka pelästyen
odottamatonta ääntä juoksivat kaakottaen joka taholle.

Vanha rouva Kongstad astui aitanportaita alas ja hymyili ystävällisesti
nähdessään Ebban, joka oli täydellisesti voittanut hänen sydämensä.

"Haluttaako sinua tulla katsomaan, kuinka ohkoleipiä leivotaan?" kysyi
hän. Ja Ebba, joka mielellään tahtoi nähdä jotain uutta ja omituista,
meni vanhan rouvan jäljessä kapeata, aidattua tietä pitkin muutamaan
tuollaiseen ruskeaan hirsitupaan, joita taloon kuului useita.

Voimakas uuninlämpö, joka tuntui oikein miellyttävältä koleasta
ulkoilmasta tullessa, lehahti heitä vastaan ovessa. Suuren, valkoiseksi
pestyn pöydän ääressä puuhaili ahkerasti vanhanpuoleinen vaimo,
vaalea pumpulipuku yllä, kaulaten ohutta taikinalevyä, ja ikkunan
pielessä istui puutuolilla punapartainen mies nakuttaen kiireesti
pilkkejä lapsenkengän pohjaan. Nurkassa räiskyi valkea takassa, jossa
tavanmukaisen rautalevyn asemesta oli iso kivilaaka.

Katsellessaan taikinaa, joka kaulattiin ohueksi kuin paperi ja sitten
pantiin kuumennetulle kivelle paistumaan, Ebba teki vaimolle muutamia
kainoja kysymyksiä. Hän koetti aina huolellisesti varoa, ettei olisi
tunkeileva. Mutta vaimo vastasi vallan halukkaasti eikä lainkaan
loukkaantunut, ja ihmeekseen Ebba ymmärsi suurimman osan hänen
puheestaan. Hän sai tietää, että ohkoleipätaikina oli tehty ruis- ja
ohrajauhoista, joihin oli sekoitettu perunasurvosta. Vaimo oli kotoisin
eräästä toisesta kylästä ylempää laaksosta, mutta asui talossa niin
kauan kuin leipomista kesti. Hän ansaitsi päivässä kahdeksankymmentä
äyriä tahi kokonaisen kruununkin. Ebba punastui väkisinkin häpeästä
verratessaan ajatuksissaan tämän vaimon elämänoloja omiinsa. Kokonainen
pitkä päivä tällaisessa yksitoikkoisessa ja melko rasittavassa työssä,
ja kuitenkin niin pieni ansio! Hänestä tuntui, ettei ohkoleipä enää
milloinkaan maistu hänelle.

Mies oli suutari ja kulki samoinkuin vaimonsakin paikkakunnalla
töissä. Hänen päiväpalkkansa oli tuskin suurempi kuin vaimonkaan,
mutta he näyttivät sittenkin iloisilta ja tyytyväisiltä. Kongstadissa
he viipyivät mielellään, sillä siellä he saivat hyvän ruoan ja
ystävällisen kohtelun, ja heidän ainoa tyttärensä autteli keittiössä.

Ebban kasvot olivat totiset hänen astuessaan leivintuvasta ulos.
Hän oli nähnyt uuden puolen elämästä ja saanut ihmeellisiä ongelmia
mietittäväkseen.

Elämä -- se oli muutamille nautintojen ja huvitusten tavoittelua,
toisille raskasta työtä ja raatamista. Rahasumma, joka hänen kodissaan
pantiin yksiin ainoihin päivälliskutsuihin, olisi ollut näille
ihmisille kokonainen omaisuus. Mikä huutava vääryys!

Vielä ei hänellä itsellään ollut paljoa rahoja, mutta jos hän joskus
tulisi siihen asemaan, että omaisi mahtia ja vaikutusvaltaa -- silloin
hän toki ei unohtaisi milloinkaan, että hänelläkin oli velvollisuuksia.

Ulos tultuaan hän nyökkäsi hyvästiksi vanhalle rouva Kongstadille ja
jatkoi miettiväisenä kävelyään.

Mutkitteleva polku johti ränstyneen mökin ohitse, jonka vieressä
villikaalin harmaan vihertävät kukat helottivat myrkyllisinä ruskeata
seinää vasten. Ebba tiesi hyvin, että tätä kasvia oli ennen muinoin
käytetty taikakeinona ja että kansa uskoi sillä olevan tuhoatuottavan
voiman. Se ei lakastunut samalla tavalla kuin muut kasvit -- kuolleet
kukat viruivat polulla jäykkinä ja kovina kuin kuivettuneet luurangot.

Puron kohina alkoi kuulua lähempää. Vielä yksi polun mutka, ja sitten
Ebba seisoi sillalla, joka vei putouksen ylitse. Pieni, hilpeä ja
vallaton joki tuli ylhäältä tunturilta ja murtautui läpi rotkon,
jossa hienot sanajalat ryömivät esiin kallionkoloista ja koivu
kallistui niin syvään, että sen äärimmäiset oksat hipoivat kirkasta
vedenpintaa. Puro hyppeli iloisesti kivien yli, pyöritti ohimennessään
paria myllynratastakin tehdäkseen edes hiukkasen hyötyä ja kokosi
vihdoin voimansa kuohuvaksi koskeksi, ennenkuin talttui tasaiseksi
suvannoksi, joka tyynenä kulki vihreiden niittymaiden halki yhtyäkseen
laakson pohjalla virtaavaan leveään jokeen. Kas, kuinka vesi välkkyi
auringonpaisteessa miljoonien pikku helmien lailla ja vaahto säteili
sateenkaaren väreissä tummaa kalliotaustaa vasten. Pieni, vallaton,
hilpeä koski, kuinka olen koskaan saattanut luulla sinun laulavan
surullisia lauluja kuolemasta ja iankaikkisuudesta?

Tipahti pari sadepisaraa, ja Ebba oli jo vähällä kääntyä takaisin.
Mutta pilvien kulusta hän näki, että sadekuuro painui laakson ylitse.
Vastapäiset suuret metsät vetivät aina sateen puoleensa.

Vähän matkaa sillan alapuolella tie haaraantui kahtia. Toinen haara
vei laaksoon ohi kirkkomaan valkeiden ristien, toinen luikerteli ylös
tunturille. Tämän jälkimmäisen tien Ebba näki joka päivä huoneensa
ikkunasta, mutta hän ei vielä ollut koettanut kulkea sitä.

Tunturi on täällä metsätöntä. Karu kangas, joka loistaa kukista
kirjavana, ulottuu ylöspäin niin pitkälle kuin silmä kantaa. Alhaalla
syvyydessä on laakso auringonpaisteisena. Kukko kiekuu jossakin
kaukaisessa talossa.

Ja tie kohoaa yhä ylemmäksi.

Ebba istuutuu hetkeksi tienviereen, nuokkuvien sinikellojen ja
hajuheinän sekaan, ja katselee ympärilleen. Tuolla on Kongstadin
kartano hohtavan valkoisena punaisten ulkohuonerakennusten keskellä,
taustana koivikon mehevä vihreys. Metsän takana kohoavilla tuntureilla
leijailee vielä sadeusva. Mutta se haihtuu pian, ja tunturit saavat
tumman orvokinvärin.

Ebban pään päällä on taivas pilvetön ja leivoset laulavat.

Hetken kuluttua hän nousee jatkamaan matkaansa.

Tuolla on muutamia taloja rinteellä tien alapuolella. Ne ovat
harmaanruskeita ja maalaamattomia, puuaine on tummunut sateissa ja
tuulissa. Viistoine seinineen ja luhistuneine kattoineen ne tekevät
köyhän ja rappeutuneen vaikutuksen. Mutta silmääkiehtovan kauniita ne
ovat! Useat niistä ovat turvekattoisia, ja keltaiset kukat pistävät
esiin harmaiden jäkälien ja sametinpehmoisen sammalen keskeltä.
Aidalle on ripustettu kirjavia vaatteita kuivamaan, vaalea savupatsas
nousee katto torvesta sinisiä tuntureita kohden, ja ovesta astuu ulos
keltatukkainen tyttö, varjostaa silmiänsä käsillään ja tähystää ylös
pilviin.

Sitten tie tekee jälleen mutkan ja kylä katoaa näkyvistä.

Vuori käy alastomaksi. Kallionkoloissa kasvaa niukalti ruohoa
erilaisten jäkälien seassa. Vilpoinen viima puhaltaa täällä ylhäällä.
Tunturin tuuli -- mistä nuo sanat johtuivat hänen mieleensä?

Mutta nyt Ebba näkee uusia huippuja kohoavan sen tunturikiehkuran
takana, joka tavallisesti kehystää hänen näköpiiriänsä. Hän huudahtaa
ihastuksesta. Kuinka hohtavan valkoisia ne ovat! Ne ovat Jotunheimenin
jättiläiset, jotka näyttäytyvät pilviverho ylimpien huippujensa
peitteenä. Loistavan kaunis näky! Ne eivät ole niinkuin matalammat
tunturit lystikkäitä noitaukkoja, jotka ottavat osaa pieniin
ihmiskohtaloihin, -- ei, ne ovat taivaan etuvartijoita, jotka seisovat
suuren, valkoisen valtaistuimen juurella...

Nyt hän ei enää halunnut mennä edemmäksi. Hän tahtoi kiinnittää tämän
näyn muistiinsa.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut siinä silmät luotuina noihin
valkoisiin huippuihin, jotka vuoroin säihkyivät auringonpaisteessa,
vuoroin tummentuivat sumusta. Kenties tunnin, kenties kaksi. Mutta
noustessaan hän tunsi olleensa kauniimmassa ja ihanammassa kirkossa
kuin konsanaan ihmisten rakentama voi olla. Alasmeno kävi nopeasti.
Kylän läheisyydessä hän kohtasi kaksi pientä paljasjalkaista lasta,
jotka ajoivat edellään porsaslaumaa. Pari porsasta lähestyi Ebbaa ja
nuuski hänen hamettaan. Ebba nauroi hilpeästi. "Nöh, nöh, mitä te
minusta tahdotte?" Ja hän työnsi porsaat syrjään orjantappuranoksalla,
joka hänellä oli kädessään. Hymy levisi lasten totisille kasvoille, kun
he silmät suurina katselivat kauniin vieraan neidin jälkeen.

Saapuessaan pihalle punaposkisena, vaalea tukka sädekehänä loistaen
lakin alta, Ebba näki rattaiden pysähtyvän portille. Nuori,
tummatukkainen herrasmies hyppäsi maahan, ruskeassa puvussa ja pehmeä
huopahattu päässä. Vavahdus kävi läpi Ebban ruumiin, ja hän jäi
seisomaan liikkumattomana.

Tulija oli Leif Bjerke. Ebba oli heti tuntenut hänet.

Hän kääntyi ja nähdessään Ebban astui oitis häntä vastaan kädet
ojennettuina ja kasvot hymystä loistaen.

"Tekö siinä todellakin olette, neiti! Minä tuskin tunsin teitä enää.
Norja on tehnyt ihmeitä, tehän näytätte vallan terveeltä."

Hän sulki yhteen ainoaan lämpimään katseeseen Ebban kokonaan,
punastuvista kasvoista ja kullankeltaisista hiuksista pieneen
jalkaan asti, joka pisti esiin hameen alta. Hämmennyksissään Ebba
ojensi hänelle vasemman kätensä; oikeassa hänellä oli kirjava kimppu
metsäkukkia.

"Insinööri Bjerke", sopersi hän.

"Hauska kuulla, ettette ole unohtanut nimeäni", sanoi norjalainen
hilpeästi. "Ja kiitos siitä, että ojensitte minulle vasemman kätenne;
sehän se tulee sydämestä."

"Ai, anteeksi, se oli erehdys..." Ebba meni yhä enemmän hämilleen.

"Ei, älkää sanoko niin! -- Vastatkaa mieluummin" -- sanoi hän katsoen
tyttöä rohkeasti silmiin -- "ettekö ole hiukan kiitollinen siitä, että
olen tullut tänne ylös saadakseni tietää, onko teidän hyvä olla täällä
Norjassa?"

Ebba painoi silmänsä alas. Hän koetti ujosti irroittaa kätensä, mutta
Leif Bjerke piti siitä lujasti kiinni lämpimällä ja varmalla otteella.

"Olkaa nyt kiltti", pyysi hän hiljaa. "Antakaa minulle ystävällinen
vastaus."

Silloin Ebba kohotti päänsä ja loi häneen arat, siniharmaat
tytönsilmänsä, jotka eivät vielä koskaan olleet kohdanneet rakkautta
miehen katseessa.

"Olen", kuiskasi hän. "Kiitos tulemastanne."

Ja Leif Bjerke tunsi hänen kätensä hiljaisen puristuksen, ennenkuin hän
riistäytyi irti ja pakeni eteiseen.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai-aamupäivä Kongstadin kartanossa. Ruokakello oli soinut
puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti kooten vieraat aamuteelle.
Muutamat joukon nuoremmat olivat edellisenä päivänä tehneet sopimuksen
lähteäkseen junassa lähimmälle naapuriasemalle. Siellä oli omituinen
vanha kirkko, ja sitä paitsi oli lähitienoilla kaksi nähtävyyttä --
kalliomuodostuma, joka muistutti tavattomasti Björnsonin profiilia,
ja Sinclairin muistopatsas, skotlantilaisen soturin, jonka talonpojat
täällä surmasivat vuonna 1612.

Ebba heräsi kellon iloiseen helinään. Aurinko paistoi leveänä juovana
avoimesta ikkunasta sisään ja hiveli pöydällä olevia metsäkukkia.
Ulkona kaareutui aamutaivas häikäisevän kirkkaana yli sinisten
tunturien. Pääskyset lentelivät viserrellen. Hän nousi vuoteeltaan ja
pukeutui nopeasti. Hän oli päättänyt tänään olla aivan valkoisissa --
pienestä valkoruusuisesta kellohatusta aina sieviin pikku kenkiin asti,
jotka eivät oikeastaan soveltuneet tunturivaelluksiin. Hänestä tuntui,
että häntä odotti oikea juhlapäivä. Olihan kesä ja heleä pouta -- ja
hän sai olla yhdessä miehen kanssa, joka yhä enemmän valtasi hänen
ajatuksensa.

Insinööri Bjerke istui jo pöydässä, kun Ebba astui ruokasaliin. Heillä
oli paikat vieretysten, ja insinööri palveli innokkaasti Ebbaa, ojensi
hänelle leipäkorin, nosti munakulhon päältä posliinikanalla koristetun
kannen ja siirsi valtavan suuren herajuuston hänen luokseen.

"Ja tässä on ohkoleipää. Ettekö pidä siitä?"

"Pidän kyllä -- mutta en voi olla ajattelematta Guria, joka leipoo
sitä päivät päästään tukahduttavassa kuumuudessa saamatta koskaan
nähdä mitään kaikesta luonnon kauneudesta, sen sijaan kuin me vain
huvittelemme niin paljon kuin suinkin..."

"Joutavia!" -- Insinööri kohautti olkapäitään. Ebbasta tuntui
yht'äkkiä hänen huoleton hymynsä hieman kevytmieliseltä. -- "Jos me
aina ajattelisimme tuolla tavoin, niin elämä piankin menettäisi koko
viehätyksensä. Sitä paitsi Guri on vapaana tänään ja voi mennä Olan ja
tyttärensä kanssa kotia kylään."

Ebba vaikeni. Leif Bjerken luonteessa oli jotain kovaa, joka loukkasi
häntä toisinaan. Hän ei säälinyt vanhuksia ja köyhiä -- eikä myöskään
eläimiä. Ebban teki pahaa, kun hän ajatteli tätä. Tahtomattaan hän
katsahti kandidaatti Jonssoniin, joka istui pöydän toisella puolella
keskustellen vaaleaverisen bergeniläisen neidin, Ågot Strömin kanssa.
Hän oli kuullut, että kandidaatti Jonsson harjoitti loma-aikoinaan
innokkaasti hyväntekeväisyyttä Kristianian köyhäinkortteleissa.
Semmoiselle insinööri Bjerke vain hymähtäisi pilkallisesti.

Mutta samassa Leif Bjerke kumartui Ebban puoleen ikäänkuin arvaten
hänen ajatuksensa, ja sitten hän oli aterian loppuajan niin lumoavan
rakastettava, että Ebba tunsi uudelleen olevansa avuton vanki nuoren
lempensä ja voimakkaan Leif Bjerken pauloissa. Pöydästä noustessaan
hän oli kiihtynyt ja punaposkinen, ja hänen sydämensä tykytti rajusti
ja levottomasti ikäänkuin huumeessa. Eteiseen päästyään hän seisoi
hetkisen hiljaa silmät ummessa ja kysyi itseltään äkisti kauhistuen,
miten hänen laitansa oli.

Voimakkaalla ponnistuksella hän hillitsi itsensä. Asemalle oli pitkä
matka, eikä aikaa ollut hukattava, jos mieli ehtiä junaan. Hänen täytyi
mennä ylös noutamaan hattunsa.

Silloin hän muisti jättäneensä edellisenä päivänä hansikkaansa toisen
kerroksen "salin" pöydälle. Parilla harppauksella hän riensi ylös.
Ovi oli auki, ja hän kuuli ääniä sisältä. Tohtorinna Vinge puheli
telegrafistin, neiti Brunin kanssa.

Yht'äkkiä Ebbasta tuntui, kuin hän olisi kuullut insinööri Bjerken
nimen lausuttavan, ja hän pysähtyi vaistomaisesti oven ulkopuolelle
portaiden päähän.

"Se tapahtui meillä Valdersissa", kuuli hän rouva Vingen sanovan.
Sukkapuikot kilahtelivat, ja Ebba saattoi kuvailla mielessään, että
tohtorinnan sävyisät, ystävälliset kasvot painuivat vaitiolon aikana
työn puoleen. "Tästä kesästä neljä vuotta sitten. Tyttö oli vaalea ja
kaunis, henkikirjurin tytär Smålenenestä. He olivat yhdessä myöhään
ja varhain, ja heistä kerrottiin jos jonkinlaista. Sitten mies kyllä
kirjoitti ja tahtoi purkaa välit, mutta asiat olivat menneet jo liian
pitkälle, ja tytön isä pakotti hänet naimisiin. Heillä on pieni poika,
mutta mies ei piittaa mitään vaimostaan eikä lapsestaan."

"Ovatko he erossa sitten?" kysyi neiti Brun korkealla, laulavalla
äänellään.

"Eivät minun tietääkseni. Mies pysyttelee vain poissa heidän luotaan
ja pitää hauskaa parhaansa mukaan. Näettehän kuinka hän täälläkin
liehittelee tyttöjä, etenkin..."

Ebba oli seissyt ja kuunnellut jähmettyneenä, jääkylmänä sydänjuuria
myöten. Mutta nyt hän ei tahtonut kuulla enempää. Hämärä kauhu varoitti
häntä siitä, mikä tuleva oli. Ja hän riensi suoraa päätä huoneeseen
vilkaisematta naisiin, joiden keskustelu katkesi äkkiä. Kauhuissaan he
kuiskasivat hänen takanaan; "Mahtoiko hän kuulla?" Ebba ei kääntänyt
päätään, otti vain hansikkaansa ja juoksi huoneeseensa, joka oli aivan
katonharjan alla.

Koneellisesti hän pani hatun päähänsä, kiinnitti sen kahdella pitkällä
neulalla ja pisti rahakukkaron taskuunsa. Hänestä tuntui, kuin jotakin
hänen sisässään olisi särkynyt. Ajatuksissaan hän toisti lakkaamatta:
kiireesti, juna lähtee kohta. Se oli ainoa ajatus, josta hän koetti
pitää kiinni.

Mutta kun hän astui portaita alas, valtasi hänet yhtäkkiä vapauttava
tietoisuus: hän on varmasti kuullut väärin! Eivät he tietenkään
puhuneet insinööri Bjerkestä. Olihan kartanossa useita herroja.
Insinööri Bjerke oli aivan liian nuori, enintään viiden- tai
kuudenkolmatta. Mahdotonta, että hän olisi voinut olla neljä vuotta
naimisissa! Ei, tässä oli aivan varmasti väärinkäsitys.

Puna palasi hitaasti Ebban poskille. Mutta matkalla, kun he kävelivät
asemalle, hän oli hiljainen ja vaitelias, eikä Leif Bjerke käsittänyt
hänen muuttumisensa syytä.

He eivät olleet vielä pitkällekään kulkeneet junassa, kun
maiseman luonne muuttui perin pohjin. Leveä, hedelmällinen laakso
viljelysmaineen ja hyvinrakennettuine taloineen katosi heidän taakseen.
Tie sukelsi ahtaaseen rotkoon, jonka Ebba oli nähnyt näköalapenkiltä
ylhäältä metsänlaidasta. Tunturit kohosivat jyrkkinä molemmin puolin,
joko aivan paljaina tai harvan kuusimetsän verhoamina. Laakso kapeni
kapenemistaan, ja ratalinja kulki pitkin sinivihreän, valkovaahtoisen
joen vartta. Yksinäisiä mökkejä kyhjötti korkealla rinteellä, missä ne
saivat osakseen hiukan auringonvaloa, jonka tunturit muuten pidättivät
poissa.

