SALAKULJETTAJAN TYTÄR

eli Mitä aallot kertoivat

Kirj.

Emily Nonnen

Suomennos Johan Bärlund

Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1890.

SISÄLTÖ:

     I. Kalastajan tyttö Svartviikissä.
    II. Kylässä.
   III. Salakuljetus.
    IY. Urhea päätös.
     V. Maantiellä.
    VI. Pieni kukkaistyttö.
   VII. Niilo.
  VIII. Titania.
    IX. Elsan ensimäinen esiintyminen.
     X. Yliskamarissa.
    XI. Lääkäri ja hänen sisarensa.
   XII. Vankilassa.
  XIII. Ekepyy.
   XIV. Muuan käynti sairaan luona.
    XV. Tunnustus.
   XVI. Mitä Elsa arveli.
  XVII. Venetsiassa.
 XVIII. Matkustus.
   XIX. Spezzian lahdelma.
    XX. Florensissa.
   XXI. Ikuinen kaupunki.
  XXII. Jälleennäkeminen.
 XXIII. Vieraissa käynti.
  XXIV. Lopputapauksia.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kalastajan tyttö Svartviikissä.

Oli kaunis aamu. Keveä sumu levisi ikäänkuin vaippa taivaalla, lieventäen auringon säteitä; taivaan rannalla lepäsi meri kirkkaana kuin peili; mutta rannalla kuului kumisevaa suhisemista, jossa aallot uneliaasti loiskuivat kallioita vasten; etäinen saaristo loisti kuin hopea, kun joku himmeä auringon säde silloin tällöin lankesi sen rinteille; taivas, meri ja maa, kaikki vivahti yhtä hopeanharmaalta, jolla on niin hyvä ja mieltä rauhoittava vaikutus.

Jyrkkää kalliopolkua, joka vei rannalta ylöspäin, tuli kaksi talonpoikaisnaista käyden; vanhempi heistä kantoi suurta koria, täynnä hauroja.

"Tuo kori on ylen raskas teille, äiti Maija", sanoi nuorempi; "tulkaa, minä tulen auttamaan teitä sitä kantamassa; täällä on niin liukasta kivillä sateen jälkeen. Mutta mitä se on, jota te katselette? ei todellakaan ole niinkään huokea kulkea täällä, jollei tarkoin varo itseään; jalka luiskahtaa huokeasti, ja jos kerran putoo alas näiltä jyrkiltä kallioilta, niin ei konsanaan pääse ylös, se on varma, se."

"Niin, katsoppas Anna Leena, minä kurkistan juuri kalastajan tyttöä tuolla kaukana; Musta Jussin lasta, kuten tiedät. Sangen harvoin käyn tätä tietä; vaan ani harvoin, silloin kun tahdon tuoda erästä toista laatua hauraa, jota ainoastaan löytyy perukassa tuolla alhaalla, ja jota ukollani on tapana viedä mukanansa Almsjön vapaaherrattarelle, käydessään kaupungissa; sillä hän on kivulloinen, ja lääkäri on sanonut, että hänen on lepääminen hauralla. Kaikkia merkillisiä ihmiset nyt löytävät tähän aikaan! Mutta mitähän se olikaan, jota, minun piti sanoa? Niin, silloin näen aina kalastajan tytön istuvan samassa paikassa kalliolla ja kurkistelevan merelle päin, ikäänkuin näkisi hän kummituksia; se on kaunis tyttö, sitä ei voi kieltää, katso miten tukkansa lentää tuulessa, kun vähäkin puhaltaa; se hohtaa kuin kulta, ja nuo suuret mustat silmät sitten; luulen että lapsi on lumottu, hän ei koskaan liikahda, istuessaan tuolla kivellä; jonakuna kauniina päivänä voi tapahtua että vesi viruttaa hänet pois, ja kuka tietää vaikkapa hän taas nousee ylös vedenpeikkona; tuollaista sattuu toisinaan, olen kuullut", kuiskasi eukko sala-kähmää.

"Voi", sanoi Anna Leena, joka ei näyttänyt kuulevan tuota viimeistä muistutusta, "sitte se ehkä on sama pieni tyttö, josta isäni puhuu; hän näkee hänet, kun hän joskunaan tule tänne Svartviikiin kalastamaan, aina hän istuu harmaassa hameessa tuolla harmaalla kalliolla; isä sanoo häntä merikajakaksi, hän näyttää ikäänkuin kuuntelevan jotakin; joko sitten aaltoja tai myrskyä, joka on tulossa, niinkuin sanotaan merikajakankin tekevän. Mutta enkö nähnyt noita pieniä kalpeita kasvoja kirkossa viime sunnuntaina? Hän näytti niin hartaalta, ja oli kovin arka."

"Niinpä, varsin oikein; hän oli siellä äitinsä kanssa, muuten ei tapahdu usein, että tuo väki käy Jumalan huoneessa. Lapsi parka, tulee surku häntä, vanhempain sanotaan olevan äreät häntä kohtaan, erittäin äidin, joka näyttää kolkolta kuin kallis aika, aina tuima ja synkkä, luulisi hänellä olevan jotakin omalla tunnollaan ja hyvinpä voi niin olla, sillä he ovat häijyä väkeä, vaikka minä en paljonkaan tunne heitä, sillä he ovat niin vähässä yhteydessä kylän kanssa; harvoin tulevat kaloinensa kaupoille, vaikka siitäpä juuri heidän pitäisi elämän."

"Asuvatko he tuossa pimeässä mökissä tuolla kallion vieressä?" kysyi
Anna Leena.

"Asuvat niinkin," vastasi äiti Maija, "vanha hökkeli, jossa kukaan ei tahtonut asua ennenkuin he tulivat sinne. Sanotaan että siellä on kummituksia, pitäisi kuulua merkillisiä ääniä yöllä, ja mustia haahmuja liikkuu ympärillä, niin että kukaan ei tohdi mielellänsä mennä sinne hämärässä."

"Voi, niin pöyhistävää!" sanoi nuorempi naisista ja näytti kokonaan aaveita pelkäävältä, vaikka oli kirkas päivä.

"Niin, kyllä minä sanon sinulle kuinka tuon seikan laita oikein on", sanoi eukko sala-kähmää. "Kerrotaan että täällä monta vuotta sitten eli kaksi merirosvoa, jotka olivat kaksoisveljekset. He tekivät retkiä ja ryöstivät eikä kukaan ollut varma niiltä, ja siihen aikaan kukaan ei tohtinut tulla aluksella Svartviikkiin. Mutta eräänä päivänä tuli heille riita saaliista, ja silloin löi toinen veli toisen kuoliaaksi, ja sitten hän pakeni, kukaan ei tiedä minnekä; mutta ensin kaivoi hän maahan osan saaliista, ja aina siitä lähtien kuullaan kumisevia ääniä ja merkillistä kolkutusta kallionseinästä, ja tuolla etäämpänä pitäisi olla suuri punainen verentahra kivillä, jonne mitään sammalta ei konsanaan kasva, ja jota ei koskaan ankarinkaan rankkasade viruta näkymättömäksi. Sen jälkeen ei kukaan tahtonut mielellään tulla lähelle Svartviikkiä, eikä kukaan asunut töllissä, kunnes Musta Jussi, joksika häntä sanotaan, tuli tänne muutamana kauniina päivänä omaisinensa, ja nyt oleskelevat siellä, mutta minä en tahdo mennä sinne sisälle, sen vakuutan, koskaan en tahdo käydä tuon pöyhistävän punaisen kiven ohitse, jonka pitäisi haisemaan vereltä vielä tänäkin päivänä!"

"Voi, äiti Maija, menkäämme täältä", sanoi Anna Leena kovalla tuskalla, "minä ihmettelen mitenkä voitte tulla tänne kokoomaan tuota viheliäistä meriruohoa, kun tuollainen kirous lepää paikalla, se ei konsanaan voi tehdä kenellekään ihmiselle hyötyä; mennään, käy oikein jäätävä kylmyys seljässäni."

Ja molemmat naiset ottivat raskaan korin, jonka hetkeksi olivat asettaneet kalliolle ja riensivät pois jyrkkää polkuansa.

Mutta pieni tyttö, josta olivat puhuneet, istui varsin tyyneenä kallion reunalla ja katsoi merelle päin. Kaukana alhaalla hänen jalkainsa alla pieksivät aallot jyrkkää rantaa ja heittivät monta valuavaa meriruohonseppelettä, monta kirjavaa simpukkaa kiville. Se oli kuin ihana soitto, jota tuo pieni tyttö kuunteli, ikäänkuin unessa; mutta tuon tuostakin liitelivät katseensa etäämmälle, ikäänkuin olisi etsinyt jotakin.

"Voi!" sanoi hän itseksensä, "koska he mahtavat tulla kotia. Tässä olen istunut koko päivän ja odottanut ja minä en tohdi mennä sisälle, sillä silloin vanha Kaisa lyö minua, hän on niin vihainen tätänykyä; tosin kyllä äitikin lyö minua toisinaan, mutta häneltä kärsin sitä paremmin. Voi tuskinpa kenelläkään pienellä tytöllä on niin ikävää kuin minulla? Oi, kuinka näyttivät terveiltä ja iloisilta kaikki ne pienet lapset, jotka istuivat kirkossa vanhempainsa vieressä tässä muutamana sunnuntaina; voi, niin kaunista kuin oli siellä sisällä, en koskaan ole nähnyt niitäkään niin koreata ja juhlallista! Suuret valkoiset enkelit, oikein kulta-siivillä varustetut seisoivat molemmin puolin alttaria, ja kun aurinko paistoi heihin korkeista ikkunoista, oi, kuinka ne säteilivät! Voinevatko enkelit taivaassa näyttää kirkkaammilta? Ja pappi puhui niin kauniisti, minä en ole koskaan kuullut sellaisia sanoja. Hän puhui Jumalan Pojasta, joka sanoi: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni.' — Mutta lieneekö hän koskaan tahtonut ottaa vastaan ketäkään sellaista kuin minä olen, joka aina saan niin paljon toria ja kuulen ja näen ainoastaan sitä mikä on ikävää? Ehkä, jos minä rukoilen Häntä oikein paljon! Mutta täällä ei kukaan huoli siitä mitä minä rukoilen! Niin ja entäpä sitä veisua sitten! Kun urut alkoivat soida, oli aivan kuin meri kuohuu syvälle ja korkealle, ja äänet, — ne olivat kuin pienet aallot, jotka helähtelevät ylös rantaa vasten Minusta on usein tuntunut ikäänkuin aallot laulaisivat, ja nyt, kuultuani virret kirkossa, tuntuu minusta juurikuin taitaisivat ne veisata muutamia samallaisia kappaleita kuin ne, joita kuulin urkujen niin koreasti humistessa. Odotappa, minä kuuntelen, ehkä saan kuulla jotakin kaunista."

Ja pieni tyttö kuunteli. Aaltojen loiske oli aina vaikuttanut rauhoittavaisesti hänehen, ikäänkuin enkelien kuiskutus; ne olivat olleet hänelle ainoat lohduttajat hädässä, mutta nyt tuntui niiden humina saaneen selvemmän merkityksen, sillä siihen yhdistyi muutamia sanoja eräästä virrestä, jonka hän oli kuullut kirkossa; hän oli melkein unhottanut ne, mutta nyt ne alkoivat äkisti elää uudelleen hänen muistissansa taas ja tiedämmehän kaikki, kuinka muutamat sanat toisinaan ikäänkuin köyttyvät kiinni johonkin vissiin säveleen, niin että tuo seuraa meitä, menimme minne tahansa, ja aina kajahtaa korvissamme.

"Olipa se merkillistä", sanoi pieni tyttö, "mutta minä en koskaan ennen ole kuullut aaltojen veisaavan niin selvästi; ne sanovat aivan selvästi: Älä pelkää, lapsiparka, älä pelkää:

    "On linna luja Jumala
    Kaikessa hädäss' auttaja."

"Oi, kuinka tuo kuuluu kauniilta; Hän on auttaja, Hän auttaa sinua kaikessa hädässäsi!" Niinhän käy yhäti; niin, nyt tuntuu minusta että minun ei enään ole pelkäämistä, minä tahdon aina ajatella tätä ihanaa laulua, ja silloin kiusatkoot he minua ja lyökööt niin paljon kuin tahtovat, se kuitenkin loppuu kerran, ja Jumala auttaa minua kylläkin kaikessa hädässäni ja murheessani."

Silloin kuului äkisti kimeän äänen huuto: "Elsa, Elsa!" ja pieni tyttö säpsähti niin kovin, että hän melkein oli syöksyä alas kalliolta jolla istui.

"Elsa", huudettiin taas, "istutko sinä siellä taas ja laiskottelet, sen sijaan että auttaisit vanhaa Kaisaa, niinkuin minä sinua käskin, kun lähdimme pois," ja samassa tuli muuan naisihminen äkisti esille ulkonevan kallion takaa ja tarttui lapsen käteen melkein peloittavalla liikenteellä. Naisen kasvot olivat vaaleat ja laihat; siniset silmät olivat kadottaneet loisteensa ja synkkä mielen-ilmaus kuvautui niissä, mutta vielä voi nähdä että hän kerran oli ollut kauniskin, kenties hienommasti sivistynytkin, vaikka monet huolet ja surut olivat kaivanneet hänen muotoansa ja raivoittanut hänen mieltänsä. Elsa parka (se oli tuon pienen tytön nimi), vapisi äidin lujista kourailemisista ja saattoi ainoastaan vaivalla änkähyttää: "Kaisa ajoi minun ulos ja sentähden istuin tuolla ylhäällä nähdäkseni eikö isä ja äiti jo piankin tulisi; mutta minä en nähnyt mitäkään venettä, se tuli ehkä toista tietä Elgaskärin sivutse; minä odotin niin kauvan, ja tulin niin väsyneeksi", ja kyynel vieri alas lapsen poskille.

"Väsyneeksi tulee laiskuudesta", huudahti äiti tuimasti, "Kaisa ehkä ei olisi ajanut sinua ulos, jos olisit ollut joksikin hyödyksi; katso, tuolla hän tulee", ja Elsa kauhistui, kun tuvan ovi aukeni ja sieltä ämmä pisti ulos petolinnun näköiset kasvonsa ja oijensi parin käsiä, jotka melkein näyttivät pedon kynsiltä. Paksut vanukkeiset jäänharmaat hiukset riippuivat alas tykkimyssyn alta, joka kerran oli ollut tulipunainen, mutta jonka väriä nykyjään ei kukaan voinut eroittaa. Keltaisista, ryppyisistä kasvoista loisti pari teräviä harmaita silmiä, ja väärä nenä kaareutui sisään laskeuneen suun yli, jossa löytyi ainoastaan yksi ainoa hammas jälellä. Vanhaan aikaan olisi tuo ilkeä akka ollut vaarassa tulla noitana poltetuksi; varma on että kaikki lapset juoksivat tiehensä kun näkivät hänen etäällä, ja sen olisi Elsakin mielellään tehnyt, jos olisi saanut luvan; mutta nyt hän seisoi vavisten eukon vuodattaessa toria oikein virtana. "Koskaan hän ei ollut nähnyt niin ilkivaltaista penikkaa; mitään hän ei tehnyt, vaan istui ja uneksui kuni hupsu", y.m. ja jokaiselta uudelta syytökseltä tarttui äiti lujemmasti hänen pienokaiseen käsivarteensa, kunnes tyttöparka oli ruveta huutamaan tuskasta.

Silloin kuului raskaita askeleita kallion takaa, ja muuan suuri, tummanverevä mies, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä, riensi jyrkkää polkua ja seisoi naisten edessä.

"Anna lapsen olla, Ulrika", huusi hän, "aina sinä torut raukkaa pienokaista! Tule tänne, Elsa, mitä heillä nyt on sinua vastaan tyttöseni?" ja hän silitteli suurella kädellänsä hänen ruskeita kiehkuroitansa, ja lapsi nojautui hänen käsivarteensa ja itki hiljaan.

"Niin sillä tavoin se aina on", sanoi vaimo katkerasti, "kukaan muu ei taida tehdä sinulle mieliksi, vaan on aina toraa ja harmia; mutta tuo tyttö saa tehdä mitä hän tahtoo eikä saa koskaan kovaa sanaa. Sentähden hän onkin niin pilaunut, että sitä ei voi kärsiä."

"Niinpä, teillä naisilla pitää aina olla viimeinen sana, sen tiedän; mutta nyt minulla ei ole aikaa kuunnella teidän jupinatanne; rientäkää sisälle kaikkityyni, ja toimittakaa minulle tänne ulos muutama pullo viinaa, sillä minulla on paljon puhuttavaa miesten kanssa ja tuolla sisällä on niin helteistä, ja sitäpaitsi ei siellä saa ensinkään rauhaa naisväen toralta myöskään."

Nämät sanat sanottuaan kääntyi Musta Jussi sivullepäin, jossa venhe oli, ja vihelteli toverillensa, ja Ulrika meni Elsan ja vanhan Kaisan kanssa sisälle tupaan, joka näytti kovin siivottomalta ja hävinneeltä; sisällä oli kuitenkin hiukan parempaa kuin mitä ulkomuodosta voi otaksua, muutamia tummasta tammesta tehtyjä huonekaluja kaunisti seiniä, erään kulmakaapin päällä seisoi raskas hopeainen kannu, joka varmaankin oli nähnyt parempia päiviä, liedellä paloi räiskyvä tuli, jonka valossa akka sai vieläkin noitamaisemman muodon kuin ennen.

"Katso täällä, kiiruhda itseäsi, Elsa", sanoi hän tuimasti kaapin luona askaroiden, "vie ulos tuo tarjotin pulloineen ja laseineen isällesi, ja tässä on muuan kirje, jonka lähetti kaupungista, tuo yksisilmäinen matruusi tänäpänä aamulla jätti tänne lähteissänsä."

Elsa otti kaikkityyni pieniin vapiseviin käsiinsä ja meni paikalle, missä isänsä muutamien toisten miesten kanssa oli asettunut pehmeään sammalistoon ulkonevan kalliolohkareen alla.

"Niin, tässä on meidän pieni kaunis Elsamme", sanoi muuan seurasta, pitkä, ahvettunut nuorukainen vaaleankeltaisilla hiuksilla; "tule tänne rakas orpanani, ja istahda hiukan polvilleni; siitä on paljon aikaa kun me näimme toisiamme."

"Anna lapsen olla, Kalle", sanoi isä ankarasti, ja Elsa asetti tarjottimen litteälle kivelle, joka oli pöydän asemesta, ja riensi pois niin pikaan kuin mahdollista.

"Nyt, hyvät ystävät", sanoi Musta Jussi laseihin kaataessaan, "kylläpä nyt tarvitaankin aimo kulaus sellaisen retken perästä kuin tämä; se oli oikein tanssi, se oikein särkee käsivarsissa, sellaisia sutkauksia kun sai tehdä; mutta sitte pääsimmekin pakoon noilta kurjilta tullinuuskijoilta. Ajatelkaapa, mitenkä ne etsivät meitä! Kukaan ei aavista, että meillä on olopaikkamme täällä vanhassa merirosvojen pesässä. Juokaa ukot; olkoon meillä yhtä hyvä onni ensikerralla kun menemme retkillemme. Nyt pitää minun katsoa tuohon kirjeesen; niin, se on kauppias Sidengreniltä G:ssa, saa nähdä, mitä ukolla on sanottavaa."

Hetkisen kuluttua, jolloin miehet joivat tuiki vankasti, alkoi Jussi taas puhua:

"Ensiksikin kiittää ukko Sidengren viime lähetyksestä kun on saanut."

"Siihen hänellä ehkä saattaa olla syytä", mutisi Matti, muuan karsosilmäinen, terävä-nenäinen mies, joka oli käynyt punaiseksi kasvoiltansa paljosta juomisesta, "olemmehan uskaltaneet henkemme ja jäsenemme hänen tavaroittensa tähden!"

"Tilin tekee hän", jatkoi Jussi, "jahka minä vaan käyn hänen konttorissansa."

"Emmepä siitä paljonkaan saa", mutisi Matti taas.

"Vielä kirjoittaa hän, että hän näinä päivinä odottaa suurempaa alusta kallisarvoisella rahtitavaralla, ja että kapteeni, ikäänkuin sattumalta, tulee hetkeksi pysähtymään saaristossa tässä läheisyydessä. Hän tahtoo niinmuodoin, että meidän pitää olla urkkimassa, ja pitämän itsemme valmiina ottamaan vastaan osan pakoista, kun hän antaa merkin, ja sittekun olemme saaneet ne vahingoittumatta aluksesta ja meidän on onnistunut päästä rannikkovartijoista, tulee meidän pitää ne salassa, kunnes hän saa tilaisuuden lähettää niitä noutamaan.", — "Tuokaan jutku ei käy päinsä ilman vaaraa", lisäsi Musta Jussi hetkisen vaiti-oltua, "mutta tohdin minä yrittää kepposta, kukaan ei voi sanoa että Jussi Svartviikissä on antanut jonkun vaaran peljättää itseänsä. Sitäpaitsi tulee siitä rikas saalis, ja olemmepa me olleet pahemmassakin pulassa odottamatta niin suurta palkintoa. Noh, ukot, ketkä teistä tahtovat olla mukana; kenenkään ei pidä lähteä, jolla ei ole halua kestää seikkailua, sitte mietimme miten parhaiten toimitamme asian."

"Minä tahdon olla mukana!" huudahti Kalle ja löi nyrkillänsä kiveen, niin että lasit helisivät, "siellä missä eno johtaa, ei Kallekaan jää jäljelle, se on varma, se, joskin mentäisiin vaikka kalmaaseen kuolemaan!"

"Aivan oikein, poikani! Entä te sitten?"

"Voit luottaa meihin", sanoi Pietari ja Kristian; mutta Matti istui vaieten ja vaan vilkutteli silmiänsä punaisen tukkansa alta. Vihdoin sanoi hän:

"Enpä minä mene mukana, ellen saa kuitenkin kaksikertaa niinpaljon kuin viimein; yhden kurjan viidenkymmenen setelin! Sentähden pitää uskaltaman hengen ja jäsenet. Ei, enemmän kuin sata pitää minun saada osakseni, muuten en minä tule mukana."

"Mitä!" huudahti Jussi tuimasti, "luuleeko hän saavansa enemmän kuin jonkun toisen on juolahtanut mieleen pyytää; hän, joka milt'ei teki tyhjäksi koko asian, hullunkurisilla vehkeillänsä."

"Minä! hullunkurisia vehkeitä. Mitä tarkoittaa Jussi tuonlaisella jupinalla? Hän on yksivaltias ja luulee että kaikkein pitäisi mukautua hänen käsityksiinsä, mutta siitä voi tulla toista, sen hän saa nähdä."

Matti syöksi ylös ja sieppasi pullon käteensä, jonka tahtoi heittää Jussin päähän, mutta samassa tarttui Kalle hänen käsivarteensa. Me emme tahdo kertoa niitä hirveitä sanoja ja kiromisia, joita vaihdettiin miesten kesken, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän päihtyneessä tilassa; siitä tuli sellaista riekumista ja kiljumista, että naiset, vaikka olivatkin tottuneet tällaisiin ilveihin, syöksivät tuvasta ja pieni Elsa kietoi käsivartensa isänsä ympäri, ikäänkuin olisi tahtonut puollustaa häntä.

"Sinä olet oma rohkea tyttöni" sanoi tuo villi merenpeikko ja otti lapsen syliinsä, "sinun tähtesi saapi ehkä tuo viheliäinen Matti mennä enemmittä nuhteitta."

Ulrika puhui myöskin rauhoittavia sanoja, mutta Kaisa-äiti otti Matin erinänsä ja lie kuiskuttelivat kauvan keskenänsä. Vihdoin tuli akka takaisin ja sanoi: "Isä Jussi, Matti on suutuksissa siitä että hän oli ollut niin tuima ja ylvästelevä, teidän täytyy kai antaa hänelle anteeksi ja antaa kaikki olla hyvin taas."

"Kuule nyt, Jussi", sanoi hänen vaimonsa ja veti häntä toiselle puolelle, kun näki että hän näytti epäilevän päätöksessänsä; "tahdotko todellakin mennä mukana ja antaa hänen tulla seuraan? Minä en luota häneen, joka ei koskaan katso ihmistä suoraan silmiin; ole varoillasi hänestä, sen neuvon annan sinulle."

"Niin, niin te naisväki olette aina epäluuloisia, sen tiedän", vastasi mies; "sitäpaitsi tietää hän nyt niin paljon meidän puuhistamme, että ei olisi hyvä saada häntä viholliseksemme. Noh niin", sanoi hän korkealla äänellä, kääntyen toiselle puolelle, missä Matti seisoi allapäin ja nöyrällä katseella, "koska kaikki välillämme nyt on oikein ja hyvin, ja paloviinatippa on vahvistanut meitä vaivaloisen matkamme jälkeen, on paras että menemme alas venheelle ja autamme miehiä siellä kantamaan ylös raskaita pakkoja. Alkaa käydä pimeäksi, ei yhtään kalastajaa näy merellä, niin ei kukaan näe mitä meillä on toimena."

Nyt meni Musta Jussi, toisten miesten seurassa, venheen luo, joka oli sijoitettu pieneen lahdelmaan; Matti yksinään jäi jälelle tuokioksi.

"Hän on sanonut minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi", kihisi hän hampaittensa välistä, "sitä hän on saava katua! Mutta äiti Kaisalla on oikein, — aika ei ole vielä sisällä."

Hetkisen kuluttua näkyi veneen miehistö, Musta Jussi edellä, kantaen raskaita pakkoja liukasta kalliopolkua ylös. Mielittelevillä liikenteillä meni Matti heitä vastaan, otti raskaimman kuorman selkäänsä, ja sitte mennä ryömi tupaan, jossa Jussi nakutti ikkunaruutuun ja pyysi erästä avainta, jonka hän kohta sai vaimoltansa.

Tuvan takapuolella kasvoi tiuha pensasto, ja kohta takana kohosi korkea kallioseinä, monen syvän halkeaman leikkaama, peitettyinä muurivehreä-köynöksillä, jotka sangen hyvin menestyivät meren tuulilta hyvin varjellun salmen reunalla. Suurimpaan näistä halkeamista, eli oikeimmiten sanottu luolista, meni Musta Jussi sisälle, mutta kääntyi kohta takaisin taas. "Täällä on jo ylen pimeä," sanoi hän, "minä en näe avaimen reikää; meidän täytyy ottaa valkeaa."

"Tulen kohta", vastasi Kalle, rientäen pois, ja tuokion kuluttua tuli hän takaisin palava männyn kalikka kädessä. Tämän valossa pisti Jussi avaimen vanhan, ruostuneen rautaoven lukkoon, joka johti luolaan sisälle.

Hitaasti ja rätisten aukeni ovi, ja eriskummallinen näky kohtasi sisäänastuvien silmäyksiä. Tultiin jokseenkin suureen luolaan, jonka himmeitä seiniä haaveellisesti valaisi tulisoiton liehuva valo; siellä ja täällä kiilsivät kvartsikristallit kuni tiamantit; vihreä sammalisto kiilui, muutama kostea juova välkkyi kalliolla kuni hopea ja eräästä halkeamasta katossa näkyi välistä joku tähti korkeudessa menevän ohitse. Mutta kalliolla kimalteli puhdas valkoinen santa, jota oli jokseenkin paksulta levitettynä, ja ulkonevain kalliopilarien välisiin syvennyksiin lankesi valo monenmoisiin merkillisen muotoisiin esineihin, jotka tarkemmin silmäillessä havaittiin olevan tapuliin asetettuja laatikoita, pakkoja, muutamat ommeltuja karkeaan kankaasen, toiset niinimattoihin; nassakkoja, pullakkoja, lekkeriä y.m., kaikenlaista sekatavaraa, joka tuon tuostakin oli löytänyt varman piilopaikan.

"Täällä löytyy todellakin vielä suuri varasto jälellä", sanoi Jussi, "mutta huomenna lähettänee Sokuritoppi & Kumpp. noutamaan omansa, ja Almkvistin ja Saksmanin, noitten nuhjustelijain, täytyy lopultakin viedä pois sertinkinsä ja liinansa. Kuitenkin saatte te asettaa tuotavanne tänne nurkkaan, siellä löytyy tilaa vielä", sanoi hän miehille, jotka, raskaiden taakkojensa alla puuhkuen, kömpivät ahtaasta aukeamasta sisälle.

"Tiedättekö eno, täällä en minä ole ikänään ollut", sanoi Kalle, katsellen ympärillensä kummastuksella ja ja heiluttaen tulisoittoa niin että sen punainen valo tanssi eriskummallisesti kallioseinillä ja pihka valui maahan; "tämä onkin ikäänkuin kuninkaan linna, sellainen josta saduissa luetaan, varustettu kupukäytävillä, pilareilla ja tähdillä, ikäänkuin lamppuina katossa."

"Niin siitä saamme kiittää ystäviämme merirosvoja", vastasi Jussi nauraen, ja hänen naurunsa kajahteli kumeasti ja merkillisesti pimeissä kalliokäytävissä; "entäs sitä, tuollaisen oivallisen piilopaikan heidän sukkeluutensa on hankkinut meille; ja sitten luulotellaan joka paikassa ympäristöllä nähtävän kummituksia täällä tuvan ympärillä veljenmurhan tähden; sentähden ei kukaan tohdi tulla sen läheisyyteen, vaan voimme vapaasti toimia mitä mielimme."

"Luullaanko todellakin, että täällä kummittelee?" sanoi Matti, joka oli pistäynyt sisälle pieni nassakka kainalossa, ja hänen keltaisen vaaleat kasvonsa kävivät vieläkin kalpeammiksi katsellessansa tuskallisesti ympärillensä luolassa.

"Luullaan niinkin!" sanoi Musta Jussi; "mutta mitä se tekee tuollaiselle urhoolle, kuin Matti, jos aaveenkasvot irvistelisivät jokaisesta näistä pakoista. Eläköön merirosvot! He ryöstävät kokonaisia laivoja; me olemme rauhaisempia, me toiset, me ryöstämme ainoastaan valtiota, ja se saattaa huokeasti kärsiä sen. Niin, pojat, oletteko valmiit, niin lähdemme"; ja he hiipivät taas ulos rotkosta, jolloin Matti piti itsensä Jussin likeisyydessä ja autti häntä ovea lukitsemassa, joka silminnähtävästi vapisi ruostuneilla saranoillansa.

"Hyvää yötä, hyvät ystävät", sanoi Jussi hiljaisesti, kun olivat taasen tulleet ulos vapaasen ilmaan; "huomenna tapaamme taas ehkä toisemme. Tuolla on vene; tervehdä äitiäsi, Kalle, hyvää yötä."

Ja salakuljettajat sousivat jokainen hiljaisesti kotiinsa, Mustan
Jussin mennessä vanhaan merirosvotupaan.

TOINEN LUKU.

Kylässä.

Seuraavana päivänä sai Elsa mennä läheisimpään kylään viemään kaloja. Muuten oli äidillä tapa käydä siellä joskunaan, että ihmiset luulisivat heidän ainoastaan harjoittavan kalastusta, jonkun muun, vähemmän luvallisen käsityön asemesta. Mutta tänäpänä oli vanhemmilla muuta tekemistä, jonkatähden Elsa lähetettiin yksin, vieden mukanansa korin, niin suuren kuin hän voi kantaa. Hän oli sangen harvoin käynyt kylässä, eikä koskaan yksinänsä; kyllä se hänestä oli hauskaa, mutta hän oli myöskin vähän murheellinen että noin koettaa onneansa omin päin.

Tie oli jokseenkin pitkä ja syrjällinen; toisella sivulla kohosi rivi paljaita kallioita, joiden rinteiden välistä siellä täällä nähtiin vivahdus merestä; toisella puolella sijaitsi huonosti viljeltyjä peltoja, joissa harvan kauran tai ohran melkein tukahduttivat ohdakkeet, ja hävinneet aidat tuskin eroittivat laihoja maatilkkuja toisistansa. Pitkän ajan tuskalla ja vaivalla käytyä tuli Elsa vihdoinkin raskaine taakkoineen perille kylään ja asettui aukealle ruohoiselle paikalle, joka kävi torista ja jossa muutamia talonpoikia seisoi rattaittensa vieressä ja akat kävivät ympäri ja tekivät kauppaa.

"Katso tuolla on tosiaankin tuo pieni kalastajantyttö Svartviikistä," sanoi Maijaäiti naapurieukollensa. "Minä kyllä olisin tarvinnut vähän kaloja, mutta minä en huoli ostaa mitäkään siltä väeltä; siellä pitäisi käydä vähän niin ja vähän näin, eikä sitä voi tietää miten heidän kalansa vaikuttaisi."

"Ne ovat ne jotka asuvat siinä tuvassa, jonka ympärillä aaveita nähdään", sanoi Anna Leena. "Hui, hui, paras on, ett'ei ole missään tekemisessä heidän kanssansa."

Ja akat kävivät edemmälle; mutta vaikutus heidän sanoistansa jälelle. Kukaan ei tahtonut ostaa Elsa raukan kaloja, huolimatta siitä liikuttavasta rukouksesta, joka näyttäytyi hänen kauniissa, tummissa silmissänsä, joita vähä vähältä himmensi kyyneleet, jotka hän tuskalla sai pidätetyksi. Vihdoin tuli kievarin isäntä, jonka pidettiin omaavan "vahvan sielun", ja joka juuri oli saanut vieraita, jotka välttämättömästä tahtoivat tuoreita kaloja, ja hän osti koko Elsan kalavaraston. Kovin iloiseksi tuli hän nähdessään korinsa tyhjänä ja pienen nahkakukkaronsa rahoista pinnoitettuna. "Mutta voi", ajatteli hän, "jospa joku olisi puhunut yhdenkin ystävällisen sanan minulle, kuten tekevät muille lapsille!"

Samassa aukeni kouluhuoneen ovi, ja suuri lauma iloisia koululapsia tuli reuhaten hänen sivutsensa; mutta kukaan ei tervehtinyt, he juoksivat pienelle ruohokentälle, joka yhdellä puolella muodosti torin rajan. Siellä alkoi osa sitoa seppeleitä niityn kukista, muutamat tanssivat ympyrässä, toiset juoksivat leskisillä, mutta kun Elsa tuli heidän tykönsä ja nyykäytti päätänsä ystävällisesti ja tahtoi kysyä saisiko hän olla mukana hetkisen, kääntyivät he arasti hänestä, tai loivat epäileviä katseita tyttö raukkaan ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "mitä sinulla, joka tulet tuolta aaveiden pesästä, on tekemistä meidän kanssamme?"

Silloin läksi Elsa raukka pois ja istui muutamalle kivelle, jossa kukaan ei voinut nähdä häntä, ja itki katkerasti.

Mutta hetkisen kuluttua kuuli hän etäällä meren kuohuvan paljaitten kallioiden juurella, ja hänen mieleensä juolahti mitä aallot olivat kertoneet, kun hän viimein oli niin ikävällä mielellä, ja hiljainen rauha valtasi hänen, ikäänkuin enkelin siivestä lähtenyt leyhkä.

Tyhjällä korilla ja kevennetyllä sydämmellä lähti hän taas matkallensa, kuljettuansa melkein puolen matkaa, oli hän kuulevinaan kumeata ähkynää vähän etäämmältä. Hän tunsi itsensä vähän arkamieliseksi. Jyrkässä tienmutkassa näki hän hevosen, joka seisoi ja pureksi ruohoja ojan pyörtänöllä, ja ojassa makasivat rattaat rikottuine pyörineen; aisat olivat myös rikki, niin että hevonen oli vapaa, mutta rikas syötinmaa pidätti sen siinä. Makasiko joku ajopelien alla? Elsa juoksi lähemmäksi nähdäksensä, mutta ketään ei näkynyt. Ja kuitenkin kuuli hän tuota ähkyvää ääntä, vaikka vähää tuonnemmalta; hän meni hiukan kauemmaksi ja havaitsi mustan esineen, joka makasi ojassa noin kaksikymmentä kyynärää hänestä, tultuaan lähemmäksi, näki hän sen olevan erään miehen, joka oli kovin kalpea ja melkein tunnoton, ja vertä juoksi hänen oikeasta kädestänsä.

Elsan ensimmäinen ajatus oli mennä tiehensä, sillä hän alkoi peljätä; mutta huomattuansa että hän mahdollisesti voisi olla joksikin avuksi, oivalsi hän heti aseman, juoksi pienelle purolle tien syrjään, otti vettä sieltä ja ripsutti miehen kasvoille, josta tämä avasi silmänsä ja koetti nousta seisaalle.

"En luule että olen niin pahoin loukkaantunut", sanoi hän ruotsiksi, mutta kovin murteellisesti, että Elsalla oli vaikeata ymmärtää häntä.

"Tahtooko pieni tyttö auttaa minua riisumassa takkiani niin että saatan nähdä miten on käsivarteni laita?"

Elsa teki sen, ja sitoi haavan vieraan nenäliinalla sangen taitavasti; sillä hän oli nähnyt miten meneteltiin, kun salakuljettajat toisinaan tulivat pahoin ruhjotuksi vaarallisessa toiminnassaan.

"Paljon, paljon kiitoksia", sanoi muukalainen, joka oli erittäin hyvänluontoinen mies; "mutta pieni kiltti tyttöni, mitä meidän nyt on tehtävä, minä olen kadottanut matkakumppanini, ajopelit ovat rikki, miten tulla edemmäksi?"

