The Project Gutenberg eBook of Satuja lapsille luettavaksi, by Anni Swan

Satukontti.
Vuorenpeikko ja paimentyttö.
Jouluaatto metsässä.
Satu pienestä viulusta.
Hallin ja Mirrin karkumatka.
Peipponen..
Aaltojen salaisuus.
Pienikki ja metsätonttu.
Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.

Olipa muinoin mies, jolla oli kolme poikaa. Isoiksi tultuaan sanoivat he isälleen: "Anna meille sauva ja eväskontti, tahdomme lähteä ulos maailmalle onnea koettelemaan." Isä antoi kullekin leipäkyrsän eväskonttiin ja paksun koivusauvan käteen, ja niin he lähtivät matkaan. Käveltyään vähän aikaa tulivat he tienristeykselle, josta erkani kolme tienhaaraa. Siinä sanoivat he toisilleen hyvästi ja astuivat kukin omaa tietään. Vanhin tuli suurelle kankaalle, missä kanervat punoittivat ja mäntypuut tuoksuivat pihkalle. Sammaleisella kivellä istui pieni punalakkinen tonttu itkemässä. Oletteko koskaan nähneet tontun itkevän? siinä on jotain kummallista. Se pudottaa näet jokaisen kyynelpisaran pieneen pähkinänkuoreen ja pistää sen sitten suuhunsa. Sillä lailla se voi itkeä lakkaamatta monta päivää ja monta yötä, onpa tonttuja, jotka ovat itkeneet monta kymmentä vuottakin perätysten. Muuten oli tämä tonttu erittäin viisaan näköinen, sen nenällä oli suuret kultasankaiset lasisilmät, ja parta ulottui pikkuvarpaan kärkeen. Poika tuijotti vähän aikaa tonttuun, viimein hän kysyi: "Mitäs itket tonttu rukka?"

"Ah minua poloista, voi päiviäni, armahtakaa minua tontuista onnettominta", valitti tonttu.

"Voi, jospa äitini olisi arvannut, mitä hänen Kyrmyniskalleen tapahtuu", ulisi tonttu. "Mene tiehesi, tyhmä ihmislapsi, et sinä voi minua kuitenkaan auttaa."

"No niin, olen matkalla kosimaan kaikkein suloisinta tonttutyttöstä, mikä maan päällä on nähty. Säkissäni oli minulla kalliita kiviä ja kultaa yllin kyllin ja iloisena kuljin matkaani. Mutta äkkiä unohdin poloinen nimeni enkä sitä nyt muista vaikka ajattelisin pääni puhki. Kuusi päivää olen tässä jo tuuminut sitä, joll'en tänäpäivänä sitä keksi, vie joku muu tonttu morsiameni."

"Ahaa", arveli poika, "tämä tonttu näyttää viisaammalta kuin mitä hän on. Joll'en aivan suuresti erehdy, lausui hän juuri äsken nimensä, eikä kuitenkaan muista sitä. Kuuleppas, tonttuseni, mitenkä sinä, joka näytät niin hirveän viisaalta, et edes omaa nimeäsikään tiedä."

Tonttu katseli vihaisesti suurten silmälasiensa takaa poikaan, sitten se rupesi taas voivottamaan. "Voi minua, uhuh, huu. Jos minua autat, annan sulle kourallisen kalliita kiviä."

"Sanoppas ensin, tonttu kulta, kuinka noin viisaalla miehellä saattaa olla niin huono muisti, ett'ei nimeänsäkään muista."

"Uh, huu" itki tonttu, "en minä ole laisinkaan viisas, lasisilmäthän minut näin viisaan näköseksi tekevät. Oikeastaan olen yhtä tyhmä, kuin kaikki muutkin tontut, mutta isoäitini isoäidin lasit antavat viisaan näön vaikka pässille. Siinä on koko salaisuus."

"Hei, sepä lystiä", tuumi poika, "kuuleppas, tonttu, jos annat mulle lasisilmät, sanon sulle nimesi."

Ei tonttu oikein mielellään olisi lasejaan antanut, mutta ajatellessaan pikku tonttutyttöä otti hän ne nenältään ja ojensi pojalle. Hei, kuinka oppineelta tämä nyt näytti, tontun täytyi nousta kiveltä ja kumartaa, sillä viisautta aina kumarretaan, vaikka se piilisikin vain lasisilmissä.

"Kyrmyniska on nimesi", sanoi poika, kääntäen selkänsä tontulle, joka kirkasi ilosta ja alkoi juosta kankaan poikki säkki selässä. Mutta poika kulki eteenpäin ja näytti niin sanomattoman viisaalta lasisilmineen, että ihmiset kaikkialla nostivat hattuaan ja kuiskasivat toisilleen: "Hyvänen aika, kuinka oppinut hän mahtaa olla!"

Ja hän tuli kuuluisaksi kautta koko maan, ylhäiset tulivat häneltä neuvoa kysymään, ja jokainen kiitteli hänen viisauttaan, mutta eipä kukaan arvannut, että tontun isoäidin isoäidin lasisilmissähän se viisaus piili. Eikä poikakaan sitä kellekään kertonut; hän oli nyt oppinut herra, oikein professori, ja kas silloin hän oli mielestään onnellinen.

Toinen veli yöpyi vuoren rotkoon ja kätkeytyi kivilohkareiden taa sammalikkoon. Keskiyöllä kuuli hän siipien suhinaa ja näki suuren huuhkajan lentävän ontosta puusta: huh, huu! huusi se.

"Huh, huu", vastattiin metsästä, ja heti lensi pieni keltainen pöllö huuhkajan luo. "Mitä kuuluu?" kysyi huuhkaja. "Eipä juuri mitään erinomaista, mutta muistatko kummitäti, että prinsessa huomenna täyttää kuusitoista vuotta. Koko hovi itkee ja parkuu, kuningas huokailee ja kuningatar pyörtyy joka viides minuutti. Prinsessa rukka on itkenyt siniset silmänsä punaisiksi ja värisee kuin haavan lehti pelosta."

"Kah, etkö sitä tiedä", virkkoi huuhkajamuori. "Huomenyöllä kello kaksitoista täsmälleen tulee ilkeä yölepakko ottamaan hänet morsiamekseen, ei siinä itku eikä parku auta."

Huuhkaja oli hetkisen vaiti, mutta sitten se kuiskasi: "Kas, oikeastaan se on suuri salaisuus. Ukkoni kertoi sen minulle vannottuani, etten siitä kellekään puhuisi, mutta jos lupaat olla siitä juoruamatta, voin sen sinulle kuiskata. Jos joku kuninkaan hovissa ymmärtäisi näyttää peiliä yölepakolle, niin se heti karkaisi tiehensä, ja lumouksen valta olisi murrettu. Yölepakot näet hirveästi pelkäävät omaa kuvaansa, ja ihmekö se, ovathan ne niin rumia."

"Vai niin, voi, voi", päivitteli korppi, ja sitten lensivät kaikki kolme tiehensä. Mutta poika ryömi esille piilostaan, juoksi metsän läpi ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä vallitsi syvä suru. Tornissa liehui sysimusta lippu, hoviherrat ja hovinaiset nyyhkyttivät mustareunaisiin nenäliinoihin, ja kokki poltti kaikki paistit pohjaan pelkästä surusta. Poika astui suoraan valtaistuimen eteen, missä kuninkaan herrasväki istui murheellisena; hän löi kantapäänsä yhteen kumartaen ja sanoi: "Jos teidän korkea Majesteettinne suo, pelastan minä prinsessan." Kuningaspa tätä ei ensin uskonut, mutta hädissään hän viimein lupasi pojalle prinsessan ja puolen valtakuntaa, jos hän hänet pelastaisi, niinkuin kuuluutettu oli. Siinä samassa lensikin yölepakko savutorvesta sisään. Hyi, miten ilkeän näköinen se oli! Oikein kävi sääliksi ihanaa prinsessaa, jonka piti ruveta mokomalle hirviölle puolisoksi. Yölepakko laski nahkasiipensä alas, tepasteli prinsessan luo ja vonkui: "Seuraappas nyt mukaani, ihana prinsessa." Jo tarttui hän itkevään kuninkaantyttäreen viedäkseen hänet, mutta samassa ryntäsi poika esille, vetäsi peilin, jonka hän oli piilottanut konttihinsa, ja pani sen yölepakon eteen. Tämäkös raivostui! Sylki ja sihisi, vinkui ja tavoitteli ympärilleen terävillä kynsillään, mutta poika ei peljästynyt, piteli vain peiliä hirviön edessä. Silloin levitti se suuret mustat siipensä ja lensi takaisin ulos savutorvesta eikä siitä sen koommin kuultu. Mutta prinsessa oli pelastettu, ja samana iltana vietettiin komeat häät kuninkaan linnassa. Niinpä oli keskimäinenkin veli löytänyt onnensa.

Nuorin veli sitävastoin kulki kauan maailmaa löytämättä onnea. Hän vaelsi kylät ja kaupungit, kävi kuninkaan hovissa ja viisasten luona, onnea hän vaan ei tavannut. Hänen vaatteensa kuluivat repaleiksi, leipäkyrsä oli kauan sitten lopussa, eväskontti ja sauva yksin olivat jäljellä. Eräänä iltana hän tuli synkkään metsään, niin synkkään ett'ei taivastakaan näkynyt kuin pieni pala, puut kun ulottuivat miltei pilviin. Kuusikon keskeltä kohosi savupilvi, ja sitä seuratessaan näki poika pienen pirtin kosken reunalla. Sen seinät olivat kovin mustuneet, ja katossa oli reppana, ei ollenkaan savutorvea. Poika astui pirttiin. Siellä istui ikivanha eukko kehräämässä. Ja ihmeellinen eukko se olikin. Tukka oli lumivalkoinen, ja pieni hän oli, niin pieni ja kumaraselkäinen, mutta silmät olivat kirkkaat kuin pikku lapsen ja posket punaiset.

Poika teki niin, ja eukko kehräsi edelleen. "Mitä sinä kehräät?" kysyi poika. "Kehrään satuja", vastasi eukko ja nyökkäsi päätään hänelle.

Tätä poika ihmettelemään, mutta eukko sanoi, ettei se ollut lainkaan vaikeata. Joka kerään hän kehräsi sadun, ja tätä työtä hän oli jo tehnyt monta, monta sataa vuotta.

"Tuolla tulevat lampaani", virkkoi hän, ja siinä tuokiossa tulikin lammaslauma määkien ja hyppien pihatarhaan.

Poika suostui, sillä hän piti eukosta, ripusti eväskonttinsa seinälle ja jäi eukon luo paimeneksi. Mutta eivätpä hänen paimennettavansa olleetkaan tavallisia lampaita, vaan satulampaita, sellaisia, joiden villasta kehrätään satuja, iloisia ja surullisia, lyhyitä ja pitkiä. Nurmikaan, jota ne söivät, ei ollut toisten nurmien kaltainen. Siinä kasvoi ihania kukkia, tulipunaisia ja sysimustia, sinisiä ja keltaisia. Punaisista kukista tuli iloisia satuja, mustista surullisia. Keltaisista sai sellaisia satuja, joissa puhuttiin vuorenpeikosta ja noitaämmistä, mutta sinisistä sellaisia, jotka puhuvat merenneidoista ja vedenhaltiasta. Päivisin poika paimensi lampaita ja illoin hän istui pirtissä eukon kehräämistä katselemassa. Näin kului pitkä aika. Eräänä iltana sanoi eukko: "Nyt olet palvellut kyllin kauan. Huomenna saat lähteä taas maailmalle. Ahkeruutesi palkaksi täytän eväskonttisi satukerillä. Joka kerran kun tahdot kertoa jonkun sadun, tarvitsee sinun vain sanoa: satukontti aukene, ja heti saat kauniin sadun. Mutta muista aina sulkea kontti visusti, muuten kerät vierivät matkoihinsa."

Poika kiitti hyvää eukkoa ja lähti satupirtistä pois maailmalle. Hän oli iloinen kuin lintu kulkeissaan tietä pitkin, satukontti riippui hänen olkapäillään, se oli aivan tavallisen kontin näköinen, eipä arvannut vastaantulija siinä satuja piileilevän. Tulipa hän niin aukealle marjamäelle. Siellä lapsiparvi oli mansikassa poimien uutteraan punaisia marjoja vasuihin ja tuohisiin. Poika istuutui suurelle kivelle ahon keskelle, pani kontin polvilleen ja mietti.

Koetanpa nyt, puhuiko satueukko totta. "Satukontti aukene", virkkoi hän ottaen kontistaan suuren kerän. Hei, mikä lysti satu sieltä tulla tupsahti! Lapset juoksivat kilvan hänen luokseen ja istuutuivat piiriin kiven ympärille kuunnellen kontin ihmeellistä sisällystä. Ettepä usko miten soma se satu oli, siinä kerrottiin vanhasta kissapöllöstä, joka kosiskeli nuorta ihanaa kuuntyttöä, mutta siitä emme nyt ennätä puhua. Kun poika oli lopettanut satunsa, sulki hän kontin, heitti lapsille hyvästi ja lähti astumaan kotia päin, vanhan isänsä luo. Sielläkös elämää oli! Vanhin poika, tuo oppinut professori, oli näet hänkin tullut isää tervehtimään, ja komeissa vaunuissaan ajoi toinen veli kuninkaantyttären kera punaisesta veräjästä pihalle. Eipä vain isällä koskaan ennen ollut näin hienoja vieraita ollut. Aidan päällä töllistelivät kaikki kylän lapset suut selällään tätä komeutta. Isäukko istui rahilla pirtin ulkopuolella ja hänen vieressään kultaisilla tuoleilla keskimäinen veli prinsessoineen, sekä professori. Silloin astui pihalle nuorin veli konttineen.

"Hyvää päivää isäukko", sanoi hän, "hyvää päivää, herra professori ja teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tässä minä nyt olen."

Mutta isä ja veljet rupesivat häntä torumaan. "Etkö ole onnea saavuttanutkaan? Tulethan takaisin yhtä köyhänä kuin menitkin. Sama konttikin on hartioillasi." Ja sitten alkoivat molemmat toiset veljet kehua onneaan. "Minä olen niin viisas", sanoi vanhin veli, "että ihmiset minua kumartavat ja ylistelevät, Salomokin oli vain lapsi minun rinnallani."

"Entäs minä sitten", virkkoi keskimäinen, "olen niin rikas, että syön kultalautasilta, nukun kaikkein kalliimmilla untuvilla ja vaimoni on kuninkaan tytär. Voiko enempää elämässä pyytääkään?"

Nuorin poika kuunteli toisten onnea. Ei hänen ollenkaan käynyt heitä kateeksi, hän otti kontin olkapäiltään, kutsui kaikki lapset luokseen ja sanoi: "satukontti aukene", ja sitten hän keri sadun toistaan kauniimman. Nytpä tuli hauskaa! Isäukko hymyili nyökäyttäen hopeanharmaata päätään, oppinut veli unohti syvän viisautensa ja luuli taas olevansa pikku poikanen, kuninkaantytär ja hänen ylhäinen puolisonsa nauroivat kultatuolissaan, ja se oli jotain erinomaista, sillä nähkääs, hieno väki ei naura usein. Mutta hauskinta oli kuitenkin lapsilla, he syleilivät poikaa ja pyysivät yhä vain uusia satuja.

Ja pojan kertoessa loistivat hänen silmänsä onnesta, ja nähdessään hänen ja pikkulasten iloa ymmärsivät isä ja veljet, että hänen kontissaan piili yhtä suuri onni kuin konsanaan oppineen viisaudessa ja toisen veljen rikkauksissa.

Olipa kerran pieni paimentyttö, iloinen ja vallaton kuin västäräkki. Aamulla anivarhain hän ajoi lehmät laitumelle ja juoksi itse perässä avopäin, paljain jaloin. Äitikullaltaan hän sai pikku konttiinsa leipäkyrsän ja piimäleilin, vieläpä joskus pienen voikipenenkin. Hei, kuinka metsässä oli hauska! Suuret hongat seistä törröttivät totisina muistellen menneitä aikoja, mutta katajat ja koivut kertoivat niin hullunkurisia juttuja, että lehmiäkin nauratti, mitä sitten paimentyttöä. Puun latvassa naksutteli orava: "Tule tänne, tule tänne", mutta kun tyttö rupesi kapuamaan runkoa pitkin, hyppäsi se toiseen puuhun ja viskoi sieltä käpyjä jänöjussin päälle, joka sääret suorina loikki Kellokkia pakoon. Entäs vasikat! Ne nyt vasta hupsuja olivat. Häntä pystössä hyppivät ne kilpaa kivien ja kantojen yli, olivat hippasilla ja koettivat puskea toisiaan sarventyngillään. Hauska oli paimentytöllä metsässä.