Yht'äkkiä Ebba tunsi insinööri Bjerken käden olkapäällään, ja hänen
tummat, eloisat kasvonsa tulivat aivan lähelle häntä.

"Katsokaa, neiti, tuonne ylös kalliolle -- Björnsonin profiili!
Ettekö erota selvästi hänen tukkaansa ja isoa nenäänsä? Hämmästyttävä
yhdennäköisyys, eikö totta?"

Ebba käänsi päätään ja seurasi hänen katseensa suuntaa. Mutta hän ei
voinut havaita yhdennäköisyyttä; hän näki vain kulmikkaan ja sumuisen,
harmaan tunturin, joka kuvastui sinistä kesätaivasta vasten.

Vähän matkan päässä oli aivan alhaalla joen rannalla skotlantilaisen
soturin muistomerkki. Ebba muisti lukeneensa koulussa runon herra
Sinclairista, joka purjehti "meren suolaisen taa", ja hän ajatteli,
että mahtoi olla raskasta kuolla kaukana kodistaan ja rakkaimmistaan
tämän uhkaavan ja jylhän luonnon keskellä.

Juna pysähtyi asemalle. Insinööri Bjerke hypähti ensimmäisenä maahan
ja seisoi käsi ojossa asemasillalla, mutta Ebba ei ollut huomaavinaan
sitä, vaan otti vastaan kandidaatti Jonssonin avun. Sanat, jotka hän
oli tänään kuullut, olivat jättäneet hänen mieleensä epäluulon, joka
sai hänet vetäytymään erilleen Leif Bjerkestä. Ja kuitenkin oli niin
vaikeata nähdä hänen katseensa synkistyvän pettymyksestä ja vihasta.
Ebba liittyi muutamien nuorten norjalaistyttöjen joukkoon ja kulki
heidän seurassaan edellä kirkkoon.

Pieni asemarakennus oli aivan puristuksissa tunturien välissä ikäänkuin
jättiläiskattilan pohjalla. Jokikin oli tältä kohtaa melkein ummessa ja
laajeni kallioiden juurella kylmäksi, lasinvihreäksi tunturijärveksi.

Ylhäällä pohjoisessa loisti pari lumihuippua ikäänkuin seisten
matalampien vuorten kupeilla hartioilla. Melkein kaikki talot olivat
kerääntyneet yhdeksi ryhmäksi rinteelle, missä ne kyhjöttivät kuin
päivää paistattava lammaslauma, köyhinä ja harmahtavina kuin kallio,
jolle ne olivat rakennetut. Vanha, tummentunut puukirkko valkoisine
ikkunakehyksineen soveltui hyvin ympäristöön. Pienenä ja vähäpätöisenä
se kohosi laaksonpohjasta ikäänkuin mietiskelevän, raskasmielisen uskon
vertauskuvana. Suippo torni koetti nousta korkeuteen ja vetää ajatukset
ja katseet mukaansa, mutta kaikki ihmiskätten työ tuntui heikolta ja
mitättömältä luonnon valtavan suuruuden rinnalla. Seutu oli kukista
köyhää. Vain siellä täällä versoi kallionkoloissa matalia yrttejä.

He astuivat läpi pienen kirkkotarhan, missä mustat puuristit osoittivat
huonostihoidettuja hautoja. Siellä ei ollut tietä eikä istutuksia.
Ruoho kasvoi rehevänä ja levitti heleänvihreän verhonsa unohdettujen
vainajien ylitse.

Sisällä kirkossa oli vilpoista ja hämärää. Ebban silmät, jotka voimakas
auringonpaiste ulkona oli häikäissyt, alkoivat vasta vähitellen
erottaa kirkon sisustan yksityiskohtia. Alttaritaulu ja saarnastuoli
olivat veistettyä puuta ja maalatut räikeillä väreillä entisaikain
lapsellisen taidekäsityksen mukaan. Seinillä riippui pari mustunutta
raamatunaiheista maalausta -- lahjoja pitäjäläisiltä, jotka ehkä
pari vuosisataa sitten olivat antaneet ne kirkolle kiitollisuuden
osoitukseksi jonkun rukouksen kuulluksi-tulemisesta.

Kirkkoväkeä ei ollut paljoa. Vanhoja enimmäkseen: pieniä,
käpristyneitä, ryppykasvoisia eukkoja, mustat silkkihuivit päässä, ja
valkohapsisia ukkoja, joiden tihruiset silmät tirkistelivät tuuheiden
kulmakarvain alta.

Pappi nousi juuri saarnastuoliin, pieni ja pyylevä mies, kankea
poimukaulus [Norjalaisilla, papeilla on "liperien" asemesta poimutettu
valkoinen kaulus] ikäänkuin reunuksena lihavien poskien ympärillä.

Ebba ei paljoa kuullut hänen yksitoikkoisesta saarnastaan. Leif Bjerke
oli raivannut itselleen tien hänen luokseen, niin pian kuin he olivat
saapuneet kirkkoon, ja istui nyt hänen vieressään maalaamattomalla
puupenkillä. Ebban oli aivan mahdoton, koettipa kuinka hyvänsä, pitää
ajatuksiaan koossa ja kuunnella papin sanoja tai ylentää sydämensä
vanhojen, vakavien virrensävelten leveille siiville. Hänen mietteensä
eivät päässeet pitemmälle kuin nuoreen mieheen, joka istui hänen
sivullaan tumma pää hieman kumarassa auringonpaisteen hivellessä ohimoa
ja untuvaista poskea. Ebban teki melkein vastustamattomasti mieli
hiljaa ja varovasti hipaista kädellään tuota poskea -- yhden ainoan
kerran vain. Ja kun Leif Bjerken sointuva malmiääni yhtyi virteen,
sykähti Ebban sydän samalla tavoin kuin silloin, kun hän ensi kerran
oli kuullut tuon äänen.

Saarnan jälkeen toimitettiin kirkossa lapsenkaste. Kaksi totista,
arvokasta talonemäntää parhaissa pyhäpukimissaan astui alttarin luo.
Nuoremmalla oli sylissään pieni, pitseillä ja ruusunpunanauhaisella
myssyllä koristettu valkoinen käärö. Heti sen jälkeen nousi eräästä
penkistä kolme miestä, jotka asettuivat kummeiksi naisten ja lapsen
taakse.

Ebba unohti hetkeksi Leifin läheisyyden katsellessaan pikkupoikaa, joka
huitoi pienillä nyrkeillään tavoitellen papin kaljua päätä. Liikutetun
tarkkaavaisena hän seurasi kastetoimitusta. Äiti aukaisi ruusunpunaiset
myssynnauhat. Pappi otti vettä kouraansa ja valoi sitä lapsen vaaleille
hiuksille.

"Minä kastan sinut, Reidar..." Leif liikahti äkkiä, niin että Ebban
katse kääntyi häneen päin. Hän oli tullut kalmankalpeaksi, ja hänen
toinen kätensä puristi kouristuksentapaisesti penkin kulmaa. Otsa
rypyssä hän tuijotti vastakastettuun pienokaiseen, joka ei ollut
hyvillään kylmästä vedestä ja sen vuoksi alkoi parkua täyttä kurkkua.

Äiti kietoi huivin pikku Reidarin päähän ja hyssytteli lasta hellästi
sylissään, kunnes se rauhoittui, ja papin ääni kuului jälleen ylinnä,
kun hän luki loppurukousta, johon lukkari asianomaisissa kohdissa
liitti matalaäänisen aamenensa.

Kun jumalanpalvelus päättyi ja seurakunta astui ulos kirkosta, oli
insinööri Bjerke jo saanut takaisin tyyneytensä. Hän oli vain hiukan
kalpeampi tavallistaan, ja silmät paloivat tummina tehden katseen
epävarmaksi. Hän ei enää hakenut Ebban seuraa, vaan jutteli ääneen
ja vilkkaasti vaalean neiti Strömin kanssa, joka ilomielin käytti
hyväkseen tilaisuutta kiihoittaakseen kandidaatti Jonssonin harrastusta.

Ebba heitti hyvästit suurenmoiselle ja raskassävyiselle maisemalle
puolittain helpotuksen, puolittain kaihon tuntein. Parin tunnin
oleskelu vieraassa seudussa, jota hän ei arvatenkaan ollut enää koskaan
näkevä, pienen lapsen kaste -- siinä kaikki, ja kuitenkin hänestä
tuntui, kuin hän olisi elänyt jotain syvempää ja tärkeämpää, kuin mitä
itse asiassa sisältyi näiden tapausten puitteisiin. Hänen ajatuksissaan
oli Reidar-nimi aina liittyvä vanhan ruskean puukirkon kuvaan, joen
vihreään veteen ja mahtaviin tuntureihin, joiden rosoista pintaa
auringonpaiste hyväili.

Heidän palattuaan matkalta oli postitoimisto avoinna ja insinööri
Bjerke käväisi noutamassa Kongstadin postin. Hän astui ulos pinkka
kirjeitä ja sanomalehtiä kädessään, ja nuoret tungeksivat innokkaina
hänen ympärillään.

Kirjepinkassa oli päällimmäisenä hänelle itselleen osoitettu kirje,
jonka hän ärtyneesti olkapäitään kohauttaen pisti taskuunsa. Mutta
ylimielinen hymy palasi pian hänen kasvoilleen, kun hän jakeli kirjeitä
oikealle ja vasemmalle tehden leikillisiä huomautuksia.

"Kaksi teille, neiti Ström -- nähtävästi bergeniläisiltä ihailijoilta.
-- Kandidaatti Jonsson, teilläpä on paljon kirjeitä kirjoittelevia
naistuttuja! -- Neiti Munthe -- postikortti, jossa on kruununprinssin
muotokuva -- neiti taitaa olla kuningasmielinen? Ja sitten täällä on
kaksi tanskalaista kirjettä neiti Ebba Lindholmille."

Hänen äänensä sai hyväilevän sävyn, kun hän lausui Ebban nimen. Ebba
ojensi kätensä ja otti kirjeet. Päällekirjoituksista hän näki heti,
että ne olivat Flemingiltä ja Gärdalta.

Seurueen kävellessä koivikkotietä Ebba jättäytyi tahallansa jälkeen
ja istuutui tienvieressä olevalle penkille valkorunkoisten koivujen
keskelle. Hän ei ollut saanut Gärdalta minkäänlaisia tietoja pitkiin
aikoihin ja pelkäsi nyt kirjeen sisältävän ikäviä uutisia.

Heti hänen lähdettyään oli perhe muuttanut Näsbyn kartanoon, ja Ebba
tiesi, että Gärda yksinäisessä maalaiselämässä joutui täydellisesti
äidin tahdon alaiseksi. Kirjeen ensimmäiset sanat sentähden ainoastaan
vahvistivat sitä pelkoa, jota hän oli tuntenut sisarensa kohtaloa
ajatellessaan.

Gärda kirjoitti:

"Ebba, tahdon itse kertoa asian sinulle, jotta et tuomitsisi minua
liian kovasti, kun saat muilta kuulla sen. -- Eilen minä annoin
suostumukseni paroni Gersdorffille.

"Saat uskoa, että tämä aika on ollut minulle kauhean vaikea. Olemme
asuneet täällä maalla siitä asti kuin sinä matkustit Norjaan. Ennen
minä pidin paljon Näsbyn kartanosta. Mutta tänä kesänä ei mikään
ole voinut tuottaa minulle iloa, ei puutarha eikä eläimet eikä
vanhat ystävät, joita minulla on täällä väen keskuudessa. Äiti ei
koskaan puhutellut minua. Ja kun hän katsoi minuun, niin hän katsoi
kuin johonkin hyvin, hyvin kaukaiseen. Voi, Ebba, minua paleli
sisällisesti, niin että minusta tuntui, kuin vereni olisi kokonaan
jähmettynyt jääksi. Rintaani ahdisti paino yötä ja päivää. En saanut
unta, minä vain itkin. Tagesta en ole kuullut mitään, mutta äiti
antoi minun tietää, että hän oleskelee Hornbäckissä ja asuu samassa
hotellissa kuin oluttehtailija Olssonin perhe. Eräänä päivänä hän
jätti esille sanomalehden, jossa heidän nimensä todellakin mainittiin
ilmoittautuneiden kylpyvieraiden luettelossa.

"Heinäkuun alussa paroni Gersdorff saapui tänne, ja äiti tuli heti
ystävällisemmäksi minua kohtaan, ja se oli minulle niin suuri helpotus,
että oikein olin kiitollinen hänelle siitä. Tietysti se muutos johtui
paroni Gersdorffin tulosta.

"Olin tuskin kertaakaan käynyt puiston ulkopuolella siitä asti kuin
olimme tänne muuttaneet, mutta nyt me aloimme polkupyöräillä ja
ratsastaa yhdessä. Minä opin pitämään luutnantti Gersdorffista enemmän
kuin ennen. Hän oli hienotunteinen ja huomaavainen, melkein kuin kiltti
veli -- hän ei laisinkaan ollut tunkeileva, vaan odotti kunnioittavasti
ja arvokkaasti. Ja tiesinhän minä, että se oli äidin hartain toive.
Niin minä sitten lopulta suostuin.

"Mutta sinä et voi aavistaa, kuinka, onneton minä olin kihlajaispäiväni
jälkeisenä yönä! Minun oli mahdoton saada unta. Nousin vuoteeltani ja
menin puutarhaan. Kaikki oli niin kaunista ympärilläni, mutta se vain
lisäsi suruani. Kuu paistoi kuin vaalea hopeasirppi mustien puuryhmien
yläpuolella. Maassa oli kastetta, ja lehmusten ja ruusujen tuoksu oli
huumaavan voimakas. Minä ajattelin Tagea ja kuinka onnellinen olisin
voinut olla, jos... Mutta nyt se kaikki oli ohitse. Olin antanut
Axelille suostumukseni, ja minusta oli tuleva hänen vaimonsa. Se ajatus
täytti minut yht'äkkiä sellaisella kauhulla, että toivoin rohkeutta
ottaakseni hengen itseltäni. Menin lammikolle salavain alle, jossa me
lapsina uittelimme pieniä purjeveneitämme. Se näytti niin ihmeellisen
syvältä ja salaperäiseltä kuutamossa. Se ikäänkuin veti minua
puoleensa... Kävelin sen rannalla edestakaisin ainakin tunnin. Sitten
juoksin puutarhan lävitse omaan huoneeseeni, jossa kyyristyin peiton
alle sänkyyn, ikäänkuin paetakseni uutta vaaraa. Vihdoin minä nukahdin,
mutta herätessäni toivoin, että olisin maannut kuolleena lammikossa.

"Äiti sanoo, että Axelista tulee oivallinen aviomies ja että onni kyllä
saapuu ajan mukana. Mutta minä en usko sitä -- -- Ei, Ebba, minä tiedän
sen paremmin! Ja kaikkein raskainta on ajatella, että olen tuottanut
surua Tagelle. Sillä saattaahan olla mahdollista, että hän rakastaa
minua vielä, vaikka seurusteleekin Alice Olssonin kanssa. Hän lupasi
kerran, ettei hän ole vihainen minulle, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ehk'ei
hän olekaan -- -- Tage on niin hyvä. Nyt minun täytyy kirjoittaa
hänelle -- viimeinen kerta -- ja pyytää häneltä anteeksi, että olen
pettänyt hänet..."

Ebba istui liikkumattomana kirje kädessä. Näin oli siis käynyt. Gärda
oli alistunut, suostunut äidin houkutuksiin -- tai pikemminkin taipunut
noudattamaan hänen pakottavaa tahtoaan. Olisikohan tämä asia estynyt,
jos hän olisi ilmoittanut Gärdalle mitä tiesi äidistään? Mutta kuinka
hän olisi _voinut_ sanoa sen? Sehän oli mahdotonta...

Miksi Gärda oli niin heikko? Jos hän itse, Ebba, olisi rakastanut
jotakuta -- ja hän tiesi nyt mitä rakkaus oli -- niin ei mikään mahti
maailmassa saisi häntä pettämään lemmittyänsä, ellei tämä hylkäisi
häntä ja jos hän kenellekään toiselle vääryyttä tekemättä voisi omistaa
hänet.

Mutta heidän luonteensa olivat erilaiset. Hän oli saanut lujemman
tahdon ja jäykemmän mielen kuin Gärda, eikä hänellä ollut oikeutta
tuomita lempeää, taipuvaista sisartaan. Gärda ei ollut milloinkaan
voinut kestää sitä, että joku oli hänelle vihainen, ja nyt hän sai
kärsiä heikkoutensa rangaistuksen.

Lopuksi Ebba avasi Flemingin kirjeen. Poika kertoi lyhyesti
minkä mitäkin kartanon asioista ja teki sitten selkoa Gärdan
kihlauksesta. Heikosti hymyillen Ebba luki hänen valikoimattomia
suuttumuksenpurkauksiaan.

"Ja sitten olet kai kuullut, että Gärda on mennyt kihloihin paroni
Gersdorffin kanssa. Tyhmä tyttö, ihan pistää vihaksi! Mitä hän
semmoisella miehellä tekee! Kyllähän minä ennen monta kertaa härnäsin
häntä Tagella ja tein heille kiusaa milloin sopi, sillä se oli
minusta hauskaa. Mutta Tage oli joka tapauksessa paljon reilumpi kuin
tuo pitkä, kalpeanokkainen paroni-idiootti, joka nauraa tyhmille
sukkeluuksilleen ja hirnuu kuin vanha hevonen. Minä en voi sietää
häntä. Ove on tietysti heti tullut hyväksi ystäväksi sen keikarin
kanssa. Hänen mielestään on hienoa, kun on paroni lankomiehenä, ja hän
ottaa vastaan makeisia ja konvehteja asianomaiselta.

"Jospa sinä, Ebba, olisit ollut täällä, niin siitä ei varmastikaan olisi
tullut mitään. Sillä sinussa on sentään kurssia, mutta Gärda on höpelö.
Mamma saa hänet tekemään vaikka mitä. Nyt, kun on myöhäistä katua, hän
itkee pillittää salassa. Minä en voi olla säälimättä häntä, vaikka se
on hänen oma syynsä. Jospa hänen aasimainen sulhasensa edes putoaisi
hevosen, selästä ja taittaisi niskansa -- tai läkähtyisi omaan tyhmään
nauruunsa. Mutta pahasta ei niin hevillä pääse eroon."

Ebba laski kirjeen syliinsä ja käänsi päätänsä heristäen korviaan. Joku
tuli; hän kuuli hiekan ja pienten kivien narskuvan jyrkällä polulla,
ikäänkuin miehen ripeiden askelten alla, ja samassa ilmestyi insinööri
Bjerken kookas vartalo näkyviin tien mutkasta, kuvastuen tummana
taivaan sineä ja koivunlehväin vaaleutta vasten.

"Täälläkö te vielä istutte? Toiset ovat jo ehtineet perille kartanoon.
Minä palasin katsomaan, minne te olitte hävinnyt. Jäätte ilman
päivällistä, ellette heti lähde."

"Halusin lukea kirjeeni", vastasi Ebba ja lisäsi nopeasti, kun
insinööri istuutui penkille hänen viereensä: "Älkää millään muotoa
viivytelkö minun tähteni."

"Kuinka niin", kysyi Leif Bjerke iloisesti, "pidättekö minua vallan
auttamattomana materialistina? Älkää toki, en minä vielä ole tullut
niin proosalliseksi. -- Ette varmaankaan ole saanut hyviä tietoja,
koska näytätte noin totiselta?"

"Sisareni on mennyt kihloihin", virkkoi Ebba, taittoi Flemingin kirjeen
kokoon ja pisti sen kuoreen.

"Niinkö! Mutta onhan kihlaus iloinen uutinen." Ebba pudisti päätänsä.

"Ei aina. Riippuu siitä, saako ihminen sen, jota rakastaa."

Insinööri Bjerke pöyhi kepillään menneenvuotisia varisseita
koivunlehtiä, jotka olivat kosteita ja ruskeankiiltäviä viimeöisen
sateen jäljeltä. Pelästyneet muurahaiset pakenivat joka haaralle.
"Valinta on itsekunkin omassa vallassa", virkkoi hän kohottamatta
katsettaan.

"Se on vain näennäistä. Useimmat antavat olosuhteiden ja toisten
ihmisten vaikutuksen määrätä menettelynsä. Ettekö usko sitä?"

"Uskonpa tietenkin." -- Leif naurahti lyhyeen ja katkerasti. Hän
kohotti keppinsä ja iski tien varrella kasvavalta voikukalta pään
poikki. -- "Ihmiset, jotka järjestävät avioliittoja, eivät ajattele
sitä, että he usein tekevät asianomaiset onnettomiksi elinkaudekseen.
Ja välistä jonkun kolmannenkin."

