E-text prepared by Tapio Riikonen

IMMENJÄRVI

Kirj.

TEODOR STORM

Suomennos 28:sta saksankielisestä painoksesta

Helsingissä, K. E. Holmin kustantama. 1887.

SISÄLLYS:

Vanhus.
Lapset.
Metsässä.
Lapsi tien varrella.
Kotona.
Kirje.
Immenjärvi.
Se oli äitini tahto.
Liisi.
Vanhus 2.

VANHUS.

Loppu-syksyn eräänä iltapäivänä astui i'ällinen, hyvästi puettu mies vitkaan katua myöten. Näytti siltä kuin olisi hän kävelymatkalta tullut takaisin kotiinsa, sillä hänen vanhanaikaiset solkikenkänsä olivat pölyiset. Pitkää kultanuppista keppiänsä kantoi hän kainalossansa; terävillä silmillänsä, joissa säilyi koko jo muuten väistynyt nuoruus, ja joitten sekä lumivalkoisten hiustensa eroitus oli omituisesti silmäänpistävä, katseli hän tyynesti ympärillensä kaupunkia, joka ilta-auringon lämmössä oli siinä hänen edessänsä. Melkein olisi luullut hänen muukalaiseksi, sillä ohitse-kävijöistä tervehti häntä vaan harva, vaikka moni täytymisestä katseli niitä vakavia silmiä. Vihdoin pysähtyi hän erään korkean kulmatalon luokse, katsahti vieläkin kerran taaksensa kaupunkiin ja astui sitte asunnon eteistilaan. Ovikellon kilistessä siirtyi suojuksen sisästä vehreä varjostin sen ja eteistilan välisestä kurkistin-ikkunasta ja sen takana tuli näkyviin vanhan rouvan muoto. Ruokokepillänsä viittasi mies hänelle. "Eikö vielä tulta!" sanoi hän outomaisella murteella, ja emännöitsiä laski varjostimen taaskin alas. Vanhus astui sitte avarasta etuhuoneesta lävitse salin, minkä seinillä oli suuria tammipuisia kaappia, joissa posliinisia kruukku-astioita; vastakohtaisesta ovesta astui hän pieneen etehiseen, josta ahtaat rappuset johtivat talon takapuolisen osan ylis-huoneihin. Verkkaan kiipesi hän ylös, avasi siellä oven ja astui kohtuullisesti avaraan huoneesen. Siellä oli kotirauhaista ja hiljaista; yksi seinä oli melkein kokonaan asettimien ja kirjakaappien hallussa, toisella oli ihmisten ja kalujen kuvia; yhden vehreällä vaatteella peitetyn pöydän edessä, jolla oli muutamia avattuja kirjoja, seisoi raskas samettipatjanen nojatuoli. Hatun ja kepin nurkkaan laskettuansa, istui vanhus nojatuoliin ja näytti ristissä käsin lepäävän kävelymatkastansa. Hänen siinä istuessaan tuli vähittäin pimeämpi. Vihdoin tunki kuun säde ikkunaruudusta maalauksille seinässä ja mitä edemmäksi se valaistu vyöhyke siirtyi, sen muassa siirtyivät miehen silmätkin ihan ehdottomasti. Valopiirto tuli nyt pienelle kuvalle, joka oli yksinkertaisessa mustassa kehässä. "Liisi!" lausui vanhus hiljaa; sen sanan sanottuansa oli aika hänelle muuttunut: hän oli nuoruutensa i'ässä.

LAPSET.

Pienen ajan kuluttua tuli hänen luoksensa pieni somavartaloinen tyttö. Sen nimi oli Liisi ja i'ältänsä saattoi hän olla viisivuotias. Hänellä oli kaulassa punainen silkkinen huivi, somasti soveltuva hänen ruskeihin silmiinsä.

"Reino!" huudahti… tyttö, "meillä on vapaa; koko päivänä emme mene kouluun, emmepä vielä huomennakaan."

Laskutaulunsa, mikä hänellä jo oli kainalossa, pisti Reino sukkelaan oven taakse, sitte juoksivat molemmat lapset puutarhaan ja puutarhan portista ulos niitylle. Odottamaton loma oli lapsille erinomaisesti mieliin. Reino oli Liisin avulla niitylle ruohoisista turpeista rakentanut majan; siinä arvelivat he kesä-iltasina asua, mutta siinä puuttui vielä penkki. Nyt ryhtyi hän heti työhön; hänellä oli jo varoilla nauloja, vasara sekä tarpeelliset laudat. Sill'aikaa juoksenteli Liisi niityllä keräämässä kukkia, joista aikoivat tehdä kiehkuroita ja seppeliä. Monta naulaa hakkasi Reino vääräksi mutta sai lopullisesti kuitenki penkkinsä valmiiksi. Hänen majasta ulos tullessansa oli Liisi jo kaukana siitä niityn toisella puolella.

"Liisi!" huusi hän, "Liisi!" ja tyttö tulikin sitä vauhtia että hiussuortuvansa heiluivat. "Tule", sanoi hän, "majamme on nyt valmis. Onhan sinun oikein vari; käy nyt sisään istumaan uudelle penkille. Minä kerron sinulle jonkun tarinan."

Molemmin astuivat he majaan ja istuivat sen uudelle penkille. Liisi otti helmastansa kukkia ja sidelankaa; Reino alkoi kertoa: "Oli kerran kolme kehrääjätärtä — — —."

"Oi", sanoi Liisi, "osaanhan minä sen jutelman jo ihan ulkoa; et saa jokakerta samaa kertoa."

Reinon oli sillensä jättäminen tarina kolmesta kehrääjä-akasta ja sen sijaan kertoi hän jutelman mies-polosesta, joka laskettiin jalopetoin luolaan. "Tuli sitte yö", sanoi hän, "tiedätkö, vallan pimeä yö, ja jalopedot nukkuivat. Mutta unissansa haukottelivat ne ja pistelivät punaisia kieliänsä; silloin värisi mies ja odotti aamun tuloa. Mutta äkkiä valaisi ympärillänsä kirkas valo ja kun hän päänsä nosti, seisoi edessänsä enkeli. Se viittasi hänelle kädellänsä ja meni suoraan kallion sisään."

Liisi oli tarkoin kuunnellut. "Enkeli?" sanoi hän: "Oliko sillä siivetkin?"

"Se on vaan jutelma", vastasi Reino; "eihän niitä enkeleitä olekkaan."

"Hyi, Reino!" sanoi hän ja katsoi poikaa vakavasti silmiin. Mutta kun se katseli häntä kolkosti, kysyi tyttö epäilevästi: "miksikä sitä sitte aina sanotaan? Äiti ja täti sanoo, koulussakin sanotaan niitä olevan."

"Sitä en tiedä", vastasi hän.

"Mutta", sanoi Liisi, "eiköhän ole jalopetojakaan?"

"Jalopetojako? Niitä on varmaan. Intiassa valjastavat epäjumalain papit niitä vaunujen eteen ja ajavat niillä puhki erämaan. Kun minä tulen mieheksi, tahdon itsekin sinne. Siellä on tuhatvertaisesti kauniimpi kuin meillä: ei siellä talveakaan ole. Sinunkin pitää tulla sinne. Tahdotko?"

"Tahdon", sanoi Liisi; "mutta äitinkin pitää tulla muassa, niinpä sinunkin äitisi."

"Ei", sanoi Reino; "he ovat silloin jo liian vanhoja, heitä emme voi ottaa."

"Mutta en minä uskalla yksinäni."

"Jopa uskallat; silloin olet minun todellinen rouvani, eikä ole toisilla sinuun mitäkään valtaa."

"Mutta äitini tulee itkemään."

"Mutta tulemmehan me takaisin", sanoi Reino kiivaasti; "sano suoraan tuletko muassani? Muuten matkaan yksinäni, enkä sitte tule milloinkaan takasin."

Pieni tyttö oli puhjeta itkuun. "Älä vaan katsele niin pahasti", sanoi hän, "kyllä minä tulen muassasi Intiaan."

Riemullisesti syleili Reino häntä ja veti hänen ulos niitylle. "Intiaan, Intiaan", lauloi hän ja pyöritti häntä niin että putosi hänen punainen huivinsa kaulastansa. Mutta äkkiä laski hän hänen taaskin irti ja sanoi totisena: "ei siitä sentään mitään tule, sinä puutut rohkeutta."

— "Liisi! Reino!" huudettiin silloin puutarhan portista. "Täällä olemme", vastasivat lapset ja juoksivat käsi kädessä kotiin.

METSÄSSÄ.