Mutta syvällä rotkossa asui vuorenpeikko. Sillä oli tuuhea vihertävä parta, pienet punertavat silmät ja tukevat käsivarret. Päivisin istui se rotkossaan, mutta kulki yöllä pikkulintuja ja kukkasia tappamassa, sillä niitä se ei kärsinyt, päinvastoin vihasi ja vainosi. Mutta paimentyttöä se rakasti. Kun tyttö hyppeli mättäillä, huhuili lehmiä ja lauleli, silloin tirkisteli vuorenpeikko kivilohkareen takaa, nauroi ja venytteli korviaan, jotta ne hohtivat kuin keitetyt ravut. Peikot näet aina venyttelevät korviaan, kun ne ovat mielissään, siksipä niillä onkin niin hirveän suuret korvat. Eräänä päivänä puki se itsensä oikein hienoksi. Päässä oli sylen korkuinen hohtokivillä koristettu lakki, jalassa tulipunaiset saappaat, takki oli elefantin nahasta ja housut vuohenkarvoista. Korviinsa ripusti se kaksi kullattua etanaa ja palmikoitsi pitkän partansa neljään palmikkoon, jokaisen palmikon päässä oli korea koppakuoriainen. Näin koristettuna vuorenpeikko astui paimentytön luo, joka istui kivellä tuohitorveen toitottamassa. Hyvänen aika kuinka tyttö säikähti! Hyppäsi kiveltä kuin pallo ja tahtoi juosta pakoon, mutta vuorenpeikko tarttui hänen käsivarteensa:

"Elä pelkää tyttöseni, en minä pahaa tee. Olen vuorenpeikko, asuntoni on täällä aivan lähellä, etkö tahdo tulla sitä katsomaan?"

Paimentyttö katseli katselemistaan peikkoa, viimein rupesi häntä ukon komeus naurattamaan. Hän nauroi niin sydämellisesti, että metsä kaikui, pöllöt siristelivät hämmästyneinä unisia silmiään, jänikset juoksivat viidakosta katselemaan, ja musta korppi muuttui punaiseksi. Korpit näet muuttuvat aina punaisiksi nauraessaan, mutta se tapahtuu hyvin harvoin, noin kerran sadassa vuodessa. Vuorenpeikko venytteli korviaan, ryki ja yski, yski ja ryki. Viimein hän sanoi: "Etkö tahtoisi tulla kanssani linnaani? Saat siellä kymmenen kaunista huonetta, viisikymmentä hienoa pukua ja pannukakkua niin paljon kuin ikinä tahdot."

Paimentyttö pudisti päätään: "Mitäpä minä kymmenellä huoneella? Onhan minulla täällä niin suuri sali, ett'ei keisarillakaan suurempaa. Taivas on kattona, viheriä nurmi ja punainen kanervikko lattiana, korkeat puut seininä. Hienoja pukuja en koskaan ole rakastanut; pannukakku tosin ei olisi hullumpaa, mutta saanhan metsästä marjoja yllin kyllin ja äidiltäni piimää sekä leipää."

Vuorenpeikon punaiset posket kävivät keltaisiksi: "Saat monta arkullista kalliita kiviä."

Paimentyttö nauroi: "Meren rannalta saan kiviä tarpeeksi, en huoli kivistäsi."

Peikon naama muuttui viheriäiseksi: "Saat istua jouten, ei tarvitse sinun enää paimentaa karjaa."

Tyttö löi kätensä yhteen: "Hyvänen aika, silloinhan minulla vasta ikävä olisi. Hui, hai, ettenkö saisi enää Kellokkia enkä Kirjoa syöttää. Mene matkoihisi, tuhma peikko!"

Mutta nyt peikko suuttui ja tuli aivan tuhanharmaaksi, silmät iskivät tulta, ja hän sähisi kiukusta. "Jollet tule mukaani, tapan kaikki lehmäsi, sytytän äitisi mökin palamaan ja muutan pikku veljesi sammakoiksi. Tiedä, että olen mahtava noita. Hatsina pou! hatsina pous! pim pom pau!"

Samassa makasi Kellokki surkeasti ammuen maassa ja katsoi rukoilevasti paimentyttöön.

"Elä, elä, peikko kulta!" huusi tyttö, "elä tapa lehmiäni, eläkä tee äidilleni mitään pahaa. Tulen kyllä mukaasi."

"Kyrmy, Kyrmy, rinpunni", mutisi peikko ja yks' kaks nousi Kellokki terveenä ylös, mutta vuoren peikko tarttui tytön käteen ja vei hänet rotkoonsa. He astuivat alas kiviportaita syvälle, syvälle, sillä peikot pelkäävät päivän valoa. Hyvänen aika! sitä komeutta mikä siellä oli, silmiä ihan häikäisi. Ensimäisessä huoneessa olivat seinät lumivalkoisesta suolasta ja katossa riippui suuria kiiltomatoja, toinen huone oli lasista, kolmas porsliinista, neljäs sinisistä, punaisista ja viheriäisistä hohtokivistä, viidennessä oli katto kullasta ja seinät hopeasta. Eihän niitä kaikkia voi luetellakaan, niin monta niitä oli, toinen toistaan kauniimpia. Paimentyttö ihmetteli ja ihaili, mutta sitten hän tuli surulliseksi ja sanoi:

"Näen kalliita kiviä ja kultaa, mutta en ainoatakaan puuta enkä pikkulintua."

"Ahaa", nauroi peikko ja venytteli pitkiä korviaan, "tuleppas tänne, kauniimpaa puutarhaa et ole eläissäsi nähnyt", ja hän vei tytön suureen luolaan, jonka katto oli siniseksi maalattu ja koristettu kiiltävillä kivillä, jotka tuikkivat kuin tähdet. Ylt'ympäri seisoi korkeita puita, mutta niiden lehdet olivat leikatut viheriäisestä silkistä, ja ne olivat sekä jäykät että mykät; ei ainoakaan oksa nyökännyt iloisesti paimentytölle kuten koivut ja petäjät ulkona metsässä. Niiden latvoissa istui koreita lintuja. Ne oli vuorenpeikko ensin tappanut ja sitten asettanut kullattuina ja maalattuina puihin istumaan. Vaiti tuijottivat ne elottomilla silmillään paimentyttöön, ja silloin tämä rupesi katkerasti itkemään. Mutta nyt suuttui peikko.

"Vai niin", torui se, "eikö sinulle tämäkään kelpaa, tuhma ihmislapsi, tämähän on oikein hienon hienoa, vaikk'et sinä sitä ymmärrä. Babiaanit hoi, marakatit hoi! tulkaa tänne!"

Hus! siinä tulla tupsahti kymmenen pitkähäntäistä marakattia ja babiaania tulipunaisissa hameissa. Ne tarttuivat toistensa häntään ja alkoivat kirkuen tanssia ja tehdä kaikenmoisia hullunkurisia temppuja, sill'aikaa kuin kaikkein suurin babiaani löi rumpua.

Mutta paimentyttö muisteli pikku vasikoita iloisine hyppyineen nurmikolla. Hän kätki kasvot käsiinsä ja itki yhä katkerammin.

"Hyvä peikko", pyysi hän, "päästä minut jälleen ulos viheriäiseen metsään. En voi olla täällä, aivanhan minä kuolen ikävään."

"Et sinä täältä ikinä pääse", kiljui vuorenpeikko ja sulki tytön suureen kultaseinäiseen huoneeseen, minne ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut. "Täällä saat olla, kunnes opit rakastamaan linnaani", ja sitten hän paiskasi raskaan rautaoven lukkoon.

Mutta tyttö heittäysi maahan ja itki niin katkerasti, että kultaseinienkin kävi häntä sääliksi ja suuria kultakyyneliä vieri alas lattialle. Ja silloin syntyi pikku rakonen seinään, sen kautta pujahti pieni näppärä sisilisko paimentytön luo katsellen häntä kirkkailla silmillään.

"Elä itke, pieni paimentyttö", sanoi se, "tunnen sinut hyvin, olet aina ollut ystävällinen meille sisiliskoillekin, siksipä tahdommekin auttaa sinua. Kuuleppas! Vuorenpeikolla on taikasauva, johon ei kukaan muu kuin hän itse uskalla koskea, koska se muuttaa kaikki kullaksi. Mutta näin kuuluvat loihtusanat: Se joka ei kullasta välitä eikä sitä rakasta, se voi vaaratta tarttua sauvaan. Ota siis sauva hiljaa peikon päänaluselta hänen nukkuessaan, lyö sillä oveen, ja heti olet vapaa. Kumppanini ja minä suurennamme tätä rakosta kunnes mahdut sinäkin siitä." Näin sanoen solahti sisilisko rakosesta ulos nyykäyttäen pikku päällään hyvästit. Se kokosi kaikki toverinsa, ja yksin voimin kaivoivat ne reikää, kunnes se tuli niin isoksi, että tyttö pääsi siitä läpi. Yöllä hiipi hän siis hiljaa viereiseen huoneeseen, missä vuorenpeikko kuorsasi komeassa vuoteessaan, veti hyvin varovasti taikasauvan hänen päänsä alta ja juoksi kiireesti oven luo koskettaen sitä sauvalla. Heti avautui se, ja paimentyttö pääsi pitkään käytävään, jonka päässä loisti valoa. Hei, kuinka hän juoksi, ja kyllä sietikin, sillä siinä tuokiossa oli vuorenpeikko aivan hänen kinterillään.

"Taikasauvani, taikasauvani!" kirkui se ojentaen pitkät käsivartensa tyttöä kohti. Mutta hän riensi eteenpäin lyöden sauvalla pitkin seiniä. Huh, sitä ryminää ja kolinaa, mikä nyt syntyi. Koko vuori vapisi ja ryskyi, kivilohkareita putosi kolisten maahan ja töintuskin ennätti tyttö hypätä aukosta ulos ennenkuin koko rotko rymähtäen vaipui kiviläjäksi, eikä vuorenpeikon komeista saleista ollut muuta jäljellä kuin harmaita kivilohkareita ja sammalia. Taikasauvakin oli muuttunut vanhaksi leppävitsaksi.

Vuorenpeikkoa ei kukaan sen koommin nähnyt eikä kuullut. Liekö hautaantunut sinne luolaansa kivien alle? Mutta paimentyttö riensi takaisin kotia, viheriään metsään, karjalaitumelle ja sinisen meren rannalle.

Oli jouluaattopäivä. Lunta tulla tuprutti sakeasti, kulkuset kilisivät lystisti kujilla ja tiellä. Tauno istui ikkunan ääressä posket käsien nojassa ja katsoi ulos. "Ohhoh, nyt on kello vasta kaksi. Neljä pitkää tuntia vielä, kunnes joulukuusi sytytetään. Mitähän jos menisin vähän hiihtämään."

Tuumasta toimeen! Sukset jalkaan, ja pian oli Tauno hyvillä suksimailla metsän kupeella. Hän hiihti hiihtämistään eikä huomannutkaan, ennenkuin jo oli syvällä metsässä. Sielläkös oli hauska! Kuuset ja hongat törröttivät lumen peitossa ja valkoisina olivat korkeat kivetkin. Tauno viritti iloisen laulun ja hiihteli vieläkin syvemmälle. Sukset luistivat mainiosti kantojen ja kivien yli, mutta yht'äkkiä tuli seis.

Voi hirveätä! — Siellä seisoi suksilla ihan Taunon takana suuri pörhöinen karhu, oikea mesikämmen. Tauno peljästyi ensin pahanpäiväisesti, mutta sitten alkoi häntä harmittaa.

"Mitä siinä seisot suksillani? Katkaiset ne vielä. Mars matkaasi, mesikämmen!"

"Bum, bum", mörisi karhu, ja tämä on ihmisten kielellä sama kuin: "En minä niin vähällä lähde. Ensin syön sinut suuhuni ja sitten suksesi."

Mutta karhu maiskutteli suutaan ja tarttui suurella käpälällään Taunon niskaan. Silloin rupesi Tauno itkemään.

"Rakas mesikämmen, päästä minut! Mitä äiti sanoo, kun kuusi sytytetään, eikä minua olekkaan kotona. Entä kaikki kauniit joululahjat, mitkä joulupukki minulle on luvannut, kuka ne nyt saa?"

Karhu päästi äkkiä Taunon ja löi käpälällään otsaansa, jotta paukahti.

"Voi hyvä Tapio! Olenhan aivan unhottanut, että tänään on jouluaatto. Rakas poikani, suo anteeksi, mutta kiitä onneasi, että satuit juuri tänään tulemaan metsään, eilen olisin sinut armotta ahminut."

"Katso, tänään ovat kaikki eläimet ystäviä sekä keskenään että ihmisten kanssa. Me vietämme tänään joulua, mekin. Jos sinua haluttaa, voit tulla kanssani katsomaan joulu-iloamme. Alkaa jo hämärtää, arvaan että vähitellen kokoonnumme."

Tauno oli heti valmis. Karhu kyykisti selkänsä, ja Tauno istui siihen, otti sukset kainaloonsa ja tuossa tuokiossa oltiin syvällä, syvällä korvessa, minne vain metsämies joskus eksyy. Tultuaan lumikentälle, jota hongat ympäröivät, laski karhu ratsastajansa maahan ja sanoi:

"Kiipeä nyt tuohon suureen petäjään. Sieltä voit nähdä hyvin etkä häiritse ketään. Mutta joudu! Kuuletko melua? Se on jouluvieraista, jotka lähenevät."

Tauno totteli ja kiipesi hätäpikaa petäjän latvaan. Sieltä hän nyt kummia näki. Pitkänä jonona marssi ensin jänisten valkoinen parvi. Niiden etunenässä kulki lihava lumivalkoinen jänis, jonka pitkissä korvissa riippui kiiltäviä sudenkorentoja. Kaksi pikku pupua kantoi tulipunaista viittaa, joka sen hartioita peitti. Kaikkein ensimmäisenä astui neljä pulskaa pupua, jaloissa siniset töppöset; ne toitottivat kiiltäviin torviin ja asettuivat pienelle kummulle istumaan tassut ristissä. Kummun vieressä seisoi komea joulukuusi, jonka vertaista Tauno ei koskaan maailmassa ollut nähnyt. Se ylettyi miltei pilviin ja sen oksilla oli mitä kummallisimpia tavaroita. Siinä riippui suuria punaisia omenia, hohtavia kiiltomatoja, monenvärisiä simpsukoita, kimmeltäviä jääkynttilöitä ja korkeimmilla oksilla välkkyi keltaisenpunaisia virvatulia. Koko metsä loisti ja lumi kimalsi kuin tuhannen tuhatta hohtokiveä olisi sirotettu kinoksiin. Taunoa oikein häikäisi, silmät selällään hän tuijotti tätä ihmettä.

Kaikki jänikset istuivat nyt kuusen ympärillä, kuningatar keskellä, ja torventoitottajat puhalsivat iloisen tervehdyksen, sillä tuolla lähestyi oravien tuuheahäntäinen joukko. Kohteliaasti kumarsivat ne jäniksille, jotta hännät heiluivat niskan yli, ja istuivat sitten nekin kuusen ympärille. Sitten tulivat ketut. Ne olivat komeata väkeä. Jokainen kettu oli ripustanut kaulalleen kolminkertaiset helminauhat pihlajanmarjoista ja korvissa oli samallaiset korvarenkaat. Ne kumarsivat suipot kuononsa maahan.

Ja sitten alkoi metsästä kuulua ryskettä ja suhinaa, tassutusta ja vikinää. Siellä tuli samettiturkkinen myyrä perheineen, teräväpiikkinen siili rouvineen ja lapsineen, joita oli kuusi, sekä kaikki heidän sukulaisensa. Harmaana laumana lähestyivät hiiret. Ne kulkivat rivissä, jokaisen hännän päässä oli tulipunainen rusetti. Niiden jälessä lensivät kaikki linnut. Siinä oli varista, oli harakkaa. Pyyt ja teiret pöyhistelivät höyheniään, ja metso astui komeana viidakosta. Pöllöt pysyivät hiukan loitompana valosta, mutta palokärjet ja haukat tuijottivat ystävällisesti kirkkaaseen joulukuuseen.

Äkkiä rupesivat kaikki eläimet vapisemaan, sillä nyt lähestyivät sudet ja karhut. Koko maa keikkui, kun he hiljaa ja juhlallisesti astuivat kuusen luo ja käsi sydämellään tervehtivät läsnäolijoita.

"Hurrur, kruu, kruu, kvi, kvii, hauskaa joulua, tervetuloa seurahamme kumppanit."

Sudet ja karhut istuivat toisten piiriin, ja nyt alkoi lintujen sekakööri juhlallisen joululaulun, johon muutkin eläimet yhtyivät.