"Aivan niin", virkkoi Ebba hiljaa, "niin on laita tässäkin tapauksessa.
On olemassa eräs kolmas -- eräs joka pitää Gärdasta."

"Kirjoittakaa sisarellenne, että hänen täytyy heti paikalla purkaa
kihlauksensa, ennenkuin onnettomuus tapahtuu", huudahti Leif kiihkeästi.

"Se olisi kyllä parasta kaikin puolin, mutta siihen tarvitaan
rohkeutta. Monet ennakkoluulot on voitettava, monet näkökohdat
syrjäytettävä. Ja kunniallinen ihminen ei mielellään riko antamaansa
lupausta."

"Tuo kaikki ei ole mitään", vastasi Leif synkästi, "ei mitään
sen elinkautisen tuskan rinnalla, jota ihmisen täytyy kärsiä
ollessaan sidottuna olentoon, joka on hänelle yhdentekevä, kenties
vastenmielinenkin. Ajatelkaapa mitä se merkitsee! Kaikki parhaat
vaikuttimet häviävät ja pahat saavat ylivallan. Ne leviävät kuin
myrkylliset kasvit. Lopuksi on jäljellä vain katkeruutta ja vihaa. Eikä
kukaan ole niin onneton kuin se, joka vihaa."

Ebba oli alkanut väristä, ikäänkuin kylmä tuuli olisi puhaltanut
häneen. Ehkä ne sanat, jotka hän oli kuullut tänään, koskivat sittenkin
insinööri Bjerkeä. Jos tämä mies kantoi surullista salaisuutta, niin
Ebba toivoi saavansa tietää totuuden.

"Te puhutte ikäänkuin omasta kokemuksesta", virkkoi hän arkaillen.

Mutta Leifin silmät välttivät Ebban katsetta. Hän puri yht'äkkiä
huulensa tiukasti yhteen, ennenkuin vastasi teennäisen huolettomalla
äänellä:

"Mitä te ajattelettekaan! -- Saattaahan toki tuollaisia asioita
ymmärtää olematta itse kokenut sellaista. Ettekö ole samaa mieltä?"

"Olen, tietysti", sopersi Ebba raukeasti.

Leifin sanoissa ei ollut mitään, joka olisi myöntänyt tai kieltänyt, ja
suoranaisempaa kysymystä oli mahdoton tehdä.

Insinööri Bjerke nousi äkisti seisomaan.

"Tässä me istumme ja filosofeeraamme tärkeistä asioista, ja sill'aikaa
ruoka jäähtyy Kongstadissa", sanoi hän tavoitellen leikillistä
äänensävyä. "Pitäähän meidän saada jotain syödäksemmekin. Joko
lähdetään, neiti Lindholm? Ettekö tahdo tarttua käsivarteeni, tämä tie
kun on niin jyrkkä?"

"Kiitos, se on tarpeetonta", vastasi Ebba kylmästi.

Hän oli noussut ja kulki tien toista laitaa niin etäällä
seuralaisestaan kuin mahdollista. Leif silmäili häntä salavihkaa
astuessaan kepein askelin ja pää rennosti pystyssä edellä rinnettä
ylös. Nousu rasitti Ebbaa huomattavasti; hän hengitti raskaasti ja
nopeasti, ja poskilla paloivat kuumeen punaiset täplät, mutta Leif ei
enää tarjonnut hänelle apuaan, ja he kulkivat äänettöminä koivikon
halki.




X.


Päivät kuluivat, poutaiset kesäpäivät. Ilma oli tyven ja paahtavan
kuuma. Lumi suli korkealta tunturinhuipulta, joka näkyi Ebban huoneen
ikkunaan. Viimeiset syreeninkukat lakastuivat puutarhassa, ja pienet
vanhanaikuiset ruusut, jotka tuoksuivat hunajalle, alkoivat puhjeta
aidan vieressä. Heinä oli tehty rinneniityillä, ja vilja alkoi
tuleentua. Mutta valoisien öiden kirkkaus viipyi vielä laaksoissa ja
tuntureilla, ja syksyn ja talven aavistus oli kaukana.

Kongstadissa jatkui iloinen kesäelämä. Siellä pantiin toimeen
kahvikekkereitä talon läheisellä mäellä. Väliin ilmestyi sinne
rauhanhäiritsijäksi lehmikarjan musta kellokas, joka oli niin
vihainen, että naiset pakenivat kauhun vallassa, kun sen sarvekas
pää näyttäytyi pensaikossa. Iltaisin pelattiin krokettia tai tehtiin
pitkiä kävelyretkiä laakson asemakylään. Insinööri Bjerke oli aina
Ebban läheisyydessä. Ja vähitellen tytön epäluulo hälveni. Leif oli
nuori kuin nuorin heistä, säkenöivän hilpeä ja reipas. Ja Ebbasta
tuntui tuiki mahdottomalta, että hän voisi kantaa mielessään surullisia
muistoja. Sitä paitsi hän vakuutti itselleen, että ellei Leif Bjerke
olisi vapaa, ei hän niin selvään ilmaisisi hänelle tunteitaan. Kunnian
miehenä hän ei tekisi sellaista.

Ja Ebba eli onnen huumeessa, jossa kaikki se, mikä ennen oli häntä
kiusannut ja kiduttanut, häipyi hänen mielestään pois. Sairaus ei enää
huolettanut häntä; hän tunsi itsensä täysin terveeksi. Äidinkin ja
kotiolojen ja siskon onnettomuuden muisto saattoi ainoastaan hetkiseksi
joskus synkentää hänen mielensä. Hän moitti itseään toisinaan
itsekkyydestä, mutta hänen oli mahdoton pitemmälti ajatella mitään
raskasta ja surullista. Nyt oli hänen elämänsä aurinkoaika, jolloin
valo ei sammunut ja jolloin päivä oli hänelle sarja onnellisia tunteja.

Leif Bjerke oli alussa ilmoittanut viipyvänsä ainoastaan kaksi
viikkoa Kongstadissa, mutta nyt oli jo toista kuukautta kulunut hänen
tulostaan, eikä hän vielä virkkanut poislähdöstä mitään. Hän oli
kaikista innokkain esittämään huvimatkoja ja kävelyretkiä ja keksimään
muita huvituksia. Ainoastaan kerran sattui, että hän saadessaan
erään kirjeen tuli silminnähtävästi pahalle tuulelle ja vetäytyi
huoneeseensa. Mutta kun hän jälleen liittyi seuraan, oli hänen naurunsa
entistä äänekkäämpi ja hän itse vielä kekseliäämpi kuin tavallisesti
sekä entistäänkin huomaavaisempi Ebbaa kohtaan.

Tohtorinna Vinge silmäili väliin tutkivasti insinööri Bjerkeä ja
pudisti salavihkaa päätänsä.

"Se alkaa mennä liian pitkälle", sanoi hän eräänä päivänä neiti
Brunille, kun he olivat arkihuoneessa kahden. "Pitäisi todenteolla
avata tytön silmät."

Neiti Brun nosti katseensa "Aamulehdestä" ja kohensi nenälasejaan.

"Ei, hyvä ystävä, siihen asiaan on turha puuttua", virkkoi hän
välinpitämättömästi ja jatkoi lukuaan.

Tohtorinna Vinge huokasi ja kutoi edelleen äänettömänä sukkaansa. Ei
ollut todellakaan hauska sekaantua toisten ihmisten asioihin, eikä
kenenkään tehnyt mieli tahallaan ruveta insinööri Bjerken viholliseksi.
Hänessä oli jotain, joka ajoi juorut pakosalle. Mutta rouva Vinge näki
yhäti edessään Ebban kalpeat, kaitaiset kasvot, kauniin, tunteellisen
suun ja suuret, siniharmaat silmät, jotka olivat aivan liian totiset
hänen iässään olevan tytön silmiksi. Koko hänen olemuksessaan oli
jotain sanomattoman liikuttavaa. Ja voimakas hän ei ollut -- ei
näyttänyt siltä, kuin hän jaksaisi kestää monia iskuja. Lapsiraukka,
häntä tuli tosiaankin sääli.

Mutta aika kului eikä tohtorinna sanonut mitään. Heinäkuun loppupäivinä
muutamat vieraat päättivät tehdä retken tuntureille, ja insinööri
Bjerke sai houkutelluksi Ebban lähtemään mukaan.

He lähtivät matkalle loistavan kauniina poutapäivänä, viisi nuorta
-- kandidaatti Jonsson ja Ågot Ström, Borghild Munthe, Leif ja Ebba.
Leikkisä pikku neiti Munthe sanoi olevansa oikeastaan liikaa joukossa,
sillä molemmat parit ajattelivat tietenkin ainoastaan toinen toistaan.
Mutta hän lupasi kyllä tyytyä kyytipoikaan! Tohtorinna ja neiti Brun
olivat viime tingassa peruuttaneet lähtönsä.

Leif ja Ebba ajoivat yhdessä korkeilla kaksipyöräisillä rattailla.
Kyytipoika, ahavoitunut vaaleatukkainen kuusitoistavuotias, istui
takana tai käveli vierellä jyrkissä mäissä.

Tie johti suurta ja hyvinrakennettua siltaa myöten joen yli, sukelsi
tummaan, juhlalliseen hongistoon ja kohosi pian jälleen ylös vaalean
koivikkotöyryn kuvetta, josta aukeni näköala yli laakson viljelysmaiden
ja kirjavien talojen. Luonto oli vielä leppeä ja hymyilevä, aurinko
paistoi koivujen lomitse, ja nuorten mieliala heijasti luonnon
iloisuutta. Leif oli vallattoman hilpeä, hän jutteli ja nauroi ja
hyppäsi vähän väliä rattailta alas poimiakseen viekoittelevan punaisia
mansikoita, joita kasvoi kallionhalkeamissa, ja tuodakseen marjat
Ebban ojennettuun käteen. Mutta pian katosi leveä laakso tunturien
taakse. Lehtimetsä loppui, ja tie kulki huimaavan syvän rotkon
reunaa, jonka pohjalla ryöppysi Vinstra-joki mustan kuusikon halki.
Sikäli kuin iltapäivä kului ja aurinko aleni taivaalla, hiipi rotkon
toisella puolen oleville metsäisille kukkuloille syviä punasinerviä
ja sametintummia purppuravarjoja. Siellä täällä syöksyi hopeankirkas
puro kallionreunalta syvyyteen. Korkealla sijaitseva Kvikne tuli
näkyviin. Ruskeita ja harmaita hirsitaloja veistoskoristeisine
kuisteineen ja sammalkattoineen seisoi rinteellä pienen tumman
puukirkon ympärillä. Yksi ainoa komea valkoinen talo loisti siellä
punaisten ulkohuonerakennustensa keskeltä. Se oli kyytiasema, ja
siellä matkustajat astuivat rattailta maahan juodakseen hevosten
levähtäessä kupin kahvia tilavassa pirtissä, jossa oli vanhanaikaisia
talonpoikaistyylisiä, kirjavaksi maalattuja kaappeja ja tuoleja.

Kun he olivat jälleen asettuneet rattaille, osoitti kyytipoika
piiskallaan suoraan eteenpäin. "Tuota tietä lähdetään nyt ajamaan",
sanoi hän.

Ebba katsoi osoitettuun suuntaan ja kauhistui.

"Tuota?" toisti hän. Tie näytti hänestä ainoastaan hyvin kapealta
valkoiselta juovalta, joka mutkitteli Jyrkkiä polvekkeita tehden pitkin
pystysuoraa kallionseinämää. Hän tunsi kalpenevansa kauhusta.

"Noustaan kävelemään", sanoi Leif rauhoittaen. "Tie näyttää sangen
pahalta. Mutta jos kuljemme omin jaloin, niin ei ole mitään hätää.
Pysäytä, Ola."

Poika totteli hymyillen ylenkatseellisesti. Itse hän jäi
takaistuimelle, piteli ohjaksia aivan huolimattomasti ja vihelteli
silmäillen rotkoa. Pieni hevonen kulki käyden, pää riipuksissa.

Toiset olivat ajaneet edellä. Ebba ja Leif olivat kahden.

Ebba kulki mahdollisimman lähellä kallioseinää, josta tihkui vettä
lukemattomista pienistä halkeamista ikäänkuin taukoamattomana sateena.
Hänen nuoret kasvonsa olivat kalpeat ja totiset. Kätensä hän oli
vetänyt urheilutakin väljiin hihoihin ikäänkuin viluissaan.

Leif koetti laskea leikkiä.

"Minä luulen, että te, neiti Ebba, kulkisitte mieluimmin silmät
ummessa, ja kuitenkin täällä on ihanaa, eikö totta? Pitäkää minusta
kiinni ja katsokaa alas rotkoon."

Hän laski käsivartensa Ebban vyötäisille ja veti hänet hellästi
jyrkänteen reunalle, jossa suuriin kallionlohkareisiin kiinnitetyt
rautatangot olivat turva-aitauksena. Ebba loi aran katseen alas
huimaavaan syvyyteen. Valkea vaahto sen pohjalla osoitti joen uomaa.
Veden kiehtova, puoleensavetävä pauhina toi hänen mieleensä ensimmäiset
yksinäiset päivät, jotka hän oli viettänyt Kongstadissa. Hän muisti
joen laulun kertosäkeen, ja yht'äkkiä hän riuhtautui Leifin käsistä ja
painautui vavisten kallioseinää vasten.

"Mikä teidän on -- näettekö näkyjä?" kysyi Leif, johon tarttui hänen
kauhunsa.

"Rotko ja joki tuolla alhaalla... Tulin ajatelleeksi, että tämä on kuin
manalan portti ja että joki on Styx, jonka poikki kuolleitten sielut
viedään lautalla."

"Mutta rakas neiti Ebba!" -- Leif pudisti päätään ja koetti nauraa,
vaikka hänkin oli käynyt hyvin kalpeaksi.. -- "Mitä meillä on tekemistä
kreikkalaisten tarujen kanssa! Pitäkäämme kiinni todellisuudesta.
Me olemme Norjassa, korkealla Gudbrandin-laaksossa, ja joki tuolla
alhaalla on Vinstra, raikas ja vuolas joki, joka tulee kauniista
Bygdinin tunturijärvestä. Mitä kauhistuttavaa siinä on?"

Ebba pyyhkäisi silmiään kapealla, hieman vapisevalla kädellään. "Ei
mitään, olette oikeassa. Mutta en voi sille mitään -- kuoleman ajatus
valtaa minut toisinaan ikäänkuin aavistus."

"Älkää sanoko niin", pyysi Leif hiljaa ja sydämellisesti. "Ei suinkaan
terveytenne ole heikontunut?"

"Ei, ei -- päinvastoin. Olen terveempi, mutta sittenkin -- minä luulen,
etten elä kauan."

Leif halusi puristaa hänet rintaansa vasten, tunnustaa hänelle
rakkautensa ja sanoa, että Ebban täytyi elää hänen tähtensä. Mutta
noiden lapsellisten kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka pidätti häntä
ja sai hänet tuntemaan, että hän menettelisi kunniattomasti, jos nyt
lähestyisi tyttöä.

Niinpä he astuivat ääneti rinnakkain. Heidän ympärillään ei kuulunut
muuta ääntä kuin rattaanpyörien ratina kovalla tiellä ja joen kohina
syvyydessä. Kaukaa toiselta puolen heijasti ilta-auringon valo
rinteellä sijaitsevan pienen mökin ikkunoista.

Vihdoin tie teki mutkan, ja kyytipoika kääntyi katsomaan taakseen.

"Ettekö tahdo jo nousta rattaille?" kysyi hän kyydittäviltään. "Nyt ei
ole mitään vaaraa enää, on taas hyvää tietä kappaleen matkaa."

Leif nosti Ebban varovasti rattaille. Kuinka hoikka ja hento hänen
vartalonsa oli; tuntui kuin olisi pitänyt lasta sylissään. Hän oli niin
nuori ja koskematon, niin hauras ja heikko, ja tämä kaikki muodostui
pidäkkeeksi, jota Leifin tahto ei kyennyt voittamaan.

He olivat saapuneet tunturilakeuksille ja ajoivat pitkin aukeaa
tasankoa, missä vaivaiskoivu versoi kivien lomissa katajien ja
pajupehkojen seurassa. Sammalmättäät loistivat kullanvärisinä
ilta-auringon paisteessa. Yksinäinen, keilamainen tunturinhuippu kohosi
uhkaavana näköpiirissä; suuria sinipunaisia ja tulikivenkeltaisia
pilvijoukkioita kasautui länteen peittäen auringon. Kun se laski, kävi
äkkiä ikäänkuin vilun väristys läpi ilman.

Leif otti päällystakkinsa rattaiden pohjalta ja levitti sen Ebban
hartioille. Ebba hymyili kiitokseksi; kumpikaan ei virkkanut mitään.

Ebban mielenahdistus oli hälvennyt. Lakeuden rauha ja hiljaisuus oli
saattanut hänet sopusointuun illan ihanuuden ja luonnon suuren levon
kanssa. Hän oli iloinen siitä, että Leif oli hänen rinnallaan, mutta
ei hän tällä hetkellä ajatellut Leifiä lemmittynään. He eivät olleet
ainoastaan mies ja nainen, vaan kaksi ihmistä, jotka yhdessä nauttivat
tämän illan valtavasta juhlallisuudesta ja kauneudesta.

Heidän saapuessaan kestikievaritaloon, jonne oli määrä yöpyä, oli Ebba
niin väsynyt, ettei saanut mitään selvää vaikutelmaa ympäristöstä.
Hän näki ainoastaan harmaan puurakennuksen, jossa oli valkoiset
ovet ja ikkunalaudat ja jota ympäröi joukko ulkohuoneita, kuten
kaikkia Gudbrandin-laakson isoja taloja. Toisella puolen levisi
tunturilakeus tummana vaaleata yötaivasta vasten, toisaalla kohosivat
vuorenhuiput. Ja syvällä laaksonpohjassa päilyi kuusimetsäisten
kunnaiden ympäröimä pieni peilityven, hopeanhohtoinen järvi.
Mennessään nukkumaan sinä iltana hän katsoi ensin ikkunastaan tuota
pientä kirkasta tunturisilmäkettä kiitollisena siitä rauhasta, jota
se hänelle soi. Järven takana kohoavan tunturin yllä paloi iltatähti
vaaleansinipunervassa avaruudessa. Kuinka usein hän olikaan nähnyt tuon
tähden tuikkivan lehmuskujan puiden lomitse mummon talon kohdalla --
se oli kuin ystävä, joka oli seurannut häntä vieraaseen maahan, ja hän
tunsi voivansa nukkua turvallisena sen tuikkeessa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa jalkaisin. Tie kulki läpi suurten
havumetsien, jotka ympäröivät heitä joka taholta kuin vilpoisa,
mahtava, vihreä linna; vaskenpunaiset petäjänrungot muodostivat
pylväskäytäviä, ja mattona oli tummanvihreä sammal ja hopeanharmaa
jäkälä, johon kutoutui hienoja, harvinaisia kukkia -- vanamoita,
talvikkeja ja pieniä tummansinisiä katkeroita. Täydellinen hiljaisuus
vallitsi; ainoastaan silloin tällöin kajahti petolinnun vihlova huuto,
ja haukka liiteli tien ylitse. He kulkivat monta tuntia tapaamatta
ainoatakaan ihmistä, ja yksinäisyys oli niin syvä, että Ebba ihan
vavahti säikähdyksestä, kun näki jotain elävää liikkuvan puiden
välissä. Tultuaan lähemmäksi he näkivät, että siellä oli nuori tyttö
ja puolikasvuinen poika, jotka istuivat maassa patsaan juurella, johon
oli naulattu puinen kirjelaatikko. Tyttö nosti silmänsä ja nyökkäsi;
hänellä oli vaaleat kasvot, joita kehysti hiusten peitteeksi vedetty
hilkka. Leif pysähtyi ja kysyi, oliko Sikkilsdaleniin pitkä matka.

"On, pitkä matka", vastasi tyttö ikäänkuin raskasmielinen kaiku.

"Mistä te sitten olette?"

Tyttö osoitti kaitaista polkua, joka luikerteli tiheässä katajikossa.

"Hinöglisäteristä", vastasi hän. Ja Ebbasta tuntui, kuin tuo nimi olisi
huokunut tunturimetsän salamyhkäisyyttä ja villiä runoutta. Tytön hymy
oli omituisen arvoituksellinen, ja hänen vihertävät silmänsä olivat
pohjattoman syvät. -- Kenties he olivatkin tavanneet metsän tenhottaren?

Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, katsoi Ebba taaksensa. Solakka
tyttö istui yhä liikkumattomana; poika hänen vieressään oli pannut
kätensä ristiin polviensa ympäri ja tuijotti viidakkoon. Heidän
harmaanruskeat vaatteensa sulautuivat puunrunkojen väriin. Näytti kuin
he olisivat kuuluneet tähän luontoon, ei itsenäisinä olentoina, vaan
osina sen salaperäisestä elämästä.

Sitten tie teki mutkan ja nuo kaksi liikkumatonta hahmoa katosivat
näkyvistä...

Puiden välistä alkoi kuulua kohinaa. Metsä loppui, ikäänkuin ovi
olisi avautunut. Harmaja tunturimuuri tuli näkyviin, ja syvällä
laaksonpohjassa valkoisena kuohuva vesi osoitti, että joki, joka oli
kauan pysynyt piilossa, seurasi vielä tietä. Mahtava, kohiseva koski
syöksyi kuin elävä hopeavirta kallion ylitse. Kuusikon teräväpiikkisen,
mustanvihreän reunan ja kosken valkoisen nauhan yläpuolelle
kohosivat kaukaiset tunturinhuiput tummansinipunervina iltapäivän
kullankellertävää valoa vasten.

Kuusikko otti heidät jälleen helmaansa peittäen näkyvistä ympäristön
ihanuuden, ja päivä alkoi hiljalleen hämärtyä. Vaeltajat kävivät
vaiteliaiksi; uupumus raukaisi heitä, ja harvoin enää kajahti Borghild
Munthen hilpeä ääni. Leif oli ottanut Ebban eväslaukun ja kantoi sitä
omansa ohella.

Iltamyöhällä, käveltyään kahdeksantoista kilometriä metsätietä, he
saapuivat karjataloon, joka oli määrätty yöpymäpaikaksi. Tieltä vei
polku ylös autiolle lakeudelle, jossa kasvoi kivien välissä keltaista
kuloheinää, ja johti aitaukselle, jonka keskellä oli iso, ränstynyt
asuinrakennus matalien karjasuojien ympäröimänä. Talon takana kohosi
alaston, kartiomainen tunturi tummana taivaalle, jonka levottomat
pilvet kasautuivat auringonlaskun punaista ruskoa kohti.

Suippokuonoinen, hallava tunturikoira karkasi haukkuen heitä
vastaan. Karjatyttö ilmestyi oveen ja ohjasi matkailijat tupaan,
jossa oli ikkunoita joka taholle. Avaran taivaan levoton, rajuilmaa
ennustava valo täytti aution huoneen, jonka sisustuksena oli muutamia
maalaamattomia puutuoleja ja lavitsoja, nurkkakaappi ja pitkä pöytä,
jolle tyttö alkoi asettaa yksinkertaista illallista. Leif kumartui
Ebban puoleen, joka oli väsyneenä vaipunut seinäpenkille. Hän otti
tytön kylmät kädet ja lämmitti niitä omissaan.

"Tämä on ollut raskas päivä teille", sanoi hän, "liian raskas, pelkään.
Olette väsynyt ja viluissanne -- pikku Ebba parka."

"Nyt ei minua enää palele", vastasi Ebba hiljaa ja kiitollisena. Eikä
hän heti vetänyt käsiänsä pois Leifin käsistä.

Syötyä kaikki menivät levolle. Borghild Munthe ja Ågot Ström ottivat
yhteisen huoneen, mutta Ebba sai oman.

Mielihyvästä huokaisten hän oikaisi itsensä maalaamattoman puusänkynsä
karkealle lakanalle. Hän kaipasi lepoa päivän rasittavan vaelluksen
jälkeen. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Ohuen lautaseinän lävitse hän
kuuli nuorten norjalaistyttöjen iloisen puhelun, ja toisella puolen
asuivat Leif ja kandidaatti Jonsson. Ajatellessaan Leifin läheisyyttä
hän tunsi olonsa yht'aikaa turvalliseksi ja levottomaksi... Leif
jutteli huonetoverinsa kanssa, ja kerran Ebba kuuli hänen nauravan.
Tahtomattaankin hän kuunteli hengitystään pidättäen tuon syvän ja
miehekkään naurun kaikua.

Vihdoin äänet vaikenivat hänen ympärillään. Kaikki luultavasti
nukkuivat, mutta hänen silmiinsä ei uni tullut.

Eikä talo sentään ollutkaan aivan hiljainen. Hänestä vain oli ensin
tuntunut siltä, kun naapurien puhelu oli tauonnut. Mutta pian hän kuuli
muita ääniä. Omituista hiipimistä ja selittämätöntä kahinaa suuressa,
autiossa rakennuksessa.

Kuului ikäänkuin huokauksia ja hiljaista kuisketta, hiipiviä askelia
portaista ja käytävistä, vitjojen tai ruostuneitten avainten kalinaa.
Elettiinkö hänen ympärillään salattua elämää harmaana yönä tässä
omituisessa vanhassa talossa tunturilakeudella? -- Ehkä vain tuuli
äänteli seinänraoissa tai rotat nakersivat puuta. Mutta Ebba ei voinut
vapautua levottomuudesta, joka piti häntä valveilla pimeyden kietoessa
ympäristön suurenmoisen maiseman yhä tiheämpään verhoonsa.

Noustessaan sängyssä istualleen hän saattoi nähdä laakson, jonka
pohjalla järvi kimalteli puiden välitse. Kulmikkaiden tunturinhuippujen
yläpuolella lepäsi musta pilvenlonka, jota väliin valaisi kirkas
salama. Ruohomättäiden välissä ikkunan alla hän erotti hämärästi
kalpeita sinikelloja, jotka nuokkuivat yötuulessa.

Hän tunsi kohtalon, joka oli odottanut häntä matkan ensimmäisestä
päivästä asti, nyt lähestyvän häntä.

Vasta aamupuoleen hän nukahti, kun vaalea sarastus oli rauhoittanut
hänen mieltään.

Hän nukkui hyvin ja heräsi vasta kun Borghild Munthe pisti
ruskeakiharaisen päänsä ovesta sisään ja huusi, että kello oli yli
kahdeksan ja että herrat odottivat jo aamiaispöydässä. Pilvet olivat
hajaantuneet ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ebba pukeutui ripeästi.
Hän tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi. Valoisa päivä oli pian
karkoittanut öiset kauhunäyt.

Aamiainen syötiin haastellen ja leikkiä laskien. Pikku seurueen
noustua pöydästä Ebba aukaisi ulko-oven ja huudahti samassa iloisesta
yllätyksestä. Vilisevä vuohilauma tungeksi talon ympärillä. Siinä oli
suuria, majesteetillisia pukkeja, joiden takkuiset parrat muistuttivat
vanhain, lahojen kuusten naavatupsuja -- somasti leikkiviä vohlia ja
valpassilmäisiä vuohia; tämä kirjava lauma harmaanruskeita, mustia,
valkoisia ja täplikkäitä eläimiä antoi eloa tunturilakeudelle.

Ja tuskin oli ovi avautunut, kun vuohet jo hyökkäsivät sisään.
Ruokailuhuone täyttyi tuota pikaa kutsumattomista vieraista. Eräs hyvin
yritteliäs pukki löysi pöydän alta keksilaatikon, puski kannen auki ja
alkoi pistää poskeensa sisällystä.

Kun Leif häiritsi sitä ottamalla laatikon pois, nosti se päättäväisesti
etujalkansa pöytäliinalle ja sieppasi itselleen näkkileipälautasen.
Samassa hyppäsi sievä valkoinen tiukukaulainen vohla keskelle pöytää ja
yks'kaks' hotaisi suuhunsa kukkavihon.

Herrat luopuivat vastarinnasta. He vain seisoivat kädet taskussa ja
nauroivat katsellen, kuinka elukat hävittivät aamiaispöydän. Mutta
sitten riensi paikalle Borghild Munthe, kädessään iso luuta, jonka
hän oli löytänyt porstuasta, ja huutaen; "Ulos siitä!" alkoi hosua
tungettelevia vieraita, jotka vihdoin katosivat vastalauseita mäkättäen.

Mutta hetken kuluttua, kun nuo viisi matkailijaa olivat valmiina reppu
selässä ja pitkä sauva kädessä astumaan karjatytön neuvomaa polkua
Silkkilsdaleniin, lähestyivät vuohet uudelleen. Kaivaten ihmisseuraa,
niinkuin kaikki kotieläimet, ne liittyivät mukaan ja muodostivat
kopistelevan, mäkättävän ja kulkusia kilistelevän jälkijoukon,
joka ikäänkuin pitkänä nauhana suoltui kaitaista polkua myöten
tunturinrinteen koivikon halki. Vihdoin nuo nelijalkaiset seuralaiset
väsyivät ja määkyen hyvästiksi hajaantuivat kallioiden sekaan, jossa
ne syödä natustivat ruohoa tai hamuilivat puiden lehtiä suuhunsa. Tie
kulki nyt kirkkaassa auringonpaisteessa ja kaartui erään tunturinhuipun
ympäri laskeutuakseen sitten jyrkkänä alas tiheään petäjikköön.
Huipulta juokseva vuolas puro katkaisi polun, ja norjalaistytöt
riisuivat siekailematta kenkänsä ja sukkansa lähtien paljain, valkoisin
jaloin kahlaamaan kirkkaaseen veteen.

Ebba aikoi seurata heidän esimerkkiään, mutta Leif otti hänet syliinsä
hänen vastustuksestaan huolimatta ja kantoi hänet puron poikki.

"Pitäkää mielessänne, ettette ole yhtä vahva kuin muut", sanoi hän
laskiessaan tytön nurmikolle. "Vesi on täällä jääkylmää, sillä se
tulee ylhäältä jäätiköltä. Meidän täytyy olla varovaiset, ettette tule
sairaaksi."

"Entä te itse?" kysyi Ebba katsellen Leifin märkiä jalkineita.

"Minäkö", nauroi Leif ääneen, "minä olen kuljeksinut tuntureilla
pikkupojasta asti. Ei minua vahingoita lämpö eikä kylmyys. Minä olen
vahva kuin muinaisajan soturi."

Hän oikaisi hymyillen voimakkaan, solakan vartalonsa. Huopahattu oli
takaraivolla, ja tumma tukka valui kosteina kiharoina otsalle. Hän
oli niin uljas ja kaunis, että Ebban täytyi hämmennyksissään kääntää
silmänsä toisaanne.

Ågot ja Borghild istuivat isoilla kivillä puron reunalla kuivaten
jalkojansa päivänpaisteessa. Kandidaatti Jonsson oli häveliäästi
vetäytynyt syrjään, mutta Leif pysähtyi tyttöjen luo ikäänkuin nauttien
heidän sulavista liikkeistään ja auringon valaiseman ihon valkeudesta.

Pari tuntia myöhemmin he saapuivat karjatalolle, jonka matalat,
mönjänpunaiset rakennukset sijaitsivat syvällä ahtaassa umpilaaksossa
mahtavan tunturin varjossa. Norjattaret tahtoivat hetkisen
levähdettyään jatkaa vaellusta, mutta Leif katsahti Ebban väsyneisiin
silmiin ja ehdotti, että viivyttäisiin talossa seuraavaan aamuun asti.

Hän on hyvä minua kohtaan -- ajatteli Ebba -- hyvä ja huolehtiva.
Ja kuitenkin hänen silmänsä on avoin muidenkin kauneudelle. Mutta
sellaisia miehet lienevät aina -- terveet ja voimakkaat miehet niinkuin
hän.

Tytöt nukkuivat yönsä pienessä matkailijamajassa, jossa sängyt olivat
asetetut päällekkäin niinkuin laivahytissä. Ebba ja Ågot saivat
alasängyt, ja Borghild kapusi nauraen yläkerrokseen. Sitten norjattaret
pohtivat päivän tapahtumia. He nauroivat häveliäälle kandidaatti
Jonssonille, joka oli kahlannut puron poikki toisesta paikasta
päästäkseen näyttämästä jalkojaan. Ågot teki vallan armotonta pilaa
ihailijastaan.

"Hänellä on tietysti liikavarpaita", sanoi hän, "eikä hän myöskään
tohtinut mennä kengät jalassa veteen ja kulkea sitten märin jaloin. Ei,
kyllä insinööri on sentään poikaa! Saatte olla ylpeä hänestä, neiti
Lindholm."

Kun puhelu vihdoin taukosi ja Ebba vaipui unenhorrokseen, saapui neljäs
huonetoveri, lihava, keski-ikäinen naishenkilö. Portaat natisivat,
kun hän niitä myöten kapusi Ebban yläpuolella olevaan sänkyyn. Ja
ihmeteltävän pian sen jälkeen hän jo kuorsasi ääneen.

Ebba sai taaskin viettää unettoman yön, joka ei tosin ollut kaamea
niinkuin edellinen, vaan naurettavan surkea. Joka kerta kun yläsängyn
lihava rouva käänsi kylkeä, pelkäsi Ebba sängynpohjan pettävän
ja romahtavan alas. Ikkuna oli auki, mutta ilma kävi sittenkin
ummehtuneeksi ja painostavaksi, sillä kamari oli hyvin ahdas. Ja muilta
tahoilta kuului yhtämittaista puuskutusta, kuorsausta ja ähkinää.
Ebba ei tiennyt nauraako vai itkeä. Mutta tietenkin oli parasta tehdä
niinkuin Ågot ja Borghild ja ottaa kaikki hauskalta kannalta.

Seuraavana päivänä he pukeutuivat hyvin kiireesti. Oli niukalti sekä
tilaa että vettä. Lihava rouva oli kaatanut toisen vesikannun, joten
pesu kävi kehnonlaisesti, mutta Borghild lohduttautui sillä, että
Jotunheimenin hotellissa saadaan siistiytyä perinpohjaisemmin.

Makuuhuoneen seinän ulkopuolelle oli ripustettu valtava karhuntalja.
Ebba ei ollut illalla huomannut sitä. Nyt hän sai kauhukseen kuulla,
että talon poika oli kaksi vuotta sitten ampunut kontion rannalta aivan
talon läheisyydestä.

Nuori karhunpyytäjä omassa persoonassaan souti heidät sitten kahden
pitkän ja kapean järven poikki, joita joka puolelta ympäröivät
luotisuorat tunturiseinämät. Polku, joka sitten johti jyrkännettä ylös
Jotunheimeniin, kulki matalan lehtimetsän halki. Ebban täytyi monesti
pysähtyä levähtämään, ja Leif pysyi osaaottavana hänen rinnallaan.
Mutta kun hän vihdoin pääsi huipulle, näki hän omituisen huumauksen
valtaamana järven päilyvän syvällä kallioiden alapuolella ikäänkuin
taivaan peilikuvana ja tunturimaiseman aukeavan eteensä tuhansien
satujen ja tuhansien värien maailmana.

He olivat nyt puurajan yläpuolella. Polku luikerteli aution
kallioerämaan keskellä. Siellä täällä verhosivat harmaata tunturiseinää
variksenmarjan varvut ja ruskeanvihreät vaivaiskoivun pehkot, ja
suopaikoissa liehuivat horsman valkeat villatupsut. Joka taholla
kohosi lumisia huippuja häikäisevinä, satumaisesti kimallellen sinistä
aamutaivasta vasten.

Ja ilman ihmeellisestä keveydestä ja puhtaudesta, oman verensä
kohinasta ja sydämensä voimakkaasta sykinnästä he kaikki tunsivat
saapuneensa perille.

Jättiläistuntureille!




XI.


Hotelli sijaitsi mahtavien, alastonten tunturien juurella erään
Jotunheimenin suurimman ja kauneimman järven rannalla. Se oli
vastarakennettu kaksikerroksinen talo, jonka punaiset seinät loistivat
iloisena väritäplänä harmaata kalliotaustaa vasten. Järveen laskevan
joen vastapäisellä rannalla oli muutamia pieniä sammaltuneita mökkejä,
jotka kuuluivat matkailija-asemalle; siellä oli myös pari venettä
maalle vedettyinä.

Lyhyttä ja harvaa ruohoa kasvava kapea maakieleke pisti veteen; sen
takana levisi järvi säihkyvänä kuin smaragdi auringonpaisteessa.

Aterioitua Ebba lähti yksin ulos. Hän kulki pientä polkua myöten pitkin
järven rantaa. Sää oli puuskainen, tuuli puhalsi häntä vastaan, ja pari
kylmää sadepisaraa putosi hänen kasvoilleen. Mutta ilma kirkastui, ja
pian paistoi aurinko täydeltä terältään. Pari pääskystä lenteli aivan
hänen päänsä päällä, ja niiden varjot vilahtelivat nurmikolla.

Hän saapui rotkoon, jossa lorisi tunturipuro kivien lomitse. Paikka oli
tuulelta suojassa, ja hän istuutui sammalmättäälle ja katseli järvelle
kädet ristissä polven ympäri.

Kuinka onnellinen tämä aika olikaan ollut! Hän oli elänyt luonnon
helmassa enemmän kuin milloinkaan ennen ja tuntenut ruumiinsa ja
sielunsa elpyvän raittiissa ilmassa, rajattoman taivaan alla. Päivä
päivältä olivat Leif ja hän yhdessä jakaneet vaelluksen ilot ja
vaivat; hän oli nojautunut Leifin käsivarteen ja oppinut tuntemaan
hänen voimansa, ja näiden päivien reipas toveruus oli vienyt heidät
lähemmäksi toisiaan, kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet.

"Neiti Ebba, täälläkö te istutte? Eikö tuuli ole liian kova?"

Ebba säpsähti ja käänsi päätään. Leif oli seurannut häntä ja seisoi
siinä pitkänä ja solakkana tunturia vasten ikäänkuin sen graniitista
veistettynä.

"Eipä suinkaan", hymyili Ebba hänelle iloisesti. "Nyt minä olen tullut
niin terveeksi, etten aio enää pelätä pientä tuulenviimaa. Ja sitä
paitsi tässä onkin suojainen paikka."

Leif istuutui hänen viereensä nurmelle.

"Niin, te olette tosiaankin ollut reipas matkallamme -- yli kaikkien
odotusten. Ja niin ruskeaksi olette tullut! Ennen te aina olitte minun
mielestäni kuin valkoinen kukka -- kalpea ja hiukan sairaalloinen
ruusunnuppu. Mutta onpa valkea ruusu toden totta saanut väriä. Ja aivan
tavattoman tarmokas te olette ollut."

Ebba ojensi kätensä ja poimi punertavan leinikön, joka kasvoi kivien
välissä.

"Onhan minulla ollut niin hyvää apua pitkin matkaa", virkkoi hän
hiljaa, kietoen kukan varren sormiensa ympäri.

"Oikeinko todella ajattelette niin!" -- Leifin tummat kasvot tulivat
aivan lähelle, kun hän kumartui eteenpäin tavoittaen Ebban katsetta. --
"Olenko minä ollut teille jotakin näinä päivinä?"

"Miksi kysytte? Tiedättehän sen ilmankin."

"Olen toivonut sitä, mutta minun täytyi kuulla se teidän suustanne. --
Ebba, rakas pikku Ebba, ihanko todella te pidätte minusta hiukkasen?"

Ebba istui katsellen järvelle. Aurinko veti väriseviä valopatsaita
läpi usvan, joka verhosi pohjoisia tuntureita. Vesi muuttui sulaksi
kullaksi, ja säkeniä säihkyi kallioilla, kun läike kuvastui märkiin
graniittipintoihin. Ebba tajusi kaiken epäselvästi ikäänkuin unessa
nähdyn kuvan. Hänen päätään huimasi, ja sydän jyskytti rajusti. Hän ei
saanut sanaakaan suustaan.

"Ebba", jatkoi Leif hiljaa ja sydämellisesti, ja Ebba tunsi yht'äkkiä
vavahtaen hänen käsivartensa olkapäällään. "En ole sellainen kuin minun
tulisi olla; elämässäni on paljon kaduttavaa, jota minun täytyy pyytää
sinulta anteeksi. Mutta jos saisin ajatella sellaista hienoa ja hyvää
tyttöä kuin sinä olet, niin luulen, että minusta tulisi toinen ihminen.
Ja minä olen uskonut, että sinäkin..."

Hän vaikeni äkkiä ja käänsi tulisella, melkein kovakouraisella otteella
Ebban kasvot puoleensa. Noissa harmaansinisissä silmissä kuvastui arka
hellyys, joka täytti Leifin mielen kiitollisuudella, nöyrällä onnella.

"Omani", kuiskasi hän vain. Ja hän tunsi huulillaan pehmeitten, nuorten
huulien raikkaan kosketuksen. Ebban kädet kietoutuivat hänen kaulaansa.
Sanaakaan virkkamatta, vain tällä kainolla hyväilyllä, Ebba oli antanut
hänelle vastauksen, jota hän toivoi.

Mutta samassa silmänräpäyksessä Leif tiesi tehneensä sovittamattoman
vääryyden, suuren, suuren synnin tätä lasta kohtaan, joka niin
luottavaisena oli uskonut itsensä hänelle.

