The Project Gutenberg eBook of Tarzanin poika, by Edgar Rice Burroughs

    I. Etsivä katse
   II. Opettaja oppilaan käsissä
  III. Ystävykset
   IV. Salaperäinen tapaus
    V. Pikku Miriam
   VI. Viidakon opetuksia
  VII. Omaa heimoa
VIII. Apinaleirillä
   IX. Kolmisin
    X. Vaarallisia vieraita
   XI. Neidonryöstö
  XII. Neekerikylässä
XIII. Miriam myydään
  XIV. Ihmisten ilmoille
   XV. Taistelu mustien kanssa
  XVI. Eurooppalaisia vieraita
XVII. Viettelijä
XVIII. Yöllinen ratsastus
  XIX. Korak muistelee
   XX. Karkaaminen
  XXI. Vihaa ja rakkautta
XXII. Pako leiristä
XXIII. Neidon tähden
  XIV. Tantorin kosto
  XXV. Sheikin kylässä
XXVI. Polttoroviolta
XXVII. Kaikki löytävät toisensa

ENSIMMÄINEN LUKU

Marjorie W:n iso vene lipui leveätä Ugambi-jokea alaspäin luoteen ja virran kuljettamana. Sen miehistö nautti joutilaana tästä lepohetkestä, ankaralla työllä vastavirtaan soudettuansa. Vajaan viiden kilometrin päässä oli itse Marjorie W. aivan valmiina lähtemään, heti kun he olivat kiivenneet laivaan ja kiskoneet ison veneen taaveteillensa. Nyt havahtuivat unelmiinsa vaipuneet, rupattelu taukosi, ja jokaisen huomio kääntyi joen pohjoisrantaan. Siellä seisoi särkyneellä piipitysäänellä kirkuva omituinen miehen kuvatus ojennellen luisevia käsivarsiaan heitä kohti.

"Valkoihoinen!" jupisi perämies ja virkkoi sitten: "Airoihin, pojat!
Soudammepa katsomaan, mikä hänellä on hätänä."

Rantaan tullessaan he näkivät laihan olennon, jonka harvat valkoiset hapset riippuivat vanukkeisina. Kuihtuneen, kumaran ruumiin verhona oli ainoastaan nivusvaate lanteiden ympärillä. Kyyneleitä valui kuopikkailta, rokonarpisilta poskilta. Mies sopersi heille oudolla kielellä.

"Ryssä", koetti perämies arvata. "Snajuatteko englantia?" kysyi hän muukalaiselta.

Tämä ymmärsi ja puhuen murtamalla ja epävarmasti ikäänkuin olisi kulunut monta vuotta siitä, kun oli sitä kieltä käyttänyt, pyysi hän heitä viemään hänet pois tästä kauheasta maasta. Päästyään sitte Marjorie W:n kannelle kertoi mies pelastajilleen surkean tarinan puutteista, kärsimyksistä ja kidutuksista, joita oli kokenut toistakymmentä vuotta. Kuinka hän oli tullut Afrikkaan, sitä hän ei heille kertonut, vaan antoi heidän otaksua, että oli unohtanut ne elämänsä tapahtumat, jotka olivat sattuneet ennen noita hänen sieluansa ja ruumistaan riuduttaneita koettelemuksia. Hän ei sanonut heille oikeaa nimeänsäkään, joten he saivat tutustua häneen vain Mikael Sabroffina. Myöskään ei ollut mitään yhtäläisyyttä tämän surkean ihmisjäännöksen ja entisen miehekkään, vaikka periaatteettoman Aleksis Paulvitshin välillä.

Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun venäläinen oli välttänyt ystävänsä, suurroiston, Rokoffin saaman lopun, eikä vain kerran, vaan monta kertaa oli hän kironnut kohtaloa, joka oli suonut Rokoffille kuoleman ja säästänyt hänet kärsimyksistä, mutta määrännyt hänen, Paulvitshin, osaksi sellaisen elämisen kauhut, jotka olivat äärettömästi pahempia kuin häntä itsepintaisesti kartteleva kuolema.

Paulvitsh oli pötkinyt metsään nähdessään Tarzanin eläinten ja niiden villin isännän parveilevan Kincaidin kannelle, ja peläten Tarzanin ajavan häntä takaa ja tavoittavan hänet oli hän juosta hölköttänyt, kunnes oli painunut syvälle viidakkoon, vain joutuakseen vihdoin erään villin ihmissyöjäheimon käsiin, joka oli saanut kokea Rokoffin pahansisuisuutta ja julmaa raakuutta. Heimopäällikön kummallinen oikku pelasti Paulvitshin kuolemasta vain syöstäkseen hänet kurjuuteen ja kidutukseen. Kymmenen vuotta hän oli ollut kyläläisten maalitauluna, naiset ja lapset olivat häntä piesseet ja kivittäneet, soturit silponeet, suomineet ja raadelleet; hän oli usein ollut mitä pahanlaatuisimpain kuumeiden uhrina. Mutta hän ei kuollut. Rokko kävi iljettävillä kourillaan häneen kiinni, merkiten hänet kamalilla arvillaan. Taudin runtomana ja heimon vihamielisen huomion alaisena oli Aleksis Paulvitsh niin muuttunut ja hänen kasvonsa niin kuihtuneet, ettei edes hänen oma äitinsä olisi niiden surkeassa naamiossa keksinyt ainoatakaan tuttua piirrettä. Muutamia kellervän valkoisia hiussuortuvia törrötti jälellä tuuheasta mustasta tukasta, joka ennen oli peittänyt hänen päätänsä. Hänen jäsenensä olivat vääntyneet ja solmuiset, hän käveli laahustavasti ja hoippuen, ruumis etukumarassa. Hänellä ei ollut hampaita, — hänen julmat isäntänsä olivat iskeneet ne hänen suustansa. Hänen hengenlahjansakin olivat vain surkea irvikuva entisistä.

Hänet otettiin Marjorie W:n kannelle, missä häntä ruokittiin ja vaalittiin. Hän voimistui hiukan, mutta hänen ulkomuotonsa ei parantunut — hän pysyi samana kolhittuna ja haaksirikkoutuneena ihmisjäännöksenä, jollaisena he olivat hänet löytäneet; haaksirikkoiseksi ja kolhituksi hylkykaluksi hän oli jäävä siihen asti, kun kuolema hänet korjaisi. Vaikka vasta neljännelläkymmenellä, olisi Aleksis Paulvitshia helposti voinut luulla kahdeksankymmenvuotiaaksi. Tutkimaton luonto oli tuominnut kätyrin suurempaan rangaistukseen kuin hänen päämiehensä oli kärsinyt.

Aleksis Paulvitshin aivoissa ei enää ollut mitään kostonajatuksia — ainoastaan tympeää vihaa miestä kohtaan, jota hän ja Rokoff olivat turhaan koettaneet nujertaa. Hän vihasi myöskin Rokoffin muistoa, sillä Rokoff oli saattanut hänet näihin kärsimiinsä kauhuihin. Hän vihasi parinkymmenen suurkaupungin poliiseja, joiden käsistä hänen oli täytynyt paeta. Hän vihasi lakia, vihasi järjestystä, vihasi kaikkea. Tämän miehen jokaisen valveellisen hetken täytti sairaloinen vihantunne. Hän oli tullut sielullisesti, kuten ulkonäöltäänkin oli, vihan tuhoa vain vavahtelujen henkilöitymäksi. Hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä miesten kanssa, jotka olivat hänet pelastaneet. Hän oli liian heikko työhön ja liian ärtyisä toveriksi, ja niinpä he pian jättivätkin hänet omiin hoteisiinsa.

Marjorie W:n oli vuokrannut varakas tehtailijain rengas. Varustettuna laboratoriolla ja tarpeellisella määrällä tiedemiehiä se oli lähtenyt etsimään jotakin luonnontuotetta. Tehtailijat, jotka yhteisesti suorittivat retken kulut, olivat aikaisemmin tuottaneet sitä äärettömillä kustannuksilla Etelä-Amerikasta. Mitä tuo tavara oli, sitä ei Marjone W:llä tiennyt kukaan muu kuin nuo oppineet, eikä sillä ole meille mitään muuta merkitystä, kuin että laiva senvuoksi joutui eräällä Afrikan rantavesillä sijaitsevalle saarelle senjälkeen kun Aleksis Paulvitsh oli siihen otettu.

Laiva oli ankkurissa rannikon lähellä useita viikkoja, ja tämä yksitoikkoinen elämä kävi miehistölle väsyttäväksi He menivät usein maihin, ja vihdoin Paulvitsh pyysi päästä mukaan — häntäkin tuskastutti laivaelämän riuduttava yksitoikkoisuus.

Saari oli kovin metsäinen. Tiheä viidakko ulottui melkein rantaan asti. Tiedemiehet tunkeutuivat syvälle saaren sisäosaan tuota arvoisaa kauppatavaraa etsiäkseen, jota mannermaan alkuasukkailta kuulluista huhuista päättäen saattoi otaksua sieltä löytyvän tuottavia määriä. Laivan miehistö kalasti, metsästi ja tutki seutua. Paulvitsh laahusti edestakaisin rannikolla tai Ioikoi sitä reunustavien isojen puiden siimeksessä. Eräänä päivänä, kun miehet olivat keräytyneet lyhyen matkan päähän hänestä tarkastamaan saaren sisäosissa metsästelleen merimiehen luodin kaatamaa pantteria, nukkui Paulvitsh puunsa alla. Hänet herätti kädenkosketus olkapäähän. Hän nousi säpsähtäen istualleen ja näki ison ihmisenmuotoisen apinan kyyröttävän vieressään ja tarkkaavan häntä kiinteästi. Venäläinen säikähtyi suunniltaan. Hän vilkaisi merimiehiä kohti, — ne olivat parinsadan metrin päässä. Jälleen nykäisi apina häntä olkapäästä, mölisten valittelevasti. Paulvitsh ei nähnyt mitään uhkaa eläimen asennossa tai kysyvässä katseessa. Hän nousi verkalleen pystyyn. Apina hänen vieressään nousi samoin.

Puolikumarassa laahusti Paulvitsh varovasti merimiehiä kohti. Apina asteli hänen rinnallaan pidellen häntä käsivarresta. He olivat jo melkein saapuneet pienen miesryhmän luo, ennenkuin heidät huomattiin, ja nyt oli Paulvitsh tullut varmaksi siitä, että eläin ei aikonut tehdä hänelle mitään pahaa. Se oli nähtävästi tottunut ihmisseuraan. Venäläisen mieleen juolahti, että apina edusti melkoista raha-arvoa, ja ennenkuin he ehtivät merimiesten luo, oli hän päättänyt, että hän yksin hyötyisi siitä. Nähdessään tämän omituisen parin tallustavan heitä kohti kummastuivat miehet ja alkoivat juosta tulijoita vastaan. Apina ei osoittanut mitään pelonmerkkiä. Päinvastoin se kouraisi jokaista merimiestä olkapäähän ja tuijotti kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa. Tarkattuaan heitä kaikkia se palasi Paulvitshin luo haikean pettymyksen ilme kasvoilla ja pettymystä osoittavin elein.

Elukka huvitti miehiä. He kokoontuivat sen ympärille, tehden Paulvitshille monta kysymystä ja tarkaten hänen toveriansa. Venäläinen sanoi heille, että apina oli hänen. Mitään enempää hän ei halunnut kertoa, märehtihän vain yhä samaa lausetta: "Apina on minun. Apina on minun." Väsyneenä Paulvitshiin yritti eräs miehistä pientä pilaa. Kiepahtaen apinan taakse hän pisti ihmisenmuotoista neulalla selkään. Kuin salama kääntyi apina kiusaajaansa kohti ja samassa tuokiossa oli rauhallinen ystävällinen eläin muuttunut vimmatuksi raivohengeksi. Leveä irvistys, joka oli ollut merimiehen kasvoilla hänen kepposta tehdessään, hyytyi kauhun ilmeeksi. Hän yritti väistää kohti ojentuvia pitkiä käsivarsia, mutta, kun ei siinä onnistunut, veti hän tupesta vyössään riippuvan pitkän puukon. Yhdellä nykäisyllä riisti apina aseen miehen kädestä, nakkasi sen syrjään ja upotti sitten keltaiset torahampaansa hänen olkapäähänsä.

Kepit ja puukot kädessä karkasivat miehen toverit elukan kimppuun, Paulvitshin tanssiessa kiroilevan ja sähisevän joukon ympärillä ja ulistessa pyyntöjä ja uhkauksia. Hän näki unelmansa varallisuudesta nopeasti haihtuvan miesten aseiden edessä.

Mutta apina ei ollutkaan mikään helppo uhri ylivoimalle, jonka kohtalo oli määrännyt sen nujertajaksi. Päästäen kynsistään taistelun alkuunpanijan se ravisti jättiläishartioitaan, irroittautuen kahdesta sen selkään tarrautuneesta miehestä, ja kaatoi mahtavien kämmeniensä iskuilla toisen toisensa perään hyökkääjistä, hypiskellen sinne tänne ketterästi kuin pieni marakatti. Ottelun olivat huomanneet kapteeni ja perämies, jotka juuri saapuivat rantaan Marjorie W:stä. Paulvitsh näki heidän molempain juoksevan paikalle revolverit vireessä, kintereillään kaksi merimiestä, jotka olivat soutaneet maihin. Apina seisoi katsellen ympärilleen ja tarkastellen tekemäänsä tuhoa, mutta odottiko se hyökkäyksen uudistumista vai miettikö, kenen vihollisistaan ensimmäiseksi lopettaisi, sitä ei Paulvitsh voinut arvata. Sensijaan hän käsitti, että niin pian kun tulijat saapuisivat ampumamatkan päähän pedosta, he tekisivät siitä pikaisen lopun, jollei sen ehkäisemiseksi yritettäisi mitään ja hyvin pian. Apina ei ollut tehnyt mitään liikettä venäläistä hätyyttääkseen, mutta sittenkään ei tämä ollut varma, mitä saattoi tapahtua, jos menisi hillitsemään villiä eläintä, joka nyt oli ärtynyt petomaiseen raivoon ja jonka sieraimia kutkutti vastavuodatetun veren haju. Hetkisen hän epäröi, ja sitten välähtivät hänen mielikuvituksessaan jälleen kiiltävät kolikot, joiksi tämän ison ihmisapinan epäilemättä voisi muuttaa, jos hän sen kerran saisi turvallisesti kuletetuksi Lontooseen tai johonkin muuhun suureen pääkaupunkiin.

Kapteeni huusi hänelle käskien häntä väistymään, jotta voisi ampua eläintä; mutta sensijaan laahusti Paulvitsh apinan viereen, ja vaikka hänen haivenensa nousivat pelosta pystyyn, rohkaisihe hän kuitenkin laskemaan kätensä apinan käsivarrelle.

"Tule!" käski hän ja yritti kiskoa eläintä pois merimiesten keskeltä, joista monet istuivat nyt tanterella kauhusta muljottavin silmin tai ryömivät kontillaan pois voittajansa ulottuvilta.

Verkalleen salli apina laahata itsensä sivulle eikä osoittanut pienintäkään halua tehdä venäläiselle pahaa. Kapteeni pysähtyi muutaman askeleen päähän omituisesta parista.

"Pois tieltä, Sabroff", komensi hän. "Minä lähetän sen otuksen sinne, missä se ei enää pureskele kelpo merimiehiä."

"Se ei ollut apinan syy, kapteeni", puolusti Paulvitsh. "Älkäähän toki ampuko sitä. Miehet itse aloittivat kahakan — hyökkäsivät ensinnä sen kimppuun. Näettehän, että se on aivan lauhkea, ja — se on minun — se on minun — se on minun! Minä en salli teidän tappaa sitä", lopetti hän, puoliksi tärveltyneiden aivojen jälleen kuvaillessa hänelle nautintoja, joita Lontoossa voisi ostaa rahalla — rahalla, jota hän ei voinut toivoa saavansa muutoin kuin jonkun tällaisen onnenpotkaisun avulla.

Kapteeni laski aseensa alas. "Miehetkö kahakan aloittivat?" tutkaisi hän. "Kuinka sen asian laita on?" Ja sitten hän kääntyi merimiesten puoleen, jotka olivat jo nousseet tanterelta. Kukaan heistä ei ollut seikkailussa saanut pahempia vaurioita, paitsi rähinän alkuunpanija, jonka kaiketikin täytyisi viikon päivät voidella kivistelevää olkapäätä.

"Simpson sen teki", selitti yksi miehistä. "Hän pisti apinaa neulalla takaapäin ja eläin karkasi hänen kimppuunsa — mikä oli hänelle hiton oikein — ja se peittosi meidät toisetkin, mistä en voi sitä moittia, koska kaikki heti hyökkäsimme sen niskaan."

Kapteeni vilkaisi Simpsoniin, joka nolostuneena myönsi syytöksen todeksi. Sitten kapteeni astui apinan luo, ikäänkuin itse ottaakseen selvän, millainen se luonteeltaan oli, mutta hänen nähtiin samalla pitävän revolveriansa vireessä ja ojennettuna. Hän puhutteli kuitenkin lepytellen eläintä, joka istua kökötti venäläisen vieressä katsellen merimiehiä vuoroonsa kutakin. Kapteenin lähestyessä nousi apina puolittain ja hoippui häntä vastaan. Sen kasvoilla oli sama omituinen etsivä ilme, jolla se oli tutkinut jokaista merimiestä heidät ensin tavatessaan. Se tuli jälleen aivan viereen ja laski käpälänsä miehen toiselle olalle tarkaten kiinteästi hänen kasvojansa pitkän tuokion. Sitten tuli elukan kasvoille äskeisen pettymyksen ilme ja sen rinnasta kohosi melkein inhimillinen huokaus, kun se kääntyi pois, tuijottaakseen yhtä uteliaasti perämieheen ja päällystön mukana oleviin kahteen matruusiin. Kussakin tapauksessa se huokasi ja siirtyi edelleen, palaten vihdoin Paulvitshin viereen ja istahtaen taas takajaloilleen. Senjälkeen se osoitti vähän tai ei mitään mielenkiintoa muita miehiä kohtaan ja oli kaikesta päättäen unohtanut äskeisen ottelunsa niiden kanssa.

Kun seurue palasi Marjone W:n kannelle, oli Paulvitshilla mukanaan apina, joka näkyi olevan kovin halukas häntä seuraamaan. Kapteeni ei tätä järjestelyä vastustanut, ja niinpä vaitiollen hyväksyttiin ihmisapina laivakunnan jäseneksi. Laivaan tultuaan se tarkasti huolellisesti kaikkia uusia kasvoja, joka kerralla ilmaisten samaa pettymystä kuin edellisiäkin tutkittuaan. Päällystö ja tiedemiehet haastelivat usein laivalla tästä eläimestä, mutta eivät kyenneet keksimään tyydyttävää selitysti omituiselle menettelylle, jolla se aina tervehti uusia kasvoja. Jos se olisi tavattu mantereella tai jossakin muussa paikassa, eikä melkein tuntemattomalla saarella, joka oli ollut sen kotina, olisivat he päättäneet, että se oli aikaisemmin ollut ihmisellä kesynä; mutta saaren autiuden vuoksi ei sellainen selitys ollut mahdollinen. Se näkyi alati etsivän jotakuta, ja paluumatkan ensimmäisinä päivinä saarelta lähtemisen jälkeen tavattiin se usein nuuskimassa eri paikoissa laivaa; mutta sitte kun se oli nähnyt ja tarkastanut jokaisen laivakuntaan kuuluvan kasvot ja tutkinut aluksen kaikki loukot, ratkesi se aivan välinpitämättömäksi ympäristöstään. Venäläistäkin kohtaan se osoitti vain satunnaista mielenkiintoa, kun tämä toi sille ruokaa. Muulloin näkyi apina ainoastaan sietävän häntä. Se ei milloinkaan ilmaissut kiintymystä häneen eikä kehenkään muuhunkaan Marjorie W:n matkustajista tai miehistöstä eikä enää osoittanut merkkiäkään rajusta luonteesta, jolla oli ilmoittanut suuttumuksensa merimiesten hyökkäyksestä silloin kun oli heidän keskuuteensa saapunut.

Suurimman osan aikaansa se vietti vitjareikien kohdalla tähystäen edessä olevaa taivaanrantaa, ikäänkuin sillä olisi ollut kyllin järkeä tietääkseen, että laiva oli matkalla johonkin satamaan, missä olisi muita ihmisolentoja sen tutkivan katseen tarkattaviksi. Sanalla sanoen pidettiin Ajaxia, joksi hänet oli ristitty, merkillisimpänä ja älykkäimpänä apinana, mitä Marjorie W:n miehistö ja matkustajat koskaan olivat nähneet. Eikä sen äly ollut sen merkillisin ominaisuus. Sen koko ja ruumiinrakenne, ollakseen apinan, herättivät pelonsekaista ihmettelyä. Että se oli vanha, oli aivan ilmeistä, mutta ei ollut havaittavissa, että sen ikä oli vähimmässäkään määrin heikontanut sen ruumiin- tai sielunvoimia.

Viimein saapui sitten Marjorie W. Englantiin, ja siellä päällystö ja tiedemiehet, jotka säälivät viidakoista pelastamaansa surkeaa ihmisjäännöstä, antoivat Paulvitshille rahaa ja sanoivat hänelle ja hänen Ajaxilleen hyvästi.

Satamassa ja kaiken matkaa Lontooseen oli venäläisellä täysi työ Ajaxistansa. Jokaiset uudet kasvot niistä tuhansista, jotka joutuivat ihmisenmuotoisen näkyville, oli huolellisesti tutkittava, mikä sen monissa uhreissa herätti kauhua. Mutta vihdoin iso apina, jolla kaiketikaan ei ollut etsinnässään ollut menestystä, vaipui sairaloiseen välinpitämättömyyteen, josta jotkut ohimenevät kasvot sen vain silloin tällöin havahduttivat.

Lontoossa meni Paulvitsh saaliineen suoraa päätä kuuluisan eläintenkesyttäjän luo. Ajax herätti hänessä suurta mielenkiintoa ja niinpä hän suostuikin opettamaan sitä ehdolla, että sai suuremman osan näyttelyn tuloista; ja hän otti sillävälin huolehtiakseen sekä apinan että sen omistajan elatuksesta.

Ja niin joutui Ajax Lontooseen, ja siellä taottiin uusi rengas monien henkilöiden elämään vaikuttavien merkillisten tapausten ketjuun.

TOINEN LUKU

Herra Harold Moore oli kellerväkasvoinen, uuttera nuori mies. Hän otti hyvin vakavasti elämän ja tehtävänsä, jona oli brittiläisen aatelismiehen nuoren pojan opettaminen. Hänestä ei hänen huostaansa uskottu nuorukainen edistynyt siinä määrin kuin vanhemmilla oli syytä toivoa, ja nyt hän koetti tunnollisesti selittää asiaa pojan äidille.

"Eipä niin, että nuorukainen ei olisi älykäs", sanoi hän; "jos asianlaita olisikin siten, olisi minulla menestyksen toiveita, kun ponnistaisin kaiken tarmoni voittaakseni hänen typeryytensä. Vaikeus on vain siinä, että hän on ylen älykäs ja oppii niin nopeasti, etten voi keksiä mitään vikaa hänen läksyjensä valmistuksessa. Mutta minua huolestuttaa se, että hänellä kaikesta päättäen ei ole laisinkaan mielenkiintoa mihinkään niistä aineista, joita opiskelemme. Hän vain suorittaa jokaisen tehtävän välttämättömänä pahana, josta on päästävä eroon mahdollisimman pian, ja olen varma, että mitkään läksyt eivät sitten enää muistu hänen mieleensä ennenkuin oppi- ja lukutunnit jälleen palaavat. Hänen ainoana harrastuksenaan näkyy olevan ruumiilliset urotyöt, ja hän lueskelee kaikkea käsiinsä saamaansa, missä vain kerrotaan villeistä pedoista ja sivistymättömäin kansain elämästä ja tavoista; mutta erikoisesti näkyvät eläintarinat häntä tenhoavan. Hän saattaa istua tuntikausia jonkun Afrikantutkijan teoksen ääressä, ja kaksi kertaa olen yllättänyt hänet iltamyöhällä vuoteessaan lukemassa Carl Hagenbeckin kirjaa ihmisistä ja eläimistä."

"Tietenkin koetatte te saada poikaa sellaisesta luopumaan?" rohkaistui hän kysymään. Herra Moore liikahti hämillään.

"Minä… hm… yritin ottaa häneltä kirjan", vastasi hän huoahtaen ja heikon punan noustessa kelmeille poskille; "mutta… hm… poikanne on aika jäntevä niin nuoreksi."

"Ei", tunnusti opettaja. "Hän käyttäytyi siinä aivan hyväntuulisen hilpeästi; mutta hän väitti itsepintaisesti olevansa gorilla ja minun olevan simpanssin, joka tahtoi varastaa siltä ruokaa. Hän hyökkäsi kimppuuni ulvoen niin hurjasti, etten ole moista ennen kuullut, nosti minut ihan päänsä päälle, paiskasi vuoteelleen, ja suoritettuaan kuoliaaksi tukehduttamista kuvailevan pantomiimin hän nousi siinä venyessäni seisomaan ruumiilleni ja karjaisi mitä kauheimmin, selittäen, että se oli urosapinan voittohuuto. Sitten hän kantoi minut ovelle, tuuppasi eteiseen ja lukitsi oven jälkeeni."

Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan virkkanut mitään. Vihdoin keskeytti pojan äiti äänettömyyden.

"On hyvin tarpeellista, herra Moore", sanoi hän, "että teette kaiken voitavanne vaimentaaksenne moisia taipumuksia Jackissa; hän…" mutta rouva ei ehtinyt pitemmälle. Äänekäs "huup!" ikkunasta päin sai heidät molemmat nousemaan seisaalleen. Huone sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa, ja vastapäätä ikkunaa, johon heidän huomionsa kääntyi, kasvoi iso puu, jonka oksa ulottui muutaman jalan päähän ikkunalaudasta. Tuolta oksalta he nyt molemmat keksivät äskeisen keskustelunsa aiheuttajan, kookkaan, rakenteeltaan sopusuhtaisen pojan huolettomasti keinumassa taipuvalla orrellaan ja iloisesti hoilaamassa, kun näki kuulijansa säikähtyneet kasvonilmeet.

Sekä äiti että opettaja ryntäsivät ikkunaa kohti, mutta ennenkuin olivat päässeet huoneen puoliväliin, hyppäsi poika ketterästi ikkunalaudalle ja tuli sisälle heidän luokseen.

"'Borneon villi on juuri tullut kaupunkiin'" lauloi hän tanssien jonkinlaista sotatanssia säikähtyneen äidin ja nolostuneen opettajan ympärillä ja kietoi lopuksi käsivartensa edellisen kaulaan, suudellen häntä kummallekin poskelle.

"Oi äiti", huusi hän, "eräässä konserttisalissa näytellään ihmeellistä opetettua apinaa. Willie Grimsby näki sen eilen illalla. Sanoo sen osaavan tehdä kaikkea muuta, paitsi ei puhua. Se ajaa polkupyörällä, syö veitsellä ja kahvelilla, laskee kymmeneen ja tekee jos joitakin ihmeellisiä temppuja; ja saanko minä mennä sitä katsomaan? Oi, äiti — salli minun mennä!"

Taputtaen poikaa hellästi poskelle pudisti äiti päätänsä. "Ei, Jack", sanoi hän; "tiedäthän, että minä en pidä sellaisista näytöksistä."

"En käsitä, mikset pidä, äiti", vastasi miehenalku. "Kaikki muut pojat menevät, ja käyvät eläintarhassakin, etkä sinä koskaan päästä minua sinnekään. Jokainen luulisi minua tytöksi tai… tai… sylivauvaksi. Oi, isä", huudahti hän, kun ovi aukeni ja sisään astui kookas, harmaasilmäinen mies. "Oi, isä, enkö minä saa mennä?"

"Jack tahtoisi mennä johonkin konserttisaliin katsomaan kesytettyä apinaa", selitti äiti katsahtaen varoittavasti puolisoonsa.

"Ka, en siinä näe mitään moitittavaakaan, poikani", virkkoi isä; "tekisi minunkin mieleni nähdä se. Sanovat, että se on kovin ihmeellinen, ja ihmisenmuotoiseksi kuuluu olevan tavattoman kookas. Menkäämme kaikin, Jane — mitä sanot?" Ja hän kääntyi vaimoonsa päin, mutta rouva vain pudisti mitä itsepintaisimmin päätänsä ja kysyi kääntyen herra Mooren puoleen, eikö ollut aika, että tämä ja Jack ryhtyisivät aamulukuihinsa. Kun nuo kaksi olivat lähteneet huoneesta, kääntyi hän puolisoaan kohti.

"John", virkkoi hän, "jotakin on tehtävä lannistaaksemme Jackin taipumusta kaikkeen, mikä voi kiihoittaa villin elämän kaipuuta, jonka pelkään hänen sinulta perineen. Tiedät omasta kokemuksestasi, kuinka voimakas erämaan kutsu toisinaan on. Tiedät, että sinun itsesi on monesti täytynyt lujasti ponnistella vastustaaksesi sinut joskus valtaavaa melkein mielipuolista halua jälleen antautua viidakkoelämään, jota olit niin monet vuodet viettänyt, ja samalla tiedät paremmin kuin kukaan muu, kuinka kauhea Jackin kohtalo olisi, jos tie villiin viidakkoon tehtäisiin hänelle joko vietteleväksi tai helpoksi."

"En oikein usko olevan vaaraa, että hän perii viidakon vietin minulta", vastasi puoliso, "sillä en voi käsittää, että sellainen vaisto periytyisi isältä pojalle. Ja välistä tuntuu minusta siltä, Jane, että huolenpidossasi hänen tulevaisuudestansa menet ehkäisevissä toimenpiteissäsi hieman liian pitkälle. Hänen rakkautensa eläimiin — esimerkiksi hänen halunsa nähdä tuo opetettu apina — on varsin luonnollista hänen ikäisessään terveessä, säännöllisesti kehittyneessä pojassa. Se, että hän haluaa nähdä Ajaxin, ei todista, että hän haluaisi naida apinan, ja jos hän tahtoisikin, niin eihän toki sinulla, Jane, ole oikeutta huutaa 'mikä häpeä!'" Ja John Clayton, loordi Greystoke, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille, nauraen hilpeästi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa, ja kumartui häntä suutelemaan. Sitten jatkoi hän vakavammin: "Et ole koskaan kertonut Jackille mitään entisestä elämästäni etkä sallinut minunkaan kertoa, ja siinä olet luullakseni tehnyt erehdyksen. Jos olisin saanut jutella hänelle Apinain Tarzanin kokemuksista, olisin varmaan voinut riistää viidakkoelämältä paljon sitä runohohdetta, joka siihen luonnollisesti liittyy sitä tuntemattomien mielessä. Silloin hän olisi voinut käyttää kokemustani hyväksensä, mutta jos viidakon vietti hänet joskus valtaa, ei hänellä ole nyt muuta opastajaa kuin omat vaikutelmansa, ja minä tiedän, kuinka raisuina ne joskus voivat vetää meitä väärään suuntaan."

Mutta lady Greystoke pudisti vain päätänsä, niinkuin oli tehnyt sata kertaa ennen, milloin tämä kysymys oli kiinnittänyt heidän huomiotansa.

"Ei, John", väitti hän, "minä en koskaan anna suostumustani siihen, että Jackin mieleen istutetaan mitään villielämän haaveita, me kun molemmat haluamme häntä varjella sellaisesta."

Oli ilta, ennenkuin jälleen puhuttiin asiasta, ja silloin sen toi esille Jack itse. Hän oli istuskellut lukemassa isoon nojatuoliin painuneena, kun hän äkkiä katsahti ylös ja alkoi puhutella isäänsä.

"Siitä ei ole kysymys", vältteli loordi Greystoke. "Riittää, että äitisi on sitä vastaan."

"Minä menen sitä katsomaan", julisti poika parin minuutin mietiskelevän äänettömyyden jälkeen. "En ole toisenlainen kuin Willie Grimsby tai joku muu niistä pojista, jotka ovat käyneet sitä katsomassa. Ei siitä ollut niille vahinkoa eikä ole minullekaan. Voisin mennä sinulle ilmoittamatta; mutta en tahdo sitä tehdä. Niinpä sanoinkin nyt etukäteen, että menen Ajaxia katsomaan."

Pojan äänessä tai sävyssä ei ollut mitään kunnioitukseni puutetta tai uhmaa. Hän vain esitti kiihkottomasti asianlaidan, Hänen isänsä saattoi tuskin hillitä hymyä tai olla ilmaisematta ihailuaan poikansa miehekkäästä menettelystä.

"Ihailen sinun vilpittömyyttäsi, Jack", sanoi hän. "Salli minunkin olla vilpitön. Jos menet luvattani katsomaan Ajaxia, niin minä rankaisen sinua. En ole koskaan antanut sinulle ruumiillista kuritusta, mutta minä varoitan sinua: jos olet tottelematon äitisi tahdolle, niin tällä kertaa sitä saat."

"Hyvä on, isä", vastasi poika. "Minä ilmoitan sinulle, kun olen käynyt
Ajaxia katsomassa", lisäsi hän sitten.

Herra Mooren huone oli seinätysten hänen nuoren holhottinsa huoneen kanssa, ja opettajan tapana oli kurkistaa pojan suojaan joka ilta, kun tämä oli menossa nukkumaan. Ja tänään hän täytti sen velvollisuutensa erikoisen huolellisesti, sillä hän oli juuri saapunut neuvottelusta pojan isän ja äidin luota, ja siellä oli hänen mieleensä painettu, että hänen täytyi kaikin mokomin estää Jack käymästä konserttisalissa, jossa Ajaxia näyteltiin. Kun hän siis avasi pojan huoneen oven puoli kymmenen tienoissa, näki hän suureksi kiihtymyksekseen, joskaan ei siitä aivan kummastunut, vastaisen loordi Greystoken täysissä pukimissa kadulle mennäkseen ja ryömimässä ulos makuukammionsa avonaisesta ikkunasta. Herra Moore harppasi nopeasti lattian yli, mutta se ponnistus oli tarpeeton, sillä kuullessaan hänen olevan huoneessa ja huomatessaan joutuneensa ilmi kääntyi poika takaisin ikäänkuin luopuen suunnittelemastaan seikkailusta.

"Minua kummastuttaa…" huudahti herra Moore. Mutta hetkistä myöhemmin hän kummastui monin verroin enemmän, sillä astuen hänen lähelleen tarttui poika häneen äkkiä vyötäisiltä, nosti ylös ja paiskasi kasvoilleen vuoteelle, työntäen pään syvälle pehmeään pielukseen.

Herra Moore ponnisteli, mutta turhaan. Mitä muuta Apinain Tarzan lienee pojalleen perinnöksi antanutkin, oli tämä ainakin saanut melkein yhtä ihmeelliset ruumiinvoimat kuin hänellä itsellään oli sillä iällä ollut. Opettaja oli kuin tahdasta pojan käsissä. Polvistuen hänen ruumiilleen Jack repi suikaleita raidista ja sitoi opettajan kädet selän taakse. Sitten hän käänsi hänet ja sulloi samasta aineesta tehdyn suuntukkeen hänen hampaittensa väliin, lujittaen sen uhrinsa pään taitse kierretyllä suikaleella. Kaiken aikaa hän jutteli matalalla rupatteluäänellä.

"Minä olen Wadsha — wadshien päällikkö", selitti hän, "ja te olette Mohammed Dubn, arabialaissheikki, joka tahtoisi murhata minun kansani ja ryöstää norsunluuni", ja hän kytki herra Mooren kahlehditut nilkat takaapäin ylös, kunnes ne kohtasivat hänen kahlehditut ranteensa.

"Haa, konna! Nyt olet vihdoinkin käsissäni. Minä menen, mutta minä palajan!" Ja Tarzanin poika hyppäsi huoneen lattian yli ja pujahti vapauteen, laskeutuen räystäskourun laskutorvea pitkin alas.

Herra Moore kiemurteli ja ponnisteli vuoteessa. Hän oli varma tukehtumisestaan, jollei apua pian tulisi. Vauhkossa kauhussaan hänen onnistui vierittää itsensä alas vuoteelta. Putoamisen tuottama tuska ja järkytys palautti hänet jokseenkin terveesti miettimään tilaansa. Sensijaan, ettei aikaisemmin ollut hysteerisen pelkonsa vallassa kyennyt järkevästi ajattelemaan, makasi hän nyt aivan tyynenä ja koetti keksiä jotakin keinoa päästäkseen pulasta. Vihdoin hänen mieleensä juolahti, että huone, jossa loordi ja lady Greystoke olivat istuneet, kun hän heidät jätti, oli suoraan sen alapuolella, jonka lattialla hän virui. Hän tiesi, että oli kulunut melko tovi siitä, kun hän oli tullut yläkertaan, ja että he olivat saattaneet lähteä, sillä hänestä tuntui, että hän oli ponnistellut vuoteella iäisyyden yrittäessään vapautua. Mutta paras, mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää herättää alhaalla olevien huomiota, ja niinpä hän monien turhien yritysten jälkeen onnistui kohoamaan asentoon, jossa saattoi naputtaa saappaansa kärjellä lattiaan. Tätä hän toisteli lyhyin väliajoin, kunnes hänen vaivansa — hänen mielestään kovin pitkän ajan päästä — palkittiin ja hän kuuli astuntaa portaita ylöspäin ja senjälkeen kolkutuksen ovelta. Herra Moore naputti tarmokkaasti jalkaterällään — hän ei voinut vastata muulla tavoin. Kolkutus uudistui hetkisen äänettömyyden perästä. Jälleen naputti herra Moore. Eivätkö ne koskaan avaisi ovea! Vaivaloisesti kieritti hän itsensä apua kohti. Jos hän saisi selkänsä työnnetyksi ovea vasten, voisi hän silloin naputtaa sen alaosaan, jolloin hänet varmaan kuultaisiin. Kolkutus uudistui vähän äänekkäämpänä ja vihdoin kuului ääni huutavan: "Nuori herra Jack!"

Siellä oli yksi talon palvelijoista — herra Moore tunsi miehen äänen. Hän oli vähällä revähdyttää verisuonen, yrittäessään suuntukkeensa lävitse huutaa: "Tulkaa sisälle!" Hetkisen perästä kolkutti mies jälleen oikein äänekkäästi ja kutsui taaskin poikaa nimeltä. Kun ei saanut mitään vastausta, käänsi hän ovenrivan nuppia, ja samassa valtasi opettajan uusi jähmetyttävä kauhu, — hän oli huoneeseen astuessaan itse lukinnut oven jälkeensä.

Hän kuuli palvelijan useaan kertaa yrittävän avata ovea ja lähtevän sitten pois. Siihen herra Moore pyörtyi.

Sillävälin nautti Jack täysin siemauksin varkain hankittuja riemujaan konserttisalissa. Hän oli päässyt tuohon ilontemppeliin juuri kun Ajaxin esitys alkoi ja ostettuaan aitiopaikan nojasi nyt kaidepuun yli, henkeään pidätellen ja tarkaten, silmät suurina ihmettelystä, ison apinan jokaista liikettä. Kesyttäjä äkkäsi pian pojan kauniit, innostuneet kasvot, ja koska yhtenä Ajaxin loistonumeroista oli pistäytyä esityksensä aikana yhteen tai useampaan aitioon muka kauan kadoksissa ollutta sukulaistaan etsimään, kuten kesyttäjä selitti, arveli mies olevan tehokasta lähettää apina kauniin pojan luo, joka varmaan kovin säikähtyisi pörröturkkisen, voimakkaan eläimen läheisyydestä.

Kun siis tuli aika apinan palata sivuseinämän takaa vastaukseksi yleisön takaisinkutsuun, kohdisti kesyttäjä sen huomion poikaan, joka sattui istumaan yksinänsä aitiossaan. Loikaten hyppäsi iso ihmisapina näyttämöltä pojan lähelle; mutta jos kesyttäjä oli odottanut naurettavaa pelästyskohtausta, niin hän pettyi. Leveä hymy valaisi pojan kasvot, kun hän laski kätensä vieraansa karvaiselle käsivarrelle. Apina tarttui poikaan kummastakin olkapäästä ja tuijotti kauan ja totisena hänen kasvoihinsa, jälkimäisen silitellessä sen päätä ja sitä hiljaa puhutellessa.

Koskaan ei Ajax ollut uhrannut niin pitkää aikaa minkään muun henkilön tarkastamiseen. Se näytti hämmentyneeltä ja melkoisesti kiihtyneeltä, äänteli ja mölisi pojalle ja hyväili häntä niinkuin kesyttäjä ei koskaan ennen ollut nähnyt sen ihmisolentoa hyväilevän. Sitten se kiipesi aitioon ja kyyristyi maahan ihan pojan viereen. Yleisö oli riemuissaan ja riemastui vielä enemmän, kun kesyttäjä näytäntöajan loputtua yritti viekoitella Ajaxia lähtemään aitiosta. Apina ei tahtonut hievahtaa. Johtaja, joka tuskastui viivytyksestä, koetti kiirehtiä kesyttäjää; mutta kun tämä astui aitioon laahatakseen vastahakoisen Ajaxin pois, kohtasivat häntä paljastetut torahampaat ja uhkaava murina.

Yleisö oli riemusta revetä. Hurrattiin apinalle, hurrattiin pojalle, huudettiin ja ilkuttiin kesyttäjälle ja johtajalle, joka onneton oli varomattomasti saapunut paikalle ja yritti auttaa kesyttäjää.

Vihdoin oli kesyttäjä epätoivoissaan, ja käsittäen, että tämä kapinallisuuden näyte kallisarvoisen elätin taholta voisi vastaisuudessa tehdä eläimen näyttelytarkoituksiin kelpaamattomaksi, jollei sitä heti taltutettaisi, oli hän rientänyt noutamaan pukuhuoneestaan paksun ruoskan. Sillä varustettuna hän palasi nyt aitioon; mutta vain kerran uhattuaan sillä Ajaxia näki hän yhden asemesta edessään kaksi raivostumitta vihollista, sillä poika oli hypännyt pystyyn ja siepattuaan tuolin seisoi apinan vieressä valmiina puolustamaan uutta ystäväänsä. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää hymyilleet. Harmaissa silmissä oli välke, joka sai kesyttäjän pysähtymään, ja pojan vieressä seisoi iso ihmisapina muristen ja taisteluvalmiina.

Mitä olisi voinut tapahtua, jollei olisi ajoissa sattunut keskeytystä, sitä saattaa vain aavistella. Mutta että kesyttäjä olisi saanut ankaran kurituksen, ellei pahempaa, ilmeni selvästi molempain häntä katselevien vastustajain asennosta.

Säikähdyksestä kalpein kasvoin riensi palvelija Greystoken kirjastohuoneeseen ilmoittamaan, että oli tavannut Jackin oven lukittuna eikä ollut kyennyt saamaan moniin kolkutuksiinsa ja kysymyksiinsä muuta vastausta kuin kummallisen naputtavan äänen ja laahausta, ikäänkuin olisi ruumis liikkunut lattialla.

Harpaten neljä askelmaa kerrallaan nousi John Clayton yläkertaan vieviä portaita. Hänen vaimonsa ja palvelija riensivät hänen perässään. Kerran hän huusi kovalla äänellä poikansa nimeä; mutta kun ei saanut mitään vastausta, paiskasi hän painavan ruhonsa jättiläislihastensa kaikella heikkenemättömällä voimalla raskasta ovea vasten. Rautasaranain paukahdellessa poikki ja puun pirstoutuessa sortui este sisälle päin.

Kynnyksen vieressä virui tunnotonna herra Moore, jonka päälle ovi oli pudota mäjähtänyt. Aukosta hyppäsi Tarzan sisälle, ja hetkistä myöhemmin hohti huoneessa puolentusinan sähköpäärynän valo. Kesti pari minuuttia ennenkuin opettaja huomattiin, niin täydellisesti olivat ovenpirstaleet hänet peittäneet. Mutta vihdoin hänet kiskottiin esille, suukapula poistettiin, siteet katkottiin, ja runsas valelu kylmällä vedellä edisti hänen tajuntansa palaamista.

"Missä on Jack?" oli John Claytonin ensimmäinen kysymys. "Kuka tämän on tehnyt?" tiedusti hän sitten muistaen Rokoffin ja peläten uutta lapsenryöstöä.

Verkalleen kompuroi herra Moore pystyyn. Hänen katseensa harhaili huoneessa. Vähitellen hän sai kerätyksi hämärtyneet ajatuksensa. Hän muisti äskeisen tuskallisen kokemuksensa yksityiskohdat.

"Minä pyydän eroa toimestani, sir, ja haluan jättää sen heti kohta", olivat hänen ensimmäiset sanansa. "Ette tarvitse pojallenne opettajaa, — hän tarvitsee villieläinten kesyttäjän."

Vaivoin sai Tarzan hillityksi hymyn, ja tyydytyksekseen havaittuaan, että opettaja oli pikemmin säikähtynyt kuin loukkaantunut, hän käski noutaa katetun autonsa ja ajoi erästä hyvin tunnettua konserttisalia kohti.

KOLMAS LUKU

Kesyttäjän epäröidessä hetkisen ruoska ojossa aition ovella, missä poika ja apina olivat häntä vastassa, tunkeutui hänen ohitseen kookas, leveäharteinen mies ja astui sisälle. Kun pojan silmät osuivat tulijaan, kohosi hänen poskilleen lievä puna. "Isä!" äännähti hän.

Apina vilkaisi englantilaiseen loordiin ja hyppäsi sitten häntä kohti riemusta mölisten. Silmät suurina kummastuksesta pysähtyi vastatullut kuin kivettynyt. "Akut!" huudahti hän.

Poika katsoi ihmeissään ja hämillään apinasta isäänsä ja isästänsä apinaan. Kesyttäjän naama venähti hänen kuunnellessaan, mitä seurasi, sillä englantilaisen huulilta tippui apinainkielen kurkkuäänteitä, joihin häneen kiinni tarrautunut iso ihmisenmuotoinen vastasi samalla tavalla.

Kulissien takaa katseli tätä aitiokohtausta kamalasti käyristynyt ja ruma vanhus, jonka rokonarpiset kasvot vavahtelivat värveentapaisesti niillä vaihtelevista ilmeistä, osoittaen melkein kaikkia tunnelmia mielihyvän ja kauhun välisestä asteikosta.

"Kauan olen sinua etsinyt, Tarzan", puhui Akut. "Nyt kun olen sinut löytänyt, tulen viidakkoosi elääkseni siellä alati."

Mies siveli elukan päätä. Hänen aivoissaan liikkui nopea sarja muistelmia, jotka siirsivät hänet loitolle Afrikan aarniometsäin syvyyksiin, missä tämä iso ihmistä muistuttava eläin oli menneinä vuosina taistellut hänen rinnallaan olka olassa. Hän näki mustan Mugambin heiluttamassa murhaavaa ryhmysauvaansa ja heidän vieressään kauhean Sheetan, iskuhampaat paljaina ja turpajouhet törröllään; ja aivan lähellä pantterin takana parveilivat Akutin kamalat apinat. Mies huoahti. Hänessä kuohahti voimakkaana viidakkovaisto, jonka jo oli luullut kuolleeksi. Ah, kunpa hän voisi palata sinne edes yhdeksi ainoaksi kuukaudeksi, tuntea jälleen lehväisten oksien hipaisevan alastonta ihoaan, vetää sieraimiinsa kuolleen, mädäntyvän kasvullisuuden ummehtunutta hajua — joka on suitsutusta ja myrrhaa viidakossa syntyneelle, — havaita suurten petoeläinten äänettömän hiivinnän jälessään, metsästää ja olla metsästettynä, tappaa! Kuva oli kiehtova. Ja sitten esiintyi toinen kuva — suloiset naisen kasvot, vielä kauniit ja nuoret, ystäviä, koti, poika. Hän kohautti jättiläisolkapäitänsä.

"Se ei käy päinsä, Akut", sanoi hän; "mutta jos sinä tahdot palata, niin minä järjestän sen asian. Sinä et voisi elää onnellisena täällä — minun ei sovi siellä."

"Mene hänen kanssaan", kehoitti Apinain Tarzan. "Minä tulen huomenna sinua katsomaan."

Eläin siirtyi nyrpeillään kesyttäjän viereen. John Claytonin pyynnöstä ilmoitti tämä missä he olisivat tavattavissa. Tarzan kääntyi poikaansa päin.

"Tule!" sanoi hän, ja he lähtivät teatterista. Kumpikaan ei puhunut useaan minuuttiin, sittenkun olivat nousseet autoon. Poika keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.

"Apina tunsi sinut", sanoi hän, "ja te haastoitte yhdessä apinain kieltä. Kuinka se apina sinut tunsi, ja mistä olit oppinut hänen kieltänsä?"

Ja silloin Tarzan ensi kertaa selosti lyhyesti pojalleen aikaisemman elämänsä — syntymisensä viidakossa, vanhempainsa kuoleman ja kuinka Kaala, iso naarasapina, oli imettänyt häntä ja kasvattanut hänet lapsuudesta melkein miehuudenikään asti. Hän kertoi myöskin viidakon vaaroista ja kauhuista, suurista pedoista, jotka öin päivin vaanivat saalista, poutakausista ja rajuista syöksysateista, nälästä, kylmästä, tavattomasta kuumuudesta, alastomuudesta, pelosta ja kärsimyksistä. Hän kertoi kaikista niistä asioista, jotka sivistyneestä ihmisestä tuntuvat hirvittävimmiltä, toivoen sellaisen tiedon karkoittavan pojan mielestä kaiken ehkä synnynnäisen kaipuun viidakkoon. Mutta juuri ne tekivätkin viidakon muiston Tarzanille siksi, mitä se hänelle oli, juuri niissä sykki koko hänen rakastamansa viidakkoelämä. Ja kertoessaan hän unohti yhden asian — pääasian, — nimittäin sen, että innokkaasti kuunteleva nuorukainen hänen vieressään oli Apinain Tarzanin poika.

Sittenkun poika oli toimitettu vuoteeseen — saamatta rangaistusta, jolla häntä oli uhattu, — kertoi John Clayton vaimolleen illan tapahtumasta ja mainitsi tutustuttaneensa pojan oman viidakkoelämänsä vaiheisiin. Äiti, joka oli kauan aavistanut, että hänen poikansa täytyi kerran saada kuulla niistä hirveistä vuosista, jotka isä oli alastomana, villinä petoeläimenä samoillut viidakkoa, pudisti vain päätänsä toivoen toivottomuudessakin, että kiehtova vaisto, jonka hän tiesi elävän vielä voimakkaana isän rinnassa, ei ollut pojalle periytynyt.

Tarzan kävi seuraavana päivänä katsomassa Akutia, mutta vaikka Jack anoi päästä mukaan, ei sitä sallittu. Tällä kertaa näki Tarzan apinan vanhan rokonarpisen omistajan, jota hän ei tuntenut entisten aikojen ovelaksi Paulvitshiksi. Akutin pyyntöjen vaikutuksesta Tarzan kyseli ostaakseen apinaa; mutta Paulvitsh ei maininnut mitään hintaa, vaan lupasi miettiä asiaa.

Kun Tarzan palasi kotiin, oli Jack ylen innokas kuulemaan hänen vierailunsa vaiheista ja ehdotti lopuksi, että isä ostaisi apinan ja toisi sen kotiin. Lady Greystoke kauhistui sellaisesta tuumasta. Poika ei hellittänyt. Tarzan selitti halunneensa ostaa Akutin lähettääksensä sen takaisin viidakkokotiinsa, ja siihen äiti suostui. Jack pyysi lupaa käydä apinaa katsomassa, mutta taaskin sai hän ehdottomasti kieltävän vastauksen. Hän tiesi kuitenkin osoitteen, jonka kesyttäjä oli antanut isälle, ja kahta päivää myöhemmin hän sai vältetyksi uuden opettajansa valvonnan — opettajan, joka oli tullut säikytetyn herra Mooren tilalle — ja melkoisen etsinnän jälkeen sellaisessa Lontoon osassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt, löysi hän rokonarpisen vanhuksen pienen löyhkäävän asunnon. Ukko itse vastasi koputukseen ja pojan selitettyä tulleensa Ajaxia katsomaan avasi oven ja päästi hänet pieneen huoneeseen, jos hän itse ja iso apina asuivat. Ennen muinoin oli Paulvitsh ollut keikarimainen lurjus; mutta kymmenen kamalaa vuotta Afrikan ihmissyöjäin keskuudessa oli lopen hävittänyt kaiken hienostelun hänen tavoistansa. Hänen pukunsa oli rutistunut ja tahrainen. Kädet olivat pesemättä, harvat tukanhaivenet kampaamatta. Suojassa oli pelkkää likaista epäjärjestystä. Kun poika astui sisään, näki hän ison apinan istua kököttävän vuoteella, jolla oli sotkuinen ja lemuava vanuke likaisia ryijyjä ja sisustettuja peitteitä. Nuorukaisen nähdessään hyppäsi apina lattialle ja tallusti eteenpäin. Mies, joka ei edellisestä näkemästä tuntenut vierastansa ja pelkäsi apinalla olevan pahaa mielessä, astui heidän väliinsä käskien aljun pedon mennä takaisin vuoteelle.

"Se ei tee minulle pahaa", huudahti poika, "me olemme ystäviä; ja ennen se oli isäni ystävä. He tunsivat toisensa viidakossa. Isä on loordi Greystoke. Hän ei tiedä, että minä olen tullut tänne. Äiti kielsi minua tulemasta; mutta minä tahdoin nähdä Ajaxin, ja minä maksan teille, jos sallitte minun usein tulla tänne sitä katsomaan."

Hänen kuullessaan, kuka poika oli, siristyivät Paulvitshin silmät. Siitä asti, kun hän ensi kerran oli jälleen nähnyt Tarzanin teatterin kulissien takaa, oli hänen tylsistyneissä aivoisaan alkanut herätä kostonhalua. Heikoille ja rikollisille luonteenomaista on syyttää muita niistä vastoinkäymisistä, jotka ovat heidän oman häijyytensä tuloksia, ja niinpä nyt Aleksis Paulvitsh johdatteli verkalleen mieleensä menneen elämänsä tapauksia ja luki sen miehen syyksi, jonka tuhoa ja murhaa hän ja Rokoff niin hartaasti olivat yrittäneet, kaikki onnettomuudet, jotka olivat häntä kohdanneet heidän monissa tyhjiin rauenneissa juonissaan.

Hän ei ensin keksinyt mitään keinoa, kuinka voisi oman turvallisuutensa säilyttäen kostaa Tarzanille Tarzanin pojan, välityksellä; mutta että poika toisi hänelle suuria kostonmahdollisuuksia, sen hän tajusi ja siksipä hän päätti kehittää ystävyyttä nuorukaisen kanssa, toivoen että kohtalo tuonnempana osoittaisi hänelle jonkun hyvän tuuman. Hän kertoi pojalle kaikki, mitä tiesi hänen isänsä entisestä viidakkoelämästä; ja kuultuaan, että nuorukaista oli pidetty niin monet vuodet tietämättömyydessä kaikista näistä asioista, jopa kielletty käymästä eläintieteellisessä puutarhassa, ja että tämän oli täytynyt sitoa ja suukapulalla mykistää opettajansa saadakseen tilaisuuden tulla konserttisaliin Ajaxia katsomaan, arvasi hän heti, kuinka suuresti pojan vanhemmat sydämessään pelkäsivät, että poika kaipaisi viidakkoon, kuten hänen isänsä oli sinne kaivannut.

Niinpä Paulvitsh rohkaisi poikaa tulemaan usein häntä katsomaan ja käytti aina hyväkseen nuorukaisen halua kuulla tarinoita siitä villistä maailmasta, jonka Paulvitsh liiankin hyvin tunsi. Hän jätti hänet usein Akutin kanssa kahdenkesken, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän kummastuksekseen huomasi pojan voivan tehdä ajatuksensa tuolle isolle eläimelle ymmärrettäviksi — huomasi, että poika todella oli oppinut monta sanaa ihmisapinain alkuperäisestä kielestä.

Tällä ajalla kävi Tarzan useita kertoja Paulvitshin luona. Hän näytti kovin halukkaalta ostamaan Ajaxin ja vihdoin hän sanoi miehelle suoraan, että häntä ei siihen kannustanut yksinomaan hänen oma halunsa palauttaa eläin sen kotiviidakon vapauteen, vaan myöskin hänen vaimonsa pelko, että heidän poikansa jollakin tavoin saisi tietoonsa apinan olinpaikan ja hänen kiintymyksensä eläimeen synnyttäisi hänessä seikkailuvaistoa, joka, kuten Tarzan Paulvitshille selitti, oli perin suuresti vaikuttanut hänen omaan elämäänsä.

Venäläinen saattoi tuskin pidättää hymyä kuunnellessaan loordi Greystoken sanoja, koska tuleva loordi Greystoke oli tuskin puoli tuntia sitten istunut huonosti hoidetulla vuoteella rupatellen Ajaxille yhtä sujuvasti kuin apinana syntynyt.

Tämän haastelun aikana juolahti Paulvitshin mieleen tuuma, ja sen tuloksena hän suostui ottamaan vastaan satumaisen ison summan apinasta ja rahat saatuaan luovuttamaan eläimen laivaan, joka kahta päivää myöhemmin lähti Doverista eteläänpäin, matkalle Afrikkaan. Hänellä oli kaksinainen tarkoitus suostuessaan Claytonin tarjoukseen. Ensiksikin painoi rahasumma paljon hänen vaa'assaan, koska apina ei enää ollut hänelle tulolähteenä, eläin kun johdonmukaisen itsepintaisesti kieltäytyi esittämästä temppuja näyttämöllä senjälkeen kun oli Tarzanin keksinyt. Tuntui siltä kuin se olisi sallinut tuoda itsensä viidakkokodistaan ja alistunut tuhansille uteliaille katselijoille näyteltäväksi vain siksi, että saisi tilaisuuden etsiä ammoin menettämäänsä ystävää ja isäntää, jonka löydettyään se nyt piti enempää kanssakäymistä kaiken maailman ihmisten kanssa tarpeettomana. Mutta olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, totta oli, että apinaa ei millään viekoittelulla voitu taivuttaa edes astumaan näyttämölle, ja sinä ainoana kertana, jolloin kesyttäjä koetti sitä pakottaa, oli seuraus sellainen, että mies-parka kiitti onneansa, kun suoriutui jupakasta hengissä. Hänet pelasti vain Jack Claytonin satunnainen läsnäolo, tämän kun oli sallittu tulla eläimen luo sille varattuun teatterin pukuhuoneeseen, jossa oli heti rientänyt väliin, huomatessaan että hurja eläin aikoi tosissaan tehdä tihutöitä.

Ja rahallisen edun lisäksi tunsi venäläinen sydämessään voimakasta kostonhimoa, joka oli kasvanut hänen alituisesti mietiskellessään elämänsä pettymyksiä ja kärsimyksiä, jotka hän luki Tarzanin syyksi. Viimeinen eikä suinkaan pienin näistä vastoinkäymisistä oli Ajaxin kieltäytyminen ansaitsemasta hänelle rahaa. Apinan itsepäisyyden hän katsoi suorastaan Tarzanin syyksi ja tuli lopulta varmaksi siitä, että apinamies oli neuvonut isoa ihmisapinaa olemaan menemättä näyttämölle.

Paulvitshin muutoinkin ilkeän luonteen teki entistä pahemmaksi se sielullisten ja ruumiillisten kykyjen heikkeneminen ja riutuminen, joka oli kidutuksen ja puutteen aikaansaama. Kylmästä, harkitsevasta, perin nerokkaasta häijyydestä oli se rappeutunut hengenlahjoiltaan puutteellisen miehen sokeaksi, vaaralliseksi uhaksi. Kuitenkin oli hänen suunnitelmansa kyllin ovela tehdäkseen hieman epäluulonalaiseksi väitteen, että hänen sielunkykynsä vähenivät. Se takasi hänelle ensiksikin loordi Greystoken lupaaman korvauksen apinan poisviemisestä ja sitten koston sen hyväntekijälle tämän jumaloitseman pojan kautta. Se osa hänen suunnitelmastaan oli karkea ja raaka — siitä puuttui hienosti harkittu kidutus, mikä oli ollut ominaista entisen Paulvitshin mestariotteille hänen työskennellessään rikostaiteilija Nikolas Rokoffin kanssa; mutta se turvasi Paulvitshin ainakin vastuulta, sälyttäen sen apinan niskoille, joka siten myöskin saisi rangaistuksen siitä, että oli kieltäytynyt kauemmin ylläpitämästä venäläistä.

Kaikki kortit kääntyivät Paulvitshille kuin paholaisen järjestäminä. Sattumalta kuuli Tarzanin poika isänsä kertovan äidilleen, mihin toimenpiteisiin oli ryhtynyt palauttaakseen Akutin turvallisesti sen viidakkokotiin, ja sen kuultuaan pyysi poika, että apina tuotaisiin heille, hänelle leikkitoveriksi. Tarzanilla ei olisi ollut mitään sitä suunnitelmaa vastaan; mutta lady Greystokea kauhistutti jo pelkkä ajatuskin. Jack rukoili äitiänsä, mutta kaikki turhaan. Rouva oli heltymätön, ja vihdoin näkyi poika tyytyvän äitinsä päätökseen, että apina palautettaisiin Afrikkaan ja hänet itse kouluun, josta oli ollut poissa lomalla.

Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä käydä Paulvitshin luona, vaan puuhaili muuta. Hänellä oli aina ollut runsaasti käyttövaroja, joten hän tarpeen tullen saattoi helposti kerätä muutaman satapuntasen. Osan näistä rahoista hän pani erilaisiin ostoksiin, jotka hän kenenkään tietämättä kuljetti salaa taloon, palatessaan kotiin myöhään iltapäivällä.

Seuraavana aamuna hän, annettuaan isälleen aikaa ennättää hänen edelleen ja päättää kaupan Paulvitshin kanssa, riensi venäläisen asuntoon. Tietämättä mitään miehen todellisesta luonteesta ei poika tohtinut täydellisesti luottaa häneen pelosta, että ukko ei ainoastaan kieltäytyisi häntä auttamasta, vaan ilmoittaisi koko asian isälle. Sensijaan hän pyysi lupaa saattaa Ajaxia Doveriin. Hän selitti, että vanhus siten säästyisi vaivaloisesta matkasta, samalla kun saisi pistää usean punnan kukkaroonsa, sillä poika lupasi maksaa venäläiselle hyvin.

"Siinä ei edes ole mitään pelkoa ilmitulosta", jatkoi hän, "koska minun otaksutaan matkustavan iltapäiväjunassa kouluun. Sensijaan pujahdankin tänne, sittenkun ne ovat jättäneet minut junaan. Niin voin saattaa Ajaxia Doveriin, nähkääs, ja myöhästyn koulusta vain päivän. Kukaan ei saa siitä mitään vihiä, mitään haittaa ei siitä ole, ja minä saan viettää vielä yhden päivän Ajaxin kanssa ennenkuin sen ainiaaksi menetän."

Suunnitelma soveltui mainiosti Paulvitshin omaan. Jos hän olisi tiennyt, mitä muita tuumia pojalla oli, olisi hän epäilemättä luopunut omasta kostohankkeestaan ja kaikesta sydämestään auttanut poikaa hänen suunnitelmansa toimeenpanemisessa, mikä olisikin ollut Paulvitshille parempi, jos hän olisi kyennyt lukemaan tulevaisuutta vain muutaman lyhyen tunnin eteenpäin.

Sinä iltapäivänä sanoivat loordi ja lady Greystoke pojalleen hyvästi ja saattoivat hänet turvallisesti junaan ensiluokan vaunuosastoon, jossa hän muutamassa tunnissa matkustaisi kouluun. Mutta tuskin he olivat lähteneet hänen luotaan, kun hän keräsi matkalaukkunsa, astui junasta ja meni ajurien odottelupaikalle aseman ulkopuolelle. Täältä hän otti ajurin kyyditsemään hänet venäläisen asunnolle. Sinne hän saapui hämärissä. Paulvitsh jo odotteli häntä. Mies käveli hermostuneesti lattialla. Apina oli vahvalla köydellä kytketty sänkyyn. Ensi kertaa näki Jack Ajaxin siten kytkettynä. Hän vilkaisi kysyvästi Paulvitshiin. Mies mutisi vastaukseksi, että apina kaiketikin oli arvannut joutuvansa poislähetetyksi ja että hän pelkäsi sen yrittävän karata.

Paulvitshilla oli kädessään toinen köydenpätkä. Sen päässä oli silmukka, jota hän alati hypisteli. Hän käveli kävelemistään edestakaisin huoneessa. Hänen rokonarpiset piirteensä värähtelivät hirveästi hänen mumistessaan itsekseen. Poika ei ollut koskaan nähnyt häntä tuollaisena, ja hän kävi levottomaksi. Vihdoin Paulvitsh pysähtyi huoneen vastakkaiselle sivulle kauaksi apinasta.

"Tulehan", sanoi hän pojalle, "niin näytän sinulle, kuinka sinun on köytettävä apina, jos se matkalla osoittaisi kapinan merkkejä."

"Se ei ole tarpeellista", vastasi hän. "Ajax tekee mitä hyvänsä käsken sen tehdä."

Vanhus polki vihaisesti jalkaansa. "Tule tänne, sanon minä", toisti hän. "Jollet tee niinkuin sinua neuvon, niin et saata apinaa Doveriin — minä en ota itselleni vastuuta sen karkaamisesta."

"Käänny selin minuun", käski viimemainittu, "jotta voin näyttää sinulle kuinka voit sen nopeasti sitoa."

Poika teki työtä käskettyä ja pani kätensä selkänsä taakse, kun Paulvitsh niin määräsi. Heti livahdutti vanha mies juoksevan silmukan pojan toiseen ranteeseen, kietaisi köyden pariin kertaan hänen toisen ranteensa ympäri ja veti solmuun.

Heti kun poika oli köytetty, muuttui miehen sävy. Vihaisesti kiroten pyöritti hän vankiaan ympärinsä, kamppasi hänet ja paiskasi hurjasti lattiaan, hypäten hänen rintansa päälle, kun hän oli kaatunut. Vuoteelta mörisi apina ja tempoi kahleitansa. Poika ei huutanut — se piirre oli peritty villiltä isältä, jolle monivuotinen kokemus viidakossa kasvatusemonsa Kaalan, ison apinan, kuoleman jälkeen oli opettanut, että kukaan ei tullut sortunutta auttamaan.

Paulvitshin sormet etsivät pojan kurkkua. Hän irvisti kamalasti vasten uhrinsa kasvoja.

"Isäsi saattoi minut turmioon", mutisi hän. "Tästä hän saa palkan. Hän luulee apinan tehneen sen. Minä sanon hänelle, että apina sen teki. Sanon jättäneeni sen yksikseen muutamiksi minuuteiksi, jolloin sinä hiivit sisälle ja apina tappoi sinut. Minä heitän ruumiisi vuoteelle, sitte kun olen kuristanut sinut hengiltä, ja kun tuon isäsi tänne, näkee hän apinan istumassa päälläsi", ja tämä kiero paholainen purskahti kaakattavaan verenhimoiseen nauruun. Hänen sormiensa puristus pojan kaulassa tiukkeni.

Heidän takanaan murisevan raivostuneen eläimen ääni kajahteli pienen huoneen seiniä vasten. Poika kalpeni, mutta mitään muuta pelonmerkkiä tai kauhunilmettä ei näkynyt hänen kasvoillaan. Hän oli Tarzanin poika. Sormien puristus kaulassa kävi tiukemmaksi. Hän hengitti vaivaloisesti, huohottaen. Apina riuhtoi vapautuakseen pidättävästä vahvasta köydestä. Kääntyen kietoi se köyden käsiinsä, niinkuin mies olisi tehnyt, ja paiskautui raskaasti taaksepäin. Vahvat lihakset pinnistyivät näkyviin pörröisen turkin alta. Kuului pirstautuvan puun rätinää, — köysi piti, mutta osa sängyn jalkalaudasta lohkesi.

Ryskeen kuullessaan Paulvitsh vilkaisi ylös. Hänen kamalat kasvonsa kalpenivat kauhusta. Apina oli irrallaan.

Yhdellä ainoalla loikkauksella oli eläin hänen niskassaan. Mies kirkaisi. Apina riuhtaisi hänet irti pojasta. Isot sormet upposivat miehen lihaan. Vahvat keltaiset hampaat ammottivat lähellä hänen kurkkuansa — mies rynnisteli turhaan — ja kun pedon leuat painuivat yhteen, liiteli Aleksis Paulvitshin sielu niiden paholaisten haltuun, jotka jo kauan olivat sitä odotelleet.

Poika ponnisteli Akutin avustamana jaloilleen. Kaksi tuntia puuhaili apina pojan ohjeiden mukaan solmujen päästämisessä, joilla sen ystävän ranteet olivat sidotut. Vihdoin laukesi niiden salaisuus ja nuorukainen oli vapaa. Hän leikkasi poikki köyden, joka vielä riippui apinan ruumiista. Sitten hän avasi yhden laukuistaan ja otti esille muutamia vaatekappaleita. Hän oli laatinut suunnitelmansa hyvin. Hän ei neuvotellut elukan kanssa, joka teki kaikki, mitä hän määräsi. Yhdessä he hiipivät talosta, mutta kukaan ohikulkija ei olisi voinut havaita, että toinen heistä oli apina.

NELJÄS LUKU

Muutaman päivän kertoivat sanomalehdet turvattoman venäläisen, Mikael Sabroffin, kuolemasta hänen oman suuren aljuapinansa surmaamana. Loordi Greystoke luki siitä, ja vaikka hän erikoisen huolellisesti koetti välttää nimensä joutumista asian yhteyteen, tarkkaili hän poliisitutkinnon tuloksia ja apinan etsimistä.

Samoin kuin oli suuren yleisönkin laita, keskittyi hänen mielenkiintonsa etupäässä salaperäisen murhaajan katoamiseen. Tai ainakin siihen asti, kunnes hän muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen kuuli, että Jack ei ollut ilmoittautunut oppikouluun, jolle matkalle he olivat hänet turvallisesti toimittaneet rautatievaunuun. Vielä silloinkaan ei isä yhdistänyt poikansa katoamista apinan olopaikkaa verhoavaan salaisuuteen. Vasta kuukautta myöhemmin, kun huolellinen tutkimus oli ilmaissut sen seikan, että poika oli poistunut junasta, ennenkuin se lähti Lontoon asemalta, ja kun oli löydetty ajuri, joka oli kyydinnyt hänet vanhan venäläisen asunnolle, käsitti Apinain Tarzan, että Akutilla oli jotakin osaa hänen poikansa katoamisessa.

Siitä hetkestä aikain, jolloin ajuri oli jättänyt pojan katukäytävän viereen talon edustalle, missä venäläisellä oli majapaikkansa, ei ollut enää mitään johtolankaa. Siitä saakka ei kukaan ollut nähnyt poikaa eikä apinaa — ei ainakaan kukaan, joka vielä oli elossa. Talon omistaja tunsi valokuvasta pojan samaksi, joka oli usein käynyt vanhuksen huoneessa. Mitään muuta hän ei tiennyt. Ja siellä, vanhan likaisen rakennuksen ovella Lontoon slummissa, joutuivat etsijät ymmälle kaikkien jälkien hävitessä.

Aleksis Paulvitshin kuoleman jälkeisenä päivänä astui Doverissa laivaan sairasta isoäitiänsä saattava nuorukainen. Vanhalla rouvalla oli paksu huntu kasvoilla, ja hän oli niin iän ja kivun murtama, että hänet täytyi kärrätä laivaan pyörätuolissa.

Poika ei sallinut kenenkään muun sysätä sairastuolia ja omin käsin auttoi hän mummon sisälle heidän loistohyttiinsä, — eivätkä laivassa olijat sen koommin nähneet vanhaa rouvaa ennenkuin pari nousi maihin. Poika tahtoi hoitaa hytinsiivoojattarenkin toimen, selittäen että isoäidin ankara hermotauti teki jokaisen vieraan henkilön läsnäolon hänelle kovin vastenmieliseksi.

Hyttinsä ulkopuolella — eikä kukaan laivassa tiennyt, mitä hän sen sisällä puuhaili — oli poika aivan kuin kuka muu terve englantilainen poika tahansa. Hän seurusteli matkatoveriensa parissa, tuli päällystön erikoiseksi suosikiksi ja joutui ystävällisiin suhteisiin monen tavallisen merimiehen kanssa. Hän oli aulis ja koruton, mutta esiintyi silti arvokkaasti ja osoitti sellaista luonteenlujuutta, että se hänen monissa uusissa ystävissään herätti sekä ihailua että kiintymystä. Matkustajain joukossa oli amerikkalainen nimeltä Condon, tunnettu ammattipelaaja ja veijari, jota "kaivattiin" puolessatusinassa suurkaupungissa Yhdysvalloissa. Hän oli kiinnittänyt vähän huomiota poikaan, kunnes kerran sattumalta näki hänen ottavan esille setelitukun. Siitä alkain lyöttäytyi hän nuoren brittiläisen ystäväksi. Hän sai helposti tietää, että poika matkusti yksinään sairaan isoäitinsä kanssa, ja että heidän matkansa määränä oli pieni satamakaupunki Afrikan länsirannikolla hiukan päiväntasaajan alapuolella, että heidän nimensä oli Billings ja ettei heillä ollut mitään ystäviä vähäisessä siirtolassa, jonne olivat matkalla. Matkan tarkoituksesta huomasi Condon pojan puhuvan pidättyvästi, eikä hän siis sitä udellutkaan — hän oli jo saanut tietää kaikki, mitä halusi.

Useita kertoja yritti Condon viekoitella poikaa korttipeliin; mutta hänen uhrinsa ei osoittanut siihen halua ja eräiden muiden miesmatkustajain synkät katseet havaitessaan päätti amerikkalainen keksiä muita keinoja siirtääkseen pojan setelitukon omaan taskuunsa.

Vihdoin tuli päivä, jolloin höyrylaiva ankkuroitsi metsäisen niemekkeen suojaan, missä pari-, kolmekymmentä rautalevyistä kyhättyä rakennusta luonnonkauniilla povella vähäpätöisenä täplänä osoitti kulttuurin koronjälkeä. Hajallaan ulkosyrjillä oli alkuasukkaiden olkikattoiset majat, somina alkuperäisessä viileydessään, sulaen sopusuhtaisesti troopillisen viidakon puitteisiin ja tehden valkoisen uranuurtajan kamalan ruman rakennustyylin sitä silmäänpistävämmäksi.

Laivan kaidepuun yli kumartuneena tähysti poika ihmiskätten rakentaman kaupungin yli kauas Jumalan kasvattamaan viidakkoon. Heikko enteellinen väristys vapisutti hänen selkäpiitänsä, ja sitten hän aivan tahtomattansa huomasi katselevansa äitinsä herttaisiin silmiin ja isän voimakkaihin kasvoihin, jotka miehekkyydessäänkin kuvastivat yhtä hellää rakkautta kuin äidin silmissä päilyi. Hän tunsi päätöksensä horjuvan. Siinä lähellä huuteli eräs laivan perämiehistä käskyjä alkuasukasten venekunnalle, joka lähestyi keventämään laivaa tähän pieneen satamaan aiotusta lastimäärästä.

"Milloin poikkeaa tänne ensimmäinen Englantiin menevä höyrylaiva?" kysyi poika.

"Emanuelin pitäisi olla näihin aikoihin täällä", vastasi mies. "Ajattelin tapaavamme sen", ja hän jatkoi ohjeittensa kirkumista tummalle laumalle, joka läheni laivan kylkeä.

Pojan isoäidin laskeminen laivanpartaan yli alhaalla odottavaan kanoottiin oli jokseenkin vaikeata. Poika tahtoi aina olla hänen vieressään, ja kun mummo vihdoin oli turvallisesti saatu sijoitetuksi veneen pohjalle, joka kuljettaisi heidät rantaan, hyppäsi pojanpoika kissamaisesti hänen jälkeensä. Niin kovin huolehti hän vanhan rouva mukavasta sijoituksesta, ettei huomannut pientä kääröä, joka oli solunut esiin hänen taskustaan hänen auttaessaan vanhaa naista kannattavan köydenmutkan suoltamisessa höyrylaivan kannelta, eikä myöskään, kun se kokonaan luiskahti ulos ja putosi mereen.

Tuskin oli vene, jossa poika ja vanha nainen olivat, lähtenyt rantaan, kun Condon kutsui kanootin laivan toiselta puolelta ja tingittyään sen omistajan kanssa vihdoin astui siihen matkatavaroineen. Maihin päästyään hän pysytteli poissa kaksikerroksisen kauhistuksen näkyvistä, joka "hotellin" nimellä kerskaillen viekoitteli pahaa-aavistamattomia matkustajia nauttimaan sen monenlaisista epämukavuuksista. Oli aivan pimeä, ennen kuin hän tohti astua sisään ja tilata yösijan ja illallisen.

Eräässä toisen kerroksen takahuoneista selitti poika juuri silloin melkoisen vaivaloisesti isoäidilleen, että oli päättänyt palata Englantiin ensimmäisellä höyrylaivalla. Hän koetti saada vanhan naisen käsittämään, että tämä voi jäädä Afrikkaan, jos halusi, mutta että häntä itseään pakotti omatunto palaamaan isänsä ja äitinsä luo, jotka epäilemättä silläkin hetkellä kärsivät sanomatonta surua hänen poissaolostaan. Siitä kaikesta saattoi päättää, että hän ei ollut kertonut vanhemmilleen suunnitelmista, joita hän ja vanha rouvashenkilö olivat tehneet Afrikan erämaissa seikkaillakseen.

Ratkaisuun päästyään tunsi poika huojennusta tuskasta, joka monina unettomina öinä oli häntä ahdistanut. Kun hän sulki silmänsä ja nukkui, näki hän unta onnellisesta yhtymisestä kotiväkensä kanssa. Ja hänen uinaillessaan hiipi julma ja armoton kohtalo hänen luokseen pimeän käytävän kautta siinä rakennuksessa, jossa hän nukkui, — kohtalo amerikkalaisen veijarin, Condonin, hahmossa.