Virren jälkeen puristivat eläimet toistensa käpäliä, muristen, vinkuen, piipittäen, kaakottaen ja ulvoen: "Hauskaa ja rauhallista joulua, kumppanit."

Vanha kettumuori, jossa oli vähän tekopyhän vikaa, pyyhki silmiään ja huokasi: "En milloinkaan ole ihanampaa hetkeä elänyt."

Myyrätär ja siilirouva puhelivat lapsistaan, joilla oli ollut kova nuha ja yskä. Hiiret ja rotat neuvoivat toisilleen, missä olivat paraimmat ruoka-aitat ja päättivät ensi yönä lähteä yhteiselle retkelle jonnekin lihavaan paikkaan. Karhu istui käpälät vatsan päällä ja veti sieramiinsa ruuan hajua.

Tosiaankin, tuossa hiukan tuonnempana höyrysi suunnattoman suuri pata ja sen ääressä hääri — Tauno ei ollut uskoa silmiään — Mirri kissa arvokkaana, suuri kauha käpälissä. Eikös vaan tuo veitikka ollut sitonut kyökki-Kaisan leveätä esiliinaa vyölleen, valkoista myssyä korvilleen ja lasisilmiä nenälleen. Taunoa rupesi niin naurattamaan, että oli puusta pudota, ja vielä enemmän huvitti häntä nähdä Mustin isän vanhassa hännystakissa tarjoilevan pähkinöitä ja hunajaa jouluvieraille. Musti ja Mirri oli näet pantu kyökkimestareiksi, koska olivat tottuneet herrastapoihin. Nyt astui Mirri kauha kainalossa piirin keskelle, kumarsi kolmasti ja naukui: "Miu, miau", se merkitsee: "Ruoka on valmis, hyvä herrasväki."

Hei, mikä elämä siitä seurasi! Pata nostettiin tulelta korkealle kannolle, ja kaikki rupesivat siitä syömään suurilla puulusikoilla, vanhemmat tietysti ensin ja lapset sitten. Karhu rukka, joka aina on kovin ahnas, söi niin paljon hunajaa, että rupesi voimaan pahoin, ja täytyi sen saada kylmiä kääreitä vatsan ympärille. Oravat eivät syöneet muuta kuin jälkiruokaa, nimittäin pähkinöitä. Syötyään alkoivat kaikki tanssia joulukuusen ympärillä laulaen iloisia joululauluja kukin omalla äänellään, ja siitä syntyi sellainen kirkuna ja ulvonta, että Tauno peljäten korviensa särkyvän kiireimmän kautta hiipi hiljalleen puusta alas, tarttui suksiinsa ja livisti tiehensä. Oli jo pimeä, kun hän saapui kotia, siellä oli häntä kovin kaivattu, äiti melkein itki. Heti hänen tultuaan avattiin salin ovi, ja voi, voi sitä komeutta, mikä siellä oli. Oksat täynnä kynttilöitä, kukkia ja makeisia loisti kuusi keskellä lattiaa, ja sen oksien takaa hymyili joulu-ukon punoittava naama.

Hannu ja Leena olivat naapuruksia ja leikkivät usein yhdessä, juoksentelivat marjassa ja hakivat karjan laitumelta kotiin. Hannu leikkasi itselleen lehdosta pienen pajupillin, jolla vihelteli, ja teki tuohitorven, jolla toitotti karjalle, niin että vaarat raikuivat, ja silloin oli Leenalla hauska. Vähitellen tuli Hannusta oikein mestari tässä taidossa. Saipa hän välistä lainata lukkarin viulunkin. Silloin pukeutuivat lapset pyhävaatteisiin, istuutuivat penkille suuren tuomen alle, lukkarivaarin oven ulkopuolelle ja odottivat kiltisti, kunnes vanha lukkari otti viulun suuresta punaisesta kaapista, jonka oviin oli maalattu tulpaaninkukkia. Hannu painoi viulun leukansa alle ja lukkarivaarin polkiessa tahtia jalalla veti hän jousella säveleen toistaan kauniimman. Leena istui kädet ristissä ja ihmetteli.

Eräänä päivänä riensi Hannu Leenan luo silmät ilosta säihkyvinä. Jo kaukaa huusi hän: "Leena, Leena, minulla on suuri uutinen."

Leena, joka pihalla syötti kauroja kanoille, pelästyi niin, että pudotti jyvät ruohikolle. Mutta Hannu ei siitä välittänyt. Yhdellä hyppäyksellä hän oli keskellä kaakottavaa kanaparvea ja kuiskasi Leenan korvaan:

"Olen saanut lukkarin viulun oikein omaksi ja pääsen kaupunkiin. Siellä saan oppia hyvästi soittamaan. Ajatteleppas, ehkä yhtä hyvästi kuin lukkarivaarikin."

"Pitääkö sinun lähteä kaupunkiin?" Leenalle tuli suuret kyyneleet silmiin. "Kuka sitten tulee kanssani marjaan ja laitumelle?"

"Elä itke, Leena kulta. Opittuani kauniisti soittamaan, tulen takaisin ja soitan sinulle kauniimmat lauluni."

Kovasti Leena Hannun lähdettyä häntä ikävöi. Joka päivä kävi hän heidän yhteisillä leikkipaikoillaan ja itki usein muistellessaan Hannun hauskoja kepposia. Nyt oli kaikki niin hiljaa, puut metsässä painoivat alas oksansa, tarttuivat hänen hameeseensa ja kysyivät:

Pikku puro, jonka niskalle Hannu ennen myllyjä rakensi, ei enää lirissyt yhtä iloisesti kuin ennen. Kukkokin pihalla lensi aidalle ja huusi kuuluvalla äänellä:

"Kukko kiekuu, Hannu hoi! missä olet?" Entä Kaunikki ja Rusko! Ne oikein laihtuivat ikävästä ja kysyivät alinomaa Leenalta: "Eikö Hannu enää tulekaan?"

Kesällä Hannu tuli kuin tulikin kotia. Silloinkos ilo syntyi! Metsäkukkulalla paloi juhannuskokko kirkkaana, lapset tanssivat piirissä sen ympärillä, ja Hannu soitti viulua. Leena istui hänen vieressään toivoen, ettei juhannusaatto milloinkaan loppuisi.

Mutta sitten tapahtui jotain hyvin, hyvin surullista. Hannun viulu särkyi eikä hänellä ollut rahaa ostaa uutta, sillä viulu maksaa monta kymmentä markkaa ja Hannu oli köyhä. Poika-parka kätki päänsä Leenan syliin ja itki niin katkerasti, että Leenan sydän oli säälistä pakahtua. "Nyt ei minusta koskaan voi tulla suurta soittajaa. En milloinkaan enää kuule viuluni laulavan", valitti Hannu ja itki entistä katkerammin.

Mutta silloin tuli Leenan mieleen hyvä tuuma. Hän taputti Hannun kosteaa poskea sanoen: "Elä itke enää. Minäpä hankin sinulle toisen viulun."

Kas sitä ei Hannu ottanut uskoakseen, mutta Leenan yhä kivenkovaan vakuuttaessa, ett'ei ole hätääkään, lakkasi hän viimein itkemästä.

Kuulkaapas nyt, mitä Leena aikoi. Yöllä muiden nähdessä ihania unia, nousi hän varovasti ylös, meni kanakoppiin, otti sieltä oman lumivalkoisen kanansa ja pisti sen pieneen vasuun. Sitten hän lähti astumaan synkkään metsään. Tiedättekö kuka siellä asui? Minäpä sen tiedän, ja Leena tiesi sen myös. Kuulkaapa! Suuren suon takana oli sininen mökki ja siinä mökissä asui ihmeellinen eukko. Ihmiset kertoivat hänen osaavan sellaista, jota ei kenkään muu osannut, ja siksipä Leena nyt meni hänen luokseen pyytämään, että hän tekisi Hannulle uuden viulun. Palkaksi saisi eukko hänen oman nimikkokanansa. Huu, kuinka metsässä oli pimeä! Leenaa peloitti kauheasti, mutta hän rukoili taivaan tähtiä varjelemaan itseään ja kulki sitten rohkeasti eteenpäin. Kuljettuaan jonkun aikaa tuli hän suolle, mutta miten päästä sen yli? Ylt'ympäri tanssi pieniä harmaita äijiä lyhdyt käsissä. Ne olivat virvatulia ja tahtoivat eksyttää ihmisiä. Ken niiden valoa seurasi, se painui syvälle alas suohon, missä sammakot, sisiliskot ja käärmeet matavat liejussa, missä ei aurinko ikinä heloita eikä pikkulinnut livertele. Siellä on ikuinen kosteus ja pimeys, onneton se, joka virvatulia tottelee. Mutta Leena tiesi niiden vehkeet, hän ei ollut huomaavinaan niitä, etsi vain polkua, josta pääsisi suon yli. Silloin hän kuuli hiljaista kurnutusta: Kuaak, kuaak! Se oli suuri ruskeatäpläinen sammakko. Leena oli aivan tallata sitä ja kiljahti pahasti nähdessään sen surulliset ulkonevat silmät. Vielä enemmän hämmästyi hän kuullessaan sammakon puhuvan.

"En huoli mistään muusta", lausui sammakko ja oli niin murheellisen näköinen, että Leenaa oikein säälitti eläin raukka. Hän nosti sen varovasti ylös ja suuteli hellästi sen kosteata päätä. Eihän sammakko rukka ollut lainkaan häijy, niin ruma kuin se olikin, ja Leenan pantua sen sydämelleen makasi se siellä niin hiljaa ja siivosti, ettei Leena hennonnut viskata sitä pois, vaikka se oli kylmä ja kostea kuin käärme.

"Kulje täältä oikealle", kuului sammakon ääni nutun alta, "näetkö kapean juovan edessäsi. Astu sitä horjumatta rohkeasti, muuten vajoot syvyyteen."

Leena totteli ja astui neuvottua polkua pitkin. Mutta kummallinen polkupa se olikin, liikkui ja kiemurteli koko ajan. Leena oli joka hetki kompastua.

"Ei tämä ole mikään polku, vaan kiiltomadoista rakennettu silta. Joka yö asettuu monta tuhatta kiiltomatoa sinisen eukon käskystä suohon sillaksi ja aamulla matelevat ne taas tiehensä."

Onneksi pääsi Leena heti toiselle puolelle, muuten olisi hän kaiketi peljästyksestä vaipunut suohon.

"Nyt voit laskea minut maahan", lausui sammakko, "kiitos, rakas lapsi, hellyydestäsi!"

Näin sanoen loikkasi kiitollinen sammakko tien syrjään, mutta Leena jatkoi matkaansa siniselle mökille ja koputti hiljaa ovelle.

Nytpä alkoi Leenaa peloittaa eikä hän uskaltanut astua sisään ennenkuin eukko tuli avaamaan.

Leena seisahtui oven suuhun katsellen ympärilleen. Eipä hän näin kummallista huonetta ikinä ollut nähnyt. Keskellä lattiaa seisoi suuri rautainen kolmijalka ja sen päällä vielä suurempi pata, josta lakkaamatta nousi savua ja höyryä, mutta tulta ei näkynyt missään. Nurkassa istui kuusi pyöreäsilmäistä pöllöä, ja katossa riippui rautahäkki, jossa kaksitoista lihavaa rottaa nakersi. Ihmeellisin oli kuitenkin eukko itse. Hän oli pitkä ja laiha kuin aidan seiväs. Hiukset olivat siniset melkein kuin ruiskukka ja silmät loistavan keltaiset. Suussa oli hänellä kaksi hammasta, jotka alinomaa vaihtoivat väriä, muuttuivat milloin punaisiksi, milloin viheriäisiksi. Hyi, eipä hän juuri kaunis ollut, tuo sininen muija.

"Noh", sanoi hän, "oletkos mykkä vai peloittaako sinua, koska et mitään puhu? Katsoppas, nämä rotat tässä, ne ovat renkejäni ja piikojani, nakertavat näet kaikki työaineeni, ja tässä on kuusi kaunista Mirriäni. Kiss, kiss, kiss", huusi hän, ja heti lensivät kaikki kuusi pöllöä akan luo, painoivat tupsupäiset päänsä hänen polviinsa ja nokkivat hänen laihoja käsiään.

"Kas niin, kultani, menkää nyt nukkumaan taas. Hus, hus! Noh, mitä sinä oikeastaan tahdot, pikku otus?"

Leena pani kätensä ristiin ja katsoi rukoilevasti eukkoon. "Tahdotteko, armollinen rouva, olla niin hirveän hyvä ja tehdä Hannulle uuden viulun? Hänen vanha viulunsa on mennyt rikki, eikä hänellä ole rahoja ostaa uutta."

"Hahhaa, hah, hah", nauroi eukko, "onko mokomata kuultu? Mistä minä viuluja takoisin? Ei, mene sinä vain kotio nukkumaan ja anna Hannun viulun olla."

Leena pyysi vieläkin kauniimmin: "Rakas hyvä rouva, minä en voi mennä Hannun luo viulutta. En voi nähdä hänen itkevän, se koskee niin sydämeeni."

Eukko hieroi laihalla sormella nenäänsä ja tuumi. "Entä mitäs annat palkinnoksi jos viulun teen?" Leena aukasi vasun kannen näyttäen kanaansa, mutta eukko nyrpisti nenäänsä ja sanoi:

"Pyh, en siitä rahtuakaan piittaa. Minä syön hämähäkin koipia ja tikanpesiä, en välitä kananpaistista enkä munista. Jos kuitenkin välttämättä tahdot tuon viulun, voin sen tehdä eikä siihen tarvita muita aineita kuin oma sydämesi. Siitä tulisi kerrassaan mainio viulu."

Tyttö peljästyi pahanpäiväisesti: "Mutta sittenhän jään ilman sydäntä."

Leena ajatteli Hannua. "Kyllä annan sydämeni, jos se vaan kelpaa", kuiskasi hän. Nyt otti eukko pienen mustan pullon ja kaasi siitä pari tippaa Leenan suuhun. Neste oli niin väkevää, että hän heti nukkui, ja herätessään näki hän eukon häärivän padan edessä. "Katsoppas, tässä se on", ja hän antoi tytölle pienen soman viulun. "Mene nyt kotiin kiireesti eläkä pelkää, vaikka kuulisitkin metsässä vähän melua."

Leena kiitti ja juoksi nopeasti metsän halki. Oli pilkkosen pimeä, orjantappurat repivät hänen paljaita jalkojaan, tuuli ulvoi puiden latvoissa, ja oksat tarttuivat hänen hameisiinsa. Mutta hän puristi viulua rintaansa vastaan ja juoksi yhä kovemmin. Aurinko oli jo noussut, kun hän vihdoin saapui Hannun kotiin, kukko tepasteli pihalla kiekuen ja Hannu istui portailla särkynyttä viuluaan suremassa. Leena juoksi hänen luokseen.

Kylläpä Hannu tuli iloiseksi. Tuskin hän malttoi Leenaa kiittääkään, kun jo alkoi uutta viuluaan koitella. Ja kauniisti se soikin, niin iloisesti, että porsaatkin takapihalla alkoivat saparot pystyssä tanssia.

"Nytpä lähden kaupunkiin uusia lauluja oppimaan ja rahaa ansaitsemaan", lausui Hannu, "ja sitten rikkaaksi tultuani palaan Leenan luo." Ja niin hän lähti, heilutti hattua vielä mennessään. Mutta Leena seisoi veräjällä hiljaa itkien. Hänen rinnassaan tuntui niin tyhjältä, eikä se kumma ollutkaan, seurasihan hänen sydämensä Hannua viuluna vieraille maille. Siellä soitteli se niin ihmeellisen ihanasti, että jokaisen, joka sitä kuunteli, täytyi itkeä tai nauraa, ei siinä mikään auttanut. Ja ihmiset ihailivat Hannua, pitivät häntä suurena mestarina ja sanoivat: "Kas siinä vasta taideniekka. Aivanhan tuntuu kuin elävä ihminen kauniita satuja kertoisi, kun hän soittaa." Eipä näet arvannut kenkään, että pikku Leenan sydänhän se niin ihanasti lauloi. Keisarit ja kuninkaat ylistelivät Hannua, hän soitti suurissa loistavissa saleissa, missä hienot hoviherrat kumartavat paljaat päänsä lattiaan ja komeat rouvat haukottelevat viuhkojensa takana. Hän aterioi ruhtinaiden kanssa ja sai monta arvonimeä ja kunniatähtiä rintaansa, ajoi vaunuissa, joiden edessä oli kuusi mustaa hevosta, ja takana punahousuinen neekeripoika. Eikä kauan kulunut ennenkuin hän otti morsiamekseen ihanan hovineiden, joka oli niin hieno, ettei koskaan ollut pässiä nähnyt, vielä vähemmin porsasta.