       *       *       *       *       *

Illalla he istuivat "pirtissä", tilavassa, hauskassa huoneessa, josta
aukeni näköala järvelle. Ikkunoiden edessä riippuivat kirjavanväriset
kotikutoiset verhot. Ylt'ympäri oli mukavia korituoleja, ja iloinen
pystyvalkea räiskyi ja loimusi avoimessa takassa.

Vieraat olivat kokoontuneet lieden ympärille. Siinä oli voimakkaita,
ahavoituneita miehiä urheilupuvuissa ja sääryksissä ja nuoria naisia,
joilla oli vaaleat puserot ja lyhyet hameet, toisilla miesten tapaan
polvihousut. Englanninkieli sekaantui usein skandinaavisiin kieliin.
Takkatuli heitti huoneen puolihämärään haaveellista, häilyvää
valoa, joka silloin tällöin hipaisi hienoa naisenprofiilia, seurasi
olkapään pyöreyttä tai valoi kultaista hohdetta vaaleakutrisen pään
ympärille. Valkoiset hampaat ja kirkkaat silmät välkkyivät ruskeista
kasvoista. Ulkona oli noussut myrsky. Rajut tuulenpuuskat viuhuivat
tunturien välissä synnyttäen kaiun, joka muistutti kumeata, kaukaista
ukkosenjyrinää. Ovet ja ikkunat paukkuivat tuulessa.

Leif ja Ebba istuivat vierekkäin matalalla puisella lavitsalla, joka
oli koristettu leikkauksilla. Leif oli hämärän turvissa tarttunut
Ebban käteen ja pujotellut sormensa hänen sormiensa lomiin. Vaikka
huone oli täynnä ihmisiä, elivät he kahdenkesken omassa maailmassaan,
ja vieraiden äänten sorina heidän ympärillään merkitsi heille vielä
vähemmän kuin myrskyn laulu.

Silloin ovi avautui, ja vilkkaan puhelun äkillinen katkeaminen osoitti,
että oli saapunut uusia vieraita.

Ebba näki samassa, että Leifin kasvojen ilme oli muuttunut, käynyt
kovaksi ja jännittyneeksi. Hän tempasi äkkiä kätensä Ebban kädestä
ja nousi seisomaan katsellen ympärilleen levottomasti pälyilevin
silmin, ikäänkuin etsien pakotietä. Mutta se oli jo myöhäistä. Sama
keski-ikäinen, parrakas herra, jonka Ebba oli nähnyt laivassa, astui
Leifiä kohden ja ojensi hänelle kätensä iloisen hämmästyksen vallassa.
"Terve, sinäkö täällä! Ajatteles, että tapasimme toisemme täällä
Jotunheimenissä! Voin sanoa terveisiä vaimoltasi ja pojalta. Kävin
äskettäin heitä katsomassa, kun matkustin Smålenenen kautta."

Ebba ei kuullut enempää. Hän istui tuokion liikahtamatta, kauhun
lamauttamana. Mutta päästyään täysin selville kuulemainsa sanojen
merkityksestä hän nousi horjuen seisomaan. Huone pyöri hänen
silmissään. Ikäänkuin sumun lävitse hän näki kaikki nuo vieraat kasvot
ja Leifin silmät, jotka rukoilevina, epätoivoisina etsivät hänen
katsettaan.

Hän oli pysähtynyt. Hän tunsi itse, että kasvonsa olivat tulleet
jäykiksi ja kylmiksi. Leifille hän ei virkkanut sanaakaan, ei edes
katsahtanut häneen, vaan astui ulos ja meni omaan huoneeseensa. Kesken
epätoivoaan hän tunsi helpotusta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut
viettää ensi yötä kenenkään toisen kanssa samassa huoneessa. Hän sai
olla yksin surunsa ja häpeänsä seurassa.

Hän pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteelle.

Eikö hänen ollut kerrassaan mahdoton elää tämän jälkeen? -- Raskainta
ei vielä ollut se, että hän oli menettänyt Leifin, että heidän onnensa
oli kestänyt vain muutaman tunnin. Kiduttavin tuska johtui siitä
tietoisuudesta, että Leif oli saattanut niin julmasti pettää hänen
luottamuksensa ja kylmän harkitsevasti vetää hänet puoleensa, vaikka
hyvin tiesi, ettei ollut oikeutettu voittamaan hänen rakkauttaan.
Mutta oliko hän itsekään syytön? Eikö hän ollut aavistanut, syvimmässä
sisimmässään tuntenut, että hänen ja Leifin välillä oli muuri, jonka
täytyi erottaa heidät ikiajoiksi. Hän, joka oli ollut niin ylpeä
puhtaudestaan ja tuominnut muita -- omaa äitiään -- niin kovasti,
millainen hän itse oli? Hän oli tahallaan ummistanut silmänsä; hän oli
oivaltanut vaaran, mutta ei ollut paennut sitä. Rangaistus, joka oli
häntä kohdannut, oli oikeudenmukainen.

Aviorikos -- jo pelkkä sana oli häpeällinen ja inhoittava. Ja kuitenkin
hän oli nyt -- vain puolittain itsetiedottomasti -- joutunut sellaiseen
suhteeseen. Hän oli vastannut naineen miehen suudelmiin ja hyväilyihin.
Ei mikään ollut niin musertavan raskasta kuin tämä häpeäntunne.

Käytävästä kuului empiviä askelia. Joku naputti aivan hiljaa hänen
oveensa. Leifin ääni, tuskasta ja mielenliikutuksesta niin käheänä,
että hän tuskin tunsi sitä, kuiskasi ulkopuolelta:

"Ebba, Ebba, aukaise, minun täytyy saada puhua kanssasi."

Kasvot pielukseen upotettuina ja hampaat tiukasti yhteenpuristettuina
Ebba makasi hievahtamatta paikallaan eikä vastannut. Veri poltti
tulena hänen suonissaan, ja sydän jyskytti haljetakseen, niin että
hänen mielestään sen lyöntien piti kuulua ulos asti. Ensi hetken
suunnattomassa katkeruudessa hän oli luullut rakkautensa jo kuolleen.
Mutta nyt hän tunsi koko olemuksensa kaipaavan Leifiä. Hänen täytyi
taistella, kamppailla elämänsä raskain taistelu, voidakseen maata siinä
vaiti ja liikkumattomana, vaikka Leifin rukoileva ääni sai hänen kaikki
hermonsa värisemään.

"Ebba, sääli minua -- kuule minua! En ole niin kurja kuin sinä luulet.
Älä tuomitse minua kuulematta. Anna minun selittää..."

Ebba tukki korvansa käsillään. Hän ei tahtonut kuulla mitään. Jos hän
laskisi Leifin sisään, olisi hän hukassa. Hän ei voinut vastustaa
Leifin mahtia. Ja hänen omassa sielussaan ja ruumiissaan piili salaisia
voimia, jotka kapinoivat hänen tahtoansa vastaan ja vaikeuttivat
taistelua. Hänen silmänsä ikävöivät Leifiä, hänen jalkansa vetivät
ovea kohden... Epätoivoissaan hän etsi jotain tukea, kiinnekohtaa
pyörryttäville ajatuksilleen. Ja yht'äkkiä ilmestyi hänen eteensä kuva.
Vanha, tumma kirkko, jossa valkopaitainen pappi kumartuu kastemaljan
yli valaakseen vettä vaaleaan lapsenpäähän. Siinä oli pelastus...

Leifillä oli lapsi, pieni poika, ja tällä lapsella oli häneen suuremmat
ja pyhemmät oikeudet kuin kenelläkään toisella. Isänsydäntä ei Ebba
olisi saattanut milloinkaan riistää itselleen. Pojan koko tulevaisuus
synkistyisi, jos hän saisi kasvaa kodittomana ja isättömänä raukkana.
Ja Ebba takertui ajatuksissaan lujasti tähän tuntemattomaan lapseen,
asetti pojan suojakseen omia kiusauksiansa vastaan.

Hän oli noussut ja istui sängyn laidalla. Kylmä hämärä vallitsi
huoneessa. Ja yhä riehui ulkona myrsky, joka järkytti taloa sen
perustuksia myöten.

Leif oli mennyt. Ebba kuuli hänen askeltensa loittonevan ja lähestyvän
jälleen. Nyt hän tarttui kovakouraisesti lukkoon ja sanoi käskevästi:

"Sinun _täytyy_ kuulla minua, Ebba. Ja nyt minä varoitan sinua. Ellet
hyvällä aukaise, niin minä murran oven. Se ei ole vaikeata."

Ebba kokosi kaikki voimansa ja astui lattian poikki. Äänellä, joka
kuulosti oudolta hänen omissa korvissaan, -- hän lausui selvään ja
lujasti:

"Leif, ota huomioon, että emme ole hotellissa yksin. Minä toivon,
ettet tahdo turmella mainettani. Huomenna minä kuulen mitä sinulla
on sanottavaa, mutta nyt sinun täytyy jättää minut rauhaan. Hyvää
yötä." Hän kuuli Leifin huudahtavan kumeasti ja intohimoisesti. Lukko
natisi hänen rajusta otteestaan. Mutta yht'äkkiä hän hellitti siitä --
huomasi kai mahdottomaksi voittaa Ebban vastarintaa. Hän lähti astumaan
poispäin pitkin käytävää raskaasti ja väsyneesti kuin mies, joka on
taistelussa joutunut tappiolle.

Ebba ei ollut ennen voinut itkeä. Mutta nyt, kun epätoivoisen katkera
voitto oli saavutettu, kyyneleet syöksyivät esiin. Hän käveli hitaasti
edestakaisin huoneessaan ja väänteli käsiään kyynelten virratessa
poskia alas. Koko ajan hän mutisi irrallisia sanoja -- käsittämättömiä
sanoja, jotka olivat ainoastaan hänen lohduttoman surunsa välittömiä
purkauksia.

Hänen voimansa olivat murtuneet. Hyvä oli, ettei Leif nähnyt, kuinka
heikko hän oli, kuinka katkerasti hän itki avuttomassa surussaan.
Kerta kerran perästä hän toisteli Leifin nimeä. Hän ei ollut voinut
aavistaakaan, kuinka vaikeata hänen oli riistäytyä irti Leif'stä.
Kenties oli ero vievä häneltä hengen.

Lakkaamatta vaellettuaan edestakaisin hän pysähtyi lopulta
ikkunan ääreen. Raskas pilviseinä peitti pohjoisen taivaanrannan,
mutta ylempänä oli taivaanlaki selkeä, kuultaen valoisien öiden
hopeanvalkoista hohdetta, jota järvi heijasteli fosforivälkkeisenä
vyörytellessään levottomia laineitaan rantakallioita vasten. Ilma, joka
huokui ikkunan raoista sisään, oli niin jäätävän kylmää, kuin se olisi
tullut suoraan lumihuipuilta.

Uhkaavalta ja vihamieliseltä näytti hänestä tämä vieras maisema. Hänet
valtasi yht'äkkiä polttava koti-ikävä. Hän kaipasi mummoa, kukkivia
puutarhoja ja lehmuskujan rauhallisia puunlatvoja. Miksi hän oli
lähtenyt tähän kivierämaahan? Tunturit eivät tienneet säälistä mitään.
Ne tuijottivat häneen ikuisuuden mykällä katseella, ja hänen pieni
ihmiskohtalonsa, hänen vavahteleva, nuori elämänsä oli kuin tuulen
kiidättämä lumihiutale.

Hän lyyhistyi ikkunan ääreen väristen vilusta ja nyyhkyttäen kuin
avuton, eksynyt lapsi, joka ei missään näe pelastusta ja turvaa.




XII.


Nuoret olivat suunnitelleet huviretken seuraavaksi päiväksi. Oli
päätetty nousta eräälle tunturinhuipulle, jolta avautui ylistetty ja
laaja näköala yli Jotunheimenin. --

Kun Ebba heräsi lyhyestä unestaan, joka oli aamupuoleen suonut hänelle
hetkeksi lepoa ja unhotusta, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa,
että hänen tuli syyttää väsymystä ja jäädä kotia hotelliin. Mutta
pukeutuessaan hän päätti mielessään, että sellainen menettely oli
pelkuruutta. Ei mikään viivytys voinut tehdä tuskallista selvitystä
helpommaksi. Hänhän oli luvannut kuulla mitä Leifillä oli sanottavaa.
Ratkaisu oli välttämätön, ja tänään he saisivat etsimättömän
tilaisuuden puhua häiritsemättä.

Järjestäessään tukkaansa peilin edessä hän katseli verettömiä,
kapeita kasvojaan säälien, ikäänkuin ne olisivat olleet ventovieraan
kasvot. Silmäin alla oli syvät varjot ja suun tienoilla katkeran
elämänkokemuksen juonne, joka ei ollut sopusoinnussa lapsellisten
piirteiden kanssa. Ne olivat vakavuuden leimaamat kasvot, joille
nuoruus ja huolettomuus ei ollut enää milloinkaan palaava.

Hän puki nutun ylleen ja pani päähänsä pehmeän, valkoisen
huopahattunsa. Nutun napinreiässä oli kuihtunut leinikkö, jonka hienot
terälehdet olivat painuneet tiukkaan kiinni kuten kuolleen perhosen
siivet. Ebba muisti, milloin oli poiminut sen... Vapisevin käsin hän
otti kukan ja pani sen pukupöydällänsä olevan kirjan väliin. Se oli
Levertinin runokirja, ja hänen silmiinsä osuivat säkeet:

    och frågade mig själf så skyggt
    om jag skall dö i vår...

Hän tuli myöhään aamiaispöytään. Leif nousi tervehtien lyhyesti ja
läksi huoneesta katsomatta häneen. Borghild, joka muistutti reipasta
nuorukaista polvihousuissaan ja ruumiinmukaisessa takissaan, työnsi
munavadin Ebban eteen ja kaatoi maitoa hänen lasiinsa.

"Nyt teidän täytyy pitää kiirettä, neiti Lindholm. Me odotamme vain
teitä. Mutta varjelkoon, minkä näköinen te olette! Ihan varmaan te
olette sairas. Eikö teidän olisi viisainta jäädä kotiin?"

"Mitä vielä!" -- Ebban käsi vapisi hänen ottaessaan leipäviipaleen.
Mutta hän koetti hymyillä. -- "Päätäni kivistää hiukan, mutta se menee
kyllä ohitse, kun pääsen ulos raittiiseen ilmaan."

"Kunpa vain kestäisitte vuorivaelluksen vaivat. Ja kovin
epäkäytännöllisesti te olette pukeutunut -- hameenne on aivan liian
pitkä. Teille voi käydä pahoin, jos se tarttuu johonkin kallioon.
Teidän pitäisi käydä polvihousuissa kuten Ågot ja minä. Mutta te kai
pidätte niitä kauhean epänaisellisina."

"Minun mielestäni ne kyllä sopivat teille ja Ågotille, mutta -- itseäni
en voi ajatella niissä pukimissa."

"Ettepä tietenkään", sanoi Borghild nyökäten veikeästi, "Te, olette
vallan toista maata. Ja sitä paitsi insinööri Bjerke asettuisi siinä
suhteessa jyrkästi vastustavalle kannalle. Hän kun aina puhuu niin
paljon teidän naisellisuudestanne."

Borghild nauroi vallattomasti, mutta Ebba painoi päänsä syvään alas
salatakseen punastumistaan.

Hetkistä myöhemmin he olivat kaikki koolla hotellin edustalla. Kylmä
tuuli puhalsi, mutta aurinko paistoi korkealta, siniseltä taivaalta,
missä valkeat pilvenhattarat kulkivat kuin suuret lintuparvet. Tunturit
kuvastuivat selväpiirteisinä ilmaa vasten. Järvi välkkyi läpikuultavan
vihreänä.

Tytöt kulkivat kolmisin edellä. Aluksi seurattiin rantapolkua, mutta
sitten alettiin kohota tunturille. Kandidaatti Jonsson yritti saada
puhelua käyntiin Leifin kanssa. Ebba kuuli Leifin lyhyet, hajamieliset
vastaukset ja aavisti, että hän odotti kiihkeän maltittomasti
ratkaisevaa keskustelua, joka oli tänään tapahtuva heidän kahden
välillä. Hän itse taas pelkäsi ajatellakin sitä. Hänestä tuntui levolta
kävellä Ågotin ja Borghildin välissä ja kuunnella heidän hilpeätä
pikkupakinaansa kaikenlaisesta joutavasta. Mutta Leifin levottomuus
vaivasi häntä kuin alituinen nuhde. Ja hän alkoi hiljentää kulkuaan.
Hän valitti väsymystä ja pysähtyi tien oheen levähtämään ja poimimaan
kukkia.

Ågot kääntyi samassa ja huusi kandidaatti Jonssonin luokseen. Leif ja
Ebba jäivät kahden.

Leif astui Ebban luo ja laski kätensä raskaasti hänen käsivarrelleen.
Ebba kohotti päänsä ja katsahti arasti hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.

"Odota täällä", sanoi Leif. "Anna toisten mennä menojaan. Kun he
ehtivät kyllin kauas edelle, voimme lähteä seuraamaan heitä."

Ebba totteli. He seisoivat ääneti vierekkäin. Tunturi levisi heidän
ympärillänsä harmaana ja alastomana yksinäisine mataline, suikertavine
pensaineen, joita kasvoi kivien lomissa. Ylempänä loisti jäätikkö.

Kun heidän seurakumppaneitaan ei enää näkynyt, läksi Leif astumaan
hitaasti eteenpäin, ja Ebba seurasi häntä konemaisesti. Leifin matala,
vapiseva ääni kuului aivan hänen korvansa lähellä.

"Sinun täytyy kuulla minua, Ebba. Suurimmalla pahantekijälläkin on
oikeus puolustautua. Minä tiedän, että olen tehnyt suuren synnin sinua
vastaan antaessani sinun luulla, että olen vapaa. Mutta minä rakastin
sinua niin suuresti ja tiesin, että jos sanankaan olisin virkkanut
vaimostani, niin sinä olisit heti vetäytynyt pois. Koko sinun arka
tytönylpeytesi, kaikki sinun perinnäiset kunniakäsitteesi olisivat
nousseet muuriksi välillemme. Mutta minä toivoin, että sinä, sittenkuin
olin voittanut rakkautesi, olisit ollut kyllin rohkea uhmaamaan
maailman tuomiota minun tähteni ja että minä sinulta olisin saanut
anteeksiantoa ja ymmärtämystä asiassa, joka on ollut elämäni suurin
onnettomuus."

Hän vaikeni ikäänkuin odottaen, tokkohan Ebba virkkaisi mitään -- edes
pari sanaa, jotka auttaisivat hänet yli vaikean tunnustuksen. Mutta
Ebba kulki äänettömänä, pää painuksissa. Hänen hento povensa nousi ja
laski nopeasti rasittavasta vaelluksesta. Suu oli tiukkaan ja lujasti
suljettuna.

"En tiedä paljonko sinä olet kuullut suhteestani Ragnaan", jatkoi Leif.
"Mutta nyt minä kerron kaiken sinulle säästämättä itseäni. Asuimme
molemmat Valdersissa kesällä neljä vuotta sitten. Minä olin huima ja
vallaton elämänilosta siihen aikaan -- olin juuri suorittanut hyvän
tutkinnon ja saanut periä tätini, mikä teki asemani riippumattomaksi.
Meitä oli paljon nuoria, ja me retkeilimme päivät päästään metsissä
ja tuntureilla. Ragna oli pari vuotta minua vanhempi. Hän oli pitkä
ja vaaleaverinen, ja hänessä oli jotain, joka muistutti tuleentunutta
viljapeltoa. Minä olin ihastunut häneen, hurjasti rakastunut, kuten
nuorukainen usein rakastuu naiseen, joka on häntä vanhempi ja
kehittyneempi. Ja Ragna veti minua puoleensa. En tahdo sanoa hänestä
mitään pahaa sen vuoksi, sillä hän kai rakasti minua, raukka... Oli
tyyni ja helteinen elokuun yö, jolloin ilmassa oli vastaleikatun
viljan tuoksua ja kalevantulet salamoivat tuntureilla... Silloin minä
menin hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja siitä yöstä alkoi koko
onnettomuuteni. Sitten minä kyllä huomasin, etten todella rakastanut
Ragnaa, ja koetin vapautua hänestä, -- mutta hän piti kiinni minusta,
ja hänen isänsä, joka sai tietoonsa asianlaidan, vaati minua menemään
tytön kanssa naimisiin, jos minulla oli rahtunenkaan kunniantuntoa.
Minä tein mitä he pyysivät minulta, mutta luonteeni ei siedä pakkoa,
ja siitä hetkestä asti minä vihasin Ragnaa. Minä annan hänelle mitä
hän tarvitsee ja käyn joskus vuosien väliajoilla häntä katsomassa --
muuten olen elänyt omaa elämääni. Mutta milloinkaan ennen ei kahle ole
tuntunut niin raskaalta kuin sinut tavattuani ja kun olin ymmärtänyt,
että minulla oli mahdollisuus tulla onnelliseksi. -- Onhan minulla siis
oikeus riistäytyä irti hänestä ja liittää elämäni sinun elämääsi? Ethän
vastaa kieltävästi, Ebba?"

Silloin Ebba käänsi kalpeat, surulliset lapsenkasvonsa hänen puoleensa
vastaten raskaasti:

"Minä luulen, Leif, ettei meillä ole oikeutta etsiä omaa onneamme
toisten kustannuksella. Vaimosi antoi sinulle koko elämänsä täydessä
luottamuksessa -- onhan siis aivan oikeudenmukaista, että hän saa sinun
elämäsi."

"Mutta entä sinä, Ebba!" huudahti Leif kiihkeästi. "Jos minä olenkin
ansainnut elinkautisen rangaistuksen, niin eihän sinun toki pidä kärsiä
minun syntieni tähden."

"Eipä kyllä, mutta onhan asian laita niin, että meidän aina täytyy
kärsiä niiden kanssa, joita rakastamme. -- Ja synnin seuraukset
ulottuvat pitemmälle kuin kukaan uskookaan. Älä ajattele minua. Sinulla
on suuremmat velvollisuudet vaimoasi ja lastasi kohtaan. Sillä minä
tiedän, että sinulla on pieni poika, jonka nimi on Reidar."

Leif huudahti hämmästyksestä ja pysähtyi katsoen häneen melkein
kauhuissaan.

"Kuinka sinä voit sen tietää?"

"Minä sen arvasin siellä kirkossa", vastasi Ebba hiljaa. "Kun näin,
kuinka liikutetuksi sinä tulit sen pikkupojan kastetilaisuudessa. Olin
kuullut tohtorinna Vingen puhuvan sinusta kerran... Sitten koetin
kuvitella, että olin erehtynyt. En tahtonut uskoa omaa sisäistä
tunnettani, sillä se teki minut niin onnettomaksi. -- Kaikkihan me
koetamme pitää toivosta kiinni niin kauan kuin suinkin."

Leif astui hänen eteensä ja tarttui lujasti hänen ranteeseensa.

"Mutta, Ebba, etkö sinä voisi ajatella, että tulisit vaimokseni,
jos ottaisin eron Ragnasta", pyysi hän vapisevalla äänellä. "Eihän
avioliiton purkautuminen ole mikään tavaton asia. Miksi juuri me
olisimme kovemman lain alaisia kuin tuhannet muut? -- Ihmiset
puhuisivat vähän aikaa, ja sitten asia unohtuisi. Sinun kunniasi ei
siitä saisi mitään tahraa."

Ebba koetti väkisin riistäytyä irti. Hänen suuret silmänsä olivat
pelokkaat ja tuskaiset kuin ahdistetun eläimen.

"En ajattele kunniaani enkä ihmisten tuomiota. Ajattelen niitä kahta,
joille me tekisimme vääryyttä. Niin kalliisti en voi onneani ostaa...
Näin kerran jotain sellaista -- kotonani -- joka sai minut ikipäiviksi
inhoamaan tuollaisia suhteita. Älä houkuttele minua, Leif. Matkusta
pois ja jätä minut rauhaan. Muuta et voi minun hyväkseni tehdä."

"Ja luuletko sitten todellakin saavasi rauhaa?" kysyi Leif melkein
uhkaavasti. "Eikö sinun käy lainkaan vaikeaksi erota minusta?"

Ebban huulet vavahtelivat, ja itku purkautui rajuun ja hillittömään
nyyhkytykseen, joka tärisytti hänen hentoja hartioitaan.

"Vaikeaksi kyllä", sopersi hän.

Leif veti hänet rintaansa vasten ja suuteli pois hänen kyyneleensä
kuiskaten hänelle lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. -- Hänen ei pidä
surra enää. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain he kaksi pitävät yhtä.

Ebba lepäsi tuokion hervottomana hänen sylissään. Mutta yht'äkkiä
hän riistäytyi irti ja hänen kasvoissaan kuvastui sellainen kauhu ja
vastenmielisyys, että Leif ehdottomasti luopui kaikista yrityksistä
pidättää häntä.

Kirkaisten kipeän vihlovasti kuin ammuttu lintu hän ponnahti erilleen
Leifistä ja läksi eteensä katsomatta juoksemaan tunturipolkua pitkin.

Hän tunsi tuulen viiltävän kasvojaan kiivaassa juoksussa. Terävät kivet
haavoittivat hänen jalkojaan, risut ja oksat repivät hänen vaatteensa.
Hän kompastui, lankesi ja nousi jälleen. Kaatuessaan hän oli loukannut
kätensä verille. Hän näki punaiset pisarat välittämättä niistä. Leifin
askeleet kuuluivat takaapäin, ja Ebba pakeni tiedottoman kauhun
vallassa, peläten häntä ja itseään.

Yht'äkkiä hän näki allansa maan muuttuvan valkoiseksi, ja hänen oma
varjonsa seurasi häntä sinisenä juovana lumella. Eikö hän ollut elänyt
tätä hetkeä kerran ennen? Tämä paikkahan oli hänelle tuttu -- nuo
jylhät tunturinhuiput, koko tämä sanomattoman alakuloinen erämaa. Ja
kauhu, joka jyskytti hänen veressään -- senkin hän oli ennen tuntenut...

Leifin ääni kuului taempaa, säikähdyksestä melkein tuntemattomaksi
muuttuneena.

"Jäätikkö, jäätikkö -- älä Jumalan tähden mene jäätikölle!"

Ebba syöksyi eteenpäin pysähtymättä, kunnes hanki, joka oli tähän
asti ollut kova ja tasainen kuin jää, yhtäkkiä petti ja hävisi hänen
jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän haparoi käsillään, mutta
tapasi vain tyhjää ilmaa. Yhdessä ainoassa pyörryttävässä tuokiossa
vilahti hänen ohitseen koko eletty elämä, ja hän tunsi viiltävää tuskaa
tietäessään menettävänsä kaiken, mikä oli ollut hänelle kallista.
Aurinko, ilma, nuoruus -- rakkaat kasvot kaukana täältä -- hän ei ollut
niitä enää milloinkaan näkevä...

Hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja maailma pimeni hänen
silmissään.




XIII.


Kun löyhä lumi oli antanut perään Ebban jalkojen alla, oli hän
suistunut muutaman jalan syvyiseen kalliorotkelmaan. Leif oli sieltä
löytänyt hänet pyörtyneenä ja kantanut takaisin turistihotelliin. --
Kun hänen oli mahdoton saada tarkoituksenmukaista hoitoa hotellissa,
vietiin hänet heti Kongstadiin. Putous ei ollut sinänsä ollut
vaarallinen, mutta kauhistus ja mielenjärkytys olivat aiheuttaneet
keuhkoveren vuodon, ja lääkäri arveli, ettei Ebba, joka ennestäänkin
oli heikko, voinut kestää tautia.

Hän makasi jälleen pienessä huoneessaan, jossa oli herännyt niin
monena iloisena kesäaamuna. Hänen toivomuksensa mukaan oli sänky
käännetty niin, että hän saattoi nähdä tunturille, jonka rinteellä
vilja kypsyi ja tie polvitteli pienten, ruskeiden hirsitalojen ohitse
kadotakseen kuusimetsään. Kun sairaanhoitajatar, lempeä sisar Lisa,
joka oli hankittu Kristianiasta, kohotti hänet tyynyjen varaan,
saattoi hän nähdä kappaleen laaksoa ja jokea ja siniset tunturit
taivaanrannalla. Yksityisten verensyöksy- ja hengenahdistuskohtausten
välillä ei hän tuntenut mitään sanottavia tuskia, vaan lepäsi aivan
hiljaa vuoteellaan. Lääkäri oli sallinut hänen ottaa vastaan joitakuita
vieraita päivisin, kunhan hän vain puhui mahdollisimman vähän. Vanha
rouva Kongstad, Ågot ja Borghild olivat hänen vakinaisia vieraitaan.
Leifiä hän ei ollut nähnyt Kongstadiin-tulonsa jälkeen. Leif ei
rohjennut lähestyä, ennenkuin Ebba oli lausunut haluavansa tavata hänet.

Eräänä päivänä Borghild kysyi, eikö hän saisi kirjoittaa ja pyytää
rouva Lindholmia tulemaan Kongstadiin, mutta Ebba pudisti päätään
kiivaasti.

"Ei, ei -- ei äitiä, mutta Gärda tulkoon", kuiskasi hän.

Ja eräänä pimeänä, sateisena elokuunpäivänä, jolloin sumu lepäsi
raskaana laakson yllä, ilmestyivät Gärdan kalpeat kasvot ja itkettyneet
silmät Kongstadin kartanoon.

Hänet vietiin heti Ebban luokse, joka raukeasti hymyillen kohotti
päänsä pielukselta. Siskon näkeminen tuntui hyvältä. Oli kuin hänen
kerallaan olisivat saapuneet takaisin kaikki lapsuuden valoisat,
rauhalliset vuodet. Gärda tiesi, että hänen tuli ennen kaikkea hillitä
itseään ja olla osoittamatta mielenliikutusta tai surua. Mutta kaikki
hänen hyvät aikomuksensa unohtuivat, kun hän piteli kädessään Ebban
kuumeenpolttavaa kättä ja kohtasi hänen silmänsä, joissa oli jo
kuoleman kaukainen, arvoituksellinen katse. Rajusti nyyhkyttäen hän
heittäytyi poikkiteloin vuoteelle, ja Ebban täytyi lohduttaa häntä ja
kehoittaa häntä rauhoittumaan.

Hiukan toinnuttuaan täytyi Gärdan kertoa, miten kotona elettiin. Ebba
tahtoi kuulla pienimpiä pikkuseikkoja myöten, millaista heillä oli
ollut Näsbyn kartanossa ja Kööpenhaminassa. Mitä mummo oli sanonut,
kun Gärda viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, mitenkä Eva ja
pikku Vivika voivat ja oliko Bengt äskettäin kirjoittanut... Kertomus
Flemingin ja Oven ainaisesta riitelystä sai hänet hymyilemään. Mutta
kun Gärda kertoi, kuinka levoton ja huolestunut äiti oli ollut Norjasta
saapuneiden tietojen johdosta, oli Ebba itsepintaisesti vaiti ja käänsi
päänsä toisaalle.

"Äitiin koski kovasti se, että kirjeessä ei lainkaan pyydetty häntä
tulemaan. Norjalainen neiti mainitsi ainoastaan minun nimeni. Mutta se
johtui kai väärinkäsityksestä."

"Ei", sanoi Ebba lujasti, "hän kirjoitti mitä minä pyysin. Minä en
kaipaa äitiä."

Syntyi äänettömyys, kun Gärda hämillään ja melkein häveten sisarensa
puolesta katseli ympäri huonetta. Jo ennen Ebban lähtöä oli hän pannut
merkille siskonsa omituisen vastenmielisyyden äitiä kohtaan. Hän
mietiskeli turhaan sen syytä.

Gärda katsoi ulos ikkunasta. Harmaa, sumuinen näköala melkein kammotti
häntä. Hän siirteli hiukan lääkepulloja ja monia kukkavihkoja,
jotka olivat lahjoja Ebban ystäviltä Kongstadissa. Kirjavia lehtiä
ja kukkivia kanervia -- ensimmäisiä syksyn enteitä -- näkyi jo
metsäkukkien joukossa.

Kun hän jälleen istuutui sängynlaidalle, tarttui Ebba hänen
sormukselliseen käteensä ja katseli sitä tarkoin.

"Minulla on eräs pyyntö sinulle", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle,
että täytät sen."

"Riippuu siitä, voinko."

"Voit kyllä, ja se koituu sinulle itsellesi hyväksi. Kas tässä" -- hän
veti hitaasti sileän kultasormuksen sisarensa hieman vastustelevasta
kädestä -- "ota tämä sormus, pane se kuoreen ja lähetä paroni
Gersdorffille."

Gärda hätkähti ja lensi hehkuvan punaiseksi.

"Mutta Ebba, minä en voi -- äiti ei ikinä antaisi minulle anteeksi
sitä."

"Älä ajattele äitiä liian paljon", sanoi Ebba. "Tuntuu kovalta, että
minun täytyy sanoa näin -- mutta hän ei ansaitse sinun rajatonta
luottamustasi. Ajattele omaa elämääsi, Gärda -- ja ajattele Tagea. On
suuri onnettomuus olla naimisissa ihmisen kanssa, jota ei rakasta,
-- parempi siis purkaa ajoissa. Tee se sill'aikaa kuin olet täällä
Norjassa -- se on parasta."

"Kunpa vain uskaltaisin!" Gärdan itkettyneet silmät olivat saaneet
uutta loistetta.

"Sinä uskallat", sanoi Ebba hymyillen hänelle. "Minä annan sinulle
rohkeutta."

"Sinä rakas!" -- Gärda kietoi kätensä Ebban kaulaan ja painoi poskensa
hänen poskeansa vasten, ja uusi toivo, tulevan onnen aavistus, heräsi
hänessä. Vastaisuus kirkastui samassa valoisaksi -- ja Tagen muisto,
jota hän niin kauan oli torjunut luotaan, täytti yht'äkkiä kaikki hänen
ajatuksensa. Hän näki jälleen nuo lujat kasvojenpiirteet, kirkkaat
harmaat silmät, rakkaan valoisan hymyn...

Mutta samalla kuin hän näki oman elämänsä ulottuvan tulevaisuuden
rajattomaan kaukaisuuteen, rikkaana toivosta ja mahdollisuuksista,
muistui hänen mieleensä Ebba, jolla oli jäljellä vain muutamia köyhiä
viikkoja.

"Mutta sinä itse", sopersi hän, ja lauseen loppu hukkui kyyneliin.

       *       *       *       *       *

Kun Gärda oli viettänyt kaksi viikkoa Kongstadissa, saapui sinne
odottamaton vieras. Tage. Hän toi terveisiä kotoa. Mummo oli lähettänyt
hänet, koska valitettavasti ei voinut itse tulla, kuten hänen sanansa
olivat kuuluneet.

Tage puheli Ebban huoneessa ääneen ja innokkaasti, ikäänkuin peläten
jokaista keskustelun pysähdystä. Kaihtaen kaikkea surullista, kuten
nuoret miehet usein, hän oli pitävinään Ebban tautia vain vähäpätöisenä
sairautena, joka oli pian menevä ohitse.

Aluksi Tagen tulo ilahdutti sairasta, mutta kuunneltuaan
neljännestunnin hänen vuolasta, hermostunutta sanatulvaansa Ebba pyysi
häneltä raukealla äänellä anteeksi ja sanoi olevansa hieman väsynyt.
Ehkä Tagella olisi halua mennä metsään kävelemään siksi aikaa kuin hän
lepäsi.

Tage ja Gärda olivat tähän asti tuskin katsahtaneet toisiinsa. He
olivat olleet avuttomat ja hämillään kumpikin. Nyt heidän katseensa
kohtasivat toisensa, ohimennen, epäröiden, ja Tage virkkoi teennäisen
välinpitämättömällä äänellä, hypistellen sotilaslakkia kädessään:

"Niin, mennäänkö ulos, Gärda, koska Ebba tahtoo?"

He kulkivat hitaasti metsään vievää polkua pitkin. Aurinko paistoi
kesäisen lämpimästi, mutta syksyn läheisyys oli kuitenkin jo
havaittavissa. Tunturinrinteen kukat olivat harventuneet. Sinikellot
olivat kestävimpiä, mutta nekin näyttivät jo kalpeilta ja nuutuneilta.

Tage ja Gärda ojensivat yht'aikaa kätensä avatakseen veräjän, ja heidän
sormensa hipaisivat toisiaan. Gärda säpsähti ja aikoi vetää kätensä
pois, mutta Tage piti siitä kiinni.

"Sinulla ei ole sormusta", sanoi hän. "Mummo kertoi, että olet purkanut
kihlauksesi. Onko se totta?"

"On", kuiskasi Gärda. "Ebba antoi minulle sen rohkeuden."

Tage kohotti pienen, lämpimän, päivettyneen käden huulilleen ja suuteli
sormea, jossa vielä näkyi sormuksen jälki valkoisena juovana ruskeassa
ihossa.

"Kiitos", sanoi hän hellästi. "Kerran sinulla on oleva sormessasi
toinen sormus, joka toivoakseni pitää paikkansa elämän loppuun asti."

Gärda veti hämillään kätensä pois. Tage ei nähnyt hänen kasvojensa
ilmettä, sillä hän painoi päänsä alas ja tuuli puhalsi hänen tummat
kutrinsa silmille.

Metsän sisässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Polun varrella
kasvavista koivuista vatisi keltaisia lehtiä harmaanruskealle,
kulottuneelle nurmelle. Kanerva kukki. Kallioita peittivät
puolukanvarret tummine, kiiltävine lehtineen ja veripisarani kaltaisine
marjoineen.

"Mitä arvelet Ebbasta?" kysyi Gärda huolestuneena.

Tage taittoi oksan ja karsi sen perusteellisesti.

"Niin, hänen tilansa näyttää huonolta. Pelkään, että hän on sairaampi
kuin kotona aavistavatkaan."

Gärda huokasi. Vastoin omaa vakaumustaan oli hän odottanut, että Tage
antaisi hänelle toivoa.

"Ebballa on varmaan ollut surua", sanoi hän. "Täällä Kongstadissa on
eräs nuori norjalainen insinööri, Leif Bjerke. Sinä et ole vielä nähnyt
häntä. Neiti Ström kertoi, että hän ja Ebba pitävät toisistaan, mutta
että insinööri lienee naimisissa. Ebba ei ole mitään puhunut, mutta
minä näen kyllä, että hän on onneton. Kenties hän juuri siksi ei voi
tulla terveeksi."

"Kenties", toisti Tage. "Ebba raukka! Sellaiset surut ne koettelevat
ihmistä kaikkein kovimmin."

Gärda silmäili häntä salavihkaa. Hänen huulensa olivat tiukasti
yhteenpuristetut, ja hän tuijotti otsa rypyssä metsän hämäryyteen.

"Tage" -- Gärdan käsi kosketti hänen käsivarttaan. "Oletko ollut kovin
vihoissasi minulle?"

Tage pudisti päätään.

"En, Gärda kulta, en sinulle. Tiesinhän, että syy oli toisten. Mutta
pahoillani olen ollut. Olin kadottanut sinut, ja isä ahdisteli minua
myötäänsä, jotta menisin naimisiin Alice Olssonin kanssa. En saanut
milloinkaan rauhaa hänen laskelmiltaan ja houkutteluyrityksiltään.
Kotoinen Tanskan maaperä alkoi polttaa jalkapohjiani. Olin jo melkein
päättänyt ottaa virkaeron ja mennä vieraaseen sotapalvelukseen. Kaipa
joku luoti Balkanilla olisi minuunkin osunut."

"Tage -- älä puhu noin", pyysi Gärda vavisten.

"Sitten läksin eräänä päivänä maalle mummon luo", jatkoi Tage
kiinnittämättä huomiota keskeytykseen. "Ajattelin mennä hyvästelemään
-- tahdoin ennen lähtöäni vielä kerran nähdä nuo rakkaat vanhat kasvot.
Hän on käynyt yhä huonommaksi -- mummo -- ei hän elä enää kauan. No
niin, hän kertoi minulle, että sinun kihlauksesi oli purettu, ja
ehdotti minulle toista matkaa kuin mitä olin aikonut. Minun olisi
lähdettävä tänne katsomaan Ebbaa. Ja vasta kun kaikki oli jo päätetty,
sanoi hän kuin ohimennen: 'Gärda on myös Norjassa'."

"Jos olisit sen tietänyt etukäteen, et varmaan olisi tullutkaan", sanoi
Gärda taistellen itkua vastaan.

"Niinkö luulet?" -- Tage laski käsivartensa hänen hartioilleen ja
pakotti hänet nostamaan silmänsä. -- "Miksi sanot sellaista, jota et
kuitenkaan tarkoita? Tiedäthän sinä, kuinka paljon minä sinusta pidän.
-- Rakas pikku Gärda, kun sinä nyt olet jälleen vapaa, ei kai mikään
ole enää meitä erottamassa?"

Hän aikoi suudella Gärdaa, mutta tämä veti hiljaa päänsä pois hänen
hyväilevistä käsistään.

"Ei nyt, Tage", sanoi Gärda lempeästi. "En voi ajatella omaa onneani,
kun Ebba on sairaana."

Tage sai hetkisen taistella, ennenkuin voitti pettymyksensä, mutta
sitten hän sanoi reippaasti ja avoimesti:

"Kuten tahdot. Olkaamme siis ystävät toistaiseksi, niinkuin olimme
lapsina, hyvä sekin. Olen niin kauan kaivannut sinua, Gärda. Nyt, kun
olemme yhdessä jälleen, ei välillemme saa tulla mitään varjoa."