Varovasti lähestyi mies vanhan naisen huonetta. Hän kyyristyi oven taakse kuuntelemaan, kunnes hän sisällä olevain säännöllisestä hengityksestä huomasi, että molemmat nukkuivat. Hiljaa pisti hän ohuen tiirikan lukkoon. Näppärin sormin ja pitkäaikaisen ammattikokemuksensa avulla toisten omaisuutta suojelevain salpojen ja telkien äänettömässä käsittelemisessä käänsi Condon tiirikkaa ja ovenripaa samaan aikaan. Hiljainen työkkäys oveen painoi sen hiljalleen saranoillaan liikkuvana sisäänpäin. Mies astui huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Sillä hetkellä peittivät paksut pilvet kuun. Huoneen sisusta oli tummassa verhossa. Condon hapuili vuodetta. Suojan etäisimmässä nurkassa liikkui jotakin — liikkui niin hiipivän hiljaa, että se vei harjaantuneen murtovarkaankin hiivinnästä voiton. Condon ei kuullut mitään. Hänen huomionsa oli kokonaan keskittynyt vuoteeseen, josta luuli tapaavansa nuorukaisen ja hänen avuttoman, sairaan isoäitinsä.

Amerikkalainen etsi vain setelitukkua. Jos hän saisi sen haltuunsa ilmitulematta, niin hyvä oli; mutta jos kohtaisi vastustusta, oli hän valmistunut senkin varalta. Pojan vaatteet olivat tuolin selkänojalla vuoteen vieressä. Amerikkalaisen sormet tunnustelivat ne nopeasti — taskuissa ei ollut mitään tukkua uusia kahisevia seteleitä. Epäilemättä olivat ne vuoteessa pielusten alla. Hän astahti lähemmäksi nukkujaa; hänen kätensä oli jo puolitiessä pieluksen alle tunkeutumassa, kun kuuta peittänyt paksu pilvi vyörähti syrjään ja huoneeseen valui kirkas valo. Samalla avasi poika silmänsä ja katsoi suoraan Condonin silmiin. Miehelle selvisi äkkiä, että poika oli yksinään vuoteessa. Silloin kävi hän kiinni uhrinsa kurkusta. Kun poika nousi häntä vastustamaan, kuuli Condon matalaa murinaa takaansa, ja sitten hän tunsi pojan tarttuvan ranteisiinsa ja huomasi noiden hoikkien valkoisten sormien kätkevän teräksiset lihakset.

Hän tunsi toiset kädet kurkussaan — karkeat, karvaiset kädet, jotka takaa ojentuivat hänen olkapäittensä yli. Hän loi säikähtyneen katseen taaksensa, ja hiukset hänen päässänsä kangistuivat näystä, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sillä häneen takaapäin tarttunut oli ihmisenmuotoinen apina. Sen paljastetut raateluhampaat olivat lähellä hänen kurkkuaan. Poika piti hänen ranteensa kahlittuina. Kumpikaan ei äännähtänyt. Missä oli isoäiti? Condonin silmät etsivät pitkin huonetta yhdellä ainoalla, kaikki tavoittelevalla katseella. Hänen silmänsä pullistuivat kauhusta hänen käsittäessään totuuden, jonka tuo katse paljasti. Minkä kamalan salaperäisen otuksen kynsiin hän oli antautunutkaan! Raivoisasti taisteli hän irroittuakseen pojasta, jotta voisi kääntyä selkänsä takana uhkaavaa peikkoa vastaan. Riuhtaisten toisen kätensä vapaaksi hän antoi pojalle hurjan iskun kasvoihin. Tämä teko näkyi päästävän valloilleen tuhannen paholaista hänen kurkkuaan rutistelevassa olennossa. Condon kuuli matalan, villin murinan. Se oli viimeinen ääni, jonka amerikkalainen tässä elämässä kuuli. Sitten hänet riuhtaistiin takaperin lattialle, raskas ruho lankesi hänen ruumiilleen, voimakkaat hampaat iskeytyivät hänen kaulasuoniinsa, hänen päätänsä huumasi iäisyyttä reunustava äkillinen pimeys. Hetkistä myöhemmin nousi apina hänen pitkäkseen paiskatulta ruumiiltansa; mutta Condon ei sitä tiennyt, — hän oli kuollut.

Kauhistuneena hyppäsi poika vuoteesta kumartuakseen miehen ruumiin yli. Hän tiesi, että Akut oli tappanut itsepuolustuksessa, niinkuin se oli tappanut Mikael Sabroffin; mutta mitä tehtäisiin täällä villissä Afrikassa, jossa hän oli kaukana kodista ja ystävistä, hänelle ja hänen uskolliselle apinalleen? Poika tiesi, että murhasta rangaistiin kuolemalla; hän tiesi myöskin, että apulainen saattoi joutua kärsimään kuolemanrangaistuksen yhdessä päärikollisen kanssa. Ken heitä täällä puolustaisi? Kaikki olisivat heitä vastaan. Tämä oli tuskin muuta kuin puolisivistynyt yhteiskunta, ja mahdollista oli, että aamulla laahattaisiin Akut ja hänet pois ja hirtettäisiin lähimpään puuhun, — hän oli lukenut sellaista tapahtuneen Amerikassa, ja Afrikka oli vielä kamalampi ja villimpi kuin hänen äitinsä synnyinmaa, suuri länsi. Niin, aamulla heidät molemmat hirtettäisiin!

Eikö ollut mitään pelastusmahdollisuutta? Hän mietti ääneti muutamia minuutteja, ja sitten hän riemusta huudahtaen löi kämmeniänsä yhteen ja kääntyi tuolille asetettuja vaatteitansa kohti. Rahalla voi tehdä mitä hyvänsä! Raha pelastaisi hänet ja Akutin! Hän tunnusteli setelitukkua taskusta, jossa hänen tapansa oli ollut sitä pitää. Se ei ollut siellä! Ensin verkalleen ja sitten raivokkaalla kiireellä etsi hän vaatteittensa muut taskut. Sitten hän vaipui kontilleen ja tarkasti lattiaa. Sytyttäen lampun hän siirsi sängyn syrjään ja tunnusteli tuuma tuumalta koko lattian. Condonin ruumiin ääressä hän epäröitsi, mutta rohkaistui viimein siihen koskemaan. Vierittäen sen sivummalle haki hän rahojaan sen alta. Ne eivät olleet sielläkään. Hän arvasi, että Condon oli tullut heidän huoneeseensa ryöstöaikeissa; mutta hän ei uskonut, että varas vielä oli ehtinyt anastaa rahoja. Kun ei niitä kuitenkaan muuallakaan ollut, täytyi niiden olla kuolleella miehellä. Jack penkoi amerikkalaisen vaatteet, mutta turhaan. Yhä uudelleen ja uudelleen penkoi hän huoneen, vain palatakseen joka kerta ruumiin luo, mutta mistään hän ei voinut löytää rahojansa.

Hän oli puolittain suunniltaan epätoivosta. Mitä heidän oli tehtävä? Aamulla heidät saataisiin ilmi ja vangittaisiin. Kaikesta perimästään ko'osta ja voimasta huolimatta oli hän sittenkin vain pieni poika — säikähtynyt, koti-ikävää poteva poika — joka teki lapsuuden vähäisessä kokemuksessa virheellisiä johtopäätöksiä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin yhtä ainoaa räikeää tosiasiaa: he olivat tappaneet ihmisen ja olivat hurjien muukalaisten keskuudessa, jotka janosivat ensimmäisen, kohtalon heidän käsiinsä heittämän uhrin verta. Niin paljon hän oli oppinut huokeahintaisista rikosromaani-vihkosista.

Heillä täytyi olla rahaa! Jälleen hän lähestyi ruumista, tällä kertaa päättäväisenä. Apina kökötti nurkassa tarkaten nuoren toverinsa toimia. Nuorukainen alkoi kappale kappaleelta riisua amerikkalaiselta vaatteita, jotka hän kaikki huolellisesti tutki. Kenkiin asti tarkasti hän vaivojaan säästämättä, ja kun viimeinen vaatekappale oli poistettu ja tarkastettu, vaipui hän takaisin vuoteelle, silmät suurina. Ne eivät nykyisyydestä nähneet mitään, vaan ainoastaan synkän kuvan tulevaisuudesta, nimittäin kaksi ruumista ääneti riippumassa ison puun oksalta.

Kuinka kauan hän täten istui, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hänet herätti mietteistänsä alikerrasta kuuluva melu. Hypäten nopeasti pystyyn hän sammutti lampun ja mennen ovelle lukitsi sen hiljaa. Sitten hän kääntyi päättäväisenä apinaan päin. Edellisenä iltana hänellä oli ollut varma aikomus lähteä ensi tilassa kotimatkalle, pyytääkseen vanhemmiltaan anteeksi tätä hupsua seikkailua. Nyt hän tiesi, ettei voisi heidän luokseen enää koskaan palata. Hänen kätensä olivat tahratut lähimmäisen vereen. Sairaloisissa mietteissään hän oli jo kauan sitten lakannut pitämästä apinaa Condonin surmaajana. Hysteerinen kauhu oli hänen mielikuvituksessaan liittänyt syyllisyyden häneen itseensä. Rahoilla hän olisi voinut ostaa oikeutta; mutta pennitönnä — ah, mitäpä toivoa saattoi täällä olla rahattomilla muukalaisilla!

Mutta mihin ne rahat sitten olivat joutuneet? Hän koetti muistella, milloin oli ne viimeksi nähnyt. Hän ei voinut, ja jos olisikin, ei hän silti olisi voinut selittää niiden katoamista, sillä hän ei laisinkaan ollut huomannut käärön luisumista taskustaan ja sen putoamista mereen hänen kiivetessään laivanpartaan yli vieressä odottavaan veneeseen, joka oli viemässä hänet maihin.

Nyt hän kääntyi Akutin puoleen. "Tule!" äänsi hän isojen apinain kielellä. Unohtaen, että hänellä oli yllään vain ohuet alusvaatteet, talutti hän apinan avoimen ikkunan luo. Työntäen päänsä ulos hän kuunteli tarkkaavasti. Yksinäinen puu kasvoi muutaman jalan päässä ikkunasta. Ketterästi loikkasi hän sen rungolle ja riippui siinä kissan tavoin kiinni hetkisen, ennenkuin kapusi äänettömästi maahan. Lähellä hänen takanaan tuli hänen iso apinansa. Kahdensadan metrin päässä ulkoni viidakon kieleke hajalleen rakennettua kaupunkia kohti. Sen kärkeen suuntasi poika askeleensa. Kukaan ei nähnyt heitä; hetkistä myöhemmin oli viidakko niellyt heidät, ja Jack Clayton, tuleva loordi Greystoke, oli hävinnyt ihmisten ilmoilta.

Oli jo myöhä seuraavana aamuna, kun alkuasukaspalvelija kolkutti rouva Billingsille ja hänen pojanpojalleen varatun huoneen oveen. Kun ei saanut mitään vastausta, pisti hän pääavaimensa lukkoon, mutta huomasi, että toinen avain oli jo pistetty sinne sisäpuolelta. Hän ilmoitti asiasta vieraskodin omistajalle herr Skopfille, joka heti riensi toiseen kerrokseen ja kolkutti hänkin tarmokkaasti ovelle. Kun ei hänkään saanut vastausta, kumartui hän ja yritti vilkaista avaimenreiästä sisälle huoneeseen. Niin tehdessään hänen, koska oli kookas mies ja menetti tasapainonsa, täytyi itseään tukeakseen koskettaa kämmenellänsä lattiaan kynnyksen edessä. Silloin hän tunsi sormissaan jotakin pehmeää ja tahmeaa. Hän kohotti kämmenensä silmäinsä eteen käytävän hämärässä valossa ja katsoi siihen. Sitten hän hiukan vavahti, sillä puolipimeässäkin hän eroitti tummanpunaisen tahran kädellään. Karahtaen pystyyn survaisi saksalainen ovea olkapäällänsä. Herr Skopf on raskas mies — ainakin oli siihen aikaan, sillä minä en ole nähnyt häntä vuosikausiin. Heikko ovi sortui hänen painostaan, ja herr Skopf tuupertui päistikkaa sen takana olevaan huoneeseen.

Hän näki edessään elämänsä salaperäisimmän ongelman. Hänen jalkojensa juuressa lattialla virui oudon miehen ruumis. Niska oli taitettu ja niskasuoni katkaistu ikäänkuin ison pedon torahampailla. Ruumis oli aivan alasti, vaatteet heitellyt hajalleen ympärinsä. Vanha rouva pojanpoikineen oli poissa. Ikkuna oli auki. Heidän oli täytynyt poistua ikkunasta, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu.

Mutta kuinka oli poika saanut laahatuksi isoäitinsä toisen kerroksen ikkunasta maahan? Se oli nurinkurista ajatella. Jälleen tutki herr Skopf kamarin. Hän huomasi, että sänky oli vedetty melkoisen kauas seinästä, — miksi? Hän vilkaisi sen alle vielä kolmannen tai neljännen kerran. Molemmat olivat poissa, ja kuitenkin sanoi hänelle hänen järkensä, että vanha rouvashenkilö ei ollut saattanut lähteä ilman kantajia, jotka olisivat kuljettaneet hänet alas, kuten edellisenä päivänä olivat tuoneet hänet sinnekin.

Enempi etsintä osoitti asian yhä salaperäisemmäksi. Molempain vaatteet olivat vielä huoneessa. Jos he olivat lähteneet, niin heidän oli täytynyt lähteä alastomina tai yöpukimissaan. Herr Skopf pudisti päätänsä ja raapaisi sitten korvallistansa. Hän oli aivan ymmällä. Jos hän olisi joskus kuullut Sherlock Holmesista, olisi hän viipymättä pyytänyt tuon kuuluisan etsiskelijän apua, sillä tässä oli jotakin todella salaperäistä: Vanha rouvasihminen — potilas, joka oli täytynyt kantamalla tuoda laivasta hotelliin huoneeseensa — ja kaunis nuorukainen, hänen pojanpoikansa, olivat edellisenä päivänä tulleet herr Skopfin vieraskodin toiseen kerrokseen. Sitten he olivat tilanneet illallisen huoneeseensa, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Kello yhdeksältä seuraavana aamuna oli oudon miehen ruumis ollut suojan ainoana asukkaana. Mikään laiva ei ollut sillävälin lähtenyt satamasta, ei ollut rautatietä satojen kilometrien päässä, ei mitään muuta valkoisten siirtolaa, jonne nuo kaksi olisivat voineet saapua useankaan päivän uutteran taivalluksen jälkeen ja hyvin varustetun safarin saattamina. He olivat haihtuneet ihan kuin ilmaan, sillä alkuasukas, jonka isäntä oli lähettänyt tutkimaan tannerta avoimen ikkunan edessä, oli juuri palannut ilmoittamaan, että siellä ei näkynyt mitään jälkiä. Mitä ihmeen otuksia ne saattoivat ollakaan, jotka olivat niin korkealta hypänneet pehmeälle nurmelle mitään jälkeä jättämättä? Herr Skopfia puistatti. Niin, se oli suuri salaisuus — koko jutussa oli jotakin kaameata. Sen ajatteleminen värisytti häntä, ja hän pelkäsi tulevaa yötä. Se oli herr Skopfille suuri salaisuus — ja epäilemättä on vieläkin.

VIIDES LUKU

Muukalaislegionassa palveleva kapteeni Armand Jacot istui levitetyllä satulavaipalla kitukasvuisen palmupuun juurella. Hänen leveät hartiansa ja lyhyttukkaiseksi keritty päänsä nojasivat nautinnollisen mukavasti palmun rosoista runkoa vasten. Pitkät sääret olivat ojennetut suoraan eteenpäin, ulottuen vähäisen vaipan ylitse, ja kannukset olivat hautautuneet pienen erämaankeitaan hiekkaperäiseen maahan. Kapteeni lepäsi pitkän päivän ratsasteltuansa erämaan väikkyvän hietikon yli.

Laiskasti veteli hän haikuja savukkeestaan ja katseli palvelussotilastansa, joka valmisteli hänelle illallista. Kapteeni Armand Jacot oli hyvin tyytyväinen itseensä ja maailmaan. Lyhyen matkan päässä oikealla kuhisi hänen päivänpaahtamain veteraaniensa joukko, jotka vähäksi aikaa vapautettuina sotilaskurin ärsyttävistä kahleista lepuuttivat väsyneitä lihaksiaan, nauroivat, laskivat leikkiä ja polttelivat, odotellessaan hekin illallistaan kaksitoistatuntisen paaston jälkeen. Heidän keskellään istua kyyrötti hiljaa ja vaiteliaina viisi valkoviittaista arabialaista vankasti sidottuina ja ankarasti vartioituina.

Juuri näiden näkeminen täytti kapteeni Armand Jacotin mielen hyvin suoritetun velvollisuuden hauskalla tunteella. Pitkän, kuuman, näännyttävän kuukauden ajan oli hän osastonsa kanssa samoillut ristiin rastiin erämaan autioita seutuja etsimässä rosvojoukkoa, jonka syntiluettelossa oli lukemattomia syytöksiä kameelien, hevosten ja vuohien varastamisesta sekä kyllin monta murhaa, jotta koko inha lauma olisi moneen kertaan ansainnut giljotiinin.

Viikko sitten hän oli heidät tavoittanut. Syntyneessä kahakassa hän oli menettänyt kaksi omaa miestänsä, mutta rosvojen rankaisu oli ollut niin ankara, että heidät surmattiin melkein viimeiseen mieheen. Puolisentusinaa vain oli päässyt pakoon; kaikki muut olivat, näitä viittä vankia lukuunottamatta, rikostensa sovitukseksi kaatuneet legionalaisten pyssyistä ammuttujen nikkelikotaisten luotien lävistäminä. Ja parasta kaikesta: joukon johtaja Ahmet ben Hudin oli vangittujen joukossa.

Vangeista salli kapteeni Jacot ajatustensa liidellä jälelläolevan hiekka-aavikon penikulmain yli pienelle sotilasasemalle, jossa häntä huomenna innokkaasti tervehtisi hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä. Hänen silmiinsä tuli pehmeä kiilto, kuten aina heitä muistellessa. Tälläkin hetkellä hän saattoi nähdä äidin kauneuden kuvastuvan pikku Jeannen lapsellisissa piirteissä, ja nuo molemmat kasvot hymyilisivät hänelle, kun hän myöhään seuraavana iltapäivänä hyppäisi maahan matkasta uupuneelta ratsultaan. Jo nyt saattoi hän tuntea pehmeän posken koskettavan omaansa — sametin painuvan parkittua nahkaa vasten.

Hänen unelmansa keskeytyivät eräälle aliupseerille huutavan vartijan äänestä. Kapteeni Jacot kohotti silmänsä. Aurinko ei ollut vielä laskenut; mutta kosteikon vesireiän ympärille ryhmittyneiden muutamien puiden ja hänen miestensä ja niiden hevosten varjot ulottuivat kauas itään hietikolla, joka nyt kimalteli kuin kulta. Vartija osoitti sinnepäin ja siristäen silmiänsä tähysti korpraali etäisyyteen. Kapteeni Jacot nousi seisaalleen. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyivät muiden silmillä katselemaan. Hän tahtoi itse nähdä. Tavallisesti hän erotti esineet paljoa aikaisemmin kuin muut ja senvuoksi hänelle olikin annettu liikanimeksi Haukka. Hän näki tusinan verran pilkkuja nousevan ja laskevan hietikolla juuri noiden pitkien varjojen takana. Ne hävisivät ja tulivat jälleen esille, mutta aina kävivät ne kookkaammiksi. — Jacot tunsi heidät heti. He olivat ratsumiehiä — erämaan ratsumiehiä. Eräs kersantti juoksi jo häntä kohti. Koko leirikunta ponnisti silmiään nähdäksensä etäisyyteen. Jacot antoi kersantille muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä. Kersantti teki kunniaa, kääntyi koroillaan ja palasi sotilaittensa luo. Sieltä hän keräsi kaksitoista miestä, jotka satuloitsivat hevosensa ja ratsastivat muukalaisia vastaan. Jälelle jääneet sotamiehet laittautuivat täysin taisteluvalmiiksi. Ei ollut ihan mahdotonta, että ratsastajat, jotka näin nopeasti kiitivät leiriä kohti, olivat vangittujen ystäviä ja aikoivat nopealla hyökkäyksellä vapauttaa sukulaisensa. Jacot sitä kuitenkin epäili, koska muukalaiset kaikesta päättäen eivät yrittäneetkään salata saapumistansa, vaan karauttivat täyttä laukkaa leiriä kohti ihan näkyvissä. Tuon avonaisen esiintymisen takana saattoi väijyä vilppi, mutta ken tunsi Haukan, ei ollut niin hupsu, että luuli hänet voitavan siten viekoitella ansaan.

Kersantti osastoineen kohtasi arabialaiset kahdensadan metrin päässä leiristä. Jacot saattoi nähdä hänen juttelevan kookkaan, valkoviittaisen olennon, arvatenkin joukon johtajan kanssa. Nyt ratsastivat kersantti ja arabialainen vierekkäin leiriä kohti. Jacot odotti heitä. He pysähdyttivät ratsunsa ja astuivat maahan hänen eteensä.

Kapteeni Jacot silmäili vastatullutta. Hän tunsi melkein jokaisen vaikutusvaltaisen arabialaisen useiden satojen kilometrien päässä joka suunnalla. Tätä miestä hän ei ollut nähnyt. Hän oli pitkä, ahavoittunut, jörön näköinen, kuusikymmenvuotias tai vanhempi. Silmät olivat kapeat ja häijyt. Kapteeni Jacot ei pitänyt hänen ulkomuodostansa.

Arabialainen kävi suoraan asiaan. "Ahmet ben Hudin on sisarenpoikani", sanoi hän. "Jos annatte hänet minun haltuuni, niin pidän huolta, ettei hän enää riko ranskalaisten lakeja vastaan."

Jacot pudisti päätänsä. "Se ei ole mahdollista", vastasi hän. "Minun täytyy ottaa hänet mukaani. Hänet tutkitaan asianmukaisesti ja puolueettomasti siviilioikeudessa. Jos hän on viaton, päästetään hänet vapaaksi."

"Häntä syytetään monista murhista. Jokaisesta odottaa häntä kuolemantuomio, jos hänet todistetaan syylliseksi."

Arabialaisen vasen käsi oli ollut kätkettynä burnuusin alle. Nyt hän veti sen esille ja näytti ison, raskaan vuohennahkaisen pussin, joka oli pullollaan kultarahoista. Hän avasi sen suun ja juoksutti kourallisen sen sisällöstä oikealle kämmenelleen — kaikki oli hyvää ranskalaista kultaa. Pussin koosta ja pulleudesta päätteli kapteeni Jacot sen sisältävän pikku omaisuuden. Sheikki Amor ben Khadur pudotteli kämmenelleen kaatamansa kullan kolikko kolikolta takaisin kukkaroon. Sitten hän veti sen nauhat tiukkaan. Kaiken aikaa hän oli ääneti. Jacot silmäili häntä tarkkaavaisesti. He olivat kahdenkesken. Esiteltyään vieraan oli kersantti poistunut lyhyen matkan päähän ja seisoi nyt selin heihin. Pantuaan takaisin kaikki kultakolikot piti sheikki pulleaa kukkaroa avoimella kämmenellään kapteeni Jacotia kohden ojennettuna.

"Sisarenpoikani Ahmet ben Hudin voisi karata tänä yönä", sanoi hän.
"Häh?"

Kapteeni Armand Jacot punehtui lyhyen tukkansa hiusmartoa myöten. Sitten hän kalpeni ja astahti arabialaista kohti. Hänen kätensä olivat nyrkkiin puristettuina, mutta äkkiä hän hillitsi aikomuksensa, mikä se sitten lienee ollutkin.

"Kersantti!" huusi hän. Aliupseeri riensi hänen luokseen ja teki kunniaa, seisahtuen päällikkönsä eteen ja lyöden kantapäänsä yhteen.

"Vie tämä musta hurtta takaisin väkensä luo", käski hän; "pidä huolta, että he heti lähtevät. Ammuttakoon jokainen, joka tänä yönä saapuu leirin piiriin."

Sheikki Amor ben Khadur suoristausi täyteen mittaansa. Hänen häijyt silmänsä kapenivat. Hän kohotti kultapussin ranskalaisen upseerin silmien kohdalle.

"Maksatte enemmänkin Ahmet ben Hudinin, sisarenpoikani, hengestä", virkkoi hän, "ja saman verran herjausnimestä, jonka minulle heititte, ja kaupanpäällisiksi saatte surua sadoin kerroin."

"Pois täältä, ennenkuin potkaisen teidät ulos!" ärjäisi kapteeni Armand
Jacot.

Kaikki tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen kertomuksemme alkamista. Ahmet ben Hudinin ja hänen toveriensa tutkinto ja tuomio on historiallinen tosiasia — voitte sen todeta, jos haluatte. Hän kohtasi ansaitsemansa kuoleman ja hän kohtasi sen arabialaisen kylmäverisyydellä. —

Kuukautta myöhemmin katosi pieni Jeanne Jacot, kapteeni Armand Jacotin seitsenvuotias tytär, perin salaperäisellä tavalla. Ei hänen vanhempainsa varallisuus eivätkä kaikki suuren tasavallan mahtavat apuneuvot riittäneet riistämään hänen olinpaikkansa salaisuutta tutkimattomalta erämaalta, joka oli hänet ja hänen ryöstäjänsä niellyt.

Niin suunnaton palkkio luvattiin, että se viekoitteli monta seikkailijaa etsintään. Tämä ei ollut mikään nykyaikainen sivistyneen yhteiskunnan salapoliisijuttu, mutta monet sen etsivistä ryhtyivät koettamaan onneansa — ja usean sellaisen luut valkenevat jo Afrikan auringon alla Saharan hiljaisilla hietikoilla.

Kaksi ruotsalaista, Karl Jönsson ja Sven Malbin, olivat kolme vuotta turhaan harhailtuaan vihdoin luopuneet lapsen etsinnästä etäällä Saharan eteläpuolella, kääntääkseen huomionsa norsunluun varastamisen tuottavampaan ammattiin. Laajalla alueella tunnettiin heidät armottomasta julmuudestaan ja ahneudestaan. Alkuasukkaat pelkäsivät ja vihasivat heitä. Eurooppalaiset hallitukset, joiden alueilla he toimivat, olivat kauan heitä etsittäneet; mutta pujahdellen verkalleen pohjoisesta etelää kohti olivat he oppineet kaikenlaista isännättömällä alueella, Saharan eteläpuolella, missä heidän senvuoksi oli mahdollista välttää kiinnijoutumista puikkimalla mukavia pakopolkuja pitkin, joita heidän takaa-ajajansa eivät tunteneet. Heidän ryöstöretkensä olivat äkillisiä ja nopeita. He anastivat norsunluuta ja kerääntyivät pohjoisen seudun tiettömiin erämaihin, ennenkuin heidän ryöstämänsä tienoon vartijoille ehdittiin saattaa sana heidän läsnäolostaan. Säälittä teurastivat he elefantteja itsekin, samoin kuin riistivät norsunluuta alkuasukkailta. Heidän seurueenansa oli runsas sataluku arabialaisluopioita ja neekeriorjia — hurja, hillitön, verta ja murhaa kammoamaton joukko. Painakaa muistiinne nämä miehet — nämä kellerväpartaiset ruotsalaiset jättiläiset nimeltä Karl Jönsson ja Sven Malbin, — sillä te tapaatte heidät myöhemmin.

Viidakon sydämessä, kätkettynä Atlanttiin laskevan ison joen pienen tutkimattoman lisähaaran varrelle, ei kaukanakaan päiväntasaajasta, oli vähäinen, vahvalla paaluaidalla varustettu kylä. Noin kaksikymmentä palmunlehdillä katettua mehiläiskeon muotoista hökkeliä tarjosi suojaa sen mustalle väestölle, kun taas puolisentusinaa aukeaman keskelle pystytettyä vuohennahkaista telttaa oli asuntona ja turvapaikkana parillekymmenelle arabialaiselle sillä välin kun he ostamalla ja ryöstämällä keräsivät varastoja, kuormittaakseen ne "erämaanlaivojensa" selkään kahdesti vuodessa Timbuktun markkinoille vietäviksi.

Yhden tuollaisen arabialaisteltan edustalla leikitteli pieni kymmenvuotias tyttö — mustakutrinen ja mustasilmäinen lapsi, joka pähkinänruskeana iholtaan ja siroryhtisenä näytti ilmetyltä erämaan tyttäreltä. Hänen pienet sormensa hypistelivät uutterasti ruohohameen kutomista repaleiselle nukelle, jonka ystävällinen orjatar oli hänelle tehnyt, vuosi pari sitten. Nuken pää oli kömpelösti veistetty norsunluusta ja runkona taas oli ruohoilla täytetty rotannahka. Käsivarsina ja säärinä oli toisesta päästään lävistettyjä ja rotanvartaloon kiinni ommeltuja puupuikkoja. Nukke oli kamalan näköinen, perin huonossa kunnossa ja likainen, mutta Miriamista se oli maailman kaunein ja ihastuttavin olento, mikä ei olekaan niin kummallista, kun ajattelemme, että se tässä maailmassa olikin ainoa, jolle hän saattoi suoda luottamuksensa ja rakkautensa.

Kaikki muut, joiden kanssa Miriam joutui kosketuksiin, olivat melkein poikkeuksetta välinpitämättömiä tai julmia, niinpä se vanha neekeriakkakin, hampaaton, likainen ja pahansisuinen Mabunu, joka oli hänen kaitsijanaan. Hän ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta yrmiäkseen tyttöstä tai hiukan kiduttaakseen häntä nipistelyillä, nyrkiniskuilla ja muulla sellaisella; olipa kahdesti kärventänyt hentoa ihoa kuumilla hiililläkin. Ja sitten oli sheikki, tytön isä. Häntä pelkäsi Miriam enemmän kuin Mabunua. Hän torui tyttöä usein aivan aiheettomasti, miltei säännöllisesti lopettaen nuhdesaarnansa julmasti pieksemällä lasta, kunnes hänen pieni ruumiinsa oli mustelmilla ja sinelmillä.

Mutta kun hän oli yksinään, oli hän onnellinen leikkiessään Gikan kanssa, koristellessaan tukkaansa kedon kukkasilla tai punoessaan ruohoköysiä. Hän oli alati touhussa ja laulaa liverteli aina — milloin hänet jätettiin yksikseen. Mikään ilkeyden määrä ei näkynyt riittävän rusentamaan synnynnäistä onnea ja lempeyttä hänen pulppuilevasta pikku sydämestään. Vain sheikin läsnäollessa hän oli hiljainen ja raukea. Tyttö pelkäsi häntä niin, että se toisinaan läheni hysteeristä kauhua. Hän pelkäsi myöskin synkkää viidakkoa — pienen kylän ympärillä olevaa julmaa viidakkoa, josta päivisin kuului mölyäväin apinain ja kirkuvain lintujen ääniä, öisin taas petoeläinten karjuntaa, yskivää haukuntaa ja murinaa. Niin, hän pelkäsi viidakkoa; mutta siksi paljoa enemmän hän pelkäsi sheikkiä, että hänen lapselliseen päähänsä monesti pälkähti ajatus karata iäksi sen hirveään helmaan mieluummin kuin kauemmin jäädä alati pelottavan isän pateille.

Jälleenkin, istuessaan siinä sheikin vuohennahkaisen teltan edustalla Gikalle ruohohametta laittamassa, huomasi hän äkkiä sheikin lähestyvän. Heti häipyi onnellisuuden ilme lapsen kasvoilta. Hän kavahti sivulle koettaen siirtyä pois nahkakasvoisen vanhan arabialaisen tieltä. Mutta hän ei ollut kyllin nopsa. Raa'alla potkaisulla paiskasi mies hänet kasvoilleen maahan, missä hän virui hiljaa, itkemättä mutta vavisten. Sitten mies astui telttaan murahdettuaan hänelle kirouksen. Vanha neekeriakka tutisi hyväksyvästä naurusta ja paljasti yksinään törröttävän keltaisen torahampaan.

Kun pieni tyttö oli varma siitä, että sheikki oli lähtenyt, hiipi hän teltan varjoiselle sivulle, missä makasi aivan hiljaa puristaen Gikaa rintaansa vasten, samalla kun tukehduttavat nyyhkytykset pitkin väliajoin vapisuttivat hänen pientä ruumistaan. Hän ei tohtinut itkeä ääneen, koska sheikki silloin taas olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Hänen pienen sydämensä tuska ei ollut ainoastaan ruumiillisen kivun tuottamaa, vaan rakkautta kaipaavan ja sitä turhaan ikävöivän lapsensydämen monin verroin haikeampaa tuskaa.

Pieni Miriam saattoi tuskin muistaa muuta kuin sheikin ja Mabunun julmuutta. Hänen lapsellisen muistinsa pohjukassa tosin häämötti hämäränä sekava kuva lempeästä äidistä; mutta Miriam pelkäsi senkin olevan vain hänen omien unelmiensa luomaa, johtuneen hyväilyjen kaipuusta, joita hän ei koskaan saanut, mutta joita hän itse tuhlasi hellästi rakastetulle Gikalleen. Koskaan ei ole ollut niin hemmoteltua lasta kuin Gika. Kaukana siitä, että sen pieni äiti olisi käytöksessään matkinut isänsä ja hoitajattarensa esimerkkiä, meni tämä sukoilevassa hellyydessään aivan äärimmäisyyksiin. Gika sai tuhat suudelmaa päivässä. Oli leikki, jossa Gika esiintyi häijynä; mutta sen pieni äiti ei sitä koskaan rangaissut. Sensijaan hän silitteli ja hyväili vauvaansa; hänen käyttäytymisensä määräsi yksinomaan hänen oma harras rakkaudenkaipuunsa.

Kun hän nyt puristi Gikaa rintaansa vasten, lakkasivat hänen nyyhkytyksensä vähitellen; ja vihdoin hän kykeni hallitsemaan äänensä ja haastelemaan kovan kohtalonsa ainoan uskottunsa norsunluiseen korvaan.

"Gika rakastaa Miriamia", kuiskasi hän. "Miksei isäkin, sheikki, rakasta Miriamia? Olenko minä niin paha? Minä koetan olla kiltti; mutta minä en koskaan tiedä, miksi hän minua lyö, enkä siis ymmärrä, millä olen häntä pahoittanut. Äskenkin hän potkaisi minua, ja se teki niin kipeää, Gika, mutta minähän vain istuin teltan edessä laittamassa sinulle hametta. Se oli kai pahasti, eihän hän minua muutoin olisi senvuoksi potkaissut. Mutta miksi se on pahasti, Gika? Voi, voi! Minä en tiedä, en tiedä. Soisin olevani kuollut, Gika. Eilen toivat metsästäjät tänne el adrean ruumiin. El adrea oli aivan kuollut. Ei se enää salavihkaa hiivi aavistamattoman saaliinsa niskaan. Ei sen iso pää ja hartioilla riippuva harja enää säikähdytä ruohonsyöjiä, jotka yöllä saapuvat juomapaikalle. Ei sen jylisevä karjunta enää vapisuta maata. El adrea on kuollut. Ne pieksivät sen ruumista hirveästi, kun se tuotiin kylään, mutta el adrea ei välittänyt. Se ei tuntenut iskuja, kun se oli kuollut. Jahka minä kuolen, Gika, niin en minäkään tunne Mabunun lyöntejä, enkä isäni, sheikin, potkuja. Sitten minä olen onnellinen. Oi, Gika, kuinka toivoisin olevani kuollut!"

Jos Gika mietti vastalausetta, keskeytti sen riidanrähinä kylän portilta. Miriam kuunteli. Lapsen uteliaisuuden kiihoittamana hän olisi halunnut juosta sinne kuullakseen, miksi miehet niin kovaäänisesti puhuivat. Muita kyläläisiä parveili jo melua kohti. Mutta Miriam ei tohtinut. Varmaankin olisi sheikki siellä, ja jos hän näkisi Miriamin, saisi hän siitä vain uuden tilaisuuden olla Miriamille paha; sentähden Miriam vain kuunteli hiljaa.

Pian kuuli hän joukon liikkuvan kylänraittia ylöspäin sheikin telttaa kohti. Varovasti pisti hän pienen päänsä esille teltan kulman takaa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, sillä kylän elämän samanlaisuus kävi yksitoikkoiseksi ja hän kaipasi vaihtelua. Hän näki kaksi muukalaista — valkoisia miehiä. He olivat yksinään, mutta kun he lähestyivät, kuuli hän heitä ympäröiväin alkuasukasten puheesta, että heillä oli melkoinen seurue leiriytyneenä kylän ulkopuolella. He olivat tulossa neuvottelemaan sheikin kanssa.

Vanha arabialainen tuli telttansa ovelle heitä vastaan. Hänen silmänsä siristyivät häijysti, kun ne olivat tarkastaneet tulijoita. Nämä pysähtyivät hänen eteensä vaihtaen tervehdyksiä. Sanoivat tulleensa norsunluuta ostamaan. Sheikki murahteli. Hänellä muka ei ollut norsunluuta. Miriamin suu lensi auki. Tyttö tiesi, että läheisessä majassa oli mahtavia hampaita pinottuna melkein kattoon asti. Hän työnsi pienen päänsä eteenpäin, paremmin nähdäkseen muukalaiset. Kuinka valkoinen oli heidän ihonsa! Kuinka kellervät heidän pitkät partansa!

Äkkiä vilkaisi toinen heistä tyttöön päin. Tämä koetti peräytyä näkyvistä, sillä hän pelkäsi kaikkia miehiä; mutta muukalainen huomasi hänet. Miriam havaitsi melkein säikähtyneen ihmettelyn ilmeen, joka häilähti hänen kasvoilleen. Sheikki näki sen myös ja arvasi syyn siihen.

"Minulla ei ole norsunluuta", toisti hän. "En halua tehdä kauppaa.
Lähtekää täältä. Lähtekää nyt."

Hän astui teltastaan ja melkein työnsi muukalaisia porttia kohti. Nämä viivyttelivät, ja silloin sheikki uhkasi. Uppiniskaisuus olisi ollut itsemurhaa, joten molemmat miehet kääntyivät pois ja lähtivät kylästä, palaten heti omaan leiriinsä.

Sheikki palasi teltalleen, muttei astunut sisälle. Sensijaan meni hän sille sivulle, missä pieni Miriam kovin säikähtyneenä kyykötti vuohennahkaista seinää vasten. Sheikki kumartui ja tarttui häneen käsikynkästä. Häijysti tempaisi hän tytön pystyyn, raahasi hänet teltan suulle ja työkkäsi tylysti sisälle. Tullen hänen perässään tarttui hän jälleen poloiseen ja pieksi häntä armottomasti.

"Pysy sisällä!" murahti hän. "Älä näytä kasvojasi muukalaisille. Jos vielä kerran näyttäydyt muukalaisille, niin tapan sinut!"

Lopuksi survaisi hän lapsen nyrkillään teltan etäiseen nurkkaan, jossa tyttönen virui nyyhkytyksiänsä hilliten, sheikin kävellessä edestakaisin ja jupistessa itsekseen. Ovella istui Mabunu höpisten ja nauraa hytkähdellen. Muukalaisten leirissä haastoi toinen mies nopeasti toiselle.

"Siitä ei ole epäilystäkään, Malbin", sanoi hän. "Ei pienintäkään epäilystä; minua vain ihmetyttää, että se vanha lurjus ei ole jo kauan sitten vaatinut luvattua palkintoa."

"On asioita, Jönsson, jotka ovat arabialaiselle rahaa rakkaampia", vastasi hänelle kumppani. "Kosto on yksi niistä."

"Ei kannata tarjota rahaa sheikille", sanoi hän. "Jotakuta hänen väestään voisimme yrittää ostaa, mutta sheikki ei myy kostoansa kultaan. Sellainen ehdotus vain varmentaisi epäluuloja, joita hänessä varmaan herätimme puhutellessamme häntä teltan edustalla. Ja silloin saisimme kiittää onneamme, jos säilyttäisimme henkemme."

Mutta lahjomisesta oli kamalat seuraukset. Kätyri, jonka he valitsivat muutaman päivän viivyttyään leirissään kylän ulkopuolella, oli kookas vanha päällysmies sheikin alkuasukasjoukosta. Hän lankesi kiiltävän metallin viettelykseen, sillä hän oli oleskellut rannikolla ja tiesi kullan voiman. Hän lupasi myöhään illalla tuoda heille, mitä toivoivat.

Heti pimeän tullen alkoivat molemmat valkoihoiset tehdä valmistuksia purkaakseen leirin. Puoliyön aikaan oli kaikki kunnossa. Kantajat loikoivat kuormansa vieressä valmiina nostamaan ne hartioilleen millä hetkellä tahansa. Asestetut askarit kuljeskelivat safarin ja arabialaiskylän välillä valmiina asettumaan jälkijoukoksi paluumatkalla, johon ryhdyttäisiin heti, kun päällysmies oli tuonut, mitä valkoiset isännät odottivat.

Jo kuuluikin askeleita kylään vievältä polulta. Askarit ja valkoihoiset heristivät korviansa. Useampikin mies oli tulossa leiriä kohti. Jönsson astui eteenpäin ja puhutteli tulijoita matalalla kuiskausäänellä.

Mbida oli petollisen päällysmiehen nimi. Jönsson rauhoittui, vaikkakin ihmetteli, että Mbida oli ottanut muita mukaansa. Mutta pian hän käsitti. Heidän tuomisensa lepäsi kahden miehen kantamilla paareilla. Jönsson noitui partaansa. Toisiko se hölmö heille ruumiin? Elävästä saaliistahan he olivat maksaneet!

"Tämän olette kullallanne ostaneet", sanoi toinen heistä. Ja laskettuaan paarit maahan he kääntyivät kadoten pimentoon kylää kohti. Malbin katsahti Jönssoniin huulet vääntyneinä irvistykseen. Paareilla makaava oli peitetty vaatekappaleella.

"No?" kysyi viimemainittu. "Kohotahan peitettä nähdäksemme, mitä olet ostanut. Paljonpa rahaa saamme ruumiista — varsinkin kun olemme kuljetuttaneet sitä polttavan auringon alla ne kuusi kuukautta, jotka kuluvat ennenkuin olemme sen saaneet määräpaikkaansa!"

"Olisihan sen hölmön luullut tajuavan, että halusimme tytön elävänä", mörisi Malbin tarttuen vaatteenkulmaan ja temmaten pois peitteen paareilta.

Nähdessään, mitä sen alla oli, astahtivat molemmat miehet taaksepäin, kirousten kohotessa väkisinkin heidän huulilleen, sillä heidän edessään virui — Mbidan, petollisen päällysmiehen, ruumis.

Viittä minuuttia myöhemmin riensi Jönssonin ja Malbinin safari länttä kohti, hermostuneiden askarien jälkijoukkona varjellessa sitä hyökkäykseltä, jota joka hetki odottivat.

KUUDES LUKU

Tarzanin pojan ensimmäinen yö viidakossa oli se, joka kauimmin säilyi hänen muistissaan. Mitkään villit petoeläimet eivät häntä uhanneet. Ei ollut merkkiäkään kauheista raakalaisista. Tai jos oli, ei poika järkkyneessä mielentilassaan sitä huomannut. Hänen omaatuntoansa piinasi ajatus äidin kärsimyksistä. Itsesyytökset tekivät hänen tilansa kurjaa kurjemmaksi. Amerikkalaisen tappaminen ei hänelle juuri tunnonvaivoja tuottanut. Mies oli ansainnut kohtalonsa. Jack suri etupäässä vain sitä, että Condonin kuolema oli särkenyt hänen omat suunnitelmansa. Nyt hän ei voinut palata suoraan vanhempainsa luo, kuten oli aikonut. Hän ei tohtinut tällä kohdalla palata rannikollekaan. Sillä hän ei niin suuresti kavahtanut oman turvallisuutensa vuoksi kuin säästääkseen isänsä ja äitinsä enemmästä murheesta ja siitä häpeästä, että heidän kunniallinen nimensä joutuisi ruman murhajutun yhteydessä mainittuna lokaan vedetyksi.

Aamun valjetessa rohkaistui pojan mieli. Auringon noustessa heräsi uutta toivoa hänen rinnassaan. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan toista tietä. Kukaan ei aavistaisi, että hän oli ollut osallisena muukalaisen murhassa syrjäisellä kaukaisen rannikon kauppa-asemalla.

Isoa apinaa vasten painuneena oli poika värissyt ison puun haarukassa melkein unettoman yön läpi. Hänen keveät alusvaatteensa olivat vain vähän suojanneet viidakon kylmältä kosteudelta, ja vain sillä kyljellään, jonka hän oli painanut toverinsa turkkipeittoista ruumista vasten, oli hän tuntenut tilansa mukavanlaiseksi. Niinpä hän ilahtuen tervehtikin nousevaa aurinkoa, joka lupasi lämpöä ja valoa — siunattua aurinkoa, ruumiillisen ja sielullisen tuskan karkoittajaa. Hän ravisti Akutin hereille.

"Tule", sanoi hän. "Minun on vilu ja nälkä. Etsikäämme ravintoa tuolta päivänpaisteesta", ja hän osoitti avonaista kenttää, jolla oli siellä täällä kitukasvuisia puita ja jota teräväsärmäiset kivimöhkäleet peittivät.

Poika livahti puhuessaan maahan, mutta apina vilkaisi huolellisesti ympärilleen, haistellen aamuilmaa. Sitten se todettuaan, että vaaraa ei ollut väijymässä, laskeutui verkalleen maahan pojan viereen.

"Numa ja sen naaras, Sabor, syövät niitä, jotka laskeutuvat ensin maahan ja sitten vasta katsovat; mutta ne, jotka ensin katsovat ja sitten astuvat maahan, elävät ja saavat itse herkutella." Täten opetti vanha apina Tarzanin pojalle hänen ensimmäisen läksynsä viidakon viisaudessa. Vieretysten he lähtivät astumaan rosoista kenttää kohti, sillä poika halusi ensin saada lämpöä. Apina näytti hänelle paraat paikat, mistä kaivaa esiin nakertajia ja matoja; mutta jo ajatuskin sellaisten ilettäväin otuksien hotkimisesta kuvotutti poikaa. He löysivät muutamia munia, ja niiden sisällön hän imi raakana ja söi myöskin Akutin maasta penkomia juuria ja mukuloita. Kentän takaa he löysivät matalan kalliotörmän edestä vettä — suolansekaista, pahalta haisevaa nestettä matalasta kuopasta, jonka äyräitä ja pohjaa olivat monien elukkain jalat tallanneet. Heidän lähestyessään kaikkosi seebralauma laukaten paikalta.

Poika oli liian janoissaan hylkiäkseen mitään, joka vähänkin muistutti vettä, ja niin hän joi kyllikseen Akutin seisoessa pää pystyssä ja korvat hörössä vaaran varalta. Ennen kuin itse ryhtyi juomaan, kehoitti apina poikaa olemaan valppaana, mutta juodessaankin kohotti hän tuontuostakin päänsä luodakseen nopean silmäyksen parinsadan metrin päässä vesikuopan toisella puolella kasvavaan pensasryhmään. Siemailtuaan kyllikseen hän nousi ja puhui pojalle kielellä, joka oli heidän yhteinen perintönsä, — isojen apinain kielellä.

"Silmistäsi on sinulla vähän apua viidakossa", virkkoi apina. "Täällä eläessä on luotettava korviin ja nenään, mutta ennen kaikkea nenään. Kun tulimme alas juomaan ja näin seebrat niiden vainutessa meidät, tiesin, ettei mikään vaara väijynyt vesikuopan tällä puolen, sillä muutoin olisivat seebrat sen haistaneet ja paenneet ennen meidän tuloamme; mutta toisella puolella, tuolla tuulen alla, saattoi vaara piillä. Me emme voineet vainuta sitä, sillä tuuli puhaltaa hajun toisaalle, ja siksipä minä heristin korviani ja jännitin silmäni tarkatakseni tuulen suuntaan, jonne nenäni ei ulotu."

"Minä keksin Numan tuolta korkearuohoisesta pensaikosta", ja Akut osoitti kädellään.

"Numa on siellä sittenkin", vastasi iso apina. "Ensiksikin kuulin sen huokauksen. Sinusta ei Numan huokaus kuulune erilaisilta kuin muut äänet, joita tuulen suhina synnyttää ruohossa ja puissa; mutta myöhemmin sinun täytyy oppia tuntemaan Numan huokaus. Sitten minä tähystin ja vihdoin näin korkean ruohon liikkuvan yhdeltä kohtaa jonkun muun voiman kuin tuulenviiman röyheltämänä. Katso, ruohon korret hajaantuvat molemmin puolin Numan mahtavaa ruhoa, ja kun se hengittää — näetkö? Näetkö pientä huojuntaa molemmin puolin, joka ei ole tuulen huojutusta — huojuntaa, jollaista ei ole muualla ruohikossa?"

Poika jännitti silmiänsä — ne olivat terävämmät silmät kuin mitä pojat vanhemmiltaan ylimalkaan perivät — ja viimein hän päästi havainnostaan innostuneena pienen huudahduksen.

"Niin", sanoi hän, "minä näen. Tuolla se on", ja hän osoitti sormellaan. "Sen pää on käännettynä meitä kohti. Vaaniiko se meitä?"

"Numa vaanii meitä", vastasi Akut, "mutta meillä ei ole suurta vaaraa, ellemme mene liian lähelle, sillä se lepää kaatamansa saaliin päällä. Sen maha on melkein täysi, koskapa emme kuule sen rusentelevan luita. Se katselee meitä ääneti, vain pelkästä uteliaisuudesta. Kohta se jatkaa ateriaansa tai nousee ja tulee alas rapakolle juomaan. Kun se ei meitä pelkää eikä himoitsekaan, ei se viitsi salata meiltä läsnäoloansa. Mutta nyt on oivallinen hetki tutustua Numaan, sillä sinun täytyy oppia tuntemaan se hyvin, jos mielit kauan elää viidakossa. Missä isoja apinoita on paljon, jättää Numa meidät rauhaan. Torahampaamme ovat pitkät ja vahvat, ja me osaamme taistella. Mutta kun olemme yksinämme ja se on nälissään, emme voi pitää puoliamme. Tule, kiertäkäämme sen taakse, jotta saamme sieraimiimme sen hajun. Mitä pikemmin nenäsi tottuu sen erottamaan, sitä parempi; mutta kiertäessämme tulee sinun pysytellä puiden lähettyvillä, sillä usein tekee Numa, mitä siltä vähimmin odottaa. Ja pidä korvasi, silmäsi ja nenäsi avoinna. Muista aina, että joka pensaan, joka puun takana ja jokaisessa viidakkoruohon tiheikössä voi väijyä vihollinen. Numaa välttäessämme on sinun varottava joutumasta Saborin, Numan naaraan, kitaan. Seuraa minua!" Ja Akut läksi laajassa kaaressa kiertämään vesikuoppaa ja lyyhistynyttä leijonaa.

Poika astui aivan sen kintereillä, joka vaisto valppaana, hermot jännittyneinä äärimmäiseen kiihtymykseen. Tämä vasta oli elämää. Hetkiseksi hän unohti muutama minuutti sitten tekemänsä päätöksen rientää jollekulle toiselle kohdalle rannikkoa, jonkun matkan päähän maihinnousupaikastaan, ja sieltä heti lähteä paluumatkalle Lontooseen. Mutta nyt hän ajatteli vain elämisen villiä iloa ja riemuitsi saadessaan terästää aistejaan ja koettaa uljuuttansa villin viidakon sikiöiden viekkautta ja voimaa vastaan ison kesyttämättömän mantereen laajoilla lakeuksilla ja synkillä metsäpoluilla, joilla ne alati väijyivät. Hän ei tuntenut pelkoa. Hänen isällään ei ollut sellaista ollut pojan perittäväksi; mutta kunniantunto ja omatunto hänellä oli, ja niistä usein koitui hänelle kiusaa, kun ne hänen synnynnäisen vapaudenrakkautensa kanssa taistelivat hänen sielunsa omistamisesta.

He olivat ehtineet vain lyhyen matkaa Numan selkäpuolelle, kun poika erotti petoeläimen vastenmielisen hajun. Hymy kirkasti hänen kasvonsa. Joku vaisto sanoi hänelle, että hän olisi tuntenut tuon lemun monien tuhansien muiden joukosta, vaikkei Akut olisikaan ilmoittanut hänelle leijonan läsnäolosta. Siinä oli omituista tutunomaisuutta — kaameaa tutunomaisuutta, joka sai hänen lyhyen niskatukkansa nousemaan ja toi ehdottoman irvistyksen hänen huulilleen, paljastaen hampaat. Hänestä tuntui kuin olisi nahka hänen korviensa ympärillä pingoittunut, aivan kuin nuo jäsenet olisivat litistyneet pääkalloa vasten kuolettavan kamppailun aavistuksesta. Hänen ihoansa kutkutti. Hän hehkui mieluisasta aistimuksesta, jota ei ollut koskaan ennen tuntenut, Hän oli silmänräpäyksessä muuttunut toiseksi olennoksi — varovaiseksi, valppaaksi, valmiiksi. Näin muutti Numan, leijonan, haju pojan metsäeläimeksi.

Hän ei ollut koskaan nähnyt leijonaa — hänen äitinsä oli ponnistelullaan suurin vaivoin ehkäissyt hänet siitä. Mutta hän oli ahmimalla katsellut lukemattomia leijonankuvia ja nyt hän tunsi kiihkeää intohimoa saada omin silmin tarkata ilmielävää eläinten kuningasta. Akutia seuratessaan hän vilkui alati toisella silmällään olkansa yli taakseen toivoen Numan nousevan haaskaltaan ja näyttäytyvän. Niinpä hän jättäytyi Akutista hiukan jälkeen, eikä aikaakaan, niin apinan kimakka varoitushuuto herätti hänet äkkiä miettimään muita asioita kuin kätkettyä Numaa. Kääntäen silmänsä nopeasti toveriin päin näki poika suoraan edessään polulla seisomassa jotakin, mikä sai kiihtymyksen sävähtämään hänen ruumiinsa jokaisessa hermossa. Ruho puolittain ulkona pensaikosta, jossa se varmaan oli piillyt, seisoi sileä ja kaunis naarasleijona. Sen kellervänvihreät silmät olivat pyöreät ja tuijottivat suoraan pojan silmiin, ikäänkuin tunkeutuen niihin. Heidän väliään ei ollut kymmentäkään askelta. Kahdenkymmenen askeleen päässä leijonasta seisoi iso apina mylvien ohjeita pojalle ja sinkautellen ärsytyksiä valtavalle pedolle, ilmeisesti koettaen kääntää sen huomion pojasta, samalla kun hän itse otti turvansa läheiseen puuhun.

Mutta Sabor ei ollut houkuteltavissa. Se tuijotti yhä poikaan. Tämä seisoi naaraksen ja uroksen välillä, leijonaemon ja haaskan välillä. Tuo tuntui epäilyttävältä. Kaiketikin oli pojalla jotakin suunnitelmia sen herraa ja puolisoa vastaan tai se tahtoi riistää heidän metsästyksensä hedelmät. Naarasleijona on äkkipikainen. Akutin mylvintä ärsytti sitä. Se murahti kumeasti ja astahti poikaa kohti.

Poika kääntyi pakenemaan, ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi leijona. Puu oli vain muutaman askeleen päässä. Oksa riippui kymmenen jalan päähän maasta, ja pojan hypätessä sitä tavoittamaan hyppäsi leijona häntä tavoittamaan. Apinan tavoin veti hän itsensä ylös ja siirtyi toiselle sivulle. Valtava etukäpälä hipaisi hänen lanteitaan — juuri ja juuri. Käyrä varvas tarttui kuin koukku hänen pyjama-housujensa vyötäröön, reväisten ne riekaleina hänen yltään hyökkäävän leijonan saaliiksi. Puolialastomana vetäytyi poika turvaan pedon kääntyessä ja hypätessä uudestaan häntä kohti.

Läheisessä puussa mölysi ja torui Akut haukkuen naarasleijonaa kaikilla mahdollisilla herjausnimillä. Matkien opettajansa käytöstä tyhjensi poikakin herjaussanojensa varaston viholliselleen, kunnes hän huomattuaan sanojen tehottomuuden alkoi etsiä jotakin raskaampaa heittoasetta. Ei ollut käsillä muuta kuin kuivuneita oksia ja karahkoja, mutta niitä hän paiskeli Saborin ylöspäin käännettyyn mölisevään kuonoon, aivan kuin hänen isänsä ennen häntä oli tehnyt kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänkin poikana oli härnäillyt ja kiusoitellut viidakon isoja kissoja.

Naarasleijona kiersi vähän aikaa hermostuneena puun runkoa; mutta sitten se joko todeten valppautensa hyödyttömyyden tai nälän nipistelyn pakottamana harppoi majesteettisesti pois ja hävisi tiheikköön herransa luo, joka ei ollut rähinän aikana kertaakaan näyttäytynyt. Kun Akut ja poika uskalsivat jättää pakopaikkansa, laskeutuivat he maahan jatkaakseen keskeytynyttä matkaansa. Vanha apina nuhteli poikaa tämän huolimattomuudesta.

"Jollet olisi ollut niin innostunut takanasi olevaan urosleijonaan, olisit huomannut naaraksen paljoa aikaisemmin kuin nyt", sanoi hän.

"Niin se on", sanoi hän, "sillä lailla viidakon väki kohtaa kuolemansa. Käymme varovaisesti kautta elinkautemme ja sitten me lyhyeksi hetkeksi unohdamme ja sitten…" Apina matki hampaillaan isojen leukojen jyrsintää lihassa. "Tämä on läksy", jatkoi hän. "Olet oppinut, ettet saa liian kauan tähystää silmilläsi yhtäälle, kallistaa korviasi ja ojentaa nenääsi yhteen ja samaan suuntaan."

Sinä yönä paleli Tarzanin poikaa enemmän kuin häntä ikänä oli palellut. Pyjama-housut eivät tosin olleet paksut, mutta ne olivat toki tyhjää paksummat. Ja seuraavana päivänä kärvensi häntä polttava aurinko, sillä jälleen kävi heidän matkansa suurelta osaltaan eräiden laajojen ja puuttomien kenttien yli. Pojan mielessä oli yhä tuuma vaeltaa etelää kohti ja kiertää takaisin rannikolle etsimään toista sivistyksen ulkoasemaa. Hän ei ollut siitä suunnitelmasta virkkanut mitään Akutille, sillä hän tiesi, että apinasta tuntuisi vastenmieliseltä jokainen eroon vivahtava ehdotus.

Kuukauden päivät samoilivat toverukset eteenpäin, ja poika oppi nopeasti viidakon lait; hänen lihaksensa sopeutuivat uuteen elämäntapaan, johon olivat joutuneet. Isän jänteet olivat periytyneet pojalle — niitä tarvitsi vain karaista ja kehittää. Poika havaitsi, että hänelle oli aivan luonnollinen asia heilautella itseään puiden välitse. Hyvin korkeallakaan hän ei milloinkaan tuntenut pienintäkään huimausta, ja kun hän oli oppinut heittäytymisen ja irroittautumisen taidon, ponnahdutti hän itsensä ilman läpi oksalta oksalle vielä ketterämmin kuin Akut, joka oli raskaampi.

Ja säiden vaikutuksesta sitkistyi ja koveni hänen pehmeä, valkoinen ihonsa, muuttuen nyt ruskeaksi päiväpaisteessa ja tuulessa. Hän oli eräänä päivänä riisunut pyjama-röijynsä uidakseen pienessä joessa, joka oli liian kapea krokotiilien tyyssijaksi, ja sillä välin kun hän Akutin kera kisaili vilpoisessa vedessä, oli marakatti pudottautunut yläpuolella riippuvalta oksalta, siepannut pojan ainoan sivistyneestä maailmasta perityn vaatekappaleen ja kiitänyt pois sen kanssa.

Ensimmältä Jack oli vihoissaan; mutta oltuaan vähän aikaa röijyttä hän alkoi käsittää, että puolipukeissa käyminen on paljoa epämukavampaa kuin alastomana oleskelu. Pian hän ei vaatteitaan enää laisinkaan kaivannut. Ja nyt hän alkoi täysin siemauksin nauttia rajattomasta vapaudestansa. Joskus värähti hymy hänen kasvoillaan, kun hän yritti kuvitella koulutoveriensa hämmästystä, jos ne vain olisivat voineet nähdä hänet nyt. Ne olisivat kadehtineet häntä. Niin, ne olisivat häntä kovin kadehtineet. Sellaisina hetkinä hän sääli heitä; mutta kun hän sitten ajatteli heitä englantilaisten kotiensa ylellisyyden ja mukavuuden keskellä onnellisina vanhempainsa parissa, nousi kiusallinen pala hänen kurkkuunsa ja hän oli näkevinään äitinsä kasvot sekavan sumun läpi, joka ehdottomasti kohosi hänen silmiinsä. Ja silloin hän hoputti Akutia eteenpäin; he samosivat nyt läntiseen suuntaan, rannikkoa kohti. Apina luuli heidän etsivän hänen omaan lajiinsa kuuluvaa parvea, eikä poika huolinut sitä uskoa häneltä riistää. Ehtisihän Akutille ilmoittaa todelliset suunnitelmat vielä sittenkin, kun olisivat saapuneet sivistyksen ulottuville.

Eräänä päivänä he verkalleen vaeltaessaan joen vartta pitkin tapasivat odottamattaan alkuasukaskylän. Muutamia lapsia leikki veden partaalla. Pojan sydän hytkähti rinnassa hänen nähdessään heidät, sillä hän ei ollut kuukauteen tavannut ihmisolentoa. Mitäpä siitä, vaikka ne olivatkin alastomia villejä? Mitäpä siitä, vaikka niiden iho oli musta? Eikö Luoja ollut heitä muotissaan muovannut, kuten hänet itsensäkin? Olivathan he hänen veljiään ja sisariaan! Hän juoksi lapsia kohti. Lausuen matalan varoituksen tarttui Akut häntä käsivarresta, pidättääkseen häntä. Poika ravistautui irti ja riensi tervehdyshuudoin mustia leikkijöitä kohti. Hänen äänensä sai jokaisen pään kohoamaan. Silmät muljollaan tuijottivat lapset hetkisen häneen ja kääntyivät sitten säikähdyksestä kirkuen pakenemaan kylään. Heidän kintereillään juoksivat heidän äitinsä ja vastauksena hälytykseen tuli kyläportista parikynmentä soturia, nopeasti sieppaamansa keihäät ja kilvet käsissä.

Aiheuttamansa hämmingin nähdessään poika pysähtyi. Iloinen hymy haihtui hänen kasvoiltaan, kun soturit juoksivat häntä vastaan hurjin huudoin ja uhkaavin elein. Akut huuteli hänelle takaapäin kehoittaen häntä kääntymään ja pakenemaan, koska neekerit tappaisivat hänet. Hetkisen katseli poika heidän tuloaan ja kohotti sitten kämmenensä heitä kohti merkiksi, että pysähtyisivät, samalla huutaen, että hän tuli ystävänä — että oli vain halunnut leikkiä lasten kanssa. Tietenkään eivät ne ymmärtäneet sanaakaan hänen puhuttelustansa, ja vastauksena oli — kuten mikä alaston olento tahansa, joka äkkiä olisi viidakosta hyökännyt heidän naistensa ja lastensa kimppuun, saattoi odottaa, — ropsahdus suhisevia keihäitä. Heittoaseet viuhahtelivat kaikkialle pojan ympärille, mutta ainoakaan ei osunut häneen. Jälleen tunsi hän jotakin kutittavaa selkäpiissään, lyhyt tukka nousi niskassa ja päälaella. Hänen silmänsä siristyivät. Niistä leimahti äkillistä vihaa, joka karkoitti niitä äsken valaisseen ystävällisen hilpeyden. Kumeasti murahtaen, aivan kuin hätyytetty eläin, kääntyi hän ja juoksi viidakkoon. Siellä odotti Akut häntä puussa. Apina kehoitti häntä rientämään pakoon, sillä vanha viisas ihmisenmuotoinen tiesi, että he kaksin, alastomina ja aseettomina, eivät voisi pitää puoliaan jänteviä mustia sotureita vastaan, jotka varmaan panisivat toimeen jonkinlaisen etsinnän metsässä.

Mutta uusi voima liikkui Tarzanin jälkeläisessä. Hän oli poikamaisen iloisesti ja avomielisesti tarjonnut ystävyyttä näille henkilöille, jotka olivat ihmisolentoja kuten hänkin. Hänet oli otettu vastaan epäluulolla ja keihäillä. Häntä ei oltu edes kuunneltu. Raivo ja viha valtasi hänet. Akutin kehoittaessa pakenemaan hän pani vastaan. Hän halusi taistella, mutta hänen järkensä sanoi liiankin selvästi, että hän mielettömästi uhraisi henkensä näin paljain käsin ja hampain kohdatessaan näitä asestettuja miehiä, — poika ajatteli jo hampaitaan, taisteluhampaitaan, milloin ottelun mahdollisuus häämöitti lähellä.

Liikkuen verkalleen puiden lomitse hän katseli olkansa yli taakseen, vaikkei enää laiminlyönytkään muiden, kummallakin puolella tai edessä väijyvien vaarojen mahdollisuutta, — hänen kokemuksensa naarasleijonan kanssa ei kaivannut toistamista, vaan läksy oli iäksi painunut hänen mieleensä muutoinkin. Takaansa hän kuuli villien lähestyvän huutaen ja kirkuen. Hän jättäysi jälemmäksi, kunnes takaa-ajajat olivat hänen näkyvissään. He eivät huomanneet häntä, koska eivät etsineet inhimillistä saalista puista. Poika pysyttäysi ihan heidän edellään. Likimain kaksi kilometriä jatkoivat mustat takaa-ajoa ja kääntyivät sitten palatakseen kylään. Nyt oli pojan vuoro, hänen odottamansa tilaisuus, sillä kuuma kostonhimoinen veri kuohui hänen suonissaan, kunnes hän näki takaa-ajajansa punaisen sumun läpi.

Villien kääntyessä kääntyi poika heidän peräänsä. Akutia ei enää ollut näkyvissä. Luullen pojan seuraavan oli tämä vaeltanut yhä kauemmaksi, haluttomana kiusaamaan kohtaloa noiden kuolettavain keihäiden ulottuvilla. Hiipien hiljaa puusta puuhun vaani poika palaavien soturien askeleita. Vihdoin yksi miehistä jäi tovereistansa jälkeen heidän seuratessaan pientä kylään vievää polkua. Julma hymy valaisi nuorukaisen kasvot. Nopeasti riensi hän eteenpäin, kunnes liikkui melkein neekerin pään päällä, tämän mitään aavistamatta. Hän hiipi vaanien saaliinsa perässä kuin Sheeta, pantteri, — olihan hän monet kerrat nähnyt Sheetan hiivintää.

Äkkiä ja äänettömästi hyppäsi hän etuvinoon alaspäin uhrinsa leveille hartioille. Heti kun hän kosketti miestä, hapuilivat hänen sormensa hänen kurkkuaan. Pojan ruumiinpaino paiskasi neekerin raskaasti maahan ja samalla sai hän niin ankaran tölmäyksen takaapäin tämän polvista, että hengitys rintakehän tärskähtäessä salpautui. Sitten iskeytyivät vahvat valkoiset hampaat hänen niskaansa ja jäntevät sormet puristivat yhä tiukemmin hänen henkitorveansa. Jonkun aikaa ponnisteli soturi raivoisasti, paiskautuen sinne tänne, koettaessaan ravistaa hätyyttäjäänsä erilleen; mutta alati hän kävi yhä heikommaksi ja alati riippui hänessä tuo hirveä ja äänetön olento, jota hän ei voinut nähdä, ja laahasi hänet verkalleen pensaikkoon tien viereen.

SEITSEMÄS LUKU

Kun Akut huomasi, että poikaa ei ollutkaan takana, kääntyi hän tätä etsimään. Hän oli ehtinyt palata vain vähän matkaa, kun äkkiä ja hämmästyneenä pysähtyi nähdessään kummallisen olennon lähestyvän puiden välitse. Se oli poika, mutta oliko se mahdollista? Hänen kädessään oli keihäs ja selässä riippui soikea kilpi, jollaisia heidän kimppuunsa hyökänneillä mustilla sotureilla oli ollut; nilkoissa ja käsivarsissa oli rauta- ja vaskirenkaita, ja nivusvaate oli kiedottuna hänen vyötäisilleen. Sen laskoksiin oli pistetty veitsi. Nähdessään apinan riensi poika näyttämään hänelle voitonmerkkejänsä. Ylpeänä osoitti hän jokaista vastikään hankkimaansa esinettä ja kertoi kerskuen urotyönsä yksityiskohdista. "Paljain käsin ja hampaillani minä hänet surmasin", sanoi hän. "Olisin halunnut päästä, heidän ystäväkseen, mutta he tahtoivat mieluummin olla vihollisiani. Ja nyt kun minulla on keihäs, näytän Nunnallekin, mikä minä vihollisena olen! Ainoastaan valkoihoiset ihmiset ja isot apinat, Akut, ovat ystäviämme. Niitä me etsimme; kaikkia muita on meidän vältettävä tai tapettava ne. Sen olen viidakossa oppinut."

He kiersivät vihamielisen kylän sivuitse ja palasivat tolalleen rantaa kohti. Poika oli hyvin ylpeä uusista aseistaan ja koristuksistaan. Hän harjoitteli alituisesti keihäällänsä, heitellen sitä tuntikausia kaikenlaisiin eteensä sattuviin esineihin heidän kiirettä pitämättä samoillessaan, kunnes saavutti sellaisen taidon, mikä vain nuorille lihaksille on niin lyhyen harjoituksen jälkeen mahdollinen. Kaiken aikaa oli Akut kasvatuksessa hänen ohjaajanansa. Ei enää ollut ainoatakaan jälkeä viidakossa, joka ei olisi pojan tarkoille silmille ollut avoin kirja, ja nekin epämääräiset jäljet, joita sivistynyt ihminen ei aisteillaan laisinkaan huomaa ja jotka hänen villille serkulleen ovat vain osittain havaittavissa, tulivat innokkaalle pojalle perin tutunomaisiksi. Hän kykeni hajusta erottamaan lukemattomat kasvinsyöjäin lajit ja myös pelkästään sen ihosta erittyvän huurun lisääntymisestä tai vähenemisestä ilmassa tuntemaan, oliko elukka lähenemässä vai kulkiko se poispäin. Eikä hän kaivannut silmiensä todistusta tietääkseen, oliko tuulen päällä kaksi tai neljä leijonaa — sadanko metrin vai kilometrin päässä.

Paljon tästä oli Akut hänelle opettanut, mutta paljoa enemmän siinä oli vaistomaista tietoa — isältä perittyä omituista aavistusta. Hän oli alkanut rakastaa viidakkoelämää. Alituinen älyn ja vaistojen kamppailu varovaisten ja varomattomien polulla öin päivin vaanivia tuhoavia vihollisia vastaan vetosi siihen seikkailuhenkeen, joka sykkii alkuperäisen Aatamin jokaisen täysiverisen pojan sydämessä. Mutta vaikka hän tätä elämää rakasti, ei hän ollut sallinut itsekkäiden toivomustensa hälventää velvollisuudentunnetta, joka oli saanut hänet käsittämään, kuinka siveellisesti rikollinen hänen seikkaileva karkaamisensa Afrikkaan pohjaltaan oli. Isän ja äidin rakkaus eli voimakkaana hänen sydämessään — liian voimakkaana salliakseen hänen täysin siemauksin nauttia onnesta, joka epäilemättä tuotti näille monta surunpäivää. Ja siksipä hän pysyi hellittämättä päätöksessään etsiä rannikolta satama, lähettääkseen itsestään tietoja kotiin ja saadakseen rahoja Lontooseen palatakseen. Samalla hän tunsi itsensä varmaksi, että nyt voisi taivuttaa vanhempansa sallimaan hänen viettää ainakin osan ajastaan niillä afrikkalaisilla tiluksilla, jotka hän kodissaan kuulemistansa huolimattomista, tilapäisesti virketyistä sanoista päätellen tiesi isänsä omistavan. Se olisi jotakin — ainakin parempaa kuin kuluttaa elinaikansa kaavoihin puristuneen sivistyksen kyllästyttävien nautintojen ja rajoitusten puitteissa.

Ja niin hän oli pikemminkin tyytyväinen heidän rannikkoa kohti samoillessaan, sillä samalla kun hän nautti saloseudun vapautta ja sen villejä riemuja, tunsi hän omantuntonsa keveäksi, koska tiesi tekevänsä kaiken voitavansa palatakseen vanhempainsa luo. Hän toivoikin tapaavansa jälleen valkoihoisia — omia heimolaisiaan, — sillä monessa tilaisuudessa hän oli ikävöinyt muuta seuraa kuin ison apinan. Seikkailu mustien kanssa ärsytti yhä hänen mieltänsä. Hän oli lähestynyt heitä niin viattoman toverillisesti ja niin lapsellisen varmana vieraanvaraisesta vastaanotosta, että hänen kokemansa kohtelu oli pahoin kolhinut nuoren sydämen ihanteita. Hän ei enää pitänyt mustaa miestä veljenään, vaan pikemminkin yhtenä verenhimoisen viidakon lukemattomista vihollisista — petoeläimenä, joka neljän jalan asemesta käveli kahdella.

Ja niin kuluivat päivät, ja metsästyksestä ja kiipeilystä kehittyivät pojan lihakset ja hänen ketteryytensä lisääntyi, niin että Akutkin, joka olikin laiskanläntä, ihmetteli oppilaansa urheutta. Ja todetessaan riemukseen suuren voimansa kävi poika varomattomaksi. Hän samoili viidakkoa pää pystyssä, vaaraa uhmaten. Akutin paetessa puihin heti kun tunsi Numan hajun, poika vain nauroi eläinten kuninkaalle vasten naamaa ja asteli uljaasti sen ohitse. Hyvä onni suosi häntä pitkän aikaa. Hänen tapaamansa leijonat olivat kai ruuasta kylläisiä tai ehkä ne niin hämmästyivät alueelleen tunkeutuneen oudon olennon rohkeudestakin, että hyökkäystuumat kaikkosivat niiden mielestä, kun ne silmät muljollaan katselivat hänen lähestymistään ja poistumistaan. Mikä lienee syy ollutkin, totta on, että poika monissa tilaisuuksissa sivuutti jonkun ison leijonan muutaman askeleen päästä, sen vain hiukan murahtaessa varoitukseksi.

Mutta kaksi leijonaa ei silti ehdottomasti ole aivan samanlaisia luonteeltaan ja sävyltään. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin ihmissukuun kuuluvat olennot. Siitä, että kymmenen leijonaa menettelee samoin samankaltaisissa olosuhteissa, ei voi päättää, että yhdestoistakin niin tekee, — hyvin mahdollisesti se käyttäytyy toisin. Leijona on hermoiltaan korkealle kehittynyt eläin. Se ajattelee ja tekee siis johtopäätöksiä. Kun sillä on hermosto ja aivot, on sillä myöskin luonnonlaatu, johon ulkonaiset syyt vaikuttavat eri tavoin. Eräänä päivänä poika tapasi yhdennentoista leijonansa. Se käveli pienen tasangon yli, jolla kasvoi vähäisiä pensasryhmiä. Akut oli muutaman askeleen päässä vasemmalla pojasta, joka ensimmäiseksi huomasi Numan läsnäolon.

"Juokse, Akut!" huusi poika nauraen. "Numa on kätkeytyneenä pensaisiin oikeallani. Riennä, vilistä nyt pikaisesti puihin, Akut! Minä, Tarzanin poika, suojelen sinua", ja poika pysyi nauraen suunnallaan, joka vei hänet aivan läheltä pensaikkoa, jossa Numa oli piilossa.

Apina huusi hänelle kehoittaen tulemaan pois, mutta poika vain heilutti keihästään ja suoritti tilapäisen sotatanssin osoittaakseen halveksumistaan eläinten kuningasta kohtaan. Hän tuli yhä lähemmäksi pelottavaa surmaajaa, kunnes leijona äkkiä vihaisesti murahtaen kohosi makuusijaltaan vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä nuorukaisesta. Isokokoinen eläin oli tämän viidakon ja erämaan valtias. Pitkä pörröinen harja peitti sen hartioita. Leuoissa oli julmat raateluhampaat. Sen keltaisenvihreistä silmistä leimusi vihaa ja uhmaa.

Surkean tehoton keihäs kädessään käsitti poika pian, että tämä leijona oli toisenlainen kuin hänen ennen kohtaamansa, mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle peräytyäkseen. Lähin puu oli usean metrin päässä vasemmalla, — leijona saattoi olla jo hänen kimpussaan ennenkuin hän oli ehtinyt matkan puoliväliin, eikä kukaan, joka tuota eläintä nyt katseli, voinut epäillä sen hyökkäysaikeita. Leijonan takana oli oaspuu, vain muutaman jalan päässä siitä. Se oli läheisin turvapaikka mutta Numa oli sen ja saaliinsa välillä.

Pojan tuntiessa pitkän keihäänvarren kädessään ja nähdessä puun leijonan takana, juolahti hänen mieleensä ajatus — takaperoinen, naurettava, epätoivon synnyttämä ajatus. Mutta nyt ei ollut aikaa punnita mahdollisuuksia, — oli vain yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus, ja sen vähäisen tilaisuuden tarjosi oaspuu. Jos leijona hyökkäisi, olisi myöhäistä, — pojan oli hyökättävä ensin, ja Akutin eikä vähemmin Numan kummastukseksi loikkasi hän nopeasti petoa kohti. Vain sekunnin ajan oli leijona hämmästyksestä hievahtamatta, ja siinä sekunnissa pani Jack Clayton koulussa oppimansa tempun kovan koetuksen alaiseksi.

Hän juoksi suoraan villipetoa kohti pitäen keihästä varsipää edellä ruumiinsa edessä. Akut kirkui kauhusta ja hämmästyksestä. Leijona seisoi silmät muljottaen pyöreinä päässä ja odotti hyökkäystä, valmiina nousemaan takajaloilleen ja vastaanottamaan tuon yltiöpään olennon iskuilla, jotka olisivat voineet murskata puhvelin kallon.

Ihan leijonan eteen työnsi poika keihäänsä varren maahan, suoritti mahtavan hyppäyksen, ja ennenkuin hämmästynyt eläin saattoi arvata, mikä kepponen sille oli tehty, suhahti hän leijonan pään yli oaspuun raatelevaan syleilyyn; — hän oli turvassa, mutta haavoitettuna.