Mutta ihmeellistä oli, että mitä rikkaammaksi ja ylhäisemmäksi Hannu tuli, sitä huonommin hän soitti. Kaikki kauniit vanhat laulut unohtuivat häneltä, ja kun hän koetti uusia sepittää, ei niitä kukaan tahtonut kuulla.

"Soita meille entisiä säveliäsi", pyysivät ihmiset, mutta Hannu ei enää osannut. Niinpä ei kukaan enää hänen soitostaan huolinut. Keisarit ja kuninkaat unohtivat hänet, hoviherrat näyttivät hänelle selkää ja hänen hieno morsiamensa meni rouvaksi toiselle, joka oli ylhäinen ja rikas. Ja pian tuli Hannusta taas yhtä köyhä kuin hän oli kotoa lähteissään.

Silloin hän lähti taas maailmaa vaeltamaan. Kaikki entiset ystävät olivat hänet jättäneet. Hän oli mielestään niin yksinäinen ja hyljätty. Väsyneenä hän istui maantien viereen ojan reunalle, otti viulun käteensä, käänteli sitä murheissaan ja tuumaili.

"Varmaan täytyy minun myydä sinut, vanha ystäväni. Enhän kuitenkaan enää voi sinua soittaa."

Pitkin ojan vartta kasvoi sinisiä lemmenkukkia. Ne katsoivat Hannua lempeillä silmillään, aivan kuin olisivat tahtoneet jotain sanoa, mutta eihän Hannu niiden puhetta ymmärtänyt.

"Soitanpahan vielä viimeisen kerran kieliäsi", arveli hän viululle ja vetäsi pari kertaa jouhella. Silloin tuntui hänestä kuin olisi viulun sisästä tuttu ääni kuulunut.

Yht'äkkiä muistui silloin Hannulle mieleen kotikylä, lukkarivaari ja pikku Leena. Hyvänen aika, aivanhan ne olivat unohtuneet siellä suurissa saleissa ja ylhäisten seuroissa! Kiireesti nousi hän ylös alkaen astua maantietä pitkin sinne päin, missä luuli kotikylänsä olevan.

"Sitähän me juuri tahdoimme sanoakin", kuiskivat ne. "Mutta sinä ymmärsit paremmin viulua kuin meitä."

Kauan aikaa astui Hannu, monta päivää, monta viikkoa. Ei hän koskaan ollut tietänyt maailman olevan näin suuren.

Sill'aikaa odotti Leena kotona. Hänen oli niin ikävä ja paha olla. Vanha lukkarivaari oli jo aikaa sitten kuollut, tuomi oli käynyt rosoiseksi, ja ihmiset nauroivat Leenalle: "Hannusta on tullut maailman mainio soittoniekka", sanoivat he, "ei hän enää tänne tule."

Mutta ei Leena heitä uskonut. Olihan Hannu luvannut tulla takaisin. Leena tiesi paremmin kuin he, ja joka päivä hän kulki tuomen luo katsomaan, näkyisikö häntä jo.

Saapuipa Hannu sitten eräänä iltana pieneen kylään. Sen kirkontorni näytti hänestä tutulta, ja kun hän astui kylään, näki hän sen keskellä vanhan tuomen. Sen oksien alla oli penkki, sehän oli sama puu, jonka varjossa lukkarivaari ennen vanhaan soitteli Hannulle ja Leenalle. Hannu tunsi sen kiiltävän mustat marjat ja tuuheat oksat, nyt tiesi hän tulleensa kotikyläänsä.

Penkillä istui Leena harmaa kissa sylissään, mutta ei hän tuntenut Hannua eikä Hannukaan häntä. Olihan siitä pitkä aika, kun he viimeksi olivat toisensa tavanneet.

"Soitanpa nyt tervetuliaisiksi", mietti Hannu. Hän ei ollut hennonnut viuluaan myydä. Nyt tahtoi hän koittaa vieläkö se soi.

Ja kauniistipa se soikin. Kaikki vanhat laulut tulivat Hannulle mieleen. Ei viulu koskaan ollut ihanammin helissyt. Hänen vieressään itki Leena, itki niin että suuret kyyneleet vierivät poskia myöten kissan kiiltävälle karvalle. Mutta hän itki ilosta, sillä nyt hän tunsi Hannun, olihan se hänen oma sydämensä, jota Hannu soitteli. Hän astui Hannun luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kysyi:

"Nyt en koskaan enää lähde pois", lausui Hannu, "en soita muille kuin sinulle ja vanhalle tuomelle."

Mirri oli kovin loukkaantunut. Se nosti häntänsä pystyyn, sylkäisi kolme kertaa vihaisesti ja livahti avonaisesta ovesta pihalle. Sieltä alkoi se, katseltuaan ensin näkikö kukaan, astuskella tietä pitkin metsään. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paistoi iloisesti, ja kellastuneet lehdet kahisivat Mirrin käpäläin alla.

"Oh, oh", sanoivat ne, "elä polje meitä, emme vielä ole kuolleet, vaikka putosimmekin puista. Meidän täytyy elää vielä, kunnes lumihiutaleet tulevat taivaasta meitä peittämään. Istuppas tänne viereemme, niin kerromme sinulle hauskan sadun, jonka kesällä kuulimme pääskyseltä."

"Noh, eipä minulla juuri muutakaan tekemistä ole", arveli Mirri ja jäi istumaan lehtiläjän viereen. Silloin alkoi suuri punaisenkeltainen haavanlehti kertoa:

"Kuuleppas, tämmöisiä pääskynen haastoi. Kaukana täältä on ihmeellinen maa, missä pääskyset viettävät talvensa. Siellä on aina lämmin ja hyvä, ei sada lunta, ei tuiskua eikä järvetkään jäädy, suuret krokodiilit uivat virroissa ja syövät ihmisiä, niinkuin meillä hauet kiiskiä."

"Niin eikö se ole kauheata", huokasi haavan lehti, "mutta kummallisinta on, että tuon maan ihmiset rakastavat kissoja niin suuresti, ettei siellä kukaan saa niitä tappaa."

"Eivät ainoastaan rakasta, vaan pitävät pyhinä ja palvelevat kuin prinsessoja konsanaan."

Mirri hieroi nenäänsä ja heilutti hiljalleen häntäänsä, se teki näet aina niin kun oli mielissään.

"Kuuleppas, kiltti haavan lehti, mikä sen maan nimi on? Haluttaisipa minun totta tosiaan lähteä sinne onneani koettamaan. Siellä eivät kai palvelijat joka kermatipasta piekse Mirri-parkaa."

"Mitä vielä, kissoja varten syötetään aivan eri lehmiä, joka kissalla on oma lehmänsä, jonka maidon se saa."

"Entä onko siellä pahoja poikia, jotka vetävät Mirrejä hännästä ja upottavat ne kylmään vesisankoon?"

"Pyh", sanoi haavan lehti, "koettaisivatpa vaan. Jokaisesta kissan hännästä vedetystä karvasta saisivat pojat kaksikymmentäviisi ruoskan iskua."

"Egyptihän se on", tokaisi siihen männynkäpy, joka makasi aivan vieressä ja oli kuullut haavanlehden kertomuksen.

"Aivan niin, aivan niin", sanoi haavanlehti, "nyt minä sen muistan.
Egyptinmaahan se olikin."

Mirri kiitti iloisesti sekä haavanlehteä että männynkäpyä ja lähti kiireesti astumaan. Mutta äkkiä muisti se jotain, kääntyi takaisin ja kysyi hiljaa haavanlehdeltä:

"En usko", vastasi haavanlehti, "luulisinpa Egyptin kissojen olevan niin fiiniä, etteivät rottia syökään."

"Vai niin — vai niin fiiniä", arveli Mirri ja jatkoi taas kulkuaan. Se astui rannalle päin ja kiipesi korkealle kalliolle, josta näki kauas aavalle merelle.

"Täältä kai näen Egyptinmaan", arveli se ja alkoi tähystää oikealle ja vasemmalle. — Pitkin rantoja tuli pienen pieni purjevene niin läheltä, että Mirri selvästi saattoi nähdä sen.

"Mitä jos tuo vene veisi minut Egyptiin", tuumaili se ja huusi: —
"Halloo, ho — hoo, tuleppas tänne vene!"

Mirri nosti karvansa pystyyn niinkuin ainakin nähdessään jonkun koiran, mutta malttoi sitten mielensä ja vastasi.

"Miau, miu, olen Mirri Marrinen ja haluan lähteä Egyptiin, mutta kuka sinä olet?"

"Vau, vau, nimeni on Halli Hillinen. Olen päättänyt matkustaa Amerikkaan, jossa ihmiset eivät potki kunnon koiria ja antavat heille muutakin ruokaa kuin silakan päitä ja perunankuoria."

"Vai niin, sinä siis myöskin olet suuttunut ihmisiin. Etpä usko kuinka katalasti he minuakin kohtelevat. En tahdo kehua itseäni, mutta sen minä sanon, ettei monta näin rehellistä kissaa ole maan päällä elänyt. En koskaan ole varastanut kokonaista kinkkua ruoka-aitasta, niinkuin naapurin Missi, enkä tyhjentänyt kerma-astiaa, kuten tiedän esimerkiksi Kekolan Mirrin joka aamu tekevän. Nöyrästi olen latkinut niukan maitotippani ruokakupista ja vain aniharvoin olen kielelläni kuorinut kerman aamumaidosta, silloin kun arvelin, ettei kyökki-Maijalla ole aikaa sitä tehdä. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. — Tänä aamuna kuulin Heikin äidin sanovan: 'Tänään et, Heikki, saa syödä lihapullia, koska et ole oikein terve.' Tulin tästä kovin iloiseksi, sillä ajattelin että minäkin nyt kerran saan lihapullia, koska ei Heikki syö. Hyppäsin siis kyökin pöydälle ja popsin viisi lihapullaa, juuri niin monta kuin olen nähnyt Heikinkin syövän. Ah — enpä ikinäni unohda, kuinka makeille ne maistuivat, mutta kylläpä sainkin ne kalliisti maksaa. Tuskin olin viimeisen palasen nielaissut kun jo Maija tulla tupsahtaa luuta kädessä ja kylläpä silloin tiesin herkkuja syöneeni. Eikö tämä ole mielestäsi kauheata?"

"Hirmuista kerrassaan!" huudahti Halli, "mutta semmoisia he juuri ovat. Olen minäkin saanut yhtä ja toista kokea tässä maailmassa. Siksipä lähdenkin nyt Amerikkaan enkä koskaan enää tule takaisin Suomeen. Jos tahdot, otan sinut mukaani, neiti Marrinen."

"Kiitos kaunis, herra Hillinen, mutta minä olen päättänyt lähteä Egyptiin. Siellä näet kuuluu olevan oikea kissojen paratiisi. Joka kissalla on oma lehmänsä ja palvelijansa, ja joka poiskiskottu hännänkarva maksaa kaksikymmentäviisi selkäsaunaa."

"Ei, mutta onko mokomata kuultu!" päivitteli Halli, "missä tuo kummallinen maa on?"

"Eiköhän se liene jossain meren takana, kyllä sen löytää, siellä kuuluu olevan niin paljon krokodiilejä."

"Ahaa, ymmärrän, mutta kuuleppas" — Halli pani toisen etukäpälän kuonolleen ja näytti tuumailevan — "eiköhän Amerikka ja Egypti ole lähellä toisiaan. Tule sinä purteeni, niin purjehdimme ensin krokodiilimaata hakemaan, ja jätettyäni sinut Egyptiin lähden minä Amerikkaan, sillä enpä uskalla kissavaltakuntaasi tulla."

Sanottu ja tehty. Purjevene oli keskustelun aikana ajautunut rannalle, ja Mirri hypähti ketterästi venheeseen istuutuen purjeen alle käppyrään. Halli ohjasi perässä venettä arvokkaan näköisenä. Tuuli puhalsi rivakasti, ja vene viilsi nopeasti aaltoja. Mirri näki pikkukalojen solahtelevan veden alla, ja sitä harmitti kovasti, kun ei voinut pyytää niitä. "Ollappa nyt Heikin onkivapa mukana, kyllä silloin kaloja saisimme", arveli se Hallille. Mutta tämä vaan murahti vastaukseksi, sillä oli täysi työ veneen hoitamisessa, alkoi näet äkkiä tuulla ankarasti. Vene heilui sinne tänne aalloilla, ja nytpä alkoi Mirri tuntea meritaudin oireita.

Mirri rukka kiipesi mastoa pitkin, mutta huonosti kävi kulku, sairas kun se oli. Viimein pääsi se kuitenkin maston huippuun, ummisti toisen silmänsä ja tähysti.

"En näe muuta kuin vaahtopäistä merta", vastasi Mirri kapuillen alakuloisena takaisin.

Nyt alkoi vettäkin sataa, ensin tipottain, sitten oikein kuin saavista kaataen. Mirrin hieno turkki kastui likomäräksi ja kun Halli heilutti häntäänsä, tippui siitä virtanaan vettä. Alkoipa nälkäkin molempia matkatovereita vaivata. Surumielisenä muisteli Mirri lämpöistä vuodettaan uuninpankolla ja täysinäistä ruokakuppiaan. Huh, kuinka kylmä oli! Mirri rukka vapisi kuin haavanlehti, mutta ei uskaltanut itkeä, häpesi näet Hallia.

"Hei Halli", huusi se riemastuen, "nyt ollaan heti paikalla Egyptissä.
Ranta jo näkyy."

Halli innostui tuiki ja ohjasi suoraa päätä Egyptiä kohti. Kotvasen kuluttua kolahti vene kovaa vastaan, ja nyt arvelivat Halli ja Mirri tulleensa Egyptinmaalle.

Eipä tämä kuitenkaan ollut muuta kuin haaksirikkoinen laiva, josta kaikki väki oli pelastunut maihin, lasti vaan oli jälellä.

"Tuskinpa uskallan sinne tullakaan, koska siellä sellainen kissavalta on. Raapivat vielä silmät päästäni."

Yhdessä kiipesivät molemmat laivalle ja alkoivat nuuskia kannella. Ei ainoatakaan elävää sielua.

"Krokodiilit ovat varmaan syöneet suuhunsa koko herrasväen, kissoista aina lehmiin saakka", mutisi Mirri nälkäisenä ja pettyneenä.

Nuolen nopeudella hyökkäsi Mirri alas ja mitä näki se — siinä istui satakaksikymmentäkuusi ahnasta rottaa laivankyökissä hotkimassa kaikenmoisia herkkuja. Halli oli tuntenut paistin hajua, hiipinyt sinne ja heti joutunut vihaisten rottien kynsiin.

Huss! kiljasi Mirri, sieppasi hiilikoukan käpäliinsä ja töyttäsi keskelle rottaparvea, "vai ahdistatte, te lurjukset, Halli ystävääni, menettekö heti matkoihinne?"

Kauhistuneina pakenivat rotat sikin sokin laivan lukemattomiin lokeroihin ja loviin, mutta Halli ja Mirri jäivät tyytyväisinä popsimaan laivakokin jättämiä ruuan tähteitä.

Syötyään paneutuivat ne nukkumaan, Halli lattialle ja Mirri laivakokin vuoteelle.

"Kyllä tämä Egypti on suloinen maa", murisi Halli, joka pitkistä ajoista taas oli saanut syödä kyllikseen.

"Oikein sanot, mutta kyllä se haavanlehti tuhmasti puhui väittäessään, ettei täällä rottia olekaan. Tahtoisinpa nähdä sen maan, missä eivät nuo pitkähännät loikkaisi, olkoon se sitten vaikka Egypti. Hyvää yötä nyt Halli, nuku makeasti."

Mutta sillaikaa oli Mirrin kotona vallinnut syvä suru. Heikki ja Leena itkivät kilpaa. Haettiin joka lokero ja nurkka, kellarissakin käytiin oikein lyhty kädessä. Viimein kirjoitti isä kuulutuksen ja vei sen poliisikamariin. Sieltä lähetettiin monta poliisia kuuluttamaan kaikille kaupungin kaduille:

"Jos joku on nähnyt pienen harmaan kissan, jonka hännänpää ja käpälät ovat valkoiset, niin korjatkoon sen ja tuokoon oikealle omistajalle. Palkinnoksi saa rehellinen löytäjä kaksitoista torttua."