Näin elivät lapset toinentoisensa seurassa; tyttö oli pojan mielestä usein liian ujo, poika tytön mielestä usein liian tuima, mutta sekään ei eroittanut heitä. Melkein kaikki vapaahetket olivat he yhdessä, talvella vanhempainsa ahtaissa huoneissa, kesällä lehdikoissa ja nurmilla. Kun opettaja kerran Reinon kuulten torui Liisiä, survasi poika tuimasti taulunsa pöytään vetääksensä opettajan huomion itse puoleensa. Se jäi kuitenkin huomaamatta. Mutta Reino jätti tarkkaamatta koko sen hetkisen maantieteen opetuksen; sen sijaan sepitti hän pitkän laulun, jossa vertasi itsensä nuoreen kotkaan, kouluttajan harmaasen varekseen; Liisi taas oli valkonen kyyhkynen. Kotka lupasi kostaa varekselle kun vaan saa siipensä kasvaneiksi. Kyyneleet tulivat nuoren runoilijan silmiin; itse mielestänsä oli hän hyvinkin ylevä. Kotiin tultuansa hankki hän pienen jämeän paperikäärrön ja kirjoitti huolellisesti ensimäisen runoelmansa siihen. — Pian aikoin joutui hän toiseen kouluun; siellä teki hän tuttavuuden monen oman-ikäisensä pojan kanssa, mutta siitä ei loppunut seurustelemisensa Liisin kanssa. Niitä taruja, joita hän monet kerrat oli hänelle kertonut ja ne joista hän parhaimmin piti, rupesi hän nyt kirjoittelemaan ja sitä tehdessään halutti hänen hyvästi pistellä joukkoon omiansakin, joitakuita omia tunteitansa ja mielipiteitänsä, mutta sitä ei hän kuitenkaan tullut tehneeksi, mutta hän itsekään ei tietänyt miksikä se tekemättä jäi. Senpätähden kirjoitti hän ne tarkoin niinkuin hän itse ne oli kuullut. Ne lehdet antoi hän sitte Liisille, joka huolellisesti talletti ne satullinsa yhdessä laatikossa ja Reino oli suuresti mielihyvissään kun hän hänen läsnä-ollessaan kuuli tytön niistä kirjoitetuista vihkoista lukevan äitillensä.

Seitsemän vuotta oli kulunut. Hankkiaksensa enemmän opintoja, piti Reinon lähteä kaupungista. Vastoinmielinen oli Liisille koko se ajatus että hän nyt joku aika joutuisi olemaan ilman Reinon seuraa. Hän iloitsi kun Reino eräänä päivänä sanoi että hän, miten ennenkin, kirjoittaisi jutelmia ja lähettäisi niitä hänelle niitten kirjeitten muassa, joita hän panee tulemaan äitillensä. Hän pyysi tytön kirjoittamaan hänelle takaisin mitä hän niistä piti. Lähtöpäivä läheni, mutta sitä ennen syntyi runovihkoon monta laulupätkää. Se, ainoasti se oli salaisuus Liisille vaikka juuri hän oli syy koko sen kirjan syntyyn ja hän useampain lauluin esine. Niitä oli jo karttunut kirja puoliksi.

Oli kesäkuu; Reinon piti seuraavana päivänä lähteä matkalle. Yksi juhlallinen päivä tahdottiin vielä yhdessä viettää. Siksi pantiin toimeen käynti läheiseen lehtimetsään ja se oli tehtävä vähä suuremmassa seurassa. Metsän syrjään asti ajettiin vaunuissa; sinne kesti matka tunnin ajan; sitte eväsvasut käsiin ja jalkasin edemmäksi. Ensin tuli käydä läpi kuusimetsän; se oli kalpea ja siimeinen, maa yltä yli neulasia täynnä. Puolentunnin käymisen jälkeen tultiin kuusikosta rehevään lehtimetsään; se oli valoisa ja vehreä, auringon säteitäkin pääsi pilkoittelemaan runsaslehtisten oksain lävitse, heidän päänsä ylitse hyppi orava oksalta oksaan. Seurue pysähtyi paikalla, semmoisella missä ikivanhain pyökki-puitten latvat olivat yhdistyneet holvikuvun muotoiseksi. — Liisin äiti avasi yhden eväsvasun, muuan vanha herra rupesi ruuanasettajaksi. "Nyt kaikki minun ympärilleni, te linnunpoikaset!" huusi hän, "ja pankaa tarkoin mieleenne mitä nyt sanon teille. Aamuruuaksi saa kukin teistä kaksi kuivaa korppua; voi unohtui kotiin. Särpimen saa kukin hankkia itse. Mansikoita on metsässä kyllin; ne ovat sen omia, joka niitä hakee ja löytää. Siihen osaamaton saa syödä leipänsä kuivana; niin käy kaikkialla tässä elämässä. Ymmärrättekö?"

"Kyllä ymmärrämme", vastasivat lapset. "Niin", sanoi vanhus, mutta minä en vielä sanonut kaikkea sanottavaani. "Me vanhat olemme jo kyllin hääränneet elämässä, me sentähden jäämme kotiin, se on näitten puitten varjoon, me kuorimme perunia, teemme tulen ja valmistamme ruuan; sydänpäiväksi olemme jo muniakin keittäneet. Kaikesta siitä olette meille velkaa puolet mansikoistanne, jotta on meillä teille jälkiherkkuakin tarjottavana. Käykää nyt itään ja länteen sekä muistakaat olla toimellisia!"

Lapset iskelivät leikillisesti silmiä. "Malttakaat", huusi vanha herra vielä kerran. "Enhän minä sitä tarvinne sanoa että ken ei mitään löydä, sen ei mitään tarvitse antaa; mutta sekin pankaa muistiinne että meiltä vanhoilta niinikään ette mitään saa. Nyt on teillä täksipäiväksi hyviä neuvoja kyllin; kun niitten lisäksi nyt vielä hankitte mansikoita, tulette kylläkin toimeen, ainakin tämän päivän."

Niin arvelivat nuoretkin ja parittain lähtivät he löytömatkallensa.

"Tule Liisi", sanoi Reino, "minä tiedän mansikkapaikan; ei sinun ole tarvis leipääsi kuivana syödä."

Liisi sitoi olkisen hattunsa vehreät rihmat yhteen ja ripusti sen käsivarteensa. "Tule", sanoi hän, "minun vasuni on valmis."

Sitte kävivät he yhä syvemmältä metsään, puhki kasteisen, melkein läpipääsemättömän pensaston missä kaikki oli hiljaa, kuulumassa oli vaan ylhäällä ilmassa näkymättömäin poutahaukkain vinkuna. Muuttuipa pensasto vielä niin tiheeksi että Reinon oli polun tekijänä käyminen edellä. Tarvitsi näet, milloin murtaa estelevän oksan tai sivullepäin siirtää karakan. Jopa kuuli hän jälessänsä Liisin huutavan hänen nimeänsä. Hän kääntyi. "Reino", huusi hän, "uota toki Reino!" Hän ei häntä ensin nähnytkään, mutta käyden takasin, löysi hän hänen kappaleen matkan takana taistelemassa pensasten ja vaatteihinsa tarttuneitten ruohojen kanssa, jota oli niin pitkää että vaan hänen päänsä näkyi takkiaisten ja putkien yli. Ruohostosta autti hän hänen sileälle avoimelle paikalle, missä kasvoi joitakuita kauniita metsäkukkia. Reino pyyhki hänen kosteat luvuksensa kuumilta kasvoiltansa, tahtoi sitte sovittaa olkihatun hänen päähänsä, jota hän ei tahtonut sallia, mutta kun hän pyysi saada se tehdä, sai se niin tapahtuakin.

"Mutta minnekkä jäivät mansikkasi?" kysyi lopullisesti tyttö, joka seisoi siinä hänen edessänsä ja huokui raskaasti.

"Tässä niitä oli", vastasi hän, "mutta meitä ennen ovat ennättäneet sammakot, näädät tai kenties Ahtolan tyttöset."

"Niinpä kyllä", sanoi Liisi, "tässä on vielä mansikan varsia; mutta älä mitään virka Ahtolan tyttölöistä. Käykäämme vaan edemmäksi, minä en ole ensinkään väsynyt; haetaanpa muualta."

Heidän edessänsä oli pieni metsä-oja, sen toisella puolella taaskin metsä. Reino otti Liisin syliinsä ja kantoi hänen yli ojan. Pian pääsivät he varjoisesta lehtimetsästä aukealle mäenrinteelle. "Tässä varmaankin on mansikoita", sanoi tyttö, "sen arvaan makeasta tuoksusta."

Hakien kävivät he sillä poutaisella rinteellä, mutta eivät löytäneet marjoja. "Ei", sanoi Reino, "tuoksu minkä me tunsimme, oli matararuohon tuoksu."

Vaaramapensaita ja horsmaheinää kasvoi kaikkialla, matararuohoa ja virnaheinää kasvoi yltä-yli ja niitten väkevä tuoksu täytti ilman. "Tässä olemme niin aivan yksinämme; missä lienevät toiset?"

Takasin matkaa ei ollut Reino ajatellut. "Maltappa vaan: mistä tulee tuuli?" kysyi hän nostaen kätensä ylös. Mutta tuulta ei nyt käynytkään.