Akut ei ollut koskaan nähnyt seiväshyppyä. Nyt hän tanssi oman puunsa turvassa kirkuen ärsytyksiä ja kerskumisia nolatulle Numalle, sillä välin kun poika, raadeltuna ja verta vuotaen, koetti piikkisessä turvapaikassaan sijoittua niin, että tuntisi mahdollisimman vähän kipua. Hän oli pelastanut henkensä, mutta melkoisen kärsimyksen hinnalla. Hänestä tuntui siltä, kuin ei leijona koskaan mielisi lähteä, ja vasta ummelleen tunnin varrottuaan luopui vihainen peto väijymästä ja asteli majesteettisesti pois kentän yli. Kun se oli turvallisen välimatkan päässä, irroitteli poika itsensä oaspuusta, saaden kuitenkin vielä uusia naarmuja jo muutoinkin kidutettuun lihaansa.

Kului monta päivää, ennenkuin hänen saamansa läksyn ulkonaiset merkit hävisivät; mutta vaikutus, jonka se hänen mieleensä jätti, oli sinne iäksi painunut. Sen erän perästä hän ei aiheettomasti kiusannut kohtaloa. Hän antautui myöhemmässä elämässään monesti suureenkin uhkaan, mutta ainoastaan milloin hän siten voi edistää jonkun hartaasti toivomansa päämäärän saavuttamista, — ja hän harjoitteli sitten seiväshyppyjä.

Useita vuorokausia pysyivät apina ja poika paikoillaan puussa, jälkimäisen toipuessa terävien okaiden tuskallisista haavoista. Iso nelikätinen nuoli inhimillisen toverinsa haavoja, eikä niitä millään muulla tavoin hoideltukaan; mutta pian ne paranivat, sillä turmeltumaton iho paikkautuu helposti. Kun poika taas tunsi itsensä reippaaksi, jatkoivat toverukset matkaansa rannikolle päin, ja mieluisat aavistukset täyttivät jälleen nuorukaisen mielen.

Ja vihdoin saapui kauan odotettu hetki. He samosivat sotkuisen metsän läpi, kun pojan silmät keksivät hänen tähystellessään alemmilta oksilta, joita pitkin he vaelsivat, vanhat, mutta hyvin selvät jäljet — jäljet, jotka saivat hänen sydämensä pamppailemaan — ihmisen, valkoisten miesten jäljet, sillä paljaiden jalkain tallaamain joukossa oli selväpiirteiset eurooppalaismallisten saappaiden jäljet. Latu, jolla näkyi melkoinen joukko vaeltaneen, suuntausi pohjoiseen suorassa kulmassa siitä urasta, jota pitkin poika ja apina olivat rannikolle pyrkineet.

Epäilemättä nuo valkoiset miehet tiesivät lähimmän rannikkosiirtolan. Saattoivatpa juuri olla sinne matkallakin. Joka tapauksessa maksaisi vaivan tavoittaa heidät jo pelkän sen ilonkin vuoksi, jota omaan heimoon kuuluvien olentojen kohtaaminen tuottaisi. Poika oli aivan haltioissaan; hänen sydämensä pamppaili innosta ja hän joudutti matkaa sinnepäin. Akut epäröitsi. Hän ei tahtonut tietää ihmisistä. Hänelle oli nuorukainen apinatoveri, sillä olihan tämä apinakuninkaan poika. Akut koetti vieroittaa häntä tuumasta, selitellen hänelle, että he pian saapuisivat oman kansansa heimon luo, missä poika kerran vanhemmaksi tultuaan valittaisiin kuninkaaksi, kuten hänen isänsä oli ennen häntä ollut. Mutta Jack oli itsepintainen. Hän sanoi kaikin mokomin tahtovansa jälleen tavata valkoihoisia. Halusi lähettää sanoman vanhemmilleen. Akut kuunteli, ja hänen kuunnellessaan vihjaisi hänelle eläimenvaisto totuuden: poika suunnitteli paluuta omien heimolaistensa luo.

Se ajatus täytti vanhan apinan surulla. Akut rakasti poikaa, kuten oli rakastanut tämän isää, hartaan uskollisesti kuin koira isäntäänsä. Apinansydämessään ja apiananaivoissaan hän oli viljellyt toivoa, että hän ja poika eivät koskaan eroaisi toisistansa. Hän näki kaiken rakkaan kuvittelunsa haihtuvan, ja kuitenkin hän pysyi uskollisena pojalle ja hänen toivomuksilleen. Lohduttomanakin hän myöntyi pojan päätökseen seurata valkoihoisten safaria ja saattoi häntä luulonsa mukaan viimeisellä yhteisellä matkalla.

Jäljet olivat vain parin päivän vanhat, kun ystävykset ne löysivät, mikä merkitsi, että hiljalleen liikkuva karavaani oli ainoastaan muutaman tunnin matkan päässä heistä; harjaantuneet ja notkeat lihakset pystyivät kiidättämään heitä nopeasti oksien välitse takkuisen pensaskasvullisuuden yläpuolella, joka oli ehkäissyt valkoisten miesten kuormitettujen kantajain vauhtia.

Poika samosi etumaisena, innostuksen ja odotuksen kannustaessa häntä edelle toveristaan, jolle heidän päämääränsä saavuttaminen tiesi vain surua. Nuorukainen ensiksi näkikin karavaania suojaavan jälkijoukon ja valkoiset miehet, joita oli ollut niin innokas tavoittamaan.

Kömpien edellä astuvien sekavissa jäljissä laahusti tusina raskaasti kuormitettuja neekereitä, jotka uupuneina tai sairaina olivat jääneet jälemmäksi, ja heitä jälkijoukon mustat soturit tyrkkivät kärkisauvoilla, potkivat kaatuvia, riuhtaisivat heidät sitten tylysti jaloilleen ja hätyyttivät eteenpäin. Kummallakin puolella astui valkoinen jättiläinen, jonka tuuhea kellertävä parta melkein kätki hänen kasvonsa. Pojan huulet avautuivat iloiseen tervehdyshuutoon, kun hänen silmänsä ensiksi keksivät valkoiset miehet — huutoon, joka ei sitten kajahtanut ilmoille, sillä melkein samassa muuttui hänen onnentunteensa vihaksi, hänen nähdessään, kuinka molemmat valkoiset miehet raskailla ruoskilla raa'asti suomivat neekerien alastomia selkiä poloisten horjuessa eteenpäin taakkojen alla, jotka jo aamupuolella päivää olisivat lannistaneet vahvojenkin miesten voimat ja kestävyyden.

Silloin tällöin loi jälkijoukko ja valkoiset miehet pelokkaita katseita taakseen, ikäänkuin joka hetki odottaen siltä taholta jonkun kauan odotetun vaaran toteutumista. Poika oli pysähtynyt heti karavaanin nähtyään ja seurasi nyt verkalleen tämän ruman raa'an näytelmän latua. Nyt saapui Akut hänen luokseen. Eläimestä tuntui tämä näytelmä vähemmän kauhealta kuin pojasta, mutta sittenkin iso apina murisi puoliääneen, katsellessaan avuttomien orjien kärsimää hyödytöntä kidutusta. Hän vilkaisi poikaan. Miksei tämä tavattuaan oman heimonsa olentoja rientänyt esille niitä tervehtimään? Hän kysyi sitä toveriltaan.

"Ne ovat paholaisia", jupisi poika. "Minä en matkustaisi mokomain kanssa, sillä silloin minä karkaisin niiden kimppuun ja tappaisin ne, kun ensi kerran näkisin niiden pieksevän väkeänsä, niinkuin ne nyt tekevät. Mutta", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "minä voin tiedustaa niiltä lähintä satamaa, ja sitten, Akut, voimme heidät jättää."

Apina ei vastannut mitään, ja poika hypähti maahan ja läksi ripeästi astumaan safarin perässä. Hän oli noin sadan metrin päässä, kun toinen valkoisista huomasi hänet. Mies päästi hälytyshuudon, ojensi heti kiväärinsä poikaa kohti ja laukaisi. Luoti osui juuri maalinsa eteen siroitellen turvetta ja varisseita lehtiä pojan sääriä vasten. Sekuntia myöhemmin ampuivat toinen valkoihoinen ja jälkijoukon mustat soturit vimmatusti poikaa kohti.

Jack hyppäsi loukkaantumattomana puun taakse. Päiväkausien hätääntynyt pako viidakon läpi oli ärsyttänyt Karl Jönssonin ja Sven Malbinin hermot ja täyttänyt heidän mustat sotapoikansa tolkuttomalla pelolla. Jokainen uusi ääni takaapäin toitotti heidän säikähtyneihin korviinsa sheikin ja hänen verenhimoisten seuralaistensa tuloa. He olivat hirveästi hätääntyneitä, ja alastoman valkoisen soturin äänetön esillepujahtaminen viidakosta, jonka läpi juuri olivat tulleet, hätkähdytti niin Malbinin, että tämä päästi valloilleen kaiken hillityn tarmonsa; sillä Malbin oli tuon omituisen ilmestyksen ensiksi nähnyt, ja Malbinin huuto ja laukaus hälytti toiset toimimaan.

Kun heidän hermojännityksensä oli lauennut ja he selostivat toisilleen, mitä vastaan olivat taistelleet, havaittiin, että ainoastaan Malbin oli jotakin selvästi nähnyt. Jotkut neekereistäkin vakuuttivat olennon hyvin erottaneensa, mutta heidän kuvauksensa siitä vaihtelivat niin suuresti, että Jönsson, joka ei itse ollut mitään nähnyt, oli hiukan taipuvainen asiaa epäilemään. Yksi mustista väitti, että olento oli ollut yksitoista jalkaa pitkä ja että sillä oli miehen ruumis ja norsun pää. Toinen oli nähnyt kolme tavattoman isoa arabialaista suurine mustine partoineen; mutta kun jälkijoukko hermostuksestaan toivuttuansa läksi tarkastamaan vihollisen asemaa, ei se löytänyt mitään; sillä Akut ja poika olivat loitonneet epäystävällisten pyssyjen kantamilta.

Jack oli alakuloinen ja murheellinen. Hän ei ollut vielä kokonaan toipunut neekereiltä saamansa tylyn vastaanoton masentavasta vaikutuksesta, ja nyt oli hänen osakseen tullut vielä vihamielisempi kohtelu miesten taholta, jotka olivat samanvärisiä kuin hänkin.

"Pienemmät eläimet pakenevat säikähtyneinä tieltäni", jupisi hän puolittain itsekseen, "suuremmat pedot ovat minut nähdessään valmiit repimään minut palasiksi. Mustat miehet tappaisivat minut keihäillään ja nuolillaan, ja nyt ovat omat valkoiset heimolaiseni ampuneet minua ja ajaneet minut pois. Ovatko kaikki maailmaan luodut olennot minun vihollisiani? Eikö Tarzanin pojalla ole muuta ystävää kuin Akut?"

"On isot apinat", virkkoi hän. "Vain ne olisivat Akutin ystävän ystäviä. Vain isot apinat lausuvat Tarzanin pojan tervetulleeksi. Olet nähnyt, että ihmiset eivät sinusta huoli. Lähtekäämme nyt jatkamaan isojen apinain — meidän kansamme etsimistä."

Isojen apinain kieli on kokoonpantu yksitavuisista kurkkuäännähdyksistä, joita tehostetaan eleillä ja merkeillä. Kirjaimellisesti ei sitä voi ihmiskielelle tulkita; mutta mikäli se on tulkittavissa, kuuluivat pojalle lausutut sanat siten.

Toverukset vaelsivat ääneti jonkun aikaa, senjälkeen kun Akut oli puhunut. Poika oli vaipuneena syviin ajatuksiin — katkeriin ajatuksiin, joissa viha ja kostonhalu olivat etualalla. Vihdoin hän lausui: "No niin, Akut, menkäämme etsimään ystäviämme, isoja apinoita."

KAHDEKSAS LUKU

Vuosi oli kulunut siitä, kun molemmat ruotsalaiset olivat kauhun vallassa paenneet maasta, jossa sheikki hallitsi. Pikku Miriam leikitteli yhä Gikan kanssa, tuhlaten lapsellista rakkauttaan nukke-rievulleen, joka ei loistopäivinäänkään omannut vähäisintäkään herttaisuutta. Mutta Miriamille oli Gika kaikki, mikä oli suloista ja ihailtavaa. Hän vuodatti kolhitun norsunluisen pään kuuroihin korviin kaikki surunsa, kaikki toiveensa ja kaikki haaveensa, sillä kaikessa toivottomuudessakin, pelätyn mahdin kynsissä, joista ei mitään pakomahdollisuutta ollut, toivoi ja odotti pikku Miriam kumminkin. Tosin olivat hänen pyrkimyksensä jokseenkin usvamaisia, yhtyen pääasiallisesti haluksi paeta Gikan kanssa johonkin etäiseen, tuntemattomaan paikkaan, jossa ei ollut sheikkejä eikä mustia syöjättäriä — johon ei el adrea päässyt ja jossa hän voisi leikitellä kaiken päivää ainoastaan kukkien, lintujen ja puunlatvoissa kisailevien pienten apinain ympäröimänä.

Tänään istua kyyhötti Miriam ison puun juurella, joka kasvoi vaajavarustuksen sisäpuolella kylän laidassa. Hän muovaili lehvätelttaa Gikalle. Teltan edessä oli muutamia puunpalasia, pieniä lehtiä ja joitakuita kiviä. Ne olivat talousesineitä. Gika keitti päivällistä. Leikkiessään rupatteli tyttönen alati toverilleen, joka parin oksan avulla oli tuettu istuvaan asentoon. Hän oli kokonaan kiintynyt Gikan taloushommiin — niin täydellisesti, ettei huomannut yläpuolellaan leviäväin oksien hiljaista huojuntaa, kun ne taipuivat olennon painosta, joka oli sinne salavihkaa sujahtanut viidakosta.

Onnellisen tietämättömänä jatkoi tyttönen leikkiään, sillä välin kun ylhäällä tuijotti häneen kaksi silmää — vilkkumatta, värähtämättä. Ei ollut ketään muita kuin tuo pieni tyttö tässä osassa kylää, joka oli jäänyt melkein autioksi, kun sheikki monta kuukautta sitten oli lähtenyt matkalleen pohjoista kohti.

Ja viidakossa, tunnin matkan päässä kylästä, johti sheikki palaavaa karavaaniansa kotiin päin.

Vuosi oli kulunut siitä, kun valkoiset miehet olivat koettaneet ampua poikaa ja ajaneet hänet takaisin viidakkoon jatkamaan niiden olentojen etsimistä, joilta hän vielä saattoi odottaa toveruutta, nimittäin isojen apinain. Kuukausimääriä olivat nuo kaksi vaeltaneet itäänpäin yhä syvemmälle aarniometsään. Tämä vuosi oli paljon kehittänyt poikaa — muuttanut hänen vahvat lihaksensa teräsjänteiksi, hionut hänen metsäntuntemuksensa miltei kaamean tarkaksi, varmentanut hänen vaistonsa ja ketteryytensä puissa kiipeilemisessä ja harjaannuttanut häntä sekä luonnollisten että keinotekoisten aseiden käytössä.

Hänestä oli viimein tullut ruumiillisesti ihmeellisen voimakas ja sielunlahjoiltaan ihmeen ovela. Vaikka hän vielä oli vain poika, oli hän niin väkevä, että tukeva ihmisapina, jonka kanssa hän usein ryhtyi leikkiotteluun, ei vetänyt hänelle vertoja. Akut oli opettanut hänet taistelemaan urosapinan tavoin, eikä konsaan ollut tavattu opettajaa, joka paremmin kykeni antamaan ohjausta alkuihmisen villissä sodankäynnissä, tai oppilasta, joka oli nopsempi käyttämään mestarinsa opastuksia hyväkseen.

Toverusten etsiessä sen melkein sukupuuttoon hävinneen apinalajin laumaa, johon Akut kuului, elelivät he viidakon parhaista herkuista. Antilooppi ja seebra kaatuivat pojan keihäästä tai kellistyivät näiden kahden voimakkaan petoeläimen hyökkäyksestä, jotka karkasivat niiden niskaan joltakin riippuvalta oksalta tai väijytyspaikasta, juomarapakolle vievän polun ääressä kasvavasta pensaikosta.

Leopardin talja peitti pojan alastomuutta; mutta mikään kainoudentunne ei ollut kannustanut häntä sitä käyttämään. Hänen korvissaan viuhuneet valkoisten miesten luodit olivat herättäneet hänessä meidän kaikkienkin povessa uinuvan pedon, mutta se villi vaisto riehui voimakkaampana tässä pojassa, jonka isän oli petoeläin kasvattanut. Hän käytti leopardintaljaansa aluksi halusta näytellä sitä urhoollisuutensa merkkinä, sillä hän oli käsikähmässä tappanut pedon veitsellään. Hän huomasi taljan kauniiksi, se soveltui hänen villiin koristeluvaistoonsa, ja kun se jäykistyi ja myöhemmin alkoi murentua, koska hän ei osannut sitä valmistaa tai parkita, luopui hän siitä haikein mielin. Myöhemmin, kun hän tapasi yksinäisen, mustan soturin, jolla oli samanlainen talja, mutta pehmeä, joustava ja kaunis, koska se oli oikealla tavalla valmistettu, tarvitsi poika vain silmänräpäyksen hypätäkseen ylhäältä puunoksalta mitään pahaa aavistamattoman neekerin niskaan, upottaakseen terävän veitsensä hänen sydämeensä ja anastaakseen hyvin valmistetun vuodan.

Hän ei tuntenut mitään omantunnon kaivelua. Viidakossa on voima oikeutta, eikä kestä kauan ennenkuin se perusohje syöpyy jokaisen sen asukkaan mieleen, olkoonpa hän aikaisemmin saanut minkälaisen kasvatuksen tahansa. Että mustanaama olisi hänet tappanut, jos olisi saanut siihen tilaisuuden, sen nuorukainen hyvin tiesi. Ei hän eikä neekeri olleet sen pyhempiä kuin leijona tai puhveli, seebra tai kauris tai mikä hyvänsä niistä lukemattomista olijoista, jotka samoilivat, hiipivät, lensivät tai luikertelivat metsän tummissa sokkeloissa. Kullakin oli vain yksi ainoa henki, jota tuhannet väijyivät. Mitä enemmän vihollisia sai surmansa, sitä paremmat mahdollisuudet elellä edelleen. Niinpä poika hymyili, puki ylleen voitettunsa komeuden ja jatkoi matkaansa Akutin kanssa, heidän etsiessään, alati etsiessään vältteleviä ihmisapinoita, jotka ottaisivat heidät avosylin vastaan. Vihdoin he löysivät. Syvällä viidakossa, kätkettynä kauas ihmisten katseilta, he tapasivat sellaisen pienen luonnollisen voittelo-kentän, jolla villi tappojuhla-rummutus oli rämissyt pojan isän ammoin ollessa moisessa mukana.

Ensiksi kuulivat he pitkän matkan päästä isojen apinain rummutuksen. He nukkuivat ison puun turvissa, kun kumea ääni saapui heidän korviinsa. Molemmat havahtuivat heti. Akut oli ensimmäinen tulkitsemaan tuon omituisen poljennon.

"Isot apinat!" mörähti se. "Ne tanssivat tappojuhlaa. Tule, Korak,
Tarzanin poika, menkäämme kansamme luo."

Kuukausia sitten oli Akut antanut pojalle oman valitsemansa nimen, koska se ei oppinut lausumaan ihmisten antamaa nimeä Jack. Korakilta se kuulosti, sikäli kuin se oli ihmiskielen äännemerkeillä esitettävissä. Apinain kielessä se merkitsee "tappajaa." Ja Tappaja nousi nyt pystyyn makuupuunsa oksalle, tukien selkänsä sen runkoa vasten. Hän ojenteli norjia nuoria lihaksiaan, kuutamon tunkeutuessa lehvien välitse ja täplitellessä hänen ruskean ihonsa pienillä valopilkuilla.

Apinakin nousi seisaalleen puolikyykkyyn, kuten niiden tapana on. Matalaa murinaa kuului sen syvän rinnan pohjalta — innostuneen odotuksen murinaa. Poika mörisi yhteen sointuun apinan kanssa. Akut livahti pehmeästi maahan. Aivan lähellä rummutuksen suunnalla oli iso aukeama, jonka yli heidän oli astuttava. Kuu valeli sitä hopeisella hohteellansa. Puolikumarassa laahusti iso apina kuutamon täyteen kumotukseen. Sen sivulla keinui sirosti harppaillen poika silmäänpistävänä vastakohtana kömpelölle toverilleen. Toisen musta pörröinen turkki harjasi toisen silkoista heleää ihoa. Poika hyräili iäksi jättämänsä englantilaisen oppikoulun luokkahuoneisiin eksynyttä operettisäveltä. Hän oli onnellinen ja toivehikas. Hetki, jota hän niin kauan oli odottanut, oli saapumaisillaan. Hän oli tulossa omiensa luo. Hän oli tulossa kotiin. Kuukausien kuluessa hitaasti tai vauhdikkaasti, ikävystyttävän pitkinä tai laukkaavan kannustettuina, sikäli kuin puute tai seikkailut olivat etualalla, olivat — tosin usein palaavat — ajatukset hänen omasta kodistaan käyneet värittömämmiksi. Entinen elämä oli alkanut tuntua pikemmin unelta kuin todellisuudelta, ja vastoinkäymiset hänen tiellään, kun hän yritti saavuttaa rannikon ja palata Lontooseen, olivat vihdoin vaimentaneet hänen päätöksensä ja siirtäneet tuuman toteutumisen niin etäiseen tulevaisuuteen, että se nyttemmin tuskin tuntui muulta kuin hauskalta, mutta toivottomalta haaveelta.

Nyt olivat kaikki ajatukset Lontoosta ja sivistyksestä tungetut niin kauas hänen aivojensa taustalle, että niitä saattoi pitää olemattominakin. Paitsi ulkomuotoansa ja henkistä kehitystään hän oli apina yhtä hyvin kuin iso hurja otus hänen vieressään.

Riemunsa ylenpalttisuudessa hän sivalsi toveriaan rajusti poskelle. Puolittain vihaisena, puolittain leikillä kääntyi apina häntä kohti kiiltävät hampaat paljastettuina. Pitkät, karvaiset käsivarret kurottuivat häntä tavoittamaan ja, kuten nämä kaksi olivat tehneet tuhat kertaa ennen, he ryhtyivät leikkiotteluun, kieriskellen nurmikolla, antaen iskuja, muristen ja purren, vaikkeivät koskaan puristaneet hampaitaan muuta kuin kipeään nipistykseen. Se oli oivaa harjoitusta heille molemmille. Poika käytti hyväkseen koulussa oppimiansa painitemppuja, ja monia niistä oppi myöskin Akut käyttämään ja väistämään. Apinalta taas poika oppi menettelytapoja, jotka Akutille olivat periytyneet joltakulta siihen aikaan maata samoilleelta molemmille yhteiseltä esi-isältä, jolloin sen sikiävästä elämästä kuhisevalla kamaralla kasvoi puiden korkuisia sanajalkoja ja krokotiilit lentelivät lintuina ilmassa.

Pojalla oli sentään yksi keino, jota Akut ei kyennyt täydellisesti oppimaan, vaikkakin apinaksi saavutti siinä melkoista etevyyttä, nimittäin nyrkkeilytaito. Akutia aina kummastutti, kun sen härkämäiset hyökkäykset pysähdytettiin ja torjuttiin kuononpäähän äkkiä isketyllä nyrkillä tai kipeällä työkkäyksellä lyhyiden kylkiluiden väliin. Kyllä se häntä suututtikin, ja silloin hänen mahtavat leukansa puristivat ystävän pehmeätä lihaa syvempään kuin muulloin, sillä hän oli yhä apina, hänellä oli apinan äkkipikaisuus ja raa'at vaistot; mutta raivoisan riehuntansa aikana hänen oli vaikea tavoittaa kiusanhenkeään, sillä menettäessään malttinsa ja hyökätessään hurjasti käsikähmään pojan kanssa huomasi hän itseensä tähdättyjen kirveltäväin iskujen rakeiden aina osuvan maaliinsa ja pysähdyttävän hänet tehokkaasti — tehokkaasti ja kipua tuottaen. Silloin hän tavallisesti vetäysi pois vihaisesti möristen, käveli loitommalle, irvistelevä kita avoinna, ja meni tunnin ajaksi murjottelemaan.

Tänä yönä he eivät nyrkkeilleet. Tuokion he vain painivat ilakoiden, kunnes Sheetan, pantterin, haju kavahdutti heidät pystyyn valppaina ja varovaisina. Iso kissa harppoi viidakon läpi heidän etupuoleltaan. Hetkiseksi he pysähtyivät kuuntelemaan. Poika ja apina mörisivät varoittavasti yhteen ääneen, ja peto jatkoi matkaansa. Sitten toverukset alkoivat jälleen pyrkiä tappojuhlarummutusta kohti. Yhä äänekkäämpänä kuului rummun kumea pärrytys. Nyt he vihdoin voivat erottaa tanssivien apinain mölyn, ja niiden erikoishaju tunki voimakkaana heidän sieraimiinsa. Poika vapisi innostuksesta. Akutin selkäkarvat kangistuivat, — onnellisuuden ja suuttumuksen oireet ovat usein samanlaisia.

Hiljalleen he hiipivät viidakon läpi, lähestyessään apinain kokouspaikkaa. Nyt he olivat metsässä, luikerrellen eteenpäin, vartijoita varoen. Jopa lehväverhon raosta vilahtikin näyttämö pojan teräviin silmiin. Akutille se oli tutunomaista, mutta Korakille oli kaikki uutta. Hänen hermojaan kutkutti tämä villi näytelmä. Isot urokset tanssivat kuutamossa, hyppien epäsäännöllisessä kehässä yläpinnaltaan litteän savirummun ympärillä, jonka ääressä kolme vanhaa naarasta kumahdutteli sitä pitkästä käytöstä sileiksi kuluneilla palikoilla.

Tuntien heimolaistensa luonteen ja tavat oli Akut liian viisas ilmoittaakseen omaa ja toverinsa läsnäoloa ennenkuin tanssin hullu huumaus oli ohitse. Sitte kun rummutus lakkaisi ja apinaveikkojen vatsat olivat hyvin ravitut, huutaisi hän niille. Seuraisi neuvottelu, jonka jälkeen hän ja Korak otettaisiin yhteiskunnan jäseniksi. Saattaisi olla niitä, jotka panisivat vastaan, mutta sellaiset olisivat taivutettavissa lihasvoimilla, joita hänellä ja pojalla oli yllin kyllin. Viikkojen, ehkä kuukausienkin aikana heidän läsnäolonsa mahdollisesti herättäisi alati vähenevää epäluuloa toisissa heimon jäsenissä, mutta lopuksi heistä tulisi vieraille apinoille yhtä hyvät ystävät kuin jos olisivat saman emon maitoa imeneet.

Akut toivoi, että he olivat tulleet niiden pariin, jotka olivat tunteneet Tarzanin, sillä se olisi auttanut pojan esittelyssä ja edistänyt Akutin hartaimman toivomuksen toteutumista eli Korakin pääsemistä apinain kuninkaaksi. Kuitenkin sai Akut pojan vain vaivoin pidätetyksi ryntäämästä tanssivien eläinten keskelle — mikä olisi tiennyt heidän molempien välitöntä tuhoa, koska hysteerinen vimma, johon isot apinat kummallisia menojansa suorittaessaan yltyvät, on laadultaan sellaista, että julmimmatkin petoeläimet niitä silloin kaukaa kiertävät.

Kuun vaipuessa verkalleen amfiteatterin korkean, lehväisen taivaanrannan taakse, vaimeni rummun räminä ja tanssivain ponnistukset tulivat hillitymmiksi, kunnes loppusävel lyötiin ja isot eläimet kävivät käsiksi ateriaan, jonka olivat tänne remuista juhlaansa varten raastaneet.

Siitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, tiesi Akut selittää Korakille, että näillä juhlamenoilla julistettiin uuden kuninkaan valitsemista, ja hän näytti pojalle pörröturkkisen itsevaltiaan mahtavaa ruhoa. Kaiketi se oli tullut kuninkaaksi kuten monet inhimillisetkin hallitsijat — edeltäjänsä murhaamalla.

Kun apinat olivat ahmineet vatsansa täyteen ja monet niistä vetäytyneet puuntyville, kiertyäkseen nukkumaan, nykäisi Akut Korakia käsivarresta.

"Tule", kuiskasi hän. "Tule verkalleen. Seuraa minua. Tee niinkuin Akut tekee."

Sitten hän pujottelihe hiljaa puiden välitse, kunnes seisoi amfiteatterin yli riippuvalla oksalla. Siihen hän äänetönnä pysähtyi. Sitten hän mörähti. Heti hyppäsi parikymmentä apinaa jaloilleen. Niiden villit pienet silmät kiitivät nopeasti pitkin aukeaman kehää. Kuningasapina näki ensimmäisenä molemmat olennot puun oksalla. Se mölähti pahaaennustavasti. Sitten se astua köntysti muutaman askeleen tungettelijoita kohti. Sen karvat olivat pystyssä. Koivet olivat kankeat, minkä vuoksi sen käynti näytti ontuvalta ja tempovalta. Sen kintereillä astui joukko urosapinoita.

Se pysähtyi hiukan ennen kuin ehti puussa olevien kohdalle — juuri riittävän matkan päähän, ollakseen heidän harppauksensa ulottumattomissa. Varovainen kuningas! Siinä se seisoi keinutellen itseään edestakaisin lyhyillä säärillään, paljastaen hampaansa kamalaan irvistykseen, mylvien mylvimistään, yhä äänekkäämmin, kunnes se verkalleen, mutta alati vahvistuen oli yltynyt karjunnaksi. Akut tiesi, että ruhtinas kiihoitti itseänsä tarpeelliseen raivomäärään, jotta se riittäisi hyökkäykseen heitä vastaan.

Vanha apina ei halunnut taistella. Hän saapui pojan kanssa yhdistääkseen kohtalonsa heimon kohtaloihin.

"Olen Akut", sanoi hän. "Tämä on Korak. Korak on Tarzanin, Apinain entisen kuninkaan poika. Minä taas olin niiden apinain kuninkaana, jotka asuivat isojen vetten varsilla. Olemme tulleet metsästämään teidän kanssanne. Olemme suuria metsästäjiä. Olemme mainioita taistelijoita. Sallikaa meidän saapua rauhassa!"

Kuningas lakkasi keinuttelemasta itseänsä. Se vilkaisi pariin synkeänä tuuheiden kulmiensa alta. Sen silmät veristivät, niiden ilme oli villi ja ovela. Sen kuninkuus oli perin uutta, ja se oli siitä hyvin arka. Se pelkäsi kahden vieraan apinan anastuksia. Pojan sileä, ruskea, karvaton iho oli ilmaissut ihmisen, ja ihmistä se kammosi ja vihasi.

"Menkää tiehenne!" murisi se. "Menkää tiehenne, taikka minä tapan teidät."

Innokas poika, joka seisoen isoruhoisen Akutin takana oli hehkunut odotuksesta ja onnesta, oli mielinyt hypätä alas noiden karvaisten hirviöiden joukkoon ja osoittaa niille olevansa niiden ystävä ja yksi niistä. Hän oli otaksunut niiden ottavan hänet avosylin vastaan, mutta nyt täyttivät kuningasapinan sanat hänen sydämensä suuttumuksella ja surulla. — Neekerit olivat karanneet hänen kimppuunsa ja ajaneet. hänet pois. Sitten hän oli kääntynyt valkoisten miesten, omain heimolaistensa, puoleen, vain kuullakseen luotien vinkunaa odottamainsa tervehdyssanojen asemesta. Isot apinat olivat olleet hänen viimeisenä toivonaan. Niiltä hän odotti toveruutta, jonka ihmiset olivat häneltä kieltäneet. Äkkiä valtasi hänet raivo.

Kuningasapina oli melkein suoraan hänen alapuolellaan. Toiset olivat asettuneet puoliympyrään muutaman metrin päähän ruhtinaansa taakse. Ne tarkkasivat perin uteliaina tapausten kulkua. Ennenkuin Akut saattoi arvata pojan aikomusta tai estää häntä siitä, hyppäsi tämä suoraan kuninkaan eteen, jonka nyt oli onnistunut ärsyttää itsensä raivokkaaseen vimmaan.

"Minä olen Korak!" huusi poika. "Minä olen Tappaja. Minä tulin elääkseni ystävänä joukossanne. Te mielitte ajaa minut pois. Hyvä on, kyllä minä lähden; mutta ennen lähtöäni näytän teille, että Tarzanin poika on herranne, kuten hänen isänsä oli ennen häntä — että hän ei pelkää kuningastanne enempää kuin teitä muitakaan."

Hetkisen seisoi apinain kuningas hämmästyksestä liikkumattomana. Se ei ollut odottanut niin ruttoa toimintaa kummaltakaan tungettelijalta. Samaten oli Akut kummissaan. Hän huuteli nyt kiihkeästi Korakia takaisin, tietäen, että tuolla pyhitetyllä tanterella tulisivat toiset urokset otaksuttavasti kuninkaan avuksi sivullista vastaan, vaikka olikin vähän luultavaa, että kuningas apua tarvitsisi. Kun nuo mahtavat leuat kerran puristuisivat yhteen pojan kaulassa, tulisi loppu väleen. Hypätä pojalle avuksi olisi varma kuolema Akutille itselleenkin; mutta urhea vanha apina ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Karvat pystyssä ja möristen pudottausi hän nurmikolle juuri kun kuningasapina hyökkäsi.

Eläimen kädet koukistuivat tarttuakseen kiinni sen karatessa pojan kimppuun. Sen julmat leuat olivat ammollaan upottaakseen isot kellervät hampaat pojan ruskeaan ihoon. Myöskin Korak loikkasi eteenpäin ottaakseen hyökkäyksen vastaan; mutta hän loikkasi köyristyen, pedon ojennettujen käsivarsien alitse. Kosketuksen hetkellä pyörähti poika toisella jalallaan ja iski koko ruumiinsa painolla ja harjaantuneiden lihaksiensa voimalla nyrkkinsä uroksen vatsaan. Parahtaen haukkasi kuningasapina ilmaa ja tuupertui, samalla kun se turhaan tavoitti ketterää, alastonta olentoa, joka vikkelästi livahti sen käsistä.

Raivon ja kauhun mylvähdykset pääsivät kaatuneen kuninkaan takana seisovilta uroksilta, kun ne murhan himo villissä pienessä sydämessään ryntäsivät eteenpäin Korakia ja Akutia vastaan; mutta vanha apina oli liian viisas antautuakseen sellaiseen epätasaiseen otteluun. Neuvoa poikaa peräytymään olisi nyt ollut turhaa, ja sen Akut tiesi. Sekunninkin tuhlaaminen kehoituksiin olisi sinetöinyt heidän kummankin kuolemantuomionsa. Oli vain yksi ainoa keino, ja sitä Akut käytti. Tarttuen poikaan vyötäisistä hän nosti hänet ilmaan, kääntyi ja vilisti toista puuta kohti, jonka oksat riippuivat matalalla kentän yläpuolella. Aivan heidän kintereillään parveili kamala joukko; mutta vaikka Akut olikin vanha ja hänellä oli kannettavanaan rimpuileva Korak, oli hän kuitenkin vainoojiansa nopeampi.

Yhdellä hyppäyksellä apina tavoitti matalan oksan ja ketterästi kuin marakatti se kiepautti itsensä ja pojan turvaan. Eikä se täälläkään vitkastellut, vaan riensi öisen viidakon läpi kantaen kuormaansa turvalliseen paikkaan. Jonkun aikaa ajoivat urokset heitä takaa; mutta kun nopeammat pääsivät hitaammista edelle ja havaitsivat joutuneensa tovereistaan erilleen, luopuivat ne ajosta ja pysähtyivät karjumaan ja kiljumaan, kunnes viidakko värähteli niiden hirveästä mölystä. Sitten ne kääntyivät ja palasivat amfiteatteriin.

YHDEKSÄS LUKU

Onnettomana samoili Korak ilman päämäärää viidakossa päivää jälkeen, kun oli isoilta apinoilta saanut niin tylyn vastaanoton. Hänen sydämensä oli pettymyksestä raskas. Tyydyttämätön kostonhimo kyti hänen povessaan. Hän katseli vihantuntein viidakkomaailman asukkaita, paljasti uhkaavasti terävät hampaansa ja murisi niille, jotka tulivat hänen aistiensa ulottuville. Hänen isänsä varhaisen elämän vaistot olivat hänessä voimakkaina ja niitä oli tehostanut kuukausien seurustelu luontokappalten kanssa, joilta nuorukaisen matkimiskyky oli omaksunut lukemattomia erämaan petoeläinten pikku ominaisuuksia.

He liikkuivat tuulen suuntaan verkalleen ja varovasti, koska jokainen eläin, joka mahdollisesti metsästeli heidän etupuolellaan, oli heitä edullisemmassa asemassa, keveä viima kun löyhytteli heidän hajunsa sen sieraimiin. Äkkiä pysähtyivät molemmat yhteen aikaan. Kaksi päätä kuunteli kallellaan. He seisoivat siinä liikkumattomina kuin kovasta kalliosta hakatut kuvapatsaat. Ei lihaskaan värähtänyt. Muutaman silmänräpäyksen he pysyivät siinä asennossa, mutta sitten astui Korak hiljaa muutaman metrin eteenpäin ja hyppäsi vikkelästi puuhun. Akut seurasi hänen kintereillään. Kumpikaan ei ollut aiheuttanut mitään melua tai rasahdusta, jonka ihmiskorva olisi erottanut kahdentoista askeleen päähän.

Pysähtyen usein kuuntelemaan he hiipivät eteenpäin puiden välitse. Että molemmat olivat kovin ymmällä, ilmeni kysyvistä katseista, joita he tuon tuostakin loivat toisiinsa. Vihdoin näki poika vilahduksen satakunnan metrin päässä olevasta vaajavarustuksesta, jonka takaa kohosi muutamain vuohennahkaisten telttojen huiput ja alkuasukas-majojen olkikattoja. Hänen huulensa venähti julmaan irvistykseen. Mustia! Kuinka hän niitä vihasikaan! Hän viittasi Akutia jäämään paikoilleen siksi aikaa kun hän meni vakoilemaan.

Onnettomia ne poloiset kyläläiset, joiden kimppuun Tappaja nyt karkaisi! Pujotellen itsensä puiden alioksien välitse, hypäten ketterästi toisesta viidakon jättiläisestä toiseen, missä välimatka ei ollut liian pitkä, tai kiepauttaen itsensä toiselta kädenkannattimelta toiselle, hiipi Korak hiljaa kylään päin. Hän kuuli ääntä vaajavarustuksen takaa, ja sitä kohti hän suuntausi. Iso puu riiputti oksiaan aitauksen puolelle, juuri sillä kohtaa, mistä ääni kuului. Siihen hiipi Korak. Keihäs oli valmiina hänen kädessään. Hänen korvansa kertoivat hänelle ihmisolennon läsnäolosta. Hänen silmänsä tarvitsivat vain yhden ainoan vilkaisun näyttääkseen hänelle hänen maalitaulunsa, jolloin heittoase singahtaisi kohti kuin salama. Keihäs kohotettuna hän ryömi puun oksilla, tuijottaen alaspäin, etsiäkseen äänen omistajan.

Vihdoin hän näki ihmisen selän. Keihästä pitelevä käsi ponnahti asentoon, kerätäkseen voimia rautakärkisen heittoaseen syöksemiseksi mitään aavistamattoman uhrin ruumiin lävitse. Ja sitten Tappaja pysähtyi. Hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen maalitaulunsa paremmin. Varmempaa tähtäystä vartenko? Vai oliko pienen ruumiin siroissa viivoissa ja lapsekkaissa muodoissa tuolla hänen alapuolellaan ollut jotakin hillitsemässä murhanviettiä, joka hänen suonissaan riehui?

Hän laski keihäänsä varovasti alemmaksi, niin että se ei kahistelisi lehtiä tai rasahtelisi oksia vastaan. Hiljaa hän kyyristyi mukavaan asentoon isolle puunhaaralle ja siinä hän loikoi, silmät suurina katsellen ja ihmetellen olentoa, jota surmaamaan hän oli hiipinyt — pientä tyttöstä, pähkinänruskeaa pikkuneitoa. Irvistys oli hävinnyt hänen huuliltaan. Hänen ilmeensä kuvasti vain mielenkiintoista tarkkaavaisuutta — hän koetti saada selville, mitä tyttönen hommaili. Äkkiä ilmestyi leveä virnistys hänen kasvoilleen, sillä tytön kääntäessä ruumistaan oli tullut näkyviin Gikan norsunluinen pää ja rotannahkainen vartalo — Gikan puupuikoista tehdyt jäsenet ja sen kurja ulkoasu. Tyttönen kohotti kolhitut kasvot omiaan kohti ja keinutellen itseään edestakaisin hymisi nukelleen valittavaa arabialaista kehtolaulua. Hempeämpi valo kirkasti Tappajan silmät. Pitkän hetken, joka hänestä kului varsin nopeasti, loikoi Korak, katse kiinnitettynä leikkivään lapseen. Kertaakaan hän ei ollut nähnyt tyttöä suoraan kasvoihin. Enimmäkseen hän näki vain kasan aaltoilevaa mustaa tukkaa, pienen ruskean olkapään pilkistämässä sivulta, siltä kohtaa, jossa hänen ainoa hameensa oli kiinnitetty kainalon alle, ja siron polven pistämässä esiin puvun alta tytön istuessa jalat ristissä maassa. Kun pää kallistui hänen korostaessaan jotakuta äidillistä kehoitustaan välinpitämättömälle Gikalle, vilahti joskus näkyviin pyöreä poski ja viehättävä pikku leuka. Milloin hän heristi nuhtelevasti pientä sormeaan Gikalle, milloin taas puristi rintaansa vasten tämän ainoan olennon, jolle saattoi tuhlata lapsellisen hellyytensä mittaamatonta rikkautta.

Hetkiseksi unohtaen verisen tehtävänsä salli Korak keihästä pitelevien sormiensa hiukan heltyä pelottavan aseen varresta. Se luisui, melkein putosi; mutta siitä Tappaja havahtui. Hän muisti tarkoituksensa hiipiessään salavihkaa ääntä kohti, joka oli kiinnittänyt hänen kostonhimoisen huomionsa. Hän vilkaisi keihääseen, sen kuluneeseen kädensijaan ja julmaan, väkäiseen kärkeen. Sitten hän jälleen loi silmänsä; edessään olevaan siroon olentoon. Mielikuvituksessaan hän näki raskaan aseen viuhahtavan alaspäin. Hän näki sen lävistävän pehmeän lihan, tunkeutuvan syvälle nuorteaan ruumiiseen. Hän näki naurettavan nuken putoavan omistajattarensa sylistä ja viruvan hajasäärin ja surkeana tyttösen vavahtelevan ruumiin vieressä. Tappajaa puistatti, hän muljautti vihaisen katseen keihään elottomaan rautaan ja puuhun, ikäänkuin ne olisivat olleet osana tajullisesta häijymielisestä olennosta.

Korak tuumi, mitä tyttö tekisikään, jos hän äkkiä pudottautuisi oksalta hänen viereensä. Kaiketikin se juoksisi parkuen tiehensä. Sitten tulisivat kylän miehet keihäineen ja pyssyineen ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ne joko tappaisivat hänet tai ajaisivat pois. Pala nousi pojan kurkkuun. Hän ikävöi oman lajinsa seuraa; vaikka tuskin aavisti kuinka suuresti. Hän olisi mielellään livahtanut alas tyttösen viereen ja puhutellut häntä, vaikka kuulemistansa sanoista käsittikin, että hän puhui outoa kieltä. Olisivathan he voineet haastaa merkeillä. Se olisi ollut parempi kuin ei mitään. Ja tytön kasvotkin hän olisi halunnut nähdä. Ja noista vähäisistä vilahduksista arvasi Jack hänet kauniiksi. Mutta voimakkaammin vaikutti häneen tytön hellä luonne, joka ilmeni tämän niin äidillisesti vaaliessa nukenkuvatustansa.

Vihdoin hän keksi keinon. Hän kiinnittäisi tytön huomion ja rauhoittaisi hänet hymyilevällä tervehdyksellä pitemmän välimatkan päästä. Ääneti pujottelihe hän takaisin etäämmälle puuhun. Hänen aikomuksensa oli huutaa tytölle vaajavarustuksen takaa, suoden hänelle sen turvallisuuden tunteen, jonka hän arvelisi tukevan väliaidan tuottavan.

Hän oli tuskin lähtenyt paikaltaan puusta, kun hänen huomiotaan herätti äänekäs melu kylän toisella laidalla. Hiukan siirryttyään hän saattoi nähdä portin pääkujan äärimmäisessä päässä. Joukko miehiä, naisia ja lapsia oli juoksemassa sitä kohti. Se lensi auki ja vastakkaiselta sivulta tuli näkyviin karavaanin alkupää. Portista sisälle tulvi kirjava jono — mustia orjia ja pohjoisten erämaiden tummaihoisia arabialaisia, noituvia kameelinajajia, jotka hoputtivat oikuttelevia juhtiansa, liiaksi kuormitettuja aaseja, jotka, korvat surkeasti lotkossa, stoalaisen kärsivällisesti alistuivat isäntiensä julmaan kohteluun, vuohia, lampaita ja hevosia. Kylään ne kaikki saapuivat kookkaan, juron vanhuksen perästä, joka ratsasti, tieltään kaikkoavia tervehtimättä, suoraan ison vuohennahkaisen kylän keskustassa sijaitsevan teltan eteen. Siellä hän puhutteli ryppyistä ämmää.

Mukavalta tähystyspaikaltaan näki Korak sen kaiken. Hän havaitsi vanhan miehen tekevän kysymyksiä neekeriakalle, ja sitten hän näki viimemainitun osoittavan kylän syrjäiseen nurkkaan sen puun suuntaan, jonka alla tyttönen leikki. Paikan kätkivät pääraitilla seisovilta välillä olevat arabialaisten teltat ja alkuasukkaiden hökkelit. Mies oli varmaan tytön isä, ajatteli Korak. Ukko oli ollut poissa ja kotiin palattuaan ajatteli hän ensimmäiseksi pientä tytärtään. Kuinka iloiseksi tyttönen tulisikaan hänet nähdessään! Kuinka se juoksisikaan heittäytymään isän syliin, joka puristaisi lapsen rintaansa vasten ja peittäisi suudelmilla. Korak huokasi. Hän ajatteli omaa isäänsä ja äitiänsä, jotka olivat kaukana Lontoossa.

Hän palasi paikalleen puuhun tytön yläpuolelle. Jollei hänelle itselleen ollutkaan tarjolla tämänlaatuista onnea, tahtoi hän toki nauttia muiden onnesta. Kenties hän tutustuttamalla vanhuksen itseensä saisi luvan silloin tällöin saapua ystävänä kylään. Maksaisi vaivan sitä yrittää. Hän tahtoi odottaa kunnes vanha arabialainen oli tervehtinyt tytärtään, jolloin hän rauhanmerkillä ilmaisisi läsnäolonsa.

Arabialainen asteli hiljaa tyttöä kohti. Tuossa tuokiossa hän olisi tyttärensä vieressä, ja kuinka tämä siitä hämmästyisi ja riemastuisikaan. Korakin silmät säteilivät odotuksesta — ja siinä jo seisoikin vanha mies pienen tytön takana. Hänen ankarat vanhat kasvonsa olivat yhä jäykkinä. Lapsi ei vielä ollut huomannut hänen saapumistansa. Se leperteli vain äänettömälle Gikalle. Vanha mies yskäisi. Säpsähtäen vilkaisi tyttö nopeasti olkansa yli. Korak näki nyt täydellisesti hänen kasvonsa. Ne olivat hyvin kauniit suloisessa ja viattomassa lapsellisuudessaan — kaikki piirteet pehmeitä ja herttaisia. Poika näki hänen isot, tummat silmänsä. Hän odotti onnellista rakkaudenvälähdystä, jonka jälleennäkeminen virittäisi; mutta sitä ei niihin tullut. Sensijaan kuvastui silmissä, suun ilmeessä ja ruumiin jännittyneessä, lyyhistyvässä asennossa kauhua, mykkää jähmetyttävä kauhua. Synkkä hymy värähti arabialaisen ohuilla, tylyillä huulilla. Tyttö yritti hiipiä pois; mutta ennenkuin hän ehti vanhuksen ulottuvilta, potkaisi tämä häntä raa'asti, niin että lapsi lensi suin päin ruohikkoon. Sitten mies astui luo tarttuakseen häneen ja piestäkseen häntä tapansa mukaan.

Puussa väijyi peto heidän yläpuolellaan, missä hetkistä aikaisemmin oli ollut poika, — peto, jonka sieraimet avartuivat ja hampaat paljastuivat, — raivosta vapiseva peto.

Sheikin kumartuessa tavoittamaan tyttöä pudottausi Tappaja maahan hänen viereensä. Keihäs oli vielä hänellä vasemmassa kädessään, mutta hän oli sen unohtanut. Sensijaan oli oikea käsi puristettu nyrkkiin, ja kun sheikki astahti taaksepäin, aivan kuin ilmasta tiivistyneen ilmestyksen ihmetyttämänä, jymähti raskas nyrkki suoraan hänen suutansa vasten tavattoman rotevan nuorukaisen koko painolla ja hänen enemmän kuin inhimillisten lihastensa voimalla.

Verta vuotaen ja tajutonna vaipui sheikki maahan. Korak katsahti lapseen. Tämä oli päässyt jaloilleen ja seisoi silmät suurina ja kauhistuneena, vilkaisten ensin pojan kasvoihin ja sitten sheikin kellistyneeseen ruumiiseen. Vaistomaisin suojeluksen elein laski Tappaja käsivartensa tytön hartioille ja seisoi odottaen arabialaisen tointumista. Heidän seisottuaan siten tuokion puhui tyttö.

Korak ei ymmärtänyt häntä. Poika pudisti päätänsä ja puhutteli häntä ensin englanniksi ja sitten isojen apinain kielellä; mutta molemmat olivat tytölle käsittämättömiä. Hän kumartui eteenpäin ja kosketti arabialaisen vyössä riippuvan pitkän puukon kahvaa. Sitte hän kohotti kämmenensä päänsä yli ja työnsi kuvitellun säilän rintaansa sydämen yläpuolelle. Korak ymmärsi. Vanha mies tappaisi tytön. Tämä tuli jälleen hänen viereensä ja seisoi siinä vavisten. Lapsi ei pelännyt poikaa. Miksikä hän olisikaan? Nuorukainenhan oli pelastanut hänet sheikin hirveältä pieksemiseltä. Hän ei muistanut kenenkään muun osoittaneen hänelle sellaista ystävyyttä. Hän katsoi muukalaisen kasvoihin. Ne olivat poikamaiset, sirot ja pähkinänruskeat kuten hänen omansakin. Hän ihaili täplikästä leopardintaljaa, joka kiersi pojan notkeaa ruumista toiselta olkapäältä polviin. Nuorukaista koristavat metalliset nilkka- ja rannerenkaat herättivät hänessä kateutta. Aina oli hän halunnut jotakin senlaatuista; mutta koskaan ei sheikki ollut suonut hänelle muuta kuin yhden ainoan puuvillahamosen, joka töintuskin peitti hänen alastomuutensa. Turkiksia, silkkiä tai jalokiviä ei pieni Miriam ollut milloinkaan saanut.

Ja Korak katseli tyttöä. Hän oli aina tuntenut tyttöjä kohtaan jonkinlaista halveksumista. Pojat, jotka lyöttäytyivät niiden pariin, olivat hänen mielestään lellikkejä. Hän aprikoi, mitä hänen tulisi tehdä. Saattoiko hän jättää tytön tänne häijyn arabialaisen kiusattavaksi, ehkä murhattavaksi? Mutta saattoiko hän ottaa hänet mukaansa viidakkoonkaan? Mihin hän kykenisi, kun hänellä olisi taakkanaan heikko, säikähtynyt tyttö? Se voisi pelästyä omaa varjoansa ja parkaista, kun kuu nousisi viidakon yön yli ja isot pedot samoilisivat ulisten ja karjuen tiheikköjen hämärässä.

Hän oli tovin mietteisiinsä vaipuneena. Tyttö tarkkasi hänen kasvojansa, koettaen arvata, mitä pojan mielessä liikkui. Hänkin ajatteli tulevaisuutta. Häntä peloitti jäädä kärsimään sheikin kostoa. Ei ollut ketään muuta maailmassa, jonka turviin hän voisi paeta, kuin tuo puolialaston muukalainen, joka niin ihmeellisesti oli pudonnut pilvistä, pelastaakseen hänet sheikin tavanmukaiselta kuritukselta. Aikoiko hänen uusi ystävänsä nyt jättää hänet? Kaihoten tuijotti hän tämän ajatusponnistusta ilmaiseviin kasvoihin. Hän siirtyi vähän lähemmäksi poikaa, laskien hennon ruskean käden hänen käsivarrelleen. Kosketus havahdutti Tappajan mietteistään. Hän vilkaisi tyttöön, ja sitten hänen kätensä sujahti toistamiseen hänen kaulaansa, sillä hän näki kyyneliä hänen silmäripsissään.

"Tule", sanoi hän. "Viidakko on ystävällisempi kuin ihmiset. Sinä saat asua siellä; ja Korak ja Akut suojelevat sinua."

Tyttö ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta pojan käsivarren puristus, kun tämä veti häntä poispäin maassa viruvasta arabialaisesta ja teltoista, oli täysin tajuttavissa. Pieni käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen, ja yhdessä he kävelivät vaajavarustusta kohti. Ison puun alla, jossa Korak oli piillyt tytön leikkiä katsellessaan, hän otti tämän syliinsä ja heittäen hänet keveästi olalleen hyppäsi ketterästi alemmille oksille. Tytön käsivarret olivat hänen kaulassaan ja toisesta pienestä kätösestä riippui Gika pojan suoralla, nuorella selällä.

He olivat ehtineet vain lyhyen matkan päähän kylästä, kun tyttö äkkäsi valtavan Akutin. Puolittain tukahdetuin parahduksin puristi hän tiukemmin Korakia ja osoitti pelokkaasti apinaa.

Arvellen Tappajan palaavan vanki mukanaan, tuli Akut heitä vastaan, — pieni tyttö ei herättänyt elukan sydämessä enempää myötätuntoa kuin täysikasvuinen apinauros olisi herättänyt. Se oli muukalainen ja siis surmattava. Akut paljasti keltaiset hampaansa heitä lähestyessään ja kummastuksekseen näki hän Tappajankin paljastavan omansa; mutta hän paljasti ne Akutille ja murisi uhkaavasti.

— Ai, — ajatteli Akut. — Tappaja on ottanut elämänkumppanin, — ja niin se totellen heimonsa perinnäislakeja jätti heidät rauhaan ja kiinnitti äkkiä huomionsa hääräilevään toukkaan, joka näytti erikoisen mehevältä. Sen ahmaistuaan apina vilkaisi salavihkaa Korakiin. Nuorukainen oli laskenut taakkansa isolle oksalle, josta tyttö epätoivoisesti piteli kiinni, peläten putoavansa.

"Hän liittyy seuraamme", sanoi Korak Akutille nykäyttäen peukaloaan tyttöä kohden. "Älä tee hänelle pahaa, meidän on suojattava häntä."

Akut kohautti niskojansa. Sille ei ollut mieluista saada ihmisenpenikoita rasituksekseen. Se saattoi nähdä tyttösen ilmeisestä hätäännyksestä hänen oksalla istuessaan ja hänen Akutiin luomistansa säikähtyneistä katseista, että hän oli toivottoman kykenemätön. Akutin opitun ja perityn siveysopin mukaan olivat kykenemättömät raivattavat pois tieltä; mutta jos Tappaja halusi pitää tämän naaraksen, niin ei ollut muuta neuvoa kuin sitä sietää. Akut ei suinkaan mokomaa halunnut — siitä hän oli aivan varma. Tuon ihmissikiön iho oli liian sileä ja karvaton, ihan kuin käärmeennahkaa, ja kasvot olivat kaikkea viehätystä vailla. Se ei ollenkaan muistuttanut muuatta ihastuttavaa naarasta, jonka Akut oli erikoisesti pannut merkille apinain joukossa amfiteatterissa edellisenä yönä. Ah, sillä vasta oli tosinaisellista kauneutta! Iso lempeä suu, ihastuttavat, keltaiset hampaat ja mitä siroimmat, pehmeimmät turpajouhet. Akutilta pääsi huokaus. Sitten se nousi, pullisti ison rintansa laajaksi ja astella tepsutti edestakaisin vankalla oksalla, sillä saattoihan sellainenkin hintelä olento kuin tämä Korakin naaras ihailla hänen hienoa turkkiansa ja soreaa ryhtiänsä. Mutta pieni Miriam-rukka vain lyyhistyi lähemmäksi Korakia ja melkein toivoi olevansa jälleen sheikin kylässä, jossa elämän kauhut olivat inhimillistä alkuperää ja siis enemmän tai vähemmän tutunomaisia. Kamala apina pelotti häntä. Se oli niin iso ja hurjan näköinen. Sen liikkeet saattoi tyttö tulkita vain uhkailuksi, sillä kuinka saattoi hän arvata, että se pöyhisteli herättääkseen ihailua? Eikä hän aavistanut ison elukan ja hänet sheikin käsistä pelastaneen jumalaisen nuorukaisen välillä vallitsevaa toveruussuhdetta.

Miriam vietti illan ja yön lieventymättömässä kauhussa. Korak ja Akut kuljettivat häntä huimaavia teitä pitkin, ruokaa etsiessänsä. Kerran ne kätkivät hänet puunoksille, kun vaanivat lähelle tullutta kaurista. Hänen luontainen pelkonsa tulla jätetyksi yksikseen kammottavaan viidakkoon vaihtui vielä suuremmaksi kauhuksi, kun hän näki ihmisen ja petoeläimen hyökkäävän yhtä haavaa saaliin kimppuun ja raastavan sen maahan, — kun näki suojelijansa kasvot vääntyneinä eläimelliseen irvistykseen, valkoisten hampaiden uppoavan kaadetun saaliin pehmeään lihaan.

Pojan palatessa Miriamin luo olivat hänen kasvonsa, kätensä ja rintansa verellä tahratut; ja tyttöä hirvitti, kun hän tarjosi ison kimpaleen lämmintä raakaa lihaa. Poika näkyi nolostuvan kovin, kun Miriam kieltäytyi syömästä, ja kun hän hetkistä myöhemmin loikki pois metsään palatakseen tytölle hedelmiä tuoden, täytyi tämän vielä kerran muuttaa mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa ei Miriam väistänyt ja epäröinyt, vaan tunnusti kiitollisuutensa hymyllä, joka, jos hän olisi sen vain tiennyt, oli hellyyttä ikävöivälle pojalle enemmän kuin riittävä palkkio.

Nukkumiskysymys tuotti Korakille päänvaivaa. Hän tiesi, ettei tyttönen nukkuessaan voinut pysytellä tasapainossa oksanhaarukassa; ja yhtä vähän turvallista oli sallia hänen nukkua tanterella kaikkien rosvoilevien petoeläinten hyökkäyksille alttiina. Oli vain yksi mahdollinen ratkaisu — Korakin täytyi pidellä häntä sylissään kaiken yötä. Ja niin hän tekikin. Akut lepäsi tytön toisella puolella ja Korak toisella, niin että molempain ruumiit lämmittivät häntä.

Miriam ei nukkunut paljoa ennenkuin yö oli puoliväliin kulunut; mutta vihdoin luonto voitti alhaalla ammottavan mustan kuilun ja toisella sivulla lepäävän villieläimen karvaisen ruumiin herättämän pelon, ja hän vaipui syvään uneen, jota kesti vielä päivännousun jälkeenkin. Kun hän avasi silmänsä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Aluksi hän ei voinut uskoa asemaansa todeksi. Hänen päänsä oli kierähtänyt Korakin olkapäältä, niin että silmät osuivat apinan karvaiseen selkään. Sen nähdessään hän säpsähti. Sitten hän huomasi, että joku piteli häntä, ja kääntäessään päätänsä hän havaitsi pojan katselevan häntä hymyilevillä silmillään. Hänen hymyillessään ei tyttönen voinut häntä pelätä, ja nyt hän lyöttäysi lähemmäksi poikaa, tuntien luonnollista inhoa vieressään toisella puolen lepäävää pörröturkkista eläintä kohtaan.

Korak haastoi hänelle apinain kieltä; mutta tyttö ravisti päätänsä ja puhui vuorostaan arabialaisten kieltä, joka oli yhtä käsittämätöntä pojalle kuin apinain kieli hänelle itselleen. Akut istui katsellen heitä. Hän kykeni ymmärtämään mitä Korak sanoi; mutta tyttö päästeli suustansa ainoastaan hupsuja ääniä, jotka olivat aivan käsittämättömiä ja naurettavia. Akut ei voinut ymmärtää, mitä viehätystä Korak tuossa lapsukaisessa näki. Se katseli tyttöä kauan ja kiinteästi, arvosteli häntä huolellisesti ja raapaisi sitten päätänsä, nousi ja ravisti itseänsä.

Se liikahdus sai tyttösen säikähtämään, — hän oli hetkiseksi unohtanut Akutin. Jälleen häntä pöyristytti. Eläin näki, että tyttö pelkäsi sitä, ja elukkana se nautti eläimellisyytensä herättämästä kammosta. Kyyristyen ojensi se ison kätensä salavihkaa tyttöä kohti ikäänkuin tarttuakseen häneen. Tämä väistyi vielä kauemmaksi. Akutin vilkkuvat silmät nauttivat kovin tilanteen lystillisyydestä — se ei havainnut pojan siihen tähdättyjä kapenevia silmiä eikä lyhenevää kaulaa leveiden olkapäiden kohotessa hyökkäysasentoon. Juuri kun apinan sormet olivat tarttumaisillaan tytön käsivarteen, nousi nuorukainen äkkiä, vihaisesti murahtaen. Nyrkkiin puristettu käsi vilahti Miriamin silmien ohitse mäiskäyttämään nasevan nenäpiuvin ällistyneen Akutin kuonoon. Päästäen ölisevän mylvähdyksen tuupertui ihmisenmuotoinen taaksepäin ja kierähti puusta.

Korak seisoi tuijottaen alas häneen, kun samassa äkillinen sujahdus läheisissä pensaissa kiinnitti hänen huomionsa. Tyttökin katsoi alaspäin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin vihaisen apinan kompuroimassa jaloilleen. Sitten välähti kuin jousesta ammuttu vasama vanuke täplikästä keltaista turkkia suoraan Akutin selkää kohti. Se oli Sheeta, leopardi.

KYMMENES LUKU

Leopardin loikatessa isoa apinaa kohti huohotti Miriam hämmästyksestä ja kauhusta — ei Akutia uhkaavan vaaran tähden, vaan tuon nuorukaisen menettelyn vuoksi, joka vastikään oli vihaisesti iskenyt omituista toveriansa. Sillä tuskin oli peto tullut näkyviin, kun poika paljastettu veitsi kädessä hyppäsi kauas aivan sen päälle, niin että juuri kun Sheeta oli iskemäisillään hampaansa ja kyntensä Akutin leveään selkään, putosi Tappaja leopardin hartioille.

Kissaeläin pysähtyi ilmassa, sivuutti apinan vain hitusen verran ja kierähti kamalasti kiljuen selälleen. Reuhtoen ja kynsien ponnisteli se tavoittaakseen ja ravistaakseen kimpustansa vihollisen, joka hampaillaan raateli sen niskaa ja veitsellään viilteli sen kylkeä.

Hämärää vaistoa totellen ponnahti Akut, heti kun oli kuullut takaansa tuon äkillisen ryntäyksen, puuhun tytön viereen niin ketterästi, että se moisessa raskaassa eläimessä oli miltei ihmeteltävää. Mutta kääntyessään ja nähdessään mitä alhaalla tapahtui riensi se yhtä nopeasti jälleen maahan. Yksityiset riidat unohtuivat pian vaaran uhatessa sen inhimillistä toveria, eikä se ollut rahtuakaan vähemmän kerkeä panemaan omaa turvallisuuttaan alttiiksi ystävänsä puolesta, kuin Korak oli ollut sitä auttaakseen.

Tuloksena oli, että Sheeta pian näki kimpussaan kaksi raivokasta olentoa repimässä sitä riekaleiksi. Ulvoen, kiljuen ja möristen kierähtelivät kaikki kolme sinne tänne vesakossa, tämän ruhtinaallisen kamppailun ainoan, tuijottavan katselijan vavisten kyyröttäessä puussa heidän yläpuolellaan ja vimmatusti puristaessa Gikaa rintaansa vasten.

Pojan puukko taistelun lopullisesti ratkaisi, ja kun hurja kissansukuinen vavahti henkitoreissaan ja kellahti toiselle kyljelleen, nousivat nuorukainen ja apina ja katsoivat toisiinsa maassa viruvan raadon yli. Korak nytkäytti päätänsä puuhun päin tyttöstä kohti. "Jätä hänet rauhaan; hän on minun", sanoi nuorukainen. Akut murahti, vilkutti veristyneillä silmillään ja kääntyi Sheetan ruumiiseen päin. Seisoen sen päällä hän pullisti laajan rintansa, kohotti katseensa taivasta kohti ja kajahdutti niin kauhean parkaisun, että pientä tyttöä taaskin puistatti. Se oli urosapinan voitonhuuto, kun se on kaatanut vihollisen. Poika vain katseli hetkisen äänetönnä; sitten hän hyppäsi jälleen puuhun tytön viereen. Pian saapui myöskin Akut heidän luokseen. Muutaman minuutin puuhaili hän haavojensa nuoleskelemisessa ja lähti sitten pyydystämään itselleen aamiaista.

Monet kuukaudet jatkui tämä elämä kolmisin, mitään erikoisempaa tapahtumatta. Ainakaan ei tapahtunut sellaista, mikä nuorukaisen tai apinan mielestä olisi ollut tavallisuudesta poikkeavaa; mutta pienelle tytölle oli tämä elämä päivä- ja viikkokausia kuin alituista kauhulla täytettyä painajaisunta, kunnes hänkin tottui katselemaan kuoleman terättömiin silmäkuoppiin ja karaistui ohuen mekkonsa läpi purevaa viimaa vastaan. Hitaasti hän oppi sen ainoan yhteisen ajatustenvaihdon välineen alkeet, joka hänen tovereillaan oli, — hän oppi käyttämään isojen apinain kieltä. Nopeammin hän saavutti mestaruutta viidakon viisaudessa, niin että pian tuli aika, jolloin hän oli tärkeä tekijä metsästyksessä, vartioiden toisten nukkuessa tai auttaen heitä keksimään otuksen jäljet, mitä milloinkin ajoivat. Akut seurusteli hänen kanssaan yhdenvertaisuutta lähentelevään tapaan, milloin heidän oli välttämätöntä tulla läheisiin kosketuksiin; mutta enimmäkseen hän karttoi tyttöä. Poika oli hänelle aina ystävällinen, ja vaikka hän monissa tilaisuuksissa tunsi holhokkinsa hoivailun rasittavaksi taakaksi, kätki hän sen tytöltä.

Huomatessaan, että yön kosteus ja kylmyys tuottivat tälle epämukavuutta ja kärsimystäkin, rakensi Korak tiiviin pienen suojuksen korkealle jättiläispuun huojuville oksille. Siellä pieni Miriam nukkui verraten lämpimästi ja turvallisesti, sillaikaa kun Tappaja ja apina valitsivat yöpuukseen läheisiä oksia, edellinen aina korkealla riippuvan majan aukon edessä, mistä paraiten voi varjella sen asukasta puissa asustavilta vihollisilta. He olivat liian korkealla, jotta heidän juuri olisi tarvinnut pelätä Sheetaa; mutta kaikkiallahan hiipi Histah, käärme, herättäen kauhua mielissä, ja lähellä asustivat isot paviaaniapinat, jotka eivät tosin koskaan hyökänneet kimppuun, mutta aina hampaat irvissä haukkuivat, milloin vain joku kolmikosta ohimennen sattui niin lähelle.

Suojuksen rakentamisen jälkeen paikallistui kolmen metsäläisemme toiminta. He samoilivat vähemmin laajalti, kun oli pakko aina yöksi palata kotipuulle. Puro juoksi siinä lähellä. Metsänriistaa ja hedelmiä oli yllin kyllin, samoin kuin kalaakin. Elämä oli kiteytynyt villi-ihmisen yksitoikkoiseksi jokapäiväisyydeksi — ruuan etsinnäksi ja täysin vatsoin nukkumiseksi. He eivät ajatelleet päivää pitemmälle, eivät huolehtineet huomisesta. Jos nuorukainen joskus miettikin menneisyyttä ja muisteli niitä, jotka häntä etäisessä maailmankaupungissa kaipailivat, tapahtui se hajanaisesti ja tuskin omakohtaisesti, ikäänkuin tuo toinen elämä olisi ollut jonkun muun henkilön elämää. Hän oli hylännyt toivon palata sivistyneeseen yhteiskuntaan, sillä niin useasti koettuaan tylyyttä niiden puolelta, joilta oli ystävyyttä odottanut, oli hän samoillut niin kauas sisämaahan, että käsitti olevansa iäksi eksynyt aarniometsän sokkeloihin.

Sitäpaitsi oli hän Miriamin tulon jälkeen saanut tytöstä sen, mitä villissä viidakkoelämässään siihen asti oli enimmin kaivannut — inhimillisen toverin. Hänen suhteessansa tyttöön ei ollut havaittavissa mitään tietoista sukupuolitunnetta. He olivat ystävyksiä — toveruksia — siinä kaikki. Molemmat olisivat saattaneet olla poikia, paitsi että Korakin sävyssä esiintyi puolihellä ja aina isännöivä, suojeleva vaisto.

Tyttönen jumaloi häntä, kuten olisi saattanut jumaloida hellää, hemmottelevaa veljeä, jos hänellä olisi sellainen ollut. Lempi oli kummallekin tuntematon käsite; mutta täytyihän sen tunteen välttämättömästi herätä pojan lähestyessä miehuutta, kuten se herää jokaisessa villissä viidakon uroksessa. Liikkumisalueellaan viidakossa he olivat tutunomaista väkeä. Pienet apinat tunsivat heidät hyvin ja tulivat usein lähelle, rupattelemaan ja ilakoimaan heidän ympärillään. Kun Akut oli saapuvilla, pysyttelivät nuo pikkueläimet loitommalla, mutta Korakia ne kaihtoivat vähemmän; ja kun molemmat urospuoliset olivat poissa, tulivat ne ihan Miriamin luo nykien hänen koristuksiaan tai leikkien Gikan kanssa, joka oli niille ehtymättömänä rattoisuuden lähteenä. Tyttö leikitteli niiden kanssa ja ruokki niitä, ja hänen ollessaan yksikseen ne tuottivat hänelle ajanviettoa pitkinä hetkinä, kunnes Korak palasi.

Gikan asussa oli tapahtunut muutos siitä ajasta, jolloin sen pieni äiti poistui sheikin kylästä. Sen puku oli nyt pienoiskuva Miriamin omasta. Pieni tilkkunen leopardintaljaa peitti sen rotannahkavartaloa olkapäältä puusta vuoltuun polveen asti. Ruohoista punottu side kulmilla kiinnitti otsaan muutamia heleitä pienen papukaijan sulkia, kun taas toisista ruohonpätkistä oli mukailtu metallirenkaita muistuttavia koristeita käsivarsiin ja sääriin. Gika oli ilmetty pieni villitär; mutta sielultaan se oli sama kuin ennenkin, sama kaikkiahmiva kuuntelija. Oivallinen piirre Gikassa oli, että se ei koskaan keskeyttänyt puhetta, haastellakseen itsestänsä. Tänäänkään se ei tehnyt poikkeusta. Puun runkoa vasten tuettuna se oli tuntikauden tarkkaavaisesti kuunnellut Miriamin lavertelua, sillävälin kun sen notkea nuori emäntä loikoi kissamaisen mukavasti sen edessä huojuvalla oksalla.

"Pikku Gika", sanoi Miriam, "meidän Korak viipyy tänään kauan poissa. Me kaipaamme häntä, pikku Gika, kaipaammehan me. On ikävää ja yksinäistä isossa viidakossa, kun meidän Korak on poissa. Mitähän Korak meille tällä kertaa tuo? Uuden kiiltävän metallirenkaanko Miriamin nilkkaan! Vai pehmeän kauriinnahkaisen nivusvaatteen mustan naarasihmisen lanteilta? Hän sanoo, että on vaikeampi riistää naarasten omaisuutta; sillä hän ei huoli tappaa niitä, kuten tappaa urokset, ja ne taistelevat vimmatusti, kun hän hyökkää niiden kimppuun, anastaakseen niiden koristukset. Sitten tulevat urokset keihäineen ja jousineen ja Korak pakenee puihin. Joskus hän ottaa naaraan mukaansa ja siellä korkealla oksien seassa riistää siltä ne kapineet, jotka haluaa tuoda kotiin Miriamille. Hän sanoo, että mustat pelkäävät häntä nyt ja että naiset ja lapset jo ensi näkemältä rientävät parkuen hökkeleihinsä; mutta hän seuraa niitä sinne; eikä hän usein palaa tuomatta nuolia itselleen ja lahjaa Miriamille. Korak on mahtava viidakkolaisten joukossa, se meidän Korak — ei, minun Korakini!"

Miriamin haastelun keskeytti pieni kiihtynyt apina, joka hypähti naapuripuusta hänen hartioilleen.

"Kiipeä itse, pikku Manu", virkkoi hän. "Ainoat manganit viidakossamme ovat meidän Korak ja Akut. Niiden sinä olet nähnyt palaavan metsästykseltä. Jonakuna päivänä sinä näet oman varjosi, pikku Manu, ja silloin säikähdyt kuoliaaksi."

Mutta apina vain kirkui varoitustaan entistä kimakammin, ennenkuin riensi turvallista korkeata tasannetta kohti, jonne mangani, iso apina, ei voinut seurata. Nyt kuuli Miriam jo puiden välitse heilahtelevien ruumiiden lähenemistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Niitä oli kaksi, ja ne olivat isoja apinoita — Korak ja Akut. Hänestä oli Korak apina — mangani, — sillä nimellä he kolme aina itseänsä mainitsivat. Ihminen oli vihollinen, eivätkä he siis enää lukeutuneet samaan lajiin. "Tarmangani" eli ison valkoihoisen nimitys heidän kielellään ei soveltunut heihin kaikkiin. "Gomangani" — iso musta apina, neekeri — ei ollut kuvaava nimitys kellekään heistä, ja niinpä he sanoivat itseänsä pelkiksi manganeiksi. Miriam päätti olla nukkuvinaan, kiusoitellakseen Korakia. Senvuoksi hän pysytteli aivan hiljaa, silmät tiukasti suljettuina. Hän kuuli noiden kahden tulevan yhä lähemmäksi. Ne olivat nyt naapuripuussa ja varmaankin olivat hänet huomanneet, koskapa olivat pysähtyneet. Mutta miksi ne olivat niin hiljaa? Miksei Korak huutanut hänelle tavallista tervehdystänsä? Tuo äänettömyys tuntui pahaaennustavalta. Mutta nyt kuuluikin jo hyvin salavihkainen rasahdus, — toinen niistä hiipi häntä kohti. Suunnitteliko Korak kepposta omasta puolestaan? No, kyllä hän nuorukaisen nolaisi! Varovaisesti raotti hän hitusen verran silmiään, ja silloin hänen sydämensä jähmettyi. Hiljaa hiipimässä häntä kohti oli iso urosapina, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen takana oli toinen samanlainen.

Vikkelästi kuin orava nousi Miriam seisomaan, ja samassa hetkessä ryntäsi uros häntä kohti. Hyppien oksalta oksalle pakeni tyttö viidakon läpi noiden kahden ihmisapinan seuratessa hänen kintereillään. Niiden yläpuolella kirmasi parvi kirkuvia, rupattelevia marakatteja, jotka ilkkuen sinkauttelivat hämäyksiä manganeille ja koettivat rohkaista ja neuvoa tyttöä.

Puusta puuhun sujahteli Miriam ponnistellen yhä ylöspäin, hennommille oksille, jotka eivät kannattaisi hänen vainoojiansa. Yhä nopeammin ja nopeammin tulivat urosapinat hänen perässään. Etumaisen käyristyvät sormet olivat tuon tuostakin hänet tavoittaa, mutta tyttö vältti ne äkkinäisillä vauhdinponnistuksilla ja huimilla loikkauksilla, heitellessään itseänsä vaarallisen pitkien välimatkojen poikki pyörryttävän korkealla ilmassa.

Verkalleen lähestyi tyttö ylempiä oksia, missä turvallisuus odotti, kunnes hän uhkarohkean hyppäyksen jälkeen joutui notkuvan oksan varaan, joka taipui syvälle hänen painostansa eikä ponnahtanutkaan takaisin ylös, niinkuin sen olisi pitänyt. Jo ennenkuin kuului risahdustakaan, tiesi hän, että oli väärin arvioinut oksan kestävyyden. Se myötäsi ensin verkalleen. Sitten se ryskähti, ikäänkuin olisi eronnut rungosta. Irroittaen kätensä pudottausi Miriam alemmaksi lehvistöön tavoitellen uutta tukea. Hän löysi sellaisen toistakymmentä jalkaa murtuneen oksan alapuolella. Siten hän oli pudottautunut monta kertaa ennen eikä putoaminen häntä erikoisesti säikyttänyt. Viivästyminen häntä enimmin kauhistutti ja syystä, sillä tuskin oli hän kiivennyt turvapaikkaan, kun apinan raskas ruho mätkähti hänen viereensä ja iso karvainen käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen.

Melkein heti ehti toinen apina toverinsa viereen. Se hyökkäsi Miriamia kohti; mutta tytön kaappaaja heilautti tämän sivummalle, paljasti irvistäen isot hampaansa ja murisi pahaaennustavasti. Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hän iski karvaista rintaa ja parrakasta poskea. Hän puri vahvat valkoiset hampaansa pörrökarvaiseen kyynärvarteen. Apina sivalsi tyttöä nyrkillään häijysti kasvoihin, mutta sitten sen täytyi kiinnittää huomionsa toveriin, joka ilmeisesti halusi saalista omakseen.

Kaappaaja ei voinut edukseen taistella notkuvalla oksalla, kun se oli kuormitettu kiemurtelevalla ja sätkyttelevällä vangilla, minkä vuoksi se nopeasti pudottausi alas maahan. Toinen seurasi sitä ja sitten ne kamppailivat silloin tällöin luopuen rynnistelystään, tavoittaakseen uudestaan tytön, joka käytti hyväkseen ahdistajainsa taisteluhommia riuhtautuakseen niiden käsistä ja yrittääkseen pakoon; mutta aina ne hänet tavoittivat, ja ensiksi omisti hänet toinen ja sitten toinen noista kilpailevista eläimistä, jotka koettivat repiä toisensa palasiksi.

Monesti sai tyttö iskuja, jotka olivat aiotut karvapeitteiselle vastustajalle, ja kerran hänet kaadettiin ja hän makasi tajutonna, jolla välin apinat vapautuneina tyttöä väkisin pidättämästä hyökkäsivät hurjina ja pelottavina toistensa kimppuun.

Niiden yläpuolella parkuivat pikkuapinat kirmaten sinne tänne puolihulluina kiihtymyksestä ja raivosta. Edestakaisin taistelukentän yläpuolella lenteli lukemattomia loistavasulkaisia lintuja, kirkuen käheitä vimman- ja uhmanhuutojaan. Etäällä karjui leijona.

Isompi uros repi vastustajaansa vähitellen kappaleiksi. Ne kierivät maassa pureskellen ja huitoen toisiaan. Taas ne olivat pystyssä takajaloillaan, raastoivat ja reuhtoivat kuin inhimilliset painijat; mutta molemmat taistelijat ja maa niiden ympärillä punoitti hurmeesta.

Kaiken aikaa virui Miriam yhä tajutonna maassa. Vihdoin sai toinen apinoista ratkaisevasti isketyksi hampaansa toisen niskasuoneen, ja niin ne painuivat tantereelle viimeisen kerran. Muutaman minuutin ne makasivat siinä melkein potkiskelematta. Vain isompi uros yksinään nousi tästä viimeisestä syleilystä. Se ravisti itseänsä. Syvä murahdus vyöryi sen karvaisesta kurkusta. Se hoippui edestakaisin tytön ja voitetun vihollisensa ruumiin välillä. Sitten se nousi viimemainitun päälle ja karjaisi kauhean voitonhuutonsa. Pienet apinat hajaantuivat kirkuen kaikille haaroille, kun tuo pelottava ulvahdus kajahti niiden korviin. Komeasulkaiset linnut lehahtivat lentoon ja pakenivat. Taas kuului leijonan karjunta, tällä kertaa kauempaa.

Iso apina vaappui vielä kerran tytön viereen. Se käänsi hänet selälleen ja kumartui nuuskimaan kasvoja ja rintaa ja kuuntelemaan hänen hengitystään. Tyttö eli. Marakatit palasivat. Niitä tuli parvittain ja ne syytivät ylhäältä herjauksia voittajalle.

Ihmisapina osoitti suuttumustaan paljastamalla hampaansa ja mörisemällä niille. Sitten se kumartui ja nostaen tytön hartioilleen hoippui pois viidakkoon. Sen perässä seurasi äkäinen mölyjoukko.

YHDESTOISTA LUKU

Metsästämästä palatessaan kuuli Korak kiihtyneiden marakattien pärpätyksen. Hän tiesi siitä, että jotakin varsin vakavaa oli tapahtunut. Varmaankin oli Histah, käärme, kiertänyt niljakat kiemuransa jonkun varomattoman manun ruumiin ympäri. Nuorukainen kiirehti eteenpäin. Pienet apinat olivat Miriamin ystäviä. Korak auttaisi niitä, jos voisi. Hän samosi joutuisasti keskitasanteen lehvätietä pitkin. Puuhun, jossa Miriamin suojus sijaitsi, laski hän riistansa ja kutsui ääneensä tyttöä. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän pudottausi nopeasti alemmalle lehvätasanteelle. Kenties tyttö piileili häneltä.

Isolla oksalla, jolla Miriam usein keinui huolettoman mukavasti, näki hän Gikan tuettuna puun paksua runkoa vasten. Mitähän se merkitsi? Miriam ei koskaan ennen ollut jättänyt Gikaa noin yksikseen. Korak otti nuken ja työnsi sen vyöhönsä. Hän kutsui uudestaan ja äänekkäämmin; mutta Miriam ei vastannut hänen huhuntaansa. Etäällä kävi kiihtyneiden manujen mölinä vähemmän selväksi.

Oliko niiden kiihtymyksellä ehkä jotakin yhteyttä Miriamin katoamisen kanssa? Pelkkä ajatuskin oli kylliksi. Odottamatta Akutia, joka tuli verkalleen jonkun matkan päässä hänen takanaan, riensi Korak nopeasti mölyjoukkoa kohti. Muutamassa minuutissa hän ehtikin takimmaisten luo. Hänet nähdessään ne alkoivat kirkua ja osoitella eteensä alaspäin, ja hetkistä myöhemmin saapui Korak paikalle ja näki, mikä niiden raivon aiheutti.

Nuorukaisen sydän jähmettyi kauhusta hänen nähdessään tytön ruumiin riippuvan ison apinan hartioilla. Että Miriam oli kuollut, sitä hän ei epäillytkään, ja sillä hetkellä heräsi hänessä jotakin, mitä hän ei yrittänyt itselleen selvittää eikä olisi voinut selvittää, vaikka olisi yrittänytkin. Mutta yhtäkkiä tuntui koko maailma keskittyneen tuohon pehmeään, siroon ruumiiseen, tuohon hentoon, pieneen ruumiiseen, joka niin surkean velttona ja avuttomana riippui luontokappaleen vankoilta olkapäiltä.

Nyt hän tiesi, että pikku Miriam oli hänen maailmansa — hänen aurinkonsa, kuunsa ja tuikkivat tähtensä. Tytön menetyksessä oli häneltä sammunut kaikki valo, kylmennyt kaikki lämpö, kadonnut kaikki onni. Voihkaus pääsi hänen huuliltaan ja senjälkeen sarja kamalia karjahduksia, petojen karjuntaa petomaisempina, kun hän mittausluodin lailla laskeusi vimmatusti alas ja riensi tämän inhoittavan rikoksen tekijää kohti. Urosapina käännähti uuden ja uhkaavan äänen kuullessaan, ja sen kääntyessä leimahti uutta liekkiä Tappajan raivoon ja vihaan, sillä hän näki, että eläin hänen edessään ei ollut kukaan muu kuin kuningasapina, joka oli ajanut hänet pois isojen ihmisenmuotoisten yhteiskunnasta, hänen sieltä etsiessään ystävyyttä ja turvapaikkaa.

Heittäen tytön maahan kääntyi apinauros jälleen taistelemaan kalliin saaliinsa omistuksesta; mutta tällä kertaa se odotti helppoa voittoa. Sekin puolestaan tunsi Korakin. Eikö se ollut karkoittanut häntä apinaleiristä hampaan iskemättä tai käpälän koskematta? Pää kumarassa ja kaartuvin hartioin se vyöryi sileäihoista olentoa vastaan, joka rohkeni vastustaa sen oikeutta saaliiseen.

He kohtasivat toisensa kallo kalloa vasten, kuin kaksi hyökkäävää härkää, tuupertuakseen tantereelle huitoen ja repien toisiansa. Korak unohti veitsensä. Sellaista raivoa ja verenhimoa, jonka vallassa hän oli, saattoi tyydyttää vain lämpöisen lihan tuntu raatelevissa hampaissa, tuoreen sydänveren pirskoittuminen hänen paljaalle iholleen; sillä sitä itse tietämättänsä taisteli Korak, Tappaja, suuremmasta kannustuksesta kuin vihan ja koston — hän taisteli väkevänä urospuolena toista urosta vastaan omaan lajiinsa kuuluvan naaraan omistamisesta.

Niin raju oli apinaihmisen hyökkäys, että hän pääsi kiinni vastustajaansa, ennenkuin tämä ehti ehkäistä, ja iski vahvat leukansa pullistuneeseen kaulasuoneen; ja siinä hän riippui, ummessa silmin, samalla kun sormet hapuilivat kiinni karvaisesta kurkusta.

"Korak!" huudahti hän. "Korak! Minun Korakini! Tiesinhän minä, että sinä tulisit. Tapa se, Korak! Tapa se!" Ja salamoivin silmin ja kohoavin povin nousi tyttö jaloilleen ja riensi Korakin viereen häntä rohkaisemaan. Tappajan keihäs oli siinä lähellä, mihin hän oli sen paiskannut hyökätessään apinaa vastaan. Tyttö näki sen ja sieppasi käteensä. Hän ei tuntenut mitään huimaavaa heikkoutta tätä jalkojensa juuressa taisteltua alkuaikojen kamppailua katsellessaan. Hän ei tuntenut mitään hysteeristä jälkivaikutusta hermojännityksestä, jonka hänen oma seikkailunsa uroksen kanssa oli aiheuttanut. Hän oli kiihtynyt, mutta tyyni ja aivan peloton. Hänen Korakinsa taisteli toisen manganin kanssa, joka oli mielinyt ryöstää hänet; mutta hän ei etsinyt turvaa riippuvalta oksalta, sieltä matkan päästä tarkatakseen ottelua, kuten joku manganinaaras olisi tehnyt. Sen sijaan hän suuntasi Korakin keihään terävän kärjen urosapinan kylkeen ja työnsi sen syvälle pedon sydämeen. Korak ei olisi tarvinnut hänen apuansa, sillä iso uros oli jo henkitoreissaan ja veri pulppusi sen revitystä kaulasuonesta; mutta Korak nousi hymyillen ja lausui tunnustuksen auttajalleen.

Kuinka solakka ja siro tuo tyttö olikaan! Oliko hän äkkiä muuttunut muutaman tunnin kuluessa nuorukaisen poissa ollessa vai oliko taistelu apinan kanssa vaikuttanut hänen näköhermoihinsa? Hän katseli Miriamia ikäänkuin uusilla silmillä, sillä niin monta hämmästyttävää ja ihmeellistä yllätystä ilmeni hänen katseelleen. Kuinka kauan oli kulunut siitä, kun hän oli tavannut hänet isänsä kylästä pienenä arabialaistyttönä, sitä hän ei tiennyt, sillä aika ei viidakossa merkitse mitään eikä hän siis ollut päiviä laskenut. Mutta katsellessaan häntä nyt hän tajusi, että Miriam ei enää ollut sama pikku tyttö, jonka hän oli nähnyt leikkimässä Gikan kanssa suuren puun alla juuri vaajavarustuksen sisäpuolella. Muutoksen oli täytynyt olla hyvin verkallinen, koska se tähän asti oli jäänyt häneltä huomaamatta. Ja miksi hän sen nyt näin äkkiä oli tullut todenneeksi? Hänen katseensa siirtyi tytöstä kuolleen apinauroksen ruumiiseen. Ensi kertaa välähti hänen mielikuvitukseensa syy, miksi tyttöä oli yritetty ryöstää. Korakin silmät lensivät suuriksi, ja sitten ne kapenivat raivoa osoittaviksi raoiksi, kun hän kiiluvin katsein tarkkasi jalkainsa juuressa viruvaa peikkomaista otusta. Kun hänen katseensa sitten kohosi Miriamin kasvoihin, nousi hänen omilleen hillitty puna. Nyt hän tosiaan katseli häntä toisilla silmillä —- neitoa tähystävän miehen silmillä.

Akut oli saapunut juuri kun Miriam oli keihästänyt Korakin vastustajan. Vanhan apinan riemastus oli raju. Se asteli kankeakoipisena ja hirveän näköisenä kaatuneen vihollisen ympärillä. Se murisi ja kohotti ylöspäin pitkän, liikkuvan huulensa. Sen niskakarvat nousivat pystyyn. Se ei kiinnittänyt mitään huomiota Korakiin ja Miriamiin. Etäällä sen pienien aivojen sisimmissä sopukoissa liikkui jotakin — jotakin, minkä ison uroksen haju oli herättänyt. Tämän itävän ajatuksen ulkonainen ilmaus oli eläimellistä raivoa; mutta sisempi tunne oli mitä mieluisin. Ison uroksen haju ja sen kookkaan, karvaisen ruhon näkeminen oli herättänyt Akutin sydämessä omaan lajiinsa kuuluvan toverin kaipausta. Niinpä ei Korak yksinään ollut muuttumassa.

Entä Miriam? Hän oli nainen. Naisen jumalaisena oikeutena on rakastaa. Ja hän oli aina rakastanut Korakia. Korak oli hänen iso veljensä. Ainoastaan Miriamissa ei siis tapahtunut muutosta. Hän oli yhä onnellinen Korakinsa toverina. Hän rakasti yhä Korakia — niinkuin sisar rakastaa hellää veljeä — ja oli hänestä hyvin, hyvin ylpeä. Koko viidakossa ei ollut toista niin voimakasta, niin komeata tai niin uljasta.

Korak tuli hänen lähelleen. Katsahtaessaan pojan silmiin näki tyttö niissä uuden valon; mutta hän ei ymmärtänyt sitä. Hän ei käsittänyt, kuinka lähellä kypsymystä he olivat, eikä mitään kaikesta siitä muutoksesta heidän elämässään, mitä Korakin ilme saattoi merkitä.

"Miriam", kuiskasi nuorukainen, ja hänen äänensä kuulosti käheältä, kun hän laski ruskean käden tytön paljaalle olalle. "Miriam!" Äkkiä hän puristi tytön rintaansa vasten. Tämä vilkaisi nauraen hänen kasvoihinsa, ja sitten nuorukainen kumartui suutelemaan häntä suoraan huulille. Vielä silloinkaan ei tyttö käsittänyt. Hän ei voinut muistaa, että häntä koskaan ennen oli suudeltu. Se oli hyvin suloista. Miriam piti siitä. Hän ajatteli, että Korak sillä tavoin tahtoi osoittaa, kuinka iloissaan oli siitä, että ison apinan ei ollut onnistunut raahata häntä pois. Hänkin oli iloissaan. Ja siksi hän kietoi käsivartensa Tappajan kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen. Sitte hän huomatessaan nuken nuorukaisen vyössä siirsi sen omaan haltuunsa, suudellen sitä, niinkuin oli suudellut Korakia.

Korak mieli sanoa jotakin. Hän halusi sanoa tytölle, kuinka suuresti hän häntä rakasti; mutta hänen rakkautensa kuohunta tukehdutti häntä, ja manganien kielen sanasto oli rajoitettu.

Tapahtui äkillinen keskeytys. Kuului matalaa mörinää — Akut mörisi, ei äänekkäämmin kuin äsken, kun se teikaroi kuolleen uroksen ruumiilla, ei tosiaan puoleksikaan niin äänekkäästi; mutta sävel tehosi Korakissa uinuvan viidakkopedon huomiokykyyn. Se oli varoitus. Korak nosti nopeasti katseensa häntä niin lähellä olevista säteilevistä kasvoista. Nyt heräsivät hänen muut aistinsa. Hänen korvansa, hänen sieraimensa herkistyivät. Jotakin oli tulossa!

Tappaja siirtyi Akutin viereen. Miriam oli ihan heidän takanaan. Nuo kolme olivat kuin veistettyjä kuvapatsaita, jotka tuijottivat viidakon lehväiseen sotkuiseen tiheikköön. Melu, joka oli herättänyt heidän huomionsa, paisui, ja samassa ryntäsi esille iso apina vesakosta muutaman askeleen päästä heidän seisomapaikaltaan. Eläin pysähtyi heidät nähdessään. Se mörähti varoittavasti hartiainsa yli, ja hetkistä myöhemmin tuli toinen apina arastellen esille. Sitten seurasi muita — uroksia ja naaraksia pentuineen, kunnes parikymmentä karvaista hirviötä seisoi näihin kolmeen tuijottamassa. Siinä oli kaatuneen apinakuninkaan heimo. Akut puhui ensimmäiseksi. Se osoitti kuolleen uroksen ruumista.

"Korak, mahtava taistelija, on tappanut kuninkaanne", mörisi hän. "Viidakossa ei ole suurempaa kuin Korak, Tarzanin poika. Nyt Korak on kuningas. Kuka uros on Korakia mahtavampi?"

Se oli taisteluhaaste jokaiselle urokselle, joka mielisi vastustaa Korakin oikeutta kuninkuuteen. Apinat supattivat möristen keskenään jonkun aikaa. Vihdoin asteli verkalleen esille nuori uros hoippuen lyhyillä koivillaan, harjakset pystyssä ja kauheasti muristen.

Eläin oli tavattoman kookas ja parhaissa voimissaan. Se kuului siihen melkein sukupuuttoon kuolleeseen lajiin, jota valkoiset miehet ovat alkuasukasten tiedonantojen mukaan, kauan etsineet viidakkojen vaikeimmista, läpitunkemattomista sopukoista. Harvoin tapaavat alkuasukkaatkaan näitä isoja, karvaisia "alkuaikojen ihmisiä."

Korak astui hirviötä vastaan. Hänkin mörisi. Mielessään hän hautoi suunnitelmaa. Antautua rynnistelyyn tuon väkevän eläimen kanssa, joka ei ollut väsyttänyt voimiansa, kun hän itse sitävastoin juuri oli suoriutunut kauheasta ottelusta toisen samanlaisen kanssa, olisi ollut tappion tavoittelua. Hänen oli keksittävä helpompi keino voittoon. Kyyristyen hän valmistausi ottamaan vastaan hyökkäyksen, jonka tiesi pian tapahtuvan, eikä hänen tarvinnutkaan pitkälti odottaa. Hänen vastustajansa pysähtyi vain sikäli, että ehti kuulijainsa valistukseksi ja Korakin hämmentämiseksi mölytä lyhyen yhteenvedon entisistä voitoistaan, uljuudestaan ja siitä, mitä tekisi mokomalle hintelälle tarmanganille. Sitten se hyökkäsi. Sormet käyrinä ja kita ammollaan se ryntäsi odottavaa Korakia kohti pikajunan vauhdilla. Korak ei liikahtanut ennenkuin isot käsivarret ojentuivat häntä syleilemään, jolloin hän kumartui niiden alitse, antoi oikealla nyrkillään kamalan survaisun pedon leukaan, sivuuttaessaan sen maahan romahtavan ruhon, ja kiepahtaen nopeasti ympäri kumartui taisteluvalmiina tuon tanterella hajasäärin sätkyttelevän apinan yli.

Perin ällistyneenä koetti ihmisenmuotoinen kompuroida pystyyn. Vaahto valui sen inhoittavilta huulilta. Sen pienet silmät punottivat. Verta hyydyttävää mylvinää kuului sen syvästä rinnasta. Mutta se ei päässyt jaloilleen. Tappaja odotti sen yläpuolella, ja heti kun karvainen leuka kohosi uuden, härkäänkin tehoavan iskun ulottuville, paiskattiin apina nurin taaksepäin.

Yhä uudelleen ja uudelleen yritti apina pystyyn, mutta joka kerralla oli mahtava tarmangani odottamassa, nyrkki ojossa, navakalla iskulla kellistääkseen sen jälleen. Yhä heikommiksi kävivät uroksen ponnistukset. Veri tahrasi sen kasvot ja rinnan. Punainen juova virtasi nenästä ja suusta. Joukko, joka kirkunallaan oli sitä kiihoittanut taisteluun sen ensimmäiset hurjat karjahdukset kuullessaan, ivaili sitä nyt, — hyväksymishuudot kohdistuivat nyttemmin tarmanganiin. "Ka-go-da?" kysyi Korak nujertaessaan uroksen vieläkin kerran.

Taas yritti itsepintainen elukka kömpiä jaloilleen. Taas antoi Tappaja sille kauhean iskun. Ja taas kysyi hän ka-go-da — joko riittää?

Hetkisen virui uros liikkumatonna. Sitten se mörähti kolhittujen huultensa välitse: "Ka-go-da!"

"Nouse sitten ja mene takaisin kansasi luo", käski Korak. "Minä en halua olla kuninkaana teillä, jotka kerran ajoitte minut pois. Pitäkää omat tapanne, ja me pidämme omamme. Olkaamme ystäviä, toisemme kohdatessamme, mutta yhdessä me emme elä."

Eräs vanha uros astui verkalleen Tappajaa kohti. "Olet tappanut kuninkaamme", sanoi hän. "Olet lyönyt hänet, joka pyrki kuninkaaksemme. Olisit voinut hänet tappaakin, jos olisit tahtonut. Mistä me saamme kuninkaan?" Korak kääntyi Akutiin. "Tuossa on kuninkaanne", lausui hän.

Mutta Akut ei tahtonut erota Korakista, vaikka se oli kylläkin halukas jäämään oman rotunsa luo. Hän tahtoi, että myös Korak olisi jäänyt. Ja niin hän sanoikin.

Nuorukainen ajatteli Miriamia — mikä olisi tytölle parasta ja turvallisinta. Jos Akut lähtisi apinain mukaan, olisi vain yksi Miriamia vartioimassa ja suojelemassa. Mutta jos he taas liittyisivät heimoon, niin hän ei koskaan voisi turvallisesti jättää Miriamia leiriin, kun itse lähtisi metsästämään, sillä apinakansan halut eivät ole helposti hillittyjä. Jossakussa naaraksessakin saattaisi herätä hentoa valkoista tyttöä kohtaan sairaloista vihaa, joka ärsyttäisi sen surmaamaan hänet Korakin poissaollessa.

"Me elelemme teidän lähettyvillänne", sanoi hän vihdoin. "Kun te vaihdatte pyydystysaluettanne, siirrymme mekin. Miriam ja minä, pysyäksemme aina lähellänne; mutta me emme tule asumaan teidän keskuuteenne."

Akut vastusteli tätä suunnitelmaa. Hän ei tahtonut erota Korakista. Ensiksi hän kieltäytyi jättämästä inhimillistä ystäväänsä oman rotunsa seuran vuoksi; mutta kun hän näki lauman viimeiset vaeltamassa takaisin viidakkoon ja hänen katseensa osui kuningas-vainajan nuoren vaimon notkeaan vartaloon tämän luodessa ihailevia silmäyksiä herransa ja puolisonsa seuraajaan, ei verenvietti enää sietänyt kieltoja. Vilkaisten jäähyväisiksi rakkaaseen Korakiinsa hän kääntyi seuraamaan naarasta metsän sokkeloihin.

Kun Korak oli viime rosvoretkellään lähtenyt neekerikylästä, olivat hänen uhrinsa ja toisten naisten ja lasten huudot keränneet soturit koolle metsästä ja joelta. Suuri kiihtymys ja tulinen vimma valtasi miehet, kun he kuulivat, että valkoinen paholainen oli jälleen tunkeutunut heidän koteihinsa, säikäyttäen heidän naisensa ja varastanut nuolia, koristuksia ja ruokaa.

Taikauskoinen pelkokin tätä ison urosapinan kanssa metsästelevää kaameata olentoa kohtaan väistyi heidän kostonhimonsa tieltä, ja he tahtoivat kerta kaikkiaan vapautua tuon viidakkoeläjän uhkaavasta läsnäolosta.

Niinpä lähtikin parikymmentä heimon nopsajalkaisinta ja urhoollisinta soturia tavoittamaan Korakia ja Akutia vain muutama minuutti senjälkeen kun nämä olivat poistuneet Tappajan monien rosvouksien näyttämöltä.

Nuorukainen ja apina olivat vaeltaneet verkalleen, laisinkaan pelkäämättä menestyvää takaa-ajoa tai sen varalta varustautumatta. Eikä heidän huoleton välinpitämättömyytensä neekereistä ollut mitenkään ihmeteltävä. Niin monta samanlaista rosvoiluretkeä oli jäänyt rankaisematta, että toverukset olivat alkaneet halveksia mustia. Paluumatka kävi suoraan vastatuuleen, joten vainoojain haju haipui heistä poispäin, ja he samosivat tietään vähääkään aavistamatta, että joukko väsymättömiä väijyjiä, vain hiukan vähemmän kokeneita salaperäisessä metsäntuntemuksessa kuin he itse, hurjan itsepintaisesti vainusi heidän jälkiään.

Pientä soturiosastoa johti Kovudu, kylän päällikkö, keski-ikäinen villi, joka oli harvinaisen ovela ja urhea. Hänpä ensimmäisenä saikin näkyviinsä saaliin, jota he olivat seuranneet tuntikausia, noudattaen salaperäisiä menettelytapojaan ja käyttäen melkein velhomaista havainto- ja aavistuskykyään, jopa hajuaistiaankin.

Kovudu saavutti miehineen Korakin, Akutin ja Miriamin sitte kun apinakuningas oli tullut surmatuksi. Taistelun melu oli lopuksi opastanut heidät suoraan saaliinsa luo. Solakan, valkoisen tytön nähdessään oli villipäällikkö kummastunut ja katsellut kolmikkoa kotvan aikaa, ennenkuin komensi soturinsa hyökkäämään uhrien kimppuun. Samalla hetkellä saapuivat isot apinat, ja taaskin jäivät neekerit keskustelun hämmästyneinä kuulijoina paikoilleen ja katselivat pelokkaasti ihmetellen Korakin ja nuoren urosapinan kamppailua. Mutta nyt olivat apinat lähteneet; valkoinen nuorukainen ja valkoinen neito olivat kahden viidakossa. Muuan Kovudun miehistä kumartui kuiskaamaan päällikkönsä korvaan. "Katso!" sanoi hän ja osoitti tytön lanteelta riippuvaa esinettä. "Kun veljeni ja minä olimme orjina sheikin kylässä, teki veljeni tuon kapineen sheikin pienelle tyttärelle — se leikki sillä aina ja nimitti sitä veljeni mukaan Gikaksi. Juuri vähää ennen karkaamistamme tuli joku kylään, iski sheikin tajuttomaksi ja varasti hänen tyttärensä. Jos tämä on sama tyttö, maksaa sheikki takaisintuomisesta runsaan palkkion."

Korakin käsivarsi oli jälleen hiipinyt Miriamin hartioille. Rakkaus hehkui palavana hänen nuorissa suonissaan. Sivistys oli puolittain unohtunut olotila — Lontoo yhtä etäällä kuin entinen Rooma. Koko maailmassa olivat vain he kaksi — Korak, Tappaja, ja Miriam, hänen naisensa. Taas puristi hän tytön rintaansa vasten ja peitti hänen halukkaat huulensa kuumilla suudelmilla. Ja silloin rähähti hänen takaansa kamala hornankuoro villejä sotahuutoja, kun parikymmentä neekeriä karkasi kirkuen heidän kimppuunsa.

Korak kääntyi taistelemaan. Oma keveä keihäs kädessään seisoi Miriam hänen vieressänsä. Lumivyöryn tavoin humahti ropsahdus väkäisiä heittoaseita heidän ympärilleen. Yksi lävisti Korakin olkapään, toinen hänen säärensä, ja hän vaipui maahan.

Miriam oli vahingoittumatta, sillä mustat olivat ehdoin tahdoin häntä säästäneet. Nyt ne ryntäsivät esille antaakseen Korakille kuoliniskun ja siepatakseen tytön vangikseen; mutta samalla kun he tulivat, saapui viidakosta vastapäiseltä taholta iso Akut ja hänen kintereillään uuden kuningasvallan isot urokset.

Möristen ja karjuen hyökkäsivät ne mustia sotureita kohti nähdessään tuhon, jonka nämä olivat tehneet. Käsittäen kuinka vaarallista oli joutua käsikähmään noiden voimakkaiden apinapetojen kanssa, kaappasi päällikkö Miriamin ja kutsui sotilaansa peräytymään. Jonkun aikaa seurasivat apinat heitä ja yksi ruhjottiin pahanpäiväisesti ja toinen tapettiin, ennenkuin he pääsivät pakoon. Eivätkä he olisi selviytyneet näinkään helpolla, jollei Akutia olisi enemmän huolestuttanut haavoitetun Korakin tila kuin tytön kohtalo, hän kun aina oli katsellut tätä pikemminkin asiattomana tungettelijana ja eittämättömänä rasituksena.

Korak virui verissään ja tajutonna, kun Akut ehti luo. Iso apina riuhtaisi raskaat keihäät lihasta, nuoli haavat ja kantoi sitten ystävänsä korkealle suojukseen, jonka Korak oli Miriamille rakentanut. Mihinkään enempään ei eläin pystynyt. Luonnon täytyi huolehtia lopusta tai Korakin kuolla.

Hän ei kuitenkaan kuollut. Päiväkausia hän lepäsi avuttomana kuumeessa Akutin ja apinain metsästellessä lähettyvillä, jotta samalla voisivat suojella häntä raatelulinnuilta ja sellaisilta petoeläimiltä, jotka kykenivät kiipeämään hänen korkeaan turvapaikkaansa. Vähän väliä toi Akut hänelle mehukkaita hedelmiä, joilla hän sammutti janonsa ja jotka lievensivät hänen kuumettaan; ja vähitellen voitti vahva ruumiinrakenne keihäänpistojen vaikutuksen. Haavat paranivat ja voimat palasivat. Kaikkina selvinä hetkinään hän oli Miriamin pesää sisustavilla pehmeillä sanajaloilla viruessaan kärsinyt enemmän pelostaan Miriamin vuoksi kuin omien haavojensa tuottamasta tuskasta. Mitä olivat neekerit tytölle tehneet? Vieläkö hän eli vai olivatko ne uhranneet hänet kidutusta ja ihmislihaa haluavalle himolleen? Korak melkein vapisi kauhusta, kun tytön kohtalon kaameimmat mahdollisuudet kuvastuivat hänen mieleensä sen mukaan, mitä hän tiesi Kovudun heimon tavoista.

Päivät tuntuivat väsyttävän pitkiltä, mutta vihdoin hänen voimansa olivat kylliksi palanneet, jotta hän kykeni ryömimään ulos suojamastaan ja avustamatta laskeutumaan maahan. Nyt hän jo nautti etupäässä raakaa lihaa, josta sai kiittää yksinomaan Akutin pyydystystaitoa ja jalomielisyyttä. Liharuuasta hän vahvistui, voimat palasivat ja vihdoin hän tunsi kykenevänsä lähtemään matkalle neekerikylään.

KAHDESTOISTA LUKU

Kaksi pitkää parrakasta valkoista miestä liikkui varovasti viidakon läpi leveän joen partaalla olevalta leiriltään. Ne olivat Karl Jönsson ja Sven Malbin. Miehet olivat ulkonäöltään vain vähän muuttuneet siitä päivästä, jolloin Korak ja Akut vuosia sitten olivat niin pahoin säikähdyttäneet heidät ja heidän safarinsa, kun edellinen etsi seuraa heistä.

Joka vuosi he olivat tulleet viidakkoon tehdäkseen kauppaa alkuasukkaiden kanssa tai rosvotakseen heitä, metsästääkseen ja pyydystääkseen ansoilla tai opastaakseen muita valkoihoisia maassa, jonka niin hyvin tunsivat. Siitä päivin, kun olivat joutuneet tekemisiin sheikin kanssa, olivat he kokemuksestaan viisastuneina aina pysytelleet turvallisen välimatkan päässä hänen alueeltansa.

Nyt he olivat lähempänä hänen kyläänsä kuin olivat olleet vuosikausiin, mutta välillä olevan viidakon asumattomuuden vuoksi kyllin turvassa ilmitulolta, varsinkin kun Kovudun kansa pelkäsi ja vihasi sheikkiä, joka entisinä aikoina oli tehnyt rosvoretkiä heimon keskuuteen ja sen miltei kokonaan tuhonnut.

Tänä vuonna he olivat tulleet pyytämään eläviä yksilöitä eräälle eurooppalaiselle eläintieteelliselle puutarhalle, ja parhaillaan he olivat menossa satimelle, jonka olivat virittäneet vangitakseen jonkun seudulla asustavista isoista paviaaniapinoista. Sadinta lähestyessään he käsittivät sen kohdalta kuulemistaan äänistä, että heidän yrityksensä oli menestynyt. Satojen paviaanien haukunta ja kirkuna ei voinut merkitä muuta kuin että yksi tai useampi niiden joukosta oli joutunut viekoittelevan syötin uhriksi.

Saapuessaan paikan lähettyville he näkivät, että oli käynyt aivan heidän odotuksensa mukaan. Iso uros takoi vimmatusti vankihäkkinsä teräslankoja. Häkin ulkopuolella oli satamäärin toisia paviaaneja riuhtomassa ja tempomassa sen apuna, ja kaikki kiljuivat, mölysivät ja haukkuivat täyttä kurkkua.

Mutta eivät ruotsalaiset eivätkä paviaanitkaan huomanneet läheisen puun lehviin kätkeytynyttä puolialastonta poikaa. Hän oli saapunut paikalle melkein samaan aikaan kuin Jönsson ja Malbin; paviaanien hommat olivat kaikesta päättäen herättäneet hänessä suurta mielenkiintoa.

Korakin suhde paviaaneihin ei ollut koskaan ollut kovin ystävällinen. Jonkinlainen aseistettu rauha oli vallinnut, kun he tilapäisesti olivat kohdanneet toisensa. Paviaanit ja Akut olivat astelleet jäykin säärin ja murahdellen toistensa ohitse Korakin noudattaessa paljashampaista puolueettomuutta. Eikä tämä niiden kuninkaan tukala tila häntä siis suuresti surettanut. Vain uteliaisuudesta hän hetkiseksi viivähti, ja silloinpa hänen terävät silmänsä äkkäsivät molempain ruotsalaisten puvun oudon värityksen pensaan takaa, joka ei ollut kaukana hänestä. Nyt hän tuli perin valppaaksi. Keitä olivat nuo tungettelijat? Mitä tekemistä niillä oli manganien viidakossa? Korak kiersi hiipien paikalle, mistä voisi heidät vainuta ja paremmin nähdäkin, ja melkein samassa hän tunsi heidät — tunsi miehiksi, jotka vuosikausia sitten olivat häntä ampuneet. Hänen silmänsä leimahtivat. Hän tunsi hiustenjuurien pääkamarassaan jäykistyvän. Hän katseli heitä tarkkaavasti kuin pantteri, joka aikoo hyökätä saaliinsa niskaan.

Hän näki heidän nousevan ja häkkiä lähestyessään yrittävän huutamalla säikyttää pois paviaaneja. Sitten toinen heistä kohotti kiväärinsä ja laukaisi hämmästyneen ja äkäisen parven keskelle. Hetkiseksi jäi Korak siihen luuloon, että paviaanit aikoivat hyökätä; mutta kaksi uutta laukausta valkoisten pyssyistä sai ne hajaantumaan läheisiin puihin. Sitten molemmat eurooppalaiset astuivat häkin luo. Korak arveli niiden tappavan kuninkaan. Hän ei välittänyt rahtuakaan kuninkaasta, mutta noiden valkoisten miesten henki oli hänestä vieläkin halvempi. Paviaanikuningas ei ollut koskaan yrittänyt häntä tappaa, kuten olivat nuo valkoiset miehet. Kuningas oli hänen oman rakkaan viidakkonsa asukas — valkoiset miehet muukalaisia siellä. Hänen myötätuntonsa kallistui siis paviaanien puolelle ja ihmisiä vastaan. Hän osasi haastaa paviaanien kieltä — se oli samaa kuin isojen apinain. Aukeaman yli hän näki rupattelevan parven odottamassa.

Korottaen äänensä hän huusi heille. Valkoiset miehet kääntyivät tätä takaansa kuuluvaa uutta ääntä kohti. He luulivat siellä taas olevan paviaanin, joka oli kiertänyt heidän taakseen; mutta vaikka he tähystivät puita, eivät he nähneet mitään sinne piiloutuneesta, nyttemmin äänettömästä olennosta. Korak huusi jälleen.

"Minä olen Tappaja", kirkaisi hän. "Nuo miehet ovat minun vihollisiani samoin kuin teidänkin. Tahdon vapauttaa teidän kuninkaanne. Hyökätkää muukalaisten kimppuun, kun näette minun hyökkäävän. Yhdessä ajamme heidät tiehensä ja vapautamme kuninkaanne."

Pudottautuen puustansa juoksi Korak ruotsalaisia kohti ja samalla hetkellä noudatti kolmesataa paviaania hänen esimerkkiään. Nähdessään omituisen puolialastoman valkoisen soturin hyökkäävän keihäs ojossa heitä kohti kohottivat Jönsson ja Malbin pyssynsä ja laukaisivat tähdäten Korakiin; mutta kiihtyneessä mielentilassaan molemmat ampuivat harhaan, ja silmänräpäystä myöhemmin oli paviaaniparvi heidän kimpussaan. Heidän ainoana pelastuksentoivonaan oli nyt pako, ja riuhtoen sinne tänne ja torjuen pois niskassaan hyppiviä isoja eläimiä he pötkivät viidakkoon. Sittenkin he olisivat olleet kuoleman omat, jollei heidän parinsadan metrin päähän häkistä jättämänsä väki olisi saapunut.

Sitte kun valkoiset miehet olivat livistäneet tiehensä, ei Korak enää kiinnittänyt heihin huomiotansa, vaan kääntyi vangitun paviaanin luo. Oven salvat, jotka olivat olleet liian arvoitukselliset paviaanien älylle, paljastivat heti salaisuutensa Tappajan ihmisjärjelle, ja hetkistä myöhemmin astui paviaanikuningas vapauteen. Se ei tuhlannut keuhkojensa voimaa kiitossanoihin Korakille, eikä nuorukainen kiitoslauseita odottanutkaan. Hän tiesi, että yksikään paviaaneista ei milloinkaan unohtaisi hänen palvelustansa, joskaan hän ei todella välittänyt, vaikka olisivat unohtaneetkin. Tekonsa hän oli tehnyt kostaakseen valkoisille miehille. Paviaaneista ei koskaan voinut olla hänelle mitään apua. Nyt riensivät ne taistelua kohti, jota käytiin niiden toverien ja ruotsalaisten seurueen välillä, ja kun kahakan melske häipyi etäisyyteen, kääntyi Korak jatkamaan matkaansa Kovudun kylään. Tiellään hän tapasi norsulauman seisomassa metsän aukeamalla. Täällä kasvoivat puut liian harvassa, jotta Korak olisi voinut samota oksien kautta — jota matkaamistapaa hän piti mukavimpana ei ainoastaan siksi, että silloin ei tuuhea pensaikko ollut esteenä ja että siten tarjoutui laajempi näköala, vaan myöskin puussaliikkumistaidostansa ylpeilläkseen. Oli niin reipastuttavaa heilauttaa itsensä puusta puuhun, koetella vahvojen lihaksien pätevyyttä, poimia vaivaloisesti hankitun ketteryyden suloisia hedelmiä. Korak tunsi huumaavaa riemua aarniometsän korkeilla ylätasanteilla, missä hän estämättä saattoi mielin määrin ilvehtiä alhaalla liikkuville isoille eläimille, joiden täytyi alati pysytellä ummehtuneen maanpinnan tummassa hämärässä.

Mutta tällä avoimella paikalla, missä Tantor lepahdutteli jättiläiskorviaan ja keinutti isoa ruhoaan puolelta toiselle, täytyi apinamiehen kävellä maan pinnalla kääpiönä jättiläisten joukossa. Iso urosnorsu kohotti kärsäänsä rätistääkseen matalan varoituksen, kun havaitsi tungettelijan saapuvan. Sen heikot silmät tirkistelivät sinne tänne, mutta sen terävä vainu ja tarkka kuulo ensiksi keksivät missä apinamies oli. Lauma liikahti hermostuneesti, valmistautuen pakoon, sillä vanha uros oli vainunnut ihmisen.

"Hiljaa, Tantor", huusi Tappaja, "minähän täällä olen — olen tarmangani Korak."

Uros laski kärsänsä alas, ja lauma jatkoi häirittyä mietiskelyään. Korak sivuutti ison uroksen jalan matkan päästä. Mutkistuva kärsä luikersi häntä kohti, koskettaen hänen ruskeata ihoaan, ikäänkuin hyväillen. Korak hipaisi ohimennessään hellästi leveää olkapäätä. Vuosikausia hän oli elänyt hyvissä väleissä Tantorin ja sen väen kanssa. Kaikista viidakon asujamista rakasti hän enimmin mahtavaa paksunahkaista — rauhallisinta ja samalla pelottavinta. Lempeä gaselli ei sitä säikähtänyt, mutta Numa, viidakon valtias, kaarsi kaukaa sen ohi. Korak pujottelihe nuorempien härkien, naarasten ja vasikoiden välitse. Silloin tällöin kurottui taaskin kärsä häntä koskettamaan ja kerran tarttui leikkisä vasikka hänen sääriinsä ja keikautti hänet kumoon. Oli tullut pimeä, kun Korak saapui Kovudun kylään.

Pysytellen visusti majojen siimeksessä hän aloitti järjestelmällisen etsinnän kylässä — korvat, silmät ja nenä alati valppaina havaitsemaan ensimmäisen merkin Miriamin läsnäolosta. Hänen täytyi välttämättömästi liikkua hitaasti, koska villien tarkkakorvaiset koiratkaan eivät saaneet aavistaa muukalaisen oloa kylän porttien sisäpuolella. Kuinka lähellä ilmituloa Tappaja monestikin oli, sen hän hyvin tiesi muutamain rakkien hermostuneesta ulinasta. Vasta leveän kylänraitin päässä sijaitsevan mökin taustalle tultuaan keksi Korak jälleen selvästi Miriamin tuoksun. Nenä olkiseinää vasten haisteli Korak innokkaasti rakennusta — jännittyneenä ja pamppailevin sydämin kuin ajokoira. Hän kääntyi majan edustalle ovea kohti, niin pian kun hänen nenänsä oli vakuuttanut hänelle Miriamin olevan siellä sisällä; mutta seinustaa pitkin kierrettyään oven näkyville hän huomasi pitkällä keihäällä varustetun rotevan neekerin kyykistyneenä tytön vankilan kynnykselle. Mies istui selin häneen, ja hänen vartalonsa hahmoutui alempana raitin varrella loimuavien keittonuotioiden hohteessa. Neekeri oli yksinään. Hänen lähimmät toverinsa olivat nuotion ääressä kuusi-, seitsemänkymmentä jalkaa kauempana. Sisälle päästäkseen täytyi Korakin joko mykistyttää mies tai hiipiä salavihkaa hänen ohitseen. Edellisessä vaihtoehdossa oli se vaara, että se varmaankin hälyttäisi lähimmät soturit, jotka karkaisivat kylän muiden asukkaiden kanssa hänen kimppuunsa. Jälkimäinen ehto taas näytti tositeossa mahdottomalta. Teille ja minulle se olisi ollut mahdotonta; mutta Korak, Tappaja, ei ollut meidänlaisiamme. Oli runsaasti kahdentoista tuuman rako neekerin leveän selän ja oven välillä. Saattoiko Korak hiipiä villin sotilaan taitse hänen huomaamattansa? Vartijan mustalle, ebenpuunkiiltoiselie pinnalle lankeava valo osui myöskin Korakin vaaleanruskeaan ihoon. Jos joku raitilla olevista sattumalta vilkaisi sinne päin, täytyi hänen varmaan huomata pitkä, vaaleaverinen liikkuva olento; mutta Korak uskoi, että he olivat niin syventyneinä omaan jutustukseensa, että se edelleen kiinnittäisi heidän huomionsa, ja että tulen liekki heidän lähellään estäisi heitä liian selvästi näkemästä niin pitkältä matkalta pimentoon kylän toiseen päähän, missä hänen oli toimittava. Hökkelin seinää vasten litistyneenä, mutta herättämättä mitään varoittavaa kahinaa sen kuivassa olkikudoksessa hiipi Tappaja yhä lähemmäksi vartijaa. Pian hän oli hänen olkapäänsä takana. Nyt hän oli pujotellut hänen taitseen. Hän tunsi alastoman ruumiin lämmön löyhähtävän polviansa vasten. Hän kuuli miehen hengityksen. Hän ihmetteli, ettei tuo hidastajuinen olento jo kauan sitten ollut hätääntynyt; mutta siinä mies vain istua kökötti tietämättä toisen läsnä olosta ikäänkuin toista ei olisi ollutkaan.

Korak liikahti tuskin tuumaa enempää kerrallaan ja seisoi sitten taas hetkisen hievahtamatta. Näin hän oli hiipimässä neekerin taitse, kun tämä suoristausi, avasi laajan suunsa leveään haukotukseen ja kohotti kädet päänsä yli. Korak seisoi kuin kivettyneenä. Vielä askel, ja hän olisi hökkelissä. Neekeri laski kätensä alas ja herpaantui. Hänen takanaan oli ovenpieli. Usein ennenkin se oli kannattanut hänen unista päätänsä, ja nyt hän nojasi taaksepäin nauttiakseen pienen torkahduksen kielletystä sulosta.

Mutta oven asemesta koskettivatkin hänen päänsä ja hartiansa elävän sääriparin lämmintä lihaa. Hämmästyksenhuudon, joka oli pääsemäisillään hänen huuliltaan, tukehduttivat hänen kurkkuunsa teräsjänteiset sormet, jotka nopeasti kuin ajatus puristuivat hänen äänitorvensa ympärille. Neekeri ponnisteli noustakseen — kääntyäkseen häneen tarttunutta olentoa vastaan, reuhtoakseen itsensä irti sen kynsistä; mutta kaikki turhaan. Kuin mahtaviin rautapihteihin puristettuna hän ei kyennyt hievahtamaan. Ei edes parkaisemaan. Kauheat sormet puristivat kurkkua yhä vain tiukemmin. Hänen silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan. Kasvot kävivät tuhansinerviksi. Taaskin hän herpaantui — tällä kertaa viimeiseen raukenemiseen, josta ei enää elvytä. Korak sovitti ruumiin ovea vasten. Siinä se istui hengettömänä hämärässä. Sitte apinamies kääntyi ja livahti hökkeliin, jossa oli pimeää kuin tuonelan virran rannalla.

"Korak! Minun Korakini!" kuului tytöltä vastaus heikkona, hänen vangitsijainsa hälyttämisen pelosta hillittynä ja riemullisen tervetulon nyyhkytyksen puoliksi tukahduttamana kirahduksena.

Nuorukainen polvistui leikkaamaan poikki siteet tytön ranteista ja nilkoista. Hetkistä myöhemmin hän oli nostanut Miriamin pystyyn ja tarttuen hänen käteensä talutti ovea kohti. Sen ulkopuolella oli tuonen synkkä vahti kaameassa vartijatoimessaan. Ruumiin jalkoja nuuskien ulisi kapinen alkuasukasten rakki. Nähdessään näiden kahden tulevan hökkelistä murahti eläin vihaisesti, ja hetkistä myöhemmin se vainutessaan valkoisen muukalaisen haukahteli ärtyneesti. Se kiinnitti heti läheisen nuotion luona olevien soturien huomion. Ne käänsivät päänsä hälinää kohti. Mahdotonta oli, että ne eivät eroittaisi pakolaisten valkoista ihoa.

Korak hiipi nopeasti majan seinustan siimekseen laahaten Miriamin mukanaan, mutta liian myöhään. Neekerit olivat nähneet kylliksi, jotta heidän epäluulonsa heräsi, ja tusinan verta miehiä riensi nyt ottamaan asiasta selvää. Luskuttava rakki oli yhä Korakin kintereillä ja varmana oppaana takaa-ajajille. Nuorukainen huitaisi eläintä kohti äkäisesti pitkällä keihäällänsä, mutta ovela koira, jolla oli pitkä tottumus iskujen väistämisessä, oli mitä epävarmin maalitaulu.

Toverien juoksu ja huuto oli hälyttänyt muita neekereitä, ja nyt parveili koko kylän väki raittia ylöspäin, avustaakseen etsinnässä. Ensiksi he huomasivat vartijan kuolleen ruumiin, ja hetkistä myöhemmin oli joku rohkeimmista astunut hökkeliin ja havainnut, että vanki oli poissa. Nämä kummastuttavat tiedot saivat neekerit samalla kertaa sekä säikähtymään että raivostumaan; mutta kun he eivät silmiensä edessä nähneet mitään vihollista, ehti raivo päästä voitolle heidän säikähdyksestään, ja niinpä johtajat taempien työntäminä juoksivat nopeasti hökkelin sivulle, nalkuttavaa rakkia kohti. He keksivät yhden ainoan valkoisen soturin rientämässä pois heidän vankinsa kanssa ja tuntien hänet monien rosvoretkien ja kunnottomuuksien toimeenpanijaksi ja luullen saaneensa hänet ahtaalle ja epäedulliseen asemaan hyökkäsivät hurjasti hänen kimppuunsa.

Nähdessään tulleensa ilmi nosti Korak Miriamin hartioilleen ja juoksi puuta kohti, jonka kautta he voisivat paeta kylästä. Mutta häntä ehkäisi taakkansa paino, tytön jalat kun vaivoin kykenivät häntä kannattamaan kävelyssä, saati siten nopeassa juoksussa, sillä tiukkaan vedetyt siteet, jotka niin kauan olivat puristaneet hänen nilkkojaan, olivat osittain herpaannuttaneet hänen jalkansa.

Jollei näin olisi ollut laita, olisi näiden kahden pako ollut tuokiossa suoritettu, koska Miriam oli tuskin rahtuakaan vähemmän ketterä kuin Korak ja yhtä tottunut puissa liikkumaan. Mutta tyttö hartioillaan ei Korak voinut sekä juosta että taistella edukseen, ja seurauksena oli, että ennenkuin hän oli ehtinyt puoltakaan matkaa puuta kohti oli parikymmentä toverinsa luskutuksen ja isäntiensä huutojen havahduttamaa koiraa tavoittanut pakenevan valkoisen miehen. Ne näykkivät hänen sääriänsä, saaden hänet vihdoin kaatumaan. Ja silloin kävivät nuo hyeenamaiset pedot heti häneen kiinni, ja kun hän ponnisteli jaloilleen, saapuivat jo neekeritkin paikalle.

Pari heistä tarttui kynsivään, pureskelevaan Miriamiin vaimentaen hänet — isku päähän oli riittävä. Apinamiestä vastaan he havaitsivat ankarammat toimenpiteet tarpeellisiksi. Vaikka sekä koirat että soturit painoivat häntä alas, onnistui hänen kuitenkin päästä pystyyn. Oikealle ja vasemmalle hän jakeli musertavia iskuja inhimillisten vastustajainsa kasvoihin, — koirista hän ei välittänyt rahtuakaan, tarttuen vain itsepintaisimpiin ja taittaen niiltä niskat yhdellä ainoalla nopealla ranteensa liikkeellä.

Hänen riuhtaistuaan ryhmysauvan eebenpuunväriseltä Herkuleelta, joka sivalsi sillä häntä kohti, saivat neekerit täysin määrin kokea, mitä kuritusmahdollisuuksia oli joustavissa lihaksissa oudon valkoisen jättiläisen ruskean, sametinpehmeän ihon alla. Hän ryntäsi heidän keskeensä niin hurjana kuin koskaan on vimmastuneen uros-elefantin tapana. Hän iski oikeaan ja vasempaan, kaataen ne harvat, jotka olivat kyllin uhkarohkeita häntä vastustamaan; ja selvää oli, että jollei keihäänheitto sattuisi häntä kaatamaan, kukistaisi hän koko kylän ja anastaisi takaisin tyttönsä. Mutta vanha Kovudu ei antanut niin helpolla riistää itseltään tytöstä saatavia lunnaita; nähdessään että heidän heikkoutensa johtui heidän hyökkäyksensä huonosta kurista, josta tähän asti oli ollut tuloksena vain sarja kaksinotteluja valkoisen soturin kanssa, hän kutsui kylänmiehensä pois ja järjestäen heidät tiiviiksi joukoksi tytön ja kahden tätä vartioivan soturin ympärille käski heidän tyytyä pelkkään apinamiehen hyökkäysten torjumiseen.

Yhä uudestaan hyökkäsi Korak tätä keihäänkärjillä vahvistettua ihmismuuria vastaan. Yhä uudestaan työnnettiin hänet takaisin, ja usein hän sai vakavia haavoja kehoitukseksi suurempaan varovaisuuteen. Hän oli kiireestä kantapäähän punaisena omasta hurmeestansa, ja vihdoin hän verenvuodosta heikontuneena katkerin mielin totesi, ettei hän yksinään voinut tehdä enempää Miriaminsa auttamiseksi.

Silloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus. Hän parkaisi kovalla äänellä tytölle, joka nyt oli toipunut tajuihinsa.

"Korak lähtee", huusi hän; "mutta hän palaa pelastamaan sinut gomanganien käsistä. Hyvästi, Miriamini, Korak tulee jälleen luoksesi."

Kuin salama ja ennenkuin he saattoivat aavistaa hänen tarkoitustansa ja ehkäistä häntä, kääntyi Korak, kiiti kylän poikki ja hävisi yhdellä hyppäyksellä isoon puuhun, joka oli hänen valtatienään Kovudun kylään. Keihästuisku saattoi häntä, mutta sen ainoana tuloksena oli viidakon pimennosta kajahtava härnäävä nauru.

KOLMASTOISTA LUKU

Jälleen sidottuna ja ankarasti vartioituna Kovudun omassa hökkelissä Miriam näki yön kuluvan ja uuden päivän valkenevan, eikä hänen joka hetki odottamansa Korak vielä palannut. Hän ei epäillytkään, että nuorukainen tulisi takaisin, ja vielä varmempi hän oli siitä, että hän vapauttaisi hänet vankeudesta. Miriamista Korak oli miltei kaikkivoipa. Tyttö näki Korakissa toteutuneena kaikki, mikä hänen villissä maailmassaan oli jalointa, väkevintä ja parasta. Hän oli ylpeä Korakin uljuudesta ja palvoi häntä sen hellän huomaavaisuuden vuoksi, jota poika aina oli hänelle osoittanut.

Korakia odotellessaan Miriam uneksi hänestä ja kaikesta, mitä nuorukainen hänelle merkitsi. Hän vertasi tätä sheikkiin, isäänsä, ja ankaraa, harmaantunutta vanhaa arabialaista ajatellessaan hän tunsi puistatusta. Mustat raakalaisetkin olivat olleet hänelle vähemmän tylyjä. Ymmärtämättä heidän kieltään hän ei voinut arvata, missä tarkoituksessa he pitivät häntä vankina. Hän tiesi ihmisten syövän ihmisiä ja oli odottanut joutuvansa villien ruuaksi; mutta nyt hän oli ollut heidän keskuudessaan jonkun aikaa, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut. Hän ei tiennyt, että oli lähetetty viestinviejä sheikin etäiseen kylään hieromaan kauppaa lunnaista. Hän ei tiennyt, eikä tiennyt Kovudukaan, että viestinviejä ei milloinkaan ollut päässyt määräpaikkaansa — että hän oli tavannut Jönssonin ja Malbinin safarin ja alkuasukasten tapaan puheliaana paljastanut saamansa tehtävän ruotsalaisten mustille palvelijoille. Nämä olivat ennen pitkää kertoneet asian isännilleen, ja seurauksena oli, että melkein heti kun viestinviejä oli lähtenyt heidän leiristään jatkamaan matkaansa ja ehtinyt näkyvistä, kuului laukaus, ja mies kellahti hengetönnä vesakkoon, selkä kiväärinluodin lävistämänä.

Vähää myöhemmin asteli Malbin takaisin leiriin, jossa hän koetti selittää tähdänneensä sievää kaurista mutta ampuneensa harhaan. Ruotsalaiset tiesivät, että heidän miehensä vihasivat heitä ja että julkinen vihollisuus Kovudua vastaan heti ensi tilassa kerrottaisiin päällikön korviin. Eikä heillä ollut riittävästi tuliaseita eikä luotettavia seuralaisia rohjetakseen suututtaa ovelaa vanhaa päällikköä.

Tämän välitapauksen jälkeen sattui seikkailu paviaanien ja eläimiin ihmisiä vastaan liittyneen valkoisen villin kanssa. Vain taitavilla manööveritempuilla ja paljon ruutia tuhlaamalla oli ruotsalaisten onnistunut lyödä raivostuneet apinat takaisin, ja vielä tuntikausia jälkeenpäin saartoi heidän leiriänsä monisatainen parvi murisevia, kirkuvia paholaisia.

Pyssyt kädessä torjuivat ruotsalaiset lukuisia rajuja hyökkäyksiä, jotka vain pätevän johdon puutteessa koituivat vähemmän tehokkaiksi seurauksiltaan kuin ne näköjään olivat peloittavia. Tuontuostakin luulivat nämä kaksi miestä nähneensä sileäihoisen, hurjan apinaihmisen liikkumassa paviaanien joukossa metsässä, ja se otaksuma, että juuri hän saattaisi johtaa hyökkäystä heitä vastaan, teki heidät perin levottomiksi. He olisivat antaneet paljon, jos olisivat voineet saada hänet selvästi pyssyjensä maalitauluksi, sillä hänen syykseen he lukivat näyte-eläimen menetyksen ja paviaanien häijyn halun heitä ahdistaa.

"Se on varmaan sama, jota ammuimme useita vuosia sitten", sanoi Malbin.
"Sillä kertaa hänellä oli seurassaan gorilla. Näitkö hänet selvästi,
Karl?"

"Kyllä", vastasi Jönsson. "Hän ei ollut viittä askelta minusta, kun häntä ammuin. Hän näkyy olevan älykäs eurooppalainen — ja melkein vielä poika. Hänen piirteissään ja ilmeessään ei ole mitään merkkejä typeryydestä tai rappeutumisesta, kuten yleensä on laita tällaisissa tapauksissa, jolloin joku mielipuoli karkaa metsään ja ruokottomana ja alastomana eläen hankkii itselleen naapuriston talonpojilta villi-ihmisen nimen. Ei, hän on toista maata — ja juuri senvuoksi monin verroin pelättävämpi. Niin mielelläni kuin hänet ampuisinkin, soisin hänen kuitenkin pysyvän loitolla. Jos hän joskus ryhtyisi harkitusti johtamaan hyökkäystä meitä vastaan, en uskoisi meille jäävän suurtakaan pelastusmahdollisuutta, paitsi jos saisimme hänet kaadetuksi jo ensi ryntäyksessä."

Mutta valkoista jättiläistä ei enää kuulunut johtamaan paviaanien hyökkäystä heitä vastaan, ja vihdoin nämä vihaiset luontokappaleet itsekin kaikkosivat viidakkoon, jättäen säikähtyneen safarin rauhaan.

Seuraavana päivänä lähtivät ruotsalaiset taivaltamaan Kovudun kylää kohti hankkiakseen itselleen sen valkoisen tytön, jonka Kovudun viestinviejä oli kertonut viruvan vangittuna päällikön kylässä.

Heidän suunnitelmansa oli viisaasti valmistettu. Valkoisesta vangista ei hiiskuttukaan, — he eivät olleet tietävinään, että Kovudulla sellaista olikaan. He vaihtoivat lahjoja vanhan päällikön kanssa ja hieroivat hänen valtuutettujensa kanssa kauppaa siitä, mitä ja minkäarvoista heidän oli antimistaan saatava, kuten on tavallista ja luonnollista, milloin ei ole sivuvaikuttimia. Aiheeton anteliaisuus olisi herättänyt epäluuloa.

Tätä seuraavan keskustelun aikana he kertoivat kuulumisia ja juoruja kylistä, joiden läpi olivat matkustaneet, Kovudun heille vastavuoroon jutellessa sellaisia uutisia, mitä hän tiesi. Rupattelu oli pitkällistä ja väsyttävää, kuten nämä alkuasukasten menot aina ovat eurooppalaisille. Kovudu ei maininnut vangistaan, ja siitä päätellen, että hän auliisti tarjosi heille oppaita ja lahjoja, näkyi hän hartaasti toivovan, että hänen vieraansa pian lähtisivät. Keskustelun lopulla Malbin kuin sattumalta mainitsi sheikin kuolemasta. Kovudu ilmaisi mielenkiintoa ja kummastusta.

"Etkö sitä tiennyt?" kysyi Malbin. "Sepä omituista. Viime kuunkierrolla se tapahtui. Hän putosi ratsultaan, kun eläin astui koloon. Hevonen kaatui hänen päällensä. Kun hänen miehensä saapuivat, oli sheikki jo ihan hengetön."

Kovudu raapaisi päätänsä. Häntä oli kohdannut suuri pettymys. Kun ei ollut sheikkiä, ei myöskään ollut valkoisesta tytöstä saatavien lunnaiden toivoa. Tyttö oli nyt arvoton, jollei käyttäisi häntä juhlateuraaksi tai — luovuttaisi jollekulle. Jälkimäinen ajatus havahdutti hänet. Hän sylkäisi pieneen, maassa jalkojensa juuressa ryömivään kuoriaiseen. Hän silmäili tutkivasti Malbiniin. Nämä valkoiset miehet olivat omituisia: vaelsivat kauaksi kotikylistään ilman naisia. Mutta hän tiesi heidän silti välittävän naisista. Oli vain kysymys siitä, kuinka paljon he niistä välittivät, ja se kysymys sai Kovudun ymmälle.

"Minäpä tiedän valkoisen tytön", virkkoi hän äkkiä. "Jos haluatte hänet ostaa, saanette hänet huokealla."

Malbin kohautti olkapäitänsä. "Meillä on tässä ilmankin vastuksia, Kovudu", sanoi hän, "niin ettei meidän kannata ottaa vaivoiksemme ja kiusaksemme vanhaa naarashyeenaa, saati sitten mokomasta maks—"

Ruotsalaiset nauroivat. "Ei ole kauniita valkoisia naisia viidakossa, Kovudu", selitti Jönsson. "Sinun tulisi hävetä yritystäsi tehdä pilaa vanhoista ystävistä."

Kovudu hypähti pystyyn. "Tulkaahan", virkkoi hän. "Näytän teille, että hän on ihan sanojeni mukainen."

Malbin ja Jönsson nousivat seuratakseen häntä, ja samalla heidän katseensa yhtyivät; Malbin loi toisen luomensa hitaasti alas iskien viekkaasti silmää. Yhdessä he seurasivat Kovudua hänen hökkeliinsä. Sen hämäryydessä he eroittivat naisen hahmon sidottuna lepäämässä makuumatolla.

Malbin vilkaisi vain kerran ja kääntyi pois. "Se on varmaan tuhatvuotias, Kovudu", sanoi hän lähtiessään majasta.

"Tyttö on nuori", huudahti villi. "Täällä sisällä on pimeä. Ette voi nähdä. Malttakaas, minä käsken tuoda hänet päivänvaloon", ja hän käski kahden tyttöä vartioivan soturin katkaista siteet hänen nilkoistansa ja taluttaa hänet esille tarkastettavaksi.

Malbin ja Jönsson eivät ilmaisseet mitään innostusta, vaikka molemmat olivat ihan pakahtua — ei tytön näkemisen, vaan omistamisen halusta. He eivät välittäneet, vaikka hänellä olisi ollut marakatin naama tai samanlainen vartalo tynnyrimahoineen kuin Kovudulla itsellään. He eivät halunneet tietää muuta kuin että hän oli sheikiltä useita vuosia sitten varastettu lapsi. He arvelivat tuntevansa hänet siksi, jos hän todella oli sama, mutta muutoinkin oli Kovudun sheikille lähettämä viesti sitä laatua, että he saattoivat varmasti otaksua tytön samaksi, jonka jo kerran olivat yrittäneet ryöstää.

Kun Miriam tuotiin esille hökkelin pimeästä sisustasta, käänsivät molemmat miehet kaikin tavoin välinpitämättömyyttä teeskennellen katseensa häneen. Vaivoin sai Malbin hillityksi kummastelevan huudahduksen. Tytön kauneus salpasi hänen hengityksensä; mutta samassa hän palautti tyynen sävynsä ja kääntyi Kovuduun päin.

"Vanha hän ei ole", vastasi Malbin; "mutta sittenkin hänestä tulisi meille vastusta. Emme saapuneet pohjoisesta tänne vaimoja etsimään, — siellä olisi meille ollut niitä enemmän kuin kylliksi."

Miriam seisoi katsellen suoraan valkoisiin miehiin. Hän ei odottanut heiltä mitään — he olivat hänestä yhtä paljon hänen vihollisiaan kuin mustatkin. Hän vihasi ja pelkäsi niitä kaikkia. Malbin puhutteli tyttöä arabiaksi.

"Me olemme ystäviä", sanoi hän. "Tahtoisitko, että veisimme sinut täältä pois?"

Hitaasti ja hämärästi, ikäänkuin jostakin hyvin etäältä, palasi tytölle tämän ennen tutunomaisen kielen muisto.

Malbin kääntyi Kovudun puoleen. "Se ei halua lähteä meidän kanssamme", selitti hän.

"Se vain lisäisi vaivojamme", vastasi ruotsalainen. "Ei, Kovudu, me emme halua häntä; mutta jos toivot hänestä pääseväsi, niin ystävyydestä sinua kohtaan korjaamme hänet pois."

Nyt Kovudu tiesi, että tästä tulisi kauppa. Miehet halusivat tyttöä. Siksi hän alkoi hieroa sopimusta hinnasta, ja lopuksi Miriam joutui mustan päällikön käsistä näille kahdelle ruotsalaiselle kuudesta metristä guttaperka-kangasta, kolmesta messinkisestä patruunakotelosta ja kiiltävästä, uudesta newjerseyläisestä linkkuveitsestä. Ja kaikki muut, paitsi Miriam, olivat kauppaan erittäin tyytyväisiä.

Kovudu pani vain yhden ehdon, sen nimittäin, että eurooppalaisten oli lähdettävä kylästä ja otettava tyttö mukaansa niin aikaisin seuraavana aamuna kuin vain pääsisivät liikkeelle. Nyt kun kauppa oli tehty, hän ei epäröinyt selittää heille syytä vaatimukseensa. Hän kertoi tytön hurjan toverin tekemästä tarmokkaasta yrityksestä vangitun pelastamiseksi ja vihjaisi, että mitä pikemmin he veisivät hänet pois siltä seudulta, sitä luultavammin he saisivat hänet pitää.

Miriam sidottiin jälleen, ja häntä vartioittiin, mutta tällä kertaa hän oli ruotsalaisten teltassa. Malbin puhutteli häntä, koettaen suostutella häntä vapaaehtoisesti seuraamaan heitä. Hän kertoi tytölle, että he veisivät hänet takaisin hänen kotikyläänsä, mutta huomattuaan, että tämä mieluummin kuolisi kuin palaisi vanhan sheikin luo, vakuutteli hän, etteivät he veisi häntä sinne eivätkä oikeastaan koskaan olleet sitä aikoneetkaan. Jutellessaan tytön kanssa ahmi ruotsalainen silmillään hänen kauniita kasvonpiirteitänsä ja vartalon siroja muotoja. Miriam oli kasvanut pitkäksi, soreaksi ja solakaksi ja alkanut kypsyä naiseksi siitä ajasta, kun Malbin kauan sitten oli nähnyt hänet sheikin kylässä. Vuosikausia oli tyttö hänelle merkinnyt jotakin satumaista palkintosummaa ja kangastanut hänen ajatuksissaan vain niiden nautintojen ja sen ylellisyyden vertauskuvana, joita runsaalla frangimäärällä saattoi ostaa. Nyt, kun Miriam seisoi hänen edessään elämää uhkuvana ja herttaisena, hän herätti Malbinin mielessä muita kiehtovia ja viekoittelevia mahdollisuuksia. Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä tytön hartioille. Miriam säpsähti. Silloin Malbin tarttui häneen kiinni, ja tyttö antoi hänelle navakan suutillikan, kun hän yritti suudella. Samassa astui Jönsson telttaan.

Sven Malbin päästi tytön irti ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen kasvonsa olivat suuttumuksesta punaiset.

"Mitä hittoa sinä yrittelet?" murisi Jönsson. "Tahdotko hukata kaiken palkkiontoivon? Jos me pitelemme häntä pahoin, emme saa penniäkään, vaan meidät lähetetään vielä vankilaan vaivojemme palkaksi. Luulin sinua järkevämmäksi, Malbin."

"Soisinpa, että olisit", vastasi Jönsson, "ainakin siihen asti, kun olemme luovuttaneet tytön turvaan ja perineet, mitä meille kuuluu."

"Lempo soikoon!" huudahti Malbin. "Mitä hyötyä siitä on? Ne riemastuvat kyllä muutoinkin, saadessaan hänet takaisin, ja sinne päästyämme pitää tyttö hyvinkin mielellään suunsa kiinni. Miksikä ei?"

"Siksi, että minä sen kiellän", ärjäisi Jönsson. "Olen aina sallinut sinun ärhennellä, Sven; mutta tässä tapauksessa minä pidän pääni ja ajan tahtoni perille — koska minä olen oikeassa ja sinä väärässä, kuten molemmat tiedämme."

"Sinusta on äkkiä tulemassa hiton siveellinen", jupisi Malbin. "Ehkä luulet unohtaneeni majatalon isännän tyttären ja pikku Celellan ja sen neekeritytön…"

"Suu kiinni!" katkaisi Jönsson. "Ei tässä ole puhetta siveellisyydestä, sen sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En halua riidellä kanssasi, Sven, mutta sinä et jumal'avita tee pahaa tälle tytölle, vaikka minun sitä estääkseni täytyisi sinut tappaa. Olen kärsinyt ja raatanut kuin orja; ainakin neljäkymmentä kertaa olen ollut joutumassa surmansuuhun viimeksi kuluneina yhdeksänä tai kymmenenä vuonna, yrittäessäni saavuttaa, mitä onni vihdoinkin on poimittavaksemme heittänyt; enkä minä nyt salli riistää itseltäni voiton hedelmiä siksi, että sinä satut olemaan pikemmin elukka kuin mies. Varoitan sinua vielä kerran, Sven…" ja hän napautti lanteeltaan riippuvaa, tuppeen pistettyä revolveria.

Malbin katsoa muljautti vihaisesti toveriinsa, kohautti olkapäitänsä ja lähti teltasta. Jönsson kääntyi Miriamin puoleen. "Jos hän vielä kiusaa sinua, niin kutsu minua", sanoi hän. "Minä olen aina lähellä."

Tyttö ei ollut ymmärtänyt omistajainsa keskustelua, sillä he olivat puhuneet ruotsia; mutta sen, mitä Jönsson juuri oli sanonut hänelle arabiankielellä, hän ymmärsi ja käsitti siitä oivallisesti, mitä näiden kahden kesken oli haasteltu. Heidän kasvojensa ilmeet, eleet ja Jönssonin uhkaava liike, revolverin napauttaminen ennenkuin Malbin oli lähtenyt teltasta, olivat kaikki kaunopuheisesti todistaneet heidän torailunsa vakavuutta. Nyt Miriam odotti Jönssonilta ystävyyttä ja heittäytyi nuoressa viattomuudessaan hänen armoilleen, rukoillen vapauttamaan hänet, jotta voisi palata Korakin luo ja viidakkoelämäänsä; mutta hän oli tuomittu toiseen pettymykseen, sillä mies vain nauroi hänelle karkeasti ja sanoi, että jos hän yritti karata, rangaistaisiin häntä juuri sillä, mistä hänet vastikään oli pelastettu.

Pitkin yötä odotti tyttö maatessaan kuulevansa merkkiä Korakilta. Koko viidakon elämä liikkui pimeässä. Hänen herkkiin korviinsa kuului ääniä, joita muut leirissä olijat eivät voineet eroittaa ja jotka hän tulkitsi niinkuin me osaisimme tulkita ystävän puheen, mutta ainoakaan sävel ei kuiskannut Korakin läsnäolosta. Kuitenkin Miriam tiesi, että hän tulisi. Mikään muu kuin kuolema ei estäisi Korakia palaamasta häntä noutamaan. Mikä häntä sitten viivyttikään?

Kun aamu valkeni eikä yön kuluessa ollut kuulunut mitään auttavasta Korakista, oli Miriamin usko ja luottamus vielä horjumaton, vaikka pahat aavistukset hänen ystävänsä turvallisuudesta alkoivat häntä kiusata. Tuntui käsittämättömältä, että olisi sattunut mitään vakavaa onnettomuutta hänen ihmeelliselle Korakilleen, joka päivät pääksytysten samoili mitään onnettomuuksia kokematta viidakon kaikkien kauhujen keskellä. Mutta aamu tuli, aamiainen syötiin, leiri purettiin ja ruotsalaisten huonomaineinen safari oli jo liikkeellä pohjoiseen päin, eikä vielä näkynyt merkkiäkään pelastuksesta, jota tyttö joka hetki odotti.

Koko sen päivän he vaelsivat ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän, eikä Korak edes näyttäytynyt pienelle kärsivälliselle odottajalle, joka ääneti ja sievästi astui kovasydämisten vangitsijainsa vieressä.

Malbin oli yhä nyrpeä ja vihainen. Jönssonin ystävällisiin puhutteluihin hän vastasi lyhyillä, yksitavuisilla murahduksilla. Miriamille hän ei haastellut, mutta useinkin tyttö havaitsi miehen tuijottavan häneen ahneesti, puolittain suljettujen silmäluomien alta. Se katse puistatti Miriamia. Hän puristi Gikaa tiukemmin poveansa vasten ja oli kaksin verroin suruissaan, että oli otettu pois hänen veitsensä silloin kun Kovudu hänet vangitsi.

Neljäntenä päivänä alkoi Miriam lopullisesti menettää toivonsa. Jotakin oli tapahtunut Korakille. Hän tiesi sen. Nuorukainen ei enää koskaan saapuisi, ja nämä miehet kuljettaisivat hänet kauas pois. Joskus ne hänet tappaisivat. Hän ei enää milloinkaan saisi nähdä Korakia.

Tänä päivänä lepäsivät ruotsalaiset, sillä he olivat marssineet nopeasti, ja heidän miehensä olivat väsyksissä. Malbin ja Jönsson olivat poistuneet leiristä, mennäkseen metsästämään, ja kääntyneet eri suunnille. He olivat olleet poissa noin puoli tuntia, kun Miriamin teltan ovikaistaletta kohotettiin ja Malbin astui sisälle. Hänen kasvoillaan oli pedon ilme.

NELJÄSTOISTA LUKU

Tuijottaen häneen silmät suurina, kuten väijytty eläin ison käärmeen hypnotisoivasta katseesta jähmettyneenä, vartosi kauhistunut tyttö miehen lähestymistä. Hänen kätensä olivat vapaat, sillä ruotsalaiset olivat kytkeneet hänet vanhan orjakahleen pätkällä, joka toisesta päästä oli kiinnitetty tytön kaulaan pantuun rautaiseen kauluslukkoon ja toisesta päästä pitkään, maahan lyötyyn paaluun.

Miriam kavahti tuuma tuumalta teltan takaseinää kohti. Malbin seurasi häntä. Hänen kätensä olivat ojennettuina ja sormet kynsien tavoin puolittain käyristyneet — valmiina tarttumaan kiinni. Hänen huulensa olivat raollaan, ja hän hengitti nopeasti, läähättäen.

Tyttö muisti Jönssonin neuvon, että piti kutsua häntä, jos Malbin yrittäisi tehdä väkivaltaa; mutta Jönsson oli mennyt viidakkoon metsästämään. Malbin oli hyvin valinnut aikansa. Kuitenkin parkaisi tyttö kovaa ja kimakasti kerran, kahdesti, kolme kertaa, ennenkuin Malbin oli ehtinyt hypätä teltan toiselle sivulle ja raaoilla sormillaan puristaen tukehduttaa hänen hätähuutonsa. Sitten Miriam taisteli hätyyttäjäänsä vastaan hampaillaan ja kynsillään, niinkuin kai jokainen viidakon naaras olisi taistellut. Malbin huomasi, että hänellä tässä ei ollutkaan mikään helppo saalis. Solakassa, nuoressa ruumiissa oli pyöreiden muotojen ja hienon, pehmeän ihon alla naarasleijonan lihakset. Mutta eipä ollut Malbinkaan heikko. Hän oli karkea luonteeltansa ja ulkonäöltänsä, ja hänen lihasvoimansa olivat senmukaiset. Hän oli jättiläinen kooltaan ja tavattoman väkevä. Hitaasti hän painoi tytön lattiaan ja löi häntä kasvoihin, milloin hän kovin kipeästi puraisi tai raapaisi. Miriam iski takaisin, mutta kävi yhä heikommaksi kuristavien sormien tukehduttavasta puristuksesta.

Ulkona viidakossa oli Jönsson kaatanut kaksi kaurista. Metsästäessään hän ei ollut joutunut etäälle eikä ollut sitä halunnutkaan. Hän epäili Malbinia. Se, että hänen toverinsa oli kieltäytynyt häntä seuraamasta ja mieluummin mennyt yksin metsästämään toiselle suunnalle, ei tavallisissa oloissa olisi hänessä herättänyt mitään kaameita aavistuksia; mutta Jönsson tunsi Malbinin hyvin, ja siksipä hän, hankittuaan syötävää, kääntyi heti takaisin leiriä kohti, neekerinuorukaisten kantaessa hänen riistaansa.

Hän oli kävellyt noin puolet paluumatkasta, kun hänen korviinsa kuului heikko huuto leiristä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Se toistui kahdesti, ja sitten oli kaikki hiljaa. Mutisten kirouksen lähti Jönsson nopeasti juoksemaan. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Mikä hölmö Malbin olikaan, kun tuolla tavoin pani kokonaisen omaisuuden vaaraan!

Etäämpänä leiristä kuin Jönsson ja sen vastakkaisella puolella kuuli Miriamin kirahdukset toinenkin — muukalainen, joka ei aavistanut keitään muita valkoisia olevankaan läheisyydessä, metsästäjä, kourallinen kiiltävän mustia sotilaita mukanaan. Hänkin kuunteli hetkisen tarkkaavaisesti. Hän ei voinut epäilläkään, että parkaisut olivat hätähuutoja, ja niinpä hänkin juoksujalkaa riensi säikähtynyttä ääntä kohti; mutta kun hän oli paljoa etäämpänä kuin Jönsson, ehti tämä ensiksi teltalle. Se, mitä ruotsalainen siellä näki, ei herättänyt mitään sääliä hänen paatuneessa sydämessään, vaan ainoastaan suuttumusta lurjustoveria vastaan.

Miriam torjui yhä hätyyttäjäänsä. Malbin yhä lyödä mäjäytteli tyttöä. Syytäen rumia sadatuksia entistä ystäväänsä vastaan ryntäsi Jönsson telttaan. Keskeytettynä hommastaan Malbin päästi uhrinsa ja kääntyi ottamaan vastaan Jönssonin vimmatun hyökkäyksen. Hän tempasi revolverin kupeeltansa. Mutta arvaten toverinsa käden salamannopean liikkeen paljasti Jönsson melkein samaan aikaan oman aseensa, ja molemmat laukaisivat heti. Jönsson oli vielä hyökkäämässä Malbinia kohti, mutta 'laukauksen leimahtaessa hän pysähtyi. Revolveri putosi hänen hervottomista sormistaan.

Hetkisen hän horjui kuin juopunut. Harkitsevan kylmäverisesti upotti Malbin vielä kaksi luotia toverinsa ruumiiseen lyhyeltä välimatkalta. Kiihtymyksessään ja kauhussaan ihmetteli Miriam haavoitetun miehen sitkeähenkisyyttä. Tämän silmät olivat sulkeutuneet, pää valahti rinnalle, kädet riippuivat velttoina edessä. Mutta kuitenkin hän yhä seisoi pystyssä, vaikkakin kauheasti hoiperrellen. Vasta kolmannen luodin osuttua maaliinsa hän suistui maahan kasvoilleen. Sitten Malbin lähestyi häntä ja potkaisi raa'asti, samalla kiroten. Senjälkeen hän kääntyi jälleen Miriamiin päin. Hän tarttui taas tyttöön, mutta samalla hetkellä avautuivat teltan kaistaleet hiljaa, ja aukkoon ilmestyi pitkä, valkoinen mies. Ei Miriam eikä Malbin nähnyt tulijaa. Jälkimäinen seisoi selin häneen ja verhosi hänet ruumiillaan tytön silmiltä. Hän harppasi nopeasti teltan toiselle sivulle, astuen Jönssonin ruumiin yli. Ensimmäisenä tiedoituksena Malbinille, että hän ei enemmittä häiriöittä saisi panna toimeen aiettansa, oli hänen olkapäällensä laskeutunut raskas käsi. Hän kääntyi ja näki ventovieraat kasvot — kookkaan, mustatukkaisen, harmaasilmäisen, khakivaatteisiin ja leveään hellekypäriin puetun miehen. Malbin kurotti taas revolveriansa, mutta toisen käsi oli ollut hänen omaansa nopeampi, ja hän näki aseensa sinkoavan maahan teltan seinustalle, pois hänen ulottuviltaan.

"Mitä tämä merkitsee?" Muukalainen osoitti kysymyksensä Miriamille kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt. Miriam pudisti päätänsä ja puhui arabiaa. Heti toisti mies kysymyksen sillä kielellä.

"Nämä miehet vievät minua pois Korakilta", selitti tyttö. "Tämä tahtoi tehdä minulle pahaa. Tuo toinen, jonka hän juuri äsken tappoi, koetti häntä siitä estää. Molemmat olivat kovin häijyjä miehiä, mutta tämä on häijympi. Jos Korakini olisi täällä, niin hän tappaisi hänet. Sinä olet kaiketi niiden kaltainen etkä siis tapa häntä."

Vieras hymyili. "Hän ansaitsisi kuoleman, siitä ei epäilystäkään", sanoi hän. "Kerran olisin hänet tappanut; mutta nyt en tapa. Pidän kuitenkin huolen siitä, että hän ei enää sinua hätyyttele."

"On jo kylliksi hupsuteltu", sanoi muukalainen sitten Malbinille. "Te ansaitsette kuoleman, mutta minä en ole laki. Minä tiedän, kuka te olette. Olen kuullut teistä. Teillä ja tuolla toverillanne on mitä rumin maine. Teidänlaistanne emme me siedä maassamme. Tällä kertaa päästän teidät menemään; mutta jos kerrankin palaatte, niin panen korpilain käytäntöön. Ymmärrättekö?"

Malbin sähisi ja uhkaili ja antoi lopuksi perin törkeän haukkumanimen pidättäjälleen. Siitä hän sai sellaisen rytyytyksen, että hampaat kalisivat suussa. Asiantuntijat väittävät, että kipein kuritus, mitä täysikasvuiselle miehelle häntä runtelematta voidaan antaa, on kelpo vanhanaikainen selkäsauna. Ja sen Malbin nyt saikin.

"Pois täältä nyt!" tiuskasi muukalainen. "Kun ensi kerran minut näette, niin muistakaa, ken olen", ja hän kuiskasi ruotsalaisen korvaan erään nimen, mutta se olikin omansa masentamaan roiston tehokkaammin kuin monet pieksemiset olisivat voineet. Sitten hän antoi miehelle sysäyksen, joka ilmassa lennätti hänet teltan oven aukosta ulos nurmikolle kellelleen.

"No", virkkoi hän kääntyen Miriamiin päin, "kellä on tämän niskaasi kierretyn vehkeen avain?"

Muukalainen penkoi ruumiin vaatteita, kunnes löysi avaimen. Hetkistä myöhemmin oli Miriam vapaana.

"Minä pidän huolta, että sinut viedään takaisin omaisillesi", vastasi mies. "Keitä ne ovat ja missä on heidän kylänsä?"

Muukalainen oli ihmetellen katsellut hänen omituista raakalaispukuansa. Puheestansa päättäen hän oli arabialaistyttö; mutta mies ei koskaan ollut nähnyt arabialaistyttöä noin puettuna.

"Korak! Ka, Korak on apina. Ei minulla muita omaisia ole. Korak ja minä asumme viidakossa kahden, sittenkun A'ht meni apinain kuninkaaksi." Hän oli aina siten lausunut Akutin nimen, sillä semmoiselta se oli hänestä kuulostanut silloin, kun hän ensin joutui Korakin ja apinain pariin. "Korak olisi päässyt kuninkaaksi, mutta hän ei tahtonut."

Muukalaisen silmiin tuli kysyvä ilme. Hän katseli tyttöä tarkkaavaisesti. "Vai on Korak apina?" virkkoi hän. "Ja entä sinä, mikä sinä olet?"

"Hm-m", oli muukalaisen ainoa kuuluva huomautus tähän hämmästyttävään ilmoitukseen. Mutta hänen ajatuksensa olisi osittain saattanut tulkita hänen silmiinsä välähtänyt säälivä ilme. Hän lähestyi tyttöä ja yritti laskea kätensä hänen otsalleen. Miriam vetäysi taaksepäin, villisti murahtaen. Hymy värähdytti miehen huulia.

"Sinun ei tarvitse minua pelätä", sanoi hän. "Minä en tee sinulle pahaa. Tahdon vain nähdä, onko sinulla kuumetta — oletko aivan terve. Jos olet, niin lähdemme Korakia etsimään." Miriam katsoi suoraan noihin teräviin harmaisiin silmiin. Varmaankin hän havaitsi niissä eittämättömän todistuksen niiden omistajan rehellisyydestä, sillä hän salli vieraan laskea kämmenensä hänen otsalleen ja koettaa valtimoa. Hänellä ei tuntunut olevan kuumetta.

"Jo pienestä tytöstä, monet, monet vuodet, aina siitä asti kun Korak tuli ja vei minut isältäni, joka pieksi minua. Siitä asti olen elänyt puissa Korakin ja A'htin kanssa."

Miriam osoitti suuntaa kädenheilautuksella, jonka kaari kahmaisi auliisti puolet Afrikan mantereesta.

"Sitten on minulla suunnitelma", sanoi muukalainen. "Minä asun vain muutaman päivämatkan päässä täältä. Vien sinut kotiini, jossa vaimoni pitää sinusta huolta ja hoivaa sinua, kunnes löydämme Korakin tai Korak löytää meidät. Jos hän löytäisi sinut täältä, löytäisi hän sinut kylästänikin, eikö niin?"

Muukalainen viipyi siksi, kunnes Malbin oli joukkoineen hävinnyt viidakkoon pohjoista kohti. Luottavaisena seisoi nyt Miriam hänen vieressään, ja Gika riippui hennosta, ruskeasta kätösestä. He haastelivat keskenään, ja mies ihmetteli tytön hapuilevaa arabiaa, mutta luki sen vihdoin hänen puutteellisten sielunkykyjensä syyksi. Jos hän olisi tiennyt, että oli vierinyt vuosia siitä, kun tyttö oli sitä kieltä käyttänyt, siihen asti, kun ruotsalaiset ostivat hänet, ei hän olisi ihmetellyt, että lapsi oli sen puolittain unohtanut. Oli vielä toinen syy, miksi sheikin kieli oli niin helposti hämärtynyt hänen muistissaan — mutta, sen syyn olemassaoloa ei hän itse saattanut sen paremmin aavistaa kuin hänen pelastajansakaan.

Tämä koetti suostutella Miriamia palaamaan kanssaan hänen kyläänsä eli duariinsa, kuten sitä arabiaksi nimitetään; mutta tyttö halusi kaikin mokomin heti ryhtyä etsimään Korakia. Viimeisenä keinona päätti muukalainen viedä hänet väkisin mieluummin kuin uhrata hänen elämänsä niille sairaloisille houreille, jotka häntä kiusasivat. Mutta älykkäänä miehenä hän päätti ensin tehdä tytön mieliksi ja sitten yrittää johdattaa häntä omalle suunnalleen. Kun he siis lähtivät liikkeelle, samosivat he ensin etelää kohti, vaikka hänen oma uutistilansa sijaitsi melkein suoraan idässä.

Vähitellen hän käänsi suunnan yhä idemmäksi ja totesi suureksi mielihyväkseen, että tyttö ei huomannut mitään poikkeamista alkusuunnasta. Sillä välin kävi Miriam yhä luottavaisemmaksi. Ensiksi hän oli vain vaistomaisesti taipunut uskomaan, että tämä iso tarmangani ei mielinyt tehdä hänelle pahaa; mutta kun päivät kuluivat ja hän sai kokea muukalaisen herkeämätöntä ystävällisyyttä ja huolenpitoa, tuli hän verranneeksi häntä Korakiin ja kiintyi häneen hartaasti, vaikkei hänen uskollisuutensa apinamiestä kohtaan silti laisinkaan heikentynyt.

Viidentenä päivänä he saapuivat äkkiä isolle tasangolle, ja metsänlaidasta näki tyttö aidattuja vainioita ja joukon rakennuksia, jotka sijaitsivat jonkun matkan päässä. Silloin hän hätkähti kummastuneena.

"Me emme voineet löytää Korakia", vastasi mies, "ja kun tiemme kävi duarini lähettyviltä, toin sinut tänne odottamaan ja lepäämään vaimoni luona, kunnes mieheni voivat löytää apinasi tai se löytää sinut. Näin on parempi, pienokaiseni. Meidän luonamme olet paremmassa turvassa ja onnellisempi."

"Minua peloittaa, bwana", sanoi tyttö. "Sinun duarissasi ne pieksevät minua niinkuin pieksi sheikkikin, isäni. Päästä minut menemään takaisin viidakkoon. Sieltä löytää Korak minut. Hänen mieleensä ei juolahtaisi etsiä minun valkoisen miehen duarista."

"Kukaan ei piekse sinua, lapsi", vastasi mies. "Olenko minä sinua piessyt? Katso, täällä ovat kaikki minun väkeäni. Ne kohtelevat sinua hyvin. Meillä ei ketään piestä. Vaimoni on sinulle varmasti hyvin ystävällinen, ja vihdoin saapuu Korak, sillä minä lähetän miehiä häntä etsimään."

Tyttö pudisti päätänsä. "Ne eivät voisi tuoda häntä, sillä hän tappaisi ne kuten kaikki ovat yrittäneet häntä tappaa. Minä pelkään. Anna minun mennä, bwana."

"Sinä et osaisi mennä kotiseudullesi. Sinä eksyisit. Leopardit ja leijonat kaappaisivat sinut jo ensi yönä, etkä lopultakaan löytäisi Korakiasi. Parempi on, että jäät meidän luoksemme. Enkö minä pelastanut sinua häijyn miehen käsistä? Etkö siitä ole minulle hiukan kiitollisuudenvelassa? Jää siis luoksemme ainakin muutamiksi viikoiksi, kunnes voimme päättää, mikä on sinulle parasta. Sinä olet vain pieni tyttönen — olisihan väärin päästää sinua yksinäsi viidakkoon."

Miriam nauroi. "Viidakko", sanoi hän, "on minun isäni ja äitini. Se on ollut minulle ystävällisempi kuin ihmiset. En minä metsää pelkää. Enkä pelkää leopardia tai leijonaakaan. Minä kuolen, kun aikani tulee. Mahdollisesti surmaa minut leopardi tai leijona tai ehkä mitätön itikka, joka ei ole isompi kuin pienimmän sormeni pää. Kun leijona karkaa kimppuuni tai se pikkarainen itikka pistää minua, silloin minua pelottaa — voi, pelottaa niin kauheasti, sen tiedän; mutta elämä olisi tosiaan kovin kurjaa, jos minun pitäisi alinomaa pelätä asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet. Jos leijona minut surmaa, ei kauhuani kestä kauan; mutta jos se pikku itikka pistää minua, täytynee minun kärsiä päiväkausia ennenkuin kuolen. Siksipä pelkäänkin leijonaa kaikkein vähimmin. Hän on iso ja meluisa. Minä voin kuulla tai nähdä tai vainuta hänet kyllin ajoissa ja pelastua; mutta jos milloin satun kädelläni koskettamaan tai jalallani polkaisemaan sitä pientä itikkaa, en aavistakaan sen läsnäoloa, ennenkuin tunnen kuolettavan pistoksen. Ei, minä en pelkää viidakkoa. Minä rakastan sitä. Mieluummin kuolisin kuin iäksi jättäisin sen; mutta sinun kansasi kylä on viidakon liepeillä. Sinä olet ollut minulle ystävällinen. Minä teen niinkuin haluat ja jään tänne vähäksi aikaa, Korakini tuloa odottamaan."

"Hyvä on!" sanoi mies ja astui edellä kukkien verhoamaa huvilaa kohti, jonka takana sijaitsivat hyvin hoidetun afrikkalaisen maatilan aitat ja ulkorakennukset.

Hennoilla sormillaan pitäen kummallakin puolellaan astelevan susikoiran kaulahihnasta käveli Miriam asumusta kohti, jonka eteisessä valkopukuinen nainen heilutti nenäliinaa tervetuloksi palaavalle herralleen. Nyt osoittivat tytön silmät enemmän pelkoa kuin ennen outojen miesten tai villien petojen läsnäollessa. Hän epäröi ja loi vetoavan katseen mieheen.

Nainen tuli polkua pitkin heitä vastaan. Mies suuteli häntä ja kääntyen Miriamiin päin esitteli hänet puhuen arabiankieltä, niin että tyttö ymmärsi.

"Tämä on Miriam, my dear", sanoi hän ja kertoi viidakonorvon tarinan, mikäli sen tunsi.

Miriam näki, että nainen oli kaunis. Hän näki myös, että lempeys ja hyvyys olivat poistamattomasti leimatut hänen kasvoihinsa. Miriam ei enää pelännyt häntä, ja kun rouva oli kuullut tytön lyhyen tarinan ja tuli häntä syleilemään ja suutelemaan, nimittäen häntä "pieneksi rakkaaksi poloiseksi", värähti Miriamin pikku sydämessä. Hän kätki kasvonsa uuden ystävänsä povelle tuntiessaan hänen äänessään sen äidillisen säveleen, jota ei ollut kuullut niin moniin vuosiin, että oli sen kokonaan unohtanut. Hän painoi kasvonsa ystävälliselle povelle ja itki niinkuin ei ollut eläissään itkenyt — hänelle itselleen käsittämättömän huojennuksen ja ilon kyyneleitä.

Näin saapui Miriam, villi pikku mangani, rakkaasta viidakostaan sivistyneen ja hienostuneen kodin keskuuteen. "Bwana" ja "My Dear", kuten hän ensin oli kuullut heitä nimitettävän ja itse yhä nimitti, olivat hänelle jo kuin isä ja äiti. Kun hänen villi pelkonsa kerran oli haihdutettu, meni hän luottamuksessaan ja rakkaudessaan toiseen äärimmäisyyteen. Nyt hän oli valmis odottamaan täällä, kunnes Korak löydettäisiin tai Korak löytäisi hänet. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta — Korak, hänen Korakinsa, oli aina ensimmäisenä.

VIIDESTOISTA LUKU

Ja kaukana laajassa viidakossa heilautteli Korak itseänsä puusta puuhun, monet haavat ruumiissaan, jähmettyneestä verestä kankeana, raivon ja surun polttaessa sydäntä, ja samosi yhä etäämmälle, paviaaneja etsimään. Hän ei ollut tavannut niitä sieltä, missä oli ne viimeksi nähnyt, eikä niiden lavallisilta tyyssijoilta; mutta hän seurasi niiden jättämiä hyvin selviä jälkiä ja vihdoin ne tavoittikin. Hänen saapuessaan niiden luo ne liikkuivat hitaasti, mutta uutterasti etelään päin yhdellä niistä ajoittaisista vaelluksistaan, joiden syyn paviaani itse parhaiten tietänee. Nähdessään tuulen alta saapuvan valkoisen soturin pysähtyi lauma hänet äkänneen vartijan varoitushuudosta. Siinä oli mölyä ja mörinää, ja kankeakoipiset urokset reuhtoivat aika lailla. Hermostuneella, kimeällä äänellä huutelivat emot poikasiaan vierelleen ja siirtyivät niiden kera turvaan herrojen puolisoittensa taakse.

Korak kutsui äänekkäästi kuningasta, joka tutun säveleen kuullessaan lähestyi hitaasti, varovaisesti ja yhä jäykkäsäärisenä. Sen täytyi saada varmennukseksi vielä nenänsä todistus ennenkuin se tohti ihan empimättä luottaa korviinsa ja silmiinsä. Korak seisoi aivan hievahtamatta. Jos hän silloin olisi lähestynyt, olisi se saattanut johtaa välittömään hyökkäykseen tai yhtä helposti pakokauhuun. Villit eläimet ovat herkkähermoisia. Verrattain helppoa on ärsyttää ne jonkinlaiseen hysteeriseen vimmaan, joka voi herättää joko murhakiihkoa tai ilmetä raukkamaisena pelkuruutena. Kuitenkin on epätietoista onko villieläin koskaan todella pelkuri.

Paviaanikuningas lähestyi Korakia. Se kiersi häntä yhä ahtaammassa kaaressa, möristen, röhkien ja haistellen. Korak puhui sille.

"Minä olen Korak", sanoi hän. "Minä avasin sinun vankihäkkisi. Pelastin sinut tarmanganien käsistä. Minä olen Korak, Tappaja. Olen sinun ystäväsi."

"Öhöö!" röhkäisi kuningas. "Niin, sinä olet Korak. Korvani sanoivat minulle, että olit Korak. Silmäni sanoivat minulle, että olit Korak. Nyt kertoo nenänikin, että olet Korak. Minun nenäni ei milloinkaan erehdy. Minä olen sinun ystäväsi. Tule, lähdetään yhdessä riistaa ajamaan!"

"Korak ei voi nyt metsästää", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat varastaneet Miriamin… Ne ovat sitoneet hänet kylässään. Ne eivät mieli päästää häntä, ja Korak yksinään ei kykene häntä vapauttamaan. Korak vapautti sinut. Tahdotko nyt kansoinesi lähteä vapauttamaan Miriamin?"

"Gomanganeilla on paljon teräviä sauvoja, joita ne heittelevät. Ne lävistävät meikäläisten ruumiit. Ne tappavat meidät. Gomanganit ovat pahaa kansaa. Ne tappavat meidät kaikki, jos menemme niiden kylään."

"Tarmanganeilla on sauvoja, jotka synnyttävät äänekästä melua ja surmaavat pitkän matkan päästä", vastasi Korak. "Niillä oli sellaisia silloinkin, kun Korak vapautti sinut ansasta. Jos Korak olisi juossut tiehensä luotanne, olisit nyt vankina tarmanganeilla."

Paviaani raapaisi päätänsä. Säännöttömässä kaaressa sen ja apinamiehen ympärillä istua kököttivät lauman urokset. Ne vilkuttivat silmiänsä, töykkivät toisiansa saadakseen edullisimman aseman, tonkivat lahoavia kasvijätteitä siltä varalta, että sattuisivat löytämään herkullisen madon, tai silmäilivät haluttomina kuningastaan ja vierasta, joka nimitti itseänsä manganiksi sekin, mutta pikemmin muistutti vihattuja tarmanganeja. Kuningas katseli muutamia vanhempia alamaisiaan, ikäänkuin odottaen ehdotuksia.

"Onhan mäkiseudun paviaanit", ehdotti toinen. "Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsän puissa. Nekin vihaavat gomanganeja. Ne taistelevat mielellään. Ne ovat aika hurjia. Pyytäkäämme ne mukaamme. Silloin voimme surmata kaikki gomanganit viidakosta." Se nousi ja röhki kauheasti ja nosti kankeat karvansa pystyyn.

Korak ei voinut suostuttaa apinoita. Ne tahtoivat kernaasti auttaa häntä, mutta niiden oli tehtävä se omalla tavallaan, mikä merkitsi, että niiden oli hankittava mukaansa vuoristosta heimolaisensa ja liittolaisensa. Korakin täytyi siis antaa perään. Tällä hetkellä hän ei muuta voinut kuin hoputtaa niitä, ja hänen ehdotuksestaan suostuivat kuningas ja kaksitoista mahtavimmista uroksista lähtemään Korakin kanssa vuoriseudulle, jättäen muun lauman jälkeensä.

Kun paviaanit kerran olivat yhtyneet seikkailuun, innostuivat ne siitä melko lailla. Lähetystö lähti heti matkaile. Taivallettiin nopeasti, mutta apinamiehen ei ollut vaikea pysyä manganien mukana. Ne pitivät kauheaa metakkaa samotessaan puiden välitse, siten koettaen uskotella edellään oleville vihollisille, että suuri lauma oli lähestymässä, sillä milloin paviaanit matkustavat isoissa joukoissa, ei ole ainoatakaan viidakon olentoa, jonka tekisi mieli niitä häiritä. Milloin maan laatu vaati pitkää taivallusta tasaisella tantereella ja puiden välit olivat isot, liikkuivat ne hiljalleen, tietäen, että melulla ei voitaisi pettää leijonaa ja leopardia silloin, kun nämä saattoivat omin silmin selvästi nähdä, että vain kourallinen paviaaneja oli matkalla.

Kaksi päivää riensi joukko villin seudun läpi, saapuen tiheästä viidakosta avonaiselle tasangolle ja sen yli vilistettyään hirsimetsää kasvaville vuorenrinteille. Täällä ei Korak ollut koskaan ennen liikkunut. Se oli hänelle uutta seutua, ja vaihtelu näköpiiriä rajoittavan viidakon yksitoikkoisuuden jälkeen tuntui miellyttävältä. Mutta tällä kertaa hän ei juuri välittänyt luonnon kauneudesta. Miriam, hänen Miriaminsa, oli vaarassa. Kunnes Miriam olisi vapautettu ja jälleen hänellä, ajatteli hän vähän mitään muuta.

Kerran metsään päästyään, joka verhosi vuorenrinteitä, etenivät paviaanit hitaammin. Alituisesti he ääntelivät valittelevaa kutsumissäveltä. Sitten ne kuuntelivat hiljaa. Vihdoin kuului kaukaa suoraan edestäpäin heikko vastaus.

Paviaanit jatkoivat samoiluaan äänten suuntaan, jotka metsän läpi värähtelivät niitä kohti väliaikoina, kun ne itse olivat vaiti. Näin kutsuen ja kuunnellen ne tulivat lähemmäksi sukulaisiaan, jotka, kuten Korakille selvisi, saapuivat monilukuisena parvena niitä vastaan; mutta kun vuoriston paviaanit vihdoin tulivat näkyviin, hämmästyi apinamies silmiensä eteen ilmestyvää todellisuutta.

Tiiviiltä seinältä näyttävä paljous isoja paviaaneja ulottui maanpinnalta puiden oksien lomitse korkeimmalle tasanteelle minkä varaan ne uskalsivat ruumiinpainonsa jättää. Verkalleen ne lähenivät äännellen kaameaa, valittelevaa kutsuaan ja taempaa, niin kaukaa kuin Korakin silmät saattoivat lehvistön läpi nähdä, nousi tiiviiden seinien tavoin yhä lisää tovereita taajoina toisiaan koskettelevina parvina. Niitä oli tuhatmäärin. Apinamies ei voinut olla ajattelematta, mikä tulisi hänen pienen joukkueensa kohtaloksi, jos joku kommellus hetkeksikin ärsyttäisi vaikkapa yhden ainoan noista tuhansista eläimistä raivoon tai säikähdyttäisi jonkun.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Molemmat kuninkaat lähestyivät toisiaan tapansa mukaan ahkerasti nuuskien nenällään ja karvat pystyssä. Ne totesivat kuka kumpikin oli. Sitten kumpikin raaputteli toisensa selkää. Hetkistä myöhemmin ne haastelivat keskenään. Korakin ystävä selitti vierailun tarkoituksen, ja vasta nyt näyttäysi Korak. Tähän asti hän oli lymyillyt pensaan takana. Vuoripaviaanien kiihtymys oli suuri, kun ne hänet näkivät. Hetkiseksi pelkäsi Korak, että hänet revittäisiin palasiksi, mutta hän pelkäsi vain Miriamin tähden. Jos hän kuolisi, ei ketään olisi tyttöä auttamassa.

Molempain kuninkaitten onnistui kuitenkin tyynnyttää rahvas, ja Korakin sallittiin lähestyä. Verkalleen tulivat vuoripaviaanit häntä lähemmäksi. Ne haistelivat häntä joka puolelta. Kun hän haastoi niille niiden omalla kielellä, kummastuivat ne ja riemastuivat. Ne puhuivat hänelle ja kuuntelivat hänen puhettansa. Hän kertoi niille Miriamista ja heidän elämästään viidakossa, jossa he olivat koko apinakansan ystäviä, pienestä manusta isoon manganiin asti.

"Gomanganit, jotka ovat vieneet minulta Miriamin, eivät ole teidän ystäviänne", sanoi hän. "Ne tappavat teidän väkeänne. Alangon paviaanit ovat liian harvalukuisia mennäkseen niitä vastaan. Olen kuullut näiltä sukulaisiltanne, että teitä on hyvin paljon ja että olette hyvin urhoollisia — että teidän lukumääränne on kuin tasankojen ruohonkortten tai metsän lehtien ja että norsukin, Tantor, pelkää teitä uljuutenne vuoksi. Olen kuullut, että te hyvin mielellänne tulette mukanamme gomanganien kylään rankaisemaan häijyä kansaa, sillä välin kun minä, Korak, Tappaja, kannan pois Miriamini."

Vuoripaviaanien kuningas pullisti rintaansa ja astua tepsutteli tosiaan hyvin jäykkäkoipisesti. Samoin tekivät monet isot urokset sen alamaisista. Niille olivat mieluisia ja imartelevia vieraan tarmanganin sanat, joka nimitti itseään manganiksi ja puhui ihmisen karvaisten esivanhempain kieltä.

"Niin", sanoi yksi, "me vuorelaiset olemme mahtavia taistelijoita. Tantor pelkää meitä. Numa pelkää meitä. Sheeta pelkää meitä. Vuoriseudun gomanganit kiittävät onneansa, kun pääsevät rauhassa ohitsemme. Minä yhtenä tulen kanssasi alankomaan gomanganien kylään. Minä olen kuninkaan ensimmäinen uroslapsi. Yksinäni kykenen minä tappamaan kaikki alhaisen maan gomanganit" ja se pullisti rintaansa ja astella tepsutteli kopeasti edestakaisin, kunnes erään toverin syyhyvä selkä vaati sen uutteraa huomiota.

"Minä olen Gub", huusi toinen. "Taisteluhampaani ovat pitkät. Ja terävät. Ja vahvat. Monen gomanganin pehmeään lihaan olen ne upottanut. Yksinäni minä surmasin Sheetan sisaren. Gub tulee kanssasi alangoille ja tappaa niin monta gomangania, ettei jää ruumiiden lukijaa" — ja sekin röyhenteli ja teikaroi naaraiden ja nuoren väen ihailevien silmien edessä.

"Teikäläiset urokset ovat hyvin uljaita", sanoi hän; "mutta uljain kaikista on kuningas."

Näin puhuteltuna pörrökarvainen uros, joka vielä oli parhaissa voimissaan — muutoin se ei enää olisikaan ollut kuninkaana —, mörisi raivokkaasti. Metsän kaiku vastasi sen voimakkaisiin huutoihin. Pikkupaviaanit tarrautuivat pelokkaina emojensa karvaiseen kaulaan. Kuin sähköistettyinä hyppäsivät urokset korkealle ilmaan ja yhtyivät kuninkaansa karjuvaan uhmanhuutoon. Meteli oli kauhea.

Korak astui kuninkaan luo ja kirkaisi sen korvaan: "Tule!" Sitten hän lähti pois metsän läpi tasankoa kohti, jonka yli oli kuljettava pitkällä matkalla takaisin Kovudun, gomanganipäällikön, kylään. Yhä karjuen ja huutaen kääntyi kuningas häntä seuraamaan. Heidän perässään tulivat harvalukuiset alangon paviaanit ja tuhansittain vuoristoheimoa — hurjia, sitkeitä, itsepintaisia, verenhimoisia eläimiä.

Ja niin he saapuivat toisena päivänä Kovudun kylään. Iltapäivä oli kulunut puoliväliin. Kylä oli vaipunut päiväntasaajan alla vallitsevan polttavan paahteen hiljaisuuteen. Mahtava lauma matkasi nyt ääneti. Tuhansien käpäläin poljenta ei saanut aikaan metsässä suurempaa melua kuin olisi voinut syntyä voimakkaammaksi yltyvän tuulen suhinasta puiden lehväisten oksien välissä.

Korak ja molemmat kuninkaat olivat etunenässä. Lähellä kylää he pysähtyivät, kunnes jälemmäksi jääneet olivat ehtineet kerääntyä. Nyt vallitsi ehdoton äänettömyys. Salavihkaa hiipien nousi Korak vaajavarustuksen yli kohoavaan puuhun. Hän vilkaisi taakseen. Lauma oli aivan hänen kintereillään. Aika oli tullut. Hän oli pitkän matkan varrella alituisesti varoitellut paviaaneja millään muotoa tekemästä pahaa valkoiselle naaraalle, joka oli kylässä vankina. Kaikki muut olivat niiden laillista saalista. Sitten hän kohottaen kasvonsa taivasta kohti päästi yhden ainoan huudon — merkkihuudon. Vastaukseksi hyökkäsi kolmetuhatta karvapeittoista urosta kirkuen ja vonkuen säikähtyneiden neekerien kylään. Sotureita tuli esille joka hökkelistä. Äidit keräsivät pienokaisensa käsivarsilleen ja pakenivat porttia kohti, nähdessään hirveän lauman vyöryvän kylään. Kovudu järjesti taistelijansa ympärilleen ja rohkaisten näitä hyppimällä ja kiljumalla asetti uhmaavan, keihäskärkisen rintaman ryntäävää parvea vastaan.

Korak, joka oli johtanut vaellusta, johti hyökkäystäkin. Neekerit valtasi kauhu ja hämmennys, kun he näkivät tämän valkoihoisen nuorukaisen johtamassa kamalaa paviaanijoukkoa. Hetkisen he pitivät puoliaan heittäen kertaalleen keihäänsä lähestyvää paljoutta vastaan; mutta ennenkuin he olivat ehtineet sovittaa nuolet jousiinsa, alkoivat he horjua ja peräytyä ja kääntyivät sitten säikähtyneinä sekasortoiseen pakoon. Heidän riveihinsä, heidän selkäänsäkin hypiskelivät paviaanit, upottaen vahvat hampaansa heidän niskalihaksiinsa. Ja ensimmäisenä, hurjimpana, verenhimoisimpana niiden joukossa riehui Korak, Tappaja.

Kylän portilla, jonka lävitse mustat pakokauhussa työntyivät, jätti Korak heidät liittolaistensa armoille ja kääntyi itse intomielin hökkeliä kohti, jossa Miriam oli ollut vankina. Se oli tyhjä. Toinen likainen maja toisensa jälkeen paljasti saman surullisen tosiasian, — Miriamia ei ollut yhdessäkään niistä. Korak tiesi, että neekerit eivät olleet ottaneet häntä kylästä paetessaan mukaansa, sillä hän oli huolellisesti tarkannut nähdäkseen hänestä vilahduksen pakolaisten joukossa.

Apinamiehelle, joka hyvin tunsi villien taipumukset, jäi vain yksi ainoa selitys: Miriam oli tapettu ja syöty. Se vakaumus, että Miriam oli kuollut, kuohahdutti Korakin aivoissa veripunaisen raivontyrskyn niitä vastaan, joita hän luuli tytön murhaajiksi. Etäältä hän erotti paviaanien vihaisen ärinän, johon sekaantui uhrien parkuna, ja sinnepäin hän nyt riensi. Hänen saapuessaan paikalle olivat paviaanit jo alkaneet väsyä hurjaan urheiluunsa, ja pieneen ryhmään kerääntyneinä neekerit puolustautuivat jälleen, käyttäen navakasti ryhmysauvojaan niitä harvoja uroksia vastaan, jotka vielä itsepintaisesti niitä ahdistivat.

Näiden joukkoon syöksähti Korak — nopeana, säälimättömänä, kauheana — yläpuolella riippuvilta puunoksilta. Sokea vimma valtasi hänet. Ja juuri se vimma häntä raivokkuudellaan suojelikin. Haavoitetun naarasleijonan tavoin hän oli täällä ja tuolla, joka paikassa, lyöden kauheita iskuja kovilla nyrkeillään ja varmasti ja oikeaan aikaan, kuten hyvin harjaantunut taistelija ainakin. Tuontuostakin hän upotti hampaansa jonkun vihollisen lihaan. Hän siirtyi toisen luota ahdistamaan toista, ennenkuin neekerit ehtivät antaa hänelle tehokasta iskua. Mutta vaikka hänen saavutuksensa paljon painoivatkin taistelun ratkaisussa, vaikutti vielä enemmän se kauhu, jota hän herätti vihollistensa yksinkertaisissa, taikauskoisissa mielissä. Heistä tämä valkoinen soturi, joka toimi isojen apinain ja hurjain paviaanien toverina, joka mörisi, niuhoitti ja purra näykkäili kuin peto, ei ollut inhimillinen olento. Hän oli metsän paholainen — kauhea tuhonjumala, jota he olivat loukanneet ja joka oli saapunut luolastaan syvältä viidakosta heitä rankaisemaan. Sen uskon vuoksi monet tekivätkin vain heikkoa vastarintaa, tajutessaan, että oli turhaa ponnistella vähäisillä ihmisvoimilla jumaluusolentoa vastaan.

Ne, jotka voivat, pakenivat, kunnes lopuksi ei enää ollut ketään jälellä kärsimässä rangaistusta teosta, johon he eivät olleet syypäät, vaikka kyllä olisivat sen tehneet. Läähättäen ja verissään pysähtyi Korak, kun ei enää ollut useampia uhreja. Paviaanit kerääntyivät hänen ympärilleen, nekin verestä ja taistelusta kylläisinä. Sitten ne lojuivat väsyneinä kentällä.

Etäällä sieltä keräsi Kovudu hajaantuneita heimolaisiaan ja tiedusteli vaurioita ja tappioita. Hänen kansansa oli ihan kauhuissaan. Asukkaita ei voitu millään suostuttaa enää jäämään tähän maahan, eivätkä he tahtoneet edes palata kylään tavaroitansa noutamaan. Sensijaan he halusivat heti jatkaa pakoansa, kunnes olisivat ehtineet monen, monen penikulman päähän sen paholaisen liikkumisalueelta, joka oli niin vimmatusti heidän kimppuunsa hyökännyt. Ja niin tapahtui, että Korak karkoitti kodeistansa ne ainoat ihmiset, jotka olisivat voineet auttaa häntä Miriamin etsinnässä, ja katkaisi ainoan yhdysrenkaan itsensä ja tytön väliltä, jos joku olisi sattunut tulemaan ystävällisen bwanan duarista häntä etsimään hänen pienen viidakkomorsiamensa hoivaajan lähettämänä.

KUUDESTOISTA LUKU

Miriamin päivät kuluivat nopeasti hänen uudessa kodissaan. Ensin hän oli kovin levoton ja pyrki viidakkoon Korakiansa etsimään. Bwana, kuten tyttö yhä itsepintaisesti nimitti hyväntekijäänsä, sai hänet toistaiseksi luopumaan siitä yrityksestä lähettämällä erään päällysmiehen neekeriosaston kanssa Kovudun kylään tiedustelemaan vanhalta villiltä, kuinka hän oli saanut valkoisen tytön haltuunsa, ja ottamaan selvää tämän menneisyydestä, mikäli tietoja siitä oli saatavissa mustalta heimopäälliköltä. Erittäinkin antoi Bwana päällysmiehen toimeksi kysellä Kovudulta sitä omituista olentoa, jota tyttö nimitti Korakiksi, ja etsiä apinamiestä, jos saisi vähäisintäkään todistusta, jonka nojalla voisi uskoa sellaisen henkilön olevan olemassa. Bwana oli enemmän kuin varma siitä, että Korak oli kokonaan tytön sekavan mielikuvituksen tuote. Hän uskoi, että lapsen neekerien vankina kärsimät kauhut ja koettelemukset ja hirveät kokemukset ruotsalaisten parissa olivat järkyttäneet hänen tajuntansa; mutta kun päivät kuluivat ja hän tutustui Miriamiin paremmin ja sai tilaisuutta tarkata häntä tyynen afrikkalaisen kotinsa säännöllisessä elämässä, täytyi hänen myöntää, että tytön omituinen tarina hämmennytti häntä paljonkin, koska ei ollut minkäänlaista muuta todistusta, että Miriam ei olisi ollut täysijärkinen.

Valkoisen miehen vaimo, jonka Miriam oli ristinyt "My Deariksi", koska ensiksi oli kuullut Bwanan häntä siksi puhuttelevan, ei ainoastaan osoittanut harrasta huolenpitoa pienelle viidakko-orvolle hänen hyljätyn ja avuttoman tilansa takia, vaan oppi myös rakastamaan häntä yhtä paljon hänen päivänpaisteisen olemuksensa ja luontaisen viehkeytensä takia. Ja Miriam, johon lempeän, sivistyneen naisen ominaisuudet puolestaan tekivät vaikutuksensa, vastasi rouvan kiintymykseen ja hellyyteen.

Kuukausi kului ennenkuin päällysmies palasi, ja sillä välin oli villi, puolialaston pikku tarmangani muuttunut sievään hamoseen puetuksi, ainakin ulkopuolisesti sivistyksen silaamaksi tytöksi. Miriam oli nopeasti edistynyt englanninkielen pulmien voittamisessa, sillä Bwana ja My Dear olivat itsepintaisesti kieltäytyneet puhumasta arabiaa siitä asti kun olivat päättäneet, että Miriamin oli opittava englantia, mikä oli tapahtunut päivää paria myöhemmin kuin tyttö oli saapunut heidän kotiinsa.

Lähetin selostus sai Miriamin joksikin aikaa kovin alakuloiseksi, sillä mies oli tavannut Kovudun kylän autiona eikä ollut, niin tarkoin kuin olikin etsinyt, löytänyt lähiseudulta ainoatakaan alkuasukasta. Muutamiksi päiviksi hän oli leiriytynyt kylän viereen ja sillaikaa järjestelmällisesti haeskellut ympäristöltä jälkiä Miriamin Korakista; mutta sekään etsintä ei ollut johtanut mihinkään tuloksiin. Hän ei ollut nähnyt apinoita eikä apinamiestä. Ensiksi tahtoi Miriam itse lähteä Korakia etsimään, mutta Bwana sai hänet suostutelluksi odottamaan. Bwana vakuutti hänelle lähtevänsä itse niin pian kuin saisi aikaa, ja vihdoin Miriam myöntyi hänen toivomuksiinsa; mutta kului kuukausia ennenkuin hän lakkasi miltei joka hetki suremasta Korakiansa.

Hän oli nyt kuusitoistavuotias, vaikka häntä olisi helposti voinut pitää yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, ja hän oli hyvin kaunismuotoinen mustine hiuksineen ja päivänpaahtamine ihoineen, terveydestä ja viattomuudesta raikkaana ja puhdasvärisenä. Kuitenkin kalvoi häntä vielä hänen salainen surunsa, vaikkei hän siitä enää My Dearille puhunut. Tuskin kului hetkeäkään, joka ei tuonut Korakia hänen mieleensä ja samalla kipeää kaipausta nähdä hänet jälleen.

Miriam puhui nyt sujuvasti englanninkieltä ja luki ja kirjoitti sitä yhtä hyvin. Eräänä päivänä My Dear haastoi hänelle leikillään hiukan ranskaa, ja hänen ihmeekseen vastasi Miriam samalla kielellä — tosin hitaasti ja änkyttäen, mutta silti oivallisella ranskankielellä, joskin sellaisella kuin pienen lapsen on tapana. Senjälkeen he rupattelivat vähän ranskaa joka päivä, ja usein ihmetteli My Dear, että tyttö oppi sitä kieltä perin helposti, toisinaan melkein kaamean helposti. Ensiksi oli Miriam rypistellyt pieniä, kapeita, kaartuvia kulmakarvojaan ikäänkuin yrittäen muistella jotakin melkein unohtunutta, mistä nuo uudet sanat toivat aavistuksen, ja sitten hän yhtä paljon omaksi kuin opettajansakin kummastukseksi käytti toisia ranskalaisia sanoja kuin mitä oli harjoituksissa esiintynyt — vieläpä käytti niitä oikein ja lausui ne paremmin kuin englantilainen rouva tiesi itse osaavansa niitä ääntää. Mutta Miriam ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mitä hän niin hyvin puhui, ja koska My Dear piti virheetöntä englanninkielen taitoa tärkeimpänä, tyydyttiin ranskankielessä puhumiseen ja jätettiin sen kirjalliset opinnot toistaiseksi.

"Epäilemättä kuulit joskus ranskaa puhuttavan isäsi duarissa", arveli
My Dear järkevimpänä selityksenä. Miriam pudisti päätänsä.

"Mahdollista", virkkoi hän, "mutta minä en muista koskaan nähneeni ranskalaista isäni seurassa — hän vihasi niitä eikä tahtonut olla niiden kanssa missään tekemisissä; ja olen aivan varma, että koskaan ennen en ole kuullut ainoatakaan näistä sanoista, vaikka ne tuntuvatkin minusta niin tutuilta. En vei sitä käsittää."

Jokseenkin samaan aikaan toi sanansaattaja kirjeen, joka täytti Miriamin innostuksella, kun hän kuuli sen sisällön. Oli tulossa vieraita! Joukko englantilaisia naisia ja herroja oli ottanut vastaan My Dearin kutsun saapua viettämään kuukauden ajan heidän kanssaan metsästellen ja tutkimusretkiä tehden. Miriam oli pelkkää odotusta. Minkälaisia nuo muukalaiset olisivat? Olisivatko ne yhtä herttaisia, kuin Bwana ja My Dear olivat olleet, vai sellaisiako kuin muut hänen tuntemansa valkoihoiset — julmia ja säälimättömiä? My Dear vakuutti hänelle, että kaikki olivat sivistynyttä väkeä, ja että Miriam huomaisi heidät ystävällisiksi, hienotunteisiksi ja rehellisiksi. My Dearia ihmetytti, että Miriam ei vieraita odottaessaan osoittanut minkäänlaista villieläimen vauhkoutta.

Hän vartosi niiden tuloa uteliaana ja jonkinlaisin mieluisin aavistuksin, kun hänelle kerran oli vakuutettu, että ne eivät häntä purisi. Hän ei tosiaan osoittautunut toisenlaiseksi kuin olisi ollut sievä nuori eurooppalaisneiti kuullessaan saavansa odotettua seuraa.

Vihdoin vieraat saapuivatkin. Niitä oli kolme herrasmiestä ja kaksi naishenkilöä — molempien vanhempien herrojen puolisot. Seurueen nuorin jäsen oli hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes, nuori, melkoisen varakas mies, joka oli, käytettyään loppuun kaikki Euroopan pääkaupunkien tarjoamat huvittelumahdollisuudet, mielellään ottanut varteen tämän tilaisuuden käydä toiselta mantereelta etsimässä kiihoketta ja seikkailuja.

Hänestä oli kaikki ei-eurooppalainen enemmän tai vähemmän sietämätöntä; mutta silti hän ei ollut laisinkaan vastahakoinen nauttimaan outojen seutujen uutuudesta ja parhaansa mukaan huvittelemaan tutkimalla niiden alkuasukkaitakin, niin torjuttavilta kuin ne kotona olisivatkin saattaneet hänestä näyttää. Sävyltään hän oli säyseä ja kaikille kohtelias — mahdollisesti hitusen jäykempi ja jörömpi niille, joita piti halvemmasta savesta muovattuina, kuin niille harvoille, jotka hän mielessään tunnusti vertaisiksensa.

Luonto oli lahjoittanut hänelle mainion ruumiinrakenteen ja kauniit kasvot sekä riittävän määrän tervettä arvostelukykyä hänen käsittääkseen, että vaikka hän saattoikin nauttia ylemmyytensä tunteista joukkoja kohtaan, niin oli vähän luultavaa, että joukot samasta syystä kovinkaan haltioituivat. Ja niin hän helposti säilytti mitä kansanomaisimman ja miellyttävimmän miehen maineen; ja miellyttävä hän todella olikin. Pieni itsekkyyden häivä tuli toisinaan näkyville, mutta ei koskaan niin tuntuvana, että se olisi rasittanut hänen tovereitaan. Tällainen oli lyhyesti sanoen tämä eurooppalaisen sivistyksen ylellisyyteen tottunut jalosukuinen herra Morison Baynes. Millainen olisi hänen jalosukuisuutensa keskiafrikkalainen Morison Baynes, oli vaikea arvata.

Miriam oli muukalaisten parissa aluksi ujo ja vähäpuheinen. Hänen hyväntekijänsä olivat katsoneet parhaaksi olla mainitsematta hänen omituisesta menneisyydestänsä, ja niin pidettiin häntä heidän kasvattinaan, jonka entisyyttä ei käynyt tiedustaminen, koska siitä ei oltu mainittu. Vieraat tapasivat hänessä herttaisen ja vaatimattoman, nauraa helskyttelevän ja reippaan tytön, jolta eivät koskaan loppuneet omituiset ja huvittavat viidakkotarinat.

Hän oli ratsastellut paljon sen vuoden aikana, jonka oli viettänyt Bwanan ja My Dearin kanssa. Hän tunsi jokaisen puhveleille mieluisan, verhoavan kaislikon joen varrella, jonne ne saapuivat rypemään ja sammuttamaan janoansa. Hän tunsi tusinan verran paikkoja, missä leijonilla oli luolansa, ja kuivemmalla maalla jokaisen juomarapakon aina kolmen neljänkymmenen kilometrin päähän virrasta. Erehtymättömän tarkasti, niin että hänen vaistonsa tuntui melkein yliluonnolliselta, hän osasi vainuta isoimmat kuten pienimmätkin eläimet niiden lymypaikkoihin asti. Mutta erityisesti heitä kaikkia hämmästytti hänen kykynsä silmänräpäyksessä tuntea petojen läsnäolo, joita muut eivät voineet nähdä eivätkä kuulla, vaikka kuinka pinnistivät aistejansa.

Herra Morison Baynesista oli Miriam mitä sievin ja herttaisin toveri. Hän ihastui tyttöön heti alussa. Ehkä varsinkin senvuoksi, että hän ei ollut odottanut tapaavansa tällaista seuraa lontoolaisten tuttaviensa afrikkalaisella maatilalla. He olivat paljon yhdessä, koska olivat pikku seurueen ainoat naimattomat henkilöt. Kokonaan tottumaton kun Miriam oli senkaltaisten miesten seuratoveriksi kuin Baynesin, tenhosi tämä häntä. Hänen kertomuksensa suurista iloisista kaupungeista, jotka hän hyvin tunsi, herättivät neitosessa ihastusta ja ihmettelyä. Siinä, että hänen jalosukuisuutensa Morison aina esiintyi edukseen näissä kuvauksissa, näki Miriam vain mitä iuonnollisimman seurauksen hänen liikkumisestaan tarinansa näyttämöllä; — missä tahansa Morison olikin, siellä täytyi hänen olla sankarina, niin ajatteli tyttö.

Nuoren englantilaisen alituinen läsnäolo himmensi Korakin kuvaa. Sensijaan, että Korak oli ennen ollut hänelle nykyisyyttä, huomasi Miriam nyt, että hän oli pelkkä muisto. Tälle muistolle hän pysyi uskollisena; mutta mitäpä merkitsee muisto kiehtovan todellisuuden rinnalla?

Vieraiden saapumisesta asti Miriam ei ollut koskaan seurannut miehiä metsästysretkille. Hän ei koskaan ollut erikoisesti pitänyt tappamisurheilusta. Jälkien seuraaminen oli hänestä hauskaa, mutta tappamiseen pelkän tappamisen vuoksi hän ei voinut viehättyä, vaikka olikin ollut pieni villitär ja jossakin määrin vieläkin oli. Bwanan käydessä ampumassa riistaa ravinnoksi tyttö oli aina ollut hänen innokkaana kumppaninaan; mutta lontoolaisten vieraiden saavuttua oli metsästäminen raaistunut pelkäksi surmaamiseksi. Tuhoteurastusta isäntä ei kylläkään sallinut; mutta eräretkillä käytiin kuitenkin vain päiden ja taljojen vuoksi eikä muonitustarkoituksessa. Niinpä Miriam jäikin niiltä pois, viettäen päivänsä joko My Dearin kanssa varjoisella kuistilla tai ratsastaen mielikkiponillaan kenttien yli tai metsän reunaan. Sinne hän jätti ratsunsa kytkemättömäksi siksi aikaa kun itse hyppäsi puihin, hetkiseksi antautuakseen siihen eheään riemuun, jota hänen aikaisemman lapsuutensa villiin, vapaaseen elämään palaaminen tuotti.

Silloin välähteli hänen mieleensä jälleen Korakin kuva, ja vihdoin hän väsyneenä hyppimiseen ja heilauttelemaan itseään puusta puuhun oikaisihe tavallisesti jollekin oksalle mukavaan asentoon ja uinaili. Ja sitten, kuten tapahtui tänäänkin, hän havaitsi Korakin piirteiden vähitellen hämärtyvän ja kuvan vaihtuvan toiseksi, ahavoittuneen, puolialastoman tarmanganin muuttuvan pienellä metsästyshevoseila ratsastavaksi khakipukuiseksi englantilaiseksi.

Ja hänen uneksiessaan kuului hänen korviinsa heikosti jonkun matkan päästä säikähtyneen vohlan määkinää. Miriam havahtui heti tarkkaavaiseksi. Ette te tai minä, vaikkapa olisimme kyenneet niin etäältä erottamaan tuon surkean valituksen, olisi sitä tajunneet, mutta Miriam kuuli siinä sellaista kauhua, joka valtaa märehtijän, kun petoeläin on lähettyvillä ja pako mahdoton.

Korakille oli ollut huvina ja urheiluna ryöstää Numalta sen saalis, milloin mahdollista, ja myöskin Miriam oli usein tuntenut vavahduttavaa riemua siepatessaan jonkun herkkupalasen melkein eläinten kuninkaan kidasta. Vohlan määintä palautti nyt hänen mieleensä muiston kaikista entisistä riemunvärähdyksistä. Heti tunsi hän kiihkeää halua jälleen ruveta piilosille kuoleman kanssa.

Nopeasti hän irroitti ratsastushameensa ja heitti sen pois, — se oli kovin hankala, jos mieli vikkelästi pujahdella puiden oksilla. Hänen ratsassaappaansa ja sukkansa saivat seurata hametta, sillä ihmisen paljas jalkapohja ei luiskahtele kuivassa eikä kosteassakaan puunkuoressa, kuten kova saappaanantura. Hän olisi kernaasti riisunut ratsastushousunsakin, mutta My Dearin äidilliset kehoitukset olivat saaneet Miriamin vakuutetuksi, ettei ollut säädyllistä maailmassa vaeltaa alastomana. Hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko. Kivääri oli vielä tupessaan ponin häpäällä. Revolveriansa hän ei ollut ottanut mukaansa.

Vohla määki vielä, kun Miriam ryntäsi nopeasti sen suunnalle, jonka hän tiesi johtavan suoraan eräälle juomakuopalle päin. Paikka oli aikaisemmin ollut pelottavassa maineessa sinne kerääntyvien leijonain vuoksi, mutta viimeiseltä ei ollut havaittu petoeläimiä liikuskelevan tämän juomarapakon seutuvilla. Miriam oli kuitenkin varma siitä, että määkimisen syynä oli joko leijonan tai pantterin läsnäolo.

Pian hän sen saisi tietää, sillä hän läheni nopeasti tuota säikähtynyttä eläintä. Eteenpäin rientäessään hän ihmetteli, että äänet yhä kuuluivat samalta kohdalta. Miksei vohla juossut pois? Mutta kun hän tuli pienen eläimen näkyville, selvisi hänelle asia. Vohla oli kytketty paaluun allikon viereen.

Miriam pysähtyi läheisen puun oksille ja tarkkasi ympäröivää aukeamaa nopeilla, läpitunkevilla katseilla. Missä oli metsästäjä? Bwana väkineen ei metsästänyt sillä tavoin. Kuka olikaan sitonut tämän pienen eläin-paran Numan houkutteluksi? Bwana ei koskaan sallinut moisia tekoja alueillansa, ja hänen sanansa oli lakina niille, jotka metsästivät monenkin tunnin matkan päässä hänen maatilaltansa.

Kaiketi joitakin vaeltelevia villejä, ajatteli Miriam; mutta missä ne olivat? Eivät edes hänen terävät silmänsä voineet niitä keksiä. Ja missä oli Numa? Miksei se jo aikoja sitten ollut karannut tämän turvattoman herkkupalan niskaan? Että se oli jossakin lähellä, ilmeni vohlan surkeasta parkumisesta. Ah! Nyt hän sen näki. Se oli vesakkoon kyyristyneenä muutaman metrin päässä Miriamista oikealle. Vohla oli tuulen alapuolella ja saattoi täydelleen tuntea sen pelottavan hajun, joka ei saapunut Miriamin nenään.

Kiertää aukeaman toiselle puolelle, missä puut ulottuivat lähemmäksi vohlaa, hypätä nopeasti pienen eläimen viereen ja katkaista liekaköysi, olisi ollut vain hetkisen työ. Sillä hetkellä saattaisi Numa hyökätä, ja silloin olisi tuskin aikaa ehtiä jälleen puiden turviin. Mutta se olisi kuitenkin mahdollista. Miriam oli selviytynyt pahemmastakin pälkäästä monet kerrat sitä ennen.

Mutta eräs ajatus sai hänet hetkiseksi epäröivänä pysähtymään; se johtui pikemmin näkymättömäin metsästäjäin kuin Numan pelosta. Jos siellä oli vieraita neekereitä, niin keihäät, jotka niillä oli valmiina Numan varalta, voivat yhtä helposti viuhahtaa jokaista vastaan, ken uskalsi päästää irti heidän syöttinsä, kuin saalista kohti, jota he täten koettivat viekoitella ansaan. Taaskin ponnisteli vohla vapautuakseen. Taaskin koski sen surkea valitus tytön sydämen helliin kieliin. Hyljäten varovaisuuden hän alkoi kiertää aukeamaa. Numalta hän vain koetti salata läsnäolonsa. Vihdoin hän pääsi vastakkaiselle puolelle. Hetkiseksi hän pysähtyi tähystämään isoa leijonaa ja näki samassa mahtavan pedon verkalleen kohoavan täyteen korkeuteensa. Kumea karjaisu ilmaisi, että se oli valmis.

Miriam veti veitsensä tupesta ja hyppäsi maahan. Nopeasti juosten riensi hän vohlan luo. Numa näki hänet. Se pieksi hännällään keltaisenruskeita kylkiänsä ja karjui kauheasti. Mutta se jäi hetkiseksi paikoilleen, — kaiketi oli tämä viidakosta niin odottamatta esille juossut outo ilmestys ihmetyttänyt sen toimettomaksi.

Toisetkin silmät katselivat Miriamia — silmät, joissa kuvastui yhtä paljon hämmästystä kuin petoeläimen kellervän vihreissä kehissä. Valkoihoinen, okaisista pensaista rakennetun boman suojaan piiloutunut mies nousi puoliksi, kun tyttö hyppäsi aukeamalle ja ryntäsi vohlaa kohti. Hän näki Numan epäröivän. Hän kohotti kiväärinsä ja tähtäsi petoa rintaan. Tyttö pääsi vohlan luo. Hänen puukkonsa välähti, ja pieni vanki oli vapaa. Määkäisten mennessään se vilisti viidakkoon. Sitten tyttö kääntyi palatakseen puun turviin, josta niin äkkiä ja odottamatta oli hypännyt näkyviin hämmästyttäen jalopeuran, vohlan ja miehen.

Tytön palatessa olivat hänen kasvonsa käännetyt metsästäjään päin. Tämän silmät laajenivat, kun hän näki tytön piirteet. Häneltä pääsi pieni kummastuksen huohotus; mutta nyt vaati leijona hänen koko huomionsa — ällistynyt, vihainen peto hyökkäsi. Hievahtamaton pyssy oli vielä tähdättynä sen rintaan. Mies olisi voinut laukaista ja heti keskeyttää sen hyökkäyksen; mutta tytön kasvot nähdessään hän jostakin syystä epäröi. Eikö hän ehkä halunnut pelastaa neitosta? Vai tahtoiko hän, jos mahdollista, mieluummin jäädä häneltä huomaamatta? Varmaankin viimemainittu seikka pidätti vakavan käden ja liipaisimelle lasketun sormen pienestä painalluksesta, joka ainakin hetkiseksi olisi pysähdyttänyt ison petoeläimen.

Kotkan tavoin katseli mies, kuinka tyttö juoksi henkensä edestä. Kului parin sekunnin aika koko tähän kiihoittavaan jännitykseen siitä hetkestä, jolloin leijona ryhtyi hyökkäämään. Tuokioksikaan eivät kiväärin tähtäimet jättäneet maaliaan, kellervän pedon leveää rintaa, leijonan suuntautuessa hiukan vasemmalle miehestä. Kerran, vihoviimeisellä hetkellä, jolloin pelastus näytti mahdottomalta, tiukkeni sormen kosketus liipaisimella juuri hitusen; mutta melkein samassa hyppäsi tyttö yläpuolella riippuvaa oksaa kohti ja tavoitti sen. Leijonakin hyppäsi; mutta ketterä Miriam oli kiepsahtanut sen ulottuvilta viime silmänräpäyksessä ja viimeisen tuumanvälin yläpuolelle.

Mies huokaisi helpotuksesta, laskiessaan kiväärinsä alas. Hän näki tytön irvistävän vihaiselle, alapuolellaan karjuvalle ihmissyöjälle ja sitten nauraen kiitävän pois metsään. Tunnin ajaksi jäi leijona allikolle. Satakin kertaa olisi metsästäjä voinut kaataa saaliinsa. Miksi hän ei ampunut? Pelkäsikö hän, että laukaus kiinnittäisi tytön huomion ja saisi hänet palaamaan?

Vihdoin Numa, yhä vihaisesti karjuen, asteli majesteetillisesti viidakkoon. Metsästäjä ryömi esille bomastansa ja saapui puoli tuntia myöhemmin pieneen, huolellisesti metsän siimekseen kätkettyyn leiriin. Kourallinen mustia seuralaisia tervehti jörön välinpitämättömästi hänen palaamistansa. Hän oli iso, parrakas mies, kookas kellerväpartainen jättiläinen telttaansa astuessaan. Puolen tunnin kuluttua hän tuli sieltä ulos kasvot sileiksi ajeltuina.

"Hyeenakaan, joka sinut synnytti, ei olisi sinua tuntenut, bwana", vastasi yksi.

Mies tähtäsi navakan nyrkiniskun neekerin naamaan; mutta hyvin tottuneena moisia mäjähdyksiä väistämään kääntyi röyhkeä alkuasukas ajoissa sivulle.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Miriam palasi verkalleen puulle, johon oli jättänyt hameensa, kenkänsä ja sukkansa. Hän lauloi hilpeästi; mutta hänen laulunsa taukosi äkkiä, kun hän tuli puun lähelle ja näki siinä joukon paviaaneja riemuiten tempomassa ja raastamassa hänen pukimiansa. Miriamin havaitessaan ne eivät ilmaisseet mitään pelkoa. Ne vain paljastivat hampaansa karjahdellen ja muristen. Mitäpä pelättävää oli yhdessä ainoassa tarmangani-naaraassa? Ei mitään, ei kerrassaan mitään!

Avoimella kentällä metsän takana palasivat erämiehet päivän urheilusta. He olivat kaukana toisistaan, toivoen kotimatkallaan kentän yli yllättävänsä jonkun samoilevan leijonan. Hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes ratsasti lähinnä metsää. Hänen katseensa, harhaillessaan aaltoilevan pensaantöppäitä kasvavan seudun yli, osui johonkin hahmoon, joka liikahteli viidakon reunalla, missä tiheikkö äkkiä päättyi aukeaan tasankoon.

Hän ohjasi ratsunsa sinnepäin. Olento oli vielä liian kaukana hänestä, jotta hänen tottumattomat silmänsä olisivat erottaneet, mikä se oli; mutta ehdittyään lähemmäksi hän havaitsi sen hevoseksi ja oli jo palaamaisillaan alkuperäiselle suunnalleen, kun samassa luuli eroittavansa hevosen selässä satulan. Hän ratsasti vielä likemmäs. Niin, eläin oli satuloitu. Ja sitten hänen jalosukuisuutensa Morisonin silmät ilmaisivat iloista odotusta, sillä nyt hän tunsi ponin Miriamin erikoiseksi suosikiksi.

Hän karautti eläimen viereen. Miriamin täytyi olla metsässä. Miestä hiukan pöyristytti ajatus, että turvaton tyttö oli yksinään tuossa viidakossa, joka hänestä yhä oli kamala kauhun paikka, missä tuoni hiiviskellen väijyi. Hän hyppäsi satulasta ja jätti hevosensa Miriamin ratsun viereen. Jalkaisin hän painui viidakkoon. Hän tiesi, että neitonen luultavasti oli kyllä turvassa, ja tahtoi häntä hämmästyttää äkkiä yllättämällä hänet.

Hän oli ehtinyt astua vain vähän matkaa metsään, kun kuuli suurta mekastusta läheisestä puusta. Lähemmäksi tultuaan hän näki joukon paviaaneja riitelemässä jostakin. Tarkkaan tähystäessään hän huomasi, että yksi niistä käsitteli naisen ratsastushametta ja toiset saappaita ja sukkia. Hänen sydämensä lakkasi melkein sykkimästä, sillä luonnollisesti hän sovitti tähän näytelmään kaameimman selityksen. Paviaanit olivat surmanneet Miriamin ja riistäneet nuo vaatteet hänen ruumiiltansa. Morisonia puistatti.

Hän oli juuri huutamaisillaan kovaa siinä toivossa, että tyttö sittenkin vielä eläisi, kun samassa näkikin hänet puussa lähellä sitä, jossa paviaanit olivat, ja nyt hän huomasi niiden ärisevän ja parpattavan Miriamille. Kummastuksekseen hän näki tytön apinan tavoin kiepsauttavan itsensä puuhun noiden isojen eläinten alapuolelle ja sitten pysähtyvän oksalle vain muutaman jalan päähän lähimmästä paviaanista ja oli juuri kohottamaisillaan kiväärinsä ja lennättämäisillään luodin inhan luontokappaleen ruumiiseen, se kun näkyi aikovan karata tytön niskaan. Mutta silloin hän kuuli Miriamin puhuvan. Hän oli pudottaa pyssynsä hämmästyksestä, kuullessaan outoa äännähtelyä, samanlaista kuin apinain, purkautuvan Miriamin huulilta.

Paviaanit lopettivat ärinänsä ja kuuntelivat. Ilmeisesti ne ällistyivät yhtä paljon kuin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes. Verkalleen ja yksi erältään ne lähenivät tyttöä. Tämä ei osoittanut pienintäkään pelon merkkiä. Eläimet ihan piirittivät hänet nyt, niin että Baynes ei olisi voinut laukaista saattamatta tytön henkeä vaaraan; eikä hän sitä enää halunnutkaan tehdä. Hän oli kokonaan uteliaisuuden vallassa. Useita minuutteja keskusteli tyttö paviaanien kanssa, sillä mitään muutakaan se ei saattanut olla, ja sitten jokainen hänelle kuuluva vaatekappale ojennettiin hänelle auliisti. Paviaanit pysyivät yhä hartaasti hänen ympärillään, kun hän puki ne ylleen. Ne rupattelivat tytölle, ja tyttö rupatteli vuorostaan niille. Herra Morison Baynes istahti puun juurelle ja pyyhki hikistä otsaansa. Sitten hän nousi ja palasi ratsulleen.

Kun Miriam muutamaa minuuttia myöhemmin tuli esille metsästä, tapasi hän Morisonin siellä, ja hänen jalosukuisuutensa katseli häntä suurin silmin, joissa kuvastui sekä ihmettelyä että jonkinlaista kauhua.

"Näin hevosenne täällä", selitti Baynes, "ja tuumin, että odottaisin täällä ratsastaakseni teidän seurassanne kotiin. Eihän teillä liene mitään sitä vastaan?"

Heidän ratsastaessaan kedon yli vieretysten ja niin lähekkäin, että kannukset melkein kalahtelivat toisiinsa, joutui Morison useastikin sivultapäin tarkkaamaan tytön säännöllisiä piirteitä ja mietiskeli, olivatko hänen silmänsä hänet pettäneet vai oliko hän todella nähnyt tämän suloisen olennon seurustelevan rumien paviaanien kanssa ja keskustelevan niiden kanssa yhtä sujuvasti kuin haasteli hänelle. Asia tuntui kaamealta — mahdottomalta. Mutta hän oli sen sittenkin omin silmin nähnyt.

Ja hänen katsellessaan Miriamia tunkeutui väkisinkin eräs toinen ajatus hänen mieleensä. Tyttö oli mitä kaunein ja haluttavin; mutta mitä Baynes hänestä tiesi? Eikö neitonen ollut ihan mahdoton? Eikö hänen äsken näkemänsä kohtaus ollut riittävä todistus hänen mahdottomuudestansa? Nainen, joka kiipeili puissa ja keskusteli viidakon paviaanien kanssa! Sehän oli ihan kauheata!

Taaskin hänen jalosukuisuutensa Morison pyyhki ohimoitansa. Miriam vilkaisi häneen.

"Olette kuumissanne", virkkoi hän. "Nyt, kun aurinko on menossa mailleen, tuntuu minusta aivan viileältä. Miksi te nyt hikoilette?"

Hän ei ollut aikonut antaa tytön tietää, että oli nähnyt hänet paviaanien parissa. Mutta äkkiä, ennenkuin tiesi, mitä sanoikaan, hän tuli sen lausuneeksi.

"Minä hikoilen liikutuksesta", selitti hän. "Viidakkoon ratsastaessani huomasin teidän poninne. Tahdoin teidät yllättää; mutta itsepä minä ällistyinkin. Minä näin teidät puissa paviaanien kanssa."

"Niinkö?" virkahti tyttö ihan tyynesti, ikäänkuin ei siinä olisi mitään merkillistä, että nuori neitonen oli ystävällisissä väleissä villin viidakon eläinten kanssa.

"Hirveääkö?" toisti Miriam rypistäen hämmästyneenä kulmiaan. "Mitä hirveää siinä oli! Ne ovat minun ystäviäni. Onko hirveää haastella ystäviensä kanssa?"

"Te siis todella haastelitte niiden kanssa?" ihmetteli Morison.
"Ymmärsitte niitä ja ne ymmärsivät teitä?"

"Mutta nehän ovat iljettäviä elukoita — viheliäisiä olioita, alhaista lajia. Kuinka te osasitte puhua eläinten kieltä?"

"Ne eivät ole iljettäviä eivätkä alhaisia", vastasi Miriam. "Ystävät eivät koskaan ole sellaisia. Minä elelin niiden joukossa vuosikausia, ennenkuin Bwana tapasi minut ja toi minut tänne. Tuskin osasin puhua muuta kuin manganien kieltä. Tulisiko minun nyt kieltäytyä tuttavuudesta niiden kanssa vain siksi, että tätä nykyä satun asumaan ihmisten parissa?"

"Tätä nykyä!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette tarkoittane, että aiotte palata elämään niiden joukossa? No, no, mitä me nyt hupsuttelemmekaan! Jo pelkkä ajatuskin…! Teette minusta pilaa, neiti Miriam. Olette ollut ystävällinen noille paviaaneille, minkä vuoksi ne eivät hätyytä teitä. Mutta että olisitte kerran elänyt niiden joukossa… ei, se on järjetöntä."

"Mutta minäpä olen elänyt", väitti tyttö huomatessaan sen todellisen kauhun, jonka sellainen ajatus sai värähtämään miehen äänensävyssä, ja melkein huvikseen kiusoittaen häntä vielä enemmän. "Niin, minä elelin miltei alastomana isojen apinain ja pienempien apinain joukossa. Minä asuin puiden oksilla. Hyökkäsin pienemmän riistan niskaan ja söin sen — raakana. Korakin ja A'htin kanssa minä pyydystin antilooppeja ja metsäkarjuja ja istuin puunoksalla irvistellen Numalle, leijonalle, heitellen sitä varvuilla ja ärsyttäen, kunnes se raivoissaan karjui niin kauheasti, että maa vapisi. Ja Korak rakensi minulle pesän mahtavan puun korkeille oksille. Hän toi minulle hedelmiä ja lihaa. Hän taisteli minun puolestani ja oli minulle ystävällinen — siihen asti, kunnes tulin Bwanan ja My Dearin luo, en muista kenenkään muun kuin Korakin koskaan olleen minulle ystävällisen."

Tytön äänessä värähti nyt kaihoa, ja hän oli unohtanut kiusoittelevansa herra Morisonia. Hän ajatteli Korakia. Viimeiseltä ei Miriam ollutkaan häntä paljoa ajatellut.

Hetken aikaa molemmat olivat ääneti, omiin mietteisiinsä vaipuneina ratsastaessaan eteenpäin isäntänsä huvilaa kohti. Tyttö muisteli jumalaista vartaloa, nuorukaista, jonka pehmeää, ruskeaa ihoa puolittain verhosi leopardintalja hänen hypellessään ketterästi puiden välitse, laskeakseen hyväonniselta eräretkeltä palattuaan antimensa Miriamin eteen. Hänen takanaan kieppui pörröisenä ja voimakkaana iso ihmisenmuotoinen apina, sillä välin kun Miriam nauraen ja huutaen tervehdyksensä keinui notkuvalla oksalla metsäkammionsa edustalla. Se oli kaunis kuva, joka tytölle täten muistui mieleen. Silloisen elämän varjopuolet — pitkät, synkät yöt, nuo viidakon kylmät, kamalat yöt, sadekausien kosteus ja epämukavuus, alhaalla manalamaisessa pimennossa hiiviskelevien petojen murahdukset, alituinen uhka Sheetan, pantterin, ja Histan, käärmeen, taholta, pistävät hyönteiset, iljettävät itikat — tulivat harvoin hänen mieleensä. Sillä olihan kaiken tuon korvannut aurinkoisten päivien onni, väljä vapaus ja ennen kaikkea Korakin toveruus.

Miehen ajatukset olivat jokseenkin sekaisin. Hän oli äkkiä havainnut olleensa ihan rakastumaisillaan tähän tyttöön, josta hän ei ollut tiennyt mitään, kunnes neitonen vastikään oli vapaaehtoisesti paljastanut osan entistä elämäänsä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän oli lahjoittanut Miriamille rakkautensa — että oli ollut tarjoamaisillaan hänelle oman kunnioitettavan nimensä. Hän vavahti ajatellessaan, kuinka vähällä se oli ollut. Silti hän yhä rakasti Miriamia. Sille ei herra Morison Baynesin ja hänen laistensa siveysoppi asettanut mitään esteitä. Tyttö oli halvempaa savea kuin hän itse. Yhtä vähän hän saattoi ottaa vaimokseen Miriamin kuin jonkun tämän paviaaniystävistä, eikä neitonen tietysti voinut sellaista tarjousta häneltä odottaakaan. Hänen lempensä olisi tuollaiselle riittävä kunnianosoitus, — nimensä hän luonnollisesti antaisi jollekulle omaan ylhäiseen seurapiiriinsä kuuluvalle.

Tytöllä, joka oli elänyt apinain parissa, joka oman tunnustuksensa mukaan oli liikkunut melkein alastomana niiden joukossa, ei suinkaan voinut olla kovin herkkä vaisto siveellisyyden korkeimmissa vaatimuksissa. Se rakkaus, jota Baynes hänelle tarjoisi, ei siis arvatenkaan loukkaisi häntä, vaan pikemminkin siinä olisi kaikki, mitä hän toivoisi tai odottaisi.

Mitä enemmän hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes asiaa mietti, sitä varmemmin hän uskoi suunnittelevansa perin ritarillista ja epäitsekästä tekoa. Eurooppalaiset voivat käsittää tämän ajatussuunnan paremmin kuin amerikkalaiset — poloiset pimeät siirtomaalaiset, joiden ei ole suotu täysin tajuta kastijärjestelmän arvoa ja sitä tosiasiaa, että "kuningas ei voi tehdä väärin." Hänen ei edes tarvinnut pohtia sitä seikkaa, että tyttö eläisi paljoa onnellisempana lontoolaisen asunnon ylellisyydessä, hänen sekä rakkautensa että pankkitilinsä turvissa, kuin sellaisen miehen laillisena vaimona, jonka neidon yhteiskunnallinen asema voisi hänelle toimittaa. Kuitenkin oli yksi kysymys, johon hän halusi saada ratkaisevan vastauksen, ennenkuin edes ryhtyisi omaa suunnitelmaansa toteuttamaan.

"Te olette tarmangani", vastasi hän. "Manganit ovat karvapeittoisia — te nimittäisitte niitä apinoiksi."

"Ja oliko hän… hm… tei… teidän…?" Morison vaikeni, sillä hänestä tuntui varsin tukalalta jatkaa tuollaista utelemista tytön kauniiden kirkkaiden silmien katsellessa suoraan hänen omiinsa.

"Minun mitä?" tiukkasi Miriam, ollen tahrattomassa viattomuudessaan liian lapsellinen arvatakseen, mihin hänen jalosukuisuutensa Morison tähtäsi.

"Aviomieheni!" huudahti hän. "Kuinka vanhaksi minua luulettekaan? Minä olen liian nuori miehelään. Sellaista en ollut koskaan ajatellut. Korak oli… hm…" ja nyt hänkin epäröi, sillä milloinkaan ennen hän ei ollut yrittänyt itselleen selittää heidän välillään vallinnutta suhdetta — "hm, Korak oli juuri Korak", ja jälleen hän purskahti raikkaaseen nauruun käsittäessään, kuinka valaiseva tämä hänen kuvauksensa oli.

Katsellessaan vieressään ratsastavaa tyttöä ja kuunnellessaan hänen sanojansa mies ei voinut uskoa, että hänen luonteessaan oli hitustakaan minkäänlaista turmelusta, mutta kuitenkin hän olisi mieluummin suonut, että neitonen ei ollut elänyt ehdottoman siveästi, sillä siinä tapauksessa hänen aikeensa ei ollut niinkään helppo; eikä hänen jalosukuisuutensa Morison ollut kokonaan vailla omaatuntoa.

Hän istui eräänä iltana Miriamin kanssa kuistilla toisten jo mentyä levolle. Aikaisemmin he olivat pelanneet tennistä — peliä, jossa hänen jalosukuisuutensa Morison esiintyi edukseen, kuten tosiaan useimmissa miesten urheiluissa. Nyt hän jutteli Miriamille Lontoosta ja Pariisista, tanssiaisista ja kemuista, ihmeellisistä naisista ja heidän ihmeellisistä puvuistaan, rikkaiden ja mahtavien iloista ja huvituksista. Morison oli täysin oppinut mestari viekkaasti vihjailevassa kerskumisessa. Hänen itsekkyytensä ei ollut koskaan räikeä tai väsyttävä — ei koskaan karkea, sillä karkeus oli alhaison tapaista, mitä hänen jalosukuisuutensa huolellisesti vältti, mutta hänen kuulijansa saama vaikutelma oli tarkoitettu sellaiseksi, että se ei suinkaan vähentänyt Baynesin suvun tai sen edustajan mainetta ja kunniaa.

Miriam innostui. Miehen tarinat olivat kuin keijukaissatuja pienelle viidakkoneidolle. Morison Baynes hahmoittui suureksi, ihmeelliseksi ja uhkeaksi hänen sielunsa silmissä. Tämä hieno mies lumosi hänet, ja kun Baynes lyhyen vaitiolon jälkeen siirrähti lähemmäksi häntä, tarttuen hänen käteensä, tunsi hän väristystä, jollaista saattaisi tuntea jumalaisen olennon kosketuksesta — pelonsekaisen riemun väristystä.

"Miriam!" sanoi hän, "pikku Miriamini! Saanenko nimittää sinua pikku
Miriamikseni?"

Tyttö käänsi kummastuneet silmänsä hänen kasvojaan kohti; mutta ne olivat varjossa. Hän vapisi, mutta ei vetäytynyt pois. Mies laski käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet lähemmäksi.

Miriam ei vastannut. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt mitään rakkaudesta. Hän ei ollut koskaan sitä ajatellut; mutta hän tiesi, että rakastettuna oleminen tuntui hyvin suloiselta, merkitsipä rakkaus sitten mitä tahansa. Oli hauskaa, että ihmiset olivat ystävällisiä. Hän oli saanut osakseen niin vähän ystävällisyyttä ja hellyyttä.

Hänen huulensa tulivat yhä lähemmäksi ja olivat melkein koskettaneet tytön huulia, kun Korakin kuva kohosi ikäänkuin ihmeilmestyksenä Miriamin silmien eteen. Hän näki Korakin kasvot lähellä omiansa, tunsi hänen kuumat huulensa huulillaan, ja silloin hän ensi kertaa eläissään arvasi, mitä rakkaus on. Hän vetäysi hiljaa poispäin.

"En oikein tiedä", virkkoi hän, "rakastanko. Odottakaamme. Onhan tässä aikaa. Olen vielä liian nuori naimisiin enkä ole varma, eläisinkö onnellisena Lontoossa tai Pariisissa — pikemminkin ne pelottavat minua."

"Hyvää yötä", sanoi hän. "On niin kaunista, ettei hentoisi lähteäkään", ja hän huiskautti kättään kaaressa, johon sisältyi tähtitaivas, suuri kuu, sen hopeoima laaja kenttä ja etäämpänä viidakon ääriviivoina tummat varjot. "Oi, kuinka minä tätä rakastan!"

"Lontoota rakastaisit vielä enemmän", sanoi herra Baynes vakavasti. "Ja
Lontoo rakastaisi sinua. Jokaisessa Euroopan pääkaupungissa tulisi
sinusta kuuluisa kaunotar. Maailma lepäilisi jalkojesi juuressa,
Miriam."

Hänen jalosukuisuutensa Morison otti savukkeen vaakunakilvellä koristetusta kotelosta, sytytti sen, puhalsi ohuen sinervän savujuovan kuuta kohti ja hymyili.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Miriam ja Bwana istuivat seuraavana päivänä yhdessä kuistilla, kun etäältä ilmestyi ratsastaja ohjaten tasangon yli huvilaa kohti. Bwana varjosti kädellä silmiänsä ja tähysti tulijaa ihmetellen. Vieraita saapui harvoin Keski-Afrikkaan. Monen tunninmatkan laajuudelta joka suunnalle hän tunsi neekeritkin hyvin. Kukaan valkoihoinen mies ei saapunut puolentoista sadan kilometrin päähän, ennenkuin viesti hänen tulostaan jo aikaisemmin ehti Bwanan korviin. Hänen jokainen liikkeensä tiedoitettiin suurelle Bwanalle — sekin, mitä eläimiä vieras tappoi, kuinka monta kutakin lajia, vieläpä millä tavoin hän ne tappoi, sillä Bwana ei sallinut cyanivetyhapon eikä strykniinin käyttämistä, ja myöskin, kuinka hän kohteli "poikiansa."

Useakin eurooppalainen metsästäjä oli mahtavan englantilaisen käskystä käännytetty takaisin rannikolle, kun hän oli ollut aiheettoman julma mustille seuralaisilleen; eräs, jota oli sivistyneissä yhteiskunnissa kauan mainittu uljaana erämiehenä, karkoitettiin Afrikasta ja lisäksi kiellettiin koskaan tänne palaamasta, kun Bwana oli saanut tietoonsa, että hänen runsas saaliinsa, neljätoista leijonaa, oli tulos ahkerasta myrkkysyötin käyttämisestä.

Senpä vuoksi kaikki kunnolliset metsämiehet ja kaikki alkuasukkaat häntä rakastivat ja kunnioittivat. Hänen sanansa oli lakina täällä, missä ennen ei ollut laista mitään tietty. Tuskin oli rannikolta rannikolle ainoatakaan päämiestä, joka ei mieluummin olisi totellut Bwanan kuin heidän palveluksiaan käyttävien erämiesten käskyjä, Ja niinpä olikin helppo pakottaa jokainen epämieluinen muukalainen takaisin — Bwanan tarvitsi vain uhata, että hän käskisi hänen neekeriensä hänet jättää.

Mutta tuolla nyt tuli kaiketi joku, joka oli päässyt livahtamaan maahan huhun siitä kertomatta. Bwana ei käsittänyt, kuka tuo lähestyvä ratsastaja voisi olla. Sen vieraanvaraisuuden mukaisesti, joka kautta maailman on rajaseuduilla yleinen, hän meni portille miestä vastaan, lausuen hänet tervetulleeksi, ennenkuin hän oli astunut ratsultaankaan maahan. Hän oli kookas, kolmikymmenvuotias, ehkä neljälläkymmenellä oleva mies, sopusuhtainen ruumiiltaan, vaaleatukkainen ja sileäksi ajeltu. Miehessä oli ärsyttävää tutunomaisuutta, joten Bwanasta oli varmaa, että hänen pitäisi tietää vieraan nimi, mutta kuitenkaan hän ei sitä muistanut. Tulija oli ilmeisesti skandinaavista rotua, kuten hänen ulkomuotonsa ja ääntämisensä osoittivat. Hänen käytöstapansa oli karkeahko, mutta avomielinen. Hän teki hyvän vaikutuksen englantilaiseen, joka tässä villissä ja sivistymättömässä seudussa oli tottunut vastaanottamaan muukalaisia heidän sisäisen arvonsa perusteella, tekemättä mitään kysymyksiä ja otaksuen heistä parasta, kunnes he mahdollisesti osoittautuivat arvottomiksi saamaan hänen puoleltaan ystävyyttä tai vieraanvaraisuutta.

"Varsin harvinaista on, että valkoinen mies saapuu tänne huhun edeltäpäin kertomatta hänestä", sanoi Bwana heidän yhdessä kävellessään kedolle päin, jolle vieras hänen tarjouksensa mukaan saisi päästää pienen hevosensa laitumelle. "Ystäväni, alkuasukkaat, toimittavat meille jokseenkin tarkat tiedot."

"Luultavasti siksi, että minä tulen etelästä päin", selitti muukalainen, "ette ole kuullut saapumisestani. Monen päivän matkalla en ole nähnyt yhtään kylää."

"Ei, meistä etelään ei niitä ole peninkulmain piirissä", vastasi Bwana. "Senjälkeen kun Kovudu jätti maansa, en juuri luule voitavan tavata alkuasukasta sillä suunnalla kymmenenkään päivämatkan päässä."

Bwana ihmetteli, että yksinäinen valkoinen mies oli voinut etelästä käsin matkata niin pitkän taipaleen, villin seudun halki, joka ei tarjonnut mitään vieraanvaraisuutta. Ikäänkuin arvaten, mitä toinen tietystikin ajatteli, ehätti vieras selittämään.

"Minä saavuin pohjoisesta tehdäkseni vähän kauppaa ja metsästääkseni", sanoi hän, "ja jouduin poletulta reitiltä pois. Poikieni johtaja, joka safariini kuuluvista oli ainoa tällä seudulla ennen käynyt, sairastui ja kuoli. Emme voineet tavata keitään alkuasukkaita oppaiksemme, ja niin olen pyrkinyt vain suoraan pohjoista kohti. Toista kuukautta olemme eläneet pyssyillä hankkimastamme riistasta. Emme aavistaneet täällä asuvan valkoisia tuhannenkaan kilometrin päässä meistä, kun viimeksi leiriydyimme vesiallikolle tasangon syrjään. Tänä aamuna lähdin metsästämään ja nähtyäni savua nousevan uuninpiipustanne lähetin aseenkantajani takaisin leiriin tätä hyvää uutista ilmoittamaan ja ratsastin itse suoraan tänne. Tietysti olen teistä kuullut — kuuleehan teistä jokainen Keski-Afrikkaan saapuva — ja olisin hyvin mielissäni, jos sallisitte minun levähtää ja metsästellä tällä tienoolla muutaman viikon."

"Tietysti", vastasi Bwana. "Siirtäkää leirinne virran varrelle poikieni leirin alapuolelle ja olkaa kuin kotonanne."

He saapuivat nyt kuistille, ja Bwana esitteli vieraan Miriamille ja My
Dearille, jotka olivat juuri tulleet sisältä huoneista.

"Tämä on herra Hanson", lausui hän, käyttäen nimeä, jonka vieras oli hänelle maininnut. "Hän on kauppamies, joka oli eksynyt eteläisessä viidakossa."

My Dear ja Miriam kumarsivat vastaukseksi esittelyyn. Mies näkyi olevan jokseenkin nolo heidän läheisyydessään. Hänen isäntänsä arveli sen johtuvan siitä, että hänen vieraansa oli tottumaton sivistyneiden naisten seuraan; senvuoksi hän pian keksi verukkeen vapauttaakseen hänet tästä nähtävästi tukalasta kohtauksesta ja vei hänet pois kirjastoonsa, tarjoten konjakkia ja soodaa, jotka ilmeisesti hämmensivät Hansonia paljoa vähemmän.

"Omituista", sanoi hän, "mutta melkeinpä voisin vannoa, että olen joskus ennen nähnyt herra Hansonin. Se on omituista, mutta ihan mahdotonta", eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

Hanson ei noudattanut Bwanan kehoitusta siirtää leiriänsä lähemmäksi uutisasuntoa. Hän sanoi, että hänen neekerinsä olivat riidanhalusia, joten oli parempi, että ne pysyivät jonkun matkan päässä; ja hän itse kävi talossa vain vähän ja vältti silloin aina naisten seuraa, mikä tietenkin aiheutti vain hiukan leikinlaskua yksinkertaisen kauppamiehen ujoudesta. Hän seurasi miehiä useille metsästysretkille, jolloin nämä huomasivat hänen olevan täysin perehtyneen kaikkiin suurriistan ajossa esiintyviin hienoihin yksityisseikkoihin. Iltaisin hän usein vietti pitkiä aikoja suuren maatilan valkoihoisen pehtoorin parissa, kaiketikin tavaten tämän karkeamman miehen seurassa enemmän yhteisiä harrastuksia kuin hänellä oli Bwanan sivistyneiden vieraiden kanssa. Niinpä hän iltaisin olikin tutunomainen henkilö talossa. Hän tuli ja meni mielensä mukaan ja käveli usein yksinään laajassa kukkatarhassa, joka oli My Dearin ja Miriamin erikoisena ilona ja ylpeytenä. Ensi kerralla, jolloin hänet sieltä yllätettiin, hän pyysi kömpelösti anteeksi, selittäen aina rakastaneensa Pohjois-Euroopan kauniita tuttuja kukkasia, joita My Dear oli niin hyvällä menestyksellä siirtänyt Afrikan maaperälle kasvamaan.

Mutta olivatkohan sittenkään samettihaavan ja punalatvan alati kauniit kukat häntä viettelemässä puutarhan sulotuoksuiseen ilmaan vaiko se äärettömän paljoa kauniimpi kukkanen, joka usein käveli kukkasarkojen välissä suuren kuun alla — mustatukkainen, päivettynyt Miriam?

Hanson oli viipynyt kolme viikkoa. Tällä välin hän sanoi neekeriensä lepäävän ja keräävän voimia etelänpuolen tiettömässä viidakossa kärsimiensä kauheiden koettelemusten jälkeen; mutta hän ei ollut viettänyt päiviään niin joutilaana kuin sivullisesta näytti. Hän oli jakanut pienen joukkonsa kahteen osaan, määräten kummankin johtajaksi miehen, johon luuli voivansa luottaa. Näille hän selitti ohjelmansa ja lupasi runsaan palkkion, jos he auttaisivat hänen suunnitelmansa onnelliseen päätökseen. Toisen osaston hän siirsi hyvin verkalleen pohjoista kohti polkua pitkin, joka yhtyy Saharaan etelästä päin tuleviin suuriin karavaaniteihin. Toisen hän lähetti suoraan länteenpäin, käskien sen pysähtyä ja vakinaisesti leiriytyä ihan sen suuren virran toiselle puolelle, joka oli luonnollisena rajana Bwanan täydellä syyllä melkein omanaan pitämälle alueelle.

Isännälleen hän selitti, että hän marssitti safariansa verkalleen pohjoista kohti, — länteenpäin liikkuvasta osastosta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän eräänä päivänä ilmoitti, että puolet pojista olivat karanneet, sillä huvilasta oli saapunut metsästysseurue hänen pohjoiselle leirilleen, ja hän pelkäsi sen huomanneen hänen seuralaistensa lukumäärän supistuneen.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Miriam eräänä kuumana yönä, saamatta unta silmiinsä, nousi ja meni ulos puutarhaan. Hänen jalosukuisuutensa Morison oli illalla taaskin muistutellut kosinnastansa, ja tytön mieli oli niin kuohuksissa, että hän ei voinut nukahtaa.

Ison kukkivan pensaan takana loikoi Hanson katsellen tähtiä ja odottaen. Sillä tavoin hän oli samassa paikassa loikonut monet yöt ennen. Mitä tai ketä hän odotteli? Hän kuuli tytön lähestyvän ja kohosi toisen kyynärpäänsä varaan. Kahdentoista askeleen päässä seisoi hänen ponihevosensa, päitset kierrettyinä aidanseipääseen.

Verkalleen kävellen lähestyi Miriam pensasta, jonka takana odottaja loikoi. Hanson veti ison intialaisen silkkinenäliinan taskustaan ja kohosi väijyen polvilleen. Alhaalta karjapihasta kuului ponin hirnuntaa. Etäällä tasangon takana karjui leijona. Hanson muutti asentoansa, kunnes istui kyykkysillään molemmilla jaloillaan, valmiina nousemaan nopeasti pystyyn.

Taaskin hirnahti poni — tällä kertaa lähempänä. Sitten hän kuuli sen ruumiin harjaavan pensaita. Ja Hanson ihmetteli, että eläin oli päässyt aitauksesta, sillä selvästi se oli jo puutarhassa. Hän käänsi päänsä hevosta kohti, ja se, mitä hän näki, sai hänet painumaan maahan pensaiden juurelle. Tulossa oli mies taluttaen kahta ponia.

Tyttökin erotti nyt ääntä ja pysähtyi kuuntelemaan. Hetkistä myöhemmin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes tuli esille, kaksi satuloittua ratsua kintereillään.

Miriam vilkaisi häneen kummastuneena. Hänen jalosukuisuutensa virnisti omituisesti.

"En voinut nukkua", selitti hän, "ja olin lähdössä hiukan ratsastamaan, kun satuin huomaamaan teidät täällä ulkona ja arvelin, että haluaisitte tulla mukaan. Onhan öinen ratsastus aika reipasta ja hauskaa urheilua. Tulkaa pois!"

Hanson noitui partaansa. Nuo kaksi taluttivat hevosensa puutarhan portista ulos. Siellä he huomasivat Hansonin ratsun.

"Viipyypä hän aika myöhään, eikö totta?" huomautti jalosukuinen Morison. "Minä en mielelläni ratsastaisi yöllä tuon viidakon läpi hänen leiriinsä."

Ikäänkuin korostaakseen hänen pelkoansa karjaisi etäinen leijona. Morisonia puistatti, ja hän vilkaisi tyttöön nähdäkseen minkä vaikutuksen tuo kaamea ääni oli häneen tehnyt. Mutta Miriam ei näkynyt sitä huomanneen.

Hetkistä myöhemmin he olivat nousseet ratsuilleen ja liikkuivat verkalleen kuutamossa kylpevää tasankoa pitkin. Tyttö käänsi ratsunsa pään suoraan viidakkoa kohti juuri sille suunnalle, josta nälkäisen leijonan karjahdus oli kuulunut.

"Eikö meidän olisi parasta sivuuttaa se junkkari?" ehdotti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette tainnut sitä kuulla?"

"Kyllä minä kuulin", nauroi Miriam. "Mutta pistäytykäämme sen luo vieraskäynnille."

Morison nauroi levottomasti. Hän ei halunnut esiintyä tytön silmissä epäedullisessa valossa eikä myöskään yön aikaan mennä liian lähelle nälkäistä leijonaa. Hänellä oli kivääri satulatupessa; mutta kuutamo on epävarmaa valoa tähtääjälle, eikä hän ollut yksinään astunut leijonaa kohti päivälläkään. Se ajatus ihan hirmustutti hän.

Peto lakkasi nyt karjumasta. Kun he eivät sitä enää kuulleet, kasvoi Morisoninkin rohkeus. He ratsastivat myötätuuleen viidakkoa kohti. Leijona oli pienessä norossa heidän oikealla puolellaan. Se oli vanha. Kahteen yöhön se ei ollut syönyt mitään; sillä sen hyökkäys ei enää ollut yhtä nopea eikä hyppäys yhtä voimakas kuin miehuudenpäivinä, jolloin se levitti kauhua villillä alueellaan. Kaksi vuorokautta se oli juosta jolkutellut tyhjin vatsoin ja jo kauan sitä ennen elänyt vain raadoista. Se oli vanha, mutta vieläkin se oli pelottava tuhooja.

Se vainusi vaarallisen tuoksun yöstä, mutta se oli hulluna nälästä. Se olisi tarpeen tullen uhmaillut kahtatoista kivääriä, saadakseen täyttää tyhjän mahansa. Se kaartoi metsään, ollakseen taas tuulen alla, sillä jos sen uhrit olisivat haistaneet väijyjänsä, ei olisi ollut toivoa niiden tavoittamisesta. Numa oli nälkiintynyt; mutta se oli vanha ja viisas.

Syvällä viidakossa erotti joku toinenkin heikosti sekä ihmisen että Numan tuoksun, ja tämä toinen kohotti päätänsä ja haisteli, kallisti päätänsä ja kuunteli.

"Tulkaa", sanoi Miriam, "ratsastakaamme perätysten, — metsä on yöllä ihmeellisen ihana. Se on kylliksi harva voidaksemme ratsastaa sen lävitse. — Ei ole tarvis pelätä leijonaa", lisäsi hän sitten, havaitessaan miehen hieman epäröivän.

"Bwana sanoo, että näillä tienoin ei ole ollut ihmisten syöjää kahteen vuoteen, ja riistaa on niin runsaasti, että Numan ei tarvitse turvautua ihmislihaan. Ja sitä on niin usein metsästettykin, että se mieluummin pysyy poissa ihmisten ulottuvilta."

"Oh, en minä leijonia pelkää", vastasi Morison. "Ajattelinhan vain, kuinka hiton tukalaa on ratsastaa metsässä. Kaikkine vesakkoineen, risuineen ja mataline oksineen se ei näet juuri tunnu huviratsastusta varten raivatulta."

"Ei, ei!" huudahti hänen jalosukuisuutensa säikähtyneenä moisesta ehdotuksesta. "Ratsastakaamme", ja hän ohjasi poninsa metsän tummaan pimentoon. Hänen takanaan ratsasti Miriam ja edessäpäin hiiviskeli Numa, leijona, suotuisaa tilaisuutta odotellen.

Ulkona kentällä kirota murahteli yksinäinen ratsastaja, kun nuo kaksi häipyivät hänen näkyvistänsä. Se oli Hanson. Hän oli seurannut heitä maatilalta. Heidän tiensä johti leiriä kohti, joten hänellä oli todennäköinen veruke valmiina, jos he hänet havaitsisivat; mutta he eivät olleet vilkaisseet taaksensa.

Nyt hän kääntyi suoraan sinne päin, missä he olivat painuneet viidakkoon. Nyt hän ei enää välittänyt, huomattiinko hänet vai eikö. Hänellä oli kaksikin syytä välinpitämättömyyteen. Ensimmäinen oli, että hän Baynesin menettelyssä näki itse suunnittelemaansa tytönryöstöä vastaavan toimenpiteen. Jollakin tavalla hän saattaisi kääntää asian omaksi edukseen. Ainakin hän pysyttelisi heidän lähellään ja pitäisi varansa, että Baynes ei saanut tyttöä. Hänen toinen syynsä perustui tietoon eräästä edellisenä iltana hänen leirissään sattuneesta tapauksesta, josta hän ei ollut maininnut huvilassa, peläten kiinnittävänsä kiusallista huomiota liikkeisiinsä ja saattavansa Bwanan neekerit vaaralliseen seurusteluun omien poikiensa kanssa. Hän oli huvilassa kertonut, että puolet hänen miehistään oli karannut. Se juttu olisi piankin voitu havaita valheeksi, jos hänen poikansa olisivat joutuneet Bwanan väen kanssa tuttavallisiin väleihin.

Tapaus, jonka hän oli jättänyt mainitsematta ja joka sai hänet rientämään tytön ja hänen saattajansa perässä, oli sattunut hänen poissaollessaan aikaisin edellisenä iltana. Hänen miehensä olivat istuskelleet leirinuotion ääressä, okapensaista tehdyn korkean boman ympäröiminä joka puolelta, kun äkkiarvaamatta iso leijona loikkasi heidän keskelleen ja sieppasi yhden joukosta. Poloinen sai kiittää yksinomaan toveriensa uskollisuutta ja rohkeutta siitä, että hänen henkensä pelastui, ja sittenkin he olivat vain tuimasti taisteltuaan nälästä raivostunutta petoa vastaan kyenneet ajamaan sen tiehensä palavilla kekäleillä, keihäillä ja kivääreillä.

Tästä tiesi Hanson, että seudulle oli saapunut ihmisten syöjä tai että sellaiseksi oli vanhoilla päivillään kehittynyt joku niistä monista leijonista, jotka öisin samoilivat tasangoilla ja mäillä ja päivisin loikoivat viileässä metsässä. Hän oli tuskin puoli tuntia sitten kuullut nälkäisen leijonan karjuntaa, eikä hänen mielestään juuri ollut epäilystäkään, että ihmisten syöjä vaani Miriamia ja Baynesia. Hän sadatteli englantilaista hölmöksi ja kannusti ratsuansa heidän peräänsä.

Miriam ja Baynes olivat pysähdyttäneet hevosensa pienelle luonnolliselle aukeamalle. Sadan metrin päässä heistä oli Numa kyyristyneenä pensasmetsään, kellervän vihreillä silmillään tuijottaen saaliiseensa ja suonenvedontapaisesti huiskien mutkittelevalla hännällään. Se mittaili matkaa itsensä ja heidän välillään. Se aprikoi, uskaltaisiko hyökätä vai oliko viisaampaa odottaa vielä vähän kauemmin siinä toivossa, että he ratsastaisivat suoraan sen kitaan. Sillä oli verinen nälkä, mutta se oli myöskin hyvin ovela, eikä nyt ollut varaa äkkipikaisella ja huonosti harkitulla hyökkäyksellä panna ateriaansa alttiiksi. Jos se edellisenä iltana olisi odottanut, kunnes neekerit menivät nukkumaan, ei sen olisi tarvinnut nähdä nälkää vielä vuorokautta eteenpäin.

Takana kohosi toinen olento, vainuttuaan sekä sen että ihmisen, istualleen puun oksalla, johon oli paneutunut nukkumaan. Hänen alapuolellaan häämöitti iso ruho keinuen edestakaisin pimeässä. Puussa oleva päästi syvän kurkkuäänen ja pudottausi harmaan järkäleen selkään. Hän kuiskasi sanan toiseen sen isoista korvista, ja Tantor, norsu, kohotti kärsänsä korkealle, heiluttaen sitä ylös ja alas vainutakseen hajun, josta tuo sana oli hänelle vihjaissut. Vielä toinen kuiskaus — oliko se käsky? — ja valtava elukka liikahti kömpelöön, mutta äänettömään hölkkään sitä suuntaa kohti, missä Numa, leijona, ja ratsastajan vainuama outo tarmangani olivat.

Niin mentiin eteenpäin, ja leijonan ja sen saaliin haju kävi yhä voimakkaammaksi. Numa alkoi jo menettää malttinsa. Kuinka kauan täytyisi vielä odottaa riistan saapumista? Se pieksi nyt vihaisesti hännällään. Melkeinpä murisi. Ollenkaan aavistamatta vaaraansa rupattelivat mies ja tyttö pienellä aukeamalla.

Heidän hevosensa olivat ihan kyljitysten. Baynes oli tarttunut Miriamin käteen ja puristi sitä leperrellessään lemmensanoja neidon korvaan.

"Tule Lontooseen minun kanssani", kehoitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Minä voin kerätä safarin, ja olemme jo olleet päiväkauden matkalla rannikkoa kohti, ennenkuin ne aavistavat, että olemme lähteneet."

"Miksi meidän tarvitsee siihen keinoon turvautua", kysyi tyttö.
"Bwanalla ja My Dearilla ei olisi mitään avioliittoamme vastaan."

"Emme voi vielä mennä naimisiin", selitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Sitä ennen on otettava vaari eräistä muodollisuuksista — sinä et niitä käsitä. Kaikki käy hyvin. Me matkustamme Lontooseen. Minä en voi odottaa. Jos rakastat minua, niin sinä tulet. Entä ne apinat, joiden parissa elit? Välittivätkö ne vihkimisestä? Ne rakastivat niinkuin mekin. Jos olisit jäänyt heidän luokseen, olisit mennyt avioksi niiden lailla. Se on luonnon laki, — mikään ihmisten säätämä laki ei voi kumota Jumalan lakeja. Mitäpä eroa siinä on, kunhan vain rakastamme toisiamme? Mitä välitämme kestään maailmassa, paitsi itsestämme? Minä olisin valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi, — etkö sinä uhraa minulle mitään?"

"Te rakastatte minua?" kysyi tyttö. "Menette kanssani naimisiin, kun pääsemme Lontooseen?"

"Minä lähden mukaanne", kuiskasi Miriam, "vaikken käsitä, miksi se on välttämätöntä." Hän kumartui Morisonia kohti ja tämä syleili häntä ja aikoi painaa huulensa hänen huulilleen.

Samassa pistäysi ison urosnorsun pää aukeamaa reunustavien puiden lävitse. Hänen jalosukuisuutensa Morison ja Miriam, jotka katselivat ja kuuntelivat vain toisiansa, eivät sitä nähneet eivätkä kuulleet, mutta kyllä Numa. Tantorin leveällä päälaella istuva mies näki tytön rakastajansa syleilyssä. Se mies oli Korak; mutta sievästi puettua, sirovartaloista tyttöä hän ei tuntenut Miriamikseen. Siinä oli vain tarmangani naaraineen.

Peläten, että Tantor säikähdyttäisi saaliin karkuun, loikkasi iso peto hirveästi karjaisten esille lymypaikastaan. Maa vapisi sen mahtavasta äänestä. Ponit seisoivat hetkisen kauhusta jähmettyneinä. Hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes kalpeni ja kylmeni. Leijona hyökkäsi heitä kohti komean kuun kirkkaassa valossa. Morisonin lihakset eivät enää totelleet hänen tahtoansa — ne antoivat perään suuremmalle voimalle, tottelivat luonnon ensimmäistä lakia. Vaistomaisesti hän iski korkojensa kannukset syvälle poninsa kylkiin ja sivalsi ohjaksilla sen niskaan, lennättäen sen huimasti tasankoa ja turvallisuutta kohti.

Säikähdyksestä kiljaisten kääntyi tytönkin poni ja alkoi kiitää toverinsa perästä. Leijona oli sen lähellä. Ainoastaan tyttö pysyi tyynenä — tyttö ja se puolialaston villi, joka istui hajareisin mahtavan ratsunsa kaulalla ja irvistellen katseli kiihoittavaa, sattuman hänen huvikseen järjestämää näytelmää.

Korakista oli tässä vain kaksi vierasta tarmangania, joita nälkäinen Numa hätyytti. Numalla oli oikeus saalistaa; mutta toinen niistä oli naaras. Korak tunsi sisällistä pakkoa rynnätä sen avuksi. Miksi, sitä hän ei käsittänyt. Kaikki tarmanganit olivat nyt hänen vihollisiansa. Hän oli liian kauan elänyt luontokappaleena tunteakseen voimakkaasti itsessään uinuvia inhimillisiä vaistoja, mutta hän tunsi niitä kuitenkin — ainakin tyttöä kohtaan.

Hän usutti Tantoria eteenpäin. Hän kohotti raskaan keihäänsä ja sinkosi sen leijonan ruumiin liikkuvaan maalitauluun. Tytön poni oli ehtinyt metsän reunaan aukeaman toiselle puolelle. Siellä se joutuisi nopsajalkaisen leijonan helpoksi saaliiksi; mutta raivostunut Numa himoitsi enemmän sen selässä ratsastavaa naista. Häntä kohti se hyppäsi. Korakilta pääsi kummastuksen ja hyväksymisen huudahdus, kun Numa putosi ponin lanteille ja tyttö samassa silmänräpäyksessä kiepsahti ratsultansa yläpuolellaan riippuville puunoksille.

Korakin keihäs iski Numan olkapäähän, suistaen pedon irti hapuilevasta otteesta vimmatusti juoksevan hevosen selästä. Vapautuneena sekä tytön että leijonan painosta kiiti poni eteenpäin pelastusta kohti. Numa takoi ja kiskoi olkapäähänsä tarttunutta heittoasetta, mutta ei voinut sitä irroittaa. Sitten se ryhtyi uudelleen ajoon.

Korak ohjasi Tantorin viidakon eristävään verhoon. Hän ei halunnut, että hänet nähtäisiin, eikä häntä oltukaan nähty. Hanson oli ehtimäisillään metsään, kun hän kuuli leijonan kamalat karjaisut ja tiesi, että se oli ryhtynyt hyökkäykseen. Hetkistä myöhemmin suhahti Morison hänen näkyviinsä, kiitäen kuin hullu turvaa kohti. Mies oli poninsa selkää vasten painuneena kaulaten eläintä tiukasti molemmilla käsivarsillaan ja hakaten kannuksillaan sen kylkiä. Hetkistä myöhemmin ilmestyi toinen poni — ilman ratsastajaa.

Hanson huokasi arvatessaan, mitä viidakon kätkössä oli tapahtunut. Noituen kannusti hän ratsuansa, toivoen ehtivänsä riistää saaliin leijonalta, — kivääri oli hänellä valmiina kädessä. Ja sitten livahti leijona näkyviin karaten tytön ponin jälestä. Hanson ei voinut käsittää. Hän tiesi, että jos Numan oli onnistunut kaapata tyttö, ei se olisi jatkanut toisten takaa-ajoa.

Hän seisahdutti oman ratsunsa, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Leijona pysähtyi reitilleen, kääntyi puraisemaan kylkeänsä ja kierähti sitten kuolleena maahan. Hanson ratsasti eteenpäin metsään, huudellen äänekkäästi tytölle.

"Täällä minä olen", kuului pian vastaus oksien seasta juuri hänen edessään olevista puista. "Osasitteko siihen?"

"Osasin", vastasi Hanson. "Missä te olette? Olittepa aika täpärällä. Se opettaa teitä pysyttelemään poissa viidakosta öiseen aikaan."

Yhdessä he palasivat tasangolle, jossa tapasivat Morisonin verkalleen ratsastamassa heitä kohti. Tämä selitti poninsa pillastuneen, niin että oli ollut perin vaikeaa saada sitä laisinkaan pysähtymään. Hanson irvisti, sillä hän muisti survovat kantapäät, joiden oli nähnyt takovan teräviä kannuksia Baynesin ratsun kylkiin; mutta hän ei virkkanut näkemästään mitään. Hän otti Miriamin taaksensa, ja kaikki kolme ratsastivat ääneti maatilalle päin.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Heidän takanaan sukelsi Korak esiin viidakosta ja sieppasi keihäänsä takaisin Numan kyljestä. Hän hymyili yhä. Hän oli nauttinut näytelmästä tavattomasti. Mutta yksi asia vaivasi hänen ajatuksiaan — hän ei käsittänyt, kuinka tarmanganinaaras oli niin ketterästi kiepsahtanut poninsa selästä ylhäälle puun turviin. Se oli pikemminkin manganin tapaista — hänen menetetyn Miriaminsa tapaista. Hän huokasi. Hänen menetetty Miriaminsa! Hänen pieni, kuollut Miriaminsa! Hän tuumi, voisiko tämä outo naaras muissa suhteissa muistuttaa hänen Miriamiansa. Korak tunsi kiihkeää halua jälleen nähdä hänet ja katseli noiden kolmen hahmon perään, jotka tasaisesti ja pysähtymättä liikkuivat kentällä. Hän koetti arvailla, mikä oli heidän matkansa määrä. Hänen teki mieli seurata heitä, mutta siihen hän kuitenkin jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes he olivat häipyneet etäisyyteen. Sivistyneen tytön ja hienon khakipukuisen englantilaisen näkeminen oli herättänyt Korakin mielessä kauan uinuneita muistoja.

Kerran hän oli haaveillut palaamista tuollaisten olentojen maailmaan; mutta Miriamin kuoltua tuntui toivo ja kunnianhimo hänet jättäneen. Hän halusi vain nyt viettää lopunikänsä yksinäisyydessä mahdollisimman etäällä ihmisistä. Huokaisten hän kääntyi verkalleen takaisin viidakkoon.

Maatilalla oli Bwana palaavia seikkailijoita vastassa kuistilla. Heräten yöllä unestaan hän oli kuullut Hansonin kiväärin pamauksen kaukaa kentältä, mikä häntä ihmetytti. Samassa juolahti hänen mieleensä, että miestä, jota hän katsoi vieraaksensa, oli saattanut kohdata tapaturma matkalla leiriin, ja niinpä hän oli noussut ja mennyt pehtoorinsa asuntoon, jossa kuuli, että Hanson oli käynyt siellä aikaisemmin illalla, mutta lähtenyt jo monta tuntia sitten. Palatessaan pehtoorin asunnolta hän oli havainnut karjatarhan portin olevan auki ja lähemmästä tarkastuksesta selvisi, että Miriamin poni oli poissa samoin kuin sekin, jota Baynes useimmiten käytti. Hän otaksui heti, että laukauksen oli ampunut hänen jalosukuisuutensa Morison, ja oli jälleen herättänyt pehtoorin ja valmistautunut lähtemään asiasta selvää ottamaan, mutta huomasikin sitten seurueen saapuvan kentällä.

Englantilaisen selityksiä kuunteli hänen isäntänsä jokseenkin kylmästi. Miriam oli vaiti. Hän näki, että Bwana oli hänelle vihainen. Se oli ensi kerta, ja tyttö tunsi sydämessään haikeaa mielipahaa.

"Mene huoneeseesi, Miriam", sanoi hän; "ja teidän kanssanne, Baynes, tahtoisin nyt heti jutella pari sanaa, jos viitsitte pistäytyä työkammiooni."

Hän astui Hansonin luo, kun toiset häntä totellen kääntyivät pois. Bwanassa oli hänen lempeimpinäkin hetkinään jotakin, mikä vaati silmänräpäyksessä tottelemaan.

"Minä olin istuskellut puutarhassa", vastasi kauppias, "senjälkeen kun olin lähtenyt Jervisin luota. Minulla on ollut tapana niin menetellä, kuten rouvanne luultavasti tietää. Tällä kertaa nukahdin pensaan taakse ja heräsin siihen, että nuo kaksi tulivat keskenään kuherrellen. En voinut kuulla, mitä he sanoivat. Mutta samassa toi Baynes kaksi ponia, ja he ratsastivat pois. En halunnut asiaan sekaantua, kun se ei koskenut minuun, mutta sen kyllä tiesin, ettei heidän sopisi ratsastella siihen aikaan yöstä, ei ainakaan tytön, — se ei kävisi päinsä eikä ollut turvallista. Siksi minä seurasin heitä, ja hyväpä se olikin. Baynes laukkasi pois leijonan luota täyttä lentoa, jättäen tytön huolehtimaan itsestänsä, jolloin minun onnistui ampua petoa lapaan, niin että se kellistyi."

Hanson vaikeni. Molemmat miehet olivat vähän aikaa ääneti. Sitten kauppias yskäisi ikäänkuin ymmällä ja hänellä olisi ollut jotakin mielessä, mistä piti velvollisuutenaan puhua, olematta siihen halukas.

"Niin, nähkääs", rohkaistui Hanson lausumaan. "Kun olen käynyt täällä useinkin iltaisin, olen nähnyt ne kaksi yhdessä varsin, paljon, ja, suokaa anteeksi, hyvä herra, minä en usko, että herra Baynesilla on rehelliset aikeet tyttöä kohtaan. Olen sattumalta kuullut kylliksi heidän keskusteluistaan, tietääkseni hänen houkuttelevan neitiä karkaamaan kanssansa."

Sovittaakseen asian omiin tarkoituksiinsa tuli Hanson lähemmäksi totuutta kuin itse tiesi. Hän pelkäsi, että Baynes sotkisi hänen omat suunnitelmansa, ja oli keksinyt suunnitelman käyttääkseen hyväksensä nuorta englantilaista ja samalla poistaakseen hänet tieltään.

"Ja minä ajattelin", jatkoi kauppias, "että koska minun täytynee tästä matkustaa, te haluaisitte ehdottaa herra Baynesille, että hän lähtisi minun mukanani. Palveluksena teille olisin valmis viemään hänet pohjoiseen päin karavaaniteille."

Bwana seisoi hetkisen syviin ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän vilkaisi kauppiaaseen.

"Herra Baynes, nähkääs, Hanson, on minun vieraani", sanoi hän julma välähdys silmissä. "Niiden todistusten perusteella, mitä meillä on, en tosiaan voi syyttää häntä aikeista karata Miriamin kanssa, ja koska hän on minun vieraani, en tahtoisi olla niin epäkohtelias, että pyytäisin häntä lähtemään; mutta ellen väärin muista, lienee hän maininnutkin kotiin palaamisesta, eikä mikään olisi kai hänelle mieluisempaa kuin matkustaa pohjoista kohti teidän parissanne, — sanoitteko lähtevänne huomenna? Luulen, että herra Baynes haluaa tulla mukaanne. Pistäytykää puheillani aamulla. Hyvää yötä nyt, ja kiitos siitä, että olette pitänyt Miriamia silmällä."

Hanson irvisti salavihkaa, kun hän kääntyi ja meni satulaansa noutamaan. Bwana astui kuistilta työhuoneeseensa, jossa tapasi hänen jalosukuisuutensa Morisonin kävelemässä lattialla, kaikesta päättäen varsin levottomana.

"Baynes", lausui Bwana käyden suoraan asiaan, "Hanson matkustaa huomenna pohjoiseen. Hän on suuresti mieltynyt teihin ja pyysi minua sanomaan teille tulevansa iloiseksi, jos matkustaisitte hänen kanssaan. Hyvää yötä, Baynes."

Bwanan kehoituksesta pysytteli Miriam huoneessaan seuraavana aamuna siihen asti, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes oli matkustanut. Hanson oli aikaisin tullut: häntä noutamaan — hän olikin jäänyt koko yöksi pehtoori Jervisin luo, jotta ehdittäisiin varhain matkalle.

Hyvästely jalosukuisen Morisonin ja hänen isäntänsä välillä tapahtui perin muodollisesti, ja kun vieras vihdoin ratsasti pois, huokasi Bwana helpotuksesta. Tämä oli ollut vastenmielinen velvollisuus, ja hän oli iloinen, että siitä nyt oli päästy; mutta hän ei katunut toimenpidettänsä. Hän ei ollut itsekään ollut sokea, vaan oli pannut merkille Baynesin hullaantumisen Miriamiin; ja tuntien nuoren aatelismiehen sukuylpeyden hän ei ollut hetkeksikään uskonut, että hänen vieraansa olisi valmis uhraamaan nimensä tälle nimettömälle arabialaistytölle, sillä vaikka Miriam olikin ihonväriltään tavattoman vaalea täysiveriseksi beduiinitytöksi, uskoi Bwana kuitenkin, että se oli hänen sukuperänsä.

Hän ei enää virkkanut asiasta Miriamille, mutta siinä hän teki erehdyksen, sillä samalla kun nuori neitonen käsitti kiitollisuudenvelkansa Bwanalle ja My Dearille, oli hän sekä ylpeä että herkkä, joten Bwanan päätös lähettää Baynes pois antamatta Miriamille tilaisuutta selitykseen tai puolustukseen loukkasi ja nöyryytti häntä. Se oli myös omiaan tekemään Baynesin hänen silmissään marttyyriksi ja herättämään hänen rinnassaan voimakasta uskollisuudentunnetta englantilaista kohtaan.

Hansonin ja Baynesin ratsastaessa edellisen leiriä kohti pysyi Baynes jörösti vaiti. Toinen yritti panna alkuun keskustelua, siten luontevasti luoviakseen siihen ehdotukseen, joka hänellä oli mielessä. Hän ratsasti hevosen päänmitan verran kumppanistaan jälempänä ja irvisteli huomatessaan toisella ylimysotsan olevan nyrpeydestä rypyssä.

"Oli jokseenkin epäkohtelias teille, eikö totta?" rohkeni hän vihdoin lausua ja keikautti päätänsä maatilaa kohti, kun Baynes tämän huomautuksen kuullessaan vilkaisi häneen. "On aika ylpeä tytöstä", jatkoi Hanson, "eikä sallisi kenenkään häntä naida ja viedä häntä pois; mutta minusta näyttää, että hän teki sille enemmän pahaa kuin hyvää lähettämällä teidät matkaanne. Pitäisihän neidin joskus joutua naimisiin, eikä hänellä voisi olla parempaa onnea kuin saada teidänlaisenne hieno nuori herrasmies."

Baynes, joka ensin oli loukkaantua, kun tämä karkea kauppasaksa puuttui hänen yksityisasioihinsa, lauhtui Hansonin loppuhuomautuksesta ja alkoi heti pitää häntä terävä-älyisenä miehenä.

"Hän on sellainen hiton mahtailija", jupisi jalosukuinen Baynes. "Mutta kyllä minä kykenen pitämään puoliani. Hän saattaa olla kaikki kaikessa Keski-Afrikassa, mutta Lontoossa minä vedän hänelle vertoja, ja sen hän saa kokea, kun tulee kotiin."

"Teidän sijassanne", virkkoi Hanson, "minä en sallisi kenenkään estää itseäni ottamasta haluamaani tyttöä. Meidän keskemme sanoen, en minäkään sitä miestä kaipaa, ja jos voin teitä jollakin tavoin auttaa, niin kääntykäähän puoleeni."

"Kovin ystävällistä teiltä, Hanson", sanoi Baynes, lämmeten hiukan; "mutta mitäpä tässä jumalattomassa sopessa voi toimittaa?"

"Minulla on keinoni", virkkoi Hanson. "Minä otan tytön mukaani. Jos hän rakastaa teitä, tulee hän kyllä."

"Se ei käy päinsä", sanoi Baynes. "Se mies hallitsee tässä kirotussa maassa penikulmien laajuudelta. Hän tavoittaisi meidät varmasti."

"Eipä tavoittaisikaan — ei, kun minä olen ohjaksissa", vakuutti Hanson. "Minä olen täällä tehnyt kauppaa ja metsästellyt kymmenen vuotta ja tunnen seudut yhtä hyvin kuin hänkin. Jos haluatte ottaa neidon mukaanne, niin minä autan teitä ja takaan, että kukaan ei meitä kaappaa, ennen rannikolle tuloamme. Kuulkaahan: te kirjoitatte tytölle kirjelapun, ja minä lähetän safarini ohjaajan viemään sen hänelle. Pyytäkää häntä tulemaan, jotta saatte lausua hänelle edes jäähyväiset, — siitä hän ei kieltäydy. Sillä välin siirtelemme leiriä hiukan pohjoisemmaksi, ja te sovitte asiasta hänen kanssaan, jotta hän on määrättynä yönä valmiina. Sanokaa hänelle, että minä tulen häntä vastaan teidän odotellessanne leirissä. Niin on parempi, sillä minä tunnen tienoon hyvin ja voin ratsastaa taipaleen nopeammin kuin te. Te otatte huostaanne safarin ja liikutte verkalleen pohjoista kohti, kunnes tyttö ja minä tavoitamme teidät."

"Sopikaa sitten vielä toisesta päivästä viimeistä hyvästijättöä varten", nauroi Hanson, "mutta teidän asemestanne menenkin minä tyttöä tapaamaan ja tuon hänet mukanani tavalla tai toisella. Hänen on tultava, ja sittenkun kaikki on ohi, ei hän ole siitä kovin pahoillaan — varsinkaan kun on jo elänyt kaksi kuukautta teidän kanssanne rannikkoa kohti matkatessamme."

Inhon ja vihan vastalause kohosi Baynesin huulille; mutta hän ei lausunut sitä julki, sillä melkein samalla selvisi hänelle, että hän itse oli tositeossa suunnitellut samaa. Se oli kuulostanut raa'alta ja rikolliselta karkean kauppiaan huulilta; mutta silti käsitti nuori englantilainen, että Afrikassa matkustelemiseen tottuneen Hansonin avulla menestymismahdollisuudet olisivat paljoa suuremmat kuin jos hän yrittäisi omin neuvoin. Ja niinpä hän nyökkäsi nyreän myöntymyksen.

Loppumatka heidän pitkällä ratsastuksellaan Hansonin leiriin kului äänettömyydessä, sillä molemmat miehet olivat vaipuneet omiin ajatuksiinsa, joissa he eivät olleet imartelevia eivätkä uskollisiakaan toisilleen. Heidän ratsastaessaan metsän läpi sattui heidän varomattoman liikkumisensa ryske kolmannenkin viidakkovaeltajan korviin. Tappaja oli päättänyt palata paikalle, missä oli nähnyt valkoisen tytön kiepsahtavan puihin niin ketterästi, että se osoitti pitkää tottumusta. Häntä muistellessaan tunsi nuorukainen omituista pakotusta, joka vastustamattomasti veti häntä neidon luo. Korak tahtoi nähdä hänet päivänvalossa, nähdä hänen kasvojensa piirteet, silmien ja tukan värin. Hänestä tuntui, että tuo olento varmaankin suuresti muistutti hänen menetettyä Miriamiansa, ja kuitenkin hän tiesi, että se oli hyvin vähän otaksuttavaa. Nopeassa vilahduksessa, jonka Korak oli hänestä kuutamossa nähnyt, kun vimmatusti laukkaavan poninsa selästä oli äkkiä tehty hyppäys yläpuolella olevan puun oksille, hän oli huomannut tytön olevan jotakuinkin Miriaminsa mittaisen, mutta pyöreämmän ja naisellisemmaksi kehittyneen.

Nyt hän liikkui verkalleen sitä paikkaa kohti, missä oli tytön nähnyt, mutta silloin kuului lähestyvien hevosten kavioiden kapsetta hänen teräviin korviinsa. Hän hiipi oksien välitse, kunnes sai ratsastajat näkyviinsä. Nuoremman miehen hän heti tunsi samaksi, jonka syleilyssä oli tytön nähnyt kuutamoisella aukeamalla juuri hetkistä ennen kuin Numa hyökkäsi. Toista hän ei tuntenut, vaikka hänen ryhdissään ja muodossaan olikin tutunomaisuutta, joka hämmästytti.

Apinamies päätteli, että löytääkseen tytön jälleen hänen tarvitsi vain pysytellä kosketuksissa nuoren englantilaisen kanssa, ja niin hän alkoi liikkua noiden kahden perässä, seuraten heitä Hansonin leiriin. Täällä hänen jalosukuisuutensa Morison kyhäsi lyhyen kirjeen, ja Hanson antoi sen eräälle neekereistään, joka lähti heti taivaltamaan etelään päin.

Korak pysyi leirin läheisyydessä, pitäen englantilaista huolellisesti silmällä. Hän oli puolittain odottanut tapaavansa tytön molempien ratsastajien määräpaikassa ja tunsi pettymystä, kun ei leirissä huomannutkaan hänestä minkäänlaista merkkiä.

Baynes oli levoton ja käveli edestakaisin puiden alla, vaikka hänen olisi pitänyt levätä kootakseen voimia lähestyvän pakomatkan ponnistuksia varten. Hanson loikoi riippumatossa ja poltteli. He haastelivat vain vähän. Korak oli oikaissut itsensä oksalle tuuhean lehvistöön heidän yläpuolellaan. Näin kului loppu iltapäivästä. Korakin tuli nälkä ja jano. Hän epäili, että kumpikaan miehistä enää lähtisi leiristä ennen aamua, minkä vuoksi hän poistui, mutta etelään päin, koska hänestä oli luultavinta, että tyttö yhä oli siellä.

Puutarhassa rakennusten vieressä käveli Miriam miettiväisenä kuutamossa. Hänen mieltään katkeroitti yhä se hänen käsittääkseen ansaitsematon tylyys, jolla Bwana oli hänen jalosukuisuuttansa Morison Baynesia kohdellut. Hänelle ei ollut mitään selitetty, sillä sekä Bwana että My Dear tahtoivat säästää hänet nöyryytyksestä ja surusta, jota Baynesin kosinnan todellisen tarkoituksen selittäminen olisi hänelle tuottanut. He tiesivät, vaikka Miriam ei tiennyt, että tuo mies ei suinkaan ollut aikonut ottaa häntä vaimokseen, sillä silloin hän olisi tullut suoraan Bwanan puheille, varsin hyvin tietäen, että liittoa ei olisi estetty, jos Miriam todella hänestä välitti.

Miriam rakasti heitä molempia kaiken sen vuoksi, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet; mutta syvällä hänen pienessä sydämessään hehkui villi vapaudenrakkaus, jonka hänen monivuotinen kahlehtimaton itsenäisyytensä viidakossa oli tehnyt hänelle luontaiseksi. Siitä saakka, kun hän oli saapunut Bwanan ja My Dearin huvilaan, tunsi hän nyt ensi kertaa itsensä siellä kuin vangiksi.

Kuin häkkiin suljettu tiikeri käveli tyttö pitkin tarhaa. Kerran hän pysähtyi ulkoaidalle ja kuunteli pää kallellaan. Mitä hän oli kuullut? Paljaiden ihmisjalkain sipsutusta ihan puutarhan takaa. Hän kuunteli hetkisen. Ääni ei toistunut. Sitten hän alkoi taas levottomasti kävellä. Hän joutui puutarhan perälle, kääntyi ja palasi alkupäätä kohti. Nurmella lähellä aitaa verhoavia pensaita, mihin kuutamon hohde osui kirkkaana, oli valkoinen kirjekuori, jota ei ollut siinä ollut silloin, kun hän hetkistä varemmin oli kääntynyt melkein samalla kohdalla.

Miriam pysähtyi äkkiä kävelyssään, kuunteli taas ja haisteli — kuin naarastiikeri konsaan — valppaana, valmiina. Pensaiden taakse kyykistyneenä tirkisteli alaston, musta viestintuoja lehvien välitse. Hän näki tytön astahtavan lähemmäksi kirjettä, joka siis oli huomattu. Mies nousi ääneti ja hiipien pitkin karjapihaan päin viettäviä varjoja hävisi pian näkyvistä.

Miriamin harjaantuneet korvat kuulivat neekerin jokaisen liikkeen. Hän ei yrittänyt ottaa tarkemmin selvää siitä, kuka se oli. Hän oli jo arvannut miehen herra Morison Baynesin lähettämäksi sanansaattajaksi. Hän kumartui ottamaan kuoren maasta. Reväistyään sen auki hän luki helposti sisällön kuun kirkkaassa valossa. Kirjelappu oli Baynesilta, kuten hän oli aavistanutkin.

"En voi matkustaa pois sinua enää näkemättä", sanottiin siinä. "Tule aukeamalle aikaisin huomenaamulla lausumaan minulle jäähyväiset. Tule yksin!"

Siinä oli vähän enemmänkin — sanoja, jotka saivat hänen sydämensä sykkimään nopeammin ja nostattivat onnellisen punan hänen poskilleen.

KAHDESKYMMENES LUKU

Oli vielä pimeä, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes lähti kohtauspaikalle. Hän halusi saada oppaan, koska muka ei varmasti osannut määrätylle pikku aukeamalle. Tositeossa oli yksinäinen ratsastus pimeässä ennen auringonnousua ollut hänen rohkeudelleen liikaa, ja senvuoksi hän kaipasi seuraa. Neekeri pantiin siis juoksemaan jalkaisin hänen edellään. Hänen jälessään ja yläpuolellaan liikkui Korak, joka oli herännyt leiristä kuuluvaan meluun.

Kello oli yhdeksän, kun Baynes pysähdytti ratsunsa aukeamalle. Miriam ei ollut vielä saapunut. Neekeri laskeusi lepäämään. Baynes nojaili satulassaan. Korak oikaisihe mukavasti korkealle oksalle, mistä saattoi, kenenkään häntä itseänsä näkemättä, tarkata alapuolellaan olevia.

Kului tunti. Baynes ilmaisi hermostumista. Korak oli jo arvannut, että nuori englantilainen oli saapunut tänne jotakuta toista tapaamaan, eikä hän enää ollut laisinkaan epätietoinen siitä, ken se toinen oli. Tappaja oli oikein hyvillään, että pian jälleen saisi nähdä näppärän tytön, joka oli niin suuresti ollut Miriamin kaltainen.

Samassa kuului Korakin korviin lähenevää kavioiden kapsetta. Tyttö oli tulossa! Hän oli melkein ehtinyt aukeamalle, ennenkuin Baynes havaitsi mitään, ja kun hän sitten vilkaisi sinnepäin, puhkaisivat tytön hevosen pää ja hartiat tuuhean lehväverhon, ja Miriam ratsasti näkyviin. Baynes kannusti ratsuansa häntä kohti. Korak tirkisteli tutkivasti alas tyttöön, mielessään noituen leveälieristä hattua, joka kätki hänen piirteensä puustakurkkijan näkyvistä. Tyttö ja englantilainen olivat nyt vastatusten. Korak näki miehen tarttuvan hänen molempiin käsiinsä ja puristavan häntä rintaansa vasten ja sitten miehen kasvojen hetkiseksi kätkeytyvän saman leveän lieren alle, joka peitti tytön piirteitä. Hän aavisti heidän huultensa kohtaavan, ja suloisiin muistoihin yhtyvä tuskanvihlaus sai hänet hetkiseksi sulkemaan silmänsä sillä vaistomaisella lihasten liikkeellä, jolla koetamme sielustamme sulkea pois kiusalliset mielikuvat.

Kun hän jälleen katsahti heihin, olivat he vetäytyneet erilleen ja keskustelivat vakavasti. Korak käsitti miehen kehoittavan johonkin. Yhtä selvää, oli, että tyttö vastusteli. Monet hänen liikkeistään ja se tapa, jolla hän keikautti päätänsä ylöspäin ja oikealle ja nykäytti leukaansa, muistuttivat Korakille Miriamia vielä enemmän. Ja kun keskustelu päättyi, otti mies tytön jälleen syliinsä painaakseen hänen huulilleen jäähyväissuukon. Jälkimäinen kääntyi ja ratsasti takaisin sinne päin, mistä oli tullut. Mies istui satulassaan, tarkaten häntä. Viidakon syrjässä kääntyi tyttö huiskuttamaan hänelle vielä kerran hyvästi.

"Ensi yönä!" huusi tyttö keikauttaen päätänsä taaksepäin, kirkaistessaan nuo sanat heitä erottavan pienen välimatkan yli, ja silloin hän ensi kertaa paljasti kasvonsa ylhäällä puussa väijyvälle Tappajalle. Tämä säpsähti ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen sydämensä. Hän vapisi ja värisi kuin lehti. Hän sulki silmänsä, painaen kämmenensä niiden yli, ja sitten hän avasi ne jälleen ja katsoi, mutta tyttö oli lähtenyt — vain huojuvat lehvät osoittivat viidakon reunassa, mihin hän oli hävinnyt. Se oli mahdotonta! Eihän se voinut olla totta! Ja kuitenkin hän oli omin silmin nähnyt Miriaminsa — hiukan vanhempana vain, vartaloltaan pyöristyneempänä ja kypsyneempänä ja hitusen muuttuneena muutenkin, entistä kauniimpana ja kuitenkin yhä hänen pikku Miriaminansa. Niin, hän oli nähnyt kuolleen jälleen elävänä, nähnyt Miriaminsa ruumiillistuneena. Hän eli! Hän ei ollut kuollut. Hän oli todella nähnyt oman Miriaminsa — nähnyt toisen miehen syleilyssä! Ja tuo mies istui nyt hänen alapuolellaan helposti tavoitettavissa. Korak, Tappaja, hyväili raskasta keihästänsä. Hän leikki vyötäisiltään roikkuvalla ruohoköydellä. Hän siveli lanteeltaan riippuvaa metsästyspuukkoa. Ja hänen alapuolellaan huusi mies torkkuvaa opastansa, nykäisi poniansa suitsista ja lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Yhä istui Korak, Tappaja, yksinään puussa. Nyt riippuivat hänen kätensä veltosti sivuilla. Hänen aseensa ja aikomuksensa olivat hetkiseksi unohtuneet. Korak mietti. Hän oli huomannut Miriamissa tapahtuneen omituisen muutoksen. Kun he olivat viimeksi olleet yhdessä, oli Miriam ollut pieni puolialaston mangani — villi, sivistymätön raakalainen. Silloin ei Miriam ollut tuntunut hänestä raakalaiselta; mutta nähtyään nyt hänessä tapahtuneen muutoksen Korak tajusi, millainen hän oli ennen ollut — tosin ei osattomampi sivistyksen silauksesta kuin hän itse yhä edelleen raakalaiseksi jääneenä.

Mutta hän rakasti Miriamia yhä, ja mustasukkaisuus kirvelsi hänen sieluansa, kun hän muisteli nähneensä tytön siron englantilaisen sylissä. Mitä aikeita tuolla miehellä oli tyttöä kohtaan? Rakastiko se todella Miriamia? Kuinka kukaan olisi voinut olla häntä rakastamatta? Ja että Miriam myös rakasti häntä, siitä oli Korakilla riittävät todistukset. Jollei tyttö olisi häntä rakastanut, ei hän olisi vastaanottanut hänen suudelmiansa. Hänen Miriaminsa rakasti toista! Pitkän ajan hän salli tämän kamalan totuuden syöpyä sieluunsa, ja sen mukaan hän koetti suunnitella vastaista toimintaansa. Sydämessään hän tunsi kiivasta halua seurata miestä ja tappaa hänet; mutta aina kohosi hänen tietoisuuteensa ajatus: "Miriam rakastaa häntä." Saattaisiko hän tappaa Miriamin rakastaman olennon? Hän pudisti surullisesti päätänsä. Ei, hän ei voinut. Sitten hänessä heräsi osittain päätös seurata Miriamia ja puhutella häntä. Hän liikahti jo lähteäkseen, mutta vilkaisi sitten alastomuuteensa ja häpesi. Hän, brittiläisen päärin poika, oli niin hukannut elämänsä, niin alentautunut luontokappaleiden tasalle, että häpesi mennä rakastamansa naisen luo ja tunnustaa hänelle lempensä. Hän häpesi mennä tapaamaan pientä arabialaistyttöä, entistä viidakkotoveriaan, jonka kanssa oli lapsena leikkinyt. Sillä mitä hänellä oli tytölle tarjottavana?

Vuosikausia olivat hänen elämänsä olot estäneet häntä palaamasta vanhempiensa luo, ja vihdoin oli ylpeydentunne karkoittanut hänen mielestään vihoviimeisenkin sensuuntaisen ajatuksen. Yrmeä kohtelu, jota hän oli saanut osakseen ihmisten taholta, sekä mustain että valkoisten, oli vaikuttanut hänen mieleensä silloin, kun se vielä oli muokattavissa ja vaikutuksille herkkä. Hänessä oli vakiintunut se usko, että ihmiset olivat sotakannalla häntä vastaan, ja niinpä hän oli Miriamista saanut ainoan inhimillisen toverin, jota hän toivoi ja kaipasi. Kun tyttö oli häneltä siepattu, oli hänen surunsa ollut niin raskas, että aikomus etsiä ihmisten seuraa kävi yhä mahdottomammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän tuumi, että arpa oli lopullisesti ja ainaiseksi heitetty. Omasta tahdostaan hän oli tullut luontokappaleeksi; sellaisena hän oli elänyt ja sellaisena hän kuolisikin.

Nyt kun oli liian myöhäistä, katui hän sitä. Sillä nyt oli Miriam, joka yhä oli elossa, ilmestynyt hänelle niin kehittyneenä ja edistyneenä, että oli joutunut kokonaan pois hänen elämänsä piiristä. Kuolemakaan ei olisi voinut viedä häntä kauemmaksi. Omassa maailmassaan rakasti tyttö omaa vertaistansa. Ja Korak tiesi, että se oli oikein. Miriam ei ollut häntä varten — alastonta, villiä apinaa varten. Ei, Miriam ei ollut Korakia varten; mutta Korak oli yhä hänen. Jollei hän voinut saada Miriamia ja onnea, tekisi hän ainakin kaiken voitavansa auttaakseen Miriamia onneen. Hän tahtoi seurata nuorta englantilaista. Ensiksikin hän tahtoi tietää, että mies ei aikonut tehdä Miriamille pahaa, ja senjälkeen hän, vaikka mustasukkaisuus raastoikin hänen sydäntänsä, vartioisi Miriamin tähden miestä, jota Miriam rakasti. Mutta, auta armias, jos tuo mies aikoi tehdä tytölle vääryyttä!

Hän oli seurannut Miriamia nähtyään tämän tulevan ja menevän, koska hyvin tiesi hänen tiensä suunnasta, että missä tahansa hän oli löytänyt turvapaikan, se oli tasangon tuolla puolen, ja kun hän ei halunnut, että tyttö hänet näkisi, ei hän huolinut uskaltautua avoimelle kentälle häntä tavoittamaan. Yhtä viisasta oli pysytellä kosketuksissa nuoren miehen kanssa, ja juuri niin hän päättikin tehdä.

Teistä ja minusta olisi mahdollisuus keksiä hänen jalosukuisuutensa Morison viidakosta, päästettyämme hänet niin pitkän taipaleen edellemme, saattanut näyttää perin vähäiseltä; mutta niin ei laisinkaan ollut Korakin laita. Hän arvasi, että valkoinen mies palasi leiriinsä; mutta vaikka hän olisi menetellyt toisinkin, oli Tappajan helppo asia seurata ratsastajan jälkiä, jota saattamassa vielä oli toinen mies jalkaisin. Päiväkausienkin kuluttua olisivat moiset jäljet riittävän selvät opastaakseen Korakin erehtymättä perille, kun taas jokunen tunti jätti ne hänelle yhtä ilmeisiksi kuin niiden polkijat olisivat itse vielä olleet näkyvissä.

Ja niinpä tapahtui, että muutama minuutti senjälkeen kun Hanson oli tervehtinyt leiriin palaavaa jalosukuista Morison Baynesia, livahti Korak rasahduksetta sen lähellä kasvavaan puuhun. Siellä hän lymysi myöhäiseen iltapäivään, eikä nuori englantilainen vieläkään näkynyt lähtevän leiristä liikkeelle. Olikohan Miriam tulossa sinne? tuumi Korak. Vähää myöhemmin Hanson ja yksi hänen mustistaan ratsasti leiristä. Korak vain totesi sen. Hän ei erikoisemmin välittänyt siitä, mitä jotkut muut seurueen jäsenistä, paitsi nuori englantilainen, tekivät.

Tuli pimeä, ja yhä viipyi nuori mies leirissä. Hän söi illallista ja poltti senjälkeen monta savuketta. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin telttansa edessä. Paivelusneekerinsä hän piti luonaan alati täyttelemässä nuotiota. Kuului leijonan yskäisy, ja hän meni telttaansa, palaten sieltä pikakivääri kädessä. Jälleen kehoitti hän neekeriä lisäämään risuja tuleen. Korak näki, että hän oli hermostunut ja peloissaan, ja Korakin huuli kiertyi halveksivaan virnistykseen.

Tuoko oli syrjäyttänyt hänet Miriamin sydämessä? Oliko tuokin mies, joka vapisi, kun Numa yskäisi? Kuinka voisi moinen miekkonen suojella Miriamia viidakon lukemattomilta vaaroilta? Ah, mutta hänenhän ei sitä tarvinnutkaan tehdä. He eläisivät eurooppalaisen sivistyksen turvissa, palkattujen, sotilaspukuisten miesten vartioimina. Mitäpä urheutta eurooppalaiselta vaadittiin kainaloisensa kaitsemisessa? Korakin huuli venähti jälleen virnistykseen.

Hanson oli, mukanaan neekeripalvelija, ratsastanut suoraan aukeamalle. Oli jo pimeä, kun he saapuivat perille. Jättäen neekerin sinne ratsasti Hanson tasangon syrjään, pidellen suitsista hänen hevostaan. Siellä hän odotti. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän näki yksinäisen olennon ratsastavan täyttä neliä häntä kohti kartanon suunnalta. Muutamia minuutteja myöhemmin pysähdytti Miriam hevosensa hänen viereensä. Tyttö oli hermostunut, ja hänen poskensa hehkuivat. Hansonin tuntiessaan hän peräytyi säpsähtäen.

"Herra Baynesin hevonen kaatui hänen päällensä, ja hän nyrjähdytti nilkkansa", riensi Hanson selittämään. "Hänen oli vaikea tulla, minkä vuoksi hän lähetti minut neitiä vastaan, saattaakseni neidin leiriin."

Tyttö ei voinut pimeässä nähdä ahnetta, voitonriemuista ilmettä puhujan kasvoilla.

"Meidän on parasta rientää", jatkoi Hanson, "sillä nyt pitää ajaa aika rivakasti, jollemme tahdo, että meidät tavoitetaan."

"Vain pieni nyrjähdys", vastasi Hanson. "Hän kykenee kyllä ratsastamaan; mutta meistä kummastakin oli viisaampaa, että hän tämän yön makaisi ja lepäisi, sillä lähiviikkoina tulee paljon rasittavaa ratsastusta."

Hanson käänsi poninsa, ja Miriam seurasi häntä. He ratsastivat viidakon syrjää pitkin pohjoiseen lähes kaksi kilometriä ja kääntyivät sitten suoraan länteen. Miriam seurasi kiinnittämättä suurta huomiota suuntaan. Hän ei tarkoin tiennyt, missä Hansonin leiri oli, eikä aavistanut, että tämä ei vienytkään häntä sinne päin. Kaiken yötä he ratsastivat länttä kohti. Aamun tullen Hanson salli pienen pysähdyksen heidän murkinoidakseen; sitä varten hän ennen leiristä lähtöä oli sullonut molemmat satulapussinsa ruokavaroja täyteen. Sitten he pyrkivät taas eteenpäin eivätkä pysähtyneet toistamiseen, ennenkuin Hanson keskipäivän helteessä seisahdutti ratsunsa ja viittasi tyttöä astumaan satulasta maahan.

"Nukahdamme tässä hetkisen ja panemme ponit ruohikkoon syömään", sanoi hän.

"Minä käskin niitä lähtemään liikkeelle päivänkoitossa", selitti kauppias, "jotta pääsemme hyvään alkuun. Tiesin, että te ja minä voimme helposti saavuttaa kuormitetun safarin. Kenties emme tavoita niitä ennenkuin vasta huomenna."

Mutta vaikka he matkustivat osan yöstä ja koko seuraavan päivän, ei näkynyt merkkiäkään heidän edellään liikkuvasta safarista. Viidakkoelämässä kehittynyt huomiokyky teki Miriamille selväksi, että kukaan ei ollut samonnut heidän edellään moneen päivään. Silloin tällöin hän näki joitakin vanhoja jälkiä, hyvin vanhoja, monien jalkain polkemia. Enimmäkseen he seurasivat tätä selvästi merkittyä uraa norsupolkuja pitkin ja puistomaisten lehtojen läpi. Se oli ihanteellinen reitti, kun oli ratsastettava nopeasti.

Vihdoin kävi Miriam epäluuloiseksi. Vähitellen oli hänen vieressään ratsastavan miehen sävy alkanut muuttua. Usein hän joutui panemaan merkille, että Hanson ahmi häntä silmillään. Alati tunkeutui hänen mieleensä aikaisempi epäluulo entisestä tutustumisesta. Joskus, jossakin, hän oli tämän miehen ennen tavannut. Kauppias ei näkynyt ajaneen partaansa moneen päivään. Vaalea sänki oli alkanut peittää hänen kaulaansa, poskiansa ja leukaansa, ja samalla vakiintui tytössä se tunne, että mies ei ollut hänelle outo.

Mutta vasta seuraavana päivänä alkoi Miriam kapinoida. Hän pysähdytti vihdoin poninsa ja ilmaisi epäilynsä. Hanson vakuutti hänelle, että leiri oli ainoastaan muutaman kilometrin päässä.

"Meidän olisi pitänyt saavuttaa heidät eilen", sanoi hän. "Niiden on täytynyt marssia paljoa nopeammin kuin luulin mahdolliseksi."

"Tästä he eivät ole ollenkaan menneet", sanoi Miriam. "Jäljet, joita olemme seuranneet, ovat viikkoja vanhat."

"Oh, sekö on vikana, niinkö?" huudahti hän. "Miksette sitä ennen sanonut? Olisin voinut helposti selittää. Me emme ratsasta samaa reittiä, mutta vielä tänään pääsemme heidän jäljilleen, ellemme heitä itseä tavoittaisikaan."

Nyt vihdoinkin tiesi Miriam, että mies valehteli hänelle. Mikä hupsu hänen täytyi ollakaan luullakseen, että kukaan voisi uskoa niin naurettavaa selitystä! Kuka olisi kyllin typerä uskoakseen, että he jo olisivat voineet odottaa tavoittavansa toisen joukon — ja Hanson oli tosiaan vakuutellut sitä joka hetki odottaneensa, — kun sen reitti yhtyisi heidän omaansa vasta penikulmain päässä?

Miriam salasi kuitenkin mietteensä, suunnitellen karkaamista ensi tilaisuudessa kun ehkä sattuisi olemaan riittävän välimatkan päässä vangitsijastaan, jollaisena hän Hansonia nyt piti, jotta voisi jotakuinkin varmasti toivoa ehtivänsä hänen ulottuvistaan. Hän tarkkasi miehen kasvoja alati, milloin se vain huomaamatta kävi päinsä. Ärsyttävästi ilvehtivät yhä nuo tutunomaiset piirteet hänen muistelemisyrityksilleen. Missä hän oli tuon miehen tavannut? Missä oloissa he olivat kohdanneet toisensa ennenkuin Miriam oli nähnyt hänet Bwanan maatilalla? Hän ajatteli niitä harvoja valkoisia miehiä, joita koskaan oli tuntenut. Muutamia sellaisia oli saapunut viidakkoon hänen isänsä duariin. Harvoja kylläkin, mutta sentään joitakuita. Ah, nyt hän tiesi! Siellä hän oli Hansonin nähnyt! Hän oli jo pääsemäisillään selville siitä, kuka tuo mies oli, mutta hetkistä myöhemmin petti hänen muistinsa jälleen. Oli iltapäivän puoliväli, kun he äkkiä putkahtivat viidakosta leveän ja tyynen virran partaalle. Sen takaa vastapäiseltä rannalta eroitti Miriam korkealla okaisista pensaista kyhätyllä varustuksella ympäröidyn leirin.

"Olemme vihdoinkin perillä", sanoi Hanson. Hän veti revolverin tupesta ja laukaisi ilmaan. Heti syntyi liikettä leirissä joen toisella puolella. Mustia miehiä juoksi alas virran partaalle. Hanson huusi niille. Mutta ei näkynyt merkkiäkään hänen jalosukuisuudestaan Morison Baynesista. Isäntänsä ohjeita totellen astui neekereitä kanoottiin, ja he soutivat joen yli. Hanson sijoitti Miriamin pieneen alukseen ja astui siihen itsekin jättäen kaksi neekeriä vartioimaan hevosia, joita noutamaan kanootin oli määrä palata uittaakseen ne ylitse leirin-puoliselle rannalle. Leiriin tultuansa Miriam kysyi Baynesia. Hetkeksi oli hänen pelkonsa tyyntynyt, kun hän näki leirin, jota oli alkanut pitää pikemminkin satuna. Hanson osoitti aitauksen keskellä olevaa ainoata telttaa.

"Tuolla", sanoi hän ja lähti astumaan edellä sitä kohti. Heidän päästyään teltalle hän kohotti ovikaistaletta ja viittasi Miriamia menemään sisälle. Miriam meni ja katseli ympärilleen. Teltta oli tyhjä. Hän kääntyi Hansoniin päin. Miehen kasvoilla oli leveä virnistys.

"Hän ei ole täällä", vastasi Hanson. "En ainakaan minä häntä näe; näkeekö neiti? Mutta minä olen täällä, ja minä olen hitto soikoon uljaampi mies kuin hän konsaan. Ette häntä enää tarvitse, kun olette saanut minut", ja nauraa hohottaen hän tavoitti tyttöä.

Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hanson tarrautui hänen käsivarsiinsa ja ruumiiseensa voimakkain, puristavin ottein ja työnsi häntä verkalleen taemmaksi teltan perälle kasattuja huopapeitteitä kohti. Hänen kasvonsa olivat lähellä tytön kasvoja. Hänen silmänsä kapenivat kahdeksi kuumeiseksi, kiihkeää intohimoa hehkuvaksi raoksi. Ponnistellessaan irti Miriam tuijotti suoraan hänen kasvoihinsa, ja silloin muistui äkkiä hänen mieleensä samanlainen kohtaus, jossa hän oli ollut mukana, ja nyt hän tunsi hätyyttäjänsä täydellisesti. Se oli sama ruotsalainen Malbin, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa kerran ennen, joka oli ampunut häntä auttamaan rientäneen toverinsa ja jonka käsistä Bwana oli hänet pelastanut. Miehen sileiksi ajellut kasvot olivat hänet pettäneet, mutta jälleen orastava parta ja olosuhteiden yhtäläisyys palauttivat tuntemisen nopeasti ja varmasti.

YHDESKOLMATTA LUKU

Neekeri, jonka Malbin oli jättänyt odottamaan aukeamalle, määräten hänet pysymään siellä, kunnes itse palaisi, istui tuntikauden puun juurella, ja sitten hänet äkkiä säikähdytti leijonan yskäisevä murahdus takaapäin. Kuolemanpelko pakotti hänet vikkelästi kiipeämään puun oksille, ja hetkistä myöhemmin astui eläinten kuningas näyttämölle, mennen antiloopin raadon luo, jota alkuasukas ei siihen asti ollut huomannut.

Peto aterioitsi päivännousuun asti, sillä välin kun neekeri retkotti unettomana orrellaan ihmetellen, mihin hänen isäntänsä ja molemmat ponit olivat joutuneet. Hän oli ollut vuosikauden Malbinin palveluksessa ja siis jokseenkin hyvin tutustunut valkoihoisen luonteeseen. Nyt tämä kokemus sai hänet uskomaan, että hänet oli ehdoin tahdoin hyljätty. Kuten muutkin Malbinin seuralaisista, vihasi tämä neekeri isäntäänsä koko sydämestänsä, — pelko oli ainoa side, joka piti häntä valkoisen miehen luona. Hänen nykyinen vaarallinen ja epämukava tilansa lisäsi vain virikettä hänen vihansa liekkiin. Auringon noustessa vetäytyi leijona takaisin viidakkoon, ja neekeri astui alas puustansa ja lähti pitkälle matkalleen takaisin leiriin. Alkeellisissa aivoissaan hän hautoi erilaisia hirmuisia kostontuumia, joita kuitenkaan ei olisi tohtinut panna täytäntöön, kun koetuksen aika tulisi ja hän seisoisi kasvoista kasvoihin hallitsevan rodun edustajan edessä.

Parin kilometrin päässä aukeamalta hän tapasi ponien jäljet, jotka leikkasivat suorassa kulmassa hänen omiansa. Hänen mustiin silmiinsä välähti viekas katse. Hän nauroi täyttä kurkkua ja lyödä läiskäytti reisiinsä.

Neekerit ovat väsymättömiä jaarittelijoita, mikä tietenkin kiertoteitse sanoen merkitsee, että he ovat ihmisiä. Malbinin pojat eivät olleet poikkeuksena tästä säännöstä, ja koska monet heistä olivat olleet hänen palveluksessaan eri aikoina viime kymmenen vuoden kuluessa, ei hänen teoissaan ja elämässään Afrikan erämaissa ollut paljoa sellaista, mitä he kaikki eivät joko välittömästi tai kuulopuheista tienneet.

Ja kun tämä neekeri siis tunsi isäntänsä ja monet hänen aikaisemmista teoistaan ja myöskin tiesi koko joukon Malbinin ja Baynesin suunnitelmista, joista hän tai toiset palkolliset olivat sattuneet kuulemaan näiden keskustelevan, ja kun hän sitäpaitsi esimiesten rupattelusta hyvin tiesi, että puolet Malbinin joukosta oli leiriytynyt ison virran varrelle kauaksi lännen puolelle, ei hänen ollut vaikea kiertää irrallisia lankoja keräksi, saaden päätelmiensä loppusummaksi, että hänen isäntänsä oli aivan varmaan pettänyt toisen valkoihoisen ja vienyt hänen naisensa läntiseen leiriinsä, jolloin englantilainen oli jätetty kaikkein pelkäämän suuren Bwanan tavoitettavaksi ja rangaistavaksi. Taas paljasti mies vahvat valkoiset hammasrivinsä, nauroi ääneensä ja riensi yhä eteenpäin, juosten itsepintaisen vinhasti, joten matka edistyi ihmeellisen nopeasti.

Ruotsalaisen leirissä oli hänen jalosukuisuutensa Morison viettänyt melkein unettoman yön hermostuneena, epäillen, pahaa aavistellen ja peloissaan. Aamupuolella hän oli lopen uupuneena nukahtanut. Safarin johtaja herätti hänet vähän jälkeen auringonnousun, muistuttaakseen hänelle, että heidän oli heti jatkettava matkaansa pohjoista kohti. Baynes vitkasteli. Hän halusi odottaa "Hansonia" ja Miriamia. Esimies kannusti häntä kuvailemalla viivyttelyn vaaraa. Mies tunsi isäntänsä suunnitelmat kyllin hyvin tietääkseen, että tämä oli tehnyt jotakin, mikä herättäisi suuren Bwanan suuttumuksen, ja että paha heidät kaikki perisi, jos heidät suuren Bwanan maassa tavoitettaisiin. Tämä vihjaus hälytti Baynesin.

Entä jos suuri Bwana, kuten esimies häntä nimitti, oli yllättänyt "Hansonin" katalasta hommasta? Eikö hän arvaisi asian oikeaa laitaa ja mahdollisesti jo ollut matkalla häntä kiinni ottamaan ja rankaisemaan? Baynes oli kuullut isäntänsä siekailemattomasta menettelystä suurten ja pienten pahantekijäin rankaisemisessa, jotka olivat rikkoneet hänen vähäisen, villin maailmansa lakeja tai tapoja vastaan — sen maailman, joka sijaitsi "rajoiksi" nimitettyjen kartoitettujen linjojen tuolla puolen. Tässä villissä maassa, jossa ei ollut lakia, oli suuri Bwana lakina itselleen ja koko ympäristölleen. Huhuttiinpa hänen tuominneen kuolemaan valkoisen miehen, joka oli pidellyt pahoin alkuasukastyttöä.

Tämän jutun muistaessaan tunsi Baynes puistatusta ja koetti arvailla, mitä hänen isäntänsä tekisi miehelle, joka oli yrittänyt varastaa hänen nuoren valkoisen holhokkinsa. Se ajatus kavahdutti hänet pystyyn.

"Niin", sanoi hän hermostuneesti, "meidän tulee heti lähteä täältä.
Tunnetko reitin pohjoiseen?"

Oli keskipäivä, kun väsynyt ja hiestynyt juoksija saavutti eteenpäin pyrkivän pienen jonon. Hänen toverinsa tervehtivät häntä iloisin huudoin, ja hän kertoi heille kaikki mitä tiesi ja arvasi heidän isäntänsä toimista, niin että asiat olivat selvillä koko safarille ennenkuin Baynes, joka ratsasti jonon etupäässä, sai kuulla tapahtumista ja Malbinin edellisenä iltana aukeamalle heittämän neekerin kuvitteluista.

Kun hänen jalosukuisuutensa Morison oli kuunnellut kaikkea, mitä "pojalla" oli kerrottavaa, ja huomannut kauppiaan käyttäneen häntä välikappaleena, siten saadakseen Miriamin haltuunsa, kuohahti hänen verensä raivosta, ja hän vapisi tytön turvallisuuden puolesta.

Että toinen ei suunnitellut pahempaa kuin mitä hän itse oli aikonut, ei mitenkään lieventänyt toisen rikoksen kataluutta. Alussa hänen mieleensä ei juolahtanut, että hän olisi tehnyt Miriamille vääryyttä yhtä paljon kuin otaksui "Hansonilla" olevan mielessä. Nyt hän raivosi pikemminkin kuin mies, joka on lyöty omassa pelissään ja jolta on riistetty hänen jo omanaan pitämänsä saalis.

"Kyllä, herra", vastasi musta. "Hän ratsasti toiseen leiriin, jonka vieressä iso afi virtaa kauas päivänlaskua kohti."

Neekeri nyökkäsi myöntävästi. Tässä hän näki tilaisuuden kostaa vihatulle isännälleen ja samalla välttää suuren Bwanan vihan, hänen kun kaikki varmasti otaksuivat ryhtyvän ensiksi ajamaan takaa pohjoista safaria.

"Voimmeko me kahden saavuttaa hänen leirinsä?" kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.

Baynes kääntyi esimiestä puhuttelemaan. Hän oli nyt selvillä "Hansonin" suunnitelmista. Hän käsitti, miksi tämä oli halunnut siirtää leirinsä mahdollisimman kauaksi suuren Bwanan alueen pohjoisrajaa kohti, — siten hän saisi enemmän aikaa paetakseen länsirannikolle päin, sillä välin kun suuri Bwana ajoi pohjoista joukkoa takaa. No niin, Baynes käyttäisi miehen suunnitelmia omiin tarkoituksiinsa. Hänenkin täytyi välttää isäntänsä kynsiin joutumista.

"Voit marssittaa miehiä niin kauaksi pohjoiseen kuin mahdollista", sanoi hän johtajalle. "Minä palaan ja koetan eksyttää suuren Bwanan lähtemään länteen päin."

Neekeri murahti myöntymykseksi. Hän ei halunnut seurata tätä outoa valkoista miestä, joka öisin oli peloissaan; vielä vähemmän hän halusi joutua suuren Bwanan hillittömäin soturien armoille, koska niiden ja hänen väkensä välillä oli kauan vallinnut verivihollisuus; ja hän oli sitäpaitsi perin riemuissaan laillisesta syystä, joka oikeutti hänet karkaamaan suuresti vihatun ruotsalaisen isäntänsä luota. Hän tunsi tien pohjoiseen ja omaan maahansa, vaikka valkoiset miehet eivät sitä tunteneet — oikopolun karun ylätasangon poikki, missä oli vesireikiä, joista silloin tällöin tämän kuivan seudun liepeitse vaeltavat valkoiset metsästäjät ja retkeilijät eivät olleet uneksineetkaan. Hän saattoi eksyttää jäljiltään suuren Bwanankin, jos hän ryhtyisi takaa-ajoon, ja nämä mietteet etualalla mielessään hän kokosi Malbinin safarin jäännökset jonkinlaiseen järjestykseen ja lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Ja hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesia opasti musta "poika" viidakkoihin lounaista kohti.

Korak oli odotellut leirin vieressä tarkaten jalosukuista Morisonia, kunnes safari oli lähtenyt pohjoiseen. Sitten hän varmana siitä, että nuori englantilainen oli menossa etsimään Miriamia väärältä suunnalta, oli jättänyt hänet ja palannut verkalleen sille paikalle, missä oli sydämensä kaivatun nähnyt toisen miehen syleilyssä.

Niin suuri oli ollut hänen onnensa, kun hän näki Miriamin elossa, että hetkiseksi eivät mustasukkaisuuden mietteet olleet häntä kiusanneet. Myöhemmin oli hänessä herännyt sellaisia ajatuksia — synkkiä, verenhimoisia ajatuksia, jotka olisivat pöyristyttäneet Morisonia, jos tämä olisi aavistanut niitä liikkuvan viilin olennon aivoissa sen salaa hiipiessä metsän jättiläisten oksilla, vaaniessaan "Hansonia" ja tytön tuloa.

Murheellisena samoili Korak viidakossa tasangon syrjillä odottaen
Miriaminsa saapumista — Miriamin, joka ei koskaan tullut.

Mutta sensijaan tuli toinen — kookas, leveäharteinen, khakipukuinen mies kiiltävänmustan soturijoukon etunenässä. Miehellä oli kovat, synkät piirteet ja hänen suupielissään ja silmissään syvän surun ilme — niin syvän, että hänen kasvoissaan kuvastuva raivo ei voinut sitä haihduttaa.

Korak näki hänen kulkevan alitseen, itse piillessään puussa, pienen kohtalokkaan aukeaman syrjässä, samassa, jonka oksilla jo aikaisemmin oli väijynyt. Hän näki miehen tulevan ja istui jäykistyneenä, kylmänä ja tuskaisena hänen yläpuolellaan. Mies tutki maata alinomaa hyvin huolellisesti, ja Korak istui yhä puussansa katsellen häntä silmillä, jotka melkein tylstyivät yhtämittaisesta ajatuksettomasta tuijotuksesta, ja näki hänen viittaavan miehilleen merkiksi, että oli löytänyt sen, mitä etsi, ja sitten poistuvan pohjoista kohti; ja yhä istui Korak kuin kuvapatsas, verta vuotavin sydämin, mykkänä, viheliäisenä. Tuntia myöhemmin hän lähti verkalleen takaisin viidakkoon länttä kohti. Hän liikkui välinpitämättömänä, pää painuksissa ja hartiat kumarassa kuin vanha mies, joka kantaa niskoillaan suuren surun taakkaa.

Seuraten mustaa opastansa ponnisteli Baynes tuuhean vesakon läpi, ratsastaen syvään kumartuneena hevosensa kaulaa vasten, ja usein hän astui maahankin, milloin matalat oksat riippuivat liian lähellä maata salliakseen hänen jäädä satulaan. Neekeri opasti häntä suorinta tietä, joka ei ratsastajalle ollut laisinkaan mikään tie, ja ensimmäisen päivämatkan jälkeen täytyi nuoren englantilaisen jättää ratsunsa ja seurata vikkelää opastansa yksinomaan jalkaisin.

Vaelluksen pitkien tuntien kuluessa hänen jalosukuisuudellaan oli runsaasti aikaa miettiä, ja hänen kuvaillessaan itselleen, mikä kohtalo luultavasti odotti Miriamia ruotsalaisen käsissä, yltyi hänen raivonsa miestä vastaan yhä suuremmaksi. Mutta sitten hän tuli tajunneeksi, että juuri hänen omat halpamaiset vehkeensä olivat saattaneet tytön tähän kauheaan asemaan ja että neitosta "Hansonin" käsistä pelastuneenakin olisi odottanut vain vähän parempi kohtalo hänen itsensä hallussa.

Samalla selvisi hänelle sekin, että Miriam oli hänelle äärettömän paljoa kalliimpi kuin hän oli ennen kuvitellut. Ensi kertaa hän alkoi verrata tätä tyttöä muihin tuttavapiirinsä naisiin — syntyperältään ja asemaltaan ylhäisiin naisiin — ja melkein kummastui huomatessaan, että nuori arabialaistyttö silloin ei joutunut huonommalle puolelle. Ja niin hän "Hansonia" vihatessaan joutui vihaamaan ja inhoamaan itseänsäkin, nähden itsensä ja petollisen menettelynsä kaikessa halveksittavassa rumuudessaan.

Niinpä intohimo, jota tämä mies oli tuntenut itseänsä yhteiskunnallisesti alhaisempana pitämäänsä tyttöä kohtaan, muuttui häpeän poltteessa, tosiasiain ankarassa tulessa, oikeaksi rakkaudeksi. Ja hänen hoippuessaan eteenpäin paloi hänen rinnassaan vastaheränneen rakkauden ohella toinenkin suuri intohimo — vimmattu viha, joka pakotti hänet rientämään kostontyöhön.

Mukavuuteen ja ylellisyyteen tottuneena hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea niitä vaikeuksia ja kidutuksia, jotka nyt olivat hänen alituiset kumppaninsa. Mutta revityistä vaatteistaan ja verille raadellusta ihostaan huolimatta hän hoputti neekeriä yhä nopeampaan vauhtiin, vaikka hän itse joka kymmenen askeleen päästä kaatui uupumuksesta.

Kosto kannusti hänen voimiaan — kosto ja se tunne, että hän kärsimyksellään edes osittain sovitti rikoksen, jonka oli rakastamaansa tyttöä kohtaan tehnyt; sillä toivo pelastaa Miriam kohtalosta, johon hän itse oli tytön houkutellut, oli jo alussa häneltä haihtunut. "Liian myöhään! Liian myöhään!" Nuo sanat säestivät synkästi vaeltajan askeleita. "Liian myöhään! Pelastus liian myöhäinen — mutta ei kosto!" Se ajatus karkaisi häntä.

Vasta kun tuli niin pimeä, ettei voinut nähdä eteensä, hän salli pysähtyä. Toistakymmentä kertaa iltapäivän kuluessa hän oli uhannut heti tappaa oppaansa, kun tämä uupuneena ehdotti levähdystä. Neekeri oli kauhuissaan. Hän ei voinut käsittää valkoisessa miehessä äkkiä tapahtunutta merkillistä muutosta, tämä kun vielä edellisenä yönä oli ollut niin pimeänarka. Hän olisi karannut moisen peloittavan isännän luota, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta; mutta Baynes arvasi, että sellainen aie saattoi pälkähtää hänen päähänsä, eikä siis suonut hänelle pienintäkään mahdollisuutta karkaamiseen. Hän pysytteli päivällä neekerin lähettyvillä, ja öisin he nukkuivat kyljitysten jonkinlaisessa kehässä, joka oli okaisista varvuista ja pensaista kyhätty heikoksi suojaksi vaaniskelevia petoja vastaan.

Että hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi laisinkaan nukkua villin viidakon keskellä, oli riittävä todistus hänessä viime vuorokauden ajalla tapahtuneesta muutoksesta, ja että hän alentui nukkumaan neekerin vieressä, joka ei tuoksunut kovin suloiselta, viittasi lisäksi aavistamattomiin hänessä uinuviin kansanvaltaisiin kehitysmahdollisuuksiin.

Aamulla hän tunsi itsensä jäykäksi, ontuvaksi ja helläksi koko ruumiiltaan, mutta silti hän päätti ponnistaa eteenpäin ajaakseen "Hansonia" takaa niin ripeästi kuin mahdollista. Kiväärillään hän kaatoi kauriin pienen joen kaalamolta hiukan myöhemmin kuin olivat einehtimättä lähteneet liikkeelle. Nuristen hän suostui pysähtymään, kunnes olivat paistaneet sen lihaa ja syöneet, ja sitten riennettiin taas eteenpäin aarniometsän puiden, köynnösten ja vesakon läpi.

Tällä välin vaelteli Korak verkalleen läntiseen suuntaan, saapuen Tantorin, norsun, jäljille, jonka tapasi syömässä viidakon tuuheassa varjossa. Yksinäinen ja murehtiva apinamies ilahtui ison ystävänsä seurasta. Hellästi kiertyi mutkitteleva kärsä hänen vyötäisilleen, ja hänet heilautettiin mahtavalle selälle, missä hän niin usein ennenkin oli lojunut ja uinaillen kuluttanut pitkiä iltapäiviä.

Etäällä pohjoisessa seurasi suuri Bwana mustine sotureineen itsepintaisesti äsken keksimiään pakenevan safarin jälkiä, jotka viekoittelivat heidät yhä kauemmaksi pelastettavastaan, sillä välin kun rouva, joka oli rakastanut Miriamia kuin omaa lastansa, maatilalla odotteli levottomana ja suruissaan pelastusjoukon ja tytön palaamista, sillä hän oli varma, että hänen voittamaton herransa ja puolisonsa toisi Miriamin tullessaan takaisin.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Miriamin ponnistellessa Malbinin kanssa, kädet kytkettyinä kylkiä vasten miehen jäntevässä puristuksessa, sammui toivo hänen sydämestään. Hän ei äännähtänyt sanaakaan, sillä hän käsitti, ettei ollut ketään, joka tulisi häntä auttamaan, ja jo aikaisemman elämänsäkin kokemuksista tiesi viidakon kasvatti, kuinka turhia avunhuudot olivat sikäläisessä villissä maailmassa.

Mutta kun hän näin taisteli vapautuakseen, joutui toinen käsi koskettamaan Malbinin revolverin perää, aseen riippuessa tupessa hänen lanteellaan. Verkalleen laahasi mies häntä huopapeitteitä kohti, ja verkalleen kiertyivät tytön sormet halutun kapineen ympäri ja vetivät sen kotelosta.

Silloin, Malbinin seisoessa sekasotkuisen peitekasan syrjässä, lakkasi Miriam — äkkiä ja hätyyttäjän sitä odottamatta — vetäytymästä poispäin hänestä ja paiskautui yhtä nopeasti koko voimallaan häntä vasten, niin että Malbin retkahti taaksepäin, kompastui vuodepahaiseen ja lensi selälleen. Vaistomaisesti ponnahti hänen kätensä tukemaan, ja samassa silmänräpäyksessä ojensi Miriam revolverin hänen rintaansa vasten ja veti liipaisimesta.

Mutta hana napsahti tuloksetta tyhjään patruunaan, ja Malbin oli jälleen pystyssä tavoittaen tyttöä. Hetkiseksi tämä vältti hänet ja juoksi teltan aukkoa kohti; mutta juuri ovensuussa laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja kiskoi häntä takaisin. Kääntyen Malbiniin päin raivokkaana kuin haavoitettu naarasleijona Miriam tarttui revolverin pitkään piippuun, heilautti asetta korkealla ilmassa ja mätkäisi sillä miestä vasten naamaa.

Tuskasta ja raivosta kiroten Malbin horjahti taaksepäin, hänen kätensä irtautuivat tytöstä, ja hän vaipui tajutonna maahan. Katsomatta häneen sen enempää Miriam pakeni ulkoilmaan. Muutamat neekerit näkivät hänet ja yrittivät ehkäistä hänen pakoansa, mutta tyhjällä aseellaan uhaten hän piti heitä loitolla. Ja niin hän pääsi ympäröivän boman toiselle puolen ja katosi viidakkoon etelää kohti.

Pienenä manganina oppimilleen kiipeämisvaistoille uskollisena Miriam riensi suoraa päätä puun oksille, ja siellä hän riisui ratsastushameensa, kenkänsä ja sukkansa, sillä hän tiesi, että hänellä oli edessään pitkä pakoretki, jolla nämä vaatekappaleet olisivat liian haitalliset. Lyhyet ratsastushousut ja tiukka nuttu saisivat suojata kylmää ja okaita vastaan, eivätkä ne ehkäisisi kovin paljon hänen liikkeitänsä; mutta hame ja kengät olivat puissa kiipeillessä mahdottomat.

Hän ei ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin alkoi käsittää, kuinka vähän toiveita hänellä saattoi olla eloonjäämisestä ilman puolustusneuvoja tai pyydystysasetta. Miksei hän ollut huomannut riuhtaista patruunavyötä Malbinilta ennenkuin lähti hänen teltastaan? Jos olisi ollut luoteja revolveriin, olisi hän kaiketi voinut ampua pieniä riistaeläimiä ja suojella itseänsä kaikilta muilta, paitsi kaikkein julmimmilta vihollisilta, jotka ahdistaisivat häntä matkalla Bwanan ja My Dearin "kotilieden" ääreen.

Tämä ajatus muuttui päätökseksi palata noutamaan halutut ammukset. Hän käsitti antautuvansa suureen jälleenvangitsemisen vaaraan; mutta eihän hän kykenemättömänä puolustukseen ja ruuanhankintaan voinut toivoa koskaan pääsevänsä turvaan. Ja niinpä hän kääntyi jälleen leiriä kohti, josta vastikään oli päässyt karkaamaan.

Hän otaksui Malbinin kuolleen — niin hirvittävän iskun hän oli miehelle antanut — ja toivoi pimeän tullen saavansa tilaisuuden hiipiä leiriin ja etsiä hänen teltastaan patruunavyötä. Mutta tuskin hän oli keksinyt piilopaikan isosta puusta boman vierestä, mistä voisi tarkata tarvitsematta pelätä, että hänet huomattaisiin, kun hän näki ruotsalaisen tulevan teltasta pyyhkien verta kasvoiltaan ja karjuen kirouksia ja kysymyksiä säikähtyneille seuralaisilleen.

Vähää myöhemmin lähti koko leiri etsimään Miriamia, ja kohta kun tämä oli varma, että kaikki olivat menneet, astui hän alas piilopaikastaan ja juoksi nopeasti aukeaman yli Malbinin telttaan.

Kiireesti tähystäen siellä eri puolille hän ei keksinyt mitään ampumavaroja; mutta yhdessä nurkassa oli matka-arkku, johon ruotsalainen oli sullonut yksityistä omaisuuttansa ja jonka hän oli safarin esimiehellä tuottanut läntiseen leiriinsä.

Miriam kävi käsiksi arkkuun toivoen, että siinä kenties oli vara-ammuksia. Nopeasti hän irroitti nyörit sen kanvassipäällyksestä ja hetkistä myöhemmin nosti kannen laatikosta, ryhtyen penkomaan sinne kasattua sekalaista pikkutavaraa. Siellä oli kirjeitä, papereita, vanhoja sanomalehtileikkeleitä ja muun muassa pienen tytön valokuvakin, jonka taakse oli liisteröity pariisilaisesta päivälehdestä leikattu pätkä — ajan ja hypistelyn kellastuttama ja himmentämä kyhäys, josta hän ei saanut selvää. Mutta tässä valokuvassa, joka oli jäljennetty sanomalehtileikkeleeseenkin, oli jotakin, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Missä hän oli tuon kuvan ennen nähnyt? Ja sitten selvisi hänelle äkkiä, että se oli kuva hänestä itsestään sellaisena kuin hän oli ollut monta monituista vuotta sitten.

Missä se oli otettu? Kuinka se oli joutunut tuon miehen haltuun? Miksi se oli jäljennetty sanomalehteen? Mitä nuo himmenneet painokirjaimet siitä kertoivat?

Miriam tuli ymmälle arvoituksesta, jonka ammusten etsintä oli hänen eteensä loihtinut. Hän seisoi jonkun aikaa tuijottaen himmentyneeseen valokuvaan ja muisti sitten ammukset, joita hakemaan oli tullut. Kääntyen taas arkulle hän penkoi sen pohjaa, ja sieltä hän eräästä kulmasta löysi pienen patruunalaatikon. Yksi ainoa silmäys riitti toteamaan, että ne hyvinkin sopivat aseeseen, jonka hän oli työntänyt ratsastushousujensa vyötärön sisäpuolelle, ja pistäen ne taskuunsa hän kääntyi vielä kerran tarkkaamaan kädessään olevaa omaa muotokuvaansa.

Hänen siinä seistessään ja turhaan yrittäessään tajuta tätä selittämätöntä ongelmaa kuului ääniä. Heti hän havahtui valppaaksi. Äänet lähenivät! Sekuntia myöhemmin kuuli hän synkästi kiroilevan ruotsalaisen puhuvan. Malbin, hänen hätyyttäjänsä, palasi! Miriam juoksi nopeasti teltanaukolle ja kurkisti ulos. Liian myöhään! Hänet oli saarrettu satimeen! Valkoihoinen ja kolme hänen mustaa henkivartijaansa tulivat suoraan aukeaman yli telttaa kohti. Mikä nyt neuvoksi? Miriam kätki valokuvan puseronsa poveen. Nopeasti hän pisti revolverin jokaiseen lokeroon patruunan. Sitten hän peräytyi sisemmälle telttaan, halliten oviaukkoa aseellaan. Miehet pysähtyivät ulkopuolelle, ja Miriam kuuli Malbinin sadatellen antavan määräyksiään. Sitä kesti melkoisen ajan, ja hänen puhuessaan mylvivällä, raakamaisella äänellään tyttö etsi jotakin pakotietä. Kumartuen hän kohotti telttakankaan reunaa ja kurkisti sen alitse. Ketään ei ollut näkyvissä sillä puolella. Heittäytyen vatsalleen hän ryömi seinän alitse, juuri kun Malbin mörähtäen loppuohjeen miehilleen astui telttaan. Miriam kuuli hänen harppaavan lattian poikki, nousi sitten ja livahti kumarassa ihan teltan takana olevaan alkuasukasmajaan. Sinne päästyään hän kääntyi vilkaisemaan taakseen. Ketään ei vieläkään näkynyt. Kukaan ei ollut häntä huomannut. Ja nyt hän kuuli Malbinin teltasta karkeaa kiroilemista. Ruotsalainen oli huomannut laatikkonsa pengotuksi ja tyhjennetyksi. Hän kirkui miehilleen, ja kuullessaan niiden vastaavan Miriam ryntäsi hökkelistä, juosten Malbinin teltasta kauimpana olevaa boman syrjää kohti. Tällä paikalla kohosi aitauksen yläpuolella iso puu, joka velttojen neekerien mielestä oli ollut liian paksu kaadettavaksi. Siksi he olivat jättäneet sen suojavarustuksen sisäpuolelle. Mikä lienee ollutkin syy juuri sen puun säilyttämiseen, oli Miriam siitä kiitollinen, koska se tarjosi hänelle kipeästi kaivatun pakotien, jota hänellä ehkä ei muutoin olisi ollut.

Lymypaikastaan Miriam näki Malbinin jälleen lähtevän viidakkoon, tällä kertaa jättäen leiriin kolmimiehisen neekerivartioston. Hän suuntautui etelää kohti, ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, kiersi Miriam suojakehän ulkosyrjitse virran rannalle. Täällä oli ruuhia, joita oli käytetty joukkoa tuotaessa ylitse toiselta rannalta. Ne olivat raskaita kapineita yksinäisen tytön käsiteltäviksi, mutta muuta keinoa ei ollut, ja joen yli hänen täytyi päästä.

Maihinnousupaikka oli aivan leirivartioston näkyvissä. Jos soutaisi heidän silmäinsä edessä virran yli, merkitsisi se varmaa kiinnijoutumista. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin piilossa odottaa pimeän tuloa, jollei sitä ennen sattuisi jotakin onnellista tapausta. Tuntikauden hän tarkkasi vartijoita, joista yksi aina näkyi olevan sellaisella paikalla, mistä heti huomaisi hänet, jos hän yrittäisi työntää jonkun veneistä vesille.

Silloin tuli Malbin esille viidakosta kuumissaan ja puhkuen. Hän riensi heti joelle veneiden luo ja laski niiden lukumäärän. Kaiketi oli hänelle äkkiä juolahtanut mieleen, että tytön oli päästävä virran yli, jos mieli palata suojelijainsa luo. Helpotuksen ilme hänen kasvoillaan, kun hän havaitsi, että kaikki ruuhet olivat tallella, oli riittävänä todistuksena hänen mietteistänsä. Hän kääntyi kiireesti puhuttelemaan esimiestä, joka oli tullut hänen mukanaan viidakosta ja jonka seurassa oli useita muita neekereitä.

Malbinin ohjeita noudattaen he työnsivät vesille kaikki ruuhet, paitsi yhtä. Malbin huusi vartijoille leiriin, ja hetkistä myöhemmin astui koko joukkue veneisiin ja meloi vastavirtaan.

Miriam tarkkasi heitä siihen asti, kun joenpolvi suoraan leirin yläpuolella kätki heidät hänen näkyvistänsä. He olivat poissa! Miriam oli yksinään, ja he olivat jättäneet ruuhen rannalle meloineen! Hän saattoi tuskin uskoa hyvää onneansa. Viivytteleminen olisi nyt ollut kaikkien toiveiden hukkaamista. Hän tuli esille piilopaikastaan, hypähtäen puusta maahan. Ruuhi oli hänestä vain kymmenkunnan metrin päässä. Ylempänä mutkan takana komensi Malbin ruuhet rantaan. Hän nousi maihin esimiehen kanssa ja käveli niemenkärjen poikki, etsiäkseen paikan, mistä voi pitää jätettyä ruuhta silmällä siltä varalta, että se lähtisi liikkeelle. Hän hymyili jo edeltäkäsin, hyvillään sotajuonensa melkein varmasta onnistumisesta, — ennemmin tai myöhemmin saapuisi tyttö takaisin ja yrittäisi yhdellä heidän ruuhistaan virran yli. Mahdollisesti ei tämä ajatus heti juolahtaisi tytön mieleen. Heidän olisi ehkä odotettava päivä tai parikin; mutta että hän tulisi, jos hän eläisi eivätkä viidakkoon häntä etsimään lähetetyt miehet häntä tavoittaisi, siitä oli Malbin varma. Mutta että Miriam palaisi näin pian, sitä hän ei ollut aavistanut; ja niinpä hän päästyään niemen korkeimmalle kohdalle ja saadessaan joen jälleen näkyviinsä, näki jotakin, mikä pakotti vihaisen kirouksen hänen huuliltansa. Saalis oli jo ehtinyt puoliväliin joen poikki.

Kääntyen juoksi Malbin nopeasti takaisin veneittensä luo, esimies hänen kintereillänsä. Heittäytyen ruuheen hän kehoitti soutajiaan ponnistamaan kaikki voimansa. Ruuhet solahtivat jokeen ja kiitivät myötävirtaan, pakenevaa saalista tavoittamaan. Miriam oli melkein soutanut yli, kun ne tulivat hänen näkyviinsä. Samassa kun hän näki takaa-ajajansa, ponnisti hän kaksin verroin, ehtiäkseen maihin, ennenkuin hänet tavoitettaisiin. Kahden minuutin etumatka oli Miriamille ihan riittävä. Kerran puihin päästyänsä hän kyllä jättäisi heidät jälkeensä ja livistäisi. Hänellä oli hyvät toiveet; nyt he eivät voisi häntä saada kiinni: niin kaukana hän jo oli.

Malbin, joka kamalalla kiroustulvalla ja takoen nyrkeillään miestensä naamoja pakotti heidät ponnistamaan eteenpäin, käsitti, että tyttö oli taaskin pääsemässä hänen kynsistään. Etumainen ruuhi, jonka keulassa hän seisoi, oli vielä satasen metriä pakenevasta Miriamista jälessä, kun tämä jo työnsi aluksensa kokan rannalla kasvavien puiden varjostavain oksien alle. Malbin huusi hänelle kehoittaen häntä pysähtymään. Mies näkyi tulleen hulluksi raivosta huomatessaan, että oli mahdotonta saada tyttöä kiinni, ja sitten hän kohotti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi tarkasti solakkaan, puihin hapuilevaan olentoon ja laukaisi.

Malbin oli oivallinen ampuja. Näin lyhyen matkan päästä hän ei todella koskaan ampunut harhaan eikä olisi tehnyt sitä nytkään, jollei juuri silloin, kun hänen sormensa vetäisi liipaisinta, olisi sattunut jotakin — mitä sattumaa Miriam sai kiittää hengestään. Vedessä oli nimittäin puunrunko, jonka toinen pää oli uponnut joenpohjan liejuun ja toinen kellui ihan vedenpinnan alapuolella, ja Malbinin veneen keula survaisi siihen juuri hänen laukaistessaan. Vähäinen poikkeama ruuhen suunnasta riitti kääntämään kiväärinpiipun tähtäimen linjalta. Luoti suhahti tehottomana Miriamin pään ohi, ja hetkistä myöhemmin oli tyttö hävinnyt puun peittävien lehvien suojaan.

Hänen huulillaan väreili hymy, kun hän laskeutui maahan juostakseen pienen aukeaman poikki, jolla ennen oli ollut alkuasukaskylä vainioittensa ympäröimänä. Raunioittuneet majat olivat vielä jälellä ränstyneinä ja murenevina. Viidakon raisu kasvullisuus oli peittänyt viljellyn maan. Pieniä puita oli jo versonut kylän entiselle raitille; mutta autius ja yksinäisyys kattoi näyttämöä kuin paarivaate. Miriamille se kuitenkin oli vain isoista puista tyhjä ala, jonka yli hänen oli kiidettävä nopeasti, päästäkseen sen toisella puolella alkavaan viidakkoon, ennenkuin Malbin ehtisi nousta maihin.

Autiot hökkelit olivat hänestä sitä parempia juuri siksi, että ne olivat autioita, — hän ei nähnyt valppaiden silmien tarkkaavan itseään kymmeneltäkin kohdalta, vinoon vääntyneistä oviaukoista ja kallistuvien aittojen takaa. Aavistamatta vaaran läheisyyttä hän ryntäsi kylätanhuaa pitkin, koska se tarjosi esteettömimmän tien viidakkoon. —

Parinkymmenen kivenheiton päässä idän puolella oli repeilleihin khakivaatteisiin puettu mies — likainen, kampaamaton ja riutunut. Hän oli ponnistellut viidakon läpi seuraten latua, jota pitkin Malbin oli saapunut tuodessaan Miriamin leiriinsä. Mutta nyt hän äkkiä pysähtyi, kun Malbinin kiväärinlaukaus kajahti heikkona sotkuisen metsän läpi. Neekeri, joka astui ihan hänen edellään, pysähtyi myöskin.

"Olemme melkein perillä, bwana", sanoi hän. Villin ääni ja sävy ilmaisivat pelkoa ja kunnioitusta.

Valkoinen mies nyökkäsi ja viittasi mustaa opastansa vain jatkamaan matkaansa. Hän oli jalosukuinen herra Morison Baynes — nirso, hienon hieno Morison Baynes. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat naarmuissa ja kuivuneella verellä tahrautuneet, jota oli tihkunut hänen okapensaisissa tiheiköissä saamistaan haavoista. Vaatteet olivat repaleina. Mutta veren, lian ja ryysyjen alta oli sukeutumassa uusi Baynes, entistä keikaria ja itserakasta narria kauniimpi.

Jokaisella naisensynnyttämällä on sielussaan miehuuden ja kunnian itu. Katumus kurjasta teosta ja rehellinen halu sovittaa vääryytensä naista kohtaan, jota hän nyt tiesi todella rakastavansa, oli kiihoittanut nämä idut nopeasti versomaan Morison Baynesissa — ja muutos oli tapahtunut.

Molemmat kompuroivat eteenpäin sitä paikkaa kohti, josta tuo ainoa kiväärinlaukaus oli kuulunut. Neekeri oli aseeton. Epäillen hänen uskollisuuttansa Baynes ei ollut rohjennut antaa hänelle edes kivääriään kannettavaksi, vaikka hän pitkällä taipaleella monesti olisi mielellään luopunut sen raahaamisesta, mutta heidän nyt lähestyessään matkansa päämäärää ojensi Baynes kiväärinsä kumppanilleen, sillä hän tiesi, mikä viha Malbinia kohtaan hehkui neekerin aivoissa. Hän näet arvasi että pian tulisi ottelu ja se oli hänen tarkoituksenakin sillä hän oli tullut kostamaan. Oivallisena revolverinkäyttäjänä hän itse luotti vyöstään riippuvan pienemmän aseen tehoon.

Miesten tunkeutuessa eteenpäin päämääräänsä kohti hätkähdytti heitä siltä suunnalta kuulunut yhteislaukaus. Sitten ammuttiin muutamia hajalaukauksia, kuului joku hurja ulvahdus, ja kaikki oli hiljaa. Baynes oli kiihkeä kuin mielipuoli pyrkiessään yhä nopeammin eteenpäin, mutta tällä kohtaa näytti viidakko tuhat kertaa sotkuisemmalta ja tiheämmältä kuin ennen. Toistakymmentä kertaa hän kompastui ja kaatui. Kahdesti kääntyi neekeri umpiladulle, jolta heidän oli palattava entisille jäljilleen; mutta vihdoin he saapuivat pienelle aukeamalle leveän afin lähistölle — aukeamalle jolla kerran oli ollut kukoistava kylä, mutta joka nyt oli synkkänä ja autiona raunioiksi ränstymässä. Kylän entiselle pääkadulle nousseessa viidakkoruohossa virui neekerin vielä lämmin ruumis, rinta luodin lävistämänä Baynes ja hänen toverinsa silmäilivät kaikille suunnille; mutta he eivät keksineet merkkiäkään elävistä olennoista. He seisoivat ääneti ja kuuntelivat tarkkaan.

Mitä se oli? Ääniä ja melomista virralla! Baynes juoksi kuolleen kylän läpi joen partaalla kasvavaan pensaikkoon Neekeri oli hänen vieressään. Yhdessä raivasivat he tiensä verhoavan kasvullisuuden läpi, kunnes saivat joen näkyviinsä ja siellä, jo toiselle rannalle saapumassa, kiitivät Malbinin ruuhet nopeasti leiriä kohti. Neekeri tunsi heti toverinsa.

Neekeri pudisti päätänsä. Ei ollut mitään alusta, ja krokotiilien vuoksi olisi ollut samaa kuin itsemurha, jos astuisi virtaan ja yrittäisi uida sen poikki. Juuri silloin' sattui neekeri vilkaisemaan alaspäin. Siellä, kiilattuna puun haarojen väliin, oli se ruuhi, jolla Miriam juuri oli paennut. Hän tarttui Baynesin käsivarteen ja osoitti löytöänsä. Hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi tuskin hillitä riemuhuudahdusta.

Nopeasti lipuivat molemmat riippuvien oksien varassa alas veneeseen. Neekeri tarttui melaan, ja Baynes survaisi veneen irti puun juurelta. Sekuntia myöhemmin oli ruuhi jo menossa suuntautuen vastapäistä rantaa ja ruotsalaisten leiriä kohti. Baynes kyyrötti keulassa ponnistaen näköhermojansa eroittaakseen miehet, jotka paraillaan kiskoivat toisia ruuhia vastapäiselle rannalle. Hän näki Malbinin sitten nousevan ensimmäisen ruuhen keulasta maihin ja vielä kerran kääntyvän vilkaisemaan taakseen virran poikki. Samassa näkyi mies säpsähtävän kummastuksesta, kun hänen katseensa osui takaa-ajavaan ruuheen, ja huomauttavan siitä seuralaisilleen.

Sitten Malbin jäi odottamaan. Olihan siellä vain yksi ruuhi ja kaksi miestä — siis vähän vaaraa hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta hän oli ymmällä. Kuka oli tuo valkoinen mies? Hän ei tuntenut Baynesia, vaikka ruuhi oli nyt keskivirralla ja molempien siinä istuvien piirteet voi selvästi eroittaa rannalle asti. Muuan Malbinin neekereistä tunsi ensiksi Baynesin kumppanin mustaksi toverikseen. Silloin Malbin arvasi, kuka valkoisen miehen täytyi olla, vaikka hän tuskin saattoi uskoa omaa päätelmäänsä. Vilkkaimmallekin kuvittelulle tuntui mahdottomalta se otaksuma, että jalosukuinen herra Morison Baynes oli seurannut häntä viidakon läpi, yksi ainoa kumppani mukanaan, — ja sittenkin se oli totta. Ryvettyneenä ja likaisenakin hän vihdoin selvisi Malbinille, ja kun tämän oli pakko myöntää asia todeksi, ei hän voinut olla käsittämättä, mikä kiihoitin oli ajanut Baynesin, tuon hemmoitellun pelkurin, samoilemaan villin viidakon läpi hänen jäljissään.

Mies oli tullut vaatimaan häntä tilille ja kostamaan. Se tuntui uskomattomalta, mutta mikään muukaan selitys ei ollut mahdollinen. Malbin kohautti olkapäitänsä. Heheh! Olivathan muutkin etsineet häntä samanlaisissa tarkoituksissa hänen pitkän ja kirjavan uransa aikana. Hän hypisteli kivääriänsä ja odotti. Nyt ruuhi oli ehtinyt mukavan haastelumatkan päähän rannasta.

"Te kirottu lurjus!" huusi hän siepaten revolverinsa ja laukaisten melkein samaan aikaan kuin ruotsalainen.

Kuului kaksi pamausta, ja Malbin pudotti kiväärinsä, kouraisi hurjasti rintaansa, hoippui, painui ensin polvilleen ja lysähti sitten kasvoillensa. Baynes jäykistyi. Hänen päänsä nytkähti taaksepäin. Hetkisen hän vielä seisoi ja lyyhistyi sitten hyvin hiljaa veneen pohjalle.

Musta soutaja oli neuvoton. Jos Malbin todella oli kuollut, sai hän pelotta liittyä tovereihinsa; mutta jos ruotsalainen oli vain haavoittunut, oli hänelle turvallisempaa pysytellä toisella rannalla. Senvuoksi hän epäröitsi, pidätellen ruuhta keskivirralla. Hän oli alkanut melkoisesti kunnioittaa uutta isäntäänsä, minkä vuoksi tämän kuolema koskikin häneen. Istuessaan tuijottaen rentoon ruumiiseen, joka lojui veneen keulassa, hän näki sen liikahtavan. Hyvin heikosti yritti Baynes kääntyä. Hän eli vielä. Neekeri siirtyi keulaan päin ja kohotti hänet istuvaan asentoon. Hän seisoi mela kädessä Baynesin edessä tiedustellen, mihin luoti oli osunut, kun samassa kuului rannalta toinen laukaus ja neekeri putosi päistikkaa veneenlaidan yli, vielä kuolleenakin puristaen melaa kourassaan. Häneltä oli ammuttu otsa puhki.

Baynes kääntyi heikkona rantaan päin ja näki Malbinin kyynärpäilleen kohottautuneena ojentavan kiväärinsä häntä kohti. Englantilainen painautui ruuhen pohjalle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen. Vaikeasti haavoittuneelta Malbinilta kului tähtäämiseen tavallista enemmän aikaa, eikä hänen tähtäyksensä ollut enää yhtä varma kuin ennen. Vaivaloisesti kierähti Baynes vatsalleen ja tarttuen oikealla kädellä revolveriinsa kohotti itseään sen veran, että saattoi kurkistaa veneenlaidan yli.

Malbin näki hänet heti ja laukaisi; mutta Baynes ei vavahtanut eikä väistynyt. Erinomaisen huolellisesti hän tähtäsi maalitauluunsa rannalle, josta virta nyt kuljetti häntä yhä kauemmaksi. Hänen sormensa kosketti liipasinta: leimaus ja pamaus, ja Malbinin jättiläisruho nytkähti toisen luodin sattumisesta.

Mutta hän ei vielä ollut kuollut. Taaskin hän tähtäsi ja laukaisi, ja luoti pirstasi veneenpartaan läheltä Baynesin kasvoja. Jälkimäinen laukaisi jälleen, hänen ruuhensa ajautuessa edemmäksi myötävirtaan, ja Malbin vastasi rannalta, jossa hän virui omassa veressään. Ja näin nuo kaksi haavoitettua miestä jatkoivat itsepintaisesti kaameaa kaksintaisteluaan, kunnes mutkikas Afrikan virta kuljetti hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesin pois näkyvistä metsäisen niemekkeen taakse.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Miriam oli ehtinyt puoliväliin kylänraittia, kun parikymmentä valkoviittaista neekeriä ja sekarotuista hyökkäsi hänen kimppuunsa ympäröivien hökkelien pimeästä piilosta. Hän kääntyi paetakseen, mutta raskaat kädet tarttuivat häneen, ja kun hän vihdoin aikoi puhutella heitä, osuivat hänen silmänsä pitkään, julmannäköiseen ukkoon, joka tuijotti häneen burnuusinsa poimuista.

Hänet nähdessään Miriam horjahti taaksepäin hämmästyneenä ja kauhuissaan. Se oli sheikki!

Heti palasi hänen mieleensä kaikki lapsuusajan entinen kauhu ja pelko. Hän seisoi vavisten tämän hirveän, vanhan miehen edessä kuin murhaaja tuomarin edessä, joka on langettamassa kuolemantuomion. Hän tiesi, että sheikki tunsi hänet. Vuodet ja erilainen puku eivät olleet muuttaneet häntä niin paljoa, ettei se, joka niin hyvin oli tuntenut hänen piirteensä lapsena, olisi häntä vieläkin muistanut.

"Olet siis palannut kansasi luo, häh?" ärjäisi sheikki. "Tullut anomaan ruokaa ja suojelusta, häh?"

"Päästäkää minut menemään", huudahti tyttö. "En pyydä mitään muuta kuin että pääsen takaisin suuren Bwanan luo."

"Suuren Bwanan?" sanoi sheikki melkein kiljaisten, ja sitten seurasi tulva arabialaisia kirouksia ja herjauksia valkoista miestä vastaan, jota kaikki viidakon pahantekijät pelkäsivät ja vihasivat. "Haluaisit palata suuren Bwanan luo, niinkö? Sielläkö olet siis ollut siitä asti, kun minun luotani karkasit? Ja kuka tulee tuolta joen yli sinua noutamaan — suuri Bwanako?"

"Ruotsalainen, jonka kerran ajoitte maastanne, kun hän ja hänen toverinsa vehkeilivät Mbeedan kanssa varastaakseen minut teiltä", vastasi Miriam.

Sheikin silmät iskivät tulta, ja hän käski miehiänsä menemään rannalle ja kätkeytymään pensaisiin väijyäkseen Malbinia ja tuhotakseen hänet joukkoineen. Mutta Malbin oli jo astunut maihin ja ryömien viidakkoreunuksen läpi katseli juuri sillä hetkellä, tuskin uskoen kummastuneita silmiään, aution kylän raitilla esitettyä näytelmää. Hän tunsi sheikin samassa silmänräpäyksessä kuin hänet huomasi. Oli kaksi miestä maailmassa, joita Malbin pelkäsi kuin paholaista. Toinen oli suuri Bwana, ja toinen oli sheikki. Hän vilkaisi vain kerran tuohon laihaan, tutunomaiseen olentoon, ja sitten hän kääntyi ja riensi takaisin ruuhelleen, komentaen väkensä seuraamaan. Ja niin tapahtui, että joukkue oli jo hyvän matkan päässä virralla, ennenkuin sheikki ehti rantaan; ja muutamien lähtölaukausten jälkeen, joihin veneistä vastattiin, kutsui tämä miehensä pois ja ottaen vangitun Miriamin mukaansa läksi etelään päin.

Yksi Malbinin luodeista oli osunut kylän raitilla seisovaan neekeriin, joka oli jätetty sinne toisten miesten kanssa Miriamia vaanimaan, eivätkä hänen toverinsa olleet viitsineet korjata kaatunutta, olivat vain ottaneet hänen pukunsa ja kapineensa. Juuri hänen ruumiinsa oli Baynes nähnyt kylään saavuttuansa.

Sheikki oli joukkoineen marssinut etelään päin pitkin virran vartta, jolloin yksi heistä oli poikennut vettä noutamaan ja nähnyt Miriamin epätoivoisesti melovan sinne päin toiselta rannalta. Mies oli kiinnittänyt sheikin huomion ihmeelliseen näkemäänsä — valkoihoiseen naiseen Afrikan sydämessä, — ja vanha arabialainen oli kätkenyt miehensä autioon kylään ottamaan maihinnousijan kiinni; sillä sheikin mielessä leikki aina lunnaiden toivo. Useammin kuin kerran olivat hänen sormensa laskeneet samanlaisilla keinoilla ansaittua kultaa. Se oli vähällä vaivalla ansaittua rahaa, eikä sheikillä ollut liian viljalti kolikoita helposti hankittavissa, kun suuri Bwana nyttemmin oli niin rajoittanut hänen entisen toiminta-alueensa, ettei hän edes uskaltanut anastaa norsunluuta alkuasukkailta kolmensadankaan kilometrin päästä suuren Bwanan duarista. Ja kun nainen sitten oli todellakin pujahtanut hänelle viritettyyn ansaan ja sheikki oli hänet tuntenut samaksi pieneksi tytöksi, jota hän edesmenneinä vuosina oli yrminyt ja rääkännyt, oli hänen tyytyväisyytensä ollut suuri. Viipymättä hän uudistikin vanhat isyyssuhteensa neitoon, selittäen hänet tyttärekseen, kuten entiseen aikaan. Heti ensi tilaisuudessa hän sivalsi tyttöä navakasti kasvoihin. Hän pakotti Miriamin kävelemään, vaikka sensijaan olisi voinut käskeä jonkun miehistään astua satulasta maahan ja ottaa hänet lautasille. Sheikki näkyi nauttivan uusien keinojen keksimisestä, joilla sai häntä kiduttaa ja nöyryyttää, eikä Miriamilla ollut hänen seuralaistensa joukossa ainoatakaan, joka olisi osoittaunut hänelle myötätuntoa tai tohtinut häntä puolustaa, jos olisikin halunnut.

Kaksipäiväisen matkan jälkeen he vihdoin saapuivat hänen lapsuutensa tutuille seuduille, ja ensimmäiset kasvot, jotka hän näki, kun hänet ajettiin kylän portista vahvan paalutuksen sisäpuolelle, olivat hänen entisen hoitajattarensa, hampaattoman, inhoittavan Mabunun. Miriamista tuntui siltä kuin olisivat kaikki tällä välin vierineet vuodet olleet vain unta. Jollei hänen pukunsa olisi ollut toisenlainen ja hän itse kasvanut pitemmäksi, olisi hän hyvinkin voinut niin luulla.

Ne sheikin kylän asukkaat, jotka eivät olleet ottaneet osaa retkeen, huvittelivat kotvan aikaa tarkastelemalla oudosti puettua valkoista tyttöä, jonka jotkut heistä olivat lapsena tunteneet. Mabunu oli olevinaan kovin iloissaan hänen palaamisestaan ja paljasti hampaattomat ikenensä kamalaan irvistykseen muka riemunsa osoitukseksi. Mutta Miriamia vain puistatti, kun hän muisti kammottavan ämmän julmuudet entisiltä vuosilta.

Miriamin poissaolon aikana saapuneiden arabialaisten joukossa oli nuori, kaksikymmenvuotias, synkännäköinen mies, joka tuijotti tyttöön peittelemättömän ihailevasti, kunnes sheikki käski hänen poistua. Ja Abdul Kamak läksi, otsa rypyssä.

Kun he vihdoin olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, jäi Miriam yksikseen. Kuten ennenkin, hän sai vapaasti liikkua kylässä, sillä paaluvarustus oli korkea ja vahva, ja sen ainoalla portilla seisoivat valppaat vartijat yötä päivää; mutta hän ei välittänyt enempää kuin ennenkään sheikin joukkueeseen kuuluvien julmien arabialaisten ja raakamaisten neekerien seurasta, minkä vuoksi hän, niinkuin hänen tapansa oli ollut surullisina lapsuudenpäivinäänkin, hiipi erääseen paaluaitauksen autioon nurkkaan, jossa niin usein oli leikkinyt talosilla rakkaan Gikansa kanssa ison puun siimeksessä suojavarustuksen yli leviävien oksien alla. Mutta nyt oli puu poissa, ja Miriam arvasi syyn siihen. Siitä puusta oli Korak laskeutunut sinä päivänä, kun hän iski sheikin tantereeseen ja pelasti Miriamin kurjuudesta ja kidutuksesta, joita hän oli saanut niin kauan kärsiä, ettei enää muuta muistanutkaan.

Paaluaidan sisäpuolella kasvoi kuitenkin matalia pensaita, ja niiden siimekseen Miriam istahti miettimään. Pieni onnenvälähdys lämmitti hänen sydäntänsä, kun hän muisti ensimmäisen kohtauksensa Korakin kanssa ja sitten ne pitkät vuodet, joina metsäläinen oli häntä hoivannut ja suojellut hartaasti ja puhtain tuntein kuin vanhempi veli. Kuukausiin ei Korak ollut niin kiinnittänyt hänen ajatuksiansa kuin tänään. Hän tuntui nyt läheisemmältä ja rakkaammalta kuin koskaan ennen, ja Miriam ihmetteli, että hänen sydämensä oli harhaillut niin kauas uskollisuudesta, johon tämä muisto velvoitti. Ja sitten häilähti hänen mieleensä hienonhienon, jalosukuisen Morisonin kuva, ja Miriam hätääntyi. Rakastiko hän todellakin tuota moitteetonta nuorta englantilaista? Hän ajatteli Lontoon loistoa, josta Baynes oli hänelle niin hehkuvin sanoin kertonut. Hän koetti kuvitella itseänsä ihailtuna ja kunnioitettuna suuren pääkaupungin iloisimmissa seurapiireissä. Kuvat, jotka hän maalasi, olivat Morisonin hänelle loihtimia kuvia. Ne olivat kiehtovia, mutta niiden kaikkien lävitse tunkeutui itsepintaisesti esille jäntevä, puolialaston jättiläinen, viidakon uljas Adonis.

Miriam painoi kädellä sydäntänsä, samalla kun hän tukahdutti huokauksen, ja silloin hän tunsi Malbinin teltasta hiipiessään poveensa kätkemänsä valokuvan kovat syrjät. Nyt hän veti sen esille ja alkoi uudestaan tarkata sitä huolellisemmin kuin ennen oli ehtinyt. Hän oli varma, että lapsukaisen kasvot olivat hänen omansa. Hän tutki kuvan jokaista piirrettä. Puoliksi kätkettynä siron puvun pitseihin oli ketju ja medaljonki. Miriam rypisti kulmiansa. Mitä kiusoittelevia muistonhäiviä se herättikään! Saattoiko tämä ilmeinen kulttuurikukka olla pieni beduiini-Miriam, sheikin tytär? Se oli mahdotonta, mutta tuo medaljonki?… Miriam tunsi sen. Hän ei voinut kieltää muistinsa todistusta. Hän oli nähnyt tuon medaljongin ennen, ja se oli ollut hänen. Mikä merkillinen salaisuus olikaan hänen menneisyyteensä kätkettynä?

Kuvaa katsellessaan hän äkkiä huomasi, että hän ei ollut yksinään, että joku seisoi ihan hänen takanaan, hiivittyään hiljaa häntä yllättämään. Ikäänkuin syyllisenä hän työnsi kuvan takaisin puseronsa poveen. Käsi laskeutui hänen olallensa. Hän oli varma, että hänen takanaan oli sheikki, ja odotti mykkänä kauhusta iskua, jonka tiesi saavansa.

Mitään iskua ei tullut, ja hän vilkaisi olkansa yli Abdul Kamakin, nuoren arabialaisen, silmiin.

"Minä näin kuvan, jonka juuri kätkit", sanoi nuorukainen. "Se kuvaa sinua lapsena — hyvin nuorena lapsena. Saanko sen vielä nähdä?"

"Minä annan sen takaisin", sanoi arabialainen. "Olen kuullut sinusta ja tiedän, että sinä et rakasta sheikkiä, isääsi. En minäkään. Minä en petä sinua. Salli minun nähdä kuva."

Ystävittä julmien vihollisten joukossa Miriam tarttui oljenkorteen, jonka Abdul Kamak hänelle heitti. Ehkäpä hän tästä nuoresta miehestä saisi ystävän, jota tarvitsi. Kuinka tahansa, mutta olihan mies nähnyt kuvan, ja jollei hän ollut ystävä, voisi hän siitä kertoa sheikille ja kuva riistettäisiin häneltä. Yhtä hyvin hän siis saattoi suostua nuorukaisen pyyntöön toivoen, että hän oli puhunut rehellisesti ja menettelisi rehellisesti. Hän otti valokuvan kätköstään ja ojensi sen arabialaiselle.

Abdul Kamak tarkkasi sitä huolellisesti, verraten sitä piirre piirteeltä maassa istuvaan tyttöön, joka katseli häntä kasvoihin. Hän nyökkäsi hitaasti.

"Niin", sanoi hän. "Sinä se olet, mutta missä se on otettu? Miten ihmeessä on sheikin tytär puettu uskottomien malliin?"

"En tiedä", vastasi Miriam. "Näin kuvan ensi kertaa vasta pari päivää sitten, jolloin löysin sen ruotsalaisen, Malbinin, teltasta."

Abdul Kamak kohotti kulmakarvojaan. Hän käänsi kuvan nurinpäin, ja kun hänen silmänsä osuivat vanhaan sanomalehtileikkeleeseen, laajenivat ne kummastuksesta. Hän osasi lukea ranskaa, tosin vaivaloisesti, mutta osasi kumminkin. Hän oli käynyt Pariisissa, viipynyt siellä kuusi kuukautta näyttelyssä, johon oli saapunut beduiiniryhmän, erämaantoveriensa, keralla ja ottanut ajastaan vaarin, oppien paljon sikäläisiä tapoja, jonkun verran kieltä ja useimmat voittajainsa paheista. Nyt hän pani taitonsa täytäntöön. Hitaasti, työläästi hän luki kellastuneesta paperista. Hänen silmänsä eivät enää olleet suuret. Sensijaan ne kapenivat kahdeksi rakoseksi, jotka ilmaisivat viekkautta. Luettuaan hän vilkaisi tyttöön.

Abdul Kamak seisoi kauan hiljaa, katsellen tyttöä, joka hänestä oli hyvin kaunis. Hän himoitsi Miriamia omakseen, kuten olivat himoinneet monet muutkin miehet, jotka olivat hänet nähneet. Vihdoin hän lankesi toiselle polvelleen tytön eteen.

Ihmeellinen ajatus oli juolahtanut Abdul Kamakin mieleen. Sen voisi ehkä toteuttaa, jos tyttö jäisi tietämättömäksi sanomalehden palasen sisällyksestä, mutta jos se hänelle selviäisi, ei menestyksestä olisi mitään toivoa.

"Miriam", kuiskasi mies, "vasta tänään ovat silmäni sinut nähneet, ja kuitenkin ne lähettivät sydämeeni heti viestin, että olen iäksi tuomittu orjaksesi. Sinä et tunne minua, mutta minä pyydän, että luotat minuun. Minä voin auttaa sinua. Sinä vihaat sheikkiä — niin minäkin. Salli minun viedä sinut pois hänen luotaan. Tule mukaani, niin palaamme aavaan erämaahan, jossa minun isäni on sinun isääsi mahtavampi sheikki. Tahdotko tulla?"

Miriam istui ääneti. Hän ei olisi suinkaan tahtonut loukata sitä ainoata, joka tarjosi hänelle suojelusta ja ystävyyttä, mutta hän ei välittänyt Abdul Kamakin rakkaudesta. Hänen äänettömyydestään erehtyneenä tarttui mies häneen ja veti häntä luokseen; mutta Miriam ponnisteli irroittautuakseen.

"Minä en rakasta sinua", huudahti hän. "Älä pakota minua itseäsi vihaamaan. Sinä olet ainoa, joka on ollut minua kohtaan ystävällinen, ja minä tahtoisin pitää sinusta, mutta en voi sinua rakastaa."

Abdul Kamak suoristausi täyteen mittaansa. "Sinä opit minua rakastamaan", sanoi hän, "sillä minä otan sinut, josko tahdot tai et. Sinä vihaat sheikkiä, etkä siis kerro hänelle, sillä jos sen teet, niin näytän hänelle kuvan. Minä vihaan sheikkiä ja…"

Molemmat kääntyivät ja näkivät sheikin seisovan muutaman askeleen päässä. Abdulilla oli vielä kuva kädessään. Nyt hän työnsi sen burnuusinsa poveen.

"Niin", sanoi hän, "minä vihaan sheikkiä", ja samassa hän hyökkäsi vanhempaa miestä vastaan, iski hänet kumoon ja ryntäsi kylän läpi vaajariville, missä hänen hevosensa oli kytkettynä ja valmiiksi satuloituna, sillä Abdul Kamak oli ollut aikeissa ratsastaa metsästämään, kun oli nähnyt vieraan tytön yksinään pensaiden luona.

Hypättyään satulaan karautti Abdul Kamak kylän porttia kohti. Sheikki, jonka isku oli hetkeksi huumannut, kompuroi nyt jaloilleen ja kirkui täyttä kurkkua seuralaisilleen, että nämä pysähdyttäisivät arabialaisen. Tusinan verta neekerejä riensi katkaisemaan ratsastajalta pakotietä, mutta joutuivat vain hevosen jalkoihin, tai Abdul Kamak pyyhkäisi heidät syrjään pitkällä musketillaan, jolla hän huimi oikealla ja vasemmalle, kannustaessaan ratsuaan porttia kohti. Mutta siellä olisi kaiketi pitänyt voitaman estää hänen pääsynsä. Kaksi sitä vartioimaan määrättyä neekeriä työnsikin jo raskasta ovilevyä. Silloin kohosi karkulaisen pyssyn piippu. Suitset höllällä ja hevonen hurjassa laukassa, erämaan poika laukaisi kerran — kahdesti; ja molemmat vartijat kaatuivat paikalleen portin viereen. Riemusta kiljahtaen ja heiluttaen muskettiansa korkealla ilmassa kääntyi Abdul Kamak satulassaan, nauraakseen takaa-ajajilleen vasten naamaa; sitten hän hävisi viidakon verhoon.

Raivosta kuohuen käski sheikki heti ryhtyä takaa-ajoon ja harppasi sitten nopeasti takaisin tytön luo, joka vielä istua kyyhötti pensaiden luona.

"Kuva!" tiuskasi hän. "Mistä kuvasta se koira puhui? Missä se on? Anna se heti minulle!"

"Mitä se esitti?" kysyi sheikki jälleen, tarttuen raa'asti tytön hiuksiin, kiskaisi hänet pystyyn ja ravisti häntä äkäisesti. "Mitä se esitti?"

"Minua", sanoi Miriam, "siltä ajalta, kun olin pieni tyttö. Minä sieppasin sen Malbinilta, siltä ruotsalaiselta, — kuvan takana oli vanhasta sanomalehdestä leikattu palanen."

"Mitä siihen oli painettu?" kysyi hän niin matalalla äänellä, että tyttö töin tuskin erotti hänen sanansa.

Sheikki näkyi tuntevan helpotusta. Hän melkein hymyili eikä enää lyönyt
Miriamia sillä kertaa, vaan kääntyi ja harppasi pois, lähtiessään
varoittaen tyttöä tämän erän perästä puhuttelemasta ketään muita kuin
Mabunua ja häntä itseänsä.

Ja karavaanilatua pitkin ajoi Abdul Kamak laukkaavalla hevosella pohjoista kohti.

Kun hänen jalosukuisuutensa Morisonin ruuhi ajelehti pois haavoittuneen ruotsalaisen näkyvistä ja tähdättävistä, vaipui hän raukeana sen pohjalle ja makasi siinä monta tuntia puolihorroksissa.

Oli yö, ennenkuin hän tuli täydellisesti tajuihinsa. Ja sitten hän virui pitkän ajan katsellen tähtiä ja koettaen muistella, missä oli, miettien, mikä kumma niin vienosti keinutteli hänen makuupaikkaansa ja miksi tähtien asennot muuttuivat niin nopeasti ja ihmeellisesti. Hetkisen hän arveli näkevänsä unta, mutta kun hän yritti ravistautua valveille, palautti hänen haavansa kivistely hänen mieleensä tapaukset, jotka olivat johtaneet hänet nykyiseen tilaan. Silloin hän käsitti ajelehtivansa alkuasukkaiden ruuhessa isoa afrikkalaista virtaa alaspäin — yksinään, haavoitettuna ja turmaan tuomittuna. — Tuskallisesti hän ponnistausi istuvaan asentoon. Hän tunsi haavaansa nyt kivistävän vähemmän kuin oli pelännyt. Hän tunnusteli sitä hellävaroen, — verenvuoto oli tyrehtynyt. Ehkä se olikin vain lihanaarmu eikä mitään vakavampaa. Jos se muutamaksikin päiväksi teki hänet ihan kyvyttömäksi liikkumaan, oli kuolema edessä, sillä siihen mennessä hän olisi ehtinyt liiaksi heikontua nälästä ja kärsimyksistä, voidakseen hankkia itselleen ravintoa.

Omista huolista kääntyivät hänen ajatuksensa Miriamiin. Baynes oli luonnollisesti siinä käsityksessä, että tyttö oli ollut ruotsalaisen hallussa silloin, kun hän yritti päästä leiriin, mutta hän aprikoi, kuinka tytön nyt kävisi. Jos Hanson menehtyisikin haavoihinsa, paranisiko siitä Miriamin tila? Hän jäisi yhtä lurjusmaisten miesten — raakojen, mitä alhaisimpien villien — käsiin. Baynes kätki kasvot kämmeniinsä ja keinutteli itseään edestakaisin, kun neitosen kohtalon kamala kuva syöpyi hänen tietoisuuteensa. Ja hän oli siihen kaikkeen syypää! Pahalla kiihkollaan hän oli temmannut puhtaan ja viattoman tytön niiden suojeluksesta, jotka häntä rakastivat, paiskatakseen hänet petomaisen ruotsalaisen ja tämän roistomaisten seuralaisten kynsiin! Ja vasta sitten, kun jo oli myöhäistä, hän oli tajunnut rikoksen suuruuden, jota itse oli miettinyt ja suunnitellut. Vasta sitten, kun oli jo myöhäistä, hän oli käsittänyt, että hänen haluansa, hänen himoansa, kaikkea hänen entisen elämänsä tunteita voimakkaampi oli äsken herännyt rakkaus, joka hehkui hänen povessaan tyttöä kohtaan. Ja saman tytön hän oli tahtonut turmella!

Hänen ainoana ajatuksenaan oli sovitus. Hän tahtoi päästä Miriamin luo ja tarpeen tullessa uhrata henkensäkin hänen puolustuksekseen. Silmillään hän etsi ruuhesta melaa, sillä hänessä oli vakiintunut päätös, heikkoudesta ja haavasta huolimatta, ryhtyä välittömään toimintaan. Mutta mela oli poissa. Hän käänsi silmänsä rantaa kohti. Kuuttoman yön pimeyden läpi häämöitti hämärästi viidakon kaamea tummuus, mutta se ei saanut hänen sydäntänsä pelosta vavahtamaan, kuten ennen. Hän ei edes ihmetellyt olevansa nyt peloton, sillä hänen ajatuksiaan askarrutti yksinomaan toisen vaara.

Kohoten vaivaloisesti polvilleen hän kumartui veneenlaidan yli ja alkoi tarmokkaasti meloa kämmenellään. Vaikka se väsytti ja teki kipeää, jatkoi hän uutterasti tätä itselleen määräämäänsä urakkaa tuntikausia. Vähitellen liikkui ajelehtiva vene yhä lähemmäksi rantaa. Hänen jalosukuisuutensa Morison kuuli leijonan karjuvan ihan vastapäätä ja niin lähellä, että sen täytyi olla melkein joen reunalla. Hän veti kiväärinsä lähemmäksi; mutta melomasta hän ei lakannut.

Lyhyen tuokion kuluttua, joka uupuneesta miehestä tuntui iäisyydeltä, hän kuuli alasriippuvien oksien rasahtelua ruuhta vasten ja veden roisketta niiden ympärillä. Hetkistä myöhemmin hän kurotti kätensä ja sai kiinni tuuheasta oksasta. Taaskin karjaisi leijona — nyt arvatenkin ihan läheltä, ja Baynes mietti, olisiko peto seurannut häntä rantaa pitkin odotellen hänen maihinnousuansa.

Hän koetteli oksan vahvuutta, johon oli tarttunut. Se tuntui kyllin tukevalta kannattaakseen montakin miestä. Sitten hän kumartui nostamaan kiväärinsä ruuhen pohjalta ja sujautti olkahihnan hartioilleen. Taaskin hän koetteli oksaa ja sitten, tavoittaen siitä kiinni mahdollisimman korkealta, saadakseen varman kädensijan, laahasi itseänsä vaivaloisesti ja hitaasti ylöspäin, kunnes hänen jalkansa heiluivat ilmassa ruuhen yläpuolella, joka irti päässeenä lipui hiljalleen hänen altansa, iäksi kadotakseen tummiin varjoihin myötävirran suuntaan.

Hän oli nyt polttanut takanaan kaikki siltansa. Hänen täytyi joko kiivetä ylöspäin tai pudottautua takaisin jokeen; mutta eihän hänelle ollut jäänyt muuta keinoa. Hän ponnisteli nostaakseen toisen säärensä oksalle, mutta tunsi, että hänellä tuskin oli siihen voimia, sillä hän oli perin heikko. Jonkun aikaa hän riippui siinä, tuntien vaipuvansa yhä alemmas. Hän tiesi, että hänen oli heti päästävä ylemmälle oksalle, tai muutoin se olisi myöhäistä.

Äkkiä karjaisi leijona melkein hänen korvaansa. Baynes vilkaisi sinne päin. Hän näki kaksi liekehtivää täplää lyhyen matkan päässä edessään. Leijona seisoi rantatöyräällä tuijottaen häneen ja odottaen. "Hm", ajatteli aatelisherra Morison, "vartokoon vain! Leijonat eivät voi kiivetä puihin, ja jos minä pääsen tähän, olen siltä kyllin turvassa."

Nuoren englantilaisen riippuvat jalat ulottuivat melkein vedenkalvoon, lähemmäksi sitä kuin hän aavisti, sillä samoin hänen ala- kuin yläpuolellaankin oli pimeää kuin haudassa. Äkkiä hän kuuli heikkoa liikehtimistä virralla päin, jokin tölmäsi hänen toiseen jalkaansa, ja melkein samassa kuului napsahdus, jonka merkityksen hän luuli hyvinkin ymmärtävänsä: valtavat leuat olivat kalskahtaneet yhteen.

"Lempo soikoon!" noitui hänen jalosukuisuutensa ääneensä. "Se ruoja oli vähällä kaapata minut", ja heti hän ponnisti jälleen, kiivetäkseen korkeammalle, missä olisi verrattain turvassa; mutta tästä lopullisesta ponnistuksesta hän käsitti, että se oli turhaa. Toivo, joka itsepintaisesti oli elänyt tähän asti, alkoi nyt pettää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, jähmettyneiden sormien ote hölleni, hän oli putoamaisillaan takaisin virtaan — siellä odottavan hirvittävän kuoleman kitaan.

Mutta silloin hän kuuli yläpuolellaan oksien rasahtelevan jonkun olennon liikkeistä. Oksa, josta hän piti kiinni, taipui lisääntyneestä painosta, eikä paino ollutkaan vähäinen, koska se sitä niin notkutti; mutta yhä piti Baynes epätoivoisesti kiinni. Hän ei halunnut vapaaehtoisesti antaa perään ylhäältä enempää kuin alhaaltakaan uhkaavalle kuolemalle.

Hän tunsi pehmeän, lämpimän painalluksen toisen kätensä sormiin, jotka olivat kiertyneet oksan ympärille, sitten kurottautui jokin ylhäältä pimennosta ja veti hänet ylös puun oksistoon.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Milloin loikoen Tantorin selässä, milloin samoillen viidakon yksinäisyydessä, jatkoi Korak matkaansa verkalleen länttä ja etelää kohti. Hän liikkui vain joitakuita kilometrejä päivässä, sillä hänellä oli koko elinkausi aikaa eikä mitään varsinaista matkan määrää. Kenties hän olisi liikkunut sukkelammin, mutta häntä kiusasi alituisesti se ajatus, että jokainen taival siirsi hänet yhä kauemmaksi Miriamista — tosin ei enää hänen Miriamistansa, mutta hänelle yhtä rakkaasta kuin konsaan.

Näin hän joutui sheikin joukkueen ladulle, joka johti virran vartta alaspäin siltä kohdalta, missä sheikin väki oli Miriamin kaapannut hänen omaan paaluaidalla varustettuun kyläänsä. Korak tiesi varsin hyvin kuka siitä oli matkannut, sillä suuressa viidakossa oli vähän sellaisia, joita hän ei tuntenut, vaikka oli kulunut vuosikausia siitä, kun hän oli saapunut näin kauas pohjoiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään asiaa vanhalle sheikille, joten hän ei aikonut tätä seurata. Mitä etäämmällä ihmisistä hän voisi pysyä, sitä paremmin hän viihtyisi, eikä hän halunnut enää koskaan nähdä ihmiskasvoja. Ihmiset tuottivat hänelle aina surua ja kärsimystä. Joki tarjosi tilaisuutta kalastukseen, ja niinpä hän kuljeskeli sen partaalla, pyytäen kaloja itse suunnittelemallaan tavalla ja syöden niitä raa'altaan. Yön tullen hän nousi suureen puuhun virran rannalle — samaan, josta oli iltapäivällä harjoittanut kalastustansa — ja oli pian sikeässä unessa. Hänen alapuolellaan karjuva Numa herätti hänet. Hän oli juuri ärjäisemäisillään meluiselle naapurilleen, kun joku muu seikka kiinnitti hänen huomionsa. Hän kuunteli. Oliko puussa joku muukin kuin hän? Kyllä, hän eroitti rahinaa alapuoleltaan, kuuli jonkun yrittävän kavuta ylöspäin. Samassa hän kuuli krokotiilin leukain raksahduksen alhaalta vedestä ja sitten hiljaa, mutta selvästi sanat: "Lempo soikoon! Se ruoja oli vähällä minut kaapata." Ääni oli tuttu.

Korak vilkaisi alas puhujaa kohti. Veden heikkoa hohtoa vasten hahmoittuneena hän näki ääriviivat miehestä, joka riippui kiinni alemmassa oksassa. Hiljaa ja nopeasti solui apinamies alaspäin. Hän tunsi käden jalkapohjaansa. Hän kurotti itseään, tarttui alapuolella riippuvaan olentoon ja veti sen ylös oksille. Se vastusteli heikosti ja löi häntä; mutta Korak ei siitä piitannut enempää kuin Tantor muurahaisesta. Hän kiskoi taakkansa turvallisempaan ja mukavampaan paikkaan leveän oksan tyveen ja tuki hänet siellä runkoa vasten istumaan. Numa karjui yhä heidän alapuolellaan kaiketi vihoissaan siitä, että siltä oli riistetty saalis. Korak kirkui sille herjaten sitä isojen apinain kielellä "vanhaksi vihreäsilmäiseksi raadonsyöjäksi", Dangon, hyeenan, veljeksi ja muilla valituilla viidakkoväen haukkumanimillä.

Tätä kuunnellessaan hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes piti varmana, että häneen oli tarttunut gorilla. Hän tunnusteli revolveriansa ja veti sitä juuri salavihkaa kotelosta, kun ääni kysyi häneltä puhtaalla englanninkielellä: "Ken te olette?"

"Olen englantilainen, nimeltä Baynes; mutta kuka hiidessä olette te?" kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.

"Minua nimitetään Tappajaksi", vastasi Korak tulkiten englanninkielelle nimen, jonka Akut oli hänelle antanut. Ja sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka aikana hänen jalosukuisuutensa Morison yritti katseillaan tunkeutua pimeyden läpi, nähdäkseen vilahduksen omituisen olennon piirteistä, jonka käsiin oli joutunut, sanoi: "Tehän olette sama, jonka näin suutelevan tyttöä suuren tasangon laidassa idän puolella silloin, kun leijona karkasi kimppuunne."

Baynes kertoi Korakille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän saapui Hansonin leiriin. Ennenkuin hän oli lopettanut, oli ensimmäinen harmaa kajastus ohentanut pimeyttä. Korak auttoi englantilaisen mukavaan asentoon puussa, täytti hänen matkaleilinsä joesta ja nouti hänelle hedelmiä syötäväksi. Sitten hän sanoi hänelle hyvästi.

"Minä menen ruotsalaisen leiriin", selitti hän. "Tuon tytön teille takaisin tänne."

"Minä lähden sitten myöskin", väitti Baynes. "Se on minun oikeuteni ja velvollisuuteni, sillä hänestä piti tulla vaimoni."

"Te olette haavoittunut ettekä jaksaisi tehdä sitä matkaa", sanoi hän.
"Yksinäni ehdin nopeammin."

"Menkää sitten", vastasi Baynes; "mutta minä tulen perästä. Se on minun oikeuteni ja velvollisuuteni."

"Kuten tahdotte", vastasi Korak kohauttaen olkapäitänsä. Jos mies halusi surmansuuhun, ei se häntä liikuttanut. Hänellä oli itselläänkin halu tappaa englantilainen, mutta Miriamin tähden hän ei niin tehnyt. Jos tyttö rakasti tätä miestä, täytyi hänen tehdä voitavansa suojellakseen kilpailijaansa, mutta hän ei voinut estää toista seuraamasta, vaan ainoastaan neuvoa olemaan sitä tekemättä, ja sen neuvon hän antoi vakavasti.

Niin lähti Korak ripeästi pohjoista kohti, ja liikaten hitaasti ja vaivaloisesti eteenpäin, pian jääden paljon jälkeen, tuli uupunut ja haavoitettu Baynes. Korak oli päässyt virran partaalle Malbinin leiriä vastapäätä ennenkuin Baynes oli taivaltanut kolmea kilometriä. Myöhään iltapäivällä ponnisteli englantilainen yhä väsyneesti eteenpäin, pakostakin pysähtyen usein lepäämään, ja sitten hän kuuli nelistävän hevosen kavioiden töminää takaansa. Vaistomaisesti hän vetäysi vesakon suojaavaan verhoon, ja hetkistä myöhemmin ajaa karautti valkoviittainen arabialainen ohitse. Baynes ei huutanut ratsastajalle. Hän oli kuullut niiden arabialaisten luonteesta, jotka tunkeutuvat näin etäälle etelään, ja kuulemastansa hän tiesi, että käärme tai pantteri olisi pikemmin auttanut häntä kuin joku noista pohjoisten seutujen jumalattomista, uskontonsa käskyt unohtaneista miehistä.

Kun Abdul Kamak oli poistunut näkyvistä pohjoiseen suuntaan, alkoi Baynesin vaivaloinen vaellus jälleen. Puolta tuntia myöhemmin hänet taas yllätti erehtymättömän selvä nelistäväin hevosten töminä. Tällä kertaa oli ratsastajia monta. Taaskin hän etsi piilopaikkaa, mutta kun hän sattui olemaan menossa aukeaman poikki, ei hänellä ollut paljoa tilaisuutta kätkeytyä. Hän pisti hitaaksi hölkäksi — mikäli heikontuneessa tilassaan kykeni; mutta se ei riittänyt saattamaan häntä turvaan, ja ennenkuin hän oli ehtinyt aukeaman toiselle laidalle, karautti joukko valkoviittaisia ratsastajia esille hänen takaansa.

Hänet huomatessaan he huusivat arabiankielellä, jota hän ei tietenkään ymmärtänyt, ja sitten he saartoivat hänet uhkaavina ja vihaisina. Heidän kysymyksensä olivat hänelle käsittämättömiä, eivätkä hekään kyenneet tulkitsemaan hänen englanninkieltänsä. Vihdoin, kun heidän kärsivällisyytensä kaiketikin oli lopussa, käski päällikkö kahden miehistään tarttua häneen, jonka tehtävän ne viipymättä suorittivatkin. He ottivat häneltä aseet ja käskivät hänen kiivetä yhden hevosen lautasille, minkä jälkeen kaksi häntä vartioimaan määrättyä miestä kääntyi ja ratsasti takaisin etelään, toisten jatkaessa Abdul Kamakin takaa-ajoa.

Kun Korak pääsi joen rannalle, josta saattoi nähdä Malbinin leirin, joutui hän ymmälle siitä, miten pääsisi ylitse. Hän erotti miehiä kävelemässä hökkelien ympärillä boman sisäpuolella; kaiketikin oli Hanson vielä siellä. Korak ei tiennyt, kuka Miriamin ryöstäjä oikein oli.

Kuinka hän pääsisi ylitse? Ei edes hän tohtinut uhmailla virran vaaroja — melkein varmaa kuolemaa. Hän mietti hetkisen, kääntyi sitten, riensi pois viidakkoon ja kirkaisi omituisen kimeästi ja läpitunkevasti. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, ikäänkuin odottaen vastausta kaameaan kutsuunsa, ja tunkeutui sitten taas eteenpäin yhä kauemmaksi metsään.

Vihdoin palkittiin hänen kuuntelevat korvansa äänellä, jota ne kaipasivat — urosnorsun toitotuksella; ja vähää myöhemmin työntyi Korak puiden välitse Tantorin näkyville, joka seisoi kärsä kohotettuna ja vaaputellen isoja korviansa.

"Nopeasti, Tantor!" huusi apinamies, ja eläin heilahdutti hänet päälaellensa. "Riennä!" Ja mahtava paksunahkainen vyöryi viidakon läpi nuorukaisen ohjatessa sitä mätkimällä sen poskia paljailla kantapäillänsä.

Korak ohjasi isoa ratsuaan luoteeseen päin, kunnes saapuivat joen partaalle parin kilometrin päähän ruotsalaisen leiristä, millä kohdalla Korak tiesi olevan norsujen kahlauspaikan. Pysähdyttämättä ratsuansa ajoi apinamies sen heti virtaan, ja kärsä koholla porhalsi Tantor vakaasti toista rantaa kohti. Kerran hyökkäsi varomaton krokotiili sen kimppuun, mutta kiemurainen kärsä sukelsi vedenpinnan alle, tarttui matelijan keskiruumiiseen, kiskoi sen päivänvaloon ja paiskasi sadan jalan päähän alavirtaan. Ja niin pääsi Korak, istuen korkealla, turvallisesti ja kuivana virran vyöryjen yli toiselle rannalle.

Sitten liikkui Tantor takaisin etelää kohti varmasti ja hellittämättä, keinuvin askelin, väistämättä mitään muita esteitä kuin viidakon isoja puita. Toisinaan täytyi Korakin poistua sen leveältä päälaelta ja turvautua puihin yläpuolella, kun oksat liian läheltä haravoivat elefantin selkää. Mutta vihdoin he saapuivat sen ahon reunalle, jolla ruotsalaisheittiön leiri sijaitsi, eivätkä vieläkään epäröineet tai pysähtyneet. Portti oli leirin itäpuolella vastapäätä jokea. Tantor ja Korak tulivat pohjoisesta käsin. Sillä puolella ei ollut mitään porttia. Mutta mitäpä Tantor tai Korak porteista?

Apinamiehen lausuttua sanasen kohotti Tantor herkän kärsänsä korkealle orjantappuroiden yläpuolelle ja puhkaisi rinnallaan boman, astuen sen läpi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kymmenkunta hökkelien edessä kyyröttävää neekeriä kohotti katseensa kuullessaan melun, jota eläin lähestyessään aiheutti. Huudahtaen kauhusta ja hämmästyksestä ne hypähtivät äkkiä pystyyn ja pötkivät avonaista porttia kohti. Tantor aikoi seurata. Se vihasi ihmisiä ja luuli Korakin tulleen niitä ahdistamaan; mutta apinamies hillitsi sen ja ohjasi aukeaman keskelle pystytettyä isoa piikkokankaista telttaa kohti. Siellähän kaiketi olivat tyttö ja hänen ryöstäjänsä.

Malbin makasi riippumatossa suojakatoksen alla telttansa edustalla. Hänen haavansa kirvelivät kovasti, ja verenvuoto oli ollut runsas. Hän oli hyvin heikko. Hän vilkaisi kummastuneena ääntä kohti, kuullessaan miestensä parkunan, ja näki niiden juoksevan portille. Ja sitten vyöryi teltan nurkan takaa mahtava ruho: Tantor, iso urosnorsu, kohosi hänen eteensä. Malbinin palvelusneekeri, joka ei tuntenut isäntäänsä kohtaan kiintymystä eikä uskollisuutta, hätääntyi ja pötki tiehensä, heti kun näki vilahduksenkin eläimestä, joten Malbin jäi yksikseen ja avuttomaksi.

Norsu pysähtyi muutaman askeleen päähän haavoitetun riippumatosta. Malbin vapisi ja voihki… Hän oli liian heikko paetakseen. Hänen täytyi virua siinä, kauhistuneena muljottaen verestäviin, vihaisiin, pieniin silmiin, jotka tuijottivat häneen, ja odottaa kuolemaansa.

Sitten solahti hänen kummastuksekseen mies norsun selästä. Melkein heti tunsi Malbin tuon omituisen olennon samaksi, joka seurusteli apinain ja paviaanien kanssa, — viidakon valkoiseksi soturiksi, joka oli vapauttanut paviaanien kuninkaan ja johtanut koko tuon vihaisen parven karvaisia paholaisia häntä ja Jönssonia vastaan.

"Mikä tyttö?" sanoi Malbin. "Ei täällä ole mitään tyttöä — ainoastaan neekerieni naisia. Haetko jotakuta niistä?"

"Minä tarkoitan valkoista tyttöä", vastasi Korak. "Älä valehtele minulle, — sinä viekoittelit hänet ystäviensä luota. Hän on sinulla. Missä hän on?"

"En minä häntä viekoitellut", huudahti Malbin. "Eräs englantilainen
palkkasi minut varastamaan hänet. Mies tahtoi viedä hänet mukanaan
Lontooseen. Tyttö oli halukas lähtemään. Englantilaisen nimi oli
Baynes. Mene kysymään häneltä, jos haluat tietää, missä tyttö on."

"Tulen juuri hänen luotansa", selitti Korak. "Hän lähetti minut tänne. Tyttö ei ole hänellä. Lopeta nyt lorusi ja kerro minulle totuus. Missä hän on?" Korak astahti uhkaavasti lähemmäksi ruotsalaista.

"Minä kerron sinulle!" huudahti hän. "Älä tee minulle pahaa, niin kerron sinulle kaikki, mitä tiedän. Tyttö oli minulla täällä; mutta Baynes suostutteli hänet lähtemään ystäviensä luota — oli luvannut naida hänet. Baynes ei tiedä, kuka hän on, mutta minä tiedän, ja tiedän myöskin, että on luvattu iso palkinto sille, joka toimittaa hänet takaisin omaisilleen. Sitä palkintoa minä vain havittelin. Mutta hänen onnistui livistää käsistäni ja päästä toiselle rannalle yhdellä ruuhistani. Minä seurasin häntä, mutta sheikki oli siellä, Jumala ties miksi, ja hän tavoitti tytön, hyökkäsi minua vastaan ja ajoi minut pois. Sitten tuli Baynes suutuksissaan neitosen menettämisestä ja ampui minua. Jos haluat tytön saada, mene sheikin luo ja pyydä häneltä, — sitä on pidetty sheikin tyttärenä lapsuudestaan asti."

Tässä Malbin näki pelastusmahdollisuuden. Ehkä hän sittenkin saattoi käyttää hyväkseen tietojansa — ehkäpä maksaa niillä henkensä lunnaat. Hän ei ollut niin herkkäuskoinen, että olisi kuvitellut tämän villin apinamiehen siekailevan hänen tappamisessaan.

"Kun löydät hänet, niin kerron sinulle", sanoi hän, "jos lupaat säästää henkeni ja jakaa palkkion kanssani. Jos tapat minut, et saa sitä koskaan tietää; sillä ainoastaan sheikki sen tietää, eikä hän suinkaan ilmoita. Tyttö itse ei aavista alkuperäänsä."

"Jos olet kertonut minulle totuuden, niin säästän sinut", sanoi Korak. "Minä menen nyt sheikin kylään, ja jollei tyttö ole siellä, palaan sinut tappamaan. Mitä taas muihin tietoihisi tulee, niin jos tyttö, hänet löydettyämme, niitä haluaa, on meillä kyllä keinoja ne sinulta ostaa."

Tappajan katse ja hänen korostuksensa sanalla "ostaa" eivät olleet Malbinista kovin rauhoittavia. Jollei hänen onnistuisi paeta, riistäisi tuo paholainen häneltä varmaankin sekä salaisuuden että hengen, ennenkuin hänet jättäisi. Malbin toivoi, että hän lähtisi tiehensä ja veisi häijysilmäisen toverinsa mukanaan. Elefantin huojuva ruho, joka kohosi korkealle hänen yläpuolelleen, ja hänen jokaista liikettänsä tarkkaavat inhat pienet silmät saivat Malbinin levottomaksi.

Korak astui ruotsalaisen telttaan varmistuakseen, että Miriam ei ollut siellä. Kun hän poistui Tantorin näkyvistä, astahti eläin, yhä Malbiniin tuijottaen, hiukan lähemmäksi miestä. Norsun näkö ei ole tarkimpia, mutta ilmeisesti oli iso uros alusta pitäin katsellut tätä keltapartaista valkoista miestä epäluuloisesti. Nyt se ojensi käärmemäisen kärsänsä ruotsalaista kohti, joka hädissään painausi yhä syvemmälle riippumattoonsa.

Herkkätuntoisella jäsenellään se kosketteli ja nuuski säikähtyneen Malbinin ruumista yltä yleensä. Tantor päästi matalan, möyryävän äännähdyksen. Sen pienet silmät kiiluivat. Vihdoinkin se oli tuntenut miehen, joka vuosikausia sitten oli surmannut siltä puolison. Tantor, elefantti, ei koskaan unohda eikä koskaan anna anteeksi. Julmista kasvoista yläpuolellaan luki Malbin eläimen murha-aikeet. Hän kirkaisi huikeasti Korakille. "Apuun, apuun! Se pahus aikoo tappaa minut."

Korak juoksi teltasta juuri ajoissa nähdäkseen raivostuneen norsun kärsän kiertyvän uhrin ympärille, ja sitten lennähtivät riippumatto, suojakatos ja mies korkealle Tantorin pään yli. Korak hyppäsi eläimen eteen, käskien sitä laskemaan saaliinsa irti ehein nahoin, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut käskeä ikivirran kääntää juoksunsa. Tantor pyörähti kuin kissa, paiskasi Malbinin maahan ja polvistui ketterästi hänen ruumiilleen. Sitten hän puhkoi maassa viruvaa läjää mahtavilla torahampaillaan, toitottaen ja mylvien raivosta, kunnes se vihdoin varmana, ettei pienintäkään elonkipinää enää ollut raadellussa ja survotussa lihassa, nosti muodottomaksi möykyksi käyneen Sven Malbinin korkealle ilmaan ja sinkautti verisen röykkiön, joka yhä oli suojakatokseen ja riippumattoon takertuneena, risuaidan yli viidakkoon.

Korak seisoi katsellen surumielin murhenäytelmää, jonka kernaasti olisi ehkäissyt. Hän ei rakastanut ruotsalaista — päinvastoin vihasi, mutta olisi tahtonut säästää miehen sen salaisuuden tähden, joka oli hänen hallussaan. Nyt se salaisuus oli iäksi kätkössä, jollei saisi sheikkiä sitä ilmoittamaan; mutta siihen mahdollisuuteen Korak ei paljon luottanut.

Kavahtamatta mahtavaa Tantoria, ikäänkuin ei olisikaan juuri ollut pöyristyttävän miestapon todistajana, antoi apinamies sille merkin lähestyä ja nostaa hänet päälaelleen. Tantor teki työtä käskettyä tottelevaisena kuin kissanpoika, heilauttaen Tappajan varovaisesti niskaansa.

Turvallisesta piilopaikastaan viidakossa olivat Malbinin "pojat" nähneet isäntänsä surman, ja nyt he kauhusta laajentunein silmin katselivat, kuinka outo valkoinen soturi nousi hurjan ratsunsa päälaelle ja hävisi viidakkoon samalle kohtaa, mistä oli heidän säikähtyneiden silmiensä eteen ilmestynyt.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Sheikki mulkoili vankia, jonka kaksi hänen miehistään oli tuonut pohjoisesta. Hän oli lähettänyt osaston ajamaan Abdul Kamakia takaa ja oli äkeissään, että hänelle entisen apurin asemesta oli tuotu haavoitettu ja arvoton englantilainen. Mikseivät olleet heti löydettyään antaneet hänelle armoniskua? Hän oli tietenkin joku pennitön kauppamies, joka oli harhaillut omalta alueeltaan ja eksynyt. Siis arvoton. Sheikki rypisti hänelle synkästi otsaansa.

Arvonimi kuulosti lupaavalta, ja heti välähti vanhan ovelan rosvon mielessä lunnaat. Hänen aikeensa, ellei juuri sävynsä, vankia kohtaan muuttui. Hän tahtoi tiedustella enemmän.

"Minä en tiennyt teidän omistavan Afrikkaa", vastasi hänen jalosukuisuutensa Morison. "Olin etsimässä nuorta neitosta, joka oli ryöstetty erään ystäväni kodista. Ryöstäjä haavoitti minua, ja minä ajelehdin ruuhessa virtaa alaspäin. Olin matkalla takaisin hänen leiriinsä, kun miehenne ottivat minut kiinni."

"Nuorta neitosta?" kysyi sheikki. "Tuotako?" ja hän viittasi vasemmalle, vaajavarustuksen vieressä kasvavaan pensasryhmään.

Baynes vilkaisi osoitettuun suuntaan, ja hänen silmänsä suurenivat, sillä siellä, istuen maassa jalat ristissä ja selkä heihin käännettynä, oli Miriam.

"Miriam!" huusi Baynes rynnäten neitosta kohti; mutta yksi vartijoista tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet takaisin. Tyttö hyppäsi pystyyn nimensä kuullessaan ja kääntyi englantilaiseen päin.

"Ole hiljaa ja pysy paikoillasi", kivahti sheikki ja sanoi sitten Baynesille: "Vai olette te se kristitty koira, joka varasti minulta tyttäreni?"

"Hän on minun tyttäreni", mörähti arabialainen, "eikä häntä anneta kellekään uskottomalle. Olette ansainnut kuoleman, englantilainen, mutta jos voitte maksaa henkenne lunnaat, niin saatte elää."

Baynesin silmät olivat vielä levällään kummastuksesta, kun hän näin odottamatta oli nähnyt Miriamin täällä arabialaisen leirissä, vaikka luuli hänen olevan Hansonin vallassa. Mitä oli tapahtunut? Miten neitonen oli päässyt ruotsalaisen käsistä? Oliko arabialainen riistänyt häneltä tytön väkivallalla vai oliko tämä päässyt karkaamaan ja vapaaehtoisesti palannut sen miehen turviin, joka nimitti häntä "tyttärekseen"? Baynes olisi antanut paljon sanasta, jonka olisi saanut vaihtaa tytön kanssa. Jos Miriam oli täällä turvassa, niin kenties hän vain vahingoittaisi tyttöä suututtamalla vastustajaansa, arabialaista, yrityksellä viedä hänet pois ja palauttaa hänet englantilaisille ystävilleen. Hänen jalosukuisuudellaan Morisonilla ei enää ollut mitään aikeita vietellä tyttöä Lontooseen.

"Oh", huudahti Baynes, "pyydän anteeksi — minä ajattelin jotakin muuta. Niin tietysti, maksanhan minä kernaasti. Paljonko arvoisena minua pidätte?"

Sheikki mainitsi summan, joka oli melkein kohtuullisempi kuin hänen jalosukuisuutensa Morison oli odottanut. Jälkimäinen nyökkäsi täydellisen myöntyväisyytensä merkiksi. Hän olisi ollut valmis yhtä auliisti lupaamaan summan, joka olisi melkoisesti ylittänyt hänen maksukykynsä, sillä hänellä ei ollut aikomusta suorittaa mitään; — ainoa syy, miksi hän näennäisesti suostui vaatimukseen, oli se, että lunnasrahoja odotellessa hän saisi aikaa ja tilaisuutta vapauttaakseen Miriamin, jos huomaisi tytön sitä haluavan. Sheikin selitys, että hän oli tytön isä, teki tietysti Morisonin mielestä epävarmaksi, olisiko Miriam oikeastaan taipuvainen koettamaan täältä karata. Tosin tuntui nurinkuriselta, että tämä kaunis ja herttainen nuori nainen mieluummin jäisi sivistymättömän arabialaisen likaiseen duariin kuin palaisi vieraanvaraisen afrikkalaisen uutiskartanon mukavuuteen, ylellisyyteen ja miellyttävään seurapiiriin, josta hänen jalosukuisuutensa Morison oli hänet viekoitellut pois. Mies punehtui ajatellessaan vilpillisyyttänsä, jota nämä mietteet hänelle muistuttivat. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa sen enempää muistella, sillä sheikki käski hänen jalosukuisuutensa Morisonin kirjoittaa Britannian konsulille Algieriin. Kirjeen sisällön hän saneli niin täsmällisesti ja sujuvasti, että hänen vankinsa hyvin huomasi vanhan roiston jo monesti ennenkin hieroneen kauppaa englantilaisten omaisten kanssa jonkun sukulaisen lunnaista. Baynes epäröi nähdessään kirjeen osoitetuksi konsulille Algieriin ja sanoi, että kuluisi lähes vuosi, ennenkuin rahat saapuisivat hänelle. Mutta sheikki ei ottanut korviinsa Baynesin ehdotusta, että piti lähettää sanansaattaja vain lähimpään rannikkokaupunkiin, sieltä ilmoittaa lähimmälle kaapeliasemalle ja toimittaa Morisonin rahanpyyntö suoraan hänen omille asianajajilleen. Ei, sheikki oli varovainen ja viisas. Hän tiesi, että hänen oma suunnitelmansa oli ennenkin johtanut hyviin tuloksiin. Toiseen vaihtoehtoon liittyi liian paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut kokemusta. Rahojen saamisella ei ollut kiirettä — hän saattoi tarpeen tullen odottaa vuoden, parikin; mutta asia ei vaatisikaan kuutta kuukautta pitempää aikaa. Hän kääntyi erään takanaan seisovan arabialaisen puoleen ja antoi miehelle ohjeita, kuinka vankia oli kohdeltava.

Baynes ei voinut ymmärtää näitä arabiankielellä lausuttuja sanoja, mutta häntä kohti ojennettu peukalo osoitti, että juuri hänestä oli puhe. Sheikin puhuttelema arabialainen kumarsi herralleen ja viittaisi Baynesia seuraamaan. Englantilainen vilkaisi sheikkiin, varmentuakseen asiasta. Jälkimäinen nyökkäsi kärsimättömästi, ja hänen jalosukuisuutensa Morison nousi ja seurasi opastansa alkuasukasmajalle, joka oli lähellä erästä ulommista vuohennahkateltoista. Tähän pimeään ja ummehtuneeseen hökkeliin vartija hänet vei, astahti sitten oviaukolle ja kutsui pari oman hökkelinsä vieressä kyyröttävää neekeriä. Ne tulivat viivyttelemättä ja sitoivat arabialaisen käskystä Baynesin ranteet ja nilkat aika lujasti. Englantilainen vastusteli kiivaasti; mutta kun neekerit tai arabialainenkaan eivät ymmärtäneet yhtään sanaa hänen puheestansa, oli hänen turha väitellä heidän kanssaan. Sidottuaan hänet he lähtivät majasta. Hänen jalosukuisuutensa Morison virui pitkän aikaa miettien kamalaa kohtaloa, joka odotti häntä pitkien kuukausien kuluessa, ennenkuin hänen ystävänsä ehtisivät kuulla hänen tukalasta tilastaan ja toimittaa hänelle apua. Nyt hän toivoi, että he lähettäisivät lunnaat, — hän maksaisi kernaasti koko summan, johon hänet oli arvioitu, kunhan vain pääsisi tästä loukosta. Ensin hän oli aikonut sähköttää asianajajilleen, etteivät lähettäisi mitään rahoja, vaan ilmoittaisivat brittiläisen Länsi-Afrikan hallintoviranomaisille ja vaatisivat lähettämään retkikunnan hänen avukseen.

Hän nyrpisti inhosta ylimysnenäänsä, kun hänen sieraimiinsa tunkivat hökkelin kamalat lemut. Likaisista ruohoista, joilla hän virui, erittyi hikisten ruumiiden, mädäntyneen eläimellisen aineen ja kaikenlaisten jätteiden hajua. Mutta pahin oli tulossa. Hän oli virunut vain muutaman minuutin epämukavassa asennossa, johon hänet oli heitetty, kun hän alkoi selvästi tuntea äkeää syyhymistä käsissään, kaulassaan ja päälaellaan. Hän väänsi itsensä istuvaan asentoon kauhistuneena ja inhoissaan. Kihelmöiminen levisi nopeasti muihin ruumiinosiin, — se oli kiduttavaa, ja hänen kätensä olivat lujasti köytetyt selän taakse!

Hän kiskoi ja tempoi siteitään, kunnes uupui; mutta hänen toiveensa eivät olleet ihan turhat, sillä hän tiesi vähitellen venyttävänsä silmua siksi paljon, että vihdoin kykenisi vetämään toisen kätensä vapaaksi. Sitten tuli yö. Hänelle ei tuotu ruokaa eikä juomaa. Odotettiinko hänen elävän vuosikauden tyhjästä? Syöpäläisten puremat kävivät vähemmän ärsyttäviksi, vaikkeivät vähälukuisemmiksi. Hänen jalosukuisuudelleen pilkahti toivonsäde tästä turtumuksen oireesta, joka ennusti hänen ihonsa pian käyvän tunnottomaksi. Hän tempoi vielä heikosti siteitänsä, ja sitten tuli rottia. Jos syöpäläiset olivat inhoittavia, olivat rotat suorastaan kauheita. Ne vilistivät hänen ruumiinsa yli, piipittivät ja tappelivat. Vihdoin alkoi yksi nakertaa hänen korvaansa. Noituen ponnistausi Morison istualleen. Rotat kaikkosivat. Hän sai työnnetyksi toisen säärensä alleen ja pääsi polvilleen ja siitä yli-inhimillisellä ponnistuksella pystyyn. Siinä hän seisoi hoiperrellen kuin juopunut, ja kylmä hiki valui hänen otsaltansa. "Hyvä jumala!" jupisi hän. "Mitä olen tehnyt ansaitakseni…" Hän vaikeni. Mitäkö hän oli tehnyt? Hän ajatteli tyttöä, joka oli toisessa teltassa samassa kirotussa kylässä. Hän, Baynes, sai palkan ansioistaan. Sen käsittäessään hän puri leukansa lujasti yhteen. Hän ei enää koskaan valittaisi.

Sillä hetkellä hän erotti vihaisesti korostettuja ääniä vuohennahkateltasta ihan läheltä sitä, jossa hän itse oli. Joukosta kuului naisenkin ääni. Saattoiko se olla Miriamin? Kieli oli luultavasti arabiaa, — hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta äänensävy oli Miriamin.

Hän koetti keksiä jotakin keinoa vihjaistakseen tytölle olevansa näin lähellä. Jos Miriam pääsisi irroittamaan hänen siteensä, voisivat he yhdessä karata — mikäli tyttö niin halusi. Se ajatus sai hänet hämille. Hän ei ollut varma Miriamin asemasta kylässä. Jos hän oli mahtavan sheikin hellitty lapsi, niin hän luultavasti ei haluaisi karata. Siitä oli saatava varma selvyys.

Huvilassa hän oli usein kuullut Miriamin laulavan englantilaista
kansallishymniä God Save the King, My Dearin säestäessä pianolla.
Korottaen ääntänsä hyräili Baynes nyt sen säveltä. Heti hän kuuli
Miriamin äänen teltasta. Tyttö puhui nopeasti.

"Hyvästi, Morison", huusi hän. "Jos Jumala on armollinen, niin kuolen ennen aamua; sillä jos tämän yön jälkeen vielä elän, olen kuollutta kurjempi."

Sitten hän kuuli miehen äänen huutavan vihaisesti, senjälkeen temmellyksen rytinää. Baynes kalpeni kauhusta. Hän tempoi jälleen vimmatusti kahleitansa. Ne höllenivät. Hetkistä myöhemmin oli toinen käsi vapaa. Toisen käden irroittaminen oli vain silmänräpäyksen työ. Kumartuen hän päästi köyden nilkoistaan, suoristausi ja hyökkäsi hökkelin ovea kohti, ehtiäkseen Miriamin luo. Hänen astahtaessaan ulos yöhön kohosi iso neekerinretkale sulkemaan häneltä tien.

Milloin vaadittiin vauhtia, ei Korak luottanut muihin kuin omiin lihaksiinsa, ja niinpä hän, heti kun Tantor oli turvallisesti vienyt hänet maihin samalle puolen virtaa, jolla sheikin kylä sijaitsi, jätti ison toverinsa ja kiepsahtaen puihin alkoi vinhasti kiitää etelään päin sille suunnalle, missä ruotsalainen oli arvellut Miriamin olevan. Oli jo pimeä hänen saapuessaan vaajavarustukselle, jota oli melkoisesti lujitettu sen jälkeen, kun hän oli pelastanut Miriamin viheliäisestä elämästä sen julmassa kehässä. Jättiläispuu ei enää levittänyt oksiaan puisen suojavarustuksen yli; mutta tavallisia ihmiskätten rakentamia puolustuslaitteita Korak tuskin pitikään esteinä. Irroittaen köyden vyötäisiltään hän heitti silmukan erääseen varustuksen teräväkärkisistä paaluista. Hetkistä myöhemmin kohosivat hänen silmänsä esteen yli ja tarkkasivat kaikkea näköpiirissään. Ketään ei ollut lähettyvillä, ja hinaten itsensä harjalle pudottausi Korak keveästi maahan aitauksen sisäpuolelle.

Sitten hän alkoi salavihkaa etsiä kylässä. Ensiksi hän kääntyi arabialaisteltoille nuuskien ja kuunnellen. Hän hiipi niiden taakse vainuten jotakin merkkiä Miriamista. Eivät edes villit beduiinikoirat kuulleet hänen käyntiänsä, niin hiljaa hän liikkui — varjona varjojen lomitse. Tupakanhajusta hän arvasi arabialaisten polttelevan telttainsa edustalla. Hänen korviinsa kuului naurunremakkaa ja sitten kylän vastapäiseltä sivulta ennen tutunomaisen hymnin sävel: God Save the King. Korak pysähtyi hämmästyneenä. Kukahan siellä oli? Ääni oli selvästi miehen. Hän muisti nuoren englantilaisen, jonka oli jättänyt samoamaan pitkin rantaa ja joka oli hävinnyt ennen hänen palaamistansa. Hetkistä myöhemmin kuului vastaukseksi naisen ääni — Miriamin ääni, — ja toimintahalun kiihdyttämänä suhahti Korak nopeasti näitä kahta ääntä kohden.

Kun ilta-ateria oli syöty, oli Miriam mennyt olkivuoteelleen sheikin teltan vaimolaosastoon, pieneen, parilla arvottomalla persialaisella matolla eristettyyn peränurkkaan. Siellä hän oli ennen asunut yksinään Mabunun kanssa, sillä sheikillä ei ollut vaimoja. Eivätkä olosuhteet nytkään, hänen oltuaan vuosikausia poissa, olleet muuttuneet, — hän oleskeli taaskin kaksistaan Mabunun kanssa vaimojen osastossa. Sitten saapui sheikki ja työnsi verhot sivulle. Hän tuijotti suojan hämärään valoon.

Tyttö nousi ja tuli etutelttaan. Sen sisustaa valaisi tulen loimu. Hän näki Ali ben Kadinin, sheikin velipuolen, istua kyyhöttävän matolla, tupakoiden. Sheikillä ja Ali ben Kadinilla oli ollut sama isä, mutta jälkimäisen äiti oli ollut orjatar — neekerinainen länsirannikolta. Ali ben Kadin oli vanha, ruma ja melkein musta. Tauti oli syönyt hänen nenänsä ja osan toista poskea. Hän kohotti päätänsä ja irvisti, kun Miriam astui sisälle.

"Alan käydä vanhaksi. Minä en elä enää kauan. Senvuoksi olen antanut sinut veljelleni Ali ben Kadinille."

Siinä kaikki. Ali ben Kadin nousi ja astui tyttöä kohti. Miriam kavahti kauhistuneena. Mies tarttui häneen vyötäisiltä.

Heidän mentyänsä sheikki päästi röhönaurun. "Kun lähetän tytön muutaman kuukauden perästä pohjoiseen", jupisi hän itsekseen, "niin tietävät, mikä on palkka Amor ben Khadurin sisarenpojan tappamisesta."

Ali ben Kadinin teltassa Miriam uhkasi ja rukoili, mutta turhaan. Hirveä vanha sekarotuinen puhui ensin hyväileviä sanoja, mutta kun Miriam purki hänelle kaiken kauhunsa ja inhonsa, raivostui hän, hyökkäsi tyttöön käsiksi ja kaappasi hänet syliinsä. Kahdesti Miriam riuhtaisihe hänestä irti, ja yhdellä niistä väliajoista, jolloin hänen onnistui välttää hätyyttäjäänsä, hän kuuli Baynesin hyräilevän säveltä, jonka tiesi olevan aiotun hänen korviensa kuultavaksi. Miriamin siihen vastatessa hyökkäsi Ali ben Kadin jälleen hänen niskaansa. Tällä kertaa hän raahasi tytön telttansa peräsuojaan, jossa kolme neekeritärtä tylsän välinpitämättömästi katseli heidän silmiensä edessä esitettävää murhenäytelmää.

Kun hänen jalosukuisuutensa Morison näki mustan jättiläisen suuren ruhon tukkivan häneltä tien, täytti hänen pettymyksensä hänet eläimellisellä raivolla, joka muutti hänet villipedoksi. Kiroten hän karkasi miehen kimppuun paiskaten hänet ruumiinsa painolla tantereelle. Siinä he kamppailivat; neekeri yritti vetää veistänsä tupesta, valkoihoinen taas koetti kuristaa neekeriä hengiltä.

Baynesin sormien puristus tukehdutti avunhuudon, jonka toinen olisi kernaasti päästänyt ilmoille; mutta sitten onnistui neekerin paljastaa aseensa, ja hetkistä myöhemmin tunsi Baynes teräksen viiltävän olkapäätänsä. Musta mies iski iskemistänsä. Valkoihoinen irroitti toisen kätensä neekerin kurkusta. Hän hapuili jotakin heitto- tai lyömäasetta tanterelta vierestään, ja vihdoin hänen sormiinsa osui kivi, jonka hän kaappasi kouraansa. Kohottaen sen vastustajansa pään yli mäjäytti jalosukuinen Morison hirvittävän iskun. Heti herpautui neekeri huumaantuneena. Baynes antoi sille vielä kaksi iskua. Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi vuohennahkaista telttaa kohti, josta oli kuullut hätääntyneen Miriamin äänen.

Mutta hänen edellään oli jo toinen. Puettuna ainoastaan leopardinnahkaansa ja nivusvaatteeseensa sujahti Korak, Tappaja, varjoon Ali ben Kadinin teltan taustalle. Sekarotuinen oli juuri raahannut Miriamin peräkammioon, kun Korakin terävä veitsi viilsi kuutta jalkaa pitkän raon teltan seinään ja apinamies kookkaana ja voimakkaana ryntäsi sisälle hämmästyneiden henkilöiden silmien eteen.

Miriam näki ja tunsi hänet samassa silmänräpäyksessä kun hän astui sisälle. Neidon sydän sykähti ilosta ja ylpeydestä, kun hän sai jälleen nähdä ylvään, jaloryhtisen olennon, jota oli niin kauan kaivannut.

"Miriam!" Nuorukainen lausui tämän ainoan sanan hyökätessään kummastuneen Ali ben Kadinin kimppuun. Kaikki kolme neekeritärtä karkasivat parkuen yömatoiltaan. Miriam koetti estää niitä lähtemästä, mutta ennenkuin hän siinä onnistui, olivat säikähtyneet neekerinaiset syöksyneet Korakin teltan seinään tekemästä halkeamasta ja juosseet kirkuen kylälle.

Tappajan sormet puristuivat kerran inhoittavan Alin kurkkuun, kerran upposi hänen puukkonsa miehen saastaiseen sydämeen — ja Ali ben Kadin virui kuolleena telttansa lattialla Korak kääntyi Miriamia kohti, ja samalla hetkellä hyppäsi esille verinen, repaleinen ja pörröinen hahmo.

Korak kääntyi tulijaan päin. Hän oli juuri aikonut ottaa Miriamin syliinsä, unohtaen kaikki, mitä oli saattanut tapahtua siitä ajasta, kun viimeksi oli tytön nähnyt. Nyt palautti nuoren englantilaisen tulo hänen mieleensä kohtauksen, jonka hän oli nähnyt pienellä aukeamalla, ja haikean epätoivon hyöky kuohahti apinamiehen yli.

Ulkoa kuului jo äskeisten kolmen neekerinaisen alkuunpaneman hälytyksen huutoja. Miehiä juoksi Ali ben Kadinin telttaa kohti. Silmänräpäystäkään ei saanut hukata.

"Nopeasti!" huusi Korak kääntyen Baynesia kohti, joka vielä oli tuskin tajunnut, seisoiko hän ystävän vai vihollisen edessä.

"Viekää hänet telttojen taitse vaajavarustukselle. Tässä on köyteni.
Sen avulla voitte kiivetä aidan yli ja päästä pakoon."

Miriam olisi viipynyt, mutta Tappaja tarttui heihin kumpaankin hartioista ja sysäsi heidät seinän halkeamasta ulos pimentoon.

"Juoskaa nyt minkä jaksatte", kehoitti hän ja kääntyi kohtaamaan ja pidättämään niitä, joita etupuolelta tulvi telttaan.

Apinamies taisteli hyvin — paremmin kuin koskaan ennen; mutta ylivoima oli hänellekin liian suuri, vaikka hän voitti, mitä enimmin halusi — aikaa englantilaiselle paeta Miriamin kanssa. Sitten hän sortui monilukuisen joukon edessä, ja muutamaa minuuttia myöhemmin vietiin hänet sidottuna ja vartioituna sheikin telttaan.

Vanhus silmäili häntä ääneti pitkän aikaa. Hän koetti mielessään etsiä kyllin julmaa kidutusmuotoa, jotta se tyydyttäisi hänen raivonsa ja vihansa miestä kohtaan, joka jo toistamiseen riisti häneltä Miriamin. Ali ben Kadinin tappaminen ei häntä paljoa suututtanut, sillä olihan hän aina vihannut isänsä inhoittavan orjattaren inhoittavaa poikaa. Mutta isku, jonka hän itse oli tältä alastomalta valkoiselta soturilta kerran saanut, lisäsi virikettä hänen raivoonsa. Hän ei voinut keksiä mitään riittävää rangaistusta moisille rikoksille.

Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan Korakia keskeytti äänettömyyden viidakosta suojavarustuksen takaa kuuluvan norsun toitotus. Hymyn häivä värähti Korakin huulille. Hän käänsi päätänsä hiukkasen siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja sitten purkautui hänen huuliltaan matala, kaamea mörinä. Yksi häntä vartioivista neekereistä sipaisi häntä keihäänsä varrella suulle; mutta kukaan heistä ei tiennyt hänen huutonsa merkitystä.

Viidakossa heristi Tantor korviaan, kun Korakin kutsu niihin osui. Se lähestyi vaajavarustusta, nosti kärsänsä sen yli ja haisteli. Sitten se puski päällään puisia pölkkyjä, mutta varustus oli liian vahva ja myötäsi vain hiukan.

Sheikki nousi vihdoin teltassaan ja osoittaen sidottua vankia kääntyi erään apurinsa puoleen.

Vartija työnsi Korakia sheikin luota. Hänet laahattiin avoimelle paikalle kylän keskelle, missä oli maahan pystytetty pitkä paalu. Se ei ollut aiottu polttoroviota varten, mutta paaluun oli mukava sitoa niskoittelevia orjia piestäviksi — usein siihen asti, kunnes kuolema lopetti heidän tuskansa.

Siihen he sitoivat Korakin. Sitten tuotiin risuja ja kasattiin hänen ympärilleen, ja sheikki saapui paikalle ollakseen uhrinsa kidutusta näkemässä. Mutta Korak ei väräyttänyt lihastakaan, vaikka jo tuotiinkin kekäle ja liekit pian leimahtivat kuivassa ruuhkassa.

Vielä kerran hän äännähti jo sheikin teltasta lähettämänsä kumean kutsun, ja nyt kuului vaajavarustuksen takaa jälleen elefantin toitotus.

Vanha Tantor oli turhaan puskenut aitaa. Korakin kutsuva ääni ja ihmisen, vihollisen, haju yllytti suuren eläimen raivoon ja kiukkuun pidättävää mykkää seinää vastaan. Norsu kääntyi ja peräytyi muutaman askeleen, kääntyi sitten jälleen, kohotti kärsänsä ja päästi ilmoille mahtavan, karjaisevan vihantoitotuksen, painoi päänsä alas ja vyöryi kuin lihasta, luusta ja jänteistä kokoonpantu valtava muurinmurtaja suoraan vahvaa estettä vasten.

Vaajavarustus horjui ja pirstautui sysäyksestä, ja murroksesta hyökkäsi sisään raivostunut uros. Korak kuuli tämän ryskeen, kuten muutkin, mutta ainoastaan hän osasi sen myöskin tulkita, muiden ollessa ymmällä. Liekit hiipivät häntä lähemmäksi, mutta yksi neekereistä kuuli ääntä takaansa, kääntyi ja näki Tantorin mahtavan ruhon tulla rymistävän heitä kohti. Mies kirkaisi ja pakeni, ja sitten urosnorsu astui heidän keskelleen, heitellen neekereitä ja arabialaisia oikealle ja vasemmalle, syöstessään peloittavien liekkien läpi rakastamansa toverin avuksi.

Huudellen määräyksiä seuralaisilleen riensi sheikki noutamaan kivääriänsä. Tantor kiersi kärsänsä Korakin ruumiin ja paalun ympärille, johon hänet oli sidottu, ja riuhtaisi sen maasta. Liekit kärvensivät sen herkkätuntoista — paksuudestaankin huolimatta herkkätuntoista — nahkaa, niin että se, vimmoissaan yrittäen sekä pelastaa ystävänsä että välttää vihaamaansa valkeata, oli vähällä rutistaa apinamiehen hengiltä.

Nostaen taakkansa korkealle päänsä yli kääntyi metsän jättiläinen juoksemaan vastikään tekemäänsä aitamurtoa kohti. Pyssy kädessä hyökkäsi sheikki suoraan hurjistuneen eläimen tielle. Hän kohotti aseensa ja laukaisi kerran. Luoti lensi harhaan; samassa ryntäsi Tantor hänen kimppuunsa ja juostessaan hänen ylitsensä musersi hänet jättiläisjaloillaan, niinkuin te tai minä voisimme survaista hengiltä tiellemme sattuneen muurahaisen.

Ja kantaen taakkaansa varovaisesti astui sitten Tantor, norsu, viidakon pimentoon.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Huikaistuneena jo kauan kuolleeksi luulemansa Korakin odottamattomasta näkemisestä salli Miriam Baynesin viedä hänet pois. Telttojen välitse opasti englantilainen hänet turvallisesti vaajavarustuksen luo ja viskasi siellä Korakin ohjeiden mukaan silmukan siihen tarkoitukseen valitsemansa pystyriu'un huippuun. Vaivaloisesti hän pääsi varustuksen harjalle ja kurotti sitten taas kätensä nostaakseen Miriamin viereensä.

"Tule!" kuiskasi hän. "Meidän täytyy rientää." Mutta silloin Miriam ikäänkuin unesta heränneenä tuli täyteen tajuunsa. Siellä hänen takanaan kylässä oli Korak — hänen Korakinsa — taistelemassa yksinään hänen vihollisiansa vastaan. Hänen paikkansa oli Korakin rinnalla taistelemassa hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Hän vilkaisi Baynesiin.

"Menkää!" käski hän. "Palatkaa Bwanan luo ja noutakaa apua. Minun paikkani on täällä. Teidän jäämisestänne ei olisi mitään hyötyä. Lähtekää, kun kerran pääsette, ja tuokaa suuri Bwana tänne kanssanne."

Ääneti solui hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes maahan aitauksen sisäpuolelle Miriamin viereen.

"Vain teidän tähtenne minä hänet jätin", sanoi hän nyökäten telttoihin päin, joiden luota he juuri olivat tulleet. "Minä tiesin, että hän kykeni pidättämään niitä kauemmin kuin minä ja antamaan teille pakotilaisuuden, jota minä en ehkä olisi voinut tarjota. Mutta minun olisi tullut jäädä. Kuulin teidän nimittävän häntä Korakiksi, joten nyt tiedän, kuka hän on. Hän hoivasi teitä. Minä olisin tehnyt teille vääryyttä. Ei — älkää keskeyttäkö! Minä tahdon nyt teille kertoa totuuden ja antaa teidän tietää, mikä elukka olen ollut. Suunnittelin teidän viemistänne Lontooseen, kuten tiedätte, mutta minä en aikonut teitä naida. Niin, kavahtakaa minua — sen minä ansaitsen. Minä ansaitsen teidän ylenkatseenne ja inhonne; mutta silloin en tiennyt, mitä rakkaus on. Sen opittuani olen oppinut muutakin, olen käsittänyt kaiken ikäni olleeni kehno ja pelkuri. Katselin halveksien niitä, joita pidin yhteiskunnallisesti itseäni alhaisempina. Siitä lähtien, kun Hanson petkutti minua ja otti teidät itselleen, olen ollut kuin hornassa. Mutta se kehitti minut mieheksi, vaikka liian myöhään. Nyt voin tarjota teille rehellistä rakkautta ja pitää kunniana saada teidänlaisenne tytön vaimokseni."

Tuokion oli Miriam ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski toista asiaa.

Baynes kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen kun oli neekeriltä kuullut Hansonin vilpillisyydestä.

"Sanotte olevanne pelkuri", virkkoi Miriam, "ja kuitenkin olette tehnyt kaiken tämän minut pelastaaksenne? Rohkeus, jota epäilemättä vaadittiin kertoaksenne minulle sen, mitä minulle vastikään kerroitte, on myöskin rohkeutta, vaikka toista lajia, ja osoittaa, että te ette ole siveellisesti pelkuri, samoin kuin urheutenne todistaa, ettei teissä ole sitä vikaa myöskään ruumiillisesti. Minä en voisi rakastaa pelkuria."

"Tarkoitatteko, että rakastatte minua?" huohotti Baynes hämmästyneenä, astahtaen häntä kohti ikäänkuin ottaakseen hänet syliinsä; mutta neitonen torjui kädellään ja työnsi häntä hellästi pois, ikäänkuin sanoakseen: ei vielä! Mitä hän tarkoitti, tiesi hän tuskin itsekään. Hän luuli rakastavansa Baynesia, sitä ei tarvinnut miettiä; eikä hän luullut rakkautensa tähän nuoreen englantilaiseen olevan uskottomuutta Korakia kohtaan, sillä hänen rakkautensa Korakiin oli muuttumatta — sisaren rakkautta hellää veljeä kohtaan. Heidän seisoessaan siinä keskustelemassa vaikenivat äänet kylässä.

"Odottakaa tässä", sanoi hän. "Minä menen katsomaan. Jos hän on kuollut, emme voi häntä auttaa. Jos hän elää, teen parhaani vapauttaakseni hänet."

Ja Miriam astui edellä sitä telttaa kohti, jossa viimeksi olivat nähneet Korakin. Usein täytyi heidän heittäytyä maahan jonkun teltan tai majan varjoon, sillä ihmisiä liikkui nyt kiireesti edestakaisin — koko kylä oli herännyt jalkeille. Ali ben Kadinin teltalle palaamiseen kului paljoa pitempi aika kuin heidän nopeaan pakoonsa aitauksen luo. Varovaisesti he hiipivät repeämälle, jonka Korak oli veitsellään viiltänyt teltan takaseinään. Miriam tirkisti sisälle — peräkammio oli tyhjä. Hän ryömi aukosta sinne, Baynes hänen kintereillään, ja pujahti sitten hiljaa ryijyjen luo, jotka jakoivat teltan kahteen osaan. Työntäen verhot syrjään katsahti Miriam etumaiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Hän astui teltan ovelle ja vilkaisi ulos. Silloin hän äännähti kauhusta. Baynes tirkisti hänen olkapäänsä ohi, ja nähdessään, mikä oli säikähdyttänyt tytön, hänkin kirahti; mutta hänen suustansa pääsi kiukkuinen kirous.

Sadan jalan päässä he näkivät Korakin sidottuna paaluun — hänen ympärilleen kasatut risut jo ilmiliekissä. Englantilainen työnsi Miriamin sivulle ja ryntäsi tuomittua miestä kohti. Mitä hän voisi tehdä uhmatessaan monia kymmeniä vihamielisiä neekerejä ja arabialaisia, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Samassa syöksyi Tantor vaajavarustuksen läpi ja hyökkäsi ihmisliutaa vastaan. Raivostuneen eläimen nähdessään kääntyi joukko pakosalle kuljettaen Baynesia mukanaan takaisin. Tuokiossa oli kaikki ohi, ja elefantti oli poistunut saaliineen, mutta kylä oli kauttaaltaan kuin paholaisen temmellystanner. Miehiä, naisia ja lapsia juoksi hujan hajan, turvaa etsien. Rakit pakenivat haukkua luskuttaen. Paksunahkaisen toitotuksesta säikähtyneet hevoset, kameelit ja aasit potkivat ja reuhtoivat liekaan sidottuina. Kymmenen, parikymmentä pääsi irti, ja hänen ohitseen laukkaavat elukat herättivät Baynesin aivoissa nopean tuuman. Hän kääntyi etsiäkseen Miriamia, mutta tämä olikin hänen olkansa takana.

"Päästäkää niistä kaksi", sanoi hän, "ja taluttakaa ne tuonne hökkelien suojaan. Minä tiedän, missä on satuloita. Minä käyn hakemassa satulat ja suitset", ja ennenkuin Baynes ehti häntä pysähdyttää, oli hän mennyt.

Englantilainen päästi nopeasti irti kaksi äksyistä eläimistä ja vei ne Miriamin osoittamalle paikalle. Täällä hän odotti levottomasti ajan, joka hänestä tuntui tuntikaudelta, mutta todellisesti oli vain muutamia minuutteja. Sitten hän näki tytön saapuvan raahustaen kahta satulaa. Nopeasti he panivat ne hevosten selkään. Vielä palavan kidutusnuotion valossa he näkivät, että neekerit ja arabialaiset vähitellen toipuivat pakokauhustaan. Miehiä juoksi sinne tänne, keräten hajallaan kirmaavia eläimiä, ja pari kolme talutti jo kiinniottamiaan takaisin kylän toiseen päähän, missä Miriam ja Baynes juuri valjastivat ratsujansa. Nyt hyppäsi tyttö satulaan.

"Rientäkää!" kuiskasi hän. "Meidän on pidettävä kiirettä. Ratsastakaa Tantorin tekemästä aukosta", ja kun hän näki Baynesin kiepauttavan toisen säärensä hevosen selän yli, heitti hän ohjakset höllälleen ratsunsa kaulaan. Syöksähtäen lähti hermostunut eläin kiitämään. Lyhyin polku kulki suoraan kylän keskitse, ja sitä Miriam seurasi. Baynes oli ihan hänen takanaan, ja heidän ratsunsa kiitivät täyttä vauhtia.

Niin nopea ja raju oli heidän pakonsa, että he olivat ennättäneet puoliväliin kylää, ennenkuin hämmästyneet asukkaat äkkäsivät, mitä tapahtui. Sitten eräs arabialainen tunsi heidät ja huutaen hälytykseksi kohotti kiväärinsä ja ampui. Pamaus oli merkkinä yhteislaukaukseen, ja luotien vinkuessa ajoivat Miriam ja Baynes laukkaavat ratsunsa aitamurron läpi ja hävisivät hyvin poljettua latua pitkin pohjoiseen.

Tantor kantoi hänet syvälle viidakkoon ja pysähtyi vasta sitten, kun etäisestä kylästä ei enää kuulunut mitään ääntä sen tarkkoihin korviin. Silloin se laski taakkansa hellävaroen maahan. Korak yritti vapautua kahleistaan, mutta hänenkään suuri voimansa ei riittänyt riuhtaisemaan poikki monisäikeistä, tiukkaan solmittua köyttä, jolla hänet oli sidottu. Hänen maatessaan siinä, vuoroin ponnistellen, vuoroin leväten, seisoi norsu häntä vartioimassa, eikä viidakossa ollut niin uhkarohkeata vihollista, että olisi mielinyt uhmailla äkillistä kuolemaa, jonka isoruhoinen elukka olisi sille tuottanut.

Päivä sarasti, eikä Korak ollut lähempänä vapautta kuin ennen. Hän alkoi uskoa kuolevansa sinne janoon ja nälkään, vaikka ravintoa oli lähettyvillä yllin kyllin, sillä hän tiesi, että Tantor ei kyennyt päästämään häntä kahlehtivan köyden solmuja.

Ja hänen ponnistellessaan siteitään vastaan kaiken yötä ratsastivat Baynes ja Miriam nopeasti pohjoiseen päin joen vartta pitkin. Tyttö oli vakuuttanut Baynesille, että Korak oli turvassa viidakossa, kun Tantor oli hänen seurassaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, ettei apinamies ehkä kykenisikään katkomaan siteitänsä. Jonkun arabialaisen kiväärinluoti oli haavoittanut Baynesiä, ja tyttö halusi saattaa hänet takaisin Bwanan kotiin, jotta hän saisi asianmukaista hoitoa.

"Sitten", sanoi hän, "pyydän Bwanaa tulemaan kanssani Korakia etsimään.
Hänen täytyy tulla elämään meidän seuraamme."

He ratsastivat kaiken yötä, ja aamu oli juuri valjennut kun he äkkiä tapasivat etelään päin rientävän joukon. Siinä oli Bwana itse kiiltävänmustine sotureineen. Baynesin nähdessään rypisti kookas englantilainen synkästi kulmiansa, mutta hän tahtoi kuulla Miriamin selostuksen, ennenkuin päästi sydämessään hillitsemänsä suuttumuksen valloilleen. Kun tyttö oli lopettanut, näkyi hän unohtaneen Baynesin. Hänen ajatuksensa askartelivat toisessa henkilössä.

"Näin", vastasi Miriam, "yhtä selvästi kuin näen teidät ja minä pyydän teitä tulemaan mukaani, Bwana, auttaaksenne minua löytämään hänet jälleen."

"Näittekö tekin hänet?" Bwana kääntyi hänen jalosukuisuutensa Morisonin puoleen.

"Minkälaiselta se mies näytti?" jatkoi Bwana. "Kuinka vanhaksi hänet arvioitsitte?"

"Sanoisin, että hän on englantilainen ja jokseenkin minun ikäiseni", vastasi Baynes, "tai ehkä vanhempi. Hän on ihmeellisen jäntevälihaksinen ja tavattoman ahavoitunut."

"Vie neiti Miriam ja herra Baynes kotiin", käski hän. "Minä lähden viidakkoon."

"Sallikaa minun tulla mukaanne, Bwana", huudahti Miriam. "Te lähdette etsimään Korakia. Sallikaa minunkin tulla!"

Sitten hän viittasi päällikköänsä ottamaan hänen hevosensa ja lähtemään paluumatkalle maatilalle. Miriam nousi hitaasti sen väsyneen arabialaisen ratsun selkään, joka oli tuonut hänet sheikin kylästä. Kyhättiin paarit Baynesille, jolla nyt oli kuumetta, ja pieni ratsasseurue lähti verkalleen vaeltamaan mutkittelevaa latua joenvartta pitkin.

Bwana jäi heitä katselemaan, kunnes he olivat häipyneet näkyvistä. Kertaakaan ei Miriam ollut vilkaissut taaksensa. Hän ratsasti pää painuksissa ja olkapäät kumarassa. Bwana huokasi. Hän rakasti tätä pientä arabialaistyttöä kuin omaa tytärtänsä. Hän käsitti, että nuoresta englantilaisesta oli tullut toinen mies, eikä hän siis voinut panna vastaan, jos Miriam todella häntä rakasti; mutta sittenkään ei Bwana voinut olla siitä varma, että jalosukuinen Morison ansaitsi hänen pienen Miriaminsa. Hitaasti hän kääntyi läheistä puuta kohti. Hypäten ylös hän tarttui alempaan oksaan ja veti itsensä ylempiin. Hänen liikkeensä olivat kissamaisen ketterät. Hän nousi korkealle puuhun ja alkoi siellä riisua vaatteitaan. Toiselle olkapäälle heitetystä metsästyslaukusta hän veti pitkän kaistaleen naarashirven nahkaa, sievän köysikiemuran ja julmannäköisen puukon. Hirvennahan hän kietoi nivusvaatteeksi, pujotti köysikiemuran olkapäälleen ja työnsi puukon vyölleen.

Kun hän seisoi pystyssä, pää kenossa ja valtava rintansa pullistettuna, kohosi hänen huulilleen hetkiseksi synkkä hymy. Hänen sieraimensa laajenivat, kun hän haisteli viidakon tuoksuja. Harmaat silmät kapenivat. Kyyristyen hän hyppäsi matalammalle oksalle ja lähti samoilemaan puiden välitse kaakkoa kohti, virrasta poispäin. Hän liikkui nopeasti, vain silloin tällöin pysähtyen korottaakseen äänensä kaameaan ja läpitunkevaan kirkaisuun ja hetkiseksi odottaakseen vastausta.

Hän oli täten samoillut useita tunteja, kun hän hiukan vasemmalta edestäpäin kaukaa viidakosta kuuli heikon vastauksen — urosapinan vastaushuudon. Hänen hermojansa kutkutti ja hänen silmänsä hehkuivat, kun tämä ääni tuli hänen korviinsa. Taaskin hän päästi kamalan huutonsa ja kiiti eteenpäin muuttaen suuntaansa. —

Lopuksi käsittäen, että hänen täytyi kuolla, jos jäisi paikalleen ja odottaisi apua, jota ei voinut saapua, puhutteli Korak Tantoria sillä omituisella kielellä, jota iso eläin ymmärsi. Hän käski elefantin nostaa hänet ylös ja viedä koilliseen päin. Siellä oli Korak äskettäin nähnyt sekä valkoisia että mustia miehiä. Jos hän sattuisi tapaamaan jonkun jälkimäisistä, oli helppoa käskeä Tantor kaappaamaan miekkonen, ja sitten Korak voisi hänellä päästättää itsensä paalusta. Ainakin maksoi vaivan sitä yrittää mieluummin kuin virua siellä viidakossa kuolemaan asti. Tantorin kantaessa häntä eteenpäin metsän läpi huuteli Korak vähän väliä niin kovaa kuin jaksoi, toivoen herättävänsä Akutin ihmisenmuotoisten apinain huomion, joiden lauma vaelluksillaan usein joutui näille tienoille. Ehkäpä Akut kykenisi käsittelemään solmuja — olihan se tehnyt niin silloinkin, kun venäläinen oli sitonut Korakin vuosia sitten. Ja Akut, joka liikuskeli hänen eteläpuolellaan, kuuli heikosti hänen kutsunsa ja saapui. Eräs toinenkin ne kuuli.

Sitten kun Bwana oli jättänyt seuralaisensa lähettäen heidät takaisin maatilalle, oli Miriam ratsastanut vähän matkaa pää kumarassa. Ken voi aavistaa, mitä ajatuksia risteili hänen vilkkaissa aivoissaan. Nyt hän näkyi päässeen ratkaisuun. Hän kutsui päällysmiehen luokseen.

Neekeri pudisti päätänsä. "Ei!" selitti hän. "Bwana sanoi, että minun on vietävä teidät kotiin. Siis minä vien teidät kotiin."

Neekeri nyökkäsi ja jättäytyi jälkeen, voidakseen paremmin pitää häntä silmällä. Miriam hymyili puolittain. Pian kulki hänen hevosensa matalalla riippuvan oksan alitse, ja musta päällysmies sai tuijottaa tytön tyhjään satulaan. Hän juoksi eteenpäin puuta kohti, johon neitonen oli hävinnyt, mutta ei nähnyt hänestä vilahdustakaan. Hän kutsui; mutta mitään vastausta ei kuulunut, jollei ehkä matalaa, ilkkuvaa naurua kaukaa oikealta. Hän lähetti miehensä viidakkoon etsimään tyttöä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Hetkisen perästä hän ryhtyi jatkamaan matkaa maatilalle, sillä nyt oli Baynesilla kuumehoureita.

Miriam riensi heti takaisin, oikaisten sinne päin, jonne otaksui Tantorin suuntaavan matkansa — sille paikalle, jolle tiesi norsujen usein kerääntyvän metsän sydämeen, suoraan itään sheikin kylästä. Hän liikkui ääneti ja nopeasti. Hän oli karkoittanut mielestään kaikki muut ajatukset paitsi sen, että piti löytää Korak ja tuoda hänet mukanaan. Se oli hänen velvollisuutensa. Tähän päätökseen oli vielä liittynyt kiusallinen pelko, että Korak ehkä ei ollut suoriutunut ilman mitään vammaa. Hän nuhteli itseänsä, ettei ollut sitä ennemmin ajatellut, vaan oli halutessaan saattaa haavoittunutta Morisonia takaisin kartanoon jättänyt muistelematta Korakin mahdollisia tarpeita. Hän oli matkannut nopeasti ja levähtämättä useita tunteja, kun vihdoin kuuli edeltänsä ison, tovereitaan kutsuvan apinan tutunomaisen huudon.

Hän ei vastannut, joudutti vain vauhtiaan, kunnes melkein lensi. Nyt hän tunsi herkkiin sieraimiinsa Tantorin hajun ja tiesi olevansa oikealla tolalla, lähellä etsittäväänsä. Mutta hän ei huutanut, koska tahtoi yllättää nuorukaisen. Pian hän siinä onnistuikin, ilmestyen äkkiä toverusten näkyviin, ison norsun huojuessa eteenpäin, keinuttaen miestä ja raskasta paalua päälaellaan ja pidellen niitä siellä ylöspäin kierretyllä kärsällään.

"Korak!" huusi Miriam lehvistä hänen yläpuoleltaan. Heti käännähti iso urosnorsu ääntä kohti, laski taakkansa maahan ja toitottaen hurjasti valmistausi puolustamaan toveriansa. Kun apinamies tunsi tytön äänen, nousi hänelle äkkiä pala kurkkuun.

Miriam kiipesi maahan ja juoksi riemuiten esille Korakia päästämään; mutta Tantor painoi päänsä pahaenteisesti alaspäin ja toitotti varoituksen.

Miriam pysähtyi. "Tantor!" puhui hän isolle eläimelle. "Etkö muista minua? Minä olen pikku Miriam. Ennenhän minä usein ratsastin leveällä selälläsi." Mutta norsu vain päästeli möyryäviä ääniä kurkustaan ja ravisteli torahampaitansa vihaisessa uhmassa. Korak yritti kyllä sitä lauhduttaa. Hän käski sen mennä pois, jotta tyttö voisi tulla hänet päästämään; mutta Tantor ei totellut. Kaikissa muissa ihmisolennoissa, paitsi Korakissa, se näki vihollisen. Se luuli tytön aikovan tehdä hänen toverilleen pahaa eikä mielinyt antaa siihen mitään tilaisuutta. Tuntikauden koettivat tyttö ja mies keksiä jonkun keinon, millä voisivat pettää kiusallisen, liian huolehtivan vartijan, mutta turhaan. Tantor piti päänsä synkän tinkimättömästi eikä sallinut kenenkään lähestyä Korakia.

Sitten keksi mies juonen. "Ole menevinäsi takaisin", huusi hän tytölle. "Pysyttele tuulen alla, jotta Tantor ei vainua sinua, ja seuraa meitä sitten. Jonkun ajan perästä minä käsken sen laskea itseni alas ja lähetän sen jollakin verukkeella pois. Kun se on mennyt, voit livahtaa esille ja katkaista siteeni. Onko sinulla veistä?"

"On, minulla on veitsi", vastasi tyttö. "Minä lähden nyt; tottahan meidän onnistuu sitä puijata. Mutta älä ole liian varma — Tantor on oveluuden isä."

Korak hymyili, sillä hän tiesi, että tyttö oli oikeassa. Pian oli Miriam poistunut. Norsu kuunteli ja kohotti kärsäänsä vainutakseen hänet. Korak käski eläimen nostaa hänet taaskin päälaelleen ja jatkaa matkaa. Hetkisen epäröityään se teki työtä käskettyä. Juuri silloin kuuli Korak apinan etäisen merkkihuudon.

— Akut! — ajatteli hän. — Hyvä! Tantor tuntee Akutin hyvin. Kyllä maar se antaa Akutin lähestyä.

Korottaen äänensä vastasi Korak apinan kutsuun, mutta salli kuitenkin Tantorin kuljettaa häntä eteenpäin viidakossa. Eihän haittaisi koettaa toistakin suunnitelmaa. He olivat saapuneet aukealle kohdalle, ja Korak haistoi selvästi vettä. Tässä on sopiva paikka ja sopiva veruke. Hän käski Tantorin laskea hänet alas ja mennä noutamaan hänelle vettä kärsässään. Iso eläin laski hänet ruohikkoon aukeaman keskelle ja seisoi sitten hörössä korvin ja kärsä valppaasti valmiina, varoen pienintäkin vaaran uhkaa. Kun kaikki oli rauhallista, läksi se astumaan vähäistä puroa kohti, jonka Korak tiesi olevan parin sadan metrin päässä. Apinamies saattoi tuskin olla hymyilemättä ajatellessaan, kuinka taitavasti oli puijannut ystäväänsä; mutta niin hyvin kuin hän Tantorin tunsikin, ei hän aavistanutkaan sen viekkaiden aivojen oveluutta. Eläin asteli aukeaman yli ja katosi viidakkoon puroa kohti; mutta tuskin oli sen iso ruho verhoutunut tuuheaan lehvistöön, kun se kääntyi ja palasi varovasti aukeaman syrjään, missä saattoi näkymättömänä katsella. Tantor on luonnostaan epäluuloinen. Nytkin se vielä pelkäsi äskeisen tarmanganinaaraan palaamista, joka oli yrittänyt ahdistaa sen ystävää. Se tahtoi pysähtyä siihen juuri hetkiseksi, ollakseen varma, että kaikki oli hyvin, ennenkuin jatkaisi matkaansa veden ääreen. Ah, olipa hyvä pysähtyä. Tuoltahan naaras jo pudottausi puun oksilta aukeaman toiselta puolen ja juoksi nopeasti apinamiestä kohti. Tantor odotti. Se tahtoi antaa sen päästä Korakin luo, ennenkuin hyökkäisi — silloin ei vihollisella olisi mitään pakotilaisuutta. Norsun pienet silmät kiiluivat hurjasti. Sen häntä oli jäykästi kohotettuna. Se saattoi tuskin hillitä haluaan toitottaa raivonsa maailmalle. Miriam oli melkein Korakin vieressä, kun Tantor näki pitkän veitsen välähtävän hänen kädessään, ja silloin se porhalsi esille viidakosta kauheasti mylvien ja hyökkäsi hentoa tyttöä kohti.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Korak kirkui käskyjä isolle suojelijalleen, yrittäen sitä pidättää; mutta kaikki oli turhaa. Miriam juoksi reunustavia puita kohti niin kiireesti kuin hänen nopsat, pienet jalkansa kantoivat; mutta suuresta ruhostaan huolimatta kiiti Tantor hänen perässään pikajunan vauhdilla.

Korak saattoi paikaltaan nähdä koko tämän kauhean murhenäytelmän. Kylmä hiki kihosi hänen ihollensa. Hänen sydämensä näkyi lakanneen sykkimästä. Miriam saattoi ehtiä puiden luo, ennenkuin Tantor hänet saavutti, mutta hänen ketteryytensäkään ei auttaisi häntä armottoman kärsän ulottuvista — se riuhtaisisi hänet alas ja paiskaisi ilmaan. Korak saattoi kuvitella koko hirvittävän näytelmän. Sitten Tantor ryhtyisi puhkomaan hentoa pientä ruumista säälittömillä hampaillaan tai survoisi sen muodottomaksi möhkäleeksi raskailla jaloillaan.

Norsu oli melkein jo saavuttanut tytön. Korak tahtoi sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja paahtunut. Koko metsäläiselämänsä aikana hän ei vielä ollut kärsinyt näin kuolettavaa pelkoa — koskaan ennen hän ei ollut tiennyt, mitä pelko olikaan. Vielä kaksitoista harppausta, ja peto tarttuisi tyttöön. Mutta mitä se oli? Korakin silmät olivat työntyä ulos kuopistaan. Outo olento oli hypännyt puusta, jonka siimekseen Miriam oli jo ehtinyt, — hypännyt suoraan tytön yli, parhaillaan hyökkäävän elefantin tielle. Se oli alaston valkoinen jättiläinen. Hänen olallaan oli köysikiemura ja nivusvaatteen nauhasta riippui metsästyspuukko. Muutoin hän oli aseeton. Paljain käsin hän astui raivostunutta Tantoria vastaan. Vieraan huulilta kajahti tuima käsky, iso eläin pysähtyi vauhdissaan, ja Miriam kiepsautti itsensä puuhun turvaan. Korakilta pääsi helpotuksen huokaus, johon yhtyi ihmettelyä. Hän tuijotti Miriamin pelastajan kasvoihin, ja kun hänelle hitaasti selvisi, kuka tuo mies oli, laajenivat hänen silmänsä epäilystä ja ihmettelystä.

Yhä mölyten vihaisesti keinutteli Tantor ruumistansa valkoisen miehen edessä. Sitten jälkimäinen astahti suoraan kärsän alle, joka yhä oli koholla, ja kuiskasi norsun korvaan käskyn. Iso paksunahkainen lakkasi mölyämästä. Villi valo sammui sen silmistä, ja kun vieras astui Korakia kohti, seurasi Tantor tottelevaisena hänen kintereillään.

Miriamkin katseli ja ihmetteli. Äkkiä kääntyi mies häntä kohti ikäänkuin muistaen hänen läsnäolonsa hetkellisen unohduksen jälkeen. "Tule, Miriam!" huusi hän, ja sitten tyttö tunsi hänet ja äännähti hätkähtäen: "Bwana!" Nopeasti hän pudottausi puusta ja riensi miehen viereen. Tantor muljautti kysyvän katseen valkoiseen jättiläiseen, mutta saatuaan varoittavan sanan salli Miriamin lähestyä. Yhdessä he kävelivät Korakin luo, jonka silmät olivat suurina kummastuksesta ja ilmaisivat harrasta anteeksipyyntöä; ehkä niissä oli myöskin iloista kiitollisuutta ihmeestä, joka oli tuonut juuri nämä kaksi hänen luokseen.

"Isä!" änkytti Tappaja. "Kiitos Jumalalle, että se olit sinä. Koko viidakossa ei ole toista, joka olisi voinut hillitä Tantoria."

Nopeasti katkoi mies Korakin siteet, ja kun nuorukainen hyppäsi pystyyn ja kietoi käsivartensa isänsä kaulaan, kääntyi vanhempi mies Miriamia kohti.

Korak katseli heitä ihmetellen. Hän tunsi sydämessään harrasta kaipuuta kaapata tytön syliinsä, mutta muisti ajoissa toisen — siron nuoren englantilaisen herrasmiehen — ja muisti myös, että hän itse oli vain raakalaisena elävä apinaihminen.

"Te sanoitte minulle", virkkoi hän hyvin ujolla äänellä, "että minun paikkani oli rakastamani miehen luona", ja hän käänsi silmänsä Korakiin täynnä ihmeellistä valoa, jota kukaan muu mies ei ollut niissä ennen nähnyt eikä koskaan näkisikään.

Korak ryntäsi avosylin tyttöä kohti, mutta äkkiä hän vaipuikin hänen eteensä toiselle polvelleen ja kohottaen hänen kätensä huulilleen suuteli sitä kunnioittavammin kuin olisi suudellut maansa kuningattaren kättä.

Tantorin mörinä havahdutti kaikki kolme viidakossa kasvanutta silmänräpäyksessä valppaiksi. Norsu katseli heidän taakseen puita kohti, ja kun he silmillään seurasivat sen katseen suuntaa, ilmestyi lehväin joukosta ison apinan pää ja hartiat. Hetkiseksi silmäili olento uteliaasti heitä ja sitten kohosi sen kurkusta äänekäs jälleennäkemisen ja riemun huuto, ja tuokiota myöhemmin oli otus hypännyt maahan, parikymmentä samanlaista urosta kintereillään, ja hoippui heitä kohti huutaen ihmisenmuotoisten alkukielellä:

Se oli Akut, ja heti hän alkoi hyppiä ja kisata kolmikon ympärillä, kirkuen ja irvistellen niin kamalasti, että moinen menettely olisi kaikista muista ihmisolennoista voinut merkitä hurjinta raivoa; mutta nämä kolme tiesivät, että apinain kuningas osoitti alamaista kunnioitusta itseänsä suuremmalle kuninkaalle. Sen perässä harppailivat pörröiset kumppanit, kilpaillen toistensa kanssa, kuka voisi hypätä korkeimmalle ja päästää kurkustaan kamalimmat ulvahdukset.

Kahta päivää myöhemmin pudottautuivat kaikki kolme puista tasangon reunalle, mistä voivat nähdä huvilan ja keittiörakennuksen piipuista nousevan savun. Apinain Tarzan oli pukeutunut jälleen sivistyneihin vaatteisiinsa, jotka oli kätkenyt puuhun, ja koska Korak kieltäytyi astumasta äitinsä silmien eteen villin puolipukimissa, joita oli niin kauan käyttänyt, eikä Miriam tahtonut jättää häntä muka pelosta, että nuori mies muuttaisi mielensä ja karkaisi takaisin viidakkoon, meni isä edeltä maatilalle hevosia ja vaatteita hakemaan.

My Dear oli portilla häntä vastassa, silmissä kysyvä ja surullinen ilme, huomatessaan, että Miriam ei ollut hänen puolisonsa mukana.

"Missä tyttö on?" kysyi hän värisevällä äänellä. "Muviri kertoi minulle, että hän, tottelematta määräyksiäsi, juoksi viidakkoon kohta kun olit heidät jättänyt. Oi, John, minä en voi kestää, että menetän hänetkin!" ja lady Greystoke purskahti murtuneena itkemään ja painoi päänsä leveää rintaa vasten, missä niin usein ennenkin oli saanut lohdutusta elämänsä suurissa katkerissa koettelemuksissa.

Loordi Greystoke kohotti hänen päätänsä ja katsoi alas hänen silmiinsä, hymyilevä ja valoisan onnellisuuden ilme kasvoillaan.

"Mitä nyt, John?" huudahti rouva. "Sinulla on hyviä uutisia — älä pidä minua odotuksessa."

"Tahdon olla ihan varma, että voit kestää parhaan uutisen kuulemisen, mitä kumpikaan meistä koskaan on saanut", sanoi hän.

"Ilo ei ikinä tapa", vastasi puoliso. "Sinä olet löytänyt — tytön?"
Hän ei tohtinut toivoa mahdottomia.

"Niin olen, Jane", sanoi toinen liikutuksesta käheällä äänellä; "minä olen löytänyt tytön ja — pojan!"

"Tuolla viidakon syrjässä. Hän ei tahtonut tulla luoksesi villissä leopardintaljassaan ja alastomuudessaan, vaan lähetti minut noutamaan säädyllisiä pukimia."

Rouva taputti käsiään riemuissaan ja kääntyi juoksemaan rakennusta kohti. "Odotahan!" huusi hän olkansa yli. "Minulla on kaikki hänen pukunsa — olen ne kaikki säilyttänyt. Tuon heti yhden sinulle."

"Ainoat puvut, mitä täällä on hänelle sopivia", sanoi hän, "ovat minun vaatteeni — jolleivät liene hänelle liian ahtaat. Sinun pieni poikasi on kasvanut, Jane."

Ja niin ratsasti Korak, Tappaja, tuntia myöhemmin kotiin äitinsä luo — äidin, jonka kuva ei koskaan ollut haihtunut pojan sydämestä — ja tapasi hänen sylissään ja silmissään sen rakkauden ja anteeksiannon, jota sielussaan janosi ja rukoili.

Ja sitten kääntyi äiti Miriamin puoleen samalla kun säälivän surun ilme karkoitti onnenhohteen hänen silmistään.

"Tyttöseni", virkkoi hän. "Onnemme keskellä odottaa sinua suuri murhe.
Herra Baynes ei toipunut haavastansa."

Suru sumensi Miriamin silmiä, mutta se puhui ainoastaan siitä, mitä hän vilpittömästi tunsi; se ei ollut naisen murhetta silloin, kun rakkain on häneltä riistetty.

"Olen suruissani", sanoi hän yksinkertaisesti. "Hän aikoi tehdä minulle suuren vääryyden; mutta hän sovitti sen runsaasti ennen kuolemaansa. Kerran luulin häntä rakastavani. Alussa se oli vain hullaantumista tyyppiin, joka oli minulle uusi — sitten se oli kunnioitusta uljasta miestä kohtaan, jolla oli kyllin siveellistä rohkeutta tunnustaakseen vikansa ja ruumiillista rohkeutta uhmatakseen kuolemaa, yrittäessään korjata tekemänsä pahan. Mutta se ei ollut rakkautta. Minä en tiennyt, mitä rakkaus oli, ennenkuin tiesin Korakin olevan elossa", ja hän kääntyi hymyillen Tappajaan päin.

Lady Greystoke vilkaisi nopeasti poikansa silmiin, josta kerran tulisi loordi Greystoke. Mikään ajatus tytön ja hänen poikansa yhteiskunnallisen aseman erilaisuudesta ei juolahtanut hänen mieleensä. Hänestä Miriam oli kuninkaan arvoinen. Hän tahtoi vain tietää, rakastiko Jack pientä arabialaista löytölasta. Pojan katse vastasi äidin sydämen kysymykseen, ja hän syleili molempia yhtaikaa, suudellen kymmenkunnan kertaa kumpaakin.

Oli monta päivämatkaa lähimmälle lähetysasemalle; mutta he odottivat maatilalla vain joitakuita päiviä, levätäkseen ja valmistautuakseen suureen tapahtumaan, ennenkuin lähtivät taipaleelle; ja sitten kun vihkiminen oli toimitettu, viipyivät he rannikolla odottaen Englantiin lähtevää laivaa. Ne päivät olivat ihmeellisimpiä Miriamin elämässä. Hän ei ollut edes hämärästi aavistanut, mitä sivistyneellä yhteiskunnalla oli hänelle varattuna. Valtameren aava ulappa ja mukava, uudenaikainen höyrylaiva herättivät hänessä värisyttävää ihmettelyä. Englantilaisen rautatieaseman melu, hälinä ja tungos peloittivat häntä.

He olivat olleet kotona ainoastaan viikon verran, kun loordi Greystoke sai tiedonannon monivuotiselta ystävältään — D'Arnotilta.

Se saapui suosituskirjeen muodossa, jonka toi hänelle eräs kenraali, nimeltä Armand Jacot. Loordi Greystoke muisti nimen. Kelle Ranskan uusimpaan historiaan perehtyneelle se olisikaan tuntematon? Olihan Jacot oikeastaan ruhtinas de Cadrenet — jäykkä tasavaltalainen, joka ei edes kohteliaisuudesta suostunut käyttämään arvonimeään, vaikka se oli kuulunut hänen suvulleen neljäsataa vuotta.

Loordi Greystoke otti kyömynenäisen, harmaaviiksisen soturin vastaan kirjastossaan, ja parin lauseen perästä oli näissä kahdessa miehessä herännyt molemminpuolinen kunnioitus, joka kestäisi kautta elämän.

"Olen tullut luoksenne", selitti kenraali Jacot, "koska kunnon amiraalimme on kertonut minulle, ettei ole ketään maailmassa, joka täydellisemmin tuntisi Keski-Afrikan kuin te.

"— Sallikaa minun kertoa tarinani alusta aikain. Monta vuotta sitten varastettiin pieni tyttäreni — arabialaiset kai hänet veivät, — palvellessani Algerian muukalaislegioonassa. Teimme kaikki, mihin rakkaudella, rahalla ja hallituksenkin avulla kykenimme, löytääksemme tytön; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen valokuvansa julkaistiin maailman kaikkien suurkaupunkien johtavissa lehdissä, mutta milloinkaan emme löytäneet miestä tai naista, joka olisi nähnyt hänet sen päivän jälkeen, jona hän niin salaperäisesti katosi.

"— Viikko sitten tuli Pariisissa luokseni tummaihoinen arabialainen, joka sanoi nimensä olevan Abdul Kamak. Hän kertoi tavanneensa tyttäreni ja tarjoutui opastamaan minut hänen luokseen. Minä otin hänet heti mukaani amiraali D'Arnotin luo, jonka tiesin jonkun verran matkustelleen Keski-Afrikassa. Miehen kertomuksesta päätteli amiraali, että se paikka, missä arabialaisen minun tyttärekseni otaksumaa valkoista tyttöä pidettiin vangittuna, ei ollut kaukana teidän afrikkalaisilta tiluksiltanne; ja hän neuvoi minua heti käymään luonanne — te kun voisitte tietää, oliko sellaista tyttöä naapuristossanne."

"Mitä todistuksia esitti arabialainen siitä, että hän oli teidän tyttärenne?" kysyi loordi Greystoke.

"Ei mitään", vastasi toinen. "Siksipä pidimmekin viisaimpana neuvotella kanssanne, ennenkuin järjestämme retkikunnan. Miehellä oli vain vanha valokuva tytöstä, taakse oli liisteröity sanomalehtileikkele — siinä kuvailtiin lasta ja tarjottiin palkinto. Pelkäsimme, että hänen löydettyään sen jostakin oli ilmoitus herättänyt hänessä ahneutta ja saanut hänet uskomaan, että hän jollakin tavoin pääsisi palkintoon käsiksi mahdollisesti puijaten meille jonkun muun valkoisen tytön sillä luulottelulla, että näin monien vuosien kuluttua emme kykenisi eroittamaan vaihdokasta oikeasta."

Kenraali veti kirjekuoren taskustaan, otti siitä kellastuneen kuvan ja ojensi sen englantilaiselle.

Kyyneleet sumensivat vanhan soturin silmät, kun hän jälleen vilkaisi kadoksissa olevan tyttärensä siinä kuvattuihin piirteisiin.

Loordi Greystoke tarkasti hetkisen valokuvaa. Hänen silmiinsä välähti omituinen ilme. Hän kosketti kyynärpäänsä ääressä olevaa soittokelloa, ja tuokiossa astui palvelija sisälle.

Molemmat miehet istuivat ääneti. Kenraali Jacot oli liian hyvin kasvatettu ilmaistakseen mielipahaa ja pettymystä, jota hän tunsi siitä ylimalkaisesta tavasta, jolla loordi Greystoke oli sivuuttanut hänen käyntinsä aiheen. Heti kun nuori rouva olisi saapunut ja tullut hänelle esitellyksi, aikoi hän lähteä. Hetkistä myöhemmin astui Miriam sisälle.

Loordi Greystoke ja kenraali Jacot nousivat ja katsoivat häneen. Englantilainen ei virkkanut sanaakaan esittelyksi: hän tahtoi panna merkille, minkä vaikutuksen tytön kasvot ensi näkemältä tekivät ranskalaiseen, sillä hänellä oli teoria — taivainen teoria, joka oli juolahtanut hänen mieleensä sillä hetkellä, kun hän silmäili Jeanne Jacotin lapsenkasvoja.

"Siitä asti, kun näytitte minulle tuon valokuvan hetkinen sitten", vastasi englantilainen.

"Hän se on", sanoi Jacot vavisten hillitystä liikutuksesta; "mutta hän ei tunne minua — ei tietenkään voi tuntea." Sitten hän kääntyi Miriamin puoleen. "Rakas lapseni", virkkoi hän, "minä olen sinun…"

Mutta Miriam keskeytti hänet nopealla, iloisella huudahduksella ja juoksi avosylin häntä kohti.

"Minä tunnen, minä tunnen!" riemuitsi hän. "Oh, nyt minä muistan!" Ja vanha soturi sieppasi hänet syliinsä.

Jack Clayton ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville, ja kun tarina oli kerrottu, olivat hekin iloissaan, että pieni Miriam oli löytänyt isän ja äidin.

"Etkä sinä nainutkaan arabialaista löytölasta", virkkoi Miriam. "Eikö se ole mainiota!"

"Sinä olet mainio", vastasi Tappaja. "Minä nain pienen Miriamini enkä omasta puolestani välitä, onko hän arabialaistyttö vai pelkkä pieni mangani."

"Hän ei ole kumpikaan, poikani", sanoi kenraali Armand Jacot. "Hän on ruhtinatar omalla oikeudellaan."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZANIN POIKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.