Mutta ei kukaan ollut nähnyt Mirriä, se oli ja pysyi poissa. Kunnes sitten monen päivän kuluttua tapahtui, että haaksirikkoisen laivan omistaja lähetti pelastamaan laivansa lastia. Miehet soutivat laivalle, astuivat kannelle ja rupesivat korjaamaan tavaroita. Silloin huomasivat he Hallin ja Mirrin sangen surkeassa tilassa. Kova myrsky oli riehunut useampia päiviä, vienyt pois heidän purjevenheensä ja heitteli vieläkin laivaa edes takaisin. Mirri sairasti meritautia ja vapisi vilusta, eikä Hallinkaan olo kovin hauskaa ollut. Sen lisäksi alkoivat rotat käydä liian rohkeiksi. Ensin pelkäsivät ne Mirriä, mutta huomattuaan sen olevan sairaan, katosi niistä kaikki pelko ja kunnioitus sitä kohtaan. Arastelematta juoksentelivat ne joka paikassa, nuuskivat ja söivät suuhunsa mitä vaan saivat. Halli niiden kanssa tappeli aamusta iltaan, mutta kun niitä oli ääretön lauma, oli koira rukka pahemmassa kuin pulassa.

"Ahaa", arveli yksi miehistä nähdessään Mirrin, "tässähän se kuuluisa kissa lieneekin, aivan oikein, käpälät ja hännänpää valkoiset, muuten harmaa."

Täytettyään veneensä laivalastilla panivat he Hallin ja Mirrin päällimmäisiksi ja saapuivat näin kaupunkiin.

Hyvänen aika, kuinka Leena riemastui, ja kyllä Mirrinkin mieli oli hyvä nähdessään taas emäntänsä ja oman pikkuvuoteensa. Hallirukka sitä vastoin, joka uskollisesti oli seurannut Mirriä tähän asti, seisoi suruissaan oven suussa.

"Voi", ajatteli se, "Mirri on sentään onnellinen, sillä on joku, joka sitä rakastaa ja hoitaa. Minä olen vain köyhä kulkurikoira. Ei kukaan silitä pörhöistä karvaani eikä kutsu minua nimeltä. Nyt en enää saa olla Mirrinkään seurassa. — Hyvästi Mirri!" murisi se kyynelsilmin ja lähti astumaan ulos. Mutta Heikki oli nähnyt sen surulliset silmät ja ruvennut sitä säälimään.

Silloin juoksi Heikki äitinsä luo ja pyysi oikein kauniisti, että saisi ottaa Hallin koirakseen. Eikä äiti sitä kieltänyt, päinvastoin mielellään lupasi. Ja Heikki kietoi käsivartensa Hallin kaulan ympäri, silitti sen takkuista karvaa ja sanoi:

"Ei sinun koskaan enää tarvitse mennä kerjäämään. Saat tulla omaksi koirakseni, maata vuoteeni vieressä ja syödä pienestä kupista, kuten Mirrikin. Tahdotko jäädä luokseni, Halli?"

Halli painoi kuononsa Heikin olkapäähän, katseli häntä uskollisilla silmillään ja lausui häntäänsä heiluttaen: "Hau, hau. En sinua koskaan jätä, ystäväni."

Nyt vasta Mirri iloiseksi tuli. Se kiipesi Leenan syliin keräksi ja kehräsi sydämmensä pohjasta:

"Pii, pii!" piipittivät pikku peipposet. "Kvirii, kvirii!" vastasi äiti peipponen ja pisti ruokaa poikasten nokkaan. Sitten se silitti niiden höyheniä, jotta ne paremmin kasvaisivat ja neuvoi kiltisti alallaan pysymään. "Joll'ette ole siivosti, tulee kissa kissa ja syö teidät suuhunsa."

"Ei", vastasi äiti peipponen. "Se on kummallinen hirviö. Ajatelkaapas, sillä ei ole ollenkaan siipiä. Kaksi paria jalkoja vain, joissa on kauhean terävät kynnet. Entäs sen hampaat! Voi, minun päiviäni! Oikein selkääni karmii niitä ajatellessani. Se syö kaikki pikku linnut, mitkä kynsiinsä saa."

Peipposen pesä oli viidakossa ja niin pehmoinen ja soma, ihan kuin pehmoisin höyhenpatja. Pesässä oli kolme poikasta ja nuorin niistä oli niin pienen pieni ja sievä, ett'ei sitä kenkään usko, ell'ei itse ole nähnyt. Illalla asettuivat isä ja äiti peipponen pesään poikasten viereen, ja joll'ei näillä ollut kovin uni, kertoivat ne kauniita kertomuksia etelämailta, missä viime vuonna olivat olleet. He juttelivat taivaasta, joka aina on sininen, tuoksuvista ruusupensaista ja valkoisista marmorilinnoista, jotka kuvastuvat kirkkaisiin lähteisiin. Ja ken uskalsi lentää lähemmäksi vanhaa kirkkoa, se kuuli sieltä niin ihanata urkujen soittoa, että sydän muuttui lumivalkoiseksi ja pahat ajatukset lensivät ulos mustina yölepakkoina. Mutta kaikista kauneinta oli kuitenkin yöllä satakielen laulaessa myrttilehdossa. Ken silloin painoi päänsä höyheniin sulkien silmänsä, näki ihania unia, jollaisia vain satakielen säveleet voivat herättää.

Poikaset kuuntelivat silmät seljällään ja nipistivät toisiaan ilosta, kun vanhemmat lupasivat ottaa heidätkin mukaan syksyllä. Sitten ne painoivat päänsä emän siipien suojaan nukkuakseen. Mutta nuorin peipponen ei saanut unta. Se tuijotti ylös taivaaseen ja puiden latvoihin, muisteli äidin kertomuksia ruusupensaista ja satakielisestä. "Ah", ajatteli se, "jospa minäkin pian saisin nostaa siipeni ja kohota korkealle, korkeammalle korkeimpain puiden latvoja, lentää maiden ja merien yli, sinne, missä satakieli niin ihanasti laulaa. Ehkäpä oppisin livertelemään yhtä kauniisti kuin sekin, nähdessäni niin paljon ihmeellistä ja ihanaa." Mutta sitten se häpesi rohkeuttaan ja painoi päänsä höyheniin.

Joka päivä kysyivät pikku peipposet: "Äiti, emmekö tänään pääse lentämään?" Alussa emä vain nauroi: "Eihän teillä vielä ole kuin pienet tyngät siipien sijalla. Kyllä vielä saatte odottaa."

Oi, kuinka pitkältä aika tuntui pikku peipposesta. Se pyristeli pesässä, nosteli pikku siipiään ja piti sellaista melua yöllä, että veljet kantelivat emälle; nuorin veli ei muka ollenkaan antanut toisten nukkua. Ja ne nauroivat, kun se kertoi uneksineensa, että se lensi kauas vieraille maille.

Eräänä päivänä sanoikin äiti: "Huomenna saatte koettaa siipiänne.
Nukkukaa yönne siivosti riitelemättä, muuten saatte jäädä kotia."

Hyvänen aika, eipä se yö tahtonut milloinkaan loppua! Peipponen makasi silmät seljällään eikä saanut unta odotukselta. Silmänräpäyksessä oli se kohollaan äidin ruvetessa komentamaan.

"Pää eteenpäin, siivet levällään. Seuratkaa minua! Yks kaks, yks kaks!" Ja sitten sitä mentiin! Huu, kuinka ensin pelotti ja tuntui oudolta, mutta vähitellen pojat tottuivat ja vasta vitsan uhalla sai emä ne lepäämään. Joka päivä saivat poikaset lentää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Ne lensivät syvälle viheriäiseen metsään, missä talvikit taivuttavat valkoiset päänsä ja vaaleanpunaiset vanamot tuoksuvat. Ne oppivat tuntemaan mustan Mirrin ja rääkyvän variksen, vieläpä harakankin, joka aidan seipäällä nauraa kikattaa. Voi, voi, ei kukaan usko, kuinka hauska pikku peipolla oli. Jo auringon noustessa oli se liikkeellä, lensi ja visersi lakkaamatta. Joka päivä oppi se jotain uutta. Siivet kasvoivat ja vahvistuivat.

"Pian pääsen etelään", kuiskasi se, ja pikku sydän sykki rajusti. Se oli niin iloinen, niin sanomattoman iloinen.

Mutta nytpä tapahtui jotain hyvin surkeata. Kylän pojat olivat virittäneet ansoja metsiin, ja kerran peipposen lentäessä joutui se juuri tuommoiseen satimeen. Ai, ai, kuinka siihen koski! Peippos-parka pyristeli ja piipitti, piipitti ja pyristeli, ei mikään auttanut. Se katseli kirkkailla silmillään poikiin rukoilevasti: "Kvirii, kvirii, antakaa minun mennä, enhän ole tehnyt mitään pahaa!"

Mutta pojat pistivät sen häkkiin ja veivät kaupungin torille myytäväksi. Siellä sen osti muuan akka ja vei pikku pojalleen. Voi, kuinka peipposen sydäntä kouristi nähdessään korkeat kivimuurit ja ahtaat likaiset kadut.

"Hyvää päivää, Pekkaseni, tässä saat pienen linnun syntymäpäivä lahjaksi. Kummitätisi antoi minulle rahaa ostaakseni sinulle jotain", sanoi äiti pannen häkin pöydälle. Pekka taputti iloissaan käsiään nähdessään peipposen. "Nyt saan kuulla joka päivä linnun laulua, ihan kuin olisin metsässä. Sepä hauskaa!"

Peipponen painoi päänsä höyheniin, aivan sen sydän oli pakahtua. Huone, jossa Pekka äitineen asui, oli pieni ja matala, ei päivän sädettäkään päässyt sisään tomuisista ikkunaruuduista, ja vielä pimeämpi, vielä ahtaampi oli häkki, jossa se istui. Missä oli nyt viheriä metsä, missä vallattomat laineet, missä sininen taivas? Kaukana täältä, niin kaukana, että peipposta pyörrytti sitä ajatellessaan. Se oikein laihtui ja kävi surusta pörhöiseksi, eikä koskaan viserrellyt, istui vaan nurkassaan töröttäen eteensä. Pekka parka oli onneton eikä tiennyt mitä tehdä, lintu kun päivä päivältä tuli alakuloisemmaksi.

"Ehkä se kaipaa seuraa", arveli äiti. "Tuolla ullakkokamarissa asuu vanha neiti. Hän on pyytänyt minua ottamaan tyköni kanarialintunsa, siksi aikaa kun hän itse on maalla. Minäpä panen kaikki kolme samaan häkkiin."

Kanarialinnut olivat vikkelät ja iloiset. Ne hyppelivät näppärästi sinne tänne häkissä, ei niitä suru painanut. Heti ensimäisenä päivänä tipsuttivat ne peipposen luo. "Pii, pii, mistä sinä olet kotoisin?" — Peippo ei vastannut mitään, painoi vain ujosti nokan höyheniin ja pysyi nurkassaan.

"Hän on maanmoukka", nauroivat kanaarialinnut ylenkatseellisesti. "Me olemme kaupunkilaisia, me. Syntymästämme asti olemme istuneet hienossa, huoneessa syöden hampunsiemeniä ja sokuria." Eivätkä ne sen koommin piitanneet peipposesta, joka kävi vieläkin surullisemmaksi ja laihemmaksi. Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, että tuo hyvä kummitäti tuli tervehtimään Pekkaa tuoden mukanaan suuren kimpun tuoreita koivunoksia ja punaisia orjantappuraruusuja. Hyvänen aika kuinka ne tuoksuivat metsälle! Yht'äkkiä tuntui peipposesta, kuin olisi se taas heilunut viheriäisellä oksalla ja nähnyt sinisen taivaan valkopilvineen. Se unohti kokonaan olevansa pimeässä häkissä ja alkoi visertää sydämensä pohjasta, heleästi ja raikkaasti, aivankuin ennen vapaana ollessaan. Hämmästyneinä katselivat sitä kanaarialinnut, mutta Pekka huusi iloisesti käsiään taputtaen:

Peipposen lopetettua hyppäsivät kanaarialinnut sen luo, niiasivat sievästi ja sanoivat:

"Kiitos paljon laulustasi, lintu kulta. Emmekö rupeisi ystävyyden liittoon, koska olemme samassa häkissä?"

Peipponen kiitti hämillään ja siitä päivin olivat kaikki kolme hyviä ystäviä. Kanaarialinnut juttelivat nyt paljon asioita peipposelle. Ne kertoivat pikku Pekasta, kuinka hän kerran aivan pienenä oli kompastunut portaita noustessaan ja loukannut itseään niin pahasti, että hänen nyt täytyi aina istua tuolissaan eikä koskaan päässyt ulos. Hänen äitinsä, köyhä pesumummo, ei ennättänyt viedä häntä kaupungin ulkopuolelle, missä nurmi vihannoi ja puut huojuvat tuulessa. Peipposen kävi kovin Pekkaa sääliksi. Se huomasi nyt, miten kalpea ja laiha hän oli. Silmätkin olivat suuret ja surulliset. Ihmekö se, kun aina täytyi istua samassa paikassa. Pikku Pekka parka ei koskaan ollut saanut kiitää korkealla pilvissä.

"Millähän häntä ilahuttaisin", tuumi peipponen ja yks kaks alkoi se taas visertää. Se kertoi pihkaisesta männiköstä, punaisista marjamättäistä ja illoin kotia palaavasta karjasta. Etummaisena astuu pulska Kellokki. Sen kaulassa kilkkaa suuri kello ja kaikki muut lehmät seuraavat sitä. Varsat hyppivät kilpaa aidan yli eivätkä ollenkaan tottele isoja hevosia, jotka kieltävät tallaamasta apilaniittyä. Viuhkis! tuolla loikkaa jänöjussi kivien ja kantojen yli, samettiturkkiset myyrät kaivavat suuria saleja turpeeseen, ja muurahaiset puuhaavat pesissään. Järvessä uivat pienet kiisket pakoon ahnaita haukia, ja rannalla tuoksuu valkoinen tuomi. Se levittää oksiaan, ne kasvavat, valkoiset tertut ulottuvat niin lähelle, että Pekka tuntee niiden tuoksun. Voi, silloin lakkasi peipponen visertämästä ja samassa katosi kaikki muukin, viheriä metsä, lehmät ja vasikat, muurahaiset, tuomen tertut.

"Laula vielä, peippo kulta", rukoili Pekka ja peipponen lauloi. Se selitti miltä metsä näyttää yöllä, kun kaikki on hiljaa. Silloin nousee joka kukkaterästä sievän sievä keijunen alkaen iloisesti tanssia nurmella. Metsä on hämärä, mutta suuren kuusen takaa nauraa kuu ja ryhäisen kannon päässä soittaa punalakkinen tonttu huuliharppua. Hei, kuinka nopeasti keijut tanssivat. Sammakot istuvat lammikoissaan. "Kuaak, kuaak", kurnuttavat ne. "Tulkaa tänne, kauniit keijut!" Mutta keijut nauravat: "Hui, hai, mekö astuisimme limaiseen veteen. Kerran seurasivat muutamat meistä kutsuanne ja heti veteen astuttuaan muutitte ne valkoisiksi lumpeen kukiksi. Siitäpäivin katsovat ne surullisina leikkiämme eivätkä koskaan pääse itse mukaan."

Silloin suuttui vanha sammakkomuori, joka lasisilmät nenällä istui sammakko-ukolle sukkia kutomassa. Se kosketti puikollaan lumpeenkukkia sanoen: "Menkää siskojenne kanssa leikkimään, tanssikaa koko ajan, mutta aamun sarastaessa olkaa paikoillanne, muuten noidun teidät etanoiksi." Kas kummaa! Limaisesta vedestä nousivat lumpeenkukat kauneina pikku tyttöinä. Niiden puku oli lumivalkoinen, päässä oli niillä kiiltävät kultakruunut ja yhtyessään toisten kanssa tanssiin lauloivat ne kummallisia lauluja vedenkuninkaasta ja punaisista korallilinnoista alhaalla meren syvyydessä. Silloinpa nousi hopeisia portaita myöten merestä pieniä vedenneitoja. Ne jäivät rannalle pitkälleen kasvot käsien nojassa ja nyökyttivät pikku päitään sanoen:

"Tuon me kyllä tunnemme, mutta kertokaa meille kultaisesta auringosta ja kukkasista, joita emme koskaan näe. Tulisimme niin mielellämme kanssanne tanssiin, mutta eihän meillä ole jalkoja, kalanpyrstö vain."

Näin kuluu yö, keijusten tanssi hidastuu, ja auringon noustessa uiskentelevat lumpeenkukat taas vedessä, merenneidot leikittelevät korallilinnassa, keijut nukkuvat kukkasissa, ja lystikäs tonttu kuorsaa sammaleen alla.

Tällaisia viserteli peipponen ja Pekka kuunteli silmät loistavina, posket punoittavina. Ei hän enää surrut sitä, ettei osannut kävellä metsään, kertoihan peippo nyt kaiken yhtä elävästi, kuin jos hän itse olisi sen nähnyt.