"Jos te voitte käydä kappaleen matkan", sanoi Elsa, "niin muistan että tässä läheisyydessä löytyy pieni kestikievaritalo, tosin kovin yksinkertainen, mutta tapana on muuttaa hevosia siellä; sieltä varmaankin voitte saada sitä mitä tarvitsette, ja he pitävät kylläkin huolta hevosesta ja rattaista; kyllä minä osotan tien, mutta minun täytyy sitten kiiruhtaa kotia."

He kulkivat hitaasti eteenpäin, sillä vieras oli huumeuksissa putoomisestansa. Pienessä kievaritalossa tuli muuan leppeä akka heitä vastaan, hän lupasi pitää huolta vieraasta parhaammalla tavalla, jonka jälkeen tämä otti Elsan käden omaansa ja vei ne huulillensa, ikäänkuin Elsa olisi ollut kuningatar; mies laski sitten toisen käden rinnallensa ja kiitti tyttöä sydämmestä. Lähdettyänsä matkalle näki Elsa vielä kauan hänen seisovan veräjällä, monen uteliaan porsaan ympäröimänä, ja viittaavan kädellänsä jäähyväisiä.

KOLMAS LUKU.

Salakuljetus.

Oli helteinen ilta; mustia pilviä kokoontui taivaalle, meri oli tuhkanharmaa, ainoastaan verenpunainen juova näkyi taivaanrannalla. Silloin kokoontuivat kaikki salakuljettajat, Mustan Jussin käskystä, sillä hän oli tiedustelijoittensa kautta saanut tietää että se laiva, josta kauppias Sidengren oli kirjoittanut, vihdoinkin oli saapunut heidän vesillensä ja makasi nyt ankkurissa luodon sivulla, ei kaukanakaan Svartviikistä, siellä odottaen niiden tuloa, joitten piti auttamaan salaa viemään osan sen kallisarvoisesta rahtitavarasta. Kaksi venhettä oli valmiina heti paikalla lähtemään, kun Elsa tuli isänsä luo ja pyysi hartaasti saada seurata mukana. "On niin ikävää", sanoi hän, "aina jäädä kotia vanhan Kaisan kanssa, joka on niin nurja ja äreä; voi, isä, enkö saa tulla mukana?"

Jussilla oli vaikeata kieltää tytöltä niitäkään, sillä Elsa oli ainoa olento, josta hän todellakin piti, ja kuinkakin julma ja kova hän oli tuli hän tavallisesti lempeämmäksi kun tyttö katsoi ystävällisesti ja rukoilevaisesti häneen. Mutta samassa tuli Ulrika heidän luoksensa ja sanoi tuimasti: "Mitenkä Elsa tohtii tuoda esiin sellaista pyyntöä, mene heti paikalla sisälle ja ole joksikin hyödyksi siihen sijaan että seisot täällä ja ammottelet."

Mutta Jussi käski vaimonsa erikseen ja lausui matalalla äänellä, että joskunaan voi olla hyvääkin ottaa naisia ja lapsia mukaan. Jos ehkä olisi joku tullivene ulkona, niin voisi paremmin päästä epäluuloista, sillä kun sellaista tavaraa oli venheessä, oli uskottavaa ettei niitäkään tärkeämpää ja suurempaa tointa ollut käsillä; sitäpaitsi ei olisi mitään vaaraa tänä iltana, kun olivat niin hyvin varoneet itseänsä, vaan Jussi tahtoo nyt että hän sekä Elsa tulisivat mukaan.

Tätä mahtisanaa vastaan ei ollut mitään sanomista; ja vaimon täytyi hyväksyä sen, vaikka se aikaansai Elsalle useoita salaisia nyhjäyksiä. Tämä kuitenkin oli mielissään siitä että sai olla mukana näissä vaarallisissa matkoissa, joista usein oli kuullut kerrottavan; sillä aina siitä asti kun olivat tulleet Svartviikkiin, hänen ollessaan vielä hyvin pieni, olivat salakuljettajat ainoat, joita hän näki, ja hän oli niin tottunut kuulemaan heidän kertomuksiansa, että hän koskaan ei ollut tullut ajatelluksi oliko heidän toimensa rehellistä vai epärehellistäkö. Hän ei tiennyt niistäkään muusta; mutta samoinkuin verisellä taistelutantereella joskus voi tavata valkean ruusun, joka on säilyttänyt puhtautensa ja tuoksunsa, olematta kauhean ympäristönsä saastuttama, niin oli Elsankin hurskas, viaton luonto varjellut hänen paljolta pahalta, jota hänen muuten olisi ollut mahdotonta välttää.

Molemmat venheet rohkeine miehistöineen purjehtivat toistensa kanssa kilpaa; ja Elsa nautti tuimasta vauhdista. Pitkään aikaan ei näkynyt heidän matkansa päämäärää, mutta kun he äkisti suuntasivat kulkuansa muutaman ulkonevan niemen ympäri, makasi tuo suuri laiva suoraan heidän edessänsä turvallisessa satamassa, jonka korkeat saaret muodostivat.

"Tuletteko vihdoinkin", huudahti kapteeni laivan kannelta, "olin juuri ankkuria nostamaisillani sillä en tohdi viipyä täällä kauvemmin, se saattaisi herättää huomiota."

"Minä tulin niinpian kuin sain tiedon, että laiva oli tavattavana", sanoi Jussi, "nyt saamme kiiruhtaa!"

Suurimmassa kiireessä laskettiin joukko pakkoja, ensin toiseen veneesen, sitten toiseen.

"Mitä sinä siellä seisot ja ammottelet, Matti", huusi Jussi pienemmässä venheessä olevalle toverille, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä; "auta häntä Kalle, kaikella muotoa, ettemme kuluta aikaa turhaan, ja tule sitten tänne. Noh, niin, nyt ollaan valmiit; hyvästi kapteeni, kiitoksia suunavauksista: tässä ovat lasit takaisin."

"Jääkäät hyvästi, hyvät ystävät; onnea matkalle", ja tuo suuri laiva, kaikki purjeet pingoitettuna, purjehti hitaasti ja majesteetillisesti luotojen välistä, raskaasti lastattujen salakuljettaja venheitten kääntyessä takaisin nopeasti tullakseen varmempaan turvapaikkaan.

Mutta sinä aikana oli ilma muuttunut. Tuuli oli kääntynyt kaakkoon ja alkoi puhaltaa; raskaita pilviä alkoi levitä kautta koko taivaan, suuria vesipisaroita lankesi tervavaatteille, joilla pakat venheen pohjassa kiireessä olivat tulleet peitetyksi. Ukkonen kuului kumeasti jyryävän etäällä; sinisenvalkeita salamoita lenteli kuni nuolia ilmassa. Purjeita täytyi suurimmassa kiireessä reivata, sillä tuima tuulenpuuskaus oli kaatamaisillansa suuremman venheen, ja pienempi erkaantui kauvaksi seuralaisestansa. "Pidä niin lähellä Elgaskäriä kuin mahdollista, Matti", huusi Musta Jussi, mutta tuulen viuhina esti äänen kuulumasta ja vene katosi. Oli täytynyt tarttua airoihin, mutta tuo oli vaikeata työtä tässä raskaasti lastatussa venheessä.

"Kääri tervapeite ympärillesi, Elsa", sanoi isä; "lapsi parka mitenkä hän tutisee."

"Niin, miksikä tahdoit ottaa häntä mukaan, sanoi vaimonsa. Tällaista hirveätä ilmaa kun siitä nyt tulikin. Voi, armahda, mitenkä salamoi", ja eukko peitti silmät käsillänsä, huusi ja valitti kuin lapsi.

"Hiljaa", huudahti hänen miehensä; "mikä se oli?" Ja samassa kuului kimeä vihellys, jota etäämpänä vastattiin samallaisella heikommalla vihellyksellä.

"Onko mahdollista että ne ovat tulleet jäljillemme, nuo viheliäiset! Kalle, Kristian, soutakaa kaikin voimin; ei yhtään sanaa, vaietaan kuin kuolema, tuuli tekee sen että he eivät voi kuulla meitä."

Miehet sorisivat ikäänkuin olisi ollut henki vaarassa, mutta aallot kohoutuivat kohoamistansa, ja vene heittäytyi edes ja taakse kuni palli. Elsa lepäsi liikkumattomana pohjalla ja itki, äiti väänteli käsiänsä epä-toivosta. Oli niin pimeä että joka hetki olivat vaarassa tulla heitetyksi kallioita vastaan; ainoastaan Jussin taitavuus ja tarkka tieto rannikosta voi pelastaa heidän tästä vaikeasta sattumasta.

Salakuljettajan tytär.

"Nyt on pahin vaara koht'ikään ohitse", kuiskasi Kristian; vielä hetkisen ponnisteltuamme olemme tyvenessä vedessä!

"Hiljaa, mikä on tuo musta esine, joka liikkuu tuolla?" sanoi Kalle, "ehkä se on Matin vene; silloin olemme molemmat pelastetut."

Taaskin salamoi, ja silloin lensi kamala sadatteleminen Mustan Jussin huulilta; se ei ollutkaan Matin venhe, vaan eräs toinen, paljoa suurempi, joka näytti kaikin voimin ajavan takaa heitä. Se oli tullijahti! Jussi oli kuullut, että se juuri sinä iltana muka olisi peräti toisilla vesillä. Hurjistuneena odottamattomasta näystä syöksi hän ylös säihkyvillä silmillä ja tarttui pistooliin, jonka oli pistänyt vyöhönsä; mutta Elsa, joka lepäsi käärittynä paksuun kauhtanaan hänen jalkainsa juuressa, näki liikkeen, syöksi ylös ja hänen onnistui saada kiinni isän käsivarteen ennenkuin laukaus pamahti. "Oi isä, älä tee niin!" huusi hän tuskallisella äänellä.

"Anna minun olla, tyttö", sanoi isä hirmustuneena ja viskasi tytön veneen pohjalle.

"Rauhoita itseäsi, Jussi", sanoi vaimonsa; "jospa vaan vähänkin ennätämme nopeammin, ja se voi huokeasti tapahtua nyt kun tuuli on vähän kääntynyt, niin olemme tuossa paikassa rauman suojassa, ja sinne tuo suuri vene ei voi tulla meitä lähelle, eikä lahteenkaan."

Nyt oli soudettava kovin. Tuuli oli vähän heikentynyt, rajuilma oli taantumaan päin, vene hyppi suurenmoisilla sutkauksilla aaltojen yli ja pian olivat he saariston suojassa, joka muodosti soukan sisäänkäytävän pieneen lahteen, joka lepäsi syvimmässä pimeydessä melkein ympäröitynä ryhmäisillä, harmaanmustilla kallioilla, josta se oli saanut nimekseen Svartviikki. Ylempänä mäellä loisti valo salakuljettajan tuvan ikkunasta.

"Niin", huudahti Musta Jussi ja pyyhki raskaat pisarat otsaltansa, "tuolla on Kaisaäiti laittanut ruokaa meille; tuo armahinen velho-akka tiesi kyllä miten meille oli käyvä; mitenkä puuro sentään maistuu tällaisen huuhtomisen perästä. Anna minulle muisku, Elsa pieni, minä olin häijy sinulle sen kerran! Mennään tästä maalle, Kalle. Odotappa, onko tämä oikea maallemenopaikka?"

Miehet sousivat hiljaan kunnes olivat ehtineet paikalle, jossa muutamat leveät kivet, asetettuina toinen toistensa päälle, muodostivat luonnolliset portaat; pienet karehtivat aallot läikkyivät keveästi ja iloisesti keulan ympäri, kun vene kiinnitettiin lähellä olevaan paaluun, ja Jussi toisten seurassa loikkasi maalle.

"Hei vaan!" huudahti hän nyt heiluttaen leveää keltaista merimieshattuansa, yhtä iloisena kuin hän ennen oli ollut vimmastuneena, "nyt voimme kääntää noille ilkiöille tullinuuskijoille seljän; onnellista matkaa, herrani, tänne ei tule mikään tullijahti; jos vaan kerran olemme saaneet pakat merirosvoluolaan, niin ei kukaan kuolevainen olento ole saava selvää niistä. Hurraa!"

Taaskin heilutteli hän hattuansa, mutta samassa tunsi hän kaksi vahvaa kättä tarttuvan häneen. Mustat pilvet hajautuivat ja kuun säteet lankesivat kohtisuoraan pieneen lahteen. Oi, mikä näky! Siellä oli kolme venettä: Jussin, Matti Matinpojan ja vielä yksi, ja tuossa viimeisessä, joka oli vähän pienempi toisia, nähtiin tullimiesten siniset jakut; muutamat miehistöstä olivat jo pimeyden varjoomina juosseet maalle ollakseen salakuljettajia vastassa, ja se oli yksi noista, joka nyt tarttui Mustan Jussin käsivarteen. Hirveällä kiljunnalla repi hän itsensä irti, veti pistolin vyöstänsä ja painoi hanaan. Pamaus kuului, kumea huuto ja tullivirkamies kaatui romahti kalliolta alas mereen.

"Varo itseäsi, Musta Jussi", huusi nyt muuan jylisevä ääni, ja jahtiluutnantin suuri, voimakas vartalo, seisoi hänen edessänsä ja väänsi kerrassaan pistoolin hänen kädestänsä.

"Paras on että antaudut meidän armoillemme, sillä täällä ei auta asettumaan vastarintaan."

"Niin, niin, Jussi", sanoi muuan soriseva ääni hänen takanansa, sitä minäkin neuvon sinulle; kuka sanoi minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi, ja kielsi jakamasta saalista, joka oikeus ja kohtuus oli? Nyt saat palkan siitä ukkorenttu.

"Voi, sinua lurjusta", huusi Jussi vimmastuneena, ja hänen silmänsä säihkyivät kuin tiikerin; "se olet niinmuodoin sinä, joka olet pettänyt minun. Kuinka taisinkaan luottaa sinun viistoon katseesesi? Odota, tästä saat sen palkan, joka oikea ja kohtuullinen on," ja hän tarttui tuohon pieneen keltaisenkalpeaan mieheen kauluksesta kiinni ja viskasi hänen kalliolta alas, jossa hän makasi ja väänteli itseänsä kuin mato.

"Musta Jussi ei anna itseänsä ikinään tullinuuskijain käsiin", huusi hän hurjistuneena, "ei koskaan! Kalle, Pietari, kaikki ripsaat vekkulit, me olemme kylliksi monta, että voimme puollustaa itsiämme noita vastaan; tulkaa, taistelkaamme henkemme edestä ja heittäkäämme nuo alas, joko sitten elävänä tai kuolleina, veneesen tuonne."

Miehet tunkivat esille kaikilta tahoilta, hirveä kahakka ja tappelu syntyi. Useampia haavoittui; vertä juoksi taas niillä kivillä, joita velimurhan veri oli punastuttanut. Ulrika väänteli käsiänsä ja repi tukkaansa, Elsa riippui isän vaatteissa, Matti makasi ja valitteli, tuolla ylhäällä tuvan ovella seisoi vanha Kaisa ja irvisteli, ja hänen ilkeät silmänsä välkkyivät harmaiden ripsien alta.

Näin jatkui tappelua hetkisen; mutta huokeata ei ollut seisoa jahtiluutnantin vakavaa rohkeutta ja hänen suurempilukuisia seuralaisiansa ja heidän hyvää järjestystänsä vastaan. Toinen salakuljettaja toisensa perästä tuli vangiksi; lopulta oli Musta Jussi yksin jälellä; hän taisteli kuni villipeto, mutta hänenkin täytyi lopultakin antautua, kun molemmat kädet olivat sidotut ja hän näki itsensä yksin olevan jälellä taistelutantereella.

"Ottakaa ja heittäkää kaikki vangit noihin kahteen vähempään veneesen", käski päällikkö; "heidät pitää kohta viedä vankeuteen; kaksi miestä jää tänne yöksi suureen veneesen vartioimaan tavaroita, joita emme kohta voi viedä mukanamme. Nyt kun olemme saaneet päämiehet omasta pesästänsä, luulen että meillä paljonkaan ei ole pelkäämistä salakuljettajoita tällä osalla rannikkoa; te ette missään tapauksessa saa jättää venettä ennenkuin tulen takaisin huomenna ottamaan tavarat takavarikkoon, joita he, Matti Matinpojan sanojen mukaan, lymyttävät ryövärinluolassa tuolla; siitä tulee rikas saalis, saatte nähdä. Nyt pois vankien kanssa; tullijahti makaa Uddön takana, soutakaa ensin sinne."

Luutnantti tahtoi juosta veneesen toisten seurassa; mutta Elsa, joka tuskasta ja pelvosta väristen oli seisonut isän vieressä, lankesi nyt polvilleen tuon tuiman miehen eteen; tyttö puristi hänen käsiänsä, melkein tietämättänsä mitä teki, ja rukoili liikuttavilla, puoleksi kyynelien tukahduttamilla sanoilla, että hän säästäisi hänen isäänsä eikä veisi häntä pois; se olisi hänen surmansa, siitä tyttö oli varma.

Mutta rannikkokersantti ei ollut se, jota olisi saanut taipumaan; hän vaan hymyili, nosti pienen tytön ylös maasta ja sanoi:

"Ei, ei, rakas lapseni, kun kerran on onnistunut saada tuollaisen suuren kalan, ei sitä niinkään hevillä päästetä pois taas, on maksanut ylen paljon vaivaa, ennenkuin olemme ehtineet niinkin kauaksi. Mene sinä sisälle; kyllä minä pidän murhetta isästäsi."

Mustan Jussin kasvot kävivät entistä tummemmiksi, tuntui ikäänkuin täytyisi hänen irroittaa itsensä saadaksensa vielä viimeisen kerran ottaa lapsensa syliin; Elsa kietoi käsivartensa hänen ympärillensä haikeasti nyyhkien.

"Pieni Elsani", sanoi hän kumealla äänellä, "miten lienee käyvä sinulle, kun olet yksin noiden naisten kanssa, jotka aina ovat niin äreitä sinulle, lapsi parka! Missä on äitisi? Tahtoisin mielelläni nähdä hänen ja sanoa hänelle pari sanaa jäähyväisiksi ja pyytää hänen olemaan ystävällisen sinua kohtaan minun poissa ollessani."

Elsa katseli ympärillensä joka taholle, mutta äitiä ei näkynyt.

"Äiti ehkä on mennyt sisälle", sanoi hän surullisesti.

"Niin, niin, hän ehkä ei huoli minusta, eikä sitä voi juuri niin ihmetelläkään", sanoi hän katkerasti. "Sinä saatat kuitenkin tervehtää häntä ja sanoa hänelle että hän saa muuttaa täältä; se häijynilkinen akka lähteköön myöskin tiehensä, sillä luulen että hän on ottanut osaa meidän pettämiseemme, minä en koskaan voinut kärsiä häntä, mutta hän tiesi asettaa itsensä hyviin väleihin Ulrikan kanssa, mokoma loihtuakka! Muista vaan, ett'et jää olemaan tuolla rosvojen pesässä, lapseni!"

"Noh niin, onko hän jo jupissut tarpeeksi tyttöpentun kanssa, niin pois sitten hänen kanssansa", huusivat miehet; "ei meillä ole aikaa maata täällä koko yötä."

He vetivät hänen alas veneesen, jossa toiset vangit jo olivat, jahtiluutnantti juoksi viimeiseksi veneesen ja antoi käskyn alkaa soutamaan, jonka jälkeen miehet tarttuivat airoihin; aaltojen huuhtomista ja airojen kalsketta kuului; tuimilla sutkauksilla lähdettiin rannasta.

Katkerasti itkien seisoi Elsa kauimmaksi pistäyvällä kallioniemellä ja katseli miten veneet kiitivät eteenpäin luotojen välitse; oli ikäänkuin kuun vaalea hohto olisi raivannut tietä heille, kutoen hopeaverkkoa hiljaisesti lainehtivan meren pinnalla, kunnes he kokonaan olivat kadonneet näkymöltä.

Silloin palasi hän takaisin hakemaan äitiänsä; nyt hänellä ei ollut ketään muita jälellä, ja häntä suututti kovin, että äiti ei ollut tullut rannalle ottamaan jäähyväisiä mieheltänsä; isä oli tosin aina ollut kova äitiä kohtaan, mutta he eivät ikinään enää kohtaisi toisiansa, ja olisipa äiti saattanut sanoa pari ystävällistä sanaa lopuksi, ajatteli Elsa, hitaasti ja kyynelillä täytetyillä silmillä käydessänsä polkua, joka johti heidän kotiinsa.

Kuu oli mennyt pilven taakse, ja kovin oli pimeä kallioiden välissä, jotka kohosivat molemmin puolin, ja käydessänsä surullisiin ajatuksiinsa vaipuneena, kompastui Elsa äkisti johonkin tiellä olevaan esineesen. Peljästyneenä kumartui hän nähdäkseen, mikä se oli; samassa valaisi kuu taaskin, vaalea hohto lankesi maahan ja Elsa huudahti kimeästi, sillä se oli hänen oma äitinsä, joka hengetöinnä makasi hänen jalkainsa edessä.

"Hän on kuollut! äiti on kuollut!" huudahti hän kauhistuksella, ja yritti nostaa häntä päästä, mutta sitä hän ei jaksanut; kasvot olivat keltaisen vaaleat tuijottavin silmin, ja kapea verijuova juoksi hänen huuliltansa.

"Apua, apua!" huusi Elsa toivotonna. Silloin aukesi tuvan ovi, ja Kaisa tuli ulos kynttilä kädessä ja harmaat hiukset häilyivät kuunvalossa.

"Mitä nyt taas on tekeillä?" sanoi hän tuimasti; "eikö koskaan pidä saaman rauhaa tässä töllissä? Minä luulin että kun hän tuolla", ja osoitti merelle päin, "oli poissa, saataisiin elää rauhassa, mutta sitte alkaa tuo siunattu penikka ulvomaan, kuin porsas tapettaissa."

"Oi Kaisa, Kaisa", huusi Elsa, "tulkaa tänne katsomaan, äiti on kuollut; oi, eikö kukaan voi auttaa?"

Nyt tuli Kaisaäiti vihdoinkin ulos, mutta pysähtyi peljästyksestä, nähdessään Ulrikan, ja antoi valkean loistaa hänen kalpeille kasvoillensa.

"Luulenpa todellakin että hän on kuollut", sanoi hän pitkään; "hän ehkä on saanut halvauksen tai verensylyn kaikesta tästä meluamisesta."

Ja niin olikin. Tuimat ponnistukset veneessä, kun kaikkein piti auttaa soutamisessa, ja sitten peljästys tullimiesten äkillisestä hyökkäyksestä, hurja taistelu ja miehensä vangitseminen oli tuottanut eukko-raukalle, joka aina oli ollut heikko terveydeltään, veren sylyn ja siinä oli hän maannut kauan kallion varjossa, toisten huomaamatta, jotka olivat puuhassa toisaalla päin.

Elsan rukouksesta tuli muuan miehistä veneestä, vaikka oli ankarasti kielletty jättämästä sitä, ylös ja autti häntä ja Kaisaäitiä kantamassa äitiä polkua myöten tupaan, jossa hän asetettiin vuoteelle, ja eukko, joka ei ollut kokematon lääkitysneuvoissa, alkoi toimia hänen kanssaan ja koetti sellaisia keinoja, joita oli käsillä, nähdäkseen eikö häntä saattaisi palauttaa henkiin. Merkillisellä tuimalla tavallansa piti hän Ulrikasta, joka oli kaukainen sukulainen ja joka oli ottanut hänen tykönsä kun hän tulipalossa oli kadottanut kaikki ja seisoi varsin yksin ja maailman hylkäämällä; sillä hänen naapurinsa pelkäsivät häntä ja uskoivat lujasti, että hän oli liitossa pahojen henkien kanssa.

Alussa näytti kaikki pyrinnöt Ulrikan virvoittamiseksi olevan turhat; mutta hetkisen kuluttua näkyi melkein huomaamatoin liikutus käsissä; pikainen punehtuminen sai värin kalpeille kasvoille, hän aukaisi silmänsä ja katseli peljästyneenä ympärillensä huoneessa.

"Jussi! missä on Jussi?" sanoi hän heikolla äänellä. Kun sanottiin ett'ei hänen miehensä ollut sisällä, lepäsi hän pitkän ajan varsin alallaan, ainoasti hiljalleen valittaen silloin tällöin; vihdoin loppuivat nämätkin valitukset, he luulivat hänen nukkuneen ja Kaisa meni keittiöön keittämään itselleen vähän kahvia, "sillä ei taida elää eikä kuolla ilman kahvitippaa", jupisi hän. Elsa istui äidin sängyn vieressä; hän oli kovin väsynyt, mutta rauhattomuus ja murhe pitivät hänen valveilla, ja hän kuunteli tuskallisesti jokaista ääntä; mitään ei toki kuulunut, paitsi seinäkellon alituista tikutusta, joka kuului melkein peloittavalta syvässä hiljaisuudessa.

Nyt havaitsi hän että sängyssä kuului liikuntoa ja hiljainen ääni huusi: "Elsa!" ja kun hän käänsi itseään, näki hän että äiti istui sängyssä ja tirkisteli tuskallisesti ympärillensä.

"Eikö kukaan muu ole täällä?" kysyi hän.

"Ei, rakas äiti, Kaisa on keittiössä."

Silloin otti äiti Elsan käden omaansa, joka tuntui varsin kylmältä ja kostealta.

"Elsa", sanoi hän kovalla ponnistuksella; "minä olen ollut kova sinua kohtaan. Voitko antaa anteeksi minulle?"

"Oi, äiti", nyyhki Elsa.

"Pyydä isääsi antamaan anteeksi minulle, jos joskus näet hänen vielä. Minä tunnen… että tulee loppu pian…" Hän voi tuskin saada lausutuksi sanansa. "Mutta, Elsa, sinä et saa jäädä tänne. Sinä saat mennä sisareni Kristiina Ljungströmin luo… sinä löydät hänen osoitteensa taskukirjasta, kaapista tuolta… hän pitää sinusta murhetta… hän sanoo sinulle…"

Nyt tuli merkillinen muutos äidin kasvoille, ne kävivät keltaisen vaaleiksi, silmäin valo sammui, huuli putosi, pää vaipui takaisin päänaluiselle, — hän oli kuollut.

Elsan tuskallisesta huudosta riensi Kaisa-äiti sisälle. "Vai niin, nyt on loppu käsissä hänelle pienokaisraukka", sanoi hän lyhyesti, mutta hän ei irvistellyt nyt kuten tapansa muuten oli, vaan kääri huivin kuolleen pään ympärille, otti sitte Elsaa kädestä kiinni ja asetti hänen pieneen kammioon, jossa hänen vuoteensa oli, ja käski hänen olla hiljalleen siksi kun hän kutsuisi häntä aamulla.

Elsa raukka heittäysi vuoteellensa ja itki ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua. "Yksin, aivan yksin maailmassa!" niiskutti hän, "isä vankeudessa, äiti kuolleena; miten on minun käyvä, lapsiraukka!"

Kuu valaisi kammoittavasti kamariin, ulkona kuohui meri, se kuului ikäänkuin kuollon säveleiltä, sillä nyt ei aalloilla ollut niitäkään lohduttavaa sanaa hänelle, kuten ennen; etäällä jylisi ukkonen, ja viereisessä huoneessa, jossa kuollut makasi, tikutti seinäkello niin tasaisesti ja yksitoikkoisesti, että hän tuskin voi sietää sitä; mutta vähitellen sekaantuivat kaikki nämä äänet merkilliseksi sekamelskaksi, kuutamo sammui hänen silmiltänsä ja väsynyt lapsi itki itsensä nukuksiin.

NELJÄS LUKU.

Urhea päätös.

Auringon ensimmäiset säteet levittivät jo valoansa huoneesen, kun Elsa heräsi. Kukapa ei olisi tuntenut mitä se tahtoo sanoa herätä suureen suruun, jonka uni on saanut vähäksi aikaa unhottumaan. Hän tiesi, että jotakin vaikeata oli tapahtunut, mutta ei voinut ensin saada muistiinsa mitä se oli. Voi, ennen pitkää kävi se kuitenkin hänelle selville. Orpo! Ei yhtään ystävää suuressa, avarassa maailmassa! Löytyykö surkuteltavampaa asemaa?

Ovesta, joka oli raollansa, tirkisti hän toiseen huoneesen. Siellä lepäsi hänen äitinsä hiljaa ja kalpeana, ikäänkuin nuo valkoisiksi maalatut enkelit kirkossa; rauha ja levollisuus joita hän oli puuttunut eläessään, vallitsi hänessä nyt kuolleena ollessaan, hänen entinen ihanuutensa, jonka elämän taistelut ja puutokset olivat melkein hävittäneet, oli palannut takaisin, hienosti muodostettu nenä, kaareutuvat silmäripset, suun hymyilevä muoto, — semmoisena ei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä; hiljaan ja juhlallisesti, ikään olisi hän ollut kirkossa, meni hän kuolleen luo ja suuteli hänen kylmää, valkoista otsaansa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän oli suudellut äitiänsä.

Silloin juolahti äidin viimeiset sanat hänen muistoonsa: "sinä et saa jäädä olemaan täällä." Samaa oli hänen isänsä sanonut ennenkuin oli viety pois; oli ikäänkuin kaikki huoneessa olisi kuiskuttanut "sinä et saa jäädä tänne!" Hän kurkisti puoliksi avoimesta ovesta keittiöön. Siellä istui Kaisaäiti mukavalla nojatuolilla muurin nurkassa ja kuorsasi. Hän ei koskaan näyttänyt vilheämmältä kuin nyt, harmaa tukka hajallaan riippuen siivomatonna hänen kasvoillansa, ja ilkeä hymy huulilla, joka sai Elsan vapisemaan. "Ennen kuolla", ajatteli hän, "kuin jäädä olemaan tuon häijyn akan luona".

Nyt oli kiiruhtaminen. Jos akka heräisi, niin ei siitä minnekään mentäisi, mutta Elsa oli tehnyt päätöksensä, ja niin lapsi kuin hän olikin ei häneltä kuitenkaan puuttunut rohkeutta täyttää sitä. Hän meni hiljaisesti kaapin luo, aukaisi sen ja löysi äidin tarkoittaman lompakon; sisällä löytyi osoite sekä hiukan rahaa; hän pisti sen heti taskuunsa, keräsi kokoon pienen mytyn, jonne pani vähän leipää ja pari muuta tarvittavaa kapinetta, otti päällensä pienen lämpimän nutun, lankesi hetkiseksi polvilleen kuolleen äitinsä viereen ja hiipi sitten hiljalleen pimeästä, ahtaasta huoneesta ulos vapaasen ilmaan.

Siellä oli avara meri levinneenä hänen edessänsä; niin juhlallinen, niin ihmeteltävän suuri saarineen, jotka näyttivät melkein läpihohtavilta auringon ensimmäisissä säteissä, ja siellä täällä joku valkea purje, välkkyen kuin tähdet hopeanheleällä vesipeilillä. Se oli niin sydäntä koskeva näky, että Elsa tahtomattansa pysähtyi kynnykselle ja ihmetteli mitenkä hänen olisi mahdollista jättää kaikki tämä ihanuus, johon hän hamasta lapsuudestansa oli tottunut; mutta silloin havaitsi hän äkkiä veneen, joka häilyi kaukana lahdelmassa ja ne molemmat miehet siinä, joitten olisi pitänyt vartioida mutta jotka nyt näyttivät nukkuvan makeasti, ja sellainen pelko valtasi hänen ajatellessaan tuota hirmuista jahtiluutnanttia, joka oli ollut niin tyly hänen isäänsä vastaan ja joka varmaan ottaisi ja sulkisi hänenkin vankeuteen nyt taasen palatessansa takaisin, että hän nopeasti sulki oven jälkeensä ja juoksi alas kalliolta niin pikaisesti kuin jaksoi.

Ehdittyänsä alas toiselle puolelle, ei hän lähtenyt sitä tietä, joka johti kylään, jossa hän tunnettiin, vaan meni vastakkaiselle suunnalle, vaikka ei tiennyt minne se meni; tämä tie vei hänen kaikessa tapauksessa pois tuosta kammoittavasta paikasta, jossa hän millään ehdolla ei enään saattanut oleskella kauvemmin.

Hetkisen kuluttua tohtei Elsa käydä vähän hitaammin, sillä hän tiesi että vanha Kaisa ei jaksanut seurata häntä ja tuolla ei löytynyt ketään, jonka hän saattaisi lähettää havaitessansa tytön pötkineen pakoon. Veneessä olevat miehet eivät saaneet jättää sitä, ja tuo kammoittava jahtiluutnantti ei tulisi ennenkuin myöhempänä; päivällä; hän tunsi niinmuodoin olevansa turvallisemmassa olossa, ja sitten oli hän vapaa! Vapaa kuin lintu, kun on päässyt häkistä, koko maailman ollessa alttiina hänelle. Tämä oli ihana tunne, ja keskellä tätä surua, jonka viimeiset kauheat tapahtumat kodissa olivat aikaan saattaneet, ei Elsamme muuta saattanut kuin nauttia tästä vapauden tunteesta. Oli suloinen aamu, ukkoisilman jälkeen oli ilma tullut raittiiksi ja puhtaaksi, ja luonto vaikuttaa aina elähdyttävästä ja hyvää tekeväisesti uupuneimpaankin mieleen; tämän tunsi Elsa, tietämättänsä minkätähden, ja hänen huolensa näyttivät katoavan, katsellessansa ympärilleen tässä kauniissa seudussa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt.

Toisella puolella löytyi pieni järvi; sen tyyneellä pinnalla lepäsi keveä sumu; juuri hänen sitä katsellessansa nousi aurinko korkeain metsistyneitten kukkulain takaa, jotka muodostivat sen itäisen rajan, ja merkillinen oli nähdä miten koko järvi äkisti muuttui pelkäksi tuleksi; liekkiä liehui edestakaisin ikäänkuin leimuavasta padasta, ruusunpunaisina, kullankeltaisina suikertelivat ja pyörivät ne vedenpinnalla, keveästi ja sukkelasti ikäänkuin loihtutanssia. Elsa seisoi hetkisen kummastellen ja katseli tuota harvinaista näytelmää. Hän ei ymmärtänyt silloin, kuinka usein elämässä tiheimmät usvat voivat saada ruusunpunaisen hohdon ja muuttua ikäänkuin alttariliekeiksi, kun uskon aurinko on koittanut ihmissydämmelle. Me saamme toivoa että hän kerran tulee siihen käsitykseen, ja silloin muistaa tätä säteilevää järveä, joka oli ollut kuvaus siitä.

Vielä ei näkynyt yhtään ihmistä tiellä, mutta hetkisen kuluttua tuli tuolta ja täältä esille joku talonpoika, ajaen tai käyden; muutamilla harava tai joku muu työase olalla. Akat katselivat välimmiten kummastuksella tuota pientä tyttöä, joka kuljeskeli yksin mytty kädessä, ja hänen suuria ruskeita silmiänsä, joissa asui synkkämielisyyttä. Mutta harvoin he häntä puhuttelivat, sillä maalaiset eivät ole niinkään uteliaita, ja jos joku kysyikin häneltä jotakin, vastasi hän vaan että hän meni tervehtimään tätiänsä mutta ei sanonut missä tämä asui; hän tahtoi odottaa kunnes tulisi kauemmaksi kotoa, silloin hän kyllä ehtisi kysyä oliko hän oikealla tiellä kaupunkiin, jossa täti asui.

Muutamassa äkkinäisessä tienmutkassa sai hän taaskin nähdä mertä ja kävi ensin kokonaan hämillensä, sillä hän luuli tietämättänsä tulleen takaisin entiseen kotoonsa, eli että tullijahti saattoi olla läheisyydessä häntäkin kiinni ottaaksensa. Mutta mitään venettä ei näkynyt, ja hän havaitsi pian että maisema ei ensinkään ollut sen tapainen, joka ympäröi merirosvotupaa; väsynyt ja nälkäinen kun oli, istui hän kivelle rantaan ja otti hiukan leipää mytystänsä. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja kyyneleet viruivat leivälle.

"Voi", ajatteli hän, "kuka koskaankaan tulisi välittämään minusta, kun olen tällainen lapsi raukka ja äiti makaa kuolleena ja isä istuu vankeudessa?"

Mutta aallot kohouivat hänen jalkainsa edessä, nuo kirkkaat, kuohuvat aallot; ja silloin muisti hän ne vanhat säveleet, ja ne sanat, jotka oli kuullut kirkossa, ja tuntui ikäänkuin laulaisivat ne niitä toistamiseen, niinkuin ne kerran olivat laulaneet niitä hänen vanhassa kodissaan, näitä lohduttavaisia sanoja:

    "On linna luja Jumala
    Kaikessa hädäss' auttaja."

Ja hän tunsi että hänellä oli Isä taivaassa, joka ei koskaan heitä uskovaisia lapsiansa.

VIIDES LUKU.

Maantiellä.

Me emme tahdo seurata Elsaa koko hänen vaivaloisella matkallansa päivän kululla. Yön vietti hän muutamassa heinäladossa, jonka eräs hyväntahtoinen torpanväki oli hänelle osoittanut. Hän ei mielestänsä koskaan ollut maannut niin hyvin, kuin täällä tuoksuvissa heinissä, joihin oli oleutunut kuin orava pesäänsä. Hyvin oli suloista antaa väsyneet jäsenensä levähtää tällä pehmeällä vuoteella, ja hän tunsi itsensä oikein virkistyneeksi seuraavana aamuna herättyänsä ja saadessansa kupillisen lehmän lämmintä maitoa ja pehmeän kakun torpparin ystävälliseltä vaimolta. Tämä oli, ei kauankaan sitte, kadottanut ainoan lapsensa, pienen tytön melkein samanikäisen kuin Elsa, ja sentähden oli hän niin ystävällinen tälle turvattomalle lapselle, joka jotakuinkin muistutti häntä hänen omasta pienestä Lottastansa. Hän olisi mielellänsä pitänyt hänen hiukkasen kauemmin tykönänsä, mutta äiti oli sanonut että hänen pitäisi etsiä tätiänsä, ja vaikka torppari ei oikein tietänyt missä tuo kaupunki oli, jossa täti asui, päätti hän jatkaa matkaansa, kunnes hän voisi saada hankituksi lähempiä tietoja tästä. Kiitollisella sydämmellä jätti hän niinmuodoin hyvästi vieraanvaraiselle isäntäväellensä ja läksi taaskin matkalle.

Tie johti tuuheain metsikköjen ja kukkivien niittyjen läpi, ja kun hänen silmänsä aina olivat avoinna kaikelle kauniille, joka ympäröi häntä, havaitsi hän pian että täällä löytyi joukko kauniita kukkia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Häntä huvitti poimia niitä ja sitoa niitä yhteen pieniksi seppeleiksi, ja hän järjesti ne niiden erillaisten värien ja muotojen mukaan tavalla, joka osoitti luonnollista makua ja tajullisuutta tuossa pienessä kukkapoimijattaressa. Sitten teki hän vasun härkyläisistä, samoin kuin oli nähnyt muutamien lasten kylässä tekevän, ja asetti seppeleet siihen.

Askaroidessansa näissä toimissaan, näki hän tulevan yhä enemmän elollisuutta maantielle; useampia kävelijöitä näkyi, maalaisia ajeli rattailla ja suurilla kuormilla, sievästi puettuja naisia ajeli pienissä rillavaunuissa ja yksinvedettävissä, ja tultuansa hiukkasen kauemmaksi, näki hän etäällä valkeaksi sivutun kirkon mustalla tornilla, ja huoneriviä, monenmoisilla väreillä ja suurempia kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tuo oli niinmuodoin oikea kaupunki, ja hän tuumi lieneekö se sama kaupunki, jossa hänen tätinsä asui.

Juurikun hän miettei tätä, näki hän. pienen paksun, punaposkisen ukon tulevan ajaen rattailla täynnä koreja, joissa havaittiin monenlaatuisia vihanneksia ja marjoja, aikaisia omenia, kaalinpäitä ynnä muuta.

"Kuuleppa nyt, pieni tyttöseni", huusi ukko Elsalle, joka seisoi tien reunalla kukkavasu kädessä, "tahdotko olla kiltti ja pitää vaaria hevosesta hetkisen, niin että saatan mennä tuonne alas lähteelle saamaan hiukkasen raitista vettä; kurkku käy niin kuivaksi tässä kovassa kuumuudessa", ja tuo pieni mies pyyhki otsaansa sinisen ruutuisella nenäliinallansa.

Elsa oli kohta valmis pitämään vaaria hevosesta, joka varsin tyynenä painoi päänsä alas ja alkoi syödä tienreunalla.

"Kiitoksia, pieni kaunis tyttöseni", sanoi ukko, kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin; "mutta mitä on sinulla tuossa lystellisessä viheriässä vasussa? aiotko myydä kukkia kaupungissa? Silloin sinä patustelet minun elinkeinossani, sillä minä olen puutarhuri, tietänet, ja harjoitan hedelmä- ja kukkakauppaa omasta pienestä tilustuksestani ei kaukanakaan tästä. Ja kuka olet sinä, pieni tyttöseni? Näyttää ikäänkuin sinä olisit käynyt pitkät matkat kukkinesi?"

Elsa selitti nyt, että hän vaan poimi kukat omaksi huviksensa; itkien kertoi hän että hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä poissa (sillä mahdotointa oli hänen sanoa että hän istui vankeudessa), ja että hän itse oli matkalla erään tädin luo, joka asu H——ssa. "Ehkä on tämä H——?" lisäsi hän arasti, näyttäen kaupunkia päin.

"Ei ole", vastasi puutarhuri; "H—— on suurempi kaupunki; mutta ei sinne ole niinkään lyhyt matka; niin että sinun ei ole hyvä mennä yksin sinne; mutta odota, minun juolahti jotakin mieleeni…"

Hän pysähtyi tuokioksi ja alkoi miettiä, jonka jälkeen hän kääntyi taas Elsan puoleen ja sanoi hänelle, että sen tytön, joka autteli häntä puutarhassa, äkkiarvaamatta oli täytynyt muuttaa kipeän äitinsä tykö; mutta koska hän Elsan seppelestä näki, että hänellä oli makua ja kätevyyttä tuollaiseen toimeen, ja hän piti hänen rehellisistä kasvoistaan, esitti hän nyt Elsalle että hän jäisi hänen ja hänen vaimonsa luoksi, ainakin niin kauaksi kunnes hänen onnistui löytää joku toinen kelpo tyttö poislähteneen sijaan.

"Jos olemme tyytyväisiä toisiimme", jatkoi ukko, "niin saatat sinä kernaasti jäädä olemaan meillä; sillä äiti tarvitsee tuollaista pientä apua, joka näyttää kiltiltä ja sievältä ja on taipuisa auttamaan yhdessä ja toisessa kohdassa, sekä puutarhassa että sisällä askaroimisessa. Mutta jos jonkun viikon koetusajan jälkeen mieluummin muuttaisit tätisi luo, niin koen saattaa sinua sinne. Jos tahdot seurata minua, niin nouse rattaille, sillä minä olen viivytellyt jo ylen kauan."

Mitenkä taisikaan pieni Elsa, väsynyt ja nälkäinen kun oli, hyljätä niin ystävällistä tarjousta? Hänen silmänsä loistivat ja hän kiitti ukkoa niin hilpeästi, että hän kohta voitti hänen sydämmensä. Sitte nosti ukko hänen kaikkein korien yli, asetti hänen pienelle istuimelle viereensä ja niin lähtivät yhdessä kaupunkiin.

KUUDES LUKU.

Pieni kukkais-tyttö.

Herra Rosenkvistillä, niin oli puutarhurin nimi, oli sekä hyötyä että iloa Elsasta sinä päivänä; sillä kun hän meni tekemään muutamia välttämättömiä ostoksia kaupunkiin, jäi Elsa rattaiden luo torille ja möi, ja hän onnistui toimessaan niin hyvin, mies oli varsin ihastunut ja väitti että hän ei koskaan ollut tehnyt noin loistavaa kauppaa; mutta tämä tuli siitä, että kaikki mielellään tahtoivat ostaa tuolta pieneltä somalta tytöltä.

"Hyvä Rosenkvistini, mistä olette saaneet tuon kauniin kukkaistytön", kysyttiin yleisesti; mutta hra Rosenkvist vaan hymyili ja näytti salaperäiseltä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän suoraan oli pudonnut pilvistä.

Kevennetyllä kuormalla, sillä kaikki korit olivat tyhjät, hyrrytti
Polle takaisin kotiansa.

Alussa näytti tuo kiltti ukko varsin iloiselta ja riemastuneelta; mutta vähä vähältä muuttui hän harvapuheisemmaksi ja näytti hiukan epätietoiselta. Elsa ei tietänyt, että hän mietti parasta keinoa ilmoittaaksensa vaimollensa tuota ehkä ylen pikaista askelta, jonka oli ottanut, nimittäin viedä pieni tuntematon tyttö heidän kotiinsa. Sillä herra Rosenkvist oli, kuten sanotaan, tohvelin alla. Satoja kertoja saattoi hänen hyvä sydämensä hänen tekemään töitä, joita hän sitten sai katua ja joista hänen terävämpi katseinen vaimonsa ankarasti moitti häntä. Mahdollisesti voisi noin nytkin tapahtua; mutta katsellessansa Elsan perin viattomia, uskollisia silmiä, ja sitä synkkämielisyyttä, joka lepäsi hänen hienoilla lapsenkasvoillansa, silloin ajatteli hän että vaimonsa ei olisi hyväksymättä mitä hän oli tehnyt.

He tulivat pian tielle, jonka molemmin puolin oli riippakoivuja ja haapoja ja jonka lopussa näkyi valkea veräjä, joka vei pieneen taloon, ja Elsa ei mielestään ollut koskaan nähnyt niitäkään sievempää ja paremmin järjestetty, kuin tämä oli. Hän ei suinkaan ollut pilaantunut tässä suhteessa, lapsi raukka, mutta hänen äitinsä oli kuitenkin keskellä tuota raakaa salakuljetus-elämää, entisiltä, paremmilta ajoilta säilyttänyt hienompain ja sievistyneempäin tapain makua, joka näytti käyneen perintönä hänen pienelle tyttärellensä, ja sen tähden ihastui hän siitä mitä hän nyt näki. Sannoitetut käytävät, valkoiset ja puhtaat, ympäröivät hyvin hoidettuja sarkoja, joihin oli istutettu monenmoisia puutarhakasveja; täällä kiertyivät pavun orret keppiensä ympäri, tuolla peittyivät risut herne-palkojen runsaudesta, hyvinhoidettu perunamaa näkyi olevan täydessä kukkimisessa, mansikkamaassa nähtiin vielä muutamia korallinpunaisia marjoja, vaarain- ja viinimarjapensaat hehkuivat, hedelmäpuut lupasivat jokseenkin hyvän sadon, reseeda- ja lavendeliryhmissä lentelihe valkeita perhosia, mehiläiset surisivat kirsikkapensaisessa lehtimajassa ja keskellä kaikkea tätä juhlallisuutta, joka hämmensi Elsan ainoastaan mereen ja harmaisiin kallioihin tottuneita silmiä, näkyi pieni punaiseksi maalattu rakennus, valkeilla ikkunalaudoilla ja savupiipuilla, ja ovella seisoi hoikka, keski-ikäinen nainen, kiiltävän valkealla lakilla, sileillä harmahtavilla hiuksilla, pitäen kädessään vasua, jossa löytyi muutamia äsken munittuja munia.

"Katso tuolla on akkani", sanoi herra Rosenkvist, ja hyppäsi nopeasti rattailta ja pyysi Elsan pysähtymään hiukan ulkopuolelle veräjää, kunnes hän oli puhellut pari sanaa äidin kanssa. Tämä tuli häntä jonkun askeleen vastaan, moittien häntä että hän oli viipynyt niin kauan, jonka jälkeen ukko veti kukkaronsa esille ja näytti kuinka paljon rahaa se sisälsi; nähdessänsä vaimonsa kasvojen kirkastuvan, kuin syksyinen maisema auringon sädetten äkisti puikahtaessa sumun läpi, sanoi ukko saavansa siitä kiittää pientä kilttiä tyttöä, joka oli niin sipsi että kaikkein välttämättömästi täytyi ostaa häneltä, niin että toiset puutarhurit oikein tulivat pulaan, hän ei koskaan ollut tehnyt sellaista kauppaa, siinä oli kaksi kertaa niin paljon rahaa, kuin Niilon oli tapana tuoda kotia torilta. Silloin kävi vaimo taaskin pitkäksi kasvoiltansa, ja hän kysyi äreällä mielellä, mitä tämä merkitsisi; nyt oli ukko kai taaskin tapansa mukaan tehnyt hullusti jossakin asiassa; mitä tarkoitti hän pienellä kiltillä tytöllä, joka oli niin sipsi j.n.e. Kun rouva Rosenkvist kerran alkoi, täytyi kärsivällisesti odottaa kunnes kaunopuheliaisuuden lähde oli juossut kuivaksi. Sen teki hänen miehensä, ja kun oli löytänyt sopivan tilaisuuden pistääksensä hänkin puolestansa jonkun sanan, kertoi hän, vaikka vähän värisevällä äänellä, kuinka hän oli tavannut Elsan tiellä ja mitä sitten oli tapahtunut.

"No, ja missä on sitten tuo tyttö?" kysyi akka epäilevästi; "minun täytyy itse nähdä hänen, sillä sinä et koskaan taida arvostella minnekä väki kelpaa, jos sinä näet kauniit kasvot niin järkesi heti on poikkeessa!"

"Niin, niin, noin ehkä kerran on ollut", sanoi tuo pieni mies hymyillen, "kun nain Saaran", ja hän riensi pois, niin pikaisesti kuin hänen lyhyet säärensä voivat myöntää, oikein iloisena että oli päässyt niin huokealla kaupalla.

"Elsa, tuleppa tänne äidin puheille", huusi hän, ja Elsa hyppäsi alas rattailta, kävi vapisevilla askelilla puutarhaan ja seisoi kainostellen ja punehtuen tuon ankaran emännän edessä, joka tutki häntä läpitunkevilla silmäyksillä.

Mutta huokeata ei ollut vastustaa tuota rukoilevaa katsetta Elsan tummissa silmissä; rouva Rosenkvistin katse lieveni silminnähtävästi, ja hetkisen kuluttua käski hän Elsan mennä sisälle ja syödä vähän. "Sinä saatat ehkä olla nälkäinen, kun et ole syönyt mitäkään koko päivänä", sanoi hän; "sitten puhun enemmän kuin minä otan vaaria minnekkä sinä kelpaat. Totta tosiaankin, eikö Niilo ole syönyt kaiken puuron! Poika raukka, hän tavallisesti on hyviä vähäruokainen. Mutta padassa löytyy hiukkasen enemmän. Mene nyt sisälle ja syö."

Elsa totteli kohta, ja meni kovilla askelilla puhtaaksi pestyn lattian poikki joka tuoksui raittiista kuusen havusta. Istuessansa puhtaan pöydän vieressä ja maistellessansa höyryävää puuroa, oli hänestä kuin hän ei koskaan olisi voinut paremmin.

"Voi", ajatteli hän, "jospa isä tietäisi kuinka hyvä olo minulla nyt on! Ja äiti rukka, jota en enää koskaan tule näkemään!"

Monta tuollaista ajatusta juolahti hänen päällänsä, ja kun oli lukenut ruokarukouksensa, kuten äiti oli hänelle opettanut ja kiittänyt hyvää isäntäväkeänsä ruoan edestä, päätti hän tehdä kaikki mitä hänen voimansa myöden antoivat ollaksensa heille mieliksi, sillä hauskempaa kotoa kuin tämä oli, ei hän voinut ajatella itsellensä.

"Aallot olivat todellakin oikeassa kun lauloivat: 'Jumala kaikessa hädäss' auttaja'," sanoi hän itsellensä. "Sekin oli niin kaunista mitä pappi sanoi, sen kerran kun olin kirkossa; kuinka hauskaa olisi saada kuulla hiukan enemmän sellaista! Kotona siitä tuskin koskaankaan tuli kysymystä."

"No, Saaraseni, mitä luulet tyttösestä, eikö hän ole kiltti? Ja niin kauniit silmät kun hänellä on!" sanoi herra Rosenkvist vaimollensa, kun illalla istui kaprifolia-lehdossa ja poltteli piippuansa ja vaimo asetti herneitä kuivumaan.

"Niin, niin miehet katselevat ainoastaan ulkopuolta", vastasi hän terävästi. "Tyttö ei ole hullumpi, mutta saadaan häntä nähdä miksikä hän muodostuu; minä en tuomitse koskaan niin äkisti kuin muutamat muut ihmiset. Mutta kas tuolta tulee Niilo; minä olen tallettanut hiukkasen mansikoita hänelle."

"Aina vaan Niilo", mutisi ukko, jahka akka käänsi selkänsä häntä kohden; "tuo ilkuri saakin tehdä mitä vaan mielii, kun on kysymys hänestä, silloin hänen arvostelunsa tosiaankaan ei ole niin sattuva, kuin silloin kun se koskee muita kunniallisia ihmisiä."

Ja ukko pudisti päätänsä puhaltaen pari suuren suurta savupilveä piipustansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Niilo.

Herra Rosenkvist oli muutamia vuosia sitten nainut erään ryytikauppiaan lesken kaupungista. Tämä emäntä oli, kuten olimme nähneet, sekä toimelias että mahtava, hän oli oikein järjestyksen ihminen, joka oli tuonut rahoja mukanansa pesään ja hänellä oli sentähden myöskin jotakin sanottavaa. Jotakin sanottavaa, sanon minä? Tuota lausetta hänen miehensä tuskin hyväksyisi, sillä akan kaunopuheliaisuusvirta ryntäsi usein äkisti hänen, tuon kiltin ukon, päälle; mutta muuten teki hän kodin sangen hauskaksi ukolle ja hoiti hänen raha-asioitansa paljon paremmin kuin tämä itse olisi taitanut tehdä. Tuo edellämainittu Niilo oli hänen poikansa ensimmäisestä naimisesta, kahdeksantoistavuotias poika, jota piti kasvatettaman puutarhuriksi, mutta joka piti parempana kuleksia ympäri muutamien laiskojen kumppanien kanssa, jotka saattivat hänen monenmoisiin hulluuksiin, tahtoen käyttää hyväksensä hänen rahojansa, joita he luulivat hänellä olevan loppumattomasti. Mutta kuinka paljon äiti muuten pilasikin poikaansa, niin oli hän ylen säästävä täyttämään hänen usein uudistamaa pyyntiänsä saada "yhden ainoan viitosen tai kymmenen, mamma kulta." Muuten hän ei koskaan ollut kieltänyt häneltä mitäkään, sillä tuo pitkä heittiö oli hänen silmäteränsä ja pojalla oli rajaton voima äitinsä ylitse. Mutta tarvittavain varojen puute saatti hänen usein pulaan ja vaati hänen ottamaan pakonsa muihin keinoihin, joista hänen äidillänsä ei ollut mitään aavistustakaan.

Elsa oli nyt tullut suureksi lemmikiksi kaikille perheessä; ainoastaan Niilo katseli häntä kateellisilla silmäyksillä nähdessänsä hänestä niin paljon pidettävän. Ukko Rosenkvistin pienet pyöreät kasvot kävivät sitäkin kiiltävämmiksi kun tyttö oli lähellä häntä, ja kiukulla havaitsi Niilo, että hänen äitinsäkään ei voinut vastustaa tuon pienen ahkeran ja avuliaan tytön vetovoimaa.

"Tuo tyttö on oikea aarre", sanoi ukko vaimollensa toisinaan; "niin paljon rahoja kun hänellä aina on torilta tullessansa", sillä oikein nyhjittiin tungoksessa ostaessa noita maukkaasti kokoonpantuja seppeleitä, joita "mestari Rosenkvistin pieni kaunis kukkaistyttö" oli tuonut. Muut puutarhurit katselivat kateellisilla silmillä hänen pikaisesti tyhjennettyjä korejansa, sillä kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa, ja kun hän otti päällensä tuon rukoilevan muotonsa, väittivät ostajat että he eivät voineet vastustaa häntä.

Alussa ajoi Rosenkvist aina torirattaat itse, sillä hänellä oli paljon toimitettavaa kaupungissa; mutta kun häntä kohtasivat tavalliset leinikohtauksensa, lähetettiin Niilo hänen sijastansa, muutos, johon Elsa ei ensinkään ollut tyytyväinen.

Kerran istui hän pienessä nurkassansa torilla koriensa ympäröimänä, kun Niilo tuli hänen tykönsä ja mielittelevällä nenänniuristuksella, joka kovin pisti esiin vastoin hänen tavallista äreätä tapaansa, pyysi häntä lainaamaan hänelle muutamia markkoja niistä, joita juuri oli saanut; hän tarvitsisi niitä välttämättömästi juuri nyt, ja luonnollisesti maksaisi ne ensi tilaisuudessa takaisin. Eihän hänen tarvitsisi puhua niistä niin kauan mitäkään, sillä ukko oli niin visu, että hän ei koskaan suonut kenellekään penniäkään; mutta hänen oli huokeata toimittaa itsellensä rahaa äidiltä, joka ei koskaan kieltänyt häneltä mitäkään, ja silloin Elsa ne kohta saisi takaisin. "Minä lahjoitan sinulle jotakin kovin kaunista", lisäsi hän, ojentaen kättänsä, ikäänkuin tarttumaan rahoihin; "ja voithan sinä huokeasti sanoa että et saanut niin paljon hintaa vihanneksista tänäpäivänä."

Nämät sanat kuultuansa tuli Elsa kovin hämillensä. Tosin kyllä ei hän vanhempain kodissa koskaan ollut oppinut oikein erottamaan oikeata väärästä; mutta hänessä löytyi luonnollinen, vaikka kehittymätön velvollisuuden tunne, ja joku sisällinen ääni sanoi hänelle, että olisi synnillistä vähimmälläkin tavalla pyytää pettää hyväntekijäänsä. Hän vastasi niinmuodoin hiljaisesti, mutta vakaasti, että hän ei taitanut myöntyä hänen pyyntöönsä. Ensin koetti Niilo imartelevilla sanoilla saada häntä muuttamaan päätöstänsä, mutta kun havaitsi että Elsa seisoi lujasti siinä, ja sanoi olevan mahdotonta jättää rahoja siitä mainitsematta isännällensä, tuli hän hehkuvan punaiseksi kasvoiltansa ja mutisi että hän tulisi katumaan sitä mitä hän oli tehnyt. Tuollainen karkulais-kerjäläinen tohtisi vastustaa hänen tahtoansa! Se saataisiin nähdä! Jonka jälkeen hän alkoi kuiskutella kumppaniensa kanssa, jotka seisoivat vähän matkan päässä, eikä Elsa voinut tehdä siihen mitään, että hän tunsi itsensä kovin levottomaksi, vaikka hänen omatuntonsa sanoi hänen tehneen oikein.

Matka kotiin ei ollut, kuten ajatella saattaa, hauska. Niilo oli kovin pahalla tuulella ja käytti joka tilaisuutta tiuskiaksensa Elsaa.

Niilon oli tapana pitää torirahat lompakossansa, sillä katsottiin hänen voivan pitää ne varmemmassa säilössä kuin tuo pieni tyttö. Mutta kerran, ei kauankaan tuon viimeksi mainitun tapahtuman jälkeen, puuttui osa siitä summasta, jonka Elsan piti saaneen puutarhatuotteistansa, ja jonka hän myöskin sanoi vastaanottaneensa. Kuinka tuo oli taitanut tapahtua? Hän oli varma että hän oli jättänyt Niilolle oikean summan; hän taas väitti ei saaneensa niin paljoa. Luonnollisesti uskoi hänen äitinsä täysin ja hyvästi lempilapsensa sanat, ja Elsa sai pitää hyvänänsä monta epäilyksen katsetta ja ankaria muistutuksia, jotka kävivät vieläkin tuskallisemmiksi kun sama asia pari erää uudistui ilman että kyettiin saamaan ilmi miten asian laita oikeastaan oli; eikä ainoastaan tämä, vaan muutamia rouva Rosenkvistille kuuluvia korukapineita sekä myöskin vähempiä rahasummia tuli pois toisinaan, ja epäluulot voivat luonnollisesti ainoastaan langeta tuon pienen äskentulleen niskoille, sillä sekä renki että piika perheessä olivat vanhoja uskottuja palvelijoita, eikä kukaan muu ollut käynyt sisällä huoneissa.

"Rakas Rosenkvistini", sanoi hänen vaimonsa, kun he illalla istuivat yhdessä kirsikkapuulehdossa, ukko tapansa mukaan piippu suussa, eukko sukankudin kädessä. "Tuo ei käy kauemmin laatuun. Minä tiedän että sinä pidät tytön puolta, jos sitten olisikin vaikka omaa vaimoasi ja poikapuoltasi vastaan; Niilo raukka, se oli pahin kaikista, että Elsalla oli rohkeutta sanoa minulle eilen, ettei kukaan muu ollut käynyt huoneessa kuin Niilo, kuu viitonen katosi, jonka juuri olin saanut kanoistani!"

"Noh, mutta kukaties on se totta, akkaseni", sanoi ukko sävyisästi.

"Mitä!" huudahti vaimo ja kyynelvirta vierähti silmistään. "Oma poikani! Tahdotko hänen ennemmin katsoa varkaaksi kuin tuon pienen katukulkurin! Voi! kun vielä semmoisenkin häpeän täytyy nähdä! Oi, että milloinkaan menin naimisiin!"

Hän peitti kasvonsa esiliinaansa ja tärkätyt lakinnauhansa tulivat pehmeiksi kyyneleistä.

"Mutta, rakas Saarani", sanoi miehensä hänelle, "olehan toki järjelläsi, eihän meillä ole mitään todistusta; täytyy ensin tutkia asiaa ennenkuin niin rohkeasti tuomitsemme tuon isättömän ja äidittömän lapsiraukan."

"Isättömän ja äidittömän! niin, niin, hänen isänsä oli salakuljettaja ja istuu nyt vankina, eikä äitinsäkään ollut parempi, sitä ei ole hän voinut salata minulta, kyllä minä kohta huomaan mikä kukin ihminen on. Mimmoiset vanhemmat, semmoiset lapset; omena ei kauas puusta putoa. Ja sen sanon sulle varmaan, että joko tyttö lähtee pois tahi minä. Niilo raukkani, hän ei suvainnut tyttöä ensi alusta asti, kummallisen tarkka silmä pojalla onkin, se on hänellä äitinsä perintöä; kaikki ihmiset on tyttö lumonnut ulkokullatuilla kasvoillansa; mutta, sanon vielä sinulle kerrassaan, sen varkaan penikan täytyy mennä tiehensä!"

Ja kiihkossaan kuivasi rouva Rosenkvist kutimellaan silmänsä, jotta puikot olivat pistää silmät pilalle ja lähti huoneesta mieheensä katsomatta.

Kauan aikaa istui herra Rosenkvist hiljaa ja miettivänä; rakkaassa piipussaan oli tulikin sammunut hänen huomaamattansa. Silloin katsahti hän ylös ja huomasi Elsan, joka hiljakseen käveli ympäri ja sitoi kiinni muutamia neilikoita, joiden päät olivat riipuksissa runsaan lämpimän vaikutuksesta.

"Tule tänne, lapsi raukka", sanoi hän vakaasti, ja pieni tyttö seisoi kohta hänen vieressään.

"Elsa, ethän toki voi valhetella vanhalle miehelle, joka on suonut sulle niin paljon hyvää? Onko tämä, josta he syyttävät sinua, totia vai eikö? Minä olen uskonut sinun rehellisiä kasvojasi; olenko siis niin hirveästi pettynyt? Se olisi suuri suru minulle, mutta pahin sinulle, lapsi raukka, joka et kenties ole milloinkaan parempaa oppinutkaan."

Elsa kumartui maahan ukon jalkoihin. "Oi, herra Rosenkvist", huudahti hän, katsoen häneen synkkämielisillä uskollisilla silmillään ja nyyhkytys keskeytti äänensä; "uskotteko todellakin, että minä voisin olla niin häijy, niin kurja! Te, kun olette ollut niin hyvä minua kohtaan! Olen kyllä nähnyt… kotonani… mihin semmoinen jumalaton toiminta johtaa. Ja nyt, kun niin mielelläni tahdon olla kiltti… ja palvella teitä ja tehdä kaikki mitä te ja rouva Rosenkvist minulle käskette, nyt kuitenkin luulette minut varkaaksi!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja itki; sitte puhkesi hän taas sanomaan: "Oi, älkää uskoko heitä, herra Rosenkvist, älkää uskoko mitä lie sanovat; minä en ole koskaan, en koskaan liikuttanut semmoista, joka ei minulle kuulu, niin, Jumala sen tietää", lisäsi hän vitkaan ja juhlallisesti, pannen kätensä ristiin, aivan kuin rukoukseen, "Jumala tietää, että niinä toden sanon."

"Niin, sen tahdon mielelläni uskoa, lapsukaiseni", sanoi ukko ystävällisesti. "Mutta kukas sitte on syyllinen? Tiedätkö siitä jotakin? Kysyn omaantuntoosi vetoon, Elsa, ja vaadin vilpitöntä vastausta."

Elsa vaikeni. "Enkö saa olla vastaamatta?" sanoi hän vihdoin, surullisesti katsoen akkunaa kohden.

Samassa näki ukko hänen säpsähtävän kuten hän olisi tallannut käärmeen. "Se on hän!" kuiskasi tyttö säikähtyneenä ja juuri silloin näkyi Niilo hiljaa hiipivän syreenipensaan takana samassa heittäen rauhattoman ja uhkaavan katseen Elsaan. Sitte katosi hän yhtä pikaisesti, kuin oli tullutkin.

Ukko Rosenkvist istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Elsa", sanoi hän lopuksi, "uskon sinun olevan syyttömän, mutta tajuathan sen itsekin ettet mielelläsi voi jäädä tänne. Sanoit että sinulla on täti, joka asuu H- ssa, ja minä lupasin auttaa sinut sinne, jos et meillä tulisi olemaan. Tämän lupaukseni olen pitävä, vaikka ikävältä tuntuu erota sinusta; kaikin puolin on se niin kuitenkin paras. Nyt sattuu niin että Niilo näinä päivinä matkustaa sinne päin tervehtimään erästä sukulaistaan. Kylläkai sinun on vähemmän hauskaa matkustaa hänen seurassaan, mutta annan sinut kyytimiehen huostaan, en tiedä muuta keinoa, jolla voisit päästä perille." (Siihen aikaan ei vielä löytynyt rautateitä niillä seuduin.)

Elsa olisi kiittänyt vanhaa miestä hänen hyvyydestään, mutta oli niin liikutettu ettei saanut sanaa suustansa; hän tarttui ainoastaan miehen käteen ja suuteli sitä, sitte kiiruhti hän pois, saadakseen itkeä rauhassa.

Tämä oli herra Rosenkvistille vaikea hetki. Hän aavisti että se oli poikapuolensa, joka oli varastellut ja hänet pettänyt; mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, sillä hän tiesi vallan hyvin mihinkä tilaan hän vaimonsa siten saattaisi; mahdoton oli hänen sanoa vaimolleen että hänen rakas poikansa oli varas. Hän oli hiljainen mies ja hänelle oli kotirauha kaikkia muita kalliimpi. Hänen täytyi vaan odottaa sopivaa aikaa ja pitää Niiloa tarkasti silmällä; varmaankin oli totuus tuleva ilmi muutenkin, ettei juuri hänen tarvinnut sitä ilmaista. Pitihän hän Elsa raukasta parhaimmalla tavalla murheen lähettäissään hänet sukulaisensa luokse, jonne oma äitinsä oli hänet määrännyt. Näin lohdutti hän omaa tuntoaan ja kiiruhti vaimolleen ilmoittamaan päätöksensä.

Mutta siihen ei tämä ensinkään tyytynyt. Kyllä hän Elsan tahtoi lähettää pois, mutta ensin oli tutkimus tapahtuva, jotta hän myöskin todistettaisiin syylliseksi. Nyt tuli Niilo, käski äitinsä erikseen ja puhui hänelle että väärin olisi paljastaa tyttö siten maailmalle, ehkäpä hän katuisi ja parantaisi itsensä jos häntä kohdeltaisiin lempeydellä.

Niilolle oli luonnollisesti suurimmasta tärkeydestä ettei mitään tutkimusta toimeen pantaisi, mutta äitinsä vaan ihaili hänen jalomielisyyttään.

"Hän on jalo poika", sanoi äiti, "koska hän voi olla niin hyvä tyttöä kohtaan, vaikka tämä on koettanut hänestä herättää epäluuloa hänen omassa äidissään!"

Niilo iski silmiään ja Elsa tuli hehkuvan punaiseksi; mutta ukko ravisti päätään, miettien: "äiti raukka, mitenkä käyneekään kun vihdoinkin saat tietää totuuden!"

Aurinko oli juuri noussut, linnut visertelivät metsässä, yökasteen virkistäminä aukasivat kukat lehtensä, koko luonto näytti iloiselta ja hymyilevältä, kun Elsa surumielin istui rattaille, joiden piti viemään hänet pois siitä paikasta, jossa hän kerran luuli tulevansa niin onnelliseksi. "Ja kuitenkin", ajatteli hän, syvillä henkäyksillä nauttiessaan aamu-ilmaa, "on minun laitani paljon parempi kuin isä raukan, jonka täytyy istua vankeudessa. Ah, jospa kerran saisin nähdä hänet niin vapaana kuin minä olen!"

"Jumala olkoon kanssasi, lapseni", kuiskasi herra Rosenkvist hänen korvaansa. "Ilmoita minulle joskus kuinkas voit"; ja salaa pisti hän tytön käteen vähän rahaa ja eväskorin matkalle. Rouva Rosenkvist syleili poikaansa ja käski hänen tulemaan pian takaisin, ajuri läiskähytti piiskallaan ja niin he läksivät.

KAHDEKSAS LUKU.

Titania.

Matkansa perille päästyään oli Elsa eräässä kaupungissa, joka oli paljon isompi kuin mikään niistä, jotka hän ennen oli nähnyt. Hän ihmetteli mitenkä voidaan viihtyä tämmöisissä korkeissa huoneissa, ja ajatellessaan isäänsä, joka kenties iäkseen oli suljettu semmoiseen huoneesen, oli hän vähällä tukehtua. He kulkivat pari pitkää katua ja tulivat vihdoinkin sille huoneelle, jonka osoite oli hänen vanhassa kirjassaan. Se oli vähäinen kaksikerroksinen puurakennus erään kapean kadun varrella, kaupungin toisessa päässä. Ajokalut seisahtuivat. Elsa astui alas ja kolkutti vapisevalla kädellä ovelle. Hetkisen perästä aukasi oven eräs piika hiukset hajallaan ja hyvin huolettomasti puettu.

"Onko matami Ljungström kotona?" kysyi Elsa.

"Matami Ljungström? Ei täällä asuu ketään sen nimistä."

"Ah. niin, hän on tätini, tässä on minulla hänen osoitteensa: n:o 8,
Pieni Myllykatu."

"Niin, kyllä se on oikein, mutta ei hän asu täällä."

Nähdessään Elsan hämmästyksen, käski piika hänen odottaa porstuassa hetkisen, hän lupasi kysyä niiltä jotka huoneessa asuivat tuntisivatko he ketään semmoista henkilöä. Hetken perästä tuli hän takaisin samalla vastauksella; ei kukaan huoneessa tietänyt mitään matami Ljungströmistä.

Kauhistuneena juoksi Elsa ulos sanomaan tätä Niilolle; mutta hänen tullessaan kadulle olivat ajokalut poissa.

"Voi sitä häijyä Niiloa!" huudahti hän ja aikoi juosta rattaiden perässä, muttei tietänyt minnekkä päin ne olivat lähteneet.

Tämä oli surkea kohtalo! kuinka hänen nyt kävisi? Hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi maantiellä, ensin jättäessään kotinsa; mutta nyt oli hän paljon yksinäisempi suuressa kaupungissa, jossa sadottain ihmisiä kulki sivuitse, huolimatta pienestä tytöstä, joka seisoi ovella niin surullisen näköisenä.

Niillä oli kaikilla omat toimensa mietittävänä, ja jos joku vähäsen seisahtikin kysymään mitä hänelle oli tapahtunut, kulkivat he kuitenkin edelleen, vastausta odottamatta.

Aivan neuvottomana istuutui Elsa kynnykselle, ja antoi kyyneleensä vapaasti tulvata. Mitä pitäisi hänen nyt tehdä? Vastapäätä olevat pitkät akkunarivit, näkyivät aivan kuin irvistelevän hänelle; hänestä tuntui niin tukehuttavalta ja peloittavalta kapealla kadulla, jossa eivät mitkään aallot laulaneet hänelle: "On linna luja Jumala." Ah, eikö Hän vieläkin voisi auttaa häntä surussaan? Ehkäpä jos hän oikein sydämmellisesti rukoilisi, koska Hän on sanonut: "Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa", ehkäpä Hän ei hylkäisikään tuota lapsi poloista, kuten kaikki ihmiset hänen olivat hylänneet.

Siten istui hän hetken aikaa ristissä käsin ja kyyneleet vuosivat silmistään, kun kaksi miestä tuli ulos eräästä läheisyydessä olevasta huoneesta ja lähenivät hänen istuinpaikkaansa. Toinen heistä oli hyvin synkkä ja keltasenvaalea kasvoiltaan; vaikka ilma oli lämmin, oli hänellä iso takkikulu hartioillaan, harmaa huippuhattu mustilla hiuksillaan ja pumpulinen sateenvarjo kädessään, jolla hän ilveili ja huiski ympärilleen, niin että muut jalankävijät koettivat väistää häntä niin paljon kuin mahdollista, välttääkseen odottamatonta lyöntiä, jonka muuten olisivat voineet saada päähänsä. Toinen mies näytti enemmän jäykältä ja kopealta mutta molemmat: näkyivät vilkkaasti haastelevan keskenään. Samassa, juuri kun he menivät Elsan sivutse, seisahti tumma mies yhtäkkiä ja huudahti: "Mutta mitä merkillistä sinulle on tapahtunut, lapsi parka? Poverina! Minä en salli milloinkaan pienen tytön itkevän; silloin muistan kohta pienen Marketani kotona. Mutta olenkohan nähnyt, nuo kasvot ennen?"

Elsa katsahti ylös; hän luuli tuntevansa tuon eriskummaisen vierasmurteisen äänen. Niin, nytpä hän tunsikin että se oli sama vieras, jonka oli tavannut ojassa, kun pyörä oli hänen rattaistaan lähtenyt; mitä kaikkia olikaan hänelle sen jälkeen tapahtunut! Samassa tunsi vieraskin tuon pienen tytön, joka oli ollut niin hyväntahtoinen ja avulias häntä kohtaan.

"Sano, miksikä itket, mia cara", sanoi vieras; "minulle olisi hauskaa jos voisin tehdä jotakin vastapalvelusta."

Elsa kertoi nyt muutamilla yksinkertaisilla sanoilla mitä hänelle oli tapahtunut. Tumma mies kuulteli tarkkaavasti, sitte kääntyi hän pikaisesti seuraajaansa ja sanoi: "È si bella! hän on hyvin kaunis! Signore… mieleeni juolahti jotakin… juuri sen johdosta, josta äsken puhuimme. Entäs jos olisimme hänessä löytäneet Titaniamme… jonkun jonka voisimme asettaa tuon ikävän Lottan sijaan!"