Gärda tarttui hiljaa ja kiitollisena hänen käteensä, ja he jatkoivat
vaellustaan metsässä.

Iltapäivän kultainen auringonpaiste pilkoitti kuusten runkojen
välitse. Hyttyset surisivat tyynessä ilmassa. Ylt'ympäri kaikkialla
hehkui syksyn väriloisto. Koivut paloivat kuin kokkotulet metsän
sinertävässä tummuudessa. Mustikanvarret suikersivat ruosteenruskeina
pronssinkarvaisten sanajalkain seassa, ja tahtomattaan he molemmat
ajattelivat keväistä metsää, salavan harmaita untuvia ja vuokkojen
tähtimattoa, joka peittää maan tuhannet elinvoimaisen vihreät taimet.

"Syksy tulee", virkkoi Gärda surullisesti.

"Niin tulee."

Tage oli hetkisen vaiti. Hän tunsi niinkuin Gärdakin, että ilma oli
varjossa kylmää. Hän näki keltaiset lehdet, joita hiljalleen varisi
tielle. Mutta Gärdan kevyt hengitys ja hänen hameensa kahina kuuluivat
hänestä suloiselta musiikilta metsän hiljaisuudessa. Hän tarttui
lujasti Gärdan käteen ja lisäsi:

"Mutta me kaksi emme sure syksyn tuloa. Koittaahan kevät jälleen --
meille niinkuin metsällekin."

       *       *       *       *       *

Leif oli odotellut päivät päästään jännityksessä, joka vihdoin kävi
sietämättömäksi; hän oli vartonut Ebban kutsua.

Se tulikin viimein. Hän istui eräänä iltapäivänä verannalla. Laakso
lepäsi autereisena, sininen harso tuntureilla ja hopeavälke rinteiden
liuskakivikatoilla. Koivikon latvat kellersivät, ja puutarhan aidan
takana kohosi pihlaja veripunaisine marjaterttuineen. Leif seurasi
katseellaan muuttolintuparvea, joka kiiti mustana juovana halki vaalean
avaruuden.

Yht'äkkiä hän tunsi käden kosketuksen olkapäällään, ja nostaessaan
päänsä hän näki Gärdan itkettyneet kasvot.

"Siskoni pyysi minua kysymään, tahtoisitteko tulla hänen luokseen.
Siellä -- siellä on pian loppu käsissä."

Leif nousi ja seurasi häntä sanaakaan sanomatta.

Avattuaan hänelle oven Gärda vetäytyi hiljaa pois jättäen heidät kahden.

Leif meni vuoteen luo ja kumartui Ebban puoleen. Siitä oli pitkä
aika, kun hän oli viimeksi nähnyt hänet. Kuinka muuttunut hän oli --
surullisesti muuttunut... Itku kuroi Leifin kurkkua.

"Leif." -- Ebban käsi haparoi peitteellä tavoitellen hänen kättään. --
"Olen pyytänyt sinua tänne sanoakseni sinulle jäähyväiset. Minä kuolen
pian."

"Ebba, Ebba!" -- Leif painoi kasvonsa hänen kättänsä vasten salatakseen
kyyneliään, joita ei voinut pidättää.

"Älä ole suruissasi minun tähteni", sanoi Ebba lempeästi. "Minä olen
pelännyt kuolemaa, mutta en pelkää enää. -- Tahdoin pyytää sinulta
erästä asiaa."

"Ebba, minä teen mitä ikinä toivot."

"Mutta se kenties ei ole helppoa." -- Ebba vaikeni ja henkäisi
vaivalloisesti. -- "Tahdoin pyytää sinua palaamaan vaimosi luo ja
asumaan hänen ja poikasi kanssa!"

Leif kohotti äkisti päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat paheksuvasti.

"Ei, Ebba, sitähän et voi pyytää!"

"Kyllä", sanoi Ebba lujasti, "minä luulen, että sinä olet tehnyt
vaimollesi suurta vääryyttä. Hän on paljon kärsinyt sinun tähtesi.
Ja jospa et voikaan häntä rakastaa, niin te kuitenkin voitte sietää
toisianne, kun ajattelette lasta."

Ebban silmiin tuli melkein äidillisen hellyyden loiste. Hän teki
kädellänsä liikkeen, ikäänkuin ajatuksissaan olisi hyväillyt lapsen
päätä.

"Pikku poikanen -- oi, minä olen niin paljon ajatellut häntä viime
aikoina. On kuin tuntisin hänet, Leif. Hän kulkee ja ihmettelee, miksi
hänellä ei ole isää niinkuin muilla pikku pojilla, ja kaipaus käy
yhä suuremmaksi, mitä useammat vuodet kuluvat. Hän joutuu kouluun,
ja siellä toiset lapset kyselevät häneltä kaikenmoista, johon hän ei
osaa vastata. Sääli poikaa! Älä anna hänen kasvaa niin hyljättynä ja
laiminlyötynä. Ole hänelle hyvä ja pidä hänestä" -- veri syöksyi Ebban
kasvoihin, mutta hän ei irroittanut katsettaan Leifin silmistä -- "pidä
hänestä, niinkuin hän olisi minun!"

Liikutettuna ja voitettuna Leif kumartui hänen puoleensa ja pyyhkäisi
hellästi kosteat, vaaleat hiukset hänen otsaltaan.

"Minä lupaan sen, Ebba. Pikku Reidarilta ei ole mitään puuttuva. En
koskaan unohda, että sinä olet rukoillut hänen puolestaan. -- Oma
rakkaani -- niin, salli minun sanoa se tämä ainoa kerta. Nythän me
olemme kaikkien, ihmislakien yläpuolella. Sinä olet ollut minun koko
maailmani."

"Ja sinä minun", kuiskasi Ebba.

"Voitko antaa minulle anteeksi -- että -- että..."

"Älkäämme puhuko anteeksiannosta, me kaksi. Tahdon kiittää sinua siitä,
että tulit elämääni ja teit minut niin onnelliseksi."

Leif oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja laskenut hänen
päänsä olkaansa vasten. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan pitkään aikaan.
Hiljaisuudessa kuului ikkunan takaa pääskysten viserrys ja joen kohina.

Vihdoin Ebba kohotti katseensa ja kuiskasi:

"Suutele minua jäähyväisiksi, Leif, ja mene sitten."

Leif otti hänen kaitaiset valkeat kasvonsa kättensä väliin ja suuteli
verettömiä huulia ja otsaa, joka oli niin hento ja lapsellinen
kultaisten hiuskiharoiden alla. Hän ei ollut milloinkaan uskonut
voivansa kärsiä niin syvästi.

"Pikku Ebba, hyvästi, ja Jumala sinua siunatkoon."

Ovessa hän kääntyi katsomaan taaksensa. Ebba oli noussut istualleen
vuoteessaan ja nyökkäsi hänelle hymyillen. Sitä hymyä hän ei
milloinkaan unhottanut.




XIV.


Leif heräsi seuraavana aamuna levottomasta unestaan kuullessaan
siipienräpytystä päänsä päältä. Hän avasi silmänsä ja katseli
levottomasti ympärilleen. Mistä se kuului, tuo levoton räpyttely?
Vieläkö hän uneksi?

Samassa hän näki pienen pääskysen, joka oli eksynyt avoimesta ikkunasta
sisään ja ponnisteli löytääkseen ulos. Lintu lenteli tuskaisena
edestakaisin huoneessa lyödä rapsauttaen välisti siipiensä kärjillä
kattoon. Sitten se joutui kaakeliuunin takaiseen ahtaaseen loukkoon --
kuului rasahtava putous, ja yht'äkkiä syntyi hiljaisuus.

Leif viskasi peitteen yltänsä ja hyppäsi sängystä lattialle. Hänet
valtasi sanomaton kauhu, kun hän ajatteli, että lintu ehkä oli
loukkaantunut, mahdollisesti kuollutkin. Se oli pelkoa, joka ei
ollut missään järjellisessä suhteessa alkusyyhynsä -- mutta nyt,
kun hänen kaikki ajatuksensa risteilivät Ebban ympärillä, saivat
päivän mitättömimmätkin tapaukset vertauskuvallisen merkityksen. Ja
hänestä tuntui nyt, että pieni pääskynen oli pelastettava hinnalla
millä tahansa, sillä sen elämä oli jollakin selittämättömällä tavalla
yhteydessä Ebban elämän kanssa.

Pääskynen virui perimmäisessä nurkassa aivan seinän vieressä. Se
läähätti kauhistuksesta ja räpytteli uupuneesti siipiään. Se siis
eli vielä. Hän kumartui ja otti linnun varovasti lattialta. Kuinka
omituiselta tuntui pitää kädessään tuota pientä lämmintä ja pehmeätä
ruumista! Kiiltävät, mustat silmät katsoivat häntä suoraan silmiin, ja
sydän tykytti pakahtuakseen -- kuin tytön sydän -- -- --

Hän kantoi linnun hellästi ikkunan luo, joka oli raollaan, niin ettei
lintu ollut löytänyt tietä ulos.

Sitten hän työnsi ikkunan selkoselälleen ja hellitti hiljaa sormensa
pääskysen siipien ympäriltä.

Ensin lintu ei liikahtanut. Leif pelkäsi, että se oli kuitenkin
loukannut itsensä niin, ettei kyennyt lentämään. Mutta sitten lintu
mahtoi tuntea raikkaan tuulahduksen, aamuauringon ja vapauden, joka
viittoi sille. Kevyesti ja varmasti se kohoutui levitetyille siivilleen
ja riensi riemusta visertäen taivaan sinistä korkeutta kohden, ja pian
se erottui vain mustana pisteenä tunturien yläpuolella.

Leif vaipui polvilleen ikkunan ääreen ja purskahti itkuun.

Pikku pääskynen, sinä lensit valoa kohti, aamuaurinkoa kohti, niinkuin
vapautettu sielu, joka jättää taakseen kaikki maiset tuskat. Pikku
pääskynen, minä tiedän, että Ebba tänään kuolee...




XV.


Poutaisena syyskuunpäivänä Leif Bjerke asteli tietä pitkin, joka
polvitteli puutarhojen välitse erään pienen kaupungin lähistöllä
Etelä-Norjassa.

Seutu oli tasankomaata. Ylt'ympäri levisi laajoja keltaisia
sänkipeltoja, joilta vilja oli äskettäin leikattu, ja näköpiiriä
rajoittivat sinertävät metsät. Pienissä puutarhoissa olivat omena-
ja päärynäpuut täynnä hedelmiä, ja siellä täällä hehkui villiviini
kuistikon seinää tai valkoista talonpäätyä vasten. Lännessä häämötti
Kristianian-vuono hopeankirkkaana juovana vaaleata iltapäivätaivasta
vasten.

Leif oli harhaillut tuntureilla, kunnes siellä oli tullut täysi
talvi, joka oli karkoittanut hänet pois. Hänen silmänsä, jotka olivat
tottuneet jäätiköiden häikäisevään autiuteen, saivat nyt lepoa tämän
maiseman lämpimissä, kylläisissä väreissä. Melkein vastoin tahtoaan
hänestä tuntui hyvältä päästä jälleen laaksomaille, viljellyille
seuduille ja ihmisten läheisyyteen. Ja hän tiesi, että häntä odotettiin
täällä, että häntä kaivaten ja toivoen odotteli nuori nainen, joka
vielä rakasti häntä, ja pieni poika, joka sanoi häntä isäkseen.

Siellä ylhäällä lakeuksilla, lumen ja yksinäisyyden keskellä, hän oli
taistellut taistelunsa. Hän oli päättänyt noudattaa Ebban pyyntöä ja
täyttää velvollisuutensa vaimoaan ja lastansa kohtaan. Hän tahtoi
sanoa Ragnalle, ettei voinut rakastaa häntä, mutta että hän aikoi
jäädä hänen luokseen pojan tähden, jos Ragna vielä toivoi sitä. Hän ei
enää riehunut pakkoavioliittoa vastaan. Ebba oli kuollut, eikä hänelle
ollut enää onnea tarjolla maailmassa. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja
väsyneeksi, hän oli kadottanut nuoruuden toivon, mutta myöskin sen
uhman ja leppymättömyyden. Hän oivalsi tehneensä väärin Ragnaa kohtaan.
Eihän Ragna ollut väkisin tunkeutunut hänelle. Hän oli vain totellut
isäänsä ja ajatellut lapsensa tulevaisuutta mennessään naimisiin miehen
kanssa, joka oli hänen lapsensa isä. Ja kaiken sen ivan ja ylenkatseen,
jota hän oli vaimolleen osoittanut, oli tämä saanut syyttömästi kärsiä.
Hän itse kuljeksi mielin määrin nauttien nuoruudestaan ikäänkuin vapaa
mies, ja sill'aikaa Ragna istui kotona, hoiti poikaa ja piti pienen
talon aina hyvässä kunnossa häntä varten, joka kenties oli joskus
palaava. Ragna parka! Leif ei enää vihannut häntä, ja jos Ragna tahtoi,
saattoi heistä vielä tulla ystävät.

Eräässä tien mutkassa hän näki pienen, punaiseksi maalatun huvilan,
joka sijaitsi puutarhan keskellä. Päädyn edustalla kasvoi kaksi koivua,
joiden lehdet olivat kellastuneet ja rungot hohtavan valkoiset. Suuret
auringonruusut ja kirjavat dahliat heloittivat kukkalavassa. Kun veräjä
aukesi, nousi nuori nainen paikaltaan verannalla. Hän viskasi nopeasti
työn käsistään pöydälle ja seisahtui tuokioksi kietoen käsivartensa
murattikoristeisen pilarin ympäri ikäänkuin tukea tarvitseva. Sitten
hän tointui ja astui, tulijaa vastaan, ryhdikkäänä ja komeana
tummansinisessä puvussaan. Päivänpaiste sai hänen tukkansa välkkymään
kultaisena kehänä totisten nuorten kasvojen ympärillä.

"Leif, sinäkö! -- Terve tuloa!"

Hän ojensi tulijalle kätensä. Se oli suurehko, kaunismuotoinen ja
vankka käsi. Leif tarttui siihen, mutta ajatteli hiuduttavan surun
tuntein Ebban hentoa, viileätä lapsenkättä, joka oli melkein uponnut
hänen kouraansa.

"Kiitos, Ragna. Kuinka voitte täällä? -- Saanko jäädä tänne luoksenne
-- tarkoitan, onko sinulla tilaa?"

Hän sopersi hämillään tapaillen sanoja. Ragna loi häneen harmaat
silmänsä, joissa leimahti ilon salama.

"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi hän hiljaa. "Tahdotko jäädä minun ja
pojan luokse? Etkö ole enää vihainen meille?"

Hänen ilonsa vaivasi Leifiä. Hän päästi vaimonsa käden ja kääntyi
poispäin.

"Ragna hyvä, älä käsitä minua väärin", sanoi hän nopeasti. "Totta
on, että olen tullut jäädäkseni teidän luoksenne, sillä tahdon
koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja pikku Reidaria kohtaan. Mutta
onnellisiksi me tuskin voimme tulla. En halua pettää sinua ja siksi
sanon sen suoraan. -- Olen rakastanut erästä nuorta tyttöä, joka nyt on
kuollut. Hän on lähettänyt minut sinun luoksesi."

Pitkä, painostava hiljaisuus seurasi. Leif ei uskaltanut katsahtaa
Ragnaan. Hän saattoi kuvailla mielessään, kuinka Ragna seisoi siinä
taistellen itkua vastaan. Se kuului hänen säännöttömästä, katkonaisesta
hengityksestään. Leif ymmärsi hänen olonsa tukaluuden, ja kun Ragna yhä
pysyi ääneti, kääntyi hän veräjää kohden.

"Ehkä on parasta, että lähden pois jälleen", virkkoi hän hiljaa. "Sinä
et tietenkään enää välitä minusta, kun en voi antaa sinulle enempää."

Mutta silloin hän tunsi Ragnan käden käsivarrellaan. He seisoivat niin
lähekkäin, että hänen täytyi nostaa silmänsä, jolloin hän kohtasi
Ragnan kyyneltyneen katseen. "Välitän, välitän minä sinusta", kuiskasi
Ragna kiihkeästi. "Olen sinulle kiitollinen pienimmästäkin, minkä
tahdot minulle antaa. Älä mene pois, Leif. Onhan kotisi täällä, pikku
Reidarin luona. Minä en kysy mitään enkä vaadi mitään itselleni. Jää
tänne!"

Leif tarttui liikutettuna hänen päähänsä ja suuteli häntä otsalle.
Tuokioksi Ragna painautui häntä vasten ja kietoi kätensä hänen
kaulaansa. Sitten hän vetäytyi syrjään, ikäänkuin häveten liikutustaan,
jäi seisomaan kukkalavan ääreen selin Leifiin ja siveli hiljalleen
auringonruusun kullanvärisiä terälehtiä.

"Pikku Reidar on ollut tänään aamupäivällä soutelemassa Halvorsenin
poikien kanssa", virkkoi hän vihdoin tyynesti ja luonnollisesti. "Hän
oli hyvin väsynyt, kun tuli kotiin, ja minä laitoin hänet levolle,
mutta en tiedä, nukkuuko hän. Etkö tahdo mennä sisään katsomaan häntä?"

"Kiitos, kyllä minä menen", sanoi Leif keventynein mielin. "Hyvästi
siksi aikaa, Ragna."

Hän oli saanut takaisin entisen suoran, joustavan ryhtinsä, kun hän
astui sisään verannan kautta. Ragna seisoi katsellen hänen jälkeensä,
ja lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Kaikki näytti hänestä
valoisalta tällä hetkellä. Koti ei ollut autio, elämä ei ollut tyhjä
enää.

Hän ymmärsi, että Leif oli muuttunut. Hänen katseensa ei enää ollut
kylmä ja vihamielinen. Koko hänen olemuksensa oli tullut lempeämmäksi
ja sävyisämmäksi. Eikä Ragna tahtonut kysyä, mistä muutos johtui, ei
urkkia mitään tietoja naisesta, jota hän sai kiittää miehensä paluusta.
Olihan kyllin siinä, että hän ja Leif asuivat jälleen saman katon
alla ja että heitä nyt oli kaksi huolehtimassa lapsen kasvatuksesta.
Tämä oli pyörryttävän suuri onni, ja se täytti hänen sielunsa
kiitollisuudella. Ja kun hän kerran oli päässyt niin pitkälle, että
Leif ojensi hänelle kätensä ystävyydessä, oli ehkä toivoa, että hän
joskus tulevaisuudessa saattoi voittaa hänet kokonaan omakseen. Olihan
hänellä liittolainen, mahtavin kaikista -- pikku Reidar.

Leif oli mennyt makuuhuoneeseen, johon päivänvalo pääsi himmeänä
vihreiden, alaslaskettujen kaihtimien lävitse. Pienessä, valkoiseksi
maalatussa puusängyssä makasi poika molemmat kätöset nyrkissä posken
alla. Pehmeä, vaalea tukka kihartui valkeassa niskassa, jossa iho
muodosti syviä poimuja. Poika oli kyllä Ragnan näköinen, mutta Leifistä
tuntui, että nuo pienet, helakanpuhtaat kasvot selittämättömällä
tavalla toivat hänen mieleensä Ebban.

Hän istuutui sängyn vieressä olevalle tuolille ja kumartui nukkuvan
poikasen puoleen. Miten rauhoittavaa oli kuulla pienokaisen tasaista
hengitystä! -- Mutta yht'äkkiä pikku Reidar liikahti levottomasti
unessa, ikäänkuin tuntien jonkun häntä katselevan. Kädet erkanivat
toisistaan. Silmät avautuivat; ne olivat suuret ja siniharmaat, ja
niiden kysyvä katse kohdistui vieraaseen herraan.

Mutta yht'äkkiä heräsi muisto valokuvasta, äidin selityksistä --
viimekesäisestä lyhyestä käynnistä. Hän nousi istualleen sängyssä ja
ojensi kätensä.

"Isä!" huusi hän ilosta loistaen.

Leif puristi pojan kiihkeästi rintaansa vasten.

"Oma pikku pojuni -- rakas pikku pojuni!"

Hän tunsi samassa, että hänen tulevaisuutensa ja elämänsä päämaali oli
täällä. Ja ajatuksissaan hän kiitti Ebbaa, joka oli opastanut hänet
takaisin kotiin.




XVI.


Kun päivät syyspuoleen alkoivat pimetä ja lyhentyä, ei rouva Rönnov
enää noussut vuoteeltaan. Kun Kaisa aamuisin tuli sisään auttaakseen
häntä pukeutumaan, oli rouvan tapana sanoa puolustautuvasti hymyillen:
"Taidanpa jäädä makuulle tänään, Kaisa. Ilma näyttää niin harmaalta,
eikähän minua työt odota."

Ja Kaisa vastasi rauhoittavasti: "Niin, kyllä rouvan on parasta olla
sängyssä. Rouva näyttää hiukan väsyneeltä, mutta se menee kyllä ohitse,
jahka tulee talvi. Silloin päivät tulevat valoisammiksi."

Rouva Rönnov nyökkäsi hymyillen: "Niin, kun aurinko taas rupeaa
paistamaan, silloin minäkin tästä nousen." Ja he olivat kumpikin
uskovinaan toinen toisensa puhetta.

Talossa oli toinenkin, jonka voimat alkoivat loppua tänä syksynä.
Se oli vanha Jack. Enimmän osan päivästä se makasi vasussaan rouva
Rönnovin makuuhuoneen kaakeliuunin vieressä, ja siinä se milloin
nukkui, milloin valitteli. Kun Eva toisinaan koetti houkutella sitä
mukaansa kävelylle, seurasi se häntä veräjälle asti. Mutta siihen se
pysähtyi, katsoi Evaan surullisesti vanhoilla, puolisokeilla silmillään
ja heilautti hiukan hännäntynkäänsä ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän,
etten jaksa kävellä pitemmälle. Enkä minä myöskään tahdo jättää vanhaa
emäntääni."

Sitten Jack kääntyi ja linkutti vasuunsa takaisin, ja Eva jatkoi
matkaansa lokaisella tiellä harmaassa sumussa, joka raskaana peitti
kellastuneen maan.

Eräänä päivänä saapui Kööpenhaminasta hieno vanha herra, jolla oli
kultasankaiset silmälasit ja häikäisevän valkoiset alusvaatteet. Hän
viipyi pitkän aikaa rouva Rönnovin luona. Vanha rouva tahtoi muuttaa
testamenttiaan. Kun neuvottelu lakimiehen kanssa oli päättynyt,
lähetettiin noutamaan kaksi todistajaa -- puutarhuri, joka oli monta
vuotta hoitanut talon puutarhaa, ja vanha pappi naapurihuvilasta.
Pastori ei ollut koskaan ennen puhutellut rouva Rönnovia, vaikka
he olivat monta vuotta tervehtineet toisiaan hymyillen vanhuuden
alakuloista hymyä. Tämä oli varmaankin heidän ensimmäinen ja viimeinen
tapaamisensa, ajatteli pastori nähdessään kuihtuneet kasvot, jotka
olivat tulleet valkoisiksi ja läpikuultaviksi kuin alabasteri. Ja
hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli rouva Rönnovin kuollessa
menettävä jotain, joka oli hienoa ja valoisaa ja kevyttä kuin
menneitten nuoruudenpäivien tuoksu.

Herrojen lähdettyä rouva Rönnov pyysi Evaa tulemaan sisään.

Hän makasi vuoteellaan levollisena, kasvoissa omituinen hajamielinen
ilme ikäänkuin ihmisellä, joka on tehnyt tilinsä elämän kanssa. Ensi
kerran hän nyt puhui lähenevästä kuolemastaan.

"Olen oikein iloissani, että kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Ja nyt
sinun ei tarvitse enää huolehtia tulevaisuudesta. Kun minä olen poissa,
voit sinä joko matkustaa Bengtin luo tai pyytää häntä tulemaan kotia
Tanskaan. Olen jakanut omaisuuteni kahteen yhtä suureen osaan. Toisen
saatte Bengt ja sinä, toisen Tage ja Gärda. Sitten lapsiparat pääsevät
naimisiin. Ei kukaan voi panna esteitä heidän tielleen."

"Mutta rakas mummo" -- Eva suuteli liikutettuna ohutta, veretöntä
kättä, jota piteli kädessään. -- "Bengt ja minä olemme jo saaneet
sinulta niin paljon, ettei meillä ole oikeutta ottaa vastaan enempää."

"Se summa on otettu lukuun, ole huoleti siitä", sanoi rouva Rönnov,
ja hänen entinen hyvätuulisuutensa pilkisti vielä esiin "Sentähden ei
teidän osallenne tulekaan yhtä paljon kuin niiden toisten. Mutta saatte
joka tapauksessa riittävästi, niin että voitte elää huoletta, jos Bengt
saa jonkun paikan. Sinä kai mieluimmin tahdot hänen palaavan kotiin?"

"Niin tahdon, rakas mummo. Ja luulen, että se on hänenkin
toivomuksensa. Siitäkin on meidän kiittäminen sinua, että saamme asua
omassa maassamme. Sinä olet ollut niin sanomattoman hyvä minulle, enkä
minä voi millään palkita...?"

"Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa", keskeytti vanhus lempeästi,
"sinä ja pikku Vivika. -- Kaisalle olen määrännyt niin paljon, ettei
hänen tarvitse kärsiä puutetta vanhoilla päivillään. Nina kyllä suuttuu
kovasti minuun, kun hänen poikansa eivät saa mitään, mutta sitä ei voi
auttaa. Fleming tulee kyllä hyvin toimeen -- hän on kelpo poika. Ja
Ovelle on hyödyllisintä, ettei hän saa mitään. Työ on ainoa, joka voi
tehdä hänestä miehen."

Väsyneenä pitkästä puheestaan vanhus ummisti silmänsä ja laski päänsä
pielukselle. Eva, joka näki hänen tarvitsevan lepoa, suuteli häntä
hiljaa otsalle ja poistui huoneesta.

Rouva Rönnov eli joulun tuolle puolen. Mutta hän kävi yhä heikommaksi
eikä tuntenut enää juuri ketään. Sattui usein, että hän nimitti Evaa
"Margaretaksi" -- se oli ollut hänen tyttärensä nimi --, ja eräänä
päivänähän pyysi Kaisaa pitämään ruoan lämpimänä "herraa" varten, joka
pian tuli kotiin valtiopäiväistunnosta. Kaisa pyyhki liikutettuna
silmiään ja selitti sitten Evalle, että nyt vanha rouva ei enää elänyt
kauan, sillä kun ihmiset näkivät vainajia ympärillään, silloin sai olla
varma siitä,, että loppu oli lähellä.

Uudenvuodenpäivänä suku kokoontui kuten tavallista harmaaseen taloon
lehmuskujan varrelle. Kaikki tiesivät, että se oli oleva viimeinen
kerta. Lääkäri oli ilmoittanut heille, ettei rouva Rönnovilla ollut
pitkiä aikoja jäljellä. Arkihuone näytti jo autiolta ja asumattomalta.
Kaikki he kaipasivat rullatuolissa istuvaa mustapukuista olentoa, jonka
lempeät vanhat kasvot olivat aina hymyilleet heille heti oven auettua.
Ei edes vanhan koiran haukunta enää tervehtinyt heitä. Eva oli sisällä
sairaan luona, ja pikku Vivika nukkui. Ainoastaan Kaisa hiiviskeli
ympäri huopatohveleissaan silmät itkusta punaisina. Nyt hän oli pian
jättävä tämän talon, joka oli ollut hänen kotinsa niin monta monituista
vuotta. Hän aikoi rakkaan vanhan rouvansa kuoltua palata Ruotsiin ja
elää siellä säästöillään ja perinnöllä, jonka hän tiesi saavansa. Mutta
hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli jo oikeastaan lopussa. Ei hän
sanottavasti iloinnut ajatellessaan lapsuudenkotinsa jälleennäkemistä.
Kaikki oli siellä niin muuttunutta. Useimmat hänen vanhat ystävänsä
olivat maan povessa, ja uusia sukulaisiaan hän ei tuntenut. Mutta
sittenkin hän tahtoi mieluimmin päättää päivänsä synnyinseudullaan.
Siellä olivat kalmistossa hänen vanhempainsa haudat, ja koivikossa
oli veräjä, jonka luona hän oli neljäkymmentä vuotta sitten sanonut
jäähyväiset nuorelle miehelle, joka läksi Amerikkaan -- eikä koskaan
palannut.

Kaisa ei unohtanut emännänvelvollisuuksiaan. Kuten edellisinäkin
vuosina oli hän asettanut pöydälle pari täysinäistä kakkumaljakkoa
ja karahvillisen herravainaan vanhaa hienoa portviiniä. Mutta ainoa,
joka koski viiniin, oli hovijahtimestari, joka kaatoi itselleen lasin
salavihkaa ja joi sen pahalla omallatunnolla. Sitten hän laittoi
kasvonsa totisiin ryppyihin ja veti syvän huokauksen, ikäänkuin
säälitellen ihmisluonnon heikkoutta ja elämän katoavaisuutta.

Rouva Nina Lindholm oli paljon muuttunut Ebban kuoltua. Hänen musta
tukkansa oli alkanut harmaantua, ja otsan ja suupielten syvät vaot
antoivat kasvoille mietiskelevän surun ilmeen. Yötä päivää hän
ajatteli yhtä ainoata kysymystä -- miksi Ebba ei tahtonut nähdä häntä
kuolinvuoteensa ääressä. Oliko lapsella jo selko hänen suhteestansa
paroni Lercheen, ja oliko hän sen tähden tuominnut äitinsä?

Tämä suhde oli nyt lopussa. Paroni oli matkustanut etelään ja
aikoi viettää talven Kairossa. Tuttaviltaan oli Nina kuullut hänen
seurustelevan ahkerasti erään nuoren englantilaisen naisen kanssa,
joka kuului olevan hyvin rikas. Hän vastaanotti tämän uutisen mitä
suurimmalla tyyneydellä. Menköön parooni naimisiin, se ei enää
liikuttanut häntä. Hänen elämänsä oli rauniona. Aviomies ei ollut
koskaan merkinnyt hänelle mitään, eikä hän ollut kyennyt voittamaan
lastensakaan rakkautta, ei edes Oven, vaikka oli tuhlannut hänelle
kaiken hellyytensä. Vieläpä kaino pikku Gärdakin nousi häntä vastaan.
Jos Gärda edelleenkin halusi mennä naimisiin Tagen kanssa, niin ei
hänen äitinsä enää tahtonut sitä estää. Mutta nuoret eivät ymmärtäneet,
että hän nyt ainoastaan odotti heidän tulevan puhumaan asiasta.

Täällä mummon huoneessa Lindholmin perhe kohtasi pitkästä aikaa eversti
Barnerin ja Tagen. Vanhemmat olivat tervehtineet toisiaan lyhyesti ja
kankeasti ja vaihtaneet joitakuita sovinnaisia sanoja ilmasta ja vanhan
rouvan sairaudesta. Tage oli mennyt ikkunakomeroon, jossa Gärda seisoi.
Gärdalla oli kyyneleet silmissä, kun hän kohotti katseensa Tageen, ja
nuori mies puristi hiljaa hänen kättänsä.

Ulkona puutarhassa oli paksulti lunta. Se oli pukenut kaikki puut ja
pensaat eriskummaisiin valkeihin huntuihin. Lyhdynvalo lankesi leveänä
juovana hangelle, ja tien toisella puolella sijaitsevan pienen, matalan
talon ikkunat olivat valaistut. Korkealla lehmusten latvain yläpuolella
tuikki iltatähti.

Hyasintit eivät kukkineet ikkunalla niinkuin ennen. Ne olivat jääneet
tavallista hoitoa vaille. Vain joitakuita näivettyneitä lehtiä oli
työntynyt esiin, ja lasit olivat täynnä pitkiä, keltaisia juurisäikeitä.

Eva, joka harvoin poistui sairaan vanhuksen huoneesta, avasi nyt oven
ja kuiskasi:

"Mummo on hereillä. Hän tahtoo mielellään nähdä teidät kaikki. Mutta
olkaa aivan ääneti ja koettakaa näyttää iloisilta, sillä hän ei pidä
itkusta."

Vieraat hiipivät varpaisillaan sairaan huoneeseen, Tage ja Gärda
edellä, hovijahtimestari ja eversti Barner viivytellen, vastahakoisina
kuten ainakin miehet näkemään liikuttavia kohtauksia. Nina oli painanut
päänsä alas, ikäänkuin olisi pelännyt kohdata kuolevan katsetta.

Mummon kasvot, joita yömyssyn nauhat kehystivät, olivat kutistuneet
pieniksi. Kyömynenä pisti terävänä esiin, ja tiukkaan sulkeutuneessa
suussa ilmeni kuoleman armoton ankaruus. Ummistuneet silmäluomet
kohosivat hitaasti oven avautuessa; katseeseen tuli kipinä eloa, ja
verettömillä huulilla vilahti heikko hymyntapainen. Tage ja Gärda
tunsivat yht'äkkiä, että mummo katseli heitä ikäänkuin haluaisi sanoa
heille jotakin. He astuivat vuoteen ääreen, ja Gärda kumartui kuolevan
puoleen painaen lämpimän poskensa hyväilevästi mummon poskea vasten.

"Te kaksi", kuiskasi rouva Rönnov.

Hänen läpikuultava kätensä, joka oli laihtunut ja tullut pieneksi kuin
lapsen, hapuili avuttomasti lakanalla. Gärda arvasi hänen toivomuksensa
ja kohotti punastuen ja liikutettuna kasvonsa Tagen puoleen.

"Anna minulle kätesi, Tage", kuiskasi hän.

Kaksi nuorta, lämmintä kättä yhtyi lujaan puristukseen, ja
mummon vahankeltaiset sormet laskeutuivat niiden päälle. Samalla
vanhuksen katse suuntautui melkein kärkevänä Ninan kalpeihin,
syyllisyydentuntoisiin kasvoihin, jotka vääristyivät rajusti
esiinpyrkivästä itkusta.

"Kyllä -- kyllä, mummo, niin on tapahtuva kuin sinä tahdot!" Vastaus
kuulosti hätähuudolta.

Hänen vihlova, epätoivoinen nyyhkytyksensä kaikui huoneen
hiljaisuudessa. Hän ei itkenyt vanhusta, joka oli pian kuoleva, vaan
hän itki omaa itseään ja hukkaanmennyttä elämäänsä.

Käsi laskeutui lohduttavasti hänen olkapäälleen. Hän nosti pikaisesti
katseensa -- olihan se Ove? Mutta hänen kyyneleiset silmänsä näkivätkin
Flemingin rumat piirteet, joita hän niin usein oli pilkannut ja
ivannut. Ja hän peitti jälleen häpeissään kasvonsa käsillään.

Vanha Jack, joka oli torkkunut vasussaan uunin vieressä, nousi
yht'äkkiä jaloilleen ja tuli ontuen sängyn luo. Koira nuuski
levottomasti, ja sen puolisokeat silmät kääntyivät vanhan rouvan
kasvoja kohden. Mutta emännän ääni ei ollut enää milloinkaan haasteleva
vanhalle Jackille eikä hänen kätensä hyväilevä sitä. Ja surkeasti
ulvahtaen koiravanhus ojensi koipensa ja kaatui lattialle.

"Viekää se pois!" huusi hovijahtimestari. "Näettehän että sitä
kouristaa."

Olihan toki olemassa joku raja, kuinka paljon piti sietää, arveli hän.
Sairaita ihmisiä täytyi valitettavasti suvaita, mutta sairaat eläimet
tuottivat aivan tarpeetonta kidutusta hermoille.

Eva kumartui ja nosti Jackin lattialta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen
poskiansa.

"Jack on kuollut", sanoi hän hiljaa. Ja hän kantoi vanhan koiran vasuun
ja levitti peitteen sen päälle.

Rouva Rönnov ei ollut tajunnut tapausta. Hän oli vaipunut pielukselle
silmät ummessa. Gärda ja Tage vetivät kätensä hiljaa hänen kädestään.
Kun Eva palasi ja kumartui kuolevan puoleen, huomasi hän heti muutoksen
tapahtuneen. "Nyt olisi kai parasta, että jättäisitte meidät yksin",
kuiskasi hän. "Loppu on käsissä."

Vieraat poistuivat sairaan huoneesta ääneti niinkuin olivat tulleetkin.
Ainoastaan Gärda viipyi vielä hetkisen painaakseen suudelman
valkoisille hiuksille ja kuiskatakseen viimeisen kiitoksensanan
kuolevan korvaan.

Arkihuoneessa hovijahtimestari kaatoi itselleen uuden lasin portviiniä.
Hän tunsi ruumiissaan vilunväristyksiä, selitti hän eversti Barnerille.
Se koiran kuolema oli vatkuttanut niin järkyttävästi.

Tage piti silmällä ovea, kunnes Gärda tuli takaisin. Silloin hän
meni Gärdaa vastaan ja laski kätensä hänen vyötäisilleen. Viedessään
hänet lattian poikki nurkkasohvalle hän katsoi kiinteästi isäänsä ja
Gärdan vanhempia. Mutta nämä eivät tehneet mitään vastaväitteitä. He
alistuivat äänettöminä mummon määräykseen; hänen viimeinen tahtonsa oli
täytettävä.

Huone alkoi pimetä. Ainoana valaistuksena oli heikko kajastus, jonka
lumi heijasti ikkunasta sisään. Ihmiset näyttivät aavemaisen kalpeilta
hämärässä istuessaan hiljaa odottaen. Kellon verkkainen naksutus
muistutti raukeata suonentykytystä.

Sairaan huoneessa valvoivat Eva toisella ja Kaisa toisella puolen
sänkyä.

Pieni yölamppu oli sytytetty ja levitti himmeätä valoaan vanhan rouvan
kuihtuneille kasvoille ja seinässä riippuville muotokuville. Siinä
olivat kaikki hänen rakkaansa, pitkä sarja elämää, joka oli liittynyt
hänen elämäänsä. Ja sängyn jalkopäässä riippuva kuva esitti miestä,
joka oli voittanut hänen nuoruudenrakkautensa, suuren suvun kantaisää.

Oliko mummo vielä tajussaan? Kulkiko hänen sielunsa silmien editse
hänen pitkä elämänsä vaihtelevine suruineen ja iloineen -- vai oliko
hän jo mennyt suureen lepoon?

Hän hengitti heikosti. Jumalan kiitos, hän oli kuoleva kamppailutta ja
tuskatta, hiljaa ja rauhallisesti niinkuin vanhat kuolevat, kun heidän
elinvoimansa loppuu.

Pian oli heillä oleva ainoastaan muisto jäljellä harmaan talon
vanhasta, hienosta mummosta, joka oli vapisevissa käsissään pitänyt
niin monien nuorten kohtaloita ja ohjannut kaiken parhain päin. Suvun
hyvä hengetär hän oli aina ollut.

Liikahtiko mummo? Vai lampun liekkikö se leimahti, niin että hänen
kasvonsa saivat uuden ilmeen? Katse suuntautui kirkkaana ja täysin
tajuisena nuoren, punatakkisen luutnantin muotokuvaan. Sitten kuului
hiljainen huokaus, ja heikko hengitys lakkasi kuulumasta.

Molemmat läsnäolijat käsittivät, että nyt oli elämän liekki sammunut.
Kaisa painoi luisevat kätensä silmilleen ja purskahti rajuun itkuun.
Mutta Eva kumartui vainajan puoleen kiittäen ja siunaten häntä
kaikesta, mitä hän oli ollut, ja painoi hellästi hänen silmänsä umpeen.
Mummo nukkuu vakaana kädet ristissä, valkoisena valkealla vuoteellaan.

       *       *       *       *       *

Kohta sen jälkeen sukulaiset läksivät harmaasta talosta, joka nyt pian
oli sulkeutuva heiltä ja siirtyvä vieraisiin käsiin.

Tage ja Gärda tulivat viimeisinä. He kulkivat käsikoukussa pitkin
lehmuskujaa lumen naristessa jalkain alla ja tähtien tuikkiessa puiden
oksien välistä. Gärda painautui lähelle Tagea. Lyhdyn himmeässä valossa
Tage näki hänen silmäinsä loistavan kyynelistä kosteina.

"Eikö ole synti", kuiskasi Gärda, "että minä kaikesta huolimatta tunnen
itseni onnelliseksi, vaikka mummo ja Ebba ovat kuolleet ja vaikka minä
niin sydämestäni kaipaan heitä kumpaakin."

Tage kumartui ja suuteli hänen otsaansa.

"Pikku Gärda", sanoi hän. "Kun olemme saaneet lahjan, tulee meidän olla
kiitolliset siitä. Mummo antoi meille onnen sellaisena kuin hän sen
itse omisti nuoruudessaan, ja kerran on tuleva meidän vuoromme jättää
se muille. Yö tulee meillekin kerran. Mutta nyt saamme iloita, sillä
päivä on edessämme pitkänä ja valoisana."

He kulkivat edelleen, ja heidän askeltensa ääni häipyi hiljaisuuteen.

Talvinen pimeys kietoi vaippaansa puistokujan. Ympäristön tulet
sammuivat. Ainoastaan harmaasta talosta loisti punertava valo
ikkunasta, jonka takana mummo nukkui syvää untansa. Ja korkeudessa,
mahtavien puunlatvain yläpuolella, valvoivat ikuiset tähdet.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN LANGAT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.