Näin kului aika. Päivät lyhenivät, aurinko meni yhä aikaisemmin levolle ja yht'äkkiä oli syksy käsissä. Pikkulinnut levittivät siipensä entistä korkeammalle kiitääkseen kauas täältä — eteläisiin maihin. Voi, kuinka peipposen sydäntä kivisti. Se kuuli siipien suhinaa ikkunan takaa. Lintuparvi se siellä kiireissään pyristeli.

"Tule mukaan, tule mukaan! Nyt me lähdemme vieraille maille, missä taivas on ijäti sininen ja ruusut kukkivat."

"Tahdotko päästä vapauteen, pikku ystäväni?" sanoi hän arvaten sen ajatukset, "mene vain, en pidätä sinua. Lennä täältä kauas, viserrä kuin ennenkin", ja hän aukasi häkin oven.

Peippo katseli Pekkaa, ajatteli raitista ilmaa tuolla ulkona, muisteli äidin kertomuksia valkokukkaisista oranssilehdoista, sinisestä taivaasta ja äärettömästä merestä, muisti kauniita unelmia satakielen äänestä. Se levitti siipensä hengittäen syvään. "Vihdoinkin olen taas vapaa!" Ja sitten lensi se ulos avonaisesta ikkunasta.

Ulkona oli eloa ja liikettä. Toinen lintuparvi toisensa jälestä kiirehti kulkuaan. Ilma kaikui liverryksistä ja visertelemisestä. Nuoret ja vanhat, pääskyt ja västäräkit, kaikki riensivät vieraille maille.

Peippo liittyi toisten seuraan. Se löysi vanhempansa ja veljensä muitten joukosta. Veljet olivat kasvaneet suuriksi, mutta keskimäisen oli kissa syönyt, kertoi äiti.

Yöksi asettuivat he lepäämään metsään. Se hohti punaisena ja keltaisena, mutta halla oli tappanut kaikki kukkaset. Nukkuessaan näki peipponen ihmeellistä unta. Se uneksi, että pikku Pekka oli kuolleena vuoteellaan ihan kuin metsän kukkaset. Hän oli niin surullisen näköinen ja vaalea.

"Ei, mietti se, minun täytyy lentää takaisin Pekan luo. Varmaan on hänellä kovin ikävä minua."

Se kohosi hiljaa oksaltaan, ennenkuin muut heräsivät, nyökäytti metsälle jäähyväiset ja lensi kiireesti suurta kaupunkia kohti, missä Pekka asui.

Suurella vaivalla löydettyään pesumummon asunnon, istahti se ikkunanlaudalle, naputti ruutuun ja piipitti: "Kvii, kvii, päästä sisään, Pekka."

Hyvänen aika, kuinka Pekka tuli iloiseksi! Äiti hyökkäsi heti aukaisemaan ikkunaa ja nosti peipon Pekan olkapäille.

Eikä poika tiennyt miten lintua kyllin silittää ja hyväillä. Oikein hän itki ilosta.

Illalla, kun peippo taas istui häkissään, muisti se veljiään ja kumppaleitaan. "Nyt ovat ne jo kaukana", mietti se. "Pian ne ehkä ovat etelässä." Ei se kuitenkaan katunut, että oli palannut takaisin ystävänsä luo.

"Tosin en nyt koskaan opi laulamaan satakielen tavoin", visersi se itsekseen, "mutta täällä teen jotain hyötyä." Ja niin se nukkui.

Monta, monta sataa vuotta sitten kohosi vedestä ihana saari. Sen rannoilla kasvoi kukoistavia valkoisia ruusupensaita ja kapea polku johti syvälle tuuheaan metsään. Tätä kummallisempaa metsää ei ollut koko maan päällä. Se näet helisi ja soi joka tuulen henkäyksellä, aivan kuin olisi siellä koko maailman soittoniekat soittokoneitaan nappailleet tai tuhannet satakielet laverrelleet. Mutta jos kävit soittoniekkaa ja satakieltä etsimään, niin turha oli työsi, et nähnyt ketään, kuulit vaan. Puiden alla kasvoi ihania kukkasia, kullalle kiiltäviä, hopealle hohtavia, punasia ja sinisiä. Joka kerran kun tuulen henki pani metsän heläjämään, kohosivat kukkaset varsistaan kirjavina perhoina, liitelivät metsikössä edestakaisin ja muuttuivat soiton tauottua taas kukkasiksi.

Kuuleppas nyt, mitä aallot minulle tästä saaresta kertoivat. Päivisin peittyi se hienoon sumuun, niin ettei sitä kenkään nähnyt, ja ken sen rantoja lähestyi, muuttui heti viheriäksi kaislaruohoksi. Mutta illalla, heti auringon laskettua, syntyi saarella elämä ja ilo. Ensin kohosi aalloista nopeita pikkukaloja, kiiskiä ne varmaan olivat. Ketterästi uivat ne pyrstöään viskellen rannalle, kömpivät hietikolle ja alkoivat evillään ahkerasti hieroa ruumistaan. Yks kaks muuttuivat ne toisennäköisiksi. Etupuoli oli niillä pikkupojan muotoinen, mutta selkäpuoli oli kalan näköinen. Vallattomasti ne kieriskelivät hietikossa ja heittivät kuperkeikkaa nurmikolla.

Näiden jälkeen tulivat muut kalat. Kaikki hieroivat pyrstöään hiekalla ja astuivat nurmelle hopealle välähtelevissä vaatteissa, puoleksi ihmisen, puoleksi kalan näköisinä. Siinä seisoi leveä likinäköinen kampela. Se oli kerran pienenä ollessaan langennut, niin että oli käynyt aivan vinoksi. Siiat ja kuhat olivat siivoa väkeä, mutta hauki — hyi, kuinka ahnas ja ilkeä se oli. Eipä siinä kyllin, että se vedessä uiskennellessaan alinomaa ajoi takaa pikkukaloja, täälläkin kehtasi se vähän väliä tyrkkiä ja tuuppia pienempiä. Erittäin paha se oli särjelle, yhtämittaa se sitä kiusasi, niin että särkiraukan silmät aina olivat itkusta punaiset. Ahvenet olivat iloisia ja virkkuja, mutta ravut — hyvänen aika, kuinka laiskoja ja turhamaisia ne olivat. Taitavilla saksillaan ne olivat leikanneet itselleen pitkät koreat laahustimet, ja jotta niiden prameus olisi kaikkien nähtävissä, kävivät ne aina takaperin, laahustin edellä.

Jopa pistivät pienet vedenneidotkin päänsä aalloista. Nopeasti ne uivat rannalle, piiloutuivat kaislikkoon ja hieroivat itseään hiekalla. Siinä tuokiossa tuli heistä mitä suloisimpia pikku tyttöjä, joiden hartioilla oli lumivalkoiset kuultavat siivet. Hiuksissa oli heillä lumpeenkukkia, ja hame oli merensininen. Hei, kuinka nopeasti ne tepsuttelivat, arvaahan sen, kun oli siivet hartioilla.

"Hoh, hoo, tyttöset, odottakaapa", huokasi vanha viiksisuinen hylje kompuroiden hietikkoa kohti. Se oli vedenkuninkaan tyttären uskollinen hoitaja. Sen jalat olivat jo kankeat, eikä se jaksanut kulkea niin nopeaan kuin nuoret. Rannalle kömmittyään alkoi sekin hieroa itseään, mutta unohti pestä suunsa, ja niin jäi kun jäikin sille viikset. Muuten oli se ystävällisen näköinen vanha eukko.

Voi, kuinka vedenneitoja nauratti nähdessään hyljemummon viikset. He juoksivat nopeasti metsään, ettei hyljemummo näkisi, painoivat pikku päänsä mättääseen ja nauroivat niin, että saari kaikui. Mutta äkkiä vaikenivat he.

Koko metsä alkoi soida, puun oksilta kaikui mitä ihanimpia säveleitä ja kimmeltävinä perhoina kohosivat kukkakuvut varsistaan. Ketterästi nousivat vedenneidot pystyyn ja riensivät rannalle, sillä nyt saapuivat vedenkuningas ja hänen ihana tyttärensä. Kultaisia portaita myöten he astuivat käsitysten veden pinnalle, ja kunnioittaen väistyivät aallot heidän tieltään. Vedenkuninkaan olkapäillä liehui merivihreä viitta, hänen pitkä partansa ulettui polviin ja päässä oli hänellä kultakruunu. Vedenkuninkaan tytär oli kauniimpi kaikkia vedenneitosia, ja senvuoksi kutsuttiin häntä Merihelmeksi. Hänen valkoinen pukunsa oli meren vaahdosta kudottu, ja kiharoissaan oli hänellä säteileviä helmiä.

Heidän maalle astuttuaan riensivät kaikki vedenneidot pesemään Merihelmen pyrstöä hiekalla, ja silloin hän sai kuten muutkin, nopsat pikku jalat ja hohtavat siivet.

Tämän jälkeen alkoi koko veden kansa tanssia, paitsi vedenkuningas ja hyljemummo, joka istui ruohikossa tahtia lyömässä. Hän näet aina pelkäsi, ettei tyttösten tanssi kävisi kyllin sievästi. Hei! mikä ilo saarella nyt vallitsi! Vedenneidot lauloivat iloisia lauluja, tuuli soitteli metsän puita, ja kalat puhelivat keskenään, niin että kuului kuin olisi kahvipapuja jauhettu. Täytyihän niiden koko päivä mykkinä uiskennella vedessä, siksipä ne nyt niin uutterasti juttelivat. Mutta Merihelmestä oli hauskempi seurata kullalle kiiltäviä perhosia, ja hän juoksenteli niiden jäljessä, kunnes joutui kauas metsään. Hän koetti kääntyä takaisin, mutta eksyikin saaren toiselle rannalle, missä ei vielä koskaan ollut käynyt. Hän istui kalliolle lepäämään ja katseli kauas ulapalle. Siellä souteli yksinäinen kalastajapoika venheessä. Nähdessään Merihelmen sousi poika lähemmäksi, ei hän ollut eläessään niin kaunista tyttöä nähnyt.

Kovasti Merihelmi ensin säikähtyi huomatessaan pojan, eihän hän vielä koskaan ollut ihmistä nähnyt. Mutta poika oli lempeän näköinen ja hymyili niin ystävällisesti, että vedenneidon pelko heti haihtui. Uteliaana hän poikaa katseli, se oli paljoa kauniimpi kuin kaikki hauet ja kuhat yhteensä.

Äkkiä hän muisti, että poika muuttuisi kaislaruohoksi, jos soutaisi rannalle. Nopeasti heitti hän valkoisen huntunsa veteen; se venyi venymistään muuttuen hopealle hohtavaksi nuoraksi ja sen taikavoiman avulla saattoi poika huoletta astua maihin.

"Sitä en voi sanoa", vastasi tämä, "mutta kuka sinä olet, ja miksi näin yksin yöllä soutelet?"

"Olenpa vain köyhä kalastajapoika. Olin verkkoja laskemassa, kun äkkiä luulin kuulevani ihanaa soittoa. Soudin tänne päin lähemmäksi kuuntelemaan. Sanohan, kenen tämä saari on ja kuka siellä soittelee?"

"Sama se", arveli poika ja jutteli tytölle kodistaan laaksossa. Hän kertoi kirkkaasta auringosta, joka sinisellä taivaalla helottaa, visertävistä pikkulinnuista, iloisista ihmisistä ja suurista kaupungeista, korkeista kirkoista ja helisevistä uruista. Ja vedenkuninkaan tytär kuunteli välkkyvin silmin. Tuollaisia satuja ei vanha hyljemummokaan osannut kertoa, niin paljon kummallisia juttuja kuin hän täisikin.

"Nyt sinun täytyy kertoa minulle jotain", lausui poika. "Tahtoisin niin mielelläni tietää, mitä alhaalla aaltojen alla liikkuu. Sanotaan vanhan vedenkuninkaan siellä ihanine tyttärineen asuskelevan, mutta eihän se voi olla totta?"

Merihelmi pudisti hymyillen päätään. "Kukapa sen paremmin tietäisi", arveli hän, "olenhan minä vedenkuninkaan tytär." Mutta ei hän uskaltanut sanaakaan virkkaa. Isä oli ankarasti kieltänyt kansaansa veden elämästä kertomasta.

"Etkö sinäkään voi sitä minulle kertoa", huokasi hän. "Enkö siis koskaan saa tietää aaltojen salaisuutta. Joka ilta tuijotan syvyyteen ja rukoilen aaltoja kertomaan salaisuuttaan, mutta minä en ymmärrä niiden kieltä. Ja tuntuupa minusta, kuin en saisi rauhaa ennenkuin saan tietää, mitä syvyydessä liikkuu."

Oi, kuinka Merihelmen kävi häntä sääliksi. Hän katseli pojan surullisia silmiä ja alakuloisia kasvoja, ja niitä katsellessaan hän unohti isänsä kiellon. Hän alkoi kertoa kodistaan alhaalla veden pohjassa. Jutteli vedenkuninkaan kuultavasta linnasta, vesien syvästä rauhasta ja ihanasta puutarhasta, jossa hukkuneet ihmislapset nukkuvat ihmeellisten puiden alla. Näiden oksilta tippuu aina kyyneliä, ja niiden rungoista versoo tuoksuvia valkeita kukkia. Vielä kertoi hän saaresta, jossa vedenkansa yönsä leikissä viettää sekä vanhasta viheriäpartaisesta vedenkuninkaasta.

Äkkiä hän hypähti säikähtyen ylös. Lännessä rusotti jo taivas punaisena, ja tiheä sumu alkoi nousta saarelle. Merihelmi muisti isänsä ja alkoi niin kiireesti juosta kivien yli, että hänen jalkansa tulivat veriin.

"Elä jätä minua!" huudahti kalastajapoika ja tahtoi seurata neitoa, mutta sumu oli niin paksu, ettei hän nähnyt askeltakaan eteensä. Tuskin hän pääsi venheelleen, ja vasta kauan soudettuaan hän löysi kotiinsa.

"Joko aiot päiväsikin saarella viettää?" toruskeli hyljemummo, kun Merihelmi saapui rannalle. — "Pian veteen, toiset ovat jo kauan sitten sukeltaneet kotia."

Nopeasti heittäysi kuninkaantytär aaltoihin. Samassa tuokiossa katosivat häneltä siivet, ja jalat muuttuivat pyrstöksi. Seuraavana iltana kohosi vedenkansa taas saarelle, pesi itseään hiekassa ja rupesi tanssiin. Metsässä helisi soitto kuin ennenkin, hyljemuori löi tahtia, ja valkosiipiset vedenneidot lauloivat ihania lauluja nurmella.

Merihelmi yksin oli surullinen. Koko päivän hän oli muistellut syntiään, ja hänestä tuntui aivankuin uhkaisi joku vaara hänen isäänsä ja koko vedenkansaa.

Kuuluipa silloin kaukaa, tyynen vedenpinnan yli laulun säveleet, ja yksinäinen venhe lähestyi saarta. Venheessä istui eilinen kalastajapoika. Heleällä äänellä hän lauloi kauniita lauluja vedenkuninkaan kodista, hänen tyttärensä ihanista silmistä ja vedenneitojen pitkistä hiuksista. Kummastellen kuunteli saaren kansa laulua. Heistä tuntui se niin tutulta.

Yhä lähemmäksi tuli poika. Hän ei enää peljännyt kaislaruohoksi muuttuvansa. Tiesihän hän nyt aaltojen salaisuuden, eikä saaren taialla enää ollut valtaa häneen. Mutta vedenkuningas vaaleni vihasta, vedenneidot lakkasivat peloissaan tanssistaan, ja hyljemummo väänteli itkien käsiään.

Nyt lauloi poika lumotusta saaresta, jonka metsässä ihana soitto kaikui, punaisista ruusupensaista ja vedenneitojen tanssista. Julmistuneena kohosi kuningas silloin valtaistuimeltaan:

"Kuka tämän on tehnyt?" huusi hän jyrisevällä äänellä, "kuka on rohjennut kertoa aaltojen salaisuuden ihmislapselle? Astukoon se eteeni kiroustani vastaanottamaan!"

"Kuka?" kuiskasivat he. Kuului kuin olisi tuulikin metsässä suhissut kukkasille: "kuka, kuka?"

"Rankaise minua, isä", kuiskasi hän, "minä sen tein. Minä kerroin kalastajapojalle aaltojen salaisuuden."