"Niin, se maksaa vaivan miettiä", vastasi toinen terävästi tarkastaen Elsaa, jotta tämä tuli punaiseksi ja vaaleaksi miesten katsellessa häntä. Sitten puhelivat he hetkisen erikseen keskenänsä, jonka jälkeen tummapartainen tuli taas Elsan luo ja kysyi tahtoisiko Elsa seurata häntä, hän voisi ainakin tarjota hänelle suojaa katosalla kiitokseksi siitä palveluksesta, jonka oli häneltä saanut, hän tahtoisi sitäpaitsi ehdoittaa hänelle jotakin, jos hän myöntyisi siihen, olisi hän aikaa voittain tuleva itsenäiseen asemaan.

"Älä pelkää, mia cara", sanoi hän, huomattuaan että Elsa oli hyvin hämmästyneen näköinen, "en tahdo vahingoittaa hiuskarvaasikaan, orpo raukka."

"Niin, sen minäkin vakuutan", sanoi toinen, "tiedän ettei kukaan ole niin lapsia lempivä, kuin Crespini, ja aina Marketan tähden, kuten hän sanoo. Ilmoittakaa minulle päätöksenne niin pian kuin voitte. Hyvästi."

Kun ei Elsa tiennyt mitään muutakaan neuvoa, ja mies näytti hänestä hyvältä ja ystävälliseltä, otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja seurasi miestä hänen asuntoonsa.

Se oli pieni yliskamari, varustettu hyvin kohtuullisilla huonekaluilla, edessä oli pieni kammio, joka oli sopiva Elsalle makuuhuoneeksi niin kauaksi kun hän siellä oleskelisi. Vieras pani hänelle voita ja leipää, parasta mitä talossa löytyi, kuten hän sanoi. Sitte kertoi hän että hänen kanssaan kävellyt vieras herra oli eräs teaatterinjohtaja, joka matkusteli seurueneen ympäri ja oli äskettäin yhtynyt erään sirkuksen kanssa, jotta he nykyään antavat molempia, näytelmä- ja sirkusnäytäntöjä toistensa yhteydessä. Hän, Martino Crespini, näytteli Pajatson osaa; "kun minä vaan esiinnyn näyttämölle, nauravat kaikki sekä vanhat että nuoret vallan menehtyäkseen, ja kuitenkin on väliin vaikeata keksiä naurettavia temppuja, kun sydän painaa rinnassa, kuni kivi, joka tapahtuu usein, ajatellessani ihanaa kotimaatani, ja vaimoani ja lastani siellä kaukana", sanoi hän pyyhkien kyyneleen silmästään. Lisäksi kertoi hän että he olivat näytelleet erästä kappaletta, joka oli tavattoman miellyttävä, nimeltään Prinssi ja Keijuis-kuningatar, mutta Lotta, joka näytteli Titanian osaa, oli juonikas ja ilkeä ja sanoi olevansa niin kipeä ettei hän voinut enää esiintyä; mutta yleisö ei kuitenkaan ollut vähempään tyytyväinen, vaan kappaleen täytyi näyttää. Hän ehdotteli siis, että Elsa ottaisi hänen osansa näytelläkseen; hän oli paljon sievempi ja kauniimpikin kuin Lotta ja olisi varmaankin onnistuva oivallisesti.

Mutta Elsa väitti sen olevan ihan mahdottoman; eihän hänellä ollut vähintäkään käsitystä kuinka siellä piti oltaman; hän käyttäytyisi tyhmästi ja olisi vaan herra Crespinille harmiksi.

Tämä vaan ei tahtonut kuullakaan hänen kieltävää vastaustansa. Johtaja olisi kyllä pitävä murheen siitä että hän osansa oppisi; olisi kai se väliin vähän hankalaa, mutta ei hänen siltä tarvinnut pelästyä. "Olenhan minä aina sivullasi", lisäsi hän; ajatteleppa, "minä olisin luultavasti kuollut ojaan veren vuodosta, ellet sinä olisi ollut niin älykäs, nyt tahdon tehdä mitä voin. Jos käyttäydyt hyvästi saat hyvän palkan, enkä näe muuta neuvoa sinulla olevankaan."

Se olikin totta. Elsan täytyi myöntyä, ja samana päivänä vietiin hän teaatterinjohtajan luokse oppimaan rooliansa.

Nyt alkoivat lapsi raukalle uudet koetukset. Todella kyllä oli hänellä luonnostaan keveä ja hoikka vartalo, joka oli tullut vielä ketterämmäksi ja notkeammaksi hänen kiipeillessään kallioilla, joka oli ollut hänen ainoa huvituksensa yksinäisessä saaristo-elämässään, ja kauniille kasvoilleen antoivat silmänsä omituisen lumousvoiman; mutta yhtähyvin oli hänen vaikea tehdä ankaralle opettajalleen mieliksi. Hänelle, joka oli täydellinen luonnonlapsi, ei ollut huokea taipua kaikkiin niihin mutkikkaisiin asentoihin ja mielisteleviin kasvojen liikuntoihin, jotka kuuluivat hänen rooliinsa, ja sitte sai hän kokea korvapuusteja ja kovia sanoja, joista hän kokonaan peljästyi ja rupesi itkemään, mikä vaan teki asian hullummaksi, ja hän lähetettiin kotiin sillä arvolauseella, ettei hän milloinkaan kelpaisi mihinkään.

Mutta kun Elsa siten tuli niiskuttain sisään ystävänsä Crespinin luokse, osasi tämä hyvin lohduttaa häntä ja antaa hänelle uutta rohkeutta. Hän tunsi taas itsensä kokonaan iloiseksi istuessaan Crespinin vieressä ja kuullellessaan hänen innokasta kertomustaan kauniista Italiasta, hänen isäinsä kaupungista Florensista, jonne hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa. "Ah, Firenze la bella!" huudahti hän, "ajatteleppa, carissimo jos kerran voisimme tavata toisemme siellä ihanan taivaan alla ruokamäntyjen varjossa. Voi, jos ei minun kauemmin tarvitsisi kuljeskella ympäri vierailla mailla ja naurattaa kansaa hullunkurisilla vehkeilläni, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ajatellessani rakkaitani kotona!"

Ja tämä jalomielinen mies istui valkeassa ilvehtijäpuvussaan pitkine hioineen ja avaroine housuineen ja itki niin että kasvomaali juoksi pitkin poskiaan. Nyt oli Elsan vuoro lohduttaa häntä, ja näin istuskelivat he kauan uneksuen iloisemmasta tulevaisuudesta, jolloin hän olisi koonnut niin paljon rahaa, että he yhdessä voisivat matkustaa Italiaan ja Elsa olisi tuleva Marketan ystäväksi, — kunnes huudettiin Pajatsoa. Hän pyyhki pikaisesti kyyneleensä, ja Elsa kuuli etäämpää valtaavan naurun, jolla yleisö otti hänet vastaan.

Vaikka tämä Elsalle alussa olikin hyvin ikävää, alkoivat asiat pian kuitenkin käydä paremmin; hänen hyvä tahtonsa ja luonnollinen suloutensa voitti vähittäin kaikki vaikeudet niin että itse äreä teaatterinjohtajakin herkesi häntä torumasta. Näyttelykumppaninsa olivat kokonaan ihastuneina häneen, ainakin miespuoliset, mutta naiset katselivat häntä karsain silmin, sillä he aavistivat hänessä saavansa vaarallisen kilpailijan. He tekivät hänelle monta kepposta ja kujetta, joten lie antoivat vihalle ja kateudelle vallan, jonka hänen miellyttävät kasvonsa ja soma käytöksensä oli heissä herättänyt.

Mutta hänelle itselle oli vaara suurempi kuin heille, sillä kunnianpyynnön myrkky hiipi jo hänen sydämeensä. Hän, joka oli ollut kehumisiin niin tottumaton, näki nyt monen ihailevin silmäyksin katselevan hänen jokaista liikuntoaan. Hän oppi itse tuntemaan, että hän oli kaunis, ja siinä kadotti hän suurimman suloutensa, sillä kauneudestaan tietämättömänä oleminen juuri antaa nuorelle tytölle suloisimman viehätysvoiman. Hän alkoi suurella mielihyvällä kuullella mauttomia ylistyksiä hurmaavista silmistään, ihastuttavasta käytöksestään y.m., eikä enää luullut ilman niitä voivansa elääkään. Niin oli pienestä teeskentelemättömästä olennosta tullut — eikä juuri vähänkään — teeskentelevä ja turhamielinen, varsinkin ensimäisen yleisen harjoituksen jälestä, siinä kun oli useampia henkilöitä läsnä, jotka, osaksi kehoittaakseen häntä, osaksi hurmautuneina hänen kauniista kasvoistaan ja viehättävästä käytöstavastaan, puhkesivat hurjiin mieltymyksen osoituksiin.

Esiripun laskettua kääntyi teaatterinjohtaja Crespiniin ja sanoi: "Kiitän teitä oivallisesta aatteestanne, että toimititte tytön meille, se oli oikea ihmetapaus. Saatte nähdä, että hän herättää huomenna suuren riemastuksen."

YHDEKSÄS LUKU.

Elsan ensimäinen esiintyminen.

Siinä kappaleessa, jossa Elsa oli esiintyvä, näytteli hän Titaniaa, keijuisten kuningatarta, joka tulee pilvistä elefantinluisissa vaunuissaan suurten perhosten vetämänä; jättäen ne korkeuteen liitelee hän puiden välitse maahan, jossa lumottu prinssi, paimenpojaksi puettuna, nukkuen makaa sammalvuoteella. Miten hän koskettaa häntä taikasauvallaan, mitkä merkilliset kohtalot prinssi sitte kokee, ja kuinka Titania aina osoittautuu pelastavana hengettärenä pahimmassa vaaran hetkessä, sitä emme aio tässä kertoa, vaan kääntykäämme sen sijaan vanhan teaatterihuoneen vaatetuskammioon, juuri kun siellä kaikki makaa hujan hajan suurimmassa sekasorrossa. Täällä seisoi vanha laiha kellanvaalea-ihoinen näyttelijätär koettaen nuorentaa itseään mustuttamalla silmäluomiaan ja maalaamalla poskiaan; tuolla taas nuorempi, joka oli puristanut täyteläisen vartalonsa niin piukkaan, että tuskin sai hengitetyksi; lattialla ja tuoleilla oli huiskin haiskin vaaleita perukkeja, tummia varatukan kiehkuroita, kuningaskaapuja vaalistuneesta sametista kultapaperireunuksilla; kukilla ja nauhoilla varustettuja paimenhattuja, puumiekkoja, pahvisia kypärejä liehuvine töyhtöineen, taikakeppejä, paimensauvoja, siipiä j.n.e. Yhdellä puolella makasi Pajatson valkea puku, johon kuului suuri varanenä ja huippuhattu kilisevine kulkusineen; toisella puolella näkyi Titanian maalatusta ja öljytystä läkistä tehty perhoispari, kultasilla siioilla valjastettu vaunuihin, jotka lähemmin katsottuna eivät olleetkaan elefantinluusta, vaan valkeasta pahvista, kimröökillä varjostetut. Keskellä tätä sekasortoa seisoi Elsa, salakuljettajan tytär, antaen puettaa itseään keijuiskuningattareksi. Hän puetettiin hyvin lyhyeen ja avaraan harsokankaasta tehtyyn, koruompeluksilla ja hopealehdillä kirjaeltuun hameesen; keijukaisen siivet, hienosta harsosta, kiinnitettiin olkapäihin; pienet sandaalit pantiin jalkaan trikoosukkien päälle, ja mukailluista mutta kuitenkin kiiltävistä kivistä sai hän otsakoristuksen kullankeltaisille kähäröilleen.

Näin puetettuna katseli hän mielihyvällä itseään pöydällä olevassa rikkeimessä peilissä ja loi itseensä tyytyväisen katseen ympärillään seisoviin naisiin, mutta sai vastaukseksi paljaita pistosanoja ja pilkallisia moitteita. Samassa huudettiin: "Titania!"

"He odottavat sinua", sanoi Pajatso, joka tuli äkkiä sisään tarkasti silmäillen häntä.

"No, enkö kelpaa sitte, isä Pajatso?" sanoi hän hymyillen; mutta sydämmensä sykki kuitenkin vähän tuskallisesti hänen astuessaan vaunuihin; perhoset alkoivat kömpelömäisesti liehutella siipiään ja näkymätön koneisto pani koko laitoksen liikkeesen, vaikkei juuri niin ylä-ilmaisella keveydellä, kuin hänen majesteetilleen keijuisten kuningattarelle olisi ollut sopiva.

Teaatterisalonki oli ihan täpötäynnä, sillä uuden Titanian kauneudesta oli huhu laajalle levinnyt. Ja kun Elsa ajoneuvoissaan hitaasti keikutteli pilvien seasta esiin, otettiin hän vastaan kaikuvilla käsientaputuksilla. Keveästi tervehti hän yleisöä, kuten hänelle oli opetettu, astui mahtavasti ulos vaunuistaan, laskeutuakseen muutamia salaportaita myöden, ikäänkuin ilmassa liidellen, alas näyttämölle. Seisoessaan ylimpänä portailla heilutti hän taikasauvaansa, ja melkein tietämättänsä lennähti katseensa vieraasen ihmisjoukkoon, joiden kasvot muodostivat pitkiä riviä. Silloin äkkäsi hän yht'äkkiä eräät kasvot, jotka hän tunsi. Aivan vastapäätä häntä, teaatteriparvella, istui jahtiluutnantti, joka oli hänen isänsä vanginnut! Jahtiluutnantin näkeminen herätti hänessä kaikki surulliset muistot uudestaan eloon, tuskallisesti päästi hän lyhyen huudahduksen, pikainen huimaus kohtasi hänet, jalkansa luiskahti ja hän putosi korkeasta asemastaan alas laattialle.

Kauhistuksen hälinä kävi läpi koko huoneen; "voi tyttö raukkaa, hän on kuollut!" huudettiin joka taholta.

Liikkumattomana makasi hän, otsakoristus oli singahtanut kauas pois. Irtonaiset tukkakiehkurat tuoksuivat hänen ympärillään. Vaaleana kuin ruumis makasi hän siinä kaikkine komeuksineen, koruilleen. Silmänräpäyksessä oli Pajatso hänen vieressään; ainoassaan puoleksi puettuna, roikkuvine varanenineen syöksähti hän sisään ja valitushuutoja huutaen otti hän tytön syliinsä. Samassa kiiruhti teaatterinjohtajakin esiin näyttämölle niin kiukkuisena että hän tuskin saattoi puhua.

"Viheliäinen kun nostat semmoisen metelin!" kiljui hän, tahtoen tukasta vetää tytön pois näkyvistä, mutta Pajatso esti voimakkaasti hänen julman hankkeensa, nosti tytön varovasti käsivarsilleen ja kysyi kääntyen teaatteriparvea kohden, olisiko katsojain seassa ketään lääkäriä, joka tahtoisi sääliä tyttöraukkaa ja ottaa hänet hoitaakseen, jos hän vielä eläisi.

Mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt toivomuksensa lausuakaan, oli eräs vanhanpuoleinen, mustiin puettu herra lähtenyt paikaltaan parketilla ja kohtasi rappusilla Crespinin, joka oli juuri kantamassa hengetöntä taakkaansa asuntoonsa, yliskamariin teaatterirakennuksessa.

Tohtori seurasi jälestä. Elsa pantiin varovasti pienelle vuoteelleen. Pajatso juoksi hakemaan vettä, viinaa, etikkaa ja kaikkia mitä mieleensä muistui, sillä aikaa kun tohtori tarkasteli tytön vammoja.

"No, herra tohtori, miten on hänen laitansa?" kysäsi hän sitte tuskallisen rauhattomana.

"Käsivarsi on taittunut, hän on pahasti loukkautunut useammasta paikasta, ja on putouksesta tainnuksissa, mutta mitään hengen vaaraa en luule löytäneeni."

"Taivaan ja pyhän neitsyen olkoon kiitos!" huudahti Crespini lämpimästi.

"Onko hän tyttärenne?" kysyi tohtori; "hän näyttääkin etelämaiselta."

"Ah ei, tyttäreni ei hän toki ole, mutta hän on orpolapsi ja niin hyvä! Hän on kerran pelastanut minun henkeni; povera piccola; voi jospa minäkin voisin pelastaa hänen henkensä!"

"Jumalan avulla koetamme sen tehdä", sanoi tohtori vakaasti. Tytön ystävän ja suojelijan käydessä noutamassa määrättyjä lääkkeitä, sitoi tohtori hänen käsivartensa; sitte istuivat molemmat miehet hänen vieressään kunnes puna vähitellen taas palasi hänen huulilleen ja poskilleen, hän aukasi silmänsä ja hämmästyi huomatessaan ettei hän ollutkaan vanhassa salakuljettajakodissaan.

"Isä poloiseni", jupisi hän koottuaan ajatuksensa ja muistellessaan pelottavaa luutnanttia, joka niin eriskummallisella tavalla oli sekaantunut hänen elämän vaiheisiinsa.

Tohtori istui hänen tykönänsä kauan yli puolen yön ja lähti vasta sitten kun hän arveli kaiken vaaran toistaiseksi olevan ohitse. Aikaiseen seuraavana päivänä lupasi hän taas tulla katsomaan pientä sairastaan, joka nyt vihdoinkin sulki silmänsä ja vaipui pari tuutia kestävään levottomaan uneen.

KYMMENES LUKU.

Yliskamarissa.

Tohtori Edelstedt kävi joka päivä, tehden kaikki mitä hän saattoi, lieventääkseen Elsan tuskia. Crespini oli väsymätön huolissaan, vieläpä uhrasi oman elatuksensakin voidakseen hankkia hänelle jotakin hupaisuutta. Tohtoria liikutti syvästi tuon iäkkään miehen alttiiksiantavaisuus nuoren tytön hyväksi, ja kiitollisuus, joka ilmautui tytön sanoissa, ja hänen raukeissa katseissaan.

Mutta eräänä päivänä tullessaan ylös heidän luokseen, näki hän italialaisen kävelevän huoneessa edestakaisin levottomilla liikenteillä ja Elsan seuraavan häntä silmillään, samalla kun kasvoilleen levisi kuumeentapainen puna. Tohtorin kysymykseen, mitä oli tapahtunut, vastasi Crespini että teaatterinjohtaja oli ollut niin vihastunut ja saanut niin paljon harmia Elsan tähden, että päätti kohta jättää kaupungin ja etsiä muualla onneaan ja hänen oli täytymys seurata mukana koska hän ei muulla tavalla voinut ansaita jokapäiväistä leipäänsä.

"Kyllä minulla on ikävä ammatti, signor Dottore", sanoi hän, "mutta — en taida mitään muuta ja opettelemaan olen jo liian vanha."

Mutta miten olisi Elsan nyt käyvä? Hän oli ihan neuvottomana ajatellessaan tyttöä, ja hänen ainoa toivonsa oli että tuo jalomielinen tohtori ehkä mahdollisesti tietäisi jonkun neuvon.

Tämä vastasi, että hän jo kauan oli toivonut saavansa tytön sairashuoneesen, sillä hän tiesi että Crespinin, joka itse oli vetäynyt tuohon pieneen kammioon ja kieltäytynyt kaikista, oli varmaankin vaikea hoitaa häntä; mutta nykyään ei ollut sairashuoneessakaan yhtään avonaista paikkaa. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa ja antaa hänelle tarkemman tiedon jälestä puolenpäivää.

Illalla seisahtuivat eräät vaunut ulkopuolelle; hitailla askeleilla kuului joku tulevan portaita ylös, ovi avattiin ja naisolento astui sisään tohtorin seuraamana. Hänellä oli yllään jostakin hienosta pehmeästä kankaasta tehty harmaa puku; hopeanvaaleat hiuksensa olivat sileäksi kammatut kahden puolen kasvoja, jotka olivat niin vaaleat ja puhtaat, kuin olisivat olleet elefantinluusta; sisäänpainuneet siniset silmänsä osoittivat ruumiillista kärsimistä, mutta sielun rauha kuvastui myöskin niissä, ja kun hän hitaasti elefantinluisella kädensijalla varustettuun sauvaansa nojaten tuli esiin, katsoi Elsa kummastuksella häneen; hänestä tuntui kuin joku olento toisesta maailmasta olisi tullut hänen pieneen huoneesensa, täyttäen sen suloisella hupaisuudella.

"Tämä on sisareni Eleonore, joka itse tahtoo nähdä pienen sairaani", sanoi tohtori. "Hän onkin parempi lääkäri kuin minä", lisäsi hän hymyillen, "tässä on Elsa ja tämä on hyvä ystäväni signor Crespini."

Nähdessään tuon oudonnäköisen miehen, joka eriskummallisesti viittomalla sanoi hänet tervetulleeksi, oli neiti Edelstedt vähällä peräytyä takaperin, mutta rohkasi heti itsensä, kiitteli häntä muutamilla ystävällisillä sanoilla hyväntahtoisuudestaan tyttö raukkaa kohtaan, joten hän kohta voittikin hänen sydämensä. Sitte meni hän vuoteellaan makaavan Elsan luokse, joka oli niin vaalea ja laihtunut, ettei hänessä paljon muuta näkynyt kuin suuret tummat silmänsä, joiden kiilto kuumeesta oli lisääntynyt. Sangen hyvältä tuntui hänestä kun neiti silitti pehmeällä kädellään hänen polttavaa otsaansa, ja hänen puhuttelunsakin kuului hänestä soitannolta. Lyhyellä iällään oli Elsa enimmäkseen nähnyt raakoja ja rajuluontoisia ihmisiä, mutta nyt tunsi hän, vaikka luonnollisesti ei voinut sitä käsittää, mikä voima on salattuna korkeammassa sivistyksessä, minkä jalostuttavan hohteen saa koko olento, jonka sydän ja ymmärrys ovat kehittyneet sopusointuiseksi kokonaisuudeksi ja kun hienosti sivistynyt mieli kuvastuu jalolla pinnalla; tämä koskee raaimpaankin sydämeen ja vaikuttaa terveellisesti kuni auringon paiste ja virkistävästi kuni aamukasteen puhtaat pisarat kuivuneesen maahan.

Tämmöisen vaikutuksen teki neiti Edelstedt kaikkiin, joidenka seuraan hän tuli. Veljensä vertasikin häntä resedaan, joka itse pienenä hentona ja melkein näkymättömänä kuitenkin levittää tuoksua, joka miellyttävänä täyttää ilman. Tämän tunsi myöskin hän, kipeä tyttö, hänestä tuntui kuin olisi hän uudestaan elpynyt elämään, kun neiti niin ystävällisesti ja lempeästi häntä puhutteli. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin avomielisesti ja vieläpä luottavaisuudellakin, jota ei hän tähän asti vielä milloinkaan ollut osoittanut kenellekään.

Hetkisen kuluttua menivät tohtori ja sisarensa akkunakomeroon ja puhelivat hiljaa keskenään, jonka jälkeen tohtori kääntyi Crespiniin, sanoen sopineensa sisarensa kanssa, että Elsa saisi olla heidän luonaan, kunnes hän tulee terveeksi; jos hän sitte käyttäytyisi hyvin, pitäisivät he hänestä huolen eteenpäinkin. Kasvatusisänsä ei siis tarvinnut mitään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Nyt olisi maksanut vaivaa nähdä Crespinin. Hän heittäytyi polvilleen neiti Edelstedtin jalkoihin, suuteli hänen käsiään, vieläpä vaatteensa palteitakin; hän nauroi ja itki vuorotellen, hän viittaili ja juoksenteli ympäri kummallisimmalla tavalla; mutta kun Elsa käärittiin lämpimään vaippaan, joka tohtorilla oli muassaan vaunuissa, ja piti kannettaman alas, tuli Crespini kokonaan hiljaiseksi ja vaaleaksi. Elsa tahtoi jättää hänen hyvästi, kiittää häntä hyvyydestään vierasta orpolasta kohtaan, mutta niin voipunut hän oli ettei saanut sanaakaan suustansa, vaan laski kähäräisen päänsä hänen rinnoilleen ja kyynelvirta puhkesi tulvamaan silmistään. Oi Pajatso raukkaa! Hänen kyyneleensä vuosivat tytön kyynelien kanssa yhteen; mutta äkkiä hypähti hän sivulle, aukasi erään laatikon, otti sieltä esiin pienen karneolikivisen ristin ja sitoi sen Elsan kaulaan. Tätä oli Marketa kantanut ja hän piti sen parhaana aarteenaan.

"Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoon sinua lapsukaiseni", sanoi hän, "älä unhota vanhaa Pajatso-isää."

"En milloinkaan!" vastasi tyttö nyyhkyttäin; sitte otti Crespini hänen varovasti syliinsä ja kantoi alas vaunuihin, johon tohtori ja sisarensa olivat muodostaneet hänelle mukavan sijan.

"Signor Crespini", sanoi jälkimäinen ottaen kellonperistään pienen sydämen muotoisen emaljoidun medaljongin, "ottakaa tämä muistoksi hoidokkaaltanne, ja pantiksi meiltä, ettemme koskaan ole häntä hyljäävä, vaan hän on saava hyvän kodin minun ja veljeni luona."

Ihastuneena suuteli Pajatso muistomerkkiä, tohtori puristi hänen kättään, Elsan tummat silmät olivat kiitollisena häneen kiintyneinä. Vaunut vierivät matkaansa. Italialainen tuijotti niiden jälkeen, kunnes ne katosivat kadun kulman taakse, sitte meni hän hitaasti ja surullisena takaisin pieneen yliskamariinsa.

YHDESTOISTA LUKU.

Lääkäri ja hänen sisarensa.

Nyt alkoi Elsalle uusi elämä. Tohtori Edelstedtin hoidolla ja hänen sisarensa hellällä huolenpidolla parani hän vähitellen. Hänen käsivartensa tuli taas kykeneväksi ja terveyden ruusut kukoistivat hänen ennen niin vaaleilla kasvoillaan. Hyvä ruoka, säännölliset elantotavat ja ennen kaikkia häntä ympäröivä hiljainen mutta hyödyllinen toimeliaisuus teki häneen, jolle tämä kaikki oli aivan uutta, sanomattoman hyvän vaikutuksen.

Tohtori Edelstedt oli asunut yhdessä sisarensa kanssa aina siitä asti kun hän alkoi toimensa harjoittelevana lääkärinä. Sisarensa, joka juuri oli menettänyt vanhempansa, tuli silloin veljensä luokse hänen talouttaan hoitamaan, eikä he siitä saakka olleet toisistaan erkauneet. Saman hengen elähyttäminä työskentelivät he yhdessä lähimmäistensä hyväksi; missä eivät lääkärin keinot voineet auttaa, siellä tuo hurskas nainen lievensi tuskat sanoillaan, joilla oli huojentava vaikutus kuten parantavalla palsamilla kipeään haavaan. Ruumis ja sielu ovat niin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että ruumiisen voidaan välin vaikuttaa terveellisimmästi siten että sielussa herätetään suurempi voima ja vakaampi luottamus Jumalan rakkaasen hallintoon. Tämän ymmärsi tohtori Edelstedt sangen hyvin, aivan sairaan aavistamatta, tehdä; hän oli aina valmis tarpeen tullessa auttamaan neuvolla ja työllä, ja sisarensa oli hellästi rakastavana aina hänen kanssaan. Näin täyttivät he uskollisesti Vapahtajansa käskyä; he "ruokkeivat ja juottivat isoovaisia ja janoovaisia, ottivat outoja huoneesensa, vaatettivat alastomia, oppeivat sairaita ja kävivät vankien luona."

Mutta muutamia vuosia oli kova lannetauti estänyt neiti Edelstedtin käymästä veljensä kanssa köyhien sairaittensa luona; kuitenkin oli hän kärsivällinen ja mieltynyt Jumalan tahtoon, niin ettei kukaan aavistanut kuinka paljon hän kärsei; mutta hyödyllisen vaikutusalan täytyi hänen kuitenkin hankkia itselleen. Sitä varten oli hänellä tapana koota ympärilleen muutamia nuoria tyttöjä, joille hän jakoi tietojensa rikkaita aarteita. Päämääräkseen asetti hän sekä sydämmen että ymmärryksen kehittämisen, yhteiskunnalle hyödyllisten jäsenten kasvattamisen, samalla antaen heille käytännöllisiä tietoja, saattaakseen heitä perhe-elämään kelvollisiksi, johon useimmat heistä arvattavasti tulisivat kutsutuiksi.

Vähää ennen Elsan perheesen tuloa oli neiti Edelstedt kuitenkin ollut tavallista heikompi eikä ollut voinut täysin antautua tähän toimeensa; mutta tehdäkseen veljelleen mieliksi ei hän kuitenkaan säästänyt vaivojaan, vaan kävi itse tuota kipeää tyttöä katsomassa ennenkuin he päättivät hänen ottaa luoksensa kotiin.

Lukemaan ja kirjoittamaan oli Elsa oppinut äidiltänsä, mutta kun tämä tuli niin paljon kiintyneeksi miehensä salakuljetustoimiin, unohti nuori tyttö suurimman osan siitä mitä oli oppinut. Nyt sitävastoin alkoi hän heti, senverran toinnuttuansa, omistaa itselleen rakastettavan opettajattarensa antamia tietoja. Hoitaa häntä, oli sitäpaitsi Elsan suurin ilo; huomattuansa hänen silmistään että hän haluaisi jotakin, juoksi hän aina kohta sitä noutamaan ja koetti kaikissa olla niin paljon hyödyksi kuin hän mahdollisesti taisi.

Nuoren tytön harrastuksesta ja hartaasta edistymisen halusta liikutettuna päättivät tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa, että he, ainakin toistaiseksi, pitäisivät hänen luonaan ja huolehtisivat hänen kasvatuksestaan. Kun he ilmoittivat tämän hänelle, oli hänen ilonsa sanomaton; tummat silmänsä himmentyivät ilokyynelistä ja laskeutuen polvilleen hyväntekijättärensä sohvan viereen, kasteli hän hänen kättänsä suudelmillaan.

"Ah", kuiskasi hän, "aallot olivat toki oikeassa, laulaessaan:

    "On linna luja Jumala,
    Kaikessa hädäss' auttaja."

Mielihyvällä oli tohtori tehnyt huoneen, jossa sisarensa oleskeli, niin hauskaksi kuin mahdollista. Hänen sohvansa oli ikkunan luona, josta oli ihana näkyala puutarhoihin ja niityille — sillä talo, jossa he asuivat, oli kaupungin äärimmäisellä rajalla — seinät olivat tauluilla koristellut, vaasit olivat täynnä tuoksuvia kukkia, viheriöitä loisto-kasveja kohoutui kukkavasuista, linnut lauloivat kullatuissa häkeissään, monta kaunista taideteosta ihastutti silmiä, pieni lumivalkea kissa makasi somana keränä hänen jaloissaan, pöydällä näkyi parhaita teoksia, mitä uusin kirjallisuus voi tarjota, kirjoitus- ja piirustuskoteloita ja kaikenlaisia käsitöitä oli hänellä, sillä hän ei saattanut milloinkaan olla toimettomana. Tässä huoneessa viihtyi Elsakin erinomaisen hyvin, sillä tämä häntä ympäröivä hienous ja huolellisuus miellytti häntä sanomattomasti, vaikka se olikin hänelle kokonaan uutta. Tohtorin tullessa iltasina väsyneenä ja päivän sairashoidosta uupuneena kotiin, toi tyttö hänen tohvelinsa ja mukavan yönuttunsa, pani pöydälle hänen lemmikkikirjansa; veli ja sisar olivatkin siitä yhtä mieltä että heidän pieni hoidokkaansa lisäsi paljon hauskuutta perheesen, ja että se todellakin oli onnellinen hetki, jona he toivat hänen mukanaan tuon lämminsydämisen Pajatson pienestä yliskamarista.

Täällä oppi Elsa paljon sellaista, joka oli hänelle hyödyksi tulevaisuudessa; eikä ainoastaan tässä, vaan myös — joka onkin paljon tärkeämpää — ijankaikkisessakin elämässä. Taivaallista Isäänsä tunsi hän sangen vähän; hän oli tuskin kuullut puhuttavankaan Vapahtajastaan, joka oli antanut henkensä hänen edestään. Oi, mikä kokonaan uusi elämä aukesi hänelle, kuullessaan hyväntekijättärensä lukevan Vapahtajansa lempeitä sanoja ja oppiessaan laskemaan kaikki huolensa Hänen jalkoihinsa. "Kaikki teidän murheenne pankaat Hänen päällensä, sillä Hän pitää murheen teistä."

Kuinka usein eikö hän sydämessään siunannut putoamistaan, joka oli hänet pelastanut vaaralliselta tieltä, sillä nyt havaitsi hän, että se olisi johdattanut hänen suureen kurjuuteen. Hän tunsi kuinka turhuus ja kunnian pyyntö jo olivat alkaneet juurtua hänessä ja hän ponnisteli uutterasti kukistaakseen niitä, ett'ei pienintäkään jälkeä olisi jälellä tuosta onnettomasta ajasta, joka ei ensinkään ollut hänen nykyisen onnellisen elämänsä kaltainen; koko hänen entinen olonsa oli kuten kolkko uni hänen takanaan. Ainoastaan yksi asia vielä painoi hänen mieltään: hän oli salakuljettajan tytär ja isänsä istui vankeudessa. Opittuansa eroittamaan hyvän ja pahan, havaitsi hän mitä isänsä oli rikkonut; mutta hän oli kuitenkin hänen isänsä ja oli aina ollut hyvä hänelle. Vähittäin heräsi hänessä ajatus, että hänen oli etsiminen isäänsä, sanoakseen hänelle kuinka onnellinen tyttärensä oli uudessa kodissaan ja nähdäkseen voisiko hän tehdä jotakin sulostuttaakseen hänen surullista elämäänsä. Tätä ajatteli hän usein ja vihdoin rohkeni hän puhua siitä neiti Edelstedtille, johonka hän rajattomasti luotti.

Tämä mainitsi asiasta veljelleen.

"Jospa voisimme saada tietoomme, kuka se herra on, jota hän pelästyi teaatterissa", sanoi tohtori miettivästi; "tyttö sanoo salakuljettajani aina kutsuneen häntä jahtiluutnantiksi; eihän se toki ollene rannikko-kersantti Holmers? Hän on hiljattain tullut muutetuksi näille paikoin. Minä kysyn kaikissa tapauksissa mitä hän tietää asiasta, kun menen sinne, sillä minulla on muuan sairas samassa talossa kuin hän asuu. Varmaankin hän tietää missä ne salakuljettajat ovat; Elsan isä on luultavasti saanutkin kovemman rangaistuksen kuin toiset, sillä sanoihan tyttö hänen lyöneen melkein kuoliaaksi yhden tullivirkamiehistä."

Kun tohtori Edelstedt samana päivänä tuli kotiin päivälliselle, seurasi häntä muuan vieras herra, ja vaivoin sai Elsa olluksi huudahtamatta, tuntiessaan tämän samaksi hirveäksi jahtiluutnantiksi! Mutta nyt ei hän näyttänytkään juuri tylyltä, kun hän, tarttuen tytön käteen, sanoi:

"Vai niin, sinä olet täällä, lapsi raukka! Kyllä me etseimme sinua, tultuamme takaisin ylös rosvoluolalle, kun näimme että äitisi oli kuollut, tyttö poissa ja vanha noita-akka piti hirveätä elämää. Vihdoinkin luulimme löytävämme sinut erään vanhan puutarhurin luota, nimeltä Rosenkvist, mutta siellä kadotimme jäljet. Puutarhuri oli hyvin murheissaan, kun ei hän tiennyt miten sinun oli käynyt."

"Ei hän siis ollut saanut kirjettäni, jonka äskettäin hänelle kirjoitin", sanoi Elsa.

"Ikävää oli", jatkoi herra Holmers, "kun minut nähtyäsi niin pelästyit, että teit semmoisen kuperkeikan teaatterissa; mutta se oli kaikki kuitenkin onnen sattuma sinulle, tyttöseni, sen voin vakuuttaa." Mielihyvillään katseli hän ympärilleen tässä hupaisessa huoneessa ja nyökkäsi päätään neiti Edelstedt'ille, joka sauvaansa nojaten juuri oli tullut huoneesen ja istuutui sohvalle. Sitte kertoi hän, että Musta Jussi eräästä sattumasta, vähän aikaa sitten oli muutettu lääninvankilaan tässä kaupungissa, jossa uusi tutkimus salakuljetusliikkeestä olisi pidettävä. Sen jälkeen vietäisiin hän taas takaisin, mutta luutnantti Holmers lupasi ensi tilassa toimittaa niin että tyttärensä saisi käydä häntä katsomassa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Vankilassa.

Muutama päivä sen jälkeen käveli Elsa kaupungin katuja aivan turvallisesti saman miehen rinnalla, jota hän niin suuresti oli pelännyt. He tulivat vihdoin erään suuren tumman kivirakennuksen luo, joka oli kaupungin ulkopuolella, sen vastakkaisessa päässä. Elsan sydän tykytti kovasti, kun hänen kumppaninsa meni suurelle mustalle rautaportille ja soitti kelloa, joka kaikui kimeästi ja ilkkuvasti hiljaisessa avaruudessa. Pian kuuluikin lukko narisevan. Ovi aukaistiin. Herra Holmers puhui muutamia sanoja vanginvartijalle, joka näytti hyvin äreältä, mutta tuokion mietittyään päästi hän heidät kuitenkin sisään, otti sitte suuren kimpun avaimia esiin ja osoitti heille tietä pimeiden käytävien lävitse. Siihen aikaan ei pidetty vangeista paljon huolta; nykyaikaa on meidän kiittäminen järjellisemmästä menettelystä heitäkin kohtaan niinkuin paljosta muustakin, jolla ihmiskunnan hyvää edistetään.

Elsa vapisi niin ankarasti, että hän töin tuskin pysyi pystyssä, vanginvartijan pannessa avaimen erään toisen rauta-oven suulle, joka rämisten aukesi. Tytön katsetta kohtasi suuren pimeän huoneen sisusta. Sitä valaisi ainoastaan muutamat pienet rautaristikolla varustetut akkunat, jotka olivat ylhäällä, aivan katon rajassa. Huoneessa oli useampia, sekä vanhempia että nuorempia ja enimmäkseen kolkonnäköisiä miehiä, jotka loikoilivat ryhmissä laattialla, hoilottaen ja nauraen ja käyttivät niin kauheita sanoja, että Elsan jäähtyi veri suonissaan. Mutta vanginvartija käski heidän vaikenemaan, ja osoittaen erästä ryhmää, jotka pelasivat korttia kauimpana nurkassa, huusi hän Musta Jussia. Tämä nousikin hitaasti seisoalleen, heittäen kolkon katseen sisääntulijoihin. Nyt näytti hän entistään vielä raivokkaammalta; musta vanukkeinen partansa teki hänen kammoittavan näköiseksi. Tahtomattansakin peräytyi Elsa takaperin, sillä hän ei tahtonut tuntea omaa isäänsä.

"Mitä minusta tahdotte", jupisi musta Jussi kumeasti, "enkö saa tässä viheliäisessä pesässä kertaakaan olla rauhassa?"

Mutta samassa sattui hän katsahtamaan Elsaan, joka seisoi puoliksi piiloutuneena vanginvartijan takana.

"Mitä tämä on?" kiljasi hän sitte, kuten olisi aaveen nähnyt, "kuka tuo tyttö on? Onpa hän juurikuin minun Elsani!" Hän tuijotti niin julmasti, että Elsa kauhistui vielä enemmän.

"Kaunis tyttö hän on joka tapauksessa", huudahtivat muutamat toiset vangit, tahtoen tarttua häneen, mutta Musta Jussi syöksähti esiin kuni leijona. "Älköön kukaan uskaltako koskea häneen!" kirkui hän, "voi kuu hän on Elsan näköinen!"

"Ja Elsa minä olenkin!" sanoi tyttö ja koko ruumiinsa vapisi; "ettekö isä minua enää tunnekkaan?"

"En, sinä olet liian hieno, ollaksesi kurjan salakuljettajan tytär. Ulrika raukka on kuollut, sen tiedän, vaimo raukka, hänellä ei ollut paljon iloa tässä maailmassa; mutta siitä en tiennyt mihin lapseni on joutunut."

Rohkaistuen isänsä lempeämmästä äänestä, pujahti Elsa hänen luoksensa ja kertoi hänelle, mitä itselleen oli tapahtunut sen onnettoman yön jälkeen, jona viimeksi olivat nähneet toinen toisensa, kuinka onnellinen hän nyt oli tuon hyvän tohtorin ja hänen sisarensa luona, ja kuinka paljon hyvää hän siellä on saanut oppia. "Ah", sanoi hän, "Jospa voisin lukea isälle jonkun kauniin kappaleen uudesta evankeliumikirjasta, jonka olen saanut neiti Edelstedtiltä!"

"Niin, kyllä se saa jäädä toiseksi kerraksi; nyt tunnen itselleni tehdyksi paljon hyvää, kun olen saanut nähdäkin pienen Elsani ja tietää, että hän voi hyvin. Monta raskasta hetkeä olen viettänyt, kun en ole tiennyt mihin lapseni on joutunut. Jos ei sinulle ole kovinkaan vaikea tulla tänne kammoittavaan vankilaan, niin tule vielä joskus muulloinkin, rakas lapseni; kyllä kai minä pian muutetaankin Marstrandiin, tahi mihin hyvänsä, pidettäväksi aikani vankeudessa. Mutta hyvältä tuntuu saada väliin nähdä täällä sellaisen pienen Jumalan enkelin; kyllä meillä täällä pahuutta kylliksi on, sen saat uskoa. Katsoppas vaan, yksin nuo raa'at roistotkin tulevat niin hiljaisiksi sinut nähdessään."

Ja totta olikin että toiset vangitkin olivat aivan hiljaa ja katselivat tuota nuorta tyttöä, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan tähän pahaan maailmaan, jossa he oleskelivat.

Mutta vanginvartija huusi häntä, ja kyynelsilmin jätettyään isänsä hyvästi ja luvattuaan taas tulla niin pian kuin mahdollista, meni Elsa vanginvartijan kanssa erästä toista tietä ulos, josta he tulivat pihalle. Siellä kohtasivat he useampia vankeja, jotka olivat ulkona työssä; Elsa tahtoi kiiruhtaa heidän ohitsensa, mutta huomasi erään niistä salaa tirkistävän häneen. Katsahtaessaan ylös, näki hän nuorukaisen vankipuvussa, jonka vaalean, laihtuneen muodon hän luuli tuntevansa. Niin, kyllä sen täytyi olla Niilo, rouva Rosenkvistin poika! Hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta hänen katsahtaessaan jälleen ylöspäin, oli nuorukainen kadonnut. Tytön huolestuneihin kysymyksiin vastasi vanginvartija sen olevan hyvin surullisen tapauksen: Poika oli pitemmän ajan näpistellyt isäpuoleltaan, mutta kun tämä jostakin sattumasta rupesi häntä epäilemään ja pitämään rahoistaan tarkkaa vaaria, ja kun pojan kuitenkin välttämättömästi täytyi hankkia itselleen rahoja pelaamisiinsa ja lurjustelemisiinsa kelvottomien kumppaniensa kanssa; olivat nämät saaneet hänen houkutelluksi anastamaan jonkun summan rahaa eräästä puodista, kauppapalvelijan mennessä hetkeksi ulos noutamaan jotakin tavaroita. Tämä näki kuitenkin hänen eräästä reiästä, hän tavattiin siis rikoksen teosta, asiaa ei voitu peittää ja nyt oli hän passitettu lääninvankilaan, kärsimään rangaistustaan ensikertaisesta varkaudesta.

"Ettei poika vaan olisi täältä lähteissään pahempi kuin tullessaan"; lisäsi vanha mies, pudistaen päätään. Murheellisena ajatteli Elsa pojan äiti-parkaa, joka niin oli poikansa pilannut ja sai tällaisen surullisen palkan sokealle rakkaudelleen. Iloinen oli Elsa sentään siitä, että hänen viattomuutensa oli siis tullut ilmi, ja hän päätti kohta kirjoittaa muutaman sanan herra Rosenkvistille ja antaa hänen tietää kuinka hyvä hänen oli olla, pojasta hän kuitenkin päätti olla mitään mainitsematta.

Herra Holmers, joka oli ollut asioillaan naapuristossa, kohtasi tytön vankilan portilla; hiljaisena ja murheellisena kääntyi hän taas kotiinsa.

Vielä pari kertaa pääsi Elsa linnaan isänsä luokse. Nämät olivatkin Mustan Jussin ainoat iloiset hetket, mutta tyttäreen koskivat ne niin syvästi että tohtori Edelstedt katsoi tarpeelliseksi kieltää hänen enempää siellä käymästä. Pian ei kuitenkaan enää ollut kielto tarpeesenkaan, muutamana päivänä saivat he näet kuulla, että Musta Jussi oli muutettu toiseen vankilaan, ja Elsa ei häntä enää saanut nähdä.

Mutta hänen mielellensä jäi suru jälelle. Ikäväkseen huomasi neiti Edelstedt äsken puhjenneiden ruusujen vaalistuvan hänen kasvoillaan. Usein valitti hän päänsärkyä, näytti rauenneelta ja elottomalta ja vaikea oli hänen koota ajatuksiaan, kun hänen olisi pitänyt lukemaan tai toimittaman jotakin muuta. Huomasi tohtorikin tuon muutoksen heidän pienessä hoidokkaassaan, hän arveli että tyttö istuskeli liian paljon sisällä ja että hänen nykyinen elämänsä oli liian yksitoikkoista ja erakkoista hänen ikäiselleen nuorelle tytölle, joka ei milloinkaan ollut tottunut niin paljoa istuskelemaan lämpimässä huoneessa. Talvi oli ollut pitkä ja kylmä, neiti Edelstedt ei koskaan mennyt ulos muuten kuin kattovaunuissa ja Elsa oli mieluimmin sisällä hänen luonaan, sillä hän piti kiusallisena yksin kävellä kadulla, hän luuli näet aina että kansa katsoisi häntä ja sanoisivat: "tuossa menee sen mustan salakuljettajan tytär." Ja sitä ei kukaan kuitenkaan ajatellutkaan, sillä jokaisella oli omat asiansa hoidettavana.

Jonkun ajan tuumaili neiti Edelstedt lähettää hänen kouluun, jotta hän olisi tullut enemmän muiden lasten seuraan, mutta siellä ei ollut juuri ketään, johon hän olisi erittäin luottanut, ja sitä paitsi pelkäsi hän, että koulukumppanit tuottaisivat hänelle uutta sydämen tuskaa, joko ajattelemattomasti tahi pahanjuonisesti muistuttamalla häntä isästään.

KOLMASTOISTA LUKU.

Ekepyy.

Niiden nuorten tyttöjen seassa, joiden kanssa neiti Edelstedt Elsan sinne tullessa vielä työskenteli, oli kaksi, jotka olivat hyvin ystävälliset pienelle tulokkaalle, ja joihin hän erittäin mieltyi. Heidän nimensä oli Alma ja Silja Elgenström. Heidän äitinsä oli Eleonore Edelstedtin nuoruuden ystävä ja rakasti ja kunnioitti häntä suuresti, ja kuultuansa hänen huolensa kasvatustyttärestään, (jona Elsa nyt pidettiin perheessä) ehdotti rouva Elgenström, että Elsa seuraisi heidän mukanaan, kun he menivät uudelle maatilalleen, jonka hänen miehensä oli ostanut, ja viettäisi osan suvesta heidän luonaan. Siellä tapaisi hän paljon nuorisoa ja saisi usein oleskella ulkona raittiissa maaseutu-ilmassa. Muuan taitava opettajatar, joka johti hänenkin lastensa opintoja, saisi toimiskella Elsankin kanssa.

Sydämestään kiitollisena myöntyikin neiti Edelstedt ystävänsä ehdotukseen, vaikka hänen oli haikea erota Elsasta, sillä sekä hän että veljensä olivat niin kiintyneet nuoreen hoidokkaasensa, että kaikki oli tuntuva aivan tyhjältä ilman häntä. Tyttö oli niin rakastettava, niin tarkkaavainen ja oppivainen, ja sitte vielä tuo vähän synkkämielinen katse hänen tummissa, uneksuvissa silmissään lisäsi hänen viehätysvoimaansa näihin hyviin ystäviinsä, jotka niin hellästi huolehtivat hänen todellisesta hyvästään.

Kuitenkin iloitsivat he hänestä, kun eräänä kauniina kevät-aamuna kahdet vaunut tulivat tohtorin asunnolle ja Elsakin sai sijansa toiseen vaunuun kokoontuneen nuorison joukkoon. Niin monta raitista naamaa näkyi siitä, että ajopelit, vieriessään matkaansa, näyttivät kukilla täytetyltä korilta, Elsan viitatessa viimeisen jäähyväistervehdyksensä tohtorille, joka seisoi portailla, ja hänen sisarelleen, ylhäällä avonaisen akkunan luona.

Alussa tuntui tytöstä vähän ikävältä ja ahdasmaiselta tässä uudessa iloisassa seurassaan. Mutta lasten riemu ja vielä enemmän suloinen kevätilma ja ihana seutu, jonka lävitse he kulkivat, hälvensi pian kaikki ikävät ajatukset ja hän antautui kokonaan hetkelliseen nautintoon.

Aamu oli ihana, kasteen pisarat rippuivat vielä välkkyen kukkien nupuissa, viheriät metsäiset kummut kohoutuivat tien varrella; koivut ja monet muut puulajit seisoivat komeissa viheriöissä kevätpuvuissaan heiluellen keveässä aamutuulessa. Etäältä kuului käen soinnukas kukunta; linnut riemuitsivat toistensa seurassa; laulurastaan huiluntapaiset säveleet kaikuivat puiden latvasta, tie kun johti sulotuoksuisen kuusiston keskitse. He olivat juuri kulkeneet sellaisen lävitse ja tulivat muutamalle ylänteelle, josta suurenmoinen näkyala aukesi heidän katseilleen. Alhaalla laaksossa oli välkkyvä järvi, saarien ja luotojen kaunistamana, kauniit pellot ulottuivat sen rantoihin, eräällä kummulla kohoutui vanha maalaiskirkko kukoistavien orapihlajain ympäröimänä, somannäköisiä torppia pilkisti esiin puiden välistä, ja aivan niiden edessä, eräällä järveen päin viettävällä viheriällä lakealla, jota vuosisatoja vanhat tammet siellä täällä varjoivat, seisoi suuri valkea rakennus, aamuauringon säteiden valaisemana.

"Siellä on Ekepyy, uusi kotinne, lapset", huusi isä toisesta vaunusta.

"Ekepyy, Ekepyy! Voi kun on hauskaa!" riemuitsivat kaikki lapset. Elsa mietti mitenkä onnelliset he olivat, joilla oli semmoinen koti ja niin siivot ja hyvät vanhemmat.

Pian saapuivat he pihalle, johon kansa oli kokoontunut uutta isäntäänsä vastaanottamaan. Nyt oli lapsilla juoksemista katsomassa kaikkia huoneita, puutarhaa, tallia, kanakoppia ynnä muita, ja Elsa tuli aivan päästä pyörälle kaikista näistä uusista esineistä, jotka häntä ympäröivät, ja ujo kun oli, vetäytyi hän erikseen toisista, sillä hän ajatteli, että hän vaan häiritsisi heidän iloansa. Muistellessaan omaa lapsuuden kotiansa tulivat kyyneleet hänen silmiinsä; mutta huomattuansa hänen ikävystyneenä, tuli Alma Elgenström heti ystävällisesti hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja näytti hänelle kaikki mitä hän luuli häntä parhaiten huvittavan, joten Elsa pian unohti surunsa ja tuli melkein yhtä iloiseksi kuin toisetkin.

Herra ja rouva Elentrömillä oli iso perhe. Muutamat lapsista olivat jo kasvaneita, toiset vielä pieniä. Vanhin poika oli laivastossa ja vanhin tytär oli eräässä kasvatuskoulussa Tukholmassa. Alpi, toinen järjestyksessä, oli aikaisin osoittanut nähtävää taipumusta kuvanveistämiseen, ja kun isänsä antoi hänen vapaasti virkansa valita, päätti hän antautua tähän taiteesen. Hän oli käynyt Tukholman akateemian lävitse ja tuli Ekepyyhyn vasta muutamia päiviä muun perheen jälkeen. Täällä aikoi hän jatkaa opintojansa luonnon mukaan ja sitte matkustaa ulkomaille täydellisesti harjaantuakseen. Nähtyänsä Elsan vaaleaveristen sisariensa seurassa, ihastutti tämä kohta hänen taiteilija-silmiään, ja hän sanoi Almalle, joka aina oli hänen uskottunsa: "Kas tässä olen vihdoinkin löytänyt esikuvan Mignon'iini, jota kauan olen etsinyt. Jos sinä saat hänen mielistymään istumaan edessäni, niin luulen varmaan, että se onnistuu hyvin."

Ja Alman hartaasti ajaessa veljensä asiaa, täytyi Elsan voittaa ujoutensa ja olla mallina ei ainoastaan Mignoniin, vaan myös Italialaiseen kalastajatyttöön, metsä-impeen ja useampiin muihin opiskeluihin, joita tämä nuori taiteilija aloitteli, vaikka ei aina valmistanut. Tämmöinen näin erityinen huomio, jota hänelle osotettiin enemmän kuin kenellekään muulle niistä tytöistä, jotka vierastelivat Ekepyyssä, olisi hänessä taas helposti voinut herättää samaa kunnianpyyntöä, joka hänen niin oli vallannut "Titania"-aikanaan; mutta ollessaan yhdessä neiti Edelstedtin kanssa, oli hän saanut kokonaan toisen mielen. Korkeampia pyrintöjä oli herännyt hänessä, hän oli oppinut käsittämään mielettömäksi kiinnittää liian paljon huomiota päällimäiseen kuoreen, joka pian katoaa, sen sijaan kuin pitäisi kehittää ja vaurastuttaa sisimmäistä sydäntä, joka kestää ja elää ijankaikkisesti.

Näin kului suvi kaikenlaisissa hupaisissa ja hyödyllisissä toimissa. Elsa oli taas saavuttanut terveytensä ja viihtyi hyvin nuorten ystäväinsä seurassa; mutta usein ikävöi hän kuitenkin rakasta neiti Edelstedtiänsä, eikä ollut ensinkään pahoillaan, kun tohtori muutamana kauniina päivänä tuli ajaen pienillä matkarattaillaan ja pyysi Elsan tulemaan takaisin. Hänen sisarensa oli pahoin voipa ja ikävöitsi pientä hoidokastaan, joka hellällä huolehtimisellaan usein oli lieventänyt hänen kärsimisiään.

Alma ja muut lapset olivat ikävissään kun niin pian menettäisivät kiltin leikkikumppaninsa, joka aina oli niin myöntyväinen ja osasi keksiä jotakin uutta, toisten ollessa väsyneitä ja nurpeamielisiä. Alpikin huoahti, katsellessaan viimeistä puolivalmista korkokuvaansa, esittävä greikkalaista kukkaistyttöä, joka tarjoo voittoisalle sotilaalle orvokeista tehtyä kukkakiehkuraa; nyt ei voitaisi sitä valmistaa, väitti hän, ja se olisi kuitenkin varmaan taidenäyttelyssä pidetty hyvin onnistuneena! Elsa tahtoi että hän olisi ottanut inallikseen Siljan, joka oli niin sievä ja kaunis! Ei kukaan siihen paremmin sopisi kuin hän.

"Ei sovi", sanoi Alpi, "hän on pitkine vaaleine hiuksineen oikea pohjalaisen perikuva; hänen esitän joskus Aslööginä tulemassa ulos kuningas Helmerin kanteleesta; mutta Elsa näyttää tummanveriseltä ja etelämaiselta, hän sopii niin hyvin greikkalaiseksi kukkaistytöksi, ja olisi hyvinkin voinut jäädä tänne, kunnes olisin saanut teoksen valmiiksi."

Rukouksilla ahdistettiin tohtoria, että hän jäisi sinne edes muutamiksi päiviksikin; lapset eivät voisi erota Elsasta, joka oli tullut kaikkein lemmikiksi, ja hyväähän olisi tehnyt tohtorillekin viettää muutaman päivän maalla ja levätä uutterasta työstään kaupungissa. Tämän myönsi hän mielellään, mutta juuri nyt oli se mahdotonta, aika oli taudillinen ja hänen täytyi lähteä takaisin kohta aikaiseen seuraavana aamuna.

Liikutettuna ja kiitollisena jätti Elsa hyvästi uudet ystävänsä, asettautui rattaille tohtorin viereen, kyytipojan istuessa takana, ja niin lähtivät he matkaansa, kulkien sinisen järven rantaa pitkin ja lemuavien metsien lävitse, jotka jo olivat alkaneet vivahdella monen värisenä. Pari tuntia kuljettuansa saapuivat he kaupunkiin ja Elsa riensi ylös rappusia rakkaan ystävänsä huoneesen, jossa hän pian istuutui vanhalle paikalleen pienelle tuolille neidin sohvan viereen ja huvitteli häntä vilkkailla kertomuksillaan oleskelustaan Ekepyyssä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Muuan käynti sairaan luona.

Oli hirveän raju ilma. Sade valui alas virtana ja rakeet löivät ikkunia vasten, jotta olisi luullut niiden menevän säpäleiksi. Tuuli vinkui kaduilla, pilvet kulkivat kuten villipetojen ajamana, oli niin kylmä ja pimeäkin, kuin olisi talvi jo tullut. Liekit häilyivät katulyhdyissä niin että olisi luullut niiden joka silmänräpäyksenä sammuvan.

Noin yhdeksän aikana tuli tohtori Edelstedt sisään sisarensa luokse, joka lepäsi sohvalla perähuoneessa. Hupaisa tuli hehkui vielä uunissa. Elsa oli jo pannut maata. Tohtori oli väsynyt ja vähän pahoinvoipa, kun oli tehnyt vaikeamman leikkauksen ja käynyt monen sairaan luona sinä päivänä. Hän heittäytyi nojatuolille tulen ääreen, ja levättyänsä hetkisen ja juotuansa kupin teetä, jonka sisarensa hänelle tarjosi, päätti hän mennä levolle. Mutta ensin meni hän akkunan luo aukaisten luukun.

"Nyt on hirveä ilma", sanoi hän, "ei nyt laskisi ulos koiraa eikä kissaakaan. Jospa ilma kaunistuisi aamuksi, sillä minun on matkustettava aikaisin maalle erään sairaan tykö, ennenkuin pidän luennon sairashuoneessa. Hyvää yötä, rakas Eleonoreni, tarvitset sinäkin levätä."

Hän oli juuri ottamansa kynttilänsä, aikoen poistua, kun tampurin kello alkoi soida.

"Kuka se nyt ollenee?" sanoi hän ja meni ovelle.

Se oli sana eräältä rouvalta, joka oli sangen kipeä ja pyysi hartaimmasti, että tohtori tahtoisi sääliä häntä ja tulisi hänen luoksensa vielä tänä iltana. Hän ei asunut kaukana siitä, nimensä oli Algren, oli köyhä leski, mutta hän oli kuullut niin paljon hyvästä tohtorista, että hän pani ainoan toivonsa häneen.

"Ethän sinä kumminkaan tänä iltana mene ulos, rakas Kaarleni, tämmöisellä ilmalla, niin pahasti kun jo olet itsesi kylmännyt!" sanoi hänen sisarensa huolestuneena.

"Niin, ei se niin erittäin mieluistakaan ole", sanoi tohtori, pannen takkinsa napit kiinni taas ja katsellen akkunaan, jota sadepisarat pieksivät; "mutta sitä ei voi auttaa, en ole milloinkaan kieltäynyt menemästä köyhän sairaan luo, enkä tee sitä nytkään."

"Mutta täytyy sitte ainakin käskeä Jannen valjastamaan hevosen!"

"Ei ei, hän raukka on istunut kuskilaudalla koko päivän ja saa ajaa taas huomen aamulla varhain; sairas kun on varsin lähellä, niin saatan juuri hyvin kävellä; hyvää yötä, rakas Eleonore, mene nyt maata."

Ja tohtori otti paksun päällystakkinsa ylleen, lämpimän villasaalin kaulaansa ja läksi ulos sateesen, pienen tytön seuraamana, joka oli sanan tuonut.

Seuraavana päivänä ei neiti Edelstedt saanut nähdä veljeänsä ennenkuin puolisen aikana. Kysyttyään iltasesta sairaan luona käynnistä sai hän kuulla rouva Algrenin kuolleen muutama tunti sitten; kun tohtori taas tuli hänen luokseen edellä puolenpäivän, oli hän jo loppunut.

"Ihmisparka", sanoi tohtori, "hänen tilansa oli surkuteltava."

Hän kertoi tavanneensa sairaan melkein typö tyhjässä tilassa; — ainoasti puheensa ja jotakin hänen käytöksessään todisti hänen nähneen parempia päiviä. Hän ei tiennyt elikö miehensä tahi ei, hän oli karannut Amerikaan, tuhlattuansa kaikki mitä hänellä oli, eikä vaimonsa ollut hänestä sitte enää koskaan mitään kuullut. Tämän sai tohtori tietää pieneltä tytöltä, joka oli häntä hakemassa, hän oli erään samassa talossa asuvan matamin tytär, jota tohtori Edelstedt kerran oli eräässä vaikeassa taudissa lääkinnyt.

"Minä olin jo unhottanut lapsen", sanoi hän, "mutta tyttö muisti aivan hyvin minun ja oli aina sanonut sairaalle, että hän vaan kysyisi minulta neuvoa, niin tulisi hän varmaan terveeksi. Nuo ihmispoloiset luulevat aina meidän lääkärien olevan jonkunlaisia loihtijoita, jotka voisimme manata taudit pois, ja me voimme kuitenkin niin vähän aikaansaada kaikella viisaudellamme, kun sairaan aika on tullut. Näin kohta että niin oli laita rouva Algrenin kanssa. Hän makasi keuhkotaudin viimeisellä asteella, mutta ei luullut olevansa niin kipeä kuin hän todellakin oli. Ei näkynyt hänellä olevan ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt, paitsi pientä tyttöä, jonka äiti aina oli ulkona työssään; tyttönen onkin hyvin kiltti lapsi, saamme nähdä mitä voimme hänelle tehdä. Kuitenkin luulin huomaavani tuon kurjan naisen sielun kärsivän yhtä paljon kuin ruumiinkin, joku suru taikka rauhattomuus näkyi hänen mieltänsä painavan, hän katseli useampia kertoja ympärilleen huoneessa tuijottavin katsein, ja tytön sattumalta mentyä ulos, otti hän äkisti päänalusen alla olevan pienen sinetillä varustetun kääreen ja sanoi läähättäen ettei hän voinut ennen rauhassa kuolla, kun hän oli jättänyt sen jonkun uskottavansa henkilön käsiin; liikuttavalla äänellä pyysi hän minun lukemaan siinä olevan pienen kirjoituksen hänen kuolemansa jälkeen, ja lupaamaan, jos mahdollista, sovittaa sen raskaan hairahduksen, johonka hän oli tullut syylliseksi. Hän katsoi minuun niin kummallisen rukoilevasti, etten voinut muuta kuin luvata tehdä kaikki mitä minun vallassani oli; tämä näkyi silminnähtävästi rauhoittavan häntä, sillä hän sulki taas silmänsä, ja hetken perästä huomasin hänen nukkuneen, jonka jälkeen jätin hänet. Tänään aamulla, kun taas tulin sinne, oli hän kuollut. Annoin tytön äidille vähän rahaa, ja pyysin hänen pitämään tointa ruumiin säädyllisestä hautaamisesta; sillä vaimoraukalla ei näkynyt olleen ketäkään läheisempää omaista. Hänen kirjoituksensa panen pulpetin laatikkoon, kunnes saan aikaa lukea sen lävitse. Jälkeen puolen päivää on minulla monta sairasta katsottavana.. Hyvästi, hyvä Eleonoreni."

"Älä vaan tule kotio peräti myöhään illalla, jotta saat vähänkin levätä, rakas Kaarle, sinä hivut kokonaan."

"Saa nähdä," vastasi tohtori hymyillen, suuteli sisarensa kättä, otti hattunsa ja meni.

VIIDESTOISTA LUKU.

Tunnustus.

Harvinaisempi hälinä oli vallalla Edelstedtin perheessä. Tohtori oli alkanut vähän huolehtia sisarensa tilasta ja kutsunut luokseen pari muuta lääkäriä; seurauksena heidän neuvottelustaan oli että neiti Edelstedtin olisi viettäminen talvi lämpimämmässä ilmanalassa. Tohtorille oli mahdotonta seurata mukana, mutta kevääksi lupasi hän hankkia itselleen virkavapautta, voidakseen käydä hänet noutamassa. Hänen piikansa, uskollinen palvelijatar, joka useampia vuosia oli häntä hellästi hoitanut, olisi matkustava mukana; mutta nyt tuli kysymys, minne Elsa joutuisi. Jätettäisikö hän johonkin kasvatuslaitokseen? Rouva Elgenström ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen talveksi; tämä oli houkutteleva tarjous, ja neiti Edelstedt mietti asiaa paljon; mutta joka kerta kun hän todella ajatteli erota rakkaasta kasvatistaan, tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni sanonut hänelle, ettei hän sitä tekisi; se olisi liian vaikeata. Aikomuksena oli kasvattaa tyttö opettajattareksi; sen vuoksi oli erittäin hyödyllistä, että hän pääsisi vähän ulos maailmaan oppiakseen vieraita kieliä ja paljon muuta, johon hänellä siellä oli tilaisuutta. Vihdoin viimeinkin päätettiin siis, että Elsa matkustaisi mukana, ja hän olikin suuresti iloinen, kuultuansa saavansa seurata rakasta neitiänsä. Talvi oli vietettävä Nizzassa, jossa tohtori olisi heidät kohtaava, ja jos neiti Edelstedtin terveys salli, oli aikomus sitte käydä jossakin poshois-Italian hauskimmassa paikkakunnassa.

Vuoden aika oli jo kulunut pitkälle ja matkan valmistuksissa oli hyvin kiire.

"Kas, tässä olen kirjoittanut kirjeen, jonka saatat antaa Nizzan lääkärille," sanoi tohtori sisarelleen; "olen kohdannut hänen eräällä matkallani ja tulimme sangen hyviksi ystäviksi. Mutta, se on totta, olleeko hän kotona sinne saavuttuasi; täytyy katsoa viimeistä kirjettänsä, jonka sain häneltä. Mihinkäs olen sen pannut?"

Tohtori meni kirjoituspulpettinsa luo ja rupesi haeskelemaan papereitansa. Sieltä sai hän äkkiarvaamatta kellahtavan, sinetillä varustetun kirjekotelon käsiinsä.

"Ai, tämä on sen rouva raukan kirje!" huudahti hän hämmästyneenä; "lukuisissa askareissani olen sen kokonaan unohtanut, menen kohta huoneeseni ja luen sen; katso ettei kukaan häiritse minua sinä aikana."

Vähän ajan perästä tuli hän taas.

"Oletko yksin, Eleonore?" sanoi hän.

"Olen, Elsa on mennyt ulos tekemään muutamia ostoksia. Onko jotain tapahtunut? Näytät niin totiselta?"

"Ei mitään erinomaista tapahtunut ole, mutta jos sinulla on aikaa, luen mielelläni rouva Algrenin kertomuksen sinulle."

Hän istui sohvalle sisarensa viereen ja luki seuraavan:

Rouva Algrenin tunnustus.

"Minä tiedän etten enää kauan saa elää. Mutta en voi seisoa Jumalan tuomioistuimen edessä, jättämättä ensin kanssaihmisilleni tunnustuksen rikoksesta, jonka rukoilen Jumalan itselleni anteeksi antamaan ja poistamaan sen seuraukset, mitkä ne ollevatkin. Vaikealta yskältäni en saata enää puhua, mutta kirjoittaa voin vielä, vaikka hitaasti, ja jos ei kuolema minua estä, olen jättävä tämän paperin jonkun papin tahi lääkärin käsiin, jonka toivon kristillisessä rakkaudessaan hankkivan tietoja asiain nykyisestä tilasta."

Meitä oli useampia sisaruksia, joilla oli hyvä ja hauska koti. Vanhin sisaremme ja minä pidimme erittäin toisistamme, mutta hän meni naimisiin vasten vanhempiensa tahtoa, ja he kuolivatkin pian hänen kodista lähtemisensä jälkeen. Meidän pieni omaisuutemme oli silloin hajonnut ja minä olin iloinen saadessani muuttaa naineen sisareni luokse ja autella häntä yksinkertaisessa kodissaan. Hänen miehensä, hyvin kaunis, mutta pikainen ja rajuluontoinen mies, oli majakkamestari N——n majakalla. He asuivat pienessä huoneessa ihan majakan vieressä, joka seisoi eräällä kallio niemen kärjellä, usein melkein meren ympäröimänä; myrskyn raivotessa oli siellä kauhistava olla.

Sisarellani oli ollut useampia lapsia, mutta ne kuolivat kaikki kohta pieninä. Tämä karvasteli hänen mieltään, sillä hän piti sen kirouksena, joka lepäsi hänen päällänsä tottelemattomuutensa tähden vanhempiansa kohtaan. Hän sai kärsiä paljon mieheltäänkin, joka kohteli häntä hyvin kovasti, kun ei saanutkaan rahoja hänen mukanaan, kuten oli odottanut, ja joka kerta kun lapsi kuoli tuli hän synkkämielisemmäksi, sillä hän piti paljon pienokaisista, enemmän kuin olisi voinut niin kovasisuiselta mieheltä odottaa. Vihdoinkin, muutaman vuoden väli-ajan perästä, sai sisareni pienen tytön, joka oli suloinen ja kaunis lapsi, tummanverinen niinkuin isänsäkin. Kun lapsi oli parin kuukauden vanha, oli Bryngelson (tämä oli lankoni nimi) pakoitettu matkustamaan pois muutaman perintö-asian tähden; matkallaan viipyisi hän viikon tai pari. Sillä ajalla olisi sisareni ja minun hoidettava majakkaa, jota usein olimme ennenkin tehneet, hänen ollessa muutamia päiviä poissa. Ennen lähtöänsä otti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä, ja kääntyen meihin, sanoi hän tuiman näköisenä: "Voi teitä, jos lapselle jotakin pahaa tapahtuu, ollessani poissa!"

En milloinkaan unhota hänen katsettaan tätä sanoessaan.

Lapsi menestyi hyvin ja äiti tuli mieleltään iloisemmaksi kuin isoon aikaan olin häntä nähnyt.

Eräänä päivänä oli ilma tavattoman helteinen; minun oli vaikea pitää silmiäni auki. Sisareni istui ja kiikutteli pientä lemmikkiänsä polvillaan, lapsi makasi, leperrellen tavallaan ja näytti niin raittiilta ja kukoistavalta kuin ruusun-nuppu; vihdoinkin nukkui se, ja lämpimän valtaamana nukahti äitikin, mutta vaan silmänräpäykseksi. Kimeä kirkahdus herätti hänen. Sanomattoman kauhistuneena nousi hän ylös. Siinä makasi lapsi laattialla, pää kovaa muurin kulmaa vasten. Pieni verijuova juoksi alas kivelle. Lapsi oli liukunut alas äidin polvelta, hänen nuokkuessaan. Tuon kurjan äidin epätoivoa oli kauhistava nähdä; hän kaatui melkein hengettömänä lapsen viereen. Minä hypähdin lapsen luokse ja otin sen syliini; se ei ollut kuollut. Toivon säde elähtyi äidin kasvoilla, me huuhdoimme haavaa, teimme kaikki mitä voimine, pelastaaksemme heikkoa elonkipinää. Välin heräsi toivo, välin katosi taas; pienokainen ei itkenyt, hän vaikeroitsi vaan hiljaa, niin että se kävi läpi sydämen, kasvot vaalenivat vaalenemistaan, suurista tummista silmistään katosi kiilto; lapsi oli varmaan saanut jonkun sisällisen loukkauksen, sillä haava oli varsin mitätön.

Aikaa myöten alkoi ukkosilma purkautua. Meri oli ollut tyyni kuin peili, mutta nyt alkoi tuulemaan niin hirveästi, että tuskin olin semmoista ennen nähnyt. Koko pieni majakkamestarin huone keinui, meren vaahto peitti ikkunat, salama salaman perään valaisi sysimustaa yötä, jyrisi ja kohisi niin kovin, ettei voinut omaa puhettaan kuulla, mutta lapsen ruikuttavat äännähdykset, kuuluivat kuitenkin, ja vielä kuukausia sen jälkeen kuuluivat ne korvissani.

Kello seinässä löi kaksitoista. Äiti istui lapsi sylissään, minä olin hänen edessään polvillani, hieroen lapsen pieniä jalkoja. Silloin kuului äkkiä kumea laukaus mereltä; varmaankin hätälaukaus hukkuvasta laivasta. Minä kuultelin; samassa lensi kirkas salama huonosti valaistun huoneen läpi, sen valossa näimme miten lapsen pää vaipui taaksepäin äidin polvelle, ruumis kangistui, henki oli paennut.

Tämä oli kauhea hetki. Keskellä meidän epätoivoamme kuului sama kumea hätälaukaus kolmannen kerran. Samassa syöksähdin äkkiä ylös. "Emme olekkaan sytyttäneet majakkatulta!" huusin minä melkein mielettömänä, juoksin ulos sateesen ja ylös jyrkkiä portaita, lyhty kädessäni. Seisoin siellä, hiukset vedestä valuvina, sytyttäen liekin toisensa perästä; niiden valo levisi kuohuville aalloille, ja samassa näin erään laivan. Siellä seisoi se mustana salamain valaisemassa meressä; silmänräpäys, ja se oli kadonnut, aallot olivat sen nielleet.

Tultuani jälleen alas, istui sisareni vielä kuten kuvapatsas, kuollut lapsi sylissään. Ei yhtään kyyneltä näkynyt hänen silmissänsä, ainoastaan silloin tällöin mutisi hän sekavalla äänellä: "hän on lyövä minut kuoliaaksi."

"Kuka sinut kuoliaaksi on lyövä?" kysäsin kauhistuneena.

"Mieheni", vastasi hän. Koetin lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisin, mutta turhaan. "Hän lyö minut kuoliaaksi, tultuaan kotiin ja löydettyään lapsen kuolleeksi, ja se olen minä, joka olen tappanut oman lapseni!" En milloinkaan unhota noita kauhistavia sanoja ja hänen epätoivoaan niitä lausuessaan. Vihdoinkin uupui hän ja vaipui levottomaan uneen; minä otin pienen ruumiin häneltä ja panin sen kehtoon. Myrsky oli vähän tyyntynyt, ja heti kun päivä koitti, menin alas rantaan, katsomaan myrskyn tekemiä hävityksiä; koko ruumiini vapisi vielä yön tapahtumista.

Maininki kävi vielä korkealle, ja meri oli peittynyt laivahylyn pirstaleilla. Palkkeja, mastonkappaleita, rikkeimiä tynnyreitä ja jos jotakin uiskenteli veden pinnalla, tahi ajautui rannalle. Pienessä lahdelmassa, jossa matalalle mudalle kasvanut meriruoho muodosti viheriän kehyksen kallioiden ympäri, äkkäsin kummallisen esineen keikkuvan edestakaisin aalloilla, jotka heittivät sitä rantaa vasten ja taas takaisin; vihdoin tuli isompi aalto, vieden sen kauas kiville, jossa se tarttui hauroihin. Menin sen luokse tarkastamaan sitä, ja löysin ison pitkulaisen korin, jonka kannessa oli pieni reikä. Jotakin näytti liikkuvan sen sisässä, nostin varovasti kantta ja näin — pienen hennon lapsen, joka juuri aukasi silmänsä ja heikosti äännellen kurotti käsiänsä minua kohden. Lapsella oli tummat silmät, oli jotenkin saman ikäinen, eikä ensinkään toisen näköinen, kuin pienokainen, joka äsken oli kuollut siellä ylhäällä. Nyt kuiskasi kiusaaja korvaani: "Miksei otettaisi tätä lasta kuolleen sijaan? Isä ei milloinkaan ole sitä huomaava."

Aiottu ja tehty! Otin tuon pienokaisen, joka katseli minua pyöreillä kummastelevilla silmillään, ja vein hänen sisään sisareni luokse, joka juuri oli herännyt ja tuijotti minuun aivan kuin ei hän olisi ollut täysin tunnollaan.

"Kas, tästä saat, Riika, toisen lapsen, jonka Jumala on lähettänyt sinulle poissa olevan lemmittymme sijaan."

Hämmästyneenä katseli hän pientä muukalaista, ymmärtämättä tarkoitustani; kun hän vihdoinkin sen käsitti, ei tahtonut hän semmoisesta kuulla puhuttavankaan, mutta muistutettuani häntä siitä, mitä hän saisi kärsiä mieheltään, miten hän itsekin oli sanonut että miehensä löisi hänet kuoliaaksi, havaittuansa hänen syylliseksi lapsen kuolemaan, alkoi hän kuunnella sanojani ja heikko toivo näkyi heräävän hänen sielussaan. Jättämättä hänelle mitään ajatusaikaa, panin pikku Liisan vaatteet tämän vieraan lapsen ylle; kun tämä oli tullut hyvin kapaloituksi, saanut yllensä pienen siniruutuisen nutun ja päähänsä kudotun lakin, voin vastata ettei yksikään isä olisi tuntenut mitään eroitusta lasten välillä; miten olisi äidin kanssa käynyt, en uskalla sanoa.

Sitte otin pienen ruumiin, käärein sen vieraan lapsen hienoihin yövaatteihin, ja äidin seuraamana, joka kulki kuten unissa, vein sen alas rantaan; tultuani vakuutetuksi, ettei yhtään ihmistä ollut läheisyydessä, panin ruumiin koriin sekä pari raskasta kiveä ja upotin sen mereen. Kohta se upposikin, ainoastaan pari vesikuplaa osoitti paikkaa, johon se vaipui. Luin muutamia hautausvirren värsyjä ja äiti puhkesi valtaavaan itkuun, joka teki hänelle hyvää; muuten olisinkin luullut hänen menettävän järkensä, sillä niin kovasti koskivat nämät tapahtumat häneen.

Tuskin tiedän itsekään tänä päivänä miten kaikki tapahtui; ainoasti muutamat tapaukset ovat aivan kuin poltettuina muistiini.

Aikaa kului jotenkin kauan ennenkuin lankoni tuli kotiin. Kohta kysyi hän lasta, äänellä sellaisella, kuin olisi hän pelännyt sille jotakin pahaa tapahtuneeksi. Äiti osoitti vaan kehtoa. Minä otin pikaisesti pienokaisen ylös, pitäen häntä niin, ettei päivä olisi paistanut kasvoille; polveni vapisivat, täytyi nojautua tuoliin, jotten olisi maahan vaipunut.

"Kuinka hän on kasvanut!" huudahti isä ihastuneena, "ja niin ketterältä hän näyttää! Sanotaan aina että lapsi tuossa iässä paljon muuttuu parissa viikossakin, sen on hän tehnyt; mutta katsoppa, nuo tummat silmät on hänellä jätellä samoinkuin hymyilevä suunsakin. Kas vaan, hän pelkää vähän minua; mutta ei se ole ihmekään, niin musta ja partainen kun olen!"

Hetkisen perästä meni pienokainen jo hänelle itkemättä, hän kanneskeli tyttöä ympäri huonetta, antoi hänen hyppiä korkealle ylös kattoon ja riemuitsi tytön kirkahdellessa ilosta. Vähän ajan perästä kyseli hän, mikä vaimoaan vaivasi kun hän oli niin vaalea ja surkean näköinen; sisareni istui mykkänä, mutta minä kiiruhdin vastaamaan, että hän oli ollut kovin kipeä sinä yönä, kun myrsky kävi, niin että luulin hänen kuolevan, eikä hän ollut siitä vielä oikein toipunut. "Nuo naisväki ovat niin hirveän hupsumaisia ukkosen käydessä", sanoi hän välinpitämättömästi ja rupesi taas leikkimään lapsen kanssa. Selvästi näkyi, ettei hän mitään petosta aavistanut, ja tämän kautta pääsimme, minä ja Riika, levottomuuden raskaasta taakasta; mutta salaisuus painoi kuitenkin mieltäni, väliin tuntui minusta, kuin täytyisi minun kuiskata siitä meriruohoille, jotka heittäytyivät ylös rannalle ja yksinkertaisissa mielikuvituksissani kuvittelin niiden olevan tervehdyksiä pieneltä Liisaltamme, joka korissaan oli sillä paikalla pohjaan laskettu. Mitä sisareeni tulee, en nähnyt häntä enää koskaan oikein iloisena; miehensä hyväillessä lasta, näytti välin siltä kuin olisi hän saanut käärmeen piston, ja usein ihmettelen kuinka tuo oli mahdollista, ettei miehensä huomannut petosta.

Pian tuli kumminkin uusia huolia. Korkeampaan paikkaan oli tehty ilmoitus siitä ettei majakkatuli ollut sytytettynä edellä puolenyön tuona turmiollisena yönä, ja että seurauksena siitä eräs laiva oli hukkunut ja useampia muita oli ollut haaksirikkoon joutumaisillaan. Tarkka tutkimus tapahtui, ja päätökseksi tuli että lankoni menetti majakkamestari-virkansa. Tästä oli hän raivoissaan; etenkin kiukustui hän minulle, sillä kun hänelle olin sanonut vaimonsa sinä yönä olleen niin kipeän, olisi minun velvollisuuteni ollut pitää huolta lyhtyjen sytyttämisestä. Minusta näytti kuin olisi Riikakin soimannut minua sekä tästä että muustakin; olin siis kovin ikävässä asemassa, ja koska he saivat kohta muuttaa pois majakkamestari-huoneesta, päätin minä etsiä itselleni toisen kodin. Heidän luokseen jäin vaan niin kauaksi, että voin auttaa sisartani muuttamisessa.

Bryngelsonin hakemasta perinnöstä ei tullutkaan mitään, ja he olivat hyvin vähissä varoissa, jotta ei ollut muuta neuvoa kuin asettua erääsen pieneen riutuneesen tupaan jossakin paikassa saaristossa, jossa kukaan muu ei tahtonut asua, koska huhu kulki että huoneessa kummitteli. Siellä on hän sitte elänyt kalastelemalla, jollei, kuten olen kuullut kerrottavan, jollakin luvattomammallakin keinolla, johon seutu ja muuan piiloituspaikka, joka lienee läheisyydestä löydetty, erittäin hyvin näyttivät sopivankin.

Minä muutin majakkamestari-huoneesta muutamaan perheesen H——n kaupungissa. Täällä rupesin palvelukseen kamarineitsyenä, ja menin sitte naimisiin erään hyvin voivan suutarin kanssa. Silloin oli minun erinomaisen hyvä olla; mutta hyvä mieheni kuoli ja minut saatiin houkutelluksi toistamiseen naimisiin eräälle nuorelle kirjanpitäjälle Tukholmasta, nimeltä Algren.

Pian huomasin kuitenkin hänen ottaneen minut ainoastaan rahojeni tähden; hän kohteli minua sangen pahasti, ja tuhlattuansa omaisuuteni juominkeihinsa, karkasi hän Amerikaan. Minä kärsein paljon; menetin terveyteni ja olen aina pitänyt tämän rangaistuksena tuosta lankoni luona tekemästäni rikoksesta.

Sisarestani en ole paljon mitään kuullut siitä asti kun muutin H——iin. Viime vuosina en ole koskaan saanut vastausta kirjeihini, mutta minulla on syytä uskoa että hän on viettänyt raskasta ja hurjaa elämää, ikäänkuin tukahuttaakseen muistostaan rikosta, johon minä hänet viekottelin. Jumala suuressa armossaan antakoon meille anteeksi!

Jos tämän lukee joku sääliväinen ihminen, joka taitaa eli tahtoo saada selville tämän surullisen asian ja mahdollisesti löytää lapsen oikean sukuperän, tahdon nyt, niin pitkälle kuin heikot voimani sallivat, antaa muutamia laveampia tietoja mitä tunnen asian laidasta.

Ensiksi saatan mainita, että sisareni oma lapsi kastettiin Elisapetiksi, mutta tavallisesti kutsuttiin Liisaksi. Sisareni ei kuitenkaan voinut kärsiä tätä vaihto-lasta kutsuttavan samalla nimellä, vaan jo ennen majakasta lähtöänsä oli hän saanut miehensä suostumaan siihen, että kutsuttiin tyttö äitimme mukaan, joka myös oli saanut saman ristimäniinen, mutta aina kutsuttiin Elsaksi.

"Elsa!" huudahti neiti Edelstedt ja työnsä putosi käsistään lattialle; "voi, rakas veljeni, olleekohan se meidän Elsamme?"

"Niin, rakas Eleonore", vastasi tohtori, "minulla on todellakin kyllä syytä uskoa niin olevan. Voit itse lukea lopun vaimoraukan kertomuksesta. Siinä kertoo hän muun muassa ensimmäisen miehensä nimen olleen Ljungström, jonka hän ennen oli unhottanut mainita. Hän ei voi olla kukaan muu, kuin Kristiina Ljungström, Elsan täti, jota hän turhaan etsei, koska hän jo kauan sitten oli mennyt toisiin naimisiin ja muuttanut täältä. Hän tuli tänne taas, mutta vaan kuollakseen. Voi! jospa olisin tämän kaiken ennen tiennyt ja voinut sanoa tuolle niin paljon omantunnon tuskaa kärsineelle ihmisraukalle, että tuo pieni löytölapsi oli täällä ja hyvässä turvassa rakkaan sisareni luona!"

"Ja ajatteleppa jos hänen oikeat vanhempansa elävät ja ovat surreet häntä näin monta vuotta", sanoi neiti Edelstedt. "Kenen lapsi hän mahtaa olla?"

Tohtori sanoi että hän kohta lähettäisi ilmoituksia sekä kotimaisiin että ulkomaisiin sanomalehtiin, joissa hän mainitsisi, että eräs lapsi sillä tavalla on tullut pelastetuksi, ja kehoittaisi niitä, jotka voisivat asiasta jotakin tietoja antaa, kohta siitä ilmoittamaan. Kaikkiin mahdollisiin keinoihin olisi tässä tarkoituksessa ryhdyttävä.

"Mutta onko meidän mainitseminen tästä mitään Elsalle?" kysyi neiti Edelstedt. Hän arveli että nuoren tytön mielikuvitus kiihottuisi liian paljon; epätietoisen tulevaisuuden unelmat, jotka kentiesi eivät milloinkaan toteutuisi, tulisivat pyörimään hänen päässään ja saattaisivat hänen todelliseen elämään kelvottomaksi. Mutta tohtori oli toista mieltä; semmoiset seuraukset siitä kyllä saattaisi olla, mutta hän toivoi sisarensa voivan ne poistaa. Tähän asti ei ollut hän milloinkaan nähnyt salaisuutten perheessä mitään siunausta tuottavan. Päinvastoin, jo varhaisessa nuoruudessa olisi harjaannuttava katsomaan totuutta suoraan silmiin, puhdas toiminta olisi aina paras. Sitä paitsi oli Elsalla ollut niin paljon surua siitä että hänen täytyi olla salakuljettajan tytär ja pitää isänsä rikoksentekijänä ja häpeään joutuneena kansalaistensa silmissä; nyt pääsisi hän ainakin tästä taakasta. Päätettiin siis sanoa Elsalle koko totuus, mutta vasta seuraavana aamuna, jottei hänen yölepoaan häirittäisi. "Lapsi raukka", sanoi neiti Edelstedt, "kyllä hänen uneksumisensa rauhattomiksi tulisivat jos hän olisi lukenut tämän paperin."

KUUDESTOISTA LUKU.

Mitä Elsa arveli.

"Elsa, lapseni", sanoi neiti Edelstedt seuraavana päivänä, "istuppas tähän viereeni; minulla on jotakin tärkeää puhuttavaa sinulle. Elsa mitäpäs sanoisit jos kertoisin sinulle ettet luultavasti olekkaan heidän tyttärensä, joita tähän asti olet vanhempinasi pitänyt?"

Elsa tuijotti häneen, käsittämättä hänen tarkoitustaan.

"Niin, meillä on kyllin syytä luulla ettet olekkaan Juho ja Ulrika
Bryngelsonin tytär, vaan löytölapsi, jonka aallot ovat heille tuoneet."

"Aallot?" sanoi Elsa, kuten unissa. Ikäänkuin äkisti heräten huudahti hän sitten: "Oi, neiti, eikö hän olekkaan minun isäni, joka on linnassa? Kukas sitte on minun isäni? Ehkäpä", lisäsi hän tuskin kuultavasti, "ehkäpä hän ei olekkaan salakuljettaja!"

Tuo tuskallisesti rukoileva ääni, jolla Elsa puhui viimeiset sanansa, liikutti neiti Edelstedtiä niin että kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

"Kutka vanhempasi ovat, en voi sinulle sanoa, lapsi raukkani", vastasi hänen ystävänsä; "lue tämä paperi, se sisältää kaiken mitä minä asiasta tiedän", ja neiti antoi hänelle rouva Algrenin tunnustuksen. Elsa otti sen ja aikoi lukea, mutta kirjaimet pyörivät ympäri hänen silmissään. "Minä en tiedä, — on niinkuin en voisi nähdä", sanoi hän. ja neiti Edelstedt huomasi hänen pitävän paperia ylösalasin vapisevissa käsissään.

"Kyllä minä luen sen sinulle, lapseni", sanoi hänen ystävänsä ja luki koko kirjeen lävitse. Elsa istui mykkänä ja liikkumattomana; ainoastaan kasvojensa vaihteleva väri osoitti mitä hän tunsi.

Vihdoinkin sanoi hän: "Oi isä raukkaa; hän sanoi aina minun olleen hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa. Kuinka kovin hänen mielensä on tuleva katkeraksi, kuultuaan tämän. Ja olihan hän aina hyvä minulle, vaikka hän olikin tyly muita kohtaan. Ah, neitikulta, olleeko suuri synti, että siitä kuitenkin tunnen kuten kevennyksen etten ole salakuljettajan tytär?"

Hän puhkesi valtaavan itkuun. Mutta neiti Edelstedt suuteli häntä ja puhutteli hyvin ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä, ja samassa tuli tohtori sisään ja osoitti hänkin hellimpää osanottavaisuutta ja lupasi aina olla isänä hänelle jos ei onnistuttaisi löytämään hänen oikeita vanhempiansa, jotka luultavasti olivat hukkuneet samalla kertaa kun hän ajautui maalle. Tohtori muisti hyvin tuon silloisen haaksirikon kun majakkatuli ei ollut sytytettynä. Ei yhtään ihmistä ollut pelastettu; se oli noin neljätoista vuotta sitten ja hän oleskeli juuri silloin saaristossa, levätäkseen pari viikkoa, aivan lähellä sitä paikkaa, jossa onnettomuus tapahtui.

Elsa sanoi, että koska hän oli pelastunut niin ihmeellisellä tavalla, olivat muutkin voineet pelastua; eihän sekään ollut sanottu että molemmat vanhemmat olisivat olleet mukana; hän tahtoi sentään toivoa niin kauan kuin mahdollista.

"Tee niin, rakas lapsi", sanoi tohtori; "minä olen tekevä kaikki mitä voin, hankkiakseni selvitystä asialle; kuitenkin on sinulla täällä koti niin kauan kuin me elämme."

Elsa oli liian kovin liikutettu, voidakseen puhua; hän tarttui tohtorin käteen, vei sen huulilleen, kietoi kätensä neiti Eleonoren vyötäisille ja nyyhkytti ääneensä. "Niin, aallot olivat oikeassa", sanoi hän vihdoin. "Mutta isä raukka, — niin täytyy minun vielä kutsua häntä — raskaaksi tulee sanoa hänelle…"

"Sitä emme vielä teekkään", sanoi tohtori, "hän on ollut sinulle isänä niin hyvin kuin hän taisi, älkäämme riistäkö häneltä viimeistä iloaan ilman täytymystä. Sinä et saa häntä nähdä; kirjoita muutamia ystävällisiä riviä ennenkuin matkustat, minä toimitan niin että hän saa ne. Luulen hänen rangaistusaikansa pian olevan loppuun kuluneen; sitte tahdon minä katsoa mitä voidaan hänelle tehdä, jotta sinun ei tarvitse hänen tähtensä rauhattoman olla. Kas niin, nyt olen seisonut tässä ja unhottanut että vähintäin kaksikymmentä sairasta odottavat minua; hyvästi, hyvästi."

Samana päivänä kirjoitti Elsa hellän kirjeen luullulle isälleen ja lähetti hänelle muutamia hyviä kirjoja. Seuraavana päivänä seurasi tohtori sisartaan ja hoidokastaan Göteporiin, jossa hän jätti heidät hyvästi ja he matkustivat eteenpäin.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Venetsiassa.

Talvi vietettiin Nizzassa, kuten lääkärit olivat määränneet. Sinä aikana parantui neiti Edelstedtin tila melkoisesti; tuo lauhkea ilma teki hänelle niin hyvää, ja hänelle, joka oli tottunut viettämään pitkän, kylmän vuodenajan suljettuna huoneissansa, oli sanomaton nautinto saada istua ulkona vapaassa luonnossa ja henkiä sisäänsä lauhoja merituulahduksia. Elsa hoiti häntä suurimmalla hellyydellä ja antautui aina sillävälin suurella innolla opiskeluihinsa. Hän tuli pian ystävyyteen muutaman samassa talossa asuvan englantilaisen perheen nuorempien jäsenten kanssa, ja sai olla opinnoissa heidän kanssaan yhdessä; siten tuli hän myös perehtyneeksi englannin kieleen ja sai rakastettavilta, hyvin kasvatetuilta nuorilta ystäviltään lainaksi monta erinomaisen hyvää englanninkielistä kirjaa, joiden tosikristillinen ja siveellinen luonne teki häneen syvän vaikutuksen. Mutta istuessaan yksinään rannalla ja kuunnellessaan rakkaiden aaltojen laulua tahi yöllä maatessaan hiljaisessa kamarissaan, ajatteli hän tuntemattomia vanhempiaan, jotka joko makasivat meren pohjassa tahi olivat niin monta vuotta surreet häntä aaltojen saaliina. Usein uneksui hän että hän oli hukkumaisillaan ja että silloin muuan suurilla valkeilla siivillä varustettu korkea olento tuli pelastamaan hänet ja likisti häntä hellästi rintaansa vasten, ja hän tunsi selvästi sen olevan hänen äitinsä. Kun neiti Edelstedt tämän kuuli (sillä Elsa puheli kaikki äidilliselle ystävälleen), tunsi hän väristyksen ruumiissaan, sillä hänestä tuntui tämä merkitsevän sitä että äiti oli kuollut ja vasta enkelinä olisi vastaanottava kadonneen lapsensa. Mutta ei hän puhunut tästä mitään, vaan Elsa sai pysyä iloisissa toiveissaan. Joka kerta kun tohtorilta tuli kirje, luuli Elsa sen sisältävän jotakin tietoja hänen kauan kaivatuista vanhemmistaan. Mutta turhaan.

Vihdoinkin tuli tohtori Edelstedt itse, ja suuri oli hänen ilonsa nähtyään sisarensa voittaneen niin paljon oleskelullaan etelässä. Nyt olisi heidän matkustettava yhdessä edemmäksi ja päätettiin ensin käydä Venetsiassa, sillä sinne oli neiti Edelstedt aina erittäin ikävöinnyt.

Oli iltapäivä kun matkustavat ystävämme ensikerran näkivät meren kuningattaren kaikkine kupooleineen ja huippuineen ylevästi kohoutuvan sinertävien aaltojen helmasta. Kohta ympäröitsi heitä joukko venemiehiä, jotka kirkumalla ja vilkkailla liikkeillä tarjosivat palvelustaan, ja pian olivat he gondoolissa (eräs laji soutuveneitä, joilla kuljetaan Venetsiassa huoneiden välillä). Tuntui kuten unelta siten nähdä ihanimmat toiveensa toteutuneiksi. Nopeasti ja äänettömästi liukuivat he eteenpäin tuolla kristalli-kirkkaalla vedenpinnalla, pehmeillä tyynyillä leväten, ja tuo synkkä värikin, sillä sekä gondoolit että teltat olivat mustat, näkyi hyvin sopivan yhteen tämän koko näkymöllä vallitsevan runollisen salaperäisyyden kanssa.

Seuraavana päivänä, hyvin levättyään hotellissa, saivat ystävämme ihailla erästä näytelmää, joka muistutti Venetsian muinaisista, loistavammista päivistä. Tämä oli kilpasoutu Canal grandella, joka pidettiin Venäjän keisarinnan siellä käynnin johdosta. Sadottain rikkaasti koristettuja gondooleja, joilla useilla oli soitantoa mukana, liukui edestakaisin välkkyvällä veden pinnalla. Gondoolein soutajat olivat puettuina muinais-ajan ihanteellisiin pukuihin — muutamilla oli mustat puhkahihaiset samettitakit, ja valkeat höyhentöyhdöt lakeissaan, muutamat olivat vaaleansinisissä ja hopeisissa puvuissa, toiset sitävastoin loistivat kullankeltaisessa atlas'issa. Kun kansa tunsi jonkun puvun, joka kuului jollekin Venetsian vanhalle aateliselle perheelle, huudettiin nimiä "Foscari", "Manfrini" ynnä muita, ja näitä lemmikkigondooleja tervehdittiin vilkkailla hurraahuudoilla. Hetkisen kuluttua näkyi ruhtinaallinen seura, keisarinna runsaasti koristetussa, sisältä valkealla silkillä ja kullalla verhotussa gondoolissa; suuriruhtinattaren, joka seurasi häntä, loisti sinisessä ja hopeassa. Koko tämä kirjava värien koreus, kuvastuen selkeällä vedenpinnalla, kaikkien yli kaareutuvan taivaan ja noiden kanaalin varsilla kohoutuvien komeiden rakennuksien kanssa, muodosti ihanteellisimman taulun, ja omituiselta tuntui siten huomata itsensä siirretyksi keskiaikaan näkemään sen komeita päiviä kaikkine loistoineen ja väririkkauksineen.

Neiti Edelstedt oleskeli enimmiten gondooleissa; kiikkuminen veden päällä sopi erittäin hyvin hänen heikoille voimilleen. Sillä väliin kuljeskelivat tohtori ja Elsa kaikkialla katselemassa noita loistavia taulukokoelmia, ja saivat nähdä monta muistomerkkiä, jotka todistivat Venetsian muinaisesta voimasta ja ankaruudesta. Sala del Senatossa, Dogepalatsissa, nähtiin sama puhujaistuin, jolla nuo uljaat senaattorit olivat muinoin istuneet, vieläpä samat kynttiläjalatkin, joita he olivat käyttäneet, neuvottelujensa kestäessä myöhään yli puoliyön. Kymmenmiehistön salissa ei voinut vavistuksetta katsella niitä istuimia, kuluneine ja vaalistuneine punaisesta sahviaanista tehtyine tyynyineen, joilta niin monta peljättävää tuomiota oli julistettu. Vielä kauhistuttavampia muistoja herätti se pienempi sali, jossa kolmemiehistön neuvoskunta oli pitänyt salaperäisiä kokouksiaan; ei mitkään koristukset kaunistaneet huonetta, seinällä näkyi ainoastaan kapean käytävän suu, joka oli yhteydessä ulkopuolella olevien jalopeurain kitain kanssa; voi sitä, jota vastaan oli syytös tehty näihin julmiin kitoihin pistetyllä paperilapulla; hän katosi, hänen nimensä hävitettiin, hänestä ei enää koskaan kuultu puhuttavan. Scala d'oron (kultaisen portin) luona oli nähtävänä kaikki mitä on jälellä näistä jalopeuroista. Täältä tultiin Scala dei Gigantille, joka johti eräälle erittäin kauniille ruiskulähteelle, keskellä Dogepalatsin pihaa. Heidän katsellessaan selitti tohtori aina nuorelle kumppanilleen kaikki näihin esineihin yhdistyneet historialliset muistot, joten hän sai täydellisesti havainnollisen kuvan menneen ajan historiasta; sillä parempaa keinoa historian tapahtumien muistoon teroittamiseksi ei löydy, kuin olla itse samalla paikalla, jossa ne ovat tapahtuneet ja saada sellaisen oppaan kuin tohtori Edelstedt oli. Hänen kanssaan nousi Elsa myöskin Campanilen korkeaan kellotapuliin, jossa rappuset kiertelivät erään sisäisen tornin ympäri, joka useista kohdin oli jätetty avoimeksi. Elsasta tuntui peloittavalta katsoa sen sisäpuolelle, pimeään syvyyteen mutta hän käänsi silmänsä toisaalle, ja kerran onnellisesti tultuaan ylös korkeuteen, saivat he vaivastaan runsaan palkinnon tuossa komeassa näkyalassa, jossa Adrianmeren morsian heloittavine kanaaleilleen, kullattuine kupukattoineen ja minareetteineen lepäsi heidän jalkainsa juuressa.

Mutta ei tämän huvittavan kaupungin mikään paikka ihastuttanut matkustajiamme enempää kuin Markuskenttä. Sinne seurasi tavallisesti neiti Edelstedtkin heitä, sillä siellä sai hän istua noiden pienien pöytien ääressä, joilla kahvia ja jääkylmää vettä tarjottiin, sillä aikaa kun muut kävelivät ympäri katselemassa tämän kuuluisan paikan merkillisyyksiä. Täällä avautui koko Venetsian historia heidän nähtäväkseen. Dogien palatsi ja kappeli, noiden korkeiden virkamiesten asunnot, kamoittavat vankilat, joihin rikoksen-tekijät suljettiin — kaikki, mikä puhui Venetsian uskonnosta, sen vallasta ja arvollisuudesta — oli aivankuin samaksi kokonaisuudeksi tähän yhteen paikkaan kerättynä. San Markuskirkon kupoolit, sen välkkyvät harjat ja kultaiset mosaikit, nuo melkein elävät kalkkimaalaukset, pitkät loistavimmista väreistä hohtavat marmoriset pylväsrivit, nuo kuuluisat, kullatut pronssihevoset suurportin päällä, kaikki muodostavat täällä lumoavaisimmasti vaikuttavan taulun. Oikealle Dogepalatsissa, ei kaukana siitä, on kaksi korkeaa graniittipylvästä, toinen kannattaa apostoli Markuksen siivillistä jalopeuraa, toinen pyhän Theodorin kuvapatsasta; nuo kolme mastoa, joissa muinoin liehui tasavallan kolme lippua, mutta joissa siihen aikaan, josta nyt puhumme, nähtiin Itävallan punainen ja valkea viiri; vähän kauempana tuo vanha vakainen Campanile, ja lähimpänä tuomiokirkkoa tuo komea kellotorni, joka täydentää ryhmän, kullalta ja taivaan sinertävältä kimeltäväne kelloneen, jonka päällä kaksi suurta pronssikuvaa aimo vasaroillaan lyö tunteja välillään riippuvaan jättiläiskelloon, ja kaikkein yläpuolella selvä pilvetön taivas; ihastuttavampaa kuvaa ei olisi voinut ajatella ja matkustajamme nauttivat siitä täysin mielin.

Muutamana päivänä näkivät he omituisen näytelmän. He tulivat Piazzan luo juuri siihen aikaan kun oli ruokittava sinisiä kyyhkysiä, joita Venetsiassa pidetään pyhinä, jopa melkein kaupungin suojeluspyhimyksinä, sillä tapahtukoon mitä tahansa, ei niitä saa milloinkaan unohtaa; piiritys-aikoina, nälänhädässäkin, ihmisten ollessa aivan nääntymäisillään, saivat kyyhkyiset kuitenkin runsaan ravintonsa muinaisaikoina ja vieläkin hoidetaan niitä suurimmalla huolella.

Kello löi juuri kaksitoista, matkustajiemme tullessa Markuskentälle ja samassa tuli muuan mies esiin, suuri kori kädessään, hän vihelsi ja äkkiarvaamatta täyttyi ilma siivellisistä joukoista, jotka melkein himmentivät auringon; tuhansien siipien räpytys kuului kyyhkysten laskeutuessa maahan ja nopeasti nieleskellessä heille runsaasti riputeltuja jyviä. Elsalle oli sanomattoman hauskaa nähdä noita näppäriä lintuja, jotka noikkivat ja nokkivat, leikkivät ja riitelivät ja vihdoin lensivät tiehensä, koska ei enää löytynyt mitään noukittavaa. Mutta kuherruksen ja räpytyksen loputtua kuului lukematon paljous muita ääniä, jotka melkein tukkivat korvan. Miehiä, naisia ja lapsia kuljeskeli ympäri, tarjoellen jos jotakin tavaroita; millä oli limunaadia tahi jäätelyitä, millä melooneja ja muita hedelmiä, muutamilla oli näkinkenkiä; kilpikonnia tahi lintuja; täällä näkyi tanssiva apina, tuolla näytteli narrittelija temppujaan, mutta mikä enimmän kiinnitti Elsan huomiota, oli eräs ryhmä, ei kaukana siitä, jossa hän seisoi; useampia henkilöitä istui portailla tahi seisoivat nojautuen pylväihin, jännitetyllä tarkkuudella kuunnellen erästä runo- ja taruniekkaa, joka vilkkailla liikenteillä ja monimutkaisimmalla äänellä kertoi jotakin juttua heille. Hän käänsi selkänsä Elsaa kohden, mutta hänen liikkeissään oli jotakin, joka hämmästytti tyttöä. Juuri lopetettuaan kertomuksensa, kääntyi hän ympäri, samassa päästi Elsa äännähdyksen ja kiiruhti esiin miehen luokse.

"Signor Crespini!" huudahti hän. Mies katseli kummastellen ympärilleen ja Elsa vetäytyi vähän ujostuneena taaksepäin.

"Kuka nuori neiti se on, joka minua puhuttelee?" kysyi mies kohteliaasti.

"Isä Pajatso", kuiskasi Elsa, tuskin rohjeten katsahtaa ylös.

"Mitä? Kuka minua siksi nimittää? Voikohan se olla? Ah ei, eihän tämä hieno Signorina ole la mia povera Elsa!" sanoi taruniekka, katsellen ällistyneenä tuota nuorta tyttöä, kuuntelijainsa vähitellen hajautuessa.

"Tunnetteko tätä?" sanoi tyttö punastuen ja otti esiin Crespinin hänelle muistoksi antaman pienen karneoliristiu.

"Ai! la mia Marketani risti! Niin, nytpä tiedän! Voi, kun vielä piti elämän siihen päivään, jona saan jälleen nähdä rakkaan Titaniani, ihka elävänä ja niin hienona ja kauniina! Ja il Signor dottore, ja la Signora", sanoi hän, kumartaen ainakin kaksikymmentä keltaa, "tämä oli odottamaton ilo ja kunnia. Ja kas, tässä", jatkoi hän, ottaen vanhasta kukkarostaan esiin pienen emaljoidun medaljongin, "on la Signoran muistolahja joka on ollut kalliimpana aarteenani; en milloinkaan ole tahtonut siitä erota, kuinka suuri hätäni välin on ollutkin."

"Tulkaa nyt kanssamme tänne pieneen kahvilaan, rakas ystäväni" sanoi tohtori, "tulkaa kertomaan kuinka teille nyt menestyy; ei aivan hyvin, pelkään minä," lisäsi hän, samassa säälivästi katsellen Pajatsoraukan kuluneita vaatteita ja laihaa vartaloa.

He menivät erääsen erityiseen huoneesen kahvilassa, siellä kestittiin Crespiniä jääkylmillä juomilla, makaroonilla ja kaikella mikä tavallisesti enimmän miellyttää italialaista.

Vihdoinkin tarpeeksi syötyään, joka luultavasti ei ollut pitkiin aikoihin tapahtunut, rupesi hän kertomaan kohtaloitaan siitä asti kun hän erkani Elsasta. Silloin matkusti hän edelleen teaatterinjohtajan ja hänen seuransa kanssa; mutta he eivät olleet kauan yhdessä. Crespini ei saattanut unohtaa johtajan kovuutta Titania raukalle ja tämä oli syynä paljoon riitaan ja eripuraisuuteen heidän välillään. Tämä meni niin pitkälle, että Pajatso muutamana kauniina päivänä karkasi esimieheltään. Sen jälkeen oli hän koettanut onneaan monella eri tavalla. Pajatson osan näytteleminen tuli hänelle ajan pitkään ylen kiusalliseksi, välin matkusteli hän ympäri, näytellen apinaa, välin myi hän kipsikuvia, aikomuksessa koota niin paljon rahaa, että hän olisi voinut kääntyä takaisin Italiaan vaimonsa ja lapsensa luokse. Hän oli vihdoinkin saanut paikan matkapalvelijana eräälle herralle, joka aikoi käydä Venetsiassa. Tämä oli kuitenkin saanut matkalla tietoja, jotka pakoittivat hänen kääntymään takaisin kotiinsa, itse oli Crespini sairastunut ja hänen oli täytynyt kuluttaa kaikki kootut rahansa ennenkuin saattoi päästä kauemmaksi. Taas jotakin ansaitakseen oli hän nyt koettanut kykyään taruniekkana; ulkomaalla ei ollut hänellä tästä mitään hyötyä, sillä siellä ei ymmärretty häntä, mutta täällä sai hän kansan nauramaan eli itkemään aivan niinkuin hän tahtoi. Ja niin toivoi hän ettei kovin kauvan viipyisi ennen kuin hän saisi nähdä ihanan Florensinsa, vaimonsa ja rakkaan Marketansa.

Silloin sanoi tohtori Edelstedt, että hän luuli saattavansa Elsalle suuren ilon ja tekevänsä sekä Crespinille että heille kaikille palveluksen esittämällä erästä ehdotusta; Crespinille olisi vapaassa vallassa myöntyä siihen tahi ei. He aikoivat suoraan Venetsiasta Spezziaan, jossa sisarensa tulisi oleskelemaan jonkun ajan, saadakseen nauttia sen suloista meri-ilmaa. Sieltä aikoi hän tehdä pienen matkan Florensiin ja ottaa Elsan mukaansa; jos hänen sisarensa voisi jotenkin hyvin, noutaisi hän kenties myöhemmin hänenkin sinne. Nyt tahtoi hän ehdoittaa Crespiniä, joka niin hyvin tunsi maan ja kaikki sen olot, seuraamaan heitä apulaisena matkalla, ehkäpä viipyisi vähän kauemmin ennenkuin hän saapuisi kotiinsa, mutta sitten voisi hän samassa saattaa Elsan tuttavuuteen Marketansa kanssa, josta hän oli niin paljon puhunut. "Mitähän sanotte tästä, rakas Crespini?" sanoi tohtori lopuksi, "haluttaako teidän myöntyä tähän ehdotukseen?"

Haluttaisiko hänen? Mies raukka oli aivan mielettömänä ilosta. Niin, hän tahtoi tehdä vaikka mitä, — vaikkapa tuo maksaisi hänen hengensäkin, tahtoi hän tehdä kaikki valmistaakseen heille tämän hauskan matkan! Sairas signora ei tulisi vähintäkään kärsimään; he saisivat katsoa kaikki mitä katsottavaa oli, tulematta vähintäkään väsyneiksi; ihastuksissaan ja etelämaisessa vilkkaudessaan lupasi hän niinhyvin mahdollisia kuin mahdottomiakin, hypellen ja juoksennellen ympäri huonetta niinkuin olisi ollut vähän hupsu.

Elsakaan ei ollut vähemmän iloinen, vaikk'ei hän osoittanut iloaan niin rajuilla liikenteillä.

"Ah!" sanoi tyttö, "minä olen niin kauan halunnut saada tehdä jotakin hyvän isä Pajatson avuksi, joka teki niin paljon hyvää minulle, silloin kun ei minulla ollut muuta ystävää maailmassa. Nytkään en kyllä voi mitään tehdä, mutta voin toki koettaa osoittaa kiitollisuuttani sanoilla jos en töillä."

Ja hän päätti käyttää kaikki säästörahansa ostaakseen Crespinille jotakin kaunista, ja sitäpaitsi kirjaella hienoimman pienen kauluksen Marketalle.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Matkustus.

Pari päivää sen jälkeen olivat matkustajat valmiit lähtemään, ja liikutetulla sydämellä jättivät he hyvästi meren morsiamen, tuon muinoin niin uljaan ja aina lumoavan Venetsian.

Siihen aikaan ei ollut mitään rautateitä, ainakaan Italiassa, mutta tohtori Edelstedt oli hankkinut itselleen mukavat matkavaunut, ja jotta sisarensa olisi väsynyt niin vähän kuin mahdollista, kulkivat he hitaasti, ainoasti lyhyitä päivämatkoja. Crespini oli väsymätön toimittamaan kaikki parhain päin, niin että he saivat nähdä maan kauniimmat paikkakunnat; hän osoitti kaikki kohdat, jotka historiallisesti enimmän huvittivat ja myöskin ne kestikievaritalot, joissa nykyään oli tarjona parhaimmat yökortteerit.

Pietra Malan luona näkivät he omituisen luonnonilmiön, joka kutsutaan: "Fuoco di Legno." Kulettuansa kappaleen matkaa kylästä ja melkein pimeän tultua, saapuivat he erään irtonaisilla kivillä peitetyn ympyrän luo, joka oli korkeintaan kymmenen tahi kaksitoista jalkaa läpimitaten. Täällä nousi lukemattomia pieniä liekkejä ylös maasta, jotka väriltä ja ulkomuodolta sekä nopeilta liikkeiltään olivat palavan väkiviinan kaltaisia. Jotakin erittäin salaperäistä, jopa melkein yliluonnollista oli tuossa kirkkaassa, liekehtivässä pilkussa vuoren tummalla rinteellä, ja Elsan tuli tahtomattansakin mieleen ihmeellinen näytelmä, jonka hän oli nähnyt järvellä kohta sen jälkeen kun hän oli paennut vanhasta kodistaan, ja sydämessään kiitti hän Jumalaa, joka niin hellästi oli johdattanut häntä hänen teillään tuosta kovan onnen päivästä asti. Niin, Hänen päällensä tahtoi hän uskaltaa, mikä hyvänsä kohtalokseen tulisikin.

Pian tulivat matkustajamme enemmän jylhille ja kolkoille vuoriseuduille, jossa Apenninni-vuoriston haarat ulottuvat pitkälle sisämaahan. Synkät laaksokäytävät kiertelivät metsäisten ylänköjen välitse, kohisevat vuorivirrat juoksivat alas jyrkkiä rinteitä myöten. Luonnon hymyily oli kadonnut, tuntui siltä kuin nyt nähtäisiin ainoastaan sen ryppyinen otsa.

Illalla tultiin pieneen "osteriaan", eli kestikievaritaloon, joka oli, aivankuin linnun pesä, sijoitettu vuorten väliin. Tohtori Edelstedt ei pitänyt tästä paikasta, ympärillä oleva kansa näytti hänestä epäilyttävältä, oli kuultu puhuttavan paljon rosvoamisista vuoristossa, matkustajien päälle oli hyökätty ja ryöstetty maantiellä ja tohtori arveli mahdollisesti ennen pimeän yön tuloa ennätettävän parempaan yökortteeriin.

Mutta Crespini oli jyrkästi tätä vastaan. Hän vaatei että heidän oli pysähtyminen tähän, sillä seuraava pysäyspaikka olisi vielä huonompi; he voisivat lähteä liikkeelle kohta päivän koittaessa, mutta tänne täytyi yöksi jäädä, jos eivät tahtoneet saada rosvoja kimppuunsa ja kaikkea omaisuuttaan ryövätyksi; tohtori saattaisi kyllä maata sapeli ja ampumakivääri vieressään. Vasta jälkeenpäin saivat he tietää Crespinin koko yön istuneen naisten huoneen kynnyksen edustalla, viritetty pistoli kädessään.

Seuraavana aamuna heti päivän valjetessa oli Crespini ylhäällä panemassa kaikkia kuntoon matkaa varten, joka kiireimmän mukaan alotettiinkin. Hän istuutui kuskilaudalle ajurin viereen, pistoli vyössään. Tie kulki ylös ja alas, yli vuorten ja laaksojen, läpi metsien ja pensastojen, ja hurmaava oli ylängöltä, tummien kastanjapuiden luoman varjon lävitse, nähdä nousevan auringon majesteetillisesti esiintyvän leimuavien pilvien sylistä. Silloin luikersi tie äkkiä muutamien suurten maahan pudonneitten kallion lohkareiden välitse, jotka olivat hajallaan paksun risukon ympäröimänä. Keskellä tietä näkyi suuri musta esine, joka näytti sulkevan tien ja estävän kaiken eteenpäin pääsyn; tohtori Edelstedt hyppäsi alas vaunuista, nähdäkseen mikä se oli, ja kohtasi suuren tyhjän matkavaunun, ovet avoinna ja hevoset pois valjaista päästettyinä. Matkustajamme katselivat hämmästyneinä toisiinsa ja rupesivat toimeen, saadakseen niin pian kuin mahdollista vaunun pois tieltä. Samassa kuului heikko valitus risukossa, ja etsittyä niiltä paikoin, mistä ääni kuului tulevan, löydettiin naisihminen, rikkirevityin vaattein, vaaleana ja värisevänä istuvan kivellä ja vaikeroitsevan. Kului hetken aika, ennenkuin he voivat saada hänet puhumaan, niin peljästynyt hän oli, mutta vihdoin sai hän kerrotuksi lyhyillä keskeytetyillä lauseilla, että hän oli matkustanut emäntänsä, kreivinna d'Osoglion kanssa, joka aikoi erääsen paikkaan, ei kaukana Spezziasta, ja oli hänellä hyvin kiire, hän kun olisi tahtonut kohdata muutaman sukulaisensa, joka näinä päivinä aikoi muuttaa paikkakunnalta. Tuossa pienessä "osteriassa" vuoristossa oli houkuteltu hänet matkustamaan lähimpään pysäyspaikkaan, voidakseen varhain aamulla sieltä lähteä, mutta tiellä olivat rosvot, joiden kanssa kyytimies luultavasti oli yksissä neuvoin, karanneet heidän päällensä ja ryöstäneet heidän kokonaan; matkapalvelija oli juossut tiehensä, hevoset päästettiin auki ja hän ja kreivinna heitettiin risukkoon. Täällä makasi hän tunnotonna, kunnes hän luuli kuulevansa ääniä ja nousi työläästi ylös, koettaakseen huutaa apua.

Crespini otti naisraukan kainaloonsa ja vei hänen vaunuun, toisten etsiessä kreivinnaa.

"Täällä hän on!" huusi Elsa, "mutta oi, hän on varmaan kuollut!"

Tohtori kiiruhti sinne ja tapasi Elsan polvillaan erään naisen vieressä, joka hengetönnä ja verisenä makasi maassa. Hänen jalo muotonsa oli vaalea kuin marmori, rikas surupukunsa rikkirevitty, sormensa pitivät suonenvedon tapaisesti kiinni jostakin nauhasta, josta luultavasti joku medaljonki oli pois reväisty.

"Onko hän kuollut?" sanoi Elsa.

"Oi!" huudahti kamarineitsyt, vaivaloisesti laahustaen itsensä sille paikalle, jossa kreivinna makasi, "ovatko ne roistot ottaneet kreivin valokuvan? Voi kuinka suuren surun tämä saattaa kreivinnalle, hänen taas virotessa henkiin!"

Tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. "Hän ei ole kuollut," sanoi hän; "missä on viinisi, Eleonore? Anna hänelle vähäsen ja tuo vettä, huuhtoaksemme häntä; kas noin, hän liikuttelee jo."

Kreivinna aukasi suuret tummansiniset silmänsä, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä, mutta nähdessään nuo ystävälliset kasvot, näytti hän rauhoittuvan, hän sulki taas silmänsä ja antoi päänsä hiljaa levätä Elsan olkapäällä. Hetken perästä nousi hän äkisti, tarttui nauhaan kaulassaan ja huomasi medaljongin olevan poissa. "Oi Fernando!" huusi hän epätoivoisena, "minä olen kadottanut sinut toisen kerran! Ennemmin olisivat saaneet ottaa kaikki mitä minulla on, kuin tämän valokuvan!"

Hän tahtoi nousta ylös, mutta uupui ja kaatui. Silloin kehoitti Crespini heitä kiiruhtamaan, ja tohtori asetti vieraan naisen pehmeille tyynyille vaunuissa, ajomies jätettiin ryöstettyjen ajokalujen luokse, joita hakemaan he lähettäisivät hevosia asemalta, Crespini otti ohjat, tohtori istui hänen viereensä, nuo neljä naista saivat paikkansa vaunuissa ja niin kulkivat he hiljaista vauhtia alaspäin, kunnes ennättivät lähimpään pysäyspaikkaan, jonka jälkeen viljavampi seutu vähitellen aukeni matkustajien katseille.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Spezzian lahdelma.

Matkalla makasi kreivinna enimmäkseen jonkunlaisessa horrostilassa, mitään puhumatta ja tiedustelematta. Mutta heidän saavuttuaan Spezziaan, ilmestyi kuume ja hän houraili paljon. Sydäntä särkevää oli kuulla hänen puheitaan, sillä hän luuli aina makaavansa meren pohjassa, aaltojen lyövän ylitsensä ja kauheiden elävien matelevan ympärillänsä, uhaten niellä hänet. Silloin huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä miestään ja lastaan ja hapuili usein kaulassaan olevaa mustaa nauhaa, ikäänkuin olisi hän hakenut ryövättyä medaljonkiaan. Sillä välin puhui hän useampia kieliä, ranskaa sekä englanninkieltä ja välin kuuli tohtori Edelstedt hämmästyksekseen hänen puhuvan ruotsiakin, vaikka hyvin murteellisesti. Tohtori oli katsonut parhaaksi viedä hänet Spezziaan sekä ottanut hänelle huoneen samassa hotellissa, kuin hän ja sisarensakin asui. Väsymättömästi piti tohtori huolta sairaasta; ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, paitsi hän itse ja kamarineitsyt, joka sairasta hoiti, ettei hänen lepoaan olisi häiritty.

Kun tämä kuume-tila oli kestänyt pari päivää, vaipui kreivinna syvään uneen, joka luultavasti oli taudin käännekohta, sillä hänen herättyään näkyi vaara olevan kaikki ohitse ja voimansa lisääntyivät huomattavasti, jotta hän pian saattoi jättää sängyn ja tämän pimeän huoneen, jossa hän tähän asti oli oleskellut.

Nyt tahtoi tohtori valmistaa hänelle jotakin odottamatonta. Hän oli häntä varten tilannut mitä kauniimman huoneen hotellissa, jonka palkongilta ja kolmesta suuresta alas laattiaan asti ulottuvasta akkunasta oli loistava näkyala Spezzian lahdelman tummansinisille laineille ja sitä ympäröiville ihanoille rannoille.

Muutamana auringonpaisteisena aamuna vietiin kreivinna tähän huoneesen. Tohtori tuki häntä toisesta kädestä, Rosina, kamarineitsyensä, toisesta. Hän pantiin sohvalle akkunan vastapäätä ja tohtori meni aukasemaan luukut. Minkälainen näkyala nyt kohtasikaan heidän katsettaan! Edessään lepäsi meri, välkkyvänä kuni puhtaat timantit, raittiissa aamutuulessa, joka muodosti veden sieviin aaltoihin, joilla laivat tanssivat vallattomina ja iloisina, jättäen taaksensa pitkiä lumivalkeita vahtovakoja. Tohtori Edelstedt katsahti sairaasen, hän luuli tämän näytelmän vaikuttavan hänessä uutta eloa, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen piti sairas kätensä silmillään, käänsi päänsä poispäin, huudahtaen tuskallisimmalla äänellä: "Oi, ei, ei, tätä en voi katsoa! Ottakaa pois minut täältä. Voi, kun on kauhistavaa; tänne en voi jäädä, se on mahdotonta!" Hän kätki päänsä tyynyihin, hän kuului nyyhkyttävän, ja koko ruumiinsa vapisi väkinäisesti.

Tohtori Edelstedt katseli ällistyneenä sairastaan; hetken aikaa käveli hän sanaakaan sanomatta edestakaisin huoneessa, sitte asettautui hän kreivinnan eteen ja sanoi vakaasti ettei käy laatuun antaa siten myöten tunteilleen; niitä vastaan on taisteltava; sillä jos annetaan semmoisten hermoispuuskausten päästä valtaan, tulee pian sekä sielu että ruumis kykenemättömäksi mihinkään ponnistuksiin.

Kreivinna d'Osoglio piti vielä silmänsä kiinni, mutta kuunteli nöyrästi lääkärin neuvoa ja pyysi häneltä anteeksi nähtävästi vallatonta käytöstään; jos hän jätettäisi yksinään hetkiseksi, lupasi hän koettaa tointua ja koota voimiaan, sitten selittääkseen tohtorille syyn omituiseen menettelyynsä; hän ei saattanut muuta kuin uskoa tohtoria pitävän sen anteeksi annettavana, niin lapselliselta kuin se nyt hänestä näyttikin. Itkusilmin vaipui hän takaisin sohvalle ja tohtori jätti hänen kahdenkesken Rosinan kanssa.

Iltapäivällä tuli hän takaisin sisarensa kanssa, joka halusi käydä signoraa katsomassa. He tapasivat hänen samassa huoneessa, istuvan sohvalla, joku ompelus kädessään; silmänsä olivat vielä punaiset, mutta hän näytti lempeältä ja tyyneeltä ja kun he olivat puhelleet hetkisen ja hän oli lämpimin sanoin ilmoittanut kiitollisuutensa kaikesta heidän hänelle osoittamastaan hyvyydestä, kääntyi hän tohtorin puoleen ja sanoi olevansa velvollinen antamaan hänelle selityksen oikulliselta näyttävästä käytöksestään, ja vaikka kuinka kovasti se häneen koskisikin, oli hän päättänyt sen kohta tehdä. Hän tunsi itsensä voimakkaammaksi ja tohtorin sanat olivat syvästi häneen vaikuttaneet, hän tahtoi taistella tunteitaan vastaan. "Aukase, Rosina, akkuna, jotta raitis merituuli pääsee vahvistamaan minua", sanoi hän; "istukaa, ystäväni, minä tahdon kertoa teille elämäkertani."

"Olette varmaan kummastelleet kuullessanne minun välin puhuvan muutamia ruotsalaisia sanoja, mutta isäni oli ruotsalainen, vaikka hän oli tullut naimisiin italialaisen naisen kanssa; hän oli nimittäin Ruotsin konsuli Roomassa, mutta kuoli minun vielä aivan nuori ollessani. Äitini eli ainoastaan muutaman vuoden hänen jälkeensä; hän kuoli kohta sen jälkeen kun minä olin mennyt naimisiin jaloimmalle, rakastettavimmalle miehelle, nimeltä Fernando d'Osoglio, rikkaasta ja arvossa pidetystä perheestä Roomassa. Hän rakkaudessaan ikäänkuin kantoi minua sylissään ja minä jumaloin häntä; ei milloinkaan ole löytynyt onnellisempaa avioliittoa, vaikka tämä onnellisuus valitettavasti tuli sangen lyhyeksi.

"Meillä oli pieni poika, mutta hän kuoli muutaman kuukauden vanhana. Sitte sain tyttären, Angelani; ah, hän on nyt enkeli taivaassa. Hän oli aivan pieni vielä, kun Tukholmassa asuva isäni kaksoisveli sairastui kovasti, ja lähetti meille niin sydämellisen ja hartaan toivomukseni saada nähdä minua, veljensä ainoata lasta, ennen kuolemaansa, että me päätimme tehdä tuon pitkän matkustuksen pohjoiseen, ja lastani kun en saattanut jättää, otimme hänen mukaamme.

"Oleskelimme muutaman viikon Tukholmassa, kunnes setäni kuoli, ja Syyskuu oli jo tullut, kun olimme matkalla Göteporiin, sieltä lähteäksemme laivalla Kööpenhaminaan.

"Kauan emme vielä olleet merellä olleet ennenkuin rupesi kovasti tuulemaan ja pian alkoi mitä hirvein myrsky. Yö oli pilkkopimeä, sitä valaisi ainoastaan salamat, jotka verhoivat taivaan ja meren kansoittavalla loistollaan. Ei kukaan uskaltanut mennä alas, seisoeltiin tahi levättiin kannella huolestuneissa ryhmissä, usein mahtavien hyökyaaltojen valelemina. Kerran kuulin kapteenin sanovan, ettei hän voinut käsittää, missä hän oli; hän piti majakan olevan läheisyydessä, mutta koska sitä ei näkynyt, oli hän kai erehtynyt suunnalta, nyt oli hän kokonaan neuvottomana, eikä tiennyt mihin olisi laivaa ohjannut. Minä en saattanut seisoa, vaan olin polvillani ja koetin pysyttäidä aivan lähellä miestäni; palavasti rukoillen Jumalaa säästämään rakkahimpiani. Lapsemme makasi vieressämme pienessä vahasilkillä verhotussa korissa, jonka olimme teettäneet matkaa varten, leikkien huoletonna muutamilla liehuvilla nauhoilla; tämän näin salaman valossa, imettäjä, joka piti koria, huusi sydäntä särkevällä äänellä kaikkia pyhimyksiä. Samassa kuului äkisti hirveä ryskähdys, tuntui kuin olisi laiva revennyt keskeltä kahtia, Fernando reväistiin käsistäni, lapsi katosi, miten minun kävi, en tiedä, ainoastaan hämärästi tahdon muistaa tarttuneeni kiinni johonkin minua kohden uiskentelevaan esineesen ja että meri pauhasi ja aallot loiskivat ylitseni. Kun vihdoinkin taas tulin tunnoilleni, nousi aurinko, kuni kultainen pallo, pilvettömälle taivaalle, makasin pienellä saarella, johon aallot olivat minut heittäneet; kaikkialla ympärilläni levisi ääretön meri, vielä liikkuvana ja vahtoisena yöllisestä myrskystä, maininki kävi korkealle ylös pienen kallion ympärillä ja peitti usein minut suolaisella vainiollaan. Makasin siinä hetken aikaa tuskin voiden liikuttaa itseäni ja odotin kuolevani ja taas pääseväni Fernandoni ja Angelani seuraan. Mutta äkkiarvaamatta huomasin etäällä suuren laivan; — se läheni. Nälkään kuolemisen pelko, ajatus, että rakkaimpani mahdollisesti olisivat voineet pelastua yhtähyvin kuin minäkin, antoi minulle voimia, nousin ylös ja kiipesin kallion korkeimmalle huipulle, seisoin siellä kuroittavin käsin, kunnes laivasta huomattiin minut. Merimiehet luulivat tuon kalliolla seisovan eriskummallisen olennon valkeine vaatteineen ja hajanaisine hiuksineen, välkkyvän vahdon ympäröimänä, olevan jonkun veden haltijan, ja tuskin uskalsivat lie koskeakaan minuun, kun kapteeni laski veneen ulos ja onnistui suurella vaivalla saamaan minut laivalle.

"Se oli englantilainen laiva. Kapteenin vaimo ja useita muita matkustajia oli mukana, ja kaikki laivalla, alhaisimmasta ylhäisimpään, kilpailivat toistensa kanssa osoittamassa hyvyyttään kurjaa vierasta kohtaan. En milloinkaan voi unhoittaa sitä ystävällisyyttä, jolla minua kohdeltiin. Saavuttuamme Englantiin, pyysi muuan erittäin rakastettava vanhempi pariskunta minua seuraamaan mukana heidän kauniisen kotiinsa maalla. Jos jollakin keinoin koetettiin saada jotakin tietoa tuosta hukkuneesta laivasta, mutta turhaan; ei milloinkaan kuultu kenenkään muun pelastuneen, ei matkustajista eikä miehistöstä. Sillä välin koettivat jalomieliset ystäväni kaikin tavoin lievittää suruani; heidän luonaan opin tuntemaan, mistä yksinään oikea lohdutus voidaan löytää, sillä tähän asti, kun olin tuuditeltu maallisen onnellisuuden laineilla, olin harvoin ajatellut elämän todellisuutta, joka nyt melkein kokonaan masenti minut; mutta — toivon että Jumalan armon kautta, joka johdatti minut tähän tosi-kristilliseen Davenantin perheesen, eivät ole nämät kovat koetuksetkaan olleet hyödyttämättä minua. Mielelläni olisin viettänyt ne muutamat päivät, jotka silloin luulin enää saavani elää, näiden jalojen ystävien luona, tuossa ihanassa maassa, joka on ollut niin monelle onnettomalle vieraanvaraisena turvapaikkana; mutta appivanhempani eivät tahtoneet kauemmin olla minua paitsi, he olivat jo kadottaneet niin paljon ainoassa pojassaan, joka oli ollut heidän silmäterällään, ja pienessä rakastetussa lapsenlapsessaan, he kirjoittivat kerran toisensa perästä, etteivät he saata elää ilman minua, ja niin annoin minä sydämelliset jäähyväiset ystävilleni Fernyhurstissa ja matkustin takaisin Roomaan, jossa appivanhempani asuvat. Roomassa ja sen lähistössä olen siitä asti oleskellut, enkä siitä saakka, kun sinne takaisin tulin, ole koskaan nähnyt mertä, tuota kauhistavaa mertä, joka kaiken elämäni ilon ryöstänyt on. Älkäät siis rakkaat ystävät ihmetelkö, vaikka tämä näky niin valtasi minut heikossa liikutetussa tilassani, kun katseeni aivan odottamatta sen kohtasivat! Te tahdotte antaa minulle anteeksi, eikö totta? Niin, näen teidän olevankin hyvin liikutettuna. Silmänräpäyksen ajan pyydän olla yksinäni, kootakseni ajatukseni, sitten on tekevä sydämelleni hyvää saada taas nähdä teidän sääliväiset kasvonne."

Kreivinna vaipui takaisin sohvalle, peittäen kyyneleiset silmänsä tyynyihin; mutta neiti Edelstedt tarttui veljensä käsivarteen ja kiiruhti ulos huoneesta.

"Oi Kaarle, Kaarle!" huudahti hän kohta kun sai jonkunkin sanan suustaan, "olemme löytäneet Elsan äidin! Kuinka ihmeelliset eivätkö ole Jumalan tiet! Niin, minä suon mielelläni heille tämän äärettömän ilon, vaikka kuinka raskaaksi tulisikin erota tästä rakkaasta lapsesta! Mutta uskallammeko puhua tästä kreivinnalle, koska hän on niin heikko vielä?"

Tohtori katsoi sen ei olevan vaarallista, kun vaan menetellään varovasti, ilo ei kuoleta; olisi sentään ensin tultava vielä enemmän vakuutetuksi asiasta. Heidän tässä neuvotellessaan toistensa kanssa tuli Rosina sisään ja sanoi Signoran nyt olevan tyyneemmän ja haluavan nähdä heitä.

Sykkivin sydämin meni neiti Edelstedt sisälle hänen luokseen, istuutui sohvalle hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja kysyi, oliko tämä onneton haaksirikko tapahtunut Syyskuun 12 päivänä, neljätoista ja puolen vuotta sitten?

"Niin, silloin se tapahtui", vastasi kreivinna, katsoen hämmästyneenä häneen.

"Ja majakka? kuulitteko koskaan sen nimeä? Oliko se N——n majakka?"

"Ah, oli! kuinka niin? te tiedätte jotakin! Oi, sanokaa!"

Hän oli niin liikutettu, ett'ei neiti Edelstedt uskaltanut sanoa enää mitään, vaan katsahti huolestuneena veljeensä.

"Ajatelkaamme asiaa levollisesti ilman kiihkeyttä", sanoi tohtori, tavallisella tyyneydellään hymyillen, ja lisäsi sitten, että heillä oli syytä uskoa kreivinnan lapsen ainakin pelastuneeksi. Mutta äidin rauhattomuutta ja palavaa odotusta ei voitu hillitä; parin minuutin perästä tiesi hän kaikki.

"Tyttäreni on tässä talossa! Oi, antakaa minun kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti hän, tahtoen syöstä ulos, mutta tohtori kielsi.

"Rakas Eleonore", sanoi hän, "mene valmistamaan Elsaa tähän häntä odottavan onneen, ja tuo hän tänne."

Neiti Edelstedt kulki hitaasti ja horjuvin askelin käytävää pitkin, joka vei hänen omaan huoneesensa. Siellä istui Elsa, ompeluksensa kädessään, katsellen uneilevana ulos tummansinisille välkkyville aalloille.

"Elsa!" sanoi neiti Edelstedt. Nuori tyttö säpsähti; hän käänsi päänsä pois akkunasta ja katseli kummastellen ystävättäreensä.

"Rakas neiti, mitä se on?" huudahti hän, "näytätte niin vaalealta ja liikutetulta, onko jotain tapahtunut?"

"Niin, lapseni", vastasi neiti Edelstedt, "jotakin on todellakin tapahtunut, ja sinulle ainakin on se iloinen sattumus, joka on tapahtunut."

"Oi, sanokaa, mitä se on?" huudahti Elsa; "onko kuulunut?…"

Hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut mielellään kenenkään aavistavan kuinka paljon hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän löytäisi vanhempansa.

"Niin, Elsani, on sekä kuulunut että löytynyt," vastasi neiti
Edelstedt, tavallisella lempeydellään hymyillen.

"Isäsi valitettavasti ei enää elä, hän hukkui sinun pelastuessasi, mutta äitisi —"

"Äitini! huudahti Elsa melkein hengetönnä. Oi, rakas neiti, kuka hän on? Missä hän on? oi sanokaa, en voi kauemmin kestää tätä tietämättömyyttä!"

"Tule, lapseni", sanoi neiti Edelstedt, "minä vien sinut hänen luoksensa."

Hän kiersi kätensä tuon melkein tiedotonna olevan tytön ympärille, joka kovasti vapisten hiipi ystävättärensä luokse, ja vei hänen käytävän lävitse kreivinna d'Osoglion huoneesen. Hän aukasi oven; kreivinna seisoi siellä, vaaleana kuin marmorikuva, nojaten Rosinan käsivarteen. Elsa ei rohjennut mennä esiin, vaan seisoi ovessa, vapisten kuni haavan lehti.

"Elsa", sanoi neiti Edelstedt, "tämä on äitisi. Kreivinna, kas tässä on tyttärenne; tulkoon hän olemaan teille kaikki mitä hän on minulle ollut! Jumala siunatkoon teitä molempia."

Silmänräpäyksen katseli kreivinna tutkivin silmäyksin nuorta tyttöä.

"Niin, hänellä on Fernandon silmät!" huudahti hän. "Oi kauan kaivattu lapseni, sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jälillä elämän iloa; tule, oi tule äitisi syliin!"

Hän levitti kätensä ja Elsa lepäsi äitinsä rinnoilla.

"Tällaiset hetket ovat pyhiä", sanoi tohtori hiljaa. "Tule, rakas sisareni, sinä tarvitset levätä kaikista näistä mielenliikutuksista; sinulla on voimakas sielu, sen tiedän, mutta ruumis on heikko vielä", ja hän tarttui hänen vapisevaan käteensä ja vei hänen huoneisinsa.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Florensissa.

Iloinen oli se seura, joka sinä iltana kokoontui kreivinna d'Osoglion huoneisin. Elsa, tahi Angela, joksi nyt saamme nimittää häntä, ei tiennyt, mitenkä olisi osoittanut onnellisuuttaan. Välin makasi hän kuten pieni lapsi äitinsä sylissä, välin laski hän polvilleen neiti Edelstedtin viereen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, välin hyväili hän rakasta tohtoriansa; eipä isä Pajatsokaan jäänyt osaansa paitsi tässä yleisessä ihastuksessa. Alussa oli hän vähän ujoksissa, sillä hän luuli ettei "la contessina" milloinkaan enää mitään huolisi köyhästä naurattajamestarista ja hänen Marketastaan, mutta kauaksi ei jäänyt hän tähän luuloon, sillä sekä Angela että hänen äitinsä kilpailivat keskenään osoittamassa Pajatsolle kiitollisuuttaan.

"Ensi tiistaina matkustamme kaikin Florensiin", sanoi kreivinna, "sitte tulemme tervehtimään teitä, rakas Crespini. Olette olleet lapselleni isänä, hänen ollessaan aivan yksinään maailmassa, ja olette olleet apuna pelastamassa henkeäni; siitä olen kyllä huolen pitävä ett'ette te eikä teidän perheenne mitään hätää kärsi niin kauan kun minä elän. Sitte matkustamme suoraan Roomaan, sillä minä ikävöitsen saada esitellä Fernandoni tyttären hänen iäkkäille vanhemmilleen."

Muutamana kirkkaana aamuna saivat matkustajamme nähdä ihanan Florensin, joka maailman mainioine kupooleineen ja huippuineen, kypressien ja poppelipuiden ympäröimine hymyilevine huviloineen ja kaikkine muhkeine rakennuksineen lepäsi heidän edessään.

Kohta heidän tänne tultuansa, pyysi kreivinna Crespiniä kiiruhtamaan kotiinsa; samana iltana aikoivat he käydä tervehtimässä häntä.

Ja sen he tekivätkin. He kulkivat useampia kapeita katuja, eivätkä ilman vaivatta, kunnes vihdoin löysivät tuon pienen asunnon. Se oli pihan sisässä, yhdessä noista hävinneistä palatseista, joissa Florensin uljaat aateliset muinen olivat asuneet. Hauskannäköiset sammalpeitteiset kiviportaat veivät eräälle rautaristikolla varustetulle portille, jonka ympärille viiniköynnös oli poimutellut loistavat kukkakiehkuransa, tuoksuva myrtti tunkeutui siellä täällä esiin kivien välistä ja heleät konvolvulus-kukat kiemurtelivat muutamien rikkeimien marmorikuvien ympärillä, jotka vielä olivat jälellä muinoisesta komeasta suihkulähteestä pihan keskellä.

Vaunujen tullessa esiin, aukesi ovi äkkiä ja Crespini seisoi siinä parhaassa juhlatakissaan, toisella puolellaan oli pieni iloisa akkansa ja toisella hoikka mustasilmäinen Marketa, joka seisoi punastuneena puhtaassa hienosti tärkätyssä pääliinassaan ja nypisteli ujostellen monivärisen esiliinansa nauhaa.

Kaikki tervehtivät, syvästi niiaten ja kumarrellen ja veivät nämät ylhäiset vieraat sisään huoneisinsa, jotka olivat hyvin pienet ja yksinkertaisimmilla huonekaluilla varustetut; mutta tässä yksinkertaisuudessakin tuntui olevan joku taiteellinen aisti. Yhdessä nurkassa oli Marketan mandoliinikantele ja pöydällä puolivalmis mosaikkiteos, sillä tämä nuori tyttö oli tullut hyvin taitavaksi tällaisten teosten valmistamisessa. Näkyipä siellä myöskin äidin nypläystyyny ja värttinä, ja kaikki todisti tuon köyhän kansan ahkeruudesta ja uutteruudesta.

Angela vei kohta Marketan erikseen ja lahjoitti hänelle sitävarten kirjaelemansa kauluksen ja kauniin korallikoristeen, jonka äitinsä oli tähän tarkoitukseen hänelle antanut. Marketa oli ihastuksissaan; hän näytti kuinka hän asetti kokoon pienet lasipuikkonsa mosaikiksi ja toivoi ettei neiti halveksisi hänen juuri nyt tehtävänään olevaa pientä rintasolkea, joka esitti kyyhkystä öljypuun oksa nokassa. Angelan mielestä oli se ihastuttava, hänellä ei ollut koskaan ollut mitään niin kaunista.

Sillä välin kysyi kreivinna Crespiniltä pitikö hän tästä yksinkertaisesta asunnostaan, tahi eikö hän mieluummin tahtonut muuttaa isompaan? Hän sanoi ei milloinkaan toivoneensa mitään parempaa, mutta isäntä oli hänen suureksi surukseen juuri sanonut heidät ylös, kun ei hän jaksanut maksaa korkeampaa hyyryä. Kreivinna pyysi saada puhua isännän kanssa, ja tämän tultua, suuresti kumarrellen ylhäiselle herrasväelle, sopi kreivinna hänen kanssaan niin että Crespini saisi asua siinä niin kauan kuin hän itse haluaisi, määrättyä vuokraa vastaan, jonka kreivinnan asiamies olisi vuosittain maksava. Hän vakuutti myöskin Crespinille pienen vuotuisen elinkoron ja määräsi summan rahaa, joka olisi Marketalle maksettava hänen hääpäivänään tahi kaikessa tapauksessa hänen täytettyänsä viisikolmatta vuotta. Kuka voi kuvata tämän pienen perheen iloa? Ei ainoastaan sen jäsenet olleet tavanneet toisensa monivuotisen erinänsä olon perästä, vaan tuntui kuin onni tahtoisi heille jakaa kaikki antimensa tänä päivänä! Neiti Edelstedt tilasi muutamia mosaikkiteoksia ja pitsejä, ja monta käden puistutusta toiselta puolen ja siunauksia toiselta puolen annettua, erkanivat matkustajamme vihdoin köyhistä ystävistään, jättäen iloa ja kiitollisuutta tuon pienen hauskan kodin jäsenten sydämiin.

He pysähtyivät Florensiin ainoastaan pariksi päiväksi, ja viettivät aikansa taulukokoelmien ja muiden arvollisten esineiden katselemisessa, niin paljon kuin neiti Edelstedtin heikot voimat myöden antoivat. Kreivinna d'Osoglion hieno taideaisti ja syvälliset tiedot olivat tässä erittäin hyvin paikallaan, sillä hän taisi aina osoittaa kaikki, mitkä parhaiten ansaitsivat katsomista, eikä tarvittu tuhlata aikaa mihinkään vähemmän arvollisiin.

Jälkimäisenä päivänä olivat he Palazzo Pitti'ssä ja katselivat juuri Rafaelin ihanaa Madonna della sediaa, kun Angela huomasi erään nuoren miehen, joka teki muutamia muistiinpanoja.

"Eikö hän ole Alpi Elgenströmin näköinen?" kuiskasi hän neiti
Edelstedtille. Samassa kääntyi mies heitä kohden, se oli todellakin hän!

"Kuinka odottamaton ilo on minulla saadessani tavata niin hyviä ystäviä täällä", sanoi hän tohtorille ja hänen sisarelleen. "Ja onko mahdollista? onko tässä pieni mallini, joka on tullut niin suureksi ja komeaksi! Hän on koko nuori neiti, jota en saa enää kutsua Elsaksi."

"Ei, ette saakaan, se on totta se," vastasi tohtori hymyillen, ja nyt tapahtui yleinen selitys; Alpi esitettiin kreivinnalle nuorena ruotsalaisena taiteilijana, jonka sisaret olivat erittäin hyviä Angelan ystäviä ja Alpi kuulteli suurimmalla jännityksellä Angelan kummallisia kohtaloita. Kreivinna pyysi häntä käymään heidän luonaan Roomassa. Hänellä oli vielä jotakin teoksia valmistamatta Florensissa, mutta mielihyvällä lupasi hän tulla, kohta kun hän taas palajaisi taiteen pääkaupunkiin.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Ikuinen kaupunki.

Rooma! Kummallisin tuntein astuivat matkustajamme ensin tuohon maailman mainioon kaupunkiin, jossa on niin äärettömän paljon huomiota herättävää sekä sielulle että silmille. Kreivinna d'Osoglio meni kohta Angelan kanssa appivanhempansa luokse. Hänen mielensä paloi antaa heidän nähdä kuinka tyttö oli isänsä näköinen, tämä yhdenkaltaisuus miellytti yhä enemmän hellää äitiä. Angela oli nyt niin kiintynyt äitiinsä, että hän tuskin hetkeksikään tahtoi erota hänestä; hän kaiheksui vähän noita vanhoja isänvanhempiaan; tultuansa heidän komeaan huoneesensa, ja nähdessään tuon iäkkään pariskunnan loistavissa vanhanaikaisissa puvuissaan, istuvan kumpikin korkeassa nojatuolissaan, tykytti hänen sydämensä tuskallisesti ja hän olisi mielellään juosnut tiehensä, jos olisi saanut luvan. Mutta vanhukset nousivat hitaasti ja astuivat pari askelta miniäänsä vastaan, syleilivät häntä ja suutelivat hänen otsaansa.

"Tässä", sanoi kreivinna värisevällä äänellä, vetäen Elsan esiin, joka oli piiloutunut hänen taaksensa, "tässä on Fernandoni tytär."

Vanha kreivinna purskahti itkemään; kaikki jäykkyys oli kadonnut, sekä hän että miehensä likistivät tuota nuorta tyttöä rintaansa vasten, he itkivät ja nauroivat vuorotellen, puhelivat Fernandosta, että hän oli niin rakastettava ja kuinka Angela oli isänsä muotoinen. "Ah niin, ihan hänen silmänsä", sanoi isän-äiti; "ja hänen suunsa sitte! Katsopas kuu hän hymyilee!" sanoi iso-isä, "niin, hän on oikea d'Osoglio, siitä ei voi kukaan erehtyä."

Alussa Angela vähän ujoksui kaikkia näitä huomautuksia, mutta hän tottui niihin, ja hetkisen kuluttua oli hän aivan kokonaan kotiutunut vanhusten luona, jotka päivän päästänsä tahtoivat kestitä häntä konvehteilla ja jos jonkinlaisilla makeisilla.

Mutta mieluimmin oli hän toki aina äitinsä tahi neiti Edelstedtin ja hänen veljensä luona. Hän nautti, melkein tietämättänsä, siitä jalostuttavasta vaikutuksesta, jonka tosi kristillisellä pohjalla lepäävä korkeampi sivistys tekee ihmiseen. He olivat käyneet kärsimyksen koulun; he olivat "pesneet vaatteensa ja ne Karitsan veressä valkaisneet", nämät kaksi naista, joihin Angela veren ja rakkauden siteillä oli niin kiintynyt, ja heidän omansa ollessaan oli hän onnellinen.

Aamupäivät vietettiin kaiken tuon loiston ja jalouden katselemisessa, jota Roomassa on nähtävänä paljon enemmän kuin missään muussa kaupungissa maailmassa. Sillä Rooma on ikäänkuin elänyt kolme elämää. Ensin vanha, ankara tasavalta, josta Rooman Forumi, Kapitoliumi ja vanhemmat temppelit ovat näytteenä; sitten keisari-aika ylellisyyksilleen ja tapain turmeluksineen; mutta niinkuin sairas puukin usein kasvaa runsaimmin kukkia, niin näemme tältäkin ajalta semmoisia uhkeita rakennuksia, kuin Colosseumi, voittoportit, Cesarien palatsi y.m. Mutta vielä kolmannen kukoistusaikakauden oli Rooma näkevä, nimittäin kristillisyyden aikakauden, jolloin Pietarin kirkko rakennettiin, jolloin Rafael ja Mikael Angelo maalasivat mainiot taulunsa, joiden vertaa ei milloinkaan ole löydetty, ja jolloin sinne kokoontui äärettömän paljon muidenkin taiteilijain mestarituotteita. Tämä kaikki oli nyt tuleva matkustajiemme katseltavaksi, ainakin t:ri Edelstedtin ja Angelan, jotka olivat väsymättömät.

Nykyään elävienkin taiteilijain työpajoissa käytiin, mutta nuorta Elgenströmiä ei kuulunut mistään, he eivät tienneet oliko hän matkustanut kotiin tai niissä hän oli.

Eräänä päivänä kävivät matkustajamme näyttelyssä, jossa oli nuorempien taiteilijain teoksia; näistä oli Akademia dell'Arte antanut muutamille palkinnon. Neiti Edelstedt oli juuri katselemassa muutamia akvarelliluonnoksia, kun Angela äkkiä punottavin poskin tuli hänen luokseen, sanoen: "rakas täti, tulkaapas katsomaan mitä minä olen nähnyt tuolla sisällä."

Hän vei hänen toiseen huoneesen, jossa kuvanveistoteokset olivat näytteillä, ja osoitti erästä keittosavesta tehtyä korkokuvaa, joka oli saanut kunniapaikan; se esitti kivistä rantaa, jossa oli kaksi kaunista naisolentoa keveissä kalastajapuvuissa; toinen seisoi ristissä käsin, toivottoman surun ilmaus kasvoilla; toinen oli polvillaan, nostaen pientä lasta korista, jonka myrskyiset aallot olivat rannalle ajaneet; odottamaton ihastus kuvautui hänen toiseen naiseen käännetyissä kasvoissaan; takapuolella näkyi majakka ja laivahylyn pirstaleita uiskenteli merellä. "Palkittu" oli suurilla kirjaimilla luettavana sen yläpuolella.

"Hämmästyttävä!" sanoi neiti Edelstedt, hetkisen sitä katseltuaan.

"Tuntuuko tädistä, että se kuvaa tapauksen jotakuinkin hyvin?" kuului tuttu ääni sanovan heidän vieressään.

"Herra Elgenström!" huudahti Angela.

"Niin; aina siitä asti kun kohtasimme toisemme Florensissa, on pyörinyt päässäni, että olisin esittävä tämän kohtauksen, olen työskennellyt sen kanssa suurimmassa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan ole siitä mitään tietänyt, ja ilokseni ja kummastuksekseni näen tänään sen olevan katsottu ansainneeksi akateemian suuren hopeamitalin."

Samassa tuli kreivinna esiin, kummastellen mihin toiset olivat joutuneet; nähdessään korkokuvan, joka esitti hänelle niin tärkeää tapahtumaa, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Sydämellisen lämpimästi tarttui hän nuoren taiteilijan käteen, pyytäen hänen mitä pikimmin muodostamaan sen marmoriin hänelle; liikuttavine muistoineen olisi se oleva suurimpana koristuksena hänen huvilassaan. Tämän lupasi taiteilija mielihyvällä; hymyillen sanoi hän sen olevan suurimman tilauksen mitä hän oli saanut, ja toivoi sen olevan useampien muiden enteenä; "mutta", jatkoi hän, kääntyen neiti Edelstedtiin, "alkuperäisen olen aikonut täti Eleonorelle, jos tahdotte sen pitää hyvänänne; teillekin, joka olitte tämän pienen löytölapsi-raukan äitinä ennenkuin hän oli niin onnellinen että löysi oman äitinsä, saattaa tämä muistorikas tapaus olla miellyttävä. Neiti Angela on useammat kerrat ollut mallina minulle; nyt on hän sen tehnyt tietämättänsä!"

Neiti Edelstedtin liikutetulla sydämellä kiittäessä tästä kalliista lahjasta, seisoi Angela hiljaa ja miettivänä kuvan edessä; äkkiä sanoi hän ikäänkuin unelmasta heräten:

"Niin, se on kaunis, sangen kaunis, mutta yhtä puuttuu vielä, ja sen täytyy teidän luvata minulle lisätä siihen."

"Ja se on?" kysäsi Alpi.

"Saatte asettaa sen alle tämän kirjoituksen:

    "On linna luja Jumala;
    Kaikessa hädäss' auttaja."

"Nämät ovat ne sanat, jotka aallot minulle lauloivat, ollessani kaikkien ihmisten hylkäämänä, ja kuinka ovatkaan nämät sitte toteutuneet! Ne tulevat olemaan mielilauseenani koko elinikäni."

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Jälleennäkeminen.

Tohtori Edelstedtin kolmekuukautinen virkavapaus oli jo lähellä loppuaan. Sekä hänelle että sisarellensa oli tämä aika ollut sanomaton nautinto, sinä aikana oli sisaren terveys niin suuresti parantunut, ja jokapäiväinen seurustelu kreivinna d'Osoglion kanssa, sekä kaikki se viehättävyys ja jalous, jota olivat nähneet hänen ja Angelan seurassa, oli vieläkin enemmän lisännyt tätä nautintoa.

Mutta nyt tuli tuo surullinen hetki, jona heidän piti erkaantuman. Neiti Edelstedt saattoi tuskin nähdä Angelaa saamatta kyyneliä silmiinsä; tuo nuori tyttö, joka hänen johdannollaan oli alkanut kehittyä niin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, oli tullut hänelle äärettömän rakkaaksi, ja tytön saavuttamaa tilaa hänen sydämessään olisi tuleva vaikeaksi täyttää, mutta kuitenkin hylkäsi hän kaikki rukoukset, joilla kreivinna ja Angela ahdistivat häntä, jäämään heidän luokseen seuraavaksi talveksi. Hänen veljensä oli hänelle lähin ja rakkain maailmassa. Olla hänen luonaan sulostuttaakseen hänen elämäänsä niinä lyhyinä välihetkinä, jotka hän saattoi omistaa perhe-elämälle, oli neiti Edelstedtin suurin ilo, ja hän tiesi sen olevan veljellensäkin suuren arvoisen; he olivat aina niin yhden mieliset; ravintola-elämä, jonka niin monta nuorta miestä parhaana pitää, oli tohtorille vastenmielinen, ja sisar oli sydämessään päättänyt ett'ei milloinkaan häntä jättäisi niin kauan kuin terveys ja voimat riittivät; siis pysyi hän tässä päätöksessään, niin houkuttelevaa kun se hänelle muuten olikin suostua kreivinnan kutsumukseen. Tämä oli kuitenkin luvannut myöhempään suvella käydä heitä katsomassa Ruotsissa, ja tällä hauskalla toivolla vastaiseksi erkanivat ystävämme toisistaan. Raskaalta tuntui Angelasta nähdä heidän lähtevän; hän oli kyllä onnellinen rakkaan äitinsä kanssa ja koetti hellällä huolenpidollaan palkita hänelle kaikki ne surulliset vuodet, jotka äitinsä oli yksinäisyydessään viettänyt, mutta hän oli myöskin niin kiintynyt näihin ystäviinsä, jotka hänen turvattomana lapsena olivat hoitoonsa ottaneet, ja suuntaneet hänen mielensä elämän korkeampaa päämäärää kohden, että kyyneleensä tulvasivat alas poskille hänen kuiskatessaan heille viimeiset jäähyväisensä.

Mutta hänen äitinsä suuteli pois nuo kirkkaat pisarat, sanoen: "rakastan sinua, lapseni, vieläkin enemmän sentähden että niin paljon pidät näistä jaloista ihmisistä. Emme koskaan saata olla heille kylliksi kiitolliset siitä, mitä ovat meille kummallekin tehneet!"

Oli muuan päivä heinäkuussa, kun tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa saivat ilon Ruotsissa omassa kodissaan vastaanottaa rakkaat matkustajansa. Angelasta tuntui unelmalta muistellessaan sitä päivää, jona hän sinne kannettiin, niin sairaana ja kurjana, Pajatsoraukan yksinkertaisesta yliskamarista ja piti tulleensa toiseen maailmaan, jossa jalommat henget häntä ympäröivät ja hoitivat. Kuinka olivat kaikki siitä muuttuneet! Mutta koko hänen entinen elämänsä, koetuksineen ja kärsimyksineen, oli aivan kuin taulu levittynä hänen muistissaan, ja ensimäinen, jota hän kysyi, oli hänen isänsä, eli isänään pidetty, Juho Bryngelson. Oliko hän vielä vankina tahi missä hän oli? Mutta tohtori Edelstedt vastasi että hänellä siitä asti, kun he kotiin tulivat, oli koko ajan ollut niin kiire että hänen oli ollut mahdoton tiedustella häntä; kuitenkin koettaisi hän hankkia tietoja ensitilassa. Luutnantti Holmers tulisi pian sinne ja hän voisi heille tästä antaa tiedon. Tähän oli Angelan tyytyminen, vaikka hänestä tuntui, ett'ei tohtori nyt ollut oikein kaltaisensa.

Parin päivän perästä aikoivat he tehdä pienen huviretken vaunuissa, näyttääksensä kreivinnalle lähiseutuja ympäristöllä. Tohtori oli hankkinut itselleen muutaman tunnin joutilasta aikaa, ja hauskalla mielellä lähtivät he menemään. Tie johti hymyilevien laaksojen ja viljavien kenttien lävitse, missä ruis oli kellastumassa ja apila levitti punaisen tuoksuvan vaippansa. Kuljettiin Ekepyyn sivuitse, sillä Elgenströmin perheestä ei ollut ketään kotona; he olivat kaikin matkustaneet johonkin kylpypaikkaan.

Vähitellen tuli seutu autiommaksi ja jylhemmäksi, kalliot saivat harmaan, pyöreämäisen saaristoluonteen, ja muutamassa tienkäänteessä saivat he äkkiä nähdä meren. Angela hämmästyi, sillä hän ei luullut sen olevan niin lähellä heitä. Nyt kulkivat he pienen kalastuspaikan sivuitse, jonka pienet punaiset tahi harmaat huoneet olivat hajallaan kalliolla, tahi ikäänkuin kohoutuivat merestä, ja kiville oli ladottu pitkiä kiemuroita kuivattavia kaloja, jotka täyttivät ilman hyvin vastenmielisellä löyhkällä.

Sitte tulivat he eräälle paremmin suojassa olevalle paikalle, jossa muutamat tammet levittivät merituulien typistämiä oksiaan pienen töllin ylitse, jonka akkunat olivat hopeakirkasta lahtea kohden. Edustalla istui harmaatukkainen ukko kutoen verkkoa, ja hänen vieressään seisoi pitkä nuorukainen, myöskin askaroiden jonkun kalastuskapineen kanssa.

Vähän matkan päässä tuvasta pysähtyivät vaunut ja seurue lähti ulos.
Naiset asettautuivat ruohostoon, mutta tohtori Edelstedt tarttui
Angelan käteen, vieden hänen vähän erikseen.

"Tunnetko tuota ukkoa, Angela?" sanoi hän.

Tyttö katsoi kysyväisesti häneen.

"Hän on Juho Bryngelson, kasvatusisäsi, jos siksi saan häntä kutsua. Kreivinna d'Osoglio on pyytänyt minua pitämään huolta että hän saisi suotuisat päivät vanhuudessaan, päästyänsä vankeudesta. Minä arvelin että hän parhaiten viihtyisi meren rannalla; hän on kai jo unohtanut vanhan salakuljetustoimensa, ja sitäpaitsi ei ole täällä mitään tilaisuuttakaan siihen. Ostin siis tämän pienen mökin ja veneen hänelle; muuan tänne muuttanut nuori sukulainen auttaa häntä, ja ukko näkyy kyllä hyvin voivan. Nyt laskeumme me tähän viheriään ruohostoon siksi aikaa, kun sinä menet hänen luoksensa puhelemaan hänen kanssaan."

Vapisevin askelin meni Angela istuimen viereen, jossa vanhus istui; tuskin hän tunsikaan enää häntä, niin paljon oli hän vanhentunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa; hänen tukkansa oli tullut jääharmaaksi, silmät näyttivät himeiltä ja kuoppaisilta, ennen niin voimakas vartalonsa oli kyyristynyt kokoon, verevät ahavoittuneet kasvonsa olivat keltasen vaaleat, häntä ei voitu enää kutsua Mustaksi Jussiksi.

Silmänräpäyksen seisoi Angela hänen edessään; mutta hän katsoi alas verkkoonsa, eikä huomannut häntä.

"Isäni", sanoi Angela sitte matalalla äänellä, "ettekö enää tunne
Elsaanne?"

"Minun Elsaani", mutisi ukko, "missä hän on? Häntä ei ole milloinkaan ollutkaan. Ja minä pidin kuitenkin hänen niin rakkaana. Se oli julmasti, hyvin julmasti tehty, niin pettää minua."

"Niin se oli todellakin. Mutta Elsa löytyy kuitenkin ja vaikka hän on saanut toisen nimen, on hänellä kuitenkin jälellä sama sydän. Isä, ette saa hyljätä häntä. Katsokaa minua, minähän olen teidän Elsanne; vaikka olenkin tullut vähän suuremmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka vaatteeni ovat hienommat, eihän se mitään tee; olen kuitenkin sama Elsa."

Silloin vasta katsahti vanhus ylös hänen kasvoihinsa, kuitenkin oli katse lakastunut ja välinpitämätön. Mutta kun hänen luonaan oleva pitkä nuorukainen tuli esiin, sanoen: "niin, toden tottakin on tällä hienolla neidillä ihan täsmälleen meidän Elsamme silmät!" ja Angela huudahti: "orpana Kalle! Se onkin hyvä että hän tulee auttamaan isää", niin näytti ukon katse vähitellen kirkastuvan, hän otti tuon pienen pehmeän käden silmänräpäykseksi omaan kovaan käteensä, mutta antoi sen kohta pudota, otti lakin päästään, sanoen: "melkeinpä unohdin että olen ollut kurja linnanvanki ja että te olette ylhäisen kreivin tytär, — mutta sinä olit kuitenkin kerran minun Elsani, minun oma, rakas Elsani!" huudahti hän kiivaasti, kurottaen käsiään häntä kohden, ja nuori tyttö heittäytyi tulvaavin kyynelin ukon rinnoille.

Kun he olivat vähän tyyntyneet, kertoi ukko tytölle kuinka hänen käyntinsä olivat olleet ikäänkuin auringon säteitä hänen pimeässä vankilassaan; ne olivat estäneet hänen mielensä kokonaan villiytymästä; hän oli lukenut hänen lähettämiään kirjoja, koska ne tulivat häneltä, huolimatta toverien pilkasta ja ilkkunaurusta; vihdoin olivat tohtori Edelstedt ja saaristokersantti Holmers toimittaneet, että hän saisi olla eri huoneessa sen lyhyen ajan, minkä hänen vielä täytyi siellä olla. Mutta kun tohtori ja hänen sisarensa tulivat kotiin Italiasta, kävivät hänen luonaan hänen yksinäisessä vankilassaan ja kertoivat hänelle koko jutun hänen oman lapsensa kuolemasta, Elsan ajautumisesta maalle laivahylystä, kuinka hänen oma vaimonsa ja kälynsä olivat Elsan asettaneet hänen kuolleen lapsensa sijaan, kuinka tämä kaikki oli tullut ilmi ja kuinka Elsa lopuksi oli löytänyt oman äitinsä, rikkaan kreivinnan, niin tuntui hänestä kuten toivon viimeinen ankkuri olisi häneltä otettu, kuten olisi hän menettänyt kaiken ilon elämässään; sillä hänellä oli viimeisinä aikoina, ruvettuansa parempia ajattelemaan, aina ollut lempiunelmanaan, että hän ja Elsa yhdessä asuisivat jossakin pienessä töllissä, jossa hän olisi koettanut saattaa hänen elämänsä iloisammaksi kuin ennen tuolla jylhässä Svartviikissä. Nyt oli kaikki tämä turhaa, mutta kuitenkaan ei hänellä suinkaan ollut mitään valittamisen syytä, sillä kreivinna oli ollut niin erinomaisen hyvä ja lahjoittanut hänelle tämän pienen asunnon, jonne hän kohta vankilasta päästyään oli muuttanut, ja oivallisen veneen. Ja Kallekin, tuo hyvä poika, joka aina oli ollut uskollinen, oli muuttanut hänen luokseen auttamaan häntä, mikä olikin varsin oikein, sillä ei hän enää nähnyt eikä kuullutkaan niin hyvin kuin ennen. Näin tuli siis olo hänelle vähän hauskemmaksi, kuin jos hän olisi aivan yksinään oleskellut. Nyt tuntui hänestä niin hyvältä, nähtyään ettei Elsa, sillä siksi saisi hän kai vieläkin häntä kutsua, ollut häntä kokonaan unohtanut ylhäisten sukulaistensa vuoksi.

"Ah, ei", sanoi Angela, "kuinka saatoitte luulla sen olevan mahdollista? Ja te, Kalle, teette sangen hyvin hoitaessanne vanhaa isää; siitä on Jumala teitä siunaava." Tyttö tarttui niin ystävällisesti nuorukaisen käteen, että hän punastui ilosta. "Minä pyydän äidiltä lupaa saada lähettää teille hyviä kirjoja, joita teidän on hauska lukea isälle, ja muutamia muita pieniä tavaroita, jotka voivat saattaa huoneenne vielä hupaisemmaksi. Mutta kas, tuolta tuleekin äiti itse tädin ja tohtorin kanssa. Oi, rakas äiti, hyvät ystävät, kuinka olen kiitollinen kaikesta mitä olette tehneet isäraukalle."

Juho Bryngelson katsoi hyvin arasti kreivinnaan, eikä tiennyt mitä olisi hänelle sanonut, mutta kreivinna oli niin ystävällinen ja kohtelias, että ukon ujous vähitellen katosi, hän rohkeni kiittää häntä kaikesta mitä kreivinna oli hänelle tehnyt, ja puhua muutamin sanoin omista tunteistaankin; hän sanoi katuvansa, ettei hän paremmin ollut elämäänsä ja voimiansa käyttänyt. Mutta nyt tulisivat hän ja Kalle kyllä viettämään rauhallisempaa elämää.

"Kalle saa hankkia itsellensä hyvän vaimon", sanoi tohtori Edelstedt, "niin hän saa olla tyttärenä ukolle ja hoitaa häntä"; jonka jälkeen Kalle punehtui ja naureskeli hämmästyneenä; mutta neiti Edelstedt'in viittaamana tuli ajuri esille pari koria käsivarrella täynnä ruoka- ja juomatavaroita; pöytä katettiin niillä, ja seura oli juuri istumaisillaan pöytään, kun tohtori huusi: "Pysähtykää, ystäväni, minä odotan toista vierasta, jok'ei vielä ole saapunut. Hiljaa, eikö jokin ajanut tuolla?"

Samassa kuului pyöräin pärinää, pienet kiesit ajettiin oven eteen, ja pitkä, leveäharteinen mies hyppäsi niistä alas.

"Tervetuloa, rakas herrani Holmers," sanoi tohtori; "me vietämme täällä ystävyyden ja sovinnon juhlaa, eikä se olisi täydellinen ilman teidän läsnäoloanne."

"Olen iloinen saadessani olla muassa", sanoi rannikkokersantti, kumartaen naisille. Kun hän oli esitetty kreivinnalle, sanoi hän Angelalle: "Pyydän tuhat kertaa anteeksi, että kerran niin pahoin peloitin teitä, paras neitini; mutta onhan se tuottanut teille onnea. Ja katsos tässä, rakas Bryngelson; olemme olleet vihamiehiä monta vuotta, mutta nyt saatte mielellänne tarttua käteeni; tein velvollisuuteni ja te olette sovittanut rikoksenne, ja niin on asia selvitetty."

"Niin, herra luutnantti", sanoi salakuljettaja, "kiitos olkoon Elsalleni ja näille hyville ystäville, että olen vihdoinkin käsittänyt eläneeni rikollisesti ja hullusti; nyt olen vanha ja voimani ovat murtuneet, mutta koetan elää enemmän mielevää ja jumalanpelkoa osoittavaa elämää. Antakaa minulle kaikki se paha anteeksi, mitä olen teille tehnyt."

Nuori, ja ennen aikaansa vanhentunut mies tarttuivat voimakkaasti toistensa käsiin, ja iloisella sekä juhlallisella mielellä istuivat he kaikki pöytään. Angela istui äitinsä ja Mustan Juhon välillä, tätä lähinnä istui luutnantti, sitten neiti Edelstedt, Kalle ja tohtori, ja harvoin on mikään puolinen maistunut paremmalta, kuin tämä pienessä kalastajamajassa, samalla kun leyhkeät merituulahdukset virtasivat sisälle avonaisesta ovesta ja aaltojen kuohu piti suloista päivällis-soittoa.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Vieraissa käynti.

Kreivinna d'Osoglio halusi osoittaa kiitollisuuttaan kaikille, jotka olivat olleet ystävällisiä hänen tytärtänsä kohtaan hädän ja surun aikoina. Sen vuoksi matkustikin hän hänen kanssaan eräänä päivänä siihen pieneen kaupunkiin, jonka läheisyydessä herra Rosenqvistilla oli puutarhansa.

Heti tultuansa puutarhan veräjälle, astuivat he vaunuista ja menivät alas puutarhaan; mutta Angela hämmästyi kohta sitä muutosta, mikä siellä oli tapahtunut. Hyvin järjestettyjen pengerten sijaan, kauneine kukkasryhmineen, olivat kukat nyt melkein rikkaruohon vallassa, pienet hedelmäpuut olivat irtaantuneet tukipuistaan, käytävät olivat hiedoittamattomia ja kaikki näytti huonosti hoidetulta ja huolettomuuteen heitetyltä.

"Kenties jokin muu asuu täällä nyt?" sanoi Angela; mutta kun hän oli ehtinyt vähän kauemmaksi eteenpäin, näki hän ukon istuvan pensasmajassa, piippu suussa, ihan kuin ennenkin; mutta hänen pyöreät, punahkot kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja hän istui ikäänkuin unessa, pyörivien savupilvien ympäröimänä.

Nähtyään naiset, nousi hän ylös ja sanoi vanhan tottumuksen mukaan: "Käskettekö mitään? Erinomaisen kauniita kasviksia ja hedelmiä ja erittäin hienoja kukkaiskimppuja."

"Herra Rosenqvist", sanoi Angela, "ettekö muista Elsaa, teidän pientä kukkaistyttöänne?"

"Elsa", hän sanoi, "siitä on jo pitkä aika, siitä. Minä uskon että kaikki on jo mennyttä minulle."

"Mutta", sanoi Angela, "ettekö ole milloinkaan kuullut hänestä?
Kirjoittihan hän monta kirjettä."

"En milloinkaan", vastasi hän; "siinä tapauksessa niitä on salattu. Lapsi parka; minä jätin hänen, ja nyt hän on poissa; niin, kaikki on poissa."

Angela kävi kovin murheelliseksi kuullessaan ukon puhuvan noin, ja hän koetti selittää hänelle, että hän ja tuo kadonnut pieni kukkaistyttö olivat sama henkilö; mutta se oli vaikeaa, sillä ukko pysyi aina siinä ajatuksessa, että hän oli uhrannut viattoman tytön ja että se oli jäljettömiin kadonnut. Vasta vähitellen, kun Angela puhui siitä, mitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli hänen huoneessaan, ja niistä kohtaloista, joissa hän oli elänyt sittemmin, alkoi ukon pää selvitä ja hänen tylsät silmänsä elähtyivät. "Jos olisin tämän tiennyt ennen", hän lausui, "olisi minulla yhtä vähemmän omantunnon vaivoja. Mutta he olivat kovia minua vastaan. Saara parka, olihan hänellä itselläkin kyllä kärsimistä." Sitten hän kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut noin vuosi sitten; hän ei voinut kantaa sitä surua, että hän tiesi poikansa, jota hän oli niin hemmoitellut, olevan varkaan. Kohta sen perästä, kun hän vangittiin, kävi hän kipeäksi, eikä koskaan enää parantunut. Kun Niilo oli ollut määrätyn aikansa, muutti hän Amerikaan, "ja siellä, luulen minä", lisäsi hänen isäpuolensa, "hänelle käyvän hyvin, kuten niin monelle hänen kaltaisellensa."

Nyt istui ukko yksin jälellä pienessä talossaan, mutta asiat eivät käyneet nyt, niinkuin ennen. Kaikki oli käynyt huonosti sitten, kun Elsa tuli sieltä pois. "Tyttö raukka, tyttö raukka," sanoi hän välistä, "minä pidin hänestä niin paljon; mutta eiväthän he tahtoneet jättää minua rauhaan!"

Kesti kauan, ennenkuin hän kyllin voi käsittää, että tuo hieno nainen, joka nyt seisoi hänen edessään valkeassa musliinivaatetuksessaan ja pieni siro olkihattu päässä sinisine nauhoineen, oli sama kuin tuo pieni kerjäläistyttö, jonka hän oli ottanut maantieltä. "Niin, Jumalan tiet ovat ihmeellisiä", hän sanoi; "mutta se oli hauskaa, erinomaisen hauskaa!" Angela kertoi silloin, että hänen äidillään oli muutamia kauniita, harvinaisia kasvia hänelle muassa, joitten hän luuli menestyvän hänen puutarhassaan; tämä näytti miellyttävän häntä; mutta kun kreivinna kysyi, voisiko hän tehdä mitään muuta hänen hyväkseen, pudisteli ukko vain päätään ja sanoi, ett'ei hänellä ollut enää monta päivää jälellä tässä maailmassa; siksi lyhyeksi ajaksi oli hänellä kaikkea, mitä hän tarvitsi; sen ainoan, jota hän oli odottanut, oli hän nyt saanut; hän tiesi ettei hänen Elsa parkansa ollut joutunut hukkaan; vaan oli hyvässä hoidossa ja oli saanut niin korean ja kauniin rouvan äidikseen! Tämä oli parasta mitä nyt enää voi tapahtua hänelle. Kuitenkaan eivät he saaneet jättää häntä, maistamatta vähän hänen puutarhatuotteistansa; hän kävi itse hakemassa melonin ja kauniimmat kukat, mitä hänellä oli tarjota, ja kun heitä siten oli kestitty, jätti Angela liikutetulla sydämellä hyvästi vanhalle ystävälleen, ja he lähtivät matkaan.

Kun ukko sitten tuli sisälle huoneesensa, näki hän korin täynnä erinomaisen kauniita kasvia, useampia pulloja hyvää viiniä sekä muita hyödyllisiä kapineita, ja paketin kirjoja, joitten joukossa korukansiin sidottu raamattu, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu:

"Elsalta hänen ensimäiselle ystävälleen ja holhojalleen maan päällä."

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Lopputapauksia.

Lähellä Svartviikkiä saamme nyt nähdä kaksi vanhaa tuttavaa, joita emme ole pitkään aikaan tavanneet; ne ovat Maija ja Anna Leena, jotka kantavat hauroilla täytettyä koria ylös jyrkkää kalliopolkua pitkin, kuten silloinkin, kun ensi kerran tulimme heidän tuttaviksensa. Nyt he taasen puhelevat vilkkaasti.

"Oletteko kuullut, Maija äiti", sanoi nuorempi nainen, "että tänne on tullut koreat vaunut, jotka pysähtyivät tuonne alas kylään, ja niissä oli niin hienoa herrasväkeä, joka nousi niistä, ja he ovat nyt menneet ylös nähdäkseen sitä vanhaa ryövärinluolaa, missä Musta Jussi piti elämää; ihmettelen, mitä siitä pienestä tytöstä on tullut, joka aina istui kalliolla mietiskellen; siellä ei ollut lainkaan siunausta tuossa ruojassa, sitten kun tuo kauhea kertomus veljesmurhasta tapahtui. Nyt on jokin kaupungista ostanut sen, ja se tulee revittäväksi ja uudestaan rakennettavaksi; saa nähdä, kuinka käy. Tule, pankaamme kori maahan tässä ja menkäämme ylös katsomaan niitä ylhäisiä vieraita; mikä on voinut tuoda heidät tänne?"

He menivät ylös kallioille, kunnes he olivat tulleet vanhalle salakuljettajan tuvalle, missä he näkivät vanhemman naisen ja nuoren tytön, jotka tulivat vastaiselta taholta. Siinä oli Angela äitineen.

"Voi, äiti", sanoi Angela, "kuinka on ihmeellistä nähdä tätä kauheaa paikkaa jälleen; mutta halusin kuitenkin taasen niin mielelläni käydä täällä. Katsos tässä, tällä kalliolla minä tavallisesti istuin ja kuuntelin aaltoja, kun ne lauloivat niin lohduttavia sanoja, jotka sitten niin hyvin ovat toteutuneet:

    "On linna luja Jumala,
    Kaikessa hädäss' auttaja."

"Voi, rakas lapseni", sanoi kreivinna, "mitä kärsimyksiä sinulla on ollutkaan tällä paikalla. Jumalan olkoon kiitos ja kunnia, hän on suojellut sinua ja saattanut sinun takaisin äitisi syliin!" Molemmat talonpoikaisvaimot seisoivat ihmeissään, kun he kuulivat nämät sanat, mutta samalla huomasi Angela heidät. "Kas, eikös se ole Maija äiti ja Anna Leena alhaalta kylästä! Te ette olleet aivan ystävällisiä minua kohtaan, kun teidän viimeiseksi näin, mutta sellaisen voi helposti unhottaa; ette tienneet paremmin."

Vaimot eivät voineet ymmärtää hänen tarkoitustansa, mutta asia selveni pian, ja kun he kuulivat, että hän oli sama pieni tyttö, joka tavallisesti istui kalliolla ja katseli merelle, sill'aikaa kun hänen vanhempansa olivat ulkona salakuljetusretkillä, ihmettelivät he sitä suuresti.

"Mutta rakkaat ystäväni", sanoi Angela silmänräpäyksen vaiettuansa, "voitteko sanoa minulle, minne vanha Kaisa on joutunut, tuo ilkeä ihminen, joka oli lapsuuteni pahin vitsaus?"

"Kyllä, sen voin sanoa neidille", vastasi Anna Leena. "Hän jäi vielä vähäksi aikaa tänne ylös Ulrika Bryngelson'in kuoltua; hänen sanottiin olevan rikas, koska hän oli omaksi hyväkseen piilottanut osan kalliista salakuljetustavarasta, mutta kukaan kylässä ei tahtonut lähestyä häntä, sillä kaikki pelkäsivät tuota ilkeää akkaa. Kumminkin oli Matin, tuon ilkiön, joka petti Mustan Jussin, täytynyt saada vihiä hänen aarteistansa, sillä hän tuli usein hänen luoksensa ja esitti hänelle, että olisi vaarallista asua noin yksinään, eikä antanut hänelle rauhaa, ennen kuin hän muutti alas hänen luoksensa. Silloin tuli hän eräänä päivänä veneillensä, johon he kokosivat Kaisan tavarat; mutta juuri, kun heidän piti nostaa suurinta arkkua veneesen, putosi se sen laidalle; vene kallistui, Matti ja Kaisa suistuivat suin päin mereen, ja koska vesi on syvä siinä paikassa, täytyi heidän heti upota, sillä sittemmin ei heitä näkynyt. Kukaan ihminen ei tiennyt tästä, sillä se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa; kuitenkin sattui niin, että veljeni oli tuolla kaukana kallioilla kokoilemassa linnunmunia, ja hän näki, kuinka kaikki tapahtui; mutta kun hän oli ehtinyt alas, oli jo liian myöhäistä. Ylös alasin kääntynyt vene ajaantui rannalle ja parin päivän perästä tavattiin Matti Mattsonin ruumis merellä uiskentelemassa; mutta Kaisa äitiä ei ole koskaan nähty. Hän kai on haudattuna arkkujensa alle."

"Se oli kauhistuttava kertomus", sanoi Angela vakavasti.

"Niin, sillä tavalla käy sellaisten ihmisten; — joka pahaa tekee, se pahaa kokee", sanoi Anna Leena. "Mutta kas tuolla tulee se nuori herra, joka asuu meidän luonamme kylässä. Kenties herrasväki tuntee hänet?"

Nuori mies, kirjelaukku kainalossa, astui samalla kallioita ylös ja seisahtui hämmästyneenä, kun hän sai nähdä kreivinnan ja Angelan.

"Te täällä, herra Elgenström?" sanoi edellinen; "luulin teidän jääneen
Roomaan."

"Ei, heti sen jälkeen, kun te olitte matkustanut, sain semmoisen koti-ikävän vanhempieni perään, että jätin kaikki työni ja lähdin kotia. Mutta tultuani Ekepyyhyn, sain tietää, että koko perhe oli muuttanut Varberg'iin; matkustin sinne, mutta ikävystyin vihdoin kylpylaitokseen, ja silloin lähdin saaristoa kohden ja täällä olen kuleksinut ympäri, tehden luonnoksia ja modelleja. Erittäin hauska oli tulla tähän paikkaan, missä on kesytön luonto ja omituisia muistoja. Olen myöskin käynyt N——n majakalla, sillä halusin nähdä, olenko esittänyt sitä oikein korkokuvassani, mutta sitä ei enää ole olemassakaan. Sen hävitti hirveä myrsky vuosi sitten, ja nyt he rakentavat par'aikaa uutta sopivammalle paikalle."

"Sepä oli vahinko", sanoi Angela, "olisimme muuten matkustaneet sinnekin; mutta nyt saamme tyytyä siihen, että merirosvojen pesä vielä on jälellä; pian, saan nyt kuulla, ei sitäkään enää olisi."

"Jäättekö tähän kauemmaksi?" kysyi kreivinna, "vai seuraatteko meitä kotia? Meillä on tilaa vaunuissa!"

"Koska vanhempani luultavasti ovat palanneet Ekepyyhyn, vastaan otan mielelläni teidän tarjoomuksenne, matkustaakseni edes niin kauaksi teidän seurassanne", vastasi Alpi, ja koottuaan tavaransa sekä heitettyänsä hyvästi kalastaja- ja talonpoikaisvaimo-joukolle, joka oli keräytynyt vaunujen ympärille näkemään "Salakuljettajan tytärtä", josta nyt oli tullut ylhäinen neiti, mutta joka kuitenkin näytti niin hyvältä ja kelpo tytöltä, matkustivat he takaisin kotiansa tohtori Edelstedt'in luona.

* * * * *

Jos hyppäämme parin vuoden yli, saamme nähdä Angela d'Osoglio'n valkeassa hääpuvussaan, myrttikruunu hiuksissa Alpi Elgenström'in onnellisena morsiamena.

Alpin sisaret, Alma ja Silja, jotka ovat olleet Angelan ensimmäisiä ystäviä, olivat nyt myöskin hänen morsiustyttöinänsä. Mutta häitä ei vietetty Italiassa, vaan Ruotsissa, sillä appivanhempiensa kuoltua oli kreivinna antanut Edelstedt'in houkutella itsensä hänen vaimonansa muuttamaan hänen pohjoiseen kotiinsa. Hän oli tosin vanhanpuoleinen mies, vaan ei kreivinnakaan niin nuori ollut, ja he soveltuivat niin hyvin toisillensa, että heidän avioliittonsa tuli erittäin onnelliseksi. Eleonore Edelstedt jäi ainaiseksi veljensä luokse; he olivat luvanneet toisillensa, ett'eivät he milloinkaan eriä, ja nyt kun Alpin vaimo oli Eleonoren paras ystävä, tuli hänen olonsa heidän kotonaan kaksinkerroin viehättäväksi. Alpi Elgenström'in korkokuva kaunisti hänen huonettansa; jäljennöksen marmorissa oli Angela saanut lahjaksi äidiltään, kun hän meni naimisiin. Hän ja hänen miehensä viettivät talvensa tavallisesti Roomassa, jossa hän työskenteli ahkeraan atelierissaan sekä voitti pian tunnetun nimen taiteilijain joukossa, kun Angela levitti hauskuutta kodissaan, josta pian tuli kokouspaikka kaikille merkittävimmille henkilöille taiteen ja kirjallisuuden maailmassa.

Kesällä he olivat usein Ekepyyssä taikka Edelstedt'in luona. Angela toi hauskuutta kaikkialle muassaan, minne hän vain tuli. Hänen suurista silmistään oli kadonnut mietiskelevä katse, sillä hän oli löytänyt haluttunsa: avun kaikissa suruissa, onnellisen kodin täällä maailmassa sekä toivon vielä onnellisemmasta, kun tämä elämä monine koettelemuksinensa oli loppunut. Tässä toivossa kasvattaa hän lapsiansakin, kahta poikaa ja kahta tytärtä, tervettä, eloisaa nelilehtistä, joka näyttää tulevan vanhempain iloksi vanhoina päivinä.