"Hiljaa", sanoi Liisi, "minä olen kuulevinani heidän puheensa äänen.
Huudappas heille!"

Kuperan kätensä lävitse huusi Reino: "tulkaa tänne!" — "Tänne!" kuului ääni takaisin.

"Siellä vastataan!" sanoi Liisi ja taputti käsiänsä.

"Ei se mitään ollut, se oli vaan kaiku."

Liisi otti Reinon käden. "Minua kammottaa", sanoi hän.

"Ällös olko millänsäkään", sanoi Reino. "Onhan tässä oikein oiva olla. Istu tuonne varjoon pensasten väliin. Levätkäämme kotvasen aikaa, kyllähän me seuralaisemme vielä löydämme."

Liisi istui riippuva-oksaisen puun alle ja kuunteli tarkoin kaikille tahoille. Reino istui muutaman askeleen siitä eräällä kannolla ja katseli vaieten häntä. Aurinko oli suoraan heidän ylitsensä ja päivän paahde oli ankara; pieniä kullan kimeltäviä kärpäsiä surisi ilmassa, ylt'ympäri kuului jos jonkinmoista ääntä, milloin tikan takana puuhun tai muitten metsälintuin piipatus.

"Kuuletko?" sanoi Liisi, "kuuletko kellon soimista?"

"Missä?" kysyi Reino.

"Takanamme. Etkö kuule? Nyt on päivällisaika."

"Kaupunki on siis takanamme, ja jos käymme suoraan sitä kohden, niin silloin tapaamme toiset."

He lähtivät takaisin. Marjastamisesta olivat he luopuneet, sillä Liisi oli väsynyt. Mutta vihdoinkin helähti puitten välistä iloinen nauru. Heidän kumppaninsa olivat' siellä. Maassa oli valkoinen peite, se oli pöytä ja siinä oli pulskeita mansikoita oikein runsaasti. Se vanha herra oli täydessä atrioimispuuhassa, kävi ankarasti suuren paistikänkäleen kimppuun mutta pitkitti samalla erää manauspuhettansa.

"Tuossapa tulevat viivyttelijät", huusivat lapset, nähdessään puitten välistä Reinon ja Liisin tulevan.

"Tänne", huusi se vanha herra. "Purkakaa huivit, tyhjentäkäät hatut!
Näyttäkää mitä teillä on muassanne!"

"Nälkää ja janoa", sanoi Reino.

"Jos se on kaikki", vastasi vanhus, ja nosti täysinäisiä vatia heitä vastaan, "niin saatte ne pitääkin. Tiedättehän te suostumuksen; ei täällä laiskureita ruokita."

Kuitenkin myöntyi hän lopullisesti ja sitte atrioitiin; satakieli lauloi pöytävirttä.

Niin kului päivä. — Jotakin löysi Reino sittenkin; jollei mansikoita niin ainakin metsässä kasvanutta. Kotiin tultuansa kirjoitti hän lauluvihkoonsa:

    Jo se tuli aika armas,
    Odotettu, oiva tuo;
    Jo se tuli, tuliaiset
    Hunajaiset mulle suo.

    Kesä tuli, riemu tuli,
    Pois on huolet haikeat,
    Tuoll' on linnut tuolla laulut,
    Tuossa marjat makeat.

    Lapsi olen, laulelmani
    Suloa sai suven vaan;
    Riemun tunnen rinnassani,
    Muut' en vielä tunnekaan.

    Terve kesän lehdot, linnut,
    Niityn kukat, kunnahat!
    Terve ahot mansikkaiset,
    Oi, te lasten rakkahat!

Lemmitty holhottinsa oli aina hänen vieressänsä; hän oli hänen alkavan elämänsä kaiken sulan ja ihmeellisen näkyvä perikuva.

LAPSI TIEN VARRELLA.

Joulu-aaton ilta oli lähenemässä. — Oli vielä iltapäivä kun Reino toisten ylioppilasten kanssa istui ravintolasalin vanhan tammisen pöydän ääressä. Lamput olivat jo sytytetyt sillä maakerroksessa oli jo hämärä, mutta vieraita oli vielä vähä; palvelijat nojailivat laiskasti pilareita ja seiniä vastaan. Salin yhdessä sopessa istui muuan viulunsoittaja sekä kanteletta soittaja tyttö, hienokasvoinen, mustalaiselta vivahtava. Hän piti soittokonettansa sylissänsä ja väliäpitämättömästi katselivat he kumpikin eteensä.

Ylioppilasten pöydässä pamahti samppanjapullon tulppa. "Juo, tyttöseni", huusi muuan nuori urheanmuotoinen mies, tarjoten tytölle täytettyä lasia.

"En jaksa nyt enää", sanoi hän, asentoansa muuttamatta.

"Kun et sitä tee, niin laula sitten!" huusi ylvästelijä heittäen hopearahan hänen helmaansa. Tyttö käytti sormensa verkkaan lävitse mustan tukkansa, mutta viulunsoittaja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Mutta tyttö puisti päätänsä, nojasi leukansa kanneltansa vastaan ja sanoi: "en minä sen miehen pyynnöstä soita."

Lasi kädessänsä kavahti Reino pystyyn ja asettui tytön eteen. "Mitä tahdot?" kysyi hän ynseästi.

"Nähdä sinun silmäsi."

"Mitä tulee sinun minun silmiini?"

Välkkyvin silmin katseli Reino häntä. "Minä tiedän sinun silmäsi petollisiksi!" Tyttö nojasi päänsä käteen ja tirkisteli häntä. Reino vei lasin suuhunsa. "Sinun ihanain, syntisten silmäisi muistoksi!" sanoi hän ja joi.

Tyttö nauroi ja käänsi päänsä. "Annatko?" sanoi hän, ja iskien mustat silmänsä nuorukaisen silmiin, joi hän maljaan kaadetun juoman vitkaan. Tarttui sitte kanteleesensa ja lauloi syvästi innostuneella äänellä:

    "Miks' on rakkaus sokea,
    Sokeampi syksyn yötä?
    Siks' on rakkaus sokea
    Sokeampi syksyn yötä,
    Ettei yhtänä näkisi,
    Kuin omansa ainokaisen."

Sill'aikaa kuin viulunsoittaja riuskasti säesti laulua, tuli ryhmän lisäksi muuan uusi tulokas.

"Minä tulin noutamaan sinua Reino", sanoi hän. "Sinä olit jo poissa, mutta joulupukki oli käynyt luonasi."

"Joulupukki?" sanoi Reino; "ei se enään minua muista."

"Eikö? Koko sinun kamarisi haisi kuuselta ja jouluruualta."

Reino laski lasin kädestänsä ja otti lakkinsa.

"Mitä tahdot?" kysyi tyttö.

"Minä tulen pian takaisin."

Tyttö rypisti otsaansa. "Jää tänne!" sanoi hän hiljaa ja katsoi ystävällisesti häneen.

Reino viivytteli. "En minä voi jäädä", sanoi hän.

Naurahtaen töyttäsi hän häntä varpaillansa. "Mene", sanoi hän. "Et sinä ettekä te kaikki kelpaa minnekkään." Ja hänen poispäin kääntyessä astui Reino verkkaan ravintolan rappusista.

Ulkona kadulla oli jo hyvin pimeä; kylmä, talvi-ilma jäähdytteli hänen kuumaa otsaansa.. Useasta ikkunasta näkyi jouluvalaistusta ja joulupuita, kuului torvien ja huilujen soittoa sekä riemuitsevia lasten ääniä. Laumottain kerjäläislapsia kävi talosta taloon ja koettivat ikkunoista nähdä sitä komeutta, jonka osalliseksi he eivät voineet päästä. Toisinaan aukeni joku ovi ja toruva ääni ajoi lauman sellaisia lapsia ulos kadulle; toisissa paikoissa kuului laulettavan vanhaa joululaulua; äänten joukossa kuului sointuvia tyttöjenkin ääniä. Niitä ei kuullut Reino; hän kävi ripeästi sivutse kaiken, astui kadulta toiselle. Päästyänsä omaan asuntoonsa, oli jo melkein vallan pimeä; hän kiipesi rappusia myöten omaan kamariinsa. Häntä vastaan tuli makea haju; se tuntui kun oman äitinsä joulutuvassa. Värisevin käsin sytytti hän kynttilänsä; pöydällänsä oli iso käärrös-köntti ja kun hän sen sai avatuksi, oli siinä koko joukko oivallisia joulukakkuja; muutamain päälle oli sokurista tehty hänen oman nimensä alkukirjaimet; niitä varmaankaan ei ollut tehnyt kukaan muu kuin Liisi. Toisessa käärröksessä oli hienoja uusia liinavaatteita, lopullisesti kirje äitiltä ja Liisiltä. Reino avasi ensin Liisin kirjeen ja luki siinä seuraavaa:

"Sokurikirjainten luulen sinulle sanovan kuka on ollut avullinen kakkujen leipomisessa; se sama henkilö on sinulle ommellut hihan reunuksia. Nykyinen joulu-aatto tulee meillä hyvin hiljaiseksi; äitini asettaa jo kello kymmenen aikoina iltasina vokkinsa nurkkaan. Tänä talvena on niin ikävä kun et ole sinä täällä. Menneenä sunnuntaina kuoli se hamppuvarpunen, minkä sinä lahjoitit minulle; sitä itkin minä aikalailla, mutta hyvin minä sen aina hoitin. Se lauloi aina iltapäivällä kun aurinko paistoi sen häkkiin. Muistathan: saadaksensa se vaikenemaan kun se oikein halukkaasti lauloi, oli äitin tapana peittää häkki. Senkintähden on kamarissa niin hiljaa, mutta sinun vanha ystäväsi Erkki käy toki toisinaan meillä. Kerran sanoit sinä hänen olevan ruskean päällistakkinsa muotoinen. Sen muistan minä joka kerta kun hän ovesta tulee sisään ja se on oikein pilamaista; mutta älä sitä äitille sano, hän siitä ehkä suuttuisi. Arvaa mitä minä sinun äitillesi jouluksi lahjotan! Sitäpä et arvaa. Minä lahjotan itseni! Erkki tekee mustalla liidulla minun muotokuvani; minä olen jo kolme kertaa sitä varten istunut hänen edessänsä, joka kerta koko tunnin. Minua ei ensinkään huvita että vieras ihminen oppii noin ulkoluvulta minun muotoni. En minä sitä tahtonutkaan, mutta äiti kehoitti minua; sanoi Ruunin rouvalle siitä tulevan suuren ilon.

"Mutta sinä Reino et ole pitänyt puhettasi; et olekkaan lähettänyt jutelmia. Sitä olen minä usein sinun äitillesi valittanut, mutta hän sanoo sinulla nyt olevan parempaa tekemistä kuin sellaisia lapsellisia. Mutta en minä sitä usko; asia on arvattavasti toisin."

Sitten luki Reino äitinsäkin kirjeen. Molempain luettua ja laskettua tuli hänen ankara koti-ikävä. Hetkisen ajan kävi hän kamarissansa edestakaisin; hän mumisi hiljaa itseksensä ikävöimisestä ja kaipaamisesta, avasi sitte laatikkonsa, otti vähän rahaa ja lähti taaskin kadulle.

Siellä oli liike lähes loppunut; joulupuut olivat sammuneet ja lapsiparviakaan ei enää liikkunut. Tuuli tuoksutteli yksinäisiä katuja.

Kun Reino tuli ravintolan lähelle, kuuli hän viulun vinkunaa ja kantele-tytön laulua; ravintolan ovessa kilisi kello ja leveitä huonosti valaistuja rappusia myöten tuli oudon miehen haahmo. Reino siirtyi huoneitten varjoon ja astui sitte reippaasti eteenpäin. Hetkisen kuluttua tuli hän hyvästi valaistun korukalu-puotin luokse, osti siellä punasista korallihelmistä tehdyn ristin ja kävi sitte samaa tietä takaisin kun hän tullutkin oli.

Lähellä omaa asuntoansa näki hän pienen ryysyihin puetun tytön erään talon portilla turhaan koettaen sitä avata. "Tahdotko, minä autan sinua?" kysyi hän. Lapsi ei vastannut mitään, mutta laski portinsäpin irti. Reino oli jo avannut portin. "Ei", sanoi hän; "sieltä sinä ehkä ajettaisiin pois. Tule minun muassani; minä annan sinulle joulukakkua!" Hän sulki portin, tarttui tyttöä käteen ja sanaa lausumatta saatti hän hänen omaan asuntoonsa. Lähteissänsä oli hän jättänyt kynttilän palamaan. "Tässä saat kakkua", sanoi hän ja laski tytön helmaan puolet ruokatavaroistansa, mutta ei niitä, joissa sokurikirjaimia oli. "Käy nyt kotiin ja anna äitillesikin." Lapsi katsoi arkamaisesti antajata; näytti siltä kuin olisi hän tottumaton sellaiseen anteliaisuuteen eikä osannut siihen mitään sanoa. Reino avasi oven ja valaisi hänelle. Iloisena kuin lintu, lensi tyttö kakkuinensa kotiansa kohden.

Reino korjasi tulen uunissansa, asetti pölyttyneen lakki-astian pöydällensä, istui sitte kirjoittamaan ja kirjoitteli koko yön kirjeitä äitillensä ja Liisille. Joulukakkujen jäännökset olivat kajoamatta vieressänsä. Liisin lähettämät hihan reunustimet oli hän pukenut ranteillensa ja somilta ne tuntuivatkin hänen harmaan sarkanuttunsa rinnalla. Pöydän ääressä istui hän vielä kun jo tuli talvi-aurinko jäätyneille ikkunaruuduille. Vastaisella seinällä oleva peili näytti hänelle valjun, vakavan muodon.

KOTONA.

Pääsiäispyhiksi matkusti Reino kotiin. Tulopäivänsä jälkeisenä aamuna kävi hän Liisin luokse. "Miten suureksi sinä olet tullut", sanoi hän, kun tuo ihana, solakka tyttö hymyellen tuli häntä vastaan. Hän punastui, mutta ei vastannut mitään; kättänsä, jonka nuorukainen oli ottanut, koetti hän hiljaa irroittaa. Reino katsoi häntä arvelevasti; sitä ei ollut hän ennen tehnyt, tuntui sentähden kuin olisi jotakin outomaista heidän välissänsä. — Samoin oli kun hän jo kauemman ajan oli siellä ollut ja sittekin kun hän eri päivinä ja eri kerroilla sinne tuli. Kun he istuivat kahden kesken, syntyi vait'olemisen aikoja, jotka olivat heille oikein tuskalliset ja joita he huolellisesti kokivat välttää. Jotta hänellä loma-aikanansa olisi jotakin tiettyä ajanviettoa, rupesi hän opettamaan Liisille kasvitiedettä, jota hän itse ensimäisinä ylioppilasaikoinansa oli halullisesti harjoitellut. Liisi oli tottunut kaikissa olemaan hänen mielensä mukaisesti ja kun hän sitä paitsi oli hyvä-oppinen, suostui hän mielihyvällä siihen. Nytpä tehtiin useampi kerta viikossa retkeilemisiä metsään tai nurmille ja kun sitte päivällis-ajaksi vehreä kasvisäily oli kotiin tuotu kasvia ja yrttiä täynnä, tuli Reino joku hetki myöhemmin Liisin kanssa jakamaan heidän yhteistä löytöänsä.

Tämmöisissä toimissa astui hän eräänä iltapäivänä Liisin suojukseen. Tyttö seisoi ikkunan luona ja piteli kullattua linnunhäkkiä, jota hän ei ollut ennen nähnyt ja sisusteli sitä hienoilla untuvilla. Häkissä oli kanarialintu, joka räpytteli siipiänsä ja vikisten hakkasi tytön sormia. Reinon lintu oli ennen asunut samassa häkissä. "Onko minun polonen hamppuvarpuseni kuolemansa jälkeen muuttunut kultavarpuseksi?" kysyi hän iloisesti.

"Ei se hamppuvarpusten tapa ole", sanoi äiti joka tuolillansa istui kehräämässä. "Teidän ystävänne Erkki lähetti sen tänään sydänpäivänä omasta talostansa Liisille."

"Mistä talosta?"

"Ettekö sitä tiedä?"

"Mitä?"

"Että Erkki kuukauden aika sitten on isäntänä isänsä toisessa talossa
Immenjärven rannalla."

"Mutta siitä ette ole minulle sanaakaan sanoneet."

"He itsekään eivät ole sitä vielä ystävillensäkään tiedoksi antaneet.
Hän on oikein rakastettava ja ymmärtäväinen nuori mies."

Äiti meni kahvia toimimaan. Liisi oli kääntänyt selkänsä Reinoa kohden ja puuhaili pienen paperisen teoksen kimpussa. "Malta nyt vaan hetkisen aikaa", sanoi hän, "minä olen heti valmis." Kun Reino, vastoin tapaansa ei vastannut, kääntyi tyttö. Hänen silmissänsä näkyi sellainen surun muoto, jota niissä ei ennen voinut havaita. "Mikä sinua huolettaa?" kysyi tyttö, käyden häntä lähemmäksi.

"Minuako?" sanoi hän ajattelematta, ja katseli haaveksivaisesti tyttöä.

"Sinä olet niin murheellisen näköinen."

"Liisi", sanoi hän, "en minä voi kärsiä tuota keltaista lintua."

Kummastellen katseli häntä tyttö; hän ei ymmärtänyt häntä. "Sinä olet hyvin kummallinen", sanoi hän.

Reino otti hänen molemmat kätensä, jotka hän estelemättä sai pitää.
Äiti tuli pian sisälle.

Kahvin jälkeen istui äiti rukkinsa ääreen. Reino ja Liisi menivät sivuhuoneesen järjestämään kasviansa. Siinä nyt luettiin kukka- ja verholehtiä, lehdet ja kukat levitettiin huolellisesti ja jokaisesta lajista pantiin kaksi kappaletta suuren kirjan väliin kuivamaan. Valoisa oli se iltapäivä, viereisestä huoneesta kuului äitin rukin ratina ja tuon tuostakin Reinon mataloittu ääni kun hän lausui kasvien luokat ja heimot tai oikaisi Liisin väärin lausuttuja latinankielisiä kasvien nimiä.

"Minun kokoelmastani puuttuu orvokki", sanoi hän kun koko löytö oli määritelty ja järjestetty.

Reino veti taskustansa laskutetun paperin. "Tässä on sinulle orvokki", sanoi hän, kurottaen tytölle puoleksi kuivuneen kasvin.

Kun Liisi näki ne kirjoitetut lehdet, kysyi hän, "jokohan taaskin olet jutelmia kirjoittanut?"

"Ei nämät jutelmia ole", sanoi hän, antaen hänelle kirjan.

Siinä oli pelkkiä runoelmia, useammat korkeintaan koko sivun mittaiset. Liisi käänsi lehden toisensa jälkeen mutta ei lukenut muuta kuin nimikirjoitukset. "Kun kouluttaja häntä torui", "Kun hän oli eksyksissä metsässä." "Pääsiäistarinain muassa." "Ensimäisen kirjeen häneltä saatuani." Tähän laatuun olivat ne lähes kaikki. Reino katseli häntä tarkasti ja yhä edelleen lehtiä käännellessään, huomasi hän ensin tytön hienon muodon vähittäin punehtuvan, mikä puna oikein yltymistään yltyi. Reino koetti katsoa häntä silmiin, mutta Liisi ei katsonut ylös ja lopullisesti laski hän kirjan sanaa lausumatta hänen eteensä.

"Älä sitä niin tavoin minulle takaisin anna!" sanoi häh.

Tyttö otti kasvisäiliöstä ruskeanmuotoisen kasvin. "Siihen panen sinun mieli-kasvisi", sanoi hän, pani sen kirjan väliin ja antoi sen hänelle. — — —

Jo tuli loma-ajan viimeinen päivä ja poislähtöpäivän aamu. Pyynnöstä sai Liisi äitinsä luvan saada saattaa ystävänsä kyytivaunuihin, jotka odottivat muutama kadunkulma heidän asunnostansa. Portilla tarjosi Reino hänelle käsivartensa ja niin kävivät he rinnakkain, hän ja tyttö. Mitä likemmälle määränsä perää hän tuli, sitä paremmin tunsi hän kuin olisi hänellä ennen pitkää eroa ollut tytölle sanomista jotakin niin tarpeellista, josta riippui koko hänen tulevan elämänsä arvo ja menestys, mutta eipä vaan saanut hän tarpeellisia sanoja suustansa. Se tuskastutti häntä ja hänen käyntinsä tuli yhä vitkaammaksi.

"Sinä tulet liian myöhään", sanoi hän, "tornikello on jo kymmenen lyönyt."

Mutta ei hän siitä sen nopeammaksi tullut. Vihdoin sanoi hän änkytellen: "Liisi, kahteen vuoteen et minua ensinkään saa nähdä — — pidätkö minun takaisin tullessani niin hyvänä kuin nytkin?"

Hän nyökytti päätänsä ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin. — "Minä olen sinua puolustanutkin", sanoi hän hetkisen kuluttua.

"Minua? Milloin sitä tarvittiin?"

"Kerran omaa äitiäni vastaan. Me puhuimme kauvan sinusta eilen illalla kun jo olit pois mennyt. Hän arveli ettet sinä enää ole niin hyvä kuin olit ennen."

Reino oli hetkisen vaiti, mutta sitte otti hän tytön käden omaansa, ja vakavasti katsoen hänen lapsellisiin silmiinsä, sanoi hän: "minä olen niin hyvä kuin ollutkin olen; sen saat vahvasti uskoa! Uskotko sen, Liisi?"

"Uskon", sanoi hän. Reino irroitti kätensä ja astui viimeisen kadun mitan vallan riuskasti. Mitä likemmäksi tuli eronhetki, sitä iloisemmaksi muuttui hänen muotonsa; tytön mielestä kävi hän liian nopeasti.

"Mikä sinun on, Reino?" kysyi hän.

"Minulla on muuan ihana salaisuus", sanoi hän ja katseli loistavin silmin tyttöä. "Kun kahden vuoden kuluttua taas olen täällä, sitte vasta sen sinulle sanon."

He olivat jo tulleet kyyti-vaunujen luokse; he eivät myöhästyneet. Vielä kerran otti Reino hänen kätensä. "Jää hyvästi!" sanoi hän, "jää hyvästi Liisi, äläkä unhota minua."

Hän pudisti päätänsä. "Jää hyvästi", sanoi hän. Reino nousi vaunuihin, hevoset lähtivät liikkeelle. Kun vaunut käänsivät kadunkulmasta, näki hän vielä kerran tyttönsä sorean vartalon miten se hiljaa siirtyi takaisin kotia kohden.

KIRJE.

Lähes kaksi vuotta tämän jälkeen istui Reino pöytänsä ääressä, jolla paloi lamppu, oli kirjoja ja paperia. Hän odotteli erästä ystäväänsä jonka seurassa hänellä oli tapa harjoitella opintojansa. Rappusissa kuului askeleita. "Tulkaa sisään." Se oli hänen emäntänsä. "Teille kirje, hyvä herra!" Hän antoi sen ja meni sitte tiehensä.

Kotona olostansa asti ei Reino ollut Liisille kirjoittanut eikä häneltä kirjettä saanut. Tämäkään ei ollut häneltä vaan äitiltänsä. Reino avasi ja luki seuraavan:

"Sinun i'älläsi, poikaseni, on melkein jokaisella vuodella oma muotonsa eikä nuoruus aina köyhtymässä ole. Täällä on moni asia toiseksi muuttunut ja joku niistä ehkä surettaa sinua, jos aikanansa asian oikein ymmärsin. Erkki on kosinut Liisiä ja sai lopullisesti eilen hänen myöntymisensä vaikka hän viimeisenä vuoden neljänneksenä kahdesti sai kiellon. Vaikeasti mutta kuitenkin lopullisesti suostui hän siihen; hän onkin vielä niin aivan nuori. Häät pidetään piakkoin, ja äiti lähtee sitte hänen muassansa."

IMMENJÄRVI.

Taaskin oli vuosia kulunut. — Myötävietoista varjoisaa metsätietä astuskeli lämpösenä kevätiltana nuori väkevä mies, jonka muoto oli vahvasti päivettynyt. Vakavilla harmailla silmillänsä tähysti hän tarkoin eteenpäin ihan kuin odottaen muutosta yksitoikkoisessa maisemassa, jota kuitenkaan ei tullut. Vihdoin tuli vastaansa kärryillä ajava mies. "Ystävä hoi!" huusi jalkamatkailija hevosmiehelle, "olenko oikealla tolalla pyrkiessäni Immenjärvelle?"

"Ihan oikealla", vastasi mies koskien hattuansa.

"Vieläkö sinne on paljonki matkaa?" "Olette nyt jo aivan lähellä. Puolen tupakkapiipun ajalla näette järven; herrastalo on ihan sen rannalla."

Maanmies ajoi sivutse; toinen astui riuskaammin tietänsä eteenpäin. Neljännestunnin kuluttua loppui äkkiä varjo hänen vasemmalla puolellansa, maa tuli niin alasvierteiseksi että satavuotisten honkain latvat tuskin näkyivät ylös tirkistäviksi. Niitten takana näkyi avara valoisa maisema. Vielä alempana oli järvi, tyyni, tummansininen, melkein kaikkialta metsäin ympäröimä; ainoasti yhdessä paikassa oli aukeema, josta näki vieläki kauemmaksi kunnes senkin näkö-alan sulkivat vuoret. Keskellä lehtimetsää näkyi jotakin valkoista, lumenmuotoista, mikä ei muuta ollut kun suuri joukko kukkivia hedelmäpuita. Niitten takana taas kohosi keltaiseksi maalattu herrastalo punaisine tiilikattoinensa. Savutorven nenästä lensi haikara joka vitkaan leijaeli yli järvenpinnan. "Immenjärvi!" huudahti matkailija. Oli melkein kuin olisi hän tuntenut olevansa matkansa perillä, sillä hän seisoi liikkumattomana ja katseli yli puitten latvain toiselle rannalle, missä herrastalon varjokuva päilyi vedessä. Taas jatkoi hän äkkiä käyntiänsä. Tie oli hyvin jyrkkä niin että alempana kasvavat puut taaskin antoivat varjoa, mutta samalla sulkivat näkö-alan järveä kohden, jota vaan pilkuttain sai nähdä puitten välistä. Jopa taas tuli vastamaata, mutta silloin katosikin metsä selkä oikealta että vasemmalta; sen sijaan tuli tien kummallakin puolella huolellisesti hoidettuja viljelysmaita. Matkustajaa vastaan tuli muhkea mies, puettu ruskealta vivahtavaan pukuun. Jo melkein vastassa ollessaan heilautti hän hattuansa ja huusi iloisella äänellä: "tervetullut, ole tervetullut Reino-veikko Immenjärven tiluksille!"

"Terveisiä sinulle, ja kiitos onnittelemastasi Erkki-ystäväni!" huusi toinen häntä vastaan.

He kurottivat toinen toisellensa kättä. "Todellakin olet sinä Reino itse", sanoi Erkki, tirkistäen entisen koulukumppaninsa vakaviin silmiin.

"Olenpa kyllä, ja olethan sinäkin siinä vaikka oletkin iloisemman muotoinen kuin ennen olitkaan."

Iloinen hymyelmä sai Erkin muodon entistä paljo iloisemmaksi. "Niin, Reino veikkoseni", sanoi hän, vieläkin kerran kurottaen ystävällensä kättä. "Minä olen osallinen ollut suurissa arpajaisissa; sainkin oikein hyvän voiton. Etköhän sitä tiedä?" Hän hieroi käsiänsä ja sanoi mielihyvissänsä: "siitähän tulee odottamaton kohtaus. Sinua ei hän osaa odottaa; eipä totisesti osaakkaan!"

"Odottamaton kohtaus?" kysyi Reino. "Entä kenelle?"

"Liisille? Etkö minun tulostani ole hänelle mitään sanonut?"

"En sanaakaan, veikkoseni; ei hän sinua ajattelekkaan, äiti tekee sitä yhtävähän. Minä kutsuin sinun vallan salaisesti jotta ilo tulisi sitä suuremmaksi. Tiedäthän minun aina olleen vähä salaperäisen."

Reino tuli miettiväisen näköiseksi, hänen hengityksensä tuli raskaammaksi mitä likemmäksi he tulivat herrastaloa. Tien vasemmalla puolella loppuivat viljavainiot ja niitten sijaan tuli avara ryytimaa, jota kesti lähes järvenrantaan asti. Haikara oli laskeutunut alas ja astuskeli vakavana istutusten keskellä. "Hei", huusi Erkki, "tuo pitkäkoipinen egyptiläinen on kai tuolla istutuspapuja varastamassa!" Lintu lensi erään rakennuksen katolle, joka oli istutusmaan reunalla ja jonka ympärillä kasvoi oudomman lajisia hedelmäpuita. "Se on minun vasta pari vuotta sitten valmiiksi saamani öljymylly", sanoi Erkki. "Kaluhuonerakennukset teetti isävainajani, asuntorakennus on iso-isäni ajoista. Näin sitä eteenpäin päästään vähä kerrassaan."

Tällaisia puhellen tulivat he avaralle paikalle, jota yhdeltä puolelta rajoitti kaikenlaiset talous- ja kalustohuoneet, toiselta itse herrastalo, jonka kumpaankin päätyyn yhtyi korkea puutarhan aitaus; sen takana näkyi hedelmäpuita koko metsä, joitten oksia siellä täällä riippui yli aitauksen. Päivettyneitä, hikoilevia miehiä kävi yli sen pihan, lakkia nostaen ystäväparille. Erkki antoi toisille käskyjä, toisilta kysyi hän jotakin päivän työtä koskevata j.n.e. Jopa ennättivät he asuntoon. Etehinen oli korkea ja vilpas, sen vasemmalta poikkesivat he vähä pimeämpään sivusolaan. Siellä avasi Erkki oven ja he astuivat avaraan puutarha-saliin, joka ikkunoita varjoavain puitten tähden oli joksikin vähävaloinen, mutta ikkunain välisistä avatuista kaksois-ovista pääsi kevätaurinko vapaasti paistamaan ja niistä sai nähdä huolellisesti hoidetun kukkais- ja puutarhan kaikkine kaunistuksineen. Sen keskeltä oli suora ja leveä käytävä hamaan järvenrantaan asti. Kun ystävät olivat saliin tulleet, toi vetohenki heitä vastaan koko hyvähaju-virran.

Penkereellä puutarhan portin ulkopuolella istui valkoiseksi puettu nuori rouva. Hän nousi tulijoita vastaanottamaan, mutta pysähtyikin äkkiä niinkuin maahan tarttunut ja katseli tarkastellen vierasta. Se kurotti hymyellen hänelle kättä. "Reino!" ratkesi hän sanomaan, "Reino? sinähän se oletkin! Siitä on aikoja kun me toinen toisemme näimme."

"Niinpä kyllä", sanoi hän, mutta ei osannutkaan sen enempää sanoa, sillä kuultuansa Liisin äänen, tunsi hän pistosta sydämessänsä, ja kun hän häntä katsoi silmiin, oli hän siinä ihan sama lemmittävä olento, jolle hän vuosia sitten syntymäkaupungissansa sanoi jäähyväiset.

Riemuitsevan muotoisena oli Erkki jäänyt ovelle. "No Liisi, omistatko, ettet kumminkaan häntä osannut odottaa, etpä toki odottanutkaan."

Sisaren silmillä katseli Liisi häntä. "Sinä Erkki olet minulle niin sanomattoman hyvä!" sanoi hän lopullisesti.

Hän otti vaimonsa pienen käden omaansa ja sanoi hyväillen: "nyt saimme hänen tänne emmekä vallan helposti häntä enää laskekkaan irti. Hän on pitkän poissa-olonsa aikana villistynyt, meidän tulee hänen kesyksi tehdä. Katsoppas vaan miten ylevän ja vieraan muotoiseksi hän on tullut."

Reino huomasi Liisin silmissä aran iskun. "Villistynyt oli vaan se aika kuin toinen toisiamme emme nähneet", sanoi hän.

Avainkimppu kädessä tuli ovesta juuri samassa Liisin äiti. "Hei!" huudahti hän nähtyänsä Reinon, "kas tuossa vieras, aivan niin rakas kuin odottamatonkin." Ja nyt alkoi keskustelu tavallisine kysymyksinensä ja vastauksinensa. Rouvat istuivat työnsä ääreen, Reino nautti hänelle tuotuja virvotuksia, mutta Erkki oli hankkinut suuren hopeahelaisen merenvahapiipun, sytyttänyt sen ja istui pakisten ja vahvasti tupakoiden Reinon vieressä.

Seuraavana päivänä täytyi Reinon hänen kanssansa ulos pelloille ja niityille, istutusmaille ja humalistoon, talliin ja öljymyllyyn. Kaikki oli oivassa kunnossa, kaikki työväki oli reippaan ja terveen muotoisia. Päivälliseksi kokoontui perhe puutarhasaliin ja loppupäivä oltiin sitte enemmin tai vähemmin yhdessä, tullen siitä miten isännän työ ja aika sen salli. Ainoastaan joku hetki iltaruuan edellä ja aamupäivän ensimäiset hetket työskenteli Reino hänelle erittäin osotetussa huoneessa. Jo aikoja sitten oli hän alkanut koota kansan-runoja ja lauluja, missä vaan niitä sai; hän rupesi nyt keräelmiänsä järjestämään ja, jos mahdollista, niitä ympäristöstä lisäämään. — Liisi oli joka aika hilpeä ja ystävällinen; Erkin joka aika yhtäläisen kohteliaisuuden vastaanotti hän lähes nöyrällä kiitollisuudella. Reino ajatteli itsekseen ettei hän luullut niin virkusta lapsesta niin hiljaista rouvaa tulevan.

Jo täällä olonsa toisesta päivästä alkaen asti oli Reinolla tapana iltasilla käydä järvenrannalla kävelemässä. Tie sinne johti ihan puutarhan sivutse. Pienellä mäen kummulla sen lopulla oli korkeain koivuin alla istumapenkki. Äiti oli sille antanut nimen iltapenkki sentähden että se paikka oli auringonlaskun puolella ja että sitä juuri siihen aikaan enimmästi käytettiin. Kävelymatkaltansa tuli Reino eräänä iltana juuri sitä tietä kun hänen saavutti sade. Hän haki suojaa erään niinipuun alla mutta senkin lehdet rupesivat pian vuotamaan vettä. Märkänä lähti hän astumaan edemmäksi. Pimeä läheni ja sade yltyi yhä. Päästyään liki iltapenkkiä, oli hän koivun runkoin välissä näkevinään valkoisen naisen haahmun. Se seisoi liikkumattomana, ja miten hän lähemmäksi tultuaan oli huomaavinaan, käännettynä häntä kohden, niinkuin jotakuta odottamassa. Hän arveli sen olevan Liisin, joudutti sentähden käyntiänsä, hänen seurassansa päästäksensä puutarhan lävitse kotiin. Mutta oli se kuka olikin, haahmo katosi pimeämäisiin sivukäytäviin. Se oli hänestä odottamatonta; hän oli Liisille pahoissa mielin, mutta kuitenkin epäili hän oliko se todenteolla Liisi, mutta hän aristeli sitä häneltä kysyä. Tullessansa eipä hän käynyt puutarhasalin lävitsekään vallan sen tähden ettei saisi nähdä Liisin tulevan puutarhan portista sisään.

SE OLI ÄITINI TAHTO.

Illalla joku päivä myöhemmin istui koko perhe, miten siihen vuorokauden aikaan tavallista, puutarhasalissa yhdessä seurassa. Ovet olivat auki. Aurinko oli jo metsän takana järven tuolla puolla.

Reinoa pyydettiin esittämään muutama kansanlaulu, jotka hän samana päivänä oli saanut eräältä ystävältänsä mailla. Hän nouti kamaristansa paperikäärröksen, jossa oli erityisiä siististi kirjoitettuja lehtiä.

Seurue istui pöydän ääreen, Liisi Reinon sivulle.

"Me luemme umpimähkään", sanoi hän, "minä en itsekään ole niitä vielä lukenut."

Liisi levitti kirjotuksen. "Onhan tässä laulun nuottikin", sanoi hän; "sen pitää sinun Reino laulaa."

Ensin luki hän muutamia pila-lauluja viheltäen niihin iloisia nuottia, mikä suuresti huvitti seuraa. "Mutta ken lienee semmoiset somat laulut tehnyt?" kysyi Liisi.

"Niitten tekijät tuntee sisällöstä", arveli Erkki, "ne ovat kulkevain sällien, paimenten, kalastajain ja muitten sellaisten tekemiä."

Reino sanoi: "ne eivät ole kenenkään tekemiä, ne ovat tuulen tuomia, lentelevät sen muassa ja lauletaan kaikkialla. Semmoisissa lauluissa löydämme omat tekomme ja kärsimisemme samoin kuin olisimme itse olleet niitä tekemässä."

Hän otti toisen lehden. "Minä seisoin korkealla vuorella…"

"Sen tunnemme", sanoi Liisi. "Pane lauluksi, Reino; minä autan sinua." Silloin lauloivat he tuota vanhaa, hyvin tuttua mutta sittekin joka sika uutta nuottia. Liisi säesti miesten ääniä.

Äiti istui ahkeraan ompelemistoimessansa, Erkki oli pannut kätensä ristiin ja kuunteli hartaasti. Kun laulu oli loppunut, laski Reino sanaa sanomatta lehden pois kädestänsä. Illan hiljaisuudessa kuului karjan kelloja järven rannalta, jopa sen lisäksi alkoi iloinen pojan ääni laulaa:

    "Minä seisoin korkealla vuorella
    Viheriäisessä laaksossa…."

Reino naurahti. "Tokkopa kuulette? Ne käyvät noin suusta suuhun."

"Tällä paikkakunnalla lauletaan tätä laulua usein", sanoi Liisi.

"Niinpä kyllä", sanoi Erkki; "se on paimenlaulu, joka nyt ajaa karjaa kotiin."

He kuuntelivat vielä hetken ajan kunnes kellojen kilinä tarhassa loppui. "Ne ovat alkusäveliä", sanoi Reino; "niitä lepää metsän lyyleissä. Niitten sepittäjää ei tunne kukaan."

Hän otti uuden lehden.

Pimeä oli jo tullut tuntuvammaksi. Iltarusko punotti järven toisella puolella. Reino levitti lehden, Liisi pani kätensä sen toiselle puolelle ja katsoi hänen kanssansa paperiin.

Reino luki runopukuun laaditun kertomuksen miten muuan äiti vaati tyttärensä luopumaan lemmitystänsä ja ottamaan toisen. Tyttö syyttelee myönteliäisyyttänsä ja on mielipahoissaan noin kevytmielisesti entisen ystävänsä suremaan jättämisestänsä.

Tätä lukeissansa huomasi Reino paperin vähä värisseen. Kun lukeminen oli loppu, lykkäsi Liisi tuolinsa sivulle ja meni ääneti puutarhaan. Äiti heitti silmäniskun hänen jälkeensä. Erkki tahtoi mennä sinne hänkin, mutta äiti sanoi: "hänellä on siellä tekemistä." Hän siis ei mennytkään.

Illan hämärä rupesi kattamaan puutarhaa ja järveä, yöperhosia rupesi lentelemään ja avoimista ovista tuli yhä väkevämpi yrttien ja kukkien tuoksu, vedestä kuului konnain kurnuttaminen, ikkunain alla visersi satakieli ja kauempana puutarhassa toinen. Kuu kurkisteli yli puitten latvain. Reino katseli vielä kotvasen sitä paikkaa minne Liisin haahmo puitten väliin oli kadonnut, sitte kääri hän paperinsa kokoon, sanoi hyvää yötä seuralaisillensa ja astui huoneesta taaskin rannalle.

Tyvenessä hiljainen metsä heitti synkeän varjon veteen, mutta järven selkä oli kuun valaisema. Pieni häälymä tuntui toisinaan puissa, mutta se ei ollut tuuli, vaan kesäyön hengähdys, Reino kävi yhä vielä järvenrantaa myöten. Kivenheiton matkalla maasta näki hän valkosen ulpukan. Hänen tuli halu katsella sitä likemmältä; hän riisui vaatteensa ja astui veteen. Ranta oli matala ja pohjassa teräviä kiviä, jotka saivat hänen jalkansa aristamaan, mutta siksi syvä että olisi voinut laskeuda uimaan, ei vaan tahtonut tulla. Kerrassaan tuli äkkisyvä, tuntui kuin olisi hän astunut kaivoon, vesi tulvasi hänen päänsä yli ja hetkisen aikaa kului ennenkuin hän taaskin oli vedenpinnalla. Hän alkoi säännöllisiä uimisliikuntoja sekä ui kaareen kunnes huomasi mikä oli se kohta rannassa josta hän veteen lähti. Jopa näki hän ulpukankin suurten sileäin lehtiensä keskellä. Uiden hiljaa, nosteli hän käsiänsä vedestä niin että suuret takaisin tiukahtavat vesipisarat kuutamossa kiilsivät, mutta tuntui siltä kuin ei olisi matka hänen ja ulpukan välillä pysynyt yhä samana vaikka ranta kylläkin jäi taa'emmaksi. Hän kuitenkaan ei luopunut yrityksestänsä vaan ui riuskasti samaan suuntaan. Lopullisesti oli hän niin lähellä kukkaa että hän selvään eroitti sen hopeankarvaiset lehdet, mutta samalla tunsi hän olevansa ihan kuin pauloissa, sillä kasvin pitkät varret olivat tarttuneet jalkoihinsa. Se outo vesi oli mustana takanansa ja siellä kuuli hän loiskauksen isomaisen kalan hyppäämisestäkin. Hänen valloitti niin kolkkomainen tunne siinä oudossa elementissä että hän väkisin repäsi ruohoiset kahleensa ja tuimasti ui rantaan. Sieltä veteen katsoessaan oli ulpukka mustalla vedenpinnalla miten ennenkin. Hän pukeui vaatteihinsa ja kävi vitkaan takaisin kotiin. Kun hän puutarhasta tuli saliin, oli Erkki ja äiti toimimassa pienelle matkalle, joka oli tehtävä huomispäivänä.

"Missä olitte te niin myöhäiseen yöhön?" kysyi häneltä äiti.

"Minäkö?" vastasi hän. "Aikomukseni oli ulpukkaa tervehtiä, mutta ei siitä tullut mitään."

"Sitä ei ymmärrä yksikään ihminen", sanoi Erkki. "Mitä hittoa oli sinun ulpukan kanssa tekemistä?"

"Minä tunsin sen muinoin", sanoi Reino, "mutta siitä on nyt jo paljon aikaa."

LIISI.

Seuraavan päivän iltapäivänä käyskentelivät Reino ja Liisi järven toisella puolella, milloin metsässä, milloin korkealla järvenrannalla. Liisi oli saanut Erkiltä toimeksensa hänen ja äitin poissa-ollessa näytellä Reinolle ympäristön kauniimmat näky-alat, etenkin järven toisella rannalla. Niissä toimissa liikkuivat he paikasta toiseen. Liisi lopullisesti väsyi ja istuutui puitten varjoon. Häntä vastakohti seisoi Reino nojaten puunrunkoon. Etäämmästä metsästä kuului silloin käen kukkuna ja hänen mielestänsä oli kuin olisi kaikki tämä jo ennen tapahtunut samoin. Reino katsoi kummallisella tavalla hymyellen Liisiin. "Emmekö rupee mansikoita hakemaan?" kysyi hän.

"Ei nyt ole mansikkain aika", sanoi hän.

"Mutta se tulee pian."

Liisi pudisti epäilevästi päätänsä, sitte hän nousi ja molemmin pitkittivät he käyntiänsä. Käydessään siinä hänen sivullansa, kääntyivät Reinon silmät useasti hänen puoleensa, sillä hän kävi somasti, ihan kuin vaatteittensa kannattama. Ehdottomasti jäi Reino monta kertaa jonkun askelen taaksepäin saadaksensa nähdä hänen kokonaan ja kerrassa. Niin tulivat he aukealle, kukkia kasvavalle paikalle, josta oli avara näkö-ala maisemaan. Reino kumartui ja otti muutamia kasvia maasta. Noustuansa osotti muotonsa tuskallisimpaa kipua. "Tunnetko tätä kukkaa?" kysyi hän.

Hän katsoi kysyvästi häneen. "Käenkukkahan se on. Niitä löytää metsässä yltäkyllin."

"Minulla on kotona muuan vanha kirja", sanoi hän; "minun oli tapa siihen kirjoitella kaikenlaisia lauluja ja riimiä, mutta sitä en enää kauvan aikaa ole tehnyt. Sen kirjan lehtien välissä on minulla säilytettynä käenkukka, mutta tiedätkö kenen antama?"

Äänettömästi nyökäytti hän päätänsä, loi silmänsä alas eikä muuta nähnyt kuin Reinon kädessä olevan kasvin. Kauvan seisoivat he niin. Kun Liisi taaskin nosti silmänsä häntä kohden, huomasi Reino niitten olevan kyyneliä täynnä.

"Liisi", sanoi hän, "tuolla noitten vuorten takana kului meidän nuoruutemme. Minne on se joutunut?"

Enempää hän ei sanonut, vaiti astuivat he järven rannalle. Ilma oli kalsea; lännessä nousi musta pilvi. "Tulemassa on ukkosilma", sanoi Liisi jouduttaen käyntiänsä; Reino teki myöntävän merkin ja molemmin astuskelivat he reippaasti kunnes tulivat ruuhensa luokse. Järvellä soutamisaikana piti Liisi kättänsä ruuhen laidalla. Soutaessaan katseli Reino häntä, mutta hän katseli hänen sivutsensa etäälle. Senpätähden vaipui hänen katsantonsa alas ja jäi tähystelemään hänen kättänsä, ja se valju käsi ilmaisi mitä muotonsa ei ollut ilmaissut. Hieno käsi osotti sitä salaisen kivun muotoa, joka usein tulee niihin naisten käsiin, jotka yö-aikana lepäävät sairastavan sydämen päällä. Kun Liisi huomasi Reinon katselevan hänen kättänsä, päästi hän sen hiljaa ruuhen syrjältä veteen.

Pihalle tultua oli herrastalon edessä ympäri kuleksivan hivojan kärryt; mustatukkanen mies polki ahkeraan pyörää ja hyräeli mustalaislaulua, hänen valjastettu koiransa makasi läähöttäin vieressänsä. Rappusilla seisoi ryysyinen kerjäläistyttö kurottaen kättänsä Liisille. Reino kourasi taskuansa, mutta Liisi ennätti häntä ennen ja kaasi kukkaronsa koko sisällön kerjäläisen avattuun käteen. Sitte kääntyi hän pikaisesti pois ja Reino kuuli hänen rappusia mennessänsä nyyhkyttävän.

Hän koetti pidättää häntä, mutta malttikin mielensä ja jäi rappusille. Kerjäläistyttö seisoi liikkumattomana paikallansa, kädessänsä se lahja jonka hän oli saanut. "Mitä nyt vielä tahdot?" kysyi Reino.

Tyttö säpsähti. "En minä mitään nyt enää tahdo", sanoi hän, ja kääntäen päänsä häntä kohden, tuijotti hän häneen mielettömällä katsannolla ja meni sitten porttia kohden. Reino huusi jonkun nimen, mutta tyttö ei sitä enää kuullut; pää painuksissa ja kädet hermottomina kävi hän yli pihan.

    Kuolla, oi kuolla
    mun täytyy yksinäni.

Kuullessaan tätä vanhaa laulua, kävi hengitys hänelle vaikeaksi; niin seisoi hän siinä hetkisen mutta meni sitte kamariinsa.

Hän istui työnsä ääreen, mutta ajatuksensa eivät pysyneet koossa. Vähän ajan sitä turhaan koetettuansa, meni hän perheenhuoneesen. Siellä ei ollut ketään, ei muuta kuin kalpea hämärä; Liisin ompelupöydällä oli punanen rihma mikä iltapäivällä oli ollut hänen kaulassansa. Hän otti sen käteensä mutta aristelikin sitä ja laski sen taas paikallensa. Lepoa hän ei saanut; kävi sentähden järven rannalle ja irroitti veneen. Hän souti yli järven ja kävi vielä kerran kaikki ne paikat, jotka hän vähää ennen oli Liisin seurassa käynyt. Kotiin tultuansa oli jo pimeä; pihalla tapasi hän kuskin viemässä hevosia laitumelle; matkailijat olivat äsken tulleet kotiin. Etehiseen tultuansa kuuli hän Erkin käyskelevän puutarhasalissa. Hän ei mennyt hänen luoksensa vaan seisoi hetkisen kohdallansa ja meni sitte hiljaa omaan kamariinsa. Siellä asetti hän tuolin ikkunan eteen; teki valmistuksia, sellaisia kuin tahtoisi hän kuulla metsikössä laulelevia satakieliä, mutta ei kuunnellutkaan muuta kuin oman sydämensä sykkinää. Alikerroksessa menivät jo kaikki levolle; yö kului, mutta ei hän sitä huomannut. — Tunnittain istui hän niin. Vihdoin nousi hän ja istui avoimen ikkunan eteen. Yökaste tiukkui lehdistä ja satakieli oli laulamasta lakannut. Tumma sininenkin poistui vähittäin itäiseltä taivaalta ja sen sijaan tuli vaaleankeltainen raita. Nousi raikas tuuli, mikä virvoitti Reinon kuumaa otsaa ja riemuiten kohosi ensimäinen leivo ilmaan. Äkkiä kääntyi Reino ja astui pöydän ääreen. Hän tavoitteli lyijykynää, minkä hän löysikin, istui ja kirjoitti muutaman rivin puhtaalle paperille. Sen tehtyänsä otti hän hattunsa ja keppinsä ja jättäen paperin, astui hän jäykästi ovesta ulos. Aamuinen hämärä valtasi vielä kaikki kulmat, talon suuri kissa makasi olkisella lattianpeitteellä ja köyristi selkäänsä vasten hänen kättänsä, jolla hän ajattelemattomasti kissaa koski. Mutta puutarhassa olivat varpuset jo täydessä hälinässä ja ilmoittivat kaikille yön jo olevan menneen. Hän kuuli ylikerroksessa ovea avattavan, rappusissa kuului askeleita ja kun hän silmänsä nosti, näki hän Liisin. Hän laski kätensä hänen käsivarrellensa, hänen huulensa liikkuivat, mutta Heino ei kuullut sanaakaan. "Et sinä enää tule", sanoi hän lopullisesti. "Minä tiedän sen, äläkä valehtele; sinä et enää milloinkaan tule."

"En milloinkaan", sanoi hän. Hän helpotti kätensä eikä enää mitään sanonut. Yli pihan meni hän porttia kohden ja kääntyi vielä kerran. Liisi seisoi liikkumattomana samalla paikalla ja katseli sammuvin silmin hänen jälkeensä. Reino astui askeleen eteenpäin ja kurotti hänelle käsiänsä. Mutta Reino kääntyi väkisin ja astui portista ulos. — Ulkona oli raikas aamu-ilma; kastepisarat hämmähäkin verkoissa kiilsivät auringon ensimäisissä säteissä. Hän ei katsonut taaksensa, hän vaan astuskeli riuskasti eteenpäin ja yhä taaemmaksi jäi tuo hiljainen maahovi, mutta hänellä oli edessänsä koko suuri avara maailma.

VANHUS 2.

Kuu ei enää valaissut ikkunoihin, pimeä oli jo tullut; mutta vanhus istui yhä vielä nojatuolissansa kädet ristissä ja katseli eteensä huoneen tilavuuteen. Hänen silmissänsä muuttui se musta hämärä hänen ympärillänsä laveaksi tummaksi järveksi; musta vesikokoelma laskeusi toisensa jälkeen yhä syvemmältä ja etäämmältä ja viimeisen harjalla, niin kaukana että vanhuksen silmät sitä tuskin kannattivat, leijui leveäin lehteinsä välissä valkonen ulpukka.

Ovi avattiin ja valoa tuli huoneesen. "Hyvä on, että tulitte, Pirjo", sanoi vanhus. "Asettakaa vaan kynttilä pöydälle."

Pöydän luokse veti hän tuolinkin, otti yhden avatun kirjan sekä alkoi tiedustella tieteellisiä asioita, joissa hän oli harjoitellut nuoruutensakin voimaa.