"Tyttäreni, oi tyttäreni, mitä olet sinä tehnyt", valitti hän murtuneella äänellä. "Olet saattanut meidät kaikki onnettomuuteen. Tottelemattomuutesi tähden vaipuu tämä saari nyt ikuisiksi ajoiksi syvyyteen. Emme koskaan enää saa aalloista kohota tänne iloitsemaan. Niinpiankuin ihmiset saavat salaisuutemme tietää, hyökkäävät he saareemme sitä turmelemaan ja omakseen omistamaan. Tästedes täytyy meidän aina elää pimeässä syvyydessä kylminä ja mykkinä. Sinä olet murtanut taikavoimamme kertoessasi salaisuutemme. Katsele ympärillesi ja näe mikä muutos saaressamme tapahtuu."

Vavisten silmäili Merihelmi rakastettua saartaan. Kauniit kukkaset nurmella vaipuivat kokoon tomuksi. Ihana soitto ei enää helissyt metsässä, myrsky siellä vaan ulvoi. Joka puu, joka pensas vaikeroi: Voi, voi, voi! Kaikkialla oli hävitystä ja kauhua.

"Anteeksi, isä, anteeksi, vedenkansa, anteeksi, iloiset leikkikumppanini", rukoili hän.

Vedenkuningas kätki kasvot käsiinsä, mutta sitten hän nousi ylös ja lausui värisevällä äänellä:

"Kuule tuomiosi. Ikuisiksi ajoiksi erotan sinut joukostamme. Täst'edes et enää ole vedenneito. Et koskaan enää pääse takaisin valtakuntaani. Ollos ilmoja kiitävä lintu, mykkä olkoon kielesi, kunnes kuolema kerran sen avaa!"

Murtuneena vaipui Merihelmi maahan, koko vedenkansa kohotti haikean valitushuudon, ja vedenneidot syöksyivät itkien kuninkaan jalkojen juureen.

"Oi, suuri kuningas", rukoilivat he, "me tiedämme, ettet koskaan peräytä sanojasi. Mutta anna meidän seurata rakasta Merihelmeämme. Muuta meidätkin linnuiksi, ettei hän yksinään kuljeskelisi."

"Olkoon niin!" huudahti kuningas synkeänä. Hetkisen heilutti hän valtikkaansa neitojen pään yli salaperäisiä loihtulukuja mutisten, ja yht'äkkiä seisoi vedenneitojen paikalla parvi suuria lumivalkoisia lintuja. Niillä oli kaikilla pitkä kaareva kaula ja yhdellä oli päässään kapea kultakruunu. Se oli Merihelmi, vedenkuninkaan ihana tytär. Linnut kohottivat voimakkaat valkoiset siipensä, nyökäyttivät surulliset jäähyväiset vaikeroivalle vedenkansalle ja lensivät kauas kadoten korkeuteen.

"Rientäkäämme takaisin valtakuntaamme, ennenkuin saari vajoo", huudahti äkkiä vedenkuningas ja nopeasti sukelsivat nyt kaikki veteen. Mutta ihana saari vaipui hitaasti syvyyteen, ja kun kalastajapoika saapui sen entiselle sijalle kellui vedenpinnalla vain keltaisia lehtiä ja kuihtuneita ruusunkukkia.

Kerrottiin kuitenkin, että joskus tyyneellä kuului vedenpinnalle ihania säveliä. Syvällä aaltojen alla istui silloin vanha vedenkuningas helisevien puiden varjossa. Hyljemummo, joka surusta oli käynyt aivan harmaaksi, itki hiljaa ja puitten alla uivat kalat suruissaan edes takaisin. Ei kenkään saanut sanaakaan suustaan, mykkinä surivat ne ihanaa Merihelmeä ja hänen iloisia kumppaneitaan.

Mutta vedenneidot lensivät valkoisina lintuina kaukana kodistaan. Usein uiskentelivat he vedenpinnalla ja koettivat katsella alas syvyyteen. Varmaan kaipasivat he viileitä leikkipaikkojaan vedenkuninkaan puutarhassa ja omaisiaan tuolla alhaalla. Ihmiset kutsuivat niitä joutseniksi ja ampuivat niitä kauniiden sulkien vuoksi. Silloin tapahtui, että kuoleva lintu aukaisi nokkansa ja lauloi kummallisen säveleen, niin ihanan, ettei ihanampaa kuultu. Sen ääni tunkeutui aina alas syvyyteen, ja silloin kuiskasivat vedenolennot toisilleen:

Pienikki oli soreakasvuinen ruskea vallaton vasikka. Metsätonttu taas oli sellainen pieni totinen ukko, joka asuskeli metsässä, nukkui suuren kuusen oksien alla ja söi jäkäliä ja puolukoita. Sillä oli pitkä harmaa parta, punainen töppölakki ja kirkkaat vilkkuilevat silmät. Pienikki ja Metsätonttu olivat hyviä ystäviä. Ne tutustuivat toisiinsa eräänä kesäaamuna, kun vihainen sonni rupesi puskemaan Metsätonttu rukkaa. Silloin riensi hyväsydäminen Pienikki Metsätontun avuksi, sai sonnilta pari kuhmua kylkeensä ja pelasti tontun. Siitä päivin rakasti Metsätonttu Pienikkiä sydämensä pohjasta. Metsässä kuljeskeli se aina Pienikin vieressä, opasti sen parhaimmille syöntipaikoille ja ajoi pois ilkeät paarmat ja hyttyset sitä puremasta.

Sattuipa sitten Pienikki pahasti sairastumaan. Se ei enää jaksanut käyskennellä toisten lehmien kanssa laitumella eikä metsässä, makasi raukka vain navetassa ähkien ja voihkien. Ei siinä auttanut hauteet eikä voiteet.

Aivan navetan ikkunan edessä oli västäräkin pesä. Siinä istuivat västäräkki-isä ja västäräkki-äiti.

"Kuuleppas isäukko", puheli västäräkki-äiti. "Sääliksi käy Pienikki poloista."

"Eiköhän olisi parasta viedä sana Metsätontulle. Tiedäthän sen
Pienikkiä rakastavan, ehkä keksisi se jonkun neuvon."

Linnut lehahtivat lentoon ja saavuttuaan kannon luo, jonka alla Metsätontun oli tapana nukkua, alkoivat ne häntä viserrellen kutsua ulos.

Mutta Metsätonttu ei kuullut, nukkui vain ja kuorsasi voimansa takaa. Oli näet vielä anivarhainen aamu, ja tonttu veteli mielellään pitkiä aamu-unia.

"Ei", sanoi västäräkki-äiti, "ei hän herää, lienee parasta mennä noutamaan käkeä. Sillä on niin vahva ääni, kyllä sen kukunta tontun herättää."

Molemmat lensivät käen luo, joka istui koivun latvassa, ja houkuttelivat sen mukaansa kannolle.

"Kuku nyt oikein vahvasti", kehottivat västäräkit — ei se vähästä herää.

"Menkäämme noutamaan tikkaa. Kyllä se koputtaa tuon unikekon ylös", keksi viimein västäräkki-äiti.

Mutta tikkaa oli vaikea löytää. Se asuskeli syvällä männikössä ja teki ahkerasti työtä. Ei sitä lainkaan haluttanut tulla pois työpaikaltaan. Lähti se kuitenkin, kun linnut oikein tarkoin selittivät kuinka tärkeätä oli saada tonttu valveille.

Tikka asettui ihan kannon eteen alkaen koputella ja hakata minkä nokasta lähti.

"Hoh hoo!" kuului silloin uninen ääni sammaleista. — "Kuka siellä koputtaa, niin etteivät rehelliset tontut saa nukkua rauhassa?"

"Mitä!" huudahti Metsätonttu kömpien esille kannon alta, silmät unesta tirrillään. — "Onko Pienikki kipeä?"

"Kovin kipeä", selittivät linnut yhteen suuhun. — "Tulimme kysymään etkö tietäisi jotain neuvoa."

"Voi, voi!" vaikeroi Metsätonttu nyyhkyttäen niin, että parta tutisi, putosi sammalikkoon istumaan ja itki niin katkerasti, että noiden neljän ympärillä istuvan linnun, tikan, käen ja västäräkkiparin, silmistä vuosi suuret kyyneleet pitkin nokkaa.

"Elähän nyt enää itke, Metsätonttu rukka", lohdutteli viimein västäräkki-äiti. "Seuraa meitä, niin viemme sinut Pienikin luo."

Metsätonttu kompuroi seisaalleen ja lähti yhä nyyhkyttäen seuraamaan ystävällistä västäräkkipariskuntaa. Tikka ja käki puolestaan lausuivat ystävälliset jäähyväiset ja lähtivät töitään jatkamaan.

Kovasti Metsätonttua pelotti näin ilmipäivällä ihmisasunnoille astuessaan. Hän hiiviskeli katajien ja kanervikkojen lomitse, kätkeysi kivien taa ja loikkaili kantojen yli. Västäräkit lensivät edellä ja pysähtyivät vihdoin navetan luona.

"Hiivi nyt varovasti sisään, ettei karja-Kaisa suinkaan huomaa", varoittivat ne pesäänsä takaisin lentäessään.

Tonttu livahti varpaisillaan navetan ovesta sisään. Siellä makasi Pienikki ähkien oljilla, luoden surulliset silmänsä Metsätonttuun aivan kuin apua anoen.

Ja sitten hän istui Pienikin luo, kostutti sen kuivia huulia vedellä ja karkoitti ilkeät paarmat huiskuttaen suurella vitsalla. Pienikki poloinen oli tästä kovin iloissaan. Jos se olisi jaksanut, olisi se varmaan ammunut mielihyvänsä merkiksi, mutta nyt nuoli se vain silloin tällöin ystävänsä kättä.

Äkkiä kuului askelia ja ihmisääniä. Vips — siinä tuokiossa piiloutui tonttu heinäkasaan navetan pimeimpään nurkkaan, heristeli korviaan ja tirkisteli salaa lymypaikastaan. Sisään astuivatkin samassa eläintohtori ja karja-Kaisa. Eläintohtori koputteli vasikan kylkeä, kuunteli sen keuhkoja ja pudisti päätään.

"Ei se taida siitä enää parantua", tuumaili hän, "kyllä se on niin sairas."

Tonttu rukan sydän oli surusta haljeta. Murhemielin hiipi hän toisten taas lähdettyä Pienikin luo, painoi poskensa sen kuonoa vastaan ja itki niin katkerasti kuin tonttu ikinänsä itkeä voi. Kunpa hän edes olisi voinut ystäväänsä auttaa, mutta turhaan hän päätään vaivasi — olihan hän vain typerä Metsätonttu rukka, joka ei juuri muuta osannut kuin huuliharppua soittaa. Vihdoin viimein, mietittyään kauan aikaa, luuli hän keksineensä hyvän keinon.

— Hei, tuumi hän näpähyttäen sormiaan — jopa keksin. Lähden kuin lähdenkin Päitsetsalon velhon luo. Hän on parempi tohtori kuin kaikki ihmisten eläintohtorit yhteensä. Tosin en varmuudella tiedä hänen asuinpaikkaansa, mutta kyllä veljeni, Vuoritonttu, sen tietää, menenpä ensin hänen luokseen.

Kiireesti lähti tonttu matkaan. Jäähyväisiksi hän nyökkäsi päätään Pienikille, nosti vesisangon sen eteen ja taputteli sen pehmeätä karvaa.

"Pian tulet terveeksi, ystäväni", virkkoi tonttu ja alkoi voimainsa takaa juosta Linnavuorelle päin, missä tiesi veljensä asuvan. Matka sinne oli pitkä ja vaivaloinen, mutta Metsätontulla oli oma tapansa kulkea. Hän heittäysi maahan pää edellä kuin pallo, kimmosi eteenpäin pitkän matkaa, nousi pystyyn ja vieri taas eteenpäin. Olisipa luullut suuren harmaan pallon tai siilin tiellä pyörivän, kun sen menoa näki. Vihdoin hän saapui punaisena, hengästyneenä ja läähättäen korkealle Linnavuorelle. Se oli jylhä äkkijyrkkä kallio, jota myöten Metsätontun täytyi kiivetä korkeimpaan huippuun, sillä ainoastaan sitä tietä päästiin Vuoritontun kotiin. Saavuttuaan perille otti Metsätonttu männyn juurelta pyöreän kiven ja kolkutti kolmasti kallioseinään. Kumea ääni sisältä huusi:

    Kuka outo onkalolla,
    Vieras vuoren vinkalolla?
    Tie suvulle, muille telki.
    Etäälle inehmon elki!

    Oma suku onkalolla,
    Veli vuoren vinkalolla,
    Haikehia haastamassa,
    Apua anelemassa.

    Veräjä etehen veljen,
    Keskitse kivisen teljen,
    Vuorehen solanen suora,
    Noutajaksi kultanuora!

Tämän jälkeen aukeni kallioon tontun kokoinen kolo ja kolosta kohosi kultainen hihna, johon Metsätonttu tarttui liukuen sitä pitkin syvälle, syvälle alas pimeään luolaan.

"Huh", sanoi hän, "täälläpä on pimeä, eihän täällä näe omaa partaansakaan."

"Odotappas hiukan, niin toimitan valoa kunniaksesi", puheli Vuoritonttu ja koputti seinään sauvallaan. Heti sipsutti esille kaksikymmentä harmaata hiirtä kantaen kukin käpälissään kirkasta pientä lyhtyä. Tehtyään sievän kumarruksen vieraalle poistuivat ne takaisin yhtä hiljaa kuin olivat saapuneetkin. Luola tuli nyt niin valoisaksi, että Metsätonttu hyvästi saattoi nähdä veljensä. Hän oli pieni ja ryppyinen kuten Metsätonttukin, mutta lakki oli harmaa eikä punainen.

"Kerroppas nyt asiasi", lausui Vuoritonttu, "arvaan, ettet turhan päiten ole lähtenyt metsästäsi pimeään luolaani matkustamaan."

Metsätonttu kertoi asiansa ja kysyi, eikö veli tietänyt Päitsetsalon velhon asuntoa.

"Kyllä hän jossain pohjoisessa asuu", tuumaili Vuoritonttu — "en oikein tarkoin tunne hänen asuinpaikkaansa, mutta veljemme Koskitonttu ihan varmaan tietää sen. Voinhan lähteä kanssasi häneltä kysymään. Siitä onkin jo sata vuotta kun viimeksi olen maan päällä käyskennellyt, oikeinpa silmiini koskee päivän valo, mutta saatammehan odottaa yön tuloa. Sillä aikaa saavat palvelijani tuoda sinulle syömistä." — Hän koputti taas sauvallaan seinään ja kotvasen kuluttua saapui kymmenen hiirtä kantaen pöytää, johon oli ladeltu ruokia jos jonkinlaisia. Siinä oli keitettyjä etanoita, paistettuja koppakuoriaisia, suolattuja sisiliskoja ja itikkasoppaa sekä lopuksi kolme hunajaan kastettua korkkia.

Hunajaan kastetut korkit olivat kaikkien tonttujen mielestä parasta herkkua maan päällä. Metsätonttu ei hennonnut syödä koko korkkiaan, vaan pisti säästöön taskuunsa toisen puolen.

Heidän syötyään olikin jo ilta saapunut. Tontut kiipesivät kultahihnaa myöten ylös, sulkivat aukon tarkoin ja lähtivät vierimään vuorta alas. Vuoritonttu pyöri ihan samoin kuin veljensäkin — kylläpä huomasi heidän korkkia syöneen — niin kevyesti kävi kulku. Aamun sarastaessa saapuivat he Kalliokosken luo, jonka rannalla Koskitonttu asui. Huh — sitä pauhua ja kohinaa mitä koski piti — eihän siinä tahtonut omaa ääntänsäkään kuulla. Veljekset seisoivat rannalla ja huusivat täyttä kurkkua:

    Kuule, kuule, Koskitonttu,
    Veikon huuto, virran tonttu.
    Koski laaja, poissa porras,
    Ylitse halumme harras.

    Kuulin huudon, kuulin kaksi,
    Terve, veljet vierahaksi!
    Hetkinen odottakaatte,
    Orhini eteenne saatte!

Pian uikin kuohujen lävitse kaksi suurta kiiltävää lohta rannalle tonttujen luo. Nämä arvasivat niiden olevan Koskitontun lupaamia hevosia, istuivat kalojen selkään ja pitivät lujasti evistä kiinni, sillä nyt vasta kulku alkoi. Maailma pyöri heidän silmissään, koski viskoi vaahtoaan heidän kasvoihinsa ja oli joka silmänräpäys niellä heidät pyörteeseensä. Puolikuolleina saapuivat he Koskitontun luo. Tämä asui onkalossa aivan kuohujen partaalla. Vesi oli uurtanut asumuksen pyöreäksi kuin pata, sen seinillä riippui näkinkenkiä ja helmiä, ja laattialle oli levitetty kiiltäviä kalan nahkoja. Iloisesti tervehti Koskitonttu veljiään ja kuultuaan heidän asiansa, nyökäytti hän päätään suostumuksen merkiksi. Hän oli muuten aivan toisten tonttujen näköinen, mutta parta oli valkoinen kuin kosken kuohu, samoin lakkikin.

"Tiedän kyllä Päitsetsalon velhon asuinpaikan" — sanoi hän. — "Ei sinne ole täältä kovinkaan pitkä matka. Parasta lie meidän ratsastaa sinne hevosillani." — Hän vihelsi pieneen pilliin vyöllään ja heti ui kolme pulskaa lohta rannalle. Eipä olisi veljeksien tehnyt mieli enää lähteä mokomien ratsujen selkään, mutta mikäpä siinä autti. Koskitonttu lohdutti, ettei ollut hätääkään, ja niin he ratsastivat taas pitäen lujasti lohien selkäevistä kiinni alas ärjyviä kuohuja. Metsät kiitivät nuolen nopeasti heidän ohitseen, lohet ponnistelivat voimiaan, paiskelivat pyrstöjään ja kimpoilivat kuin äksyt orhit ja pian he saapuivat suurelle selälle, jonka keskeltä kohosi metsäinen saari.

"Se on Päitsetsalo" — selitti Koskitonttu. — "Ptruu, ptruu, hevoseni, kuljeppas nyt siivosti, kohta ollaan perillä."

Rannalle saavuttuaan he ohjasivat tyyneen poukamaan, astuivat itse rannalle ja ajoivat lohet kaislikkoon syömään. Metsän poikki vei sammaleiden ja sanajalkojen peittämä kapea polku korkealle kuusikkoa kasvavalle mäelle. Sen kupeella levitti kaksi ikivanhaa honkaa tuuheita oksiaan, ja tässä oli ovi Päitsetsaloon. Honkien latvassa istui kaksi metsäkyyhkystä.

Oven suussa kannolla istui punatupsuinen musta palokärki. Se koputti nokallaan kahdesti oveen, ja heti aukeni se. Tontut astuivat sisään mahdottoman suureen viheriäiseen saliin, jonka seinillä kasvoi vihannoivia puita ja tuoksuvia kukkia. Yltympäri salia oli sammal- ja ruohovuoteita, joilla makasi eläimiä kaikenkarvaisia ja -muotoisia. Tuolla loikoili kömpelö karhu pää siteissä, täällä voihki kettu käpälä kääreissä. Susi valitteli hammassärkyä, jänikseltä iskettiin suonta, orava oli pudonnut ja taittanut toisen käpälänsä hypellessään oksalta toiselle. Joka paikassa oli sairaita eläimiä, suuria ja pieniä.

Ihmetellen katselivat tätä tonttuveljekset, ja ennenkuin kerkesivät herätä hämmästyksestään, näkivät he Päitsetsalon velhon astuvan luokseen. Hän oli ystävällisen näköinen vanha ukko, jonka lumivalkoinen parta ulottui polviin. Tontut olivat hänen rinnallaan kuin hiiri hevosen rinnalla — niin pitkä ja voimakas hän oli. Karhua hän kantoi käsivarrellaan kuin lapsi kissanpoikasta — tuskinpa koko maailmassa oli toista häntä väkevämpää.

Tonttujen sydän hyppi heidän pikku rinnassaan ja vavisten he kumarsivat velholle niin syvään, että töppölakit maata viilsivät ja nenä tarttui varpaaseen. Viimein rohkaisi Metsätonttu mielensä ja jutteli asiansa velholle, joka nyökäytti ystävällisesti päätään virkkaen:

"Mielelläni sinua autan, pieni veitikka. Tulkaa kanssani huoneeseeni, jossa valmistan rohtojani, siellä annan mitä tarvitsette."

Hän astui edellä, ja tontut juosta tipsuttivat aivan hänen kintereillään, sillä velhon sairaat heitä hiukan pelottivat. Mutta tämä rauhoitti heitä:

"Elkää peljätkö, ne ovat kaikki sairaita raukkoja, eivätkä tee mitään pahaa. Tuo karhu tuossa kömpi eilen luokseni. Metsästäjä ampui sitä turkkiin kovin pahasti, ja nyt koetan minä parantaa sitä. Kettu taas on pistänyt käpälänsä satimeen, ja noilla toisilla on jos joitakin vaivoja. Joka päivä tulee uusia sairaita. Kas tässä on lintujen sairashuone."

Näin sanoen hän vei tontut valoisaan huoneeseen, joka oli kuin viheriä metsä, niin paljon kasvoi siinä puita. Joka puuhun oli asetettu pehmoisia pesiä, ja joka pesässä makasi pieni sairas lintu.

"Tässä ovat kaikki haavoittuneet linnut ja sellaiset, jotka eivät ole voineet seurata kumppaleitaan syksyllä etelään, vaan ovat jääneet metsään vilua ja nälkää kärsimään. Joka päivä käyn minä suuri vasu kainalossa kokoamassa kaikki palelevat ja kipeät linnut. Jokainen saa pehmeän vuoteen ja hoitoa kunnes paranee."

Viimein he saapuivat velhon huoneeseen. Se oli täynnä mitä kummallisimpia pulloja, patoja ja kattiloita.

"Tämä on rohtokyökkini", selitti velho, otti sitten suuren pullon kaapista, kaasi siitä pienempään ja antoi sen Metsätontulle.

"Voitele tällä vasikkaasi, olenpa varma siitä, että se jo huomenna hyppii haassa."

"Olen kuullut sinun osaavan kauniisti soittaa", virkkoi tämä. —
"Soitappas hiukan sairailleni, muuta palkintoa en pyydä."

"Mielelläni", vastasi tonttu, nosti huuliharppunsa huulilleen ja alkoi iloisesti soittaa.

Ja sekös sairaita miellytti. Ne kohottivat karvaiset päänsä, löivät tahtia käpälillään ja murisivat sekä ulvoivat tyytyväisyyden merkiksi.

Vuoritonttukin tahtoi toimittaa jotain ja alkoi laulaa syvällä äänellä kummallisia lauluja vuorenhaltioista ja kadonneista prinsessoista. Tämän kuultuaan ei Koskitonttukaan tahtonut olla toimeton. Heti rupesi hän tanssia tepastelemaan, viskeli paksuja sääriään ja teki mitä hullunkurisimpia temppuja, niin että koko sali kaikui naurun hahatuksista.

Lopulta täytyi velhon pyytää veljeksiä lopettamaan, hän näet pelkäsi sairaiden liiallisesta naurusta entistä pahemmin sairastuvan. Kohtelijaasti kumartaen heittivät tontut hyvästi ja astuivat velhon opastamina ulos Päitsetsalon korkeasta ovesta.

Rannalle tultuaan vihelsi Koskitonttu taas ratsujaan. Heti olivat nämä valmiit, ja niin saapuivat he yks kaks Koskitontun asunnolle. Täällä heidän tiensä erkanivat. Mutta sitä ennen he päättivät tavata toisensa taas sadan vuoden perästä. Koskitonttu kömpi onkaloonsa, Vuoritonttu palasi rotkoonsa ja Metsätonttu kiirehti nopeasti Pienikin luo.

Tämä makasi vähissä hengin oljillaan raskaasti läähättäen ja silmät ummessa. Mutta annappas olla, kun Metsätonttu voiteli sen kylkiä velhon antamalla voiteella — eikös vain se heti elpynyt. Vielä kerran sivelsi Metsätonttu sitä voiteella, ja heti nousi se ylös, nuoli tontun suureksi iloksi hänen kasvojaan ja ammui ruokaa niin että navetta raikui.

Siitä päivin tuli se terveeksi ja Metsätonttu sai taas juosta sen vieressä metsämailla ja laitumilla.

Eeva ja Ruut istuivat lastenkamarin ikkunan ääressä katselemassa kuinka lunta satoi. Valkoiset hiutaleet pyörivät hetkisen ilmassa pudoten viimein maahan, missä kinokset kasvamistaan kasvoivat. Taivas oli harmaa ja vihaisen näköinen, aivan kuin ei se milloinkaan enää aikoisi siniseksi auveta, ja tuuli vinkui ja vikisi nurkissa.

"Enpä luule, ja äitikin on luvannut meidän viedä Kirstin ulos vaunuissa, heti kun aurinko oikein iloisesti paistaa. Ei siitä tuumasta nyt mitään synny." Ja he huokasivat molemmat taaskin. Äkkiä sanoi Ruut:

"Mutta Eeva, mitäs jos menisimme hakemaan kevättä Suomeen. Juostaan kevään kotio ja pyydetään, että hän lähettää haltiansa tänne. Kaikissa muissa maissa on jo kevät, meillä yksin on talvi ja pyry. Mennäänkö?"

Eeva suostui, tytöt juoksivat etehiseen ja olivat yks kaks pukineissaan. Portailla tuli Heikki vastaan. "Minne te menette tällaisessa pyryilmassa? Olen juuri saanut äidiltä luvan tulla leikkimään kanssanne."

Lapset alkoivat tallustella lumisia katuja pitkin maalle päin. Tuuli kiljui vihaisesti heidän ympärillään, omnibushevoset kulkivat niska köykyssä ja koirat katsoivat heihin kummastuneina kopeistaan: — Vau, vau, sanoivat ne, ja se merkitsee: "Nyt on jokaisen paras pysyä kopissaan."

Lapset yhä kulkivat eteenpäin. Siellä täällä tuli leveästi rääkyvä varis heitä vastaan: — Kraks, kraks! Se on: "Hupsut lapset, pysykää kotonanne."

Ruutia alkoi jo väsyttää. Hän laahasi jalkojaan maata pitkin, voihkien joka viides minuutti: "Nyt en enää jaksa." Heikki ja Eeva taluttivat häntä, mutta väsyneet he itsekin olivat. Aikoivatkin jo kääntyä takaisin, kun samassa ilma äkkiä muuttui. Äkäiset lumipyörteet jäivät kauas heidän taakseen, harmaat pilvet katosivat, ja taivas tuli yhä korkeammaksi. Lapsille tuli niin lämmin, että heidän täytyi istua tien viereen ja riisua päällyskengät jaloistaan, sitten lapaset ja viimein päällysvaatekin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta suoraan heidän silmiinsä, ja nyt he huomasivat jotain hauskaa. Lumi heidän ympärillään oli sulanut, pikku puroja lorisi siellä täällä, ja loitompana näkyi nurmikko, missä viheriät ruohonkorret uteliaina nostivat pikku päänsä. Vieläkin edempänä tuoksuivat sireenit, tuomet kukkivat ja ruusupensaat olivat nupulla. Lapset eivät enää malttaneet kävellä. Iloisina he juoksivat viheriällä nurmella, vallaton Heikki heitti silloin tällöin kuperkeikankin. Mutta äkkiä pysähtyivät kaikki kolme, sillä he näkivät nyt jotain ihmeellistä. Tumman sinisen taivaan alla kohosi kiiltävälehtisiä puita, ruusut ja orvokit tuoksuivat, ja kirkkaan lähteen reunalla oli pieni lehto, jonka tumman-vehreissä puissa oli valkoisia kukkia.

"Ne ovat myrtti- ja oranssipuita", selitti Heikki, joka vanhempainsa kanssa oli käynyt Italiassa. "Nyt olemme varmaan kevään kotona."

Tuskin hän tämän oli sanonut, niin jo kuuluikin siipien suhinaa, ja Kevät astui heidän luokseen kirkkaana ja loistavana kuin aurinko. Hän katseli lapsiin säteilevillä silmillään, ja hänen äänensä helisi kuin kannel.

"Me tulemme Suomesta ja tahdomme kevättä", kuiskasivat lapset, eivätkä voineet kyllin ihmetellä kysyjän ihanuutta.

"Suomestako? Ettekö, lapset, tiedä, ett'en aio tänä vuonna tullakaan Suomeen. Ihmiset siellä eivät välitä keväästä, heillä on niin paljon muuta ajattelemista. Huolet himmentävät jokaisen suomalaisen silmän, niin ett'eivät minua näe, jos sinne tulisinkin."

"Juuri senpä vuoksi sinun täytyykin tulla. Etpä usko kuinka ikävä kaikilla lapsilla nyt on Suomessa. Isä ja äiti ovat surulliset, taivas on harmaa ja ilma kolkko. Anna rakas Kevät, aurinkosi paistaa oikein iloisesti, muuten käy meidän kuin äidin kukkasten. Ne kuihtuvat kaikki, kun ei niillä ole valoa. Emmekä me tahdo kuihtua, me tahdomme tulla suuriksi ja voimakkaiksi."

"Suomalaisten rinnassa on jäätä, kovempaa kuin talvipakkasen panema merenpinta. Heidän sydämessään asuu viha ja riitaisuus, ja missä viha on lähellä, siitä on kevät kaukana."

"Rakas, kaunis kevään haltiatar. Elä ole meihin suuttunut. Heti kotiin päästyäni juoksen isän ja äidin luo ja pyydän heitä ajamaan vihan sydämestään. Uskallathan silloin taas tulla luoksemme herättämään kukkasia ja sinisiä laineita. Et usko kuinka meidän on ikävä vuokkoja, pikkulintuja ja kirkasta aurinkoa."

"Kulta Kevät, anna Kirstin päästä puutarhaan, hän on vielä niin pieni, ettei voi tulla ulos, kun on kylmä ilma."

Silloin naurahti Kevät, sulki lapset lämpöiseen syliinsä, ja kutsui kaikki haltiansa esille. Ne olivat sieviä pikku poikia ja tyttöjä, joilla oli kirkkaat silmät ja kauniit hohtavat siivet hartioilla.

"Nyt kiirehtikää!" käski Kevät. "Sinä kukkaishaltia, riennä herättämään kukkaset, ensin vuokot, sitten muut kukat. Kesätuuli, joudu henkäilemään lämmintä ja ravistamaan hereille jäälohkareita, niin että ne tietävät lähteä liikkeelle. Ja te muut kaikki, ulos kiireesti, viekää sana etelään pikkulinnuille niiden tulla kotia, pankaa purot lirisemään, ja pukekaa metsät kesäpukuun. Pian, pian! Seuratkaa minua!"

Kevät levitti voimakkaat siipensä ja kohosi korkealle, niin korkealle, että korkeimmatkin talot näyttivät leikkirakennuksilta ja lapsia oikein huimasi hänen sylissään. Hänen jäljessään lensivät kaikki haltiat. "Hyvästi!" huusivat ne — "hyvästi, nyt kukin työhönsä!" ja sitten heittivät ne toisilleen sormisuukkoja hajaantuen eri suunnille ympäri maata. Ne näyttivät valkoisilta linnuilta, eipä olisi kukaan nähdessään niiden lentoa arvannut niiden olevan pieniä, iloisia kevään haltijoita. Ja missä he vain kulkivat, siellä pakeni talven kuningas, pakeni niin kiireesti, että sen lumivalkoisesta jääkarhuturkista tarttui pitkiä siekaleita puunoksiin. Hei! kuinka pian järvet sulivat, sinivuokotkin aukasivat lehtensä ja hieroivat unen silmistään.

"Hyvää huomenta", sanoivat ne, "olemme nukkuneet kauan, nyt tulee kiire pukeutumaan."

Entä linnut! Niilläkös kiire oli, suurissa parvissa saapuivat ne etelästä päin, hommasivat pesän rakentamisessa ja juttelivat, niin että ilma raikui niiden liverryksestä ja koivun oksat uteliaisuudesta heristivät hiirenkorviaan.

"Nyt suutelen silmiinne valoa ja sydämiinne uskallusta. Rientäkää kotianne kertomaan vanhemmillenne kevään jo tulleen. Minun täytyy vielä jatkaa matkaani, ajaa karja laitumelle ja nostaa pelto oraalle. Jääkää hyvästi, pienokaiset!"

Ja keveänä kuin lintu pyrähti Kevät taas lentoon kadoten lasten näkyvistä. Mutta nämä juoksivat kiireesti kotiin.

"Nyt on kevät tullut!" huusivat he yhdestä suusta. "Isä, äiti, me olemme tuoneet kevään! Katsokaa, aurinko paistaa!"

Ja vanhemmat riensivät ulos pihalle tuota kummaa katsomaan. Totta tosiaan! Pilvet taivaalla olivat hajaantuneet, ja kirkas aurinko loisti lämpimästi. Suuret lumikinokset olivat sulaneet, puut olivat silmikolla, pikku tytöt myyskentelivät vuokkoja, ja katuvierillä olivat pojat nappikuoppasilla.

"Niin" — sanoivat isä ja äiti nyökäyttäen päätä toisilleen, "nyt on kevät tullut."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA LAPSILLE LUETTAVAKSI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Satuja lapsille luettavaksi

SATUJA

ANNI SVAN

SISÄLTÖ:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE